VIIDES LUKU

Kultainen medaljonki

Englantilaisten pieni Itä-Afrikan armeija, joka oli saanut monta kovaa kokea lukumäärältään voimakkaammalta viholliseltaan, alkoi vihdoin vaurastua paremmin. Saksalaisten hyökkäyksen tultua torjutuksi nämä hitaasti ja vastusta tehden peräytyivät rataa pitkin Tangaan päin. Saksalaisten voimain murtuminen oli tapahtunut sen jälkeen, kun Tarzan oli puhdistanut vasemmalla sivustalla olevat juoksuhaudat laskemalla nälkiintyneen Numan taikauskoisten ja kauhun lamauttamien neekerisotilaitten kimppuun. Toinen Rhodesian rykmentti oli heti vallannut jätetyt juoksuhaudat ja niistä käsin pommittanut viereisiä saksalaisten linjoja, jonka jälkeen oli tehty menestyksellinen yöllinen hyökkäys muiden brittiläisten joukkojen taholta.

Viikkoja oli kulunut. Saksalaiset puolustivat itsepäisesti jok'ainoata kilometriä vedetöntä orjantappurain peittämää maata, lannistumatta pysyen rautatien varrella olevissa asemissaan. Toisen Rhodesian rykmentin upseerit eivät olleet nähneet Apinain Tarzania sen jälkeen kun tämä oli surmannut aliluutnantti von Gossin ja lähtenyt saksalaisten asemille päin. Heistä jotkut uskoivat hänen siellä saaneen surmansa.

"Ehkä he ovat hänet surmanneet", myönsi eversti Capell, "mutta elävänä he sitä miestä eivät ole ikinä kiinni kaapanneet."

Eivät olleetkaan eivätkä liioin surmanneetkaan. Tarzan oli miellyttävästi ja hyödyllisesti käyttänyt nuo viikot. Hän oli kerännyt huomattavan määrän tietoja saksalaisten asemista ja voimista, heidän sodankäyntitavastaan sekä eri keinoista, millä yksinäinen tarmangani saattoi haitata koko armeijaa ja alentaa sen taistelukuntoisuutta.

Tällä erää hänellä oli erikoinen halu. Oli olemassa eräs saksalainen vakoilija, jonka hän tahtoi saada elävänä vangituksi ja viedä englantilaisten luo. Tehdessään ensin käyntinsä saksalaisten päämajaan hän oli nähnyt erään nuoren naisen antavan asiapaperin saksalaiselle kenraalille ja jälkeenpäin hän oli nähnyt saman naisen englantilaisten leirissä englantilaisen upseerin pukuun puettuna, johtopäätös oli selvä — hän oli vakoilija.

Niinpä siis Tarzan monina öinä tutkieli saksalaisten päämajaa, toivoen näkevänsä hänet tai saavansa jonkin vihjeen hänen olopaikastaan. Samalla hän myös keksi monia keinoja, joilla häiritsi saksalaisia. Hänen onnistumistaan todisti se seikka, että hän usein pääsi kuulemaan palasia keskusteluista, kierrellessään heidän leirissään. Ollessaan eräänä iltana kätkeytyneenä lähellä rykmentin päämajaa hän kuunteli useiden upseerien keskustelua. Eräs heistä käänsi puheen siihen, kuinka useita viikkoja sitten leijona oli ajanut pakoon alkuasukasjoukon ja kuinka samaan aikaan juoksuhautoihin oli ilmestynyt alaston valkoihoinen jättiläinen, jonka neekerit varmasti uskoivat olevan jonkun viidakon hengen.

"Mies on varmaan sama, joka loikkasi kenraalin päämajaan ja vei mennessään Schneiderin", sanoi joku. "Ihmettelen, miksi hän sattui juuri majuri paran valitsemaan joukosta. Sanotaan tuon olion välittäneen vain Schneideristä. Hänellä oli von Kelter käsissään ja hän olisi voinut helposti viedä itse kenraalin, mutta hän ei ollut tietääkseenkään muista kuin Schneideristä. Häntä hän ajoi takaa huoneessa, sieppasi kiinni ja kantoi ulos yöhön. Jumala ties, mikä tuli hänen kohtalokseen."

"Kapteeni Fritz Schneiderillä on siitä arvelunsa", sanoi toinen. "Hän kertoi minulle viikko tai pari sitten, että luulee tietävänsä, miksi veli otettiin — se johtuu erehdyksestä henkilön suhteen. Hän ei ollut aivan varma, ennenkuin ilmeisesti tuo sama olento tappoi von Gossin tuona iltana, jolloin leijona tuli juoksuhautoihin. Von Goss kuului Schneiderin komppaniaan. Eräs Schneiderin miehistä löydettiin tuona samana majurin katoamisyönä niskat nurin väännettyinä, ja Schneider arvelee tuon paholaisen vainoavan häntä ja hänen miehiään — että se tuli häntä noutamaan tuona yönä, mutta ottikin erehdyksestä veljen. Hän sanoi Krautin kertoneen hänelle, että esiteltäessä majuria neiti Kircherille oli edellisen nimi tuskin lausuttu, kun tuo villi loikkasi sisään ikkunasta ja kävi majuriin käsiksi."

Äkkiä tuo pieni ryhmä jäykistyi ja kuunteli. "Mitä se oli?" hengähti eräs silmäillen pensastoa, josta oli kuulunut tukahtunut murahdus, Apinain Tarzanin huomatessa, että hänen erehdyksensä vuoksi hänen kotinsa hävittäjä yhä oli rankaisematta.

Pitkän ajan upseerit seisoivat jännittyneinä, jok'ikinen katsellen pensaikkoon, mistä pahaaennustava ääni oli kuulunut. Jokainen muisti, kuinka äskettäin oli miehiä salaperäisesti kadonnut sekä itse leirin keskuksesta kuin myös ulkovartiopaikoilta, ja jokainen veti esiin revolverinsa odottaen, mitä tapahtuisi.

Kerran pensaat tuskin huomattavasti liikahtivat, jolloin eräs upseereista sekuntiosaa myöhemmin ampui sinne varoituksetta, mutta Apinain Tarzania siellä ei ollut. Oksien liikahduksen ja laukauksen välisenä aikana hän oli häipynyt yöhön. Kymmenen minuuttia myöhemmin hän vakoili leirin ulkoreunalla, missä yötään nuotioiden äärellä vietti hauptmann Fritz Schneiderin komentama komppania mustia sotureita. Miehet lepäilivät pitkällään maassa paljaan taivaan alla, mutta upseereja varten oli pystytetty telttoja. Näitä kohti hiipi Tarzan. Tehtävä oli hidasta ja vaarallista, sillä saksalaiset olivat nyt varuillaan tuon pelottavan vihollisen suhteen, joka öisin hiipi heidän leiriinsä ottamaan veroansa; mutta apinamies pääsi kuitenkin vahtien ohi, petti valppaat sisimmät vartijat ja ryömi vihdoin upseerien telttojen taa.

Täällä hän painautui lujasti maahan ja kuunteli lähimmän teltan takana. Sisältä kuului nukkuvan miehen säännöllistä hengitystä — vain yhden ainoan. Tarzan oli hyvillään. Puukollaan hän katkoi taka-aukon kiinnitysnyörit ja ryömi sisään. Hän ei aiheuttanut pienintäkään ääntä. Oksasta irtautuva ja maahan hitaasti liitelevä lehti hiljaisena päivänä ei voinut olla äänettömämpi kuin hän. Hän siirtyi nukkuvan miehen viereen ja kumartui hänen ylitsensä, Ei hän luonnollisestikaan voinut tietää, oliko se Schneider tai ei, kun ei ollut tätä milloinkaan nähnyt, mutta hän tahtoi tietää ja tietää jotakin enemmänkin.

Varovasti hän herätteli miestä olasta pudistellen. Tämä kääntyi raskaasti ja mumisi jotakin kurkustaan.

"Hiljaa!" käski apinamies matalasti kuiskaten. "Hiljaa — minä tapan."

Saksalainen avasi silmänsä. Hämärässä valossa hän näki jättiläisvartalon ylitseen kumartuneena. Nyt väkevä käsi tarttui hänen olkapäähänsä ja toinen laskeutui kevyesti hänen kurkulleen.

"Älä päästä mitään ääntä", komensi Tarzan, "vaan vastaa kuiskaten kysymyksiini. Mikä on nimesi?"

"Luberg", vastasi upseeri. Hän vapisi. Tuon alastoman jättiläisen taianomainen ilmestyminen täytti hänet kammolla. Hänkin muisti miehet, jotka yön hiljaisina hetkinä olivat salaperäisesti kadonneet.

"Mitä tahdot?"

"Missä on hauptmann Fritz Schneider?" kysyi Tarzan. "Mikä on hänen telttansa?"

"Hän ei ole täällä", vastasi Luberg. "Hänet lähetettiin eilen Wilhelmstaliin."

"En tapa sinua — tällä kertaa", sanoi apinamies. "Menen ensin ottamaan selville, oletko valehdellut minulle, ja jos olet, on kuolemasi oleva sitä kauheampi. Käännä kasvosi alaspäin ja sulje silmäsi. Älä liikahda äläkä äännähdä."

Mies teki työtä käskettyä ja samassa kun hän käänsi pois silmänsä livahti Tarzan ulos teltasta. Tuntia myöhemmin hän oli leirin ulkopuolella ja suuntasi matkansa kohti pientä vuorikaupunkia Wilhelmstalia, missä Saksan Itä-Afrikan hallitus asui kesäisin.

* * * * *

Neiti Bertha Kircher oli eksynyt. Hän oli nöyryytetty ja nyrpeä — viipyi kauan ennenkuin hän myönsi, että hän, joka oli ylpeä paikallisvaistostaan, oli eksynyt pienellä läikällä Pangani-joen ja Tangan rautatien välillä. Hän tiesi Wilhelmstalin olevan hänestä kaakkoon noin viidenkymmenen mailin päässä, mutta vastuksellisten tapahtumien johdosta hän ei kyennyt saamaan selville, missä kaakko oli.

Hän oli lähtenyt saksalaisten päämajasta pitkin hyvin viitoitettua joukkojen käyttämää tietä ja oli varmasti uskonut voivansa käydä sitä Wilhelmstaliin asti. Jälkeenpäin häntä oli varoitettu tätä tietä käyttämästä, kertomalla vahvan englantilaisen joukon tulleen pitkin Panganin läntistä rantaa ja sulkeneen tien hänen eteläpuolellaan, ollen parhaillaan marssimassa radan varrelle Tondaan.

Jätettyään tien hän huomasi olevansa tiheässä pensaikossa, ja kun taivas oli raskaiden pilvien peittämä, huomasi hän äkkiä tarpeelliseksi turvautua kompassiinsa, jolloin vasta mielipahakseen äkkäsi, ettei se ollutkaan muassa. Hän luotti kuitenkin niin paljon paikallisvaistoonsa, että jatkoi matkaansa otaksumaansa länttä kohti, kunnes pääsi niin pitkälle, että arveli voivansa kääntyä etelään ja siten turvallisesti sivuuttaa englantilaisen joukon sen taitse.

Eikä hän mitään edes epäillytkään, ennenkuin vasta pitkän aikaa sen jälkeen, kun oli jälleen kääntynyt itään, sissijoukon eteläpuolitse kuten hän luuli. Oli myöhäinen iltapäivä — hänen olisi aikoja sitten pitänyt jälleen joutua tielle Tondan eteläpuolella, mutta mitään tietä hän ei ollut löytänyt, minkä johdosta oli alkanut tuntea todellista ahdistusta.

Hänen hevosensa oli kulkenut kaiken päivää ruuatta ja juomatta, ja nyt yökin jo lähestyi ja sen mukana tieto, että oli toivottomasti eksynyt villiin ja tiettömään, vain tsetse-kärpäsistä ja pedoista tunnettuun seutuun. Oli ahdistavaa, kun ei omannut mitään tietoa kulkemastaan suunnasta — hän ehkä vaelsi yhä kauemmaksi rautatiestä, yhä syvemmälle synkkiin salomaihin Pangania kohti; mutta mahdotonta oli pysähtyäkään — eteenpäin hänen oli mentävä.

Bertha Kircher ei ollut mikään pelkuri, mitä tahansa muuta hän olikin, mutta kun yö alkoi laskeutua, ei hän voinut kokonaan olla ajattelematta pitkiä kauhun tunteja, ennenkuin nouseva aurinko hajoittaisi tuon hornan pimeyden, joka houkuttelee kätköistä kaikki hiipivät ja vaanivat pedot.

Juuri ennen pimeän tuloa hän löysi niityn tapaisen avoimen paikan tuossa miltei loppumattomassa pensaikossa. Sen keskellä oli pieni puuryhmä, jonka luo hän päätti leiriytyä. Ruoho oli korkeaa ja paksua ja siitä hän sai ruokaa hevoselleen ja vuoteen itselleen. Ympärillä oli myös yllin kyllin kuivaa puuta hyvää nuotiota varten. Riisuttuaan hevoselta satulan ja suitset hän asetti ne puun juurelle ja pani hevosen liekaan lähelle. Sitten hän ahkerasti alkoi kerätä polttopuita, joten hänellä pimeän tullessa oli niitä niin paljon että tuli voisi palaa aamuun asti.

Satulasäkistään hän otti kylmää ruokaa ja kenttäpullostaan kulauksen vettä. Hän ei voinut suoda itselleen kuin pienen ryyppäyksen, sillä hänellä ei ollut mitään tietoa, milloin löytäisi enemmän. Suuresti häntä säälitti, kun olosuhteitten pakosta piti olla antamatta hevoselle juomista.

Nyt oli jo pimeä. Ei näkynyt kuuta eikä tähtiä, ja hänen nuotionsa tuli vain tehosti yön mustuutta. Hän saattoi nähdä vain ruohon ympärillään ja puiden rungot, jotka ihanasti kuvastuivat läpitunkeutumatonta yötä vasten.

Viidakko tuntui pahaenteisen rauhalliselta. Kaukaa hän kuuli isojen kanuunain hiljaista jymyä, mutta niiden asemapaikkaa hän ei saanut selville. Hän terästi korviansa, niin että hermot olivat katkeamaisillaan, mutta sittenkään ei osannut sanoa, mistä ääni tuli. Se tieto oli niin tavattoman tärkeä hänelle, sillä taistelurintama oli hänen pohjoispuolellaan, ja jos hän vain kykenisi saamaan selville, mistä ammuttiin, tietäisi hän minne päin lähtisi aamulla.

Aamulla! Eläisikö hän sen nähdäkseen? Hän ryhdisti itseään ja pudistautui virkuksi. Tuollaiset ajatukset piti karkoittaa — ei niistä olisi mitään hyötyä. Urheasti hän hyräili laulua asetellessaan satulaa nuotion ääreen ja repiessään pitkää ruohoa alustaksi, jolle levitti vaippansa. Sitten hän päästi satulasta irti raskaan sotilastakkinsa ja puki sen ylleen, sillä ilma tuntui jo viileältä.

Istuen satulaan nojautuneena hän valmistautui valvomaan yli yön. Tunnin aikana ei hiljaisuutta häirinnyt muu kuin kanuunain kaukainen kumu ja syövän hevosen pureskelu, mutta sitten kuului ehkä mailin päästä leijonan karjahdus kuin ukkosen jyminä. Neito hätkähti ja laski kätensä vierellään olevalle kiväärille. Väristys kulki kautta hänen hennon ruumiinsa ja kylmä karmi hänen selkäänsä.

Tuo kauhea ääni toistui yhä uudestaan ja kerta kerralta se kuului lähempää. Tämän äänen lähtöpaikasta hän oli selvillä, sillä se oli niin lähellä, kun taas kanuunat olivat melko pitkän matkan päässä. Leijona oli tuulen yläpuolella eikä siis luultavasti ollut vielä vainunnut häntä, mutta se voisi tulla tutkimaan nuotiotulta, joka varmaan näkyi huomattavan pitkälle. Neito istui toisenkin pelon tunnin jännittäen silmiään ja korviaan nähdäkseen ja kuullakseen, mitä tapahtui mustassa pimeydessä hänen valopälvensä ulkopuolella. Koko tuona aikana leijona ei karjahdellut, mutta hänellä oli tunne, että se hiipimistään hiipi häntä kohden. Tavan takaa hän hätkähti ja kääntyi katsomaan takanaan ammottavaan pimeyteen, hänen ylen jännittyneiden hermojensa manatessa esiin ääniä, jotka tuntuivat pehmoisten käpäläin salavihkaiselta astunnalta. Hän piti kivääriä alati valmiina polvillansa ja vapisi kiireestä kantapäähän.

Äkkiä hevonen kohotti päänsä ja hirnahti, jolloin neito kauhusta huudahtaen hypähti jaloilleen. Eläin kääntyi ja laukkasi häntä kohti niin pitkälle kuin nuora salli, pyörähti sitten ympäri ja katseli korvat höröllä yöhön. Neito puolestaan ei voinut mitään nähdä eikä kuulla.

Kului vieläkin tunti, jona aikana hevonen usein kohotti päätään ja tutkisteli pimeyttä kauan ja etsien. Neito kohenteli tulta aika-ajoin. Hän huomasi käyvänsä kovin uneliaaksi. Hänen raskaat silmäluomensa olivat painua kiinni, mutta hän ei uskaltanut antaa unelle valtaa. Peläten unen voittavan hän nousi ja käveli reippaasti edestakaisin, heitti sitten muutamia puita tuleen, kävi hevosensa kuonoa taputtelemassa ja palasi taas paikoilleen.

Nojaten satulaansa hän koetti askarruttaa ajatuksiaan suunnittelemalla huomispäivän varalle, mutta siihen hän nukkuikin. Oli jo valoisa päivä, kun hän hätkähtäen heräsi. Yö kuvaamattomine kauhuilleen oli ohi.

Hän tuskin saattoi uskoa aistejansa: hän oli nukkunut useita tunteja, tulikin oli sammunut, mutta hän ja hevonen olivat yhä elossa, eikä villejä petoja näkynyt missään. Ja parasta kaikesta oli, että aurinko paistoi osoittaen, minne kävi suora tie itään. Hätäisesti hän söi muutamia suupaloja kallisarvoisesta varastostaan, nielaisi kulauksen vettä ja sillä oli aamiainen kuitattu. Sitten hän satuloi hevosensa ja nousi sen selkään. Nyt hänestä tuntui, että oli jo kuin turvassa Wilhelmstalissa.

Ehkä hän sentään olisi tarkistanut mietteitään, jos olisi nähnyt kahdet silmäparit, jotka pensaikosta tarkoin seurasivat hänen jokaista liikettänsä. Huojentunein sydämin ja pahaa aavistamatta neito lähti ratsastamaan yli aukion pensaikkoa kohti, jossa suoraan hänen edessään leimusi kaksi keltaisenvihreää silmää pyöreinä ja kauheina ja jossa keltainen häntä kiemurteli kiivaasti ja isot käpälät taipuivat valtavaan loikkaukseen. Hevosen tullessa miltei pensaikon laitaan teki Numa-leijona hyökkäyksensä. Se iski eläimen oikeaan lapaan samassa hetkessä, kun pelästynyt eläin yritti pakoon. Iskun voimasta hevonen kaatui, ja kaikki kävi niin nopeasti, että neidolla ei ollut aikaa hypätä satulasta, vaan sortui ratsunsa mukana maahan, jolloin hänen vasen jalkansa jäi sen alle.

Kauhun vallassa hän näki eläinten kuninkaan avaavan mahtavan kitansa ja tarttuvan korskuvaa hevosta niskasta. Isot leuat sulkeutuivat ja Numa pudisti saalistansa. Hän saattoi kuulla kaulanikamien raksahtavan rikki väkeväin raateluhampaitten tunkeutuessa niiden läpi, minkä jälkeen hänen uskollisen ystävänsä ruumis herpoutui kuolleena.

Numa ryömi saaliinsa päälle. Sen pelottavat silmät iskeytyivät neidon kasvoille — hän saattoi tuntea sen kuuman hengityksen poskillaan ja sen inhoittava haju sai hänet voimaan pahoin. Neidosta he näin tuijottivat toisiaan koko iankaikkisuuden ajan, ja sitten leijona päästi uhkaavan murinan.

Koskaan ennen ei Bertha Kircher ollut niin säikkynyt — eikä koskaan ennen ollut ilmennyt suurempaa syytä. Hänen vyötäisillään oli pistooli — pelottava ase, kun ihmisvastustajasta on kysymys, mutta kovin mitätön edessä olevan ison pedon kukistamiseksi. Hän tiesi, että korkeintaan se vain raivostuttaisi leijonaa, mutta kuitenkin hän tahtoi myydä henkensä kalliisti, sillä kuoltava hänen oli nyt, sen hän tunsi. Mikään ihmisapu ei häntä hyödyttäisi, vaikkapa sitä ilmaantuisikin. Hetkeksi hän riistäytyi irti hyytävän katseen vallasta ja huokaisi viimeisen kerran Jumalansa puoleen. Hän ei pyytänyt apua, sillä hän tiesi sen olevan mahdotonta itse jumalallisillekin voimille — hän vain anoi, että loppu kävisi pian ja niin tuskatta kuin suinkin.

Ei kukaan voi ennustaa, mitä leijona eri tilanteissa tekee. Tämä tähysteli ja murisi hetken tytölle ja alkoi sitten syödä hevosenruhoa. Neiti Kircher ihmetteli aikansa ja koetti sitten varovasti vetää jalkaansa ratsun ruumiin alta, mutta ei saanut sitä irroitetuksi. Hänen pannessaan enemmän voimaa liikkeelle, katsahti Numa häneen aterialtaan ja murisi. Neito luopui yrityksestään. Hän toivoi leijonan tyydyttävän nälkänsä ja sitten lähtevän lepäämään, mutta hän ei voinut uskoa, että se jättäisi hänet eloon. Epäilemättä se laahaisi loput saaliistaan pensaikkoon kätköön ja kun se varmaan piti häntäkin saaliinsa osana, noutaisi se hänetkin tai ehkä veisi ensiksikin ja samalla tappaisi.

Taas Numa ryhtyi ateriaansa jatkamaan. Neidon hermot olivat murtumaisillaan. Hän ihmetteli, ettei ollut pyörtynyt jännityksestä ja pelosta. Hän muisti usein toivoneensa, että saisi nähdä leijonan läheltä, surmaamassa saaliinsa ja ahmimassa sitä. Taivas, kuinka hänen toiveensa oli kirjaimellisesti täytetty!

Taas hän muisti pistoolinsa. Hänen kaatuessaan oli sen kotelo luisunut, niin että se oli joutunut hänen alleen. Sangen hitaasti hän vei kättään sitä kohti, mutta oli samalla pakotettu kohottautumaan maasta, jolloin leijona heti havahtui. Kissannopeasti se hypähti yli hevosen ruhon, asetti kynsillä varustetun käpälänsä hänen rinnalleen ja puristi häntä maata vasten samalla kauheasti muristen ja sähisten. Sen pää oli kuin raivon ruumiillistuma. Toviin ei kumpikaan liikahtanut; sitten neito kuuli takaa ihmisäänen ärisevän kuin peto.

Numa katsahti tytöstä takanaan olevaan olentoon. Sen murina kasvoi karjahduksiksi sen peräytyessä ja samalla reväistessä pitkillä kynsillään tytön puseron edustan irti, niin että paljastui valkoinen povi, joka kuin ihmeen kautta säästyi kynsiltä.

Apinain Tarzan oli ollut koko kohtauksen todistajana aina siitä hetkestä asti, kun Numa hyökkäsi uhrinsa kimppuun. Katsellessaan tytön toimia leijonan kynsissä hän ensin oli aikonut antaa Numan menetellä mielensä mukaan. Hän oli nähnyt hänet kenraali Krautin päämajassa keskustelemassa saksalaisen esikunnan kanssa ja sitten taas englantilaisten leirissä englantilaisen upseerinpuvun turvissa. Tämä jälkimäinen seikka sai hänet toimimaan. Epäilemättä kenraali Jan Smuts haluaisi tavata ja tiedustella häneltä asioita. Häneltä ehkä saataisiin tärkeitäkin tietoja.

Tarzan tunsi sekä tytön että leijonan. Kaikki leijonat voivat teistä ja minusta olla samannäköisiä, mutta asia ei ole niin viidakon väelle. Jokaisella niistä on kasvot, ruumis ja käynti yhtä yksilöllisiä kuin ihmissuvun jäsenillä ja sitäpaitsi viidakon olennoilla on varmempikin tunnusmerkki — haju. Jokaisella meistä, olkoon ihminen tai eläin, on oma erikoinen hajunsa, josta juuri ihmeteltävällä hajuaistilla varustetut eläimet tuntevat eri yksilöt.

Se on lopullinen tunnusmerkki. Tuhansia kertoja olette kokeneet sen — koira tuntee äänenne ja katsoo teihin. Se tuntee kasvonne ja vartalonne. Se ei siis voi epäillä, että kyseessä olette juuri te, mutta tyytyykö se siihen? Eipä niinkään — sen pitää vielä lisäksi tulla teitä haistamaan. Kaikki sen muut aistit voivat erehtyä, mutta hajuaisti ei, ja siksi se haluaakin saada siltä lopullisen varmuuden.

Tarzan tunsi niinmuodoin Numan samaksi, jolle oli laittanut kuonokopan Horta-karjun vuodasta, jota oli nuorasta talutellut parina päivänä ja vihdoin laskenut mellastamaan saksalaisten juoksuhautoihin. Hän myös tiesi, että Numa tunsi hänet, muisti totteluun ja alistumiseen pakottavan terävän keihäänkärjen, ja Tarzan toivoi, ettei opetus ollut vielä leijonan päästä haihtunut.

Nyt hän astui Numaa kohti ja varoitti sitä isojen apinain kielellä vahingoittamasta tyttöä. On epäiltävää, ymmärsikö leijona häntä, mutta se käsitti, mitä merkitsi raskas keihäs, jota tarmangani piteli valmiina ruskeassa oikeassa kädessään, ja niinpä se peräytyi koettaen pienissä aivoissaan päättää, hyökkäisikö vai pakenisiko.

Pysähtymättä apinamies eteni suoraan kohti leijonaa. "Mene tiehesi, Numa", huusi hän, "tai Tarzan sitoo sinut taas säkkeihin ja kuljettelee viidakossa antamatta ruokaa. Katsos Aradia, keihästäni! Muistatko, kuinka sen kärjellä pistelin sinua ja sen varrella löin päätäsi. Mene, Numa! Minä olen Apinain Tarzan!" Numa rypisti kuononsa suuriin laskoksiin, niin että silmät miltei katosivat näkyvistä, murisi ja karjui, sähisi ja murisi taas, ja keihäänkärjen tullessa vihdoin aivan sen eteen, löi se sitä raivoisasti kynsikkäällä käpälällään — mutta se peräytyi. Tarzanin astuessa hevosenruhon yli tyttö katsoi kummastuneena tuota kaunista olentoa, joka kykeni ajamaan leijonan pois saaliilta.

Numan peräydyttyä muutamia metrejä apinamies kysyi tytöltä virheettömällä saksankielellä: "Oletteko pahastikin loukkaantunut?"

"En luule", vastasi tämä, "mutta en saa jalkaani irti hevosen alta."

"Koettakaa uudelleen", määräsi Tarzan. "En tiedä, kuinka kauan saan Numaa pidätellyksi näin."

Tyttö koetti kaikin voimin, mutta vaipui lopulta takaisin kyynärvartensa nojaan.

"Se on mahdotonta", ilmoitti hän Tarzanille.

Tämä peräytyi hitaasti hevosen luo ja kumartui tarttuakseen eheänä säilyneeseen satulavyöhön. Sitten hän toisella kädellään nosti ruhon maasta. Tyttö irroitti itsensä ja nousi jaloilleen.

"Voitteko kävellä?" kysyi Tarzan.

"Voin", vastasi tyttö, "jalkani on puutunut, mutta se ei tunnu kipeältä."

"Hyvä", sanoi apinamies. "Käykää hitaasti poispäin minun takanani — älkää tehkö mitään äkkinäisiä liikkeitä. Luulen, ettei leijona hyökkää."

Äärimmäisen varovasti molemmat astuivat kohti pensaikkoa. Numa seisoi hetken muristen ja alkoi sitten hitaasti seurata heitä. Tarzan mietti, seuraisiko se heitä ohi saaliinsa vai pysähtyisikö sen luo. Edellisessä tapauksessa he saisivat odottaa hyökkäystä, jolloin se todennäköisesti saisi toisen heistä. Leijonan tultua hevosenruhon luo Tarzan pysähtyi ja samoin Numa, aivan kuin Tarzan oli olettanutkin. Nyt oli vain kysymys, mitä se tämän jälkeen tekisi. Se silmäili heitä hetkisen, sähisi vihaisesti ja katsahti sitten houkuttelevaan lihaan. Äkkiä se laskeutui saaliinsa päälle ja ryhtyi jälleen syömään.

Neito päästi syvän helpotuksen huokauksen. Sitten hän ja apinamies taas lähtivät hitaalle peräytymisretkelleen leijonan vain silloin tällöin silmäistessä heitä. Kun he vihdoin olivat päässeet pensaikkoon, tunsi tyttö äkkiä päätänsä huimaavan niin että alkoi hoiperrella ja hän olisi kaatunut, ellei Tarzan olisi tukenut häntä. Kesti kuitenkin vain hetken, kun hän taas hallitsi itseänsä.

"En voinut auttaa sitä", sanoi hän puoleksi anteeksi pyytäen. "Olin niin lähellä kuolemaa — sellaista kauheaa kuolemaa — se lamautti minut hetkeksi, mutta nyt jaksan jo hyvin. Kuinka voin kiittää teitä? Se oli ihmeellistä — ette näyttänyt ollenkaan pelkäävän tuota hirveää petoa, se päinvastoin pelkäsi teitä. Kuka te olette?"

"Se tuntee minut", vastasi Tarzan yrmeästi, "ja siksi se pelkää minua."

Hän seisoi nyt aivan tytön edessä ja saattoi ensi kertaa tarkastella häntä suoraan ja läheltä. Tyttö oli sangen kaunis — se oli kieltämätöntä, mutta tuo vaikutus jäi vain Tarzanin alitajuntaan, pääasia hänellä oli saada tietää, olisiko neidosta mitään hyötyä englantilaisille.

Hän näki hänen alastoman povensa, josta Numa oli repinyt vaatteet, ja pehmoista, valkoista ihoa vasten hän näki riippuvan jotakin, joka äkkiä aiheutti yllätyksen ja vihan pilven hänen kasvoilleen — nuoruutensa timanttikoristeisen kultamedaljongin, tuon rakkauden tunnusmerkin, joka oli hänen vaimoltaan ryövätty. Tyttö näki vihastuksen, mutta ei ymmärtänyt sitä oikein. Tarzan tarttui häntä lujasti käsivarresta.

"Mistä olette saanut tämän?" kysyi hän ja riuhtaisi koristeen häneltä.

Neito ryhdisti itsensä täyteen mittaansa. "Ottakaa pois kätenne", sanoi hän, mutta apinamies ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen sanoihinsa, vaan puristi häntä entistä tiukemmin.

"Vastatkaa!" sähähti hän. "Mistä saitte tämän?"

"Mitä se teihin kuuluu?" sanoi tyttö.

"Se on minun", vastasi hän. "Sanokaa, kuka antoi sen teille, tai annan teidät Numan kynsiin."

"Tekisittekö todella sen?" kysyi neito.

"Miksi en?" kysyi Tarzan. "Olette vakoilija ja kuten tiedätte on vakoilijain kuoltava, kun joutuvat kiinni."

"Aioitteko siis surmata minut?"

"Aioin viedä teidät päämajaan kuulusteltaviksi ja tuomittaviksi. Mutta voi Numakin tehtävän suorittaa. Kumman valitsette?"

"Hauptmann Fritz Schneider antoi sen minulle", sanoi tyttö.

"Siis päämajaan", sanoi Tarzan. "Tulkaa!"

Tyttö käveli hänen vierellään pensaikossa ja ajatteli nopeasti. He menivät itää kohti ja niin kauan kun sinne kuljettiin oli hän hyvillään saadessaan nauttia tuon suuren valkoisen villin suojelusta. Hän mietiskeli, miksi hänen pistoolinsa yhä sai olla hänen vyötäisillään; mieshän oli mieletön, kun ei ottanut sitä häneltä.

"Mikä saattaa teidät luulemaan minua vakoilijaksi?" kysyi hän pitkän vaitiolon jälkeen.

"Näin teidät ensin saksalaisten päämajassa ja sitten englantilaisten leirissä", vastasi Tarzan.

Hän ei antaisi apinamiehen viedä itseänsä takaisin englantilaisten luo. Hänen piti heti päästä Wilhelmstaliin, ja sen hän tekisi, vaikkapa pitäisi pistooliin turvautua. Hän vilkaisi syrjästä saattajaansa. Mikä komea olento! Mutta petohan se samalla oli, kun tahtoi saattaa hänet perikatoon. Entä medaljonki! Sen hän ottaisi takaisin, se hänen oli vietävä Wilhelmstaliin. Tarzan oli nyt hänestä jalan tai pari edellä, sillä polku oli sangen kaita. Varovasti hän veti esiin pistoolin. Yksi ainoa laukaus riittäisi, ja mies oli häntä niin lähellä, että hän ei voisi ampua harhaan. Tätä kaikkea suunnitellessaan tarkasteli hän katseillaan ruskeaa ihoa, jonka alla norjat lihakset liikkuivat, ja moitteettomia jäseniä ja päätä ja käyntiä, joita kaikkia muinaisajan ylväs kuningas olisi voinut kadehtia.

Vastenmielisyys suunnittelemaansa tekoa kohtaan valtasi hänet. Ei, hän ei voisi sitä tehdä — mutta vapaaksi piti hänen päästä ja medaljonki täytyi hänen saada. Melkein harkitsematta hän siinä samassa kohotti aseensa ja iski sen perällä Tarzania takaraivoon. Kuin huumattu härkä tämä vaipui polulle.