SISÄLLYS:

1. Maran Atha. 2. Kristityt ja kristittyjen Jumala. 3. Apollonius. 4. Kärsimyksen alku. 5. Sirkuksessa ja kuolleiden kaupungissa. 6. Ystäviä hädässä. 7. Pako. 8. Aenariaan. 9. Napoli. 10. Harhatiellä. 11. Lasku ja nousu. 12. Maailman pääkaupungissa. 13. Petollisuus ja uskollisuus. 14. Toivo ei anna häpeään tulla.

Ensimmäinen Luku.

Maran Atha.[1]

Puolipäivän aurinko paahtoi Zeugitanin tasangolla. Atlas-vuoren ryhmyisten huippujen ja Kartagon harmaan linnan välillä ei käynyt yhtä tuulen leyhkäystä. Hitaasti juoksi Bagradan joki merta kohti varakkaan, viljavainioista rikkaan maiseman läpi. Siinä kohdassa, jossa joki koukistuu idästä pohjoiseen päin, kohoaa tasangolla vähäinen kukkula. Se on peitetty muurien harjanteilla ja marmorilohkareilla. Raunioista kohoaa kolme yksinäistä, täplikkäästä porfyyristä tehtyä pylvästä, jotka ovat kadonneen muinaisen loiston kolmena hautapatsaana. Libyan työmiehet ovat panneet ne vihelijäisen majan nurkkapatsaiksi, jonka katto ja seinät ovat yhteenpalmikoituista lehväksistä. Missä aikoinaan kaareili koreasti kultaeltu katto, siinä nousee nyt ilmaan savu paimenien valkeasta ja leveiden marmorirappujen särkyneitä portaita polkee nyt ruskeaihoisen elomiehen paljas jalka.

Majan ovella istuu maassa vanha, kokoon kytristynyt mies. Hänellä on yllänsä halpa, ruskea vaate, ja hänen tummat, laihat kasvonsa ovat syvään kumartuneina pieneen jumalankuvaan päin, jota hän pitää puoleksi suljetussa kädessään, ja jota hän puhuttelee hiljaan kuiskatuilla sanoilla. Rukoilijan ympärillä on kaikki hiljaa, ainoastaan silloin tällöin kuuluu joku sisilisko, jonka ihmisäänteily on houkutellut esiin, kahisevan kuivissa lehdissä majan katossa.

Yht'äkkiä kohottaa mies ylös päänsä ja katsoo mustilla silmillään tiedustelevaisesti alaalle yli tasangon. Kukkulan ohitse kulkevaa tietä lähestyy häntä kaksi henkilöä.

Keskenkasvuisen pojan rinnalla, jonka pukunsa ja ulkomuotonsa osoittivat maan syntyperäiseksi asujameksi, astui väsynein askelin solakka nuorukainen. Pitkät mustat hiukset löyhkivät ympäri hänen päänsä, joka vaipuneena oli nyykistynyt hänen rintaansa päin. Hänen alusvaatteensa helmat olivat polvia myöten ylös käärittyinä ja sen päällä kevyinen viitta vasemmalle olkapäälle heitettynä. Auringon säteiltä suojeli häntä tessalialainen, leveälierinen matkahattu.

"Arbal", kuiskasi vanhus ja nousi seisoalleen. "Mutta kuka on tuo muukalainen, jota hän saattaa?"

Hitaasti laskeutui hän alas kukkulalta matkamiehiä vastaan.

"Siinä on isäni", virkkoi poika seuralaisellensa, osoittaen vanhusta. "Tämän kreikkalaisen", jatkoi hän sitten, "kohtasin minä ulkona kedolla; hän aikoo Kartagoon ja on joutunut eksyksiin."

"Niin ollen pitää meidän saattaman hänet oikealle tielle", sanoi vanhus. "Mutta tiedä, muukalainen, että tämän päivän aurinko menee maillensa, ennenkuin sinä ennätät Kartagoon. Sentähden viemme sinut meidän hyvän herran, Artemonin, tykö, että hän osoittaisi sinulle vieraanvaraisuutta; aamulla varhain voit lähteä edelleen kulkemaan."

Puhuteltu kiitti vanhusta puristamalla hänen kättänsä.

"Mutta viivy hetkinen", jatkoi vanhus, "ja nauti majassamme virvoittavaa juomaa; se tekee sinulle hyvää."

Muukalainen nyykäytti päätään myöntävästi. "Jo viisi tuntia", virkkoi hän, "on päivä paahtanut päälakeani ja vaikka minulla on sandaalit jalassa, ovat jalkani kuumasta hiekasta melkein tulistuneet. Sentähden otan sitäkin mieluisemmin vastaan tarjouksesi."

He astuivat hiljaan kukkulata ylöspäin. Majalle tultua seisattui vieras ja käänsi silmänsä pohjoiseen päin. Hän huudahti kummastuksesta. Kaikessa kauneudessaan levisi paljon kehuttu tasanko hänen edessänsä kultaisine vehnävainioineen ja raittiine vihantoineen, joissa lukuisat viina- ja öljypuistot kukoistivat. Kaupunkeja oli vieretysten melkein keskeymätön rivi pitkin Bagradan vartta ja kaukana siniseltä kuumottavan meren äärellä kohosi ilmaan Kartagon palatsi ja temppeli.

"Kartago!" huudahti hän ihastuksella. "Kartago, minun matkani pää!"

Molemmat libyalaiset katsoivat äänettöminä maahan.

Hetkisen vait'olon perästä alkoi vanhus:

"Muukalainen, sinun ilosi on meille mielikarvaus. Tiedä, että noiden muurien sisällä ja tuossa linnassa asui muinen toinen kansa ja toiset jumalat — nyt hallitsevat siellä vieraat herrat ja vieraat jumalat, ja me kynnämme maata ja korjaamme hedelmän heille, jotta he voisivat elää yltäkylläisyydessä."

"Niin, että he voisivat elää yltäkylläisyydessä", toisti poika vihaisesti, puristaen kätensä nyrkkiin.

"Te olette siis vanhojen kartagolaisten sukua?" kysyi vieras kummastuneena.

Vanhus teki kieltävän liikkeen.

"Emme", sanoi hän ja nosti ylpeästi päätänsä, "me olemme vanhempaa kuin Kartago. Me olemme syntyisin juuri tästä maasta. Mutta meidän äitimme tuli ensin foinikialaisten ja sitten roomalaisten orjattareksi. Katso kuitenkin, muukalainen", jatkoi hän kovemmalla äänellä, "linnaa tuolla — he sanovat sitä Byrsaksi — sieltä on kerran tuli syöksevä ulos ja meri on paisuva ja tuli ja veri hävittävä tyrannit; mutta me tulemme jälleen mahtaviksi ja onnellisiksi. Minun silmäni eivät sitä näe, mutta sinä Arbal, poikani, saat kerran sen nähdä."

Poika kuulteli hänen sanojansa säteilevin silmin ja isä kiersi käsivartensa pojan kaulaan.

Kreikkalainen näytti hämmästyneeltä. Hän seisoi hetkisen ajatuksiin vaipuneena.

"Niin", jupisi hän, "tämä suku hukkuu, tämän täytyy hukkua ja toiset päivät vielä koittavat."

Molemmat libyalaiset silmäilivät häntä kummastuksella.

"Uskotko sinäkin, muukalainen", alotti vanhus, "uskotko sinäkin sen, jota me keskenämme salaisesti kuiskailemme, että toiset ja paremmat päivät ja sukukunnat tulevat näiden jälkeen, jotka nyt ovat?"

"Enkö tietäisi ja uskoisi sitä, mitä pyhät kirjat sanovat?" vastasi kreikkalainen.

Hän otti esiin kirjarullan vaatteuksensa laskoksesta.

"Kuule mitä tässä on ennustettu: Sentähden sanoo Herra, Herra näin: Katso, minun palvelijani syövät, mutta teidän pitää isooman; katso, minun palvelijani juovat, mutta teidän pitää janooman; katso minun palvelijani iloitsevat, mutta teidän pitää häpiään tulemaan. Sillä katso, minä luon uuden taivaan ja uuden maan, ja entisiä ei pidä muistettaman!"

Hän pysähtyi. Libyalaiset katsoa tuijottivat kummastuneina häneen.

"Muukalainen", alotti vanhus juhlallisesti hetkisen vait'olon perästä, "pyhän jumalan äidin nimessä pyydän sinua sanomaan meille, onko hän, joka on puhunut nämät sanat, totinen mies vai yksi niistä pettureista, jotka kulkevat ympäri maata ja myövät ennustuksiansa meille."

Kreikkalainen veti suunsa nauruun.

"Se, jonka nämät sanat ovat", virkkoi hän sitten, "antakoon sinulle anteeksi kysymyksesi. Sinä et häntä tunne, sillä idässä, kaukana idässä, josta aurinko nousee, on hän astunut alas ihmisten tykö ja puhunut heidän kanssansa. Hänen on maa ja kaikki mitä sen päällä on. Hänen on voima ja herruus."

"Baal, Baal, isä", virkahti poika vilkkaasti.

"Hän tarkoittaa Baalia. Niin, Baal on suuri. Kiitetty olkoon hänen nimensä!"

Vanhus kumarsi nöyrästi päätään näihin sanoihin. Muukalainen teki vastenmielisyyden liikkeen.

"Samoin kuin sinun jalkasi ei pidä lukua madosta, joka matelee maassa, samoin myöskin on Herra polkeva jalkojensa alle Baalin", vastasi hän vakaisesti.

"Baalinko sanot sinä?" kysyi vanhus peljästyneenä ja peräytyi askelen takaperin.

Muukalainen nosti juhlallisesti kätensä ylös.

"Elonaika lähenee, joka niittää pois teidän jumalanne. Väkevämpi on tuleva heidän ylitsensä ja he kukistukoot! Hän on luova uuden taivaan ja uuden maan — voi sitä, joka ei tunnusta häntä!"

"Sinun sanasi ovat epäselvät minulle", vastasi vanhus; "minä en voi käsittää niitä. Mutta minä tiedän että Baal on suuri ja peljättävä eikä kukaan väkevämpi —"

"Artemon!" keskeytti häntä poika. "Tuolta tulee Artemon."

Vanhus käänsi silmänsä sinne päin, jonne poikansa kädellään osoitti.

"Niin, se on meidän hyvä herra", sanoi hän. "Riennä, Arbal, häntä vastaan, sill'aikaa kuin minä seoitan juomaa vieraallemme."

Poika riensi iloisesti marmorirappuja alas ja ennätti muutamassa tuokiossa miehen luokse, joka hitaasti astuskeli viljamaan yli. Vanhus meni majaan ja kreikkalainen jäi nyt yksin. Hän otti päästänsä matkahatun, nojautui yhtä pylvästä vasten ja antoi silmäyksensä vielä kerran liidellä paratiisillisen tasangon yli.

"Kartago", jupisi hän loistavin silmin, "toisella puolen merta on henki kuiskaissut minulle nimesi, ja minun huuleni ovat kertoilleet sitä polttavassa auringon paahteessa sekä hyisen talven kylmyydessä, öillä ja päivillä, ilossa ja surussa, kunnes nyt omilla silmilläni näen edessäni sinut — matkani pään! Tiedän ilon ja onnen ainoastaan kukoistavan minulle sinun muuriesi sisällä, ja suuria asioita antaa henki minun siellä toimittaa."

Kukkulan juurella tuli nyt pojan saattamana se mies, jota libyalaiset nimittivät herraksensa. Hän oli kunnianarvoinen ukko, jonka näkö oli lempeä ja melkein surkumielinen. Vuodet olivat jossakin määrin köykistäneet hänen selkäänsä ja tehneet hänen käyntinsä raskaaksi. Mutta heti saattoi huomata, että hänen heikossa ruumiissansa asui vielä elonvoimakas henki.

Seuralaiseensa nojautuen astui hän hitaasti rappuja ylös. Hänen tultuansa, ojensi kreikkalainen kätensä hänelle.

"Terve", lausui ukko, ja puristi vuorostansa kreikkalaisen kättä. "Älä halveksi huonettani ja mitä muuten voin tehdä hyväksesi."

Ottaessaan kiinni ukon ojennetusta kädestä huomasi kreikkalainen hänen etusormessansa kultaan juotetun ametistin,[2] johon oli piirretty paimenen kuva kantavana hartioillaan lammasta. "Kiitetty olkoon Jesus Kristus!" sanoi hän äkkiä ja vakavasti.

Hämmästyneenä tuijotti ukko hetkisen häneen.

"Ijankaikkisesti amen!" vastasi hän sitten ja syleili muukalaista.

"Näin sielujen paimenen[3] sinettisormuksessasi", alotti muukalainen, "ja ymmärsin siitä sinun tunnustavan itsesi hänen omaksensa."

"Hänelle olkoon kiitos", sanoi ukko liikutettuna, "että hän on lähettänyt minulle yhden veljen. Monta vuotta olen elänyt yksinäni ja muitten keskuudesta erotettuna täällä maatilallani ja valmistautunut käymään toiseen maailmaan."

"Minä olen Apollonius Phrygiasta", virkkoi sen jälkeen kreikkalainen, "ja olen matkalla Kartagoon. Herra palkitkoon sinulle, että panet itsesi ja huoneesi väsyneelle matkamiehelle alttiiksi!"

Samassa tuli vanha libyalainen kantaen kahta pikaria. Tervehdittyänsä kunnioittavaisesti herraansa ojensi hän heille kummallekin yhden pikarin.

"Parasta viiniä ja parasta lähdevettä kuin voitte löytää", lisäsi hän.

Sitten levitti hän ripeästi muutamia ruokokimppuja maahan, heitti maton niiden päälle ja pyysi vieraitansa istumaan. He tottelivat hänen pyyntöänsä. Libyalaiset vetäytyivät takaisin.

"Sano minulle, sinä paljon kulkenut mies", alotti Artemon, "rehoittaako evankeliumin siemen maailmassa; kasvaako uskovaisten luku ja kasvavatko he itse pyhityksessä ja uskossa? Kirkon ottaessa minut helmoihinsa oli heitä vasta vähäinen joukko, ja me tunsimme itsemme ikäänkuin samaan sukuun kuuluviksi. Kuinka on nyt?"

"Minä vastaan sinulle sekä ilolla että surulla", sanoi Apollonius; "tosin on sinapin siemen tullut puuksi, joka peittää varjollansa melkein koko maailman. Siellä, jossa iberialainen asuu ja jossa parttilainen piehtaroittaa hevosiansa, jossa Britannian rajamuurin linja kulkee ja jossa faraonien haudat ovat, siellä on joka paikassa siemen kantanut hedelmän. Kreikkalaiset, roomalaiset ja raakalaiset kuulevat sanaa. Herran kiitosta pitävät huulillansa purpurapukuiset keisarin hovissa samoin kuin orjatkin, jotka soutavat kolmisoutolaivoja. Joka päivä panee Herra uusia kiviä kirkonrakennukseensa, josta myös onkin jo tullut iso torni, joka kohoaa korkealle pilviä kohti."

"Ylistetty olkoon Herra, joka antaa minun, elämäni ehtoona kuulla tämän iloisen sanoman", virkkoi vanha Artemon ja nosti kiitollisena kätensä taivasta kohden.

"Niin, ylistetty olkoon Herra", toisti Apollonius. "Mutta monelle on tämä Herran nähtävä armo tullut ansaksi. Nähdessään valloittavansa maailman, antoivat he samalla kertaa maailman valloittaa heidät itsensä. Vanha tapojen yksinkersaisuus katosi, kunniallinen ja ankara elämä veltostui, usko heikkoni. He ovat alkaneet seurustella ulkopuolella olevien kanssa. Tarvitaan vähän järjenterävyyttä, voidaksensa havaita, onko kristittyä niiden joukossa, joita kohdataan kaduilla, oikeuspaikalla, toreilla ja työhuoneissa. Kristityiden miekat surmaavat tappeluissa yhtä mieluisasti kuin pakanallisten legionalaistenkin aseet, ja kristityt ilmoittavat kätten taputuksella mieltymyksensä teaattereissa ja sirkuksessa kilvan maailman lasten kanssa."

Artemon pudisti surullisesti päätänsä.

"Minun vielä nuorena ollessani", sanoi hän, "ei mitään sellaista tunnettu kirkossa. Jospa Herra kuitenkin palauttaisi nuot eksyneet ja poistaisi tämän pahan ajan!"

"Hän poistaa sen", vastasi Apollonius vakavalla äänellä, "ja poistaa pian! Vielä on suloinen salaisuus sinulta kätkettynä, mutta sinun pitää tietämän se, sillä minä olen tullut tänne kertomaan sitä veljilleni."

Ukko nosti tarkkaavasti päätänsä.

"Kaukana, kaukana idässä", jatkoi kreikkalainen, "on Phrygian maassa Pepuzan kaupunki. Siellä herätti Herra, sydäntentutkija, Montanus[4] nimisen miehen saarnaamaan samoin kuin Johannes muinen: 'Tehkäät parannus ja kääntykäät! Kirves on jo pantu puun juurelle!' Häntä seurasivat useat Jumalan vaikuttamat naiset ja henki puhui heidän kauttansa ja selitti tämän maailman lopun olevan lähellä ja Herran valmistautuvan astumaan alas tekemään tyhjäksi perkeleen ja hänen valtakuntansa ja viemään omansa uuteen Jerusalemiin, tuhatvuotiseen valtakuntaan… Mutta onko hän tunnustava omiksensa heitä, jotka elävät maailman mukaan ja maailman tavoin? Onko hän kutsuva veljiksensä ja siunaava heitä, joita hänen nimensä pitäminen hävettää, ja yhdistävä heidät niiden kanssa, jotka ovat hiljaiset ja puhtaat sydämmestänsä? Ei suinkaan, vaan hänellä on kyllä vaaka kädessänsä ja hän osaa erottaa ruumenet nisuista. Voi niitä, jotka ovat ruumenet! Vaan että ruumenien luku tulisi pienemmäksi, olen minä kulkenut tänne, hengen voimasta, julistamaan veljille tässä maassa, mitä Herra on ilmoittanut, ja huutamaan heille: Maran atha!"

"Maran atha!" toisti hiljaa vanhus ja syvä huokaus tunkeutui hänen rinnastansa. "Niin, Herramme tulee!"

Nuorukainen tarttui hänen käteensä ja kysyi lempeästi: "Minkätähden tulevat nämät iloiset lohdutussanat niin raskaasti ja karvastelevasti sinun huuliltasi?"

"Maran atha", sanoi ukko vielä kerran ja painoi surullisesti päänsä. "Muukalainen", jatkoi hän sitten, "katso tuonne" — hän osoitti kädellänsä pohjoiseen päin — "siellä on mahtava kaupunki Syrakusa. Siellä asuin minä ja kansankokouksessa ja temppeleissä seisoivat minun tekemäni jumalainkuvat. Sillä minä sanon sinulle kehumatta, ett'ei Syrakusassa kenenkään veistin muodostellut marmoria paremmin kuin minun… Silloin tuli hän, vaimovainajani, minun huoneeseni. Ystävät varoittivat minua: 'hän on kristitty, sinä saat voimasi uskosta jumalihin' — minä nauroin ja minun työhuoneessani kuului vasarani kalke, niinkuin aina aamusta varhain iltaan myöhään. Mutta he puhuivat totta. Minä en tiedä itse, kuinka se tapahtui — eräänä aamuna lähetin minä pois oppipoikani, tartuin vasaraan ja musersin jumalainkuvat, nämät, pitkän ja vaivaloisen työn hedelmät, minun ylpeyteni ja rikkauteni. Mutta kun minä tämän tehtyäni läähättäen istuuduin, tuli minulle peljättävä hätä, hiki tihkui otsastani ja sisällinen ääni huusi minulle: 'Onneton, mitä olet tehnyt? Nyt täytyy sinun nähdä nälkää ja kerjätä almuja.' Kyynelet kiertyivät silmistäni, ei itse tähteni vaan hänen, vaimoni tähden. Minun täytyi nyyhkiä ääneeni ja peitin kasvoni vaatteukseni laskoksella. Silloin tuli pehmeä käsi kaulalleni, ja enkelin ääni kuiskasi lempeästi ja lohduttavasti minulle: 'Älä epäile. Maran atha. Hän ei viivy.' Minä hyppäsin ylös ja suljin vaimoni syliini ja epäilykseni kyynelet muuttuivat ilokyyneliksi ja autuaallisella riemulla sanoimme toisillemme: 'Maran atha! Niin, Herra tulee!'"

Syvästi liikutettuna vaikeni kertoja hetkiseksi kootakseen ajatuksiansa.

"Isäni oli kultaseppä", jatkoi hän sitten, "ja kauan tein minä hänen oppipoikiensa kanssa työtä, ennenkuin noudatin taipumustani tulla kuvanveistäjäksi. Nyt etsin jälleen ylös vanhat työkalut — ah, hän (vaimoni) autti minua niiden puhdistamisessa ruosteesta — ja sen sanon sinulle, nuorukainen, ett'ei kolmea vuotta ollut vielä loppuun kulunut, kun minun töitäni ruvettiin kysymään enemmän kuin kenenkään muiden Syrakusassa ja ne löysivät itsellensä tien aina Kartagoon ja Roomaan saakka. Mutta se tuotti minulle kadehtijoita ja vihollisia, eivätkä he levähtäneet, ennenkuin saivat minut turmioon. Taivas antoi heille menestyksen. Muutamana päivänä sain käskyn lähteä Syrakusasta paikalla ja ainoastaan matkasauva kädessä. Minut sanottiin olevan isieni uskonopin ylenkatsojan ja valtion vihollisen. Edellinen on totta, mutta jälkimmäinen ei.

"Hiljaa ja tyvenellä mielellä jätimme me esi-isiemme huoneen. Suru tahtoi toisin vallata minut, mutta kun silmäilin hänen ihastuneita kasvojansa, joka astui sivullani, voitin minä sen. Me kuljimme itään päin. Tultuamme Epipolen kukkulalle en voinut olla kääntymättä ja silmäilemättä vielä kerran kotokaupunkiani. Nähdessäni sen, kaupunkien komean kuningattaren, ilta-auringon hohteessa leviävän eteeni sinertävän meren ääressä ja hakeissani silmilläni kotoani ja niitä paikkoja, joissa olin elänyt nuorena ja iloisena, en voinut pidättää itseäni kauemmin, vaan tuntui ikäänkuin kaikki voima olisi lähtenyt minusta, ja minun täytyi vaipua maahan. Silloin taaskin oli hän se, joka käsivarrellaan tuki minua ja taaskin kuiskasi minulle nämät lohduttavat sanat: 'Ole hyvällä mielellä. Maran atha!' Me kuljimme kauan ympäri maata ja tulimme vihdoin Panormoon. Sinne asetuimme olemaan ja onnemme kukoisti taas. Mutta puolisoni tuli aina yhä kalpeammaksi, ja kun minä huolestuneena vedin hänet luokseni ja kysyin, oliko hänellä mikä vaiva, nauroi hän ja pudisti päätänsä. Niin tuli pääsijäinen. Me rukoilimme koko yön veljiemme kanssa ja menimme sitten kotia. Hän oli minusta tavallistansa kalpeampi, ja kun minä nyt kysyin häneltä, tunsiko hän mitä vaivaa, painoi hän äänetönnä päänsä. Minulle tuli nyt peljättävä hätä. Minä tahdoin kutsua lääkärin, mutta hän esti minut siitä. Minä istuuduin sitten hänen vuoteensa viereen ja vapisevalla sydämmellä pidin varallani, voisinko houkutella häneltä jotain toivomusta. Hän makasi äänettömänä koko päivän. Mutta illan tullessa kävi hän levottomaksi, hänen kalpeat poskensa punettuivat; hän nosti kättänsä ja osoitti laskeutuvaa aurinkoa. 'Felicitas, Felicitas', huudahdin minä ja ja vaivuin nyyhkien hänen viereensä. 'Ei, se ei saa tapahtua!' Hän veti suunsa nauruun ja pyyhki valkoisella kädellään hiukset pois otsaltani. Sitten makasi hän jälleen liikkumatonna. — Yhtäkkiä sydänyön joutuessa kohosi hän puoleksi ylös ja huudahti: 'Artemon', ja kun minä kiiruhdin hänen tykönsä, tarttui hän käteeni ja sanoi vielä kerran: 'Artemon!' Sitten vaikeni hän hetken ajaksi.

"'Artemon', sanoi hän sen jälkeen kolmannen kerran ja katseli minua loistavin silmin, 'Maran atha!'

"Sitten painoi hän päänsä ja vaipui jälleen. Hän oli kuollut."

Kertoja itki kuin lapsi. Kreikkalainen kiersi kätensä hänen kaulaansa ja lausui lempeästi:

"Hyvä isä, älä sure raskasta kärsimistäsi. Emmekö kehu nukkuneita onnellisiksi?"

"Niin, onnellinen on hän", huokasi vanhus, "mutta minut on hänen kuolemansa tehnyt surkuteltavaksi. — Minä lähdin pois Panormosta sitten kuin olin myönyt tavarani. Minä en kärsinyt olla siellä, jossa niin monta tuhatta asiaa muistutti minulle kärsimääni vahinkoa ja siten teki sen aina uudeksi. Minä tahdoin päästä Kartagoon. Drepanon luona löi myrsky laivan kallioita vasten rikki; minä ainoastaan pelastuin, mutta jouduin ryövärien käsiin, jotka möivät minut Kyreneen. Kymmenen kovaa vuotta palvelin minä siellä; sitten kuoli herrani, ja hänen testamentissaan oli säädettynä, että hänen orjansa pääsivät vapaiksi. Silloin tulin minä Kartagoon. Hiukseni olivat harmaantuneet, silmäni tummenneet ja selkäni köykistynyt, mutta kuitenkin täytyi minun ruveta tekemään työtä vieraissa työhuoneissa. Herra Jumala ja hänen pyhä sanansa antoivat minulle voimaa siihen. Muutaman vuoden kuluttua olin saanut niin paljon säästöön, että voin ostaa itselleni pienen maatilan täältä ja sillä tahdon nyt rauhassa ja levossa kuluttaa jälellä olevan elämäni."

Äänettöminä katsoivat molemmat miehet muutaman minuutin maahan.

"Lähtekäämme nyt liikkeelle", virkkoi jälleen Artemon, "minun asuntoni ei ole kaukana ja siellä saat paremman virvoituksen kuin täällä."

Näin sanoessansa nousi hän istualtaan. Apollonius ojensi kätensä hänelle. Hiljaan astuskelivat he eteenpäin kapeaa polkua myöten ja molemmat libyalaiset saattoivat heitä kappaleen matkaa. Heidän puolen tuntia astuttuansa rupesi näkymään pieni huvila, joka oli keskellä puutarhaa korkeain palmujen ja ruokamäntyjen välissä.

"Tuolla on minun kotoni", sanoi Artemon. Palvelija avasi puutarhan portin. Hienoa valkoista hiekkaa myöten astuivat he rakennukselle. Sen oven päällä oli marmoritaulu, johon seuraavat sanat olivat piirretyt:

Gloria in excelsis Deo et in Terra pax hominibus bonae Voluntatis.[5]

Hartaudella luki Apollonius puoliääneensä kirjoituksen.

"Se on evankeliumin rauhatervehdys", virkkoi hän. "Minä katson sen ennustavan onnea työlleni tässä maassa. Jumalan kunnia ja ihmisten rauha — se se juuri onkin, jonka tähden olen tullut tänne."

Kapeaa, yksinkertaisilla maalauksilla koristettua käytävää myöten astuivat he asunnon sisustaan.

Toinen Luku.

Kristityt ja kristittyjen Jumala.

Via Coelestis nimiselle kadulle, joka oli pääkatu Kartagossa, poikkesi kantotuoli eräältä syrjäkadulta. Neljä numidialaista orjaa, jotka kantoivat sitä, seisattuivat paikalla, kun yht'äkkiä näkivät edessään tiheän kansajoukon. Juoksija koetti raivata heille tietä sen läpi.

"Antakaa tietä, antakaa tietä Cajus Calpurniukselle!" huusi hän kaikille suunnille ja sysäsi hopeasilaisella kepillään ympärillä seisovia. Mutta se oli turhaa. Kantajien täytyi pysähtyä.

"No, Herkules auta, mikä nyt on, Amiantus?" huusi syvä ääni kantotuolista.

Käsi aukasi kantotuolin punaista, kultaripsuilla koristettua esirippua ja vanhanpuoleisen miehen suuri pää ja suopeat kasvot tulivat näkyviin.

"Mikäkö on, herra?" virkkoi juoksija. "En tiedä minkätähden kansa on keräytynyt tähän meluamaan; annahan kun tiedustan."

Tuskin oli hän lähtenyt, kun pieni mies kuluneessa tunikassa riensi kiireesti siihen vieressä olevasta kauppapuodista.

"Hyvää päivää, Calpurnius", sanoi hän kantotuolissa olevalle miehelle ja kumarsi nöyrästi. "Jos tahdot, niin voin sanoa sinulle, mitä tässä tehdään. Totta tosiaan eivät tämmöiset metelit olekaan harvinaisia tällä kadulla. — Minä olen hedelmänkauppias Zosimus. Minun isäni asui monta vuotta Roomassa ja tunsi vallan hyvin sinun isäsi, konsulin. Hän mahtoi olla kunnon mies! Keisari sai usein neuvoja häneltä. Kauppa käy täällä huonosti; minulla on tuo pikkunen puoti tuossa."

Mies kantotuolissa pudisti kärsimättömästi päätänsä.

"Sinne asetti tänä aamuna eräs juutalainen eläinten kesyttäjä — hänen nimeänsä en nyt muista — suuren kuvan asuntonsa ulkopuolelle pilkatakseen kristiaaneja. Tiedäthän hyvin tämän epäuskoisen lahkon. Kuva esittää kristittyjen jumalaa, ja jokainen rientää nyt sinne katsomaan sitä. Se kuva on hyvin lystinmoinen, ja eläinten kesyttäjä siitä hyötyy, sillä huomenna tietää koko Kartago hänen nimensä, ha, ha, ha!"

Samassa tuokiossa palasi juoksija.

"Minä tulen ulos, Amiantus", sanoi kantotuolissa oleva mies. "Me menemme jalkaisin. Kantajat saavat kääntyä takaisin samaa tietä kuin tulimmekin."

Näin sanottuansa nousi hän ylös istualtansa ja astui ulos kantotuolista orjan ja hedelmänkauppiaan nojassa.

Nähtyänsä tungoksen ja sekasorron rupesi hän arvelemaan, tekisikö hän ensinkään, niinkuin oli aikonut. Mutta utelijaisuus saada nähdä eläintenkesyttäjän kuvaa pääsi hänessä vihdoinkin voitolle.

Eläintenkesyttäjä Jason'in talo Via Coelestis kadun varrella oli se paikka, jonka ympärillä kansajoukko kiehui. Eläintenkesyttäjä itse seisoi oven edustalla, kevyiseen tunikaan pukeutuneena, joten hänen voimakas ruumiinsa muoto pääsi erinomaisen hyvin esiytymään, ja nauroi ja laski leikkiä ympärillä seisovien kanssa. Oven päälle oli pingoitettu iso kappale liinavaatetta ja siihen oli maalattu tuo eriskummainen kuva, joka nyt veti puoleensa satojen ihmisten silmät. Se esitti togaan puettua miestä, joka piti toisessa kädessään kirjaa ja toista kättänsä ylhäällä, ikäänkuin olisi hän ketä opettanut. Hänen päästänsä pisti ulos kaksi suunnattoman suurta aasinkorvaa ja hänen toinen jalkansa päättyi aasinkaviolla. Kuvan alla oli kirjoitettuna isoilla kirjaimilla:

"Tämä on kristittyjen aasijumala!"[6]

Tämän asunnon edustalla lainehti kansajoukko edestakaisin. Toiset nauroivat ja toivottivat eläintenkesyttäjälle onnea oivalliseen keksintöönsä, toisista oli kuva mauton.

"Kuinka voi joku uskoa", lausui eräs leipurimestari, "että kristiaanit palvelevat tuollaista rumaa kuvaa! Niin mielettömiä eivät he ole. Minulla on ollut monta kristittyä oppipoikaa ja olen tarkoin kysellyt heiltä uskoansa, mutta koskaan en ole huomannut heidän kunnioittaneen noin eriskummaista jumalaa."

"Sinä saatat olla oikeassa", vastasi toinen. "Mutta naurettava on kuitenkin kuva, ja se närkästyttää kristiaaneja kyllä sangen kovin."

"Ei", virkahti kolmas, "minä luin äskettäin suuresta Tacituksesta, että juutalaiset todellakin palvelevat aasia, ja onhan tunnettu asia, että juutalaiset ja kristityt ovat ainoastaan kaksi saman opin lahkoa."

"Siitä varjelkoon meitä Jehovah", äännähti eräs juutalainen saviastiankauppijas, joka oli kuullut nuot viimeiset sanat. "Kuinka voit sanoa, että juutalaiset ja kristityt ovat samat. Meillä ei ole mitään tekemistä näitten ihmisten kanssa."

Ympärillä seisovat nauroivat.

"Heprealainen on oikeassa", virkkoi eräs vanha, paljaspäinen ja kuluneessa puvussa oleva mies. "Juutalaiset ovat tulleet houkutelluiksi ja narratuiksi ainoastaan Mooseksen silmänkäännöskonsteilla, mutta nämät, kristiaanit, on pettänyt eräs toinen. Kuitenkin, jos tahdotte uskoa filosofia, on jälkimäinen laji pahempata. Eikö jo kauhistuta jokaista, että tämä vihelijäinen lahko irvistelee meidän jumalillemme ja jumalanpalveluksellemme ja surkutellen silmäilee meidän pappejamme, vaikka itse juuri on surkuteltava? Ja sitten vielä uhkaavat he koko maata ja maailmaa tulella ja perikadolla, ikäänkuin luonnon ijankaikkinen järjestys voisi milloin hämmentyä! Mutta he eivät tyydy vielä tämmöisiinkään hourumaisiin mielipiteihin, vaan keksivät lisäksi kaikellaisia lasten satuja. He nousevat jälleen ylös, kun ovat kuolleet ja tulleet tuhkaksi, tomuksi, ja käsittämättömän autuaassa luottamuksessa uskovat he toistensa valheita, että voisi luulla heidän jo elpyneen kuolleista. Totta Herkules on se kirottu liittokunta!"

Ukko vapisi vihasta lausuessaan nämät sanat.

"Niin, oivallinen seura", alotti leipurimestari, "ja pulskea jumala mikä sillä on. Minä sanoin sen äskettäin muutamille heistä. 'Te olette köyhiä', sanoin minä heille, 'te kärsitte vilua ja nälkää, ja teidän Jumalanne näkee sen, mutta on ikäänkuin ei hän sitä huomaisi. Joko ei hän siis tahdo auttaa omiansa tai ei hän voi auttaa heitä. Hän on niinmuodoin järjetön jumala tai myöskin raukka. Eriskummainen jumala on hän totisesti, joka voi auttaa kuolleita, vaan ei eläviä.' Niin sanoin minä heille, mutta he eivät voineet keksiä kuin muutamia huonoja puolustussyitä."

Tuo paljaspäinen filosofi aikoi sanoa jotain, kun eräs nuori mies tuli ympärillä seisovien joukkoon ja sanoi kuuluvalla äänellä:

"Ivatkaa vaan ja pilkatkaa! Mutta mitä voitatte sillä? Ettepä mitään, sanon minä. Katselkaa ympärillenne. Eikö joka paikassa huudeta: kaupunki, maa, kaikki on kristityiden huostassa. Kaikenikäisiä, kaikensäätyisiä, kaikenvirkaisia ihmisiä rupeaa epäuskoisten puolelle. He, jotka niin sanovat, ovat oikeassa. Mutta voinettekohan te muuttaa sitä? Voitteko saada meidät häviämään — minä nimittäin kuulun myöskin kristityiden joukkoon? Sinä, joka ivaat niin minun jumalaani, salli minun kysyä sinulta: 'Minkätähden on Jupiter[7] ääneti, eikä sinkahuta nuoltansa meihin, jotka irvistelemme hänelle? Onko hän tullut vanhaksi ja rakasmieliseksi, koska hän antoi meidän niin lisääntyä, vai lienevätkö vuodet heikontaneet hänen silmiensä valon?'"

Ympärillä seisovat nauroivat ja taputtivat käsiänsä.

"Kas, nyt nauratte itsekin jumalillenne", jatkoi puhuja, "ja kuitenkin olette valmiit murhaamaan meitä, sentähden että me kiellämme ne; millä tavoin luulette saavanne tämän kaiken yhtäpitäväiseksi toinen toisensa kansa? Mutta tehkää mitä tahdotte", sanoi hän lopuksi. "Te ette voi tehdä turhaksi totuutta. Mitä useammin te niitätte meitä, sitä enemmän kasvamme me. Kristityiden veri on kuin kylvetty siemen."

Sitten pyörähti hän ympäri ja katosi ihmisjoukkoon, joka kernaasti antoi hänelle tietä.

"Totta, kyprolainen äiti",[8] virkkoi leipurimestari ensimäiseksi, "se oli hyvin puhuttu! Se täytyy myöntää heistä, että he pitävät puolensa eikä anna itseänsä minkään säikäyttää."

"Uppiniskaisuus! Uppiniskaisuus", virkkoi paljaspäinen ukko, "he ovat hurjapäisiä ihmisiä, katilinalaisia."

"Aivan niin", vakuutti juutalainen saviastiankauppijas, "ja minä sanon teille roomalaiset sen, että joll'ette hävitä heitä kohta perinpohjin, on teistä loppu; joll'eivät he tahdo mukautua hyvällä, niin onhan teillä tulta, vettä ja rautaa. Pois kristityt, pois kristityt!"[9]

Samassa tuokiossa syntyi äänekäs huuto.

"Tertullianus, Tertullianus!"[10] huudettiin ja kansajoukko kerääntyi yhteen paikkaan kadulle, jossa pitkä, laiha mies seisoi käsivarret ristissä. Hänellä oli yllänsä harmaa, halpavaatteinen viitta, jommoisia Numidian talonpojat pitävät; hänen hiuksensa olivat kerityt, hänen kasvonsa kalpeat ja laihat. Ylenkatse värehti hänen suunsa ympärillä, ja hänen silmäyksensä vierivät synkkinä häntä ympäröivän kansajoukon yli.

"Sinun Jumalasi, Tertullianus!" huudettiin hänelle kaikilta haaroilta. "Tule, sinun pitää nähdä jumalasi!"

Puhuteltu puri huultansa. Hän näytti miettivän mitä hän tekisi. Nyt nosti hän ylös päänsä.

"No, tehkää minulle sitten tietä!" lausui hän katkerasti ja astui askelen eteenpäin. Äänekäs riemuhuuto tervehti tätä liikettä.

"Tietä! Tehkää tietä Tertullianukselle! Hän tahtoo tervehtää jumalaansa", huusivat lähellä seisovat.

Tämä laiha mies astui hitaasti eteenpäin ihmisjoukon läpi, silmänsä maahan päin kääntyneinä.

Nyt oli hän päässyt eläintenkesyttäjän asunnon luokse. Tuhansien silmät olivat kääntyneinä häneen ja yht'äkkiä oli tullut äänettömyys tälle ihmisillä täytetylle kadulle.

Tyynesti nosti hän päänsä kuvaa kohti ja — purskahti äänekkääsen nauruun.

Kansajoukko näytti hämmästyneen.

"Eläköön Tertullianus!" huusi joku.

Sadat yhtyivät tähän, ja hurja suostumushuuto raikui pitkin katua.

Tertullianus kääntyi ympäri. Hän oli tylyn- ja nyreännäköinen, niinkuin ennenkin, teki kieltävän liikkeen ja astui sitten ripeästi eteenpäin. Kukaan ei pidätellyt häntä, mutta moni katsoi hänen jälkeensä kunnes hän katosi eräälle syrjäkadulle.

"Kuka on tuo eriskummainen ihminen?" kysyi Calpurnius orjaltansa.

"Etevin asianajaja kuin Kartagolla koskaan on ollut. Hän voisi olla Croesuksen kaltainen, mutta aina siitä saakka, kun hän liittyi kristiaaneihin, on hän pysynyt erillään kaikista käräjäasioista. Vahinko sitä sukkelata miestä."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Tertullianus. Kartagossa tuntee jokainen lapsikin hänet. Se suuri riita-asia muistathan…"

"Ei, mutta kas Liciniusta, mistä sinä tulet ja mihin aiot?"

Nuori mies yksinkertaisessa, mutta ylhäisessä puvussa astui Calpurniuksen luokse, joka sydämmellisesti puristi hänen kättänsä.

"Minä tulen prokonsulin tyköä", vastasi Licinius, "ja ajattelin oikeastaan…"

Hän vaikeni ja punastui.

"Minä tiedän", virkkoi Calpurnius leikillä ja viiputti sormellansa. "Annas tänne kätesi. Onko sinulla mitään?"

"Prokonsuli sanoi minulle, että keisari oli tullut Aleksandriaan ja tulee luultavasti myöskin Kartagossa käymään."

"Minusta olisi hauskaa nähdä häntä. Septimius Severuksesta kerrotaan paljon hyvää."

"Jos tämä toive toteutuisi, aikoo prokonsuli panna toimeen suuria juhlallisuuksia. Jo eilen oli useita gladiaatorikoulujen isäntiä käynyt hänen luonansa. Sophronius aikoo myös kirjoittaa näytelmäkappaleen erityisesti sitä tilaisuutta varten."

"Siitä varjelkoot meitä jumalat", lausui Calpurnius.

"Samoin ajattelen minäkin", virkkoi hänen seuralaisensa nauraen.

He olivat tulleet Calpurniuksen asunnolle. Kynnyksellä otti heidät vastaan portinvahti nöyrällä kumarruksella. Taidokkaasti tehdyillä kivikutomilla kaunistellun käytävän kautta astuivat he atriumiin.[11]

"Sisaret ovat peristiilissä",[12] sanoi Calpurnius. "Minä tulen perästä niin kohta kuin saan toisen puvun päälleni."

Näin sanottuansa astui hän viereiseen kammioon. Hänen seuralaisensa meni atriumin läpi ja kääntyi kapeaan käytävään, joka vei huoneen sisustaan.

Solevat korinttilaiset pylväät ympäröivät tätä rakennuksen osaa. Mahdottoman isot lehdet ja köynnöskasvit sekä pienet ruusu- ja orvokki-penkit tekivät sen muhkean puutarhan näköiseksi. Komeita jumalainkuvia, kreikkalaisten taideniekkain taideteoksia, kimalteli viheriöiden kasvien välissä ja marmorisesta raakusta juoksi hiljaa pikkuinen puro altaasen, jossa mylläili kultakaloja ja loisti valkoisia kukkia. Kunniaterveisillä käyvien klienttien ja muiden hakijoiden melu ei tunkeutunut tälle paikalle asti, joka oli perhe-elämän tuttavallinen pesäpaikka.

Luonnon laittaman telttakaton, palmukasvin jättiläislehtien alla istui kaksi naista. Toinen heistä saattoi olla noin kolmikymmenvuotias. Hänellä oli päällänsä harmaa, yksinkertainen stola.[13] Musta nauha piti koossa hänen hiuksensa; mitään kultakoristuksia ei hänellä näkynyt. Hänen vaaleat kasvonsa olivat ankaran näköiset. Hän istui matalalla selkänojattomalla tuolilla ja luki puoliääneensä kirjarullaa, joka oli hänen polvillansa.

Hänen jalkainsa juureen oli nuori tyttö istuutunut ja kuunteli tarkasti lukijaa. Tytöllä oli yllänsä Assyrian silkistä tehty päällysvaate, joka oli purppuraisilla nauhoilla koristeltu ja olkapäiltä pantu kokoon korusoljilla. Kullattu nauha kierteli hänen keltaisten hiustensa ympärillä ja hänen kaulassansa riippui hienossa kultaketjussa pikkuinen kultakala,[14] jossa oli kirjoitus sosais (vapahda meitä). Hänen vartalonsa oli solakka ja norea. Uneksivasti istui hän, ylevät kauniit kasvonsa, jotka olivat samaa näköä kuin lukijallakin, solisevaan veteen päin käännettyinä. Yltä ympärinsä oli kaikki hiljaa. Ainoastaan lukevan ääni kuului. Silloin tällöin nähtiin joku palvelijattarista, ruskeista egyptiläisistä tytöistä, menevän hiljaisin askelin ohitse, mutta kukaan ei heistä tohtinut astua likemmäksi eikä häiritä herrattariansa.

Lukija luki:

"Kuningas sä uskovaisten, Isän korkeen ilmehinen Sana, voittamaton juuri, Viisauden lähde suuri, Hädän turva, vahva muuri, Jok' on ollut ainian, Aina pitää valtikan, Edestämme rukoelee, Auttaa, holhoo, johdattelee, Turvaa kaikill' valmistelee, Kaitsee uskovaisiaan; Kalastaja lempimielin Houkuttelee kaloi meitä Synninmeren syvänteiltä Rauhan rantaan sulokielin. Paimen, joka tunnet omas, Ystäväsi ota huomaas, Kaitaa tietä heitä saata Armon tietä autuasta!"[15] — — — — —

Hän taukosi. Käytävässä kuuluivat askelet. "Ei se ole Cajus", sanoi hän, "Licinius se on käynnistään."

Haihtuva puna lennähti nuoren tytön kasvoille.

Yksi palvelijatar tuli ja lausui:

"Licinius pyytää päästäkseen tervehtimään."

"Astukoon hän sisään."

Ripeästi tuli tämä ilmoitettu naisten tykö, jotka hänen tullessansa olivat nousseet istualtaan, ja tervehti heitä iloisesti.

"Minun terveisillä käyntini ehkä häiritsee teitä", virkkoi hän, "kirjarulla tuossa tuolilla ilmoittaa minulle sen."

"Luulen sisareni jo lopettaneenkin", sanoi nuori tyttö hyvin hiljaa.

"En suinkaan, Julia; mutta Markus Licinius on aina tervetullut. Etkö ole kohdannut puolisoani? Hän meni äsken ulos."

"Kohtasin hänet kadulla, ja seurasin häntä tänne saadakseni jättää teille erään uuden runoelman, jonka muuan kreikkalainen antoi minulle eilen; tässä se on."

Hän otti rullan vaatteuksensa laskoksesta ja ojensi sen kysyjälle. Tämä teki epivän liikkeen.

"Ota sinä, Julia, se", sanoi hän. "Minusta on uudenaikainen runous vastenluontoista. Meidän runoilijamme ovat ruvenneet käyttämään irstaista kirjoitustapaa. Toinen oppii toiseltansa."

"Minä luulen, että tämä runoelma on poikkeus", virkkoi Licinius säveästi.

"Poikkeusko? Luuletko sinä, että meidän aikaisemme miespolvi ylimalkaan voi saada aikaan mitään jaloa, olkoon se sitten mitä tahtonsa? Sen sanon sinulle, Licinius, että kaikki on kuivettunut ja tullut voimattomaksi, sentähden että juuri on huono. Me olemme eläneet yli ajastamme ja meillä on välttämätön perikato edessämme, joll'ei —"

Hän pysähtyi tuokioksi, ikäänkuin olisi hän hakenut sopivia sanoja.

"Joll'ei apua tule", sanoi hän sitten äkkiä.

Licinius pudisti hiljaa päätänsä.

"Sinä, Marcella, tuomitset liian ankarasti", sanoi hän pidätetyllä äänellä. "Minä olen, näet, kulkenut kreikkalaisten kaupungit läpi ja nähnyt heidän taideteoksensa; minä olen yksinäisinä hetkinä lukenut kaikesta, mitä esi-isämme ovat saaneet aikaan toiminnassa, ajattelemisessa ja runoudessa ja olen nähnyt, kuinka suuria ja jaloja he olivat; semmoisten isien pojat eivät voi mennä hautaan niin ilman mitään kunniata, olkootpa sitten kuinka hyvänsä suvustansa huononneet. He nuorentuvat, tulevat paremmiksi ja enemmän sukunsa arvon mukaisiksi."

"Oletko koskaan nähnyt kuivan rungon uudelleen elpyneen ja saaneen kasvuvoimaa", keskeytti Marcella.

"En, mutta olen kyllä nähnyt, että nuori vesa on eloisana puhjennut kuivasta rungosta. Samoin on meidänkin käypä."

"Sinä et saa minua siihen vakuutukseen. Niin ei tule tapahtumaan. Idästä nousee aurinko."

"Minä tiedän, mitä tarkoitat", sanoi Licinius karvaalla mielellä. "Mutta minä en voi uskoa sitä. Ei, vaan Rooma tulee jälleen jaloksi ja suureksi ja pyhiin temppeleihin kulkee taaskin puhtaita joukkoja ja meissä toteutuvat ne onnelliset ajat, joita te odotatte."

"Minä tunnen pari säettä teidän kunnioittamaltanne Horatiukselta", virkkoi Marcella. Ne kuuluvat näin:

"On huonoksi tehnyt kaikk' aika turmeltunut Aikamme, kurjempi vielä ol' isien, on siittänyt Meidät raukat, jotk' annamme Elon sikiölle, vielä huonommalle."

"Mutta sano minulle", lisäsi hän heti sen jälkeen antaaksensa kanssapuheelle uuden suunnan. "Onko totta mitä kerrotaan, että prokonsuli on aikeissa ryhtyä toimiin kristityitä vastaan?"

Licinius nyykäytti päätään myöntävästi.

"Hänellä on jo monta kertaa ollut sellaiset ajatukset", virkkoi hän, "mutta minun on aina onnistunut saada hänet luopumaan niistä."

Naiset katsoivat äänettöminä toisiinsa hetkisen.

"Licinius", sanoi sitten Marcella vakaasti ja meni suoraan hänen luoksensa, "tiedätkö, että kristityt rukoilevat jumalaansa hävittämään teidän uskonoppinne, temppelinne ja jumalanne pois koko maan päältä ja opettavat taivaan vihan kerran kohtaavan teitä?"

"Tiedän minä sen, olen lukenut heidän kirjojansa."

"Etkä ole tahtonut hävittää heitä, vaikka on ollut sinun vallassasi?"

"Minä tiedän, ett'ei totuuden voittoa saadakseen, tarvitse väkivaltaa käyttää."

Marcella loi silmänsä alas. Hänen sisarensa käytti tätä äänettömyyttä, joka nyt syntyi, alottaaksensa toisellaista puheenainetta. Pikaisesti silmäiltyään Liciniuksen hänelle jättämän kirjarullan nimen, kysyi hän kuka sen oli runoillut.

"Eräs kreikkalainen", vastasi Licinius. "Merirosvot olivat ottaneet hänet vangiksi ja ainoastaan onnellisen sattuman kautta pääsi hän vapaaksi Aleksandriassa ja sieltä on hän tuiki köyhänä ja nälästä puolinääntyneenä tullut Kartagoon. Minä kohtasin hänet eräänä aamuna asuntoni edustalla ja hän piti kädessänsä kirjoitettua paperia, jonka hän äänetönnä ojensi minulle. Ne olivat tämän runoelman ensimmäiset värsyt. Niillä on historiansa."

"Sitä suuremmalla mielihalulla luen nyt tämän runoelman, kun tunnen sen tekijän onnettomuuden", vakuutti nuori tyttö.

"Niin lue se", kehoitti Licinius, "ja lue sinä, Marcella, myöskin se. Sitten tuomitset meitä ja jälkeentulevaisiamme lempeämmin. Runoilija on profeetta. Mietiskelevä ajatus joutuu eksyksiin, mutta runoilijaan kun jumalat vaikuttavat, niin hänen ennustushenkensä eteen tulevaisuus avautuu. Uskokaa häntä siis."

Hän lausui nämät sanat hartaan ja sydämmellisen makuisesti.

Palvelijatar astui sisään. Hänellä oli kädessään kirje. Sen päällekirjoitus oli: "Marcus Licinius Proculukselle." Licinius mursi kiireesti sinetin; hänen otsansa rypistyi, kun hän silmäili kirjoitusta ja hän lausui hiljaan muutamia vastenmielisiä sanoja.

Sitten sanoi hän sisarille: "Prokonsuli kutsuttaa minut tärkeään keskusteluun. Minun täytyy siis jättää teidät."

Hän ojensi kätensä heille kummallekin.

"Ajatuksesi runoelmasta", virkkoi hän Julialle, "saat sanoa minulle kun ensi kerran tulen tänne, jos oletetaan sinulla olevan rohkeutta lukea se loppuun."

"Että luen sen täydellisesti, sen lupaan sinulle nyt jo", vastasi hän vilkkaasti.

Marcella seurasi vierasta peristiilin uloskäytävään. Mutta ennenkuin hän jätti hänet, sanoi hän pidätetyllä äänellä:

"Licinius, minä ihmettelen sitä jalomielistä ajatustapaa, joka sinulla on kristityitä kohtaan. Voinko vakaasti luottaa siihen, ett'et koskaan tule toisin ajattelemaan?"

Marcella silmäili häntä vakaasti ja tutkistelevasti. Hän tahtoi saada juhlallisen lupauksen; Licinius huomasi sen. Sentähden vastasi hän lujasti ja jyrkästi:

"Voit, minä pysyn aina samana. Yhtä vähän kuin aurinko muuttaa kulkuansa lännestä itäänpäin, yhtä vähän olen minä horjuileva mielipiteissäni."

"Jää siis hyvästi! Taivas suojelkoon sinua!" sanoi Marcella liikutettuna ja ojensi kätensä hänelle. Sitten palasi hän Julian tykö, ja molemmat sisaret juttelivat keskenänsä hiljaa siitä, mitä olivat Liciniukselta kuulleet.

"Minä en jaksa uskoa", virkkoi Marcella, "että prokonsuli tohtii ruveta tekemään mitään meitä vastaan, kun keisari tahtoo meille hyvää. Mutta sellaiselta ihmiseltä kuin prokonsuli voi odottaa kaikkea."

"Mikä onni, että Licinius on suosiollis-mielinen meitä kohtaan", lisäsi Julia.

"Sinä olet oikeassa, Julia. Ilman häntä olisimme jo monta kertaa saaneet tuntea tiikerin kynsiä. Mutta prokonsuli pelkää häntä, eikä ryhdy mihinkään ilman hänettä. Minua kummastuttaa se. Licinius on tosin maakunnan sotaväen ylipäällikkö, mutta kuitenkin prokonsulin alamainen, legaatti ainoastaan."

"Minulle sanottiin äskettäin, että hän on keisarin erinomaisessa suosiossa ja määrätty ylhäiseen virkaan. Ehkä prokonsuli juuri sentähden ottaa niin suureen huomioon hänet."

"Mahdollista kyllä", vastasi Marcella; "myöskin Calpurniuksella, joka tuntee molemmat, on sama ajatus."

"Toivokaamme", lisäsi hän hetkisen kuluttua, "saavamme kohta lähteä pois Kartagosta. Calpurnius ei nyt enää näytä olevan kovin vastahakoinen Roomaan muuttamaan."

"Tulemmeko lähtemään pois Kartagosta?" kysäsi Julia melkein peljästyneenä. "Tiedäthän", vastasi Marcella, "että heti, kun Calpurnius hyljäsi legaatinvirkansa täällä, aioimme palata Roomaan takaisin. Olihan se lujasti päätetty. Mutta aikomuksemme toimeenpaneminen lykättiin päivästä toiseen, Calpurnius kammoi muuton vaivoja."

Julia painoi päänsä surullisesti alas. Tämä mielenliikutus ei jäänyt hänen sisareltansa huomaamatta.

"Tietysti", lohdutti tämä, "saattaa viipyä kauankin, ennenkuin muuttamisesta mitään tulee, ja sillä ajalla saattaa tapahtua paljo, joka voi muuttaa tuumamme."

Nämät viimeiset sanat nostivat nuoren tytön kasvoille syvän punan, jota hän turhaan koetti salata.

"E-e-emmekö tänään mene seurakunnankokoukseen?" tavoitteli hän ujosti.

"Menemme", vastasi Marcella, "tänään emme saa olla sieltä poissa. Olen kuullut, että eräs nuori mies, Vähästä Aasiasta, tahtoo puhua seurakunnalle, ja minulle on sanottu, että hän on puhuva jotain hyvin tärkeätä. Piispa ei liene alussa aikonut antaa hänen esiytyä julkisesti, eikä olekaan sallinut hänen puhua jumalanpalveluksessa sunnuntaina, vaan on määrännyt, että nuori kreikkalainen saa puhua, mitä hänellä on puhumista, ylimääräisessä kokouksessa tänään."

Näin sanottuaan nousi hän istualtaan.

Molemmat sisaret menivät omiin kamareihinsa.

Kolmas Luku.

Apollonius.

Aivan sen kaupunginportin ulkopuolella, jonka kautta tie kävi Zamaan, oli iso, korkeilla muureilla ympäröitty maatalo. Se oli rikkaan Onesimus-nimisen kartagolaisen, joka kuitenkin monta vuotta oli alinomaa asunut kaupungissa. Sentähden näytti tämä suurenmoinen kartano olevan luontonsa nojaan jätetty, ja tavallisesti nähtiin siellä ainoastaan muutamia maatyömiehiä. Mutta määrättyinä päivinä ja hetkinä vilkastutti tätä suljettua aluetta semmoiset miehet ja naiset, jotka kokoontuivat maatalon avaraan peristiiliin pitämään kristillistä jumalanpalvelustansa. Siihen tarkoitukseen oli Onesimus, itsekin kristitty, osottanut seurakunnalle tämän rakennuksen.

Tänä päivänä oli seurakunnan esimies, piispa Optatus, kutsunut kristillisen seurakunnan sinne kokoon. Huvilan peristiili oli täpötäynnä kuulijoita. Myöskin Marcella ja Julia olivat tulleet sinne ja istuutuneet naisten puolelle.

Pöydän edessä, jolla pyhä ehtoollinen valmistettiin, seisoi Optatus. Hän oli noin kuudenkymmenen vuoden vanha ukko, kasvot suopeannäköiset mutta elottomat. Hänen vieressänsä nähtiin nuori mies, jolla oli päällänsä lumivalkoinen, purpurareunuksinen, kreikkalainen liivitakki; se oli Apollonius. Hänen ylevistä kasvoistansa loisti haaveksivainen ihastus; miettiväisenä katsoi hän maahan. Seurakunta katseli häntä jännitetyllä odotuksella. Optatus astui askelen eteenpäin ja antoi kädellänsä viittauksen merkiksi, että hän tahtoi puhua. Hän alotti:

"Tämä Apollonius, jonka näette tässä, on Phrygiasta lähetetty meidän tykömme Apamean piispan kirjoituksen kanssa. Hän on tullut julistamaan meille suuria asioita, jotka hänen puheensa mukaan ovat tapahtuneet hänen kotomaassansa, ja me olemme katsoneet kohtuulliseksi antaa hänen tässä puhua teille, jotta saatte itse kuulla ja arvostella häntä."

Nyt astui Apollonius esiin. Kainosti alkoi hän pyytää anteeksi, että hän, nuorukainen, tohti puhua tälle seurakunnalle.

"Mutta henki", lausui hän ja korotti äänensä, "valitsee välikappaleet mistä tahtoo, sentähden olen minä kulkenut tänne teidän tykönne kautta kuivuneiden autiomaiden, yli ryhmyisten vuorten; ei päivä eikä yö ole voinut estää minua tulemasta julistamaan teille, mitä henki minun käskee. Niin, veljeni, päivä on koittanut; kulunut on yö, jossa meidän isämme vaelsivat lain alaisina, ohitse se hämärä, jossa Jesus Kristus ja hänen apostolinsa saarnasivat taivaanvaltakuntaa, ja noussut on hengen valoisa kirkas aurinko, joka myöskin on käsittänyt minut ja tuonut minut teidän tykönne, jotta tekin tulisitte osallisiksi hänen salaisuudestansa. Idässä on valo noussut; siellä on taivas lahjoittanut maalle parakleetin, lohduttajan, ja tämän kanssa on kirkolle alkanut miehuuden ikä, johon verrattuna sen kulunut ikä on ainoastaan kuin varjo."

Hän vaikeni hetkiseksi. Hänen kauniit kasvonsa ja ylevä ihastuksensa pitivät seurakuntaa äänettömässä hiljaisuudessa. Ainoastaan piispa vapisi ankarasta mielenliikutuksesta. Hän puristeli käsillään tempovasti palliumia, ja hänen silmänsä harhaili levottomasti sinne tänne.

"Teillä ei vielä ole tätä sanomaa", jatkoi Apollonius, "teiltä on valkeus vielä kätkettynä, sillä — minä puhun teille kaikella ujostelemattomuudella — teidän elämänne on samallainen kuin niidenkin, jotka eivät mitään tiedä, mitään tunne. Niin, veljeni! Tuskin yhtä päivää olen ollut täällä, ja kuitenkin olen nähnyt ja kuullut teidän heittävän leväperään paastoamisen, kirkon oven avattavan helposti pannaan pannuille syntisille ja teidän — voi sellaista heikkoutta! — pelolla välttelevän kärsimistä ja kuolemaa uskon tähden. Minä näen joukossanne ihmisiä, jotka ovat toista kertaa naimisissa; minä näen naituja naisia ja neitseitä tässä seurassa istuvan hunnuttomina ja kaikin tavoin kaunistettuina ja koristettuina. Mutta henki tahtoo toisella tavalla. Hän tahtoo kirkon olemaan Kristuksen puhtaan morsiamen, joka ei kärsi yhteydessänsä ketään raskailla synneillä kuormitettua. Hän vaatii sellaista rohkeutta, joka vainon hädässä hakee kuolemaa ja pyrkii saamaan marttyriuden loistavaa kruunua. Hän tahtoo naisen, jonka kautta synti tuli maailmaan, käymään huolivaatteissa. Hän vaatii elämää, joka on ankara, kova, kuolemaan ja taivaasen päin kääntynyt, sydäntä, joka luopuu kaikesta, saavuttaaksensa kaikki. Sillä se päivä, hyvät veljet, on lähellä tulossa, jolloin aurinko ja kuu kadottavat valonsa ja kaikki sukukunnat maan päällä vaikeroivat. Onnellinen —"

Hän taukosi. Optatus oli noussut seisoalleen ja lähestynyt häntä. Nyt nousi istualtaan myös kokoontuneiden joukossa pitkä, laiha mies — se oli Tertullianus — ja lausui:

"Se on Jumalan henki, joka puhuu meille. Kuka tohtii ruveta sitä estelemään?"

Samalla kuului sieltä täältä sekavaa puhetta, mutta vanha piispa pysyi toimessa.

Hän kääntyi Apolloniukseen, nosti juhlallisesti kätensä ja lausui: "Muukalainen; minä vaadin sinua sanomaan, kenen nimessä ja millä voimalla sinä puhut."

"Hengen, Jumalan lähettämän parakleetin nimessä."

"Ja minä kysyn sinulta toiseksi", jatkoi piispa, "oletko sinä Montanuksen lahkon lähettämä?"

Puhuteltu painoi päänsä äänetönnä alas.

"Siis otan minä sinulta pois vallan puhua tässä huoneessa", sanoi Optatus juhlallisesti. "Sinulla ei ole mitään yhteyttä meidän kanssamme."

Sitten kääntyi hän kokoontuneihin lausuen: "Veljeni! Ne sanat, jotka olette kuulleet tältä ihmiseltä, ovat väärät ja harhaoppiset."

Sanomaton meteli syntyi nyt. Muutamat tahtoivat Apolloniusta puhumaan; enemmistö pani kiivaasti sitä vastaan. Useat lähtivät paikoiltansa ja pakkautuivat ryhmiksi. Turhaan koettivat presbyterit ja diakonit pitää voimassa järjestystä. Naiset vääntelivät tuskallisesti käsiänsä.

"Kuka tahtoo tukehuttaa henkeä?" lausui jälleen Tertullianus kovalla äänellä. "Kuka rohkenee sulkea totuuden lähdettä? Me tahdomme kuulla Apolloniusta."

"Niin, me tahdomme kuulla Apolloniusta!" toistivat useat.

Piispa oli suuressa mielenliikutuksessa, mutta pysyi taipumattomana.

"Ja minä", vastasi hän kovalla äänellä, "minä, joka apostolisen asetuksen mukaan, olen tämän seurakunnan hoitaja, estän häneltä kaiken yhteyden meidän kanssamme. Menköön hän takaisin, mistä on tullutkin."

Apollonius katsoi muutaman sekunnin äänetönnä lattiaan. Sitten antoi hän kokoontuneille merkin.

"Koska piispa niin tahtoo, niin menen minä takaisin matkaani", sanoi hän hiljaa. "Mutta voi sitä", lisäsi hän mielikarvaudella, "joka asettautuu henkeä vastaan!"

Näin sanottuaan lähti hän kokoussalista. Muutamat, niiden joukossa Tertullianus, menivät hänen luoksensa ja seurasivat häntä ulos.

Sitten kuin Optatus oli lausunut vielä muutamia varoittavia ja neuvovia sanoja kokoontuneille, hajoitti hän kaikessa hiljaisuudessa kokouksen.

Marcellaan ja Juliaan oli Apollonius tehnyt syvän vaikutuksen. Mutta samalla kuin edellinen ankarassa jumalisuudessaan otti mielisuosiolla vastaan sen, että puhuja oli vaatinut lain-alaisempaa elämää, tunsi Julia tulleensa enemmän liikutetuksi hänen ylevästä esiintymisestänsä ja hartaasta innostaan. Ja sentähden oli mieleen kummastakin sisaresta, että he huvilan sisäänkäytävän vieressä kohtasivat Apolloniuksen ja Tertullianuksen, joka oli heille hyvin tuttu. Tertullianuksen kautta tulivat he tutuiksi Apolloniuksen kanssa, ja kaikki neljä menivät yhdessä takaisin kaupunkiin.

Tertullianus, joka vielä oli sangen liikutettuna äskeisestä tapauksesta, ja joka tiesi Marcellan voivan käsittää riitakysymyksen, oli paikalla johtanut hänet uskonnolliseen keskusteluun, ja tämä saattoi Apolloniuksen alkamaan juttelun Julian kanssa. Mutta ollen maailmaa kokenut, huomasi hän heti että uskonnolliset ja kirkolliset asiat olivat Julialle ihan vieraita ja sentähden käänsi hän puheensa toisaalle. Hän jutteli kodostansa, maanmiehistänsä Vähässä Aasiassa, matkastansa Kartagoon, ja kaikkea tätä kertoi hän ujostelevalla tavalla, niin lapsellisella tunteella ja sellaisella hartaudella, että Julia tunsi itseään hänen sanojensa yhä enemmän miellyttävän. Julia, josta kaihtivaisuuden jää nyt suli, alkoi rinnallansa astuvan nuoren miehen kanssa yhdessä ylistää kaikkea, mikä avarassa maassa on loistoa ja ihanuutta ja mitä ihmishenki vuosisatojen harrastuksissa oli tuottanut kaunista ja jaloa.

"Eikö hän ole tullut toisellaiseksi kuin ennen?" täytyi Julian ehdottomasti kysyä itseltänsä kuullessaan seuralaisensa ylistelevän Phrygian vuorimaisemia, Epheson taideaarteita ja Egyptin kaupungin Teehen valtaavaa ihanuutta. "Eikö hän äsken kehoittanut kiroamaan ja vihaamaan maailmaa, luopumaan kaikesta maallisesta, kaikesta mikä silmää viehättää?"

Hänen sieluunsa nousi salainen ja himeä aavistus, että tämä nuori mies on mahtanut taipua semmoisen periaatteen valtaavan voiman alle, joka oli peräti ristiriidassa kaikkien hänen tunteidensa ja ajatustensa kanssa, mutta joka oli liian voimallinen hänen voittaaksensa. Samalla kertaa juolahti hänelle mieleen vapauttaa tämä vankiraukka ja antaa hänet jälleen maailmalle.

* * * * *

He olivat tulleet sille kadulle, jonka varrella Calpurniuksen asunto oli. Pitkä, viittaan kääriytynyt vartalo tuli heidän vastaansa ja seisattui Marcellan ja Tertullianuksen eteen. Se oli Licinius.

"Terve Marcella", lausui hän ystävällisesti ja ojensi kätensä hänelle.

Samalla silmäili hän Marcellan seuralaista kysyvännäköisesti.

"Se on Tertullianus", virkkoi Marcella, joka ymmärsi hänen silmäyksensä; "hän on saattanut meitä."

Samassa tulivat myöskin Julia ja Apollonius paikalle. "Mikä odottamaton tulo", lausui Licinius ja kääntyi naurussa suin Juliaan, ojentaen kätensä hänelle.

Mutta häntä kummastutti se, että Julia ainoastaan epien ja vähin ujosti ojensi kätensä hänelle. Silloin kääntyivät hänen silmänsä kreikkalaiseen ja paikalla nousi hänen sieluunsa luulo, joka pani hänen sydämmensä kahta nopeammin tykkimään.

"Kuka on tämä?" kysäsi hän, tuskin voiden hallita liikutustansa. Hän lausui nämät sanat melkein käskevään tapaan.

"Eräs muukalainen Vähästä Aasiasta, jonka kanssa olemme tänään tulleet tutuiksi; hän on Tertullianuksen ystävä", vastasi Marcella.

"Sitten en voi tarjoutua kanssanne seurustelemaan", jatkoi Licinius; "hyvästi! Me näemme taas toisemme."

Hän meni pikaisesti edelleen.

Hän oli tullut prokonsulin tyköä neuvottelusta. Siellä oli jälleen ja vielä äänekkäämmin kuin ennen vaadittu ankariin toimiin ryhtymään kristityitä vastaan, jotka olivat muka valtion vihollisia. Mutta Licinius oli, vaikk'ei ilman vaivatta, saanut prokonsulin kääntämään korvansa pois näistä neuvoista.

"Ei sinun syysi", oli prokonsuli sanonut hänelle neuvottelun loputtua, "pidätä minua tekemästä sitä, johon ystäväni ja oma päätelmäni kehoittavat minua, vaan ainoastaan sinun ystävyytesi. Mutta varo, Licinius, ett'ei minun ystävyyteni ja mielihartauteni sinua kohtaan tule valtiolle vahingoksi."

Nämät sanat olivat hiukan nyreyttäneet Liciniusta, mutta hän unhotti ne mennessänsä Calpurniuksen asunnon ohitse ja ajatteli sitä, joka nyt unessa ehkä myöskin muisti häntä.

Nyt oli peljättävä epäluulo syntynyt hänen sieluunsa ja kiihkeänä ja kuohussa kun hänen mielensä oli, teki hän itsensä tahdottomasti tämän epäluulon orjaksi.

"Hän ei enää rakasta sinua!" sanoi hän itseksensä. "Kreikkalainen on sysännyt sinut syrjään!"

Hänen orjansa kuulivat kauan kuinka hän käveli edestakaisin kamarissansa. Hän koetti levätä vasta sitten, kun hän oli tehnyt lujan päätöksen, ja tämä päätös oli, että hän seuraavana päivänä julkisesti ilmoittaisi rakkautensa hänelle, johon hän kauan oli tuntenut itseänsä vedetyksi ja tarjoaisi kätensä hänelle. Hän oli jo aikaa sitten tahtonut tehdä sen, sillä hän tiesi Julian varmaan ja ilolla antavan myönnytyksensä hänelle, mutta ujous sai hänet lykkäämään tämän päivästä toiseen. Nyt pakotti häntä tuo äkkiä herännyt luulevaisuus jyrkkään päätökseen, ja siten tuli hän tulemistaan levollisemmaksi ja kun vihdoin uni saapui hänen makuusijallensa, toi se tullessaan suloisten unien lahjan. — —

Aamuauringon ensimmäiset säteet olivat juuri alkaneet kimallella yli Kartagon linnan, kun orja astui Liciniuksen makuukamariin ja herätti hänet.

"Herra", sanoi hän, "prokonsulin käsikirjoittaja hakee sinua, hän sanoo tulevansa tärkeälle asialle ja tahtoo paikalla päästä sinun puheillesi."

"Anna hänen tulla sisään."

Vanhanpuoleinen mies ilmestyi ovelle.

"No, Markus", sanoi Licinius hänelle ja nousi ylös, "mikä nyt on?"

"Huonoja sanomia on tullut", vastasi puhuteltu ja astui likemmäksi. "Siccan luona on maakansa tehnyt kapinan ja lyönyt kuolijaaksi keisarillisen veronkantajan. Kaupunkiin sijoitettu sotaväki ei ole voinut tehdä mitään kapinannostajille. Rauhattomuus on yltymään päin. Sentähden pyytää prokonsuli sinua paikalla lähtemään yhden kohortin kanssa tähän kapinalliseen maakuntaan; miesjoukko on jo valmiina."

"Hyvä", vastasi Licinius, "sano prokonsulille, että minä tulen paikalla."

Käsikirjoittaja meni pois.

Licinius puki ripeästi päällensä. Käsky tuli hänelle hyvin sopimattomaan aikaan, ja hän oli hetkisen aikeissa pyytää prokonsulia lähettämään jonkun toisen hänen sijaansa. Mutta hän käsitti velvollisuutensa niin tunnollisesti, ett'ei hän kauempaa antanut valtaa semmoisille ajatuksille.

Puolen tunnin kuluttua tuli hän kasarmille, piti pikaisen katselmuksen, antoi muutamia käskyjä ja lähti marssimaan kohorttinsa kanssa. Synkkämielisyys valtasi hänet, kun hän kulki ulos kaupungin portista, sillä hän ajatteli sitä, joka päivää ennen oli tehnyt hänelle niin paljon levottomuutta ja josta hän tänään oli aikonut saada varmuutta. Mutta kun raitis aamutuuli puhalteli hänelle vastaan ja Atlasvuoren huiput kohosivat hänen edessänsä aamuauringon kultaamina, tunsi hän tulevansa vähitellen iloisemmaksi ja murheista vapaammaksi ja voipa jo laskea leikkiäkin häntä seuraavien upseerien kanssa.

Kaksipäiväisen kiivaan marssin perästä rupesivat Siccan muurit kaukaa näkymään. Myöskin maalaisia alkoi parveilla heidän ympärillänsä, tekemättä kuitenkaan vakaista koetusta karata sotamiehien päälle. Vahinkoa kärsimättä saapui kohortti kaupunkiin. Heti seuraavana päivänä teki Licinius suuremmilla sotavoimilla partioretken, ja kaatoi suuren joukon kapinoitsijoita, jotka olivat huonosti aseilla varustetut ja keskenään eripuraiset. Seuraavat päivät toivat mukanaan samallaisen menestyksen, ja kun nyt keisarillinen legaatti näiden voittojen nojassa tarjosi heille kohtuulliset ehdot, niin olivat kapinan johdattajat halukkaat taipumaan alamaisuuteen. Sillä tavalla saatiin melske viikon kuluessa tukahutetuksi ja levollisuus aivan entiselleen palautetuksi. Saattajanansa kunniaseurue porvareja marssi Licinius takaisin ja saapui seuraavana iltana Kartagoon. Prokonsuli oli sangen iloissaan asian onnellisesta päättymisestä ja antoi legaatillensa ylenmäärin kunnianosoituksia.

"Kahdeksan päivää olen menettänyt", sanoi Licinius itseksensä astuessansa sisään kamariinsa. "Kahdeksan päivää voi tehdä suuren muutoksen, erittäinkin naisissa. Mutta minkätähden huolestutan itseäni kärsimisellä, joka tähän asti on ainoastaan mielikuvituksessani olemassa?"

Seuraavana aamuna, kun hän oli saanut muutamat toimitukset tehdyiksi ja aika terveisillä käyntiin oli tullut, lähti hän ulos asunnostansa. Kohta seisoi hän Calpurniuksen huoneen kynnyksellä. Hän katsoi hetkisen lattiassa olevaan kivikutoiseen kirjoitukseen: Salve (Terve).

"Lieneeköhän tämä tulotervehdys tänään minullekin?" ajatteli hän itsekseen.

Hän meni kiireesti atriumin läpi. Palvelijatar ilmoitti hänet. Hän astui pylväs-saliin. Synkeä varjo pimitti hänen kasvonsa ja hän jupisi hiljaan: "kreikkalainen!"

Samasta paikasta, jossa hän oli kohdannut heidät viime kerralla käydessään, löysi hän heidät nytkin. Heidän vieressänsä seisoi Apollonius kädessään kirjarulla. Hän näytti nyt juuri lukevan heille jotain.

"Minä häiritsen", sanoi Licinius lempeästi, koettaen väkisin hillitä mielenliikutustaan. "Mutta minä voin sitten palata jälleen takaisin, jos se minulle sallitaan."

Marcella nousi seisoalleen ja tarttui hänen käteensä.

"Sinä olet aina tervetullut meillä", sanoi hän ystävällisesti. "Erittäinkin hauskuttaa meitä nähdä sinun onnellisesti tulleen takaisin. Mutta minkätähden ovat kasvosi noin totiset? Ethän tuone meille mitään ikäviä sanomia?"

"En, en, Marcella", lausui Licinius ujomaisesti, "en ole minkään erinomaisen asian tähden tullut tänne. Mutta kuitenkin" — hän mietti hetkisen aikaa — "pyytäisin saada jutella sinun ja Julian kanssa muutaman minuutin."

"Julia", lausui Marcella, "menkäämme Liciniuksen kanssa tabliumiin; suohan Apollonius sen anteeksi."

Julia nousi äänetönnä istualtaan. Hänen kasvonsa olivat vaaleat, hänen silmäyksensä levoton. Kirjarulla putosi hänen vaatteensa laskoksesta. Licinius otti sen pikaisesti ylös; se oli sama runoelma, jonka hän kahdeksan päivää sitten oli jättänyt Julialle. Hän ei kysynyt oliko Julia lukenut sen, mutta kun hän ojensi sen Julialle, nousi tytön kasvoille syvä puna. Licinius näki sen, ja surumielisenä ajatteli itsekseen: "Ei hän ole lukenut sitä."

He menivät tabliumiin.

Kiiltävään marmorilattiaan kuvastui sen kalliskoristeinen laki; taidokkaasti maalatuita tanssijattaria ja hengettäriä oli kuvattuna sen vaaleanruunittaville seinille ja täällä, samoin kuin peristiilissäkin, kohtasivat sisään-astuvan silmät jaloja marmorisia patsaita. He kolme silmäilivät toisiaan hetkisen aikaa äänettöminä.

"Marcella"; alotti viimein Licinius vienolla äänellä, katsoen maahan, "minä olen Calpurniuksen perheen ystävä ja olen aina kohdannut hyväntahtoisuutta teissä kaikissa. Mutta käydessäni teillä olen kauan tuntenut —." Hän keskeytti puheensa ja silmäili Juliaa. Vaaleana ja liikkumattomana katsoa tuijotti Julia ulos pihalle, jonka kirjavalla kivityksellä auringon säteet leikittelivät. Ja kun Licinius näki Julian olevan näin kylmämielisen ja myötätuntoisuutta hänen sanoillensa osoittamattoman, vetäytyi hänen sydämmensä kokoon ja hän oli vähällä lähteä ulos ja heittää kaikki silleen. Mutta hän ponnisti itsellensä voimaa viipyäksensä ja saattaaksensa taistelun päätökseen.

"Minä olen kauan tuntenut", toisti hän, "että tämä huone kätkee elämäni korkeimman onnen, sieluni rauhan, sydämmeni suloisimman halauksen. Ja tämä onni —"

Jälleen vaikeni hän. Hänen rintansa kohoili kovin, hänen äänensä vapisi, mutta hän rohkasi mieltänsä tämän ratkaisevan sanan lausumiseen.

"— olet sinä", jonka hän vihdoin sai suustansa ja astui Julian luokse.

Vienosti parahtaen vetäytyi nuori tyttö hänestä yht'äkkiä edemmäksi ja vaipui sisarensa syliin, peittäen kasvonsa hänen rintaansa vasten.

Äänetön hiljaisuus vallitsi muutaman sekunnin. Julia nousi seisoalleen, hänen huulensa värähtelivät, hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä.

"Julia", sanoi Licinius ehkäistyllä ja surkumielisellä äänellä, "katso, minä tulen tykösi niinkuin rukoilevainen, joka rukoilee sinua, ett'et tekisi häntä onnettomaksi, etkä sysäisi häntä pois tyköäsi."

Tyttönen antoi kätensä vaipua alas. Hänen silmistään tulvasi virtanaan kyyneleitä ja äänekkäästi nyyhkien syleili hän sisartansa.

Kukaan heistä ei virkkanut yhtä sanaa. Licinius katsoi tylseästi lattiaan. Hänen voimansa oli lähtenyt hänestä. Haaveelliset kuvat ajelivat hänen aivoissansa; hänestä oli mahdotonta olla selvässä tunnossa siitä, mitä hän teki; oli kuin yö hänen silmiensä edessä. Silloin näki hän hienon valkoisen käden, joka ojentui häntä kohden; hän tarttui siihen kiinni ja autuaallisuuden tunne tunkeutui läpi hänen olentonsa.

"Minä en saata. Voi hyvin aina, Licinius."

Käsi oli kadonnut, hän näki hoikan vartalon rientävän pois huoneesta. Hän tahtoi syöksyä sen perästä; hänen jalkansa olivat ikäänkuin lattiaan kiinni tarttuneet. Oli kuin miekka olisi käynyt hänen sielunsa läpi, hänen rintansa oli haljeta ja hänen täytyi painaa molemmat kätensä sitä vasten. Hän kuuli vieressänsä äänen, joka rohkasi häntä. Hän tahtoi vastata, mutta ainoastaan epätoivon huudahdus pääsi hänen huuliltansa.

Lumous näytti poistuneen sen huudahduksen kanssa.

"Jumalat suojelkoot sinua, Marcella", sanoi hän ja riensi ulos.

* * * * *

Suuret hikipisarat olivat hänen otsallansa, voipuneena hiljensi hän käyntiänsä; hän oli julkisella paikalla. Hänen edessänsä kohosi mahtava temppeli. Hän kiiruhti sen rappuja ylös. Sen sisällä istui voimallinen Zeuksen[16] kuva valtaistuimellaan totisen ja majesteetillisen näköisenä. Hän lankesi polvilleen kuvan eteen ja oli siinä kasvot peitettyinä noin neljänneksen tuntia. Kaksi pappia meni hänen ohitsensa.

"Licinius, legaatti Licinius", kuiskasi toinen heistä, "mistä se tulee, että hän on täällä?"

Toinen nosti hartioitaan.

"Kukapa tietää. Pienen rahauhrin jättänee hän kuitenkin, voimme toivoa."

Nyt nousi Licinius ylös.

Hitailla askelilla lähti hän temppelistä. Hänen kasvonsa olivat kylmät ja liikkumattomat. Pappien tervehdykseen vastasi hän nyykäyttämällä ylevästi päätänsä. He katsoivat hänen jälkeensä kummastellen.

Neljäs Luku.

Kärsimyksen alku.

"Oivallisesti! Ha, ha! Sinä olet todellakin kelpo runoilija, Sophronius!"

"Sinun kiitoksesi, herra, panee minut häpeämään.

"Jos vain lyyrikkojen lukuhun panet mun, Nostaa rohkenen pääni ylpeäst' tähtihin."

"Kenen sanoja nyt lausuit?"

"Venusialaisen Horatius Flaccuksen, herra. Tiedäthän, että hän on kirjoitellut runoja, jotka eivät olekaan perin huonoja."

"Kyllä kai. Opettajani hikoilutti minua nuoruudessani aika lailla hänen värsyjensä tähden. Ne ovat runonsepustuksia, jotka eivät meille enää ole minkäänarvoiset. Mutta muista, Sophronius, että ryhdyt oikein käsiksi vanhaan Treboniukseen. Koko vilkas sukkeluutesi tulee sinun purkaa hänen niskoillensa."

"Täytän tahtosi. Kirjoitan paikalla muistoon kehoituksesi."

"Kuka nyt häiritsee meitä?"

Äänekäs kiistely kuului huoneen ulkopuolelta. Käsi veti auki oven esiriput ja miehen vartalo tuli näkyviin.

"Kas, Licinius! Tähänkö aikaan? Ja noinko kalpeana kuin Hekate? Ethän vain tuo mitään ikäviä sanomia? Käy sisään, ystäväni. Ja sinä, Sophronius, pane kokoon paperisi ja tule jälleen sopivammalla ajalla!"

Sophronius lähti pois nöyrästi kumarrellen.

"Minä tulen tapaamaan prokonsulia",[17] virkkoi Licinius totisena ja istuutui sohvalle. "Palvelijat eivät tahtoneet päästää minua sisään."

"Minä opetan niille pöllöpäille, että legaattini[18] aina pääsee vapaasti minun luokseni", sanoi konsuli kiivaasti ja kohensi tyynyä paikalleen selkänsä taakse.

"Niinkuin tiedät", jatkoi Licinius, lyhyen äänettömyyden perästä, "keskustelimme äskettäin, onko ryhdyttävä ankariin toimiin kristityitä vastaan. Minä — minä en ollut silloin yhtä mieltä teidän kanssanne, ja sinä suostuit minun mielipiteeseni."

Prokonsuli loi tähystelevän silmäyksen legaattiin, jonka kasvot värähtelivät suonenvedon-tapaisesti.

"Entä nyt?" sanoi hän kysyvästi.

"Nyt kehoitan minä siihen, josta silloin — estelin", sai legaatti töin tuskin sanotuksi.

Prokonsuli nousi seisoalleen ja asettautui aivan Liciniuksen eteen.

"Sinä tiedät, Markus Licinius, että olet minun käskynalaiseni ja että minun tahtoni on sinun tahtoasi suurempi, mutta samoin tiedät myöskin, ett'en minä mielelläni tee mitään, jota sinä panet vastaan. Jumalille kiitos, että olet vihdoinkin tullut huomaamaan kristityiden olevan turmiollisia valtion menestykselle. Mutta minua kummastuttaa, että olet niin pikaisesti muuttanut mielipiteesi."

"Unet, pahat unet, prokonsuli", sanoi Licinius; "mutta minun mielipiteeni voi yhtä pikaisesti muuttua taaskin. Sentähden —"

"Älä pelkää mitään. Kaikki tarpeelliset käskyt pitää annettaman heti paikalla. Julkinen ilmoitus olkoon viimeinen varoitus ja sitten —"

"Sitten hävitämme heidät, prokonsuli", sanoi Licinius kolkosti ja nousi seisoalleen. "Minä menen kotiin, minulla on päässäni asioita, jotka saavat minut ihmisiä kammomaan. Voi hyvin!"

Pikaisilla askelilla lähti hän huoneesta ja kiiruhti etusaliin.

"Pysähdy, Markus Licinius!" kuului äkkiä hänelle vastaan.

Hän nosti päänsä. Pulskea naisihminen, jolla oli päällänsä korko-ompeluilla koristeltu, purpurareunuksinen, huikasevan valkoinen tunika, seisoi hänen edessänsä ja nauroi ääneensä, kun legaatti välinpitämättömänä katsoa tuijotti häneen hetkisen.

"Niin, Markus Licinius", jatkoi hän pannen kultakoristuksista raskaan kätensä hänen olkapäälleen, "sinä et saa mennä minusta ohitse. Käy sisään kamariini; minulla on jotain näytettävää sinulle."

"Suo anteeksi, Sabina", sanoi Licinius kieltelemällä, "ett'en noudata pyyntöäsi tänään. Huomenna tahi muulloin, milloin vain tahdot, olen aina tottelevainen sinulle."

"Ei, Licinius, minä en anna taivuttaa itseäni. Minä käsken sinua nyt paikalla astumaan minun kamariini, niin minun, herrasi prokonsulin tyttären kamariin."

Hän lausui nämät sanat pakollisella, intomielisellä vakavuudella, polkein jalkaansa lattiaan.

"No, jos niin on", vastasi Licinius vienosti nauraen, "niin ei minulla ole muuta neuvoa kuin myöntyä."

"Niin, niin", jatkoi tyttö, "meillä on vielä valta pakottaa alamaisemme itsellemme kuulijaisiksi."

Sitten lähti hän astumaan edellä. Licinius seurasi jäljestä. Esiripuilla suljetusta ovesta astuivat he puolipimeään, ylellisesti sisustettuun huoneesen.

Kytryselkäinen, suuripäinen kääpiö tuli horjuvin askelin heitä vastaan.

"Kas tuota, Licinius", virkkoi Sabina osottaen kädellään kääpiöä, "sen sain lahjaksi eräältä ystävältä. Niin harvinaista olentoa tulee varmaan moni minulta kadehtimaan."

"Thersites, Thersites", lausui hän kääntyen kääpiöön päin, "sinä et ole vielä kertonut minulle elämäsi historiaa. No niin, puhu se nyt."

Kääpiö virnautti suutansa ja nyykäytti päätään.

"Täytän tahtosi, domina", vastasi hän. "Olen syntynyt Aleksandriassa, vanhempani olivat köyhiä käsityöläisiä. He panivat minut ulos kedolle, kun eivät jaksaneet eivätkä tahtoneet elättää minua, ja minä jouduin ihmiskauppijaan käsiin. Minä kun olin pieni ja hento, ajatteli hän itseksensä: siitä saattaa tulla hyvä kääpiö, ja niin tekikin hän minut tällaiseksi kytryselkäiseksi, murikkapäiseksi olennoksi."

"Sinä koiransilmä", virkahti Sabina, "ei ketään voi tehdä kääpiöksi!"

"Suo anteeksi, domina, mutta voipa kyllä. Minun hyväntekijälläni oli laatikoita, jotka olivat oivallisesti laitetut, ha, ha, ha! Yhden sellaisen sisään puristi hän minut ja päivän ja vuoden kuluttua olin minä tällainen surkuteltava ja naurattava kuvaton kappale, ha, ha — ihan tietämättäni."

"Luuletko sen houkkion totta puhuvan?" lausui Sabina kääntyen Liciniukseen.

"Kyllä, minä olen itse nähnyt semmoisia laatikoita, joissa lapsia muodostetaan kummannäköisiksi kääpiöiksi."

"Sepä oli taaskin jotain uutta", virkkoi Sabina.

"Nyt pitää sinun, Thersites, tanssiman meille", käski hän.

Kääpiö otti parin kilkuttimia, jotka olivat lattialla, ja alkoi hyppiä ympärinsä.

"Oivallisesti, oivallisesti!" nauroi Sabina ja taputti käsiänsä. "Eikö hän ole silmänkääntäjä?"

Legaatti nyökäytti välinpitämättömästi päätään.

"No Thersites, nyt riittää jo", sanoi Sabina muutaman minuutin perästä. "Nyt saat levätä, — Tule, Licinius, niin saat kuulla minun uutta lukijaani. Istu tähän sohvalle. — Zeno!"

Pitkä solakka mies astui esiin huoneen perältä ja kumarsi nöyrästi. "Lue jotain minulle", käski Sabina, "muutamia värsyjä — mutta sitä en tahdo itse määrätä. Mitä tahdot minun luetuttamaan hänellä, Licinius?"

"En tiedä nyt äkkipikaan — ehkä — ei, lukekoon jonkun Pindaron oden".[19]

"Ei, ei", keskeytti Sabina, "semmoisia asioita en tahdo kuulla. Zeno, lue minulle milesiläinen satu."

Orja otti esiin kirjarullan vaatteuksensa laskoksesta, levitti sen auki ja alkoi lukea yhtä sellaisista kertomuksista, joita siihen aikaan kirjoitettiin paljolta ja jotka kulkivat milesiläisten satujen yleisellä nimellä.

"No, mitä pidät hänen lukemisestansa?" kysyi Sabina, kun lukija lopetti ja herrattarensa viittauksesta jälleen vetäytyi pois.

"Oivallinen lukutapa hänellä on. Vahinko vaan että semmoista taidollisuutta tuhlataan huonoihin tuotteihin."

"Nyt tunnen taas caattolaisen Liciniukseni", vastasi naurussa suin kaunis tyttö. "Mutta sinun tulee muistaa, ett'ei meillä ole enää muodinmukaista Caattona oleminen."

"Mikä nyt ei ole muodinmukaista saattaa tulla siksi jälleen."

"Siihen kuluu aikaa. Me emme ainakaan sitä näe. Mikä on elämä, Licinius? Yksi päivä, jota seuraa ijäinen yö, kynttilä, joka palaa aikansa ja sitten sammuu ainiaksi. Ainoa totinen viisauden ohje on siis tämä: nauti, nauti, nauti! ja minä nautin elämää; mutta sinä —"

Tyttö nojautui häntä vasten ja katsoi mustilla, hehkuvilla silmillään terävästi häneen.

"Sinä, Licinius, sinä synkistytät elämää. Sinulle tekisi hyvää, jos ennemmin prokonsulin tyttärestä kuin — jostakin toisesta oppisit, miten pitää elettämän."

Licinius pudisti harmillisesti päätänsä. Salaviittaus vaikutti häneen vastenmielisesti.

"Niin, niin", sanoi hän, "sinä ehkä olet oikeassa. Mahdollisesti saatan kohta tulla siihen tilaan, että minun on kysyminen muilta: mitä on elämä? kuinka minun pitää nauttiman sitä? ja silloin tahdon ajatella sinua."

Hän nousi seisoalleen.

Myöskin Sabina nousi seisoalleen.

"En tahdo pidätellä sinua", sanoi hän, "mutta toivon ja suon sinun kohta tulevan jälleen ja viipyvän kauemmin, eikö niin?"

Hän loi hehkuvan silmäyksen Liciniukseen.

"Niin, niin", vastasi Licinius ja tarttui tytön hänelle ojentamaan käteen. "Voi hyvin!"

Hän lähti huoneesta ja astui nopeilla askelilla ulos kadulle. Lähellä kasarmia näki hän erään centurion[20] seisovan. Hän huusi luoksensa hänet.

"Tiedäthän missä Calpurnius asuu?"

"Tiedän, herra."

"Ota kymmenen miestä väestäsi ja pidä huoli, että hänen huoneensa tulee hyvästi vartioituksi ja suojelluksi. Sinä vastaat minulle päälläsi sen asukkaiden turvallisuudesta."

Centurio nyökäytti päätään äänetönnä. Hänen kasvonsa pimenivät synkiksi. Licinius huomasi sen.

"Mikä sinun on?" sanoi hän tylysti vanhalle sotilaalle.

"Ei mikään, herra, minä teen käskysi mukaan."

"Parasta on", sanoi legaatti uhkaavalla tavalla ja antoi kädellään centuriolle merkin mennä pois; sitten kiiruhti hän matkaansa.

Centurio palasi hitailla askelilla kasarmiin. Nuori, valkeaverinen legionalainen tuli hänen vastaansa.

"Minkä tähden olet, Cajus, niin surullinen? Onko Licinius sanonut sinulle mitä pahaa?"

"Ei, mutta salainen hätä ahdistaa minua; minä luulen, että tuolla" — hän osotti prokonsulin asuntoa — "on päätetty jotain pahaa meitä vastaan. Jumala olkoon meille armollinen!"

"Minä en ymmärrä sinua, Cajus", sanoi nuori sotamies.

Vanhus pudisti totisena päätänsä ja osotti taivaasen päin.

"Aurinko kuivattaa ja rutto hävittää maan", sanoi hän, "ja maan perustukset ovat järisseet. He ajavat meidän syyksemme kaikki. Etkö kuule, kuinka yhä rohkeammin ja äänekkäämmin huudetaan: leijonille kristityt!"

Nuori sotamies nauroi pilkallisesti.

"He eivät tohdi karata meidän päällemme; meillä on voimaa. Kartagosta menee joka kymmenes henki, jos he aikovat viedä kaikki kristityt kuolemaan. Ja onhan meillä paljon vaikuttavia suosijoita keisarin hovissa. Paransihan yksi meistä keisarin itsensä raskaasta taudista ja onhan kristitty imettäjä kasvattanut hänen esikoisensa. Prokonsuli miettiköön tarkemmin, ennenkuin päästää kansan raivon vapaasti valloillensa. Kas, tuolta tulee Tertullianus!"

Tämä astui kiireesti katua ylöspäin. Sotamiehet tervehtivät häntä ystävällisesti, hänen mennessänsä ohitse.

Asianajaja nyökäytti päätään tylysti ja meni edelleen. Heti kääntyi hän takaisin ja tuli suoraan sotamiehien tykö.

"Ovatko nämät niitä siveitä", sanoi hän pilkallisesti, osoittaen etusormellaan heitä, "jotka Herran lupauksen mukaan saavat maan periä? Sentähden lieneekin hän ottanut uskovaisilleen lapsen esimerkiksi ja käskenyt Pietarin pistää miekkansa tuppeen, että hänen uskovaisensa kävisivät murha-aseissa."

"Herra", vastasi centurio, "me olemme keisarin sotamiehiä ja palvelemme esivaltaa, jonka Jumala on asettanut."

"Niin", jatkoi asianajaja, "sillä tavalla osaatte te peitellä syntejänne raamatun lauseilla. Ettekö myös jostakin löytäisi sellaista kohtaa, jossa Herra käskee uhraamaan keisarin kuvapatsaalle ja ottamaan osaa juhlihin, joita pidetään epäjumalien kunniaksi?"

Niin sanottuaan meni hän kiireesti edelleen.

Äänettöminä katsoivat molemmat sotamiehet hänen jälkeensä.

"Hän ei nyt millään tavalla voi leppyä meidän säätyymme", alotti nuori legionalainen. "Sentähden on hän myös puolustanut Fulviusta, joka joku aika sitten keskellä leiriä repäsi pois päästänsä juhlaseppeleen, polki sen jalkoihinsa ja selitti olevansa kristitty. Sen sanon sinulle, että sellaisesta kiivaudesta saamme vielä kalliisti maksaa. Herra varjelkoon meitä sellaisista huimapäistä!"

Pieni laiha mies kuluneissa vaatteissa tuli sipsutti heidän luoksensa. Oikeassa kainalossaan oli hänellä kirjarulla, hänen kaidoissa kasvoissansa säteilivät viekkaat silmät.

"Ha, ha, ha!" nauroi hän. "Eikö tosi, hän on lukenut lain teille? Mutta sitä ei pidä ymmärtää niin pahoin. Tunnettehan te minut? Minä olen opettaja Kleisthenes. Monta kertaa on hän sanonut minullekin yksityisen opetuksen antamisen pakanallisille oppilaille olevan pilkkaa Jumalata vastaan. Ha, ha, ha! Ikäänkuin minulla olisi halu kuolla nälkään. Usko ei pidä lukua nälästä, sanoo hän aina minulle. Vaan totta Zeus, minä tunnen paremmin sen asian, ja jos minulla on valittavana kuolla nälkään tahi hyvää maksua vastaan antaa opetustunteja pakanallisessa mytologiassa pakanallisessa perheessä, niin tiedän minä mitä teen."

"Sama on meidänkin ajatuksemme", vakuutti centurio. "Sitä ei voi auttaa, koska täytyy elää yhdessä pakanain kanssa."

"Minä voin nimittää teille", jatkoi opettaja innolla, "ihmisiä juuri täällä Kartagossa, jotka ovat apuna pakanallisten temppelien rakentamisessa, epäjumalain kuvien tekemisessä ja kuitenkin ovat hyviä kristityitä. Sen tietää meidän piispa myöskin, vaan onko hän koskaan sanonut siitä yhtä sanaa meille? Mutta tuo seura" — hän osotti sinne päin, johon Tertullianus oli mennyt — "tahtoisi mielellään saattaa meitä lain alaiseksi. Mutta kuinka pontevalla tavalla sentään kunnon Optatus osasi torjua asianajajan ja hänen kreikkalaisensa! Jääkää hyvästi!"

Yhtä joutuin kuin oli tullutkin katosi myös tämä puhelijas koulumestari.

Nuori sotilas katsoi nauraen hänen jälkeensä.

Centurio oli totinen.

"Minun tulee panna toimeen legaatin käsky", sanoi hän. "Sinun pitää seuraaman minua, toiset yhdeksän valitsen kasarmista."

Muutama minuutti sen jälkeen marssi joukko sotamiehiä Calpurniuksen asunnolle. Centurio asettui viiden miehen kanssa oven viereen, toiset sijoitettiin ympäri huonetta. Ei voinut huomata mitään erinomaista kadulla, ja vartijoiden asettaminen kokosi siis siihen uteliaan ihmisjoukon. Calpurnius tuli itse ulos centurion tykö ja kysyi mitä nämät hankkeet merkitsivät. Mutta ilman pitempiä puheita selitti tämä ei tietävänsä mitään, vaan sanoi päällysmieheltään ainoastaan saaneensa ankaran käskyn.

"Liciniukseltako?" kysyi Calpurnius.

Centurio nyökäytti päätään.

"Kummallista, kummallista", jupisi Calpurnius ja meni asuntoonsa takaisin ilmoittamaan puolisolleen ja tämän sisarelle tuota kummallista uutista.

Nämät peljästyivät siitä silminnähtävästi; he ymmärsivät heti paikalla, miten asia oli. Julia ei voinut pidättää mielenliikutustansa; hän lähti nyyhkien pois huoneesta.

"Mitä tämä merkitsee, Marcella?" kysäsi Calpurnius puolisoltansa. "Minkätähden itkee lapsi?"

Äänetönnä antoi Marcella puolisollensa merkin, että hän istuutuisi. Koottuaan hetkisen ajatuksiansa, alkoi hän juurtajaksain kertoa hänelle, mitä viimeksikuluneina päivinä oli tapahtunut. Calpurnius kuulteli tarkkaavaisesti.

"Naisjuttuja, naisjuttuja", lausui hän ja pudisti päätänsä, kun Marcella oli lopettanut kertomuksensa. "Olisin odottanut jotain parempaa Liciniukselta ja toivon siis, ett'eivät teidän päätelmänne ole paikkaansa pitäviä. Meidän täytyy nyt kuitenkin vartoa, mitä vielä tapahtuu."

Hän mietti itseksensä hetken aikaa, ja jatkoi sitten: "Minä en ole tähän asti koskenut teidän uskonoppiinne ja tahdon myöskin vast'edes vältellä sitä; mitä huolettavat minua sellaiset asiat! Mutta tämä, joka nyt tapahtuu, on kuitenkin hyvin harmillista. Minkätähden ette tekään ole —"

Hän aikoi tehdä soimaavan kysymyksen, mutta hänen hyvä sydämmensä ei sallinut hänen pahoittaa puolisonsa mieltä.

"Cajus", sanoi Marcella, joka paikalla aavisti hänen keskonaisen kysymyksensä sisällyksen, "minkätähden sinä et nainut konsuli Flaviuksen tytärtä, niinkuin vanhempasi tahtoivat, vaan minut?"

Calpurnius viittasi ujomaisesti.

"Älä vihastu, Marcella", sanoi hän lempeästi, "minä tahdoin vaan sanoa sinulle, että muuttaisimme pois Kartagosta. Paitsi Liciniusta, ei minulla täällä olo pian sanoen ketään, jota voisin sanoa ystäväkseni. Ja nyt kun hänkin on ehkä hyljännyt meidät, on Kartago tullut minulle vastenluontoiseksi."

"Mutta mihinkä muuttaisimme sitten? Roomaanko?"

"Emme Roomaan, vaan ensisti Napoliin. Tiedäthän kuinka Herennius olisi iloinen saadessaan meidät vieraiksensa. Voimmehan siellä sitten päättää rupeammeko asumaan Napolissa, Roomassa vaiko muualla. Kunhan vaan pääsemme pois Kartagosta!"

Marcella ei ollut taipumaton ehdotukseen ja sentähden alkoivat puolisot miettiä ja tutkia sitä ehdotusta kaikilta puolin.

Julia oli rientänyt kamariinsa. Hän oli vaipunut sohvalle ja peittänyt itkun vallassa kasvonsa tyynyihin. Ankara mielenliikutus, joka oli raadellut häntä viimeksi kuluneina hetkinä, sai vielä kerran vallan hänen sielunsa yli ja hänestä tuntui ikäänkuin tuo vaikea ratkaseva valitseminen olisi taas ollut hänen edessänsä. Mutta taistelu oli nyt paljoa, paljoa vaikeampi. Silloin oli sydämmensä vaatimus ja mielensä julkisuoruus pakottanut hänet antamaan kieltävän vastauksen miehelle, joka tarjosi hänelle sydämmellistä ja harrasta rakkautta; ja hän oli sillä käytöksellään mahdollisesti saattanut ainiaksi kadottaa tältä mieheltä onnen. Mutta nyt ei ollut enään puheena se yksi mies, vaan sadat uskonveljet, joiden henki ja omaisuus oli vaarassa. Erittäinkin sen miehen pään päällä, joka ikäänkuin tenhovoimalla oli vallannut hänen sydämmensä, ja jota hän nyt rakasti koko mielensä palavuudella ja kiihtymyksellä, näki hän ajatuksissaan murha-aseen välkkyvän, tietämättä mitään neuvoa, millä poistaa vaaraa.

"Minä kirjoitan hänelle", sanoi hän ja rohkasi mieltänsä. "Hänen täytyy armahtaa, joll'ei hän ole kivestä. Minä tahdon rukoilla häntä, niinkuin surkuteltava ja onneton —."

Hän otti esiin vaksitaulun ja alkoi kirjoittaa. Pikaisesti kiiti piirustin vaksitaulua myöten. Kyynelet vuotivat lakkaamatta hänen poskiansa alas, mutta hän kirjoitti pysähtymättä. Yht'äkkiä hyppäsi hän ylös.

"Mitä tämä on?"

Hätähuuto oli tunkeutunut kadulta hänen kamariinsa. Pilkkanauru seurasi heti sen perästä ja raivoisa melu syntyi, jossa selvästi kuuluivat sanat: "Kuolema kristityille! Leijonille kristityt!"

Piirustin putosi hänen kädestänsä. "Myöhäistä!" sanoi hän itsekseen ja nojautui puolitainnoksissa seinää vasten. Marcella töytäsi sisälle kamariin.

"Julia!" kiljasi hän. "Niinkuin aavistimme!"

Sisaret syleilivät toisiansa. Marcella tointui ensin.

"Mitäpäs tekisimme?" kysäsi hän lohdutonna.

Julia osotti puoleksi kirjoitettua vaksitaulua. Marcella otti sen ja luki. Pudistaen päätänsä pani hän sen takaisin pöydälle.

"Sisar", sanoi hän sitten hetkisen mietittyänsä, "ainoastaan yksi keino voi pelastaa meidät, mutta se on vaikea, äärettömän vaikea panna toimeen. Mutta jos sinä tahtoisit uskaltaa —."

Julia loi kyynelillä täytetyt silmänsä kysyvästi puhuvaan.

"Kaikki, kaikki tahdon tehdä, kun ei se vaan sodi omaatuntoani vastaan", vakuutti hän vienolla äänellä.

"Sinun pitää menemän Liciniuksen tykö."

"Minunko? Hänen tykönsäkö?" virkkoi Julia säikähtyneenä. "Kehoitatko sinä minua siihen?"

Hän laskeutui nyyhkien polvillensa ja peitti käsillään kasvonsa. Marcella seisoi neuvottomana. Palvelijatar astui sisään.

"Eräs mies haluaa puhutella sinua, Marcella. Hän odottaa atriumissa."

Marcella lähti kamarista. Atriumissa kohtasi hän piispa Optatuksen, joka oli ankarassa mielenliikutuksessa.

"Voi meitä", sanoi hän vapisevalla äänellä, "jos ei taivas auta meitä! Tämä on se päivä, jolloin se suuri murhe alkaa, josta Herra puhuu. Kyrie eleison!"[21]

Marcella väänteli lohdutonna käsiänsä.

"Minä olen tunkeutunut murhaajajoukkojen läpi tänne teille", jatkoi piispa, "sentähden että sisällinen ääni sanoi minulle, että jos ihmiset vielä voivat auttaa, te voitte sen tehdä. Legaatti Liciniuksesta lähtee tämä paha. Hän on ystävä teidän huoneellenne —"

"Minä ymmärrän sinut, Optatus", keskeytti Marcella; "me koetamme."

"Herra siunatkoon sinua! Tahdotteko antaa minulle piilopaikkaa huoneessanne?"

Marcella kutsui tykönsä orjan ja käski hänen viedä piispa peristiiliin; sitten meni hän pikaisesti takaisin Julian luo.

Hän tapasi Julian levollisempana.

"Piispa Optatus on meillä", sanoi hän ja pyyhki hiukset pois Julian otsalta. "Piispan mielipide on myöskin se, että meidän on koettaminen vaikuttaa Liciniukseen."

"Minä olen päättänyt mennä hänen tykönsä ja rukoilla häneltä armoa", sanoi Julia vakavalla äänellä. "Servulan pitää tuleman minun mukanani."

Marcella ei vastannut mitään; hän syleili ainoastaan sisartansa ja painoi lämpymän suudelman hänen huulillensa.

Muutama minuutti sen jälkeen lähti kaksi naista peitetyin kasvoin Calpurniuksen huoneesta. Toinen, joka kävi edellä, kääntyi oven vieressä seisovaan centurioon päin ja lausui:

"Tahdotko antaa yhden sotamiehen seurata minua?"

Centurio katsoi kysyjän silmiin tiedustelevaisesti. Sitten kutsui hän esiin yhden sotilaan ja käski tämän mennä naisia saattamaan. Sotilas seurasi heitä äänetönnä. Mutta kun palvelijatar tungoksessa erosi hetkiseksi herrattarestansa, kuiskasi sotilas tälle jälkimmäiselle: "Älä pelkää mitään, minä olen kristitty."

* * * * *

Ilta-auringon säteet kimeltelivät meren päällä. Vieno tuulenleyhkä leikitteli viljavainiolla. Kaukana näkyivät vuoriharjanteen huiput kohoavan taivasta kohti. Eräässä huoneessa, ei kaukana Kartagon linnasta, istui mies kumarruksissaan leposohvalla komeasti sisustetussa huoneessa. Korvat olivat hänellä käsien peitossa. Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään, mutta hänen rinnastansa nousi silloin tällöin huokaus, täynnä sanomatonta surua.

Yht'äkkiä hyppäsi hän ylös. Askeleita kuului. Hänen kamarinsa ovella seisoi pitkä naisihminen, kasvot peitettyinä, ja lausui vienolla äänellä:

"Licinius, minä tulen sinun tykösi rukoilemaan sinulta armoa: armahda meitä."

Legaatti säpsähti nähdessään ihmisen ja kuullessaan äänen. Suonenvedontapaisesti pani hän käden sydämmelleen.

"Sinäkö, Julia", änkytti hän, "rukoilemaan minulta armoa?"

"Niin, Licinius, armahda minun veljiäni ja minua. Minä rukoilen sinua siitä polvillani."

Hän laskeutui polvilleen hänen eteensä. "Julia, Julia", lausui Licinius säikähtyneenä, "mihinkä nyt ryhdyt? Kaiken pyhän kautta, nouse ylös! Minä en voi nähdä sinua tuollaisena."

Neiti pudisti päätänsä.

"Ensisti tahdon kuulla", sanoi hän vakaasti ja jyrkästi, "mitä Licinius päättää meidän hengestämme."

Syvä mielikarvaus tunkeutui Liciniuksen läpi, kun hän näki tämän ihanan olennon polvillaan hänen jalkainsa juuressa.

"Julia", sanoi hän rukoilevalla äänellä, "minkätähden tahdot tehdä minut ja omaisesi onnettomaksi? Minä voisin ennen käydä polvilleni sinun eteesi ja sanoa sinulle: armahda minua! Sano vaan ainoastaan sana, jota sydämmen hartaudella rukoilen sinulta — ei, sano minulle ainoastaan, lupaa minulle ainoastaan, ett'ei hän, hän — sinä tiedät ketä tarkoitan — koskaan enää saa tulla sinun silmiesi eteen."

Polvillaan oleva nousi ylös. Hän oli ikäänkuin vihastunut jumalatar, ja Licinius astui takaperin melkein vavisten. Kalmankalpeana läähättäen seisoi Julia hänen edessänsä ja ojensi kätensä häntä kohden, ikäänkuin joku, joka tahtoo antaa käskyä ja kysyi häneltä selvällä ja vakaalla äänellä:

"Onko se viimeinen sanasi, Licinius?"

Syvä mielenliikutus valtasi legaatin. Hän tahtoi ojentaa kätensä Juliaa kohden ja pyytää häneltä anteeksi sekä luvata hänelle kaikki, kaikki — mutta silloin näki hän ajatuksissaan silmiensä edessä naurusuisen, punahuulisen ja mustasilmäisen nuorukaisen kreikkalaisessa puvussa ja nyt tahtoi hän vastata Julialle: "On, minä tahdon tuhota hänet, sillä hän on tuhonnut minut!" Mutta hän hillitsi mielensä ja pää kumarruksissa kuiskasi hiljaa: "on."

Silloin katsoi neiti hetkisen jäykästi hänen silmiinsä. Syvä puna oli noussut neidin vaaleille poskille; hänen kätensä vavahtelivat suonenvedontapaisesti.

"No olkoon sitten niin", lausui hän soinnuttomasti, "tulkoon sitten tuho meille!"

Hän kiiruhti ovelle. Mutta vielä kerran kääntyi hän ennen huoneesta lähtemistänsä ja virkkoi juhlallisesti:

"Licinius, älköön tämän hetken muisto koskaan painako mieltäsi. Tee mitä tahdot. Mutta tiedä, että mikä Jumalasta on, se voittaa maailman, ja meidän uskomme on voittava teidät."

Licinius katsoa tuijotti muutaman minutin, ikäänkuin hurmautuneena, hänen jälkeensä. Sitten tunkeutui surullinen huokaus hänen rinnastansa.

Puolen tunnin kuluttua nousi hän ylös sohvalta, jossa hän oli istunut äänettömään mietiskelemiseen vaipuneena; oli tullut pimeä.

"Eläkööt he, mutta hänen pitää kuoleman", sanoi hän ja lähti huoneesta. Etusalissa seisoi orja pylvästä vasten nojautuneena. Licinius huusi häntä nimeltä ja lausui:

"Prokonsulille."

Sitten meni hän itse edeltä; palvelija seurasi perästä.

He astuivat ulos kadulle. Väkijoukko kulki huutaen ja meluten heidän ohitsensa, kuljettaen mukanaan kahta miestä lyöden ja pilkaten. Alempana kadulla kuului samallaista melua. Osasto sotamiehiä marssi ohitse vankien kanssa. Heti vieressä ahdisti rahvas erästä asuntoa. Licinius näki sen ja vaaleni.

"Myöhäistä", jupisi hän sekavasti ja katsoi hetkisen miettien eteensä. Sitten kiiruhti hän pikaisesti katua alas.

* * * * *

Tämmöinen menettely kristityitä kohtaan oli alkanut heti puolelta päivältä. Vaikka esivallan tarkoitus oli ollut ainoastaan laillisesti järjestetyllä tavalla nousta tätä vihattavaa lahkoa vastaan ja ennen kaikkia vangita sen arvollisimmat henkilöt, alkoi kansa kuitenkin paikalla yhdessä prokonsulin sotamiesten kanssa ahdistaa kristityitä, murtautui väkivallalla heidän huoneihinsa ja vei heidät pois vangittuina ja pahasti rääkäten heitä. Muutamissa paikoissa paheni tämä menettely veriseksi väkivaltaisuudeksi, esivallan voimatta sitä estää. Jo oli vihastunut rahvas, joka huutaen kuljeskeli ympäri katuja eikä ainoastaan koettanut tyydyttää uskonnollista vihaansa, vaan myöskin saaliinhimoansa, ruvennut käyttäytymään niin, että oli syytä peljätä pahinta, kun tämä kristityiden vaino illan suussa äkkiä lakkautettiin sekä kansan käskettiin mennä pois kaduilta ja rauhassa ja levossa palata kotiinsa. Rahvas näytti alussa aikovan ruveta käskyä vastustamaan, mutta vahvat patrullijoukot, jotka heti sen jälkeen marssivat ulos kasarmista ja kulkivat katuja pitkin panemassa voimaan tätä esivallan käskyä, tekivät pikaisen muutoksen mielissä, joten levollisuus oli aivan entiselleen palautettu kohta auringon laskettua. Siitä huolimatta marssivat kuitenkin sotamiesjoukot katuja pitkin koko yön. Kansa katseli sitä tyytymättömyydellä ja nurisi sellaista esivallan huikentelevaisuutta, että antoi käskyt ja sitten heti jälleen peräytti ne. Mutta myöskin kristityistä oli se käsittämätöntä, että vaino, joka oli niin äkkiä ja uhkaavasti alkanut, oli jo lakannut, ja sekainen huhu levisi heidän keskensä, että Jumala oli yht'äkkiä muuttanut prokonsulin mielen. Niin, olipa ihmisiä, jotka muistuttivat Saulin historiaa. Ainoastaan Calpurniuksen huoneessa arvattiin asian oikea laita.

Molemmat sisaret istuivat kahden yksinään. Tosin oli se huojennukseksi heidän levottomalle mielellensä, että melu kadulla hiljeni hiljenemistään ja lopuksi kokonaan taukosi kirkkaassa tähdessä olevan öisen taivaan alla. Mutta heitä huolettivat kuitenkin kovin tämän peljättävän tapauksen erikoiset seikat, joista he olivat vallan epätietoisina. Piispa Optatus oli jo monta tuntia sitten lähtenyt heiltä eikä hänestä sittemmin oltu mitään enempää kuultu. Myöskään ei Calpurniuksen, joka oli mennyt ulos vähää ennen yön tuloa hankkimaan tarkempia tietoja, ollut onnistunut saada tietää mitään muuta kuin että rahvas oli surmannut ainoastaan muutamia kristityitä ja että suuri joukko oli heitä vankeudessa.

"Onko hän murhattu? Onko hän vankina? Onko hän päässyt pakoon?" kyseli Julia itseltänsä, vaan ei saanut mitään vastausta näihin kysymyksiin. Hän otti esiin hartauskirjan, avasi sen sattumalta ja luki: "Mutta Herra auttaa vanhurskaita; hän on heidän vahvuutensa hädässä." Silloin vuosivat kyyneleet hänen poskiansa myöten alas näille pyhille sanoille.

Missä Via Coelestis sivuaa sen kallion juurta, jolla Byrsan muurit kohoavat, siinä oli Kartagon mitä parain basilikki, iso rakennus, jossa oikeuden keskusteluita pidettiin ja jossa myöjät ja ostajat kaupitsivat tavaroitansa suurissa tavarahuoneissa. Tätä muhkeaa rakennusta ympäröi nyt joukko sotamiehiä, jotka eivät antaneet kenenkään astua sinne sisälle. Missä muulloin ostajia ja myöjiä tunkeili sekaisin, pitäen kovaa ääntä, nähtiin nyt suuri joukko miehiä, naisia ja keskenkasvuisia poikia ja tyttöjä, ja kansa, joka tunkeutui sotamiesten joukkoon, osotti heitä, sanoen: "Ne ovat kristiaaneja!"

Sato, jonka edellisen päivän vainot olivat antaneet, nousi noin sataan henkeen. Useammat olivat alhaista kansaa, niinkuin käsityöläisiä, pikkukauppiaita, vapautettuja; ei niin että Kartagon seurakuntaan olisi kuulunut vaan sellaisia, vaan sentähden, että rikkaat kristityt olivat olleet tilaisuudessa paeta tahi piiloutua, ja kristityitä orjia taas suojelivat melkein joka paikassa heidän pakanalliset herransa. Sitä paitsi piti moni tunnustuksensa salassa.

Kello kymmenen seuduissa tuli prokonsuli, muutamien virkamiehien ja liktooriensa[22] seuraamana. Hänen oikealla puolellansa astui Licinius. Hän istuutui tribuunille ja käski tuoda vangit sinne. Näiden piti astua esiin yksitellen ja ilmoittaa nimensä, säätynsä sekä olivatko he kristityitä.

"Pelkkää kaupustelija-kansaa", sanoi prokonsuli ylenkatseellisesti itsekseen. "Mutta ymmärrän kyllä, että lihavat kärpäset ovat reväisseet itsensä verkosta irti. — Mikä on sinun nimesi?" kysyi hän eräältä, joka nyt tuotiin esiin.

"Apollonius."

"No kotopaikkasi?"

"Pepuza Phrygiassa."

"Sinä olet siis ulkomaalainen. Mikä on tuonut sinut Kartagoon?"

"Minä olen tullut tänne julistamaan veljilleni totuutta, joka on meille ilmoitettu."

"Me tahdomme pitää huolta siitä, että nämät totuudenapostolit tulisivat harvinaisiksi", lausui prokonsuli uhkaavalla äänellä.

Sitten antoi hän vangille viittauksen mennä pois.

Mutta samassa astui Licinius esiin, kyyristyi ja kuiskasi jotain prokonsulin korvaan. Tämä nyykäytti päätään ja sanoi muutamia sanoja kirjurille, joka piti pöytäkirjaa. Sitten jatkui kuulustelu jälleen.

"Ahaa, Tertullianus! Siinä on meillä hyvä saalis. Sinä hullu; parempi olisi sinun ollut edelleenkin olla asianajaja ja antaa kristityiden olla kristityitä. Tällä kerralla käynee sinulle vaikeaksi luikertaa asiasta vapaaksi."

Tertullianus loi tuiman silmäyksen prokonsuliin.

"Sinä et varmaankaan tarvitse mitään asianajajata, mutta kyllä lääkäriä", sanoi hän pistävällä tapaa. "Siinä, jossa sinä istut, istui myöskin aikoinaan Vigellius Saturninus."

"Mitä tarkoitti hän sillä?" virkkoi prokonsuli, kääntyen ympärillänsä olijoihin, kun oli viety pois Tertullianus.

"Tiedäthän, herra", vastasi yksi virkamiehistä, "että sinun edellisesi, prokonsuli Vigellius Saturninus, tuli äkkiä sokeaksi, ja täytyi hänen erota virastansa. Kristityt, joiden kanssa hän piti ankaraa tutkintoa, sanoivat heidän jumalansa lähettäneen hänelle rangaistukseksi sen taudin."

Prokonsuli nousi ja alotti jälleen tutkinnon.

Puolenpäivän rinnassa saatiin loppuun keskustelut, joita pidettiin hyvin ylimalkaisella tavalla. Kaikki vangit olivat tunnustaneet olevansa kristityitä. Kaksitoista heistä tuomittiin kuolemaan; toisista tuomittiin miehet vankeuteen tahi maasta karkotettaviksi vuorikaivoksiin, naiset ja lapset taas päästettiin vapaiksi paikalla. Naiset rupesivat tuomion kuultuansa äänekkäästi itkemään; miehet taas olivat levollisempina, vaikka heidänkin joukossansa oli muutamia, jotka näkyivät olevan sangen murheellisina ja peloissaan. Tertullianus, joka oli yksi kuolemaan tuomituista, koki lohduttaa alakuloisia.

"Sentähden olen aina rukoillut Jumalaani hartaalla rukouksella, että hän armottaisi minua marttyyrin kuolemalla", sanoi hän; "nyt kun olen päässyt tarkoitukseni perille, riemuitsen minä, ja te veljeni, joille on suotu sama armo, riemuitkaa myös tekin minun kanssani. Ajatelkaa, minkä herttaisen palkan Herra on valmistanut teille, ja kuitenkin tahdotte te pilkata häntä ja kääntyä takaisin maailmaan, joka vihaa teitä, ja jota teidän pitäisi vihata!"

"Sinä olet yksinäinen", vastusti häntä toinen kuolemaan tuomittu, "mutta minulta jää jälkeeni vaimo ja lapsia köyhiksi ja turvattomiksi."

"Sinä hullu", lausui Tertullianus hänelle, "sinä arvaat vaimon ja lapset korkeammaksi marttyriuden purpurapukua, ja kunnianseppelettä! Niin, millainen on paimen sellainen on laumakin. Paimenta en minä näe täällä; sentähden tahtovat myöskin hänen lampaansa pois täältä. Mutta minä tunnen erään toisen paimenen, joka panee henkensä lammasten edestä."

"Meidän pitää kirjoittaman armonanomus prokonsuliin", ehdotti eräs toinen nöyrällä tapaa; se oli opettaja Kleisthenes. "Jos me vakuutamme hänelle olevamme hyviä porvaria ja alamaisia —"

"Saatana", huudahti Tertullianus hänelle, "etkö pelkää ijankaikkisen tuomarin oven edessä lausua sellaisia herjaussanoja? Maltas, Herra kieltää sinut, samoin kuin sinä kiellät hänet."

Sill'aikaa olivat useimmat kuolemaan tuomituista innolla mielistyneet Kleistheneen ehdotukseen; he kokoontuivat yhteen ryhmään ja keskustelivat kuiskivalla äänellä, huolimatta niistä vihaisista silmäyksistä, jotka Tertullianus loi heihin.

"Kleistheneen pitää kirjoittaman anomuskirja", ehdotti joku, ja toiset yhtyivät häneen.

Kleisthenes sanoi olevansa valmis.

"Mutta", lisäsi hän, "prokonsuliin ei meidän pidä panna armonanomustamme, häneltä ei meillä ole mitään toivottavaa, vaan meidän tulee kääntyä legaattiin."

"Liciniukseenko?" huudahtivat useimmat hämmästyneinä.

"Niin, Liciniukseen", toisti opettaja; "en tiedä, näittekö tekin sen, mutta minä huomasin selvästi, kun minua tuotiin prokonsulin eteen, kuinka totisena ja surullisena legaatti katseli eteensä, ikäänkuin meidän tuomiomme olisi koskenut hänen sydämmensä syvimpään. Ja sitä paitsi oleksii hän paljon Calpurniuksen huoneessa, jossa Marcella ja Julia kuuluvat meidän joukkoomme."

Vangit keskustelivat hetkisen ja antoivat sitten myönnytyksensä Kleistheneen ehdotukseen.

"Minä tahdon paikalla tehdä anomuksen suunnitelman", vakuutti hän. "Lieneehän teillä vielä muutamia denareita,[23] jotta voidaan saada anomuskirja prokosuliin? Mutta Tertullianus älköön saako siitä mitään tietää!"

Apollonius seisoi äänetönnä ajatuksiinsa vaipuneena. Tertullianuksen iloa ei hän tuntenut siitä, että sai käydä marttyyrin kuolemaa kohtaamaan, sen voi nähdä hänen kasvoistansa. Tuhansia ajatuksia liikkui hänen aivoissansa. Hänestä tuntui ikäänkuin ääni olisi huutanut hänelle: "Seuraa minua!" ja Johanneksen hengellä näki hän karitsan istuimen ja kuinka marttyyrein joukot kokoontuivat sen ympärille valkoisissa vaatteissa ottamaan voitonkruunua. Mutta aivan siinä vieressä näki hänen sisällinen silmänsä naisihmisen, joka ensisti oli iloisen ja onnellisen näköinen, vaan sitten surullisesti hymyillen näytti kysyvän: "Minkätähden tahdot jättää minut?" Hän harhaili toisesta kuvasta toiseen, ja kun hän tahtoi kaikin voimin pysyä tuossa ensimmäisessä kuvassa, tuo toinen tempasi hänet jälleen puoleensa.

Nyt astui Tertullianus hänen tykönsä. Terävällä silmällään oli hän nähnyt sen taistelun, jossa Apollonius oli sisällisesti.

"Montanuksen apostoli on käynyt raskasmieliseksi", sanoi hän pilkallisesti.

Tumma puna levisi pikaisesti Apolloniuksen kasvoille. Tuo pilkallinen kysymys oli kerrassaan tehnyt lopun hänen huikentelevaisuudestansa. Hän huokasi raskaasti, pyyhki kädellään silmiänsä, ikäänkuin joku, joka tahtoo päästä vapaaksi unelmasta, ja sanoi tyvenesti:

"Minun toivoni olisi, että saisimme kuolla tänään."

Tertullianus puristi hartaasti hänen kättänsä. Hetkenaikainen mielenliikutus tunkeutui hänen sydämmensä läpi, kun hän ajatteli, että tämä voimakas nuorukainen oli määrätty elämänsä keväänä joutumaan kuoleman saaliiksi. Mutta ajatus marttyriuden loistosta hallitsi häntä niin voimallisesti, ettei se mieliala voinut hänessä olla kuin väliaikainen.

"Me tulemme yhdessä astumaan karitsan istuimen eteen — nuorukainen ja vanhus", sanoi hän.

Eräs centurio monen sotamiehen kanssa astui sisään viemään pois kuolemaan tuomituita. Lähtökohtaus oli sydäntä vihlova; ainoastaan Tertullianus ja Apollonius olivat levollisen näköiset.

Viides Luku.

Sirkuksessa ja kuolleiden kaupungissa.

Viisi päivää edelläkerrottujen tapausten jälkeen nähtiin eri paikoilla kaupungissa seuraava julkinen ilmoitus:

MARCI. MINICII. TIMINIANI. PROCONSVLIS. FAMILIA. GLADIA. TORIA. PVGNABIT. CARTHAGINE. PR. K. IVNIAS. VENATIO. ET. VELA. ERVNT.[24]

Nyt ei yleiseen juteltu muusta kuin tästä ilmoituksesta. Monta erilaista huhua oli liikkeellä, jotka koskivat tämän näytännön yksityiskohtia, mutta vaikka ajatukset, joita siellä täällä lausuttiin muuten olivatkin hyvin erilaisia, oltiin kuitenkin yleisesti siitä yksimieliset, että kristityt vangit tulisivat olemaan näytelmäosana näissä juhlallisuuksissa.

Määrättynä päivänä ja hetkenä täyttyivät ison amfiteaterin kaikki istumapaikat. Prokonsuli saapui sinne komeassa virkapuvussa, valkoisessa togassa,[25] joka oli purpuraisilla reunoilla ja kultaisilla hetuleilla koristettu. Majesteetillisella ryhdillä kävi hän sijallensa ja ylevästi nyökäyttämällä päätänsä vastasi kansan kättentaputuksiin. Hänen viereisihinsä paikkoihin istuutuivat muutamat virkamiehet ja hänen perheensä naiset.

"Missä on Licinius!" kysäsi prokonsuli katsellen ympärillensä.

"Minä aioin juuri rukoilla sinua suomaan hänelle anteeksi poissaolonsa", sanoi joku ympärillä olijoista. "Hän ei voi hyvin ja pyysi minua sanomaan sinulle sen."

Prokonsuli pudisti tyytymättömästi päätään ja antoi merkin juhlallisuuden alkamiseksi.

Keskelle teateria oli laitettu kallioinen maisema. Kuusi antiloopia tuli eräästä salaovesta taistelutanterelle, juoksentelivat hetkisen hurmaantuneina ja kiipesivät sitten ylös kallioille. Kolme viinillä ja jousilla varustettua poikaa seurasi niiden perästä. Uskalijaalla taidollisuudella kiipesivät he jyrkkiä polkuja ylös; rohkeilla hyppäyksillä menivät he kuilujen yli tahi liukuivat kallionkylkiä myöten alas, väsymättä jahdaten noita nopeita otuksia. Kaksi heistä oli jo kaatanut saaliinsa. Kolmannelle ei tahtonut onnistua, vaikka hän teki yhä uusia koetuksia. Hänen kunnianhimonsa ja yksityisten katselijain moitesanat yllyttävät häntä ponnistamaan viimeiset voimansa. Ja nyt näyttää hänkin olevan tarkoituksensa perillä. Hän on ajanut sen antiloopin, jota hän kauan oli ajanut takaa, kallionkukkulalle, josta se ei voi päästä pakoon. Suurimmassa mielenponnistuksessa jännittää hän jousensa, nuoli viuhahtaa ilmassa, satutettuna rintaan kavahtaa eläin pystyyn, kadottaa tasapainonsa ja syöksyy alas syvyyteen, pudotessaan vieden mukanaan onnettoman ampujankin. — Kuolonhiljaisuus tulee sirkukseen, mutta pikaisesti kiiruhtavat palvelijat paikalle ja vievät pois tainnuksissa olevan pojan. Samalla kertaa ajetaan vastakkaiselta puolelta kaksi karhua sirkukseen. Pantteri seuraa näitä pitkillä hyppäyksillä ja piiloutuu kallionlohkareen taakse. Molemmat jousimiehet vetäytyvät varovasti takaisin ja neljä keihäillä varustettua miestä astuu sisään. Näiden perästä tulevat jälleen jousimiehet tulisilla nuolilla varustettuina, jotka he laukaisevat karhuja ja pantteria vastaan, saadakseen ne ärtymään. Heidän suojanansa ovat heidän edessänsä seisovat, keihäillä varustetut miehet ja sirkuksen yhtä ovea pidetään avoinna heille.

Pantterin sekava murina ilmoittaa sen raivon kiihtyvän. Nyt painaa se päänsä syvälle hietaan ja tähtää viheriältä kimeltelevillä silmillään, onnettomuutta ennustavalla tavalla, noita neljää keihäsmiestä. Nämät seisovat äänettöminä keihäät ojennettuina. Heidän ulkomuodostaan jo näkee, että he ovat aivan taitamattomia taistelemaan petojen kanssa, että heidän on käskystä täytynyt tulla tänne, että he ovat kuolemaan tuomituita.

"Kyrie eleison!" kuiskasee yksi heistä, ja toiset kertovat hiljaan samat sanat.

Tiikeri on jälleen noussut ylös; se astuu väijyen muutamia askeleita syrjään.

"Eteenpäin! Pian!" huutavat katselijat, ja taas lentää tulisia nuolia petoja vastaan.

Hurjasti pieksää tiikeri hännällänsä maata, josta tomu tupsahtelee ja hieta sinkoilee ympärinsä. Levottomana liikentelee se oikealle ja vasemmalle — uusi nuoli sattuu siihen — nyt kyykistyy se jälleen maahan — yksi hyppäys, ja se noista neljästä miehestä, joka on oikealla, sortuu maahan pää veressä. Mutta eläin päästää paikalla saaliinsa ja menee horjuillen pois erääsen syrjäiseen nurkkaan. Ojennettu keihäs on tehnyt pahan haavan sen kylkeen.

"Karhut, karhut!" huudettiin katselijain joukossa. "Eteenpäin kristiaanit!"

Kolme keihäsmiestä katsoa tuijottivat hetkisen kumppaniinsa, joka hiljaa vaikeroi.

"Kyrie eleison!" sanoi sitten taas sama mies, joka äskenkin oli lausunut nuot sanat, ja taaskin kertoivat hänen kumppaninsa samat sanat. Sitten meni hän ripeästi sirkuksen vastakkaiselle puolelle, jossa toinen karhuista seisoi aivan levollisena, samalla kuin toinen oli kiivennyt ylös kalliolle.

Hän oli vahvaruumiinen mies, hänen kasvoissansa kuvautui jäykkä uskalijaisuus. Vakavilla askelilla meni hän karhua vastaan.

Suostumushuuto kuului katselijoilta.

Mutta hän ei pitänyt lukua heidän suostumuksen osoituksestaan.

Nähtyään hätyyttäjänsä nousi eläin pystyyn ankarasti möristen. Mutta mies karkasi salaman nopeudella sen päälle ja syöksi keihäänsä sen ruumiisen. Tosin löi eläin käpälällään häntä kovasti olkapäähän, jotta veri kuohui siitä ulos, mutta yhtä vikkelästi kuin hän oli syössyt pedon päälle, yhtä vikkelästi väistyi hän nyt takaperin, samalla kuin karhu möyryten kaatui maahan.

Raivokas suostumushuuto kaikui katselijain huoneen läpi. Prokonsulikin taputteli käsiänsä.

Mutta ennenkuin taistelija oli vielä ennättänyt vetäytyä takaisin, nähtiin toisen karhun kiipeävän kalliota myöten alas ja hurjalla mörinällä syöksyvän häntä vastaan. Hän syöksi ripeästi keihäänsä karhua vastaan, vaan keihäs syrjäytyi, ja voimallisella käpälänlyönnillä paiskasi karhu tämän rohkean miehen maahan. Raivoisa peto viskautui sitten uhrinsa päälle ja repi sen peljättävällä tavalla, ennenkuin toiset keihäsmiehet pääsivät kumppanillensa avuksi.

Prokonsuli antoi viittauksen. Kuolleet sekä elävät vietiin pois sirkuksesta, ja uusi näytäntö alkoi.

Prokonsulin oma gladiaatorijoukko[26] esiytyi nyt ja näytti asetaitoansa. Pitkä taistelu kehkeytyi nyt näitten aseissa harjaantuneiden miesten välillä; he yhdistyivät parvissa toisiinsa ja jälleen hajaantuivat, ääntä virkkamatta taistelivat he keskenään, ainoastaan aseiden kalske ja haavoitettujen valitus kuului ylös katselijoille, jotka istuivat suurimmassa mielenjännityksessä. Kukaan ei heistä nähnyt sirkuksen palvelijoiden kamottavaa työtä, kun nämät kuljettivat pois kuolleita ja pahasti haavoitettuja. Mutta prokonsuli tahtoi säästää gladiaatorejansa, sentähden antoi hän jo puolen tunnin kuluttua merkin taistelun lopettamiseksi. Katselijain kättentaputuksilla lähtivät eloon jääneet gladiaatorit taistelutanterelta.

Päätöksenä tälle kaikelle piti olla näytelmä, jonka Sophronius oli kirjoittanut tätä juhlanäytäntöä varten. Kalliomaisema otettiin nyt siis pois.

Sophroniuksen näytelmäkappale kuvaili erästä salaliittoa, jonka Egyptin papit olivat tehneet maan kuningasta vastaan, mutta siinä oli runsaasti viittauksia Kartagon yhteiskunnasta, jonka tähden se siis toisia hauskutti, toisia närkästytti. Tämä mitätön lorukyhäelmä päättyi ylimmäisen papin murhalla, sillä sittenkuin hänen hankkeensa olivat tulleet ilmi, kuninkaan sotamiehet tappoivat hänet. Tämän papin osaa näyttelemään tiedettiin erään kristityn olevan määrätyn, joka sillä tavalla saisi kuolemanrangaistuksensa.

Ensimmäisen näytöksen kolmas kohtaus kuvaili avointa paikkaa temppelin edustalla. Etupuolella oli kullattu jumalankuva ja sen edessä alttari.

Ylimmäinen pappi astui nyt ensi kertaa esiin, yllänsä pitkä, valkoinen puku ja päässänsä öljypuun lehdeksistä tehty seppele.

Katselijain piiristä levisi ihastushuudahdus, kun tämä ihana olento tuli näkyviin. Ylhäisten naisten looseissa taputettiin käsiä.

"Mikä vahinko!" kuiskattiin joka taholla.

"Onko se kreikkalainen Apollonius?" kysäsi prokonsuli.

Siihen myönnettiin.

Ylimmäisen papin jälkeen tuli kaksi palvelijaa, välkkyvillä piiluilla varustettuina, taluttaen seppelöittyä sonnia, sekä joukko alhaisempia pappeja. Heidän vaatteidensa laskoksista kiiluivat tikarit. Juhlallisesti kulki tämä komea uhrisaatto taistelutanteren yli ja seisattui aivan jumalankuvan eteen.

Sitten astui ylimmäinen pappi alttarille ja lausui seuralaisillensa näin:

"Kanssaveljeni! Suurelta näyttää minusta tiedustaminen, kruunaako taivaan suosio ja armo meidän yritystämme menestyksellä. Sillä, jos taivaalliset katselevat ihmisen uutteruutta lemmettömällä silmällä ja karmealla mielellä, kaikki vaiva on haihtuvan sumun kaltaista, jota tuulen leyhkät sinne tänne ajelevat."

Sitten kääntyi hän sinne päin, jossa jumalankuva seisoi. Mutta hän suuntasi silmänsä kuvapatsaan ja katselijoiden yli taivaan lakea kohti, ja lausui sydämmen hartaudella seuraavat sanat:

"O Sinä, joka asut taivaitten päällä, Sinä, joka kirkkaudessa ja väkevyydessä olet katoamattomasti suuri! Sinussa ainoastaan kaikki elo liikkuu, Sinä johdat kaikkea harrastusta! O Jumala, joka suojelet kaikkea ja hallitset kaikkea! Sinun tykösi pakenen minä apua rukoillen. Ah, Herra, armahda! Ainoastaan Sinä, jonka käsi on kaikkivaltias, jonka henki antaa eloa kaikelle, voit pelastaa minun raukan."

"Pysähdy! Mitä teet?" kuului ääni katselijain joukosta, ja Sophronius nousi seisoalleen. "Sinä väärennät minun sanani!"

Yleisö vastasi siihen kaikuvalla naurulla.

"Hiljaa, hiljaa!" huudettiin joka haaralta.

Sophronius istuutui vihastuneena jälleen sijallensa luotuaan ensin kysyvän silmäyksen prokonsuliin. Hän tunsi runoilijakunniaansa syvältä loukatuksi.

Näyttelijä jatkoi, huolimatta runoilijan vastaanpanemisesta:

"Ole siis, Herra, Sinä minun tukeni; sytytä minun sieluuni pyhä hehku ja anna minulle sankarin vahva käsi! Karkota kaikki pelko minun rinnastani, sillä Sinun tahdon minä tunnustaa!"

Näin sanottuansa astui hän jumalankuvan luokse ja sysäsi sitä niin voimakkaasti, että se kukistui valtaistuimeltansa maahan ja meni tuhansiksi palasiksi; sitten keikahti hän itse kuvan sijalle ja huusi suurella äänellä:

"Epäjumala on kukistunut! Mutta Jesus Kristus eli eilen, elää tänään ja aina ijankaikkisesti!"

Viitta oli pudonnut pois hänen hartioiltansa, seppele oli maassa, mutta kun hän seisoi siinä punoittavin poskin ja säihkyvin silmin, hän oli kuin ylönluonnollinen olento. Kansajoukko oli hetkisen ikäänkuin huumaantuneena, mutta sitä hurjemmaksi tuli huuto, joka nyt seurasi.

Prokonsuli oli noussut seisoalleen. Melun lävitse kuului hänen käskynsä toisille näyttelijöille:

"Pistäkää kuolijaaksi se hävytön veitikka!"

Tusina tikareja välkkyi ilmassa. Kuolettavasti haavoitettuna kaatui Apollonius alttarilta maahan.

Samassa tuokiossa tuli Licinius teaatteriin. Hän loi silmäyksen näyttämölle — kalpeat, veriset kasvot kivullisesti vääristyneinä tuijottivat häntä vastaan. Ja hänestä tuntui ikäänkuin huulet niissä olisivat liikkuneet ja jupisseet:

"Murhaaja!"

Hänen kasvonsa tulivat kalmankalpeiksi. Hänen täytyi nojautua seinää vasten, ett'ei vaipuisi maahan.

"Kuolema kristityille!" huudahti vihastunut roskaväki ja vaati kaikki vangit taistelutanterelle vietäväksi. "Antakaa tänne kristityt, prokonsuli! Muuten antaa keisari ne meille."

Prokonsuli säikähtyi. Hän oli jo taipumaisillaan sen tekemään. Silloin kyyristyi Licinius ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Sinäkö tahdot nöyryyttää itseäsi tämän roskaväen edessä?"

"Jumalille kiitos että sinä, Licinius, olet täällä", sanoi prokonsuli, ja kääntyi, syvästi hengähtäen, legaattiin. "Mitä pitää minun tekemän?"

"Sinun pitää sanoman: 'Minä en anna ulos kristityitä', ja minä —"

"Ja sinä?"

"Minä annan yhden sotamiesosaston kulkea teaatteriin."

Näin sanottuaan lähti hän menemään.

"Kuolema kristiaaneille! kuolema kristiaaneille!" huusi kansa sill'aikaa yhä raivoisammin ja tunkeutui uhkaavana sinne, jossa prokonsuli istui.

Nyt nousi tämä seisoalleen. Ainoastaan suurella vaivalla sai hän kansan vaikenemaan ja lausui:

"Hyvät ystävät, minä en voi jättää kristiaaneja teille. Jokainen hyvä kansalainen —"

Vaan paikalla syntyi kova hälinä, joka esti hänen äänensä kuulumasta. Juoksivatpa muutamat alas sirkukseenkin hankkimaan itsellensä aseita. Prokonsuli katseli levottomasti ympärilleen, saadaksensa apua. Silloin tuli hänen gladiaatorijoukkonsa täydessä asevarustuksessa arenalle ja heti sen jälkeen vahva joukko sotamiehiä, johtajanansa Licinius.

Tämä keino teki tehokkaan vaikutuksen. Melu asettui paikalla. Ainoastaan yksi mies astui esiin rintavarustukseen ja huusi kansalle:

"Ylös porvarit! Kartagolaiset eivät ole mitään lapsia, joita voi pelotella. Näyttäkää heille, että me —"

Licinius viittasi eräälle jousimiehelle. Nuoli suhahti ilmassa ja yllyttäjä kaatui kuolijaana arenalle.

Kukaan ei tohtinut enää kehoittaa vastarintaa. Katselijat alkoivat kiiruhtaa pois teaatterista. Puolen tunnin kuluttua oli se suunnattoman iso huone melkein tyhjänä.

Licinius saattoi sotamiehinensä prokonsulin kotiinsa. Mutta ennen teaatterista lähtöänsä sanoi hän niille kahdelle kristitylle miehelle, jotka taistelussa petojen kanssa olivat jääneet henkiin:

"Te olette vapaat; mutta sanokaa minulle, mihin te hautaatte kuolleitanne?"

Molemmat miehet katsoivat äänettöminä toisiinsa. "Herra", sanoi toinen heistä, "me emme saa pettää veljiämme."

"Korkeimman jumalan nimessä vakuutan", vastasi Licinius, "ett'en hae teille turmiota. Tahdon ainoastaan haudata yhden kuolleen teidän joukkoonne."

"No, teepä kanssamme niinkuin tahdot. Jumala antakoon meille anteeksi, jos käyttäymme väärin veljiämme kohtaan."

"Hyvä, tänä iltana pitää teidän seuraaman minua."

Sitten puhui hän hyvin hiljaan muutaman sanan amfiteaatterin vahtimestarin kanssa ja meni pois.

* * * * *

Kartagon kadut olivat täpötäynnä ihmisiä, jotka innolla juttelivat keskenään, mitä oli tapahtunut ja näyttivät yksimielisesti olevan vihastuneina vallanpitäjiin. Vaikka prokonsulia ja hänen virkamiehiänsä ympäröi vahva varjelusjoukko, sinkahutteli rahvas vaan heitä vastaan herjaussanoja ja uhkauksia. Prokonsuli oli kotiin tullessaan sangen raivoisella mielellä.

"Kristiaanit", lausui hän Liciniukselle, joka oli seurannut häntä, "ovat syypäät kaikkeen. Minkätähden emme ole aikaa sitten käyneet heihin käsin? Nyt saamme hedelmän velttoudestamme."

"Sinä olet oikeassa", vastasi Licinius tyvenellä äänellä. "Meillä on nyt ainoastaan kaksi asiaa valittavana."

"Mitkä sitten?"

"Että me, joko hävitämme heidät kaikki, miehet, vaimot ja lapset säälimättä — mutta se olisi kauheata ja veisi Kartagolta suuren joukon uutteria, rauhamielisiä asukkaita, — tai myöskin jätämme heidät rauhaan. Sillä jos sinä rankaset muutamia, kansa tahtoo heille kaikille kuolemaa, ja silloin on sinulla tekemistä, miten voit selviytyä kansan ja keisarin väliltä."

Prokonsuli käveli syvissä ajatuksissa edestakaisin huoneessa. Sitten seisattui hän Liciniuksen eteen.

"Sinä olet oikeassa. Minä en myöskään tiedä tarkoin, millainen keisarin mieli on nyt kristiaaneja kohtaan."

"Sittenpä teetkin parhaiten, että vähitellen päästät vapaiksi ne, jotka sinulla nyt on hallussasi. Ne, jotka ovat saaneet surmansa metelissä ja teaatterissa, ovat varoittavana esimerkkinä toisille pysymään levollisina eikä herättämään vihaa sinussa eikä kansassa. Levollisuuden voimassa pitämisen kaupungissa voit jättää minun huolekseni."

Prokonsuli puristi ystävällisesti legaatin kättä.

"Kiitoksia neuvostasi", sanoi hän hartaasti.

"Kun vaan aina pysyisin suosiossasi", vastasi Licinius vakaasti; "silloin olisin runsaasti palkittu."

Sitten sanoi hän jäähyväiset ja lähti prokonsulin huoneesta.

Oli myrskyinen yö. Ankara tuuli kävi tasangolla, ja meri kohisi ja puhki ja löi toisiansa vasten laivoja, jotka olivat ankkurissa satamassa, jotta niiden väki peljästyneenä syöksähti ylös makuusijoiltansa. Taivas oli umpikanteensa mustassa pilvessä.

Kappaleen matkan päässä eteläpuolella Kartagoa kävi kapea tie erääsen notkoon. Se seutu oli yltäympärinsä autioa ja täynnä lampia sekä pahassa maineessa kuumetaudillisesta ilmastansa.

Syvällä notkossa näkyi yksinäinen tulisoitto liikkuvan. Joukko ihmisiä, miehiä ja naisia, oli kokoontunut tänne ja kulki hitaasti eteenpäin. Nyt seisattuivat he. Ovi aukeni heidän eteensä kallion penkeressä. Siellä sisällä oli useampia miehiä ottamassa tulijoita vastaan. He tervehtivät näitä äänettömällä kädenpuristuksella. Sitten menivät he kaikki suureen, kallioon hakattuun, neliönmuotoiseen saliin, jonka sisus oli rapattu kalkilla ja koristeltu lukuisilla kalkkimaalauksilla. Laesta katsoi alas hyvänpaimenen kuva. Sen ympärillä oli lintuja liitelevänä, nokassansa öljypuun oksa, haaveellisia naisen päitä, seppeleitä, kukkia, delfinejä ynnä muuta, kaikki mukavasti ja taidehikkaasti liitelty yhdeksi kokonaiseksi.

Samalla taidolla, mutta harvemmalta, on sivuseiniinkin tehty maalauksia. Kuvissa huomaa paikalla raamatullisia esityksiä. Mutta siellä täällä on kuvien joukossa myöskin liehuvaviittaisia rakkauden jumalia, häälyvinä miellyttävissä asennoissa tahi sitovina lyhteitä ja kokoavina hedelmiä. Niin välittömästi ovat pakanalliset ja kristilliset kuvat sekaisin keskenänsä.

Sisääntulleet kokoontuvat kaksien paarien ympärille, jotka kahdeksan miestä on kantanut siihen ja laskenut lattialle.

Naisihminen kyykistyy nyyhkien toisten paarien viereen ja vetää pois vaatetta, joka peittää ne. Kuolleen kalpeat, veriset kasvot tulevat näkyviin. Hän kylvettelee niitä kyyneleillä ja suuteloilla. Hänen takanansa seisoo kaksi pientä lasta, jotka kysyvännäköisinä tuijottavat häneen.

Hetkisen vallitsee syvä äänettömyys, jota ainoastaan läsnäolevaisten naisten nyyhkinnät keskeyttelevät.

Kunnianarvoinen ukko astuu esiin ympärillä seisovien joukosta ja asettuu molempien paarien viereen. Hän on piispa Optatus. Hänen kasvoissansa, jotka ovat tavallista kalpeammat, on ankarimman mielenliikutuksen merkkejä.

"Hyvät veljet", alottaa hän, "taas näemme naisen, suuren Babelin, pyhien verestä juopuneena, hänen kätensä murhalla saastutettuina, hänen suunsa täynnä pilkkaa. Siihen todistajina ovat nämät, jotka ovat tässä edessämme. He ovat temmatut pois meidän keskuudestamme, uskonsa tähden häväistyt, lyödyt ja sitten tapetut, ikäänkuin järjettömät eläimet kedolla, joille jokainen on isäntä. Me näimme heidän kärsimisensä, me kuulimme heidän tunnustuksensa, me tunsimme heidän kipunsa — mutta nyt en minä enää näe heidän kärsimistänsä, en kuule heidän valitustansa, heidän kipuansa en enää ajattele — sillä, hyvät veljet, onnelliset he, kun Herra Kristus on lahjoittanut heille marttyriuden kruunun. Heidän kipunsa on muuttunut autuudeksi, heidän kärsimisensä riemuksi, heidän verensä on tullut purpurakoristeeksi heidän taivaalliseen pukuunsa. Ja sentähden tahdomme me, jotka olemme tulleet tänne valittamaan, ennemmin vaan riemuita."

Paljon muutakin vielä puhui ukko. Sitten antoi hän suuta kuolleille. Samoin tekivät ympärillä seisovaiset merkiksi, että kuolleet olivat eronneet heistä rauhassa ja hengen yhteydessä.

Lyhyen rukouksen perästä tarttuivat miehet paareihin ja kantoivat tulisoittojen valossa ruumiit käytävään, jonka suu ammotti peräseinässä.

Niin pitkältä, kuin silmä saattoi nähdä, meni tämä noin puolta meetteriä leveä ja kahta meetteriä korkea kalteri vuoren sisään.[27] Se oli yläältä hiukan kupeva. Sen seiniin oli hakattu paljo eri suuria hautoja. Ne olivat suljetut marmoriliuskoilla tahi suurilla tiilikivillä, joissa tavallisesti oli kirjoituksia. Hautojen vieressä oli usein kuvattuna kyyhkynen öljypuun- tahi palmunoksa suussa, taikka ihmisolento rukoilevana ja välisti myöskin suurempia tahi pienempiä maalauksia. Ne pienet kammiot, jotka olivat yksityisten, varakkaampain sukujen ja oven kautta yhdistyksessä kalterin kanssa, olivat runsaammin koristellut. Pääkalterista kävi eri haaroille toisia, jotka olivat samalla tavalla rakennetut, mutta ahtaammat ja yksinkertaisemmin kaunistellut.

Yhteen näihin jälkimäisiin seisattui saattokunta. Täällä oli rivi vielä avonaisia, uusia hautapaikkoja. Ympärillä seisovien lausuessa: Vivas in deo! Valeas! Pax tecum![28] ottivat haudankaivajat ruumiit, käärivät ne valkoiseen vaatteesen ja työnsivät ne kalliohon tehtyyn aukkoon. Piispan puhuttua sitten muutaman sanan, rupesivat he muuraamaan tiilikivillä aukon suuta umpeen. In pace kirjoitti yksi läsnäolevista punaisella piirustimella tiilikiveen, ja savinen lamppu kiinnitettiin haudan viereen, jotta tälläkin paikalla, kun taas ketä tuli haudata, säteilisi valo, vaikka tummakin. Saveen, jolla tiilikivi oli muurattu, painoi eräs toinen pienen elefantinluisen renkaan, jotta jälkeenjääneet siitä tuntisivat tämän haudan ja voisivat käydä sitä katsomassa. Sitten palasi saattokunta, piispa etunenässä, takaisin pääkalteriin, lähteäksensä sieltä ulos aukealle kedolle.

Yht'äkkiä seisattui Optatus peljästyneenä. Hän näki loitolla tulisoiton leimuavan ja huomasi miespuolisen henkilön pikaisesti lähestyvän saattojoukkoa.

Hän viittasi seuralaisiansa seisattumaan. Mies tulisoiton kanssa oli nyt tullut aivan lähelle, jotta voi helposti erottaa hänen kasvonsa. Piispa huokasi raskaasti.

"Se on Cesarius Oetavillan talosta", sanoi hän hiljaa, kääntyen saattojoukkoon. "Meillä ei ole mitään syytä hätääntyä."

"Cesarius, mitä on — mutta, hyvä Jumala, ketä tuot tänne?" virkkoi hän peljästyneenä ja säpsähti, kun hän näki miehen, joka samassa astui esiin soitsunkantajien takaa. Myöskin piispan seuralaiset kauhistuivat, ja naiset huusivat äänekkäästi: "Saulus, Saulus!"

Tämä tulisoiton kanssa tulija oli Kartagon legaatti. Hän pysähtyi ja viittasi tyynnyttävästi kädellään.

"Älkää peljätkö", sanoi hän; "minä tulen hautaamaan erästä kuollutta teidän hautauspaikkaanne. Tahdotko Optatus, luottaa minuun ja tehdä minulle palveluksen?"

Hän puhui hiljaa ja lempeästi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin niiden ruumisten, jotka he juuri olivat haudanneet. Piispa astui hitaasti esiin.

"Herra on meidän päämiehemme. Tapahtukoon hänen tahtonsa", sanoi piispa juhlallisesti. "Mitä vaadit minulta?"

"Olen tuonut mukanani tänne ruumiin, joka on teidän uskolaisianne ja jonka tahdon teillä hautauttaa, sillä minä olin tavallani mieltynyt häneen eläessänsä."

Piispa nyökäytti myöntäväisesti päätänsä.

Licinius pyörähti ympäri ja antoi kädellänsä merkin. Kaksi miestä tuli paarien kanssa ja laski ne piispan eteen. Optatus kumartui ja otti ruumiin kasvoilta pois peitteen, vaan säpsähti huomatessaan kuka ruumis oli.

"Apollonius!" virkkoi hän kauhistuneena.

"Apollonius!" Ja sitten lisäsi hän vielä hiljaa:

"Jumala, sinun tuomiosi ovat ihmeelliset."

"Niin, se on kreikkalainen, joka lähetettiin teille Vähästä Aasiasta", virkkoi Licinius sekavasti.

"Hänellä ei ole mitään yhteyttä meidän kanssamme", selitti Optatus kieltelevästi. "Etsittäköön hänelle haudansijaa muualta. Hän oli harhaoppinen ja on suden tavoin tunkeutunut minun seurakuntaani. Mutta Herra ei ole antanut hänen hankkeidensa onnistua."

"Mitä sanot, piispa?" virkkoi Licinius kiivaasti.

"Hän oli harhaoppinen, joka tuli villitsemään ja viettelemään minun seurakuntaani, ja minä laskisin hänen lepäämään yhdessä niiden kanssa, jotka ovat nukkuneet Herrassa!"

Licinius painoi päänsä alas.

"Villitsemään ja viettelemään", toisti hän hiljaa itseksensä. "Niin, minulta hän myöskin villitsi Julian, kietoi hänet eksyttävillä sanoilla, samoin kuin tämän miehen seurakunnan. — Mutta Julia rakasti häntä, sentähden ei hänen pidä lepäämän yksinään ja hyljättynä."

"Piispa", alotti hän sen jälkeen lujalla äänellä, "minä en tiedä miten hän oli harhaoppinen, mutta kuulemmehan teitä kaikkialla kiitettävän siitä, että siunaatte vihollisianne ja teette hyvää niille, jotka teitä vihaavat."

Piispa oli vaiti.

"Ja onhan hän kuollut sankarin tavoin. Ja jospa hän ei ollutkaan kristitty sinun mielesi mukaan, niin on kuitenkin kristityn nimi tuottanut hänelle kuoleman ja kristityiden jumalan tähden on hän uhrannut henkensä."

Optatus katsoi arvelevasti maahan. Vaikk'ei hänellä ensinkään ollut tahtoa antaa Apolloniuksen ruumiille sijaa seurakunnan hautauspaikalla, koska se olisi ollut vastoin yleistä kirkollista tapaa, antoi hän vihdoin kuitenkin myöten osittain Liciniuksen huomauttaman asianhaaran johdosta, että Apollonius oli kristittynä tuomittu ja tapettu, osittain myöskin sentähden, ett'ei hän tohtinut vastustaa voimallisen legaatin tahtoa.

"Käyköön sitten tahtosi mukaan", sanoi hän ja viittasi haudankaivajia nostamaan pois ruumiin. "Jumala antaa minulle anteeksi, jos tietämättäni teen mitä on väärin."

Hautaus tapahtui kaikessa hiljaisuudessa. Licinius määräsi hauta-aukon suljettavaksi marmoriliuskalla.

"Kirjoituksen tahdon itse sommitella teidän tapojenne ja uskonoppinne mukaan. Antakaa minun valita niistä kirjoituksista, joita täällä on jo ennestään."

Hän otti tulisoiton ja lähti astumaan kalteria eteenpäin. Puoliääneensä luki hän kirjoitukset, jotka näki hautojen suilla: Lepää rauhassa. — Merkurius makaa tässä. — Zosimus on tähän käynyt levolle. — Rakas sisar, sinä elät Jumalassa ja Herrassa Jesuksessa.

"Mitä merkitsevät nämät kuvat, jotka näen täällä?" kysäsi hän Optatukselta.

"Ne osottavat sitä uskonvakuutusta, ett'ei elämä lopu kuolemassa, vaan jatkuu Jumalan ja meidän Herran Jesuksen kaikkivallan ja armon kautta."

Licinius ei vastannut mitään.

He kääntyivät jälleen Apolloniuksen haudalle. Ainoastaan haudankaivajat olivat siellä vielä. Toiset olivat menneet pois.

"Teidän pitää hakata hautakiveen seuraava kirjoitus", sanoi Licinius ja alkoi kirjoittaa piirustimella marmoriliuskaan: "Toukokuun 31 päivänä haudattiin tähän Apollonius, joka uskonsa tähden —"

"Kristityillä ei ole tapana mainita hautakivessä kuolemaa uskon tähden", keskeytti Optatus. "Hengen uhraamista Jumalan tähden pidämme me velvollisuutena emmekä ansiona. Sentähden ei meidän hautakirjoituksessamme mainita siitä mitään."

Licinius pyyhki paikalla pois kolme viimeistä sanaa ja mietti hetkisen itseksensä.

"Pitääkö minun toivottaa hänelle rauhaa?" sanoi hän hiljaa. "Hänelle, joka on vienyt minulta rauhan? — No, nauttikoon hän sitä!"

Ja hän kirjoitti lujalla kädellä: Pax tecum.[29] Sitten kääntyi hän Opatukseen.

"Nyt pääsin loppuun, piispa, ja kiitokseksi saat tietää että kärsimyksen aika on ohitse. Hoida tätä hautaa minun puolestani; minä tulen ehkä tuota tuonempana katsomaan sitä. Voi hyvin!"

Niin sanottuansa lähti hän ripeästi menemään. Mutta muutaman askelen perästä kääntyi hän jälleen ja virkkoi teeskennellyllä välinpitämättömyydellä: