SISÄLLYS: (continued 3)

Julia vaaleni ja vaipui takaisin leposohvalle. "Se on häneltä, Liciniukselta", kuiskasi hän.

Peljättävä tuska tuli hänen päällensä. Hän olisi suonut Marcellan olevan kotona. Hän ei tohtinut katsahtaakaan sinne päin puistoa, josta nuoli tuli, vaan kutsui palvelijattaren, nousi ylös ja antoi viedä itsensä takaisin kamariinsa. Mutta tuhansia kysymyksiä ja ajatuksia oli hänellä mielessä. "Hän se on", sanoi hän itseksensä, "sillä hänen syntinsä olivat veriruskeat. Mutta kuinka vetää hän perustukseksi meidän pyhää raamattua? Ehkä tuntenee hän sitä ja on hänellä tarkoituksena luultavasti vaan varoittaa meitä suorastaan tuomitsemasta häntä. Mutta käsittämätöntä on tämä kirjoitus minulle. Ennen kaikkea pitää minun saada tietää, onko hän itse täällä vai onko hän antanut jonkun toisen saattaa hänen kirjeensä perille. Jospa Marcella tulisi kohta kotiin!"

Vihdoinkin kuuli hän ääniä ulkoa, ja muutaman tuokion kuluttua astui Viktoria sisään. Hän kumartui Julian yli ja suuteli häntä, mutta hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä.

"Mikä nyt on, Viktoria?" kysyi Julia nousten ylös.

"Voi, Julia, minä olen sangen onneton, onnettomampi kuin voin sanoakaan."

Julia silmäili häntä kysyväisesti.

"Mitä on sitten tapahtunut, joka voi tehdä sinut niin onnettomaksi?"

Viktoria koetti kaikin voimin tointua.

"Kun minä ja Marcella menimme rannalle, näimme me Luciuksen tulevan veneestä maalle ylpeän roomalaisnaisen Marcian kanssa. Minä näin kuinka hänen kasvonsa punettuivat, kun hän huomasi meidät, ja kuinka hän hämillään kääntyi pois meistä ja lähti menemään toisaalle päin."

"Senkö Marcian kanssa, josta äskettäin juttelit minulle?"

Viktoria nyökäytti päätään myöntäväisesti.

"Sisar", sanoi Julia lempeästi, "minä tiedän, että olet rakastanut häntä sydämmestäsi. Mutta hän ei ollut sitä ansainnut, jonka vuoksi on sinun kiittäminen Jumalaa, että hän avasi silmäsi, ennenkuin oli myöhäistä. Sinä olet vielä nuori; sinun pitää pakottaa itsesi unhottamaan hänet."

"Minä en voi unhottaa", sanoi Viktoria sekavasti.

Samassa tuokiossa astui Marcella sisään. Viktoria nousi pikaisesti ja lähti pois kamarista, salatakseen kyyneliänsä.

Julia ojensi Marcellalle saamansa kirjeen, kerrottuansa ensin, miten se tuli hänen käsiinsä. Marcella hämmästyi lukiessansa sitä.

"Se on Liciniuksen käsialaa", sanoi hän; "mutta muuta ei siitä varmaan voi tietääkään. Minkätähden ja mistä se on tullut, on minusta käsittämätöntä. Ehkä vastaisuus selittää sen."

Julia huokasi.

"Älköön hän vaan enää kohdatko meitä elämässä!" virkkoi hän. "Hänen näkemisensä ärsyttäisi jälleen vanhoja haavoja."

"Luultavasti unhottaa hän meidät kohta jonkun ylhäisen viran tähden, jota ehkä toimitettaneen hänelle", vastasi Marcella. "Herennius jutteli hänen saavan arvoisan viran Aasiassa."

"Ollaan siinä toivossa", lisäsi Julia. "Parasta onkin hänelle, että hän saa semmoisen työ-alan, jossa hänen rauhaton henkensä voi tuntea toimihalunsa tyydytetyksi."

Viktorian kamarissa paloi kynttilä myöhään yöhön. Ensin katkerilla kyyneleillä ja sitten levollisemmalla mielellä rukoili hän Jumalaa antamaan hänelle voimaa, että hän voisi sekä hyvittää itsensä, että myöskin suoda anteeksi sille miehelle, joka hänelle oli kaiken tämän tehnyt.

Samaan aikaan taisteli eräs mies vielä ankaramman taistelun, mutta nuoren tytön rukous ei kuulunut hänen korviinsa, muuten olisi hänen taistelunsa ehkä päättynyt toisella tavalla.

Yhdestoista Luku.

Lasku ja nousu.

Seuraavana päivänä nousi Lucius jo aamun ensi koitossa ylös, meni työhuoneesensa ja alkoi kirjoittaa. Mutta työ ei tahtonut sujua; hän pysähteli usein ja vaipui ajatuksiinsa. Hetken kuluttua taukosi hän, käänteli pieneksi kaksi tiheään kirjoitettua lehteä, sulki ne sinetillä ja kirjoitti niihin päällekirjoituksen. Sitten otti hän esiin kirjarullan ja alkoi lukea. Mutta jo hetkisen kuluttua heitti hän sen syrjään ja käveli muutaman minuutin edestakaisin kamarissansa.

"Vie nämät molemmat kirjeet määräpaikkoihinsa", sanoi hän orjalle, "toisen Herenniuksen huvilaan, toisen Akropolissa olevaan Amphionin huvilaan. Ensin on sinun kuitenkin mentävä Herenniukselle, mutta älä ole kiireissäsi, sillä tulet sinne ehkä liian aikaiseen."

Hänen äänensä vapisi hänen tätä sanoessaan, mutta hänen kasvonsa olivat vallan levolliset.

Orjan lähdettyä meni Lucius puutarhaan, tiheään lehtimajaan, jossa hän oli ollut ensimmäisessäkin sieluntaistelussa ollessaan.

Päivä oli synkeä, ilma kellertävä ja helteinen kovan sirokon (polttavan tuulen) johdosta. Meri oli harmaattavan ja inhottavan näköinen.

Puolen tunnin kuluttua seisattui kantotuoli hänen asuntonsa edustalle. Sen kantajat olivat hengästyneinä ja hien vallassa. Siitä astui ulos Herennius kahden naisen kanssa, joiden kasvot ylteistään olivat hunnulla peitetyt.

"Missä on herrasi?" kysyi Herennius portinvahdilta.

Tämä osotti puutarhaan. "Luultavasti lehtimajassa", lisäten siihen.

Herennius kiiruhti puutarhaan; naiset seurasivat häntä loitommalla. Hän meni lehtimajaan, mutta pysähtyi heti peljästyen, ja löi kädellään otsaansa.

Sitten kääntyi hän naisiin päin.

"Tulkaa tänne", sanoi hän vapisevalla äänellä, "ja rohkase mieltäsi, tyttäreni; se hirmuinen asia on todellakin tapahtunut."

Toinen naisista vaipui taintuneena lehtimajan sisäänkäytävän viereen.

"Lapsi-raukka", virkkoi Herennius. "Miksi toimme hänet tänne tällä hetkellä?"

Marcella pani taintuneen penkille ja koetti saada häntä virkoamaan.

Lehtimajan perällä istui Lucius, pää syvään kumartuneena. Hänen kasvonsa olivat marmorinvaaleat ja hänen suunsa levollisessa hymyssä. Pöydällä hänen vieressänsä oli pikkuinen pullo, jossa vielä oli jäljellä vihertävää nestettä.

"Hän on kuollut", kuiskasi Herennius, koetettuansa nuoren miehen valtasuonta ja sydäntä. "Synkeä loppu oli hänelle sallittu."

Viktoria avasi nyt silmänsä ja katsahti heti kuolleesen. Hän oli uudelleen mennä tainnuksiin, mutta puristi vavahtelevasti huulensa yhteen, nousi seisoalleen ja meni vainajan luokse. Tylseästi katsoi hän muutaman minuutin kuolleen kalpeihin kasvoihin; sitten laskeutui hän polvilleen sen viereen, pani kätensä ristiin ja antoi päänsä vaipua.

Marcella kävi myöskin polvilleen. Molemmat naiset rukoilivat nyt hiljaa kuolleelle lepoa. Herennius seisoi syvästi liikutettuna.

Kuolleen luona oli juhlallinen äänettömyys, jota ainoastaan paikalle kiiruhtaneiden palvelijain nyyhkinnät keskeyttelivät.

Silloin astui lehtimajaan äkkiä naisihminen, musta huntu kasvoilla. Hän seisattui kuolleen eteen ja katsoi sen sammuneihin silmiin. Hänen kätensä vavahtelivat suonenvedontapaisesti. Nyt vasta näytti hän huomaavan läsnäolijat.

Hän meni Viktorian luokse, kumartui häneen päin ja laski kätensä hänen olkapäällensä.

"Oletko Viktoria, Herenniuksen tytär?" kysyi hän hiljaa.

Viktoria nosti päätänsä ja säpsähti kovin, kun tunsi, kuka häntä puhutteli.

"Marcia!" huudahti hän, kääntyen Marcellaan päin. "Marcella, tässä on hänen ja minun onneni surma. Pelasta minut hänestä!"

Marcian kasvot värähtelivät suonenvedontapaisesti.

"Niin", sanoi hän, "minä olen hänen murhaajattarensa ja se vaivaakin minua niin kovin, että kiitän hänen kohtaloansa onnelliseksi."

Viktoria oli ääneti.

"Mutta", jatkoi Marcia, "yhdistäähän meitä yhteinen murhe. Olinhan minä samoin kuin sinäkin kiintynyt häneen, joka nyt istuu kylmänä ja hengetönnä edessämme. Älä sysää minua pois tyköäsi; minä tiedän tehneeni sinulle pahaa, mutta tiedän myöskin oman kipuni olevan suuren. Ojenna minulle kätesi, Viktoria."

Nuori tyttö noudatti hitaasti hänen pyyntöänsä ja Marcia tarttui hänen ojennettuun käteensä, puristaen sitä sydämmellisesti.

"Ja salli minun tulla sinun tykösi", sanoi hän hiljaa; "että saisin lepoa sielulleni."

Viktoria nyökäytti äänetönnä päätänsä.

Marcia nousi ylös kumarruksistaan. Vielä kerran katsahti hän kuolleesen ja sen vieressä polvillaan olevaan tyttöön; sitten lähti hän hitailla askelilla lehtimajasta.

Myöskin Viktoria ja Marcella lähtivät kohta pois. Heidän mennessänsä puutarhan läpi tuli äkkiä mies heitä vastaan. Huomattuansa Marcellan, veti hän viittaa kasvoillensa ja meni kiireesti heidän ohitsensa.

"Kuka on tuo, joka peittelee itseänsä tuolla tavalla?" kysyi Herennius. "Hän näyttää minusta tutulta."

Marcella kääntyi katsomaan. "En tiedä", sanoi hän arvelevasti.

"Jollen erehdy", jatkoi Herennius, "niin oli se Licinius, Kartagosta. Mutta kuinka olisi hän täällä Napolissa?"

"Liciniusko?" virkkoi Marcella, katsoen tarkasti ohitsemenneen jälkeen. "Niin, hän se onkin. Nyt tunnen hänet ruumiistaan ja käynnistään."

"Merkillistä", sanoi Herennius, pudistaen päätänsä, "että hän on täällä. Mutta ehkä on keisari kutsunut hänet Roomaan, ja jollen muista väärin, niin mainitsi onneton Lucius kerran ystäviensä seurassa häntä."

Kasvojansa peittelevä mies katosi lehtimajaan. Palvelijat eivät tunteneet häntä. Suruisennäköisenä astui hän kuolleen luokse ja tarttui hänen käteensä.

"Minkätähden jätit minut juuri nyt, kun olisin tarvinnut sinua", jupisi hän. "Sinun kohtalosi, ystävä-raukka, on yhtäläinen kuin minun."

"Viekää kuollut asuntoonsa", sanoi hän sitten palvelijoille, joille ei tullut mieleen kysyä häneltä, mikä oikeus hänellä oli käskeä täällä. Sillä hänen ylevä, majesteetillinen ulkomuotonsa herätti heissä kunnioitusta. He ottivat siis varovasti kuolleen herransa ja veivät hänet kirjastohuoneesen.

Vieras istui vielä hetkisen ystävänsä ruumiin vieressä, supisten itsekseen. Sitten meni hän ulos ja lähti astumaan alaspäin sitä katua, joka kulki Puteoliin päin.

Nuoren Luciuksen itsemurha herätti suurta hälinää Napolin seurapiireissä. Kummallisimpia huhuja rupesi liikkumaan, jotta Herennius, suojellakseen tytärtänsä sopimattomilta puheilta, näki itsensä pakotetuksi antamaan ystäviensä tietoon kirjeen, jonka Lucius viimeksi oli kirjoittanut Viktorialle. Suoraan ja selvillä sanoilla tunnusti Lucius siinä käyttäytyneensä väärin sekä Viktoriaa että Marciaa kohtaan ja syytti itseänsä kevytmielisyydestä.

"Pitääkö minun elämän", kirjoitti hän, "kun elämäni tekee toisen teistä onnettomaksi? Minä tunnustan, että elän sinulle yksinäsi, Viktoria, mutta minä en voi sysätä tyköäni häntä, jolle intohimon tulisessa kiihkossa tein lupauksen. Sentähden ei minulla ole jäljellä muuta kuin yksi keino."

"Tätä ajatuksen johtoa en oikein ymmärrä", oli Calpurnius sanonut, luettuansa nuot sanat.

"Olisihan tuon onnettoman asian voinut järjestää toisemmanlaisella tavalla kuin tällä. Mutta Lucius on aina minusta tuntunut haaveksijalta."

"Mielikarvaudella on meidän täytynyt tuntea", lisäsi Marcella, "ett'ei filosofillisesti leikitteleminen kristillisyyden kanssa ole kylliksi. Omatekoinen uskonnollinen järjestelmä hajoaa, niin kohta kuin tulee koeteltavaksi. Jos Lucius ei olisi pannut elämänsä ohjaajaksi inhimillisiä ajatuksia eikä filosofillisia mietteitä, vaan olisi uskonut ja totellut evankeliumin yksinkertaista totuutta, niin ei tämän onnettoman työn kadotus olisi koskaan saanut nielaista kitaansa häntä."

"Minä sanoisin ennemmin", virkkoi Herennius, "ett'ei hänellä ollut voimaa eikä levollista miettimiskykyä. Hän oli tunteiden mies, joka aina oli valmis uhraamaan itsensä hetkisille mieleenjohtumuksille. — Meille tulee vaikeaksi saada lapsi-raukka rauhoittumaan."

"Olopaikan vaihetus tekisi hänelle hyvää", sanoi Marcella. "Minä olen nähnyt sen Juliasta. Jos todella päättäisitkin ruveta jälleen keisarin palvelukseen —"

"Se päätös tuntuu minusta tosin vaikealta", vastasi Herennius. "Mutta ei minulla ole muutakaan neuvoa. Jätän silloin lapseni teille ja ehdotan, että menisitte muutamaksi kuukaudeksi Roomaan ja palaisitte jälleen Napoliin, kun hänen ensi surunsa olisi mennyt ohitse. Tiedättehän, että minulla on talo Esquilinuksella."

Calpurnius nyökäytti päätään myöntäväisesti. "Mutta voinemmehan saada keisaria sen verran taivutetuksi, ett'ei hän vaatisi minua enää valtion palvelukseen."

Herennius naurahti.

"Sen saamme helposti toimeen."

Jo päivää jälkeen Luciuksen kuoleman tuli Marcia Herenniukselle. Viktoria ei kuitenkaan voinut ottaa häntä vastaan, sillä se ankara sielunvavistus, jossa hän oli ollut, oli niin kovin runnellut häntä, että hänen täytyi varoa tulemastansa jälleen samallaiseen mielenliikutukseen. Sentähden otti Marcella vastaan vieraan.

Tämä oli kokonaan muuttuneen näköinen.

Yllänsä oli hänellä musta puku. Hänen kasvonsa olivat totiset ja koko hänen käytöksensä varovainen. Hänen silmiensä kiilto näytti olleen lakastunut, ja hänen punaiset silmäluomensa olivat jyrkkä vastakohta hänen vaaleille kasvoillensa. Tämä muutos ei jäänyt Marcellalta huomaamatta ja hänen tuli sangen sääli tätä onnetonta.

"Viktoria pyysi sanomaan sinulle sydämmellisiä terveisiä", virkkoi Marcella ystävällisesti, "ja sinun suomaan anteeksi, ett'ei hän voi sinua ottaa vastaan, vaan hänen mielenliikutuksesta menehtyneet voimansa eivät sitä salli."

"Onko hän sitte todellakin suonut minulle anteeksi?" kysyi Marcia hiljaa.

"On", vastasi Marcella. "Hän on puhunut vähän väliä sinusta, ja aina syvää sääliväisyyttä osottaen."

Marcia loi silmänsä alas.

"Minä vihaisin ikuisesti sitä, joka olisi tehnyt minut niin onnettomaksi", virkkoi hän.

"Sentähden ainoastaan arvelevana ja huolellisena tulinkin tänne. Minun pitää saada anteeksi häneltä; hänen vihaansa en olisi voinut kantaa."

"Tiedäthän, Marcia, että meidän Herramme on käskenyt meidän rakastaa vihollisiamme ja kostaa kirousta siunauksella."

Marcia katsahti ylös.

"Niin, tiesin sen kyllä", virkkoi hän pikaisesti, "vaan en luullut koskaan sitä käskyä myöskin noudatettavan; pidin sitä ainoastaan puheenpartena."

Marcella pudisti päätänsä.

"On tosin joukossamme sellaisiakin", sanoi hän, "jotka ovat ainoastaan nimikristityitä, mutta se, joka täydellä mieltymyksellä on kääntynyt Herramme ja vapahtajamme puoleen, hän kuuleekin myös aina ja kaikessa Herran sanoja."

"Olen välistä tutkinut uskonoppianne", jatkoi Marcia, "mutta en ole tehnyt sitä uskonnollisista syistä, vaan ainoastaan tiedonhalusta. Minä pidin teitä suopeina haaveksijoina, mutta nähtyäni sinun ja Viktorian levollisena ja tyytyväisenä polvillanne Luciuksen ruumiin vieressä, samalla kuin minun sydämmeni oli tuskallisesta kivusta pakahtua, silloin heräsi minussa ajatus: uskontonsa mahtanee vain antaa heille niin lujaa voimaa. Ja kun Viktoria rakasmielisesti kohteli minua, vihollistansa, onnensa kadottajaa, silloin ajattelin taas: uskontonsa mahtanee vain antaa hänelle tällaista rakkautta ja lempeyttä. Ja nyt, Marcella", jatkoi hän liikutettuna, tarttuen hänen käteensä, "tulin teidän tykönne, kun olen turhaan koettanut saada lepoa vaikeina hetkinä, kuulemaan ja oppimaan teiltä sitä sanomaa, jota te sanotte iloiseksi, jotta minäkin saisin siitä voimaa ja rauhaa ja balsamia sieluni haavoille."

Marcella silmäili äänetönnä puhujaa.

"Herran tiet ovat ihmeelliset", sanoi hän lopuksi hiljaa ja nousi istualtaan. "Mennään minun kamariini; siellä on minulla meidän pyhät kirjamme tallella."

Marcia noudatti hänen kutsuansa.

Vasta illan tullessa lähti hän pois Herenniukselta ja Marcella seurasi häntä huvilan portille.

"Tapaamme taas kohta toisemme", sanoivat molemmat naiset sydämmellisesti toisillensa.

Ennenkuin nousi kantotuoliin, meni Marcia palmupuun luokse ja katsoi uneksivin silmin maiseman yli.

Merellä leikittelivät laskeutuvan auringon säteet. Ruokamäntyjen oksat ja rehevät viinapuut hohtivat kullalle. Sinertävä sumuverho ympäröi Capreae-saaren kallioiden kukkuloita, ja pauhaavan kaupungin sekava melu lakkasi kuulumasta, kun iltatuuli kohisten alkoi tuoda mereltä maalle viileyttä.

Ankara kipu rupesi tuntumaan hänen sydämmessänsä, kun hänen silmänsä pysähtyivät Capreae-saareen. "Oi, en kärsi katsella sinua kauemmin!" sanoi hän hiljaa itseksensä. Hän istuutui kivipenkille, joka oli palmun alla ja peitti kasvonsa käsiinsä. Niin istui hän hetken liikahtamatta, Sitten nousi hän seisoalleen ja, silmänsä kääntyneinä laskeutuvaa aurinkoa kohti, lausui hän totisesti ja juhlallisesti:

"Murehisena sä näät, kuink' merehen laskevi päivä. Toivo ja odota tok', uusi sull' nousevi taas."

"Niin kaikki, kaikki on käynyt toteen!"

Sitten meni hän hitain askelin sinne, jossa kantotuoli häntä odotteli.

Kahdestoista Luku.

Maailman pääkaupungissa.

Keltavesinen Tiber-joki juoksee iloisena latiumilaisen tasangon läpi merta kohti. Saatuaan lisäksi Anion, luikertaa se Rooman alueelle ja virtaa maailman kaupungin ohitse, joka on sen varrella ja rakennuksillansa peittää vierua Appian portista Hadrianuksen mausoleoon asti. Joen oikealla puolella kohoaa Janikulus-vuori lavealle ympärinsä näkyvine linnoituksineen. Kaupungin melu ei kuulu sinne saakka; se vaikenee jo sillä rannanäyräällä, johon heprealaiset ovat asettuneet pitämään rauhatonta kaupustelemista; ylängöillä ja vieruilla on elämä tyventä, rauhallisen maaelämän tapaista. Huviloitakin on siellä täällä, vaikk'ei lukuisasti. Istutettuja öljy- ja viinapuita on joka paikka täynnä. Mutta muukalainen, joka tulee katselemaan lumoavaa Roomaa, nousee kernaasti vaivaloista polkua ylös Janikuluksen kukkulalle, nähdäkseen ikävöityn kaupungin, jossa lakkaamaton elo tykyttää kaikkialla kimaltelevine palatsineen ja temppeleineen ja loistavine muistomerkkeineen levällään jalkainsa juuressa.

Janikuluksen kukkulalle on tehty pikkuinen penger, jota ympäröipi kivipenkeillä varustettu muuri. Täällä on matkustavilla tapana käydä. Täällä kohoaa juuri heidän edessään Capitolium synkeine linnoineen ja loistava Jupiterin temppeli, jota kypressit ja ruokamännyt ympäröivät ja jonka äkkijyrkkä kallionkylki erottaa joen uomasta. Forumia ei tosin näy, mutta temppelien ja basiliikkien harjat osottavat millä paikalla se on ja Palatinuksella olevan mahtavan Caesarin palatsin takaa näkyy Colosseumin valtava muurinreuna.

Kuka voi kertoella kaikki erikoiskohdat? Sadottain temppeleitä, vesijohtoja, riemuportteja, teaattereja kohoaa joka haaralla, komeudessa ja suuruudessa aina toinen toistansa mahtavampina. Ja kaupungin alueen loputtua tulee viheriöitä kenttiä lukemattomine huviloineen; niistä näkee lähtevän teitä kaikille haaroille, varsilla hautapatsaat, jotka totisina tervehtävät matkamiestä. Ja loitompana kohtaa silmä sinertävät Albani-vuoret ja viehättävän Tiburin, johon aurinko nyt kuvastuu. Myöskin Sabinin vuoret näkyvät selvästi ja Sorakte monine huippuinensa. —

Kaksi pretoriaania nojasi itseänsä edellämainitun penkeren muuria vasten ja silmäili kaupunkia alaalta. Toinen, jolla oli Rooman centurion merkit, oli parrakas, ahavoitunut ukko. Hän oli ruumiiltaan harteva ja lyhvenjäntterä. Toinen oli vielä nuorukainen, jonka kypärin alta riippui tuuhea, vaalea tukka ja jonka kasvot olivat lauhkeat ja haaveksivaisen näköiset. Muuten oli hän solakka ruumiiltansa ja aivan vastakohta vahvalle, urhokkaalle kumppanillensa.

"Tuota vuorta", virkkoi viimeksimainittu, "sanotaan Capitolium'iksi. Sinne kuljetaan aina saatossa, kun voittoriemuja pidetään ja voittaja uhraa siellä temppelissä. Minä olin kerran mukana sellaisessa juhlallisuudessa."

Nuorukainen katsoi hetkisen ukon osottamaan suuntaan.

"Sinnekö ovat he siis vieneet Tusneldankin poikansa kanssa?" kysäsi hän.

"Tietysti, ja monta muuta maastamme", vastasi ukko. "Ja tuossa ympyriäisessä rakennuksessa, jonka näet tuolla — sitä sanotaan amfiteaatteriksi; Vespasianus niminen keisari rakennutti sen — olen nähnyt monen maanmieheni vuodattavan verensä."

"Verensäkö vuodattavan?" virkkoi hänen seuralaisensa pelästyneenä. "Palvelemmehan keisaria."

"Tosin palvelemme keisaria; mutta aina miten sattuu kuljemme tänään parttilaisia, huomenna germanilaisia vastaan. Semmoista on sota-ammatti."

"Oletko taistellut myöskin omia maanmiehiämme vastaan?"

Vanhus naurahti.

"Totta kai. Tämän haavan otsaani teki batavialaisen kirves, mutta samalla mitalla maksoin takaisinkin."

"Hyi, Isgo, siten en koskaan tekisi."

"Hullu", virkkoi ukko naurahtaen taas. "Niinpä sitä minäkin ajattelin sinun ijälläsi ja sydämmeni läpätti rinnassani, kun ensi kertaa taistelin maanmiehiäni vastaan, mutta vihollinen on vihollinen ja taistelu on ilo."

Nuorukainen pudisti päätänsä.

"Sitä en minä ajatellut Saksien maasta lähteissäni. Mutta maanmiehiäni vastaan en koskaan tahdo taistella eikä minun sitä tarvitsekaan, sillä en ole miksikään määrätyksi ajaksi sitoutunut keisarin palvelukseen."

"Sittenpä olisit varmaan tehnyt parhaiten, kun olisit jäänyt kotiin omaistesi tykö."

"Nuorin poika on aina liikaa kotona ja minulla on aina ollut halu etelään."

Ukko keskeytti tämän puheenaineen ja rupesi jälleen selittämään tärkeimpiä näköalan kohtia. Hän jutteli paraillaan Augustuksen naumakiasta,[33] kun hän huomasi seuralaisensa silmät olevan kokonaan muussa.

"Etpä sinä, totta Tor, ole mikään tarkka kuulija!"

Nuorukainen pani lepytellen kätensä ukon olkapäälle.

"Suo anteeksi, sillä tuolla tulee polkua ylöspäin kaksi naista. Eikö nuorempi heistä ole herttainen kuin Freja?"

"Älä niitä katselekaan, ne ovat ylhäisiä naisia", sanoi vanhus nauraen.

"Ylhäisiäkö?" virkkoi toinen pilkallisesti. "Olenhan minä saksilaisten ruhtinaansukua. Olenhan ylhäisempää sukua kuin keisari."

"Totta kyllä", vastasi vanhus lepytellen, "vaan minä tarkoitan, että me olemme heidän silmissänsä vaan barbaareja. Sitä paitsi ovat he kristityitä naisia, sillä näen heillä kaulakoristeenansa olevan hopeakalan ja siitä tuntee kristityt."

Toinen ei vastannut mitään. Hänen silmänsä seurasivat molempia naisia, kunnes he katosivat tienpolvekkeesen.

Sitten kääntyi hän jälleen ukkoon päin.

"Niin, Isgo, kaunis oli hän kuin Freja. — Mutta mitä tarkoitat sillä, että he ovat kristityitä?"

"Kristityt — niin — en tiedä oikein kuinka sen selittäisin; ne ovat ihmisiä, joilla ei ole jumalia, ja jotka luopuvat maailmasta."

"Ei ole jumalia?" huudahti nuorukainen hämmästyneenä.

"Minä luulen niin, mutta en voi antaa sinulle tarkempaa selitystä asiassa. Olen ainoastaan kuullut heistä puhuttavan jolloinkulloin. Mutta jos haluat saada enemmän tietää, niin asuu tuolla sillan luona vanha ukko, joka lienee heidän päämiehensä. Sivumennessämme voit tiedustaa häneltä."

"Niin tahdon tehdäkin."

"Nyt emme luullakseni saa viipyä pitempään", jatkoi ukko, "aurinko laskeutuu kohta, ja kasarmiin on pitkä matka."

Hän alkoi mennä ja hänen kumppaninsa seurasi häntä.

Äänettöminä astuivat he jyrkkää polkua alas kukkulalta Tiberille päin. Joelle päästyänsä poikkesivat he Via Aurelia nimiselle kadulle. Nuori centurio pani kätensä ukon olkapäälle.

"Sinä olet muistamaton", sanoi hän. "Sinun piti osottaa minulle sen kristityn miehen asunto."

"Etkö huomaa, että katselen juuri ympärilleni jokapaikkaan, keksiäkseni hänet", vastasi vanhus kiivaasti. "Mutta en näe häntä missään; parasta on, että kysymme häntä tuolta heprealaiselta."

Hän meni juutalaisen kaupustelijan luokse, joka kaupitteli vaatteita kadun kulmassa.

"Kuules, heprealainen, tahtoisin kysyä sinulta jotain."

Vatteenkauppijas säpsähti peljästyneenä, nähtyään sotilaiden tulevan hänen luoksensa.

"Minkä käskyn saa orjasi", sanoi hän kumartaen nöyrästi heille.

"Tunnetko sitä kristittyä, joka —"

Juutalainen katsoi häneen tirkistäen ja nauraa irvisti.

"En tunne ketään kristittyä", vastasi hän pikaisesti. "En välitä sellaisista ihmisistä."

Niin sanottuaan alkoi hän järjestellä tavaroitansa pitämättä enempää lukua sotamiehistä.

Vanha centurio vihastui ja tarttui rautakourin juutalaisen käsivarteen, jotta juutalainen päästi huudon.

"Isä Aapraham avita, miksi kiusaatte kunniallisia ihmisiä ja estätte heitä toimituksissansa?" huusi hän valittavalla äänellä. "Mitä on minun kristityiden kanssa tekemistä?"

Mutta centurio ei päästänyt saalistansa niin vähällä, vaikka kyllä koko joukko juutalaisia kohta kerääntyi hätyytetyn uskolaisensa ympärille, pitäen kovaa menoa.

"Missä asuu se valkeapartainen kristitty, jolla aina on tapana istua täällä?" kysyi hän vaan ja pudisteli vaatteen kaupustelijaa.

"Voi, kuinka teet minulle pahaa!" päivitteli tämä. "Enhän minä tiedä sanoa sinulle mitä tahdot."

Centurio ei näyttänyt olevan taipuisa uskomaan näitä sanoja ja olisi vaan yhä edelleen vaatinut juutalaista ilmoittamaan kristityn asuntoa, joll'ei ympärillä seisovien joukosta olisi astunut esiin mies, joka sanoi:

"Minä näytän sen teille; seuratkaa minua."

"Hyvä", vastasi centurio ja päästi irti heprealaisen, "me seuraamme sinua."

"Huonoa roskaväkeä nuo juutalaiset!" sanoi hän sitten vihastuneena, kääntyen kumppaniinsa. "Jos minä olisin keisari, niin panisin heitä selkään ja karkoittaisin heidät Roomasta sinne, mistä ovat tulleetkin, kellekään ihmiselle eivät he kelpaa orjiksi, sillä he eivät osaa muuta kuin valhetella ja pettää. Totta Tor eivät he ansaitsisi nähdä päivän valkeutta."

"Sinä olet oikeassa", sanoi mies, joka oli tarjoutunut tietä näyttämään. "Se on huonoa kansaa. Julius Caesarhan se, suokoot jumalat hänelle anteeksi, antoi niille erioikeudet; nyt ovat ne pesiytyneet tänne ja imevät veren meistä. Eivät kutkaan Roomassa osaa väärentää ja pettää paremmin kuin tämä köyrynenäinen suku, vaikk'eivät ne ole oppineet meidän kieltämme kuin puolittain. Niitä nousee kuin rikkaruohoa maasta, ja meidän vahingollamme hankkivat ne itsellensä vaikutusmahtia. Ja meidän täytyy kärsiä sitä, että nämät voitetut pitävät meitä, maailman valloittajia, hirmuvaltansa alla."

Muutama minuutti sen jälkeen seisattui tienosottaja vähäisen huoneen eteen.

"Siinä asuu Kresimus, jota haette", sanoi hän. "Hyvästi!"

Vanha centurio kolkutti ovelle. Ijäkäs mies, jolla oli kunnianarvoinen ulkomuoto ja hopeanvalkoinen parta, tuli avaamaan sen.

"Mitä tahdotte?" kysyi hän.

"Oletko kristitty?" kysyi centurio.

Ukko vastasi viivytellen: "Olen."

"Tämä ystäväni Irmino", jatkoi centurio, "tahtoisi sinun selittämään hänelle mikä kristitty on. Voithan tehdä sen paikalla. Meillä on vielä neljännes tunti aikaa."

Kunnianarvoinen ukko tuli hämmästyneen näköiseksi.

"Tahdon kernaasti täyttää pyyntönne", virkkoi hän, "mutta te pyydätte sellaista, jota ei voi tehdä niin lyhyessä ajassa. Jos sinulla on halu oppia tuntemaan kristityiden uskonoppia", sanoi hän sitten Irminolle, "niin pitää sinun joka päivä olla tuntikausi luonani. Kuukauden kuluttua voinen sitten sanoa sinulle: nyt tunnet kuoren. Mutta ytimeen et vielä ole katsonut; meidän oppimme varsinaisen salaisuuden opit tuntemaan ja käsittämään vasta kymmenen kertaa niin pitkässä ajassa."

Pretoriaanit katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.

"Mitä luulet tästä vastauksesta?" kysyi centurio Germanian kielellä seuralaiseltansa.

"Minulla on halu koettaa", vastasi Irmino. "Mutta en kuitenkaan tiedä, pitkitänkö loppuun asti."

"No niin, vanhus", virkkoi sitten centurio ukolle, "me suostumme sinun ehdotukseesi. Nuori ystäväni tulee jo huomenna tykösi. Jää hyvästi!"

Sitten lähtivät sotilaat ripeästi astumaan Porta Tiburtinaan päin, jossa pretoriaanien kasarmi oli.

Oikealla puolella Via Appiaa, ei kaukana Porta Capenasta, vastapäässä sitä paikkaa, jossa Caracallan suurenmoiset thermet[34] olivat, oli taverni,[35] jossa kävi paljo kansaa. Iso kyltti, johon oli kuvattu käärme elefantin ympäri kiertyneenä, osotti sen jo kaukaa.

Orjia oli kokoontunut sinne matalaan huoneesen nauttimaan virvoitukseksensa pikarin hapanta Vatikanin viiniä. Puheenaineena oli heillä isäntänsä. Toinen heistä koetti olla toistansa etevämpi häpeäjuttujen kertomisessa.

"Teidän pitäisi katsoa kerran", sanoi ilkipintainen kreikkalainen, "kuinka meillä käydään ulossisään. Oktavian asunto on kuin kyyhkyslakka. Ensin tulee juutalaisnainen kaupungin neljännestätoista korttelista selittämään meidän herrattaren unia, ja se saa hyvät rahat. Tuskin kerkeää hän pois, kun tulee pitkä kaldealainen tähteinselittäjä vastaamaan kaikellaisiin vastaisuuden kysymyksiin. Hän saa tietysti melkoiset juomarahat, eikä se ruskea poikakaan, joka kantaa hänen keinokaluansa, lähde täältä tyhjin käsin. Ne hirtehiset tietävät kyllä, mitä meidän rakastunut herratar suvaitsee kuulla! Sitten tulevat Isiksen ja Astarten kerjäläispapit — niin, tunnettehan kyllä sen joukkion; eikä itse Jupiterkaan häpeä lähettäessään palvelijoitansa kerjuulle. Ja sitten kaikki kuokkavieraat ja muut liukastelijat — niin, sen sanon teille, ett'ei Karosillakaan voi olla pahempi kuin meidän portinvahdilla."

Toiset nauroivat.

"Niin hullusti ei ole meillä", virkkoi etrurialainen. "Mutta ennen kuitenkin tahdon hikoilla polkumyllyssä kuin olla portinvahtina."

Kaksi miestä meni ohitse kadulla.

Toinen heistä oli vahva ja pitkäkasvuinen. Lyhyesti leikattu parta ympäröi hänen mielenilmeisiä kasvojansa, joissa säteili rohkeat ja vakavat silmät. Hän jutteli pienen, lyhyenjäntterän miehen kanssa, joka astui hänen rinnallansa.

Orjat tavernissa huomasivat nämät ohitsemenijät.

"Tunnetteko tuota pitkää miestä?" kysyi yksi heistä.

Toiset vastasivat kieltävästi.

"Sittenpä tahdon jutella teille hänen elämäkertansa. Minä tunnen sen hyvin. Se saattaa olla lohdutukseksi vastaiselle elämällenne. Hänen nimensä on Callistus; hän oli ennen orjana suopealla Karpophoros nimisellä ukolla, jolla oli pieni vekselikauppa Piscina publikan varrella. Molemmat olivat he kristiaaneja. Kun nyt Karpophoros oli vanha eikä pitempään jaksanut hoitaa liikettänsä, jätti hän sen mieliorjansa Callistuksen haltuun. Se suuri luottamus, jota Karpophoros nautti kristityiltä, saattoi monen, erittäinkin lesken ja orvon panemaan rahansa Callistuksen pankkiin. Mutta mitä tapahtui? Joko ei Callistus ymmärtänyt niitä asioita tai oli hän veijari — hän teki, lyhyesti sanoen, konkurssin, mutta pakeni sitä ennen Portukseen matkustaaksensa meritse edemmäksi. Mutta Karpophoros kiiruhti hänen jälkeensä, sai hänet kiinni ja vei takaisin Roomaan miettimään erehdystänsä polkumyllyssä.

"Hänen istuttuansa siellä jonkun ajan tuli muutamia veljiä — niin kutsuvat kristiaanit toisiaan — Karpophoron luo ja nuhtelivat häntä, että hän sillä tavalla piti Callistusta. Pitää antaa sille ihmisraukalle tilaisuutta sovittaa vikansa, sanoivat he. Kun Callistus sitten vielä vakuutti itsellänsä olevan rahoja saamatta, niin suostui suopea Karpophoros antamaan vangille vapauden. Mutta mitä teki Callistus nyt? Hän töytäsi synagogaan, kiljui siellä: 'minä olen kristitty!' ja nosti sellaisen metelin, että juutalaiset karkasivat hänen päällensä, rääkkäsivät häntä ja sitten veivät hänet maaherran eteen. Minä olin itse läsnä, kun tämä kuulusteli häntä. 'Minä olen kristitty!' oli ainoa, minkä maaherra voi saada häneltä vastaukseksi. Yht'äkkiä tuli Karpophoros kiireesti sinne. Hiki virtaili hänen otsaltansa. 'Tuo veitikka', sanoi hän prefektille, 'ei ole mikään kristitty; sen nimen on hän vaan vääryydellä anastanut itsellensä. Sen lisäksi on hän varastanut minulta paljon rahaa, jonka heti voin näyttää toteen.' Ja hän todisti sen. Mutta kun Callistus yhä vaan vakuutti olevansa kristitty, niin tuomitsi prefekti hänet juuri semmoisesta tunnustuksesta karkotettavaksi Sardiniaan. Siellä oli hän monta vuotta. Mutta minkä luulette hänen nyt olevan? Kristiaanien ensimmäinen mies, tai paremmin sanoakseni se, joka taluttaa heidän esimiestänsä, jota he kutsuvat piispaksi, samoin kuin hoitajatar taluttaa pientä lasta. Niin, äskettäin sanoi minulle Servulus, joka on piispan talossa ja myöskin kristiaani, että tämä Callistus voisi päästä piispaksikin. — Siitä näette, hyvät ystävät, kuinka pitkälle toinen meistä saattaa tulla."

Toiset nauroivat.

"No, ei totta tosiaankaan ole mitään pitkälle tulemista, jos pääsee kristiaanien piispaksi", virkkoi kreikkalainen.

"Erehdyt, jos luulet niin", jatkoi puhuja. "Eikö Commoduksen aikana kaikkivaltijas Marcia kuulunut heidän joukkoonsa? Ja onhan keisarin hovissa nytkin semmoisia, jotka tunnustavat tätä harhauskoa. Katso ympärillesi mihin hyvänsä, niin aina näet kristiaaneja. Hedelmäkauppijatar, joka istuu torilla, on heidän uskolaisiansa, samoin kuin ylhäinen herratarkin, jolla on hallussansa tusinoittain orjia. Jopa pretoriaanein kasarmissakin on niillä puolueensa, ja tiedättehän jokainen, miten niitä on käsityöläisissä."

"Minä luulen", virkkoi eräs afrikalainen salamielisesti, "isäntäni puolison myöskin olevan kristityn. Tavan takaa lähtee hän öillä salaa pois kotoa —"

Kreikkalainen nauroi.

"Mitä sinä naurat? Hän on kunnioitettava matroona, josta ei kukaan voi sanoa mitään pahaa. — Mutta minä olen kuullut kristiaanien pitävän öillä kokouksiansa. Myöskin olen muutaman kerran nähnyt heidän, kun eivät luulleet kenenkään siitä tietävän, suurella juhlallisuudella syövän jotain — se oli luullakseni leipää. Mahtanee sekin myös kuulua kristiaanien uskonoppiin. Välistä eivät ne taas nauti mitään ruokaa."

"Niin, kyllä se on kummallinen joukkokunta", virkkoi kreikkalainen taas. "En ymmärrä, miten kansa voi vihata heitä; pitäisi ainoastaan surkutella semmoisia haaveksijoita."

"Olkoonpa kuinka hyvänsä", sanoi toinen, "vaan jokaisen, joka on palvellut kristityssä talossa, täytyy tunnustaa olleensa siellä kuin Elysium'issa. Eikö meitä kohdella kaikkialla kuin koiria? Mutta kristiaanit kutsuvat veljiksensä orjia, jotka ovat heidän uskolaisiansa, sekä erotusta tekemättä antavat heille virkoja ja arvosijoja keskuudessaan. Koska on kuultu roomalaisten ja kreikkalaisten tekevän niin? Voisin nimittää teille erään kumppaninkin, joka liittyi kristiaaneihin — hänelle on ylhäinen, kristitty nainen antanut kätensä! Niin, teitä hämmästyttää se. Samoin minuakin; sillä minä en voi käsittää, minkätähden nämät ihmiset ovat niin mieltyneitä toisiinsa."

"Hyvin puhuttu", virkahti eräs mies, joka juuri oli astunut sisään, ja joka ulkomuodostansa päättäen oli seppä. "Samalla kannalla kuin te orjat olemme mekin käsityöläiset.[36] Teitä ja meitä sanotaan roskaväeksi ja kansan ruvaksi. Sinun tyttäresi voi yhtä vähän kuin minunkaan päästä vestaaliksi. Sen tiedätte te yhtä hyvin kuin minäkin. Mutta kuulkaas mitä minulle tapahtui aivan äskettäin. Minä olin työssä eräällä kristityllä Trajanuksen Forum'in varrella, ja siellä kuulin heidän, kristiaanien sanovan, että käsityö on arvoisata työtä ja että käsityöläinen on yhtä ylhäisellä kannalla kuin jokainen muukin ihminen, joka täyttää velvollisuutensa. Niin sanoivat he sekä itse saatoin huomata, että heistä oli käsityö arvoisata. He sanoivat suoraan, että Kristus, jota he pitävät uskonoppinsa perustajana, oli käsityöläisen poika ja teki myöskin sitä työtä. Ja eräs toinen kuuluisa mies heistä — hänen nimeänsä en muista — oli teltankutoja. Kuultuani ja nähtyäni kaiken tämän riemuitsin sydämmessäni. Ja sentähden pistää minua aina vihaksi, kun kuulen muiden häpäsevän kristityitä, enkä vähän vihastunut, nähdessäni äskettäin pahantapaisen pojan Pedagogium'issa Palatinuksella kuvailevan heidän Kristustansa ristillä riippuvan, päänä aasinpää. Tällä tavalla tietävät ne kaikki puhua pahaa kristityistä. Mutta jos kysyn heiltä: 'tunnetteko näitä kristiaaneja?' niin vastaavat he aina: 'emme, mutta se ja se vakuutti mitä varmimmin, että ne ovat pahimpia ihmisiä auringon alla.'"

Puhuja pysähtyi ja nyt tuli hetkiseksi vallan äänettömyys. Hänen sanansa eivät näyttäneet olleen vaikutusta tekemättä. Kreikkalainen oli ensimmäinen, joka alotti jälleen puhua.

"Nyt on jo kylliksi kristityistä. Puhukaamme jostakin tärkeämmästä. Tiedättekö että Krysis on myöty Sisiliaan. Vahinko sitä kaunista tyttöä!"

Hänen koetuksensa panna alulle uutta puheenainetta onnistui. Juttelu kääntyi nyt rakkauden seikkojen väljille ja mukaville kulkuvesille. —

Ne kaksi miestä, jotka menivät tavern'in ohitse, astuivat hiljalleen eteenpäin.

Pitkä, oikeanpuoleinen mies oli, kuten orja oli sanonutkin, piispa Zephyrinuksen mahdikas suosikki, entinen orja Callistus. Onnellinen sattuma oli jo vuosia sitten vapauttanut hänet maanpakolaisuudesta. Commoduksen lemmittyinen, meille jo ennestään tuttu Marcia, joka oli kristitty, tunsi itsensä kerran kehoitetuksi tekemään hurskaan työn ja pyysi Rooman piispan Viktorin lähettämään keisarille luettelon Sardiniaan karkoitetuista kristityistä, jotka ansaitsivat tulla armahdetuiksi. Viktor noudatti kernaasti hänen pyyntöänsä. Mutta niiden nimien joukossa, jotka olivat listassa, ei ollut Callistusta. Siitä huolimatta osasi tämä kuitenkin hankkia itsellensä luvan päästä kotiin armahdettujen kanssa. Mutta oliko hän nyt tyytymätön Viktoriin vai häpeilikö hän entistä elämäänsä, vaan hän jäi Portukseen, kunnes Viktorin kuoltua uusi piispa Zephyrinus, jonka kanssa hän kauan oli ollut tuttu, kutsui hänet vuonna 197 Roomaan ja antoi hänelle, maallikolle, mahdikkaan viran, nimittäin seurakunnan hautausasiain hoidon. Sillä kristityillä oli jo silloin lähes kymmenen katakombia, joilla kullakin oli oma kolleginsa, niin sanotuista fossoreista, joiden tehtävänä oli maanalaisten suojien kaivaminen ja kuolleiden hautaaminen.

Callistus tuli äsken ystävänsä Ostian piispan Aleksanderin kanssa katsomasta Via Appian varrella olevia katakombeja. Heidän puheensa aineena oli Callistuksen asema Rooman seurakunnassa.

"Näethän", sanoi tämä, "kuinka hankalat meidän seurakunnan olot ovat. Minä tiedän että tarkoituksena on erittäinkin minun vastustamiseni, ikäänkuin minä antaisin huonoja neuvoja meidän hyvälle piispallemme Zephyrinukselle. Minä mielelläni luopuisin kokonaan kirkollisista asioista, jos luulisin siitä olevan mitään hyötyä kirkolle ja seurakunnalle. Mutta koska olen siinä vakuutuksessa, että Hippolytus[37] ja hänen ystävänsä turmelisivat kirkon käsitystavallaan ja hoidollaan, niin en niin paikastani liikahda. Mitä hyötyä siitä on, että kovennetaan kirkkokuria ylenmäärin. Sillä tavalla teemme ikeemme niin raskaaksi, ett'ei sitä moni rupea kärsimään. Vaan viisaalla lempeydellä tulee meidän kohdella niitä, jotka katuen vikojansa, olkootpa ne sitten minkälaatuisia hyvänsä, jälleen palajavat meidän tykömme. 'Ettekö tiedä', olen usein sanonut heille, 'että Noakin arkissa myöskin oli monellaisia eläimiä? Mutta arkki merkitsee kirkkoa. Ettekäkö jumalanpalveluksessamme ole kuulleet vertausta ohdakkeista nisussa?' Ja mitä uutta muotia se on, että kiellettäisiin kenenkään piispan presbyterin tahi diakonin pääsemästä uuteen avioliittoon? Se tuuli käy Afrikasta. Mutta me osaamme rakentaa muurin sitä vastaan."

Callistus lausui nämät viimeiset sanat hyvin kiivaasti ja astui niin kiireesti, että piispa tuskin jaksoi seurata häntä.

"Sama on minunkin ajatukseni", vastasi piispa. "Mutta sinun tilasi tulee vaikeaksi vastapuolueen suhteen. Hippolytus on kostonhimoinen ihminen, joka tekee mitä voi, karkoittaaksensa sinut pois seurakunnasta."

"Joutavia", virkkoi hänen seuralaisensa, "minä en häntä pelkää. Se puolue, jonka hän on kerännyt ympärilleen, ei tosin ole vähälukuinen, mutta tiedän seurakunnan enemmistön ja niiden joukossa parempain ihmisten, olevan minun puolellani."

He tulivat nyt Porta Capenaan ja poikkesivat kadulle, joka kulki aivan pitkin kaupungin muurin vierusta. Heidän vastaansa tuli kantotuoli. Siinä istui nainen huntu kasvoilla. Callistus kumarsi nöyrästi, mutta sai vastaukseksi ainoastaan pikaisen tylyn tervehdyksen.

"Kuka se oli?" kysäsi piispa. "Hän ei näyttänyt olevan suosiollisella mielellä sinua kohtaan."

"Arvasit oikein", virkkoi Callistus nauraen.

"Se oli rikas Marcia, joka joku aika sitten oli pakanallisen ylimyskunnan enin arvossa pidetyitä naisia. Sitten meni hän kesäksi Napoliin ja palasi sieltä kristittynä. Hän kääntyi eriskummallisella tavalla. Tahdon vast'edes kertoa sen sinulle. Tärkeämpää on se, että hän on minun vastustajiani ja että hänen huoneessansa keksitään melkein kaikki vehkeet ja juonet, joilla minua vastustetaan. Nyt voit ymmärtää, minkätähden hänen tervehdyksensä ei ollut ystävällinen. Mutta kerro minulle nyt seurakunnastasi Ostiassa. Luulen sinun piispantoimesi olevan hyvin vaivaloista, sillä satamakaupunkiin kokoontuu kaikellaista roskaväkeä."

"Niin, Ostiassa on pidettävä silmät auki. Sinne tulee ihmisiä, jotka jo aikaa sitten ovat kääntyneet takaisin pakanuuteen, ja apua saadakseen ovat olevinansa kristityitä. Tuleepa pakanoitakin usein väärillä suosituskirjeillä minun tyköni. Minä annan mielelläni, missä näen olevan todellisen hädän. Mutta sitten kun meitä kerran on ruvettu tuntemaan armelijaiksi ja avullisiksi ihmisiksi, koettaa moni ansaitsematon hyötyä näistä meidän ominaisuuksistamme. Sentähden pitää minun alinomaa olla varuillani, joka sen vuoksi on vieläkin vaikeampaa, kun meidän seurakunta melkein joka päivä muuttuu, aina sen mukaan, miten kauppaolot muodostuvat."

Näin jutellessaan olivat he tulleet lähelle Porta Metroniaa.

Mutta ennenkuin he ennättivät kaupungin portille, alkoi heidän edeltänsä kuulua kova soitonääni, ja kohta sen jälkeen tuli joukko musikantteja torvineen ja huiluineen ulos portinholvista.

"Hautaussaatto", virkkoi Callistus. "Odotetaan kunnes se ehtii ohitse."

Musikantteja, jotka olivat saaton etunenässä, seurasi joukko mimejä[38] ja tanssijoita, joista muutamat olivat puetut sileneiksi[39] ja satyreiksi. Ne hyppivät sinne tänne, tekivät pilkkaa ympärillä olevista ja lausuivat irstaita leikkipuheita joka taholle. Heidän perässänsä oli pitkä rivi vaunuja; niissä istui henkilöitä, joilla oli vainajan esi-isien vaksinaamukset ja virkamerkit. Heidän perästänsä seurasi kuollut itse, istuen korkealla loistovuoteella täydessä virkapuvussa ja elävän asennossa, vaikka sen vahankalpeat kasvot olivat kamalannäköiset kirkkaassa päivänvalossa. Kuollutta kantoivat omat poikansa. Heidän perässänsä astui ystäviä ja sukulaisia ja kovasti valittavia naisia hiukset hajallaan ja mustissa vaatteissa, viskellen kukkia kuolleen päälle.

"Kuka on tämä vainaja?" kysäsi Ostian piispa seuralaiseltansa, kun saatto oli mennyt ohitse.

"Ylhäinen, keisarillinen virkamies, joka tuskin enempää toimitti eläissänsä kuin kiusasi alustalaisiansa ja mässäsi väärin hankituilla rikkauksilla. Nyt kunnioittavat he häntä, kuin olisi hän ollut parhain ihminen ja isäntänsä kunniallisin palvelija."

"Niin, semmoisia ne ovat", virkkoi toinen. "Jos jollakin miehellä olisi vaikka kuinka riitaisa ja häijy vaimo ja hän uhreilla ja lupauksilla rukoilisi jumalilta sille kuolemaa, niin kirjoittaa hän kuitenkin häpeilemättä sen hautakiveen: 'Suloiselle Tullialle, sangen rakkaalle puolisolle, on hänen miehensä uskollisesta mieltymyksestä pystyttänyt tämän muistomerkin.'"

"Sinä olet oikeassa", sanoi Callistus nauraen. "Jos jälkimaailma vasta rupeaisi arvostelemaan roomalaisia naisia hautakirjoituksien mukaan, niin hämmästyisi se keksiessään niin paljon kunnon äitejä ja hyväavuisia vaimoja heidän joukossansa."

"Ne noudattavat perusjohdetta: De mortuis nil nisi bene.[40] Vaan kuitenkin lu'in minä joku aika sitte erään naidun naisen hautapatsaasta: 'Sinä päivänä, jona hän kuoli, kiitin jumalia sekä ihmisiä.' Mutta monipa on seisahtunutkin sen hautapatsaan luo ja kironnut jumalatonta leskeä. — Mutta nyt sanon jäähyväiset sinulle. Minun on käytävä eräässä huvilassa tässä lähellä. Voi hyvin!"

Ystävykset antoivat kättä. Samalla kuin piispa poikkesi oikeaan Via Latina'lle kääntyi Callistus Porta Metronian kautta menemään suoraa tietä kaupunkiin.

Hän astui hitaasti Coeliusta ylöspäin. Juuri kun hän oli menemäisillään niiden valtavien kuvunkaarien alitse, jotka kannattavat Claudiuksen vedenjohto-laitoksia, huomasi hän jonkun matkan päässä kaksi naista, jotka astuivat samaan suuntaan kuin hänkin. Ne olivat Marcella ja Julia, jotka vasta muutama päivä sitten olivat tulleet Roomaan ja kävelivät nyt kauneina syyspäivinä tutustumassa maailmankaupungin eri kohtiin. Marcella oli tavalliseen tapaansa totisennäköinen. Mutta Juliaan, jonka mieli oli avoin kaikelle kauniille, oli Rooman isojen rakennusten ja suurien taideaarteiden katseleminen tehnyt hyvän ja elähyttävän vaikutuksen. Hän voi taas olla iloinen kuin ennenkin ja vapaasti ihailla kaikkea kaunista ja jaloa, joka esiytyi hänen silmäinsä eteen. Vaaleat ruusut olivat jälleen alkaneet kukoistaa hänen poskillansa ja hänen silmänsä, joita viime aikoina olivat kyyneleet usein tummentaneet, loistivat nyt jälleen ilosta ja elämään mieltymyksestä.

"Hyvää päivää, Marcella ja Julia", sanoi Callistus ystävällisesti, mennen naisten luokse. "Meillä on sama tie; saanko seurata teitä?"

Marcella nyökäytti päätään äänetönnä, ja Callistus saattoi helposti huomata, ett'ei hänen pyyntöänsä myönnetty kernaasti. Mutta kun hän tiesi, että Marcella oli Marcian ystävätär, arvasi hän heti syyn tähän vieromiseen.

"Miltä tuntuu teistä Rooma?" jatkoi hän.

"Minusta tuntuu kuin elämä minulle alkaisi uudestaan täällä", vastasi Julia hilpeästi. "Sellaista taideaarteiden rikkautta ja keksintöjen suurenmoisuutta ja muhkeutta, joka tulee näkyviin näissä rakennuksissa, en ole koskaan voinut aavistaakaan. Tunnen itseni ylpeäksi, että ihmiset ovat voineet miettiä ja tehdä sellaista."

Näin puhuessaan osotti hän Flaviuksen Amphiteaatteria ja kapitoliniläisen Jupiterin korkeaa temppeliä.

"Julia", keskeytti Marcella, "unhotatko että tällä ainoalla paikalla on sadottain ihmisiä uhrattu paljaaksi silmänhuvitukseksi ja että he kunnioittavat korkeimpia epäjumaliansa siellä?"

Julia punastui. Callistus oli juuri rupeamaisillaan puolustamaan häntä, mutta katsoi sitten kuitenkin paremmaksi olla ottamatta puheeksi ainetta, josta hän ei halunnut jutella tässä tilaisuudessa.

"Siitä temppelistä on kaunis satu", alotti hän siis välinpitämättömään tapaan. "Kerrotaan näette, että Sibylla antoi ijäkkään keisari Augustuksen siellä nähdä kerran äsken-syntyneen Messiaan, Se on taru, mutta siinä on se totuus, että se yleinen siveellinen ja uskonnollinen mätä, joka vaivasi pakanuutta tämän keisarin aikana, viittasi sille, joka uskoi ihmiskunnalla olevan tulevaisuutta, parempia, tulevia aikoja, pelastusta ja pelastajaa."

"Niin", alotti Marcella, "pimeyden läpi koittaa välistä se valo, joka sitten myöhemmin nousee, ja ehdottomasti on tämän maailman lasten elämässä ja töissä huomattavana Jumalan valtakunnan ikävöitsemys ja aavistus hänen tulostansa. Me näimme tänään kolmea roodolaista kuvaavan taideteoksen, Laokoonin ryhmän. Isä, joka turhaan taistelee peljättävien käärmeiden kanssa — mitäpä merkitsee hän muuta kuin vanhaa uskonoppia, joka voimatonna katoaa ajan myrskyhyn? Ja samoin kuin toinen poika, voimattomana hakien apua, kääntää rukoilevan näköisenä kasvonsa isäänsä päin, joka itsekin huutaa apua, samoin pettyvät ne, jotka odottavat tuoreita lehtiä kuivasta rungosta; toisen pojan kaltaisia, joka pelastuksetta vaipuu kuolemaan, ovat he sitä paitsi kaikki."

Se vakuuttava ihastus, jolla Marcella lausui nämät sanat, teki syvän vaikutuksen sekä Callistukseen että Juliaan ja pani molemmat miettimään tuon kuuluisan ryhmän kekselijästä selitystä.

Äänettöminä jatkoivat he sitten muutaman minuutin matkaansa.

"Sinä olet oikeassa", alotti jälleen Callistus. "Kenen silmät Herra valasee, hän näkee helposti sen ulkonaisen verhon läpi, jossa tapaukset esiytyvät meille ja löytää lukemattomia kalliita kultarakeita siitä, jossa toiset eivät näe kuin arvotonta hiekkaa."

"Me olimme muutama päivä sitten Lucinan katakombissa Via Appian varrella", virkkoi Julia kääntyen Callistukseen, "ja näimme siellä äskettäin tehdyn kuvan — suuren kalan, jonka seljässä oli vitsoista palmikoittu kori ja korissa muutamia leipiä ynnä pikari täynnä punaista viiniä. Me arvasimme heti tämän kuvan esittävän eloa antavaa kalaa, meidän Herraamme, joka pyhässä ehtoollisessa antaa meille ruumiinsa ja verensä. Sano minulle, kenen tekemä se hyvin osattu taideteos on."

Callistus sanoi sen tekijän nimen.

"Teidän seurakunnassa näyttää olevan oivallisia taiteilija-kykyjä", virkkoi Julia.

"Niin", vakuutti Callistus, "me panemme arvoa sille, että taide saapi sijaa ja menestyy myöskin kirkossa. Se on Jumalan lahja ja inhimillisen elämän lempikoriste."

"Niin", lausui Julia innostuneena. "Siitä, joka kerran on tullut taiteen uskolliseksi ystäväksi, tuntuu raskaalta siitä luopuminen. Oi, että tämä ihmishengen kaunein kukka hedelmöitsisi meidänkin tykönämme!"

"Se hedelmöitseekin meidän tykönämme", sanoi Callistus varmasti. "Pakanuuden taide häviää häviämistään, sentähden että pakanuus itsekin häviää, sillä taide ei voi oleksia asunnoksi kelpaamattomissa majoissa vanhentuneiden sukukuntien tykönä, vaan ollen itse nuorellinen ja eloisa, hakee se itsellensä kodonkin nuorison tykönä. Sillä tavalla tuli se meille. Me avasimme ystävällisesti sille ovemme, ja se astui kernaasti sisään. Kuitenkin on meidänkin joukossamme muutamia, jotka iloitsisivat, jos se poistuisi tyköämme, mutta niitä ei, Jumalan kiitos, ole monta. Ja usko minua", lausui hän ihastuneena, "tulee aika, jolloin kaino neitsy, joka nyt on paennut meidän tyköämme, tulee kukoistavaksi naiseksi ja ylpeänä ja rohkeana astuu ulos maailmaan, lihana meidän lihastamme ja meidän henkemme ravitsemana, ja maailma suosii häntä."

Marcella pudisti totisena päätänsä.

"Mitä tekevät maailman lapset valkeuden valtakunnassa?" sanoi hän. "Kuinka voi taide, joka vuosisatoja on palvellut epäjumalia ja iloinnut maailmallisesta, nöyrtyä palvelemaan Herraa, joka piti niin vähän lukua ulkomuodosta ja ulkonaisesta kauneudesta, että hän esiytyi joukossamme kaikkein ylenkatsotuimpana, täynnä kipua ja sairautta?"

"Mutta etkö näe", virkkoi Callistus, "miten maalarit ja kuvanveistäjät teoksillansa ovat ylistäneet Herran armoa ja kaikkivaltijasta apua meidän hautapaikoillamme? Etkö näe miten seinät kertovat Jumalan pojan ihmeistä, hänen paimentoimestansa ja ijankaikkisesta läsnäolostansa? Ja pikari, jonka atrioidessasi nostat huulillesi, sormus, joka koristaa sormeasi, lamput, jotka valasevat huonettasi — kuvailevathan ne kaikki meidän uskoamme ja toivoamme."

"Sen kyllä tiedän, vaan kuitenkin näen myös, juuri täällä Roomassa, teidänkin haudoissanne, pakanuuden satu-olentoja, Eroksen ja Psyken, kuun-jumalattaren ja muita epäuskon kuvateoksia. Mutta mitähän yhteyttä on Kristuksen ja Belialin välillä? Te tahdotte yhdistää ne molemmat, sulattaa päivän yhteen yön kanssa."

"Suo anteeksi, Marcella", virkkoi Callistus, "sinä päättelet vähäpätöisistä yksityiskohdista kokonaisuutta. Meillä ei ole vielä mitään omaa taidetta, vaan olemme vasta luomaisillamme sitä itsellemme. Mutta kukahan voi soimata rakennusmestaria, jos hän panee rakennukseen vanhoja palkkeja ja kiviä, kun häneltä välistä puuttuvat uudet rakennusaineet? Me itse emme hyväksy sitä, että pakanallisia kuvia sekoitetaan kristillisiin kuvihin, mutta meidän täytyy ottaa huomioon ajan suhteet eikä sovi meidän ruveta panemaan rajoja vapaalle kehkeämiselle, joka on taiteen ensimmäinen elin-ehto, ja toivomme semmoisten poikkeusten vähitellen katoavan."

"Se ajatus on Zephyrinuksellakin", virkkoi Marcella ja puristi huulensa yhteen.

Callistus ymmärsi hänen viittauksensa, mutta ollen paljon kokenut ei hän vähääkään hämmentynyt.

"Tahtoisin mielelläni tehdä teille kysymyksen, jos sallitte", virkkoi hän pikaisesti. "Muutama viikko sitten saimme kuulla, että erään suuressa arvossa pidetyn keisarillisen upseerin täytyy Sardiiniassa kärsiä suurta vaivaa kristillisyyden tähden. Eräs vaeltavainen veli näki hänet siellä ja jutteli hänen kanssansa. Hän on entinen Kartagon legaatti, nimeltä Licinius. Sentähden ajattelin minä teidän ehkä —"

Molemmat naiset parahtivat hiljaa. Callistus silmäili heitä kummastellen.

"Onko puheessasi mitä perää vai onko se ainoastaan tyhjää huhua?" kysyi Marcella, kääntyen pikaisesti Callistukseen.

"Hän, joka jutteli sitä", vastasi Callistus, "oleksii tätä nykyä täällä lähellä, Ostiassa. Hänen puheensa on aina ollut luotettava ja totinen."

"Eikö hän ole jutellut mitään tästä — tästä Liciniuksesta?" jatkoi Marcella.

"Saatte kuulla kaikki mitä minä tiedän", vastasi Callistus, "sillä huomaan, että tunnette sen kunnon miehen. Niinkuin itsekin varmaan tiedätte, oli Licinius legaattina Afrikan prokonsulilla. Hän ei ollut mikään kristittyjen vihollinen, mutta tuli siksi äkkiä, tietämätöntä minkä tähden, ja sai prokonsulin panemaan toimeen verisen vainon. Joku aika sen jälkeen — ja se on toinen käsittämätön kohta tämän miehen elämässä — kääntyi hän julkisesti kristinuskoon. Tämä tapaus herätti Kartagossa niin suurta hälinää, että oikein lähetettiin siitä ilmoitus keisarille. Keisarin erityisestä käskystä erotettiin legaatti nyt virastansa ja tuomittiin kovaan työhön, pahantekijäin siirtolan vuorikaivoksiin Sardiiniassa. Eräs veljistämme tapasi hänet siellä ruumiinvoimistaan murtuneena ja lähellä kuolemaa, mutta kuitenkin oli hänen työn heikontamassa ruumiissansa sankarin henki, joka ylisti Herraa ja antamatta itseään minkään eksyttää, turvallisesti luotti näihin lohdullisiin sanoihin: Toivo ei anna häpeään tulla. Siinä on kaikki, mitä hänestä tiedän puhua. Ehkä on hän jo menehtynyt suuriin vaivoihinsa."

Kasvot kalmankalpeana oli Julia kuunnellut Callistuksen puhetta. Ainoastaan vaivoin sai hän pidätetyksi kyyneliä, jotka kostuttivat hänen silmänsä. Hänen sydämmensä tykki ankarasti. Hän muisteli sitä hetkeä, jolloin Licinius viimeisen kerran ojensi kätensä hänelle — sitä hirmuista hetkeä, joka tuotti niin paljon onnettomuutta sekä Liciniukselle itselleen että hänelle.

Marcella näytti myöskin tulleen syvästi liikutetuksi. Hän katsoi äänetönnä maahan.

He olivat nyt tulleet Collosseumiin. Callistus otti siellä jäähyväiset molemmilta naisilta, jotka jatkoivat matkaansa suoraan eteenpäin, samalla kuin hän poikkesi oikeaan Via Querquelana'lle, jonka varrella asui Rooman seurakunnan päämies, piispa Zephyrinus.

Kohta tuli hän piispan asunnon edustalle. Orja avasi hänelle portin. Tämä oli synkkämielisen näköinen, kolmikymmenvuotinen mies. Kaulassa oli hänellä hienot teräsvitjat; niissä oli pieni ympyriäinen levy, johon oli piirretty seuraavat sanat:

"TENE ME QUIA FUGI ET REVO CA ME IN VIAM QUERQUELANAM AD ZEPHYRINUM DOMINUM MEUM".[41]

"Mitä nyt?" kysyi Callistus orjalta. "Kuinka kauan olet pitänyt tuota eriskummaista kaulakoristetta?"

"Sitä saat kysyä huoneen-mestarilta", vastasi orja äreästi. "Hänen on pistänyt päähänsä pitää minua epäluotettavana. Sentähden on hän pannut kaulaani tämän merkin. Hyödytön varokeino."

Hän vei Callistuksen piispan kamariin. Vanha, noin kuusikymmenvuotinen mies, nousi mukavalta nojatuolilta ja meni sisälletulijaa vastaan. Hänen astuntonsa oli vaivaloinen. Hänen kasvoissansa olivat ankarat piirteet, joita eivät hänen kunnianarvoiset valkoiset hiuksensakaan jaksaneet lauhduttaa. Myöskin hänen puoliummessa olevat, levottomasti räpyttelevät silmänsä tekivät vastenmielisen vaikutuksen. Hänen kasvojensa muoto ainakin todisti hänen vastustajiensa syystä soimaavan häntä ahneeksi.

"Olipa hyvä että tulit", sanoi piispa hiljaan. "Ajattelin äsken sinua. Käy istumaan. On tullut huonoja sanomia. Aleksandriassa ja Afrikassa on ollut kovia vainoja. Niinkuin tiedät, saimme jo tätä ennen epävakaisia senlaatuisia tietoja. Tänä aamuna sain laajasanaisia kirjoituksia siellä olevalta piispalta. Voit ottaa ja lukea ne. Kunhan me täällä vaan saisimme olla levossa! Septimius Severus ei näytä olevan juuri ystävällinen meitä kohtaan. Ja sitä paitsi tekee Hippolytus puoluelaisinensa minulle suurta levottomuutta. Eripuraisuus enenee päivä päivältä; mikä tulee tästä lopuksi?"

"Sinä pelkäät enemmän kuin on syytäkään", virkkoi Callistus. "Egyptin ja Afrikan vainoihin on ollut omituista johtoa, niinkuin tiedät ja nämät kirjeet myös luultavasti selittävät. Mutta täällä ei ole mitään sellaista. Tähän asti on keisari antanut meidän olla rauhassa. Ja nyt on jo päätetty, että hän lähtee Roomasta Britanniaan. Carakallan mieli on taas kääntyneenä kokonaan muuhun kuin kristityiden vainoon."

"Saatatpa olla oikeassa", vastasi piispa arvelevaisesti. "Sinun sanasi rauhoittavat minua."

"Eikä Hippolytus myöskään, minun nähdäkseni, voi saattaa meitä vaaraan", jatkoi Callistus. "Hän ei ole luotu puolueen päämieheksi eikä kansan johdattajaksi. Kun vaan edelleenkin olemme varoillamme ja pidämme koko hänen vastustustaan asiana, joka ei meitä yhtään huoleta, niin tuo punaiseksi kuumennettu rauta pian kylmenee. Mutta", virkkoi hän lopuksi, painaen päänsä nöyrästi alas, "jos sinulla on toinen mielipide, niin sano vaan sana ja minä pysyn vaiti."

"Ei, ei, Callistus", virkkoi piispa melkein peljästyneenä. "Siitä ei voi tulla puhettakaan. Minä en voi tulla toimeen sinun neuvoittasi. Tiedäthän, että luotan sinuun täydellisesti, ja jos sinusta on se tapa vastedeskin oikea, jota tähän asti olemme noudattaneet, niin on asia ratkaistu."

Palvelija astui sisään.

"Sinua tahtoo eräs puhutella", ilmoitti palvelija.

"Anna hänen tulla sisään" vastasi Zephyrinus.

Muutaman minuutin kuluttua tuli ovesta sisään pitkä, ijäkäs mies. Pitkät, valkoiset hivukset ympäröivät hänen eteenpäin nyykistynyttä, kunnianarvoista päätänsä. Oikeassa kädessä oli hänellä pitkä sauva, jolla hän tuki itseänsä. Hän liikkui hitaasti. Mukanaan oli hänellä nuorukainen, jonka olkapäällä hänen vasen käsivartensa lepäsi.

Kummastuneena huudahtaen nousi Zephyrinus istualtaan, kun hän loi silmänsä sisälletulijaan.

"Pyhä isä", virkkoi hän ja suuteli ukkoa,[42] "kiitetty olkoon Herra, että on tuonut sinut meidän tykömme. Me tervehdimme sinua veljellisesti tervetulleeksi. — Tämä on", sanoi hän sitten kääntyen Callistukseen, "Irenaeus Lugdunum'ista kirkon terävä miekka sekä kilpi samalla."

Ukko naurahti.

"Miekka ei ole terässään", sanoi hän hiljaan, käyden istumaan. "Nämät vanhuuden heikontamat ja veltostuttamat käsivarret eivät enään kanna asetta, vaan kurottuvat ainoastaan rukoukseen. Toisia sotureita on Herra valinnut. — Tulen Aasiasta", jatkoi hän muutaman minutin perästä, "menin sinne katsomaan vielä kerran kotomaatani, ennenkuin silmäni ummistuvat ainiaksi. Nyt olen paluumatkalla Galliaan. Samoin kuin muinoin suuri apostolimme, en minäkään tahtonut kulkea Rooman ohitse käymättä teitä vahvistamassa ja saamassa teiltä vahvistusta."

"Rakas veli", vastasi Zephyrinus, "kiitetty olkoon Herra vielä kerran, että on suonut meidän nähdä sinun kasvosi. Me tarvitsemmekin suuresti sinun vahvistustasi. Aallot raivoavat kirkon laivan ympärillä, ikäänkuin tahtoen nielaista sen."

Taaskin menivät ukon huulet hymyyn.

"Anna niiden raivota, Zephyrinus. Ne eivät meitä voi niellä. Matkalla olen käynyt monessa seurakunnassa. Kuinka nuorellisesti on sydämmeni iloinnut, kun olen nähnyt niiden olevan lujina hengen yksimielisyydessä, ja sysivän tyköänsä valehtelijoita ja vääriä profeettoja, jotka tahtovat asettaa ihmisten sanan Jumalan sanan sijaan. Sama henki yhdisti niitä kaikkia; sama henki, sama toivo elähytti niitä. Ja mekö sitten pelkäisimme ja hätäilisimme? Ei, kiitetty olkoon Herra ja ylistetty hänen nimensä kaikessa ijankaikkisuudessa! Ei mikään viekkaus, ei mikään väkivaltaisuus saata voittaa meitä."

"Kyllä minäkin luotan Herraan, rakas veli", vastasi Zephyrinus nöyrästi, "että hänen väkevä kätensä tukee meitä. Mutta onko sinusta käsittämätöntä, että minulle välistä tulee huoli, kun näen uskonheittureita yhä enemmän ilmautuvan seurakuntaani, jotka petollisesti sanovat itseänsä kristityiksi, ikäänkuin voisivat he täällä valloittaa koko kristikunnan?"

"Herra kitkee aikanansa ohdakkeet", vastasi Irenaeus. "Ja meidän velvollisuutemme on tehdä itsemme aseiksi hänen käteensä. — Niin, Zephyrinus", sanoi hän juhlallisella, korkeammalla äänellä, "salli miehen, joka Herran armosta on päässyt korkeaan ikään ja saanut runsaasti vaikuttaa, sanoa sinulle tämä: 'Ole lempeä taitamattomille ja eksytetyille, ystävällinen katuvaisille, mutta kova, kova kuin kivi susille, jotka tunkeutuvat laumaasi, tahtoen syöstä Kristuksen istuimeltansa ja asettaa sijaan itsensä ja mitättömän ihmisten sanan. Ne ovat varkaita ja ryövärejä ja juovat poroista, inhottavaa vettä; sillä kirkossa ainoastaan on Jumalan henki, ja missä Jumalan henki on, siellä on kaikki armo ja totuus.'"

"Tahdon ajatella sanojasi", vastasi Zephyrinus.

"Sinä olet paimen seurakunnassa, jota Herra on siunannut enemmän kuin muita", jatkoi Irenaeus. "Sielun silmillä näen sen jo kohoavan maanpiirin kirkkojen yli ja sen paimenien tulevan lainsäätäjiksi ja johdattajiksi monelle. Mutta voi heitä, jos he milloin kelvottomasti panisivat toimeen Herran sanat ja käskyn! Silloin otetaan valtikka heiltä pois ja annetaan toiselle."

"Jumala siitä varjelkoon", sanoi Zephyrinus.

Nyt tuli muutamaksi minutiksi äänettömyys.

Sitten virkkoi Irenaeus taas:

"Mutta kerro minulle hiukan tarkemmin seurakuntasi tilasta ja mitä Septimius Severuksesta tiedetään. Minua aavistuttaa että hänen miekkansa kerran kohtaa minua."

Zephyrinus täytti kernaasti vanhuksen tahdon ja alkoi kertoilla seurakuntansa laajenemisesta ja sisällisistä suhteista.

Kolmastoista Luku.

Petollisuus ja uskollisuus.

Melkein samaan aikaan tuli eräs mies tomuisissa matkavaatteissa Ostiasta Roomaan. Cestiuksen pyramiidin luona seisattui hän ja istuutui kivipenkille, joka oli asetettu siihen väsyneitä matkamiehiä varten. Uneksivasti katseli hän hetkisen maahan. Sitten nousi hän taas istualtaan ylös. "Ei", sanoi hän itseksensä, "minä en voi enkä tahdo levätä ennenkuin olen saanut varmuutta hänestä, jonka tähden olen antautunut tälle vaivaloiselle ja vaaralliselle matkalle. Jospa kuitenkin onnetar olisi minulle suosiollinen!"

Puhdistettuaan harjalla tomun vaatteistansa tavernassa, kaupungin portin vieressä, meni hän kiireesti Aventinuksen yli ja oli juuri lähtemäisillään astumaan erästä poikkikatua alaspäin, joka ulottui Circus Maximuksesta Palatinukseen, kun muutamia pretoriaaniupseereita tuli hänelle vastaan, sulkien häneltä tien. Hän tuli silminnähtävästi hämille ja tahtoi mennä ohitse kasvot toisaalle käännettyinä, kun äkkiä yksi upseereista astui hänen luoksensa ja, katsoa tirkistäen häneen, huudahti: "Mitä kaikkea! Kartagon legaatti! Terve tulemastasi Roomaan, Markus Licinius!"

Matkamies vaaleni ja peräytyi askelen takaperin.

"Kaiken pyhän tähden, Petronius", sai hän työläästi sanotuksi, "älä ilmaise minua!"

Upseeri nauroi.

"Erhetyt, ystäväni. Tunnet huonosti tarkkatuntoisuuttani, koska luulet minun auttavan maanpakolaista pahantekijää, joka ei ole pysynyt uskollisena keisarille. Kumppanit", huusi hän seuralaisillensa, "auttakaa minua, että saadaan tämä kallis lintu korjuusen. Hän on kuuluisa Kartagon legaatti, joka joku aika sitten karkasi Sardiinian vuorikaivoksista."

"Sinä katala!" virkkoi Licinius hänelle ylenkatseellisesti. "Ilmaset siis hänet, jonka leipää niin kauan sait syödä."

Mutta kukaan pretoriaaneista ei näyttänyt kuitenkaan tahtovan totella kumppaninsa kehoitusta. Päinvastoin menivät he pois, ett'eivät olisi mitenkään osallisena kavaltajan tekoon. Tämän täytyi siis ottaa avuksensa sattumalta ohimenevä legionasotamies.

"Nyt kasarmiin!" sanoi hän käskevään tapaan Liciniukselle.

Tämä seurasi häntä, ei kehdaten ylenkatseesta luoda kavaltajaan yhtä silmäystä, eikä yhtä sanaa hänelle virkkaa.

"Jollei minun ole sallittu päästä turmiosta", sanoi hän itseksensä, "niin tahdon nöyrästi ja rohkeasti käydä sitä kantamaan."

Heti pretoriaanein kasarmiin saavuttua jätti Petronius vankinsa vahdin haltuun ja kiiruhti sieltä keisarin palatsiin Palatinukselle, antamaan itse tietoa, mitä oli tehnyt. Mutta kun keisari silloin juuri oli Tibur'issa ja sanottiin hänen palaavan sieltä vasta illan suussa, niin täytyi Petroniuksen tyytyä ilmoittamaan tapauksen kaupungin prefektille.

Kun vanki oli päässyt kasarmiin, tuli hänen ympärillensä joukko utelijaita sotamiehiä. Centuriot olivat vetäytyneet pois, sillä koko tapaus tuntui heistä tuskauttavalta. Ainoastaan yksi heistä tuli Liciniuksen tykö, ilmoittaen olevansa hänen vanha sotatoverinsa, ja puhui ylenkatseellisesti Petroniuksen käyttäytymisestä.

"Se karvastelee vieläkin enemmän", virkkoi Licinius surullisesti, "kun pettäjänä ja kavaltajana on mies, jolle kernaasti ja usein on tehnyt hyvää. Petronius oli halpa legionalainen, kun palvelimme yhdessä itämailla. Eräs ystäväni esitti hänet minun suosiooni ja minä otin hänet vastaan. Hän sai kuukausia asua teltassani ja nauttia minun ruokaani. Mutta kun ei häntä sitten ylennetty, niin luuli hän mielettömästi kyllä minun olleen siihen syynä, ja siitä saakka on hän pitänyt minulle vihaa ja saa tänään nyt vihdoin riemuita."

Hän painoi päänsä ja katsoi miettiväisesti maahan.

Heti sen jälkeen tuli käsky kaupungin prefektiltä, että toistaiseksi pidettäisiin vankia kasarmissa. Licinius pantiin pieneen pimeään kamariin.

Siellä sai hän nyt olla yksinään ajatuksinensa.

Miettiessään tilaansa, nuhteli hän katkerasti itseänsä siitä, että oli antautunut tälle matkalle ja mielettömästi tullut leijonan luolaan.

"Romula ja Qvintilius eivät varoittaneet minua suotta", ajatteli hän. "Itse olen syypää siihen, mitä nyt saan kärsiä. Ja kuitenkin", jatkoi hän, "olin pakotettu tulemaan Roomaan; minun täytyi koettaa saada nähdä häntä ja sanoa hänelle: 'Katso, tässä olen minä, sydän täynnä katumusta ja elämä täynnä kipua — älä ole minulle enää vihainen, vaan kanna sääliväistä mieltä minua kohtaan.' — Ja nyt olen Roomassa", sanoi hän melkein riemuiten. "Julia saa kuulla, kuka ylhäinen mies otettiin kiinni ja arvaa kyllä, minkätähden hän oli tullut tänne, jossa hänet tunnetaan ja hänen nimensä on vihattavimpia. Ja jos he tappavat minut, niin tiedän todellakin kuinka kuolen ja iloisesti painan marttyrin seppeleen päähäni, samoin kuin muinen painoin sen tammenlehtisen kruunun, jonka Siccan porvarit minulle lahjoittivat."

Varhain seuraavana aamuna tuli keisarillinen sanansaattaja pretoriaanein kasarmiin tuomaan päällikölle erästä kirjoitusta. Se oli keisarin allekirjoittama kuolemantuomio vangille. Neljän tunnin perästä piti teloitus tapahtuman vankeudessa. Päällikkö lähetti paikalla centurion Liciniuksen tykö antamaan hänelle tietoa keisarin tuomiosta. Vanki kuulteli sitä levollisesti. "Uhrilammas iloitsee pelastetuksi tulemisestansa", sanoi hän surumielisesti. Sitten otti hän palasen pergamenttia ja alkoi kirjoittaa. Neljännestunnin kuluttua pyysi hän vahtisotamiestä kutsumaan hänen tykönsä sen centurion, joka edellisenä iltana oli jutellut hänen kanssansa.

"Hyvä ystävä", sanoi hän centuriolle, "keisari on tuominnut minut kuolemaan. Tahdotko tehdä minulle viimeisen palveluksen?"

Puhuteltu nyökäytti äänetönnä päätään. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä.

"Minulla on tässä kirje", jatkoi Licinius; "tämä olisi menevä eräälle Julialle; hän asuu Esquilinuksella Calpurniuksen huoneessa, jonka varmaan tiedätkin."

Centurio otti äänetönnä kirjeen ja lähti kiireesti menemään. Hän riensi Esquilinukselle, haki ylös Calpurniuksen asunnon ja jätti kirjeen palvelijattarelle.

Marcella ja Julia olivat juuri menneet peristiiliin. Marcella oli ottanut esiin kirjarullan ja ojentanut sen sisarellensa, pyytäen tätä lukemaan sen ääneensä.

Julia otti kernaasti kirjarullan.

"Tahdon mielelläni olla lukijatar tänään", virkkoi hän, "mutta se täytyy minun tunnustaa, ett'en vapistuksetta voi lukea siitä verisestä vainosta, joka oli vielä peljättävämpi kuin minkä me itse näimme Kartagossa."

Sitten alotti hän lukea kirjarullaa, jonka päällekirjoituksena olivat sanat: Perpetuan ja Felicitaan marttyrikertomus.

"Nuoret katekumenit Revocatus ja hänen orjakumppaninsa Felicitas, Saturninus ja Secundulus otettiin kiinni vainossa. Samoin myöskin Ubia Perpetua, ylhäissäätyinen ja hienosti sivistynyt nainen. Hänen vanhempansa ja kaksi veljeänsä, joista toinen myös oli katekumen, elivät vielä. Hänen rinnoillansa oli pieni lapsi. Hän itse saattoi olla kahdenkolmatta vuoden vanha. Mutta tahdomme antaa hänen itsensä kertoilla marttyriutensa vaiheet, niinkuin hän omalla kädellään on ne kirjoittanut."

"Kun en vielä ollut vankeudessa", kertoi hän, "ja isäni rakkaudesta minuun koetti saada minua luopumaan, sanoin minä hänelle: 'isä, katso tätä saviastiaa!' 'Niin', virkkoi hän, 'mitä sitten?' 'Voiko sitä sanoa muuksi kuin mikä se on?' 'Ei', vastasi hän. 'Samoinpa en minäkään voi sanoa muuta itsestäni kuin: olen kristitty.' Sitten ahdisti minua isäni vihastuneena, mutta ei ryhdittömillä syillänsä voittanut minua. — Muutama päivä sen jälkeen saimme kasteen. Minulle ilmoitti siinä henki, ett'en rukoilisi mitään muuta kuin kärsimistä. Kohta sen jälkeen vietiin meidät vankeuteen. Minä peljästyin, tottumaton kun olin semmoiseen synkeyteen. Voi kauheaa päivää! — Minua vaivasi huoli lapsestani. Jalot diakonit Tertius ja Pomponius saivat lopuksi lahjoilla aikaan, että me pääsimme kärsittävämpään huoneesen, jossa hiukan toinnuimme. Siellä imetin minä lastani, joka jo oli voipuneena ja nälissään, ja jätin sen äitini ja veljeni haltuun. Murheella näin kuinka heitä ahdisti minun tilani. Olin suuressa vaivassa monta päivää. Olin hankkinut itselleni luvan saada pitää lapseni vankeudessa luonani. — Yht'äkkiä tunsin itseni uudelleen vahvistuneeksi ja vapaaksi lapsen huolista, ja vankeus tuntui minusta ruhtinaanhuoneelta, ett'en missään olisi tahtonut olla mieluisemmin kuin siellä.

"Silloin sanoi veljeni minulle: 'Sinulle on suotu suuri arvo, joten voit vaatia itsellesi ilmestystä, odottaako meitä marttyrinkuolema vai vapautus!'

"Ja minä vastasin hänelle luottamuksella, koska tiesin saavani puhua Herran kanssa: 'Huomenna saat tietää sen'.

"Ja minä rukoilin Herraa, ja se ilmoitettiin minulle: Minä näin suunnattoman suuret, kultaiset tikapuut, jotka ulottuivat taivaasen asti; vaan ne olivat niin kapeat, että ainoastaan yksitellen voi nousta niitä myöten ylös. Kahden puolen tikapuita oli kaikellaisia rauta-aseita: miekkoja, keihäitä, sirppejä, jotta se, joka varomattomasti ja ylöspäin katsomatta meni niitä myöten ylös, tuli aivan silvotuksi ja lävistyi keihäiden kärkiin. Ja tikapuiden alla venyi jättiläis-lohikäärme, joka väijyi ylöskiipeäviä ja koetti säikäyttää heidät takaisin.

"Ensin kiipesi ylös Saturninus, joka sittemmin meidän tähtemme vapaehtoisesti antautui vainoojille, mutta joka ei meitä vankeuteen pantaessa ollut meidän kanssamme. Onnellisesti pääsi hän tikapuiden päähän. Ja hän kääntyi minuun, lausuen: 'Perpetua, minä odotan sinua. Mutta pidä varasi, ett'ei lohikäärme sinua vahingoita'.

"Minä vastasin hänelle: 'Se ei minua Herran Jesuksen Kristuksen nimessä ole vahingoittava.' Ja tikapuiden alla nosti lohikäärme vitkaan ylös päätänsä, ikäänkuin peljäten minua.

"Minä kiipesin ylös ja sain nähdä avaran puutarhan, jonka keskellä istui karkeavartaloinen, paimenen pukuun puettu ukko. Ja hänen ympärillänsä seisoi monta tuhatta henkeä valkoisissa vaatteissa. Ja hän nosti kasvonsa, katsoi minuun ja sanoi: 'Tervetulemastasi, lapsi!'

"Hän huusi minut luoksensa ja antoi minulle palan juustoa, jonka hän oli tehnyt. Minä otin lahjan vastaan ristissä käsin, ja kaikki ympärillä seisovaiset sanoivat: Amen! — Sitten herätti minut ääni. Minulla oli vielä suuni makeana.

"Paikalla juttelin veljelleni mitä olin nähnyt. Me ymmärsimme molemmat tuskien odottavan meitä, ja aloimme luovuttaa mielestämme kaikkea maailman toivoa.

"Muutaman päivän perästä kuului meille sellainen huhu, että me tulisimme kuulusteltaviksi. Kaupungista tuli isä luokseni, syvä suru sydämmessä, muuttamaan minun päätöstäni.

"'Sääli tytär, harmaita karvojani', rukoili hän. 'Sääli isääsi, jos ansaitsen isäksesi kutsuttaa. Näillä käsilläni olen saattanut sinut kukoistuksen ikääsi, suosinut sinua enemmin kuin ketään veljiäsi — älä siis tuota minulle tätä häpeätä. Tässä ovat veljesi, tässä äitisi ja äitisi sisar, tässä lapsesi, joka ei voi elää sinutta; sääli heitä! Ole mielevä, jott'et tuottaisi meille kaikille turmaa. Häpeä panee meidät ainiaksi vaikenemaan, jos sinä kärsit sellaisen kuoleman'.

"Niin puhui isäni, täynnä isällistä rakkautta, minulle suudellen kättäni. Sitten heittäytyi hän maahan jalkoihini, nimittäen minua herrattareksi eikä tyttäreksi.

"Minun tuli sääli hänen harmaata päätänsä ja että hän oli suvussamme ainoa, joka ei tahtonut riemuita minun kärsimisestäni. Minä lohdutin häntä, sanoen; 'Mitä Jumala tahtoo, tulee tapahtumaan tässä. Sillä sinun pitää tietämän, ett'emme itse ole itsemme herrat, vaan Jumala!'

"Murheellisena lähti hän tyköäni.

"Seuraavana päivänä vietiin meidät kesken atrioimistamme kuulusteltaviksi. Me tulimme Forum'ille. Sanoma tästä oli pikaisesti levinnyt Forum'in lähi-ympäristöllä oleviin kaupungin-osiin, ja koonnut suuren kansanjoukon.

"Me nousimme vankeja varten laitetulle lavalle.

"Kaikki vangit tunnustivat itsensä kristityiksi.

"Kun sitten tuli minun vuoroni, astui isäni minun tyköni lapseni kanssa, veti minua luoksensa ja rukoili: 'Armahda lastasi!' Ja myöskin prokuraattori Hilarius, joka prokonsuli Minucius Timianuksen kuoltua oli saanut vallan elämän ja kuoleman ylitse, sanoi minulle: 'Sääli vanhaa isääsi, sääli pientä lastasi'.

"Mutta minä pudistin päätäni.

"Silloin kysyi Hilarius minulta: 'Tunnustatko itsesi Kristukselle?' — ja minä vastasin: 'Tunnustan, minä tunnustan itseni Kristukselle'.

"Silloin valmistautui isäni vetämään minua alas paikaltamme. Mutta Hilarius antoi viedä hänet pois ja ruoskia häntä, vitsoilla. Ja isäni kärsimys suretti minua, ikäänkuin olisi minua itseäni rangaistu — niin suretti minua hänen onneton vanhuutensa.

"Sitten luetteli prokuraattori meidän nimemme ja tuomitsi meidät petojen revittäviksi. Mutta ilosina palasimme me takaisin vankeuteen.

"Muutaman päivän kuluttua päästi vanginvartia Pudens, sillä hän piti meitä suuressa arvossa, koska oli nähnyt, että Jumalan voima oli meissä väkevä, monta veljeä meidän tykömme, jotta saisimme lohduttaa toisiamme.

"Mutta kun teloituspäivä läheni, tuli isäni, surun kalvamana, minun tyköni ja repien partaansa heittäytyi lattialle minun eteeni, kirosi päiviänsä ja puhui sanoja, jotka liikuttivat jokaista. Voi, kuinka minua säälitti hänen onneton vanhuutensa!

"Sinä päivänä, jolloin meidät piti heitettämän pedoille, näin diakoni Pomponiuksen tulevan vankilaan ja kolkuttavan ovelle. Minä menin ja avasin sen hänelle. Hän oli hienossa, valkoisessa juhlapuvussa. Ja hän sanoi minulle: 'Perpetua, me odotamme sinua. Tule!' Hän tarttui minun käteeni ja, kuljettuamme epätasaisia teitä, tulimme me vihdoin hengästyneinä eräälle amphiteaatterille. Hän vei minut sinne keskelle arenaa ja sanoi: 'Älä pelkää. Katso, minä taistelen yhdessä sinun kanssasi.'

"Ja hän katosi.

"Mutta minä näin kansaa yltäympäri istuvan jännitetyssä odotuksessa. Minä kummastelin, ett'ei mitään eläimiä päästetty minua vastaan, koska kuitenkin tiesin olevani tuomittu petojen revittäväksi. — Silloin astui esiin musta egyptiläinen taistelemaan minua vastaan ja samalla tuli myös näkyviin julman pitkä mies, jonka pää ulottui korkeammalle sirkuksen muuria. Yllänsä oli hänellä pitkä tunika ja sen päällä purpurapuku ja kädessään raippavitsa, ikäänkuin eläinten kesyttäjällä, ynnä vihanta oksa, jossa riippui kultaisia omenia. Hän pyysi vaitioloa ja lausui:

"'Jos egyptiläinen voittaa tämän naisen, niin tappaa hän hänet miekalla; mutta jos hän voittaa egyptiläisen, niin saa hän tämän oksan'. Niin puhuttuansa vetäytyi mies jälleen takaisin.

"Me karkasimme nyt toisiamme vastaan ja alotimme taistelun. Minä tempasin häntä päästä niin, että hän kaatui kasvoillensa ja poljin jalkani hänen päänsä päälle. Kansalta kuului suostumushuuto.

"Mutta minä menin miehen luokse ja sain oksan.

"Hän antoi minulle oksan ja sanoi: 'Rauha sinulle, tyttäreni'. Iloisena voitostani menin ulos sirkuksen portista.

"Silloin heräsin. Nyt tiesin, ett'en tulisikaan taistelemaan petojen, vaan pirun kanssa. Mutta olin varma siitä, että minulle oli suotu voitto.

"Niin kului elämäni taistelupäivään asti. Taistelun kertoileminen on toisen tehtävä." —

Samassa tuli sisään palvelijatar ja antoi Julialle kirjeen.

"Eräs pretoriaanein centurio toi sen", lisäsi hän. Julia vaaleni, silmäillessänsä sen sisältöä. Äänetönnä ojensi hän sisarellensa sen. Sitten nousi hän seisoalleen ja katsoi miettiväisesti hetkisen eteensä.

"Marcella", sanoi hän sitten lujalla, juhlallisella äänellä, ja leimuava puna lennähti hänen kasvoillensa, "minä tahdon pelastaa hänet. Kutsu tänne Calpurnius, hänen pitää tulla minun kanssani, minä tahdon käydä keisarin tykönä. Mutta joutuin, sillä aika on kallis."

Odottamatta vastausta meni hän peristiilistä omaan kamariinsa pukemaan päällensä. Jo muutaman minuutin perästä oli hän valmiina. Samassa tuli Calpurniuskin, sillä Marcella oli kutsunut häntä ja ilmoittanut hänelle muutamalla sanalla asian.

Tuskin oli puolta tuntia kulunut, kun heidän kantotuolinsa seisattui keisarin palatsin eteen. Calpurnius mukanansa meni Julia keisarin henkivartion rivin läpitse. Eräs hovi-virkamies tuli heidän vastaansa.

"Me tahtoisimme päästä keisarin puheille", sanoi Calpurnius, kääntyen hovimieheen päin.

"Keisarin puheille pääsee vasta kahden tunnin perästä", oli hovimiehen tyly vastaus.

"Sano hänelle, että se, joka Napolissa kerran pelasti hänen henkensä murhaajan kädestä, haluaa puhutella häntä tärkeässä asiassa", virkkoi Julia pikaisesti.

Hovimies kumarsi. "Täytän paikalla pyyntösi", sanoi hän ja lähti menemään.

Jo muutaman minutin perästä tuli hän takaisin, sanoen keisarin odottavan heitä. Calpurnius tahtoi jäädä ulos odottamaan, ja Julia meni siis yksinään sisälle pitkien, kultaripsuilla koristeltujen esirippujen kautta, jotka peittivät keisarin vastaanotto-huoneesen menevän oven. Hiljainen vavistus valtasi hänet, kun hän astui kynnyksen yli, mutta hän pääsi pikaisesti jälleen levolliselle mielelle.

Ystävällisesti tuli keisari häntä vastaan.

"Minusta on hauskaa nähdä sinut Roomassa", sanoi hän, "mutta vieläkin hauskempaa se, että toivon voivani tehdä sinulle jonkun hyvän työn."

"Ylhäinen cesar", alotti Julia kumartaen; "jumalat soivat minun kerran pelastaa sinun henkesi; nyt tulen minä sinulta rukoilemaan erään toisen henkeä."

Keisari katsoi jännitetyllä odotuksella puhujaan. Julia arveli hiukan. Hänen täytyi koota ajatuksiansa, ennenkuin tohti rukoilla sen edestä, joka mikäli hän tiesi, oli kovin keisarin vihoissa.

"Minä rukoilen sinulta Liciniuksen henkeä, hänen, joka ennen oli legaattina Kartagossa", kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.

Keisari peräytyi askelen takaperin; vihan puna nousi hänen otsallensa.

"Liciniuksenko?" jupisi hän. "Häntä on syystä minun keisarillinen vihani kohdannut. Hän ansaitsee kuoleman."

Julia ei voinut kauemmin hillitä itseänsä. Kyynelet tulvivat hänen silmistään, hän vaipui polvilleen ja kurotti rukoilevaisesti kätensä keisariin päin, joka katsoi häneen vihaisilla silmillä.

"Nouse ylös", sanoi keisari melkein käskevästi. "Ei sovi sen langeta eteeni polvilleen, jota minun tulee kiittää hengestäni."

Julia totteli äänetönnä.

"Sanoin jo kerran sinulle", jatkoi Septimius, "että keisarin kiitollisuus sinua kohtaan on ääretön. Sen tahdon myöskin osottaa tänään. Minä lahjoitan elämän sille miehelle, jonka edestä rukoilet. Mutta tiedä, että teen tämän vastoin tahtoani ja ainoastaan tehdäkseni sinulle suuren hyvän työn. Mutta en enää tahdo nähdä Liciniuksen kasvoja; menköön hän maanpakoon."

Julia lausui tavoitellen muutamia kiitollisuuden sanoja.

"Kuinka tunnet sinä Liciniuksen?" kysyi keisari hiukan lempeämmin.

"Kartagossa oli hän meillä jokapäiväisenä vieraana", vastasi Julia.

"Etkä sinä ole häntä unhottanut? — Sinun hyvä muistisi on todellakin sinulle kunniaksi."

Julia punastui kovin.

"No niin", virkkoi hän sitten, ojentaen kätensä ystävällisesti Julialle, "voi hyvin, äläkä unhota, että Palatinuksella asuu mies, joka on ystävällinen sinun omaisiasi kohtaan."

Niin sanottuansa vetäytyi keisari takaisin. Julia riensi ulos vastaanotto-huoneesta ja lähti paikalla Calpurniuksen kanssa pois keisarin hovista.

* * * * *

Tuntikausi oli nyt kulunut. Kasvot käsiin peitettyinä istui Licinius ääneti mietiskellen vankeudessansa. Ei pienintäkään mielenliikutusta ollut huomattavana hänessä; ainoastaan silloin tällöin huokasi hän raskaasti. Hän silmäili kulunutta elämäänsä ja ajatteli juuri uskollista Saturninusta — kun ovi aukeni. "Olen valmis", virkkoi Licinius, nousten seisoalleen.

Keisarin virkamies astui sisään. Kädessään oli hänellä pergamenttirulla, jonka hän levitti auki ja ojensi vangille. Tämä otti sen vastaan hiljaisella vavistuksella. Hän kummastui, lukeissaan siinä: "Herrani, ylhäinen cesar, on armossa erään hänelle kalliin henkilön esirukouksen johdosta muuttanut kuolemanrangaistuksen maanpaoksi ulkopuolelle Italian rajoja, joka täten sinulle tiedoksi annetaan." Sen alla oli kaupungin prefektin nimi.

Äänetönnä katsoa tuijotti Licinius kirjoitukseen. Äkkihämmästys poisti hänestä alussa kaikki ilon tunteet. "Ja mihin?" änkytti hän.

"Saat valita Bytsantin tahi Argentoratin", vastasi virkamies.

"Minä valitsen Argentoratin", sanoi Licinius pikaisesti.

"Hyvä. Sinun pitää kahden tunnin kuluttua oleman valmis lähtemään. Germanilainen centurio tulee sinua saattamaan."

Näin sanottuansa aikoi virkamies lähteä pois. Mutta Licinius pani kätensä hänen olkapäälleen. "Saatko sanoa minulle", virkkoi hän rukoilevaisesti, "kenen esirukouksesta tuomio muutettiin?"

Virkamies kohotti olkapäitänsä. "Minä en tiedä mitään tarkempaa siitä. Ainoastaan sen verran kuulin, että eräs ylhäinen nainen oli ruvennut sinun puoltajaksesi."

"Hän se oli!" ajatteli Licinius paikalla. "Sillä kukapa muu se olisi voinut olla. Marcella ehkä? Mutta olisiko cesar noudattanut hänen pyyntöänsä? Ei; mutta Julia pelasti kerran hänen henkensä. Niin, häntä ainoastaan on minun kiittäminen pelastuksestani, hänelle ainoastaan tulee minun olla kiitollinen koko elinaikani."

Sitten lankesi hän polvilleen kamarinsa nurkkaan, nyykisti päänsä seinää vasten ja rukoili hiljaa.

Määrätyllä ajalla tuli germanilainen centurio, jonka piti lähteä vankia saattamaan. Se oli sama vanha sotilas, joka Janikuluksella oli näytellyt maanmiehellensä Rooman ihanuuksia.

"Meistä tulevat hyvät matkakumppanit, vai mitä?" sanoi Licinius hänelle.

Vanhus naurahti. "Minä en ole mitään vailla", virkkoi hän. "Se, joka vaeltaa kotiinsa, on iloisella mielellä; sillä, näetkös herra, se viheriä tasanko, joka ulottuu Bogesosta Reini-jokeen asti, on minun kansani kotopaikka. Sukulaiseni asuvat lähellä Argentoratia, jonne nyt saatan sinut."

He lähtivät Roomasta Porta Flaminian kautta. Surullisella mielellä loi Licinius viimeisen silmäyksen seitsemän kukkulan kaupunkiin. Hänen silmänsä hakivat Esquilinusta, jossa asui hänen pelastajattarensa. Hän viittasi kädellään sinne jäähyväiset. Hän tunsi sydäntänsä ahdistavan, kun hänen täytyi lähteä Roomasta saamatta nähdä ja kiittää Juliaa.

Turhaan koetti germanilainen ilahuttaa seuralaistansa. Tämä antoi kauan ainoastaan yksitavuisia sanoja vastaukseksi hänen puheihinsa. Vasta kun vanhus myötätuntoisuudella kysyi häneltä, mikä häntä suretti, kertoi Licinius hänelle kovan onnen kohtalonsa ja erittäinkin, kuinka häntä suretti se, kun hänen oli täytynyt lähteä Roomasta, saamatta kiittää sitä, joka oli pelastanut hänen henkensä.

"Niin", vastasi Isgo, "sekin on jo surettavaa, kun et voi takaisin palkita toisen hyvää työtä, mutta vieläkin surettavampaa, kun ei saa osottaa kiitollisuuttaan edes sanoillakaan. Lohduta kuitenkin murheellista mieltäsi sillä, että hän, josta puhut, kyllä arvaa, minkätähden lähdit pois häntä sanallakaan kiittämättä."

Etrurian kaupunkiin Vejiin jäivät he yöksi. He olivat jo panneet maata, kun Licinius jälleen nousi ylös, ja otti centuriota kädestä kiinni.

"Hyvä ukko", rukoili hän, "salli minun käydä Roomassa, jonne mieleni yhä palaa. Vannon sinulle palaavani huomenna puolenpäivän aikaan jälleen tykösi."

"Mitä pyydätkin minulta!" virkkoi centurio hämmästyneenä. "Etkö tiedä, että minun täytyy päälläni vastata sinusta?"

"Tiedän kyllä", vastasi Licinius; "mutta usko, että uskollisuutta ja rehellisyyttä on Germanian rajojen ulkopuolellakin."

Centurio pudisti päätänsä. "En voi."

Liciniuksen valtasi syvä murhe. Ukkoa säälitti katsoessaan häneen. Ukolla oli hyvä sydän, joka ei sallinut hänen jättää seuralaistansa semmoisen surun valtaan. Hän mietti hetken aikaa.

"Olkoon menneeksi", sanoi hän vihdoin, "minä heitän kunniani ja henkeni onnen kaupalle ja luotan rehellisyyteesi. Kiiruhda Roomaan!"

Licinius tarttui vanhuksen käteen ja puristi sitä kiitollisesti.

"Mutta", alotti ukko jälleen, "sinun pitää pukeutua valepukuun. Minä tunnen tämän talon isännän; hän toimittaa meille kernaasti talonpoikaisen puvun. Ja ennenkuin tulet Roomaan, pitää sinun ostaa kori viikunoita ja mennä se olkapäälläsi kaupunkiin. Silloin ei sinua kukaan tunne."

Licinius kiiruhti kutsumaan isäntää tavern'iin. Ja sitten kun tarpeelliset valmistukset olivat tehdyt ja hän itse hetken aikaa levähtänyt, lähti hän sydänyön aikaan matkaan.

Kun oli astunut viisi tuntia yhtämittaa ja ainoastaan hiukan välillä levähdellyt, alkoi Rooma näkyä aamunkoitossa. Hänen sydämmensä sykki kuuluvasti, kun hän astui Porta Flaminia'sta sisälle. Läheisessä tavernassa lepäsi hän pari tuntia ja lähti sitten etsimään Calpurniuksen huonetta. Kukaan ei voinut tuntea Kartagon legaatiksi tätä talonpojan vaatteissa olevaa, tomuista miestä, joka astui kori olkapäällä ja hattu syvään painettuna päähän. Sen tiesi hän kyllä ja siinä vakuutuksessa tohti hän rohkeammin esiytyäkin.

"Onko Calpurnius kotona", kysyi hän portin vahdilta.

Tämä katsoi oudostelevasti kysyjään. "Meidän isännällä ei ole itsellään tapana ostaa pöytähedelmiä", vastasi hän, "mene tiehesi!"

Mitään virkkaamatta otti Licinius taskustansa hopearahan ja pisti sen äreän Kerberuksen käteen.

"Vaivaa nyt itseäsi niin paljon, että ilmoitat minut", sanoi hän portinvahdille. "Minulla on tärkeää asiaa herrallesi."

Tyytyväisenä pisti portinvahti taskuunsa rahan, luvaten täyttää hänen pyyntönsä.

Muutaman minutin perästä tuli hän takaisin. "Herrani", sanoi hän, "on juuri lähtemäisillään ulos. Sentähden en tohtinut ilmoittaa sinua. Mutta odota hetkinen atriumissa. Siinä saat tavata häntä ja toimittaa asiasi."

Licinius noudatti portinvahdin neuvoa. Hänen sydämmensä tykytti kovasti, kun hän ovenpieltä vasten nojautuneena odotteli Calpurniusta tulevaksi.

Nyt tulikin tämä orjan seuraamana. Rohkeasti astui Licinius hänen luoksensa. "Tahtoisin puhua hiukan, herra", virkkoi hän ja kuiskasi hiljaa Calpumiuksen korvaan muutamia sanoja. Calpurnius säpsähti, mutta tointui heti paikalla, kun huomasi orjan tarkkaavan heitä. "Tule tänne", sanoi hän teeskennellyllä levollisuudella. Ja he menivät tablinum'iin.

"Kaikkivaltiaat jumalat", huudahti Calpurnius nyt, tarttuen Liciniuksen käteen. "Sinäkö, onneton ystäväni, se olet todellakin? Tuskin voin tunteakaan sinua. Mitä on tullut muinaisesta kukoistavasta nuoresta miehestä?"

"Vaivojen raukasema ihminen", vastasi Licinius vakaisesti.

Calpurnius pudisti surkutellen päätänsä.

"Usko minua", virkkoi hän, "minä olen usein ja sydämmellisesti myötätuntoisuudella ajatellut sinua. Kipeää on niin syvälle syöstyminen. — Mutta sano, mitä voisin minä tehdä sinun eduksesi."

"Ainoastaan yhden asian takia tulin tänne", vastasi Licinius; "tahtoisin kiittää häntä, joka pelasti henkeni. Olin jo matkojen päässä Roomasta, menemässä maanpakoseudulleni, kun halu saada vielä kerran nähdä Juliaa ja jutella hänen kanssansa pakotti minun kääntymään takaisin. Tässä valepuvussa olen pujahtanut tänne. Minulla ei ole aikaa kuin hetkinen, sillä minun täytyy paikalla joutua Vejiin takaisin. Olen niin luvannut sille centuriolle, joka saattaa minut maanpako-seudulle. Sano Julialle siis, Calpurnius, että olen täällä ja rukoilen, ett'ei hän antaisi minun lähteä täältä pois lohdutuksetta."

"Sen teen kyllä, ystäväiseni, sekä olen myös vakuutettukin, ett'ei rukoukseni mene turhaan."

He lähtivät peristiilistä. Ankara mielenliikutus valtasi Liciniuksen, kun hän ajatteli heti seisovansa sen edessä, jolle hän muinen tuotti niin suuren surun, jonka nimeä hän vaikeimpina kärsimyksen hetkinä oli maininnut lohdutus-sanana, ja jota hänen oli kiittäminen siitä, että hän vielä hengitti. Katumuksen, hävyn ja kiitollisuuden tunteet ahdistivat häntä nyt yhdellä haavaa; hän ei jaksanut hillitä itseänsä, vaan seurasi ehdottomasti Calpurniusta, joka oli ottanut häntä kädestä kiinni. Nyt aukeni ovi ja he astuivat sisään. Huoneen perällä näki Licinius kaksi naista nousevan istualtaan ja lähtevän tulemaan häneen päin. Hän tunsi ne Marcellaksi ja Juliaksi. Nyt loppui häneltä viimeinenkin voima, eikä hän saanut sanotuksi kuin: "Antakaa anteeksi!" Marcella tarttui pikaisesti hänen käteensä. "Älä sano niin, Licinius", virkkoi hän sydämmellisesti.

"Ennenkuin olette sanoneet minulle", vastasi hän sekavalla äänellä, katsoen maahan, "että olette antaneet minulle anteeksi, en voi astua tämän kynnyksen yli."

"Me olemme antaneet sinulle anteeksi", vastasi Marcella. Licinius nosti päätänsä ja katsoi Juliaan. "Niin", kuiskasi tämä, luoden silmänsä maahan.

"No salli sitten minun", jatkoi Licinius, mennen Julian luokse, "ottaa sinua kädestä kiinni ja vakuuttaa, ett'en sanoilla voi selittää, kuinka suuri ja sydämmellinen on kiitollisuuteni sinua kohtaan. Se, näetkös Julia, on vähäinen asia, että pelastit henkeni, sillä tiedättehän, että mitä minä kärsin, kärsin Herran tähden. Olen joka päivä ja joka hetki valmis uhraamaan henkeni hänen palveluksessansa. Mutta pelastamalla henkeni vastasit sinä siihen kalvavaan kysymykseen, joka teki olemiseni tuskalliseksi ja jonka alinomaa epäillen tein itselleni, siihen kysymykseen, inhositko sinä minua pahan työni tähden vai säälitkö sitä onnetonta, joka antoi itsessänsä kirotun himon saada vallan. Nyt tiedän, ett'en sinun silmissäsi ole hylkyläinen, ja voin lohdutettuna lähteä maanpakoon, riemuiten toivossa saavani vielä palata takaisinkin ja nähdä jälleen teidät. Eikä nyt muuta kuin voikaa hyvin!"

Samalla ojensi hän kätensä heille jokaiselle ja lähti pikaisesti huoneesta.

Calpurnius seurasi häntä. "Sinun pitää viipyä muutama minuutti", sanoi hän. "Tule tänne minun kamariini." Licinius totteli. Calpurnius avasi arkun ja otti sieltä tangon kultarahaa. "Ota tämä, jott'et joudu pulaan", lisäsi hän. "Sitä metallia et ainakaan ole kaivanut Sardiiniasta."

Licinius naurahti surullisesti. "Otan kernaasti tämän rahasumman vastaan lainaksi", vastasi hän.

Sitten ottivat ystävykset sydämmelliset jäähyväiset toisiltansa. Licinius nosti jälleen olkapäälleen hedelmäkorinsa ja lähti huoneesta portinvahdin utelijaiden silmäysten ohitse. Onnellisesti pääsi hän kaupungin portille, kävi jalkaisin Milviuksen sillalle asti ja vourasi sitten matkavaunut, sillä hän tunsi olevansa väsyksissä eikä jalkaisin olisi ennättänytkään oikeaan aikaan Vejiin.

Heti iltapuoleen alkoivat Etrurian kaupungin harmaat rakennukset näkyä. Vanha centurio oli jo tullut kaupungin portille odottelemaan häntä. Liikutetulla mielellä sulki Licinius syliinsä hänet. "Tässä olen nyt jälleen", huudahti hän, "ja nyt saat minusta kokonaan toisellaisen ja rattoisamman kumppanin kuin ennen olin."

"Suokoon Tor!" vastasi centurio. "Käskin isännän panemaan pöytään ruusin parasta viiniä tulijaisiksesi."

"Sinä toimellinen germani!" virkkoi Licinius nauraen ja tarttui centurion käsivarteen. "Tule, nyt tahdomme pitää ilojuhlan ja tyhjentää maljamme onnelliseksi matkaksi Germaniaan!"

Neljästoista Luku.

Toivo ei anna häpeään tulla.

"Sinä ihana tasanko, jonka läpi juoksee hopealle päilyilevä joki, te sinertävät kukkulat, jotka tervehdätte meitä kaukaa; sinä jalo, uskollinen Germanian kansa — tosin iloittaa minua, että saan oleksia täällä, jossa pohjoisessa sekä etelässä germanilaisten keihäät ja roomalaisten miekat rauhallisesti kohtaavat toisiansa, ja jossa vapaus ei viihdy, mutta kun ajattelen kotoa ja häntä, joka asuu seitsemän kukkulan kaupungissa, silloin tahtoisin kulkea Alppien yli sinne, jossa aurinko hymyilee ystävällisemmin ja toisellaista kieltä kuulee matkamies. Rooma, sinä tenhosana! Miljoonat mainitsevat nimeäsi kiroten, miljoonat kuiskaavat sitä toivehikkaasti kärsimyksessä ja tuskassa tahi ylpeästi miehevässä luottamuksessa. Koskahan voinen minäkin sanoa: 'Kas tuossa on se silmieni edessä!' Kuusi kuukautta olen Germanian metsissä kuunnellut Reini-joen sekavaa kohinaa. Jospa kohta pääsisin kuulemaan iltatuulen suhinaa, kun se leikittelee palmupuiden oksissa ja keltaisen Tiberin aaltojen kanssa! Usein olen kysynyt ohitsekulkevilta maanmiehiltäni: 'Tuletteko Roomasta?' Ja kun he ovat myöntäneet siihen, en ole tahtonut päästää heitä, ennenkuin ovat vastanneet niihin lukemattomiin kysymyksiin, joita kaiho on tuonut huulilleni."

Niin puhui mies, joka, nojautuneena Argentoratin ympärysmuuria vasten, katsoa tuijotti etelään päin. Vanha centurio tuli hänen tykönsä ja pani hiljaa kätensä hänen olkapäällensä.

"Ja niin vaipuneena ajatuksiin", sanoi centurio hänelle. "Mitä siitä on hyötyä."

Toinen kääntyi häneen päin — tämä toinen oli Licinius.

"Minun on täytynyt kärsiä vaikeampaakin kuin tämä", sanoi hän hymyillen. "Ikävä ei minusta loppua tee. Ole huoletta, Isgo!"

"Ei suinkaan", vastasi vanhus, "mutta kysyn kuitenkin:. mitä hyötyä siitä on? Olinhan minäkin kauan teidän maassa ja vielä kauemmin. Itämailla, mutta aina karkoitin mielestäni kaiken kodin ajatuksenkin. Muuten olisi minulle tullut kärsimätön ikävä."

Licinius oli vaiti.

"Sitä paitsi", jatkoi centurio, "voin ilmoittaa sinulle uutisen, joka on tärkeää sinulle. Keisari lienee viime aikoina taas osottanut suosiollisempaa mieltä kristityitä kohtaan. Hänellä on jo palveluksessansa useampia kristityitä ja jopa likeisimmässä läheisössänsäkin. Sinulla on hyviä ystäviä Roomassa. Koeta, etkö niiden kautta voisi saada keisaria antamaan itsellesi anteeksi. Kumppanini Irmino, joka joku aika sitten tuli Roomasta, palaa sinne takaisin muutaman päivän perästä germanilaisten palkkasoturien kanssa. Hän on nuori, mutta luotettava kuin taatuin mies. Hän saattaa kernaasti perille kirjoituksesi."

Licinius kuunteli mielellään tätä ehdotusta. Vaihdettuaan sitten muutaman sanan centurion kanssa, meni hän asuntoonsa ja alkoi kirjoittaa laajasanaista armonhakemusta keisariin.

Saatuansa sen valmiiksi, rupesi hän kirjoittamaan Calpurniukselle, että tämä koettaisi saada hovissa olevia mahdikkaita miehiä vaikuttamaan samaan suuntaan.

Jo seuraavana päivänä tuli centurio ystävänsä Irminon kanssa. Tämä oli sama nuori germanilainen, jota centurio muinen oli seurannut Janikulukselle. Hän oli tullut kasvoiltaan vakavamman näköiseksi sekä koko ruumiiltaan miehevämmäksi.

Licinius tervehti häntä ystävällisesti. "Saanko pyytää sinua toimittamaan minulle erään asian?" kysyi hän.

Pretoriaani nyökäytti päätään mieluisasti.

"Toinen kirje on eräälle Calpurniukselle, toinen —."

"Minä tiedän", keskeytti pretoriaani pikaisesti. "Hän asuu Esquilinuksella Tituksen thermien luona."

"Aivan niin", virkkoi Licinius hämmästyneenä. "Kuinka tiedät niin tarkoin hänen asuntonsa?"

Vanha centurio nauroi.

"Niin, nuorelle ystävälleni sattui tuommoinen eriskummainen tapaus", sanoi hän. "Se pitää hänen jutella sinulle."

Nuori sotilas näytti tulevan hämille centurion kehoituksesta, mutta kun Liciniuskin yhdistyi samaan pyyntöön, niin suostui hän vihdoin juttelemaan sen. "Olin kerran", alottti hän, "Isgon kanssa Janikuluksella. Hän tahtoi näyttää minulle Roomaa. Silloin meni kaksi naista meidän ohitsemme. Toinen heistä oli kaunis, ylevä neiti. Minä ihastuin häneen. Isgo sanoi hänen olevan kristityn. Minä tahdoin tietää mitä se merkitsi, ja Isgo vei minut nyt vanhan ukon tykö, joka asui kaupungin kahdennessatoista korttelissa. Ukko opetti minua monta viikkoa kristityiden opissa. Minä kuuntelin mielelläni häntä, sillä minä ajattelin sen ohessa yhä sitä kaunista neitiä. Sill'aikaa tulin meidän kasarmissa tuntemaan sotamiehen, joka myöskin oli kristitty. Hän vei minut muutamana päivänä mukanaan heidän seurakuntaansa. Siellä näin saman tytön istuvan. Kysyin kumppaniltani, mitä oli tehtävä, tullakseni otetuksi kristiaanien joukkoon. Hän neuvoi minua menemään erään miehen tykö, jota hän muistaakseni nimitti piispaksi. Tämä kysyi minulta, tiesinkö mitä kristittynä oleminen on. Minä vastasin hänelle: 'Totta kai tiedän sen. Olen jo kuusi viikkoa joka päivä saanut opetusta Praxeaalta, joka asuu Tiberin toisella puolella.' Silloin säpsähti mies. 'Mitä häneltä olet oppinut ei ole totuutta!' huudahti hän. 'Hän ei ole mikään kristitty; hän on väärin ottanut itsellensä sen nimen.' Silloin vihastuin minä ja lähdin paikalla huoneesta sekä olen siitä pitäen pysynyt erillään kaikesta, mikä kristityn nimellistä on. Siinä on koko tapaus."

"Mutta unhotit jutella, että se nuori neiti, jonka näit, pitää asuntoa Calpurniuksen huoneessa ja että hänen nimensä on Julia", sanoi centurio hymyillen.

Licinius ei myöskään voinut olla nauramatta nuorelle sotamiehelle, mutta ojensi hänelle kohta sen jälkeen lepyttävästi kätensä, lausuen:

"Älä pahastu, että nauran tapaukselle, joka sinusta on vastenmielinen. Mutta kun tulet Calpurniuksen huoneesen, niin älä unhota sanoa minulta terveisiä sille nuorelle neidille. Hän ottaa ne ystävällisesti vastaan. Siellä voit saada kuulla myöskin kristityistä enemmän. Ja jos minun sallitaan palata Roomaan, niin toivon saavani usein tavata sinua ja jutella kanssasi siitä uudesta opista, jota et vielä tunne."

Niillä sanoilla otti Licinius jäähyväiset nuorelta germanilta, joka uskollisesti pudisti hänen kättänsä ja lähti Isgon kanssa, joka seurasi häntä ja käski hänen tarkalla huolella toimittaa Liciniuksen asia.

* * * * *

Oli ensimmäinen sunnuntai pääsijäisestä. Lempeästi paistoi keväinen aurinko maailmankaupungille.

Erääsen huoneesen Via Querquelana'n varrelle kokoontui Rooman seurakunta tavalliseen jumalanpalvelukseensa.

Peristiilin sisäänkäytävällä oli kaksi ovenvartijaa, jotka ottivat tulijoita vastaan ja osottivat heille istumapaikan. Naiset menivät oikealle puolelle salia, miehet vasemmalle. Toiset seisattuivat sisäänkäytävän suuhun. Nämät olivat mustissa huolivaatteissa ja tähtäilivät rukoilevilla sanoilla ja silmäyksillä ohitsemeneviä, sillä he olivat katumuksen tekijöitä, jotka olivat ulossuljetut jumalanpalveluksen osallisuudesta. Nyt tuli vanhanpuoleinen mies, piispa Zephyrinus; hänellä oli yllänsä kiiltävä, valkoinen toga ja seurassansa useita miehiä, Rooman seurakunnan vanhimmat. He menivät peristiilin läpi ja istuutuivat sen perällä oleville tuoleille, jotka oli asetettu hevosenkengän muotoiseen rinkiin. Niiden keskellä oli korkopaikka, jossa oli piispan sija.

Seurakunta alotti resitatiivisen virren, jonka sävelet hiljaa väreilivät ympäri huonetta. Sitten astui esiin nuori lukija ja tervehti seurakuntaa sanoilla:

"Rauha olkoon teidän kanssanne!"

"Ja sinun henkesi kanssa!" vastasi seurakunta nousten seisoalleen.

Nyt luki lukija kappaleen raamatusta, jota seurakunta seisoallaan kuulteli.

Lukijan lopetettua, nousi piispa istualtansa ja piti selityksen luetusta tekstistä. Hänen puheensa oli yksinkertainen, hänen esitelmänsä lyhyt. Sanalla "amen" päätti hän selityksensä, johon seurakunta vastasi: "Herra, ole meille armollinen!"

Sitten huusi yksi diakoneista:

"Ite, missa est!".[43]

Ja paikalla nousivat katekeetit sijoiltansa ja lähtivät pois, sillä nyt alkoi jumalanpalveluksen toinen osa, jossa ainoastaan kasteen saaneet saivat olla osallisina ja jonka keskustana oli ehtoollinen.

Jumalanpalvelus oli päättynyt. Diakoni lausui päätössanat:

"Menkäät rauhaan!"

Useita lähti pois salista, mutta enemmistö jäi paikoilleen.

Naisten puolelta tuli nyt esiin kolme valkopukuista neitsyttä, diakonittarien taluttamina; he menivät korkopaikalle, jonka edessä piispa Zephyrinus seisoi. Molemmin puolin häntä olivat seurakunnan vanhimmat ja diakonit kiiltävissä, valkoisissa vaatteissa.

"Nike, Anastasia, Phoibe", alotti piispa, kääntyneenä näihin kolmeen neitsyyn. "Te tahdotte tulla vihityiksi Herran palvelukseen, diakonittaren virkaan. Herra siunatkoon teidän päätöksenne! Se virka, johon te antaudutte, on kallisarvoinen sekä samalla raskas. Se on kallisarvoinen — sillä teillä on lavea työala Herran viinamäessä, jossa teillä on paljo vaikuttamista ja tekemistä hänen nimensä kunniaksi ja levittämiseksi. Ja mikäpä olisi arvokkaampaa kuin Herran palveleminen. — Se virka on myös raskas, sillä tunnettehan nämät Herran sanat: 'Jolle paljo on annettu, siltä paljo vaaditaan.'"

Sitten puhui hän diakonittaren viran laadusta ja merkityksestä.

"Ja nyt, Nike, Anastasia ja Phoibe", sanoi hän lopuksi, "kysyn minä teiltä Jumalan ja tämän seurakunnan edessä, tahdotteko pyhästi, tunnollisesti ja nuhteettomasti pitää tätä virkaa ja tulla kelvollisiksi palvelijattariksi Herralle Jesukselle Kristukselle, jonka nimi olkoon kiitetty kaikessa ijankaikkisuudessa? Koetelkaa sydäntänne ja vastatkaa minulle!"

Neitsyet vastasivat: "Tahdomme."

"Minä Zephyrinus, joka apostolisen asetuksen voimasta olen tämän seurakunnan piispa, vihin siis teidät diakonittariksi." Neitsyet lankesivat polvillensa, samalla kuin seurakunta nousi seisoalleen. Piispa koski oikealla kädellään heidän kunkin päätänsä ja rukoili:

"Ijankaikkinen Jumala, meidän Herran Jesuksen Kristuksen isä, miehen ja vaimon luoja, sinä, joka täytit Miriamin ja Deboran, Hannan ja Huldan hengelläsi, sinä, joka et katsonut ainoalle pojallesi halvaksi naisesta syntymistä; katso nyt myöskin näiden sinun palvelukseesi valituiden palvelijattarien puoleen ja anna heille pyhä henkesi. Tee heitä puhtaiksi kaikista lihan sekä hengen heikkouksista, jotta he kelvollisesti toimittaisivat sitä virkaa, joka on heidän haltuunsa uskottu, sinun kunniaksesi ja Jesuksen Kristuksen kiitokseksi, jolle ynnä sinulle ja pyhälle hengellesi olkoon ylistys ja kunnia ijankaikkisesti."

"Amen!" sanoi seurakunta päätökseksi.

Neitsyet nousivat seisoalleen ja diakonittaret tervehtivät heitä rauhan suunannolla ja veivät heidät jälleen muiden joukkoon.

Yksi äskenvihityistä diakonittarista astui pikaisesti erään nuoren pariskunnan luokse, joka oli ollut läsnä vihkimystä toimitettaessa, ja heittäytyi nuoren vaimon rinnoille, joka liikutuksella sulki syliinsä hänet. Sitten puristi vaimon seuralainen hänen kättänsä.

"Salli minunkin, Romula, toivottaa sinulle onnea, että se virka, jota sydämmesi ikävöi, täydellisesti tyydyttäisi sinua."

Neitsy kiitti kyynelet silmissä.

"Mutta", lisäsi hän rukoilevasti, "älä enää kutsu minua Romulaksi. Vanha on kadonnut. Nyt olen minä Anastasia, sillä olen ylösnoussut pimeydestä valkeuteen."

Sitten meni hän takaisin diakonittarien seuraan yhdessä heidän kanssansa rukoilemaan, Muut kokoontuneet lähtivät pois salista.

Myöskin nuori pariskunta oli lähtenyt sieltä ja astui hitaasti Via Querquelanaa pitkin Colosseumiin päin. He olivat jo äänettöminä kulkeneet pitkän matkaa.

"Licinius", virkkoi vihdoin nuori vaimo, "minä tahtoisin mielelläni käydä katakombeilla. Tiedäthän, mikä minua vetää sinne. Tänään on sen tapauksen vuosipäivä, kun onneton ystävättäreni ja sisareni temmaistiin pois minulta. Jo varhain aamulla käskin palvelijattarien viedä sinne ruusuja ja valoa. Tahdotko tulla kanssani?"

"Aivan kernaasti", vastasi toinen. "Kun vaan se pitkä matka ei väsyttäisi sinua liiaksi!"

"Näen", vastasi nuori vaimo ilkamoivasti nauraen, "ett'et tunne minua vielä tarpeeksi. Minä jaksaisin tänään käydä Vejin matkan edestakaisin."

Licinius nauroi. "Sitä parempi!"

Ennenkuin tullaan Appian tien varrella olevan Cecilia Metellan valtavan kuvapatsaan luokse, nähdään oikealla eräälle maatilalle menevä sisäänkäytävä; tällä maatilalla kasvaa ruokamäntyjä, viikunapuita ja viiniköynnöksiä. Sen keskipaikoilla on nelikulmainen aukko, jonne käyvät raput. Niitä myöten menivät Licinius ja Julia sinne alas. Nämät raput vievät kapeaan, hiukan kapenevaan käytävään, jonka seiniin on hakattu hautoja. Noin kymmenen askelen päässä käytävän suulta on oikealla puolella pikkuinen kammio, jonka erottaa suljettu ovi käytävästä. Se on kauniisti koristettu väreillä, ja keskellä sen lakea näkee kukkakiehkuroilla ympäröityn hyvänpaimenen kuvan. Tämän ympärillä on raamatullisia kuvailuja, erittäinkin lohdullisia ylösnousemisen kuvia. Sivuseiniin on järjestelty haudat.

Yhden niistä eteen seisattuu nuori pariskunta. Muistopatsasta, joka on peitetty ruusuilla ja liljoilla, valaisee kaksi kallisarvoista pronssilamppua. Ne luovat himmeää valoansa marmorilevylle, jolla haudan suu on suljettu, ja josta katsomassakävijä saa lukea seuraavan kirjoituksen:

VICTORIA. ANIMA. DVLCIS. IN. PACE: VIVAS. IN. DEO. SEMPER.

(Viktoria, suloinen sielu, (lepää) rauhassa. Elä aina Jumalassa.)

Siinä vieressä on neitsyen kuva,[44] joka rukoilee kädet puoleksi kurotettuina. Se on siihen haudatun vainajan kuva.

Surullisina laskeutuvat Julia ja Licinius polvilleen haudan eteen ja rukoilevat hiljaa supisten.

Viiteselitykset:

[1] Syrokaldean kieltä, jota Vapahtajamme puhui. Lauselma Maran Atha, s.o. Herramme tulee, esiytyy ainoastaan yhdessä paikassa raamatussa, nimittäin 1 Kor. 16: 22. Suom. muist.

[2] Eräänlainen jalokivi.

[3] Kristillisyyden vanhoina aikoina kuvailtiin Kristusta hyvin tavallisesti hyvänpaimenen muodossa. Hyvänpaimenen kuvia tavataan koristuksina, paitsi hautakammioissa, myöskin jokapäiväisissä esineissä, niinkuin pikareissa, maljoissa, lampuissa, sormuksissa y.m.

[4] Montanus oli montanilaisuuden alkaja. Toisen vuosisadan keskipalkoilla esiytyi hän Pepuzan kaupungissa Phrygiassa profeettana ja kristinopin puhdistajana, Hän vaati ankaraa kirkkokuria, jonka mukaan ei saanut ottaa rikoksellisia takaisin seurakuntaan, oli pidettävä tarkka vaari paastoista, pysyttävä erillään toisista naimisista ja huvituksista. Naimattomuudelle ja marttyriudelle pani hän suuren arvon, halveksi tieteitä, selitti näkevänsä näkyjä ja voivansa ennustaa tulevaisia asioita, sekä julisti 1000-vuotisen valtakunnan kohta alkavan. Hän piti itseään Joh. ev. 15: 26 luvattuna Lohduttajana. Vaikka Montanus oli kaikin puolin vähän sivistynyt mies, eikä näytä olleen minkään järjenlahjojenkaan puolesta merkillinen, sai hän kuitenkin aikaan laajalle ulottuvan liikkeen, joka kohta esiytyi julkisena vihollisuutena kirkkoa vastaan ja jonka kirkko tuomitsi vääräoppiseksi.

[5] Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha hyväntahtoisille ihmisille.

[6] Pakanain kesken parjattiin kaikella tavalla kristityiden oppia ja elämää ja pidettiin heistä monellaisia vääriä luuloja, niinkuin muun muassa, että he muka palvelivat olentoa, jolla oli osaksi aasin, osaksi ihmisen ruumis. Mistä tämä kummallinen taru sai alkunsa, on mahdotonta nyt saada selville. Kirkonkirjailija Tertullianus (kuollut vuoden 220 paikoilla) arvelee sitä alkuansa hoetuksi juutalaisista, vaikka sitä sittemmin ruvettiin sanomaan kristityistä. Pakanalliset kirjailijat, muiden muassa Tacitus, tietävät myös kertoa juutalaisten harjoittaneenkin semmoista jumalanpalvelusta, ja kun roomalaiset usein luulivat juutalaisuutta ja kristillisyyttä samaksi uskonopiksi, niin on tällä arvelulla todennäköinen perustus.

Tätä luuloa kuvailee Palatinuksella olevasta keisarinlinnasta Roomassa vuonna 1856 löydetty piirustus, n.s. ivakrusifiksi, joka on piirretty seinään terävällä kalulla. Se esittää matalaan ristiin naulittua miestä, jolla on päänä aasinpää ja siinä vieressä nähdään nuorukainen rukoilevana kurottavan kättänsä ristiinnaulittuun päin. Kuvan alla ovat sanat: 'Aleksamenos sebeis deon' (Aleksamenos rukoilee jumalaansa). Kuva, joka näkyy olevan kolmannen vuosisadan alulta, ivaa siis kristittyä Aleksamenos-nimistä miestä.

[7] Pakanallisten roomalaisten ylijumala.

[8] Rakkauden jumalatar Venus.

[9] Kristillisyyden koko vanhemman ajan läpi kuuluu valitus, että Rooman maailmanvaltakuntaan hajautuneet juutalaiset koettivat salaisilla juonilla ja parjauksilla herättää esivallassa ja kansassa epäluuloa nuorta kirkkoa kohtaan.

[10] Quintus Septimius Florens Tertullianus oli roomalaisen centurion poika, syntynyt Kartagossa vuoden 160 paikoilla. Hän antautui alussa roomalaisen oikeuden tutkimiseen ja oli asianajajana Kartagossa. Mutta aikaisessa miehuudeniässään kääntyi hän kristinuskoon ja esiytyi monissa loistavissa kirjoituksissaan kirkon kiivaana puolustajana epäkristityitä ja harhaoppisia vastaan. Hän on kristillisyyden vanhemman ajan etevimpiä kirkollisia kirjailijoita ja jaloimpia henkilöitä. Vanhemmaksi tultuansa erosi hän kirkosta ja liittyi montanilaisiin.

[11] S.o. etusaliin.

[12] Pylväsympärystö.

[13] Eräänlainen naisten vaate, joka ulottuu jalan kulkkuun asti ja erotti roomalaiset naiset muista.

[14] Kala on hyvin vanha kristillinen vertauskuva. Se johtuu kreikkalaisesta sanasta ikhthys (= kala), jonka erityiset kirjaimet ovat alkukirjaimet sanoissa: Iesous Khristous Theon 'Yios (= Jesus Kristus Jumalan Poika Vapahtaja). Kalan kuvassa oli koko uskontunnustus Kristuksen kahtalaisesta luonnosta, hänen kuolemastansa ihmisten tähden ja hänen sakramenttien kautta edelleen jatkuvasta vaikutuksestaan kirkossa, samalla kuin se myöskin oli kristityiden, Kristuksen seuraajain merkki. Kalan kuvaa käytettiin sinettisormuksissa kuin myöskin kalanmuotoisia kristalli-, pronssi-, tahi hopeametaljongeja. Monta sellaista on säilynyt meidän päiviimme asti.

[15] Nämät värsyt ovat muinaiskristillisestä, kreikkalaisesta hymnistä, jonka tekijäksi luullaan Clemens Aleksandrialaista.

[16] Kreikkalaisten ylijumala, sama kuin roomalaisten Jupiter. Suom. muist.

[17] Prokonsuli oli sama kuin maaherra.

[18] Legaatit olivat prokonsulin apulaisia maakunnan armeijan komentamisessa ja lain käyttämisessä. Suom. muist.

[19] Ode on lauluruno.

[20] Päällysmies, jonka komennettavana oli 70-120 sotamiestä. Suom. muist.

[21] Kreikankielinen lauselma Kyrie eleison on suomeksi: Herra armahda. Suom. muist.

[22] Liktoorien toimena oli tuomituiden pahantekijäin rankaiseminen y.m. Suom. muist.

[23] Denarius oli hopearaha. Suom. muist.

[24] Prokunsuli Marcus Minicius Timinianuksen gladiaatorijoukko tulee taistelemaan sirkuksessa Kartagossa 31 päivänä toukokuuta, Jahti pidetään myös. Telttojen katot levitetään.

[25] Toga oli päällysvaate, roomalaisten kansallispukine. Suom. muist.

[26] Miekkailijajoukko.

[27] Tässä oli katakombeja. Nämät, joita erittäinkin on tavattavana Roomassa, Napolissa ja Syrakusassa, ovat suurempia tai pienempiä maanalaisia kammioryhmiä. jotka ovat vieretysten tai päällitysten. Sivuseiniin on hakattu nelikulmaisia aukkoja, jotka ovat melkein kuin laatikot kaapissa ja joita on kolmesta aina neljääntoista päällitysten. Nämät hauta-aukot suljettiin marmoripaasilla tahi suurilla, syrjätysten pannuilla tiilikivillä, joihin piirrettiin kirjoituksia, vertauskuvia j.n.e. Seinät ja laki koristettiin kalkkimaalauksilla. Ken haluaa saada tarkempia selityksiä näistä katakombeista, lukekoon Kansanvalistusseuran vuonna 1883 toimittaman: "Katakombit Roomassa". Kirjoittanut E.N.

[28] Elä Jumalassa! Jää hyvästi! Rauha kanssasi!

[29] Rauha kanssasi.

[30] Ei ainoastaan kristityiden opista, vaan myöskin heidän siveellisyydestään oli pakanain kesken liikkeellä mitä kummallisimpia huhuja. Se luulo, että kristityt teurastivat lapsia ja söivät ihmisen lihaa näyttää johtuvan siitä ehtoollisopin nurinpuolisesta käsityksestä, että Kristuksen ruumis ja veri annettiin seurakunnalle ehtoollisessa.

[31] Aluspukine, jota pidettiin togan alla. Suom. muist.

[32] Ah, mua vaivaavat haavat, omilla aseilla tehdyt.

[33] Naumakia on suomeksi meritappelu, mutta sillä nimellä kutsuttiin muinaisaikana myöskin semmoisia teattereja, joissa näyteltiin meritappeluita ja joihin sitä varten oli tehty iso lampi.

[34] S.o. saunat.

[35] Ravintola.

[36] Käsityötä pitivät vanhat vapaata ihmistä halventavana. Kristillisyys poisti sen käsityksen ja korotti ruumiin työn halveksitusta kunniaan ja arvoon.

[37] Hippolytus oli Zephyrinuksen aikana (198 tai 199-217) presbyteri Rooman seurakunnassa ja päähenkilö siinä pienessä puolueessa, joka vastusti kirkkokurin velttoutta ja Zephyrinuksen uskonsääntöistä mielipidettä. Callistuksen tultua piispaksi (217-222) asettautui Hippolytus vielä jyrkempään vastarintaan, kunnes Pontianuksen ollessa piispana (230-235) keisarillinen hallitus vihdoin sekaantui tähän riitaan ja ajoi piispan sekä Hippolytuksen maanpakoon. Sillä näkyy uskonriita päättyneen.

[38] Miinit olivat näyttelijöitä, jotka äänellään ja sanoillaan koettivat matkitella ja tehdä naurettavaksi kaikenlaatuisia ihmisiä, niink. ahneita, juoppoja y.m.

[39] Silenus oli viinin jumalan kasvatus-isä ja opettaja, joka kuvailtiin horjuvana aasilla ratsastavaksi. Satyrit taas olivat runoilijain kuvittelemia rujokkaita, joilla yläpuoli ruumista oli ihmisen ja alapuoli kauriin. Suom. muist.

[40] Kuolleista ei muuta kuin hyvää.

[41] "Ota minut kiinni, sillä olen karannut, ja vie minut takaisin isännälleni Zephyrinukselle, Via Querquelanan varrelle."

Vaikka kristillisyys katsoo kaikki ihmiset yhtäläisiksi, pitivät useat kristityt perheet edelleenkin orjia, vaan kohtelivat niitä kuitenkin lempeämmin kuin pakanat. Kun siis pakanat epäluotettavalle orjalle polttivat merkin otsaan, niin ripustivat kristityt hänen kaulaansa pienen taulun, jossa oli edellä mainitun tapainen kirjoitus.

[42] Tämä ukko oli piispa Irenaeus. Hän oli syntynyt Vähässä Aasiassa ja oli Polykarpuksen oppilas. Hän muutti Galliaan ja pääsi vuonna 178 Pothinuksen sijaan piispaksi Lugdunum'iin (Lyon). Hän vastusti menestyksellä harhaoppia. Osa hänen kirjoituksiaan on säilynyt. Irenaeus luullaan kuolleen kohta vuoden 200 jälkeen.

[43] Se "Menkäät, seurakunta hajoitetaan!" Näillä sanoilla viitattiin katekeettejä ja katumuksen tekijöitä lähtemään pois, sillä nämät eivät saaneet olla läsnä jumalanpalveluksen pääkohtaa toimitettaessa, ehtoollista jaettaessa.

[44] Tällaisia rukoilevia kuvia nähdään usein katakombeissa ja on niitä epäilemättä väärin pidetty Marian kuvina. Luultavampaa on, että ne esittävät siihen paikkaan haudattua ihmistä.