SISÄLLYS: (continued 4)

Vihdoin tuli Torstenson marraskuussa 1641 ja hänen kanssaan uusi yksimielisyys, uusi voima ja uutta väen lisää. Hän oli ainoa, joka oli käsittänyt suuren mestarinsa ajatuksia, ainoa, joka tunsi itsellänsä olevan voimaa tätä suurta sotaa johtamaan. Hänen päämaalinsa, jota hän ei milloinkaan ollut silmällä pitämättä, oli marssiminen Wieniin, pakottaaksensa siellä keisaria rauhantekoon.

Mutta Torstensonilla oli vastustajana yhtä urhoollinen, mutta vielä älykkäämpi mies. Yksitoista kuukautta kului marssimisissa, piirityksissä, nälässä ja vaivoissa ennenkuin hänen onnistui pakottaa Piccolomini saaliiseen tappeluun.

Tuli sitten pimeä lokakuun-yö 1642. Ruotsalainen sotajoukko piiritti tuon vahvasti linnoitetun Leipzigin. Sotamarsalkka oli myöhään illalla kutsunut kokoon sotaneuvoston Straussenhäuserin kylässä olevaan pääkortteeriin keskusteluksensa piirityksestä ja rynnäkön mahdollisuudesta. Läsnä olivat ruotsalaisen sotajoukon etevimmät ja kuuluisimmat päälliköt: — Torstensonin lähin mies, tuima valtiotykistönpäällikkö Juhana Liljehöök, jonka otsa oli syvissä rypyissä, silmät harmaat, terävät; — urhoollinen Ja saaliinhimoinen brandenburgilainen Hans Kristofer von Köningsmark, joka vähäisessä sodassa oli mestari; — tuo sinisilmäinen sotamarsalkka Kaarle Kustaa, joka kahdenkymmen-vuotiaana nyt oli ensimmäisessä sotakoulussaan; — sodassa harmaaksi käynyt Aksel Lillie, Kustaa Aadolfin riveissä hyvin taatuksi tullut mies; — tulinen, pelkäämätön ranskalainen Mortaigne ja vihdoin kolme, kaikissa vaaroissa karaistua suomalaista: vähäinen jykevä Arvid Wittenberg, jota on verrattu sekä leijonaan että salamaan; Breitenfeldin ja Lützenin mainehikas ratsupäällikkö Torsten Stålhandske sekä Neunburgin puolustaja Erik Slange, joka vankeudesta oli vapaaksi vaihdettu.

Sotamarsalkka Lennart Torstenson hallitsi tyvenellä kirkkaalla katseellaan näitä sotilaita, jotka jo monta kertaa olivat johtaneet joukkojansa omalla edesvastauksellaan. Kustaa Aadolfin jälkeen ei löytynyt yhtäkään niin rakastettua ja pelättyä miestä, kuin Torstenson, ei ainoata joka niin saattoi voittaa ja nöyryyttää ynseätä sotilas-sydäntä. Hän kysyi päälliköiltään yksityiskohtia, mutta sotasuunnitelmasta ei hän heille puhunut eikä myöskään ratkaisevasta päätöksestä.

Halukkaimmin sanoi hän tahtovansa välttää ryntäämistä. Leipzig oli rikas ja hyvin varustettu kaikellaisilla varoilla, jotka sotajoukoille saattoivat tuottaa suurinta hyötyä. Näitä ei rynnäkössä pitäisi häviölle saatettaman, päin vastoin, täytyisi pakottaa kaupunkia antautumaan. Vaan aika riennätti kovasti eikä sallinut viivytystä, sillä keisarillinen joukko parastaikaa marssi Leipzigin avuksi. Sotaneuvoston tuli ilmoittaa, millä keinoin heidän mielestään parahiten voisi pakottaa kaupunkia antautumaan.

Mortaigne, äkkinäisin, oli edellisenä päivänä tehdessään rynnäkköä Paulinerkollegiota vastaan, tullut takaisin survaistuksi ja kärsinyt tappion sekä vaati uutta yleistä rynnäkköä tehtäväksi seuraavana päivänä. Hänen tuumaansa yhtyi myöskin Wrangel, Köningsmark, pfaltzkreivi ja Stålhandske.

Liljehöök ja hänen muassaan Aksel Lille ja Wittenberg pitivät puolustusneuvoja liika vahvoina ja muurinrikkoja vielä sopimattomana ryntäämiseen. Tulisi odottaa tykistön vaikutusta kaksi tahi kolme päivää eteen päin ja sen jälkeen tarjota heille pakkosovintoa.

Slange ilmoitti, että hän oli lähettänyt ulos tiedustelian, jota saattoi odottaa takaisin minä hetkenä hyvään, ja joka oli tuova Piccolominin marssista tietoja. Jos vielä olisi kolme päivää aikaa, niin yhtyisi hänkin Liljehöökin tuumaan ja katsoisi odottamisen edullisimmaksi.

Sotamarsalkka muistutti, että eversti Stenbock kolmen edelle lähetetyn prikaatin kanssa Connevitzin luona vartioitsi vihollisten liikkeitä. "Kenraali Piccolomini", lisäsi hän, "on neljän päivän matkan päässä täältä Lausigkissa."

"Minun tiedusteliani", sanoi Slange, "ei odota vihollisten tuloa; hän etsii niitä sieltä, mistä ne löytyvät."

Ajatukset asiasta olivat erilaisia. Sotamarsalkka, jolla oli suunnitelma valmis, mutta josta hän katsoi parhaaksi olla puhumatta, aikoi juuri lopettaa sotaneuvottelun, kun eräs käskyläinen kutsui Slangea ulos. Hetken perästä tuli tämä takaisin, ilmoittaen, ett'ei Piccolomini ollut Lausigkissa, vaan Gaschevitzissa yhden päivän marssin päässä Leipzigistä.

Tämän ilmoituksen vaikutus näkyi sotapäällikköjen kasvoissa ja liikenteissä. Rypyt Liljehöökin otsassa kävivät vielä syvemmiksi, Lillie väänteli viiksiänsä, Wittenberg pani ylenkatseellisesti jalkansa sen tuolin käsinojan päälle, jossa hän istui. Pfaltzkreivi tarttui miekkansa kahvaan, Stålhandske koputti jalkaansa lattiaan, että kannukset kilahtivat. Wrangel puri harmissaan huuliansa, Köningsmark kuiskasi hymyillen muutamia sanoja Mortaignelle ja tämä katsoi voitonriemulla sotamarsalkkaa, ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa: me saamme kuitenkin tapella! Torstenson yksin säilytti järkähtämättömän levollisuutensa, muuttamatta muodossaan vähintäkään värettä.

"Kutsukaa sanansaattaja sisään!"

Hoikka nuorukainen, joka oli puettuna kuten böhmiläiset rummuttajat, ja keisarillisiin väreihin, astui sisään. Hän sai luvan suullisesti kertoa sotamarsalkalle sanomiansa.

"Keisarillinen sotajoukko", sanoi nuorukainen, ollen vielä hengästyksissään kovasta ratsastuksestansa, "oli eilen aamulla Lausigkissa, heitä oli 19,000 miestä, 13,000 hevosmiestä ja 6,000 miestä jalkaväkeä, arkkiherttuan ja Piccolominin johdon alla. Kello kuusi lähti etujoukko marssimaan ja eilen ehtoolla tuli jalkaväki Kitscheniin, mutta hevosväki Eulaan. Neljän tunnin levon jälkeen lähdettiin taas liikkeelle ja kuljettiin rientomarssia läpi yön. Tänään kello yhdeksän edeltäpuolen päivän levähdettiin Röthan ja Magdebornin välillä. Hämärän aikana kolme tuntia sitten oli etujoukko Gaschvitzissa. Kuulin heidän sanovan, että arkkiherttuan tähtientutkia oli luvannut heille voittoa sekä että he huomenna ennen pimeän tuloa ennättäisivät koputtamaan Leipzigin porteille."

"Olet ollut heidän leirissään?"

"Olen seurannut heitä Lausigkista ja viettänyt kaksi yötä taivas-alla heidän kanssaan."

"Odota uusia käskyjä!"

Nuorukainen lähti. Torstenson kääntyi Slangen puoleen:

"Stenbock ei vielä ole ilmoittanut vihollisten marssimisesta. Saattaako kenraalimajuri luottaa tuohon poikaan?"

Slange, joka nykyään oli kenraalimajuri, vastasi: "Hän on Neunburgissa koetuksen kestänyt."

"Hyvät herrani", jatkoi sotamarsalkka, "tässä tullee tarpeelliseksi muuttaa suunnitelmaa. Jos Stenbock ennen keski-yötä ilmoituksillaan todistaa, että pojan tiedonannoissa on perää, niin piiritys lakkautetaan. Meidän ei ole hyvä asettua keisarillisten ja kaupungin väliin. Valmistakaa kaikki lähtöä varten valmiiksi: kaupungin ympärille asetetut vahtimiehet jäävät paikoilleen vastaiseksi. Me menemme Parthen yli Schönefeldin luona ja marssimme Breitenfeldiin. Ei mitään turhanpäivästä kiirettä. Siinä kyllä, että alamme marssia, kun Stenbock on täydentänyt pääjoukon ja vihollisten etujoukko on ehtinyt meidän lähtöämme todistamaan. Minä toivon, että lähtömme näyttäisi järjestämättömältä pakenemiselta. Ymmärrättekö minua?"

Nuot vanhat sotapäälliköt, jotka olivat kaikkiin sotatemppuihin tottuneet, ymmärsivät johtajaansa, mutta nuori pfaltzkreivi ei häntä käsittänyt. Mikä häväistys! Voittoon tottuneen joukon luultasiin pakenevan vihollisia!

Keski-yön aikaan saapui sananlennättäjä Connevitzista. Stenbockin ajutanttia kuulusteltiin samalla kuin Slangen tiedusteliaa. Molempien kertomukset olivat yhtä pitävät muuten, paitsi että viimeksi mainittu tunsi vihollisen voiman niin tarkkaan, että oli lukenut jokaisen rykmentin, jokaisen ratsasjoukon ja jokaisen kanuunan.

"Sinun nimesi?" kysyi sotamarsalkka.

"Urban Niemand, korpraali."

Torstenson hymyili. Verrattuna hänen parrakkaisiin korpraaleihinsa, näytti tämä poika, jonka leuassa ei ollut pienintäkään parran alkua, pojan vaatteisiin puetulta tytöltä.

Piiritys lakkautettiin. Seuraavana päivänä lähti sotamarsalkka ratsuväkensä kanssa tiedusteluretkelle. Sen jälkeisenä päivänä, lokakuun 22. kun viholliset lähenivät, marssi koko ruotsalainen sotajoukko iltapuolella Breitenfeldiin. Tämä tapahtui näennäisellä kiireellä ja epäjärjestyksellä, joten näytti siltä, kun jalkaväki olisi tunkenut tykistön päälle Parthen lautan luona ja hevosväki näytti olevan jalkaväkeä tallaamaisillaan. Stenbock, joka kaupungin ympäri kiertotietä myöden peräytyi pääjoukkoon, sattui joutumaan kahakkaan vihollisten etujoukkojen kanssa ja kannusti vähäisen taistelun perästä hevosiansa. Melkeinpä kyllä kaikki näytti pikaiselta paolta, ja keisarilliset tulivat siitä varsinkin vakuutetuksi, kun näkivät kuokat ja lapiot hujan hajan viskattuna saartokaivantoihin, aseita ja -varustuskapineita ikään kuin suuressa kiireessä sinne tänne heitettynä, vieläpä muutamia kiinni naulattuja oli jäänyt ruotsalaisten pattereihin.

Tämä epäjärjestyksellinen pako oli nyt käytettävänä ruotsalaisten sotajoukkojen perinpohjaiseksi hävittämiseksi. Piccolomini marssi heidän jälkeensä ja seisoi samana yönä myöskin hän Breitenfeldin lavealla lakeudella. Pimeyden tähden ei saattanut vihollisten läheisyydessä marssia. Täytyihän odottaa seuraavaa aamua saadaksensa sitte kukistaa tuo pakeneva sotapäällikkö, joka luultavasti auttamattoman luuvalonsa takia oli kykenemätön täällä kestämään.

Sillä välin kun tuo muuten varovainen ja viisas Piccolomini näki näitä voiton unia, asettui ruotsalainen sotajoukko vielä samana iltana hyvään taistelujärjestykseen ja vietti yönsä varus-asemassa osaksi nuotion ääressä, osaksi ilman suojaa sateen liuottaman maan päällä. Myöskin valkeat olivat niin epäjärjestykseen asetetut, etteivät nekään saattaneet ilmaista joukon asentoa, pikemmin keisarilliset tästä tulivat siihen luuloon, että ruotsalaiset olivat pakotetut väsymyksestä levähtämään, missä kukin joukon eri osasto itsellensä oli sopivimman paikan saanut.

Ylipäälliköt ratsastivat tarkastaen leirissä olevia osastojansa, tullaksensa vakuutetuiksi siitä, että heidän käskyjänsä oli tarkkaan noudatettu. Kenraalimajuri Slange oli lopettanut tarkastuksensa ja viskannut itsensä alas nuotion ääreen. Hän oli alakuloinen ja miettiväinen, jokin ikäänkuin raskautti hänen sydäntään. Valkean loiste antoi hänen syvämielisille silmillensä haaveksivan loisteen.

"Niemand", sanoi hän vieressään seisovalle pojalle, joka oli hänen käskyjään noudattamassa samati kuin ennen Gordonin, "istu, minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Mistä sinä minun luokseni tulit Olmützissa?"

"Minä karkasin erään Regensburgissa asuvan juutalaisen luota."

"Samati kuin sinä karkasit Suomesta, nunnain luota, kometianteista, Petrovitzin ryöväreitten luota. Tuon olet minulle kertonut. Sinua kohdeltiin pahoin Regensburgissa?"

"Ei, kenraali. Vanha juutalainen oli hyvä minulle, hän antoi minulle kaikkea, mitä toivoa saatoin, paitsi vapautta, ja kutsui minua pojaksensa."

"Ja kuitenkin sinä pakenit?"

"Kauppiaita!" vastasi poika kohottaen olkapäitään, tapa, jonka hän oli Aake herran luona ennen oppinut.

"Sinä palvelit minua yhtä pelkäämättä, kuin Gordoniakin. Sinä lähdit toisen kerran melkein varmaan kuolemaan, kun tarjosit itsesi vihollisia vakoilemaan heidän omassa leirissään. Mitenkä sinä vihollisten epäluuloja vältit Lausigkissa ja marssissa Gaschvitziin?"

"Me olimme edellisenä päivänä ottaneet kiinni vähäisen böhmiläisen torven soittajan. Minä otin hänen sotilaskirjansa, vaatteensa, nimensä, saatin puhua hänen kieltänsä, puhaltaa hänen torveansa ja tunsin hänen kotiseutunsa."

"Minä käsitän. Mutta tästä en aikonut puhua. Oletko tosiaankin Suomessa syntynyt?"

"Niin sanotaan."

"Sinä et koskaan tuntenut vanhempiasi?"

"En."

"Kummallista! Sinä olet erään henkilön näköinen, jonka minä nuoruudessani näin Marienburgissa, ja jota en milloinkaan saata unhottaa. Se oli nuori nainen… juutalais-nainen."

"Vanha juutalainen Regensburgissa sanoi, että minä olen hänen tyttärensä näköinen. Hän luuli minua tyttärensä pojaksi."

"Vanha juutalainen? Eipä suinkaan Ruben Zevi, jota kullatuksi Rubeniksi nimitetään?"

"Se oli hänen nimensä."

Slange katseli poikaa nuotiovalkean liekitessä. "Yhdennäköisyys saattaa pettää", lausui hän syviin ajatuksiin vaipuneena, koettaen poistaa omia tunteitansa. "Ja kuitenkin… tämä ei näytä sattumalta. Se henkilö, jota mainitsin, oli Ruben Zevin tytär. Etkö isästäsi tiedä ikään mitään?"

"En mitään. Tietääkö kenraali jotakin isästäni?"

"Kentiesi. Jos Ruben Zevin tytär oli sinun äitisi, olen minä hänen nähnyt viime yönä unissani. Se tietää, että se kuula, joka minulle on määrätty, on suunsa löytänyt ja odottaa huomenna maaliansa."

"Tietääkö kenraali isäni nimen?" kysyi Urban Niemand taas, vapisten liikutuksesta. Siinä oli jälleen tuo polttava kysymys, joka niin pitkältä kuin hän muistaa saattoi, ei koskaan ollut hänelle rauhaa antanut.

"Löytyy nimiä, joista toivoisi, ettei niitä koskaan olisi oppinut tuntemaan ja, joita jos niitä on tuntenut, ei koskaan tahtoisi mainita. Älä kysy minulta! Mitäpä sotilas muuta nimeä tarvitsee kuin maineensa ja rykmenttinsä? Luo itsellesi kunniakas nimi, ja ole siihen tyytyväinen! Sinun isäsi oli se syyspilvi, joka Saksanmaan ylitse kulki siihen aikaan, kuin sinä synnyit. Kiitä Jumalaa, että se on mennyt ohitse, ja rukoile, ett'ei se koskaan takaisin palajaisi, sillä se tuo muassaan turmiota, rakeita ja talvilunta. Ja äitisi… niin, nimitä häntä iltataivaan lempeimmäksi tähdeksi! Minä olin kahdenkymmen-vuotias ja hän kuudentoista, kun hänen viimein näin, ja minä näen hänen vielä monen verenvuodatuksen ja monien monituisten kyynelten takaa, joita sitten on virrannut… Hän oli Jumalan luomista kappaleista ihanin ja puhtahin, liiaksi hyvä tähän huonoon maailmaan ja sen epäpyhille haluille…"

Urban Niemandin huulilla oli kysymys: "elääkö isäni?" Kysymys haihtui äänettömyyteen; Neunburgin sankari, urhoollisin urhoollisista, oli peittänyt silmänsä toisella kädellään, ainoalla, joka hänellä oli jäljellä ja itki.

Nuorukainen viskasi kourallisen kuivia varpuja nuotioon; ne syttyivät liekitsemään ja valo lankesi väsyneitten, nukkuvien sotilas-rivien päälle, jotka sotaviitoissaan maassa oikoilivat. Kenraali nousi mennäksensä telttaansa. Hän oli taas tyven, mutta hänen äänessään oli jotakin surullisen lempeätä, kun hän kysyi:

"Urban Niemand, saatanko luottaa sinuun?"

"Pyytäkää henkeni, niin minä tottelen!"

"Minä en henkeäsi pyydä, se on sinusta vähäarvoinen. Sinä viskaat sen pois kuten lapsen lelun. Säästä henkeäsi siinä, missä sitä kunnialla voit säästää. Sinä olet karannut maasta maahan, herralta herralle; kuka saattaa luottaa liehuvaan tuuleen? Ole yhtä uskollinen kuin sinä olet rohkea; ole äitisi poika äläkä isäsi! Laita niin, ettäs sotamarsalkalta ansaitset nimen: kestävä, kuten vilpitön sotilas! Minä pyydän enemmän kuin henkesi, minä pyydän uskollisuutta. Saatanko sinuun luottaa?"

"Kyllä, kenraali!" Tuo liehuva tuuli piti itseänsä vahvana kalliona.

"Minä tahdon luottaa sinuun. Me saamme huomenna kuuman päivän; minä en sen iltaa näe. Lupaa minulle, että, kun en enään ole olemassa, sinä viimeiset tervehdykseni viet kahdelle rakkaalle jälkeenjääneelleni, jotka minua itkevät. Karunan kartanossa Suomessa asuu vanha äitini, rouva Elin Roos. Ratsasta Karunaan, kun tulet Suomeen. Sano äidilleni, että minä siunaan häntä kaiken hänen rakkautensa edestä sekä lähetän hänelle takaisin sen kotelon, jossa on hänen hiuksiansa ja jonka hän minulle antoi lähtiessäni. Sinä löydät sen rintani päältä kun olen kaatunut. Tämän sormuksen, jota sormessani pidän, tulee sinun vetää kuoltuani sormestani pois ja viedä se kihlatulleni neiti Agneta von Waldeckille. En tiedä missä hän nyt oleskelee, kentiesi Danzigissa; siitä saat kenraali Stålhandskelta tiedon. Sano hänelle, että minä olen kaiken jäljelle jääneen omaisuuteni hänelle määrännyt. Testamentin määräykset löytyvät Turun hovi-oikeudessa. Ja sano hänelle, että minä kaaduin säilyttäen hänen nimensä uskollisessa sydämmessäni. Oletko ymmärtänyt?"

"Olen, kenraali."

"Seuraa minua huomenna; sota-onni on epävakainen, he saattaisivat ryöstää minun, siinä kun kuolleena kentällä makaan. Katsoppas tässä on sinulle valtuuskirja, jolla sinua valtuutan viemään perille kotelon ja sormuksen! Hyvää yötä! me tarvitsemme parin tunnin levon."

Kenraali jätti palvelialleen kokoonkäärityn paperin.

Ei ainoakaan tähti loistanut. Yön ilma kävi viileämmäksi. Valkeat sammuivat. Äänettömyys, jota ainoastaan vahtien huudanto katkaisi, levisi yli pimeän lakeuden, joka jo oli nähnyt monen sotilaan veren vuotavan ja kohta taas oli näkevä monen tuhannen kaatuvan. Veriset varjot ajoivat toisiansa takaa huutaen hiljentyneellä äänellä sotahuutoaan. Ruskean hevosen ratsastaja seisahutti ratsunsa poppelien alle Linkelwaldissa ja oli valmis huimaa vauhtia päivän koittaessa ajamaan lakeuden yli Breitenfeldin luona.

21. Toinen tappelu Breitenfeldin luona.

Ruskean hevosen ratsastaja sai tarpeensa.

Avaran lakeuden yli Leipzigin pohjoispuolella Schönfeldin, Möckernin ja Breitenfeldin kauppalain välillä ratistelee meidän aikana rautatie, joka Bitterfeldin luona haaroaa oikealle päin Berliniin ja vasemmalle Hampuriin. Maataloja, karjalaumoja, viheriöitseviä puutarhoja ja vainiosarkoja on nyt levinnyt tuolle kuulien rikkirepimälle kentälle, joka vuonna 1631 näki Kustaa Aadolfin taistelevan Tillyä vastaan ja lokakuun 23 p. (marraskuun 2) 1642, näki mestarin oppilaat samassa verisessä leikissä taistelevan toinen toisensa kanssa.

Yön tuuli kuljetti hiljaisen sorinan keisarillisten marssista, kun kulkivat kunnaitten välillä Mörckenin luona. Heillä oli kiire, päästäksensä aikoinaan hyökkäämään pakenevien ruotsalaisten kimppuun ja niitä kaatamaan. Arkkiherttua oli ylipäällikkönä, mutta Piccolomini ei ollut ainoastaan kätenä, hän oli johtavana ajatuksena. Tuo vähäväkisempi, äkkiarvaamatta hätyytetty Torstenson oli kukistettava, ennenkuin Geubriant odotettujen weimarilaisten joukkojensa kanssa ehtisi apuun.

Yhdistetty keisarillinen ja saksilainen sotajoukko 13,000 miestä hevosväkeä ja 6,000 miestä jalkaväkeä järjestettiin ennen päivänsarastusta tuon vuodesta 1631 hyvin tunnetun Linkehvaldin metsikön edustalle melkein suorastaan etelään päin Breitenfeldistä, — se oli sama, selästä suojattu paikka, jonka Kustaa Aadolf oli valinnut joukollensa 11 vuotta sitten. Ruotsalainen sotajoukko levisi edemmäksi pohjoiseen, Tillyn entiseen leiripaikkaan, Breitenfeldin lounaiselle puolelle, mutta vetäytyi ennen taistelua enemmän itään päin asettaaksensa rintamaa rintamaa vastaan. Keisarillisten 46 vankkaa tykkiä De Suysin hoidossa asetettiin samalle kunnaalle, kuin ruotsalaisten 1631 ja niitten 70 kanuunaa, enemmiten kevyttä tykistöä, anasti nyt sen kunnaan, jossa Tillyn tykistö silloin oli ja joutui saaliiksi. Asema oli siis täydellisesti joutunut vaihetukseen, ja jos voitto kasvoi maasta, kuten voikukat, olisi sen pitänyt kasvaa vieläkin siinä, missä se oli kasvanut ennenkin.

Ruotsalaisessa leirissä oli kaikki äänetöntä, liikkumatonta siksi, että päivän ensimmäisessä valonsäteessä saattoi erottaa Breitenfeldin kirkontornin. Aamurummmutus kuului. Jo seisoi jokaisen rykmentin rintaman edessä sotapappi, pitäen rumpua alttarinaan, ja rukoillen Jumalalta, joka joukkojansa kaitsee, apua ja voittoa. Tunnus-sana annettiin. Se oli heijastus aamurukouksesta: Auta, Herra Jesus! Hilf, Jesus, der Herr! Kuolemanhätä kyllä opettaa rukoilemaan. Myöskin ne, jotka usein unohtivat Vapahtajan pyhän nimen ja kiroilivat, mainitsivat sitä nyt kunnioituksella, kuten se olisi ollut heidän kilpensä, taikakalunsa ja voittonsa. Myöskin keisarilliset etsivät samaa turvaa: Jesus Maria! Ja odottaen sotamerkkiä hymyili ruskean hevosen ratsastaja ivallista hymyilyään, kun hän kuuli kahden sotajoukon avuksi huutavan iankaikkisen rakkauden nimeä siinä silmänräpäyksessä, jolloin miekkaansa tarttuivat hakataksensa toisensa palasiksi.

Molemmat joukot olivat asettaneet sivustalle hevosväen, sekä jalkaväen ja tykistön keski-rintaan. Ruotsalaisessa sotajoukossa oli 9,000 ratsumiestä ja 6,000 miestä jalkaväkeä. Siinä oli ruotsalaisia, suomalaisia, saksalaisia ja kaksi ratsasjoukkoa puolalaisia. Oikean sivustan ensimmäisessä linjassa ratsasti Wittenberg Turun läänin ratsuväen etupäässä ja toisessa linjassa Stålhandske Uudenmaan ratsuväen kanssa. Näitä vastaan seisoi kenraali-tykistön-päällikkö Borneval ja kenraalivahtimestari Buchheim. — Keski-rintamassa seisoivat Liljehöök, Wrangel ja Mortaigne; pohjalaiset kauimpana oikealla ensimmäisessä linjassa ja porilaiset kauimpana oikealla toisessa linjassa. Heidän takanansa oli kenraalimajuri Lillie reservin kanssa. Näitten vastustajina olivat kenraalivahtimestarit Camillo Gonzaga, Webel, Fernamond ja Enckeforth. — Ruotsalaisten vasenta sivustaa johti ensimmäisessä linjassa Slange, toisessa sijassa Köningsmark, Hannibal Gonzagaa ja De Bruaytä vastaan keisarillisten oikeassa sivustassa. Näitten ulkosyrjissä liehuivat sodan heinäsirkat, urhoolliset, saaliinhimoiset kroatit.

Tuskin nuot molemmat sotajoukot saattoivat ensimmäisen päivän valossa erottaa toistensa asemaa, ennenkuin keisarillisia kohtasi odottamaton näky. Oli jahtiaika; he olivat odottaneet saavansa iloisen ajojahdin, keihäs pakolaisen selkään, miekanlyönti hänen niskaansa ja runsaat saaliit ryöstettäväksi. Mutta hän tuli heitä vastaan, tuo tuhmanrohkea pohjan-asukas, jonka he luulivat olevan kiireisellä peräytymismatkalla. Hän tuli kauniimmassa sotajärjestyksessä, mikä vielä koskaan on sotilaan silmää ihastuttanut. Hän uskalsi todellakin; — hyvä, sepä tulisi hänelle kalliiksi, koska sotaa ei enään saatettu välttää. Piccolomini oli sukkeluudella voitettu ja hän vannoi kostoa.

Tykit olivat Torstensonin mieli-aseet. Hän antoi keveiden tykkiensä, "puoli kartauerien", joiksi niitä silloin nimitettiin, alkaa taistelua. Se kävi pian, mutta epämukavasti alituisissa käännähdyksissä eteen päin samoavan joukon etupäässä. Tykin laukauksiin vastattiin ja kenttä oli kohta savupilven verhossa. Sotamarsalkka ratsasti eturintaman edessä keskirintamassa päällikkökuntansa ympäröimänä. Hänen sivullaan ratsasti pfaltzkreivi Kaarle Kustaa, lähinnä hänen takanaan kenraalikommissari Grubbe, ratsumestari Rabenow ja sihteeri Luast. "He eivät huonosti tähtää", sanoi Torstenson. "De Suys ymmärtää valita tykkimiehiä, jotka näkevät rotan tuhannen askeleen päässä."

Samassa hetkessä kuului ilmassa vitjaluodin omituinen vinkuna. Hevoset ja ratsastajat viskattiin maahan siihen tomupilveen, jonka kuula riisti ylös vainiomullasta. Takana oleva lähin rivi seisattui. Nyt vedettiin esiin kuolleita ja haavoitettuja, verisiä ja kuolleitten hevosien alle kaatuneita. Torstenson nousi vahingoittumatta kuolleen hevosensa alta ja astui oitis toisen selkään. Hänen turkiksilla sisustettu liivinuttunsa oli kadottanut liepeistään kappaleen ja sillä maksanut hänen veronsa hävittäjälle. Pfaltzkreivi, vastainen Kaarle X Kustaa nousi myöskin, ei ollut raamukettakaan saanut ja oli pian taas satulassaan istumassa. Rabenow nilkutti; hän oli kaatuessaan väännähtänyt jalkansa. Grubbe oli rikkiriistettynä kahteen osaan ja Laust vietiin toivottomassa tilassa reservin välskärin luo.

Luoti oli lähtenyt samalta matalalta kunnaalta joka lähetti esimmäisen ruotsalaisen luodin 1631, sen joka vei Tillyn vieressä olevalta keisarilliselta everstiltä pään.

Puolta tuntia vähemmässä ajassa olivat molempien joukkojen sivustat kovassa käsikahakassa. Ei kumpikaan puoli odottanut, molemmat hyökkäsivät päälle. Se oli näky, joka sai rohkeankin sydämmen tykyttämään. Kaksikymmentäkaksi tuhatta ratsumiestä risteili kenttää kaikille suunnille sekä järjestetyissä riveissä että hajanaisissa, välistä savuun peittyneenä ja taas ilmaantuen rynnäkkökypärineen ja keihäineen tomupilvestä. Mahdotonta oli katsellen seurata taistelun vaihteluja. Melkein kaikissa kolmenkymmen-vuotisen sodan tappeluissa ratsuväki voiton ratkaisi. Se olikin usein toista vertaa lukuisampi, välistä kolmekkin kertaa suurempi kuin jalkaväki. Ruskean hevosen ratsastaja sai tarpeensa. Ratsasjoukkojen nähtiin ratsastavan toinen toisensa päälle, hakkaavan ja tallaavan toisiansa, mutta kaikkialla, jossa ei vastustaja oitis paennut, hajaantuivat rivit yksityiseen kaksintaisteluun, jossa käytettiin pistoolia ja säilää, tuollaiseen taisteluun, jota erittäin ihanteellisesti kuvataan Alankomaiden koulujen sen aikakauden maalauksissa. Voimallisuus, rohkeus ja sievyys hevosten juoksuun lähdössä, hyppäyksessä ja kaatumisessa, ratsastajan kumartuminen, sekä lyöntien väistäminen luo noihin tauluihin vielä vuosisatojenkin kuluttua sellaista eloa, joka ei vanhene. Sota ei ollut vielä oppinut voittamaan joukkojen avulla. Aina vielä sotapäälliköt rakensivat parahiten laaditut sotasuunnitelmansa muinaisajan ja keski-ajan personalliseen urhoollisuuteen, joka viimeiseksi teki ratkaisevan päätöksen.

Kenraalimajuri Eerik Klaunpoika Slange Karunan omistaja ryntäsi esiin uljaalla Breitillään ruotsalaisen vasemman sivustan etupäässä. Täällä Breit oli osottava, että hän oli nimensä arvoinen. Lähinnä seurasi Kinnemund, kaksi ajutanttia ja henkipalvelia Urban Niemand. Hannibal Gonzaga, urhoollisin italialainen keisarin joukossa tuli Slangea vastaan puolitiessä. Urban Niemand ei enään nähnyt mitään; hän havaitsi itsensä kokoon likistetyksi kahden liikkuvan korskuvan hevosista muodostuneen muurin väliin, hevoset yhtä hurjana kuin heidän ratsastajansakin hyppäsivät pystyyn toisiansa vasten ja potkasivat takajaloillaan yhtä usein ystäviin kuin vihollisiinkin. Liiaksi pienenä ja heikkona miekkaansa mittelemään noitten ylt'ympärillä olevien rautahaarniskoihin puettujen sankarien kanssa, joittenka pitkät säilät kaasivat sekä hevosen että miehen, kyykistyi nuorukainen alas pitkin hevosen kaulaa, välttääksensä lyöntiä ja keihään pistoa sekä ohjasi niin taitavasti hevostansa, että hänen onnistui tässä auttamattomassa tungoksessa pysyä herransa rinnalla. Olihan hänellä miekka, eikä hän sitä suotta käyttänyt. Hän tiesi, mikä tehtävä hänellä sodassa oli, hän oli siellä varjellaksensa kalliimpaa henkeä kuin hänen omaansa. Välistä tähdättiin pistooli Slangen päätä kohti, se lyötiin sivulle päin ja luoti lensi ohitse. Toisinaan kohotettiin rautaan puettu käsi Neunburgin sankaria vastaan; lyönti lankesi, mutta liukui vahingoittamatta satulanpuuta vastaan, sillä päällekarkaajan hevonen vaipui alas, saatuansa miekanpiston kaulaansa. Breitin rinnassa oli syvä haava, josta verta vuosi, mutta Breit tiesi, ketä se satulassaan kantoi; eteen päin tahtoi Breit, ja eteen päin ryntäsi Slange läpi vihollisten taajimman rivin.

Silloin tuli häntä vastaan jättiläismäinen ratsastaja mustassa varustuksessa, ratsastaen myöskin hän mustalla ratsulla, joka näytti kavioillaan tallaavan kaikki. Tuossa tuokiossa oli jättiläinen ratsastanut kumoon haavoitetun Breitin. Slange kaatui maahan, ja samassa silmänräpäyksessä oli kuula lävistänyt hänen rintansa. Musta ratsastaja ajoi hänen ylitsensä ja oli kadonnut.

Urban Niemand näki sen, antoi hevosensa karata ja viskasi itsensä haavoitetun herransa yli. Turhaan koetti hän, asettaen korvansa sammuvan huulille, saada selkoa hänen viimeisistä sanoistaan. Sodan hirveä melu ne hämmensi. Hän luuli erottavansa sanat: se oli sinun isäsi! — mutta ne olivat kentiesi vain kaikuna hänen omista ajatuksistansa.

Sanomattoman kauhistuksen tunne hervastutti nuorukaisen käden. Hän ei saattanut ajatella, ei paeta eikä nousta seisoalle. Hän makasi, kuten kuollut kuolleen herransa päällä. Taistelun hurja riehuna meni hänen ylitsensä kuten kohiseva kosken putous. Hän ei kuullut miekkain kalsketta haarniskoita vasten, eikä kanuunanjyrinää, pyssynlaukauksia, sotahuutoja. Hän ei tuntenut raskaita hevosenjalkoja, jotka laukkasivat hänen ylitsensä niin, että tuli välähteli hänen silmissään. Hänen vieressään makasi Breit, joka puoli kuolleena vielä kieritteli itseään kaatuneen herransa yli, ikään kuin palvellaksensa häntä vielä kuolemassakin. Urban Niemand haki itsellensä suojaa tuon jalon eläimen alla, sillä ilman tätä suojaa hän olisi sotkettu muodottomaksi veriseksi ruhjoksi.

Pikaisesti kuten ainakin sellaisissa tapauksissa, levisi huhu että Eerik Slange oli kaatunut. Ruotsalaisten vasen sivusta joutui epäjärjestykseen, kärsi kartessivalkeasta ja horjui, jolloin keisarillisten samassa lisääntynyt oikeanpuolinen sivusta sen löi hajalle. Muutamia ruotsalaisia tykkiä otettiin, mutta otettiinpa taas takaisinkin muutamia. Vähällä piti jo, ettei tämä tappiolta ruvennut näyttämään. Kroatit liehuivat kuten kärpäset tuon hajonneen sivustan ympärillä ja koettivat ryöstää kuormastoa.

Köningsmark näki toisessa linjassa vaaran ja hyökkäsi esiin. Hänen onnistui saada pakenevat seisattumaan ja hajonneet uudestaan yhtymään. Häntä ei kukaan ollut koskaan voittanut, tuota verratonta mestaria vähäisessä sodassa, ja nyt, tässä suuressa taistelussa ymmärsi hän, jollei juuri voittaa, niin kuitenkin pitää asemansa. Pfaltzkreivi Kaarle Kustaa taisteli hänen rinnallaan. Taaskin ruotsalaisten vasen sivusta seisoi kuten muuri Hannibal Gonzagan raivoisia hyökkäyksiä vastaan. Kuusi kertaa ryntäsi Piccolomini turhaan keskirinnasta muodostuneitten neliöittensä kanssa heitä hätyyttämään. Monta kaatui, mutta ei yksikään paikaltaan poikennut.

Oikeanpuolinen ruotsalainen sivusta kävi käsiksi oikein mieskynsin. Joka oli nähnyt Arvid Wittenbergin hänen mukavassa levossaan, — Partalassa istuvana Sandelsina, — ei tiennyt minkälainen tämä sotapäällikkö oli taistelussa. Torstensonia nimitettiin salamaksi siitä syystä, että hän tavattoman nopeasti marssi laveain maa-alojen läpi, kun täytyi rientää vihollisia äkkiarvaamatta hätyyttämään. Wittenberg kilpaili samasta kunnianimityksestä tuossa tavattomassa kotkantapaisessa nopeudessa, millä hän iski kiinni juuri ratkaisevassa silmänräpäyksessä. Ennenkuin keisarilliset vielä ennättivät esiin rynnätessään järjestää vasenta sivustaansa, oli Wittenberg heidän päällensä hyökännyt. Unkarilaiset ja kroatit pakenivat heti. Keisarillinen eversti Nicola puolusti itseään, kuudella ratsujoukollaan urhoollisesti ja antoi Buckheimille aikaa järjestämään väkensä. Silloin ryntäsi esiin ruotsalaisten toinen linja Stålhandsken johtamana. Tuo uskalias hakkapeliitta saattoi seisoa kuten paasi aina yhä uusia päällekarkauksia vastaan, mutta hänen oikea halunsa oli käydä kahakkaan rynnätysten eikä mitään saattanut verrata siihen raivoon, millä hän hyökkäsi vastustajansa kimppuun. Nicola kaatui; muutamat harvat kestivät, mutta tuntia vähemmässä ajassa oli tuo kaatunut keisarillinen vasen vivusta kärsittyään suuren tappion karkotettu takaisin Linkelwaldiin.

Nyt tuli keskirinnan vuoro. Tässä oli alussa kova ja ankara taistelu, jossa ampuma-aseita käytettiin tuskin sadan askeleen välimitalla. Mortaigne kadotti malttinsa ja hyökkäsi esiin linjansa kanssa ja häntä seurasi Wrangel. Nyt keihäät keihäitä vasten risteilivät. Kun musketilla oli vasten naamaa ammuttu neljän askeleen päässä olevaa vastustajaa niin alettiin pyssynperällä kolhia. Täällä seisoivat Tillyn sotavanhuksia; täällä taistelivat arkkiherttua ja Piccolomini itse kuten halvat sotamiehet. Ei kukaan voittanut eikä kukaan paennut. Liljehöök näki keisarillisen vasemman sivustan peräytyvän ja heittävän alttiiksi keskirinnan. Hän iski keskirinnan sivuun, ajoi äärimmäiset neliöt edellään ja hyökkäsi niihin eräässä metsikössä. Mutta täälläpä he kestivät. Täällä kaatui Liljehöök, joka oli niin suuressa arvossa pidetty, että luultiin hänen ennakolta olleen Torstensonin jälkeläiseksi määrättynä. Mielellään, sanoi hän, tahtoi hän kuolla, kun hän oli heille saanut osottaa voitontien.

Kun vihollisten vasen sivusta oli lyöty ja Wittenberg iskenyt kylkeen, Stålhandske hyökännyt selkään sekä Torstenson tykeillään survonut miehet maahan, hajaantui, vihdoinkin keisarillisten keskirinta lähtien hurjaa vauhtia pakoon yli kentän. Heidän urhoolliseen oikeanpuoliseen sivustaansa ruotsalaiset nyt yhdistettyin voimin iskivät ja ampuivat kaikki pirstaleiksi.

Eräs jälkinäytelmä muistutti vuotta 1631. Linkelwaldin luona Tillyn vanhat sota-urhot vielä kerran näyttivät hampaitaan. Stålhandske oli haavoitettu, ja hänen täytyi jättää Mortaignelle ja Wrangelille sen kunnian, että saivat suoria kentältä pois viimeiset viholliset. Askel askeleelta peräytyivät Tillyn ylpeät neliöt hyvässä järjestyksessä metsän läpi. Kun he olivat tulleet sen toiselle puolelle, odotti heitä seitsemän ruotsalaista ratsujoukkoa sivulta päin sekä ruotsalainen jalkaväki selästä käsin. He koettivat torjua lyöntejä vielä ja kaatuivat pitkissä riveissä. Piiritettyinä kaikilta puolin, täytyi jäljellä olevien vihdoin antautua, ja harmistuneena siitä, että heitä oli avutta jätetty, menivät useimmat ruotsalaiseen palvelukseen.

Tappelu oli alkanut kello kahdeksan aamulla ja loppui kello 11 edeltä puolenpäivän siten, että keisarilliset täydellisesti joutuivat tappiolle. He olivat kadottaneet lähes 5,000 kuollutta, 4,500 vankia, siis puolet joukostaan paitsi haavoitettuja, koko tykistönsä, kuormastonsa ja sata-yhdeksänkymmentä lippua. Ei koskaan ollut heidän suurilukuisempaa hevosväkeänsä niin perinpohjaisesti saatu hävitetyksi. Vankien joukossa nähtiin De Suys ja Fernamond. Arkkiherttua pääsi töin tuskin samasta kohtalosta. Piccolomini pelasti itsensä Böhmiin 1,500 miehen kanssa. Ei kolmatta osaakaan hänen joukostaan palannut takaisin lippujensa luo. Böhmissä keisari Ferdinand antoi asettaa sota-oikeuston tuomitsemaan niitä, jotka olivat syynä tappioon. Madlot niminen rykmentti, joka oli paennut Wittenbergin ensi hyökkäyksestä, katsottiin enimmän syylliseksi. Se hävitettiin kokonaan, sen lippu revittiin, sen ratsumestari ja luutnantit tuomittiin kuolemaan. Miehistä otettiin arvanheitolla aina kymmenes, joka ammuttiin.

Ruotsalainen sotajoukko oli kadottanut Liljehöökin, ja Slangen sekä 5,000 miestä kaatuneita. Haavoitettuja harvoin laskettiin. Moni tappelu on ollut verisempi ja monessa on suurilukuisemmalla miesvoimalla taisteltu kuin Breitenfeldin toisessa tappelussa, mutta harvassa on voitto loistavammalla urhoollisuudella saavutettu ja tappio yhtä suurella oikeudella ollut voiton vertainen.

22. Tähti.

Minulle on annettu hänen voimansa, mutta ei hänen rakkauttansa.

Ennenkuin ruotsalainen sotajoukko oli ehtinyt turvata voittoansa, ajaa takaa pakenevia vihollisiansa sekä suoda itsellensä tarpeellista lepoa, oli lyhyt syksypäivä jo lopussa. Ainoastaan lähinnä leiriä makaavat haavoitetut ennätettiin viedä välskäreille. Muutamia etsittiin illalla ja yöllä tulisoihtujen valossa; moni jäi seuraavaan päivään läjissä olevien kuolleitten joukkoon makaamaan.

Urban Niemand heräsi yöllä kuolontapaisesta horrostilastaan. Aika seisoi paikoillaan eteen päin rientämättä, maailmaa ei enään olemassa ollut, elon heikko kipinä syttyi hetkeksi liekitsemään ikään kuin koetteeksi muutamaan tuskin tuntuvaan sydämmen tykytykseen. Hän oli kuollut, eikä kuitenkaan kuollut. Häntä aavistutti, että hän mahdollisesti sentään elikin, mutta hän ei vähintäkään käsittänyt, kuka hän oli tahi missä hän makasi. Hänen ainoana epäselvänä käsityksenään oli sanomaton, lohduton turvattomuuden tunne. Jotakin raskasta makasi hänen päällänsä, hän ei tietänyt, mitä se oli. Hän kantoi sitä tietämättä minkä vuolisi. Hänellä ei ollut edes tarpeeksi tahtoa pelastamaan itseänsä siitä. Hänen horrostilansa ei ollut kuoloon raukenemista, eikä unennäköä, mutta jotakin näitten välillä.

Hän makasi näin jonkun aikaa liikkumattomana; mutta oliko tämä aika minuutti vaiko vuosisata, sitä hän ei tietänyt. Silloin tapahtui, että ensin hänen toinen, ja sitten myöskin toinen, veren kiinni hyydyttämä silmänsä aukeni. Hän ei mitään nähnyt, hänen ympärillään oli pimeä yö, mutta hän tunsi kuitenkin, että jonkunlaista valoa oli olemassa. Hän ei tietänyt, oliko se hänen ulkopuolellaan, vai sisäpuolellaan, eikä halannutkaan sitä tietää. Hän tirkisteli välinpitämättömänä valoa, koska hän ei saattanut tuota välttää.

Vähitellen se näytti virtailevan ikään kuin ilmasta kokoon yhteen valopilkkuun. Se oli lempeä valo, se ei häikäissyt, eikä koskenut hänen väsyneisiin silmä-raukkoihinsa, jotka eivät mistään esineestä voineet kiinni pitää. Tuntuipa siltä, kuin valo olisi virrannut hänen omaan sieluunsa ja herättänyt hämärän muiston. Hän kuvitteli mielessään nyt epäselvästi, että valopilkku oli tähti, mutta tästäkään kuvittelusta ei hän kauan voinut kiinni pitää. Loiste muuttui taas valonmerkiksi, mutta lohdullista oli se kuitenkin, että elämästä oli jonkinlainen tunne jäljellä.

Taaskin kului epämääräinen aika ja valovirta oli vähitellen jälleen kokoontunut kiintonaiseksi esineeksi, todelliseksi tähdeksi, joka ei enään hajonnut. Hän ymmärsi nyt, että tuo tähti oli jotakin itsekohtaista ja hän itse jotakin toista kuin se, mutta että heidän välillään oli yhdys-side. Hän katsoi tähteen, kuten hukkunut, jos tuo olisi mahdollista, katsoi ylös penikulman syvyisestä merestä vihertävään rantaan, josta hän syvyyteen on vaipunut.

Häneen syntyi onnellinen heräävän tajunnan tunne. Hän saattoi nyt avosilmin uneksia. Tähti astui alas hänen luoksensa, suuteli häntä ja sanoi: Sinua minä olen etsinyt läpi koko luodun maailman ja nyt olen sinun löytänyt! Etkö ymmärrä, että minä olen kaikkivaltiaan voimasta virrannut ja olen lähetetty sinua turviini ottamaan? Ilman minua sinä suohon olisit uppoutunut, menehtynyt valkeaan ja tuhansiin vaaroihin, tullut haudatuksi Neunburgiin, kaatunut ryövärien iskusta, kuollut kurjuuteen, hirtetty Lausigkissa, tallattu Breitenfeldin luona. Mutta sinä elät ja sinun pitää elämän Hänen voimastaan, joka minuun virtaa. Huomaa, että minulle on annettu hänen voimansa, mutta ei hänen rakkauttansa. Yksi olisi sinua rakastanut, mutta hän ei sinua nähnyt. Minä suojelen kuolevaisia, mutta en rakasta ketään enkä ole sammuva, kun sinä kuolet aikasi päätyttyä. Jos halajat rakkautta, niin koeta itse sitä voittaa! Minä lähden nyt luotasi aamun koitossa; minulla on, paitsi sinua, vielä kaksi turvattia, joita minun täytyy suojella. Herää, elä, taistele, eikä kukaan ole sinua voittava, ellet kosta, sillä kosto on kuoleman synti rakkautta vastaan, ja silloin minä en enään sinua turvata saata!

Näitä uneksiessaan vaipuivat haavoitetun silmät voimattomuudesta kiinni ja hän nukkui uneen, joka ei enään ollut tuollainen uuvuttava horrostila, mihin hän äsken oli joutunut. Hän heräsi siitä, että ruumiinsa tuntui ikään kuin se olisi ollut kahden myllynkiven välissä jauhettavana. Tajuntaan tultuansa tunsi hän kivutkin jälleen. Tuo tuntematon paino, joka makasi hänen päällään, esti häntä hengittämästä vapaasti. Mutta nyt hän saattoi ojentaa käsivartensa ja tunsi käteensä pyöreän, sileäkarvaisen, kuolleen hevosen. Hän tarttui kädellään toisaalle ja tunsi jotakin, joka olisi ollut ihmiskasvoin tapaista, jollei se olisi ollut kumman kylmää ja niljakkaan märkää. Missä hän oli? Päivä alkoi valjeta, mutta hän ei saattanut päätänsä kääntää eikä liikuttaa ainoatakaan jäsentä, paitsi kättänsä. Häntä vaivasi sanomaton polte ja jano. Hän uinahti taas.

Vähän aikaa tämän jälkeen herätti hänet ääni, joka sanoi: täällä on kenraalimajuri Slange! Toinen ääni sanoi: täällä on hänen henkipalveliansa kuolleen hevosen alla!

Nämät olivat Pohjalaisen rykmentin sotamiehiä, joita oli lähetetty paareilla etsimään jälkeen jääneitä kuolleita ja haavoitettuja. Slange vietiin leiriin, jotta hän sotapäällikön arvon mukaisesti tulisi haudatuksi ja saisi kaikki hänelle kuuluvat kunnian-osotukset. Muitten kuolleitten takia ei pitkiä mutkia tehty. Avara hauta valmistettiin santaan ja sinne laskettiin ystävät ja viholliset veljellisesti toinen toisensa viereen ilman mitään muistomerkkiä, ilman muuta muistopuhetta, kuin isämeidänrukous kaikille yhteisesti. Heidän huomispäivänsä levitti sannasta unhotuksenviitan heidän ylitsensä. Heidän jälkimaailmansa tuskin tiesi heidän eläneenkään.

Nyt Urban Niemand havaitsi, että hän oli Breitenfeldin tappotanterella, että nuot kylmät kasvot olivat hänen kaatuneen herransa, sekä että tuo kuollut hevonen, jonka alla hän oli maannut, oli Breit. Ja nyt sotamiehet häneen tarttuivat olkapäistä ja jaloista laskeaksensa hänen tuohon avaraan hautaan vuosisatojen unhotukseen, kuten tuhansia muitakin. Onneksensa hän kuitenkin saattoi liikuttaa vasenta käsivarttansa. Haparoiden kädellään tarttui hän kantajansa tuuheaan partaan.

"Kas, poikaa! Kuka sinulle on antanut luvan elää?" huudahti sotamies nauraen ja laski pojan käsistään.

Urban Niemand vietiin tuollaiseen puutteen-alaisesti sisustettuun telttaan, jota käytettiin haavojen sitomislaitoksina ja jossa 15 tahi 20 haavoitettua makasi, oljilla pitkänään, niin vähillä mukavuuksilla varustettuina kuin mahdollista. Hänen haavojensa hoitaminen ei tullut kysymykseenkään ennen kuin neljäntenä päivänä, moni sai odottaa kauemminkin. Siihen ei voinut mitään, välskärejä oli vähän ja työtä paljon. Eihän kielletty kuolemasta, jollei ollut aikaa odottaa. Yksi henki enemmän tahi vähemmän, yhdentekevää!

Kun välskäri vihdoin neljäntenä päivänä edellämainitun tapauksen perästä tuli, antoi haavoitettu hänelle paperin, jota hän oli kantanut rinnallaan. Se oli Slangen valtuuskirja, jolla hän oikeutti Niemandia asianomaisille viemään kotelon ja sormuksen.

"Minä annan paperin sotamarsalkalle", sanoi välskäri ystävällisesti, kun hän näki Slangen nimen paperissa.

"Tehkää minut terveeksi, että voin toimittaa kenraalin käskyn!" rukoili haavoitettu kovin hartaasti.

"Terveeksi? Ehkä. Kahdeksan viikon kuluttua, jos onni on sinulle suotuisa. Nimittäin niin terveeksi, kuin sinä saatat tulla, poika parka. Ei yksikään nikama sinussa ole eheä. Sinä olet niin rikkiruhjottu, ikään kuin sekä tykistö että kuormasto olisi ajanut sinun ylitsesi. No niin, jollen sinusta saa kokonaista miestä niin koetanhan tehdä puolen sitten. Huomenna palajan takaisin sahatakseni oikean käsivartesi poikki."

"Oikean käsivarteni?"

"Niin kyllä, siinä jo on kylmänvihojen alkua koko hyvässä määrässä, ja pahemmaksi käyvät. Hohhoo, mitä tuollaisten pienten asiain vuoksi irvistelet? Olet palvellut Slangea ja pelkäät kuitenkin käsivartesi kadottamista! Hevosenkengän merkkiä tuosta vasemmasta ohimostasi en yhtä helposti saata sahata pois. Kiitä minua siitä, että saat sen pitää niin kauan kuin elät; kaikki tytöt sinusta sen merkin vuoksi pitävät."

Sanottuansa nämät lohduttavaiset sanat, meni tuo hyväätarkoittava luunsahaaja toisen sairaan luo, jota Riikapalsamilla hierottiin; tätä ainetta käytettiin kaikkiin kipuihin, joihin ei sahaa eikä veistä tarvittu. — Haavoitettu poika parkasi itkuun. Kuolemaa hän ei pelännyt, mutta oikaista oikean kätensä sahattavaksi, sepä kuolemaa katkerampi.

"Mitä sinä itket?" sanoi käheä ääni, jonka omistaja makasi oljilla Niemandin vieressä. "Ratsasta tänne seljälläsi, että saan koettaa käsivarttasi. Pukki ja Nikka [Buchheim ja Nicola] ottivat sääripahani. Lopussa nyt vanhan Taavin marssi. Mutta kutti vain, eipä saaneetkaan käsiäni."

Urban Niemand loi lohduttamattoman katseen naapuriinsa ja tunsi Taavin, joka kerran Lavilan niitulla oli kuulioitansa huvittanut kertomalla Wittstockista ja "Kräkkenistä."

Poika totteli kehotusta niin hyvin kuin jaksoi. Taavi, joka itse oli haavoitettu molemmista jaloistaan, koetti kovalla peukalollaan pojan murretun käsivarren luita ja jäntereitä. Tuo kova peukalo koski kuin tulikuuma rauta; mutta tarkastuksensa päätettyään, sanoi vanha ratsumies: "Mitä hulluutta! Sahata tuota käsivartta! Kahden viikon kuluttua sinä jo saatat tarttua välskäriin kauluksesta."

Taavi oli noita miehiä, joita sota, hätä ja lääkärien puute oli opettanut hoitamaan omia ja muitten haavoja. Hän kutsui luoksensa vuorollaan palvelevan sotamiehen, sai vettä ja haavasiteitä, pesi haavat, tarkasteli, pani vesikääreitä päälle ja sitoi ne uusilla siteillä. Nukkumatti ja nuoruus tulivat Taavin apulaisiksi. Kun seuraavana päivänä verta tippuva saha asetettiin nuoren käsivarren eteen, oli kuume melkein lopussa ja kylmänvihat poissa.

"Ne tulevat taas", lohdutteli välskäri. "Anna käpäläsi tänne, jota pikemmin pääset sitä parempi!"

"Odottakaa muutama päivä vielä!…" Sairas rukoili kovin nöyrästi ja kehottavasti.

"Olkoon menneeksi muutamaksi päivää. Nuoret ihmiset eivät käsitä omaa parastansa. Kylmänvihat tulevat jälleen."

Mutta ne eivät tulleetkaan. Taavi yhä jatkoi parantamiskeinojaan; ei yksikään luu ollut viassa, ainoastaan jäntereet ja rustot olivat saaneet aika kolhauksia. Kääreitten jälkeen hierottiin karhun-ihralla; se oli Taavin tehokkain lääke, jota hän katsoi kelpaavaksi joka paikkaan. Käsivarsi parani paranemistaan: ei ollut kahta viikkoakaan kulunut, kun se jo oli kivuton ja terve. Välskäri, sörmlantilainen, vahvistui siinä uskossa, että suomalaiset osasivat noitua. Ainoastaan hevosenkengän merkki jäi jäljelle hänen ennustuksiansa toteuttamaan. Sen tekemä haava parantui, mutta arpi jäi ainaiseksi.

Tuo verenhimoinen saha oli siis tälle sairaalle tarpeeton, mutta teki toiselle tehtävänsä. Sama kartessikuula, joka Wittenbergin ensi ryntäyksessä oli tappanut Taavin hevosen, oli myöskin musertanut hänen säärensä, ja tämä täytyi nyt sahata poikki polven alapuolelta. Välskärillä ei koskaan ole vara osottaa paljoakaan hienotunteisuutta, mutta kolmenkymmen-vuotisessa sodassa sahattiin sääriä, kuten halkoja sahataan. Ei ketään lellitelty nukkuvilla aineilla. "Joll'ei elä, niin kuolkoon, yks hävinneen kaikki." Taavi puri hampaitansa, kiroili kun yhtä temppua tehtiin ja siunasi toista tehdessä. Vihdoin oli kaikki valmiina. Häntä ei pahemmin rääkätty, kuin satoja hänen vertaisiansa.

"Mitähän Taavista nyt tulee?" kysyi poika Niemand, joka syystäkin piti sitä hyvin kovana ja surkeana asiana, että hänen uskollisen sivukumppaninsa ja käsivartensa pelastajan itse piti tekemän sahan terävien hampaitten kanssa tuttavuutta.

"Mitä nyt Taavista tulee?" toisti vanha ratsumies, sitte kun hän ensin oli oluella virkistänyt itseänsä tuon sahaa vasten tehdyn viimeisen vaikean salpausratsastuksen perästä. "Marssia tästä Eurajoelle takaisin, kerron Lennartista, Langesta, Hyökistä. [Lennart Torstenson, Slange, Liljehöök.] Syötän heille valheita oikein hyvästi. Hurraan Ristiinaa. Kiitän Jumalaa seisoen yhdellä jalalla. Komennetaan pois viimeiseen talvikortteeriin. Nähnyt nälkää hevosen seljässä ja kuolen olkien päällä. Eläköön isänmaamme!"

Leipzig yhä urhoollisesti puolusti itseänsä 2,000 miehen avulla, jotka olivat tappelun jälkeen itsensä sinne pelastaneet. Torstensonin täytyi ryhtyä säännölliseen piiritykseen, laittaa saartokaivokset, miinat ja käyttää vahvasti tykkejä. Ammuttiinpa kivilläkin. Turhaan koetti Leipzigin mainio yliopisto hankkia itsellensä oikeutta saada pysyä puolueettomana. Kun vihdoin suuri linnan ympärysvallista ulkoneva rakennus kaatui, sen rintavarus täytti vallihaudan ja uusi kauhistuttava miina oli valmis sytytettäväksi, antautui Leipzig marraskuun 22 päiv. Kaupunki sai maksaa 130,000 riksiä pakkoveroa sekä ylläpitää ruotsalaista linnaväkeä, mutta sitä kohdeltiin muuten lempeästi. Eerik Slange haudattiin suurilla kunnian osoituksilla erääseen kaupungin etevimmistä kirkoista, luultavasti Nikolainkirkkoon.

Kun rauha taas oli hetkeksi palannut, kutsuttiin Urban Niemand, joka ilmoitettiin olevan terve, pääkortteeriin. Sotamarsalkka kysyi kenraalimajuri Slangen kaatumisesta häneltä, joka oli omin silmin nähnyt, miten se tapahtui. "Jompikumpi, Götz, tahi Hannibal Gonzaga se oli", sanoi hän miettiväisenä, kun kuuli kertomuksen tuosta jättiläismäisestä ratsumiehestä, joka tallasi kaikki ja viskasi Slangen maahan.

"Sinä olet seurannut urhoollista herraasi kuolemaan", lisäsi Torstenson, tuolla lempeällä hyväntahtoisuudellaan, joka teki hänen kovin rakkaaksi sekä ylhäisille että alhaisille. "Sinä olet kersanttina Uudenmaan hevosväen-rykmenttiin asetettu ja kirjoihin pantu. Ilmoita itsesi everstillesi! Vastaiseksi olet minua varten määrätty esikuntaan! Palvele minua yhtä uskollisesti, kuin olet kenraalimajuri Slangea palvellut!"

Joka verenpisara, mikä oli sahaa välttänyt ja vielä löytyi Urban Niemandin suonissa, nousi nyt hänen poskiinsa. Hän teki äänetönnä kunniaa sotamiehen tavalla.

"Oletko niin voimistunut, että saatat lähteä talvimatkalle Ruotsiin ja Suomeen? Saatatko seurata sitä sananlennättäjää, jonka minä huomenna lähetän Hampurin kautta viemään tarkkaa kertomusta tappelusta?"

Uusi kersantti vakuutti tottelevansa käskyjä, vaikka hän minnekkä määrättäisiin.

"Hyvä. Sinä pääset nyt puolen vuoden lomaa viettämään, voimistuaksesi. Lähde ja toimita kenraalimajuri Slangen määräykset! Neiti Waldeck on Stralsundissa, ja rouva Elina Roos Karunan kartanossa Suomessa. Kas tässä kotelo ja sormus. Nämät matkarahoiksi."

Nuorukainen tunsi kourassaan kukkaron ja kumartui kiitokseksi toiselle polvelleen.

"Nouse, kersantti Niemand! Kelpo sotilas lankee polvillensa ainoastaan Jumalan ja kuninkaansa eteen, mutta ei päällikkönsä. Siinä kyllä, että hän käskyjä tottelee ja tekee velvollisuutensa. Näillä ehdoilla on ruotsalaisen sotajoukon sotilaalla oikeus pitää itseänsä upseerinsa vertaisena. Hyvästi!"

Ensimmäisen osan loppu.