SISÄLLYS: (continued 3)

Hagar punastui.

Taaskin tullimies rohkeni alamaisuudessa muistuttaa, että lapsella oli erin-omainen lukuhalu.

"Vai niin. Sinä osaat lukea? Koko katekismuksen?" Hagar oli ääneti.

"Jos teidän armonne suvaitsee, että minä vastaan tytön puolesta", jatkoi Lydik, tultuansa rohkeammaksi tuon mahtavan herran suopeudesta, "osaa hän pyhän raamatun ulkoa ja sen lisäksi luvunlasku-opin sekä mitä teini opettaa saattaa."

Presidentti katseli hymyilevästi tuota punastuvaa lasta ja suvaitsi leikillään kysyä, osasiko hän myöskin teinin latinaa.

"Vähimpään seikkaan asti hän troijalaisen sodan osaa. Mikä sen miehen nimi oli, Hagar, joka siitä on kirjan kirjoittanut? Gilibus se luullakseni oli."

"Virgilius."

"Vai niin, sinä olet lukenut Virgiliusta?" Presidentin käsi lepäsi rasian päällä, jonka kansi oli auki, hänen käteensä putosi kokoon käännetty paperi, jonka hän aukasi ja ääneti luki.

"Armon vuotena 1626. Joulukuun 8 päiv. tulivat, Uuskylän perintötalon Kaskaksen torpassa Karjan pitäjässä, poika Ben-Oni ja tyttö Hagar, tuntemattomien vanhempien kaksoislapset, pyhän kasteen sakramentin osallisuuteen; allekirjoittanut Tammisaaren pastori toimitti kasteen. Todistajina olivat läsnä kuninkaan uskottu mies, Turun linnanpäällikkö, vapaasukuinen herra Juho Knuutinpoika Kurki, everstiluutnantti, vapaasukuinen herra Aake Henrikinpoika Tott, Helsingin tullimies, hyvin kunnioitettu Lydik Larsson, torppari, rehellinen ja hyvämaineinen Tuomas Kask, sekä hänen siveä vaimonsa Dorothea Juhantytär. Joka todistetaan. Tammisaaressa Joulukuun 10 päivänä samana vuonna. Jumala auttakoon lapsia kristillisesti elämään ja autuaalliseen kuolemaan. Aamen.

Sigfridus Aronus. Pastori."

Alempana oli kirjoitettuna:

"Koska nämät ylhäiset ja kruunun uskotut miehet ovat kristillisestä armahtavaisuudesta näitten lasten kastamista todistaneet, tahdon minä täten heidän kunniakseen ja muistokseen todenperäisesti vakuuttaa että Aake Henrikinpoika on hyväntahtoisesti luvannut ottaa poikalapsen Ben-Onin luokseen sekä häntä kristillisesti kasvattaa siksi, kuin hän lailliseen ikään joutuu, sekä että herra Juho Knuutinpoika samati on yhtäläistä hyväntahtoisuutta osottanut tyttölapsen Hagarin suhteen, joka tapahtui ennenmainittuna Joulukuun 8 päivänä samassa paikassa. Jumala kaikkivaltias palkitkoon näitä jaloja herroja heidän isällisestä holhouksestansa, jotta lapset kasvaisivat hänen nimensä kunniaksi, joka on antanut heidän syntyä erin-omaisten taivaan merkkien aikana.

Datum ut supra.

Sigfridus Aronus"_ (Sinetti).

"Ekholt", sanoi presidentti miettivästä, "pane uudestaan tämä rasia sinettiin sisältöineen, te ja Thomson voitte tämän todistaa. Se on säilytettävä hovi-oikeuden arkistossa siksi, että poika lailliseen ikään tulee. Kirjoita sen lisäksi holhojan asiamiehelle, Lydik Larssonille kuitti. Mielestäni on viisainta", sanoi hän tullimiehelle, "että näitä arvollisia kapineita ei nyt myydä, kun sekä täällä että Ruotsissa on rahasta puute, vaan jätämme sen sopivampaan aikaan. Jos holhoja suostuu, otan minä tytön huostaani. Mitä sinä siihen sanot, lapsi?"

Hagarilla oli kylliksi ymmärrystä mennä suutelemaan uuden holhojansa kättä. Päivä rupesi sarastamaan merellä ajelehtivalle lastulle, joka oli löytänyt rannan. Ja vielä valoisammaksi se kävi, kun holhoja lisäsi:

"Tiedätkö sinä, että olet syntynyt samana yönä kuin kuningatar? Sinun pitää saaman lukea."

14. Ruotsalainen Leonidas.

Tulkaapas ne ottamaan!

"Kolmen tunnin lepo. Ratsumiehet astuvat hevosen selästä ja ratsuille syötetään, mitä niille kaupungissa saatavissa on. Päivän koittaessa kaikki asukkaat käsketään torille. Kaikkien täytyy olla mukana muurien kuntoonpanemis-työssä. Hakkaa maahan jokainen, joka vastaan vänkäilee! Kaikkea mitä kelpaavaa on, sitä käytetään, kiviä, tiiliä, risuja, pölkkyjä, santaa, multaa. Lähellä olevat rakennukset, tahi niin monta kuin ehditään, hävitetään tarve-aineiksi. Te, ratsumestari Sigfridsson, hankitte hevosille ruokaa, ja te, kapteini Stamer, annatte tutkia kellarit ja aitat muonavaroja varten. Jos viini-astioita löydetään, niin niitä vartioidaan. Päiväpalkka miehistölle, mutta ei mistään hinnasta tippaakaan hävittämiseksi! Eversti Gordon, te pidätte johtoa muurien luona. Minä luotan teihin, joka olette lähin mieheni. Te tiedätte, että tässä aika on täperällä. Kaksi tuntia auringon nousun jälkeen etujoukot meidät jo ennättävät."

"Vielä saattaisimme ennättää pääväen", sanoi Juho Gordon, joka oli Kustaa II Aadolfin kiitettyjä skottilaisia, nykyään Wiipurin ja Uudenmaan jalkaväen jäännösten päällikkö.

"Ratsuväen? No niin, mutta kun viholliset ovat kantapäillämme, teemme viisaammin, jos telkeemme sotajoukon selässä olevan portin."

Ja väsyneenä, kuten koko hänen väkensä, äkillisen öisen ratsastamisen perästä, viskasi päällikkö itsensä olkilyhteelle pitkäkseen siinä talossa, jonka asukkaat hän nykyään oli pelästyttänyt ja karkoittanut heidän yörauhastaan. Nukkumisesta ei puhettakaan, muutaman silmänräpäyksen lepo oli ainoa mahdollisuus, lakkaamatta häntä häirittiin uusilla sanomilla sekä käskyjen pyynnöillä. Talon lapset, jotka oli pantu ullakon turviin, itkivät ääneensä. Koirat ulvoivat. Hevosenkavioin kopina ja ihmisten melu kuului ulkoa kadulta. Vahti, joka oven edustalla seisoi vilusta tärisevänä, paiskeli käsiään ristin rastin ja katseli halajavin silmin takassa palavaa valkeaa, joka oli tehty rikkinäisistä tuoleista, rahin ja pöydänkappaleista sekä kaikellaisista poltto-aineiksi kelpaavista esineistä. Oli kylmä, pimeä yö, Maaliskuun alkupuolella 1641. Uhkaavien lumipilvien välistä kimalteli Otava kaukana pohjoisessa lumisen Ruotsin ja etäisen Suomen ylitse.

Juhana Banér seisoi loistavan, voittorikkaan ratansa lopussa. Hän oli oitis uudenvuoden jälkeen, huolimatta silloin vallitsevasta kovasta pakkasesta, alkanut rohkean matkansa Thüringistä Tonavata kohden. Keisari ja hänen valtiopäivänsä olivat koossa Regensburgissa vaaraa aavistamatta. Mikä loistava saalis, jos kuten kotka iskisi kiinni Rooman valtakunnan ruhtinoihin ja päämiehiin, sekä teräksisin kynsin veisi ne pois ja laskisi varovasti alas Itämeren rannalle tahi Tukholman linnaan! Tämä oli jo toinen kerta, kun suomalaisen ratsuväen hevoset joivat Tonavasta. Nyt heidän ratsastajansa saattoivat kuuluvasti huutaa "hyvää huomenta" keisarille virran ylitse; jää oli kiinni takonut tuon väkevän virran, joka kesyllä pinnallaan nyt kannatti Köningsmarkin ja hänen 600 miehisen ryöstävän partiojoukkonsa. Mutta äkki-arvaamatta tuli suoja-ilma. Heltyneenä katolilaisten rukouksista, itki Neitsyt Maria jään sulaksi. Kuten kevät-tulvia virtaili keisarin joukkoja joka haaralta, ja Banérin täytyi vähälukuisen joukkonsa kanssa pelastaa itsensä kiireisesti peräytymällä, josta sotahistoriakin kiitoksella mainitsee. Hänen jälkijoukkonsa, jota henkirykmentin eversti, Eerik Slange komensi, puolusti peräytymisretkeä semmoisella urhoollisuudella, että sen nyt yön tullen, vihollisten ollessa kantapäillä, täytyi heittäytyä tuohon vähäiseen, heikosti varustettuun baierilaiseen Neunburgin kaupunkiin joka sijaitsi peräytymislinjalla lähellä Böhmin rajaa. Banérin käsky kuului: kokoo hajonneet joukot ja yhdy minua joukkooni Chamissa! Mutta ennenkuin Banér sinne ehtisi, olisivat viholliset jo häntä vastassa. Käskyjä saattaa totella korpraalin ja sotapäällikön tavalla.

Gordon meni kortteeriinsa virkistääksensä itseänsä omalla tavallaan. Hän antoi valaa itseänsä kylmällä vedellä. Tätä lääkettä hän käytti sekä kipua että väsymystä parantaakseen. Mutta hänellä oli myöskin toinen, vielä tehokkaampi lääke, pieni taskuraamattu. Hän istahti ja rupesi tätä tulisoihdun ääressä lukemaan.

Huoneen pimeässä nurkassa liikkui jotakin. Gordon valaisi tulisoihdulla nurkkaa ja näki pojan, joka makasi paljaalla kivilattialla uneen vaipuneena. Poikaa vilutti. Gordon, joka juuri oli pukenut ylleen, tuon äskeisen kylmän kylvyn perästä, riisui päältään sotaviittansa, jonka hän huolellisesti levitti nukkuvan pojan päälle.

Päivä alkoi koittaa. Neunburgin peljästyneet asukkaat kokoontuivat jo torille. Sellaista yötä he eivät olleet eläissään nähneet. Jos pimeys oli kauhuja täynnä, niin päivän tullessakin uudet vaarat uhkasivat. Miehet, naiset ja puolikasvuiset lapset, kaikki, jotka suinkin jaksoivat kantaa kiviä, tahi santarattaita vetää, ajettiin muurien luo työhön. Jota enemmän päivä valkeni, sitä kurjemmalta muurit näyttivät hajonneessa tilassaan. Siellä täällä ratsumiehet niitten yli ratsastivat: nämät olivat useain peräytyneitten ruotsalaisten osastojen yksityisiä hajonneita tahi harhassa kulkeneita jälkeen jääneitä ratsumiehiä. Nyt ruvettiin hajoittamaan läheisiä rakennuksia ja näitten hirsillä tahi kivillä täyttämään muurien aukkoja. Savilusikalle ei enään aikaa riittänyt. Tähän hirsi, tuohon kiviläjä, santaa väliin ja tuo uusi tilapäinen muuri sai kelvata semmoisenaan.

Aurinko ei vielä noussut etäällä olevan Böhmer Waldin huippujen yli, kun etujoukko vihollisten ratsuväestä jo näkyi lännestä päin Schwandorfiin vievällä tiellä. Eerik Slange seisoi muurien päällä, kiikari oli hänen ainoassa jäljelle jääneessä kädessään, oikeassa, vasemman oli hän kadottanut muutamia kuukausia sitten nälkäleirissä Saalfeldissa.

"Nuot ovat baierilaisia!" sanoi hän lähimpänä seisoville. "Älkää niistä, pojat, huoliko; siinä on ensimmäinen sääskiparvi! Jospa meillä olisi edes yksi ainoa kanuuna, että saattaisimme heille raitista hyvää huomenta lausua!"

Neunburgilla oli muutamia vanhoja ruostuneita pieniä tykkiä, mutta ei ainoatakaan kunnossa olevaa kanuunaa, ja Slangen lentävä joukko ei tykkejä mukanaan kuljettanut. Vihollisten ratsumiehet, joita oli noin 200 paikoille, saattoivat esteettömästi lähestyä kaupunkia sekä tuskin enemmän kuin pyssynkannattaman päässä tarkastella sen linnoituksia. Nähtiin niitten lähettävän muutamia vähempiä partiojoukkoja liikkeelle sillä välin, kuin kaksi miestä palasi ratsastaen takaisin samaa tietä kuin olivat tulleetkin, luultavasti viemään tietoja pääjoukolle.

"Nuot ovat Mercyn baierilaisia", jatkoi ylipäällikkö. "Von Gerdten, tuolla kiipeää eräs nainen muurin yli!"

Kapteini von Gerdten tempasi lähimpänä seisovalta mieheltä aseen, tähtäsi ja ampui. Nainen kaatui, koetti nousta, kaatui taas ja jäi pitkäkseen. Kovin tärkeää oli, ettei ketään karkulaista laskettu hiipimään kaupungista vihollisten luo, kertomaan ruotsalaisen joukon todellisesta voimasta.

Vihollisten ratsumiehet vastasivat ampumiseen karpiinien laukauksella, mutta väli oli liian pitkä, luodit eivät kannattaneet rintasuojaan. Hieno savupilvi liehui länsituulen muassa lakeuden ylitse. Muureista ei mitään vastakaikua kuulunut.

Maanmiesten läheisyys vietteli kaupunkilaisia uudestaan lähettämään ilmoituksen-viejää. Ei ollut viittä minuutiakaan kulunut naisen kaatumisen jälkeen, kun ylipäällikön tarkka silmä oli havainnut noin 15 tahi 16 vuotiaan pojan, joka hinasi itseänsä alas muurin ulkosivua pitkin ja katosi sitten kuivaan vallihautaan. Laukauksia kuului, luodit sinkoilivat, vaan osumatta.

"Niemand", sanoi eversti Gordon vähäiselle hoikalle vapaaehtoiselle, joka aina oli hänen rinnallaan, puoleksi palveliana, puoleksi käskyläisenä, "ota kiinni tuo poika tuolla, hän saattaa tehdä meille vahinkoa!"

Tuota pikaa oli Niemand muurin toisella puolen ja alhaalla vallihaudassa. Siinä alkoi jahti semmoinen, joka veti kaikkein katseliain silmät puoleensa. Karkaaja ajettiin piilostaan ulos aukealle kentälle. Hän juoksi kuten ajettu ilves vakoovaa ratsastajajoukkoa kohti, kompastui, vaan pääsi jälleen jaloillensa kyykistyi alas, liukui vainion-ojaan, joutui näkymättömiin ja ajettiin taas näkyviin. Jos hänkin oli nopsajalka, niin kyllä hänen takaa-ajajansakin oli yhtä liukas. Vihdoin hän saavutettiin. Molemmat pojat nähtiin painiellen kierivän toinen toisensa ylitse. Baierilainen oli isompi ja voimallisempi, mutta hänen takaa-ajajansa oli notkeampi ja ketterämpi. Neljä baierilaista ratsumiestä läheni auttamaan maanmiestänsä. Slange lähetti yhtä monta kaupungista. Laukauksia vaihdettiin, pojat katosivat ruudinsavuun. Kun he taas tulivat näkyviin, toi Niemand vankinsa, hihnalla sidottuna, kaupunkiin.

"Kukas on tuo reipas poika?" kysyi Slange.

"Hän sanoo nimensä olevan Niemand, Ei-kukaan", vastasi Gordon. "Minä löysin hänen eräällä satamalaiturilla Suomessa, kun toissa kesänä sain käskyn tuoda Viipurilaisiani tänne. Tuosta kissanpojasta saattaa tulla leijona, jos muuten kuulat hänelle elonpäiviä suovat."

"Hyvä. Saat kirjotuttaa hänet kirjoihin korpraalina… Kinnemund, toimita, että naiset ja lapset ajetaan muureilta pois! Taube, tuotappas palkkia tänne, läntinen torni tarvitsee vahvistusta. Tunnin päästä saattaa Mercy olla täällä."

Kello oli 9 paikoilla aamulla, kun kenraali Mercyn eturatsastajat näkyivät maantiellä ja kohta heidän perässään seurasi vahvat osastot hevosväkeä. Erik Slange tarkasti kiikarinsa avulla vihollisten jokaista liikettä eikä salannut pelkoansa. Antaisivatko nuot ratsujoukot hänen olla hätyyttämättä ja jatkaisivatko he marssiansa Banérin jäljissä? Tätä hän pelkäsi. Vai odottaisivatko he pääjoukkoansa iskeäksensä tuhoa tuottavalla ylivoimalla tuohon melkein varustamattomana olevaan Neunburgiin? Tätä hän toivoi.

Eipä hänen toivonsa pettynytkään. Mercyn hevosväki odotti jalkaväkeä, joka saapui päivällisaikaan, eikä ainoastaan Mercy, vaan hänen jäljessään myöskin arkkiherttua Leopold Wilhelm ja Piccolomini keisarillisen joukon päävoimalla, noin 20,000 miestä, jotka kaikki ajoivat takaa Banéria. Hän oli, ennätettyään tuskin päivän marssin heidän edelleen 10 tuhanneksi kokoon sulaneen ruotsalaisen sotajoukkonsa kanssa, asettunut länsi Böhmiin. Nyt näkyi, miten tärkeää oli, etteivät keisarilliset tietäneet, suuriko Ruotsin sotavoima Neunburgissa oli. He luulivat täällä saavansa puolet ruotsin sotajoukosta kynsiinsä. Takaa ajo keskeytettiin, Neunburg piiritettiin joka haaralta.

Maaliskuun 8 päiv. 1641, iltapuolella, kun kaupunki oli piiritetty, tuli sovintolähetti arkkiherttualta Erik Slangen kanssa pakkosopimusta hieromaan. Ruotsalaisen päällikön pitäisi käsittämän, että tässä puolustus oli mahdoton, sekä antautua koko osastoinensa vangiksi.

Erik Slange oli asettanut väkensä siten, että näytti toista vertaa lukuisammalta, kuin mitä se todellisuudessa oli, sekä otti portilla sanantuojaa vastaan. Hän oikasi oikean käsivartensa vastaten suomalaisella vakaalla levollisuudella, että niin kauan kuin hänellä vielä on tämä toinen käsi, niin hän, sekä hänen väkensä kyllä Neunburgia puolustavat.

Lähettiläs muistutti:

"Hänen korkeutensa arkkiherttua tarjoaa nyt teille kunniaa tuottavia ehtoja, mutta jos häntä pakotetaan rynnäkköä tekemään, niin hän ei voi taata, että armoa annetaan. Hän vaatii, että koko varustusväki oitis laskee aseensa pois."

"Tulkaapas ne ottamaan!" vastasi Slange, Leonidaan mainioilla, Termopylessä lausutuilla sanoilla.

"Herra kenraali!" huudahti lähettiläs, joka luuli seisovansa, jollei juuri Juhana Banérin edessä, niin kuitenkin hänen läheisen miehensä edessä. "Te saatte vielä sanaanne katua."

"Niinkö luulette?" vastasi Slange, joka suomalaisen hitaudella nyt vihdoinkin vimmastui. "Minä niin vähän kadun sanojani, että jos hänen korkeutensa minulle vielä moisen sanansaattajan lähettää, niin minä häneen vastaukseksi kuulan lennätän."

Lähettiläs meni. Neunburgissa ei sotaneuvottelua pidetty; siellä ei keltään kysytty, haluttiko häntä mennä kuolemaan vai eikö. Mitäpä se noita 2,000 koski, jos kaatuivatkin, kun vain tuo voittoihin tottunut ruotsalainen sotavoima, kun vain Banér ja hänen 10,000 miestänsä saivat aikaa pelastuakseen? Kahdenkertaisesti ponnistettiin voimia muurien kuntoon panemisessa. Kaikki kantoivat tiiliä ja soraa, ratsuväen hevosia käytettiin vetojuhtina. Täällä ei paljoakaan muonaa ollut, mutta vielä vähemmän oli rehua, vaan mitäpä siitä, sopihan hevoset tappaa ihmisille elatukseksi ja sillä tavoin oli kaikki pelastettuna.

Jo samana päivänä alkoi kevyt kenttätykistö ampua paukutella muuria vasten. Sotamiesten silmissä nuot kuulat olivat papuja ja kauranryyniä eikä ne myöskään sanottavaa vahinkoa tehneet. Yöllä vasta oli raskas tykistö saapuva ja sen kovakouraista tervehdystä vastaanottamaan täytyi olla paremmin varuillansa.

Slange pelkäsi, että yöllä tapahtuisi päällekarkaus. Puolet hänen väestänsä lähetettiin täydessä varustuksessa nukkumaan kolmeksi tuntia, jonka kuluttua heidän tuli astua muurien luona varustuksessa seisovien sijaan. Kaikki työntekiät olivat saman käskyn alaisia. Voi sitä onnetonta, jonka käsivarsi väsyi tahi silmät unen raskauttamina kiinni vaipuivat. Rauhan onnellinen työmies, joka päivän rasitusten perästä häiritsemättä levolle laskee vaatimattomalle vuoteellensa, ei ymmärrä, että sota ainaisesti, säälimättä vaatii raudan voimaa ihmisjäntereiltä.

Yö kului kuitenkin hiljakseen; myöskin keisarilliset pitivät vaivalloisen marssin perästä yön lepoa tarpeellisena. Mutta päivän koittaessa, k:lo 5 aamulla soitettiin hätätorvea. Neljä rykmenttiä baierilaista jalkaväkeä, jonka lisänä vielä oli vahva reservi, koetti tehdä rynnäkköä ja toivoi saavansa apua kaupungin asukkailta, maanmiehiltänsä. Päällekarkaajissa oli moniaita Tillyn sotavanhuksia, ja nämät pelätyt sotilaat osottivat olevansa vanhan maineensa arvoiset. Maanmiehet olivat pelastettavat ja anastajat ajettavat Baierin rajoilta, väärä-uskoisten ylpeys oli maahan masennettava pyhän neitsyen jalkojen eteen. Ja baierilaiset taistelivat, kuten maansa puolesta taistellaan. He kiipesivät vastustamattomasti yli vallihaudan, sekä heikkojen, matalien, hajonneitten muurien yli, hyppäsivät kaduille, yhtyivät kaupungin rohkeimpiin asukkaihin, jotka olivat tarttuneet piilossa oleviin aseihin, ja laskivat jo kuuluviin kaikuvan victoria-huudon, kun Slange ratsuväkensä etupäässä hyökkäsi heidän päällensä. Siinä nyt ei auttanut urhoollisimmankaan vastaanponnistukset. Sisään tunkevat ratsastettiin kumoon, ja he kaatuivat keihäitten pistosta tahi miekan iskusta, tahi ajettiin takaisin muurien ylitse, vähäinen jäännös pelasti itsensä talojen turviin, josta ruotsalaisia ampuivat. Gordon puolusti eronsaaneitten ratsumiestensä ja vähäisen, 200 miehisen jalkaväkijoukkonsa kanssa hyvällä menestyksellä kaupungin itäistä puolta. Vihollisen reservi olisi saattanut lopullisen menestymisen muuttaa, mutta se ei liikahtanut, luultavasti se tahtoi antaa baierilaisten itse valloittaa kaupunkinsa. K:lo 7 aamulla oli ensimmäinen rynnäkkö survaistu ja viholliset vetäysivät pois, joka haaralta.

Minkälainen hävitys! Kuolleita ja haavoitettuja, verisiä katuja, aseita ylt'ympärillä, hurja epäjärjestys, valitus ja tuskanhuuto. Tuossa makasi lapsi, sen oli hevosenkaviot kuoliaaksi sotkeneet; tuossa munkki, ase kädessä ja pää halaistuna; tässä nainen keihään lävistämänä. Joukko kaupungin hätääntyneistä asukkaista kolkutti toivottomana kirkon ovea, jonka toiset pakolaiset olivat teljenneet, he kun jo ennen olivat ehtineet tämän pyhitetyn rauhanmajan suojaan. Muutamien katujen varrella raivosi hillitsemätön ryösteleminen, jota päällikötkään eivät estää voineet, koska näistä taloista oli ruotsalaisia ammuttu ja muutamat ryntääjistä olivat siellä etsineet piilopaikkaa itsellensä. Nämät onnettomat vedettiin esiin kellareista ja ullakoista, ja tekivät polvillaan ollen ristinmerkin, rukoilivat henkensä säästämistä ja tulivat kuitenkin paikalla maahan hakatuiksi. Sota-oikeus tuomitsi ne, jotka olivat ryntääjiin yhtyneet; tuomio oli lyhyt: rangaistava vasten seinää, neljä kiväärinsuuta, kaikki oli valmista.

Sellainen oli sodan ja sellainen Banérin koulu. Kolmekymmen-vuotinen sota oli käynyt paljoa raaemmaksi, sitte kuin suuri kuningas Kustaa II Aadolf ei enään pidättänyt sen verta vuotavaa ruoskaa. Juhana Banérin syystäkin mainehikkaaseen nimeen on kuitenkin tarttunut, erittäinkin Baierissa, sydämmettömien tekojen tummia pilkkuja. Täällä, jossa katolilainen umpi-uskoisuus piti itsensä vapautettuna kaikesta säälistä väärä-uskoisia kohtaan, katsoivat nämätkin itsensä vapautetuiksi kaikista ihmisellisistä tunteista. Silmä silmästä, hammas hampaasta. Neunburgia kohdeltiin paremmin, kuin montaa muuta kaupunkia, jotka, kun rynnäkkö oli takaisin survaistu, pitivät vihollisten puolta. Täällä ei ollut mikään joukkioraatelus, ei yleistä ryöstöä; ei yhtäkään naista solvaistu, ei yhtäkään lasta keihästetty. Turvattomien joukossa taistelun aikana tapahtuneita onnettomuuden kohtauksia ei kukaan voinut estää. Tottunut kun oli saalista saamaan, otti sotamies mitä näkyviinsä sattui Hänelle, joka tänään eli ja huomenna kaatui, elämä tuskin enään oli mistään arvosta. Hän otti toisilta hengen samoin, kuin hän omansa antoi, välinpitämättömänä, tunteettomana. Mitä häneen koski ihmis-onnen tähteet? Ainoa, jonka vuoksi ansaitsi elää, oli voitto.

Vielä kesti ryöstäminen, sota-oikeusto, koputus teljetylle kirkon-ovelle; voittajat eivät vielä ehtineet saada ilmaa hengittääkseen eikä rahia levähtääkseen; haavoitettujen haavat eivät vielä olleet siteissä, hajonneet joukot eivät ennättäneet tulla riveihin järjestetyksi, ennenkuin keisarillisten jykevät kanuunat alkoivat aivan läheltä ampua muureja kohden, kahdesta, yöllä valmistetusta patterista. Siinä ei enään papuja ollut, vaan raskaita rautapalloja, jotka osuivat kaikkeen ja musersivat kaikki. Tornit ja rintavarustukset ruhjoutuivat alas vallihautaan; muurit lohkeilivat ja hajosivat kappaleiksi; niitten puolustajat olivat pakoitetut kiireimmiten etsimään itselleen turvallisempaa paikkaa. Ylipäällikkö oli tuon jo ennakolta arvannut. Hän antoi puhdistaa kadut ja viedä asukkaat taloihin ja kellareihin. Sotilaitten rivit järjestettiin ja jaettiin; heidän uusi työnsä oli jokaiseen, muuriin syntyvään aukkoon rakentaa varuste. Kun tämä oli murskaksi ammuttu, rakennettiin sen sijaan taas uusi. Näin tätä työtä pitkitettiin koko päivä. Mutta kun aurinko alkoi mailleen mennä, silloin muurit ja varustukset olivat laajalti kaatuneet ja myöskin ne huoneet, jotka olivat ampumalinjassa muurin-aukkojen edessä, olivat hajalle ammuttuna. Ennakolta jo odotettiin uutta rynnäkköä, eikä se tulematta ollutkaan. Mutta tätä vastaankin Slange oli varuillansa.

Illan tullen tykistö äkkiä taukosi ampumasta, ja vahvat pataljoonat jalkaväkeä samosi esiin kentän yli. Heillä ei ollut pitkä matka marssittavana, heitä olisi saattanut asettaa kuten pattereita, pyssynkantaman päähän kaupungista, jossa heillä ei ollut yhtään kanuunaa peljättävänä. Ryntääjäjoukko hyökkäsi sinne, missä muuri laajimmalta oli kukistunut, sillä välin kuin partiojoukot koettivat tehdä eksytysrynnäkköä piiritettyjen kylkeen ja selkään.

Viimeksi mainittujen paikkojen puolustus oli jätetty Gordonille ja hänen jalkaväellensä, joitten joukossa oli puoleksi ratsuväkeä, jotka tässä nyt kuitenkin ilman ratsuja taistelivat. Slange itse sekä hänen täydessä varustuksessa olevat ratsumiehensä, joita oli 600:n paikoille, odottivat päällekarkausta suuren muurin-rikon ääressä. Ryntääjät havaitsivat rikon olevan auki ja hyökkäsivät sisään ääntevien sotahuutojen kaikuessa sekä kirkuen keisarillisten tuttua tunnus-sanaa: Jesus Maria! Tätä ratkaisevaa hetkeä, jolloin päällekarkaajien rivit hajosivat heidän kiivetessään muurin jäännösten yli, oli Slange edeltäkäsin odottanut. Nyt hän ratsuväkensä koko voimalla hyökkäsi niin raivosasti ryntääjien päälle sivultapäin, että kaikki hänen tiellään kaatuivat tahi joutuivat hevosten tallattaviksi. Koko ryntääjäjono ruhjottiin pirstaleiksi ikään kuin sisään ammutun kiilan halkasemana ja hajotettiin kahteen osaan, toinen sisään päin ja toinen ulospäin. Sen osan, joka kaupunkiin päin hajaantui, ratsumiehet heti saavuttivat kadulla ja hakkasivat maahan. Ne taasen, jotka työnnettiin ulos päin muurinrikkoa kohden, syöksivät tässä jäljessään tulevia kumppaneitaan vastaan, jotka eivät vielä olleet ylös päin ennättäneet, ja tekivät häiriötä heidän riveissään. Slange käytti tätä häiriötä hyväkseen, ratsasti muurinrikon ylitse ja hänen muassaan osa, hänen lähimpänä seisovista ratsumiehistänsä, he hyökkäsivät muurin ulkopuolella olevien keisarillisten päälle. Kaikki hajaantuivat tahi pakenivat. Keisarillinen ratsuväki, joka luuli saavansa olla levollisena katsojana, kun kaupunkia valloitettiin, lähti nyt vihdoinkin liikkeelle omaisten avuksi ja Slange siirtyi, ylivoimaa väistäen, haavoitetuilla ja kuolleilla täytetyn muurin-aukon luo. Mutta nyt pimeys saavutti ja keisarilliset katsoivat taistelun lopettamisen heille edullisimmaksi.

Sivuryntäykset kaupunkia vastaan eivät olleet mistään arvosta. Toinen rynnäkkö oli siis onnellisesti takaisin survaistu. Se ei paljoakaan verta vaatinut puolustajilta, mutta sitä enemmän päällekarkaajilta. Kanuunanjyrinä oli tauonnut, väsymyksestä uupuneet sotamiehet saivat muutaman silmänräpäyksen levon. Ne, jotka eivät nukkuneet, eivätkä vartiana seisoneet, käyttivät lepo-aikaansa loppumuonan, oluen ja rehun tyhjentämiseen: ja mikäpä ratsumies ei hevostansa muistaisi? Ja mitäpä tässä säästäminen hyödyttäisi? "Syökäämme ja juokaamme, huomenna meidän täytyy kuolla!"

Minkälainen yö, täynnänsä verta, pimeyttä ja huokauksia, se oli etupihana sille haudalle, joka jo pian oli aukeneva päivän sankareille! Eipä yksikään noista sotamiehistä, jotka yöllä istuivat maahan ammuttujen huoneitten palkeista tehdyn nuotion ääressä, olisi 24 tuntia tämän jälkeen, antanut baierilaista kuparirahaakaan kumppaninsa tahi omasta hengestään. Ja kuitenkin saattoivat he laskea leikkiä vielä, vaikka omalla tavallaan, nuot karkeat raakamaisiksi käyneet sotilaat. Yksi heistä oli löytänyt kaatuneitten, ryöstettyjen baierilaisten luona pyhän neitsyeen kuvan; toinen oli löytänyt messukirjan, kolmas hopeisen kannikkeen, neljäs kultasormuksen, viides, onnellisin, oli löytänyt kullalla täytetyn kukkaron. Kaikki voitettiin ja kadotettiin yhdellä ainoalla nopanheitolla. Viini, niin, se oli juotuna viimeiseen tippaan, ja tulevan pikarin Slangen sotilaat saivat hakea Wienissä tahi paratiisissa.

Erään takaportin luona näkyi liikettä ja tulisoihtuja. Ylipäällikkö oli käskenyt, että kaupungin asukkaat, jotka eivät enään saattaneet mitään ilmaista, jota viholliset jo itse eivät olleet kokeneet, vietäisiin pois. Siinä nyt oli kiirettä, sekaannusta, kysymyksiä ja erehdyksiä. Muutamat olivat tahtoneet viedä mukaansa kalliimmat tavaransa ja havaitsivat portilla, että olivat ottaneet käsiliinan, poikki mennen kauhan tahi särössä olevan ruukun. Toiset olivat unohtaneet lapsensa kotia, toiset läheisistä sukulaisistaan jonkun sokean, sairaan tahi ontuvan. He itkivät ja rukoilivat polvillaan viivytystä, jotta olisivat saattaneet palata takaisin, mutta turhaan, siihen ei ollut aikaa. Suuret joukot riensivät ulos pimeään yöhön, etsiäkseen maanmiehiänsä sekä turvapaikkaa itselleen. He olivat kadottaneet kaikki, paitsi surkean turvattoman elämänsä, joka oli kaikkea toimeentuloa vailla, mutta tuon elämänsä he kuitenkin saivat pitää, vaikka heidän kaupunkinsa oli tuomittu varmaan häviöön.

Eversti Gordon istui englantilaista raamattuansa tarkastellen, kortteerissaan, jonka hajalle ammutun katon lävitse saatti nähdä taivaan tähdet. Hän käänsi muutamia raamatun kappaleita nuorelle mielipalvelialleen, Niemandille, uudelle korpraalille, joka tänään oli hänen rinnallaan karpiineja ladannut. Hän käänsi profeeta Michan neljännestä luvusta:

"Tulkaat ja astukaamme ylös Herran vuorelle ja Jakobin Jumalan huoneen tykö, että hän opettais meille hänen teitänsä, ja me vaeltaisimme hänen polvillansa. Sillä Sionista on laki tuleva, ja Herran sana Jerusalemista. Ja hän on tuomitseva lukuisan kansan seassa ja rankaiseva väkevät pakanat kaukaisissa maakunnissa; silloin heidän pitää miekkansa vannaiksi tekemän ja keihäänsä viikatteiksi. Ei yhdenkään kansan pidä toista kansaa vastaan miekkaa nostaman eikä silleen tottuman sotimaan. Jokaisen pitää fiikunapuunsa alla pelkäämättä asuman; sillä Herran Sebaotin suu on sen puhunut. Jokainen kansa pitää Jumalansa nimessä vaeltaman; mutta meidän pitää vaeltaman Herran meidän Jumalamme nimeen, aina ja iankaikkisesti."

"Ymmärrätkö tätä?" kysyi Gordon.

"En."

Poika oli kuullut raamattua luettavan Kaskaksen torpassa, mutta oli jo aikoja sitten sanat unhottanut. Hän oli ollut niitten ratsumiesten mukana, jotka Aake herraa kirkolle saattoivat, mutta jäi niitten muassa seisomaan kirkonmäelle portin ulkopuolelle. Jumalan sana ei Kirkniemen tallissa asuntoa pitänyt. Täällä kaukana sodassa se ruudin savua pakeni. Sotamies, joka aina kuoleman kanssa seurusteli, hänen tuli myöskin joka päivä seurustella Jumalan kanssa, niinkuin hän teki Kustaa Aadolfin aikana, niinkuin hän teki Oliver Cromwellin aikana, jonka juuresta Gordon oli kasvanut. Mutta Banérin sotajoukoilla oli matka lyhempi miekkaan kuin alttariin, he halukkaammin kiroilivat pikarinsa ääressä, kuin lukivat Jumalan nimeä raamatusta.

"Kohta sinä saat miekan", jatkoi eversti Gordon poika Niemandille. "Muista silloin, että elämme kurjuuden ajassa ja taistelemme sen puolesta, että kukin kansa, saisi kulkea oman Jumalansa nimessä, eikä olla toisten omantuntojen tuomarina. Sen asian puolesta tapamme ilman armoa ja kuolemme ilman pelkoa. Vaikeampi on tappaa kuin itse kuolla, mutta rikkaruoho on tulella poltettava: hyvä vilja kasvaa parahiten tuhasta. Muista, joka kerta kun vedät tupestaan uuden miekkasi, että käytät sitä Jumalan kunniaksi ja ihmisten omantunnon-rauhaksi! Piirrä nämät sanat verelläsi miekkaasi, ja tiedä, jos siihen tartut näitä sanoja muistamatta, niin olet murhaaja!… Mene, sinä saat kolmen tunnin levon. Me tarvitsemme huomenna kaiken voimamme."

15. Neunburgin viimeinen päivä.

Vielä yksi päivä, pojat! Yksi ainoa päivä vielä!

Yön pimeät hetket eivät levossa kuluneet. Murtuneitten muurien sisäpuolella työ jatkui lakkaamatta. Avaramman muurin-aukon sisäpuolelle rakennettiin uusi varustus, mutta vain näön vuoksi, höllästi kokoon kyhätyistä keveistä puista, jotka kaukaa nähden näyttivät vahvalta linnoitukselta. Tämän vallituksen alle laitettiin miina, johon meni suurin osa jäljellä olevasta vähäisestä ruutivarastosta. Muskettia ja karpiineja varten säästettiin vain 10 latinkia mieheen ja näihinkin latinkeihin täytyi panna pieniä kiviä; kuulat olivat kaikki loppuun ammutut. Puolustuksen täytyi tapahtua kiiltävin miekoin. Kaupungin pohjoinen puoli oli kärsinyt vähimmän, sen torni oli vahvin, päällysrakennus oli liuskasavesta ja perustus graniittikivestä. Täällä suljettiin kadut tuota pikaa valmistetuilla vallituksilla, lähimmän muurin viereen laitettiin peitettyjä käytäviä, joihin pantiin ampumareikiä, ja näitä varten säästettiin viimeiset latingit. Hevoset rupesivat rehun puutteesta kaatumaan. Huonoimmat tapettiin varoiksi nälänhädän häätämistä varten. Slange hoiti itse miinan maahan laskemista. Pimeässä se oli sekä vaarallinen että vaivalloinen tehtävä. Vakoojia pelättiin; ei oltu varmana siitä, että kaikki asukkaat olivat kaupungista lähteneet. Miina piti sytytettämän maan-alaisella ruuti-sytyttimellä, joka oli 20 kyynärän pituinen; pitemmän olisivat kuulat saattaneet repiä ylös tahi hevoset kavioillaan loukata. Siinä oli nähtävästi sytyttäjän henki vaarassa.

Slange kääntyi päällikköjen puoleen, jotka häntä lähinnä seisoivat.

"Kinnemund, lähetä minulle luotettava mies, joka ei huoli hengestään enemmän kuin poikki taitetusta hevosenkengästä! Minä en takaa, että hän täältä elävänä pääsee, mutta jos hän elää sekä on sytyttimen sytyttänyt oikeaan aikaan, ei sekuntiakaan liika aikaisin eikä liika myöhään, on hänen arvonsa ylentynyt yhden asteen ja hän saa sata unkarilaista guldenia käsirahaksi."

"Tiedän minä yhden", vastasi Kinnemund.

"Minä tiedän toisen", sanoi Koschels.

"Yksi asia vielä! Hänellä pitää olla silmät, jotka näkevät seinän läpi. Hänen täytyy nähdä ilmoitusmerkkini ruudinsavun lävitse. Minun käskyni pitää olla tehtynä ennenkuin kissa ehtii silmiään räpäyttää."

Sotaherrat empivät. Heillä oli luotettavia miehiä, jotka saattoivat henkensä myydä messinkisoljesta, mutta mistä sellaisia silmiä löytäisi? Ja vähäistä miettimis-aikaa pohjolan asukas aina tarvitsee.

Eversti Gordon näki, miten epäilivät.

"Minulla on sellainen, jota te haluatte, eversti", sanoi hän. "Niemand, tule tänne!"

Niemand tuli.

"Sinulla ei ole isää eikä äitiä, jotka sinua surevat, jos kuolet. Tahdotko uskaltaa henkesi ja tappaa muita, jotta omantunnonrauha asuisi maassa? Sen vuoksi me taistelemme."

"Käskekää!" vastasi poika.

"Hyvä. Kuuntele siis eversti Slangen käskyjä, ja tee ne siten, kuin minä tiedän, että sinä osaat! Jos elät, olen sinua muistava, jos kuolet, rukoilen puolestasi."

Poika kuunteli ääneti määräyksiä ja meni sitten etsimään sopivaa soraläjää, johon hän valmisti itselleen mukavan piilopaikan.

Slange katseli poikaa säälivin silmin, tässä sotilaassa, jota veri ja kuolema olivat karaisseet, oli tuo tunteen ilmaus harvinaista.

"Lisätkää sytyttimeen kymmenen kyynärää pituutta!" määräsi hän. "Olisipa pojasta vahinko!"

Tunnin verran ennen päivän sarastusta päristettiin aamurumpua. Kaikki, jotka eivät olleet vahdissa muurien luona kutsuttiin torille ja asetettiin järjestettyihin riveihin. Keskelle toria oli tehty nuotio, joka valaisi sen ympärillä seisovia tummia uhmaavia rivejä. Eversti Gordon piti aamurukouksen; täällä ei ollut sotapappia. Se oli lyhyt rukous, Kuningas Davidin 130 psalmi: "Syvyydessä minä huudan sinua, Herra!" Sitten isämeidän ja siunaus. Viimeiseksi Kustaa Aadolfin sotavirsi, joka oli heille tuttu Lützenin aamusumuista asti:

"Käy pieni joukko pelvotta, Vaikk' vihollisten huutoja Nyt kaikuu kaikkialta! Sun häviös' on riemunsa, Vaan riemu koht' on loppuva: Siis, kestä, mieles malta!"

Kun virren viimeiset säveleet olivat kaikuneet yön viileässä ilmassa, vallitsi torilla äänettömyys. Nuotion liekit olivat hiillokseen vaipuneet, yön mustat varjot lankesivat noitten äänettömien rivien päälle. Eversti Slange oli harvapuheinen suomalainen, joka paremmin käsitti vahvaa miekan lyöntiä, kuin puhujataitoa, mutta tämä hetki oli siksi tärkeä, ett'ei sopinut ääneti antaa sen mennä menojaan. Hän antoi panna enemmän puita valkeaan, ratsasti tarkastellen näitten pelottomien, kuolemalle vihittyjen rivien ohitse, pidätti vihdoin korskean, mustan, Breit-nimisen hevosensa, (nimi oli muistona Breitenfeldistä), ja puhui heille muutaman sanan. Hän ei tahtonut kysyä, heiltä, sanoi hän, mielivätkö halukkaammin antautua, kuin taistella, sillä hän tunsi heidät hyvin monen rehellisen ottelun kokemuksesta; hän tiesi, että he saattoivat voittaa ja kaatua, kuten urhoolliset miehet. Heidän tuli nyt muistaa, että jokainen tunti, jonka täällä kestivät, oli tunnin ennätys heidän pääjoukossa oleville kumppaneilleen sekä samalla myöskin pääsylippu uusiin voittoihin. Heille itselle oli se ikimuistettavana kunniana, että he jo kaksi päivää olivat saattaneet viivyttää väkevää ja pöyhkeää vihollista; heidän tuli nyt vieläkin päivän näyttää sille hampaitaan, sitte sotajoukko olisi turvassa, ja silloin päällikkö pitäisi huolta sankareistaan. Heille ei mitään tapahtuisi, jota he eivät ennen olleet jo monta kertaa kokeneet, mutta heidän miekkansa kärjestä riippui nyt isänmaan onni ja sodan lopullinen päättyminen. Tunnus-sanamme on: Jumala kanssamme! Vielä yksi päivä, pojat, yksi ainoa päivä vielä, ja Neunburgin nimi on teidän nimenne muassa jälkimaailmalle säilyvä!

"Jumala kanssamme!" kuului riveistä ikään kuin yhtenä kohinana, ja tämä todisti paremmin kuin äänekkäät hurraahuudot, että sotilaat olivat päättäneet seurata päällikköänsä kuolemaan. Tuolla vanhalla voittoihin tottuneella tunnussanalla oli ihmeellisen elähyttävä voima. Aikaisemmin yöllä oli nuotion ääressä puoliääneen puhuttu, että oli mahdoton puolustaa itseänsä suurta ylivoimaa vastaan noin huonojen muurien turvissa. Montapa kertaa on tapahtunut, että piiritetyssä linnassa on kapinoitsemaan ruvettu vähemmänkin vaaran uhatessa, kuin mitä tässä tarjona oli! Tässä ei voiton puolesta taisteltu, eipä edes hengen puolesta. Minkä puolesta taisteltiin siis? Sen tiesi päällikkö ja häneen saattoi luottaa. Eerik Slangeen sotamiehet täydellisesti luottivat. Ääneti, vakavina, menivät he kukin paikalleen, tuohon välttämättömään, viimeiseen, Neunburgin puolustustaisteluun.

Keisarillisten leirissä pidettiin myöhään illalla sotaneuvottelua. Tuo sodankokenut Piccolomini kävi malttamattomaksi ja tahtoi kiirehtiä Banérin jälkeen, hän arvasi jo ennakolta mitenkä paljon he viipymisellään menettäisivät sekä oli jo alusta alkaen kehottanut marssia jatkamaan ja jättämään ainoastaan vähäisen osaston Neunburgia silmällä pitämään sekä nälkään näännyttämään. Arkkiherttua oli toista mieltä ja sai kreivi de Suysin puolellensa. Hän luuli Slangen sotavoimaa suuremmaksi, kuin se todellisesti oli, eikä tahtonut millään ehdolla jättää niin vaarallista vihollista selkänsä taakse. Tämä tuuma pääsi sotaneuvostossa voitolle. Suuttuneena jätti Piccolomini keisarillisen leirin maaliskuun 10 päivänä, ennättääkseen ratsuväkensä kanssa Banérin. Tunnettu asia on, että ainoastaan muutaman tunnin ennätys pelasti Böhmissä ruotsalaisen pääjoukon Wallensteinin parhaan oppilaan hurjista iskuista.

Keisarillinen jalkaväki oli yöllä asetettu tuskin 500 sadan askeleen päähän Neunburgin muureista ja alkoi aamulla ampumisen, joka uhkasi lakaista koko kaupungin pois maan pinnalta. Uudesta etuvarustuksesta ei puolen tunnin kuluttua ollut jälkeäkään. Uudet muurinjaksot kaatuivat ja niitten muassa huoneita pitkät rivit, joten aamulla saattoi ulkopuolelta nähdä kaupungin sisälle aina torille asti. Nyt oli arkkiherttuan aika tullut, jolloin oli sopiva vaatia antautumista.

Ampuminen taukosi. Eräs rummuttaja lähetettiin sanaa saattamaan ja yksi upseeri seurasi häntä. He lähenivät varovasti sitä muurinrikkoa, joka eilen oli monen monta uhria vaatinut, rummuttaja edellä alituisesti päristellen rumpuansa, ja sanansaattaja perässä. Kun ennättivät kuultaville, viipotti upseeri valkoista sotamerkkiänsä ja huusi täyttä kurkkua:

"Antautukaa! Antautukaa!"

"Mitä nyt?" vastasi Slange, joka seisoi aukossa. "Ampukaa tuo koira, joka nalkuttaa tuolla alhaalla."

Karpiini välähti ja tuo onneton rummuttaja kaatui kesken päristystä, otsa läpi-ammuttuna. Sanansaattaja, jota tämä kuula oikeastaan tavotti, viskasi itsensä maahan ja konttasi nelinryömin leiriin takaisin.

"Miehet, kaikki paikoilleen!" komensi päällikkö. Hän tiesi, mitä tästä seurasi.

Taaskin alkoi kanuunan jyrinä ja sellaisella voimalla, joka selvään osotti vihollisten raivoa. He viskasivat nyt myöskin tulipalloja, jotka sytyttivät vielä pystyssä olevat talot, ja joita puolustajat turhaan koettivat sammuttaa. Läntisellä puolella heillä ei ollut muuta suojaa, kuin jäljellä olevat soraläjät; he olivat pitkänään maassa ja antoivat rautahaulien viuhata päänsä ylitse, mutta eipä tämäkään asema pelastanut heitä ponnahtelevista kuulista ja kiven sirpaleista. Kun keisarilliset tällä tapaa olivat ensimmäisen vihansa puuskan purkaneet rummuttajan kaatumisen kostoksi, taukosi ampuminen ja voimakas joukko jalkaväkeä sekä sen etupäässä ratsuväkeä, lähti tekemään kolmatta rynnäkköä. Tällä kertaa levisi joukon eteen jääkäriketju, joka tähtäsi jokaiseen, maahan ammuttujen muurien sisäpuolella liikkuvaan olentoon.

Taistelun päättyminen riippui lähinnäkin siitä, minkä kohdan viholliset hyökkäyspaikakseen valitsisivat. Kulkisivatko he miinan yli vai tulisivatko toista tietä? he saattoivat vapaasti valita, minkä tien tahtoivat. Mikäpä heitä esti? Ei edes pyssyn laukaukset heitä enään ollut häiritsemässä. Heidän tuli vain marssia sisään, niin Neunburg oli heidän. Tuo miinoitettu läntinen puoli, jossa kaikki jo oli maahan ammuttuna, tuotti viholliselle sen edun, ett'ei hänen tarvinnut joutua tulen ja savun sekaan sillä välin, kuin muu osa kaupunkia oli liekkien vallassa. He siis valitsivat sen tien. Jääkäriketju työntäytyi ensin sisään puhdistaaksensa alaa. Jääkäreillä oli vielä eilispäivän tappio tuoreessa muistossa ja he siis lähenivät varovasti vakoillen, valmiina antamaan tulta jokaiselle epäiltävälle esineelle. He havaitsivat paikan alttiiksi heitetyksi ja kävivät rohkeiksi sekä hajaantuivat edemmäksi. He eivät olleet huomanneet poikaa, joka piiloutuneena makasi suuressa soraläjässä, mihin maan alla oleva sytytin johtui.

Heidän antaessaan merkkiä, että sisäänkäytävä oli vapaa, ryntäsi keisarillinen ratsuväki ensin sisään eversti Gaylingin, Gonzagan, Briganzan ja Golben johtamina, raskaasti varustettuja ratsumiehiä mustissa rautapäähineissä ja kiiltävissä haarniskoissa. He jakaantuivat kahtia ja seisattuivat muurin-aukon sisäpuolelle jättääksensä tietä jalkaväelle sekä varjellaksensa heitä sellaisesta tuhoa tuottavasta tapahtumasta, kuin heitä edellisenä päivänä oli kohdannut. Jalkaväki seurasi taajoissa riveissä, se oli pakotettu tunkeutumaan kokoon soraläjien ja etuvarustuksen kaikkialle jääneitten pirstaleitten välitiloihin.

Silloin kauhistuttava pamaus järistytti maata, puunkappaleita, kivistä ja sorasta sekä tulen liekeistä muodostunut pilvi pimensi ilman, ja keisarilliset tarkk'ampujat, jotka olivat ehtineet edemmäksi, näkivät kauhukseen sekä jalkaväen että ratsuväen katoavan sorapilveen.

Tuskin oli tuo raskas mustanharmaa hattara ennättänyt hajota, ennenkuin Slange mustalla Breitillään ikään kuin maasta nousten hyökkäsi ryntääjien päälle. Enemmän tuhoa tuottavana kuin milloinkaan riehui miekka noitten pelästyneitten ja kauhistuneitten joukkojen keskellä, jotka olivat vaaran välttäneet ja nyt hajaantuen pakenivat kentän yli mutta sinnekkin takaa-ajajat heitä seurasivat ja hakkasivat heidät maahan, siksi, että kaksi heidän perimmäisistä jalkarykmenteistään, joita uskaliaat päälliköt johtivat, muodostivat neliskulman ja ratsuväen avulla pakottivat Slangen väen palaamaan takaisin kaupunkiin. Kinskyn, joka oli rohjennut mennä kauimmaksi, täytyi antautua vangiksi.

Kolmas rynnäkkö oli takaisin survaistu, mutta siinä oli tullut suurempi mieshukka kuin edellisissä. Nyt heidän työnään oli saada kaupunkiin tunkevat jääkärit pois suorituksi. Mutta mitä tämä uusi menestys näitä voittajia hyödytti? Liekit olivat nielleet heidän varustuksensa ja työntäneet heidän yhteen kaupungin nurkkaan. He olivat piiritetyt, ilman ampumavaroja, ruokavaroja tahi rehuja, uuvuksissa kolmen päivän ja yön taistelusta. Slange katseli aurinkoa; se oli kohta korkeimmillansa. Kun se laskeutuisi länteen niin alhaalle, ett'ei vihollisten joukot tunnin aikaakaan saattaneet päivän valossa ajaa Banéria takaa, — silloin hän tahtoi antautua.

Hän tarkasteli ja kiitti pohjoisen muurin luona olevaa sotaväkeänsä. Rivissä seisoi vielä 1,200 miestä; siinähän niitä vielä oli kylläkin, olipa enemmän kuin puolet jäljellä. Niistä 1,000 joita kaivattiin oli muutamia kaatunut tahi tullut haavoitetuksi, toiset olivat sairastuneet ja loput olivat yöllä ja rynnäkköjen aikana karanneet vihollisten puolelle. Tuo ankara ylipäällikkö luki rivit. Hänen katseensa kirkastui kun hän havaitsi, ett'ei yksikään hänen ruotsalaisistaan, suomalaisistaan tahi skottilaisistaan ollut lippuansa pettänyt. Saksalaiset vain olivat väsyneet olemasta maansa verikoirina. Sota-oikeus olisi heitä tuominnut ammuttavaksi; valamiehistö olisi vastannut: eivät ole syyllisiä.

Yksi osasto keisarillisista vartioitsi Schwartxachin pohjoista rantaa, mutta tuli, piiritettyjen onneksi, valkean liekkien vuoksi estetyksi viimeiseen rynnäkköön osaa ottamasta. Kello kolmen aikaan jälkeenpuolenpäivän lähetti Slange sanansaattajan keskustelemaan antautumis-ehdoista. Siinä olikin jo aika täpärällä, sillä uusi rynnäkkö uhkasi joka haaralta.

Tuota nuorta luutnanttia ei ammuttu rummuttajan sovitus-uhriksi, kuten pelätä olisi sopinut. Arkkiherttua vaati heitä antautumaan, jollei hyvällä, niin pahalla. Keskustelua kesti, kuten Slange oli arvannut, monta tuntia. Vihdoin sovittiin, ja päätettiin tyytyä sotavankeuteen ja kunnialliseen kohteluun. Upseerit saivat pitää hevosensa ja Slange korskean Breitinsä, tämä oli kunnian-osotus urhoollista vastustajaa kohtaan.

Ruotsalainen sotajoukko oli kadottanut 1,200 miestä parhaista sotilaistaan ja 26 ratsaslippua, mutta keisarilliset olivat kadottaneet vielä enemmän: Banérin pääjoukon hävittämisen ja ratkaisevan voiton. Kuitenkin heidän leiristään kuului suuri ilo ja riemu: nyt on käärme onaleesen saatu! [Die Schlange, käärme.]

Aurinko läheni taivaanrantaa, kun nuot aseistaan riisutut sotavangit vahvan saattojoukon seurassa jättivät palavan, hävitetyn kaupungin taaksensa. Eräs sen aikuinen kertoja lisää, että kolmet vaunut, joissa oli naisia, luultavasti saksalaisten upseerien rouvia, seurasivat jonon muassa.

Vähäisestä, ennen kukoistavasta Neunburgista oli ainoastaan mustentuneet, mäsäksi ammutut rauniot jäljellä sekä sen onnettomat, kodittomat, hajaantuneet asukkaat. Nämät olivat, kun kuulivat ensimmäisen huhun antautumisesta, rientäneet kaupunkiin pelastaaksensa, jos mahdollista, vähäisenkin jäännöksen omaisuudestaan, mutta toiset olivatkin jo ennättäneet ennen heitä. Saaliinhimoiset sotarosvot, sodan hyenat, jotka aina kulkevat sotajoukkojen jäljissä, olivat olleet vikkelämpiä kuin he, ja tunkeneet noihin vielä palaviin huoneisiin sekä anastaneet kaiken: jolla vain oli rahallista arvoa. Myöskin Slangen väki oli viimeisinä hetkinä ryöstänyt säästörahaksi vankeuteensa kaikki mitä ennättivät saada. Se oli sotilaan tapa, saalis kuin saalis! Takaisin palaavat asukkaat onnistuivat ainoastaan säälivien baierilaisten vahtimiesten avulla saamaan puoleksi sulaneen kattilan ja jonkun puoli palaneen patjan ryöstäjien kynsistä. He olivat hädässään, kiireissään ja yön pimeässä myöskin jättäneet jäljelle vanhat heikot vanhempansa ja kipeät lapsensa. Missä he nyt olivat? Laskeva veripunainen aurinko ei tietänyt mitään edellisen yön kauhistuksista eikä ollut sillä yhtäkään vastausta kyyneleissä vietetyn päivän lohduttamattomille kysymyksille. Valkean liekit tiesivät ehkä kaikista enimmän, mutta nekin nyt olivat sammuneet ja hiilus tirkisteli vastausta vailla etsivien vapisevia käsiä, jotka tuhassa koperoitsivat.

Sillä aikaa kuin vangit, paremmin iloisina kuin surullisina siitä, että tiesivät itsensä pelastuneeksi varmasta kuolemasta, marssivat leirille, kysyi Slange, joka ratsasti Gordonin rinnalla:

"Mihinkä poika jäi?"

"Ruutimiinan soran alle", vastasi Gordon levollisesti.

Neunburgin sankari unhotti hetkeksi voiton ja vankeuden.

"Kolmekymmentä kyynärää!… Miksikä ei neljäkymmentä?" sanoi hän itsekseen.

Aurinko laski Neunburgin viimeisen päivän ylitse, Juhana Banérin pelastuksen ylitse, äärettömän veren ja kyynelten paljouden ylitse, mutta ei Eerik Klaunpoika Slangen, Karunan kartanon omistajan maineen ylitse, joka oli jälkimaailmalle säilyvä. Ruotsi on kasvattanut niin monta urhoollista miestä, ettei se henno kadehtia Suomelta sukulunastus-oikeutta tuohon "ruotsalaiseen Leonidaaseen."

16. Kullattu Ruben.

Pakanain rieskaa pitää sinun imemän.

Tuo vapaa valtakaupunki Regensburg, joka sijaitsee siinä, missä Tonava tekee polven lounaasta kaakkoiseen, luki vanhan sukuperänsä roomalaisesta sotaleiristä asti ja oli, satamapaikkana ollessaan rikkaalle Nürnbergille, varallisuudessa edistynyt. Suurimman merkityksensä Regensburg kuitenkin sai pyhän kooman valtakunnan herrainpäivistä, joitten oli tapana kokoontua tänne, vielä niin myöhäisinä aikoina, kuin 1806. Herrainpäivät tahi oikeammin ruhtinain- ja piispainkokous oli kaupungin ylpeytenä ja tulolähteenä, toisinaan myöskin sen vaarana, kuten esimerkiksi silloin, kun Juhana Banér tammikuussa 1641 oli niin rohkea, että lähetti 500 kuulaa virran yli kovaksi hämmästykseksi keisari Ferdinand III sekä hänen kokoontuneille valtaruhtinailleen.

Banérin rohkeus olisi saattanut käydä vaaralliseksi, jollei Tonava olisi tehnyt salakapinaa ja ranskalainen Guebriant arkamielisesti kieltäytynyt tulemasta joukkojensa kanssa rohkean pohjoismaalaisen apuun.

Nyt tämä rohkeus rangaistiin peräytymisellä, joka melkein näytti pakoretkeltä, ja siksi keisarillisetkin sitä nimittivät, mutta tästä huolimatta ruotsalainen sotajoukko sen kautta, kiitos olkoon Neunburgin urhoollisille puolustajille, saattoi vähäpätöisen tappion kärsittyään, päästä varmaan turvapaikkaan, mutta sotapäällikkö myöskin pääsi haudan lepoon. Banérin sankariretki loppui Halberstadtissa toukokuun 10 päiv. samana vuotena 1641. Kahdeksankymmentätuhatta kaatunutta vihollista, kuusisataa voitettua lippua, kyynelvirtoja ja leveä, suitseva rauniotie, osotti hänen jälkiänsä Saksassa ja sitä osotti myöskin sodan voitonmerkki hänen kuuluisalla haudallansa.

Regensburg oli näinä myrskyisinä päivinä nähnyt monta kauhistusta sekä sen jälkeen paljon riemua. Valtiokokousta jatkettiin vielä toukokuussa lakkaamattomilla arvokiistoilla, rettelöillä ja pöytäkirjoilla. Vihollinen oli karkoitettu, hyökylaine takaisin palautettu Tonavan rannoilta, mutta rauha ei palannut pian takaisin noihin kateellisiin vaaliruhtinoihin ja hyvänluontoiseen, mutta äkkiä kuohahtavaan, helposti hurjistuvaan kansanluonteeseen. Sotavangit, jotka voitonriemulla vietiin kaupungin läpi pantavaksi linnoihin vahtien valvonnan alle, saivat kuulla paljon ivailua. Vastenmielisyyttä noita baierilaisia hävittäjiä vastaan ei myöskään se vähentänyt, että he olivat väärä-uskoisia, jotka sotivat autuaaksitekevää kirkkoa vastaan sekä olivat monta kertaa pyhän neitseen kuvia käytelleet ylenkatseella, joka syvästi koski kaikkien hurskaitten katolilaisten sydämmiin. Tapahtuipa myöskin, että näitä aseettomia vankia, jotka kulkivat vahvan vartijaston turvissa, joskus kivillä hätyytettiin, mutta tavallisempaa oli, että ilvehtivät joukot heidän jäljessään kulkivat. Ja kun sellainen joukko ei kauemmin saattanut vihaansa vääräuskolaisille osottaa, etsi se kuohuvien tunteittensa esineiksi toisia maaleja.

Regensburgissa, kuten monessa roomalaisen valtakunnan suuremmissa kaupungeissa, asui vähäinen joukko juutalaisia; he olivat ainaisina epäluulon, ylenkatseen ja vainon esineinä, mutta tunkivat viisaudellaan, säästäväisyydellään ja neuvokkaisuudellaan yhteiskuntaan, joka oli aivan vähän kehkeytynyt ja perusteistaan irtautunut. He eivät harjoittaneet maanviljelystä eivätkä päässeet noihin ankarasti rajoitettuihin, etu-oikeuksistaan kateudella kiinnipitävien kauppiaitten ja työväen ammattikuntiin. Juutalaisia käytettiin hyödyllisinä asiamiehinä, välitteliöinä ja välikaupittelioina, he työskentelivät kaikenlaisissa halvoissa ammateissa, jotka eivät aina olleet hyvämaineisiakaan, ja olivat moniaalla salaisuudessa rahakauppiaina, joilta mahtavat herrat ja keisari itsekkin tarpeen tullessa apua pyysivät sellaisia korkoja vastaan, jotka palkitsivat lainan antajan kärsittyjä vahingoita. Mitenkä ei rahoja tarvittaisi, erittäinkin sodan aikana? Salainen syy, jonka vuoksi juutalaiset nauttivat suojelusta heitä aina vihaavia kansanjoukkoja vastaan, oli juuri tuo vallanpitäjien palveluksessa oleva rahakauppiaan liike.

Regensburgissa, Roomassa ja Frankfurtissa asuivat juutalaiset, samoin kuin monessa muussakin kaupungissa, heille jätetyssä ankarasti rajoitetussa kaupungin-osassa, jota Ghettoksi nimitettiin. Tämä juutalaiskortteli on ulkopuoleltaan ahdas, likainen, vähäpätöinen, epäluulon-alainen sekä kaupungin muitten asukasten inhotus. Regensburgin juutalaisten asunto-alueella ei ollut muuta kuin yksi ainoa parempi rakennus, eräs harmaa, synkkä kaksinkertainen kivimuuri, jonka pääty oli kadulle päin. Piha oli ahdas, korkeilla, rautapiikeillä varustetun muurin ympäröimä. Koko tämä näin erilleen suljettu linna oli linnoitus itse puolestaan, tuossa tukevassa vahvasti raudoitetussa tammiportissa oli vain pieni, aina vartioittu ja huolellisesti kiinnisalvattu sivukäytävä päivän liikettä varten käytettävänä. Nuot pienet akkunatkin olivat varustetut vahvoilla luukuilla, jotka yöksi teljettiin ja alikerran akkunoissa oli vielä lisäksi rautaristikot, jotka talon tekivät vankilan näköiseksi. Täällä asui juutalais-seurakunnan enimmän arvossa pidetty patriarkka, aikakautensa mahtavin raharuhtinas, melkeinpä niin kuin Rothschild meidän päivinämme.

Hänen nimensä oli Ruben Zevi Ben-Isak, mutta kristityssä Saksanmaassa annettiin hänelle nimi: "Der vergoldete Ruben." Ruotsalaisten sotajoukot myöskin tunsivat hänen Kullatun Rubenin nimellä. Tätä miestä pidettiin nimittäin äärettömän rikkaana ja kun Banérin joukot Tonavan vastakkaiselta rannalta tähystelivät Regensburgia, kurkisteli varmaankin moni saaliinhaluisilla silmillä kullatun juutalaisen asuntoa, joka näytti juuri vartavasten tarjoavan itseänsä köyhän sotilaan ryöstettäväksi. Ruben Zevi ajoi asioitansa ääneti ja varovaisesti. Harvoin häntä nähtiin ja hyvin vähän tiettiin, minkä kautta ja mitenkä hän sotajoukkojen kanuunain varjossa kuljetti kultaruutiansa sotatanterelle, mutta tiettiinpä, että hänellä kaikkialla oli asiamiehiä sotakannalla, että hän ylläpiti salaisia konttooreja Wienissä, Münchenissä, Nürnbergissä, Frankfurtissa, Warsovassa, Amsterdamissa, Parisissa, Madridissa, Konstantinopolissa, niin, vieläpä Tukholmassakin niitä sanottiin olevan. Sillä tämä kullattu juutalainen, vaikka olikin Mooseksen lain alle kuuluva oli, kuten sanottiin, maailmanjäsen sellainen, joka kunnioitti kaikkia kansoja ja piti kaikkia uskontunnustuksia yhden-arvoisina aina hyvän "geschäftin" mukaan. Luultiinpa, että hän oli asunut monessa eri paikassa: Hamburgissa, Danzigissa, Warsovassa ja Wienissä, ennenkuin hän vanhoilla päivillään asettui tuohon vaatimattomaan Regensburgiin. Sanottiinpa, että häntä useita kertoja oli ryöstetty ja pantu pakkoveroa maksamaan, välistä Wallensteinille ja toisinaan ruotsalaisille, mutta kuitenkin aina oli saattanut säästörahastoilla, joihin ei kukaan ulottunut, alkaa liikettänsä uudestaan. Kummallisinta oli, että tämä kullattu juutalainen, joka palveli kaikkia sotaa käypiä valtoja, ja sopivissa tilaisuuksissa oli heidän kaikkien ryöstettävänä, sai suojelusta katolilaisten, protestanttien ja muhamettilaisten luona, aivan kuten käytännössä oleva raha. Ruben Zevi oli kosmopoliitti, aivan kuten se kulta, jota hän hallitsi. Kuka kysyy mistä se tulee tahi ketä se ennen on palvellut? Siinä on kylliksi, että sen omistamme: "non olet", se ei haise.

Pääsiäinen, joka nyt oli tulossa, oli kaikissa katolilaisissa maakunnissa juutalaisille vaarallinen aika, ja Regensburgissa vielä enemmän kuin muualla, syystä että mielet vielä olivat kuohuksissa. Lauantaina ennen pääsiäistä olivat juutalaiset yht'aikaa viettäneet passahjuhlaansa suljettujen ovien takana. Perjantai-iltana oli pieni kristitty tyttö, erään hansikkamaakarin tytär, kadonnut tietämättömiin. Tytön oli nähty virran rannalla leikkivän. Mikäpä luonnollisempaa, kuin että tyttö oli Tonavaan suistunut? Mutta perjantai iltana oli nähty juutalaisen palvelian kantavan kortteeriinsa elävää olentoa säkissä, ja tämä elävä olento oli vaikeroivasta ääntänyt. Tässä taaskin oli luonnollisimpana selityksenä, että palvelia oli kantanut elävää lammasta, joka oli pääsiäisuhriksi määrätty, ja tämä lammas oli vaikeroivasti määkynyt vankeudessaan. Mutta sitte kuin hansikkamaakarin vaimo koko lauantaisen päivän turhaan oli etsinyt lastansa ja jokin naapuri oli johdattanut hänen epäluulonsa tuohon juutalaiseen palvellaan, alkoi hän ääneensä huutaa, että juutalaiset olivat ryöstäneet hänen lapsensa ja tappaneet pääsiäislampaakseen.

Oli pääsiäispäivän aamu. Ihmisjoukot virtailivat vihityt kynttilät kädessä ulos Regensburgin vanhasta, 13 vuosisadan mahtavasta tuomiokirkosta, kun huuto juutalaisten ilkityöstä levisi ympäri katuja. Sellaisina, kuin katolilaiset olivat kirkosta tullessaan, sakramentti vielä huulillaan, rukousnauha rinnallaan sekä vihkiveden priiskotukset vaatteissaan ja hiuksissaan, tarttuivat nuot hurjat kansanjoukot aseihin, mimmoisia vain sattuivat saamaan ja hyökkäsivät juutalaiskortteeriin. Kaikkia juutalaisia, joita ulkona tavattiin, huolimatta iästä tahi sukupuolesta, rääkättiin, lyötiin ja sotkettiin, muutamat aivan kuoliaaksi. Sitten alkoi rynnäkkö, asuinhuoneitten ryöstäminen — meteleitä sellaisia, joita on useasti yhtä perättömistä syistä kestänyt, vuosisadoista vuosisatoihin aina meidän päiviimme asti. "Hänen verensä tulkoon meidän ja lastemme päälle!"

Kaksi tuntia oli tätä väkivaltaisuutta kestänyt hillitsemättä, sillä välin, kuin valtaruhtinaat ja keisari vielä olivat kaupungissa melkoisen sotavoiman kanssa, kun vihdoinkin tuli joukko ratsumiehiä, jotka hajoittivat kansanjoukot. Vankeuteen vietiin muutamia, otaksuttavasti rauhanhäiritsiöitä. Ei, vaan juutalaisia. Tässä tarvittiin uusi pääsiäslammas, velka-uhri joukkojen tyydykkeeksi. He olivat tuntevinaan tuon juutalaisen palvelian, joka säkkiä kantoi sekä talon, johonka se oli kannettu. Kiinni-otetut pahantekiät vietiin sidottuna vankilaan, jossa heitä kiduttamisella piti saataman tunnustamaan rikoksensa ja sitte odotti heitä tuollainen hirveä polttolava, jota siihen aikaan pidettiin hauskimpana kansanhuvina.

Yksi talo tässä korttelissa oli jäänyt ihan vahingoittumatta ja sen oli onnistunut antaa suojaa monelle pakolaiselle. Se oli kullatun Rubenin hyvästi linnoitettu asunto. Tähän taloon lähti ratsastajajoukon päällikkö puolen voimansa seuraamana ja vaati sisäänpääsöä. Hän sai odottaa muutaman minuutin. Vihdoin aukaistiin käytävän pieni ovi hänelle ja kahdelle saattolaiselle.

Nämät minuutit olivat ratsumestari von Straubingerin mielestä olleet sopimattomia ja hänen arvoansa alentavaisia. Hän astui sisään loukatun päällikön malttamattomilla tunteilla ja havaitsi pihan täynnä vielä vapisevia pakolaisia. Pikainen silmäys vakuutti häntä, siitä että tämä linna ei kaivannut puolustajia, jos kansanjoukko olisi rynnäkköön ruvennut. Hän vietiin aseellisten, kahdentoista miehisten rivien läpi erääseen alikerrassa olevaan rautaristikoilla varustettuun huoneeseen, jota käytettiin vastaanottohuoneena. Täällä häntä isäntä tuli tervehtimään ja antoi kahdelle kirjurille viittauksen, että heidän tuli poistua, sillä välin kuin saattolaiset seisoivat vahtina porstuassa.

Rikas Ruben Zevi oli valkohiuksinen seitsemänkymmenvuotinen ukko ja pituudeltansa vähän yli keskinkertaisen, hänen jyrkkäpiirteinen muotonsa ilmaisi hänen olevan hispanian sefardimiksi nimitettyjen juutalaisten jälkeläinen. Näitä pidettiin jalompina ja puhdasverisempinä, kuin Puolan ja Saksan juutalaisia. Juutalaisten ohjesääntöjen mukaan oli hänellä pitkä ruskea takki, jonka uhkean röyhyksen yli suippea valkoinen parta valui alas. Hänen tyven, kylmä, melkeinpä ylhäinen ryhtinsä, osotti miestä, joka kyllin tiesi kuka hän oli sekä kenenkä kanssa hänen oli tehtävää.

"Luulinpa", sanoi ratsumestari kiivaasti, "ettei keisarin upseerin, joka äsken pelasti talonne ryöstäjien käsiin joutumasta, olisi tarvinnut neljänneksen tunnin odottaa teidän salvatun ovenne edustalla."

"Ikävä kyllä", vastasi juutalainen kohteliaasti, vaan kuitenkin hienon terävästi, "että porttini tänään on tarvinnut tukevaa lukkoa. Väkeni on varmaankin ajasta erehtynyt, sitte, kuin se kaksi tuntia turhaan oli odottanut teidän vapaasukuisuutenne tuloa. Onko muuten mitään, jolla voin teitä palvella?"

"Tänään on pyhäpäivä; minä arvelen, että muistatte köyhiä sotilaitani, jotka teidän hyväksenne ovat nähneet paljon vaivaa."

"Teidän sotilaanne? Aivan oikein. Toivon, että ovat rangaisseet väkivallantekiöitä sekä antaneet takaisin uskolaisieni omaisuuden. Meidän täytyy panna toimeen rahankeräys näitten urhoollisten sotilaitten hyväksi. Kyllä minäkin rovollani asiaa autan, vaikka, kuten näette, minulla ei ollut mitään pelättävänä taloni suhteen."

Ratsumestaria ei haluttanut ruveta pitkiin puheisiin juutalaisen kanssa, hän ilman mutkia sanoi suorastaan vaativansa tuhannen kultarahaa.

"Mitä? Eikö enempää?" vastasi vanha Ruben. "Eversti Di Caretto on kai teidän vapaasukuisuutenne päällikkö? Niin, minä tiedän ja teidän vapaasukuisuudellanne on häneltä saamatta kuuden kuukauden saatavat? Tahtooko teidän vapaasukuisuutenne odottaa vielä kuusi kuukautta, vai tahdotteko saatavanne puhtaassa rahassa jo huomenna?"

Straubinger tiesi aivan hyvin, että päällikön täsmällisyys riippui sotakassasta ja sotakassa kullatusta Rubenista. Hetken mietittyään vastasi hän, melkoisesti säventyneenä, että hän halukkaammin tahtoi saatavansa huomenna. Hän toivoi kuitenkin, että sotilaat saisivat jotakin vaivastaan.

"Oikein! Heitä on 150. Jos teidän vapaasukuisuutenne olisi lähettänyt heidät tänne ryöstön alussa, olisivat he kyllä ansainneet kultarahan kukin, summa 150, mutta kovaksi onneksi he tulivat kaksi tuntia liika myöhään. Minä vähennän pois yhden kultarahan joka minuutilta, summa 120. Jäljellä on siis 30, jotka minulla tässä on kunnia jättää teidän vapaasukuisuutenne käytäntövaltaan."

Ratsumestari von Straubinger pisti muikean näköisenä rahat taskuunsa, josta ne varmaankin pian kierivät minne hyvään muualle, mutta ei suinkaan sotamiehille.

"Odotappas, vanha saituri", ajatteli tuo pettynyt palkkasoturi itsekseen, kun hän lähti, "tämän saat minulle korolla maksaa tulevalla kertaa, kun juutalaiskorttelissa ryöstö tapahtuu!"

Ruben Zevi kutsui luokseen veljensä pojan, Joaksen, joka perheensä kanssa asui alikerrassa sekä käski kiireesti viemään apua niille onnettomille pakolaisille, joista osa oli etsinyt suojaa täällä ja osa omissa hävitetyissä asunnoissaan. Tämä ei ollut ensi kerta, jolloin kullattu Ruben oli Jehovan lähettiläänä ollut uskonheimolaisilleen. Vaikka kristityt pitivätkin häntä sienenä, joka kyltymättömänä imi pienimmänkin kultajyvän mikä sattui eteen, niin pitivät juutalaiset häntä profeettana, joka heille antoi sataa mannaa kuivassa erämaassa. Heidän joukossaan ei löytynyt hädässä olevaa, ei kärsivää, ei koditonta, ei viluista, ei nälkäistä tahi elämän vaivoissa murtunutta raukkaa, jonka ei tullut kiittää vanhaa Ruben Zeviä lohdutuksesta ja hyväntekeväisyydestä. Rikkaat juutalaiset, hänen markkinakilpailiansa, kunnioittivat tuota viisasta, aina neuvokasta ja tarkkasilmäistä vanhusta kansansa patriarkkana, mutta köyhät häntä melkein jumaloitsivat ja olisivat antaneet vaikka henkensä hänen puolestaan.

Juutalaislinnan ylikerta oli vahvasti erilleen teljetty omistajansa käytettäväksi, ainoastaan yksi isompi huone, jossa oli esirippu, alttari sekä alkukielellä kirjoitetut Vanhantestamentin pyhät kirjoitukset, oli juutalais-synagoogaksi annettu. Paitsi muutamia kalliisti koristettuja, tarkasti lukittuja kaappeja, ei mikään tässä vaatimattomassa asunnossa osottanut rikkaan miehen kotia. Tuo yksinkertainen sänky, joka sisälsi kovan jouhimatrassin, oli pyhän maan olivipuusta kyhätty, ja sen yläpuolella seinässä nähtiin nuoren tytön, melkeinpä vielä lapsen kuva, jonka van Dyck oli maalannut. Nuot säihkyvät tummat silmät näyttivät kokonaan käsittävän katseliaa; tuo hienosti muodostettu suu, jonka puoleksi auki olevat huulet viattomasti ja onnellisesti hymyilivät, ikäänkuin tahtoivat sanoa hänelle: Eikö ole elämä ihanaa! Onhan Jumala hyvä! Onhan kaikki, kaikki auringon paistetta, kevättä ja toivoa!

Tässä oli leskimiehen asunto, joka oli lapsensa kadottanut. Yksin hän ei ollut, hänellä oli veli Smyrnassa, mutta oli ottanut luokseen toisen veljen vinoksi kasvaneen pojan Joaksen, joka oli 40 vuotinen mies ja melkeinpä raajarikkoinen. Hän asui alikerrassa vaimonsa ja kuuden lapsensa kanssa. Joas oli ensimmäinen konttoristi ja hänellä oli viisas järki sekä kokoova käsi, jonka vuoksi häntä luultiin perilliseksi ja samaa mieltä hän itsekkin oli. Mutta viimeinen vuosi oli tehnyt solmun tuohon kultalankaan. Joaksen 14 vuotias vanhin tytär Rachel oli niin anastanut isänsä vanhan sedän sydämmen, ettei tämä saattanut viihtyä ilman tyttöä, vaan oli antanut huoneensa viereen sisustaa hänelle vähäisen uhkean kammarin. Tässä tuhlasi hän täysin kourin, tuo muuten säästäväinen ja vaatimaton pohatta. Lattia oli mosaikilla päällystetty, seinät verhottu uhkeilla flanderilaisilla kankailla. Jokainen huonekalu oli taideteos, jokainen pieni koriste oli kalleus. Ne ystävät, jotka jolloinkin saivat tulla nuorta Rachelia katsomaan hänen huoneeseensa ja saivat nähdä kimaltelevat juvelisormukset hänen sormessaan, ajattelivat: hän on tuleva perilliseksi!

Kun Ruben Zevi kristittyjen pääsiäispäivän iltana palasi huoneisiinsa väsyneenä uskonheimolaistensa valituksista, kutsui hän Rachelin luokseen. Rachel oli oppinut pyhän heprealaisen kielen ja luki joka ilta kappaleita Moseksen kirjasta, profeetoista tahi psalmeista, joita muuten luettiin ainoastaan juutalaisten synagoogassa, sitte kuin heidän rabbiniensa eli kirjanoppineittensa Talmudi eli lakikirja melkein oli karkoittanut raamatunsanan. Lukeminen lopetettiin rukoukseen, joka tapahtui saksankielellä.

Ruben Zevin silmät katselivat lempeästi tuota lasta, jota hän rakasti ja väliin loi hän katseensa myöskin sängyn ylitse riippuvaan kuvaan sekä taas tuohon lukevaan tyttöön. Tämä vertaileminen häntä miellytti ja liikutti. Siinä oli tuo salainen lähde, josta hänen rakkautensa virtaili lapsi Racheliin, jolla oli samaa sukumuotoa, kuin seinäkuvalla.

Kun tyttö oli lopettanut, sanoi vanhus hänelle:

"Tiedätkö kuka hän oli, joka nyt on Jumalan paratiisissa?"

"Tiedän", vastasi tyttö, "Ruth."

"Tiedätkö myöskin mitä hän oli minulle, vanhalle miehelle, jolla ei ole ketään muuta rakastettavaa maailmassa kuin sinä ainoastaan? Tiedätkö, että hän oli silmieni valo ja sydämmeni lohdutus aina siitä asti, kuin hänen äitinsä kadotin Espaniassa ja kristityt hänen veljensä tappoivat Gentissä. Sinä olet siromuotoinen, Rachel. Mitenkä muuten saattaisit olla hänen näköisensä, ja mitenkä muuten saattaisit nimeäsi ujostumatta kantaa? Mutta Ruth oli ihanin, täydellisin teos mitä Luojan kädestä lähtenyt on aina siitä asti, kun hän äitimme Eevan loi Adamin kylkiluusta. Ruth oli enemmän kuin isäimme Ruth; hän oli se, josta Korkeassa Veisussa veisataan: Minä olen Saronin kukka, olen laaksojen lilja. Talvi on mennyt ja kukkaset kukoistavat kedolla… Ymmärrätkö, lapsi, tämän?"

Kun Rachel oli ääneti, jatkoi hän:

"Kukkaset versovat maasta, kukkivat aikansa ja lakastuvat. Mutta voi sitä ihmistä, jonka jalka tallaa Jumalan ihaninta luomistyötä! Herra, kuinka kauan sinä peität kasvosi vanhurskaan valituksilta? Sinä olet minun painanut syvimpään hautaan, pimeyteen ja pohjattomaan mereen. Kärsimiset olivat minun kylläiseksi tehneet, minun silmieni lähteet ovat surkeudesta kuivuneet, sinun hirmuisuutesi ahdistaa ja pakottaa minua sinun aalloillasi. Sinä olet ottanut minulta pois ne, joita minun sydämmeni on rakastanut, minun ystäväni ovat yksinäisyys, pimeys ja kuolema. Mutta sinulle minä joka päivä huudan: älä ole vaiti minun Jumalani, kun pahantekiät sinun kansasi hävittävät! Joka ilta he takaisin palajavat kiljuen saalista. Tee niille niinkuin Midianilaisille, niinkuin Sisseralle, Orebille ja Seebille sekä kaikille heidän ylimmäisillensä! Tee heitä niinkuin rattaan, niinkuin korren tuulen edessä. Niinkuin kulo metsän polttaa ja niinkuin liekki mäet sytyttää, vainoo, Herra, heitä juuri niin, sinun rajuilmallasi ja hämmästytä heitä sinun tuulispäälläsi. Täytä heidän kasvonsa häpiällä, hävitä ne juurineen ja pelasta kansasi vihollistensa käsistä!"

Tuo äsken liikuttava, rakkauden ja surun ilmaus Ruben Zevin kasvoissa, oli näitten sanain kestäessä muuttunut ja osoitti nyt ankarinta, kovinta, leppymättömintä vihaa. Hänen kansaansa kohtaan tehdyt vääryydet johtuivat mieleen ja niihin yhtyi vielä muisto hänen omista kärsimisistään. Hän oli armeliain, hyväntekeväisin, ja ihmisystävällisin mies kaikkia onnettomia kohtaan hänen oman vainotun kansansa joukossa. Mutta omille ja tämän kansansa vihollisille tuo hurskas juutalainen ei saattanut anteeksi antaa. Hän oli Davidin psalmeista, joita hän tässä oli kertonut unohtanut 67:nen: että tunnettaisiin sinun autuutes kaikkein pakanain seassa ja kaikki kansat sinua kiittäisivät!

"Mutta", lisäsi hän miettiväisenä Esaiaan sanoilla: "Nouse, ole kirkas!… Muukalaiset pitää sinun muuris rakentaman ja heidän kuninkaansa pitää sinua palveleman. Heidän pitää myös kumaroissansa sinun tykösi tuleman, jotka sinua sortaneet ovat, ja kaikki jotka sinua pilkanneet ovat, pitää lankeemaan sinun jalkais eteen. Ettäs olet hyljätty ja vihattu ollut, kussa ei kenkään vaeltanut, tahdon minä sinua iankaikkiseksi korkeudeksi tehdä. Sinun pitää pakanoitten rieskaa imemän… Minä tahdon saattaa kultaa vasken sijaan, ja hopiaa raudan sijaan ja rautaa kiven sijaan…"

Mitkä loistavat valon välähdykset vuosisatojen yöstä, — vuosituhansien lohduttamattomat kurjuudet, huokaukset ja voimattomuus, muuttuneena voitonriemuksi! Ruben Zevin synkät kasvot kirkastuivat. Hänen verisesti vainottu, tallattu, kaiken maailman ääriin hajonnut kansa olisi kuitenkin kerran tuleva maailmaa hallitsemaan! Eikö ole tämä kansa maailman ensimmäinen aatelisto? Missä löytyy sukuluettelo sellainen kuin on tällä kansalla? Eikö siinä ollut kuninkaan poikia ja kuninkaan tyttäriä, orjiksi myytyjä? Ja he kieltäisivät esikois-oikeuttansa? Hekö huokaisivat iankaikkisessa orjuudessa?

Tuo uskovainen israelilainen nousi seisaalle ja ojensi kätensä akkunaa kohden ikään kuin hän olisi tahtonut puhua ulkona olevalle maailmalle. Tuohon voittoon, josta hän, samati kuin koko hänen kansansa, oli varma, sekaantui myöskin tämän rahakauppiaan käsitys siitä, mikä hänen toimekseen tulisi sortajien joukossa.

"Niin", sanoi hän, ja hymyili voitonvarmana, "ymmärrättekö te, te siellä kaukana, että ennustukset joka päivä lähenevät toteutumistansa? Nyt me jo imemme teidän rieskaanne, ja vuosisadat toistensa perästä me sen loppuun juomme, siksi, ettei teille jää mitään, mutta meille kaikki. Julkisesti te meitä lyötte, mutta salaisuudessa te meitä jo kumarratte. Te jotka tänään meitä ylenkatsotte, tallaatte, ryöstätte, ettekö tiedä, että huomenna olemme me teidän herroinanne? Mitä tänään meiltä ryöstätte, se virtailee meille takaisin huomenna, kuten vuorten virrat juoksevat hävitettyyn laaksoon. Pöyhkeilkää vielä ylpeydessänne siksi, että teidän aikanne ja meidän aikamme on tullut; katsokaa, se on jo lähellä! Ja kun ette enään omista huoneittenne tonttia, vainioittenne maata, lastenne kapaloita, kädessänne olevaa kirvestä tahi pöydällänne olevaa kynää, — kun tuo kaikki on meidän, annettu meille pantiksi ja te ostatte meiltä velaksi kurjan hautanne, piiloittaaksenne sinne köyhyytenne ja häpeänne, — silloin on meidän aikamme tullut ja ennustus täytetty. Kuten vuohia olette meitä ajaneet pitkin maailmaa sekä raadelleet meitä ilman armoa; no siis riistäkää ja repikää nyt toinen toisianne sodassa ja eripuraisuudessa! Meidän puolestamme te taistelette. Minä olen rauhan mies, aseita en ole koskaan käyttänyt, mutta minä ylistän sotaa, joka köyhdyttää teitä, sen vuoksi, että te ette saata miekkaa käyttää ilman, että ensin hiotte sen meidän kullallamme, sen vuoksi, että jokainen sotavarustuksessa oleva sotilas kantaa meidän merkkiämme ja sen vuoksi, että jokainen sodan tappelu, ken siellä voittajana onkin, on meille voitto!"

Hän oli unohtanut tytön, lapsen, ainoan, joka peljästyneenä ja hämmästyneenä oli kuullut hänen uhkaavia sanojansa. Sellaisena ei Rachel vielä ikänä ollut isänsä setää nähnyt. Rachelin mielestä hän näytti kasvavan Jehuksi tahi Josuaksi; hän käsitti setäänsä ainoastaan puolittain, mutta hän muisti päivän tapahtumat ja aavisti, että hänen sorrettu kansansa profeetan äänellä puhui Gog ja Magogille.

Ruben Zevin espanialainen juutalais-veri saattoi kuohahtaa välistä, mutta hänen käytännöllinen järkensä saattoi hänen pian suunnilleen jälleen. Hän katsoi taas tytön puoleen; hänen äänensä muuttui lempeäksi kuin rakastavan isän ääni.

"Unohda tämä!" sanoi hän. "Sinun ikäisenäsi on oikeus uskoa elämään. Hän, tuossa taulussa, oli kerran kevään iloinen perho, ilman pelkoa, ilman surua. Minä tahdon, että sinun pitää olla kuten hän, Rachel, niin kauan kuin saatat. Mene levolle, lapseni! Uneksi ruusuista, jotka nyt ovat puhkeamassa! Jos toivot jotakin, pikku hupsu, niin uneksi sitä saavasi! Uutta ratsuhevosta? Tahi kesyä kaurista? Oletpas pieni velho, sinä, joka saat kaikkia mitä tahdot."

Tyttö kumartui alas, suuteli hänen takkinsa liepeitä ja sanoi yöhyväiset. Juvelisormus joka oli hänen sormessaan, näytti muistuttavan vanhusta jostakin.

"Rachel", sanoi hän puoleksi leikillisesti, puoleksi surullisesti, kun tyttö aikoi lähteä: "älä koskaan anna sydäntäsi kelvottomalle miehelle!"

17. Keisarin edessä.

Sieni, miksikä sinä minulla olet?

Seuraavana aamuna nousi Ruben Zevi niin aikaisin kuin aurinkokin. Galilei ei voinut estää päivän tähteä kiertämästä maan ympäri; Rooman paavi ei saattanut estää juutalaista kutomasta kuhaverkkoansa maailman ympäri.

Aikaisena aamuhetkenä, klo 4 ja 6 välillä Ruben Zevin oli tapana laatia sotaretkisuunnitelmiansa. Yksinäisyys oli hänen uskottunsa. Kello seitsemän alkoivat konttooritunnit, mutta ennen seitsemää hän tavallisesti kulki linnansa ympäri.

Tänään, kun hän tavallista aikaisemmin astui alakertaan, havaitsi hän veljensäpojan Joaksen kielletyssä toimessa. Pitkällä pöydällä oli kaikenlaisia kapineita hajalle levitettynä, lajiteltavana ja tarkastettavana. Siinä oli sotaviittoja, miekkoja, pistooleja, haarniskoja, kannikkeita, neitsy Marian kuvia, koristeita vaskesta, hopeasta ja kullasta, vaatteita ja huonekaluja, vieläpä käytettyjä saappaita ja paitoja, nähtävästi sotasaaliita, joista osa vielä oli veren tahraamina.

Rikas rahakauppias ei pitänyt tuosta kaupasta, jota hänen veljensäpoika tottumuksesta ja voitonpyynnöstä salaa harjoitti.

"Mitenkä tämä? Joas", sanoi hän otsaansa rypistäen, "tällä tavallako sinä osotat pitäväsi huolta talon maineesta? Etkö häpeä ruveta kauppoihin ruumiinryöstäjien ja rosvosotamiesten kanssa?"

Joas teki hätävalheen. Eräs eilispäivänä ryöstetty uskonheimolainen oli pakottanut häntä näitä ottamaan leipärovon edestä.

"Sinä valheen valmistelia!" Vanhus mittasi häntä ylenkatseellisella silmäyksellä. "Sinä olet ostanut sotasaalista mustalta Kunzilta."

Musta Kunz oli noita sodan saaliinhimoisia korppikotkia, jotka hyökkäävät sotakentälle ryöstääksensä kuolleita ja tehdäksensä lopun haavoitetuista. Hän ei laiminlyönyt vahakynttilän uhraamista metsästäjien suojeluspyhälle Hubertille, mutta asioissa tuo hurskas pyhienpalvelia halukkaimmin oli juutalaisten kanssa.

Ruben Zevi katsahti välinpitämättömästi saalista ja havaitsi esineen, joka hänen huomiotansa herätti. Se oli hienosti liljan muotoon valettu hopeainen hiusneula. Hän otti sen käteensä, tarkasteli sitä ja löysi merkin liljan lehdillä.

"Niin", sanoi hän miettiväisenä, "tämä on se toinen. Mistä Kunz on neulan löytänyt?" Joas ei sitä tietänyt.

"Kutsu hän tänne illalla hämärän jälkeen! Ruumiinrosvo ei päiväs-aikaan saa minun portistani tulla sisään. Joas, tulevalla kerralla kun sinä teet kauppaa sellaisten ihmisten ja sellaisten tavarain kanssa, niin pauloita reppusi sekä lähde sille matkalle, josta sinun olen ottanutkin! Neulan minä pidän, se on ennen ollut minun."

Postin kuljetus Saksanmaalla oli siihen aikaan hyvin hidas, epävarma ja välistä aivan äkkiä keskeytetty. Kaikkia tärkeimpiä asioita toimitettiin asiamiesten tahi sananlennättäjien kautta. Ruben Zevin luo tuli sellaisia joka päivä. Muutamat saivat ratkaisevan vastauksen konttoorissa; toiset, jotka toivat salaisia asioita muassaan, vietiin erityiseen huoneeseen jossa raharuhtinaan kanssa kahden kesken puhuttiin. Toinen toisensa perästä ilmoitettiin ja pääsi puheille vähäiseen, isomman konttoorihuoneen sisäpuolella olevaan kaapin muotoiseen huoneeseen.

Tänään ilmoitettiin parrakas protestanttinen senaattori Augsburgin kaupungista. Asia koski lainaa, jonka tuo kaupunki oli vuonna 1631 ottanut ja josta se oli pannut tullinsa pantiksi ja tämä laina-aika oli nyt loppunut. Augsburgin olivat ruotsalaiset sittemmin valloittaneet ja keisarilliset olivat ottaneet heiltä pakko-veroa; kaupunki ei voinut maksaa ja sai tuskalla ja vaivalla pitkitystä kahdenkymmenen prosentin korkoa vastaan.

Sen jälkeen astui sisään eräs kaniikki Trieristä. Tuomiokapituli oli riidassa piispansa kanssa ja tarvitsi ennaltamaksun. Tosin kyllä, että Ruben samaa tarkoitusta varten oli myöskin ruhtinaalliselle piispalle ennakolta antanut rahoja, mutta nuot prelaatit olivat rahallisia, he saivat runsaat tulot pyhiinvaeltajilta, jotka kulkivat rukoilemaan Saksanmaan pyhintä jäännöstä, Vapahtajan saumatonta ihotakkia.

Tätä seuraavan sananlennättäjän oli lähettänyt Madridissa oleva asiamies, joka tahtoi ilmoittaa, että inkvisitsiooni oli vanginnut hänen ja pannut kidutuspuihin ja hänen oli täytynyt suuresta rahasummasta ostaa itsensä vapaaksi. Vastaukseksi sanottiin, että hän odottaisi maltillisena siksi, että tuleva hopealasti saapuisi Perusta: esimiehellä oli tilaisuutta pitää sekä hänen että itsensä vahingottomana.

Edellisen jälkeen tuli Tanskan kuninkaan Kristian IV:nnen sanansaattaja sisään. Kuningas tarvitsi rahaa pannaksensa kuntoon laivastonsa. Hän sai rahat, annettuansa pantiksi salmesta tulevat tullitulot sekä 25 prosenttia korkoa.

Englannin kuningas Kaarlo I lähetti salaisen asiamiehen kirjallisella vakuutuskirjalla, jossa 100,000 punnan sterlingin lainasta luvattiin laivamaksut ja kaksikymmentä prosenttia. Asiamiehelle annettiin se tyly vastaus, että kuninkaan tuli ensin suorittaa maksettavaksi langenneet entisten velkainsa korot; parlamentti oli ilmoittanut että laivamaksut eivät olleet laillisia, niistä ei hänen majesteettinsa saattanut viidestäkymmenestä prosentistakaan uutta lainaa toivoa. Jos asiamies tahtoi tarjota Itä-Intian komppanian takausta, saisi hän vaikka kuinka paljo, hyvänsä.

Smyrnan juutalaiset valittivat, että heidän Aleppossa olevat uskonheimolaisensa tunkivat heidän tielleen sekä pyysivät, ettei Ruben Zevi antaisi niille apuansa. Rahakauppias vastasi, että Aleppon juutalaiset tarjosivat hyvät takaukset; hän ei siis saattanut mitään tehdä estääksensä heitä toimissaan. Smyrna oli siksi varakas, että se itsekkin saattoi ylläpitää kilpailua. Samallaisen vastauksen hän oli antanut Alexandrian, Kapkaupungin ja Liman juutalaisille.

Konstantinopolin sulttaani Ibrahim lähetti erään juutalaisen uudestaan lainaa pyytämään. Hän tarvitsi kolmen kuukauden palkan janitschareille, jotka uhkasivat panna hänen pois valtaistuimelta samati, kuin hänen siihen olivat asettaneet. Ruben Zevi hankki tarkat tiedot asianhaaroista ja havaitsi Ibrahimin istuvan epävakaasti valtaistuimellaan, mutta antoi hänelle kuitenkin edeltäkäsin lainan 40 prosentista vakuuttaaksensa entisiä lainoja.

Viimeinen joka tänään ilmoitettiin, oli Ruben Zevin omia asiamiehiä Ranskasta, jossa hän rahoillaan auttoi kardinaali Richelieun vastustajapuoluetta. Asiamies toi huonoja uutisia. Orleansin herttuan kävi huonosti; kardinaali oli entistään mahtavampi. Ruben Zevi oli epäonnistuneeseen poliitilliseen vehkeeseen tuhlannut miljoonan. "Malttamusta", sanoi hän, "kardinaali ei ijankaikkisesti elää saata." — Kardinaali kuoli seuraavana vuonna. Vastaanotto päättyi klo 11, ja rahakauppias antoi määräyksiä lähetettävistä suoritustoimista, kun keisarillinen ajutantti astui sisään ja toi Ruben Zeville kirjeen, jossa häntä. kutsuttiin tulemaan kello neljä j.p.p. hovimarsalkka kreivi Trautmansdorffin luo. Konttooripalveliat katselivat toisiansa, tuumaten, tulisiko heidän herransa edesvastaukseen pantavaksi tuosta tuulesta otetusta pääsiäislammasjutusta?

Ruben Zevi vastasi:

"Viekää minun alammainen tervehdykseni hänen jaloudellensa hovimarsalkalle ja sanokaa, että minä määrätyllä ajalla tulen hänen luoksensa."

Kun kello löi neljä, ilmoitutti hän itsensä hovimarsalkalle hänen palatsissaan. Ruben Zevi saatettiin ihmettelevien kammaripalveliain ja hovimiesrivien ohitse kreivin syrjäkammioon. Sellaista suosiota ei juutalaiselle ollut koskaan osotettu. Hovimiehet kuiskasivat toisilleen, että sellainen kunnia luultavasti tulisi maksamaan Moseksen oppilaalle kauniit rahasummat.

Syrjäkammiossa oli keisari Ferdinand III:nen suosikki ja ensimmäinen valtiomies, kreivi Trautmansdorff, pitkä roteva herra, jonka muoto olisi ollut pelottava, ellei hänen viisas, hyväntahtoinen katseensa olisi herättänyt luottamusta. Hänen takanaan istui salakirjuri von Miltitz ja eräässä nurkassa viittaan verhottu tuntematon mies. Juutalainen jäi keskustelun aikana seisomaan eikä häntä myöskään, vaikka olikin vanha, pyydetty istumaan.

Kreivi alkoi puheensa eilispäivän väkivaltaisuuksista, valittamalla, että hän liika myöhään sai asiasta tiedon ja tarjoutui toimittamaan oikeudenmukaista tarkastusta valituksista, joita juutalaisia vastaan oli tehty. Sitten rupesi hän puhumaan tuosta surkuteltavasta sodasta sekä miten hartaasti keisari toivoi sen loppua ja rauhan solmimista hyväksyttävillä ehdoilla, sekä miten hän, kreivi, itsekkin toivoi, että rauha piankin olisi saatava, kun vain onnistuttaisiin musertamaan tuo jo takaisin palautettu ruotsalainen voima yhdellä päättävällä iskulla. Nyt oli mitä parahimmat toiveet, mutta rahakammarissa varojen puute oli kovin suuri tällä haavaa. Hän saattoi tarjota taattuja takauksia, jos Ruben Zevi — tätä sanoessaan hän alammaisesti hymyili — jonka luotettavaisuus ja suuri arvo oli rahamarkkinoilla tunnettu, tahtoi toimittaa neljänkymmenen miljoonan guldenin valtiolainan, josta toinen puoli helisevässä rahassa pitäisi saataman toukokuun kuluessa ja loppu vähemmissä eli neljän miljoonan erissä kuukaudessa, lokakuun loppuun.

Ruben Zevi kuunteli ääneti tätä ehdotusta ja uskalsi sitten nöyrimmästi kysyä takauksista.

Kreivi luetteli keisarikunnan äärettömiä apulähteitä paitsi Espanjan ja Neapelin apuvaroja sekä tarjosi valtiotilukset ja Tonavatullit pantiksi. Luultavasti Ruben Zevi tunsi nämät varat paremmin kuin kreivi itse ja tiesi, että suurin osa jo oli pantattu ylitse arvonsa. Hän selitti nöyrästi, ettei hän ensinkään epäillyt kreivin vakuutuksia, mutta ettei hän näin epävarmoina aikoina saattanut noin suurta lainaa toimittaa. Jos hänen armonsa tahtoi uudistaa muutamien pienien sotakassaan ja valtiorahastoon annettujen esimaksujen vakuutta sekä asettaa takaukseen muutamia nimitettyjä korkea-arvoisia henkilöitä, joitten joukossa myöskin Baierin, Mainzin, Trierin ja Kölnin vaaliruhtinaat, koettaisi Ruben tehdä mitä hänelle mahdollista olisi, saadaksensa kokoon 20 miljoonaa viidentoista prosentin korkoa vastaan.

Hänen tätä sanoessaan nousi viittaan puettu mies kiivaasti istuimeltaan ja huudahti:.

"Mitä? Persoonallista takausta? Ja viisitoista prosenttia? Se on hävytöntä!"

Rahakauppias kumarsi syvään. Hän oli heti aavistanut että viitan alla piiloutui korkea-arvoinen henkilö, joka salakäytävän kautta oli tuotu sisään, koska hän ei tahtonut tulla huomatuksi. Kaikissa rahoissa oli tämän miehen kuva, ja Ruben Zevi oli tuntenut keisari Ferdinand III:nen jo hänen ollessaan Unkarin kuninkaana. Tämän hallitsian pituus oli keskinkertainen, nuorena hän oli ollut kivulloinen ja vielä 35 vuotiaana hänen keltaisen kalpea ihonsakin sitä todisti. Hänen musta tukkansa oli pitkä ja jakausta hän käytti pään oikealla puolella, hänellä oli myöskin pitkät ylöspäin väännetyt viikset ja leukaparta. Mustat kulmakarvat kaareilivat vinoon hänen suurten elottomien ruskeitten silmiensä yli; keisarillinen kotkan-nenänsä ei oikein hyvin sopinut hänen paksujen huultensa ja sävyttömän leukansa kanssa yhteen. Pukuna hänellä oli tavattoman leveä pitsikaulus, leveät hihat ja housut, sekä kiinni-istuva kirjailtu liivitakki mustasta sametista, jonka päällä juhlallisemmissa tilaisuuksissa kuin tässä, riippui kultaisennahan tähti. Hänen olentonsa samati kuin hänen ymmärryslahjansa olivat keisarin, joka oikeastaan oli syntynyt vähäiseksi raja-kreiviksi, vaikka hänen vanhemman veljensä kuolema sekä hänen pontevanlaisen isänsä vaikutus oli raivannut hänelle tien pyhän Rooman valtakunnan vanhalle keisarin hallitsia-istuimelle. Niin vähäpätöinen kuin Ferdinand III olikin, tiettiin hänen kuitenkin omaavan kaksi hyvää valtiollista perusjohdetta: hän vältti jesuiitain ylivoimaa sekä käyttäytyi häviössä olevassa rahastohuoneessa säästävänä valtiotalouden hoitajana. Tämä viimeksi mainittu omaisuus nyt pani hänen verensä kuohahtamaan, kun hän kuuli juutalaisen ehdotuksen.

Päähovimestari nyökkäsi myöntävästi ja tarkoittavasti sekä jatkoi keskustelujansa.

"Ymmärtäkäämme toisiamme", sanoi hän. "Kun minä sanoin neljäkymmentä miljoonaa, niin käsitättehän, että minä tiedän arvostella sitä suurta luottamusta, mikä teillä on. Ensimmäisiä tarpeitamme varten tulemme toimeen elokuun kuluessa kahdellakymmenellä miljoonalla täysiarvoista helisevää rahaa. Hänen majesteettinsa ei saata alentaa itseänsä siten, että pyytäisi persoonallista takausta vasalleiltansa, mutta ehdottakaa niitä vakuutuksia, joita tyydyttävänä pidätte!"

"Teidän jaloutenne tietää", sanoi Ruben Zevi, tyvenellä ja nöyrällä äänellään, "lainat vaativat vakuutta täksi päiväksi ja huomispäiväksi. Jos minä kehotan uskonheimolaisiani kokoon keräämään nuot melkoiset summat, jotka eivät ole minun käytäntövallassani, kysyvät he: missä on meillä takuuta huomiseksi? meitä ryöstettiin eilen, me saatamme tulla ryöstetyksi huomenna. Teidän jaloutenne, antakaa Rooman valtakunnan lain meitä suojella keisarin oikeutta harrastavan valtikan voimalla, niin me osotamme että olemme kiitollisia alammaisia!"

Kreivi Trautmansdorff vilkasi viittaan puetun miehen silmiin ja luki niissä sanan: lupaa! Näin paljo oli Ferdinand III jesuiitoista oppinut: vääräuskoisille ja uskottomille luvataan kaikkia. Toinen kysymys on se, mitä lupauksia pidetään.

"Olen vakuutettu siitä, että hänen majesteettinsa lempeän luontonsa vaatimuksesta suostuu jättämään syytösasian teidän uskonheimolaisianne vastaan sillensä", vakuutti hovimarsalkka.

"Roomalaisen lain mukaan vaatii jokainen syytös todistusta", jatkoi juutalainen rohkeasti, "ja tämä kanne on todistamaton. Mutta todistaa saattaa että uskonheimolaiseni ovat kärsineet persoonallista väkivaltaa, että heiltä on ryöstetty heidän omaisuutensa. Rangaiskaa väkivallantekiät, antakaa takaisin ryöstetty omaisuus, niin me koetamme tehdä kaikki mitä voimme palvellaksemme rahakammiota hyväksyttävillä ehdoilla."

"Te asetatte ehtoja!" huudahti hovimarsalkka, joka näki hallitsiansa keltaisenkalpeiden poskien punastuvan vihasta.

"En mitään muuta kuin vakuutusta huomisen päivän varalle", vastasi Ruben Zevi yhtä päättävästi ja yhtä nöyrästi kuin ennenkin.

"Mutta jos minä lupaan toimittaa hänen majesteettinsa ja valtiopäivien suostumuksen siihen, että juutalaiset pannaan uuden asetuksen suojaan, joka vahvistaa heidän turvallisuutensa?"

"Suokaa anteeksi, teidän jaloutenne, minä rohkenen syvimmässä alammaisuudessa anoa lakia, joissa on keisarin sinetti ja allekirjoitus sekä rangaistus ja korvaus eilispäivän väkivaltaisuudesta."

Viittaan puettu mies ei voinut kauemmin hillitä vihaansa. Hän nousi uudestaan istualta ja astui uhkaavana tuon rajupäisen luo, joka uskalsi keisarille lakia laatia.

"Tiedätkö kuka minä olen?" kysyi hän. "Kuusitoista vuotta taaksepäin oli minulle, vähäpätöiselle palvelialle, suotu se armo, että kun teidän majesteettinne pantiin vaaliin Unkarin kuninkaaksi, sain minä antaa lainaksi siihen tarvittavat varat, ja sama armo minulle suotiin viisi vuotta sitten, kun Te, teidän majesteettinne, kaikkien alammaistenne iloksi suvaitsitte astua kunniarikkaitten isienne valtaistuimelle."

"Ja sentähden luulet sinä, vanha peijaaja, saattavasi lakia laatiella keisarillesi", — jatkoi hallitsia, paremmin ärsytettynä kuin leppyneenä tuosta, että häntä muistutettiin valtio-vaalien salaisista vaikuttimista. "Mikä estää minua semmoisen hävyttömyyden palkaksi hirtätyttämästä sinua korkeimpaan hirsipuuhun Regensburgissa sekä piiskaamasta teidän kirotun sukunne ulos valtakuntani äärien ylitse kuten rottia piiskataan?"

"Ei mikään muu, kuin teidän majesteettinne oma korkea oikeudentunto", vastasi juutalainen, kumartaen melkein maahan asti, "me emme tätä nykyä ole minkään lain alaisia."

"Te olette ohjesäännön alaisia, se on kylläksi raateliaeläimille. Liian kauan olen kärsinyt teidän ylpeyttänne. Isäni on teitä vitsoilla ruoskinut. Tahdotteko te, että minä teitä ruoskin skorpiooneilla? Trautmansdorff, kirjoita, että rahavarasto sitoutuu antamaan kahdestakymmenestä miljoonasta kuusi prosenttia! Hän kiskoo hyvällä kaupalla väärää voittoa vääräuskolaisilta, tuo uskoton koira, ja pyytää viisitoista prosenttia oikeauskoisilta katolilaisilta… Käsitätkö minua, juutalainen? Sinulla on kahden viikon viivytys-aika ensimmäisen makson suorittamista varten, sitten miljoona viikossa siksi, että olet antanut kaksikymmentä miljoonaa. Sieni, miksi sinä minulla olet?"

Ja keisari lähti suuttuneena huoneesta saman salakäytävän kautta kuin hän tullutkin oli. Ferdinand III ei ollut mikään ankara itsevaltias, mutta kaikkien nöyryytysten perästä, joita hänen itse oli täytynyt kärsiä vastapintaisten vaaliruhtinaittensa takia, oli tämä hänen ylpeydellensä oikeana lievityksenä, että hän kerrankin saattoi masentaa raharuhtinasta, varsinkin kun tässä oli niitten miljoonain säästäminen kysymyksessä, joita sodan hehkuva Molok nielasi.

Jos tämä hallitsia olikin niin ymmärtämätön, että hän luuli voivansa vaatia miljoonia pakkolainana yhtä helposti, kuin hänen sotapäällikkönsä vaativat niitä pakkoveroissa, niin hänen pää-hovimarsalkallansa ei kuitenkaan ollut saamaa onnellista mielikuvitusta.

"Istukaa", sanoi kreivi kohteliaasti, kun ovi pantiin kiinni hänen herransa mentyä. "En saattanut keisarin läsnäollessa osottaa teille sitä kohteliaisuutta, jota ikänne vaatii."

Rahakauppias istui.

"Hyvä herrani", sanoi kreivi, "tahdonpa sanoa minun hyvä herra keisarillinen hovipankkiirini, jos tuollaista vähäpätöisyyttä haluatte, toivon että ette väärin käsitä hänen majesteettiansa. Tiedättehän, että tuo habsburgilainen veri äkkiä kuohuilee partaittensa yli, mutta kun armollinen herramme saa aikaa tyyntyäkseen, ei teillä ole mitään pelättävänä. Hän on päin vastoin lempeä ja oikeutta rakastava, teillä on paljon toivottavana, kun vain asetutte hänen määräystensä mukaan. Ryhtykäämme jälleen asiaan. Älkää pyytäkö liikoja; älkää pyytäkö uutta lakia siinä, missä tiedätte, ettei keisari mitään voi noita hengellisiä vaaliruhtinaita vastaan, jotka ankarasti pitävät kiinni uskonkaavoista. Mitä taas tuohon eiliseen väkivaltaan tulee, jätetään syytös juutalaisia vastaan sillensä ja rahastosta maksetaan kohtuullinen vahingon korvaus. Tässä on luettelo vakuuksista, aluksi kahdellekymmenelle miljoonalle. Valitkaa ne, mitkä parhaana pidätte! En uskalla myönnyttää teille viittätoista prosenttia, koska hänen majesteettinsa aivan jyrkästi on sitä vastaan, mutta ajatelkaamme tässä jotakin välitietä. Mitä sanoisitte kymmenestä prosentista? Olemmeko yksimielisiä?"

"Minä olisin, jos takuut olisivat vastaavat, mutta, teidän jaloutenne, suokaa minun tuota epäillä. Katsokaatte tätä panttia tässä… ja tätä… ja tätä ovat jo ennestään puolesta arvostaan pantattuna."

"No niin, mitäpä ei tehdä, kun rahoja tarvitaan? Ottakaa pääomasta nuot viisi prosenttia, joista te noin sitkeästi kiinni pidätte. Me asetamme lainan yhdeksäänkymmeneenviiteen sadan sijasta. Se tekee kahdestakymmenestä miljoonasta yhden miljoonan vähennyksen pääomasta."

"Teidän jaloutenne suvaitsee laskea leikkiä. Otaksukaa että menetämme ainoastaan neljä miljoonaa vakuuksien kautta, ja teidän jaloutenne tarjoo vain yhden miljoonan vähennyksen pääomasta! Myöntäkää kolmenkymmenen prosentin vähennystä, seitsemänkymmentä sadasta, niin saatte lainan kuudesta prosentista, kuten hänen majesteettinsa suvaitsi ehdotella."

Hovimarsalkka puri huuliansa. Nämät olivat kovia ehtoja, mutta ei mitään tavatonta näihin aikoihin, jolloin lainaaja välistä ei saanut nimellisarvon määrästä muuta kuin puolen.

"Tiedättekö myöskin, hyvä herra hovipankkiirini, mitä te ja teidän uskonheimolaisenne kieltämisellänne uskallatte?" kysyi hän, noputtaen kynäveitsellään pöytään.

"Tiedän", vastasi Ruben aina yhtä tyvenenä. "Tämä ei ole ensi kerta, jolloin me karkotettuna yhdestä valtakunnasta asetumme toiseen. Mutta suokaa minun huomauttaa teitä siitä, että suurin osa valtakunnan kiinteimistöistä ja valtaruhtinaitten yksityisestä omaisuudesta on meidän varalle pantattuna."

"Sitoumukset julistetaan mitättömiksi."

"Mahdollista, mutta silloin katoo myöskin luottamus eikä anneta lainaa."

"Mikä on viimeinen hintanne?"

"Kolmenkymmenen prosentin vähennys pääomasta, kuuden prosentin korko, sisään- ja takaisinmaksut määrätyllä ajalla, täysiarvoisessa rahassa. Me emme hyväksy keisari Ferdinand II:sen ala-arvoista rahaa. Minä annan varman vastauksen tulevana keskiviikkona, sitte kuin olen vakuutuksia tarkastanut."

"Ja minä odotan teitä täällä keskiviikkona, von Miltitz, saattakaa hovipankkiiria!"

Täten oli keskustelu loppunut. Päähovimarsalkka kreivi Trautmansdorff antoi ilonsa esteettömästi tulla ilmi, juutalaisen mentyä.

"Noin älykäs ja kuitenkin petetty!" huudahti hän, valtioviisaan hymyily huulillaan. "Näistä vakuutuksista hän ei viittä prosenttia saa takaisin. Mutta hän on laatinut lakia keisarille, ja ellei hän olekkaan saanut kaikkia, on hän kuitenkin saanut lupauksia. Sehän on sillä tavalla kuin tämä kansa tunkee itsensä läpi. Tänään askel taaksepäin, huomenna kaksi askelta eteenpäin. Mitä on keisarin voima rahan suhteen? Tuo kumartava, aina tallattu, aina nöyrä, aina neuvokas mammonan palvelia on tällä haavaa mahtavampi kuin Ferdinand III ja hänen roomalainen valtakuntansa."

Ruben Zevi sanoi mennessään, itseksensä:

"Jos tämä laina olisi ainoana toimenani, niin pantit minun häviöön saattaisivat. Mutta tämä laina on satojen entisten panttina. Kylläpä kannattaa olla valtioille välttämättömän tarpeellisena. Minä ja keisari tarvitsemme toisiamme. Nimittäköön vain meitä rotiksi ja raatelia-eläimiksi; me imemme hänen valtakuntansa maitoa siksi, että meidän aikamme on tullut."

Kello 9 illalla ilmaantui Ruben Zevin linnaan vähäläntä mustanhiveä mies, joka ehtimiseen liikkuvine käsineen ja jalkoineen muistutti maassa matelevaa kuorieläintä. Se oli musta Kuntz.

"Mistä olet tämän neulan löytänyt?" kysyi häneltä Ruben Zevi, näyttäen hopealiljaa.

"Virran luona sen löysin", vastasi Kuntz. "Mies, sinä valehtelet. Sinä olet sen löytänyt sotatanterelta, josta muunkin saaliisi olet saanut."

"Mahdollista. En muista tarkoin. Minä löydän hyvin paljon."

"Tahdotko näistä kolmesta kiiltävästä guldenista puhua minulle koko totuuden, taikka tahdotko halukkaammin, että palveliani sinua ruoskivat ja ajavat ulos?"

"Köyhä mies pitää enemmän rahoista, kuin selkään saamisista. Mitä minä tietäisin? Minä ansaitsen leipäni missä saatan."

"Noh?"

"Se oli Neunburgissa."

"Arvasin sen. Baierilainen vai ruotsalainenko?"

"Kuollut kuin kuollut. Siellä oli sannassa jalka. Vedin ulos jalan, kaksi säärtä ja yksi poika."

"Elikö hän?"

"Mitenkä hän olisi kolmen jalan soran alla elänyt! Hänellä oli neula ja ruotsalainen taalari takin sisustaan neulottuna."

"Siis ruotsalainen. Ja sinä et pistänyt häntä kuoliaaksi saadaksesi häntä paremmin ryöstää?"

"Sellaisten rääsyjenkö takia? Saappaat eivät olleet guldeninkaan arvoisia. Vähän hän jaloillaan potki, on hyvin tavallista että kuolleet ihmiset potkivat."

"Hän eli siis vielä?"

"Tiedänkö minä sen? Hakatkaatte pää kukolta poikki, niin kyllä se sittenkin vielä lentää."

"Luuletko voivani tehdä sinulle joko hyötyä tahi vahinkoa?"

"Rahat saattavat aina tehdä sekä hyötyä että vahinkoa", — vastasi ruumiinryöstäjä ivallisesti nauraen.

"No hyvä, mene Neunburgiin, hanki itsellesi mitä tarkimmat tiedot pojasta, jolta neulan olet löytänyt. Mutta älä koetakkaan valehdella minulle; näethän, ettei se maksa vaivaa. Kaksikymmentä guldenia jos varmaan tiedät, että poika elää. Neljäkymmentä, jos saatat sanoa missä hän on. Sata, jos tuot hänen elävänä luokseni, ja hirsipuu, jos minua petät taikka laiminlyöt tehtäväsi. Ymmärsitkö?"

"Olen ymmärtänyt, sata guldenia."

Ja musta Kuntz lupasi pyhälle Hubertille hopeoitun vahakynttilän, jos pyhimys auttaisi häntä ansaitsemaan noin hyvää löytäjäispalkkaa.

Ruben Zevi tarkasteli uudestaan hopealiljaa.

"Saattaa tämä olla toinen, mutta saattaapa se myöskin olla toinen", sanoi hän miettiväisenä. "Miksikä en merkinnyt erilailla noita molempia neuloja? Miksikä et osaa puhua, sinä Claude Ballin kuljeskeleva lilja? Miksikä et saata kertoa kenenkä käsissä olet ollut?"

18. Seikkailuja Böhmissä.

Ratsasta, jos tahdot elää enemmän kuin puolen tuntia.

Kuukauden perästä tuli musta Kuntz takaisin muassaan poika, jonka hän vakuutti olevan saman, jolla hän oli havainnut hopeaneulan. Kertomus ei ollut huonosti kokoonpantu. Poika sanoi olevansa Ruotsista sekä seuranneensa käskyläisenä ruotsalaista sotaherraa; upseeri oli tullut haavoitetuksi sekä antanut neulan uskollisen hoidon palkaksi pojalle.

Ruben Zevi keskeytti tämän kertomuksen aivan jyrkästi muutamilla ruotsalaisilla sanoilla, joita hän aikoja sitten oli oppinut Puolassa sotavangeilta.

"Kuinka vanha sinä olet?"

Poika katsoi häntä hämillään ja vastasi änköttämällä:

"Aus Schweden."

"Ulos kohta!" kirkasi juutalainen raivostuneena, ja sadan guldenin sijasta tuli musta Kuntz todellakin luuletellun ruotsalaisensa mukana piiskalla pois ajetuksi linnasta.

Tähän aikaan oli kullatulla Rubenilla vastusta ja vaivaa käsirahasta, jonka hänen tuli antaa keisarille valtioluvalliseen tarkoitukseen, nimittäin ruotsalaisten surmaamiseen. Uskonheimolaisten rahavarastot olivat täynnä velkakirjoja, mutta rahasta tyhjinä. Hollantilaiset Moseksen uskolaiset rahakauppiaat, joilla oli se kadehtittava etu-oikeus että olivat yhteiskunnallisen lain alaisia, olivat myöskin tyhjentäneet raha-arkkunsa sotaa varten, jota käytiin Espaniaa ja sen, juutalaisille vaarallista, inkvisitsioonia vastaan. Juutalaisten rahoja oli muassa joka sodassa ja joka maassa. Toinen miljoona lähti sotaan toista vastaan, toinen velkakirja repäsi rikki toisen. Sama lainan-antaja saattoi varustaa kaksi toisiaan vastustavaa vihollisjoukkoa sotaan. Jos toinen lainan-ottaja tuli kykenemättömäksi maksamaan, täytyi toisen maksaa kahta enemmän. Voittajan saalis virtaili aina huomaamattomissa puroissa lainan-antajalle takaisin. Verrattuna meidän aikuiseen rahakauppaan oli liike 1600-luvulla sellainen, että valtiolainat koska rahalla oli korkeampi arvo, eivät vielä tehneet miljaardeja vaan korkeintaan viisikymmentä eli sata miljoonaa ja tätä tointa harjoitettiin myöskin paremmin vaivihkaa. Löytyi välikauppioita, konttooreita ja asiamiehiä, löytyi hypoteekki ja panttikirjoja, vieläpä suurissa kaupungeissa pörssirakennuksiakin, mutta siellä ei ollutkaan noteerattuja tahi sähkösanomalla ilmoitettuja kurssia, ei sanomalehtiä, ei äkkiä, tänään saatuja rikkauksia, jotka huomenna omistajansa häviöön veivät, ei mitään kiihkeää toimintaa sellaisilla papereilla, jotka tänään nousivat ja huomenna laskivat. Mammonaa palveltiin silloinkin kuten kaikkina aikoina, mutta ilman julkisia ylimmäisiä pappeja ja alttareita; suuri yleisö eli tietämättömänä välikauppiain salaisista vehkeistä.

Ruben Zevin täytyi moniaalle matkustaa ja keväällä 1642 oli hän matkalla Pragiin, kun häntä eräs seikka kohtasi.

Tämä oli vaivalloinen matka, tämä lyhyt tie Pragiin. Maa oli hävitetty aina multaan asti, kaupungit ja kylät poltettuna, vainiot nurmettuneena, monialla nuoren vesaston vallassa, asukkaat sodan hävittämisen, pakenemisen, nälän ja ruton takia melkein loppuun kuolleet. Tämä onneton maa oli tällä haavaa ruotsalaisista vapaa, mutta keisarin joukot, jotka olivat tänne marssineet heidän sijaansa, eivät olleet rahtuakaan heitä paremmat, ennemmin pahemmat. Asukkaat eivät uskaltaneet tulla esiin piilopaikoistaan. Jos joku uskalsi näkyviin tulla, joutui hän ryövärien käsiin, jotka ryöstivät kaikki, mitä löytyi, aina linnoituksen muurien juurelle saakka. Paitsi Italiaa ei siihen aikaan löytynyt yhtäkään maakuntaa, joka olisi ryövärein takia ollut niin pahassa huudossa kuin böhmiläiset vuoret ja metsät. Karkulaisia kaikista niistä sotajoukoista, jotka väkivaltaisesti olivat maassa majailleet, kokoontui nälän ja saaliinhimon pakottamana yhteen, ja heistä syntyi kaksikymmen-, viisikymmen-, välistä satamiehinenkin joukko, ja nämät eivät väkivaltaisia töitä kammonneet. Pienet kaupungit eivät saaneet näiltä olla rauhassa, vielä vähemmän kylät ja talot, missä sellaisia vielä löytyi. Asukkaat sidottiin ja pakotettiin kaikenmoisten kidutusten kautta ilmiantamaan ne paikat, johonka olivat tavaransa tallentaneet. Nämät olivat Tillyn ja Wallensteinin, vihdoin myöskin Banérin sotilaita, jotka näin olivat noita kekseliäitä kidutus-tapoja toimeen panneet. Muutamat kaasivat lantavettä noitten onnettomien suuhun. Toiset väänsivät piin pistoolistaan ja pistivät uhrinsa peukalon aukkoon, sekä väänsivät vääntiön jälleen kiinni. Toiset taas ripottelivat suoloja kurjan raukan haavoissa olevien jalkojen alle, vetivät jouhen hänen kielensä läpi taikka väänsivät solmuisen nuoran hänen otsansa ympäri. Jos leivinuunia löytyi, oli sekin käytettävänä aseena, sillä siihen pistettiin uhrit, ja uunin edessä paloi hiljakseen valkea, jotta savu ja kuumuus pakottaisivat noita puoleksi kärventyneitä uhreja tunnustukseen. Historia — ja erittäinkin kolmikymmenen-vuotisen sodan historia — on rikas noista ihmishaamussa olevista pahan hengen ilmiöistä, mutta paholainen ei tottele syyn ja vaikutuksen lakia: hänen työnsä löytyvät, vaan häntä itseä ei sanota olevan olemassa.

Tällaisissa tunnetuissa ajan-oloissa ei kukaan saattanut matkustaa ilman suurta saattojoukkoa, ja Ruben Zevin muassa oli kaksikymmentä hyvin varustettua ratsumiestä, kaikki hänen omaa väkeänsä ja israelilaisia, sillä vieraisiin palkkasotureihin ei kukaan uskaltanut luottaa. Itse ratsasti hän, niin seitsemänkymmen-vuotinen kuin olikin, vahvan hevosen seljässä, jonka satulantuppeen oli pistetty kaksi pitkää ratsastajapistoolia. Kultaa oli hänellä mukana ainoastaan sen verta, mitä matkalla tarvittiin.

Tämä tapahtui toukokuussa 1642, vähän runsaammin kuin vuosi Neunburgin kukistumisen jälkeen. Matkue oli aamulla jättänyt tuon pienen Dobrschanin kaupungin, joka sijaitsi läntisessä Böhmissä, ja ratsasti pitkin Radbusavirran mutkailevaa rantaa sekä toivoi ennen iltaa ennättävänsä Pilsenin linnaan. Kaksi ratsastajaa ratsasti edellä vakoojana ja toista kaksi perässä jälkijoukkona.

Tie oli huono, matkaa kesti kauemmin kuin oli arveltu. Meidän päivinämme käy rautatie Pilseniin melkein samaa suuntaa, se kulkee penikulman verran koilliseen päin Dobrschanista Radbusan ylitse. 1642 oli ylimenopaikka lähempänä linnoitusta, ja aurinko laskeutui jo länteen, kun nämät matkustajat ehtivät mainittuun paikkaan.

Siinä oli silta rikki revitty, luultavasti sodan tarkoituksia varten, ja koska kevättulva vielä oli kova, näytti siltä, kuin tässä ei olisi ollut mitään ylipääsemisen mahdollisuutta, varsinkin, kun ihmis-asuntoja ja oppaita ei löytynyt tässä hävitetyssä seudussa.

Matkue seisattui. Taivas meni pilviin, tunnin päästä oli varmaan jo pimeä, eikä täällä saattanut yötä viettää. Päätettiinpä siis raivata tietä viidakon lävitse tällä puolen virtaa, siinä toivossa, että löytyisi lauttapaikka tahi kaalamo, taikka joku katto, jonka alla suojaa saisivat uhkaavan rajuilman tullessa.

Metsä taajeni, maa kävi louhikkoisemmaksi. Tultiin rotkotielle, vuorensolaan, jonka kylkijyrkänteessä puro, ahdattuna kapeaan onkaloon, vaahtoisena virtaili tuntemattomiin syvyyksiin. Matkustajat eivät uskaltaneet jatkaa matkaansa vaan pitivät itsensä onnellisina, kun vuorenrinteessä havaitsivat tuollaisen lammasnavetan, johon seudun paimenet tavallisesti olivat ajaneet laumojansa yöksi, siihen aikaan, kun Böhmissä vielä karjalaumoja löytyi. Tämä oli suuri katettu suojus, ilman akkunoita, ovia, tulisijaa ja lattiaa; harvat seinät ulottuivat vain puoliväliin suojan korkuutta, ja niin suuri se oli, että matkuejoukko mahtui sinne hyvin, hevosineen ja sälyineen. Vartioita asetettiin ulos, kuten sodassa ollessa; hevoset seisoivat satuloittuna. Valkea tehtiin, illallinen asetettiin esiin mukana olevista varoista, makuupaikkoja valmistettiin lehdistä ja varvuista.

Iltarukousta ei myöskään unohdettu, he olivat kaikki oikeauskoisia israelilaisia. Assar Kaba, Ruben Zevin tallimestari sekä hänen henkivartiastonsa johtaja, espanjalainen, sorea, voimakas juutalainen, tuskin kolmeakymmentä vuotta vanhempi, luki rukouksen ja sen jälkeen ensimmäisen Moseksen kirjan kahdeksannenkolmatta luvun:

"Jakob läksi Ber Sabasta ja meni Haramiin. Ja hän joutui yhteen paikkaan, ja oli siinä yötä, sillä aurinko oli laskenut, ja otti kiven siitä paikasta, ja pani päänsä alaiseksi ja makasi siinä paikassa. Ja hän näki unta, ja katso, tikapuut seisoivat maan päällä, joitten pää ulottui taivaaseen, ja katso, Jumalan enkelit kävivät ylös ja alas niitä myöten. Ja katso, Herra seisoi niiden päällä ja sanoi: minä olen Herra, Abrahamin sinun isäs Jumala, ja Isakin Jumala. Tämän maan, jonka päällä sinä makaat, annan minä sinulle ja sinun siemenellesi… Ja katso, minä olen sinun kanssasi, ja varjelen sinua, kuhunkas ikänänsä joudut."

Nyt oli aivan pimeä; suuria vesipisaroita rupesi satelemaan. Matkajoukosta oli jo osa nukkunutkin, kun navetan ulkopuolelta kuului pyssynhanan napsaus, mutta valkeaa ei näkynyt, sillä ruuti oli kai käynyt märäksi. Kohta sen jälkeen ilmoitti vahti, että varjo oli hiipinyt hänen sivutsensa ja kadonnut pimeyteen.

Neljä miestä lähetettiin urkkimaan. He eivät vielä olleet takaisin palanneet, kun seinän ja katon väliseen avoimeen tilaan ilmestyi pää ja matala ääni sanoi:

"Gefahr! Gefahr! Todt gebrannt werden!" [Vaara, vaara! Tulla kuoliaaksi poltetuksi!]

Nyt kaikki, jotka nukkuivat, herätettiin, kaksi miestä lähetettiin ulos ja ne palasivat muutaman minuutin kuluttua sekä toivat muassaan puolikasvuisen pojan, retuisen, likaisen ja niin hirveän hurjan näköisen, että muutamat noista pelästyneistä israelilaisista tekivät ristinmerkin, samati kuin olivat nähneet katolilaistenkin tekevän, sillä peikkoja ja paholaisia vastaan ei mikään muu auttanut.

Vanki oli oitis antanut ottaa itsensä kiinni, koettamattakaan mennä pakoon. Häntä tutkittiin ja hän vastasi samalla matalalla äänellä, ikään kuin hän olisi peljännyt jonkun kuuntelemista:

"Gleich fort! Todt gebrannt werden!" [Kohta pois! Tulla kuoliaaksi poltetuksi!]

Tyytymättömänä tuohon lyhykäiseen vastaukseen, antoi Assar Kaba kahdella pyssyllä tähdätä poikaa ja kysyi, kuka hänen oli lähettänyt.

Tuo repaleinen poika nauroi ylenkatseellisesti ja vastasi böhmiläis-saksalaisella murteella:

"Ratsasta! ratsasta, jos tahdot elää enemmän kuin puolen tuntia! Petrovitz odottaa uneen vaipumista ja keskiyön-aikaa."

Kaikista Böhmin senaikuisista kuuluisista rosvoista oli Petrovitz älykkäin, verenhimoisin ja enimmän kammottu. Tässä pidettiin nyt pikainen sotaneuvottelu. Poikahan saattoi olla petturi, houkuttelia, joka oli lähetetty salakoukuilla viemään saalista väijyksissä olevien kynsiin. Näyttipä turvallisemmalta pysyä aseittensa lähellä katoksen alla, joka kuitenkin tarjosi jonkunlaista suojaa, kuin lähteä ulos tuntemattomille teille pimeään yöhön.

Tämän neuvottelun aikana palasivat ensimmäiset vakoojat. He olivat hiipineet rotkotielle ja nähneet etäällä vuoriseinän takana leirinuotion. Peljättävänä oli, että suurivoimaisempi joukko ryntäisi heidän päällensä ja vakoojat kehoittivat kiireiseen pakenemiseen samaa tietä myöden, jota tulleetkin olivat.

Neuvo hyväksyttiin. Hevosten kaviot käärittiin oljilla, jotta ne eivät antaisi ilmi pakenevia. Mutta tällaisessa pimeässä, äärettömän huonolla tiellä, ilman opastajaa!

"Minä tiedän tien. Sitokaa minut ensimmäisen ratsastajan eteen, mutta jättäkää minulle ohjat ja antakaa käsieni olla vapaat! Ampukaa luoti lävitseni, jos teitä petän!"

Tässä ei muuta neuvoa ollut. Hetken perästä tuo pieni joukko, niin ääneti kuin mahdollista taas matkusti yön pimeässä. Vesisade, joka rätisteli kalliopaasia vasten, vaikutti myöskin puolestansa, ettei ääntä kuulunut hevosten varovaisista askeleista, kun kulkivat kivien ja rytöpuitten välissä.

Tällä tavalla oli melkein ehditty pois vuoriseudusta, kun yhtäkkiä laukaus välähti esiin eräästä solasta. Se valaisi hetkellisesti tämän synkän erämaan ja sammui pian, mutta sitä seurasi kaksi ja kolme laukausta. Vuoret kajahuttivat äänet takaisin, joten siinä luuli kuulevansa pitkällisen pyssyn paukkinan kaikkialta.

"Ei se ole mitään", sanoi poika nauraen. "He tähtäävät huonosti pimeässä ja heidän pyssynsä pettävät sateessa. He eivät ammu osatakseen vaan antaaksensa ilmoitus-merkkiä."

Hän oli oikeassa; he eivät osanneet yhteenkään. Mutta nyt oli joukko ehtinyt viidakkoon ja joka askeleelta heillä oli edessä pensaikko tahi puun runko. Ratsastajien täytyi astua alas hevosten selästä ja taluttaa niitä. Vanki jätettiin yksin satulaan, hänen ratsumiehensä talutti Ruben Zevin hevosta. Hänen seitsemänkymmentä vuottansa panivat jalkamatkustusta vastaan tällaisessa tilassa.

Opas onnistui löytämään polun, jota myöden vihdoin tultiin aukealle kentälle, mutta viidakko oli vienyt heiltä kalliin ajan. Kun saattoi erottaa, että näköala oli laveampi, seisattui opas, ja kehoitti ratsumiehiä juottamaan hevosiansa vesilätäköistä, joita sateesta oli syntynyt. "Ne luultavasti piankin tarvitsevat unkarilaisia jalkoja", muistutti hän. Unkarilaiset hevoset olivat kaikista parhaat juoksiat. Poika oli astunut alas hevosen selästä sekä kuunteli nyt sille taholle josta tuuli puhalteli. Sitten viskasi hän itseänsä alas sileälle kalliolle laski korvansa sitä vasten ja kuunteli taas henkeänsä vetämättä.

"Arvasinpa sen", sanoi hän vihdoin vilkkaasti. "Heitä on neljäkymmentä tahi viisikymmentä hevoismiestä. He ovat kulkeneet kiertotietä välttääksensä viidakkoa. Meillä on kymmenen minuutin ennätys."

"Kuka on kulkenut kiertotietä?"

"Petrovitz."

Muuta ei tässä tarvittu. Tämä ainoa sana pani nämä pakenevat kiidättämään hevosiansa. Ruben Zevi seuralaisineen ajoi hurjaa vauhtia yli aukean kentän; kylvämättömien vainioitten, metsistyneitten laidunten ja kylien raunioitten sekä nurmettuneitten polkujen yli. He kulkivat kaalamon poikki Radbusan luona melkein tietämättään. Onneton se ratsumies, jonka hevonen pimeässä kompastui kantoon tahi taittoi jalkansa niljakkaaseen kiveen. Ei ollut kellään aikaa odottaa tahi auttaa. Kaksi miestä jäi jälkeen. Sade oli vähitellen tauonnut, ja tuo pimeä yöllinen taivas selkeni vähän, niin että puolikuun hopeinen syrjä välistä pilkisteli vuorien ylitse ja Böhmer Waldin huiput erottuivat.

"Onko meillä vielä pitkäkin matka Dobrschaniin?" kysyi Assar Kaba, ratsastaessaan; hän oli nyt saanut täydellisen luottamuksen oppaaseen.

"Dobrschaniin? Me tulemme Niirschaniin, sinne on tasaisempi tie, ja sen linnaväki saattaa tulla meille hyödylliseksi. Meillä on vielä runsaasti penikulma ratsastettavana."

"Se penikulma käy sitkeäksi. Meidän hevosemme väsyvät."

"Se penikulma saattaisi viedä meiltä pään", vastasi poika, "jolleivät Petrovitzin hevoset olisi yhtä väsyneet kuin meidän. Hän teki eilen epä-onnistuneen partioretken Tuschkania vastaan."

Hetken perästä alkoi toukokuun aikainen päivä koittaa. Pakenevilla ei ollut aikaa katsoa taaksensa, mutta he luulivat kuulevansa hevosenkavioin kopinaa, joka yhäti tuli lähemmäksi.

Ruben Zevin hevonen vaipui alas kontilleen, ja vanhus saattoi tuskin pysyä satulassa, niin väsynyt hän oli. Assar Kaban hevonen oli vahvin, hän nosti herransa eteensä satulaan ja jatkoi ratsastusta. Yhä lähemmäksi tuli Petrovitz ja hänen muassaan häviö. Eräässä tien polvekkeessa saattoivat pakenevat laskea takaa-ajajansa, jotka olivat heistä tuskin kahden tuhannen kyynärän päässä. Siinä oli noin neljänkymmen-miehinen joukko ratsastamaan oppineita ryöväreitä, ja he tulivat tuulen puolelta. Saattoipa selvästi kuulla hevosten kuorskunaakin.

Pakenevista tuskin kukaan enään toivoi pelastusta, kun poika, joka etupäässä ratsasti, osotti sormellaan heidän edessään tien varrella olevaa esinettä ja huudahti: "Katsokaa! Kahden minuutin perästä me pääsemme taas vähän matkaa heidän edellensä!"

Tien varrella oleva esine oli yksi noita, kivestä karkeasti hakattuja, neitsyt Maarian ja Jesus lapsen kuvia, jotka moniaalla ovat tien viereen asetettuna, erittäinkin tienristeyksissä, osaksi rukouspaikoiksi ohikulkeville, osaksi säästölaatikoiksi hyväntekeväisiä tarkoituksia varten. Hetken perästä nähtiin takaa-ajajien seisahtuvan, ennenkuin olivat ennättäneet Maarian kuvalle, sekä kiistelevän keskenänsä. Siinä tuli kiivas väittely; ryövärijoukko hajaantui kahtia, kahden puolen oleville vainioille, sillä tavoin kiertääksensä kuvaa. Enimmän paatuneet tahtoivat ratsastaa suoraan eteen päin, mutta enintä osaa ei saatu menemään ristinmerkkiä tekemättä ja avea rukoilematta tämän pyhän paikan ohitse. Vihdoin kaikki valitsivat kiertotien.

Kuultiin, miten Petrovitz kiroillen kehoitti ynsistelevää väkeänsä kiirehtimään, sillä eräällä ylängöllä, lähellä Niirschania, näkyi etäällä osasto keisarillista hevosväkeä. Mutta vainiomulta, jota sade oli liuottanut, takertui väsyneitten hevosten jalkoihin, ja tämä sekä kiertotie tuotti pakeneville ennätystä. Ruben Zevi ja hänen vielä väsyneemmät seuralaisensa ennättivät viimeisessä hetkessä sen ylängön juurelle, jonka huipulla ratsuväenpatrulli vartioitsi ympärillä olevaa seutua. Petrovitzin joukko näki teeskentelemättömällä raivolla, miten heidän varma saaliinsa pääsi pakoon; teki uhkarohkeana pysäyksen ikään kuin odottaen päällekarkausta, ja laukaisi pyssynsä vaativasti ilmaan. Tämä ei huomaamatta jäänyt. Harmistuneena noin suuresta julkeudesta, kannusti keisarillinen ratsuväki hevosensa ottaaksensa vaatimusta varteen. Mutta Petrovitz ei tällä kertaa uskaltanut ryhtyä epätasaiseen taisteluun. Hän lähti ylvästellen ja hampaitaan näyttäen takaisin vuorenrotkoihinsa. Kuitenkin hänen tällä julkeudellansa sekä Tuschkania vastaan tehdyn ryntäyksensä ja lukemattomien muitten ilkivaltaisuuksien kautta onnistui saada intoa tuohon Böhmin velttoon keisarilliseen hallitukseen. Pilsenin linnaväki sai apua Niirschanista ja käskyn tehdä lopun ryöstäjien tuskastuttavista konnantöistä. Muutama viikko sen jälkeen, kuin Pertovitz onnistumatta oli kullattua Rubenia takaa ajanut, hän saarrettiin ja ajettiin ikään kuin susi ulos vuorenrotkoistaan, solasta solaan. Hinta, joka hänen päästään oli luvattu, houkutteli yhden hänen omista miehistään ampumaan häntä takaa päin, kun hän verisiä kasvojansa pesi eräässä lähteessä.

19. Tunnettu.

Veri minun verestäni, sielu minun sielustani.

Ruben Zevi oli kadottanut kaksi palveliaa ja kolme hevosta, joita ei koskaan löydetty. Sillä aikaa kuin hän oli pakoitettu levähtämään Niirschanissa, kylvetettiin ja vaatetettiin se metsistynyt poika, jota hänen tuli siitä kiittää, että oli pelastunut varmasta kuolemasta. Rääsyläinen raukka muuttui kokonaan muodoltaan ja esiintyi nyt kauniina, hoikkana, noin viiden- tahi kuudentoista-vuotiaana nuorukaisena. Jotakin hurjaa, ynsistelevää, ilmaisivat hänen ruskeat silmänsä vieläkin; hänen kotkan-nenänsä ja musta tukkansa sekä nuortea vartalonsa muistuttivat itämaista sukumuotoa, ja se uhkarohkeus ja ylenkatse, jolla hän vaaraa ja elämää katseli, muistutti Petrovitzia; mutta hänessä oli myöskin jotakin, joka vastustamattomasti vei häntä vanhan israelilaisen suosioon. Turhaan Ruben Zevi kyseli itseltään, mikä siinä oli, että hän, jota kokemus oli opettanut epäilemään kaikkia tuntemattomia, näkemään heissä joko vihollisia tahi pettureita, aina tuosta lammasnavetassa vietetystä vaarallisesta yöstä asti, tunsi erinomaista luottamusta tähän nuoreen ryöväriin — sillä mikäpä muu hän saattoi olla? — joka oli pettänyt kumppaninsa ja sitä pikemmin saattoi pettää ketä hyvään.

Poika oli rohkeasuinen ja suorapuheinen kaikessa, mitä Petrovitzin joukkoa koski. Hän kertoi mitenkä nuot rosvot olivat olleet välistä yhden, toisinaan toisen tien varrella väijyksissä saadaksensa kiinni matkustavia sekä vaatiaksensa heiltä rahoja; kuinka he saaliinhimonsa tyydykkeeksi olivat käyttäneet kaikkia keinoja ja sitten lyöneet kuoliaaksi vankinsa tahi syösseet heidät syvyyksiin. Kylissä he olivat ryöstäneet, ja yön-aikana polttaneet pienemmät kaupungit, keskenään he saaliista tappelivat, kun johtaja ei ollut läsnä, vaan kun hän oli saapuvilla, he teeskennellen osottivat rajatonta kuuliaisuutta tuolle pelottavalle miehelle, jota he yhtä paljon vihasivat kuin pelkäsivät. Heidän Dobrschanissa olevat vakoojansa olivat ilmoittaneet rikkaan juutalaisen matkasta ja he olivat rikkoneet sillan pakottaaksensa matkuetta vuoriteille. Uupumuksiin väsyneenä epä-onnistuneesta ryntäyksestään Tuschkania vastaan olivat he tänään saaliin säästäneet keski-yön ajaksi, koska he luulivat silloin paremmin saattavansa voittaa tuon hyvin varustetun seurueen sillä, että lammasnavetan neljä nurkkaa sytyttäisivät palamaan. He olivat tuosta keskustelleet nuotion ääressä, jolloin kertoja oli nukkuvinaan. Poika kammoksui näitä pahoja töitä, ja oli kauan tuumannut karata ja nyt yön pimeässä tehnyt, mitä aikoja sitten oli aikonut… "Tästä ei tule minua kiittää", sanoi hän, hurjalla rosvomaisella hymyilyllä. "Jos hevoset olisivat olleet ulkopuolella lieassa navetan edessä, olisin minä ottanut yhden ja ratsastanut matkaani. Mutta minä en saanut sijaa satulassa varoittamatta teitä vaarasta. Mihinkä minä olisin joutunut ilman hevosta? Heillä oli vakoojia joka pensaassa."

"Oliko sinulla vuoristossa hyvät päivät?" kysyi Ruben Zevi.

"Hyvät päivät? Olen kerta ennen istunut neljä päivää koirankopissa ja syönyt koiranruokaa. Petrovitzilla oli välistä niin paljo viiniä, että kun he olivat juoneet, unhottivat he pistää tapin hanaan takaisin. Nähdä nälkää tänään ja ahmailla huomenna. Eivät he minua lyöneet; minullahan oli tikari. Toisena päivänä he ampuivat jälkeeni, toisena sain kultarahan. Minä puhdistin musketit ja ruokin heidän hevosiansa. Vuorilla olisi ollut raitista elämää, joll'ei siellä olisi löytynyt kovin kurjia väijymispaikkoja. Olen nähnyt verta ennenkin, mutta minä en kärsi varkaantemppuja. He pelasivat väärillä nopilla!"

"Kerro minulle, mitenkä sinä Petrovitzin joukkoon tulit!"

Poika oli vaiti.

"Sinä olet ollut ryöväri. Tiedätkö, miten ryöväriä rangaistaan?"

"Ampukaa minut! Minkä vuoksi minä eläisin?"

"Sinun pitää elää, joko tahdot tahi ei. Mutta kerro jotakin itsestäsi, jotta voisin sinulle armoa hankkia sotaoikeudessa! Mikä nimesi?"

"Urban."

"Eikö muuta?"

"Niemand."

"Katolilainenko?"

"Niin he sanovat."

"Mistä kotoisin olet?…"

"Tähdistä."

Vanhus katsoi häntä tutkistelevasta "Luota minuun. Sano, mitenkä tulit Petrovitzin joukkoon!"

"Ne ottivat minun ja matkustavaisen Genualaisen kauppiaan. Hänen he tulessa paistoivat ja viskasivat Moldaun virtaan virvoittelemaan itseänsä."

"Kuinka sinä kauppiaan luo tulit?"

"Minä karkasin italialaisen kometiantin joukosta."

"Ja mitenkä sinä heidän pariinsa tulit?"

"Minä karkasin armeliaisuuden sisarien luota Insbruckista."

"Miksikä? Eivätkö he olleet hyviä sinua kohtaan?"

"He kastoivat minun katolilaiseksi ja antoivat minulle paavin nimen. Minä väsyin heidän iankaikkisiin messuihinsa."

"Kuinka sinä heidän luoksensa tulit?"

"He saivat minun eräältä baierilaiselta nunnalta. Minä olin haavoitettu ja kipeä. Hän oli löytänyt minun melkein kuolleena eräästä soraläjästä."

"Missä?"

Poika oli ääneti.

"Urban Niemand, sinä olet pelastanut minun henkeni; minähän en voi muuta kuin olla sinun ystäväsi ja toivoa sinulle onnea. Missä hän sinun löysi!"

"Neunburgissa."

Ruben Zevi näki aavistuksensa toteutuvan ja aukasi pitkän kauhtanansa. Hänen alusnuttuansa piti rinnan kohdalta kiinni tuo liljanmuotoon valettu hopeaneula, ainoa koriste, jota hän käytti ja sitäkin sen vuoksi, että se hänelle oli rakas.

"Tunnetko tämän neulan?"

Poika punastui aina korviin saakka.

"Se on minun neulani", sanoi hän hämmästyneenä.

Ruben Zevi suuteli häntä hänen punastuvalle otsallensa. "Siinä kylliksi, että olet kantanut tätä neulaa", sanoi hän isällisellä hellyydellä. "Minulla oli yksi ainoa rakas poika ja yksi ainoa rakas tytär. Molemmille annoin Ranskanmaan enimmän kiitetyn kultasepän valmistaa tällaisen, niin taidokkaasti valetun neulan, ettei kukaan muu saattanut samanlaista tehdä. Herra on ottanut minulta poikani ja tyttäreni ja niitten kanssa katosivat myöskin hopeaneulat, joista heidän oli määrä tuntea toinen toisensa sanansaattajat, jos jolloinkin olisivat joutuneet hätään tahi Pulaan. Tahdotko nyt sanoa minulle, mistä tämän neulan olet saanut?"

"Minä sain sen Lavilassa kreivinna Brahelta sen vuoksi, että olin löytänyt hänen kultavitjansa. Neulan piti olla merkkinä, jos minä hänen apuansa hädässä tulisin tarvitsemaan. No niin! Suomeen on kovin pitkä matka."

"Tiedätkö keneltä kreivinna neulan oli saanut?"

"Herra Aake Tottilta."

"Tott? Aake Tottilta? Eikö se ollut hän, joka otti pakkoveroa Hampurista? Joko hän sitten on saaliinsa ryöstänyt sieltä tahi länsi Saksanmaalta, niin on tämä minun poikani neula. Mutta hän on myöskin ryöstellyt Puolassa, Liivinmaalla ja Itä-Preussinmaalla. Hän on saattanut löytää tyttäreni neulan. Toisen tahi toisen, mikä epävarmuus! Missä olet syntynyt?"

"Suomessa."

"Tarkoitat Liivinmaata."

"En, Suomea."

"Ja sinun vanhempasi?"

Pojan katse kävi synkäksi. Tuo suuri polttava kysymys häpeästä tahi kunniasta oli tuossa taas. "Olen sanonut, että olen tähdistä", vastasi hän.

"Hyvä. Pidä salaisuutesi, siksi että vapaa-ehtoisesti uskot sen sille, joka parastasi toivoo. Tahdotko palvelianani seurata minua ja jäädä luokseni? Sillä ehdolla kuitenkin, ettet karkaa, kuten sinun nyt näkyy olleen tapana."

Urban Niemand mietti asiaa. "Antakaa minulle vapaus, jotta pääsen etsimään Ruotsin sotajoukkoa! Minä olen korpraalina eversti Gordonin väessä."

"Sinä korpraali? Ja katolilainen?"

"No niin! Minä tulen luterilaiseksi taas."

Ruben Zevi piti tällaista uskontunnustuksen muuttelemista jotenkin kevytmielisenä tapana. Hän toivoi omalle varallensa voittavansa pojan ja lupasi turvatilleen hankkia sopivaa tilaisuutta karkaamaan ruotsalaisien luo. Tiet olivat nyt joksikin aikaa ryöväreistä vapaat, ja matkaa saatettiin esteettömästi jatkaa Pragiin. Sieltä rahakauppias palasi Passaun kautta ja ylös Tonavata Regensburgiin.

Urban Niemand rupesi palvelukseen ja sai johtajakseen Assar Kaban, joka oli hänelle suosiollinen. Aluksi hän hoiti hevosia, jota työtä hän parahiten osasi. Hän oli juutalaislinnassa ainoa kristitty ja sellaisena muitten linnan-asukasten epäsuosiossa. Joas sanoi sedällensä:

"Kuule, herra, uskollisen palveliasi varoitusta! Tuo pakana on ensi kapinassa aukaiseva portit ryöstäjille."

"Ja minä sanon sinulle", vastasi Ruben Zevi ankarasti, "että, joka pojan päässä olevaan hiuskarvaankaan koskee, tahi ivaa häntä pilkallisella sanalla, sen minä ajan kuten koiran ulos linnastani."

Illalla kotiin tulonsa jälkeen oli vanhus tapansa mukaan lukenut iltarukouksen Rachelin kanssa, kun hänen katseensa lankesi hänen vuoteensa ylipuolella seinässä olevaan kuvaan. Äkkinäinen kalpeus syntyi hänen kasvoihinsa; hän tarttui tytön käteen ja huudahti: "Hän liikkuu!"

"Kuka?" kysyi Rachel hämmästyneenä.

"Hän tuolla taulussa! Hän katselee minua niin, kuin hän eläessään katseli! hänen huulensa liikkuvat ikään kuin hän tahtoisi puhua!"

Tyttö alkoi itkeä.

"Ei, älä itke", jatkoi juutalainen, tullen taas tuntoihinsa. "Kutsu Urban tänne, tiedäthän, tuo vieras poika!"

Rachel uskalsi muistuttaa, että nyt oli jo hyvin myöhäistä, sekä ettei yksikään väärä-uskolainen vielä koskaan ole saanut tahrata läsnä-olollaan linnan sisimmäistä pyhää paikkaa.

"Mene! Minä tahdon hänen nähdä! Taikka… sinä olet neitsy Israelista… herätä Assar, anna hänen lähettää poika tänne!"

Rachel meni. Vanhus katseli lakkaamatta kuvaa. Se ei enään liikkunut, mutta ihmeellinen yhtämuotoisuus, joka ensi silmänräpäyksessä oli häneen kummasti koskenut, näytti hänestä yhä enemmän hämmästyttävältä.

Urban Niemand astui sisään, Assar ja Rachel seurasivat häntä. Lamppu siirrettiin niin, että se selvästi valaisi poikaa ja seinässä olevaa kuvaa. Ruben Zevin katse kulki toisesta toiseen ja silmänsä tulivat aina kosteammaksi siksi, ettei hän enään voinut hillitä kyynel-tulvaansa, hän veti pojan luoksensa ja suuteli häntä tuon tuosta.

"Ettekö sitä näe? Ettekö ymmärrä?" huudahti hän Rachelille ja Assarille, jotka hämmästyneenä katselivat siihen suuntaan, johon hänen sormensa osotti.

"Hän on Ruthin muotoinen!" muistutti Rachel teeskentelemättömästi.

"Ihan hän itse", vakuutti Assar Kaba.

Ruben Zevi nosti ylös päin kätensä sanoen: "Minä kiitän sinua isäini Jumala, joka olet antanut minulle tämän todistuksen! Silmäni ovat itkemisestä kuivuneet ja huokaukseni ovat lakastuttaneet sieluni. Yksi todistus ei vaikuta mitään, mutta kahden ja kolmen todistajan suussa ovat kaikki asiat pysyväiset… Nyt menkää, Herran todistajat, mene, Rachel, minun rakas lapseni; mene, uskollinen Assarini! Te saatte sitte kuulla Jakobin Jumalan neuvot. Minä tahdon olla yksin tämän pojan kanssa." Nuo kaksi läksivät, epätietoisina mitenkä he käsittäisivät tämän odottamattoman tapauksen. Vanhus tarttui Urbanin käsiin ja lausui liikutuksesta vapisevalla äänellä: "Tahdotko nyt vapaaehtoisesti sanoa minulle, kutka sinun vanhempasi ovat olleet?"

"Minä en tiedä", vastasi poika todenmukaisesti. "Mutta jos minä nyt sanon sinulle, että hän tuolla taulussa, hän, tuo viaton, tuo puhdas, jonka Jumala on valinnut uhriksi koko sukuni syntien edestä, että hän oli äitisi… tahdotko silloin sanoa minulle, mitä sukuperästäsi tiedät?"

"Minä en koskaan ole äitiäni nähnyt. He sanoivat, että hän kuoli tuntemattomana ja köyhänä, kylmänä talviyönä, samana hetkenä kuin me tulimme maailmaan."

"Oi, minun Ruth lapseni! Minun siunattu tyttäreni, Herran uhri minun syntieni tähden!" nyyhkytti tuo onneton ja peitti käsillään kasvonsa. "Noin nuori ja noin murtunut, äärettömästi rakastettu ja kuitenkin noin lohduttamattomasti hyljätty! Katso, Herra on antanut isällesi tämän maailman tavarat saaliiksi, hänen kätensä ulottuu, avaran maailman ympäri, hän hallitsee näitä aarteita ja ne tottelevat häntä, mutta hän ei ole saattanut kurkottaa ainoalle rakastetulle tyttärellensä leipää, kun hän oli nälissään eikä vettä hänen juodakseen, kun häntä janotti, eikä retuakaan purppurastansa, kun hän vapisi vilusta! Tuntemattomana ja köyhänä! Sinä sen kuulet, Israelin Jumala, joka olet minulle antanut kaikki, hän on kuollut köyhänä, köyhänä, köyhänä… Halvin palveliani ei kuole niin köyhänä kuin hän!"

Vanhus repi harmaita hapsiansa surunsa ylenmääräisyydessä siksi, että uusi ajatus syrjäytti entisen. Hän tarttui uudestaan pojan käteen puristaen sitä kovasti. "Sinä sanot: samassa hetkessä kuin me tulimme maailmaan. Me?"

"Niin, meitä on kaksi. Sisareni Hagar ja minä."

"Ja hän elää?"

"Elää. Me erosimme kaksi vuotta sitten."

"Missä?"

"Suomessa."

"Minä häntä etsin vaikka hän piiloutuisi vahvimman lumen alle, siksi että hänen löydän. Mutta sinä, minun Ruthini poika, veri minun verestäni ja sielu minun sielustani sinä olet tästä päivästä alkaen oleva minun poikani!"

20. Tappelun edellä.

Torstenson yksin säilytti järkähtämättömän levollisuutensa.

Ruotsalaisista sotapäälliköistä on kaksi jalattomana hihnapaarissa saaneet tappelussa voiton; kolmas ja urhoollisin, jota hihnapaarissa kannettiin, kärsi tappion Pultavassa.

Pelottavampana sodassa, ihmisenä etevämpänä, seurasi Juhana Banéria Kustaa Aadolfin paras oppilas Lennart Torstenson, jota salamaksi nimitettiin. Kovinpa häntä odotettiin, pitkät kuukaudet, keväästä 1641, kun Banérin sotaretken hedelmät näyttivät olevan häviölle jätettynä ja tuo päätön ruotsalainen sotajoukko sirpaleiksi hajonneena. Kaikki oli valmistettuna; rahat, sotajoukot, sotasuunnitelmat. Valtakunta näkyi antaneen viimeiset säästörahansa, viimeisen käsivartensa, jota ilman hän auran ääressä saattoi toimeentulla, mutta Torstenson ei tullut. Yksi noista katoavaisuuden rotista, jotka kalvavat sankarin elämänlankaa, oli hiipinyt ulos Ingolstadtin kosteasta vankilanholvista ja purrut itsensä siellä elin-ajaksi kiinni sotapäällikön jalkaan. Suuri sota komensi marssimaan; luuvalo komensi seisattumaan. Hän, jonka tuli voittaa, oli itse voitettu, ennenkuin hän tarttui sotamarsalkan sauvaan. Kateelliset kenraalit kiistelivät etuoikeuksistaan päällikkyydessä ja arvossa; vallattomat palkkasoturit panivat alkuun salakapinoita; vehkeiliöitä hiipieli sotaleiriin; valtio-viisaat käyttivät tilaisuutta sukkeluudellaan voittaaksensa toisiansa. Kaikki ajattelivat itseänsä eikä kukaan kansojen parasta ja sodan maailmanhistoriallista tarkoitusta. Kolmenkymmenvuotinen sota loppui siihen, että saaliista taisteltiin; siinä tapeltiin hävitettyjen maitten omistus-oikeudesta. Suuri piirre oli jäänyt jäljelle aikakauden vääristeltyyn muotoon, se oli uljas, vaan surkean raakuuden piirre: — ihmishengen ja ihmis-onnen välinpitämättömyys. Tuostapa maat ja taivaat mullistettiin alussa, kun Magdeburg hävitettiin, kun Pasevalkin asukkaat kuoliaaksi lyötiin! Mitkä valitushuudot silloin kuuluivatkaan eräästä hävitetystä kylästä! Ketäpä niin kammottiin, kuin ihmistappajaa Götziä, kuin murhapolttajaa Holkia ja heidän vertaisiansa! Mutta siihen nyt oli totuttu ja tottumus tylsyttää. Miekka, tulisoihtu, kiskominen oli nyt kulkenut maasta maahan; kuka kuulee valituksia erämaassa? Lützenissä, sanoo Schiller, oli elämä arvonsa kadottanut, kun paras ja jaloin ei enään olemassa ollut. Kymmenen vuotta tämän jälkeen oli ihmishengenarvo niin polkuhinnassa, että sen saattoi ottaa ja heittää aivan kuten meidän aikana viskellään sikarinpätkää. Tätä hyödytöntä tavaraa tuhlattiin, kuten harvoin tätä ennen tahi harvoin tämän jälkeen. Ei siten, että miekan ja kuulan työ olisi tuottanut silloin suurempaa veren vuodatusta kuin myöhempinä aikoina. Päin vastoin, uudempi aika on kymmenkertaisesti lisännyt hävitysaseita ja sotaväen joukkoja. 1600-luvun sodassa haihtui elonkipinä pois, välistä irstaan elämän takia, toisinaan pienestä murhaniskusta, vähistä onnettomuuksista, väliin myöskin lukemattomien kärsimysten vuoksi, joista meidän ajallamme ei ole aavistustakaan. Kulkutaudit ottivat osansa, puute vielä enemmän. Wallenstein vei Adle Vesteen 60,000 miestä ja hautasi toiset puolet kuolleina. Gallaan onnistui kerta toisensa perästä muutamassa kuukaudessa ja melkein ilman taistelua hävittää monimiehiset sotajoukot. Marssiminen autioitten maitten läpi maksoi Banérille toisen puolen hänen sotajoukostansa. Piiritetty linna oli muurien ulko- ja sisäpuolella avoin hauta. Ja tämä kaikki lukuun ottamatta miestappoa aseettomien joukossa.

Ihmishengen tuhlaamista lisäsi myöskin eräs omituinen tapa, jonka nykyajan sodankäynti aikaa on jättänyt, mutta joka syntyi siitä syystä, että kolmikymmen-vuotisen sodan sotamies enemmiten sai pitää huolta itsestään, miten parahiten saattoi. Saksalainen sotamies sai sotaretkelle ottaa mukaansa vaimonsa ja lapsensa, joittenka paikka oli kuormastossa, ja välistä heidän lukumääränsä oli kolme ja neljä kertaa suurempi kuin itse taistelevien. Nämät sotamiehen vaimot kuljettivat mukanaan vaatteita ja talouskapineita; he pesivät, keittivät ja toimittivat talouden töitä miestensä hyväksi, saattoivat myöskin ottaa osaa miestensä rosvomisiin ja liehua kuten korpit tappotanterella taistelun jälkeen ryöstääksensä kuolleita. Irtolaisnaiset ja kaikellainen roskaväki lisäsivät tungosta. Kun sitten sotajoukot näkivät puutetta, tahi kaatuivat taistelussa, jolloin loput hajaantuivat kaikkialle, silloin hajaantuivat myöskin nais- ja lapsiparvet; muutamat pääsivät pakoon ja joutuivat kurjuuteen, toiset tulivat voittajien saaliiksi, mutta suurin osa meni häviöön. — Sekä Ruotsalaisen että suomalaisen sotamiehen täytyi jättää perheensä kotia, mutta hänen herransa vei usein vaimonsa mukaansa, vaan harvoin lapsensa.