KYMMENES LUKU

Villien vallassa

Tarzan etsi Bara-kaurista tai Horta-karjua, joiden lihan arveli parhaiten maistuvan valkoiselle naiselle, mutta huolimatta ylen jännitetyistä sieraimistansa hän ei voinut aistia pienintäkään hajua hakemistaan otuksista, vaikka käyskenteli kauan pitkin ja poikki viidakkoa. Seuraten joen rantoja, jossa hän toivoi tapaavansa Baran tai Hortan juomassa, hän vihdoin kohtasi wamabojen kylästä lähtevän voimakkaan hajun, ja kun hän alati oli valmis tekemään yllättävän vierailun perivihollistensa gomanganien luo, keinotteli hän itsensä kylän takalistolle. Puusta, joka levitti oksiaan yli paaluaidan, hän katseli kylän kujalle ja huomasi kohta valmisteluista, että tulossa oli syömingit, joiden pääruokalajina tulisi olemaan ihmisliha.

Tarzanin päähuveja oli säikytellä mustia. Hän nautti enemmän kuin mistään muusta viidakon huveista saada tehdä heille kaikenkaltaisia kepposia. Saada pilata heidän juhlansa tavalla, joka täyttäisi heidät pelolla, tuotti hänelle mitä suurinta mielihyvää, ja niinpä hän siis tähystelikin löytäisikö mitään vihjettä vankien säilytyspaikasta. Hänen näköalaansa haittasi puun tiheä lehvistö, jonka vuoksi hän kiipesi ylemmäksi ja liikkui sitten varovasti pitkin hoikkaa latvahaaraa.

Apinain Tarzanilla oli ihmeteltävä metsänkävijän taito, mutta silti eivät hänenkään aistinsa olleet pettymättömät. Oksa, jota pitkin hän nyt astui, ei ollut kapeampi kuin monet muut, jotka lukemattomissa tilaisuuksissa olivat kestäneet hänen painonsa. Ulkokuoresta päättäen se oli vahva ja terve, eikä Tarzan voinut tietää, että lähellä sen yhtymistä runkoon oli jokin hyönteinen kalunnut puolet sen ytimistä suihinsa.

Hänen päästyänsä oksan äärimmäiseen päähän riuskahtikin se poikki varoituksetta. Kun alla ei ollut suurempia oksia, joihin olisi voinut tarttua, ja kun lisäksi hänen jalkansa takertui köynnöskasviin, teki hän täydellisen kuperkeikan ja pudota mätkähti selällensä keskelle kylän raittia.

Kuullessaan oksan murtuvan ja nähdessään miehen putoavan puusta pelästyneet mustat kiiruhtivat majoistansa aseita hakemaan, ja nopeimpien heistä päästyä tapahtumapaikalle, näkivät he miltei alastoman valkoisen miehen makaavan paikalla, jonne oli pudonnut. Rohkaistuneena hänen liikkumattomuudestaan he kävivät lähemmäksi, ja kun eivät nähneet ketään muita puussa, piirittivät he hänet seisoen valmiin keihäin hänen ympärillään. Ensin he luulivat hänen kuolleen putoamisesta, mutta lähemmin tutkittuansa he huomasivatkin hänen vain joutuneen tainnoksiin. Eräs sotureista tahtoi syöstä keihään hänen sydämensä läpi, mutta Numabo-päällikkö ei sallinut sitä. "Sitokaa hänet", sanoi hän. "Illalla syödään suurenmoisesti."

Ja niin sitoivat he hänen kätensä ja jalkansa suolenkaistaleilla ja kantoivat hänet majaan, jossa luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick odotteli kohtaloansa. Englantilainenkin oli nyt sidottu käsistä ja jaloista, sillä mustat pelkäsivät hänen voivan viime hetkellä päästä pakoon ja siten turmella koko juhlan. Suuri joukko alkuasukkaita oli kokoontunut majan ympärille nähdäksensä edes vilaukselta uuden vangin, mutta Numabo asetti ovelle kaksinkertaiset vahdit, ettei joku heimolaisista villissä riemun puuskassa pääsisi ryöstämään muilta kuolontanssin huvia, sillä tuon niminen tanssi aina suoritettiin ennen uhrien surmaamista.

Nuori englantilainen oli kuullut Tarzanin putoavan ja sitä seuraavan sekasorron kylässä, ja niinpä hän seisoen selkä vasten majan seinää tarkasteli hämmästyneenä ja säälivänä mustien majaan kantamaa vankitoveriansa. Hän pani merkille, ettei milloinkaan ollut nähnyt täydellisempää miehuuden perikuvaa ja ihmetteli itseksensä, mikä kova onni oli tehnyt vangitsemisen mahdolliseksi. Oli ilmeistä, että uusi vanki oli yhtä villi kuin vangitsijatkin, jos teki johtopäätökset varustuksista; oli myös yhtä ilmeistä, että hän oli valkoinen mies, ja hänen hyvin muodostuneesta päästänsä ja hienoista piirteistänsä saattoi päättää, ettei hän ollut noita onnettomia tylsämielisiä, jotka ovat villejä itse sivistyneen yhteiskunnan keskuudessakin.

Tarkastaessansa miestä huomasi hän äkkiä tämän silmäluomien liikkuvan. Hitaasti ne aukenivat, ja pari harmaita silmiä tuijotti eteensä. Tajunnan palatessa tuli niihin vireän älyn hohde, ja vähän sen jälkeen vanki ponnistihe istumaan. Hän katseli suoraan englantilaista, ja kun hän näki toisen sidotut nilkat ja tiukasti selän taakse köytetyt kädet, valaisi hymy hänen kasvojansa.

"He haluavat täyttää vatsansa tänä iltana", sanoi hän.

Englantilainen irvisti. "Hommista päättäen he ovat hirveän nälissänsä", sanoi hän. "Olivat vähällä syödä minut elävältä tuodessaan minut tänne. Kuinka he teidät kiinni kaappasivat?"

Tarzan pudisti päätänsä nyrpeästi. "Oma oli vikani", vastasi hän. "Ansaitsen tulla syödyksi. Ryömin pitkin oksaa, joka ei minua kannattanut, ja kun se katkesi, en pudonnutkaan jaloilleni vaan päälleni, sillä jalkani sotkeutui köynnöksen silmukkaan. Muuten eivät toki olisi minua elävänä saaneet."

"Eikö ole mitään paon mahdollisuutta?" kysyi englantilainen.

"Olen paennut heidän käsistänsä ennen", vastasi Tarzan, "ja olen nähnyt toisten tekevän samoin. Olen nähnyt, kuinka mies otettiin paalusta, vaikka jo kymmenkunta keihästä oli lävistänyt hänen ruumiinsa ja tuli sytytetty hänen jalkoihinsa."

Luutnantti Smith-Oldwickiä värisytti. "Taivas!" huudahti hän. "Toivon, ettei minun tarvitse sellaista kokea. Luulen sietäväni mitä vain, mutta en tulta. Olisi kovin ilkeätä viime hetkessä osoittaa jänistystä niiden paholaisten edessä."

"Älkää huolehtiko", sanoi Tarzan. "Ei se kauan kestä ettekä te menetä ryhtiä. Ei se todella ole puoleksikaan niin pahaa kuin miltä se kuuluu. Siinä on vain lyhyt kärsimys, ennenkuin menette tainnoksiin. Olen nähnyt sen monta kertaa ennen. Se on yhtä hyvä tapa kuin jokin muukin. Kerranhan meidän kuitenkin on kuoltava. Mitäpä väliä sillä, jos se tapahtuu tänä iltana tai huomenna tai vuoden perästä, olemmehan eläneet — minä ainakin!"

"Teidän järkeilynne voi päteäkin, kunnon veikko", sanoi nuori luutnantti, "mutta minusta se ei ole täysin tyydyttävä."

Tarzan nauroi. "Vieritelkäähän tänne, että pääsen hampaillani kiinni siteisiinne", sanoi hän. Englantilainen teki työtä käskettyä, ja pian Tarzan vahvoilla valkeilla hampaillansa pureskeli köysiä. Hän tunsi niiden hitaasti höltyvän. Hetki vain ja ne katkeisivat, jolloin englantilaisen olisi verrattain helppo vapauttaa itsensä jälellä olevista nuorista ja sitten kirvoittaa Tarzankin.

Juuri tällöin astui majaan eräs vartijoista. Hän heti älysi, mitä uusi vanki hommasi, ja keihäänsä kohottaen hän iski apinamiestä rajusti päähän. Sitten hän kutsui muita vartijoita, jotka kaikki yhdessä hyökkäsivät onnettomain kimppuun armottomasti potkien ja lyöden, minkä jälkeen sitoivat englantilaisen entistä vahvemmin sekä köyttivät kummankin majan eri seinille kauaksi toisistansa. Heidän lähdettyään katsoi Tarzan onnettomuustoveriinsa.

"Niin kauan kuin on elämää, on toivoakin", sanoi hän, mutta irvisti pahasti tätä vanhaa totuutta lausuessaan.

Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick naurahti. "Luulenpa, ettei meillä ole paljoa kumpaakaan", sanoi hän. "Illallisaika lienee jo käsissä."

* * * * *

Zu-tag metsästeli yksiksensä kaukana suuren apinan Go-latin muusta heimosta. Zu-tag (Vankkaniska) oli nuori, juuri äsken kypsyysiän saavuttanut uros. Hän oli iso, voimakas ja peloittava sekä samalla heimolaisiansa järjeltään paljon etevämpi, mikä seikka ilmeni hänen täyteläisemmästä ja pystymmästä otsastansakin. Go-latkin jo hänestä pelkäsi kuninkuutensa laakerien anastajaa ja siksi kohteli häntä yrmeästi ja kateellisesti. Tästäkin syystä Zu-tag metsästeli paljon yksiksensä, mutta toisaalta myös hänen pelottomuutensa sai hänet vaeltamaan kauas suojelusta antavasta laumasta. Tästä hänen tavastaan oli se suuri etu, että hän oppi yhä enemmän turvautumaan omaan itseensä ja kasvatti siten älyänsä ja huomiokykyänsä.

Tänään hän oli metsästellyt etelässä päin ja palasi nyt pitkin polkua, jota hän usein kulki, syystä että se johti gomanganien kylän ohi ja hän oli aina tuntenut suurta mielenkiintoa ja uteliaisuutta heidän miltei apinamaisia tekojansa ja tapojansa kohtaan. Kuten ennenkin asettui hän nytkin puuhun, josta saattoi nähdä kylään ja tarkastella kyläläisiä suorittamassa jokapäiväisiä töitänsä.

Tuskin oli Zu-tag päässyt haluamallensa oksalle, kun häntä kuten kyläläisiäkin hätkähdytti Tarzanin maahan putoaminen toisen metsänjättiläisen oksilta. Hän näki neekerien kokoontuvan tainnoksissa olevan ruumiin ääreen ja sitten kantavan sen majaan. Heti hän nousi oksalla seisten täyteen pituuteensa ja kohotti kasvonsa taivaaseen päin huutaaksensa ilmi villin vastalauseensa ja haasteensa, sillä hän oli ruskeaihoisen tarmanganin tuntenut samaksi oudoksi valkoiseksi apinaksi, joka pari päivää sitten oli tullut heidän dumdum-juhlaansa ja siellä helposti nujertamalla heidän parvensa väkevimmän voittanut tämän uhkean nuoren uroksen kunnioituksen ja ihailun.

Zu-tagin uhkarohkeutta hillitsi synnynnäinen viekkaus ja varovaisuus. Ennenkuin hän siis ehti huutaa julki vastalausettansa, juolahti hänen mieleensä ajatus pelastaa tuo ihmeellinen valkoinen apina yhteisen vihollisen, gomanganien, käsistä, joten hän pysyikin ääneti, päättäen että salavihkaa toimien saataisiin aikaan enemmän kuin lihasvoimalla ja raateluhampailla.

Ensin hän ajatteli yksinään lähteä kylään ja kantaa pois tarmanganin, mutta nähdessänsä lukuisat vartijat, joista useat istuivat aivan vankimajan oven edessä, päätteli hän siinä olevan työtä enemmän kuin yhdelle ja niinpä hän lähti ääneti kuin oli tullutkin lehvästötietä pohjoista kohti.

Heimo yhä vielä oleili lähellä aukiota, jonne Tarzan ja Bertha Kircher olivat rakentaneet majan. Toiset siellä laiskanlaisesti etsivät metsän reunamilta ruokaa, toisten taas kyykötellessä aukiolla kasvavien harvojen puiden siimeksessä.

Tyttö oli kuivannut kyyneleensä ja ilmaantunut majan ovelle ja katseli nyt pelokkaasti etelään päin, jonne Tarzan oli kadonnut. Tavan takaa hän loi epäluuloisen katseen ympärillään liikuskeleviin isoihin ja takkuisiin apinoihin. Kuinka helppoa olisikaan niiden tulla aitauksen sisälle ja surmata hänet. Yhä uudestaan hän huomasi, kuinka peräti avuton hän oli keihäinensä noiden hartiakkaiden, häränniskaisten, lihakasten ja karvaisten petojen parissa. Hän ei tietänyt koskaan ennen nähneensä sellaisia raa'an voiman ruumiillistumia kuin nuo väkevät urokset olivat. Niiden suuret kädet katkaisisivat hänen mitättömän keihäänsä kuin tulitikun ja niiden kevyin isku merkitsi hänelle tajuttomuutta ja kuolemaa. Hänen juuri hautoessansa näitä synkkiä ajatuksia pudottautui aukiolle viidakon puista voimakas nuori urosapina. Tällöin vielä kaikki apinat olivat hänestä aivan samannäköisiä, vasta myöhemmin hän alkoi huomata niiden eroavan toisistansa kasvojen piirteissä ja vartalossa aivan kuin ihmissuvun yksilöt. Mutta jo nytkään hän ei voinut olla panematta merkille tuon äsken tulleen voimaa ja ketteryyttä, vieläpä ihailikin sen raskaan ja mustan, hopeatäpläisen turkin kiiltoa.

Oli ilmeistä, että tulija oli sisäisesti kovin kiihtynyt, vaikka ei sitä näyttänytkään. Se ilmeni hänen käyttäytymisestänsä jo kaukaa, eikä tyttö ollut ainoa, joka sen huomasi, sillä nähdessään hänen tulevan muut apinat lähtivät häntä vastaan muristen ja karvat porholla. Go-latkin oli parvessa mukana ja hän lähestyi tulijaa niska ja selkäkarvat törröttäen, raateluhampaat paljaina ja päästäen matalia murahduksia, sillä eihän voinut tietää, tuliko Zu-tag rauhan vai taiston aikein. Vanha kuningas oli aikoinaan nähnyt muidenkin nuorten apinain näin lähestyvän täynnä vakaita tuumia ryöstää häneltä hallitsijan valta. Hän oli nähnyt urosapinain miltei hulluina hyökkäävän viidakosta heimon kimppuun eikä hän siis tässä suhteessa tahtonut jättää mitään sattuman varaan.

Jos Zu-tag oli tullut viidakosta laiskasti pysähtyen tavan takaa ruokaa etsimään, ei hän olisi herättänyt mitään huomiota, mutta kun tulee noin päätä pahkaa ilmeisestikin ollen kovan kiihtymyksen vallassa, niin varokoot silloin kaikki apinat. Ensin siinä siis kierreltiin ja kaarreltiin jäykkäkoipisina ja pörhistynein karvoin, ennenkuin kumpikin puoli huomasi ettei nyt ollut kimppuun karkaamisesta kysymys, ja silloin vasta Zu-tag kertoi Go-latille, mitä oli nähnyt gomanganien pesäpaikalla.

Go-lat murahti tyytymättömästi ja kääntyi poispäin. "Huolehtikoon valkoinen apina itse itsestänsä", sanoi hän.

"Hän on suuri apina", sanoi Zu-tag. "Hän tuli elääksensä sovinnossa Go-latin heimon kanssa. Pelastakaamme hänet siis gomanganien kynsistä."

Go-lat murahti taas ja pyrki yhä tiehensä.

"Zu-tag lähtee yksinänsä apuun", huudahti nuori apina, "jos Go-lat pelkää gomanganeja."

Kuningasapina pyörähti ympäri vihastuneena, murahteli äänekkäästi ja löi rintojansa. "Go-lat ei pelkää", huusi hän, "mutta hän ei tahdo lähteä, sillä valkoinen apina ei ole hänen heimoansa. Mene itse ja ota tarmanganin kumppani mukaasi, jos niin kovin tahdot pelastaa tuon valkoisen apinan."

"Zu-tag menee", vastasi nuori uros, "ja ottaa mukaansa tarmanganin kumppanin ja kaikki Go-latin urokset, jotka eivät ole pelkureita", ja näin sanoen loi hän kysyvän katseen toisiin apinoihin. "Kuka tahtoo lähteä Zu-tagin kanssa gomanganeja vastaan ja pelastaa veljemme heidän kynsistänsä?" kysyi hän.

Kahdeksan nuorta elämänsä kukoistuksessa olevaa nuorta urosta painaltui Zu-tagin puolelle, mutta vanhat urokset vanhoillisina ja varovaisina, monien vuosien paino harmailla hartioillansa, pudistivat päätänsä ja lähteä lönkyttivät Go-latin perään.

"Hyvä", huudahti Zu-tag. "Emme haluakaan mitään vanhoja ämmiä lähtemään otteluun gomanganien kanssa, sillä se työ kuuluu heimon sotureille."

Vanhat urokset eivät olleet herjausta ja kerskausta kuulevinaan, mutta nuo kahdeksan vapaaehtoista seisoivat siinä ylpeinä, iskivät rintojansa, paljastelivat hampaitansa ja laskivat ilmoille kauhean taisteluhaasteensa niin että viidakko kajahtaen vastaili.

Koko ajan oli Bertha Kircher katsellut pelästyneenä tätä näytelmää, jonka hän otaksui voivan päättyä kovaan yhteenottoon, ja kun Zu-tag ja hänen toverinsa laskivat ilmoille peloittavan haasteensa, värisi hän kauhusta, sillä kaikista viidakon äänistä on hirmuisin urosapinan karjahtelu sen ilmoittaessa ryhtyvänsä otteluun tai päästäessä julki voitonhuutonsa. Tyrmistys muuttui suorastaan lamaannukseksi, kun hän näki Zu-tagin apinoinensa lähtevän häntä kohti. Kissannotkeasti Zu-tag loikkasi suoja-aidan yli ja seisahtui hänen eteensä. Urheasti tyttö kohotti keihäänsä kohti pedon rintaa. Tämä alkoi jutustaa ja viittilöidä, ja vaikka tytön tiedot apinoista olivatkin perin hatarat, huomasi hän, ettei kysymys ollut vihamielisyydestä, sillä raateluhampaat tuskin ollenkaan paljastuivat ja koko käytöksestä kävi ilmi, että peto koetti selvitellä jotakin vaikeata pulmaa tai puhua jonkun tärkeän asian puolesta. Vihdoin se ilmeisestikin tuskastui, sillä toisella suurella kämmenellänsä se lennätti keihään menemään ja astuen lähemmäksi tarttui tyttöä käsivarresta, mutta ei kuitenkaan kovakouraisesti. Tyttö kauhistuneena peräytyi, mutta samalla kuitenkin jokin sisäinen ääni koetti vakuuttaa, ettei petoa tarvitsisi pelätä. Zu-tag jutteli kovasti, ja yhä uudestaan osoittaen etelään päin se veti tyttöä kanssansa kohti aitausta. Se osoitti aitausta, tyttöä, metsää ja sitten otti äkillisestä mielijohteesta keihään maasta, koski sitä useaan kertaan etusormellansa ja viittasi etelää kohti. Äkkiä tytölle valkeni, että apina koetti selittää hänelle jotakin valkoisesta miehestä, jonka omaksi ne häntä luulivat. Ehkä hänen järeä suojelijansa oli ahdingossa, ja päästyänsä tästä selvästi perille, hän ei enää vastustellut, vaan lähti nuoren apinan mukaan. Hänen alkaessansa repiä pois esteitä, joilla Tarzan oli tukkinut aitauksen aukon, ryhtyi Zu-tag häntä avustamaan, joten he piankin pääsivät aukosta aukiolle.

Zu-tag ja nuo kahdeksan apinaa lähtivät kohti viidakkoa niin nopeasti, että Bertha Kircherin oli ponnistettava kaikki voimansa pysyäksensä perässä. Ajan mittaan hän kuitenkin huomasi jäävänsä jälkeen, mikä kovin harmitti Zu-tagia, joka alituiseen juoksi takaisin kehoittaen häntä parantamaan vauhtia. Kerran se tarttui häntä käsivarrestakin ja koetti vetää mukaansa. Tytön vastalauseet eivät mitään auttaneet, sillä eihän peto niitä ymmärtänyt eikä se myöskään hellittänyt otettansa, ennenkuin tyttö sattui takertumaan pensaikkoon ja kaatui. Mutta silloinkos Zu-tag raivostui ja alkoi kauheasti murista. Muut apinat jo odottelivat johtajaansa metsän reunalla. Se huomasi, ettei tuo naarasparka pysyisi heidän muassansa, ja jos he taas kaikki kulkisivat yhtä hitaasti, voisivat he tulla liian myöhään Tarzanin avuksi, ja niinpä se enemmittä mutkitta nosti Bertha Kircherin maasta ja heilautti hänet selkäänsä. Tytön kädet olivat pedon kaulaan kierretyt, ja se piteli niitä toisessa kämmenessänsä, joten hän ei voinut pudota, ja niin sitä lähdettiin kovaa vauhtia odottavien toverien luo.

Kun tyttö oli puettu vain ratsastushousuihin, joten hameista ei ollut haittaa, huomasi hän piankin hyvin pysyvänsä pedon selässä, ja kun he vähän myöhemmin alkoivat matkata pitkin puiden oksia, sulki hän vain silmänsä ja puristautui yhä lähemmäksi kantajaansa, ettei pääsisi maahan putoamaan.

Tuo yhdeksän ison apinan seurassa tehty retki läpi alkuaikaisen metsän jäi ainiaaksi Bertha Kircherin mieleen yhtä selväpiirteisenä kuin olisi se eilen tapahtunut.

Ensimmäisten pelon tunteiden haihduttua, tyttö saattoi avata silmänsä ja tarkastella lisääntyvin mielenkiinnoin ympäristöänsä ja äkkiä hän silloin alkoikin tuntea itsensä melko turvalliseksi näiden isojen petojen parissa. Myöhemmin hän yhä enemmän alkoi ihailla nuorta urosta, huomatessansa tämän kuormitettunakin liikkuvan nopeammin ja juohevammin kuin sen taakatta olevat toverit.

Zu-tag ei pysähtynyt kertaakaan, ennenkuin oli tultu lähellä alkuasukasten kylää olevaan suureen puuhun. Paikaltansa he saattoivat kuulla kylästä neekerien naurua ja hoilotusta ja koirien haukuntaa ja nähdä vilauksen sen elämästä. Tyttöä värisytti hänen ajatellessaan mahdollista uutta kiinni joutumista, ja hän ihmetteli, miksi Zu-tag oli hänet tänne tuonut.

Nyt apinat lähtivät taas liikkeelle kovin varovasti ja ääneti kuin oravat, kunnes tulivat paikalle, josta helposti näkivät yli aitauksen kylään.

Zu-tag kyykötti suurella oksalla lähellä puun runkoa ja laskettuansa irti tytön käden käski häntä eleillä hakemaan itsellensä sijan, ja kun tyttö oli sen löytänyt, osoitti se kerta toisensa perästä heitä vastapäätä olevan majan avointa ovea. Eri liikkeillä se koetti saada häntä ymmärtämään, ja vihdoin hän käsittikin asian ydinkohdan — että valkoinen mies oli vankina kylässä.

Heidän alapuolellansa oli erään majan katto, mutta hän ei käsittänyt mitä tekisi sitten, jos pudottautuisi sille.

Pimeys oli jo laskeutunut ja tulet sytytetty patojen alle. Tyttö näki kylän kadulla paalun ja sen ympärillä risukimput ja huomasi äkkiä, mitä nuo hirveät varusteet tiesivät. Oh, jospa hänellä vain olisi ollut joku ase, johon voisi turvautua ja joka edes vähäisen auttaisi häntä mustia vastaan. Silloin hän ei epäröisi lähteä kylään koettaaksensa pelastaa miehen, joka kolmasti oli temmannut hänet kuoleman kynsistä. Hän tiesi miehen vihaavan häntä, mutta siitä huolimatta lämmitti kiitollisuuden tunne hänen poveansa. Hän ei voinut käsittää tuota miestä. Milloinkaan hän ei ollut tavannut ihmistä, joka olisi ollut niin arvoituksellinen. Monilta tavoiltansa hän oli peto-kumppaneitansa villimpi, mutta toisaalta taas ritarillinen kuin muinaisaikojen aatelismies. Useita päiviä hän oli ollut hänen kanssaan eksyttävässä viidakossa ja ehdottomasti hänen vallassansa, mutta tällöinpä hän oli oppinut täysin luottamaan häneen, joten hänen pelkonsakin oli miltei kokonaan kadonnut.

Mutta että tuo mies saattoi olla hirveän julmakin, oli selvinnyt, kun hän tahtoi jättää hänet yksin keskelle alati uhkaavia vaaroja.

Zu-tag nähtävästikin odotti pimeän tuloa, ennenkuin ryhtyisi toteuttamaan villeissä pienissä aivoissansa kypsyviä suunnitelmia, sillä tovereinensa se istui hänen lähellään rauhallisesti tarkkaillen mustien valmistuksia. Äkkiä näytti kylässä syntyvän jokin hämminki, sillä parikymmentä neekeriä kerääntyi henkilön luo, joka luultavasti oli johtaja, ja kaikki he puhuivat ja viittoilivat kiihkeästi. Väittelyä kesti noin viisi tai kymmenen minuuttia, jolloin pulma äkkiä selvisi ja kaksi soturia lähti kylän vastakkaisesta päästä noutamaan isoa paalua, jonka sitten pystyttivät paikalla jo aikaisemmin olleen rinnalle. Tyttö pohti tuon toisen paalun tarkoitusta, ja pian se selvisikin.

Nyt oli tullut jo aivan pimeä ja kylää valaisivat vain monet vilkkuvat nuotiot, joiden valossa hän näki soturijoukon lähestyvän Zu-tagin silmällä pitämää majaa. Hetkeä myöhemmin he taas ilmaantuivat vetäen keskellänsä kahta vankia, joista toisen tyttö heti tunsi suojelijaksensa ja toisen lentäjän univormussa olevaksi englantilaiseksi. Näitä varten siis oli kaksi paalua tarpeen.

Nopeasti nousten hän asetti kätensä Zu-tagin olalle samalla osoittaen kylään. "Tule", sanoi hän kuin vertaiselleen ja pudotti itsensä sitten alla olevan majan katolle, josta oli enää vain lyhyt väli maahan, joten hän hetkeä myöhemmin lymyili majan takana pysyttäytyen varjossa, josta häntä ei hevillä keksittäisi. Kerran hän kääntyi ja näki silloin Zu-tagin ison ruumiin aivan takanansa ja vähän edempänä muut kahdeksan. Epäilemättä ne kaikki seurasivat häntä, mikä seikka saattoi hänet tuntemaan olonsa turvallisemmaksi kuin aikaisemmin. Pysähtyen majan raitinpuoliseen nurkkaukseen hän varovasti kurkisti kulman takaa. Muutaman tuuman päässä hänestä oli rakennuksen avoin ovi ja kauempana kokoontuivat mustanahkat vankiensa luo, jotka oli jo sidottu paaluihin. Kaikkien silmät tarkkasivat vankeja, ja häntä ja hänen seuralaisiaan tuskin huomattaisiin, ennenkuin olisivat jo vihollistensa kimpussa. Hän halusi kuitenkin saada edes jonkinlaisen aseen, sillä varmaanhan hän ei tietänyt, seuraisivatko apinat häntä vai ei. Toivoen löytävänsä etsimänsä majasta pujahti hän ovesta sisään ja hänen perässään tuli yksitellen yhdeksän apinaa. Nopeasti tutkisteltuansa löysi hän äkkiä keihään, sieppasi sen ja lähti taas ovelle.

Apinain Tarzan ja luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick oli lujasti sidottu paaluihinsa. Kumpikaan ei ollut puhunut hetken aikaan. Englantilainen käänsi päätään niin paljon, että saattoi nähdä onnettomuustoverinsa. Tarzan seisoi suorana paalua vasten. Hänen kasvoillansa ei näkynyt pelkoa eikä vihaa. Hänen ilmeessänsä kuvastui välinpitämättömyys, vaikka molemmat heistä tiesivät, että kidutus odotti heitä.

"Hyvästi, veikko", kuiskasi nuori luutnantti.

Tarzan loi silmänsä häneen ja hymyili. "Hyvästi", sanoi hän. "Jos haluatte nopeasti päästä kaiken läpi, hengittäkää sisäänne sauhua ja liekkejä niin paljon kuin ikinä voitte."

"Kiitos", vastasi lentäjä, ja vaikka hänen kasvonsa vääntyivät, ryhdistäytyi hän täyteen pituuteensa.

Naiset ja lapset olivat istuutuneet laajaan kehään uhrien ympärille, ja kauheasti maalatut soturit alkoivat jo hitaasti ryhtyä kuolontanssin suoritukseen.

Taas Tarzan kääntyi toveriinsa. "Jos haluatte turmella heidän ilonsa", sanoi hän, "älkää olko tietävinännekään, vaikka kuinka kärsisitte. Jos voitte kestää loppuun asti ilmettä muuttamatta tai ääntä päästämättä, eivät he hyödy niin mitään tästä juhlamenojen osasta. Hyvästi siis vain ja onnea matkalle."

Englantilainen ei vastannut, mutta hänen yhteenpuristetuista leuoistaan saattoi arvata, ettei neekereillä olisi hänestä suurtakaan iloa.

Soturit jo tekivät kierroksiansa. Pian Numabo laskisi ensi veritipat terävällä keihäällänsä. Se olisi merkki kidutuksen alkamiseen. Ja heti senjälkeen sytytettäisiin uhreja ympäröivät risukimput.

Yhä lähemmäksi tanssi tuo kauhea päällikkö, keltaiset teräviksi viilatut hampaat tulen valossa välkähdellen hänen paksujen huultensa takaa. Milloin kumartuen, milloin polkien raivoisasti maata, milloin hypähtäen ilmaan hän tanssi yhä lähemmäksi uhriansa, kunnes vihdoin tulisi keihään ylettyville hänestä.

Lopuksi keihäs työntyi esiin ja raapaisi apinamiehen pintaa, josta veripuronen alkoi juosta pitkin sileää ruskeaa ihoa, ja samalla kuului odottavien parvesta naisen kirkaisu, joka tuntui olevan merkinanto hirveään kiljumiseen, karjumiseen ja yleiseen hälinään. Uhrit eivät voineet päästä selville melun syystä, mutta Tarzanille se ei ollut tarpeenkaan, sillä tunsihan hän apinainsa äänet. Häntä vain ihmetytti, mikä oli aiheuttanut hyökkäyksen, sillä hän ei saattanut uskoa heidän tulleen häntä pelastamaan.

Numabo ja hänen soturinsa keskeyttivät äkisti tanssinsa ja näkivät silloin pelästyneen ja kirkuvan ihmislauman läpi ryntäävän saman valkoisen tytön, joka pari päivää sitten oli pääsyt pakoon heidän käsistänsä, ja hänen takanaan he näkivät kummastuksekseen kokonaisen parven rotevia ja karvaisia metsän miehiä, joita he olivat aina pelänneet.

Lyöden oikeaan ja vasempaan vankoilla kämmenillänsä ja repien raateluhampaillaan mitä eteen sattui ryntäsi sieltä Zu-tag, tuo nuori uros, ja hänen kanssaan kilvoitellen hänen kauhistavat apinatoverinsa. Nopeasti he sivuuttivat vanhat miehet, vaimot ja lapset, sillä suoraan kohti Numaboa ja sotureita johti heitä tyttö. Tällöin he tulivat Tarzanin näkyviin, jolloin hän kuvaamattomaksi kummaksensa näki, kuka johti apinoita häntä pelastamaan.

Zu-tagille hän huusi: "Iske kiinni johtajiin, valkoinen apinani päästää minut kyllä siteistä." Bertha Kircherille taas: "Nopeasti! Leikatkaa köydet: Apinat huolehtivat mustanahkoista."

Tyttö riensi hänen luoksensa. Veistä hänellä ei ollut ja köydet olivat lujat, mutta hän toimi ripeästi ja kylmäverisesti, joten Zu-tagin apinoinensa käydessä soturien kimppuun hänen onnistui vapauttaa Tarzanin kädet, ja sitte tämä itse nopeasti irroitti loput siteet.

"Nyt vapauttakaa englantilainen", huusi hän ja syöksyi Zu-tagin luo auttamaan ottelussa mustia vastaan. Huomattuaan apinoita olevan verrattain vähän oli Numabo sotureinensa asettunut päättävästi vastarintaan koettaen keihäillänsä ja muilla aseillaan masentaa hyökkääjät. Kolme apinaa oli jo syösty maahan kuolleina tai hengenvaarallisesti haavoittuneina, kun Tarzan huomasi ottelun ehkä koituvan apinain tappioksi, ellei neekerin rohkeutta ajoissa lamaannutettaisi. Äkkiä hän silloin keksikin aseet, joista apu lähtisi. Julma hymy karehti hänen huulillansa, kun hän sieppasi kiehuvan vesikattilan tulelta ja sinkautti sen neekerien parveen. Kiljahtaen kauhusta ja tuskasta nämä perääntyivät huolimatta Numabon etenemiskäskystä. Tuskin oli yksi kattila näin tyhjennetty, kun Tarzan jo valeli heitä toisen kiehuvalla vedellä eikä kolmatta enää tarvittukaan, sillä sitä ennen viholliset hajaantuivat pyrkien suojaan majoihinsa.

Tarzanin etsiessä käsiinsä omat aseensa, oli tyttö vapauttanut englantilaisen ja nyt he kolmisin kuuden jälellä olevan apinan seuraamina lähtivät hitaasti kylän portille päin; luutnanttikin tällöin löysi itsellensä aseen keihäästä, jonka joku pahasti palanut soturi oli kädestään heittänyt.

Numabo ei kyennyt saamaan kokoon perin järkytettyjä ja palohaavojen hirveästi vaivaamia sotureitansa, joten pelastetut pelastajineen saivat enemmittä seikkailuitta lähteä kylästä viidakon pimeyteen.

Tarzan matkasi ääneti. Hänen rinnallaan asteli Zu-tag, tuo iso apina, ja heidän takanansa eloon jääneet apinat neiti Bertha Kircherin ja luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickin seuraamina — jälkimäinen perin hämmentyneenä salaperäisistä ja äkkinäisistä tapahtumista.

Koko elämänsä aikana Tarzan oli vain harvoin joutunut kiitollisuuden velkaan. Hän oli aina raivannut itse tiensä läpi tuon villin maailman turvautuen omiin lihaksiinsa, viiden aistinsa terävyyteen ja luonnolta lahjaksi saamaansa järkeen. Tänä iltana hän oli joutunut suurimpaan mahdolliseen velkaan — hänen elämänsä oli pelastanut nainen, ja hän ravisti päätänsä ja murahti, sillä tuota henkilöä hän vihasi yli muiden.