SISÄLLYS: (continued 2)

"Sano minulle, minkä rangaistuksen opettaa teidän uskonoppinne tulevan niille, jotka ovat tahranneet itsensä teidän uskolaistenne verellä!"

Piispa viivytti vastausta.

Licinius katsoi odottavasti häntä silmiin.

"Ne ovat ijankaikkisesti kirotut", vastasi Optatus hetkisen kuluttua ja loi silmänsä maahan.

"Ijankaikkisestiko, sanot sinä?"

"Niin — mutta Jumalan armo —"

Licinius viskasi päätänsä ja meni ripeillä askelilla kalterin suulle.

Piispa katsoi hänen jälkeensä pudistaen päätänsä. "Tämä hetki on minusta käsittämätöntä", jupisi hän. "Kääntäköön Herra kaikki parhain päin!"

Kuudes Luku.

Ystäviä hädässä.

Sardinian Cedrus-joen ahdas uoma laajenee kappaleen matkan päässä sen suusta avaraksi umpilaaksoksi. Lukuisia parakkeja kohoaa täällä, jotka ovat tehdyt paksuista laudoista eivätkä anna tarpeellista suojaa sadetta tai kylmää vastaan. Ne ovat niiden vankien asuntoja, jotka keisarin käskystä on lähetetty maanpakoon tälle saarelle ja tuomittu kovaan vuorityöhön. Niissä muhkeissa kivihuoneissa taas, joita on siellä täällä ja jotka ovat linnoituksien kaltaisia, asuu kaivoshallituksen virkamiehiä ja upseereita.

Aurinko oli jo alennut valtavain vuorenseinien huippuihin päin, jotka ympäröivät taivaanrantaa, illan taivas hohti tummanpunaista loistoa ja merituuli suhisi hiljaa öljypuiden latvoissa. Silloin annettiin yhdestä kivihuoneesta tuballa jymisevä merkki, jonka näitä erityisiä kaivoksia vartioiva miehistö paikalla toisti. Se oli merkki, että päivän työ oli päättynyt. Kohta nähtiin lukuisan miesjoukon tulevan ulos pimeistä ovista likaisissa vaatteissa ja kasvot tomussa. He kulkivat hitaisesti parakeille päin, sillä heidän jalkansa olivat lyhyissä kahleissa. Toinen puoli heidän päästänsä oli ajettu paljaaksi ja useilla oli poltinmerkki otsassa. Toiset näyttivät lannistuneen ja murtuneen näköisiltä. Oikeiden pahantekijän-muotojen rinnalla nähtiin hienosti sivistyneitä ja ylhäissukuisia aatelismiehiä. Sama tuomio oli yhdistänyt heidät, joissa oli roomalaisia, afrikalaisia, kreikkalaisia, gallialaisia, murhaajia ja semmoisia, jotka ainoastaan ajattelemattoman sanan tahi väärän epäluulon tähden olivat vetäneet päällensä keisarin vihan.

Yhteen lännenpuolella olevaan parakkiin kiiruhti pitkäkasvuinen mies ennen kovanonnen kumppaneitansa. Saattoi paikalla nähdä hänen muodostaan, että hän oli vasta ollut muutaman päivän, ehkä ainoastaan muutaman tunnin täällä rangaistusasuntolassa, sillä hänen voimansa olivat vielä murtumattomat ja hänen liikkeensä ylpeät.

Hän astui parakkiin, heittäytyi oljille, joita oli levitetty makuusijaksi, ja peitti kasvonsa käsiinsä.

Äänettöminä menivät toiset hänen ohitsensa. Ei kukaan tohtinut sanoa yhtä pilkallista sanaa hänelle, joten muuten kyllä oli tavallista. He näyttivät aavistavan, että tämän miehen mieltä painoi onnettomuus, jota tuli sääliä.

Puolen tunnin kuluttua astui sisään se centurio, jonka tänä iltana tuli lukea vangit. Hän huusi kutakin nimeltänsä. Nyt seisoi hän tuon mietiskelevän, ajatuksiinsa vaipuneen miehen edessä. Hän luki listasta:

"Numero XXVI — Markus Licinus —"

Mies, joka venyi oljilla, nosti päätänsä. Hänellä oli ylevät, vaaleat kasvot.

Centurio säpsähti. Kirjoitustaulu putosi hänen kädestänsä.

"Totta isieni henget", lausui hän ja pani kätensä otsalleen, "etkö ole Kartagon legaatti?"

Vanki nyökäytti päätään äänetönnä.

Ankara mielenliikutus näytti valtaavan centurion. Hän tarttui vangin käteen ja painoi sen rintaansa vasten.

"Kuka sinä olet?" kysyi vanki kummastuneena.

"Sinäkö olet sitten unhottanut minut?" sanoi centurio. "Olinhan sotakumppanisi itämailla ja käskynalaisesi Afrikassa."

"Saturninus! Saturninus!" huudahti vanki karvaalla mielellä ja hänen kasvonsa hieman punettuivat. "Tämä on päätös sotatöistämme."

Centurio huokasi raskaasti.

"Minä olen palvellut keisaria kahdeksantoista vuotta", sanoi hän surkumielisesti, "tahdon palvella häntä vielä kahdeksantoista vuotta, jos sillä tavalla voin toimittaa sinulle vapauden."

"Hyvä ukko", vastasi vanki lempeästi, "sitä et voi. Minun täytyy olla siinä, minkä taivas on minulle sallinut."

"Mutta sinä et voi jäädä tähän vihelijäiseen parakkiin, enkä minä voi nähdä, että sinulla on huonompi makuusija kuin minulla. Prokuraattori on minulle suosiollinen. Hän ei kiellä minun anomustani. Odota nyt hetkinen. Minun täytyy nyt mennä, mutta toivon kohta tulevani takaisin ja tuovani hyviä sanomia."

Hän meni edelleen ja huusi vankeja nimeltänsä. Mutta niin pikaisesti kuin tänään ei hän koskaan ollut toimittanut tätä tehtävää. Saatuansa sen loppuun, kiiruhti hän suoraa päätä likimäisimpään kivihuoneesen.

"Minun täytyy päästä prokuraattorin puheille", sanoi hän melkein käskevästi portinvahdille.

"Sinunko täytyy?" kysyi tämä. "Sitä sanaa emme täällä tunne."

Veri nousi centurionin päähän. Mutta hän hillitsi itseänsä, kun hän ajatteli vanki-raukkaa.

"No, minä en tahdo kiistellä kanssasi sanasta", vastasi hän. "Onko prokuraattori kotona?"

"Kyllä hän on kotona, mutta ei kuka hyvänsä pääse hänen luoksensa", vastasi portin vahti ja huusi orjaa, joka meni ohitse pihalla.

"Anna hänen ilmoittaa sinut."

"Tässä on sinulle muutamia denaareja", sanoi centurio orjalle; "kiiruhda ilmoittamaan minua herrallesi. Minä olen centurio Saturninus. Prokuraattori tuntee minut kyllä. Sano, että minulla on sangen tärkeää asiata."

Orja lähti pikaisesti.

Jo muutaman minuutin kuluttua palasi hän takaisin.

"Herrani odottaa sinua."

Saturninus meni nopeasti yli pihan ja seisoi kohta prokuraattorin edessä, joka työhuoneessaan tarkasteli asiakirjoja.

Florus Nigrinus Bruttiumista oli pitkän ja rauhattoman sotamieselämän jälkeen ja alhaisesta säädystä kohonnut keisarilliseksi prokuraattoriksi Cedruksen vuorikaivoksiin. Vaikka luonnoltansa säveä, oli hän ulkomuodoltansa kuitenkin raa'anpuoleinen ja osotti piinallisinta täsmällisyyttä ja ankaruutta virassaan. Hänen rehellisyydestään ei ollut epäilemistäkään; sentähden ei tämän yli kuudenkymmenen vuoden vanhan sotilaan vähätietoisuutta otettukaan huomioon, kun hän prokuraattorin virkaan määrättiin, vaikka semmoiseen mahdikkaasen ja raskaasen virkaan olisi tarvittu tiedokas mies.

"No, Saturninus", virkkoi hän sisäänastuvalle, "mikä tuo sinut tänne?"

"Herra", vastasi centurio vakaasti, "minusta ei koskaan ennen ole tänne tuleminen tuntunut niin vaikealta kuin nyt, enkä kuitenkaan ole milloinkaan tullut tänne niin mielelläni kuin nyt."

Prokuraattori katsoi hämmästyksellä puhujaan.

"Mikä nyt on sitten?"

"Herra, minä olen palvellut keisaria sodissa Germanilaisia ja Parttilaisia vastaan. Arvet ruumiissani todistavat, että olen täyttänyt velvollisuuteni. En myöskään Afrikassa säästänyt itseäni. Muutama viikko takaperin oli kahdeksantoista vuotta siitä, kun tein uskollisuudenvalan keisarille —"

"Nuo ovat asioita", keskeytti prokuraattori, "jotka olen kauan tietänyt."

"Suo anteeksi, herra. Tahtoisin ainoastaan sanoa, että vielä kerran tekisin kaiken tämän ja vielä enemmän, niin, että olen valmis uhraamaan senkin veren, joka vielä juoksee suonissani, jos vaan sinä tahtoisit täyttää minulle yhden pyynnön."

"Jos voin täyttää sen, Saturninus, ja sen täyttäminen on oikeudellista, niin ei tarvita sellaisia vakuutuksia. Pyyntösi on silloin jo edeltäkäsin hyväksytty."

"Voi, herra", virkkoi centurio ja tarttui prokuraattorin käteen, samalla kuin hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä, "olen tullut rukoilemaan erään miehen edestä, joka aikoinaan oli paljon ylempänä minua ja komensi tuhansia, mutta nyt on yksi niistä onnettomista, jotka minulla on täällä vartioittavana. Ja sentähden, että hän aina oli armollinen ja ystävällinen minulle, legionan sotamiesraukalle, ja piti kunniassa minut ja huolta minusta, miten voi, rukoilen sinua, herra, armahtamaan häntä — tee se — jumalat palkitkoot sinulle!"

"Mutta sano minulle kenestä puhut", virkkoi prokuraattori.

"Liciniuksesta, Markus Liciniuksesta, joka oli legaattina Kartagossa."

Prokuraattori tuli totisen näköiseksi ja nykäytti olkapäitänsä.

"Minun on säälini sinua", virkkoi hän. "Mutta häneen nähden et saa rukouksellasi mitään aikaan. Keisarin viha makaa raskaana tämän miehen päällä, sentähden että hän on herjannut isänmaan jumalia, on hyljännyt keisarin palveluksen ja liittynyt kristittyihin. Minä olen saanut erityisiä käskyjä pitää häntä kovalla ja tarkassa vaarissa."

Centurio painoi alas päänsä ja hänen kasvonsa vaalenivat.

"Nyt joudun minä, vanha mies, valehtelijaksi", jupisi hän surullisesti ja kyynelet tulivat hänen silmiinsä.

Prokuraattori meni myötätuntoisuudella hänen luoksensa ja virkkoi lempeästi:

"Tiedäthän, Saturninus, että kernaasti tekisin sinulle mieliksi, sillä sinä ansaitset sen. Mutta tässä tapauksessa —"

"Voi, herra", rukoili vanha sotilas, "etkö todellakaan voi tehdä mitään?"

Prokuraattori katsoi hetkisen miettiväisesti lattiaan ja virkkoi sitten:

"No, tahdon sinun sekä itseni vaaralla osottaa miehelle paremman asunnon. Asukoon hän sinun tykönäsi ja olkoon sinun erityisen silmälläpitosi alla. Tyydytkö siihen?"

"Kiitoksia, herra", vastasi centurio iloisella mielenliikutuksella. "Enhän enempää tohdikaan pyytää sinulta."

"Ei ole kokonaan mahdotonta", jatkoi prokuraattori, "että keisari häntä armahtaa. Muistelen, että kerran Commoduksenkin aikana tuli pitkä luettelo maasta karkotetuista kristityistä, jotka paikalla piti vapautettaman; mutta kuka tietää, jos tämä tapahtuu vielä kerran. Silloin hankki kaikkivaltijas Marcia kristityille sen suosionosotuksen. Mutta Commodus oli ventomielinen, ja kuka voi sitä sanoa Septimiuksesta? Sitä paitsi on keisari, niinkuin äsken sanoin, erinomaisen vihastuneena tällä kerralla. Hän oli aikonut antaa tärkeän viran legaatille, joka oli hänen suuressa suosiossansa; mutta silloin hylkää tämä virkansa, ja kun kysytään häneltä syytä siihen, selittää hän olevansa kristitty. Vahinko, että niin hyvät miehet joutuvat hukkaan valtiolta ja kuluttavat ikänsä tuollaisessa turhassa epäuskossa!"

Hän ojensi kätensä centuriolle jäähyväisiksi.

Kiiruusti riensi tämä Liciniuksen tykö, jonka hän tapasi synkkiin ajatuksiin vaipuneena.

"Rohkeutta, Markus Licinius!" huusi hän jo kaukaa. "Pyyntöni on hyväksytty. Seuraa minua minun huoneeseni."

Licinius nousi seisoalleen. He menivät siinä aivan vieressä olevalle rakennukselle.

"Tässä asun minä kolmen kumppanini kanssa!" sanoi centurio. "Tilaa on kymmenellekin ja sinulla tulee olemaan hyvä meidän luonamme."

He astuivat huoneesen sisälle. Saturninuksen kolme kumppania silmäilivät utelijaasti vankia, mutta centurionin kuiskattua heille muutaman sanan, menivät he paikalla pois.

Saturninus vei vieraansa pieneen, mutta miellyttävään kamariin, johon oli laitettu mukava makuusija.

"Tässä saat asua", virkkoi hän, "kunnes jumalat antavat paremmat päivät koittaa sinulle. Käy levolle, olet varmaan väsyksissä. Työ on kovaa."

Licinius tarttui harmaantuneen sotilaan käteen; hän aikoi kiittää häntä, mutta mielenliikutukselta oli hänen mahdoton lausua yhtäkään sanaa.

"Herra", sanoi centurio, "sinun ei pidä kiittämän minua. Mutta minun velvollisuuteni on ylistää jumalia siitä, että voin tehdä jotain sinun hyväksesi."

Sitten lähti hän pikaisesti kamarista, antaakseen vieraansa olla rauhassa.

"Niin on myötä- sekä vastoinkäymistä tässä maailmassa", virkkoi hän kumppaneillensa. "Sen sanon teille, ett'ei kukaan ollut mieluisempi eikä kunnioitetumpi leirissä kuin Markus Licinius. Ja Kartagossa sitten! Siellä sanottiin: 'Hän pääsee vielä keisariksi.' Se oli tosin liioittelua, vaan että hän pääsisi keisarin lähimmäksi mieheksi, sen uskoin yhtä varmaan kuin uskon jumalihin. Nyt on hän onnettomampi ja alhaisempi meitä."

"Ja tämän rangaistuksen on hän saanut sentähden että hän on kristitty?" kysäsi yksi centurioneista.

"Niin sanoo prokuraattori", vastasi Saturninus.

"Mutta se sanotaan olevankin inhottava joukkio", virkkoi eräs toinen. "Ystäväni Julius, joka tuntee ne sangen hyvin, kertoi äskettäin niistä hirmuisia asioita. Niinpä sanoi hän niiden pitävän salaisia juhla-aterioita, joissa teurastetaan ja syödään lapsia;[30] sitä joka ei ennen ole nauttinut semmoista ruokaa, eivät ne ota seurakuntaansa. Pahin siveettömyys kuuluu vallitsevan niiden salaisissa kokouksissa, eivätkä ne jumalia sano olevankaan."

"Sitä en tiedä", vastasi Saturnius. "Mutta sen tiedän, ett'ei Kartagon legaatti ryhdy mihinkään huonoon tekoon."

"Sitten mahtaa jotakin muuta piillä kaiken tämän alla", lausui toinen centurio.

Saturninuksen lähdettyä pois istuutui Licinius makuusijallensa. Nyt vasta tunsi hän kuinka raskasta se työ oli ollut, jota hän oli tehnyt ensikerran tänään. Centurionin lapsellinen kiitollisuus oli sitä paitsi myös hellyttänyt hänet. Sentähden ei hänellä ollut voimaa tehdä vastarintaa sille surettavien muistojen rajulle myrskylle, joka tänä hetkenä yllätti hänet. Tämä ylpeä mies, joka lukemattomia kertoja oli katsonut kuolemaa silmihin, joka oli osannut hillitä vallattomimman sotilaan, raukeni nyt kuin ventomielinen, jota ensikerran kohtaa kärsimys. Hän silmäili kulunutta ja vastaista elämäänsä ikäänkuin synkeää, tähdetöntä yötä. Ja hän kysyi itseltänsä: "Minkätähden tarvitsen kärsiä pitempään? Minkätähden tarvitsen hitaasti ja tuskallisesti kuihtua pois? Kieltääkö se ystävä, joka on lahjoittanut minulle vieraanvaraisen katon pääni päälle, apunsa minulta, jos sanon hänelle tahtovani pelastusta tästä viheliäisyydestä, ja sieluni ikävöivän kuolemata? — Ei, ei", sanoi hän, torjuen heti tätä ajatusta. "Oi, Julia, suo minulle anteeksi, että ajattelin paeta tästä elämästä ja sinusta. Ajatelletkohan vielä sitä onnetonta miestä, jonka vimmassani murhasin? Ja ajatelletkohan vielä minua, murhaajaa?"

Hän huokasi raskaasti. Sitten otti hän esiin vähäisen kirjarullan vaatteensa laskoksesta.

"Mutta toivo ei anna häpeään tulla", luki hän ja luki sen uudelleen vielä kerran, jonka jälkeen hän tuli levollisemmaksi.

Kun centurio puolen tunnin kuluttua hiljaa aukasi oven katsoakseen vierastansa, näki hän hänet rauhallisesti nukkuneena.

"Jumalat antakoot sinulle lohdutusta, Markus Licinius raukka", sanoi hän ja meni hiljaa pois.

* * * * *

Neljä kuukautta oli kulunut. Murheellisen näköisenä seisoi centurio nojautuneena asuntonsa ovenpieltä vasten. Yksi hänen kumppaneistansa meni siitä ohitse.

"Miten on sairaan laita?" kysyi kumppani.

Centurio nykäytti olkapäitänsä.

"Hiukan paremmin. Mutta työ turmelee hänet kuitenkin. Lääkäri luulee, että hänestä kuukauden kuluttua viimeistään on vallan loppu, ja minä huomaan hänellä olevan hirmuisen vaivan."

"Mitäs tehdä? Armoa ei liene toivomistakaan."

"Tähän asti ei ole siitä mitään kuulunut."

"Sitten on ainoastaan yksi keino."

Hän meni suoraan Saturninuksen tykö ja kuiskasi jotain hänen korvaansa.

Tämä säpsähti peljästyneenä.

"Älä minua kiusaa", sanoi hän torjuvaan tapaan.

"Semmoinen ajatus on vaan minulla", puolusteli toinen ja astui edelleen.

Saturninus meni takaisin huoneesen. Hän käveli rauhattomana edestakaisin.

Viereisestä huoneesta kuului syvä huokaus.

"Saturninus!" huusi heikko ääni.

Centurio meni kiiruusti toiseen huoneesen.

Licinius makasi kalpeana ja voimattomana makuusijallaan. Hänen poskensa olivat kuopallaan, hänen silmänsä katselivat raukeina ja välinpitämättöminä eteensä ja hänen laihat sormensa olivat läpikuultavan näköiset.

"Saturninus", rukoili sairas, "anna tappaa minut, mutta älä kiduta minua vitkalleen kuolijaaksi. Minä tahdon rukoilla keisaria ottamaan minulta hengen. Mene ja sano se prokuraattorille. — Voi, minun kärsimykseni on liian suuri, suurempi kuin tiedätkään, hyvä, vanha kumppani."

Syvä mielikarvaus kuvautui centurionin kasvoille ja vaivoin sai hän hillityksi mielenliikutustaan. Hän seisoi hetkisen vaipuneena syviin mietteihin. "Tapahtukoon niin sitten, jospa maksaisi minulle vaikka henkeni", jupisi hän itseksensä.

Sitten astui hän Liciniuksen luokse.

"Älä sure, Markus Licinius", sanoi hän ja tarttui Liciniuksen käteen. "Sinä et täst'edes enää tule olemaan orjana vuorikaivoksissa täällä. Kaikki tulee jälleen hyvin. Luota minuun ja rohkase mieltäsi."

"Minä en ymmärrä sinua."

Centurio teki kieltävän liikkeen.

"Luota minuun ja rohkase mieltäsi", toisti hän.

Samassa tuokiossa pisti käsi ovesta sisään kirjarullan ja pani sen lattialle. Centurio huomasi pergamentin vasta sitten kun oli noussut istualtaan lähteäksensä huoneesta. Hän otti sen ylös uteliaisuudella, mutta kun ei hän osannut lukea, ojensi hän rullan Liciniukselle.

"Ehkä on se sinulle", sanoi hän vangille.

Tämä otti kirjarullan. Päällekirjoituksesta Ad Martyres (martyreille) ymmärsi hän paikalla kirjoituksen olevan aiotun hänelle. Hän myönsi centurion kysymykseen.

"En tiedä mitä se sisältää", sanoi Saturninus, "mutta toivon sen antavan sinulle lohdutusta."

Hän lähti huoneesta.

Licinius alkoi lukea.

"Niiden ruumiillisten ravintoaineiden kanssa, jotka äiti kirkko on varoistansa lähettänyt teille, ylistetyt marttyrit, ja joita myöskin yksityiset veljet kykynsä mukaan ovat lähettäneet teille, ottakaa myös henkenne vahvistukseksi hiukan minultakin. Sillä se ei ole hyvä, että ruumis saa ravintoa ja henki kärsii nälkää. Minä en tosin ole semmoinen, joka olisin kelvollinen teitä vahvistamaan. Mutta eivät mainioita miekkailijoitakaan ilahuta eikä kiihota ainoastaan asiaa tuntevain suostumushuudot, vaan myöskin tuntemattomain.

"Pitäkää te, siunatut, itseänne sellaisina, jotka olette pelastetut maailmasta ja saaneet turvapaikan. Sillä tämä maailma on vankeus, joka kätkee suurempaa pimeyttä ja kuormittaa raskaammilla kahleilla kuin se vankeus, johon te olette viedyt. Tosin on myös pimeys teidänkin ympärillänne, mutta te olette valkeus. Kahleita kannatte te, mutta Jumalan edessä olette vapaat. Myrkytetty on se ilma, jota hengitätte, mutta itse olette suloinen hyvä haju Herran edessä. Tuomarit odottavat teitä, mutta te olette kerran näitä tuomareita tuomitsevat.

"Jospa te siunatut oletattekin vankeuden olevan kristityille vaivan sijan, niin kutsuttiinkinhan me jo sotijoiksi Jumalan sotaväkeen, kun teimme kasteessa lupauksen. Mutta kellään sotamiehellä ei sodassa ole mukava olo. Hän ei lähde tappeluun tuvasta, vaan sotaleiristä, jossa hänellä on kaikellaista vaivaa ja vaikeutta kärsittävänä. Pitäkää te, siunatut, siis kaikkea, mikä teille on kovaa, sielunvoimienne harjoituksena. Silloin kilvoittelette hyvän kilvoituksen, jossa elävä Jumala on tuomarina, pyhä henki johdattajana ja ijankaikkinen elämä voitonpalkintona. Mestarinne Jesus Kristus, joka on voidellut teidät hengellä ja vienyt teidät tähän taisteluun, harjoittakoon teitä ennen sen alkamista lujempaan kärsivällisyyteen, jotta hänen voimansa sitä enemmän vahvistuisi teissä. Sillä myöskin maailmallisia taistelijoita harjoitetaan ankarampaan elantotapaan, jotta heidän voimansa lisääntyisivät. Ja mitä enemmän he karaistuvat sitä varmempi toivo on heillä voitosta. Tämän kaiken tekevät he, taistellaksensa itselleen, niinkuin apostoli sanoo, katoovaisen kruunun. Mutta me, jotka toivomme katoomatonta, tahdomme siis pitää vankeutta harjoituspaikkana, josta me, valmistuneina kaikkiin ponnistuksiin, voimme astua taistelukentälle.

"Ja jospa olette kadottaneet myös jonkun elämänriemunkin, niin onhan se edullinen kauppa, jossa vähän menettämällä voittaa paljon. Vertailkaamme kuitenkin maailman elämää vankeuden elämään nähdäksemme eiköhän vankeudessa henki voita enemmän kuin liha menettää. Vankeudessa et näe mitään epäjumalaa etkä ole pakotettu ottamaan osaa pakanain juhlihin. Siellä olet vapaana maailman harmeista ja kiusauksista jopa vaivoistakin. Vankeus on kristityille, mikä korpi oli profeetoille.

"Herra oleksi usein yksinäisyydessä voidaksensa vapaammin rukoilla. Ajatelkaamme pois nimi 'vankeus' ja sen sijaan pannuksi 'yksinäisyys'. Vaikka ruumis siellä onkin suljettuna ja liha vangittuna, on hengelle kaikki kuitenkin altisna.

"Vaella siis hengessä, älä siimekkäissä huvipuistoissa, äläkä pitkissä pylväskäytävissä, vaan sillä tiellä, joka vie Jumalan tykö. Jos huvittelet siellä, niin et ole vankeudessa. Ruumis ei tunne kahleita, kun sielu on taivaassa. Siellä, siellä on sydämmesi, kussa tavarasikin. Olkoon sydämmemme siis siellä, jossa tahdomme tavarammekin olemaan, taivaassa!"

Licinius luki tämän, ja lohduttavat sanat tuntemattomalta, joka puhui hänen kanssansa, niinkuin rohkealle ystävälle puhutaan, vaikuttivat hyvää tekevästi häneen. Hän ei voinut olla kirjoitusta loppuun lukematta, vaikka kävikin se työlääksi hänen silmillensä. Sitten pani hän jälleen pitkäkseen vuoteellensa ja mietti lukemaansa.

Ihmeellinen levollisuus tuli hänen sydämmeensä.

"Minua vaivaa hirmuisesti", sanoi hän, "eikä ainoastaan tämä nykyinen, vaan myöskin entinen elämä. Niin, vielä pahemmin entinen. Mutta eikö velkani ole paljoa suurempi kuin kärsimiseni? Mitä olenkin onneton tehnyt sokeudessani!"

Hän huokasi raskaasti ja peitti kasvonsa päänalustaansa.

Silloin narahti ovi hiljaa. Kunnianarvoisen näköinen ukko tuli sisään ja astui hänen vuoteensa tykö.

"Kiitetty olkoon Jesus Kristus!" sanoi hän puoliääneensä.

Licinius kääntyi ja katsoa tuijotti vieraasen.

"Kuka olet?"

"Sanansaattaja häneltä, joka sanoo: 'Tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, minä tahdon teitä virvoittaa, sen paimenen palvelija, joka etsii ylös kadonnutta, sitoo haavoitettua ja odottelee heikkoa", vastasi ukko. "Ja minä olen tullut virvoittamaan sinua hänen sanallansa ja hänen lohdutuksellansa."

"Ja mistä tulet? Ja mikä on nimesi?"

"Tulen murheellisten veljieni tyköä. Vanhempani kutsuivat minua Probukseksi; mutta itse kutsun minä itseäni Parakletiksi, sentähden että Herra on antanut minulle armonsa voida lohduttaa monta. Missä kärsimys on, siellä on minun kotoni. Lohdutusta tarvitsevaiset ovat minun lapsiani."

Hän vaikeni hetkiseksi. Kun ei Licinius mitään vastannut, jatkoi hän:

"Tieni toi minut tänne Sardiniaan, jossa moni veljistäni kärsii Kristuksen nimen tähden. Täällä kuulin myöskin puhuttavan sinusta ja raskaasta kärsimisestäsi. Sentähden tulin tykösi ja seison edessäsi, mutta en ensimmäistä kertaa. Tunsin sinut jo silloin ulkomuodolta, kun vielä vaelsit sillä tiellä, jota maailman lapset vaeltavat. Leirissä Ancyran luona Aasiassa olin usein läheisyydessäsi, kun salaisesti vahvistin niitä veljiä, jotka palvelivat sinun väessäsi. Nyt olen velvollinen vahvistamaan häntä, jonka viittausta ennen tuhannet tottelivat."

Licinius huokasi raskaasti.

"Taivas siunatkoon sinua", sanoi hän liikutettuna ja ojensi kätensä ukolle. "Sinä näet minussa väsyneen ja raskautetun. Oi, jos voisit antaa virvoitusta!"

"Poikani", vastasi ukko ja istuutui vangin vuoteen viereen, "avaa sydämmesi minulle ja sano mikä sinua painaa; onko se tämän maailman kärsiminen, joka on mitätön, vai sielun murhe ja suru."

Hän kallisti korvansa sairaan puoleen.

"Saat tietää kaikki", vastasi tämä. "Olen jo kauan ikävöinnyt saada laskea kärsimiseni ja vaivani ystävän ja veljen syliin, jotta hänen lohdutus-sanansa keventäisivät kuormani."

Ja hiljaisella äänellä alkoi Licinius avata sydäntänsä vanhukselle.

* * * * *

Tunnin aika oli kulunut, kun Licinius raukealla äänellä sanoi:

"Nyt on kaikki puhuttu."

Ukko nousi seisoalleen ja lankesi polvilleen. Ja hän puhui juhlalliseen tapaan:

"Näin sanoo Herra: 'Minä pyyhin pois sinun pahat tekosi niinkuin pilven ja sinun syntisi niinkuin sumun. Käänny minun puoleeni, sillä minä pelastan sinut'."

Sitten alkoi hän rukoilla. Hänen huuliltansa tulivat sanat välistä vuorelta putoavan kosken kohinana, välistä puron hiljaisena lirinänä. Hän vei puhuteltavansa tuskallisen sielunhädän synkeään, kauheaan laaksoon ja johdatti hänet sitten jumalallisen armon valoisille kukkuloille, jonne vievän sisäänkäytävän suulla ovat sanat: "Jesuksen Kristuksen veri puhdistaa sinut kaikista synneistäsi."

Ja mitä pitemmältä vanhus puhui, sitä enemmän hälvenivät pois ne synkät varjot, jotka olivat asettuneet sairaan sielun ympärille, ja hän unhotti ruumiin kivut. Kyynelet, jotka hänellä oli silmissänsä, olivat ilonkyyneliä, ja hän tarttui sen miehen käteen, joka oli polvillaan hänen vuoteensa vieressä, ja painoi sen sydäntänsä vasten.

"Kiitetty olkoon Jesus Kristus!" sanoi ukko ja nousi seisoalleen.

"Ijankaikkisesti, amen!" vastasi sairas iloisesti.

"Poikani", jatkoi ukko, "minä lähden nyt tyköäsi. Suuri on niiden murheellisten luku, jotka huutavat lohdutusta, ja päivä on lyhyt. Pysy lujana Herrassa, niin et tarvitse ketään inhimillistä lohduttajaa. Hän on sauva ja luja linna sille, joka häneen uskaltaa. Meidän Herramme Jesuksen Kristuksen armo olkoon kanssasi ijankaikkisesti, amen."

Hän kyyristyi Liciniuksen puoleen ja painoi hänen otsaansa suudelman. Sitten lähti hän kiiruusti pois huoneesta.

Seitsemäs Luku.

Pako.

Yön hiljaisuus vallitsi Cedrus-laaksossa. Kuu paistoi lautamajoille; seinien raoista tunkeutui sen valo niiden sisälle ja leikitteli siellä makaavien miesten huolen rypistämillä kasvoilla. Moni heistä kavahti ylös unissaan ja antoi käskyn, ikäänkuin hänellä vielä olisi ollut ympärillään ne orjat, joita hän aikoinaan komensi. Toinen mainitsi kaiholla vaimonsa nimeä — legionasotamiehen karkea käsi pudisti hänet valveelle ja käski hänen olla vaiti. Kolmas nauroi — päivän kuluessa olivat kuumat kyyneleet vuotaneet hänen poskiansa pitkin.

Vahdit kävelivät edestakaisin lyhyt kaksiteräinen miekka kädessä. Sydänyö oli tullut; silloin astui kaksi miestä, molemmat täydessä varustuksessa, ulos centurion asunnosta. He menivät hitaasti sitä katua kohti, joka kulki joen kanssa samaa suuntaa, ja sille päästyänsä lähtivät he sitä myöten kulkemaan itäiseen suuntaan. He astuivat verkalleen eteenpäin, ikäänkuin huvittelijat, mutta eivät vaihtaneet sanaakaan.

Noin neljännestunnin kuluttua pysähtyi heistä toinen ja antoi seuralaisellensa merkin myöskin seisattua. He katselivat varovasti ympärilleen, poikkesivat sitten kadulta vasempaan ja kiipesivät ripeästi kukkulata ylöspäin, joka rajoitti laaksoa pohjoispuolella. Päästyänsä ylös, katosivat he vuorentasangon reunassa olevaan matalaan viidakkoon.

"Kiitos jumalille", sanoi hiljaa toinen heistä ja pyyhki hien otsaltaan. "Vaikeimmasta on onnellisesti päästy. Mutta tiesinhän minä, että, kun Valerius on vahdissa, voi koko leiri lähteä matkaansa."

Toinen puristi hänen kättänsä.

"Älä minua kiitä", vastasi tämä, "mitä minä teen, teen mielelläni. Kunhan vaan onnistuisi."

He astuivat edelleen. Kiertelevää tietä kulkivat he ensin viidakon läpi ja tulivat alastomalle nummelle; nyt saattoi selvästi tuntea Liciniuksen ja Saturninuksen kuunvalossa.

He astuivat äänettöminä eteenpäin tunnin aikaa. Sitten seisattui Licinius uupuneena metsikön alkaessa.

"Rohkeutta, rohkeutta", sanoi hänen seuralaisensa, "me olemme kohta tarkoituksemme perillä."

"Salli minun ainoastaan levätä hetkinen", pyysi Licinius.

Hän nojautui puunrunkoa vasten.

"Ei ihme", lausui centurio, "että tunnet uupumusta. Minä olen jo hiljakseen nuhdellut itseäni, ett'en jättänyt tuumamme toimeenpanemista kunnes sinä taas olisit tullut oikein voimiisi. Mutta koska tähän asti olet pysynyt niin urhoollisena, toivon sinun jaksavan kulkea myöskin loppumatkan."

"Kyllä kai", vakuutti Licinius.

"Kohta tulevat poskesi jälleen vereviksi ja punaisiksi", jatkoi vanhus, "samoin kuin sinulla oli kun ensi kerran näin sinut Bytsantiumissa."

Licinius veti suunsa nauruun.

"Tunsitko Calpurniusta Kartagossa?" kysyi hän.

"Kyllä, ja myöskin Marcellan ja Julian. Kuinka usein näin heidän kulkevan kasarmin ohitse, ja joll'en erehdy, myös välistä sinunkin seurassasi."

Licinius punastui.

"Tule, astukaamme edelleen", sanoi hän; "minä olen levännyt kyllikseni."

Hetken aikaa kulkivat he ruokamänty-metsikköä, joka kasvoi vuoren rinteellä, sitten alkoi metsä harveta. Sekava kohina rupesi kuulumaan, ja puiden välistä kiilui valoisa lakeus.

"Meri", virkkoi Saturninus ja Licinius toisti riemuiten saman sanan.

Jonkun matkan päässä rupesi haamottamaan maja lakeudelta. Saturninus pyysi seuralaisensa odottamaan ja meni itse majalle. Kovasti haukkuen syöksyi sieltä koira häntä vastaan.

Paikalla aukeni ovi ja naisihminen, tulisoitto kädessä, tuli näkyviin.

"Minä se olen, Romula", huusi centurio.

"Ai, Saturninus", vastasi selvä ääni. "Viimeinkin! Me olemme odottaneet kauvan!"

Nainen meni sitten ripeästi suoraan centurion tykö ja he vaihtoivat keskenään pikimältään muutamia sanoja. Sitten viittasi Saturninus seuralaistansa tulemaan likemmäksi.

"Katso, Romula", sanoi hän, "tässä on Licinius, hyvä herrani."

"Ja tässä", lisäsi hän kääntyneenä Liciniukseen, "on Romula, ystäväni Stentuksen kasvattitytär."

Nuori tyttö tervehti kainosti.

He menivät sisälle majaan. Puupenkiltä nousi vanha, mutta vielä voimissaan oleva mies, jonka kasvot olivat ahavoituneet. Unen pyörryksissä silmäili hän sisääntulijoita.

"Saturninus ja hänen ystävänsä ovat tulleet", kuiskasi Romula hänelle.

Vanhus tervehti vieraitansa sydämmellisellä kädenpuristuksella.

"Terve tulemastanne! Terve tulemastanne vanhan Stentuksen luo", sanoi hän. "Mutta teidän on tyytyminen semmoiseen kuin täällä on. Te olette täällä köyhän kalastajan mökissä." Sitten pyysi hän vieraita istuutumaan.

"Romula on laittanut illallisen teille", sanoi hän.

Nuori tyttö nauroi.

"Mitähän sanovat vieraamme keittotaidostamme? Karkea sardiinialainen ruoka, herra, johon et varmaankaan ole tottunut", sanoi hän kääntyen Liciniukseen.

"Älä siitä huoli", vastasi Licinius. "Kysy Saturninukselta, olemmeko me tulleet pilatuiksi siellä", lisäsi hän osottaen Cedrus-laaksoon päin.

"Emmepä laisinkaan", vastasi harmaa sotilas, joka alkoi tuntea itsensä tulleeksi hauskalle mielelle.

Suuri kala tuotiin kohta vieraiden eteen, ja siinä vieressä oli usea kiviastia vettä ja viiniä ynnä pienet pikarit. Nämät kalastajan suhteissa suurenmoiset pöytäastiat oli Stentus kerran hankkinut itsellensä Napolissa. Ne otettiin käsille ainoastaan juhlallisissa tilaisuuksissa.

Vieraat söivät illallisen hyvällä halulla. Liciniuskin tuli lystillisemmälle mielelle. Ilo onnellisesta pelastumisesta pani hänet unhottamaan kaiken kärsimyksen ja kaikki huolet, jotka vielä painoivat häntä.

"Meidän Heebemme menestykseksi!" huudahti hän. "Romulan onneksi!"

Punastuen painoi nuori tyttö päänsä alas ja loi silmänsä maahan.

"Kuusi kertaa", jatkoi Licinius, "tyhjennän minä sinun ja myötäkäymisesi maljan."

"Ja minä", sanoi neitsy tarttuen pikariin, "juon vieraamme matkan onneksi. Tulkoot hänelle onnellisemmat päivät kuin nämät nykyiset ovat!"

Hän kosketti pikarin laitaa vähän huulillansa.

Ihmetellen katsoi Licinius häneen. Liciniuksesta tuntui käsittämättömältä tavata näin jaloa näkyä tässä majassa. Hän muisti Saturninuksen lausuneen, että tyttö oli Stentuksen kasvattitytär ja sanoi itseksensä: "Tämän alla piilee joku salaisuus."

Rukoilemisen päätyttyä nousivat Stentus ja centurio pöydästä ja istuutuivat puutuolille oven viereen neuvottelemaan rauhassa miten pakoa edelleen jatkettaisiin.

Myöskin Romula nousi korjaamaan pöydältä pois astioita. Licinius puhui sill'aikaa muutaman leikillisen sanan hänen kanssansa.

"En todellakaan ihmettelisi", virkkoi hän, "jos Amphitrite eräänä päivänä tulisi tänne vaatimaan takaisin pakenevaa nereideä."

"Mutta minäpä en seuraisikaan häntä", sanoi Romula nauraen, "en ainakaan nyt."

"Tahtoisitko sen sitten tehdä toisen kerran?"

"Toisinansa kyllä", vastasi nuori tyttö surullisella äänellä. "Täällä on niin yksinäistä ja —"

Hän vaikeni. Molemmat miehet olivat tulleet heidän luoksensa,

"Markus Licinius", sanoi Saturninus surkumielisellä äänellä, "nyt on hetki tullut, jolloin minun täytyy jättää sinut. Valitan sitä, ett'en pitempään voi olla sinulle avuksi. Mutta kelpo ystäväni täällä tulee saattamaan sinua edelleen — Aenariaan, jos niin tahdot. Tämä saari ei ole kaukana Puteolista, ja siellä on kevyinen haaksi, joka vie sinut Kreikkaan. Mutta joudu lähtemään pois Sardiniasta."

Hän ojensi kätensä Liciniukselle. Tämä sulki liikutettuna syliinsä hänet.

"Hyvä Saturninus", sanoi hän, "kuinka voin osottaa sinulle kiitollisuuttani? Olen ainoastaan onneton pakolais-raukka."

"Älä tee levottomaksi vanhan miehen mieltä, masentaissasi minua semmoisilla sanoilla", virkkoi hän. "Enkö ole tuhatkertaisesi sinulle velvollinen? Unhottaisinko mitä olet tehnyt minulle kahdessa maanosassa? Minä nostan käteni jumalien puoleen, että he siunaisivat sinua ja antaisivat sinulle onnea. Voi hyvin, Marcus Licinius, voikaa hyvin, Romula ja Stentus."

Hän lähti kiiruusti huoneesta.

"Suokoot jumalat hänelle onnea kotomatkallansa", sanoi Stentus; "hän on vaarallisissa suhteissa."

Licinius huokasi raskaasti.

"Jos hänen tekonsa tuottaa hänelle onnettomuutta, niin painaa se ikuisesti mieltäni."

"Mutta minkätähden hätäilemme", keskeytti Romula. "Saturninus on perehtynyt vaaroihin sekä on ymmärtäväinen mies, joka varmaan on miettinyt kaikki, ennenkuin ryhtyi pelastamistuumaan."

Licinius kiitti näistä lohdutussanoista lempeällä silmäyksellä.

"Niin Romula", virkkoi hän, "tahdon ennemmin uskoa sinua kuin pahoja aavistuksiani."

"Koska aiot jatkaa matkaasi?" kysyi Stentus. "Minun täytyy tehdä tarpeellisia valmistuksia matkamme varaksi, sillä täältä on pitkä matka Aenariaan."

"Mutta vieraamme pitää kuitenkin ensin saada uusia voimia, ennenkuin hän voi ajatella matkan jatkamista", muistutti Romula.

Licinius mietti hetkisen itseksensä. Hän muisti vallan hyvin Saturninuksen kehoituksen, ett'ei hänen pitänyt kauan viivytellä Sardiniassa, mutta hän huomasi myöskin tarvitsevansa levätä, ennenkuin hän antautuisi pitkälle matkalle.

"No niin", sanoi hän, "huomispäivän tahdon viipyä teidän tykönänne."

"Onkohan tämä aika kylliksi voimien saamiseen?" kysäsi nuori tyttö.

"Se riippuu siitä, kuinka innokkaasti minua hoidat", virkkoi Licinius leikillä.

"Niin on minunkin ajatukseni", lausui Stentus, "ja ett'emme missään suhteessa olisi huolimattomat hoidossamme, emme pitempään tahdo estää vieraaltamme yörauhaa."

"Yörauhaako, sanot sinä, Stentus?" kysyi Licinius. "Koittaahan jo päivä."

Vanhus katsahti ulos ikkunasta.

"Sinä olet oikeassa, aamu kajastaa jo mereen. Joudu siis käymään levolle", vastasi Stentus ja avasi pienen pimeän kamarin oven.

"Kiitoksia paljo. Huomaan nyt, että olen tullut vanhaksi, heikoksi mieheksi vuorikaivostyössä", sanoi Licinius ja noudatti kernaasti kalastajan kehoitusta.

* * * * *

"Juhlallinen, salakähmäinen aamunkoitto!" "Siellä on hän, kultapäivä!" ilmoittavat auringon säteet maailmalle. Ainoastaan hitaasti selvenee luonto unenhorroksista. Ruumiin saaneiden uniolentojen tavoin leikittelevät pilvenmöhkäreet vielä sen kasvojen ympärillä ja taistelevat valon hohtavan sanansaattajan kanssa. Mutta taistelu on turha. Voitollisesti kulkee nuori jumala aamuauringon loistossa tiuhtihevosinensa maan yli ja riemuiten tervehtää häntä lintujen moniääninen laulu. Väsymätönnä kuohuu meri maata vastaan. Jättiläiseläimen rinnan tavoin kohoilevat ja painuilevat sen aallot.

Rannalla on purjevenhe puoleksi ylösvedettynä. Mies on laittamassa sen purjeita järjestykseen. Tarkasti koettelee hän sen jokaista köyttä, jokaista solmua. Myöskin purren kylkiä koettelee hän siten, että kuuntelee ja taas kolahuttaa niihin raskaasti vasaralla sekä lyöpi sinne tänne kiinni puupiirron.

Kiiruin askelin lähestyi häntä nyt nuori tyttö. Aamutuuli leikitteli hänen valkoisen tunikansa laskoksessa ja heilutteli hänen palmikoittuja kevyisiä kiharoitansa. Mies veneessä ei huomannut häntä, ennenkuin hän seisoi hänen vieressänsä ja lausui hänen nimensä.

"Mikä nyt on, Romula", kysyi hän ja kääntyi tyttöön päin.

"Minä tulen katsomaan, kuinka pitkälle olet ennättänyt työssäsi. Vieraamme makaa vielä. Onko pursi kylliksi vahva kestämään myös pitkälläkin matkalla?"

Vanhus naurahti.

"Sillä veneellä voin mennä Ateenaan. Se olisi raivoisa merenhyöky, joka musertaisi sen laidat."

"Eikö totta, että saan tulla mukananne?"

"Totta kai. En voi jättää sinua yksinäsi. Huonoja ihmisiä voisi nousta täällä maalle ja —"

"Kas tuossa on vieraamme", keskeytti Romula.

Licinius oli tullut ulos tuvasta ja käänsi askeleensa vastakkaiseen suuntaan, läheiseen metsikköön, huomaamatta Stentusta ja Romulaa. Hän tunsi tarvitsevansa yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa miettiä likeisintä vastaisuuttansa ja elämäntuumiansa ylimalkaan.

"Hän aikoo mennä metsään", sanoi Romula. "Sill'aikaa pitää valmistaa aamiainen."

Romula palasi pikaisesti tupaan. Heti oli hän saanut järjestykseen yksinkertaisen aterian ja katsoi nyt sinne päin, jonne Licinius oli mennyt.

"Huudanko häntä?" ajatteli hän itseksensä.

"En tiedä onko se sopivaa, mutta tahdon kuitenkin tehdä sen."

Hän lähti menemään metsään päin. Kohta keksikin hän sen, jota haki. Licinius istui kaatuneella puunrungolla ja katsoi miettiväisesti eteensä, tukein käsillään päätänsä.

Hän peljästyi nähdessään Liciniuksen istuvan niin, ja oli hämillään kuinka hän tekisi. Samassa tuokiossa nosti Licinius päätänsä.

"Kas, Romula", sanoi hän ystävällisesti ja nousi seisoalleen. "Tein väärin, kun pujahdin pois. Mutta suothan sinä sen anteeksi?"

Romula loi punastuneena silmänsä maahan.

"Minä pelkäsin sinulla olevan nälän", sanoi hän hämillään. "Sentähden tulin etsimään sinua. Aamiainen odottaa sinua."

"Noudatan kernaasti kutsuasi", vastasi Licinius ja lähti hänen kanssansa menemään takaisin.

He astuivat äänettöminä hetkisen rinnatusten.

"Romula", alotti ensin Licinius, "ethän sinä ole tämän maan lapsia?"

"En. Minun kotoni on kaukana tästä, kaukana toisella puolella merta."

"Olet siis syntynyt Italiassa?"

Rornula pudisti päätänsä.

"En ole latinalainen; olen Kreikanmaalta kotoisin."

"Kreikanmaalta?" toisti Licinius. "Minun olisi myöskin pitänyt paikalla aavistaa, kun näin sinut, että olet kreikkalainen. Mutta kuinka olet joutunut Sardiniaan ja tähän erämaahan?"

"Jumalat ovat niin sallineet", vastasi hän surullisesti. "Hellaasta tulimme ensin Napoliin."

Licinius ei tahtonut pitempään kysellä, mutta tyttö jatkoi itsestänsä:

"Napolissa kuoli minulta äiti. Stentus otti minut kasvattaaksensa ja toi minut tänne. Ensi nuoruudestani ei minulla ole mitään muistoja enään. Äitini jätti kuitenkin jälkeensä kirjarullan, joka Stentuksen puheen mukaan sisältää kertomuksen äitini elämästä. Mutta minä en taida sitä lukea, eikä Stentuskaan. Jos tahtoisit sanoa minulle, mitä äitiraukkani on kirjoittanut, niin olisin sinulle sydämmestäni kiitollinen."

Hän katsoi rukoilevannäköisesti Liciniukseen.

"Sen teen kernaasti", vastasi tämä.

"Tahdon sanoa Stentukselle, että teemme pienen veneretken tänään, ja aaltojen hiljaa heijaillessa meitä pitää sinun lukea se kirjoitus minulle."

He olivat ennättäneet tuvalle. Myöskin Stentus tuli kohta ja näytti olevansa taipuvainen suostumaan niihin ehtoihin, jotka hänen "filiolansa" (pikku tyttärensä), joten hän kutsui Romulaa, oli esittänyt.

"Mutta meidän pitää odottaa puoleenpäivään", lisäsi hän, "sillä silloin rupeaa käymään kunnon leyhkä."

Kahdeksas Luku.

Aenariaan.

Niinkuin Stentus oli ennustanut, rupesi puolenpäivän aikaan navakasti tuulemaan. Ripeästi astuivat vanha kalastaja ja hänen seuralaisensa veneesen. Romula ja Licinius olivat jo sijoittuneet paikoillensa, kun ukon mieleen tuli ajatus ottaa mukaan kalaverkon. Niin joutuin, kuin hänen ikäisensä voi, kiiruhti hän takaisin tupaan. Hän astui juuri sisään ovesta, kun Romula kirkasi kovasti ja vaipui voimatonna alas.

"Mikä nyt on?" kysyi Licinius peljästyneenä ja koetti tukea häntä.

Mutta samassa tuokiossa sai hän jälleen takaisin voimansa ja mielenmalttinsa. Hän osotti metsänreunaan.

"Sotamiehiä — me olemme hukassa!" huudahti hän.

Metsän pimeydestä oli useita ratsasmiehiä tullut näkyviin. He seisahtuivat hetkiseksi katselemaan ympärillensä. Sitten ratsastivat he neliä veneen luokse.

"Taivas tahtoo minulle turmiota", huokasi Licinius ja vaipui teljalle. "Tahdon siis kärsiväisesti kärsiä vaikeimmankin."

"Rohkeutta", virkkoi Romula luottamuksellisella äänellä ja oikaisi ylpeästi itsensä suorana ylös. Hän seisoi siinä säteilevin silmin ja punottavin poskin — kokonaan toisenlaisena kuin ennen. Heikosta tytöstä oli yht'äkkiä tullut uskalijas sankaritar. "Jos jumalat antavat sinut nyt alttiiksi", sanoi hän rohkeasti, "tahdon minä sinut pelastaa."

Voimakkaalla kädellä tarttui hän airoon ja sysäsi veneen rannasta sellaisella vauhdilla, että se töytäsi pitkälle ulos maasta. Sitten tutki hän mistä tuuli kävi ja järjesti pikaisesti purjeet. Pursi kiiti kevyisesti pitkin vettä.

"Me olemme pelastuneet", sanoi hän seuralaisellensa, joka vielä istui ikäänkuin halvattuna. "Kuuletko, pelastuneet?"

Nyt nousi Licinius seisoalleen. Mutta hänen kielensä oli ikäänkuin sidottuna eikä hän voinut kiittääkään tyttöä kuin äänettömällä silmäyksellä.

Ratsasmiehet pysähtyivät rannalle ja huusivat poiskiitäville, mutta nämät eivät saaneet selvää yhdestäkään sanasta, mitä he sanoivat. Yksi heistä otti kiinni Steniuksesta, joka samassa tuokiossa palasi verkkonsa kanssa. Sitten meni koko joukko majaan. Mitä sen jälkeen tapahtui, ei voinut erottaa veneestä, sillä he olivat jo tulleet pitkän matkan päähän. Mutta Romula ja Licinius katsoa tuijottivat vielä kauan äänettöminä maalle päin.

Licinius katkasi ensin äänettömyyden.

"Mihin, Romula?" kysyi hän nöyrästi.

Tyttö näytti itään päin.

"Aenariaan. Mitä Stentus lupasi, täyttää Romula."

"Mekö uskaltaisimme yksinämme aavalle merelle? Tyttö, etkö koskaan ole nähnyt aaltojen raivoavan ja kohoilevan vesivuorina?"

Romula naurahti.

"Missä aallot raivoavat ja särkyilevät kallioita vasten, siellä olen aina kaikkein mieluisimmin oleskellut", sanoi hän. "Aallot ovat minun tuttuja leikkisisariani — minäkö pelkäisin niitä?"

Hän veti tiukemmalle purjenuoraa ja käänsi peräsintä. Nopeasti kuin nuoli kiiti oivallinen pursi yli aaltojen. Sardinian rannikko katosi heidän näköpiiristänsä, eikä niin pitkälle kuin silmä kantoi ollut muuta nähtävänä kuin taivas ja aaltoileva meren pinta. Licinius silmäili seuralaistansa ihmetellen. Lapsellisesti ilokkaasta, lapsellisesti ujosta tytöstä oli tullut vakainen, kunnioitusta herättävä, luja nainen. Hänen hennot, valkoiset kätensä pitivät tukevasti kiinni paksuista köysistä ja kovasta peräsintangosta.

Kaksi tuntia oli kulunut. Nyt sitoi Romula kiinni peräsimen, otti esiin kirjarullan vaatteensa laskoksesta ja sanoi vienolla äänellä:

"Sinä lupasit lukea minulle, mitä äitivainajani on kirjoittanut tähän. Lieneeköhän sopivampaa aikaa siksi kuin nämät vakaiset runsaskohtaloiset hetket?"

Licinius nyökäytti äänetönnä päätään ja tarttui rullaan.

"Kreikankielellä kirjoitettu", jupisi hän. "Ymmärräthän kreikkaa?"

Tyttö myönsi hänen kysymykseensä.

"No kuule sitten, mitä näissä lehdissä on."

Hän luki:

"Miten sydäntäni kirvelee kun ajattelen näitä päiviä! Onkohan minulla voimaa kirjoittaa noita peljättäviä tapauksia piirteestä piirteesen. Pelkään käteni kieltävän palveluksensa minulta, ja kuitenkin täytyy minun se tehdä. Minä en tahdo pitää tyttäreltäni salassa tätä perintöä. Hän on näistä riveistä oppiva enemmän kuin monivuotisesta elämänkokemuksesta. — — Ihana Korintto! Useain muiden sodassa vangittujen orjaraukkain kanssa tulin tähän kaupunkiin, mutta unhotin kahleeni ja surullisen kohtaloni, kun näin sen päilyilevän meren, sen ylpeät palatsit, sen marmoritemppelit; minä riemastuin sen loistosta kuin lapsi — ja olinkinhan myös ainoastaan lapsi, vasta kuusitoistavuotias.

"Minut myötiin rikkaalle Archiaalle. Minä miellytin häntä; hän pani kätensä olkapäälleni ja sanoi: 'Olen ostanut sinut; sinä saat hyvän isännän.' Minä uskoin sen ja rohkeasti astuin minä marmoripylvästen välitse hänen palatsiinsa. Joukko palvelijoita otti meitä vastaan; ne olivat minun kumppalejani. Archias jätti minut heidän joukkoonsa ja katosi huoneen sisustaan."

"'Mikä on nimesi?' kysyi eräs. — 'Lydia.' — 'Oivallisesti', ja joku alkoi laulaa muutamia värsyjä, joissa nimi Lydia esiytyi. Toiset nauroivat. Se loukkasi minua kovin ja kyyneleet tulivat silmiini. Silloin tuli pitkä, solakka nuorukainen. Hän oli kuullut värsyt ja huomannut minun suruni. 'Hävetkää', sanoi hän kääntyneenä orjihin, 'kiusaamasta lapsiraukkaa irstaalla leikillänne'. 'Tule', sanoi hän sitten minulle; 'minä vien sinut Anthusan tykö!' Minä seurasin häntä kernaasti. Hänellä oli päällänsä valkoinen, kultareunuksinen silkkitoga. Hänen pitkät hiuksensa riippuivat hänen hartioillaan. Hän seisattui erään oven eteen ja huusi: 'Anthusa!' Vanha ämmä tuli ulos. 'Minä tuon tässä sinulle nuoren tytön. Pidä hoidossasi hänet.' Vanhus nyökäytti päätänsä, ja nuorukainen meni pois katsomatta minuun. Vanhus otti minut ystävällisesti vastaan. 'Sinä voit pitää itseäsi onnellisena, lapsi', sanoi hän, 'että olet tullut Archiaan huoneesen.'

"'Kuka oli tämä nuorukainen', kysyin minä, ollessani yksin ämmän kanssa.

"'Kukas muu kuin meidän Philemon, Archiaan poika. Hän on hyvä herra, jolta voi saada kaikkea. Vanha herra on ankarampi, ja on hänellä omituisuuksensa.' Minä asuin yhdessä Anthusan kanssa, ja hän alkoi pitää minusta yhä enemmän ja enemmän, kun minä kaikella uutteruudella koetin auttaa häntä työssänsä. Ylimalkaan oli minulla kuitenkin kyllältä aikaa ja sentähden ikävystyin välistä. Minä valitin siitä Anthusalle. Hän mietti mitä olin sanonut ja kysyi minulta eräänä päivänä, tahdoinko oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Minä löin käteni yhteen ihastuksesta. Ei sentähden, että minulla oli niin suuri tiedonhalu, vaan sentähden, että uteliaisuudessani tahdoin tulla tuntemaan, mitä kirjoittaminen ja lukeminen oikeastaan oli. Seuraavana päivänä tuli vanha mies, jonka piti antaman minulle opetusta. Minä opin kohta kirjoittamaan ja lukemaan, ja sitten piti minun myöskin oppia filosofiaa. Niin ehdotti opettajani, ja Anthusa oli hänen kanssansa yhtä mieltä. Mutta ennenkuin opetus siinä alkoi, vannotti ukko minua juhlallisesti, pitämään ja säilyttämään salaisuutena kaikki, mitä hän minulle opetti, kunnes opetus oli päättynyt. Minä lupasin sen. Kun kolme kuukautta oli kulunut, sanoi hän minulle täytyvänsä lopettaa opetuksen, sillä hänen piti lähteä Korinttoon. Mutta ennenkuin hän jätti minut, tahtoi hän vielä panna minulle yhden kysymyksen. Se kysymys oli: 'Uskotko mitä olen sanonut sinulle? Uskotko Herraan Jesukseen Kristukseen?' ja minä vastasin ääneeni ja iloisesti: 'Uskon, minä uskon Herraan Jesukseen Kristukseen.' Muutama päivä sen jälkeen vei hän minut kunnianarvoisen ukon tykö, joka kysyi minulta, pysyinkö tunnustuksessani, ja kun minä vastasin pysyväni, kutsui hän siihen muutamia naisia, jotka veivät minut erääsen toiseen huoneesen, ja siellä kastettiin minut. Minä olin nyt kristitty.

"Anthusa tiesi kaiken tämän ennenkuin se tapahtuikaan, ja koki minua estellä. Mutta kun sanoin hänelle, ett'ei mikään voinut estää minua kristityksi tulemasta, antoi hän siihen myönnytyksensä. Kuitenkaan ei hän sallinut minun käydä kristityiden kokouksissa, sillä hän pelkäsi Archiaan saavan tietää sen ja vihastuvan minuun.

"Pääsijäispäivänä en kuitenkaan antanut estää itseäni. Menin kokoukseen, joka oli minulle melkein tuntematon. Sittenkuin esimies oli pitänyt puheen ja lukenut rukouksen, meni hän pöydän luokse, jolla oli leipää ja viinaa, ja siunasi ne juhlallisilla sanoilla. Sitten ottivat miehet — niitä sanottiin diakoneiksi — viinalla täytetyt astiat ja siunatut leivät ja antoivat ne läsnäolijoille. Yksi diakoneista näytti minusta Philemonilta. Levottomasti loin silmäni häneen. Minä tunsin paikalla hänet ja menin piiloon toisten joukkoon, jott'ei hän saisi nähdä minua. Mutta kun diakonit rupesivat jakamaan leipää ja viinaa läsnäolijoille, huomasin kauhistuksekseni hänen lähestyvän sitä väkiryhmää, jossa minä olin. Sydämmeni alkoi sykkiä hänen lähetessään. Minä loin silmäni maahan. Mutta kun hän lausui sanat: 'Tämä on Kristuksen ruumis', täytyi minun nostaa kasvoni ja sanoa amen. Nyt tunsi hän minut. Minä näin selvästi, kuinka hän hämmästyi nähdessään minut täällä. Mutta hän ei sanonut minulle yhtään sanaa. Kotiin tultuani ilmoitin Anthusalle, mitä oli tapahtunut. Hän nauroi vaan ja sanoi: 'Olen kauan tietänyt, että Philemon on kristitty."

"Miten minä tunsin itseni ylpeäksi ja rohkeaksi tämän pääsiäisjuhlan jälkeen.

"Eräänä päivänä, kun Anthusa oli mennyt ulos, ja minä, surullisena ja kotoni muistoihin vaipuneena, seisoin nojautuneena ovenpieltä vasten, tuli Philemon äkkiä sisään. 'Chaire' (terve), lausui hän ja ojensi minulle kätensä. Minä tunsin itseni kovin punastuvan.

"'Minulla on ollut ilo siitä', jatkoi hän lempeällä äänellä, 'että näin sinut veljieni joukossa. Mutta sano minulle, mikä on vienyt sinut pelastukseen!'

"Minä kerroin hänelle kaikki. Hän naurahti, kun olin lopettanut. 'Olkoon päätöksesi sinulle siunaukseksi', sanoi hän. Hän ojensi minulle kätensä ja silmäili minua. Hänen silmänsä olivat kauan minussa. Minä en tohtinut katsoa ylös. Sitten meni hän pikaisesti pois. Tästä kohtauksesta on elämäni suurin onni sekä onnettomuus johtunut.

"Tuskin kului nyt yhtä päivää, ett'ei Philemon käynyt meidän luonamme. Minä tiesin ketä hänen terveisillä käyntinsä tarkoitti, ja kun hänen uskolliset, mustat silmänsä katsoivat minuun, tunsin minä itseni onnelliseksi ja ylpeäksi.

"Niin kului monta viikkoa. Pääsiäisjuhla tuli taaskin, ja minä menin veljien kokoukseen. Myöskin Philemon oli siellä, mutta tällä kerralla jakoi hän viinaa ja leipää toiselle ryhmälle, eikä sille, jossa minä seisoin. Meidän silmäyksemme kohtasivat toisiaan vaan pikimmältään. Sillä me tiesimme kumpikin, ett'ei meidän sopinut tulla maailmallisissa ajatuksissa Herran huoneesen ja Herran pöytään.

"Jumalanpalveluksen loputtua seurasi hän minua kotiin ja silloin kysyi hän minulta, tahdoinko Jumalan ja ihmisten edessä tulla hänen omaksensa, ja minä, hyljätty ja turvaton, uskoin ilolla kohtaloni hänen ja tulevaisuuden haltuun."

"Mutta kohta alkoivat synkät aavistukset tehdä minulle levottomuutta ja estää minua nauttimasta sitä onnea, jonka toivoin saavani. Minä turvauduin uskontoon, ja luin ahkerasti hartauskirjaa, jonka Philemon oli antanut minulle. Seuraavat sanat olivat erittäinkin lohdutuksenani: Joka Korkeimman varjeluksessa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa oleskelee, hän sanoo Herralle: Minun toivoni ja linnani, minun Jumalani, johonka minä uskallan.

"Eräänä päivänä, kun luin niitä sanoja, aukeni äkkiä ovi ja Archiaan orjien päällysmies astui sisään. Hän käski kovalla, melkein uhkaavalla äänellä minun seurata häntä, ja kun minä epäröivästi ja kysyvännäköisesti katsoin Anthusaan, otti hän minua niin kovasti kädestä kiinni, että minun täytyi huutaa. Sitten vei hän minut pihan yli ja ulos kadulle. Matkavaunut seisoivat siellä valmiina. Minun täytyi nousta niihin. Hän istuutui viereeni. Hevoset lähtivät liikkeelle, ja me kuljimme nopeasti pois.

"Minä kysyin häneltä nyyhkien, mihin hän aikoi viedä minut.

"'Ensin Ateenaan. Mihin sitten, en tiedä', oli hänen tunteeton vastauksensa.

"Minä kiertelin käsiäni epätoivossa. 'Pelasta minut, Philemon!' huusi sieluni. Silloin tuli päähäni yhtäkkiä se ajatus, että kärsin hänen tähtensä, että tahdottiin erottaa minut hänestä. Tämä ajatus muuttui yhä enemmin ja enemmin visseydeksi minussa, ja tästä visseydestä voin saada lepoa ja tyytyväisyyttä. Olin varma siitä, että, jos niin oli laita, Philemon ei laiminlöisi mitään keinoa, saadakseen kohtaloni lievitetyksi ja minut vapautetuksi. Ja hiljaa kuuluivat minulle psalmistan sanat: Joka Korkeimman varjeluksessa istuu, hän sanoo Herralle: Minun toivoni ja linnani, minun Jumalani, johonka minä uskallan.

"Komeilla marmoritemppeleillä kaunistettu linna tuli näkyviini aamun koittaessa. Sen harjojen yli kohosi suunnattoman suuri jumalankuva, kiiltävä keihäs kädessä. Minä tiesin, että linna oli Ateenan Akropolis. Vaunut seisattuivat; me tulimme niistä ulos ja astuimme erästä katua ylöspäin. Rappeutuneen huoneen edustalla seisattui seuralaiseni ja kysyi portinvahdilta, oliko Kallimachos kotona. Vahti nyökäytti päätään ja me astuimme sisään. Kohta seisoimme lihavanlännän miehen edessä, jolla eli suuret, verevät kasvot. Hän nauroi, nähdessänsä minut. 'Hyvä tavara', sanoi hän orjien päällysmiehelle. 'Mutta minun varastoni on aivan täpötäynnä. Minulla ei ole tilaa useammille'. Kun seuralaiseni kuitenkin sanoi hänelle ett'ei tässä ollut puhetta hinnasta sekä kuiskasi muutamia sanoja hänelle korvaan, naurahti hän viekkaasti, antoi kädellään minulle merkin seurata häntä, työnsi auki erään oven ja käski minun astua sisään.

"Nyt olin suuressa, puolihämäräisessä huoneessa. Tuskin olin päässyt sisään, kun joukko naisia hypähti ylös ja alkoi ahdistaa minua kysymyksillä, mistä tulin, mikä oli nimeni ja mitä oli maksettu minusta. Minä tiesin nyt, missä olin. Orjankauppiaan huoneessa!

"Jyrkästi hääsin minä pois kiihkeimmät kyselijät ja istuuduin tuolille, joka oli nurkassa. Kaikkein läsnäolevaisten silmät olivat minuun kääntyneinä. Onnettomia, nuoria sekä vanhoja, istui täällä sekaisin. Aivan vieressäni istui vaaleankiharainen barbaarityttö ja puhdisti villoja; tuolla toisella puolella huonetta tuijotti juutalaisnainen minuun hehkuvin silmin. Toiset olivat vaiti, toiset nauroivat ja laskivat leikkiä. Välistä kuului korviini sanoja, jotka nostivat punan poskilleni.

"Hetken kuluttua tuli tyköni vanha muija, jolla oli terävät, tiedustelevat silmät, ja antoi minulle käsityötä, kehoittaen minua olemaan ahkeran.

"Kuinka onnelliseksi tunsinkaan itseni, kun sain tehdä työtä! Se käänsi mieltäni pois ajattelemasta tilani peljättäväisyyttä ja antoi minulle enemmän rohkeutta ja luottavaisuutta.

"Pimeän tullessa sain muutamia tyynyjä ja peitteitä tehdäkseni itselleni makuusijan. Kun se oli valmiina, otin salaa esiin rukouskirjani, painoin sitä huuliani vasten ja aloin lukea ilta-auringon viimeisissä säteissä.

"Silloin astui Kallimachos sisään. Hän näki kirjan ja tuli paikalla luokseni, kysyen minulta, taisinko lukea ja kirjoittaa.

"Myönnettyäni siihen, otti hän lehden, ojensi minulle kirjoituspiirustimen ja käski minun kirjoittaa jotakin: Minä kirjoitin silloin nämät värsyt Sofokleen Antigonesta:

"Ihmettä mont' on. Inhiminen Kaikkein tenhosin ihme on. Talven myrskyjä uhmaillen, Kulkevi hän meren aavaston, Vaikk' ylt'ympäri lainehien Vaan valkotyrskyt pauhaa."

"Kallimachos katsoi kirjoitustani ihmetellen ja tästä hetkestä lähtein tuli minun tehtäväkseni näytelmäkappaleiden kopioiminen.

"Niin kului kahdeksan päivää, jotka käytin kirjoittamiseen ja käsitöihin vaihetellen. Yhdeksättä päivää orjankauppiaan huoneessa ollessani tuli Kallimachos tyköni kahden miehen seuraamana. Kauhistuksella kuvailin mielessäni, että ne olivatkin ostajia ja tuskan tunteella ajattelin itsekseni, että ostavat ehkä minut. Tosin ei nykyinenkään tilani ollut suloinen, mutta se oli turvallinen ja kauhistuksella odottelin toisen isännän haltuun joutumista. Mutta ihmeekseni lukivat nämät molemmat miehet ainoastaan orjattaret, rupeamatta heitä likemmin tutkistelemaan. Minua kummastutti se. Eivätkä myös totisen ja kunnioitusta herättävän ulkomuotonsa puolesta nämät molemmat vieraat minusta näyttäneetkään orjankauppiailta.

"'Ainoastaan yhden erotan pois', sanoi Kallimachos, osottaen minua. 'Hänettä en voi olla'. Molemmat miehet katsoivat minuun hetkisen tutkivin silmin. Sitten tuli toinen heistä minun tyköni ja kysyi minulta, mistä olin. Mutta ennenkuin vielä ennätin vastata, otti hän pergamenttilehden, jolle olin kirjoitellut muutamia ajatuksiani joutohetkinä. Hän näytti hämmästyneen ja osotti lehteä seuralaisellensa, johon myöskin tuli hämmästyksen merkkiä. He juttelivat hiljaa hetkisen aikaa Kallimachon kanssa. Sitten astui se, joka oli ottanut minulta pergamenttilehden keskelle huonetta ja lausui korkealla äänellä: 'Te naiset ja neitsyet, jotka olette tässä kokoontuneina, olette vapaat orjuudestanne. Seuratkaa minua, että saan viedä teidät sinne, jossa pidetään huolta sekä ruumiistanne että sielustanne.'

"Sanomaton riemu syntyi. Useat orjattarista riensivät puhujan luokse suutelemaan hänen kättänsä tai halailemaan hänen polviansa. Vasta nyt saattoi oikein nähdä, kuinka onnettomiksi nämät raukat olivat tunteneet itsensä. Minulla oli myöskin halu saada kiittää miestä, mutta samassa tuokiossa astui hän minun tyköni ja ojensi minulle kunnioittavaisesti kätensä.

"'Terve, sisar, Kristuksen palvelijatar!, virkkoi hän. Minä silmäilin häntä hetken hämmästyksellä. 'Sinähän olet kirjoittanut nuot sanat, jotka luin pergamenttilehdestä: Joka korkeimman varjeluksessa istuu, hän sanoo Herralle — 'Kyllä', vastasin minä, 'minä uskon Kristukseen'.

"'Minä olen Ateenan seurakunnan presbyteri, Onesimus. Ja tämä on minun kanssaveljeni Aristarchos!'

"Sitten selitti hän minun olevan vapaan ja kertoi Ateenan seurakunnan keränneen kokoon summan rahaa, ostaakseen vapaiksi Kallimachon tykönä olevat orjattaret ja tehdäkseen siten Herralle otollisen työn. Heidät piti vietämän seurakuntaan ja opetettaman evankeliumissa, että he tulisivat osallisiksi pelastuksesta.

"Puolen tunnin kuluttua lähdimme me Kallimachon huoneesta. Orjattaret vietiin erityisiin kristityihin perheihin. Minä tulin omasta pyynnöstäni Onesimukselle. Hän tarttui käteeni ja vei minut puolisonsa ja molempain tytärtensä tykö. He ottivat minut vastaan kuin tyttärensä ja sisarensa, syleilivät ja suutelivat minua, ja kohta tunsin minä itseni niin perehtyneeksi heidän keskuuteensa, kuin olisin ollut heillä jo monta vuotta. Minä kerroin heille suruni ja kärsimyksenä, salaamatta mitään. Onesimus sanoi minulle nyt että heidän seurakuntansa oli alinomaisessa yhdistyksessä Korinton seurakunnan kanssa ja lupasi lähettää kirjeen Korinton piispalle hankkiakseen minulle likempiä tietoja.

"Mitkä onnelliset päivät olivat minulla nyt! Jo toisena päivänä antoivat molemmat sisaret minulle kultaisen rannerenkaan, johon oli piirretty sanat: Herra, auta palvelijatartasi Lydiaa.

"Onesimus ei ollut päivillä paljon kotona. Sielunhoito piti hänen aikansa hyvin ahtaalla. Varhain aamuisin kokoonnuimme me rukouksiin. Onesimus aina silloin luki ja selitti kappaleen pyhästä raamatusta. 'Aamulla nähköön aurinko pyhän kirjan polvillasi', oli hänellä usein tapana sanoa. Me päätimme hartautemme aina psalmeilla, ja samalla tavalla ylensimme mieltämme ennen levolle menemistämme.

"Mikä rauha vallitsi tässä huoneessa! Oi siunatut kodit, joissa Herran hengellä ja sanalla on sijansa! En tiedä, rakas tyttäreni, suoko taivas minulle sen, että saan kuoliossani jättää sinut kristillisessä mielenlaadussa kasvatettuna. Mutta jos vaellatkin pakanain tiellä näitä rivejä lukiessasi, niin käy kokemaan mitä äitisi on kokenut. Silloin löydät rauhan sielullesi. Tule valkeuteen, jotta saisit elämän, tule lähteelle, jotta saisit juoda virvoitusta. Katso sielujen paimenta, kuinka uskollisesti hän johdattaa omiansa, kokoo eksyneitä, tukee väsyneitä ja raskautetulta.

"Kahdeksan päivää sen jälkeen sai Onesimus kirjeen Korintosta. Piispa kirjoitti, ett'ei Philemon nykyjään oleksinut siellä, vaan että hänen isänsä oli karkoittanut hänet eräälle maatilalle Elikseen. Ei tunnettu seurakunnassa sen maatilan nimeä, mutta luultiin voitavan odottaa, että Philemon kohta itse ilmoittaisi itsestänsä piispalle, joka silloin paikalla lähettäisi tietoja Ateenaan.

"Tässä kirjeessä ei tosin ollut mitään varsinaista ilahuttavaa, mutta ei myös mitään epämyötäistäkään. Minä toivoin parhainta, sillä toivo, sanoo apostoli, ei anna häpeään tulla.

"Muutamaa päivää myöhemmin näin portinvahdin huoneessa vieraan. Paikalla tuli minulle ajatus, että se oli sanansaattaja Korintosta. Minä menin kiiruusti sisään ja huomasin Onesimuksen peittelevän kirjettä, jota hän näytti paraillaan olleen lukemassa. Minä peljästyin, sillä tieto, jota minulle ei ilmoitettu, oli varmaan paha. Mutta minun täytyi hillitä itseäni, ja kotilaisteni iloisat kasvot rauhoittivatkin myös minut, sillä tiesin, että he olisivat murhehtineet, jos tieto olisi ollut onneton.

"Niin kului kuukausi levottomassa odotuksessa. Silloin astui eräänä aamuna Onesimuksen puoliso minun tyköni salamielisesti hymyillen ja pyysi minun tuokioksi menemään etusaliin, sillä joku odotti minua siellä. Minä tottelin hänen kehoitustansa, ja siellä seisoi se mies, jota voin kutsua sulhasekseni.

"Philemon kertoi meille kaikki, mitä hän oli saanut kokea viime kuukausina. Hän oli ilmaissut isälleen suhteensa minuun, mutta Archias oli vannonut kaikkein taivaisten sekä maanalaisten jumalain kautta, ei koskaan sallivansa sellaista yhdistystä. Ensin koetti hän kuitenkin taivuttaa poikaansa hyvällä. Mutta kun Philemon, näistä koetuksista huolimatta, pysyi lujana, ryhtyi hän väkivaltaisiin toimiin: Minut lähetettiin Ateenaan orjankauppiaalle myötäväksi, Philemonin täytyi muuttaa Elikseen, jotta hän siellä, maailmasta erotettuna, tulisi järkevämmälle mielelle. Mutta hän oli diakoni, ja seurakunta rupesi kohta kuulustelemaan syytä hänen katoamiseensa, ja myöskin Philemon puolestansa katsoi velvollisuudekseen ilmoittaa olopaikkansa piispalle. Uskollinen orja välitti kirjevaihtoa. Kun Philemon sai tietää minun olevan turvassa Ateenassa, ei hän pitempään viipynyt Eliksessä. Hän pakeni ja onnistui suurien vaivojen perästä pääsemään Ateenaan.

"Kaksi päivää sen jälkeen siunasi kirkko meidän sydämmemme liiton. Onesimus teki piispan luvalla tämän juhlallisen toimituksen. Me olimme puolisot, eikä nyt muuta kuin tuumittelemaan vastaisuudesta.

"Onesimus neuvoi meitä asettumaan alussa johonkin kaukaiseen maakuntaan, ehkä Vähään Aasiaan, jotta olisimme turvassa Archiaan hankkeilta. Jonkun ajan kuluttua kun hänen ensi vihansa oli laimistunut, tekisi Korinton piispa sovituskoetuksen. Jos tästä kaikesta olisi onnellinen seuraus, niin voisimme heti palata Ateenaan takaisin.

"Me suostuimme Onesimukseen ja lyhyen neuvottelun perästä päätimme valita Epheson olopaikaksemme. Onesimus toimitti meidät Epheson piispan suosioon, ja neljätoista päivää sen jälkeen lähdimme matkalle uuteen kotoomme.

"Olimme olleet päivän ja yön matkalla. Aurinko hymyili ystävällisesti, ja Philemon osotti minulle, kulkeissamme pitkin rannikkoa, esi-isiemme jalokunniaisen taistelupaikan, Salamin lahdekkeen, onnettoman Aeginan ja hopearikkaan Laurion kukkulat.

"Seuraavana päivänä peittyi taivas pilveen ja puolenpäivän aikaan nousi ankara myrsky, joka yltyi yltymistään ja hurjalla vauhdilla ajoi haahtea läpi aaltojen. Samalla tavalla kuljetti myrsky meitä koko yön, ja vavisten odotin minä joka hetki haahteamme viskautuvaksi jollekin karille. Vihdoinkin koitti aamu, ja harmaassa sumussa havaitsin mustia kallioita edessämme. Ilolla huomautin Philemonille, että oli meillä maa läheisyydessä, mutta hän katsoi vaan totisena sinne päin, johon osotin eikä virkannut sanaakaan.

"Taaskin kului puoli tuntia. Yhä selvemmin rupesi häämöttämään se saari, jota lähenimme — silloin täristi haahtea niin ankara sysäys, että minä kaaduin. Minä kuulin peljättävän jyryn ympärilläni, näin valtavan aallon loiskahtavan ylitseni — sitten menin tiedottomaksi.

"Herätessäni näin olevani vihelijäisessä majassa. Kaksi parrakasta miestä katsoa tuijotti minuun. Minä kysyin puolisoani, mutta he eivät alussa ymmärtäneet mitään, sitten sanoi toinen heistä, että kaikki hukkuivat. Minä kirkasin niin tuskallisesti että molemmat miehet peljästyivät. Minä tahdoin hypätä ylös, mutta vaivuin jälleen alas ja menin uudelleen tiedottomaksi.

"En tiedä kuinka kauan makasin tällä tavalla tiedottomana. Vaan kun jälleen tulin tuntooni, niin olin yksinäni. Vaikka vaivoin, nousin nyt kuitenkin ylös. Silloin astuivat molemmat miehet sisään. Huomasin heidän iloitsevan minun virkoamisestani, mutta se oli semmoista iloa, kuin linnunpyytäjällä on pyytönsä onnistuttua.

"Hetken kuluttua rohkasin mieltäni ja menin rannalle etsimään niiden kuolleiden joukosta, jotka meri oli ajanut rantaan, puolisoni ruumista. Minä löysinkin hänet heti. Hän oli valkoisella hiekalla ikäänkuin uinaileva, kasvot levollisina ja lempeinä.

"Minä olin kauan polvillani ja rukoilin hänen ruumiinsa vieressä. Sitten menin pikaisesti majaan ja hankin itselleni muutamia työkaluja. Tahdoin itse tehdä kuolleelle haudan. Läheisen kallion hauraasen kylkeen koversin pienen hautaloukun. Molemmat miehet auttivat minua ruumiin panemisessa siihen ja loukun sulkemisessa suurella kiviliuskalla. Tähän kiviliuskaan piirsin minä omalla kädelläni":

Tässä lepää diakoni Philemon Korintosta, minun rakas puolisoni, jonka kanssa taivas on suonut minun elää yhdessä ainoastaan seitsemäntoista päivää.

Ainoastaan kuolemallansa tuotti hän minulle surua.

Viidenkolmatta vuoden, kolmen kuukauden ja yhdeksäntoista päivän ijässä meni hän pois tästä ajasta elämään Jumalassa ja Kristuksessa.

Rauha olkoon kanssasi!

Sinä, elämän kala, virvoita häntä.

"Minun senjälkeiset elämänvaiheeni ovat pian kerrotut. Jo seuraavana aamuna selittivät molemmat miehet minulle aikovansa myödä minut Priessassa. Tämän kaupungin nimestä päätin meidän olevan Keos-saarella. Me lähdimme matkaan. Tunnin väsyttävää matkaa tehtyämme, kuljimme erään maatalon ohitse, jonka ovella seisoi ukko. Se äänetön suru, joka tuli näkyviin minun ulkomuodossani, herätti hänessä luultavasti sääliä, sillä hän tuli miehien luokse ja kysyi heiltä, kuka minä olin. He kertoivat hänelle niin paljon kuin tiesivät minusta ja hetkisen aikaa kauppaa hierottuansa osti hän minut. Sillä tavalla tulin minä Eumeneen omaisuudeksi. Hän piti minua tosin kuin orjatarta ainakin, mutta työni oli helppoa ja päiväni verrattain hyvät.

"Hänen huoneessansa synnyit sinä, tyttäreni. Miten minä olin iloinen, kun katsoessani silmiisi näin kasvoissasi puolisoni kasvojen piirteet!

"Kolme vuotta sen jälkeen kuoli Eumenes. Priessasta tuli hänen sisarensa poika ottamaan haltuunsa perintöä. Tuskin olin tuntia ollut tämän siveellisessä suhteessa vajonneen miehen kanssa saman katon alla, ennenkuin päätin itsekseni karata.

"Ja minä karkasin. Sen kultaisen rannerenkaan, jonka Onesimuksen tyttäret olivat lahjoittaneet minulle, möin juutalaisille kaupustelijoille rahaa saadakseni. Koressassa tapasin haahden, joka juuri oli lähtemäisillään Italiaan, ja minä seurasin sen mukana.

"Muutaman päivän kuluttua tunsin itseni niin sairaaksi, ett'en jaksanut olla ylhäällä koko päivässä. Silloin leikittelin sinun kanssasi ja sinun maatessasi kirjoitin nämät lehdet, jotka määräsin sinulle.

"Minun tilani huononee. Minä koen kaikin voimin pitää itseäni pystyssä. Kaikki ovat hyvin ystävällisiä minulle, erittäinkin on perämiehellä — hänen nimensä on Stentus — suuri huoli sinusta ja minusta. Palkitkoon Herra hänelle kaikesta, mitä hän on meille tehnyt!

"— — Tänään laskemme Messanan satamaan, jossa haahti tulee seisomaan päiväkauden. Kun vaan jaksaisin nousta ylös! Viime yönä olin kovin murheissani siitä, että kutsuin Stentuksen tyköni ja otin häneltä sen lupauksen, että hän pitäisi huolen lapsestani, jos kuolen. Olen tuntenut itseni syvästi liikutetuksi, mutta olen lohduttanut itseäni Herran sanalla ja hiljaa sanonut itsekseni: 'Joka Korkeimman varjeluksessa istuu ja Kaikkivaltiaan varjossa oleskelee, hän sanoo Herralle: Minun toivoni ja linnani, minun Jumalani, johonka minä uskallan'.

"— — Näen vuoteeltani kuinka korkea vuori kohoaa tuolla kaukana. Stentus sanoo meidän lähestyvän Napolin selkää. Jumalalle kiitos että pääsemme kohta maihin! Minä tunnen, ett'en kauemmin voi kestää tätä matkaa. Erittäinkin tänään on meri rauhaton — — —"

Vaaleana ja kyyneleet silmissä istui Romula Liciniuksen edessä. Ikäänkuin hänen tietämättänsä hoitelivat hänen kätensä peräsintä ja purjeita, mutta hänen sielunsa oli yhä hänen äitinsä vaiheiden kertomuksessa, jonka hän juuri oli kuullut itsellensä luettavan. Licinius koki lohduttaa häntä, mutta hän pudisti vaan päätänsä, eikä virkkanut mitään.

Niin istui hän äänetönnä ja omiin ajatuksiinsa vaipuneena, kunnes tuli ilta ja aurinko alkoi heitellä säteitänsä vinoon meren kimaltelevan pinnan yli, ja samalla tavalla istui hän vielä yön tultua, jolloin hänen täytyi ohjata venettä tähtien mukaan.

Murheellisena silmäili Licinius häntä, kun hän istui siinä, silmäillen ylös taivaalle, mutta hänen ruumiinsa oli uupuneena kuluneen ajan vaivoista ja ponnistuksista, ja hän vaipui siis kohta vienoon uneen.

Kun aamu koitti ja tähdet vaalenivat, oli sakea sumu laskeutunut veden päälle ja peitti näköalan. Romula pani kiireesti kokoon purjeet; hän tahtoi odottaa kunnes sumu olisi hälvennyt, jott'ei purjehtisi väärään suuntaan.

Hitaasti ajelivat aallot venettä eteenpäin. Romula oli noussut seisoalleen ja katseli tarkkaavaisesti ympärilleen. Nyt luuli hän huomaavansa sumun seassa mustan kohdan, ja kohta tuli näkyviin vene, jossa oli viisi miestä. Miehet huomasivat myös hänet ja silmäilivät hetken aikaa hämmästyksellä tätä valkovaatteista naisolentoa, liehuvine hiuksineen. Sitten tarttuivat he ripeästi airoihin ja jupisivat hiljaa rukouksen, sillä he luulivat näkevänsä veden jumalattaren. Romula huomasi heidän säikähdyksensä ja nosti käskevän näköisesti kätensä. Miehet antoivat airojen vaipua.

"Terve teille ja onnea matkalle!" huusi hän heille. "Voitteko sanoa minulle, missä päin Aenaria on?"

He näyttivät jokainen samaan suuntaan. Romula kiitti heitä ja levitti jälleen ripeästi purjeet, ja vene kulki nyt nopeasti eteenpäin raittiissa aamutuulessa.

Licinius oli sill'aikaa herännyt puhujain äänten hälystä.

"Kohta olemme matkamme perillä", sanoi Romula hänelle. "Vaikeimmasta on päästy."

"Jumalalle kiitos", vastasi Licinius. "Kuinka olenkin iloinen, että pääsemme Aenariaan. Muistelen itselläni olevan hyvän ystävän tällä saarella. Hänen nimensä on Qvintilius; hän oli ennen legaatti Itämailla. Hän ottaa varmaan minut vastaan, ja hänen puolisonsa, joka on hyvä ja jalomielinen nainen, on hyvillään, kun tulee tuntemaan sen, joka niin rohkeasti toi minut yli aavan meren."

Romula naurahti tuskallisesti. "Kääntäkööt jumalat kaikki parhain päin", sanoi hän.

Aurinko oli jo päässyt korkeimmillensa, kun saari rupesi häämöttämään kaukana taivaanrannalla. Se oli Aenaria.

Licinius silmäili saarta, joka alkoi yhä selvemmin näkyä. Nuorena oli hän ollut Aenariassa ja tunsi vallan hyvin kulkuvedet täällä. Hän kävi siis väsymättömän tytön sijaan perää pitämään, ja huomattuansa, että he olivat purjehtineet saaren eteläistä rannikkoa kohti, joka oli vallan autiota, jyrkästi mereen putoavine vuoriseinämöineen, käänsi hän peräsintä ja laski luodetta kohti. Kohta oli hän ennättänyt saaren läntisimpään kohtaan. Ihastuksella tervehti hän nyt Kumen akropolia, joka näkyi meren takaa, ja Apenniinien kukkuloiden alapuolella, jotka kohoilivat toinen toisensa takana, levisi hänen silmiensä eteen hedelmällinen Campanian tasanko. Licinius käänsi veneen nyt koilliseen suuntaan ja saapui kohta pienempään niistä kahdesta lahdekkeesta, jotka mereen pistävä kallio muodostaa.

Ripeästi nousi hän maalle etsimään ylös tuttavansa huonetta, samalla kuin Romula pani purjeet kokoon ja korjasi veneen, ja kun aurinko heitteli viimeisiä säteitänsä saarien yli, kullaten maan ja meren hohteellansa, ja päivän melu vaikeni, tuntui ilta kahta rauhallisemmalta näistä molemmista matkalaisista, jotka nyt Qvintiliuksen maatalossa kertoivat kärsimyksiään ja vaiheitaan.

Yhdeksäs Luku.

Napoli.

Aurinko laskeutui Kumen linnan taakse, haaveellisesti leikittelivät sen säteet vienosti aaltoilevalla merellä rannan rotkojen ympärillä ja ruokamännyillä kaunistetuilla vuorenhuipuilla. Raitis leyhkä puhalsi etelästä, ja kalavenheet ja haahdet, jotka aikoivat Misenum'in satamaan, kiikkuivat aalloilla. Pitkin merenrannikkoa olevain roomalaisten maatalojen balkongeille tuli moni nainen silmäilemään taivaalla ja vedessä tapahtuvaa, vaihettelevaa värinleikittelyä tahi äänetönnä katselemaan kaukaa näkyvää maailmankaupunkia, joka pauhuisena, ijäti uutena kohosi keltaisen joen varrella. Pitkin rannikkoa kulkevalla tiellä retkeili ohitse Puteoliin meneviä sotamiesjoukkoja, palasi talonpoikia kotiin asioiltaan kaupungista ja kulki tanssijattaria vieraspitoihin. Vähän väliä meni ohitse joku vaunu ratisten, tahi kantotuoli, jota miehet puhkaen kantoivat. Niin vilkas elämä alkaa tällä leveällä rantatiellä, kun rupeaa tulemaan hämärä ja meri alkaa levittää illan viileyttä maalle. Päivällä taas heinäkuun polttavassa kuumuudessa on kaikki äänetöntä ja autiota.

Vähän matkan päässä etelään päin Kumesta tekee rannikko syvän lahdekkeen ja siinä on meren ääressä kaupunki. Kaksi linnaa on sen itäisenä ja länteisenä rajana ja niiden korkeudelta laskeutuu varsinainen kaupunki huoneriveinensä alas mereen päin. Tämä kaupunki on Napoli, jonka vedenneiti Parthenope muinoin perusti tähän paratiisiin; Napoli, jota muukalainen katselee ihmetellen ja jonka sen asujamet panevat yli kaikkein muiden kaupunkien. Napolilla on pohjoispuolella suojanansa vuoriharjanne, joka monissa penkereissä alenee kaupungin muureihin. Vuoren rinteet ovat peitetyt ruokamännyillä ja rehevillä viinipuilla ja keskellä kaikkea tätä vihannuutta loistelevat ylhäisten roomalaisten maatalojen valkoiset seinät.

Eräällä vuorenpenkereellä kasvaa palmu. Monta vuosisataa on se jo silmäillyt siitä alaalla olevata kaupunkia ja merta. Se on vanhentunut ja myrskyt ovat riistäneet siltä monta oksaa, mutta vieläkään ei se näytä pelkäävän katoovaisuutta ja se, joka laakson läpi kulkee ylös ylängöille, näkee sen ja tervehtää sitä kaukaa, ja oksiansa leyhyttelemällä tervehtää se takaisin.

Kappaleen matkaa etempänä kohoaa huvila. Viiniköynnöksillä ympäröittyjä marmoripylväitä on niin tiheään sen ympärillä, että silmä tuskin voi erottaa sitä. Mutta se, joka saa katsahtaa sen sisustaan, seisattuu hämmästyneenä ja luulee näkevänsä unta, vaikka hänen silmänsä olisivatkin jo ylenmäärin saaneet nähdä itämaiden tenholoistoa. Kolme porttia käy huvilaan; yhden päällä on kirjoitettuna Persia, toisen päällä Aegyptus ja kolmannen päällä Germania. Se, joka astuu sisään ensimmäisestä sisäänkäytävästä, luulee siirtyneensä Schiran puutarhoihin; se, joka menee toisesta, kulkee sfinksi-kujanteita pitkin, ja kolmas vie metsä- ja kalliomaisemaan, jossa kohisee vesiputouksia, kuppuroi hirviä, ja mörisee karhuja aidatuissa onkaloissa. Ja samoin kuin musta-ihoisia persialaisia ja egyptiläisiä on huvilan alueen kahden ensimmäisen osaston väliteinä, samoin venyy täällä maassa vaaleatukkaisia germanilaisia nuorukaisia, laulellen kotomaansa lauluja.

Tämä maatalo oli Cajus Herenniuksen, joka, kotoisin Umbriasta, oli kaksikymmentä vuotta takaperin ollut halpa sotamies, pienellä palkalla, Britannian rajamuurilla. Mutta keisarin aulius ja myötäiset hallintovuodet, jotka hänellä oli ollut Itämailla, olivat vähitellen tehneet hänet Campanian Croesukseksi.

Tänään oli hänellä suuret juhlallisuudet, nyt oli ensimmäinen päivä tammikuuta ja Herennius rakasti tänä päivänä näyttää suurinta loistoa. Jo useampia päiviä olivat orjat työskennelleet erinomaisissa valmisteluissa, ja kaksi tuntia ennen juhlallisuuden alkamista piti laitoksia vielä paljon lisäillä ja parannella.

Asuinhuoneen verannalla seisoi kaksi nuorta tyttöä. Malakiittipylvästä vasten nojautuneena katsoa tuijotti toinen heistä äänetönnä ulos merelle, jossa Capreaeluodon kalliot kohosivat ylös rauhattomista aalloista. Hänen yllänsä oli paljo koristuksia, mutta hänen kauniiden kasvojensa synkkämielinen totisuus oli tiukka vastakohta hänen päällänsä olevaan juhlapukuun. Hänen vieressänsä istui nuorenpuoleinen ystävättärensä, jonka verevistä kasvoista säteili onni ja jonka mustilla hiuksilla hänen oikea kätensä lepäsi.

"Kohta tulevat he", kuiskasi nuorempi tytöistä, kääntäen silmänsä ystävättäreensä. "Mutta minkätähden et ole iloinen?" lisäsi hän kohta sen jälkeen surullisella äänellä.

Ystävätär naurahti tuskallisesti ja painoi suudelman kysyjän otsaan.

"Tiedäthän, Viktoria, että olemme pakolaisia", sanoi hän lempeästi, "eikä kukaan voi heti jälleen tulla iloiseksi, kun on koti jäänyt."

"Ei, Julia, se ei ole mikään pätevä syy. Onhan isäni niin usein sanonut teille, että tämä on nyt sekä tulee olemaan teidän kotonne. Ja minun luullakseni", lisäsi hän ynsistelevän näköisenä, "on Napoli kuitenkin aina Kartagon vertainen."

"Viktoria", kysäsi toinen totisena, "näitkö auringon katoavan tuonne ruokamäntyjen taakse? Mutta etkö ole iloinen nähdessäsi sen taas huomenna?"

"Kyllä, mutta minä en ymmärrä sinua."

"Parasta onkin se sinulle", vastasi toinen vetäen puoleensa ystävätärtään, "sillä silloin kadottaisit ehkä sinäkin iloisuutesi, joten et saa tehdä tänä iltana, sillä —"

"Sillä?" kysyi mustahiuksinen, katsoen puhujaan.

"Niinpä kyllä, sillä sinä olet Cajus Herenniuksen tytär, jota kaikki tahtovat olemaan naurussa suin."

Nuori tyttö pudisti kieltävästi päätään.

"Ei, Julia, tänään tahdon olla tyly kuin marmori, ainakin useimpia kohtaan."

"Ja keitä ne ovat?"

"Eiköhän Statilius Bajaesta ainakin. Hän on tyhjän lavertelija, joka imartelee minua kaikella tavalla, mitä on oppinut Roomassa. Niin, häntä kohtaan tahdon olla kuin Niobe."

"Olen hyvilläni, että arvostelet niin oikein."

"Myöskään Frontoa en suvaitse. Hän juttelee minulle alinomaan, kuinka ihmeellinen on hänen veneensä, jonka hän on teettänyt, en tiedä missä. Mutta kaikkein vastenmielisin on minusta kuitenkin Sabinus. Ajatteles, että äskettäin saimme tietää hänen isänsä olleen villatavarain kauppias Kilikiassa — ja kuinka isoisena hän on itsensä pitänyt! Mutta tietäköön tänä iltana, että tunnen hänen syntyperänsä!"

"Mutta se nuori napolilainen, jonka näin täällä muutama päivä sitten — mikä oli hänen nimensä."

Syvä puna lensi Viktorian kasvoille. Mutta hän osasi hillitä itseänsä.

"Tarkoittanet ehkä Luciusta?" vastasi hän tyyneesti, vaikka hänen sydämmensä sykki hätäisesti. "En tietysti voi olla tyly kaikkia kohtaan. Mitä sanoisi isäni — mutta tule katsomaan", lisäsi hän kiireesti, "onko juhlallisuudeksi kaikki valmiina."

Näin sanottuansa lähti hän, ja hänen vakavampi ystävättärensä seurasi äänetönnä häntä.

Kohta alkoi tulla vieraita. Puutarha säteili tuhansien kynttilöiden valossa. Orjat ja orjattaret häärivät haaveellisissa puvuissa ympärinsä vieraita passaamassa. Aina yhä tuli uusia kantotuoleja ennen tulleiden riviin. Niistä astui ulos ylhäisiä naisia, ylellisissä koristeissa ja puvuissa, jotka aina olivat toinen toistansa etevämmät ja paremmin keksityt. Miehiä, joilla oli senaattorin arvo, ylhäisempiä upseereja Misenum'in niemen luokse sijoitetusta laivastosta, nuoria elähtyneennäköisiä miehiä, jotka kulkivat eteenpäin varovasti, ett'ei yksikään poimu heidän vaatteuksissa joutuisi epäjärjestykseen, ja vakaisennäköisiä, laihoja ammattifilosofeja, kuluneissa, huonoissa villatogissa kihisi huvilan sisäänkäytävällä. Tämä tenhotunnäköinen puutarha oli avoinna kaikille.

Mutta ulkopuolella seisoi tiheä kansajoukko katsellen vieraita, ja moni paha sana raha-aateliston rikkaudesta ja hekumallisuudesta kävi suusta suuhun, ja moni puristeli salaa nyrkkiänsä tälle loistavalle juhlaseurueelle.

Vieraat jakautuivat kohta erityisiin joukkoihin. Useimmat ylhäisistä naisista istuutuivat punaisella silkillä päällystetyille sohville suunnattoman suureen, valkoisilla ja punaisilla ruusuilla kaunisteltuun lehtimajaan. Heidän takanansa istui orjattaria, leyhytellen kalliita, itämaisia viuhkia. Myöskin Viktoria oli liittynyt tähän seuraan. Hän nauroi ja laski leikkiä erään nuoren miehen kanssa, joka seisoi hänen edessänsä.

"Ei, Lucius, sitä en voi koskaan uskoa. Sinulla mahtaa olla ikävä sillä yksinäisellä, auringonkuumuuden kuivaamalla saarella. Me kävimme siellä kerran, mutta hetket tuntuivat minusta siellä niin äärettömän pitkiltä, että kiitin taivasta lähteissämme sieltä pois."

"Unhotathan nyt kuitenkin", keskeytti nuori mies nauraen, "että minä yksinäisyyttä juuri tahdonkin. Kirjani —"

"Niin, niin, kirjasi — niiden tähden voit varmaan olla kaikkea muuta ilman."

"Sinä et saa suuttua minuun, Viktoria, sillä tiedäthän, että vielä kerran tahdon perinpohjin käydä sen teoksen läpi, jossa monta vuotta olen työskennellyt."

"Ah niin, minä unhotin sen", keskeytti nuori tyttö. "Mutta minkätähden tarvitsee teidän alinomaa kirjoittaa? Syntyyhän siitä vaan kiistaa ja riitaa. Ja sentähden sitten mennä Capreae-saarelle ja erota maailmasta! Se on anteeksi antamatonta."

"Viktoria", keskeytti nuori mies lempeällä äänellä, "jos tahdot minun jäämään tänne, niin jäänkin."

Nuori tyttö punastui ja loi ujosti silmänsä maahan.

"Mutta ainoastaan sillä ehdolla."

Tyttö käänsi kysyvästi silmiänsä häneen.

"Että saan käydä hyvin usein teillä, ja että sinä aina näytät minulle iloiset kasvot. Myönnätkö sen?"

"Oi, Lucius", vastasi tyttö ujosti, peittäen kasvonsa viuhkan taakse. Juttelu taukosi hetkiseksi.

"Sinun pitää nyt paikalla sanoa myönnän taikka en", kehoitti nuori mies naurussa suin, "sillä näen Sabinuksen tulevan tuolta sinua tervehtämään."

Silloin vaipui viuhka tytön kauniilta kasvoilta ja hän kuiskasi hiljaa myönnän.

Sabinus lähestyi. Hän oli päähenkilöitä Napolin ylhäisemmissä keskuuspiireissä, hän oli erinomaisen hyvästi vaatetettu, ylhäinen ryhdiltään sekä tunnettu kohtelijaista puheistaan. Hänen isänsä oli jättänyt hänelle äärettömät varat, ja poika piti nyt elämän-tehtävänään voida oikein perinpohjaisella tavalla nauttia rikkauksiaan.

Hän kumarsi nöyrästi.

"Olen tarvinnut kokonaisen hetken", sanoi hän, "vakuuttaakseni itseäni käveleväni maan päällä, enkä taivaassa, mutta sinun näkemisesi herättää minussa jälleen epäluuloa."

Nämät sanat sanottuansa kumarsi hän uudelleen.

"Kyllä osaatkin puhua piloja, Sabinus", sanoi Viktoria ylpeästi. "Minusta on oikein maallisen viileä tässä iltakylmässä — mutta nyt juuri johtuu mieleeni, että tahdoin kysyä sinulta jotain."

Sabinus kumarsi ja sanoi: "Mitä haluaa hyvä herratar kysyä?"

"Se on myöskin hyvin maallinen kysymys. Joll'et sinä voi vastata siihen, niin voinee ehkä joku näistä läsnäolijoista."

Hän tervehti useita nuoria miehiä, jotka tulivat siihen samassa tuokiossa.

"Minä aioin lahjoittaa palvelijattarilleni villapeitteitä uuden vuoden tullessa. Mistä saisin oikeita Kilikian tehtaanteoksia."

Sabinus tuli kalmankalpeaksi; toiset nauroivat. He ymmärsivät Viktorian vihjaavan Sabinuksen syntyperään.

"En ole koskaan alentanut itseäni ajattelemaan sellaisia asioita", vastasi hän kylmällä kohtelijaisuudella, jonka jälkeen hän kumarsi ja meni pois.

"Hän oli ansainnut sen rangaistuksen", puolusteli Viktoria toisille. "Minä olen kauan aikonut hänelle sitä."

Hiukan syrjässä naitujen naisien ja tyttöjen seurasta juttelivat muutamat vanhemmat miehet keskenään. Niiden joukossa nähtiin Viktorian isä, Cajus Herennius, vahvaruumiinen ja oikein jäykän roomalaisen näköinen mies, leveine otsineen ja jyrkkine kasvojen juonteineen. Hän oli yksinkertaisissa vaatteissa, mutta ranteillansa oli hänellä kreikkalaisilla korkokuvilla koristetut, raskaat, kultaiset rannerenkaat. Hän jutteli Aasiassa tehdyistä sotaretkistänsä, lyhyellä, selvällä ja varmalla tavalla. Hänen vieressänsä istui Calpurnius.

"Parttilaisia vastaan retketessämme", sanoi hän, kääntyen viimeksimainittuun, "oli meillä joukossamme nuori upseeri, joka, joll'en erehdy, sittemmin määrättiin Afrikaan prokonsulin alaiseksi. Luulen hänen nimensä olleen Licinius."

"Minä tunnen hänet vallan hyvin", vastasi Calpurnius ja pimeä varjo lennähti hänen kasvoillensa. "Hän on legaattina Kartagossa."

"Hän oli merkillinen ihminen", pitkitti Herennius, "haaveksija, joka leirissä vaan harjoitti opintoja, mutta tappelussa taisteli kuin leijona."

"Hän on prokonsulille oikeana kätenä", lisäsi Calpurnius.

"Ja tulee luultavasti myös hänen seuraajakseen", sanoi Herennius. "Keisari ei ole hyvällä mielellä prokonsulia kohtaan, sillä hän tietää kyllä hyvin, että tämä on ollut salahankkeissa häntä vastaan, hänen vihollisensa Pescenniuksen kanssa."

"Paljo tullee muuttumaan nykyisen hallituksen aikana", lisäsi kolmas seurassa.

"Niin, sen sanon teille", kuului käheä ääni loitommalta, ja laiha, ankaran-, juronnäköinen mies astui esiin, "että hän tarttuu kiinni rattaanvärttinöihin, eikä turhaan pidä Severuksen nimeä."

Läsnäolijat silmäilivät puhujaa kummastellen.

"Kuulkaa mitä sanon teille", jatkoi hän. "Olin kerran leirissä Carnuntum'in luona ja mietin olemisen syytä ja tarkoitusta. Silloin taputti joku minua olkapäähän. Minä käännyin katsomaan ja upseeri seisoi vieressäni ja kysäsi minulta: 'Mitä teet?' ja minun vastattuani hänelle, kysyi hän vielä: 'Uskotko sinä jumalia olevan?' Minä vastasin: 'Tutkimukseni osottavat minulle sen, mutta te mahtanette oppia sen historiasta.' Sillä kaikenlaista turmaa on syntynyt näinä vuosina ja valtakunnassa on kaikki lähtenyt pois liitoksistansa, juuri sentähden, ett'eivät roomalaiset ole pitäneet lukua jumalistansa ja ovat antaneet kaikellaista epäuskoa syntyä. Siihen vastasi hän minulle: 'Sinä olet oikeassa', ja sen kanssa meni hän matkaansa. Hänen nimensä oli —"

"Ah, Antistenes", virkkoi Herennius leikillä, "semmoisiin sanoihin ei saa perustaa liian paljoa. Te filosofit olette tieteisoppineita. Todellisten olojen painon alla horjuu ja notkistuu ihminen kuin hennoin ruoko."

"Ehkä lienet oikeassa", jupisi laiha mies äreästi. "Kurja luontokappale on ihminen."

Sitten meni hän takaisin paikallensa.

"Tiedän hyvin", jatko Herennius, "että jos ylimalkaan joku ihminen voi saattaa järjestyksen jälleen valtakuntaan, niin on se Septimius Severus. Mutta olemmehan usein nähneet parhaimpienkin voiman ja tarkoituksen menevän mitättömiin, kun sallimus on epäsuosiollinen."

"Niin, se on näiden viimeisten vuosisatojen viisautta", virkahti pilkallisesti eräs mies, joka tähän asti oli istunut äänetönnä ja katsoa tuijottanut eteensä, "että yksi ainoa hallitsee miljoonia. Tämän yhden ainoan tähden joutuvat tuhannet hukkaan, ja kuitenkin olisi oikeammin, että tämä ainoa sortuisi monen tähden."

Hän lausui nämät sanat kylmällä, vihlaisevalla äänellä.

"Ne ovat persoonallisia mielipiteitä, Agaton", vastasi Herennius torjuvasti. "Brutuksen ja kaikkein näiden kunnianarvoisten murhaajain ajat ovat olleet ja menneet."

Agaton puristi yhteen huulensa.

"Mikä on mennyt, ei sentään ole unhotettu", jupisi hän.

Filosofi nousi jälleen seisoalleen ja astui esiin.

"Sanoohan Homeero näin", virkkoi hän:

"Yhden on kuninkahaksi vaan määrännyt moniviisas Kronos."

"Homeeron", keskeytti toinen ripeästi hänen puheensa, "pidän valtiollisissa asioissa lapsen arvossa."

"Vai niin?" sanoi filosofi pistävästi. "Sittenpä ei minulla todellakaan ole enää mitään lisättävää. Mutta kiitän Agatonia hyvästä opetuksesta."

Sitten meni hän takaisin pimeään nurkkaansa.

Palvelija tuli Herenniuksen luokse ja kuiskasi hiljaa muutaman sanan hänen korvaansa. Hän nousi pikaisesti ylös.

"Hyvät ystävät", sanoi hän vilkkaasti, "keisari saapui tunti sitten Napoliin ja aikoo tulla meidän seuraamme. Suokaa anteeksi."

Näin sanottuansa katosi hän.

Myöskin toiset nousivat ylös ja juttelivat innolla tästä odottamattomasta sanomasta. Kaikilta haaroilta nähtiin vieraiden kiiruhtavan esiin ja lausuvan kummastuksensa toisilleen. Suitsunkantajia asetettiin sisäänkäytävän edustalle ja sinne tänne lisättiin valoa tahi järjesteltiin se vaikutuksellisempaan tapaan. Orjia asetettiin määrättyjen välien päähän toisistaan Napoliin saakka, jotta he edeltäkäsin antaisivat tiedon keisarin ja hänen seurueensa tulosta.

Sill'aikaa kävi eräs mies loitolla puistossa, missä ei ollut ihmisiä, edestakaisin samaa polkua. Hän näytti olevan peljättävässä mielenliikutuksessa. Välistä hosui hän ympärilleen käsillään, välistä syöksyi esiin mielettömän tavoin, välistä katsoi hän liikkumatta puihin ja pensaihin.

"Niin — ei", jupisi hän. "Sinä et saa — mutta minä tahdon — Herennius — kestiystävyys — ei, minä en voi!"

"Cesar, Cesar!" kaikui kadulta. "Terve, Cesar!"

Hän säpsähti peljästyneenä.

"Ratkaiseva hetki lähenee", höpisi hän. "Tahdon kerran koettaa, enkö minäkin osaa huutaa raivoisan rahvaan tavalla. Terve — ei, kuolema Cesarille!"

Tikari välkkyi hänen kädessänsä. Ripeästi piilotti hän sen jälleen ja meni puiden sekaan.

Sanansaattaja palasi hengästyksissään Herenniuksen tykö ja huusi: "Hän tulee!"

Tämä sanoma enensi yleisen jännityksen ja mielenliikutuksen korkeimmillensa.

Sisäänkäytävän vieressä olevat soitsunkantajat kumarsivat syvään. Heidän rivinsä läpi astui pitkä ja solakka, vakaisennäköinen, parrettunut mies. Hänen tukkansa oli paksu ja harmahtava, pukunsa yksinkertainen; kapeilla purppurajuovilla kaunistellun tunikansa[31] päällä oli hänellä korkeavaatteinen viitta, ja päässänsä yksinkertaisesti koristettu nahkakypäri.

Seurueena oli hänellä useita upseereja.

Rajuilla kättentaputuksilla tervehdittiin sisälle tulevata Cesaria, joka ystävällisesti kumarteli päätänsä kaikille haaroille.

Herennius meni ylhäistä vierastansa vastaan.

"Ylhäinen Cesar", sanoi hän, painaen päänsä alas ja vasemman kätensä rintaansa vasten, "palvelijasi on onnellinen saadessaan sinut vieraaksensa."

"Terve sinulle, Herennius", vastasi Cesar, tarttuen hänen käteensä. "Minä tahdon käytökselläni osottaa ystävilleni, että ajattelen heitä."

Keisarin sanat kuuluivat vienosti ja sointuvasti, mutta afrikalainen äänenkorko oli niissä selvästi huomattavana.

Herennius kumarsi.

"Näen täällä olevan koolla paljon vieraita", jatkoi keisari, katsoen ympärilleen läsnäoleviin. "Ehkä tapaan täällä vanhoja ystäviä."

Sitten astui hän edelleen ja antoi Herenniuksen ensin esittää oman perheensä jäsenet hänelle ja sen jälkeen ylhäisemmät vieraista. Hän oli hyvin suosiollisella mielellä ja oli hänellä ystävällinen sana melkein jokaiselle.

"Oh, Calpurnius", huudahti hän nähdessänsä tämän. "Sinä olet pakolainen, jota jo olen haeskellut jonkun ajan. Sinun pitää tulla takaisin Roomaan. Minä tarvitsen sinua."

"Minä pelkään, että arvostelet minua liialla velttoudella, Cesar", vastasi Calpurnius nöyrästi.

"En suinkaan, Calpurnius; toistan vieläkin kerran että olet tervetullut jälleen Roomaan."

Juteltuaan muutaman minuutin vieraiden kanssa, vei keisari Herenniuksen syrjään.

"Minä tarvitsen sinua, Herennius", sanoi hän melkein rukoilevalla äänellä. "Sinä olet eronnut valtion palveluksesta liian aikaiseen. Sinä voit vielä olla valtakunnalle suureksi hyödyksi. Ajat ovat myrskyiset; minulla on vaikeita suhteita voitettavana ja tarvitsen taattuja miehiä."

Herennius katsoi äänetönnä eteensä. "Itämaille pitää minun saada luja muuri parttilaisia vastaan", jatkoi keisari, "ja luulen sinun voivan rakentaa minulle sen."

"Cesar", sanoi Herennius vapisevalla äänellä, "sinun luottamuksesi liikuttaa minua syvästi, mutta vanhuuteni johdosta pelkään, ett'en enää voi oikein tyydyttävällä tavalla osottaa ansaitsevani luottamustasi."

Keisari pudisti päätänsä.

"Minä en voi olla ilman sinua eikä sinun pidä kieltäytyä — mutta", lisäsi hän, "mutta sanani ovat kuitenkin vaan pyyntö, johon voit evätä, hyväntahtoisuuteni sinua kohtaan sen johdosta mitenkään muuttumatta."

"Sittenpä anon sinulta, Cesar, ajatusaikaa", virkkoi Herennius.

"Sitä nyt saanet, mutta älä anna sen venyä liian pitkäksi, sillä nykyiset olot vaativat tarmokkaita miehiä, eikä niitä suinkaan ole yltäkyllin valtakunnassa. Minä näen ponnistukseni käyvän turhaksi, työni menevän hukkaan, joll'eivät muut auta minua kuormani kantamisessa."

"Suokoot jumalat sinulle menestystä!" sanoi Herennius.

"Ja johdattakoot sinun mielesi luonnistuneesen päätökseen", lisäsi keisari. "Mutta lähtekäämme nyt takaisin vieraiden tykö. Kuka on tuo totisennäköinen neiti? Hänellä näyttää olevan jokin suru."

"Se on Calpurniuksen käly", vastasi Herennius, "puolisovainajani sisarentytär."

Keisari meni Julian luokse, joka punastui ujostuneena. Multa hänen lempeät sanansa rohkasivat Juliaa ja kohta syntyi heidän välillensä vilkas kanssapuhe, jonka ajalla nähtiin hallitsijan usein naurahtavan.

Hetken kuluttua ojensi hän Julialle kätensä jäähyväisiksi. "Tervetullut Roomaan", sanoi hän ystävällisesti. Hämillään keisarin hyväntahtoisuudesta loi tyttö silmänsä alas ja näki mustan haamun astuvan esiin. Hän kääntyi pikaisesti, ja samassa tuokiossa syöksyi hänen ohitsensa mies, jonka yläällä olevassa kädessä oli tikari. Salaman nopeudella pisti hänen päähänsä ajatus, että väijyttiin keisaria, ja samassa kuin ase putosi, heittäytyi hän kovasti parkaisten hallitsijan eteen, joka säikähtyen väistyi takaperin.

Nyt syntyi hirmuinen melu, "Cesar on murhattu, Cesar on murhattu!" huudettiin joka haaralta. Samassa oli Herennius vahvalla kädellään tarttunut murhaajaan; hän katsoi miestä silmiin — ja näki Agatonin kellanvaaleat kasvot.

"Sinä katala", huudahti Herennius hänelle, "tahdotko sillä tavalla loukata kestiystävyyttä!" Murhaaja ei vastannut mitään; hänen hehkuvat silmänsä hakivat keisaria.

Paikalla oli tämän ympärille kokoutunut tiheältä väkeä. Kalmankalpeana seisoi hän väkijoukon keskellä, sylissään pyörtynyt tyttö.

"Hänestä vuotaa veri", sanoi keisari. "Toimittakaa tänne paikalla lääkäri ja neidin palvelijattaria."

Julian olkapäästä tirsusi veri paksun silkkivaatteen läpi. Hänet pantiin sohvalle ja koettiin saada häntä jälleen virkoamaan.

Muutaman minuutin perästä avasi hän silmänsä. Hän ymmärsi heti, mitä oli tapahtunut ja naurahti, nähtyään Marcellan ja Viktorian olevan polvillaan hänen sohvansa vieressä.

Nyt astui myöskin keisari hänen luoksensa.

Keisarin kasvot olivat vielä yhä kalpeat ja hänen huulensa värähtelivät.

"Sinä olet pelastanut henkeni", sanoi hän totisesti. "Ja olet sillä tehnyt enemmän kuin voit aavistaakaan. Cesarin kiitollisuus sinua kohtaan on ääretön ja katoomaton."

Hän puristi Julian kättä ja lähti paikalla pois seurasta, joka osotti kunnioitustansa hänelle kaikuvilla suostumushuudoilla. Herennius seurasi hallitsijaa huvilan portille.

"Lähetän paikalla joukon sotamiehiä viemään murhaajaa Napoliin. Siksi ajaksi jätetään hän sinun haltuusi", virkkoi keisari. "Hänen pitää saada kuolemarangaistus Roomassa."

"Minulla olisi eräs rukous, Cesar", sanoi Herennius surullisella äänellä.

Keisari katsoi kysyväisesti häneen.

"Se häpeä, joka tänään on tullut minun huoneelleni, kun Cesar ei näy voivan olla turvassa henkensä puolesta minun muurieni sisällä, kiirehtää minua päättämään siinä asiassa, jota äsken esitit minulle. Niin, Cesar", rukoili hän, "ota vastaan se palvelus, jonka vanha mies, niillä vähillä voimilla ja niinä muutamina vuosina, jotka hänellä vielä ovat jäljellä, voi tehdä sinulle, jotta sinä sekä jokainen näkisi, että olen todella uskollinen valtakunnan päämiehelle ja lujasti mieltynyt häneen."

Niin puhui Herennius ja katsoi keisariin rukoilevin silmin.

"Herennius", vastasi Septimius Severus, "äsken pyysit itsellesi ajatusaikaa, nyt käsken minä sinua miettimään asiaa; sillä minun jyrkkä tahtoni on, ett'et antaisi tämän tapauksen mitenkään vaikuttaa päätökseesi. Anna nyt huomenna sekä yhä edelleen minulle tietoja tyttöraukan voinnista, kunnes hän on aivan parantunut. Miten voinen palkita hänelle, en vielä tiedä", lisäsi hän hiljaan ja katsoi miettiväisesti maahan. Sitten puristi hän sydämmellisesti Herenniuksen kättä ja lähti huvilasta.

Kohta keisarin lähdettyä menivät myös muutkin vieraat pois. Herennius otti heiltä jäähyväiset syvällä surkumielisyydellä. Tämä hirmuinen tapaus oli ankarasti kauhistanut häntä, eikä edes keisarin sanatkaan ja vakuutus suosionsa muuttumattomuudesta voineet poistaa hänestä raskasmielisyyttä.

Kun viimeinen vieras oli lähtenyt huvilasta, meni Herennius murhaajan tykö, jota joukko orjia oli vartioimassa.

"Agaton", lausui hän miehelle, joka synkkämielisenä katsoa tuijotti maahan, "oliko meidän tasavaltalaisilla esi-isillämme tapana väärinkäyttää kestiystävyyttä ja tuottaa murhan kirousta ystävän perheen keskustaan?"

Murhaaja näytti tulevan ankaraan mielenliikutukseen, mutta hän ei tohtinut nostaa silmiänsä.

"En ole tullut nuhtelemaan sinua", jatkoi Herennius. "Päinvastoin säälittää minua, että olet uskaltanut ryhtyä niin onnettomaan tekoon."

Agaton nosti kalpeat kasvonsa ja silmäili hetkisen tutkistelevasti Herenniusta. Sitten antoi hän päänsä vaipua syvään rintaansa vasten.

"Suo anteeksi minulle", virkkoi hän sekavasti, "kestiystävyytesi loukkaus. Jumalat ovat soaisseet minut. Voi minua, onnetonta!"

Herennius teki kieltävän liikkeen.

"Minä suon sinulle anteeksi, koska kadut rikostasi", lausui hän. "Antakoot jumalat sinulle voimaa nöyrästi käydä kohtaamaan sitä ankaraa rangaistusta, joka sinua odottaa. Hyvästi!"

Näin sanottuansa meni hän pois.

Eräässä huvilan kamarissa olivat Marcella ja Viktoria hoitamassa Juliaa, ja Viktoria erittäinkin koetti liikuttavalla hellyydellä edeltäkäsin tutkia ja täyttää ystävättärensä kaikki halaukset.

Haava ei ollut vaarallinen, mutta kivullinen. Tikari oli sattunut olkaluuhun ja tehnyt syvän haavan. Julia koki olla iloinen, jott'eivät hänen sisarensa ja ystävättärensä olisi olleet levottomat.

"Tyttäreni", lausui Herennius — hän ei koskaan ennen ollut tällä nimellä puhutellut Juliaa — ja tarttui haavoitetun käteen, "sinä pelastit tämän huoneen suuresta häväistyksestä, kun estit ilkityön tapahtumasta ja pelastit valtakunnan tuen. Ollen tämän huoneen isäntä ja keisarin ystävä, pyydän sinua, jos Calpurnius ja Marcella sen sallivat: ole Viktorialleni enemmän kuin ystävätär, ole hänelle sisar ja minulle tytär!"

Naurussa suin käänsi Julia kasvonsa sinne päin, jossa Calpurnius ja Marcella istuivat.

He ymmärsivät tämän silmäyksen.

"Me emme voi erota sinusta", sanoi Marcella liikutuksella. "Vaikka sisareni, olet sinä minulle myöskin kuin tytär. Mutta sinun pitää nyt olla myöskin Viktorian sisar."

"Ja minun tyttäreni", lisäsi Herennius.

Kymmenes Luku.

Harhatiellä.

Hymyilevällä, "suruapoistavalla" Pausilypoon rannikolla, Napolin ja Puteolin välillä, oli niiden huviloiden rivissä, jotka seppelöivät tätä ihanaa rantaa, Luciuksen maatalo yksinään, ison puutarhan ympäröimänä. Vaikka Lucius oli syntynyt ja kasvanut Ateenassa, oli hän kuitenkin roomalaisista vanhemmista. Heidän kuoltuansa ei hän ruvennut valtionpalvelukseen, vaan vetäytyi tänne, elämään kokonansa tieteille. Syvien filosofiallisten tietojensa, helpon puheenlahjansa ja terävän sukkeluutensa vuoksi oli hän ennen pitkää tullut suosituksi seuraelämän piireissä. Tämän nuoren oppineen liittyminen kristilliseen seurakuntaan ei tehnyt mitään muutosta siinä, ja Lucius puolestansa seurusteli entisellä pakottomalla tavallaan yhä edelleenkin pakanallisten ystäviensä kanssa. Kristityiden keskuudessa juteltiin tosin ihmeellisiä asioita Luciuksen "filosofillisesta kristillisyydestä", joten sitä nimitettiin, eikä hän oikeastaan vielä ollut tullutkaan osalliseksi kristillisyyden olennosta ja ytimestä. Hänen kristillisyytensä oli ainoastaan kristillisillä muodoilla kaunisteltua filosofiaa, joka ainoastaan ulkonaisesti oli raamatun mukaista ja johon hänet oli saanut eräs Napolissa asuva aleksandrialainen. Itse oli Lucius niin epäselvä ja itseytetön mielipiteissään, ett'ei hän käsittänyt, kuinka ryhditön semmoinen peruskanta oli. Tämän seikan otti myös Napolin piispakin viisaasti huomioonsa, ja kohteli nuorta filosofia, joka ei tuonut mielipidettänsä julkisuuteen, lempeydellä, eläen siinä toivossa, että nuoren ateenalaisen mieli vihdoin avautuisi lunastuksen totuudelle. Sentähden ei hän yhtään arvellut esittäessään Luciusta silloisen Rooman piispan Zephyrinuksen suosioon, kun Lucius kerran pitkän ajan oleksi maailmankaupungissa.

Lucius oli juuri noussut ylös aamulla Herenniuksen juhlallisuuden jälkeen, kun palvelija tuli hänelle ilmoittamaan vieraan tulleen. Noin neljänkymmenen vuoden vanha, matkapukuun puettu mies astui hänen tykönsä, ja otti esiin kirjoituksen, jonka hän ojensi Luciukselle, lausuen: "Rooman piispalta Zephyrinukselta."

Lucius tarttui siihen, kysyen:

"Pitääkö sinun saada tähän vastaus?"

"Ei, mutta huomenna tulee eräs kumppani, joka matkustaa takaisin Roomaan ja vie sinun vastauksesi. Minä menen Sisiliaan."

Näin sanottuansa lähti sanansaattaja matkaansa.

Lucius heittäytyi sohvalle, levitti kirjoituksen ja luki puoliääneensä:

"Zephyrinus, Rooman piispa, veljelleen ja rakkaalle ystävälleen, ateenalaiselle Luciukselle Napolissa. Tervehdys ja rauha Jumalalta, meidän isältämme, ja Herralta Jesukselta Kristukselta. Rakkaani, eräs tapaus, joka kävi täällä ja on tuottanut meille levottomuutta ja surua, pani minut kirjoittamaan sinulle nämät rivit. Roomalaisnaisen Marcian, lähellä Roomaa olevan maatilan hoitaja on pannut kolme orjistansa kovaan vankeuteen, sentähden että he tunnustavat itsensä Kristukselle, ja piinaa heitä julmasti, saadakseen heidät luopumaan uskostansa. Me rukoilimme tilanhoitajaa näiden onnettomien puolesta, vaan kun ei hän ottanut meitä kuullaksensa, me käännyimme kiireimmittäin hänen herrattareensa Marciaan. Mutta juuri sinä päivänä, jolloin pyysimme saada häntä puhutella, oli hän lähtemäisillään Napoliin, jonka vuoksi emme saaneet hänelle esittää asiaamme. Pyydämme siis sinua, joka olet maailmaa kokenut mies, etsimään ylös Marcian ja toimittamaan häneltä semmoisen käskyn, että nuot onnettomat jälleen päästettäisiin vapauteensa. Sillä tiedäthän, ett'ei kirkko pidä huolta jäseniensä hengellisestä hyvästä ainoastaan, vaan myöskin ruumiillisesta. Herra Kristus olkoon kanssasi ja toimissasi. Me siunaamme sinua ja lähetämme sinulle veljellisen tervehdyksen."

Lucius pani kirjoituksen jälleen kokoon ja katsoi hetkisen miettiväisesti eteensä.

"Parempi olisi minusta ollut", jupisi hän itseksensä, "jos piispa olisi pyytänyt ketä toista tekemään tämän. Mutta koska minä nyt kerran olen siksi valittu, niin koetan olla hänen luottamustansa ansaitseva. Rooman piispan ystävyys ei minusta ole yhden tekevä eikä siis sovi minun hyljätä tätä tilaisuutta, jolloin ensi kerran saan toiminnalla osottaa itseni kiitolliseksi roomalaista vieraanvaraisuutta kohtaan."

Hän astui ulos balkongille ja antoi silmäyksensä liidellä ihanan meren ylitse. Mutta muutaman minutin kuluttua meni hän jälleen sisään. "Koska se on tehtävä, niin teenpä sen paikalla", virkkoi hän. "Se on myös parasta sekä piispalle että vankiraukoille."

Niin sanottuansa valmistautui hän lähtemään ulos.

Eräällä kallionpenkerellä Napolin itäisen linnan läheisyydessä oli huvila, jonka sen isäntä aina hyyräsi rikkaille pääkaupunkilaisille, jotka suvisin asuivat Napolissa. Sinne neuvottiin Luciusta, kun hän kaupungissa tiedusteli, missä roomalainen patriisitar Marcia asui.

Kohta oli hän huvilan portilla. Portinvahti nykäytti olkapäitänsä, kun Lucius kysyi pääsisikö hän Marcian puheille.

"Viisi minuuttia sitten tuli tänne Isiksen pappi. Jos tahdot odottaa kunnes hän lähtee pois, niin voit ilmoituttaa itsesi."

Lucius mietti hetkisen.

"Hyvä, minä odotan", sanoi hän, "mutta sinun pitää ilmoittaa minut heti."

Portinvahti huusi orjan ja käski tämän kysyä, päästäisikö herratar puheillensa Luciusta.

Muutaman minuutin perästä palasi orja.

"Marcia pyytää sinua odottamaan hetkisen. Pääset paikalla hänen puheillensa. Muuten", virkkoi hän sitten portinvahdille, "ei hän ota vastaan ketään."

Tuskin oli Lucius astunut sisälle tablinum'iin, kun Isiksen pappi, josta portinvahti oli puhunut, lähti pois tyytymättömän näköisenä. Lucius, joka heti arvasi hänen olleen tyytymättömän sentähden, että oli saanut liian pienen rahalahjan, katsoi hymyillen hänen jälkeensä eikä huomannutkaan, että esirippu huoneen perällä hiljaan väistyi syrjään ja pari mustaa silmää katseli häntä sen takaa. Mutta ainoastaan tuokion; sitten meni esirippu jälleen paikallensa. Luciuksen piti odotella kauan, ennenkuin sai tavata Marciaa. Vihdoin tuli orjatar ja pyysi Luciusta seuraamaan häntä; hänen herrattarensa odotti kammiossansa.

Lucius seurasi palvelijatarta eräänlaisella mielenliikutuksella. Palvelijatar seisattui erään oven eteen, jossa olivat raskaat, silkkiset esiriput, ja veti esiripun syrjään. Lucius astui sisään. Huone, johon hän tuli, oli hämäräinen ja ylellisellä loistolla järjestetty. Sen lattia oli peitetty Persian matoilla; sen laessa ja seinissä oli luonnikkaita, miedosti kangastavia värikoristeita. Siellä täällä oli kasviryhmien joukossa komea kuvapatsas.

Keskellä huonetta oli useita leposohvia, yhdellä niistä istui roomalainen patriisitar, ollen hänellä yllänsä valkoinen, purpurareunainen tunika. Tämä kallis pukine oli vyötetty kapealla, kullankudotulla vyöllä. Kaulassa ja käsivarsissa oli hänellä himeästi kiiltäviä, raskaita, etruurialaisia kultakoristeita, joissa oli taitehikkaasti tehtyjä korukuvia, ja hänen mustissa hiuksissansa kiilsi kapea, kultainen otsanauha.

Hänen säännölliset, jyrkkäjuonteiset kasvonsa panivat hänet vivahtamaan tylynlaiselle, mutta hänen hehkuvat, mustat silmänsä ja houkuttava naurunsa, joka tässä naisessa oli tenhovaa, poistivat heti tuon ensinmainitun tekemän vaikutuksen.

Lumivalkoisella, sormuksista kimaltelevalla kädellään antoi hän Luciukselle merkin istuutua hänen viereensä sohvalle. Lucius totteli kehoitusta ja alkoi hartaasti esittää piispan asiaa. Marcia näytti kuultelevan häntä välinpitämättömästi.

"Mieltäni pahoittaa", virkkoi hän Luciuksen lopetettua, "että olet nähnyt turhaa vaivaa."

Lucius silmäili häntä hämmästyneenä. Hän nauroi raukeasti.

"Niin, turhaa todellakin", toisti hän, "sillä eilen jo lähti sanansaattaja viemään tilanhoitajalleni käskyä, että hän paikalla päästää irti ne kolme orjaa ja vastaiseksi jättää heidät rauhaan ja lepoon. Minä sain sattumalta tietää mitä oli tapahtunut, eikä minulla ole tapana saattaa alamaisilleni ikävyyksiä uskonsa tähden. Sanon toistamiseen, että pahoittaa mieltäni, kun olet nähnyt turhaa vaivaa."

"Domina", vastasi Lucius kumartaen, "älä sano minun turhaan vaivanneen itseäni. Sinun näkemisesi on minusta suuri onni ja paljoa suuremmankin vaivan ansaitseva."

Marcia loi tutkistelevan silmäyksen puhujaan, joka hiukan punastui omista sanoistansa.

"Osaatko sinäkin imarrella?" virkkoi Marcia leikillä.

"Enpä", vakuutti Lucius, joka nyt oli jälleen selvinnyt, "se oli todenperään sanottu."

"Todenperäänkö sanottu? Kuinka voit todistaa sen minulle?"

"Niin kohta kuin sanot minulle, minkätähden kukka kaipaa auringon suuteloa."

"No uskon sinua", sanoi hän hiljaan.

Juttelu taukosi hetkiseksi, mutta Luciuksen silmät eivät kääntyneet enää pois Marciasta. Hänestä tuntui ikäänkuin yliluonnollinen voima olisi hallinnut häntä; hän oli kadottanut koko tahdonvoimansa. Viktorian nimi juolahti hänelle mieleen, mutta se olisi vaan haihtuva ajatus, joka paikalla jälleen katosi hänen mielestänsä.

"Tahdon näyttää sinulle pengertäni", sanoi Marcia, nousten istualtansa.

He menivät penkerelle, josta oli ihana näköala Napolin yli. Katselijan jalkain juuressa levisi kirjava kaupunki sinertävän meren ääressä, jonka pinnasta Capreae-saaren kalliot kohosivat. Vasemmalla kohosi Campanian tasangosta Vesuviuksen valtava kartio, jonka savupilvi häälyi uhkaavana sen juurella olevan asutun seudun päällä, ja vähän syrjemmällä aleni aina mereen asti vuoriharjanne, jonka terävät huiput olivat alastomat, mutta rinteet vihannat ja täynnä hymyileviä taloja. Ja kaiken tämän yli säteili aurinko siniseltä taivaalta.

Lucius katseli uneksivaisena tätä komeata panoraamaa.

"Miten maailma on kaunis", sanoi hän.

"Mutta vielä kauniimmaksi tekevät ihmisen ajatukset ja tunteet sen", lisäsi Marcia.

"Purret noin tyynellä merellä liikkuessaan vertaan minä hauskoihin puheihin ja toimintoihin, jotka sulostuttavat elämän yksitoikkoisen muodon", sanoi Marcia. "Mutta minulle muistuu mieleeni jotain", jatkoi hän pikaisesti. "Saanko pyytää sinua venematkalle? Minulla on vene, jonka vertaista ei ole täällä. Olen teettänyt sen Egyptissä."

"Määrää itse, koska saan seurata sinua sille matkalle", vastasi Lucius mieltyneenä.

"Tänään — ei, huomenna. Meidän pitää nauttia kaunista ilmaa. Näetkö, miten Capreae kimaltelee tuolla? Sinne pitää meidän purjehtia."

"Niin, Capreae-saarelle", virkkoi Lucius, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hän ajatteli sitä lupausta, jonka hän päivää ennen oli tehnyt eräälle toiselle ja nyt rikkoi sen ollakseen toiselle mieliksi. Mutta hän ei tahtonut antaa minkään synkistyttää tätä hetkeä, vaan karkoitti pois häiritseväiset ajatukset ja jatkoi leikilliseen tapaan:

"Capreae-saarelle olen kauan halunnut — siellä tahtoisin tieteistellä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä."

"Sitä sallin sinun tehdä myöskin minun seurassani", vastasi Marcia. "Minä teen sill'aikaa jotain käsityötä. Matka on niin pitkä, meri yksitoikkoinen, taivas niin väsyttävän sininen —"

"Marcia", keskeytti Lucius häntä, "minkätähden teet minusta pilkkaa tällä tavalla?"

Marcia nauroi ääneensä.

"Heu, patior telis vulnera facta meis![32] Huomaa se. Lucius."

Hetken kuluttua lähti Lucius pois ja palasi kotiinsa, mielensä kovin liikutettuna. Kamaristansa tapasi hän uuden kirjoituksen, jossa käsiteltiin erästä filosofillista kysymystä, jota hän itsekin usein oli mietiskellyt pitkälle yöhön. Hän alkoi paikalla lukea sitä. Mutta jo muutaman minuutin perästä heitti hän kirjarullan syrjään. Hänestä oli mahdotonta pitää ajatuksiansa koossa. Hän meni ulos puutarhaan rauhoittamaan mieltänsä, mutta hänen mielenliikutuksensa eneni, mitä vähemmin hänen ajatuksensa olivat kiinnitetyt määrättyyn esineesen. Hän istuutui tiheään lehtimajaan ja peitti kasvonsa molempiin käsiinsä. Niin istui hän hetkisen liikkumatonna. Sitten hyppäsi hän jälleen ylös. "Niin", huudahti hän tuskaisena, "olen käyttäytynyt pahoin häntä, hyvää lasta kohtaan, joka on minuun uskollisesti mieltynyt. En tiedä kuinka niin teinkin. Olin ikäänkuin veltostuneena ja silmäni sokenivat — mutta nyt on se voitettu", sanoi hän levollisempana. "Ja nyt tahdon mennä hänen tykönsä, jotta hänen näkemisensä ja ylevä olentonsa vahvistaisi minua kaikkea heikkoutta vastustamaan. Niin, Viktorian tykö!"

Hän kiiruhti joutuin Herenniuksen huvilaan. Hänen sydämmensä sykki kovasti, kun hän astui sinne sisälle.

"Kuinka voin kohdata häntä?" ajatteli hän itseksensä. "Eikö hän heti huomaa, ett'en ole samalla tasaisella mielellä kuin eilen?"

Herennius otti vieraansa vastaan tavallisella ystävyydellä.

"Kuinka on Julian laita?" kysyi Lucius.

"Paremmin, jumalille kiitos! Toivomme hänen kahdeksan päivän kuluttua olevan aivan terveen. Mutta hänen täytyy välttää pienintäkin mielenliikutusta eikä saa hän päästää luoksensa ketään. Marcella ja Viktoria kävivät levolle, sillä he valvoivat sairaan tykönä koko yön."

"Sittenpä en voi muuta kuin pyytää sinua sanomaan heille terveisiä minulta", virkkoi Lucius.

He alkoivat nyt jutella edellisen päivän juhlasta ja murhayrityksestä. Mutta kohta tuli Herenniukselle muita vieraita ja Lucius sanoi siis jäähyväiset jo hetken kuluttua.

"Toivoni ei käynytkään toteen", jupisi hän itseksensä. "Olisi ollut hyödyllistä minulle tavata häntä, mutta tahdon kuitenkin pysyä lujana. — Ja veneretki? Lupasinhan kuitenkin lähteä hänen mukaansa. Olkoonpa, lähetän huomenna orjan selittämään syyni puhtaaksi. Mutta huvitusta pitää minun nyt saada, ja tahdon hakea sitä hauskan ystäväni Ceseniuksen tyköä." —

Varhain seuraavana aamuna toi sanansaattaja Luciukselle sinetillä suljetun kirjoituksen.

"Tahdotaan siihen vastausta", lisäsi orja, ojentaessaan kirjoituksen herrallensa, joka paraillaan luki.

Lucius avasi kirjeen vapisevalla kädellä ja luki:

"Odotan sinua satamalla kymmenennellä hetkellä. Kaikki on valmiina. Älä unhota kirjojasi."

Lucius nauroi tälle viimeiselle lauseelle, mutta tuli heti jälleen toisennäköiseksi.

"Mitä pitää minun vastata?" sanoi hän itseksensä. "Teen itseni naurettavaksi, jos nyt peruutan lupaukseni. Minkätähden en peruuttanut eilen? Nyt ei minulla liene muuta neuvoa kuin lähteä mukaan."

Hän otti papyrusliuskaleen, kirjoitti siihen muutamia sanoja ja antoi sen orjalle.

"Tässä on vastaus."

Sitten alkoi hän jälleen lukea ja niin istui hän monta tuntia yhtä mittaa tieteistellen ja kirjoitellen muistoon. Päivän tullessa puoleen nousi hän ja meni ulos balkongille nauttimaan raitista ilmaa.

"Pitänee minun lähettää sanansaattaja Herenniukselle, saadakseni tietää miten Julian on laita", sanoi hän itseksensä. "Pitäisi itseni oikeastaan käydä siellä, mutta kammottaa minua tuo puolenpäivän kuumuus. Kirjoitan vaan muutaman sanan."

Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja huusi heti sen jälkeen luoksensa orjan.

"Vie tämä kirje Herenniuksen huvilaan. Mutta paikalla! Sinun pitää saada vastaus."

Orjan lähdettyä, meni Lucius jälleen ulos balkongille.

"Miten levollinen olen tänään", sanoi hän. "Kuinka erilainen eilisen suhteen! Ystäväni kirja on tehnyt minulle hyvää. Semmoinen vakainen ja laimea kieli oli lääke kuohussa olevalle mielelle. Toisaalta kehoittaa minua myös tämä oivallinen teos saattamaan omat tutkimukseni päätökseen, ja toivon kohtakin sen tekeväni."

Palvelija tuli sisään ilmoittamaan vieraita tulleen. Lucius nousi paikalla ja meni vastaanotto-huoneesen.

Siellä oli kaksi nuorta miestä, hänen nuoruudentuttaviansa Ateenasta, jotka sinä aamuna olivat saapuneet Napoliin. Hän ihastui heidän äkkiluulemattomasta tulostansa ja pyysi tykönsä heidät päivälliselle; sitten vietti hän muutamia hauskoja hetkiä heidän kanssansa.

Kymmenes hetki oli jo tullut, kun Lucius lähti asunnostansa menemään satamalle. Siellä oli Marcian kallis, kullattu venhe ja Marcia itse tuli muutaman minutin perästä kantotuolissa. Lucius tervehti häntä ja auttoi häntä astumaan ulos kantotuolista. Nojautuneena Luciuksen olkapäätä vasten astui hän venheesen.

Tämä komeasti kultaeltu ja kuvapiirroksilla kaunisteltu pursi oli esiripulla jaettu kahteen osastoon; pienempi oli perämiestä, molempia soutajia ja palvelijatarta vasten. Toinen isompi, teltillä ympäröitty osasto, jossa oli runsaasti tyynyjä ja mattoja, oli Marcialle ja hänen vieraallensa.

Marcia heitti yltänsä avaran viittansa, joka ympäröi häntä, ja istuutui sohvalle. Hänen viereensä, toiselle matalammalle sohvalle, kävi istumaan Lucius. Kun hän jälleen loi silmänsä tähän kauniisen roomalaisnaiseen, tunsi hän levollisuuden, johon hän suurella vaivalla oli päässyt, yhä enemmin karkkoavan hänestä. Hänen ajatuksensa ikäänkuin tukahtuivat. Kaikki hänen hyvät aikomuksensa haihtuivat kuin sumu.

"Miten oletkin kaunis, Marcia", kuiskasi hän hiljaa.

Marcia nauroi.

"Kohteliaisuutta vaan! Pitihän meidän lyhentää matkan pitkäpiimäisyyttä jollakin vakaisemmalla. Missä ovat kirjasi? Orjattareni on jo käsityön laittanut minulle."

"Voi, Marcia", sanoi Lucius rukoilevasti, "minkätähden teet minusta tällaista pilkkaa? Katso kuinka aurinko, maa ja meri kehoittavat meitä iloisesti nauttimaan elämää."

"Niin, sinä olet oikeassa", sanoi Marcia, nojaten päätänsä taaksepäin. "Tahdon uneksia suloisissa ajatuksissa. Lue näistä värsyistä minulle muutamia!"

Hän viskasi Anakreon'in runoelmat Luciukselle, ja tämä alkoi lukea. Vene oli ennättänyt aukealle merelle ja navakka leyhkä kuljetti sitä nopeasti eteenpäin. Capreae-saaren kalliot lähenivät lähenemistään ja saattoi jo selvästi nähdä saarelta Tiberiuksen palatsin jäännökset, kun purjetanko äkkiä löi mastoon ja pullistunut purje jäi riippumaan löysänä, Kaukana nousi musta pilvi taivaalle, ikäänkuin raivoavien tuulien pieksämänä, ja aallot rupesivat rajusti murtuilemaan saaren ja mantereen välillä.

"Mikä nyt on?" kysyi Marcia, nousten puoleksi seisoalleen.

"Raju-ilma on nousemaisillaan", vastasi Lucius, katsoen tarkkaavasti eteläänpäin. "Ei ole kuitenkaan mitään vaaraa, sillä emme ole enää kaukana Capreae-saaresta."

Soutajat sousivat kaikin voimin. Mutta aallot, jotka hyökyilivät yhä korkeammalle, pitivät vallassansa purren, joka välistä kohosi sangen korkealle, viskautuaksensa jälleen pyörryttävällä vauhdilla alas kahden valtavan aallon väliin. Marcia tuli kalmankalpeaksi.

"Lucius", kuiskasi hän hätäisesti, "me olemme hengenvaarassa."

"Ainoastaan hetkinen", lohdutti Lucius, "niin pääsemme kallioiden suojaan."

Nyt rupesi ilma tulemaan yhä pimeämmäksi. Meri raivosi yhä ankarammin ja ajoi vaahtoansa venheesen. Ei aikaakaan, kun aalto paiskasi sitä niin kovasti, että sen sisimmätkin liitokset ruskivat.

"Me olemme hukassa", kuiskasi Marcia epätoivoisena, tarttui vapisten Luciuksen käteen ja nojautui häntä vasten.

"Ei suinkaan, vaan me elämme, sinä sekä minä", huudahti hän kiivaasti, "eikä mikään ole meitä erottava!" — — —

Hetken kuluttua pääsi vene saaren suojaan ja kulki hiljaan ja tasaisesti eteenpäin vienosti aaltoilevaa vettä myöten, eikä aikaakaan, niin tulivat he Capreae-saaren rantaan.

"Menemme tuonne huvilaan", sanoi Marcia, osottaen valaistua rakennusta, joka oli vähän matkan päässä rannasta. "Siellä asuu Petronillan perhe; minä olen heille ilmoittanut tulostamme."

Samassa tuli naisihminen Marcian luokse ja syleili häntä.

"Tulit siis todellakin", virkkoi nainen. "Me olimme kovin levottomina, kun meri oli niin myrskyinen."

"Niin", vastasi Marcia, "ilman Luciusta, joka on mukanani, olisin kuollut kauhistuksesta."

Lucius kumarsi, naurahtaen.

Sitten alkoivat he yhdessä nousta kallionpolkua ylöspäin, joka vei huvilaan. Huvilan portilla oli heitä vastaanottamassa Petronillan puoliso Demetrius.

Hän oli pieni, lyhyenjäntterä, punakka mies, ja häntä pidettiin ylimalkaan eriskummaisena ihmisenä. Egyptissä, jossa hän oli palvellut pitkän ajan Rooman hallitusvirkamiehenä, oli hän innokkaasti mieltynyt tähtitieteesen. Tämä taipumus oli parhaasta päästä pannut hänen valitsemaan asuinpaikaksensa Capreae-saaren, sentähden että hänellä tältä saarelta oli aukea näkyala havaintojensa tekemiseen. Yökaudet nähtiin hänen istuvan asuntonsa katolla ja tutkivan; päivillä työskenteli hän melkein lakkaamatta asunnossansa. "Hipparchon viisaus on lapsen viisaus, joka ei ole pysyväistä", oli hänellä tapana usein sanoa; "mutta Demetriuksen kirja tulee myöhemmilläkin vuosisadoilla vielä olemaan ohjaajana tutkimisessa." Huoneestaan ja perheestään ei hän pitänyt paljo lukua. Hänen kirjastonsa ulkopuolella isännöitsi hänen puolisonsa. Tämä ei muutenkaan ollut puolisonsa tavoin mieltynyt Capreae-saareen, vaan asui tyttäriensä kanssa talvilla tavallisesti Roomassa tahi Napolissa.

Tänäpäivänä oli Demetrius vastoin tapaansa sangen viehättävä ja koki kaikella tavalla huvittaa vieraitansa. Lucius oli harvapuheinen, ei sentähden, että surulliset ajatukset olisivat häntä vaivanneet, vaan sentähden, ett'eivät hänen ajatuksensa ja tunteensa olleet muualla kuin ylpeässä roomalaisnaisessa, josta hänen silmänsä eivät pysyneet poissa. Hän oli siis muulle seuralle ikäänkuin kuollut.

"Demetrius", sanoi Marcia leikillisesti, "tahdotteko asettaa meidän horoskopimme — mutta enhän tiedä, mitä filosofi ajatellee sellaisesta tutkimisesta vastaisuudessa."

"Minä liityn kernaasti tähän leikkiin", virkkoi Lucius.

"Leikkiinkö?" kysäsi Demetrius, silmäillen Luciusta suurilla silmillä. "Sanotko leikiksi luotettavinta mitä on? Totta jumalat näyttää siltä, että olette tottuneet vaan mielihuomioihin ja käsitteihin, ja että kokemus on teille suljettu kirja. Kenpä tahtoisi sanoa keisaria yksinkertaiseksi? Ja kuitenkin on hän palatsiinsa Roomassa minun johdollani maalauttanut kaksitoistatähdistöisen taivaankannen. Kaiken, mikä häntä on kohdannut, on hän jo edeltäkäsin lukenut tähdistä, eikä hän ryhdy mihinkään, kysymättä neuvoa taivaankappaleilta."

Lucius tuli hämilleen.

"Tietysti", virkkoi hän rauhoittaaksensa tähtein tutkijaa, "olen aina suostuvainen parempaan tietoon. Jos vaan todistat minulle astrologialla todellakin olevan jotain olennaista arvoa, niin en suinkaan ole oppisi uppiniskainen vastustaja."

"Hyvä, hyvä", sanoi Demetrius. "Kirjoittakaa tälle taululle vuosi, päivä ja tunti, jolloin olette syntyneet."

Kun se oli tehty, lähti Demetrius pois. Mutta ovessa kääntyi hän vielä kerran takaisin, lausuen:

"Älkää kuitenkaan luulko, että annan teille vastauksen tänään, enpä edes huomennakaan, niin kauan kuin olette minun huoneessani. Vasta veneesen mentyänne saatte sen sinetillä suljettuna. Vaan ette ennen. Semmoinen on minun tapani."

Aikaisin seuraavana päivänä kiikkui Marcian venhe taas vesillä. Petronella tyttärinensä viittaili rannalla poiskulkeville. Meri ei vielä ollut ihan tyyntynyt, vaan vieno aaltojen hyöky kiikutteli venettä hiljaa ja hupaisesti, ja kirkkaassa päivänvalossa näkyi Napoli selvästi ympärillä olevine huviloineen.

Marcia näytti olevan alakuloinen; hän ei puhunut kuin vähän ja ainoastaan jokapäiväisistä asioista. Lucius huomasi sen heti, mutta hänellä ei alussa ollut rohkeutta kysyä Marcialta syytä semmoiseen raskasmielisyyteen. Silloin tuli hän ajatelleeksi tähteinselittäjän vastausta, jonka hän oli saanut heidän saaresta lähteissänsä.

"Marcia", sanoi hän, tarttuen seuralaisensa käteen, "oletko unhottanut, mitä pyysit Demetriukselta?"

"Antoiko hän sinulle vastauksen?" kysäsi Marcia vilkkaasti. "Ole hyvä ja anna minun avata se auki."

Lucius epi.

"Se saattaa kauhistuttaa sinua", virkkoi hän. "Minkätähden ajattelisimme myöskin tulevaisuutta, kun nykyinenkin aika tarjoo meille niin paljon iloa?"

"Ei, Lucius, sinä et tiedä, kuinka vastaisuus minua huolettaa. Minä näin kauhistavan unen. Me lähdimme merelle ja myrsky raivosi vielä hirmuisemmin kuin eilen; sinä tulit peloissasi minun luokseni ja istuuduit viereeni, ikäänkuin minä olisin suojellut sinua, ja niin nukuit sinä ja minä pidin sinua vaarilla; mutta kun tahdoin herättää sinua ja huusin nimeäsi, olit sinä — kuollut!"

"Unia, unia", lohdutti häntä Lucius. "Vastaisuudesta ei kuulu pienintäkään ääntä nykyajan korvaan. Miksi olet levoton ilveilevästä näystä? Usko minua, että se on mielettömyyttä."

"Sinä, joka olet kristitty, voinet ehkä sanoa niin", vastasi Marcia, "mutta minä tiedän, että unet tulevat jumalilta, eivätkä ole mielikuvituksessa syntyneitä. — Anna minulle Demetriuksen vastaus."

Lucius totteli.

Marcia mursi heti auki sinetin, johon oli kirjoitettu Lucio (Luciukselle), ja silmäili pikaisesti sisällyksen.

Hänen kasvonsa tulivat kalmankalpeiksi.

"Ei ole mitään väistökeinoa", jupisi hän toivotonna ja pudotti kädestänsä papyrusliuskaleen. Lucius otti sen ylös.

"Nauttios vaan elämää, sill'ei useoita oo päivii Kohtalo sallinut sull'. Ah rientäen joutuvi hetkes."

Niin luki hän. Hän säikähtyi, mutta pakotti itsensä nauruun.

"Eivät nämä säkeet ole huonosti", sanoi hän.

"En olisi luullut Demetriusta runoilijaksi. Mutta mitä kirjoittaa hän sinulle?"

Marcia ojensi hänelle äänetönnä toisen vastauksen, kun ensin oli lukenut sen.

"Murehisena sä näät kuink' merehen laskevi päivä; Toivo ja odota tok' uusi sull' nousevi taas."

"Saan toivottaa sinulle vaan onnea tämän ennustuksen toteutumiseksi", sanoi Lucius leikillisesti. "Minä en päässyt asiasta niin hyvällä kaupalla."

Marcia katsoi äänetönnä merelle.

"Et voi uskoa", jatkoi Lucius, tarttuen hänen käteensä, "kuinka minua surettaa sinun näkemisesi noin surullisena. Ja jospa nämät mielikuvitukset sanoisivat tottakin, niin antaisimmeko sentähden niiden katkeroittaa meiltä tämän nykyisen? Ollaan siis vaan onnellisia toistemme kanssa ja nautitaan elämää."

Marcia nousi ylös nojasiltaan.

"Lucius", sanoi hän vienolla äänellä ja katseli häntä mustilla silmillään, "sano minulle, rakastatko minua niin uskollisesti ja todella, ett'et koskaan hyljää minua?"

"Kaiken kautta, mikä sinulle ja minulle on pyhää", vastasi Lucius juhlallisesti, "vannon sen sinulle."

"Tahdonpa siis heittää pois mielestäni kaiken tätä ennen olleen ja pyhittää koko elämäni sinulle?"

Lucius loi äänetönnä silmänsä alas. Hänen mielensä kävi synkäksi. Hän oli katsahtanut rannikolle Herenniuksen huvilaan päin.

Kohta sen jälkeen tuli vene sataman piiriin. Merimiehet tarttuivat airoihin.

"Koska saan taas tavata sinua, Lucius?" kysäsi Marcia.

"Huomenaamulla varhain", vastasi Lucius pikaisesti, "sitten keskustelemme ja päätämme kaikesta."

Lucius hyppäsi ensin maalle ja ojensi sitten kätensä Marcialle. Samassa tuokiossa astui kaksi ylhäistä naista ulos vieressä olevasta kantotuolista. Lucius huomasi, että ne olivat Marcella ja Viktoria. Hänen sydämmensä sykki aivan kuuluvasti. Hän ei voinut olla katsahtamatta heihin päin. Ja — hänen silmänsä kohtasivat Viktorian silmäyksen.

Veri nousi hänelle päähän ja alkoi täyttää hänen ohimoitansa. Hän ei tohtinut tervehtää. Pahantekijän tavoin meni hän alla päin Marcian kanssa toisaalle.

Hän saattoi Marcian hänen asuntonsa portille.

"Hyvästi huomiseen asti, Lucius!"

"Hyvästi!"

Ikäänkuin kiusallisista kahleista päässeenä riensi hän katuja pitkin kotiinsa. Eräs ystävä koetti pysähdyttää häntä.

"Oletko jo palannut Capreae-saaresta?" kysyi ystävä, salamielisesti hymyillen. "Todellakin on sinulla ollut menestys, josta moni on sinua kadehtiva."

"Sinä puhut hulluuksia!" vastasi Lucius ja kiiruhti edelleen; mutta ystävän sanat jäivät pistelemään hänen sydäntänsä orjantappuroiden tavoin.

"Onko se jo sitten yleisesti tuttu Napolissa? Ehkä on Viktoriakin saanut kuulla sen? Hänen katsannossansa olikin jotain omituista ja soimaavaa."

Hänen kotiin tultuansa sanottiin hänelle, että sanansaattaja oli odotellut häntä eilisestä asti.

"Vie hänet kirjastoon", sanoi hän palvelijalle.

Kun Lucius sitten muutaman minutin perästä meni työhuoneesensa, oli siellä nuori, matkapukuun puettu mies.

"Jaha, kylläpä tiedänkin asiasi", sanoi Lucius vieraalle. "Jos tahdot odottaa hetkisen, niin kirjoitan paikalla Zephyrinukselle."

Hän otti piirustimen ja kirjoitti pikaisesti muutaman rivin, antaen Rooman piispalle tiedon, mikä oli tullut päätökseksi hänelle annetusta tehtävästä. Sitten antoi hän sanansaattajalle kirjoituksen ynnä hyvän almun.

Vieraan mentyä pois vaipui Lucius synkeihin mietiskelyihin. Hän istui kuin kivettynyt leposohvalla ja katsoi lattiaan. Hänen kasvonsa eivät niin liikahtaneet ja hän oli aivan kuin tainnoksissa. Ainoastaan hänen otsastansa nousi suuria hikipisaroita ja hänen sydämmensä sykki kovasti.

* * * * *

Tänään iltapuolella vallitsi Herenniuksen huvilassa äänettömyys. Maatalon isäntä oli tyttärensä, Marcellan ja Calpurniuksen kanssa mennyt Puteoliin. Julia, joka vielä oli hyvin vähävoimainen, kannatutti illan tullessa ulos penkerelle leposohvan, saadakseen rauhassa nauttia raitista ilmaa ja silmäillä ihanaa näköalaa.

Hänen levätessään illan hiljaisuudessa liitelivät hänen ajatuksensa entisiin Kartagossa olonsa aikoihin, ja ensi kertaa koki hän muistutella viime aikojen kauhistavia tapauksia yksityiskohtineen. Hän saattoi nyt tehdä sen levollisemmin ja tajukkaammin, sillä aika, matka ja ystävyys, jolla häntä ja hänen sukulaisiansa kohdeltiin Herenniuksen talossa, olivat olleet lääkitsevä balsami hänen pahoille haavoillensa. Nyt voi hän oivaltaa, että Liciniuksen menettely ei ollut ainoastaan hillittömän kostonhimon vaikutusta ja tuomita sitä lempeästi semmoisesta rakkaudesta lähteneeksi, jonka voitolle päässyt intohimo oli pakottanut turmiolliseen hankkeesen. Mutta hukan tielle joutunut, hyljeksittävä ihminen oli Licinius kuitenkin hänestä, sillä Liciniuksen kädet olivat tahratut verellä, hänen veljiensä ja sen miehen verellä, jota hän oli pitänyt niin suuressa arvossa. Hänen silmänsä vettyi, kun hän ajatteli sitä lyhyttä aikaa, jonka hän oli seurustellut Apolloniuksen kanssa sekä hänen ylevää käytöstänsä ja rohkeamielistä kuolemaansa.

Silloin kävi kahina puissa, jotka loivat varjoansa penkerelle, ja maahan hänen eteensä putosi nuoli, johon oli kiinnitetty papyruslehti.

"Rakkaudensanoma", virkkoi hän hymyillen.

"Varmaan luulee joku minua Viktoriaksi."

Hän otti nuolen. Hämmästyksekseen näki hän siinä sanan: Juliae (Julialle).

Hän hämmästyi vielä enemmän, kun levitti kirjeen ja silmäili sen läpi. "Jos teidän syntinne olisivat vaikka veriruskeat", oli siinä kirjoitettuna, "niin pitää niiden kuitenkin lumivalkoisiksi tuleman, sanoo Herra. Se on minun toivoni. Ajattele sinäkin sitä, kun muistelet onnetonta, joka itse saattoi turmion itsellensä. Sääli häntä, Julia!"