KAHDEKSAS LUKU

Tarzan ja isot apinat

Kolme päivää apinamies vietti levätäksensä ja tointuaksensa syöden hedelmiä, pähkinöitä ja pieniä eläimiä, jotka olivat helpoimmin kiinni otettavissa. Neljäntenä hän lähti tutkimaan laaksoa ja etsimään isoja apinoita. Aika oli mitätön tekijä elämän yhtälössä — Tarzanista oli samantekevää, pääsikö länsirannikolle kuukaudessa tai vuodessa tai kolmessa vuodessa. Kaikki aika ja koko Afrikka olivat hänen. Hän oli täysin vapaa — olihan viimeinen side sivistykseen ja sen maailmaan katkaistu. Hän oli yksin, mutta yksinäisyys ei häntä silti painanut. Suurimman osan elämästään hän oli viettänyt näin ja vaikka ei toista hänen sukuistaan olentoa ollutkaan, oli hänellä toki seurana viidakon väki, jota kohtaan hän rinnassaan ei tuntenut mitään halveksumista. Pienimmätkin niistä huvittivat häntä ja aina oli niitä, joiden kanssa hän helposti ystävystyi. Toisaalta oli siellä myös hänen perinnäisiä vihollisiaan, jotka antoivat ikäänkuin mausteen hänen elämälleen, joka muuten olisi voinut käydä uneliaaksi ja yksitoikkoiseksi.

Neljäntenä päivänä hän siis lähti tutkimaan laaksoa ja etsimään apinatovereitaan. Hän oli käynyt jonkun matkaa etelään, kun sai sieraimiinsa gomanganin, mustan miehen, hajun. Niitä oli paljon, ja niiden hajuun sekaantui naistarmanganin haju.

Heilautellen itseään lehvistön läpi Tarzan lähestyi näitä mieltäkiinnittäviä olentoja. Hän tuli sivulta päin eikä pannut mitään huomiota tuuleen, sillä hän tiesi, että ihminen saattoi aistia hänet vain silmien ja korvien avulla, ja silloinkin verrattain läheltä. Jos hän olisi havitellut Numaa ja Sheetaa, olisi hän kiertänyt, kunnes olisi ollut tuulen alapuolella, ja olisi näin hyötynyt kaikesta mahdollisesta aina siihen hetkeen asti, jolloin tuli näkyviin tai kuuluviin. Typerää ihmistä vainotessaan hän sen sijaan ei piitannut mistään varokeinoista, vaan kulki niin huolettomasti, että hänen läsnäolonsa tiesi koko viidakko — lukuunottamatta itse ihmistä, jota koko käynti tarkoitti.

Suuren puun tiheästä lehvistöstä hän katseli heidän ohikulkuaan. Siinä oli joukko mustanahkoja, joista toiset oli puettu Saksan Itä-Afrikan alkuasukasjoukkojen univormuihin, toisilla taas oli vain yksi ainoa kappale kyseessä olevaa univormua ja koko muulla joukolla esi-isien yksinkertainen vaateparsi — nimittäin miltei täydellinen alastomuus. Joukossa oli paljon mustia naisia, jotka nauroivat ja jutustivat matkatessaan miestensä kanssa. Edelliset kaikki olivat varustetut saksalaisilla kivääreillä ja ammuksilla.

Valkoisia upseereja ei heidän joukossaan ollut, mutta silti Tarzan tiesi miesten olevan jotakin saksalaista alkuasukasjoukkuetta, joka nähtävästi oli surmannut upseerinsa ja lähtenyt viidakkoon vaimoineen; nämä viimeksimainitut he olivat myös voineet ryöstää jostakin ohikulkemastaan alkuasukaskylästä. Oli ilmeistä, että he koettivat saada matkan itsensä ja rannikon välillä niin pitkäksi kuin mahdollista ja epäilemättä etsivät jotakin läpitunkeutumatonta aarniometsäseutua, jonne voisivat alkeellisesti varustettujen villien keskuuteen perustaa hirmuvallan sekä siellä ryöstöllä ja väkivallalla tulla rikkaiksi tavaroista ja naisista sen seudun kustannuksella, johon asettuisivat. Kahden mustan naisen välissä kulki hoikka valkoinen tyttö. Hänellä ei ollut päähinettä, ja hänen revityt vaatteensa olivat nähtävästi kerran olleet sievä ratsastuspuku. Hänen takkinsa oli mennyt, ja hänen puseronsa oli puoleksi reväisty hänen yltään. Tavan takaa ja ilmeisesti aiheetta jompikumpi neekerittäristä löi tai sysäsi häntä karkeasti. Tarzan katseli puoleksi ummistunein silmin. Hänen ensi aikomuksensa oli hypätä heidän joukkoonsa ja riistää tyttö heidän julmista käsistään, mutta sitten hän luopui siitä. Hän antoi mustien kulkea ohi muassaan neiti Bertha Kircher. Viimeinen jonosta eksynyt soturi toi hänen mieleensä kiusanteon halun — huvituksen ja urheilun, jossa hän oli kehittynyt taitavammaksikin kuin mitä oli ollut tuona kaukaisena aikana, jolloin Kulonga, Mbonga-päällikön poika, oli heittänyt kohtalokkaan keihäänsä apinamiehen kasvattiäitiin Kaalaan.

Viimeinen mies, joka jostakin syystä oli aikaillut, oli ainakin neljännesmailin päässä muusta joukosta. Tarzanin nähdessä hänet hän juuri kiirehti saavuttaakseen muut ja miehen tullessa puun alitse, jossa Tarzan kyräili, pudotti tämä kätevästi silmukan hänen kaulaansa. Pääjoukko oli vielä selvästi näkyvissä, ja tuon pelästyneen miehen päästäessä läpitunkevan parkaisun katsoivat kaikki taakseen, jolloin näkivät hänen kuin taikavoimasta kohoavan ilmaan ja katoavan puun uhkeihin lehviin.

Hetken mustanahkat seisoivat hämmästyksen ja pelon lyöminä, mutta sitten heidän johtajansa roteva kersantti Usanga lähti äkkiä juoksemaan takaisin tietä pitkin huutaen toisia seuraamaan perässä. Kivääreitään ladaten mustat juoksivat toverilleen avuksi ja Usangan komennuksesta muodostivat ketjun, äkkiä ympäröiden puun, johon yksi heistä oli kadonnut. Usanga kutsui soturiaan, mutta kun ei saanut mitään vastausta, eteni hän kivääri valmiina puuta kohden. Hän ei voinut nähdä ketään eikä mitään. Ketju tiukentui yhä, kunnes nuo viisikymmentä neekeriä saattoivat aivan läheltä tarkoin silmin tutkistella puuta. Miten oli käynyt heidän toverilleen? He olivat nähneet hänen kohoavan puuhun, ja vaikka siitä hetkestä asti monien silmät olivat herkeämättä vahtineet paikkaa, ei hänestä näkynyt jälkeäkään. Eräs uskalikko tahtoi vapaaehtoisesti kiivetä puuhun ottamaan asiasta selkoa. Siellä hän viipyi vain minuutin tai kaksi, kapusi sitten taas alas ja vannoi, ettei miehestä siellä näkynyt merkkiäkään.

Hämmästyneinä ja vähän kauhuissaan mustat lähtivät hitaasti paikalta matkaansa jatkamaan, tavan takaa taaksensa vilkuillen. Noin mailin päässä tapahtuman paikalta etunenässä kulkijat näkivät kadonneen tuijottavan eräästä aivan heidän edessään tiepuolessa olevasta puusta. Huutaen tovereilleen, että mies oli löydetty, he lähtivät juoksemaan, mutta ensimmäisinä paikalle tulleet vetäytyivät äkkiä takaisin silmät pelosta pyöreinä, ikäänkuin joku nimetön kauhuolento seuraavassa hetkessä syöksisi heidän kimppuunsa.

Aiheeton ei heidän pelkonsa ollutkaan, sillä heidän toverinsa pelkkä pää tuijotti heihin katkaistun oksan kärkeen seivästettynä puun rungon takaa.

Nyt olisivat jo monet halunneet kääntyä takaisin selittäen, että olivat loukanneet jotakin metsän haltiaa tunkeutumalla sen alueelle, mutta Usanga kieltäytyi heitä kuulemasta vakuuttaen, että saisivat kärsiä julman rangaistuksen, jos taas joutuisivat ankarien saksalaisten herrojensa käsiin. Vihdoin hänen järkisyynsä tehosivat niin paljon että tuo lannistettu ja kauhistunut joukkue lähti kulkemaan eteenpäin tiheänä joukkona kuin lammaskatras, sillä nyt kaikki varoivat poikkeamasta omille teilleen.

Neekereillä ja pienillä lapsilla on luonteessa sama onnellinen piirre, nimittäin että heidän masentunut mielialansa ei juuri kestä kauvan sen jälkeen, kun sen aihe on poistunut, joten siis Usangankin joukko jo puolen tunnin marssimisen jälkeen alkoi tuntea sydämensä taas keventyneeksi. Pelon raskaat pilvet olivat jo miltei hälvenneet, kun eräässä tien mutkassa äkkiarvaamatta kohtasivat aivan jalkojensa edessä entisen toverinsa päättömän ruumiin, jolloin he taas joutuivat pelon ja synkkien aavistusten valtaan.

Niin selittämätön ja mieltäkääntävä oli koko tapaus, ettei yksikään heistä voinut keksiä lohdutuksen sädettä, joka olisi valaissut tuon pahan enteen kalmanomaista synkkyyttä. Mitä oli tapahtunut yhdelle, voisi tapahtua itsekullekin heistä — ja todennäköisesti kohtalo niin määräisikin. Jos tuollaista saattoi tapahtua täydellä päivänvalolla, miten silloin kävisikään yön hetkinä, jolloin kaikki oli verhottu pimeyden vaippaan. Jo pelkkä ajatus vapisutti heitä.

Valkoihoisesta tyttövangista tapaus oli yhtä salaperäinen, mutta hän ei siitä ollut juuri kuohuksissa, sillä äkkinäinen kuolema olisi hänelle nyt lohdullisin kohtalo, jota saattoi odottaa. Tähän asti ei hänelle sen pahempaa ollut tapahtunut, kuin että naiset olivat häntä pikkumaisilla julmuuksillaan kiusanneet, mutta toisaalta oli juuri naisten läsnäolo pelastanut hänet pahemmasta — nimittäin miehiltä, joista varsinkin musta kersantti Usanga tuntui tunkeilevalta. Mukana oli hänen oma naisensa, kooltaan oikea jättiläinen, ja näytti siltä, ettei Usanga koko maailmassa muuta pelännyt kuin tuota lujatahtoista naisihmistä. Vaikka juuri tämä oli erikoisen julma tytölle, piti tämä häntä ainoana turvanaan inhoittavaa mustanahkaa vastaan.

Myöhään iltapäivällä tultiin pieneen paaluvallilla suojattuun kylään, jossa oli olkikattoisia majoja ja joka sijaitsi viidakkoon raivatulla alueella rauhallisen joen rannalla. Heidän lähestyessään kylää virtasivat sen asukkaat heitä vastaan, ja Usanga lähti kahden soturinsa saattamana päällikön puheille. Päivän elämykset olivat niin järkyttäneet mustan kersantin mieltä, että hän mieluummin halusi neuvotella näiden ihmisten kanssa kuin ottaa kylän haltuunsa asevoimalla, kuten asia alkuaan oli suunniteltu. Epämääräinen tunne sanoi hänelle, että tätä viidakon osaa vartioi mahtava henki, jolla oli väkevä valta vastustajiinsa. Usanga siis ensin ottaisi selville, missä suhteessa kylä oli tuohon jumalaan, ja jos se olisi haltian suosima, kohtelisi hän sitä niin ystävällisesti ja kunnioittaen kuin suinkin.

Keskustelun kuluessa kävi ilmi, että päälliköllä oli ruokaa, vuohia ja siipikarjaa, jotka hän mielellään vaihtaisi hyvää korvausta vastaan, mutta kun se merkitsi luopumista kalliista kivääreistä ja ammuksista, vieläpä itse ruumiinverhoistakin, alkoi Usangalle selvitä, että sotaan oli ehkä sittenkin pakko ryhtyä, jos mieli saada ruokaa.

Onnelliseen tulokseen päästiin, kun eräs Usangan soturi keksi, että he seuraavana päivänä lähtisivät metsästämään ja toisivat kyläläisille tarvittavan määrän lihaa vieraanvaraisuuden korvaukseksi. Tähän päällikkö suostui määritellen laadulleen ja paljoudelleen riistan, joka oli maksettava vieraille annettavista jauhoista, siipikarjasta ja yösijoista. Kun yksityiskohdista oli sovittu noin tunnin kestävän sanasodan jälkeen, joka niin suuresti on Afrikan alkuasukkaitten mieleen, lähtivät tulijat kylään, jossa heidät opastettiin majoihinsa.

Bertha Kircher huomasi jääneensä yksin kylän laidalla lähellä paaluaitaa olevaan majaan. Häntä ei oltu sidottu eikä häntä myöskään vartioitu, mutta Usanga vakuutti, ettei hän voisi paeta joutumatta miltei varman kuoleman uhriksi suurien ja julmien leijonien asumassa viidakossa. "Jos olet hyvä Usangalle", lopetti hän, "ei mikään voi sinua vahingoittaa. Tulen katsomaan sinua taas, kun toiset nukkuvat. Olkaamme ystäviä."

Villin lähdettyä alkoivat tytön kasvot vapista kuin suonenvedosta, ja hän vaipui majan lattialle peittäen kasvonsa käsillään. Nyt hän ymmärsi, miksi ei naisia oltu jätetty häntä vartioimaan. Se oli tuon viekkaan Usangan työtä; mutta eikö hänen naisensa aavistaisi hänen aikomuksiansa? Hän ei ollut mikään tuhma hanhi ja ollen täynnä mustasukkaisuutta hän aina vakoili mustanahkaisen herransa tekoja. Bertha Kircher tunsi, että vain tuo nainen voisi pelastaa hänet, ja varmaan tekisikin sen, jos vain saisi tietää asiasta. Mutta kuinka hän voisi lähettää hänelle sanan? Ollen ensi kertaa pitkästä aikaa yksin tyttö nyt vakuuttautui, että hänen hauptmann Fritz Schneideriltä ottamansa paperit yhä olivat ommellut hänen alusvaatteisiinsa.

Mutta oi! Mitä hyötyä niistä voisi olla hänen rakkaalle isänmaalleen? Mutta tottumus ja antautuminen tehtäväänsä olivat niin tulleet hänen toiseksi luonnokseen, että hän yhä piti kiinni toivosta saada jättää paketti päällikölleen.

Alkuasukkaat näyttivät unohtaneen hänet — ei kukaan tullut majalle edes ruokaa tuomaan. Hän saattoi kuulla kylän toisesta päästä heidän nauruansa ja kirkunaansa ja tiesi heidän juhlivan syöden ja kotitekoista oluttansa juoden — mikä kaikki oli vain omiaan lisäämään hänen huoliansa. Olla vankina alkuasukaskylässä tutkimattoman Keski-Afrikan sydämessä — ja vielä lisäksi ainoana valkoihoisena naisena juopuneen neekerijoukon keskessä! Jo pelkkä ajatuskin kauhistutti häntä. Mutta pikkuisen sentään saattoi rakentaa sen varaan, että hänen tähän hetkeen saakka oli annettu olla rauhassa — ehkäpä he sittenkin olivat unohtaneet hänet ja pian juopuisivat niin ettei heistä olisi haittaa.

Oli jo tullut pimeä, eikä vieläkään ketään ollut tullut. Tyttö pohti, uskaltaisiko lähteä etsimään Naratua, Usangan vaimoa, sillä Usanga ei ehkä unohtaisi, että oli luvannut palata. Ei ketään näkynyt hänen astuessansa majasta ja lähtiessään kylän päähän, jossa kemuilijat juhlivat ison nuotion äärellä. Tullessaan lähemmäksi hän näki kyläläisten vieraineen kyykkivän tulen ympärillä, jonka luona jotkut puolialastomat soturit hypellen ja maata polkien esittivät eriskummaista tanssia. Ruokakupit ja juomakulhot kiersivät miehestä mieheen. Likaiset kädet sukelsivat kuppeihin ja esiin ongitut palat ahmaistiin niin halukkaasti, että olisi voinut luulla koko joukon olleen lähellä nälkäkuolemaa. Kulhoista ryystittiin, niin että olut vuoti pitkin leukaa, ja astia siepattiin ahnaasti juojan kädestä ennenkuin asianomainen olisi halunnut sitä luovuttaakaan. Juoma oli nyt jo niin vaikuttanut moniin, että alkoivat pitää mitä sopimattominta menoa.

Tytön varjopuolella ollen etsiessä Naratua huomasi hänet äkkiä eräs joukosta — isoruumiinen nainen, joka nousi ja lähti kirkuen häntä kohti. Eleistä päättäen tyttö luuli hänen aikovan repiä hänet kirjaimellisesti kappaleiksi. Niin hillitön ja äkkiarvaamaton oli tämä kimppuun käynti, ettei tyttö mitenkään ehtinyt varustautua sitä torjumaan, ja ties kuinka siinä olisi käynyt, ellei eräs soturi olisi tullut väliin. Huomatessaan tapahtuman lähti myös Usanga hoiperrellen ottamaan asiasta selkoa.

"Mitäs tahdot?" huusi hän. "Ruokaa ja juomaako? Tule kanssani!" ja kietoen kätensä tytön vyötäisille hän lähti vetämään tätä kohti kemuilevaa joukkoa.

"En tule!" huusi tyttö. "Tahdon tavata Naratua. Missä hän on?"

Tämä näytti hetkeksi selventävän neekerin sumuista sielua, oli kuin hän hetkeksi olisi unohtanut paremman puoliskonsa. Hän silmäsi nopeasti ja pelokkaasti ympärilleen ja ilmeisestikin tultuaan vakuutetuksi, ettei Naratu ollut mitään huomannut, määräsi soturin, joka yhä esteli raivostunutta neekerinaista pääsemästä tytön kimppuun, viemään tämän takaisin majaan ja jäämään sinne vartijaksi.

Anastettuaan itselleen ensin kulhollisen olutta soturi käski tyttöä käymään edellänsä, ja näin he lähtivät majalle, jonka oven edustalle mies istui kyyköttämään ja juomaansa ryyppimään.

Bertha Kircher istui majan nurkkaan odottamaan tuntematonta kohtaloansa. Hän ei voinut nukkua, sillä niin täynnä oli hänen mielensä villejä pakosuunnitelmia, vaikkakin jokainoa niistä osoittautui epäkäytännölliseksi. Puolen tunnin kuluttua hänen vartijansa astui sisään ja koetti päästä puheisiin hänen kanssaan. Hapuillen pimeässä hän laski lyhyen keihäänsä seinää vasten ja istui tytön viereen. Puhellen hän sitten siirtyi yhä lähemmäksi, kunnes vihdoin kosketti kädellään tyttöä, joka väristen vetäytyi poispäin.

"Älä koske minuun!" huusi hän. "Sanon Usangalle, ellet jätä minua rauhaan, ja tiedät kyllä, mitä sitten seuraa."

Mutta mies vain nauroi juopuneesti ja kaapaten häntä kiinni käsivarresta alkoi vetää itseään kohti. Tyttö taisteli vastaan huutaen ääneen Usangaa, ja samassa hetkessä majaa pimensikin oviaukolle ilmaantunut mies.

"Mikä hätänä?" huusi tulija syvällä äänellä, jonka tyttö tunsi mustalle kersantille kuuluvaksi. Hän oli siis tullut, mutta paranisivatko tytön asiat siitä? Hän tiesi, että asia ei olisi niin, ellei osaisi Naratulla peloitella.

Huomattuaan mitä oli tapahtunut Usanga potki soturin majasta käskien tämän suoriutumaan tiehensä niin nopeaan kuin suinkin ja palasi sitten murahdellen tytön luo. Hän oli aika tavalla juovuksissa, joten tytön onnistui useita kertoja väistää häntä ja kahdesti työntää häntä niin tarmokkaasti, että kersantti kompastui ja kaatui.

Vihdoin Usanga raivostui ja hyökäten tytön kimppuun sulki hänet pitkiin apinankäsivarsiinsa. Takoen nyrkeillään ahdistajansa kasvoja hän koetti päästä irti. Hän uhkasi häntä Naratun vihalla, jolloin Usanga muuttaen menettelyänsä alkoi anella. Hänen näin kinastelussaan tytön kanssa, luvaten suojella, ehkä vapauttaakin hänet, mennä hoippui ulos potkittu soturi Naratun majalle päin.

Huomattuaan ettei rukouksista ja lupauksista ollut sen enempää apua kuin uhkauksistakaan Usanga vihdoin menettäen kärsivällisyytensä ja malttinsa tarttui raa'asti tyttöön, mutta samassa syöksyi majaan oikea mustasukkaisuuden raivoava paholainen. Naratu oli tullut. Potkien, kynsien, lyöden ja purren hän ajoi pelästyneen Usangan majasta, ja halu rangaista uskotonta herraansa ja mestariansa oli vallannut hänet siihen määrin, että hän kokonaan unohti viettelyksen aiheuttajan.

Bertha Kircher kuuli hänen kirkumistaan kylän raitilta ja vapisi ajatellessaan, mitä saisi osakseen näiltä kahdelta, sillä hän tiesi, että viimeistään huomenna Naratu kostaisi hänelle täysin mitoin, kun ensin oli saanut purkaa kiukkunsa Usangalle.

Pariskunta oli ollut tiessään vain muutamia minuutteja, kun vartija-soturi palasi. Hän katsoi majaan ja astui sitten sisään. "Nyt ei yksikään estä minua, sinä valkoinen nainen", murisi hän astuessaan tyttöä kohti.

* * * * *

Ruokaillessaan Baran mehukkaan lavan ääressä Apinain Tarzan tunsi epämääräisesti mieltään ahdistavan. Hänen olisi pitänyt olla tyytyväinen itseensä ja koko maailmaan, sillä elihän hän nyt omassa viidakossaan, jossa saalista oli yllin kyllin ja jossa paraikaa täytti vatsaansa mieliriistallansa. Mutta häntä vaivasi kuva hoikasta nuoresta tytöstä, jota raa'at neekerinaiset sysivät ja löivät, ja mielikuvituksessaan hän saattoi nähdä hänet turmeltuneiden neekerien vankina tässä villissä maassa.

Miksi olikaan niin vaikea muistaa, että hän oli saksalainen vakoilija? Miksi tulikaan aina mieleen, että hän oli nainen ja valkoihoinen. Mutta asianhan hän oli jo jättänyt, hän ei siis sillä enää itseänsä vaivaisi, vaan ajattelisi muita asioita. Mutta mielikuvapa ei väistynytkään — se kohosi yhä uudestaan kaikkine yksityiskohtineen hänen eteensä ja kiusasi häntä herkeämättä. Hän alkoi miettiä, mitä neekerit hänelle tekisivät ja niihin he hänet veisivät. Mutta tuhat tulimmaista, mitä tekemistä hänellä oli vihollistytön kanssa? Hoitakoon itse asiansa! Hän ei siihen puuttuisi, ei! Yö tuli, ja hän kapusi tuuheaan puuhun levätäkseen aamuun asti, mutta unta ei tullut. Sen sijaan hän sielunsa silmillä näki mustien naisten pitelevän pahoin valkoista tyttöä ja kuinka tuo tyttö oli jätetty turvatta synkkään ja kauheaan viidakkoon, neekerisoturien mielivaltaan.

Vihasta ja itsehalveksumisesta murahtaen Tarzan nousi ja lähti heilauttamaan itseään puusta puuhun pitkin lehvistön keskitasannetta suuntaan, jonne Usangan seurue oli iltapäivällä painunut. Tietä oli helppo seurata, sillä se oli selväksi tallattu, ja kun hän puolenyön seuduissa tunsi alkuasukaskylän hajun herkissä sieraimissaan, arvasi hän tulleensa perille ja pian löytävänsä etsimänsä.

Hiipien salavihkaa kuin Numa-leijona varovan otuksen kimppuun Tarzan liikkui äänettä pitkin paaluaitaa kuunnellen ja tarkastellen. Kylän perältä hän löysi puun, jonka oksat ulottuivat aidan ulkopuolelle, ja hetkeä myöhemmin hän pudottautui hiljaa kylään. Hän kulki majalta majalle etsien korvat ja sieraimet tarkkoina jotakin todistetta tytöstä, kunnes vihdoin aisti erään pienen majan ympäriltä hienon tuoksun, joka miltei hukkui gomanganin vahvaan hajuun. Kylän humu oli nyt vaiennut, sillä viimeisetkin oluen ja ruuan tähteet oli nautittu ja neekerit makailivat turtuneina majoissaan. Tästä huolimatta Tarzan kulki niin varovasti, ettei tärkinkään mies olisi voinut mitään huomata.

Hän kiersi majan oven eteen ja kuunteli. Sisältä ei kuulunut pienintäkään ääntä, mutta hän oli varma, että tyttö oli ollut siellä ja oli ehkä vieläkin, ja hän livahti sisään hiljaa kuin ruumiiton henki. Hetkisen hän seisoi aivan oviaukon edessä liikahtamatta kuunnellen. Ei ketään ollut siellä, siitä hän oli varma, mutta hän tutkisi asiaa sittenkin. Hänen silmiensä totuttua majan pimeyteen alkoi lattialla lojuva esine hahmoutua ja osoittautui sitten äkkiä ihmisen ruumiiksi. Tarzan astui lähemmäksi ja kumartui tarkastamaan — se oli alastoman neekerisoturin ruumis, rinnassa lyhyt keihäs. Hän tutki tarkkaan jokaisen neliöjalan lattiata, palasi sitten lopuksi taas ruumiin luo ja kumartui haistamaan keihästä, jolla surmaaminen oli suoritettu. Hymy, joka karehti hetken hänen huulillaan, ja kevyt pään ravistus osoittivat, että hän oli ymmärtänyt tapahtumain kulun.

Etsittyään vielä kylästä hän tuli vakuutetuksi, että tyttö oli päässyt pakenemaan, jolloin hän tunsi suurta huojennusta ajatellessaan, että tämä oli säilynyt vahingotta. Että hän oli yhtä suuressa vaarassa villissä viidakossa, johon hänen oli täytynyt paeta, ei johtunut hänen mieleensä, kuten olisi tapahtunut teille tai minulle, sillä Tarzanista viidakko ei ollut vaarallinen paikka — siellä oli muka turvallisempaa kuin öisessä Pariisissa tai Lontoossa.

Hän oli jo puussa taas ja paaluaidan ulkopuolella, kun hänen korviinsa heikosti kuului kaukaa kylän takaa lähtevä vanha tuttu ääni. Kuunnellessaan ja seisoessaan siinä norjana huojuvalla oksalla hän oli kuin metsän ihana jumala. Hetken hän seisoi näin, mutta sitten kuului hänen huuliltaan apinain pitkä ja kauhea kutsuntahuuto, ja hän lähti kautta viidakon kohti paikkaa, josta kuului ihmisapinain rummun kumahdukset, jättäen jälkeensä kauhistuneet kyläläiset, jotka tuosta luihin ja ytimiin tunkeutuvasta huudosta sitten päättivät, kuka oli vapauttanut heidän valkoisen vankinsa ja tappanut yhden heidän sotureistaan.

* * * * *

Kiiruhtaessaan pitkin hyvin tallattua viidakkotietä Bertha Kircherillä oli vain yksi ajatus: saada matka itsensä ja kylän välillä mahdollisimman pitkäksi ennen päivän valkenemista, jolloin häntä voitaisiin ryhtyä ajamaan takaa. Minne hän matkasi, siitä hänellä ei ollut tietoa eikä paljon välittänytkään, sillä kuolema olisi kuitenkin hänen kohtalonsa aikaisemmin tai myöhemmin.

Onni suosi häntä tuona yönä, sillä hän kulki vahingotta kaikkein viileintä ja leijonain enimmin rasittamaa seutua — oikeita metsästysmaita, joita valkoinen mies ei vielä ole löytänyt ja joissa kauris, antilooppi, seebra, kiraffi, norsu, villihärkä, sarvikuono ja muut keski-Afrikan kasveja syövät eläimet liikuskelevat saaden olla rauhassa kaikilta muilta paitsi luonnollisilta vihollisiltaan suurilta kissaeläimiltä, joita täällä helpon saalistamisen houkuttelemina elelee ylen paljon, etenkin kun lisäksi vielä täällä säästyvät villipetojen metsästäjiltä.

Tyttö oli matkannut tunnin tai ehkä kaksi, kun kuuli edestään eläinten liikehtimistä ja niiden äännähdyksiä ja murinaa. Ollen vakuutettu, että oli päässyt tarpeeksi etäälle mustanahkojen kylästä ja peläten noita tuntemattomia petoja hän kiipesi isoon puuhun aikoen siellä viettää loput yöstä.

Tuskin hän oli päässyt turvalliselle ja mukavalle oksalle, kun huomasi puun olevan pienen aukion reunalla, jota tiheä pensaikko oli estänyt häntä näkemästä. Samalla hän myös sai selville, mitkä eläimet siellä ääntä pitivät.

Kuun selvästi valaiseman aukion keskellä hän näki ainakin kaksikymmentä suuren suurta ihmisenkaltaista apinaa, kaikki takkuisia jehuja, jotka marssivat takajaloillaan, vain silloin tällöin tukien itseään käsiensä rystöillä. Kuuvalo heijastui niiden kiiltäviltä turkeilta ja monen monet harmaapäiset karvat välkähtelivät niin että oliot näyttivät aivan suurenmoisilta.

Tyttö oli tarkastellut tuskin kahta minuuttia, kun niitä alkoi tulla lisää sekä yksitellen että ryhmissä, kunnes kuutamokokoukseen oli kerääntynyt kaikkiaan noin viisikymmentä karvaista petoa. Joukossa oli nuoriakin, vieläpä imeväisiäkin, jotka kiinteästi pysyttelivät emojensa takkuisilla harteilla. Äkkiä joukko jakaantui ja muodosti ympyrän aukion keskellä olevan multakasalta näyttävän keon ympärille. Keon ääressä kyykki kolme vanhaa eukkoapinaa, käsissä lyhyet raskaat nuijat, joilla ne äkkiä alkoivat takoa kekoa. Tästä lähti kumea kauas kuuluva ääni, jonka tahdissa apinat alkoivat liikkua, käyskennellen ja vaappuen sinne tänne, lopulta muistuttaen kiemuroivaa matokasaa.

Rumpua lyötiin ensin hitaan mietteliäästi ja erikoisetta tahditta, mutta äkkiä tämä vaihtui raskaaseen rytmiin, jonka mukaan apinat alkoivat astuskella ja ruumistaan huojutella. Hitaasti joukko jakaantui kahteen piiriin, joista ulompaan kuuluivat naaraat ja nuoriso, sisimpään taas täysikäiset urokset. Edelliset asettuivat kyykkysilleen, mutta urokset kiersivät hitaasti piiriä rummun ympärillä ja kaikki samaan suuntaan.

Juuri tässä kohdassa kuului heikosti tytön korviin kammottava huuto kaukaisesta kylästä, jonka hän oli jättänyt. Vaikutus apinoihin oli sähkön nopea — ne pysähtyivät hetkeksi tarkkaavaisesti kuuntelemaan, ja sitten yksi joukosta, suurempi kuin toverit, nosti kuononsa kohti taivasta ja vastasi äänellä, joka sai tytön hennon ruumiin vapisemaan.

Sitten rummuttajat taas ryhtyivät työhönsä, ja tanssia jatkui. Noissa villeissä juhlamenoissa oli jotakin lumoavaa, joka kiehtoi tyttöä, ja kun näytti ettei häntä puusta keksittäisi, päätti hän viettää lopun yötä siellä ja vasta aamun valjettua jatkaa pakoaan.

Koeteltuaan että paperit olivat tallessa, hän etsi oksilta mahdollisimman mukavan asennon ja alkoi katsella alapuolellaan tapahtuvia kummia menoja. Kului puolisen tuntia, ja rummutus kiihtyi. Iso uros, joka oli vastannut kaukaiseen huutoon, hypähti esiin sisemmästä piiristä ja alkoi tanssia rummuttajien ja uroksien välisellä alalla. Se hyppi ja kyyristeli muristen ja haukahdellen, seisahtui sitten ja kohottaen kauhean näköiset kasvonsa Goro-kuun puoleen ja lyöden karvaisilla käsillään rintaansa päästi ilmoille läpitunkevan karjahduksen — urosapinan taisteluhaasteen, vaikka tyttö ei sitä tietänyt.

Sitten se seisoi täysikuun paisteessa liikahtamatta alkuaikaisen viidakon ja apinain ympäröimänä kuin kesyttömyyden ja voiman vertauskuva, kuin aikojen aamun mahtavalihaksinen Herkules. Mutta samassa kuului aivan tytön takaa vastauskarjahdus, ja hetkisen jälkeen hän näki miltei alastoman valkoisen miehen pudottautuvan läheisestä puusta aukiolle.

Heti apinoista tuli muriseva ja sähisevä petoeläinlauma. Bertha Kircher pidätti hengitystään. Mikä mieletön oli tuo, joka uskalsi lähestyä noita kauheita petoja itse heidän kokoontumispaikallaan ollen yksin viittäkymmentä vastaan? Hän näki ruskean miehen kuun täysin valaisemana astuvan suoraan kohti sähisevää joukkoa. Hän näki hänen ruumiinsa sopusoinnun ja kauneuden — sen sirouden, sen voiman, sen ihmeellisen sopusuhtaisuuden, ja samassa hän tunsi hänet. Se oli sama olento, jonka hän oli nähnyt kantavan majuri Schneiderin kenraali Krautin päämajasta, joka oli pelastanut hänet Numa-leijonan kynsistä, jonka hän oli iskenyt maahan pistoolinsa perällä ja jonka luota oli päässyt pakoon, hänen viedessään häntä vihollisten leiriin, sama, joka oli surmannut hauptmann Fritz Schneiderin, mutta säästänyt hänen elämänsä tuona yönä Wilhelmstalissa.

Pelon täyttämänä ja lumottuna hän tarkasteli miestä sen lähestyessä apinoita. Hän kuuli ääniä lähtevän hänen kurkustaan, samoja, joita apinat käyttivät, ja vaikka hän tuskin saattoi uskoa omia korviaan, tiesi hän tuon jumalaisen olennon puhelevan petojen kanssa näiden omalla kielellä.

Tarzan pysähtyi naaraiden piirin eteen. "Minä olen Apinain Tarzan!" huusi hän. "Ette tunne minua, sillä kuulun eri heimoon. Tarzan tulee joko sovussa tai taistelemaan — kumpi tästä syntyy? Tarzan tahtoo puhua kuninkaanne kanssa", ja näin sanoen hän työntyi suoraa päätä halki naaraiden ja nuorten apinain, jotka väistyen hänen tieltään antoivat hänen kulkea ohitseen sisäpiiriin.

Naaraat pentuineen murisivat ja pörhistivät harjaksiaan, mutta hän sai sentään esteettä päästä ohi uroksien luo. Täällä häntä uhkasivat paljastetut raateluhampaat ja hirveästi vääntyneet naamat. "Minä olen Tarzan", toisti hän. "Tarzan tulee tanssimaan dumdumia veljiensä kanssa. Missä on teidän kuninkaanne?" Taas hän lähti työntymään eteenpäin tytön puussa käsillään painellessa poskiaan ja katsellessa silmät pyöreinä, kuinka tuo mieletön kulki kohti hirveää kuolemaa. Hetki vain ja pedot hyökkäisivät hänen kimppuunsa raadellen ja repien, kunnes tuosta ihanasta ruumiista olisi vain siekaleet jälellä. Mutta piiripä aukeni taas, ja vaikka apinat murisivat ja uhkailivat, eivät ne koskeneet häneen ja niin hän vihdoin seisoi rummun luona silmäten apinain suurta kuningasta.

Taas hän puhui. "Minä olen Apinain Tarzan", huusi hän, "Tarzan tulee elämään yhdessä veljiensä kanssa. Hän tulee sovussa ja tahtoo elää sovussa tai sitten tappaa, mutta tullut hän on ja jäädä hän tahtoo. Kumpaako nyt: tanssiiko Tarzan dumdumia sovussa veljiensä kanssa vai onko Tarzanin ensin tapettava?"

"Minä olen Go-lat, apinain kuningas", karjui iso uros. "Minä tapan! Minä tapan! Minä tapan!" ja ilkeästi ärähtäen se hyökkäsi tarmanganin kimppuun.

Tytöstä apinamies näytti olevan täysin varustamaton hyökkäystä torjumaan ja hän odotti näkevänsä hänen tulevan maahan lyödyksi ja surmatuksi jo ensi yhteenotossa. Suuri uros oli jo miltei hänen kimpussaan valmiina suurine käsineen tempaamaan hänet murhaavaan puristukseen, kun Tarzan liikahti, mutta tällöin hän oli niin nopea käänteissään, että itse Ara-salama ei olisi hänelle riittänyt. Kuin syöksähtää eteenpäin Histah-käärmeen pää, niin syöksähti apinamiehen vasen käsi hänen tarttuessaan vastustajansa vasempaan ranteeseen. Nopea käännähdys, ja Tarzan kammitsi apinan oikean käden jiujitsu-otteeseen, jonka oli oppinut sivistyneiltä ihmisiltä ja jonka avulla helposti katkaisisi nuo vankat luut ja tekisi apinan avuttomaksi.

"Minä olen Apinain Tarzan!" huusi apinamies. "Saako Tarzan tanssia rauhassa vai tappaako Tarzan?"

"Minä tapan! Tapan! Tapan!" karjui Go-lat.

Nopeasti kuin kissa Tarzan heitti apinan lonkkansa yli maahan. "Minä olen Tarzan, kaikkien apinain kuningas!" huusi hän. "Tuleeko tästä rauha?"

Raivostuneena Go-lat hypähti jaloilleen ja hyökkäsi taas päästäen ilmoille taisteluhuutonsa: "Minä tapan! Tapan! Tapan!" ja taas Tarzan kieppasi tempusta tietämättömän apinan otteeseensa, joka sai katsojakunnan ihastuksesta kirkumaan ja pani tytönkin epäilemään miehen hulluutta. Ilmeisesti hän olikin turvassa keskellä petojen parvea, sillä hän heilautti muitta mutkitta Go-latin selkäänsä ja sitten yli toisen olkansa kuperkeikkaa maahan. Kuningasapina pudota mätkähti päälleen ja makasi sangen hiljaa.

"Minä olen Apinain Tarzan!" huusi apinamies. "Minä alan tanssia dumdumia veljieni kanssa", ja hän antoi merkin rummuttajille, jotka heti alkoivat jatkaa samaa rytmiä, minkä olivat jättäneet nähdäkseen kuninkaansa surmaavan mielettömän tarmanganin.

Tällöin Go-lat kohotti päätänsä ja hitaasti kämpyröi jaloillensa. Tarzan lähestyi häntä. "Minä olen Apinain Tarzan!" huusi hän. "Saako Tarzan nyt tanssia dumdumia veljiensä kanssa vai tappaako hän ensin?"

Go-lat loi verestävät silmänsä tarmanganiin. "Ke-go-da!" huusi hän, "Apinain Tarzan tanssii dumdumia veljiensä kanssa ja Go-lat tanssii hänen kanssansa!" Ja puussa istuva valkoinen tyttö näki tuon villin miehen hyppivän, taivuttelevan ja polkevan maata yhdessä kesyttömien apinain kanssa dumdumin ikivanhoissa juhlamenoissa. Hänen murahduksensa ja karjahduksensa olivat rajummat kuin itse petojen. Hänen kauniit kasvonsa olivat vääntyneet villin julmiksi. Hän löi rintojaan ja kajahutti ilmoille taisteluhuutonsa hänen toveriensa takkuisten turkkien pyyhkäistessä hänen sileää ihoansa. Tuo oli noiduttua, ihmeellistä, eikä kuitenkaan vailla kauneutta, tuo outo näytelmä, jota luultavasti ei kukaan muu inhimillinen olento ollut milloinkaan omin silmin nähnyt. Ja samalla se oli kauhistuttava kaikkine menoineen.

Hänen lumottuna katsellessaan sai takaa kuuluva salavihkainen liikahdus hänet kääntämään päänsä, jolloin hän näki kuunvalossa välähtelevät keltaisen vihreät silmät — Sheeta-pantteri oli löytänyt hänen piilopaikkansa.

Peto oli niin lähellä, että se olisi voinut koskettaa häntä kynsikkäällä käpälällään. Ei ollut aikaa miettiä eri mahdollisuuksia. Kauhu saneli hänen tekonsa, kun hän ääneen kirkaisten hyppäsi puusta aukiolle. Tanssin ja kuunvalon kiihdyttäminä apinat heti kääntyivät katsomaan, mikä aiheutti keskeytyksen. Ne näkivät yksinäisen ja avuttoman tarmanganittaren ja lähtivät hänen kimppuunsa. Hyvin tietäen, ettei edes Numa-leijona uskaltaisi häiritä suurten apinain dumdumia, Sheeta-pantteri tällä välin katosi yön pimeyteen etsimään muualta illallistansa.

Muiden mukana kääntyi Tarzankin ottamaan selville keskeytyksen syytä ja tunsi silloin heti tytön ja huomasi uhkaavan vaaran.

Johtavat naaraat olivat jo miltei tytön kimpussa, kun Tarzan syöksähti heidän keskeensä ja iskien raskaasti oikealle ja vasemmalle hajoitti heidät. Kun sitten urokset tulivat paikalle saaliinjakoon, ettei tuo uusi apinaolio saisi ryövätä ja pidättää itselleen koko otusta, huomasivatkin ne hänen pitelevän käsivarttaan olennon ympärillä ikäänkuin suojellen sitä.

"Tämä on Tarzanin naaras", sanoi hän. "Älkää koskeko häneen!" — tämähän oli ainoa tapa pidättää heitä tappamasta tyttöä. Hän oli hyvillään, ettei asianomainen voinut ymmärtää häntä. Olihan tarpeeksi nöyrytystä jo siinäkin, että täytyi laskea suustaan nuo sanat vihollisvakoojasta lausuttuina.

Apinain Tarzan oli siis taas tahtomattaan pakotettu suojelemaan tuota tyttöä. Äreänä hän murahti asiaa itselleen kaunistellen:

"Hänhän on nainen, siispä en voi toisin menetellä!"