SISÄLLYS: (continued 2)

Dordei, sanojensa ja tunteittensa virtaillessa, yhä hypisteli tuon hämmästyneen tytön hameen liepeitä ja laskoksia. Hän tahtoi myöskin nähdä paidan, vähemmällä ei tyttö päässyt, se täytyi vetää esiin kaulahuivin alta. Sitten tarkastettiin tyttö itse, tämä tapahtui siten, että hän oikein käsivoimin tarttui tytön olkapäihin ja asetti hänen tarkastettavaksi. "Soo-soh! Noh! Vähän olet kasvanut Ja vähän laihtunut. Älä minulle luulottele, lapsi, että olet nälissäsi ollut kummi-isän luona! Onko sinua vilutauti vaivannut, raukka? Oletko lukenut? Olet sinä lukenut, minä näen sen päältäsi. Ovatko ne kirjat, Lydikki, jumalisia? Te lupasitte lapselle köyhän ihmisen vaatteet ja olette pukenut hänen saksanvillaisiin, ovatko teidän kirjanne myöskin vieraitten lampaitten?"

Omantunnon kysymys jäi ilman vastausta. Lydik Larsson oli kuunnellut niin toista kuin toistakin kysymystä jotenkin välinpitämättömästi. Hän sanoi aikovansa tulevalla viikolla viedä tytön mukanansa takaisin. Saattoihan Dordei tulla mukanaan, vierailemaan muutamaksi päivää heille kaupunkiin.

"Kiitän huonekortteerista, huomenna Hannu Mickelsonin laiva lähtee, minä otan tytön mukaani. Ei tähän vuoden aikaan ole viivyttelemistä. Isä ja lapset odottavat, Sigfrida ei joka paikkaan ennätä, ja Hopeakukkanen poikii pian… Tommu, etkö ole ottanut Hagaria korukädestä?"

Tommu saapasteli esiin marttiiran näköisenä ja kurotti Hagarille karkean kätensä. Hagar tarttui käteen sanaakaan sanomatta. Äiti, joka kaikki huomasi, ei huomannut tytön ujostelevaa äänettömyyttä tämän odottamattoman ja sydämmellisen kohtelun aikana, mutta tullimies mietti itsekseen, että eiköhän Dordei ja hänen lapsensa tuskin neljä kuukautta sitten olleet Hagarille hänen kaikkensa? Pää hänellä oli, se oli varma, mutta oliko hänellä myöskin sydäntä? Ottaisiko hän tytön kasvatiksensa? Ehkäpä olisi parasta olla kiirehtimättä.

Seuraavana päivänä Hagar seurasi kasvatti-äitiänsä Kaskaksen torppaan.

8. Kreivin aikaan.

Ajan sotainen henki ulottui leivoksiin asti.

Lukia, näetkö sinä tuon köyhän torpan? Se on matala, hyvin matala ja vähäpätöinen. Jos tuulenpuuska tahi tulenliekki hävittää sen, niin läheisessä kylässä ei enään muisteta, että sitä on ollutkaan. Asukkaat siellä myöskin elävät huomaamattomissa. Lapset? Kukapa ajattelee noita tuhansia nuoressa vehreydessään kasvavia taimia, joita matkailian jalka erämaassa tallaa? Ja niistä kuitenkin kerran tulee suuria honkia, niistä tulee korkeakasvuinen metsä, jos saavat elää ja menestyä. Torpan matala katto näkyy vasten korkeata taivaanrantaa, joka on ukkosen pilviin verhottuna. Nuot köyhät lapset tuntevat, että heidän sydämmessään sykkii mahtavan aikakauden henki. Älä kulje heidän sivutsensa välinpitämättömänä; he ovat kerran hengittäneet ja eläneet, kuten sinäkin!

1630 luvun vuodet vierivät kuten junka keski-Euroopan ylitse, murskaksi musertaen, mitä siellä oli jäljellä entisestä varallisuudesta ja ihmis-onnesta. Täällä pohjosessa vallitsi lepo, jota sopi vertailla vuoren takana olevan laakson hiljaisuuteen. Myrskyn pauhu kuului kaukaisena kuulumisena, mutta, se vaati veronsa verta, se yhä ahdisteli. Vuosi vuoden perästä lähetettiin muutamia nuoria miehiä sotapalvelukseen Saksaan, ja kymmenestä, jotka sinne läksivät, palasi vihdoin ainoastaan yksi tahi kaksi, muutamat raajarikkoina, toiset täynnä uljaita arpia. Maan mehu juoksi kuiviin tuntemattomiin syvyyksiin, ei tietty mihinkä. Ei nähty yhtäkään vihollista, mutta ilmassa tuntui sen uhkaava läsnä-olo. Saksanmaan nimenhän kaikki tunsivat; kaikki olivat kuulleet puhuttavan Weikselistä, Elbestä ja Rheinistä; ruvettiinpa jo kuulemaan Tonavastakin puhuttavan. Invaliidit toivat kotia karkeita puupiirroksisia sotakarttoja, joista sai lukea tärkeimpien tappelupaikkojen nimet, sekä pitivät kylissä esitelmiä voitoistansa. Vielä tuo kaikki oli jossakin tuonnempana taivaanrantaa, aamu-usvan peittämänä. Mutta pieni pilkistys maailmasta rupesi vähitellen selkenemään tuolla Itämeren eteläpuolella. Siellä oli todellakin jotakin muuta kuin keisari ja Roman paavi, joittenka kavalien juonien vuoksi kirkossa rukoiltiin. Siellä löytyi kristillisiä ihmisiä, joita sorrettiin ja joita täytyi auttaa, jotta paavi sekä keisari eivät tulisi meille, eivätkä pääsisi meitä väkevämmiksi. Meidän täytyi heitä auttaa; kukapa sitä muuten olisi tehnyt? Valtiopäivämiehet palasivat Tukholmasta enemmän tahi vähemmän hämärillä mielikuvituksilla Ranskan kardinaalista ja Euroopan tasapainosta. Meidän täytyi se ylläpitää. Sitten kuului voiton huhuja: me olimme voittaneet; tuli huhuja tappioista: me olimme verta vuotaneet. Kaikkialla me. Ja kuitenkin me istuimme täällä niin häiritsemättömässä levossa, kuin verojen vaatimukset ja uloskirjoitukset vain sallivat. Kysymyksistä ja kyyneleistä ei puutetta ollut; molempiin oli syytä joka ainoa päivä. Mutta ruis kasvoi kaskessa yhä, pata kiehui tulella, kirves yhä hakkasi metsässä, sukkula ei hiljentänyt vinhaa vauhtiansa loimilankojen välissä. Ulkonaisessa suhteessa tuskin huomasi mitään erotusta, joll'ei juuri siinä, että oli täällä joku maatunut vainiosarka tahi tuolla joku tyhjä, lahonnut tupa, jossa ennen oli ollut voimakkaita miehiä ja täysinäisiä leipävartaita nokisen katon alla. Muutos oli sisällinen. Kansa alkoi, tietämättänsä miten, varttua Eurooppalaiseksi.

Sota ei enää ollut mitään uutta, se oli nyt runsaammin kuin 70 vuotta ottanut veriveronsa melkein lakkaamatta. Mutta tämä uusi sota ei ollut samallainen kuin ne entiset, joita käytiin venäläisiä, puolalaisia ja tanskalaisia vastaan; heitä vastaan oli puolustettu omia kotinurkkia; nyt tahdottiin puolustaa uskoa ja vapautta koko maailmassa. Sepä korotti pientä kansaa. Historioitsiat kinatkoot keskenään siitä, oliko kolmenkymmen-vuotinen sota perusteeltaan taistelu vallan puolesta, vaiko taistelu uskon puolesta: Suomen kansa tiesi vain sen, että se taisteli uskon puolesta.

Mitä tuo valta olisi koskenut kansaan, joka ei ollut milloinkaan lähtenyt valloitusretkelle, joka ei milloinkaan häirinnyt naapuriensa rauhaa, sitte kuin se itse oli omistanut kristin-uskon, joka aina vain oli taistellut ja verensä vuodattanut muun puolesta kuin oman itsensä?

Se maa, joka oli 70 vuotta käynyt sotaa vihollisia vastaan sekä sotinut hallaa vastaan niin pitkältä kuin muistaa saattoi, ei ollut hyvien päivien hemmoittelema. Ei joka paikassa näyttänyt siltä, kuin tuolla viljavalla ja suhteellisesti väkirikkaalla Uudellamaalla. Kuollut oli talonpojan tuima suojelia, yhdeksäs Kaarle; kuollut oli suuri Kustaa II Aadolf, joka järjesti valtakunnan ennenkuin hän lähti ulos järjestämään Eurooppaa. Noissa suurissa vähä-asutuissa maissa hallitsivat pedot, kaukaisilla metsäkulmilla aatelisto ja voudit. Herrat käyttivät mielinmäärin talonpojan työtä, ratsastivat hänen kasvavien kaskimaittensa ylitse, ajoivat hänen hevosensa kuoliaaksi sekä viskasivat hänet vankeuteen, jos hän rohkeni valittaa. Vouti tyhjensi hänen viljalaarinsa, otti takavarikkoon hänen karjansa ja vaati uudestaan taas, mitä hän jo oli saanut. Katselmusherra otti hänen poikansa riviin ja lähetti rakuunansa ottamaan kiinni niitä, jotka metsään olivat karanneet. Maaherra oli tottunut saamaan vuosittain hopeakannun voudilta; tuomari katseli asian-osaisen kurkoitettua kättä ja joka sormi merkitsi hopeataalaria. Pappi, jonka myöskin täytyi elää, otti sitten mitä jäljellä oli ja vastasi amen sille mahtavalle herralle, joka hänet virkaan asetti. Tämä tapahtui metsäkulmilla eikä joka paikassa. Mutta pappeja löytyi viimeisen päivän oikean ja vasemmanpuolisia: sellaisia, jotka itsekieltävässä harrastuksessa näkivät nälkää kansan muassa, ja sellaisia, jotka astuivat liiaksi nauttineena saarnastuoliin, tahi riitaantuivat keskenään sekä vaativat toisiansa oikeuteen raakojen herjaussanojen takia.

Suomi oli köyhä kaikesta muusta, paitsi urhoollisista sotureista, elävästä voimasta ja palavasta uskosta. Yksi ylipaimen lähetettiin Ruotsista järjestämään puoleksi villiintynyttä kirkkoa, johonka toimeen hän kävi kiinni aikakautensa kovakouraisella voimalla. Yhdeksässä vuodessa oli Isak Rothovius puhtaaksi lakaissut länsi Suomen alttarit, ikään kuin puhdistushuiskalla, kun valtiomies, joka oli miehiä mitä etevimpiä, Aksel Oxenstjernan kiitetty kilpailia ja vastustaja, valtiodrotsi kreivi Pietari Brahe, astui maalle Turussa Marraskuun 21 päivänä 1037 Suomen kenraalikuvernöörinä ja oikeastaan sen varakuninkaana. Hänen aikansa on saanut kunnianimen "kreivin aika", vastakohdaksi toisesta, huonossa maineessa olevasta kreivin ajasta Kustaa Vaasan hallituksen aikana.

Sotamarsalkka herra Aake Tott oli kesällä vuonna 1638 maatilallaan Lavilassa Eurajoella, kun hän kuuli, että kreivi Brahe, joka talvella oli tehnyt ensimmäisen kuuluisan matkansa halki maan Käkisalmeen, nyt tahtoi tehdä lyhemmän matkan Turusta Poriin. Lavilan talo sijaitsi vasemmalla puolen maantien vartta ja aivan lähellä Tottin toisia läänitysmaita Wuojokea ja Irjannetta. Niin mahtava herra ja sotakumppani ei saattanut huomaamattomana matkustaa Lavilan sivutse, vaikka ei Aake herralla olisikkaan ollut erityistä tärkeää syytä, osottaa kreiville kaikkea sitä kunniaa, kuin mahdollista oli.

Siis ilmaantui Aake herra Juhannuksen aikaan Turkuun, kutsuaksensa kreiviä rouvineen Lavilaan sekä tehdäksensä samalla tarpeellisia valmistuksia. Aake herran vaihtelevista kolmesta asuinpaikasta oli Lavila vähimmin varustettu. Ekolsund oli uusin ja uhkein, Kirkniemi oli paras, sillä se oli perintötila ja molemmat viimeksi mainitut omistivat kaikki ne edut, joita ihana luonto tarjoaapi. Lavila, jossa oli yksinkertaiset rakennukset ja yksitoikkoiset vainiot näkö-alana, ansaitsi huomiota ainoastaan hyvien jahtimaittensa vuoksi. Jahtimatka oli siis myöskin pantava juhlapitojen ohjelmaan.

Mikä vahinko, ettei ollut aikaa tuoda Ekolsundista niitä metsävuohia ja kuusipeuroja, joita siellä elätettiin metsästäjien luotia varten! Lavilan metsät saattoivat talvisaikaan tarjota saarretun karhun sekä kaikin ajoin ilveksiä ja kettuja, mutta kesä-aikana ei ollut muuta arvollista metsän-otusta kuin sen hirvet. Hirvenjahti oli mitä sopimattomin siihen vuoden aikaan. Mutta, mitä tehdä? Koska peljättiin, että hirvilaumat olivat harventuneet entisvuosien säälimättömistä metsästyksistä, niin lähetettiin Lauri Palikka hyvissä ajoissa väkensä kanssa hankkimaan tietoa, olivatko läheisyydessä, sekä, jos mahdollista, vartioimaan niitä kohtia, joittenka kautta sopi arvata heidän karkaavan etäämmälle rauhallisempiin metsämaihin.

Palikka sai kolmenkymmenen hevosmiehensä kanssa vaikean tehtävän. Hirvet olivat kesä-aikana hajonneet moniaalle, Kokemäelle, Säkylään ja Yläneelle päin. Hänen ei olisi onnistunut ajaa kymmentäkään noita vankkoja eläviä määrättyyn metsästyspaikkaan, ellei hän olisi ottanut mukaansa poikaa, joka oli oppinut osottelemaan kaikkia metsän-asukkaita. Tuo pieni hoikka kaksitoista-vuotias poikanen oli noista kolmestakymmenestä ratsastajasta kaikkein hurjapäisin. Hän raivasi itselleen tietä soitten ja pensastojen lävitse, joista ei kukaan muu olisi päässyt kulkemaan; hän osotteli naarashirven houkutus-ääntä sekä lintujen ääntä poikasilleen ja poikasten emilleen niin eksyttävän luonnollisesti ja niin läpitunkevan pitkältä, että metsän korskeat, uljaat elävät antoivat itseään pettää ja palasivat Lavilan seuduille, jossa olivat kuulleet tuon pettävän äänen. Kolmantena päivänä saattoi tallimestari ilmoittaa, että hän luuli olevansa varma kolmestakymmenestä hirvestä.

"Hyvä", sanoi sotamarsalkka, "huomenna sitä nähdään. Minä otaksun, että kuudella on olopaikkansa meidän metsässä. Yhden kultarahan annan sinulle joka hirvestä minkä kuudesta alkaen ammumme, mutta jos kuutta vähemmin saaliiksemme tulee, niin varo kaulaasi."

Lavilan juhlapäivä alkoi pilvisenä, mutta sehän useimmiten kesäsydämmenä ennustaa keskipäiväksi auringonpaistetta. Kello kymmenen, kun matkue turusta läheni, pilvetkin hajosivat pois. Oli pitkä jono vaunuja ja ratsastajia. Pietari Brahe ei ollut mikään tuhlaaja, hänen säästäväisyytensä meni välistä monen mielestä liiallisuuteenkin, mutta kun hän esiintyi ylimyksenä, ymmärsi hän sen oikein tehdä. Talvimatkallaan, jonka hän teki erämaitten läpi Käkisalmeen, ei hänellä ollut seurassaan useampia, kuin mitä mukavasti saatiin yöksi mahtumaan tilavaan talonpojan tupaan. Kesämatkallaan Poriin, oli hänellä muassaan kuusikymmen - miehinen ratsastajajoukko, kaksitoista aatelista hovipalveliaa sekä ruhtinaallinen palvelia-seurue, ja vielä lisäksi kreivinnansa, Kristiina Katarina Stenbock, jota Turun seudun lukuisa aatelisto seurasi ja monta muuta mahtavaa kutsuttua vierasta, joitten muassa myöskin hovi-oikeuden presidentti, herra Juho Knuutinpoika Kurki. Kyllä oli Juho Kurkikin mahtava, mutta tämä uusi kenraalikuvernööri oli häntä vielä päätään mahtavampi ja vaikka Kurki ylläpiti hovia Turussa, niin olihan Pietari Brahekin esi-isiensä Visingsöössä oleviin muisto-patsaisiin antanut piirtää "rexit", hän hallitsi.

Tätä loistavaa seuruetta, jossa oli enemmän kuin 200 vierasta, otti sotamarsalkka Lavilan rajaportilla vastaan sotilaan yksinkertaisella tavalla. Kivulloisena ja ennen aikojaan — 40 vuotisena harmaaksi käyneenä istui hän hevosen seljässä, vaikka luuvalo häntä vaivasi; hän menetteli luuvalon kanssa samoin, kuin puolalaistenkin: viskaa ne ojaan, eteen päin! Jalkaisin käydessään Aake herra jo kulki selkä koukussa ja laahaavin askelin, mutta päästyään satulaan, istui hän siinä vieläkin kuten pronssiin valettuna; siinä oli hän vielä tuo entinen lumi-aura. Nuori Klaus herra, joka nyt oli kahdeksanvuotias, ratsasti suosikkinsa Piilin selässä, ja Piili, joka oli opetettu aikakautensa parhaassa ratsastuskoulussa, keikotteli itseään ikään kuin se kokonaan olisi unhottanut olevansa syntyisin alhaisesta sukuperästä Kaskaksen torpasta. Lauri Palikka seurasi talon kuuden, parhaassa varustuksessa olevan ratsumiehen kanssa sotamarsalkkaa.

Brahe ajoi kreivinnansa kanssa raskaissa, neljän hevosen vetämissä kuomivaunuissa, joiden katoksessa kultaiset kreivilliset kruunut välkkyivät. Hän oli silloin parhaassa miehuuden iässään, 35 vuotias, komeavartaloinen, voimakas ja lempeä. Hänen kasvojensa sävy ilmaisi tuota jaloutta, järkevyyttä ja lempeyttä, jota maalarin pensseli ja kuvanveistäjän taltta ovat jälkimaailmalle säilyttäneet. Hänen pitkät hiuksensa valuivat uhkeissa kiharoissa alas hänen pitsikauluksensa päällitse, ja hänen matkavirttänsä kiinnipidikkeenä oli yksinkertainen kultasolki. Kreivinna oli neljä vuotta häntä nuorempi, ja hänellä oli Stenbockin suvun pontevat, mutta miellyttävät kasvonpiirteet. Hän seurasi rohkeasti miestänsä tämän pitkille matkoille Suomen erämaihin.

Matkajono seisattui. Hovitavan mukaan olisi kreivi Tottin täytynyt astua alas hevosen seljästä suudellaksensa kreivinnan kättä, matta Aake herra istui paikallaan. Eipä luuvalon keihäänpistos koskaan tullut sopimattomampaan aikaan kuin nyt. Tuo kursasteleva tervehdys tuli hyvin lyhyeksi. Matkaa jatkettiin kunniaporttien läpi ja ratsaslippujen liehuessa sekä puolen Eurajoen väestön näitä vieraita katsellessa.

Eipä aivan ilman vastuksia perille päästy Lavilan taloon. Pikku Klaus herra, joka oli kovin halukas näyttämään tälle loistavalle seurueelle ratsastustaitoansa, painoi pienet kannuksensa niin urhoollisesti Piilin kylkiin, että tuo nuori hevonen, irstas ja tottumaton kuin oli noin suureen seuraan, menetti malttinsa. Ratsastaja antoi sen tanssia kreivillisten vaunujen vieressä, mutta kovaksi onneksi vaunujen pyörät koskivat Piiliin ja tämä lähti karkaamaan maantietä pitkin sotamarsalkan omaan tunnettuun tapaan, surkeilematta ketään, jolla oli käsiä tahi jalkoja menetettävänä. Epäjärjestys syntyi, kirkunaa kuului katselijain joukosta. Yksi palvelioista tuli kumoon ratsastetuksi ja nostettiin ylös käsivarsi jäsenrikkoisena. Tämä oli presidentin loistavasti puettu hovimestari Antonius Pape.

Lauri Palikka sai viittauksen lähteä tuon karkaavan hevosen jälkeen. Silloin kuului vihellys: Piili seisattui korskuen, ja kaappien santaa oikeanpuolisella etukaviollaan. Taaskin kuului vihellys ja tuo peljästynyt hevonen antoi ottaa itsensä kiinni ilman vähintäkään vastusta, vaikka se vielä vapisi joka jäsenessään. Bennu taputteli suosikkiansa kaulalle ja talutti sitä rauhallisesti ohjista. Mutta pieni Klaus vastusteli.

"Päästä ohjat! Minä kyllä pysyn satulassa, minä tulen itsekkin toimeen!"

Bennu ei käskyä totellut ja sai sivalluksen tuon pienen herran piiskasta. Tämä koski molempien poikien kunniaa näin suuren yleisön edessä. Bennu tarttui piiskaan ja viskasi sen kauas aidan ylitse ja talutti Piiliä yhä ohjista. Häpeästä ja vihasta raivostuneena hyppäsi pieni Klaus satulasta alas ja hyökkäsi nuoren tullimestarinsa kimppuun nyrkin ja kynsin, noitten lukuisain katselijain suureksi huviksi.

Kaskaksen torpan poika, joka oli vastustajaansa neljä vuotta vanhempi, oli kuitenkin niin ymmärtäväinen että hän ainoastaan suojeli itseään kyynäröspäällään, mutta hänellä ei ollut kyllin älyä pysymään vakaana. Pikku Klaus näki hänen nauravan kaikkien noitten ympärillä olevien muassa ja kirkasi nyt kahdeksan vuotensa koko kunnianhimoisella voimalla:

"Mene pois! Mene pois! Minä ajan sinun pois, sinä et enään saa tullimestarinani olla!"

Lauri Palikka tarttui pitkittä mutkitta Piilin ohjiin ja talutti sen taloon. Kanuunajyrinät ja vaskitorven tärinät alkoivat lausua Suomen kenraalikuvernöörille tervetuliaisia Lavilan taloon. Ei kukaan ajatellut kahta riitaista poikaa. Lavilalla oli syynsä olla puettuna morsiuspukuun. Uhkeat teltat olivat pihaan asetetut 12-miehinen rakuunajoukko ja 24 miestä Turun läänin jalkaväkeä otti vieraita vastaan. Aake herra kiipesi suurella vaivalla satulasta alas ja kurkotti kättään avuksi kreivinnalle hänen astuessaan vaunuista. Hoviherrat, jotka olivat Suomen vanhimpaa aatelistoa, pitivät jalustimia. Kun vieraat vietiin asuinhuoneisiin märkäpukujansa järjestämään, tuli toisia hovipalvelioita tuoden esiin hopeaisia pesuastioita.

Jotakin kuitenkin puuttui tässä vastaan otossa; Lavilassa puuttui emäntä. Aake herran ensimmäinen vaimo, Sigrid Bjelke, oli lähtenyt tästä maailmasta neljä vuotta sitten, lahjoitettuansa miehelleen kolme poikaa, joista ainoastaan yksi, pieni Klaus oli jäljellä. Eräs historiassa tuntematon vanha täti, rouva Elin, toimitti emännän virkaa Aake herran talossa, mutta vetäytyi kainosti pois näkyvistä vieraitten tultua. Hän oli noita vanhan-aikuisia rouvia maalta; jotka eivät koskaan ole oppineet hovitapoja, hän puhui huonoa ruotsia ja saattoi ilmaista sydämmensä ajatuksen ainoastaan äidinkielellään, joka oli suomi.

Aake herra oli kyllä käsittänyt, että tämä oli puutteellisuus hyvin järjestetyssä talossa ja oli, vaikka kivuloinen, kuitenkin jo pari vuotta ollut kosioimistuumissa. Huhu kertoi, että nuoret suomalaiset neitoset, jotka lähemmältä olivat nähneet tuon tuiman leskimiehen koukistuvan kipujensa vallassa, pitivät häntä sopivampana istumaan satulassa, kuin seisomaan vihkituolin ääressä, ja olivat, pelkäämättä hänen sankarimainettansa, antaneet hänelle rukkaset. Mutta Aake herra ei ollut se mies, joka tuommoisesta olisi säikähtynyt. Hän kohotti pelottomana silmänsä mahtavimpiin, mitä Ruotsissa löytyi, tuohon siihen aikaan 28 vuotiseen Kristiina Braheen, joka oli Pietari Brahen sisar, sekä nykyään hänen Ruotsiin jääneitten lastensa holhojana. Kristiina neiti oli todellinen Brahe-tytär. Siinä mahtavassa suvussa oli valtioviisaus päättäjänä, sydän sai alistua sen mukaan, ja siis jätti Kristina veljensä haltuun vastauksensa kosialle. Pietari kreivi punnitsi, mutta havaitsi sotamarsalkan, herra Aake Henrikinpoika Tottin kaikkine kuninkaallisine verineen jotenkin köykäseksi. Brahe-tyttären olisi tullut kirjoittaa myöskin miehensä esi-isien hautakiviin rexit. Tott saattoi puolustuksekseen viitata Eerikki XIV ja kuningatar Kaarinaan, mutta juuri kuningatar Kaarinan kruunusta ja hänen laillisista perillisistään oli Ruotsin mahtavalla aatelistolla epäilyksensä.

Aake herran ja Kristiina Brahen naimiskaupasta oli kreivien kesken puhuttu jo enemmän kuin vuoden, silloin, kun Lavilassa tuli verrata ylimystä ylimykseen. Rikkaudessa ei Lavilan herra likimainkaan saattanut vertoja vetää Visingsborgin herralle, eipä edes Laukon omistajalle Juho Kurjelle. Mutta jotakin sitä tällaisessa tilaisuudessa tuli uhrata. Säästäväisyys ei kuulunut sotilaan ansioihin.

Kello 11 oli tavallinen päivällis-aika. Pitkät pöydät täynnänsä monenlaisia ruokalajeja olivat talon ruohopihaan asetettuna ja odottivat rukouksen ja virren loppumista. Ruoat ja juomat eivät olleet lasketut hienojen särpiöitten vaatimusten varalle. Kaikki oli tukevaa, sellaista kuin sen tuli olla aikakaudella, joka tarttui Eurooppaa kaulukseen. Herra Aake Tottin päivällisistä ei ole säilynyt sellaista pitkää ruokaluetteloa, kuin monesta muusta kuudennentoista vuosisadan pidoista, mutta kyökkimestari Tukholmasta ei ollut maustimia säästänyt tehdessään noita tukevia ruokalajeja, jotka olivat ajan maun mukaisia. Kuningatarliemeen, joka oli hauista keitetty, pantiin kovaksi keitettyjä munan ruskuaisia, mantelipaltukoita, sipulia ja neilikoita. Häränpaisti oli, ennen kuin se paistettiin vartaassa, vuorokauden ollut upotettuna valkoiseen viiniin, jossa oli sitrunan liuskoja, ja tuotiin esiin pippuroittuna, sekä makusienen ja kapriksen höystämänä. Myöskin keitetty lohi oli siansilavalla silavoittu: metsot, kyyhkyset ja kaposet, jotka olivat kaksitoista tuntia kiehuneet, tuotiin esiin runsaasti koristettuna ajuruoholla, sipulilla, persiljalla, pomeranssilla, öljy- ja kirsikkamarjoilla. Kotona kasvaneet musseroonit ja langassa kuivaneet morskasienet koristivat kalaa ja paistia. Peuranlihasta ja peltopyistä tehty piirakka ei myöskään saanut puuttua, vaikka odotettiin jahdista runsaampia saaliita. Jälkiruokia kannettiin sisään monenlaatuisia, myöskin hillottuja ruusunlehtiä mansikkaviinin kanssa; muita viinejä juoksi virtanaan. Aika oli sotainen leivoksiin asti, jotka mielistelevällä tarkoituksella kuvailivat Würtzburgin valloitusta vuonna 1631, jossa sama tykinkuula peitti sekä kuninkaan että kreivi Brahen soralla.

Musiikki oli tuotu Turusta. Kolme valkoisiin vaatteisiin puettua murjaania Ekolsundista olivat kreivin, kreivinnan ja presidentin passarina, yksi kunkin nojatuolin takana. Kaksi Hämeenmaasta tullutta kääpiötä kaasi hienoa juomaa hopeapokaaleihin. Kreivinna havaitsi kuverttinsa alla vihon mitä kauniimpia hollantilaisia tulppaaneja, joita hienot kultavitjat, otetut Puolassa jossakin ryöstötilaisuudessa, yhdistivät. Vitjat olivat taidokkaasti liljan muotoon valetulla hopeaneulalla, joka myöskin oli sotasaalis, kiinnitetty tulppaaneihin. Isäntä esitti tykkien paukkuessa kolmessa lyhyessä, kankeassa puheessa maljan hänen majesteetillensa kuningattarelle ja hänen urhoolliselle sotajoukollensa, kreiville ja kreivinnalle sekä presidentille ja muille vieraille.

Lukuisa seurue kestittiin eräällä talon lähellä olevalla niityllä. Hevoset olivat laitumella yhdellä noista kauravainioista, joita Lauri Palikka nimitti maanviljelysroskaksi.

Yhden tunnin lepo-ajan kuluttua torvet taas toitottivat, jahti piti aljettaman. Vieraat, myöskin naiset nousivat hevosen selkään. Mutta se, jonka ei onnistunut satulaan kiivetä, oli kaikista enimmän kiitetty ratsastaja Aake herra itse. Hän oli tuhlannut jättiläisvoimiansa, samati kuin hänen Kuninkaallinen iso-isänsä teki Eskilin salilla, rahastohuoneella. Varmin saalis hänen sotamatkoiltaan, luuvalo, ei oikein hyvin sopinut hispanian viinin kanssa yhteen, vaan koukisti tuon voimallisen polvitaipeen melkein niin suippunurkkaiseksi kuin Eurajoen lumiaura. Grebinin sankari taisteli vihollisensa kanssa niin, kuin ainoastaan Aake Tott saattoi taistella, hän ärjyi kuten prikaattiansa komentaessaan, mutta eipä hänen onnistunut satulaan päästä. "Hihnapaarit tänne!" Ja vähää ennen sitä aikaa, jolloin Juhana Banér hihnapaareissaan sai kaikki keisarin sotajoukot pettymään, kannettiin toinen tuon suuren kuninkaan oppilaista yhtä murrettuna, mutta yhtä voimattomana metsästämään Lavilan metsiin.

Metsästäminen kuului päivän ohjelmaan ja metsästämän sitä piti. Brahe oli liiaksi valtiomies rakastaaksensa sotilaan hurjaa leikkiä, mutta hän oli kuitenkin tarpeeksi aatelinen rakastaaksensa urheilua. Koirat laskettiin irti, hirvet ajettiin niille paikoin jossa metsästäjät niitä odottivat. Lauma läheni, laukaukset täyttivät ilman sinisillä savupalloilla ja kaiku palasi monikertaisena vuoristosta. Tuota pikaa nuot vauhkot eläimet olivat kadonneet metsikköön, jossa niiden monihaaraiset sarvet pirstailivat oksia ja pensastoja. Veriset jäljet ilmaisivat, että usea luoti oli sattunut. Kunnia oli pelastettu, mutta saalista ei saatu. Ainoastaan yksi uljas koirashirvi jäi paikalleen, sen oli kreivi Brahen luoti kaatanut.

Aake herran ääni siinä kun hän oikoili hihnapaarissaan, kykenemättömänä käyttämään asetta, voitti torvenkin äänen: "Chargez! Poursuivez! Par force! lei. Diana, lei!" ja sotamarsalkka osoitti sinne päin, johon lauma oli kadonnut. Vieläkin kerran tunnettiin tuo sama ääni, joka Grebinin luona oli komentanut: "Hakkaa päälle!"

Metsästäjät ajoivat täyttä laukkaa sinne päin mihinkä oli osotettu, mutta Lavilan metsät olivat taajat ja hirvet enemmän kotiutuneet ja tottuneet liikkumaan siellä kuin ratsastajain hevoset. Kahden tunnin rasittavan taistelun jälkeen kaatuneita puita, vuorenrotkoja ja pensastoja vastaan palasivat metsästäjät väsyneinä, saaliina ainoastaan kaksi ammuttua hirveä, toinen niistä vielä vasikkamainen.

Aake herra ei ensinkään hillinnyt pahaa luontoansa.

"Minä hirtän tuon Palikka lurjuksen korkeimpaan kuuseen, mihin milloinkaan on niiniköyttä ripustettu. Kolmekymmentä pitkäsääristä roikkoa hän minulle lupasi rehellisen pyssyn kantaman päähän. Minä naulaan hänen korvansa koirankoppani päälle."

"Metsästyksemme on onnistunut mainiosti, vuoden aikaan katsoen", intti kreivi Pietari, valmiina selittämään tappiota voitoksi. "Hyvä sotamarsalkkani, minä antaisin vaikka Visingsborgin Lavilasta, joll'emme me Loka- tahi Maaliskuussa olisi ampuneet noita jaloja eläimiä kolmeakymmentä tässä mainiossa metsästysmaassa."

Kreivinnan ympärillä syntyi jonkunlainen hälinä. Hän oli kantanut päivällisillä saatua kukkavihkoansa rinnallaan ja ratsastaessaan kadottanut tuon kallis-arvoisen muiston sekä sen muassa olevat kultavitjat ja hopeaneulan.

Sitä etsittiin, mutta turhaan. Jahti ei hetikään onnistunut niin hyvin, kuin sen toimeenpaniat olivat toivoneet, mutta sotilaan täytyi olla valmis ottamaan vastaan onnen vaihteluja. Sitä saattoi kuitenkin pitää voittona, että mahtavin vieras palasi palkinnon saajana.

9. Wittstockin Muisto.

Voitto kuivaa monet kyyneleet.

Metsästämästä tultuaan Aake herran täytyi vähäksi aikaa jättää vieraansa, mennäksensä suopursuista valmistettuun kylpyyn. Hänen ylhäiset vieraansa olivat asettuneet eri ryhmiin, nuoremmat leikkimään. Paitsi jo mainituita sekä montaa mainitsematonta nähtiin täällä presidentin tyttäret Kristiina ja Beata Kurki, vapaaherratar Brita De la Gardie Lempin saaresta, rouva Beata Uggla syntynyt Wachtmeister Brödtorpista Klaus poikansa kanssa; rouva Katariina Bjelke, syntynyt Fleming Suitiasta; neidet Kaarina ja Sigrid Horn Joensuusta; neidet Saara Skytte ja Elsa Duvall; tuo yhdeksäntoista-vuotias Herman Klaunpoika Fleming Louhisaaresta, joka sittemmin kohosi amiraaliksi ja valtaneuvokseksi; Arvid Yrjönpoika Horn Kankaisten kartanosta sekä Kärkisistä nuori Henrikki Hannunpoika Lindelöf, jonka näinä päivinä piti purjehtiman Saksaan. Kreivi Brahe ja presidentti Kurki istuivat teltassa keskustellen Suomen hallituksesta.

"No siis", sanoi kreivi, "te tunnette hovioikeuden asessorimme, Henrikki Teitin. Minä asettaisin hänen ensimmäiseksi vuorimestariksi tässä maassa. Kas tuossa nuori Lorentz Creutz. Pari sanaa Lorentz! Sanotaan, että sinä ai'ot kohota korkealle maailmassa."

Nuorukainen kumarsi ja vastasi hymyillen:

"Teidän armonne luvalla, tahdon parastani tehdä. Vanha noita Tyrväästä on ennustanut, että minä olen kerran lentävä ilmaan sotalaivan muassa." [Lorentz Creutz, sittemmin Turun maaherra, valtaneuvos ja amiraali, lensi ilmaan 800 miehen muassa "Kruunu" nimisen amiraalilaivan kanssa meritappelussa Ölannin luona Kesäkuun 1 päivänä 1876.]

"Hyvä. Minä tahdon tuota estää lähettämällä sinun syvimpiin kaivoksiin, mitä löytää saatat. Laita itsesi valmiiksi lähtemään tulevalla viikolla etsimään vuorimalmia. No? Miksikähän Jumala olisi tehnyt tälle maalle näin kovan vuorivuoteen, ellei pannaksensa jotakin näitten vuorien sisään?"

Nuorukainen suostui heti ja sanoi olevansa valmis lähtemään. Hän kelpasi kaikkiin, ehkä vähimmän valtioamiraaliksi.

"Tämä maa", jatkoi kreivi Juho herralle, "antaa ulos enemmän tavaraa, kuin sen itse milloinkaan tarvitsee ottaa vastaan, missä toisin tapahtuu, ei sellaista taloudenhoitoa voi puolustaa. Se on nyt hunningoille jätetty, mutta asettakaa se kuntoon, niin sitä sopii panna Euroopan kuningaskuntien rinnalle eikä vähempiin tarvitsekkaan verrata."

"Teidän armonne on täällä hyvän alun aikaan saanut", lausui presidentti kunnioittavasti. "Ensimmäinen maamittari asettaa rajapyykit, ensimmäinen jahtimestari ottaa vaarin metsistä ja metsän-otuksista — ja — suvaitseeko teidän armonne luoda silmäyksen tuonnepäin? — ensimmäisen postin aisakello kilisee maantiellä!"

Se oli todellakin ensimmäinen posti, asetettu Ruotsiin 1636 ja Suomeen 1638, joka täristeli siitä ohitse heiluvilla rattaillaan Turusta Poriin. Samaan aikaan asetettiin ensimmäiset kestikievarit. Nuot vähäpätöiset täristelevät postirattaat vuodelta 1638 olivat rientävänä askeleena kaksi vuosisataa eteen päin.

"Kuningas vainaja, Jumala häntä palkitkoon, on alkanut tämän työn perustamalla hovi-oikeuden, koulut ja neljä kaupunkia", vastasi Brahe katsellen levollisella, lempeällä ja viisaalla katseellaan. "Siinä missä minä saatan panna lisäksi nurkkakiven, tahdon minä Jumalan avulla koettaa sitä tehdä. Saattehan itse jugeerata mitä aspektia täällä on odotettavana. Tämän maan kansa on urhoollinen sodassa ja kun heistä joku tulee ulkomaalle, saapi hän aikaan enemmän kuin kolme muuta, mutta täällä kotona he uunin takana kuorsaavat, että hirsiseinät tärähtelevät. Minun tuumani on, että ensin heidän täytyy saada koko raamattu suomenkielisenä ja sitten pitää tänne asetettaman academia, muuten ei heistä koskaan kansaa synny."

"No niin, jos tässä Jumala rauhaa suopi sekä parempia aikoja ja tilaisuutta", virkkoi presidentti miettivästi.

"Niin", sanoi kreivi hymyillen, "noin te sanotte, hyvät herrat, kaikki, niin monta kuin teitä on. Luuletteko te, että meidän isäntämme, sotamarsalkka, siinä kun hän makasi hihnapaarissaan luuvalon musertamana, odotti parempaa aikaa ja tilaisuutta kylpyyn mennäksensä? Taikka odotatteko te parempaa tilaisuutta antaaksenne kasvattaa poikaanne Knuuttia, joka muistaakseni nyt on kuusitoista-vuotias, viisaudessa ja aatelisissa urheiluissa. Ei, suokaa anteeksi presidentti hyvä, minä luulen varmaan, että halukkaammin lähetätte hänen tänään kuin huomenna koulumestarin kurituksen alle. Tätä kansaa nimitettäköön myöskin kuusitoista-vuotiaaksi, koska se ihmeellistä käsivoimaa on valtakunnan palveluksessa osottanut. Ja sehän on vielä paljoa enemmän kuin teidän Knuuttinne rudis indigestaque moles, kuorimaton hirsi, josta kuitenkin saattaa tulla honkapalkki valtakunnan perustukseen. Lähettäkää se, kuten poikannekin, höylättäväksi, huolimatta siitä, näkyykö ajan taivaalla auringonpaistetta taikka sadepilviä!"

"Papistoa tässä maassa kyllä tarvitsee sekä höylätä että pestä", myönsi Juho herra. "Olihan meillä vastikään hovi-oikeudessa eräs asia esillä, jossa kappalainen Andreas oli veriin lyönyt lukkarinsa sekä viskannut vaimonsa kaivoon, kun tämä oli häntä haukkunut patajuopoksi."

"Papit ja tuomarit, voudit ja talonpojat, kaikki ovat he yhtä maata ja juurta! Katsokaatte tuonne niitylle! Eivätkö he siellä ole päissään yhdessä rypäässä, ampuvat pilkkaan toinen toiseensa nuolilla? Ja sauhu, joka liehuu tuolla ratsumiesten kypäräin ylitse? Onko se nuotio, jonka ovat sytyttäneet lämmittääksensä itseään keskikesällä? Tupakkapiippuja ne ovat, joita nuot sotarosvot ovat muassaan tuoneet Saksasta. Ja nyt he opettavat maalaispoikia juomaan tupakkaa [ensimmäinen nimitys tupakan polttamiselle], kuten savupiiput. Semmoinen heihin menee pikemmin kuin Jumalan kymmenen käskyä. Perustakaa academia; ei tässä vähempi auta."

"He eivät enään rähise, he kuuntelevat erästä miestä, joka on kiivennyt kivelle. Hän kertoo heille jotakin…"

"Kuunnelkaamme mitä hän kertoo!" sanoi kreivi. "Nahkavarustuksesta päättäen, hän kuuluu Turun läänin ratsumiehiin."

Nuot puolipöhnäiset miehet tuolla niityllä, eron saaneet ratsumiehet, palveliat ja maalaiset, olivat huvitelleet itseään ajan mukaisella huvilla. Vielä käytettiin usein jousia metsästysmatkoilla ruudin ja lyijyn säästämiseksi. Nyt ampuivat he pilkkaan toinen toiseensa tylppäkärkisillä puunuolilla, ja tehdäksensä tuota huvia vielä täydellisemmäksi, käärittiin nuolien ympäri rohtimia, jotka ampuessa sytytettiin palamaan. Toinen mies toisensa perästä astui vapaa-ehtoisesti maalipilkaksi ja suojeli kasvojansa parhaalla kilvellä minkä sattui läheltä saamaan: hulikankannella, kuusen-oksalla, tahi heinäsäkillä. Jota useampia raamuja, poltettuja lakkia ja kärvennettyjä partoja, sitä hauskempi. Eräs poika oli leikin sankari. Hoikka ja notkea kuin oli, ylenkatsoi hän kaikkia muita suojeluskeinoja paitsi variksen-räikkää, jonka hän otti kilvekseen; hänen silmänsä oli niin tarkka, että hän edeltä päin arvasi nuolen suunnan, kumartui sivulle päin ja pääsi melkein aina vapaaksi; kaksi kertaa kuitenkin häneen osui. Ensi kerralla kärventyi hänen leukansa ja toisella hänen oikea kätensä. Kylläpä ne haavat kirvelivät, mutta poika näyttäytyi ikään kuin hän ei olisi millänsäkään ollut. Kun nuoli vahingoittamatta viuhui hänen liehuvan mustan tukkansa ohitse, rätisteli hän voitonriemulla tilapäistä kilpeänsä, ja katseliat yhtyivät häneen äänekkäillä riemuhuudoilla.

Mutta nyt esiintyi miehuullisempi sankari, eräs partainen, tanakka, harteva korpraali Turun läänin hevosväkeä, jota nimitettiin Taaviksi. Hän oli kotoisin Eurajoelta, jossa häntä nyt vanhat tuttavat ympäröitsivät. Hän oli kotiin lähetetty sotamiehen pestausta varten ja uhkeili nyt mustassa nahkavarustuksessa ja täydessä sotapuvussa, tehdäksensä poikiin suurempaa vaikutusta. Sitte kuin tuo musta sotavaris nauraen oli ottanut vastaan muutamia palavia nuolia, ilman muuta kilpeä suojana, kuin kyynäröspäänsä ja nahkavarustuksensa, kehotettiin häntä kertomaan jotakin sodasta. Hän kiipesi kivelle ja kokosi ympärilleen kuuntelevan joukon. Hän oli aikansa ilman myrskylintu, raesateen räiske kaukaisilta mailta, kaiku noista etäällä olevista torventoitotuksista, jotka panivat Euroopan vapisemaan, mutta jotka täällä haihtuivat surkean hupaisaan kansansatuun.

Nuot mahtavat herrat olivat puhujan huomaamatta raivanneet itselleen tien hänen läheisyyteensä ja kuulivat hänen jatkavan puhettaan suulaasti suomenkielin sekä nimiä väärennellen siten, että olisivat aivan käsittämättömiä, ellei pantaisi tekstiin muistutuksia.

"Niin, pojat, siellä me istuimme eräässä kaupungissa, jonka nimi oli Parkki eli Pirukas [Parchim], en sitä niin tarkoin muista, mutta Mäkelässä [Mecklenburg] se vain oli. Hatsi [kenraali Halzfeld] ja saksilaiset seisoivat Pirilin [Perleberg] luona hulikassa, jossa kansi oli päällä ja nappula edessä. Nuuski tänne päin, sanoi Paneeri [Juhana Banér.] Hatsille, niin saanpa nähdä, onko sinulla piimää hulikassa. Mutta mitäpähän! Minä viihdyn paraiten täällä voissa, sanoi Hatsi. No niin, me näimme nälkää, me. Talonpoika tonki maata, etsiäksensä mädännyttä nauriinvartta, sotamies sai homehtuneen ruisleivän-puolikkaan, happamia omenia ja sadevettä niin paljo, kuin hän juoda jaksoi. Vaikka vain, eihän omenia saa joka päivä. Saksalaiset, jotka olivat muassamme, tunsivat makkaran hajun hulikasta ja rupesivat karkaamaan. Tämä käy päin Helsinkiä, sanoi Paneeri; hän piti enemmän viinistä kuin sadevedestä. Pojat, sanoi hän, tarvitsevat jotakin syödäkseen. Sitte valloitimme Vaavelin [Hafvelsberg] ja kaapimme hiirenruokaa viljalaareista, mutta muutamat söivät akanoita.

"Nähkääs", jatkoi Taavi, "silloin meillä Hatsin ja vurstin [Saksenin vaaliruhtinas] mielestä oli liian hyvä oltava ja he menivät meidän tiellemme Kräkkeniin [Schreckenberg, Wittstockin länsipuolella]. Nyt heidät töffeli [der Teufel] ottaa, sanoi Paneeri, me marssimme Kräkkeniin. Älä ole hullu, sanoi Pekka ja Paavali. Lessle ja Lennartti [skotlantilainen Lesslie ja Lennart Torstenson] kehottivat: menkää päälle vain pojat! ja me menimme… Odottakaatte vähän, minä selvitän teille. Tässä on sentti ollepatalissa [tappelujärjestyksen keskirinta — (Centern i ordre de bataille)]. Tässä seisoo Lessle skotlantilaisten, saksalaisten, ruotsalaisten ja viipurilaisten jalkaväen kanssa. Tuolla kauramaassa on oikea siipi, ja siellä ratsastaa Paneeri sekä Lennartti ja minä Turun läänin hevosväen kanssa. Everstimme nimet olivat Pelti ja Wittenpersi [Thuure Bjelke ja Juhana Wittenberg]. Jumala varjelkoon herra everstejä, he eivät ujoja olleet! Täällä talon luona on vasen siipi, Uusmaalaiset Toolhanssin ja Kingin [Stålhandske ja skotlantilainen King] komennon alla. Nähkääs nyt, Kräkkenissä ei ollut olvitynnyriä kuten täällä, siellä oli katajia ja märkiä sammalia, sillä Toolhanssi aikoi piirittää Kräkkenin sekä purra niitä selkään, jotka meille hampaitaan näyttivät. Servi [Reservi] seisoo tuolla maantien takana… Annappas potti tänne, Antero; olen saanut ruudinsavua kurkkuuni. — No niin", jatkoi puhuja, kun hän ensin oli kurkkunsa viruttanut ruudinsavusta, "Hatsi seisoi tuolla vuoren luona, hän ja vursti kolmenkolmatta-tuhannen miehen kanssa, ja meillä oli kuusitoista-tuhatta. Tuolla on Kräkkeni, ymmärrättekö: tykkejä, voi, voi, kuten rätiseviä puita palavassa uunissa, kun liekki tulee muurista ulos! Me käännyimme riihelle päin ja jalkaväki kiipesi Kräkkenin päälle. Toisessa kädessä ase, toisessa pensaat, juuret, liukas suopa se oli, toisinaan kuperikeikka, toisinaan mies jaloilleen taas. Hui siinä se tuli koko variksenpesä päällemme, kolme yhtä vastaan; siellä kelpo mies pikemmin tuli alas, kuin hän ylös päin oli kiivennyt. Hakkaa päälle! sanoi Paneeri; ja me hakkasimme. Hakatkaa vielä kerran! sanoi hän, jaa herra kenraali! Kolmas kerta; Paneeri ratsasti muassamme. Neljäs kerta; Lennartti ratsasti muassamme. Viides kerta; Paneeri ja Lennartti ratsastivat kanssamme, tänne päin, tuonne päin, kirves kaasi kaskea, viikate nurminiittyä. Tuli syttyi takanamme metsässä… tuolla kauramaan takana! Hii vain! Keihäitä edessä, kuulia takana. Lessle ratsasti päälle, sentti apuna. Pum, niin, nyt saimme hengähtää juuri sen verran, että hevonen olisi ehtinyt kaivosta juoda. Kuudes kerta hakkaa päälle! Jaa, herra kenraali. Seitsemäs kerta… tuhat tulimmaista; hevoset olivat valkoisessa vaahdossa! Kahdeksas kerta… ratsastajat hengästyksissään vetivät ilmaa sisäänsä kuten sepän palkeet. Kaikki vuosimme verta, minäkin, keihäs meni tästä olkani lävitse, hevoset vuosivat verta… Briita, siellä kaatui Heikki poikasikin, urhea poika, oiva mies, rehellinen rakuuna, kaatui kuten sulhanen morsiamensa puolesta tanssissa… Kuulkaatte, sanoi Paneeri; kuka tahtoo kanssani kuolla Kristiina kuningattaren ja vanhan Ruotsin puolesta? Herra kenraali, eläköön Ruotsi, ja vanha Suomi! Yhdeksäs kerta… hevoset kompastuivat kuolleisiin, yhä oli edessämme kuolleita, kuolleita vain… ratsastajat kaatuivat satulastaan… Kymmenes kerta… meitä ei tuhannesta ollut sataakaan jäljellä… Taavinkin jo oli loppu käsissä, kaikki musteni silmissäni, putosin kuin pyy kuusen latvasta. Antero, oletko maannut kuolleen hevosen alla?"

"He ratsastivat ylitsemme, siinä kuin verissämme makasimme. He huusivat: Toria! toria! [Victoria!] Rupesi hämärtämään illalla, veri vuosi, sade virtaili, yö tuli: toria! toria!… Mutta Kräkkenissä syntyi kirkuna. Oletteko nähneet susijoukon hyökkäävän halmepellolla olevaan lammaslaumaan? Sveden kommen! Sveden kommen! Sveden kommen! [Die Schweden kommen, ruotsalaiset tulevat!] Toolhanssi oli siellä Kingin kanssa… kaikki nurin niskoin, kaikki jalkoina, jalkoina, jalkoina vain, siinä nyt oli torian loppu! Servi tuli… me kaikki satulaan taas, rikki poljettuna, verisinä ja raajarikkoisina… Niin, pojat, meitä oli vielä muutamia niissä voimissa, että saatoimme nostaa jalkamme jalustimeen! Ja sitte ulos pimeyteen Hatsin ja lammaslauman perään… Jumala kanssamme! Ruotsalaiset tulevat! Keihäät selkään… tuossa yksi, tässä kaksi, siellä neljä… Kun oli niin pimeä, että puihin hakkasimme, palasimme takaisin. Mutta kun päivä koitti, ratsastimme kaikki, joilla hevonen oli, Toolhanssin muassa ja otimme vankia, lippuja, saaliita. Vursti ratsasti pakoon, kuru, kuru, että hänen pyöreä vatsansa kurisi! Ei koskaan se vursti niin sukkelaan ratsastanut, sitte kuin hän Reitelestä karkasi. [Breitenfeld. Taavin kertomus tarkoittaa Juhana Banér'in veristä ja loistavaa voittoa Wittstock'in luona Syyskuun 24 päivänä (Lokak. 4 p.) 1636, jossa Ruotsin sotajoukot kadottivat lähemmäksi 5000 miestä, mutta keisarilliset ja saksilaiset menettivät 11,000.] Me otimme hopeakannut ja kaiken hänen vaahtoavan oluensa… Kas se vasta olutta oli, pojat!… Kaikki heidän tykkinsä, kuormastansa, ruokansa, rahansa, sata lippua… kaksikymmentä keltasta tukaattia sain yhdestä… ja sitten tuli hyviä päiviä, sianlihaa, olutta ja viiniä, ja Paneeri joi ja Toolhanssi joi, ja Taavi joi, mutta sadeveden annoimme maahan juosta. Kas se vasta toria oli, pojat! Se oli hupaista. Me nauroimme paavia, nauroimme Hatsia, nauroimme vurstia… Eläköön kuningatar! Noh, kuka tahtoo tulla urheaksi mieheksi ja ansaita kaksikymmentä kultarahaa silkkirepaleesta?"

"Jaa, eläköön kuningatar!" Puhuja astui alas kiveltä, kuunteliain riemuhuutojen kaikuessa, ikään kuin voittaja, vähän iloisena, puoleksi itkusilmissä, jotenkin heltyneenä oluesta, mutta vielä enemmän taistelun verisistä muistoista, varmana siitä, että häntä ymmärrettiin sekä ehkä myöskin varmana siitä, että hänen onnistui saada täytetyksi noita harventuneita rivejä ratsasjoukossaan, joka nyt oli Pommerissa. Kuunteliat olivat, samati kuin puhujakin, runsasvaraisen kestitsemisen takia kadottaneet jörömäisen suomalaisen levollisuutensa; heidän nähtiin vuoroin itkein osottavan ratsumiehelle ystävyyttään sekä tuovan hänelle uusia olutruukkuja. Hän oli kuitenkin yksi heidän omaisistaan; kaikki olivat he nähneet hänet auran perässä kulkemassa, ennenkuin hän kruunun pukuun vaatetettiin, jossa hän sai sekä nähdä että kokea noin kummallisia asioita. Niin kyllä, niistä kahdestakymmenestä, jotka hänen kanssaan Eurajoelta lähtivät, oli hän ainoa, joka palasi; muutamia oli hän nähnyt vieressään kaatuvan taistelussa, toiset olivat kadonneet hänen näkyvistään sotalasaretissa tahi vankeudessa. Mutta hän oli kuitenkin yksi, joka oli jäljellä, ja minkä kunnian, mitkä rikkaudet olikaan hän voittanut! Miksikä ei joku toinen olisi saattanut tulla siksi, kuin hän oli tullut? Vahinko vain, että oli kovin vähän miehiä jäljellä, jotka olisivat kyenneet kiipeämään kruunun satulaan! Pojat, jotka eivät vielä olleet kahdeksantoista vuotisia, päättivät viipymättä sen tehdä.

Nuot molemmat herrat palasivat taloon; heidän sydämmessään vallitsivat monenmoiset tunteet. Molemmat olivat vanhoja sotamiehiä ja ymmärsivät panna arvoa voiton vaikutuksiin, mutta molemmat, tätä nykyä valtaneuvoksia ja valtiomiehiä, ymmärsivät myöskin, mitä sodat maksavat.

"Onhan toinen ääni torvessa nyt, kuin mitä täällä oli Nordlingin jälkeen", sanoi Brahe miettivästi. "Sota-onni on kuten lumilinnoitus Maaliskuussa — saatatteko taata tuleeko kylmä vaiko suoja? Näittekö äidin, jolle tuo mies kertoi hänen poikansa kuolemasta? Ymmärsinhän puheenne oikein? Ettekö siten sitä minulle selittänyt? Hän oli mielestäni köyhä vaivainen, mutta minä en kyyneltäkään havainnut hänen kuihtuneilla poskillaan. Olikohan nainen murheesta ja kurjuudesta tylstynyt? Kentiesi, kentiesi ei. Voitonriemu pyyhkii monet kyyneleet. Laskitteko nuot nuoret miehet tuolla, jotka vielä ovat jäljellä auran käyttämiseen? Minä ne olen lukenut: niitä oli noitten kahdensadan joukossa kaksitoista tahi viisitoista. Se on tämän maan perikato, Kurki. Hankkikaa meille rauha."

"Valtiokansleri hoitaa ulkomaan asioita Saksassa mielin määrinsä", vastasi presidentti olkapäitään kohottaen. Kurki oli kuten myöskin Aake Tott, Aksel Oxenstjernan vastustaja neuvoskunnassa.

Brahe oli vaiti. Hänpä lähetettiin Suomeen, jotta hän ei tulisi Oxenstjernan Tukholmassa olevaa puoluetta mahtavammaksi.

Aake herra oli suopursuilla vihtonut pois luuvalonsa, ja ilmaantui taas vieraittensa joukossa mitä kohteliaimpana isäntänä. Kosian täytyi esiintyä nuorena ja kekkeänä.

Illallinen syötiin kello seitsemän ja siinä tarjottiin päivän saaliista taidokkaasti valmistettua hirvenpaistia. Suurempi osa vieraista erkani, palataksensa valoisan kesäyön läpi sukulaisten ja tuttavien luo. Missäpä nuoriso erkanee toisistaan ilman lämpimiä tunteita? Henrik Lindelöf sanoi Saara Skytelle: Jos teiltä saan muiston mukaani sotaan, olen haavoittumatta oleva! Lorentz Creutz sanoi Elsa Duvallille: yksi loihtusauva teiltä minulle mukaani, ja minä olen löytävä kultaa kaikista Suomen vuorista! Sallimus, joka ani harvoin mukautuu nuorten unelmiin, antoi näitten molempien nuorten miesten pettyneellä toivolla ostaa elämänsä onnen. Henrik Lindelöf kaatui seitsemän vuotta tämän jälkeen sodassa ratsumestarina, mutta ei kuitenkaan ennen, kuin Saara Skytte oli tullut hänen vaimokseen. Lorentz Creutz ei löytänyt mitään kultaa Suomen vuoristoista, mutta hän toi jo vuonna 1639 Elsa Duvallin onnellisena vaimonaan kotiinsa.

Kreivi Brahe ja presidentti Kurki perheinensä jäivät yöksi Lavilaan. He istuivat illallisen jälkeen teltassa Aake herran ja pienen Klaus pojan kanssa, joka kipeänä vihasta ja sokerileivoksista, oli hävennyt näyttää itseänsä ennen kuin nyt vasta. Tallimestari Lauri Palikka astui sisään ja antoi, tehden sotakunniaa kreivinnalle hänen kadonneen kukkavihkonsa sekä siinä riippuvat kultavitjat ja hopeaneulan.

Kreivinna, joka tästä odottamattomasta löydöstä kovin ihastui, kysyi kuka vihkosen oli löytänyt.

"Nuoren herra Klaun palveluksessa oleva poika sen löysi puron luona, siellä, missä teidän armonne ratsasti ylitse metsästykseen mentäissä."

"Käske poika tänne!"

Bennu tuotiin esiin. Hänessä oli vielä noitten palavien nuolien merkkiä kädessä ja leuassa.

"Sinä olet nuoren Klaus herran palveluksessa?"

"Olen saanut eron."

"Nyt jo? Se oli aikaista. Miksikä olet antanut hänelle eron, Klaus?"

"Siksi, että hän on tyhmä. Siksi ettei hän tottele, kun minä käsken", vastasi tämä toivokas, tulevainen ensimmäisen luokan kavaljeeri-aines.

"Mitäs sanot?" kysyi isä, sotamarsalkka.

"Olen erottanut hänen sen vuoksi, että hän on tyhmä", vastasi poika röyhkeästi.

"No mikä nyt, Klaus? Olettehan olleet mitä parhaimmat ystävät. Hän on opettanut sinua ratsastamaan, poika, ja sitäpaitsi on hän minun kummipoikani. Kuinka se nyt olikaan —? Palikka? Eiköhän se ollut jossakin Hämeenmaassa? Ja eikö hänen armonsa presidentti myöskin samassa tilaisuudessa ollut kummina?"

Tallimestari todisti tuon "jossakin missä hyvänsä." Presidentti ei saattanut muistaa ketään kummipoikaa Hämeenmaassa.

"Minäkin olisin sen unhottanut", hymyili Aake herra tuimalla irvistyksellään, "jollen olisi pahaksi onneksi ratsastanut kumoon lumikinokseen arvoisan sukulaiseni, ja sitten juonut sovitusta hänen kanssaan eräässä pirtissä Satakunnassa."

"Nyt sen muistan", sanoi presidentti kooten ajatuksiaan. "Se oli Uudellamaalla Siuntiossa, luulen, tahi Lohjalla. Myöntäkää, rakastettava sukulaiseni, että te ratsastitte kuten kroaatti. Olinpa oikein ihmeissäni, kun pääsin eheillä jäsenillä kahakasta, ja minun hovimestarini saattaa todistaa tänäpäivänä, että Klaus poikanne tulee urhoolliseen isäänsä… Jaa, niin se oli. Tuo kiitetty Sigfrid mestari kutsui meitä erääseen torppaan. Hän kastoi kaksoisparin, muistaakseni. Olisiko tuo poika toinen niistä?"

"On", sanoi Aake herra. "Klaus, sovi pojan kanssa, hän on kelpo ratsastaja!"

Pieni Klaus mietti. Isä piti tätä poikaa niin rakkaana, kuin kivulloinen aatelismies tietysti pitää ainoaa loistavan nimensä perillistä, sen poikakin tiesi aivan hyvin, mutta eipä isän kanssa käynyt leikinteko silloin, kun hän oli vihoissaan. Klaus olisi antanut lepyttää itseänsä, joll'ei täällä olisi ollut katselioita, joittenka nähden nuori kahdeksanvuotinen aatelismies ei tahtonut nöyryyttää itseänsä. Siis selitti hän, että, jos Bennu tahtoi pyytää anteeksi ja suudella hänen kättänsä, tahtoi hän olla armelias.

"Suutele sinä hänen saapastansa! et sinä siitä sen huonommaksi tule", nauroi sotamarsalkka.

Se joka ei suudellut kättä paremmin kuin saapastakaan, se oli Bennu. Hän selitti, ettei hän ollut mitään pahaa tehnyt, ja kertoi koko tapauksen.

"Onko se niin. Palikka?"

Tallimestari vastasi varovaisesti, että Piili oli peljästynyt ja lähtenyt karkaamaan ja Bennu oli sitä hillinnyt. Klaus herra oli pysynyt satulassa kuten oiva rakuuna, mutta hän ei olisi kauemmin jaksanut hillitä tuota peljästynyttä hevosta.

"Mars makuuhuoneeseesi!" komensi Aake herra nuorta perillistänsä. Poika totteli äkäisenä, sitte kuin hän ensin oli tehnyt Tukholmassa opitun soman kumarruksen teltassa oleville vieraille.

"Mikä nimesi on?" kysyi kreivinna tuolta kahdentoistavuotiaalta pelottomalta pojalta, joka häntä miellytti.

"Bennu."

"Mikä isäsi on?"

"Torppari." Bennu oli usein kuullut, että hänen isänsä oli mustalainen, mutta oli siihen syytökseen aina vastannut nyrkillään.

"Sinä olet polttanut leukasi? Ja kätesikin?" huudahti kreivinna.

"Me leikimme niityllä palavien nuolien kanssa."

"Ja tuollaista he nimittävät lasten leikiksi! Teidän armonne", — ja kreivinna katsoi rukoilevasti Aake herraan, "saahan poika jäädä palvelukseenne?"

"Saa, koska te sitä toivotte. Rajupää hän on, ja minun ratsumieheni eivät ole häntä kesymmäksi tehneet. Minä lähetän hänen Kirkniemeen. Pojat ovat kankeaniskaiset, paras on, että eriävät. Näkikö teidän armonne Klaun, hevosen seljässä? Hän ei huonosti ratsasta ikäänsä nähden. Vai mitä teidän armonne tuuma?"

"No niin, hän todellakin onnistui saamaan hevosensa karkaamaan."

"Mutta hän pysyi satulassa! Piili olisi voinut viskata vanhankin ratsastajan seljästään. Semmoinen voima, semmoinen tuli! Huomasiko teidän armonne Piilin lapoja?"

Kreivinna, joka ei ollut Piilin lapoja huomannut, kutsui vielä kerran luokseen Bennua, joka velvollisuuden mukaisesti odotteli uusia määräyksiä teltan ulkopuolella.

"Sinä olet löytänyt kultavitjat. Miksikä et niitä pitänyt? Kultavitjat ovat kalliit."

"Minä tiesin, että teidän armonne oli vitjat kadottanut", vastasi poika teeskentelemättömästi.

"Ja sinä et pyydä mitään löytäjäisiä?"

Bennu punastui. Sitä hän ei ajatellutkaan.

"Sotamarsalkan luvalla saat sinä pitää tämän hopeaneulan löytäjäisenä ja muistona minulta. Jos joskus maailmassa hätään tulisit, ja minä voisin sinua auttaa, niin näytä minulle tämä neula, se on yksin lajissaan ja minä olen sen tunteva."

Bennu otti punastuneena vastaan neulan. Sitte kuin hän torpasta läksi oli tämä ensi kerta kuin nainen — ja kaunis nainen, noin mahtava rouva — oli sanonut hänelle ystävällisen sanan. Hän kumartui alas, kuten hän oli nähnyt muitten tekevän, ja suuteli kreivinnan hameen liepeitä.

"Ole aina rehellinen ja uskollinen!" — sanoi tuo korkeasukuinen nainen ja silitti hienolla kädellään tuon kyynelsilmäisen pojan mustaa tukkaa.

* * * * *

Lavilan ylhäisimmät vieraat sanoivat seuraavana aamuna hyvästi, kreivi ja kreivinna jatkaaksensa matkaa Poriin, presidentti Kurki tyttärineen palatakseen Turkuun. Ei ole todenmukaista, että tuo vieraanvarainen vastaan-otto Lavilassa olisi vaikuttanut kreivin vastaukseen kosioimiskysymyksessä; luultavampaa on, että vanhan Jaakko de la Gardien puoltosana vastaukseen vaikutti sekä että liitto sotamarsalkka Tottin kanssa kuitenkin vihdoin havaittiin hyödylliseksi Brahe-suvun valtiollisille tarkoituksille. Sillä jo sunnuntaina seuraavan Lokakuun seitsemäntenä päivänä 1638 vietettiin Aake Henrikinpoika Tottin ja korkeasukuisen Visingsborgin kreivinnan, Rydboholman ja Lindholman vapaaherrattaren, neiti Kersti Abrahamin tytär Brahen häät, suurella komeudella Tukholmassa. Tämä avioliitto oli lyhyt ja lapseton. Morsian sai korkean arvonsa mukaisen huomenlahjan: ylkämies etsi emäntää suuriin pitoihinsa ja sai sairaan hoitajan, joka piti jalustinta hänen urhoollisessa ratsastaistelussaan viimeistä vihollista, kuolemata vastaan. Kersti Brahe, itse unhotettuna, mutta suuresti kunnioitettuna kotoisten avujensa takia, eli vielä monta vuotta kiitetyn puolisonsa jälkeen.

10. Uiva lastu.

Näin paljo sydäntä heillä oli.

Yksinäiseltä näytti vuoren rinne tuolla kaukana. Koivut, haavat, raidat ja pihlajat makasivat kaatuneina kaskessa kuivamassa. Oi nuot kauniit, valkoiset, korkearunkoiset koivut, joissa kevään ensimmäinen käki monesti oli kukkunut, niitten jo piankin täytyi tuhallaan höystää tuota kivistä maata. Niitten lehevät oksat olivat talven varaksi pantu korjuun lampaita varten. Noitten typistettyjen koivun-oksien välissä kohosi vielä joku maitohorsman korsi, tahi kimppunen mustikanvarsia. Hämähäkki kehräsi lankojaan näitten mukavien kiinnikkeiden avulla oksasta oksaan; muurahainen löysi täältä rakennustarpeita kekoihinsa; kultakärpänen, äsken kuorestaan kiivenneennä, koetteli hohtomaisia siipiänsä; turilas kiipesi rungon ylitse ja koetti lentää, mutta onnistumatta. Kaikkialla oli eloa ja kaikki iloitsi, paitsi tuo hävinnyt nuori metsä, joka oli kaatunut kirveen iskusta ja jonka nyt piti antaman ytimensä viljanjyvälle.

Oli varhainen aamu kesäkuun alussa, — niin varhainen, että koillinen taivas vielä oli kultaliepeissä, — kaksi vuotta niitten pitojen jälkeen, jotka herra Aake Tott piti Lavilassa kreivi Brahelle. Kaski kuului Kaskaksen torppaan. Kaksi laihaa lehmää ja yksi mullikka olivat laitumella tuolla rinteellä, jossa löysivät muutamia ruohonkorsia. Neljä lammasta, jotka olivat lahjoitetut paremmalla elatuskyvyllä, tekivät uskaliaita hyppäyksiä metsän tappotanterella ja löysivät runkojen välistä koskemattomia ruohomättäitä. Noin kolmen- eli neljäntoista-vuotinen tyttö istui vuorella paimentaen karjaa. Hänen aamupukunsa oli niin yksinkertainen ja köyhä kuin mahdollista oli: karkea paita, kapea hame. Kenkiä ei ollenkaan eikä huivia. Pitkät kampaamattomat mustat hiukset, auringon polttamat kasvot, paljaat kädet ja jalat, niin ruskeat kuin ne lattiamatot, joita Dordei ennen hyvän toimeen tulonsa aikoina kivensammalilla painoi. Se oli Hagar, hän, joka ei tullut rikkaan Lydik Larssonin kasvattityttäreksi.

Mitäpä Dordeilla, kasvatti-äidillä, olisi ollut vara pukea Hagaria saksan villoihin! Hänellä oli nyt itsellään kahdeksan kuluttajaa ja ajat kävivät yhä huonommiksi. Viljankato ja karjan ruoan puute lisäsivät sodan kiskomisia. Kolmannen ja neljännen lehmän oli vouti ottanut ryöstöllä. Hiirakko kopisteli vanhana ja tuiki kuluneena yksin tallissa. Kuormahevonen, joka Piilin sijasta saatiin, havaittiin jo seuraavana vuotena kelpaamattomaksi. Kuten Aake herra, rupesi Tuomaskin tuntemaan sodan jälkimaininkia. Onni oli kuitenkin, että molemmat vanhemmat lapset, Tommu ja Sigfrida, nyt olivat vanhempiensa oikeana ja vasempana kätenä, sillä Hagaria ei enään sopinut lukuun ottaa; hänellä oli oma yksityinen maailmansa.

Hän istui vuorella lukemassa. Mitä hän luki? Torpassa oli kolme kirjaa: raamattu, virsikirja ja katekismus. Mutta ei se ollut yksikään näistä, se oli Erik Eriksonin suomalainen postilla, painettu Tukholmassa 1621; hän oli houkuttelemalla ja puoli väkisinkin saanut lainata tuon suuren kahdessa nidoksessa olevan kirjan pappilan uudelta nuorelta apulaiselta. Hagar ymmärsi ainoastaan ruotsia, kuten suurin osa Karjan pitäjäläisistä, mutta suomalaista väkeä oli sekaantunut kaikkialle pitäjään; hän oli kuullut suomea puhuttavan. Mitäpäs muuta tarvittiin? Hagar oppi suomea postillasta, sillä ei yhtään kieli-oppia, ei ainoatakaan sanakirjaa, ainoastaan muutama uskonnollinen kirja oli näihin asti koskenut tuon Suomen pohjoisen neitseellisen kielen kehittymättömiä siipiä. Vuodesta vuoteen sanoi kangas hongalleen: ymmärrätkö minua? ymmärrän, sanoi honka, puhuthan sinä mitä sydämmeni tuntee. Päivästä päivään kysyivät järven aallot rantakalliolta: Ymmärrätkö meitä? Mitenkä en teitä ymmärtäisi? vastasi kallio; en ketään muuta käsitäkkään. Kieli, joka antoi luonnon äänille sielun, kysyi korvalta: ymmärrätkö minua? Ymmärrän, vastasi korva, mutta mitä sanoo silmä? Silmä vastasi: veistä minulle puustavit että näen nuot vieraat äänet! Siinäpä puute. Puustavit olivat vielä hyvin harvinaisia ja tottumattomasti leikattuja; koko Suomessa ei ollut yhtään kirjapainoa. Myöskin ruotsinkieli oli kehittymätön, kompasteleva, koulu-iässä oleva lapsi. Sotaa ei ollut silloin sydämmen ja ajatuksen, tässä maassa olevain kahden ilmituojan välillä, jolleivät muuta ymmärtäneetkään, ymmärsivät he kuitenkin rakastaa toisiansa.

Hagar oli kasvanut, vaan ei niin, kuten puu metsässä kasvaa, runko, oksat ja ydin, sopusuhtaisesti kehittyneenä. Kun hänen ruumiinsa oli kasvanut kolme tuumaa pituutta, oli hänen sielunsa kasvanut kymmenen tahi kaksitoista tuumaa. Hän oli kypsymätön, viheriä raakile, joka valmistuu hedelmäksi, mutta jonka maku on karvas. Hän oli sellainen hoikka, ryhditön, neljännellätoista vuodella oleva tyttö, joka ei voi pituuttaan kannattaa, eikä hallita niitä liehuvia perho-ajatuksia, jotka varustavat kasvavia siipiänsä lentääksensä ulos maailmaan.

Maltillinen odotus tuossa viehättävässä elämän keväimessä on mahdollinen ainoastaan säveämielisille, hyvän ja hiljaisenluontoisille; vilkkaat ja pontevat vastustavat hellimpiäkin, kaikkein enimmän oikeutettujakin siteitä, jotka tuntuvat heistä kahleilta. Hagar oli kapinallinen itseänsä kohtaan sekä koko sitä ahdasta maailmaa kohtaan, joka häntä ympäröitsi. Tämä janoava, myrskyinen, palava sielu, joka oli ikäänkuin munankuoreen suljettuna, mitenkäpä hän olisi ollut lehauttamatta kuten lintunen siipiään vasten akkunaa! Mitä tarkoitti tuo tuntematon, ääretön lahjojen ja kysymysten syvyys, joka aaltoili hänen nuoressa päässään? Ja tuo voimakas, rientävä henki, joka kohotti helmansa kohden äärettömiä korkeuksia, jolloin olemuksen muodot lyijyn painolla riippuivat sen köyhässä avojalassa, mistäpä löytyisi oksa, johon istahtaisi?

Ei yhtään vastausta!

Poissa oli Cannabis, jota hän ei enään tavannut, poissa olivat nuot viettelevät, opinkielellä kirjoitetut kirjat, joihin hän vähäksi aikaa nälkäisenä oli antautunut. Dordei ei olisi millään hinnalla kärsinyt huoneessaan noin paavillista harhailua, vaikkapa se uskomaton tapahtuma olisikin tapahtunut, että Hagar olisi saanut latinaa lainata pappilasta. Mutta kova suojelustulli kasvattaa aina salakauppiaita. Hagar oli Uuskylässä löytänyt tuollaisia kirjallisuuden tähteitä, jotka lopettavat ratansa seinärakojen peitteenä — revittyjä, painettuja lehtiä Olof Buren arithmetica instrumentalis nimisestä kirjasta, painettu 1609, ja Marcus Helsingiuksen compendium astronomicum, painettu 1597. Tämähän löytö oli ilman alkua ja loppua, mutta siinä oli laskutaitoa, siinä oli tähtitiedettä, siinä oli latinaa! Kotiin palanneet sotamiehet olivat jättäneet saksalaisia kirjoja moniaalle. Hagar ei sanaakaan saksaa ymmärtänyt, mutta mitä varten kirjoja olisi löytynyt, ellei luettavaksi. Hän koetti tavata noita tuntemattomia sanoja sekä löysi sanan, joka vivahti ruotsiin, ja arvasi lauseen sisällyksen yksityisistä sanoista sekä yksityiset sanat lauseen sisällyksestä, siksi, että hän tässä, kuten suomenkielessäkin, jotenkin oli oppinut käsittämään kirjojensa sisällyksen. Nämät kirjat, jotka hän näin oli saanut käsiinsä, eivät olleetkaan lapsensatuja, ne olivat oppineita raamatun selityksiä ja laveita Augsburgisen uskontunnustuksen selityksiä, jotka luultavasti olivat Saksasta ryöstönä otetut ja sittemmin viskatut pois hyödyttömänä, tilaa ottavana kapineena.

Hagar oli näistä oppineista töistä tavallaan oppinut "raamatun oikeaa tolkkua", jota hän kaksi vuotta takaperin hartaasti oli halannut oppia. Sehän epäilemättä jo oli liiaksi hänen iälleen ja kokemukselleen, mutta mitä hän niistä oppi oli ainoastaan puustavin oppia, joka kuolettaa, eikä hengen oppia, joka eläväksi tekee. Hänen pieneen päähänsä kokoontui järjestämätön puustavi-oppi, ilman mitään yhdistystä, ilman yleiskatsantoa, ilman muotoa. Sen lapsellisen uskon, mikä hänellä oli, kun hän ennen raamattua luki kannesta kanteen, nuot jumaluusopilliset selitykset tomuksi musersivat. Mitä tiesi tuo paljon lukenut ja kuitenkin taitamaton lapsi uskon-opin taisteluista, epäuskon käärmeenkiemurtelemisista aina apostolien aikakaudesta asti, taikka niitten voimallisista liittolaisista petollisessa ihmissydämmessä?

Hän tavaili hämmästynein lapsensilmin noita epäselviä taistelukysymyksiä Kristuksen personallisesta tahi kuvannollisesta läsnä-olemisesta Herran ehtoollisessa, sekä Pyhän Hengen uloskäymisestä ainoastaan Isästä, tahi Isästä ja Pojasta. Hänellä ei ollut mitään käsitystä Hengen vaelluksesta maailman historiassa tahi sen uudistuttavasta voimasta uskovaisen sydämmessä. Hän kulki kuten unissaan toivotonta epäilystä kohden, mutta epäilykseenkin tullakseen oli hän vielä liian lapsi; hän saattoi ainoastaan tuntea itsensä rauhattomaksi, onnettomaksi, hirveän tyhjäksi…

Nyt hän istui piispa Erikssonin postillaa katsellen ja käänsi lehden, lehden perästä, tietämättään, mitä hän luki. Tässä kirjassa löytyi vielä uskonpuhdistuksen-aikakauden elävä, lämmin usko, joka vain aivan pian verensä vuodatti tuossa sielua ja ruumista kuolettavassa sodassa, saadakseen jälkeläiseksensä tuon jäisen puhdas-oppisuuden ortodoxian. Erikssonin postilla ei ollut vapaa aikakautensa turhantarkasta esityshalusta, mutta siinä oli paljon todellista hartautta, niin sydämmellinen rakkaus Jumalaa ja ihmisiä kohtaan, että Hagar tunsi itsensä pettyneeksi noitten vaikeakäsitteellisten taistelukysymysten selityksien suhteen. Mitähän rakkaus Jumalaan ja ihmisiin oli noitten uskonopillisten selitysten selville saamisen rinnalla? Hagar väsyi.

Aurinko nousi korkeammalle, imi kasteen sekä suuteli polttavilla suudelmillaan vuorta, kaskea, kanervia, tuota mustakutrista päätä, noita ruskeita käsivarsia ja jalkoja. Aamuviileys haihtui kesäpäivään, mehiläiset surisivat, kuhankeittäjä kukahteli metsässä, Hopeakukkasen lehmänkello ja lampaitten kulkuset ääntelivät yksitoikkoisina laaksossa. Piispan postilla luisui huomaamatta alas sammalille, leppäterttu käveli sen lehdillä, ja Hagar, joka oli tarhassa lehmien kanssa ollut koko yön puoli valveella, vaipui uneen vasten kovaa kalliota.

Hän oli maannut neljänneksen, tahi kaksi, kun rahina puolanvarsissa herätti hänen uinahduksestaan. Hagar hyppäsi pystyyn ja näki edessään vieraan pojan, mustakutrisen kuten hän itsekkin, päivettyneen kuten hän, avojalkaisen kuten hän, mutta hurjistuneen ja likaisen näköisen, jalat verisenä ja vaatteet rikki revittynä, tuijottaen häneen. Ennen kuin hän vielä ennätti tointua ensimmäisestä säikähdyksestään, kuuli hän pojan huulilta epäröivän kysymyksen:

"Hagar?"

"Bennu!" vastasi Hagar. Hän oli tuntenut äänen. Nämät molemmat, veli ja sisar, eivät olleet nähneet toisiansa neljään vuoteen, silloin viimeksi, kun Bennu karkasi Piilin kanssa Uuskylän talosta. He olivat vieläkin toistensa näköiset, kuten kaksi mustikkaa samalla oksalla, mutta Hagar oli nyt kasvanut melkein puoli päätään veljeänsä pitemmäksi.

Ja nyt he itkien lankesivat toistensa kaulaan. Näin paljo sydäntä heillä kuitenkin oli, ja ellei heillä sitä olisi ollut, eivät he olisi olleet yön lapsia, vaan sen epäsikiöitä.

He istuivat toinen toisensa viereen vuorelle. Sisar alkoi ensiksi puhua.

"Mikä sinun on, Bennu?" kysyi hän, samalla kun hän teeskentelemättömällä hämmästyksellä katseli pojan verisiä jalkoja ja hurjistunutta muotoa. "Mistä sinä tulet?"

"Kirkniemestä."

"Miltä sinä näytät! Miksikä tänne tulet?"

"Olen ampunut Greger Anderssonin kuoliaaksi."

"Noh, soh. Hullutuksia!"

"Minä olen ampunut hänen kuoliaaksi. En minä tietänyt, että musketti oli latinkissa."

"Mitäs puhut! Greger Anderssonin?"

"Hän oli paha mies! Lauri Palikka oli aina hyvä minua kohtaan. Sitten pieni Klaus eroitti minun palveluksestaan. Sitte tulin Kirkniemeen. Greger Andersson oli tallimestarina siellä. Hän oli ennen yksi noista miehistä, jotka ajoivat minua takaa kun Piilin kanssa karkasin."

"On kovin pitkä aika siitä, kuin sinusta olemme kuulleet. Soo, Greger oli paha sinulle?"

"Hän otti hevosen, jonka Aake herra antoi minulle ratsastettavaksi, kun Klaus sai Piilin. Sen sijasta sain minä ontuvan tamman. Se jäi suohon. Greger sanoi: nyt sinun pitää ajaman härkiä. Musta sonni oli vihainen, niin, se puski niin, niin kovasti! Minulla oli kirves ja minä hakkasin siltä sääret poikki. He panivat koirankoppiin minun… Neljä päivää istuin koirankopissa enkä saanut muuta kuin koirain ruokaa. Sitten minä mursin itseni ulos sieltä ja makasin piilossa heinä-ullakossa. He aikoivat lähettää kuusi ratsastajaa Lavilaan. Matti Lång sanoi minulle: tule ulos Bennu, tee musketit puhtaiksi! No niin, minä tulin ulos, minä istuin takapihalla pyssyjen puhdistustoimessa, kun Greger tuli piiska kädessä vastaani. Oletko siellä, mustalaiskoira? sanoi hän; kyllä minä sinua opetan karkaamaan!… Älä tule tänne! sanoin minä ja asetin musketin häneen päin. Hän tuli… minä ammuin… hän kaatui… minä juoksin. Piilota minua, Hagar, piilota minua! He ajavat minua takaa; minä juoksin koko yön."

"Sinun olisi pitänyt valittaa Aake herralle… kirjoittaa!"

"Kirjoittaa?"

"Jaa niin, sinä et osaakkaan kirjoittaa. Osaatko lukea?"

"Äiti opetti minulle puustavit ennen, mutta ne minä olen unohtanut."

"Mitä sinä osaat, Bennu?"

"Ratsastaa, taistella, ampua, metsästää, opettaa koiria, heittää tonttua, noppaa…"

"Oih, tuommoista! Mihinkä sinä ai'ot karata?"

"En tiedä. Ehkä Turkuun. Olen saanut neulan kreivinnalta…"

Hagar mietti. Hänen oppinsa haihtui pois kuten sumu tämän uhkaavan vaaran edestä. Hän oli päättävä ja rohkea kuten veljensäkin, mutta paljon enemmän kehittynyt ymmärrykseltään.

"Niin, he ajavat sinua takaa ja etsivät sinua varmaankin täältä. Sinä et saata karata Turkuun, sinne on pitkä matka, he saavat sinun kiinni tiellä. Mutta Aake herran luo…"

"Aake herra makaa huonona sairaana Lavilassa. Klaus on siellä."

"Sitten ei muuta neuvoa löydy, kun että karkaat Saksanmaalle. Pohjan pitäjässä on Henderssonin tavaralaiva, joka näinä päivinä on purjehtiva Saksanmaalle. Sinne sinun täytyy juosta, kuten henkesi puolesta. Onko sinulla rahaa?"

"Minulla on kuusi taalaria takkiini neulottuna. Aake herra antoi ne minulle, kun minä Lavilasta lähdin."

"Sehän on hyvä, oikein hyvä; minulla ei ole kupariäyriäkään."

"Mutta jos he tulevat nyt… nyt?" Ja poika katseli metsää pelon-alaisilla silmillä.

"Mene, pese itsesi ensin purossa, jalkasi vuotavat verta kun olet juossut. Jätä sinne takkisi ja housusi. Minä puen ne ylleni ja jätän sinulle hameeni. Jos he tulevat, ottavat he minun."

"Mutta he lyövät sinua, Hagar, he sitovat sinun, he vievät sinun pois."

"Kyllä kai, mitäpä he minulla tekisivät? Älä nyt viivyttele, pian! Sigfrida tulee maitoa tuomaan. Minä olen maannut tarhassa lehmien kanssa tänä yönä."

Poika seurasi neuvoa. Hetken perästä olivat molemmat lapset muuttuneet, poika tytöksi ja tyttö pojaksi. Tytön hame laahasi kantapäissä asti, mutta pojan pienet vaatteet eivät ulottuneet paljoa yli polvien. Hyvin päättääksensä pojan vaatetuksen pani Hagar hänen hiuksensa jakaukselle männyn oksalla. Voihan kammattakin toimeen tulla.

Sillä välin kun Hagar tuota teki, muisti Bennu jotakin, joka hänen mielestänsä oli hyvin arveluttavaa.

"Enhän minä tytön vaatteissa saata Saksanmaalle lähteä! Ei laivalle tyttöä vastaan oteta!"

"Noh, minä juoksen kotia tuomaan pyhähameeni… Ei, minä menen kotia paitasillani. Sinä saat pojanvaatteesi mukaasi pieneen myttyseen."

Samassa kuului heidän takanaan kirkas ääni:

"Ja keisarin tyttäret pussosissaan, He Roomasta lääkkeitä toivat vaan. Ol' heillä Lavendel ja Rosmari, Mun kultaseni!"

Sigfrida seisoi siinä kippo kädessä ja katseli ihmeissään noita vieraita lapsia. Siinä oli Hagar, eikä kuitenkaan Hagar, Bennu eikä kuitenkaan Bennu.

Heidät oli havaittu; sitä ei nyt enään voinut auttaa. Hagar teki pikaisen päätöksen.

"Etkö tunne meitä enään? Ole vaiti, älä puhu iäiselle ihmiselle että olet meitä täällä nähnyt! Minä olen lainannut hameeni Bennulle, sillä pahat ihmiset etsivät häntä, ja nyt hänen täytyy lähteä pois, kauas pois! Juokse pian kotia, ota minun pyhähameeni, tahi lainaa minulle huonoin mitä sinulla on; Bennun täytyy saada vaatteensa takaisin. Vartooppas… hän on nälissään. Anna hänelle leipä, joka on minulle aamiaiseksi lähetetty! Minä tulen sinua vastaan metsätiellä. Joudu, äläkä puhu kellenkään; kyllä minä sitten kerron äidille!"

Sigfrida oli neljäntoista-vuotias hänkin, mutta ihan toisellainen kuin nuot kaksi! Vaaleahiuksinen, hurskas, hyvä, kukoistava, terve, viaton, lempeä, iloinen, ilman oppia, ilman suruja, kasvanut mailla ja metsissä, kuten peipponen rauhaisassa pesässään. Hän ei tietänyt kuinka rakkaana hän oli Bennun pitänyt ennen kuin hän kasvattiveljeään kaipasi. Nyt näki hän pojan noin kummallisena. Mutta hän ei kysynyt mitään, hän ei tarjonnut kättään, hän pudotti kipon, jossa leipä oli sekä lankesi pojan kaulaan ja suuteli häntä, punastui samassa ja juoksi sanaakaan sanomatta matkoihinsa, toimittaaksensa Hagarin asian.

Tytön puvussa oleva poika katsoi ihmeissään hänen jälkeensä. Hän ei suuteloa ymmärtänyt, hän ymmärsi vain, että he ennen olivat olleet hyviä ystäviä. Sitte kuin hän Kaskaksen torpasta karkasi, oli hän unhottanut minkälainen naisellinen hellyys on, siksi, että hän Lavilassa tunsi jotakin lämmintä sydämmessään, ja lämpö tuli silloin melkein niin korkealta kuin auringon lämpö.

"Syö ja juo maitoa!" sanoi Hagar. "Meiltä on kaksi penikulmaa Skuruun."

Bennu rupesi sisarensa asemesta paimentytöksi, sillä välin kuin hän meni Sigfridaa vastaan. Hän söi, vaan ruoka ei maistanut. Metsässä ritisteli; hän katsoi vapisten sinne päin. Hevosten jalkojen ääni kuului… ei, se olikin varsa, joka iloisessa nuoruudenriemussa juoksenteli laitumella. Ei takaa-ajajista kuulunut mitään. Tuo muuten rohkea poika pelkäsi nyt värisevää lehteäkin. Hän oli ensi kerran tutustunut tuohon pelottavaan voimaan, joka hallitsee rohkeintakin, enimmän paatunuttakin, — omantunnon voimaan.

Hagar palasi, uudestaan tytöksi muuttuneena, ja veljen vaatteet olivat hänellä myttysessä. Ja nyt heitä oli kaksi sisarta, jotka oikoteitä myöden uskalsivat lähteä tuolle vaaralliselle, Pohjan pitäjään vievälle maantielle. Matka meni onnellisesti ilman vastuksia. Sittemmin kuultiin, että takaa-ajajat olivat Kirkniemestä lähteneet Lavilaan päin. Hagar oli Sigfridalie jättänyt karjan huolenpidon ja seurasi pakolaista Skuruun saakka. Siellä otti Bennu jälleen miehen vaatteet yllensä. Sisar ja veli etsivät laivaa, joka oli valmis purjehtimaan Stralsundiin ja sen löydettyänsä puhui Hagar laivan kuljettajan, Henderssenin kanssa, että poika tahtoi Saksanmaalle lähteä.

"No miksikä ei?" vastasi Hendersson. "Kuusi taalaria kalunkuljetuksesta."

"Kuusi taalaria noin reippaasta laivapojasta, joka tekee yhtä paljon hyötyä kuin merimies? Kysyisitte mitä hän pyytää kuukausirahaksi!"

Laivuri nauroi: "Nulikka kulkee niin hajasäärisenä ikään kuin hän tahtoisi ratsastaa kokkapuun päällä. Mutta olkoon menneeksi viiteen taalariin. Eikö hän tahdo? Noh, neljä siis, mutta se on viimeinen hintani."

Keskustelu lopetettiin siten, että poika pääsi laivaan kolmesta taalarista. Bennulla oli siis kolme taalaria säästössä, jolla hänen tuli hakea onneansa tuntemattomassa maailmassa. Ei kukaan omainen, ei yksikään sukulainen, ei edes ainoakaan tuttava tälle orpo raukalle kurkottanut kättänsä tueksi. Hän oli merellä uiva lastu, ilman rantaa, ilman pohjaa, kaikkien tuulten ja aaltojen vallassa, siinä myrskyisessä aikakaudessa, jolloin hyökylaine virutteli pois maita ja valtakuntia, parhaimmin varustettuja linnoja, ja turvallisimmin juurtuneita oloja ihmisellisessä olemuksessa.

"Mene Stålhandsken tahi Wittenbergin luo!" varoitti sisar. "Olen kuullut sanottavan, että he ovat kotoisin meidän seuduiltamme; he ottavat kyllä sinun huostaansa."

"Mutta jos kysyvät nimeäni… isäni nimeä? jos nimittävät minua mustalaiseksi?" intti Bennu, ja koko hänen ruumiinsa vapisi häpeästä, kun hän muisti sitä epäiltyä hämäryyttä, joka peitti hänen nimetöntä sukuperäänsä.

Hagar kalpeni. Siinä oli tuo suuri kysymys ja he olivat neljäntoista-vuotisia, se suuri kysymys joka jo kauan oli heittänyt pimeän varjon näitten nuorten sisarusten elämän ylitse, vaikkei kumpikaan heistä vielä näihin asti ollut uskaltanut siihen koskea. Nyt se tuli ja vaati vastausta.

Vielä yhdeksännellätoista vuosisadalla, jolloin omat ansiot yhä enemmän astuvat esiin ihmis-arvon oikeana määrääjänä, on kunniassa pidetty nimi rikkahin perintö, minkä mies tahi nainen saattaa lapsillensa jättää. Kuudennentoista vuosisadan lävitse olivat sukumuistot tunkeutuneet siten, että ylhäisin aatelisto, jolla jo oli sukunimi, yhä antoi lapsilleen isän ristimänimen. Nimetön oli huonompi kuin halpasukuinen, joksi aatelisto tahtoi nimittää aatelittomia; nimetön oli kunniaton. Äpärät, jotka koko ikänsä kantoivat äitinsä nimeä soimauksenaan, heillä oli kuitenkin nimi, — ristimänimensä tukena. Mutta mitä olivat ne, joilla ei edes ollut äidin nimeä, jotka kuten kissat ja koirat olivat ilman sukunimeä?

Ihminen, joka tuollaista taakkaa sydämmessään kantaa, kypsyy pian. Hagar ei enään ollut lapsi, kun hän, veljensä kättä puristaen, sanoi:

"Sinun pitää tekemän itsellesi nimi! Ota itsellesi joku! Valitse itsellesi nimi, mistä vain löydät, yöstä tahi päivästä, tähdistä tahi sodasta! Lydikki on kertonut minulle, että me olemme tähtien lapsia. Oletko nähnyt tähtien lentävän? Me olemme pudonneet alas jonkun lentävän tähden kanssa."

"Minä otan nimekseni: Ei-kukaan", vastasi poika surullisesti, tuntein murtunein mielin hyljätyn tilansa.

"Ei, valitse toinen! Sinun ei pidä oleman ei-kukaan, sinun pitää oleman kaikki. Mutta minkä nimen otatkin, Bennu, niin muista, että teet sen suureksi ja kiitetyksi! Ei löydy mitään parempaa, kuin suurena ja kiitettynä oleminen. Ei sinun pidä olla Ben-Oni, sinun pitää olla vielä enemmän kuin Ben-Jamin, sinun pitää olla Josef, jonka edessä aurinko, kuu ja yksitoista tähteä kumarsivat. Katso, silloin ei kukaan ole isäsi nimeä kysyvä. Sinun nimesi, jonka itse olet tehnyt, on oleva parempi kuin isän ja äidin; se on kulkeva läpi maailman kuten tähden lento. Ja silloin Bennu, sinun tulee muistaa häntä, joka ei koskaan saata tulla suureksi ja kiitetyksi muusta kuin siitä, että hän on sinun sisaresi… Hyvästi!"

Hän kurkotti veljelleen kätensä hyvästijätöksi.

Kummallinen vieras mies, pitkä, partainen sotilas, seisoi nojautuen laiturin häkkivarustukseen. Hän sanoi Bennulle:

"Mikä on nimesi?"

"Ei-kukaan."

"Minä tarkoitan, kenenkä lapsia te olette?"

"Emme kenenkään."

Mies kääntyi Hagarin puoleen: "Mitä sanoo poika? Ovatko vanhempanne kuolleet?"

"En tiedä. Meillä ei ole vanhempia."

"Lähteekö poika Saksanmaalle?"

"Lähtee."

"Kenenkä luo?"

"Sitä emme tiedä."

Vieras katseli Hagaria tutkivalla katseella.

"Osaatko lukea?"

"Osaan."

"Oletko lukenut Tobiaan seura-toverista?"

"Olen. Enkelistä."

"Minä tulen olemaan pojalle mitä enkeli oli Tobiaalle."

Nyt Hagar vuorostaan tutkivin silmin tarkasteli vierasta miestä. Ilta-aurinko laski loisteensa hänen kummallisen syvämielisiin silmiinsä. Hän herätti luottamusta. Hagar sai rohkeutta ja kysyi, oliko hän tähtien lähettämä.

"Ehkä", sanoi muukalainen. "Minä olen poikaa johdattava. Tule, Ei-kukaan!"

Ja hän talutti tuon puoleksi vastahakoisen pojan rantalautojen yli laivaan.

Hagar ei nyt kauemmin saanut viipyä. Surullisena palasi hän jälleen torppaan. Meren laine, joka mukaansa vei toisen uiskentelevan lastun, viskasi toisen takaisin vasten rantaa. Kohdannevatko he milloinkaan toisiansa enään aikojen virran kuluessa?

11. Olkirasia.

Ei se dromedaari minun pesääni mahdu.

Hagarin tähti oli laskenut Tuurholman kohdalla. Seuraavana talvena siitä kun Lydik Larsson oli lähettänyt tytön pois, saadaksensa vielä vuoden miettiä, ennenkuin kasvatikseen hänen ottaisi, tunsi tullimies itsensä taas kovin yksinäiseksi noina pitkinä talvi-aikoina. Hän asui nyt kaupungissa. Näytti siltä, hänen mielestään, kuin pimeys olisi vuodesta vuoteen käynyt mustemmaksi, hän itse äreämmäksi sekä nuot kauniit hopeataalarit hänen arkussaan aina enemmän aaveennäköisiksi ja uhkaaviksi. Hän väsyi kuulemasta niitten ainaista kilisevää: enemmän! enemmän! Etteivät hävenneet! Olihan heitä jo kyllin monta yksinäisen miehen varalle. Jos hän astui tupaan, oli Lisbetta Wolle unohtanut virittää tulta takkaan. Jos hän kulki pimeässä porstuassa, pelkäsi hän varkaan piiloutuneen oven taakse. Jos hän etsi palvelioitansa, eivät he olleet siellä, missä heidän tuli olla, ja heidän työnsä oli huolettomasti tehtyä tahi tekemättömäksi jäänyttä. Rukinnuorat riippuivat lerpallaan, pellavatutti kysyi: missä on emäntä? Kangaspuissa loimilangat huusivat kudetta, puola löytyi kaapin alta kissan leikkikaluna. Lisbetan puuro oli pohjaan palanutta, kala puolikypsää ja maito hapanta. Isännän vaatetus ei myöskään ollut hyvässä kunnossa; napit olivat poissa, sukat rikkinäiset, tullimiehen paidat kirjurin arkussa, ja kirjurin paidat tullimiehen laatikossa. Itse tullin kalliit, pitkät sarakkeet eivät olleet siellä missä niitten piti olla; kalleppelistä kotona keitetty kirjoitusmuste kävi yhä ruskeammaksi ja huonommaksi; hanhenkynä oli kuten taliin kastettu. Ei mikään ollut suunnillaan. Koko talon komento oli samaa mieltä kuin edellinen puhuja, pellavatutti. Kaikki tomuiset nurkat, kaikki pesemättömät astiat, kaikki rikat ja toimet yhtyivät samaan toivottomaan kysymykseen: Missä on emäntä?

Tullimies ei tätä kauvemmin kestänyt. Eräänä kirkkaana päivänä kevätpuolena 1638 pani Lydik Larsson parhaan sinisen takin päällensä, sen, jossa oli keltaiset messinkinapit ja esitti itsensä kosiana Betty Luthille. Saiko hän rukkaset? Mitä vielä. Ei yksikään Hollantilainen laiva Tuurholman tullilaiturin luota ollut pikemmin ulos-suoriutunut. Samana päivänä tiesi koko kaupunki, että köyhä Betty Luth, joka kutoi kotona kehrättyä palttinaa kuudesta äyristä kyynärältä, nyt saattoi pukeutua hienoimpaan palttinaan. Yhtä pikaan seurasi häät, kolme viikkoa kihlausten jälkeen. Pietari Luth sepitti kaikkein noitten yhdeksän kaunotaiteen ja tieteen Jumalattaren avulla latinankielisen ilorunoelman, ja Saara kutsui miestänsä herraksi. Kaikki kävi onnellisesti; köyhä tuli rikkaaksi, ja rikas tuli vielä rikkaammaksi. Palttinankutoja sai marisevan, mutta hyvänluontoisen leskimiehen, leskimies sai kodikkaan vaimon.

Kaksi vuotta myöhemmin, kesän alussa vuonna 1640, kuultiin Tuurholmassa uuden tulokkaan, pienen tyttösen vieno ääni. Lydik Larsson riemuitsi, kun oli saanut perillisen ja ajatteli itsekseen: Mikä onni, etten ottanut mustalaistyttöä talooni!

Pian hän kuitenkin sai muistutuksen sen lapsen olemassa olosta, joka oli yhtä juureton kuin lumen hiutu, siellä missä se liiteli taivaan ja maan välillä. Hän seisoi tullilaiturillaan, tarkastaen sisään tulevia ja ulosmeneviä laivoja, kun eräs kalastaja Snappertuunasta antoi hänelle kirjeen. Se oli kirjoitettu karkealle, rypistetylle paperille, joka väkevästi hajahti inkivääriltä, ja ilmaisi, että se oli sisältänyt tuota mieluista maustinta, jota viljeltiin vaikuttavana apukeinona monellaisiin kipuihin. Päällekirjoitus oli seuraava:

"Hyvinkunnioidedulle Lydikille Helsinginmaalla dämä."

Käsi-ala oli präntätty somaksi ja kirjeen lyhyt sisällys, kun oikokirjoitusta hiukan oli korjattu, seuraava:

"Jos Lydikki nyt ottaisi tytön; en minä hänestä mitään saa. Dordei."

"Ottaisi tytön? Vasta nyt! Dordei." Tullimies pisti äreänä kirjeen taskuunsa ja päätti olla piittaamatta siitä sen enempää. Hän oli kerran lasta pyytänyt, ja Dordei oli silloin vastannut: "Ottaa hänet minulta! Tiedättekö, että Tuomas on hänen laillinen holhojansa?"

Muutamia päiviä kului, mutta Lydik Larssonin ei onnistunut saada Dordein pränttiä mielestään. Olihan hän ollut tytön kummi? Olipa hän aina ihaillut lapsen tavattoman suuria luonnonlahjoja. Eiköhän tyttö tuottaisi hänelle kunniaa, jos hän saisi kasvatusta? Ei. Mitäpä Betty tuosta sanoisi? Ja hänen oma lapsensa? Olisi suorastaan mieletöntä nyt enään ottaa kasvattityttöä.

Sattumalta tuli vielä sekanainen oikeudenkäyntikin lisäämään tullimiehen huolia. Aateliston oikeuksiin kuului nimittäin, että he tullitta saivat laivalla viedä ulos maanviljelystuotteitaan sekä tuoda maahan muutamia lajia tavaroita omia tarpeitansa varten. Tämä oikeus antoi aihetta mitä rohkeimpiin petoksiin. Helsingin porvarit valittivat kenraalikuvernöörin luona, että lähiseudussa asuvat aatelismiehet omassa nimessään veivät ulos ja toivat sisään muitten tavaraa ja tekivät siten haittaa sekä kaupungin kaupalle että kruunun tullille. Kenraalikuvernööri kreivi Pietari Brahe ei ollut se mies, joka tahtoi vähentää aateliston oikeuksia, mutta hän oli ankara järjestyksen pitäjä. Hän otti valituksen vastaan, antoi tehdä laintutkimuksen ja vaati, että oikeudenkäynti pantaisiin toimeen Turun hovi-oikeudessa, koska aatelismiehiä ei käynyt tuomita alemmassa tuomio-istuimessa.

Tähän sekavaan asiaan joutui Lydik Larssonkin, joka oli tullimies, ja hänen oli katsominen eteensä, miten hän saattaisi tahraantumatta päästä asiasta selville. Viikon päästä siitä, kun hän oli saanut Dordein kirjeen, täytyi hänen lähteä Turkuun maata myöden, jotta hän ei vastatuulten takia tulisi matkalla viivytetyksi.

Kun hän Karjan pitäjää läheni, muistui hänen mieleensä kummityttönsä.

"Täytyy tässä tuumia, mitä hänen puolestaan voisin tehdä", ajatteli hän itsekseen. "Tyttö tulee kohta neljäntoista-vuotiaaksi, hän saattaa mennä lapsenhoitajaksi, mutta ei minun luokseni!"

Torppa oli paikoillaan. Se näytti entistä rappeutuneemmalta, ajat olivat käyneet huonommiksi. Lapset olivat ulkona työssä. Dordei kehräsi, Tuomas muurasi leivin-uunia, joka oli kokoon rämähtämäisillään.

"Jumalan rauha!"

"Hyvää päivää, Lydikki! Sehän oli rehellisesti tehty; minä tiesin hänen tulevan. Istukaatte!" Dordei pyyhki tiilenmurut rahilta, ja Tuomas, joka yhä työtään jatkoi, otti sanaakaan virkkaamatta lakin päästään, joka jo oli ruvennut harmaaksi käymään.

"Noh, miten teillä asiat ovat? Huonot ajat, veijareita ja huolia, mihinkä vain kääntyy! Hagar on teille haitaksi, Dordei?"

"Onko? On niin. En minä sitä silloin saattanut uskoa Lydikki, siihen aikaan kuin te olitte hyvä tuolle lapselle. Mutta eihän ihmisen pitäisi luulla itseään Jumalaa viisaammaksi. Hän tietää missä turhamainen sydän on; siihen hän tähtää ja siihen hän osaa paremmin kuin metsästäjän nuoli. Ilon lapsesta saattaa tulla murheen lapsi. Hänpä oli minun helmikuitani ja minun silkkilapseni, parempi kuin minun omat ruoan-ahmaajani. Jumala heitä siunatkoon, he ihmistyvät yhä enemmän. Olihan Hagar aina ennen ahkerin kaikissa askareissa, niin taitavan taitava ja kätevä kaikissa töissä. Se oli ennen se. Nähkääs, Lydikki, siitä päivästä asti, kun hän tuli Helsinki-maalta, oli hän, Jumal' armahtakoon, pois vaihdettu lapsi. Mitä vuorenhaltioita siellä Tuurholmassanne on? Koko työstä ei ollut muuta kuin puustavit jäljellä, latinalaiset puustavit, Lydikki! Ei häntä enään haluta karttaaminen eikä kehrääminen, ei vyhtiminen eikä kankaan luominen, ei leipominen eikä pyykinpeso, kaikkea hän tekee kuten unissaan kävisi. Minä sanon: mene vettä noutamaan kaivosta, Hagar! Niin, siinä hän seisoo ja katselee, miten aurinko paistaa jääpuikkojen päälle… Palta hameesi liepeet, lapsi… tuon saksanvillahameen, kuten tiedätte! No niin, siinä hän istuu ja on ompelevinaan, mutta onkin unohtanut pistää lankaa neulan silmään… Hagar, lue iltarukous lapsille! Lukeeko hän? Kyllä hän lukee, mutta ruokasiunauksen. Sillä tapaa se nyt on ollut kolme talvea ja kaksi kesää. Ainoa, joka häntä huvittaa, on linnun-äänien oppiminen ja eläinten paimentaminen, sitä hän tällä haavaa tekeekin, ja siellä hän saa tavata sammalissa vuorella."

"Onko hän saanut kirjoja luettavakseen?"

"Mitä kirjoja? Hänellä on ne kolme, joissa on kyllin oppia köyhälle raukalle. Pappilasta sain lainata suomalaisen postillan, ja saattaisitteko uskoa, Lydikki, lapsi saarnaa nyt suomea ihan kuin Hämeestä tullut pappi! Kun hän kylästä on löytänyt toisellaisia kirjoja, olen minä niillä virittänyt uunia. Tiedänkö minä mitä pränttiä hän on vuoteensa olkiin tallentanut? Ei hän kuitenkaan minun tieteni ja tahdostani saa lukea enempää, kuin mitä ihmisen iäiselle autuudelle hyödyksi on. Löytyy yhtä paljon turhamaisia kirjoja tässä maailmassa, kuin turhamaista puhettakin."

"Mitä nyt aiotte Hagarin kanssa tehdä? Ei hän minun luokseni saata tulla; minä olen nyt nainut mies, ja minulla on omia lapsia. Toista oli kolme vuotta takaperin."

"Soo, vai niin, onneksi olkoon! Luulin olevanne hänen risti-isänsä."

"Saattaisinkohan muuten tehdä jotakin tytön hyväksi? Hän on kohta siinä iässä, jolloin nuoret menevät palvelukseen. Minä tahdon ostaa hänelle vaatekertamuksen sekä panna muutaman taalarin elatuksen avuksi, siksi, että hän tulee viiden- tahi kuudentoista vuoden vanhaksi."

"Kiitän suosiollisesta ja hyvästä tahdosta. Meidän laitamme näitten monien lasten kanssa on sellainen, että olemme joutuneet velkaan, eikä meillä siis ole leipää niille, jotka eivät tahdo työtä tehdä. Minä ajattelin, että te ottaisitte hänen, ei meidän, vaan lapsen tähden. En minä valita, vaikka itse söisin akanoita päivälliseksi ja tiilikiviä illalliseksi, jollei tuo vaivainen saisi nälkää nähdä, sillä nähkääs Lydikki, hän on niin raskaana kuin kirkon torni minun sydämmeni päällä. Mutta nähkääs, ei se dromedaari minun pesääni mahdu, sanoi västäräkki kun hän oli pesässään hautonut käen munaa siksi että siitä poikanen ilmestyi. Hagar ei mahdu meidän pesään, nähkääs Lydikki; palveleminen ei hänelle myöskään sovi. Jompikumpi hän on, mustalaislapsi tahi herrasväen lapsi, korppi tahi kotka, Jumala tiesi, se kyllä on veressä; se tulee nyt ilmi, kun hän kohta on täysi-ikäinen."

"Dordei", sanoi Lydik Larsson miettivästi, "Sigfrid mestari oli sitä mieltä, että äiti, joka kuoli täällä torpassa, ei ollut mustalainen. Hänellä oli kaksi kallisarvoista koristetta, jotka ovat lasten omaisuutta, ja sopii myydä heidän elatuksekseen. Ovatko ne vielä tallella?"

"Tietysti ne ovat tallella! Kun Sigfrid mestari kuoli ja Tuomas tuli holhojaksi, sai Tuomas rasian, jossa lasten omaisuus on, säilytettäväksi. Se on mestarin omalla sinetillä varustettu. Mitenkä me sitä olisimme uskaltaneet avata, me?"

"Siinä olette tehneet oikein, mutta vain vähäksi aikaa. Ettekö ymmärrä, Dordei, että lasten omaisuus makaa siinä ilman korkoa, nyt kun parahiten tarvitsisivat elatuksen apua. Missä poika on?"

"Hän, tuo kukonpoikanenko? Sen pääskyset tietävät paremmin kuin minä. Kuten kylvö on, sellainen on satokin. Bennu on kasvanut Aake herran jumalattomien ratsastajien joukossa; nyt on hän ampunut miehen Kirkniemessä ja hänen on täytynyt mennä pakoon Saksanmaalle. He olivat täällä häntä takaa ajamassa, mutta ihmiset luulivat että he sen tekivät vain näön vuoksi. Kaikki pitivät Bennusta, ei yksikään sielu surkutellut Greger Anderssonia. Greger sai sopimattoman kuulan poskensa lävitse, ja vinosuiseksi hän jää koko elin-ajakseen, mutta luullaan, että hän kyllä paranee."

"No niin, eiköhän ole paras, että Tuomas, joka on holhoja, avaa rasian sekä minä vieraana miehenä todistan mitä siinä on?"

"Mitäs sanot Tuomas?"

Tuomas laski pois savilapionsa, pyyhki nenäänsä kämmenensä nurjalla puolella ja sanoi, ettei hän rasiaa antaisi avata ennenkuin molempien lasten läsnä-ollessa ja jahka poikakin on laillisessa iässä.

"Se on siis vasta seitsemän vuoden perästä", virkkoi tullimies pahoillaan. "Me molemmat emme ole keltanokkia enää ja poika on ulkona vaarallisilla retkillä. Nuori taikka vanha, ei yhdellekkään meistä ole sinetillä vakuutettu seitsemää elonvuotta. Nyt lapset kärsivät nälkää, ja me elämme. Miksikä vitkastella kun tuo kuitenkin on holhojan tehtävä?"

Tuomas pysyi järkähtämättömästi päätöksessään. Olisiko hän kuunnellut syitä, ja ollut sukuansa huonompi, ylenantanut kansansa päähyveen?

"Noh", sanoi Lydik Larsson, "yksi ehdotus on vielä jäljellä. Minä matkustan Turkuun ja menen kaikessa alammaisuudessa tervehtimään presidentti Juho Kurkea. Tahdotteko te, asianomaista kuittia vastaan, antaa rasian minulle, niin minä presidentin ja todistajien läsnä-ollessa annan sen aukaista. Sitten kun varmaan tiedän lasten omaisuuden arvon, otan, jos presidentti sen sallii, siitä osan lapsille ja annan uudestaan sulkea rasian hovioikeuden sinetillä. Riippuu sitte holhojasta, tahtooko hän säilyttää rasiaa itse luonaan, vai jättääkö hän sen kuittia vastaan hovi-oikeuden huostaan. Tämä viimeksi mainittu olisi luotettavampi. Teidän torppanne saattaa palaa, tahi joutua rosvojen ryöstettäväksi."

Uusi neuvottelu. Mitä kaikkea nuot lain-oppineet keksivät! Tuo oppimaton torppari kunnioitti taika-uskoisesti kaikkia sinettejä, mutta mitä hän kädessään piti, oli hänen mielestään kuitenkin luotettavammassa tallessa, kuin jos hän sen olisi muille jättänyt. Tuomas ei myöntynyt.

Hänen viisaampi puolensa oli toista mieltä.

"Isän aikana", sanoi Dordei, "ryösti sotamiehet kaikki mitä vain löysivät. Meidän aikanamme tekevät voutien palveliat monessa paikassa samaa. Muistatko miten talvella kävi, kun Mannu oli yksin tuvassa ja veti palavan kekäleen takasta lattialle olkien joukkoon? Sinä olit lasten kanssa lukukinkereillä, minä huhdoin vaatteita jäällä, avannolla. Ellei Jumala olisi lähettänyt minua noutamaan sinun paitojasi, mitä olisi tullut tuvasta, Mannusta, Hagarin ja Bennun perinnöstä? Lähetä rasia hovi-oikeuteen! Se on kuusikymmen-leiviskäinen kuorma toisten tavaraa, kun meillä täten on vastattavana."

Lydik Larsson muistutti, että presidentti Kurki oli ollut kummina lapsille.

"Kah niin, näet sen?" sanoi Dordei. "Eiköhän Jumala itse tätä asiaa sovita kuten hakaa aspiin? Lyö haka kiinni, Tuomas, niin lasten omaisuus on lukon takana. Hän joka on hovi-oikeuden päämies, on tietysti enimmän lain-oppinut tässä maassa."

Saara kutsui miehensä Abrahamin herraksi, mutta Abraham tunsi usein, että oli hyödyllistä kuunnella Saaran neuvoja. Tuomas otti lukitusta tammi-arkusta vuoteen alta pienen rasian, tuskin suuremman kuin sikarilaatikko meidän aikanamme. Se oli taidokkaasti koristettu painetulla olkityöllä, ja liikkua vailla, mutta huolellisesti sidottu tukevalla nuoralla, ja varustettu Sigfrid mestarin sinetillä, jossa oli Helsingin, hänen syntymäkaupunkinsa kilpi: vene, ja sen yläpuolella tähti.

Rasia jätettiin Lydik Larssonille sinetillä varustettua kuittia vastaan. Sillä aikaa kun kuittia kirjoitettiin, johtui tullimiehen neuvokkaaseen päähän eräs tuuma, jolla hän toivoi tekevänsä kummitytölleen avun, joka samalla myöskin pelastaisi hänet itsensä ja kasvattivanhemmat tytön tulevaisuuden huolenpidosta.

"Mitä tuosta tuumaatte", kysyi Lydik, "jos minä Hagarin otan mukaani Turkuun? Presidentti on hänen kumminsa; luultavasti hän suvaitsee, että tyttöä hänelle esitetään, ja tekee ehkä jotakin lapsen hyväksi."

Tämä ehdotus ei mitään vastusta herättänyt. Mutta missä oli Hagar? Hän oli nuorempien lasten kanssa riihessä. He puhuivat siellä taaskin jonkunlaista linnun kieltä.

Dordei meni riihelle päin, mutta lapsiparvi tuli tiellä häntä vastaan. Heissä ilo ylinnä uhkui, ja he huusivat kilvan: "se osaa puhua!"

"Kuka osaa puhua?"

"Rastaanpoika."

Lapset kantoivat pajunvesoista tehtyä linnunhäkkiä, jossa oli nuori, melkein täysikasvuinen musta rastas, Hagarin hoidokas. Kun tämä lintu vielä oli poikanen, oli Hagar sen ottanut pesästä, johon se oli yksin jäänyt — emä oli kai joutunut ansojen saaliiksi, — hoitanut ja ruokkinut sitä, saanut sen niin kesyksi, että se hänen kädestään söi sekä istui hänen oikealle olallensa, kun hän huusi: Tätti! Hagar oli kirjoistaan lukenut, että muutamat linnut oppivat ihmisen sanoja matkimaan. Siis Hagarkin alkoi puhekieltä harjoitella Tätin kanssa, samati, kuin hän itse oli latinaa harjoitellut Cannabiin keralla. Runsaasti puoli vuotta hän jo joka päivä, kun saivat olla häiritsemättä, oli opettanut Tätille kahta kieliläksyä, ja oli nähnyt hänen onnistumatta koettavan muodostaa nokkaansa siten, että olisi saanut noita vieraita ääniä sanotuksi. Tänään se lasten sanomattomaksi hämmästykseksi sanoi sanat: Tätti tyhmä.

Joukko juoksi tupaan tuota tärkeää uutista kertomaan. Tatin piti puhuman, mutta kuten moni muukin puhuja, hämmentyi Tatti nähdessään lukuisan kuuliakunnan. Häkki laskettiin sivulle päin; täällä oli nyt toisellaisia puheita kuultavana kuin linnun.

Lydik Larsson tarkasteli Hagaria ja hänen tarkastuksessaan näkyi vielä jäännös entisestä ystävyydestä. Tyttö oli muuttunut, vaan ei kaunistunut. Hernekasvi oli pitkäksi kasvanut, mutta huojui tukeen puutteessa.

"Luetko sinä vielä taivaan portaita?" kysyi tullimies.

Tyttö oli ääneti ja hänen silmänsä alas päin luotuina. Tuo suojelia oli hänen pettänyt. Hän? oli turvatilleen luvannut oppia, onnea ja isällistä hellyyttä. Mitenkä oli hän lupauksensa pitänyt?

"Tahdotko tulla mukaani Turkuun katsomaan suurta kaupunkia ja mahtavaa, uutta risti-isää?"

"Mene joutuun!" virkkoi tuo aina käytännöllinen kasvatti-äiti, "panemaan vaatteesi kokoon, nuot kaksi paitaasi, sukkasi ja saksanvillaisen hameesi, jonka sinun sopii Turussa palttaa. Lydikillä on kiire ja hän tahtoo ottaa sinun mukaansa. Miksikä noin myreä olet, tyhmä tyttö? Suuteleppas kummi-isän kättä!"

"Enkö saa jäädä teidän luoksenne, äiti?" kysyi Hagar ujosti. Oi, kuinka hän ennen oli halannut ulos tuonne avaraan, tuntemattomaan maailmaan! Mutta mies tuossa oli kerran häntä pettänyt; hän sen saattoi tehdä toisenkin kerran. Kyyneleet alkoivat vieriä tytön poskille.

Dordei tuskin itsekkään tiesi, mitenkä se kävi niin, että hän pehmeni kuten vaha tuon lempilapsensa takia.

"Saathan sinä tulla takaisin sekä jäädä meille, ellet mitään parempaa saa. Noh, soh, älä nyt kitise, lapseni; pane vaatteesi kokoon!"

"Antakaa minun mennä, antakaa minun mennä metsän korpeen!" nyyhkytti Hagar.

Tämä viskaaminen toiselta toiselle synnytti hänessä katkeran nöyryyttävän tunteen, joka anasti kaiken hänen rohkeutensa.

Silloin kuului kangaspuitten vieressä olevasta häkistä rätisevä ääni, ikään kuin lapsen lelutorvesta: Älä ole pahoillasi! Tämä oli toinen kieliläksy, jonka Hagar, lohdutukseksensa ikävinä hetkinään oli rastaalle opettanut ja joka nyt ensi kerran tuli ilmoille sen rastasnokasta.

Asema muuttui: kaikki hymyilivät. Hagar riensi häkin luo, houkutteli suosikkinsa ulos ja antoi sen istua oikealla olallaan sekä kehoitti sitä toistamaan noita ihailtuja, ilostuttavia sanoja. Mutta tämä uusi puhuja oli ne jo unhottanut, lehautteli ympäri vapaudessaan onnellisena ja huusi nyt: Tätti tyhmä.

Pian toimitettiin pienet tarpeelliset valmistukset Hagarin matkaa varten. Kasvattivanhemmat ja koko lapsiparvi näkivät tullimiehen asettavan uuden avojalkaisen vaihtotavaransa sellaisiin nelipyöräisiin vankkureihin, joita porvarilliset henkilöt käyttivät kesämatkoillaan, ennen kuin kääsit ja nappularattaat tulivat käytäntöön. Hevoset vuokrattiin neljän penikulman matkalle, tahi aina matkan päähän asti. Turun ja Helsingin välille oli kreivin aikaan kestikievarit pantu alkuun ja kyytipalkat määrätty, tämä oli helpotus talonpojalle, jolta aatelisto näihin asti oli kiskonut itselleen vapaan kyydin.

Torpan asukkaat jäähyväisiä sanoessaan eivät tavallisesti ole liioin heltyväisiä, mutta tässä tuntui ikään kuin ilmassa, että ero tuli olemaan pitkä. Tommu tuon tuostakin nenäänsä niisti: jotakin silmistä oli etsinyt itselleen väärän tien. Sigfrida toi häkin, jossa Tätti oli, Hagarin piti vielä kerran taputtaa suosikkinsa pehmeitä mustia höyheniä.

Dordei sanoi:

"Sinä minun sydänkäpyseni ja huolilapseni! Ketuilla on luolansa ja linnuilla pesänsä, mutta yhden tiedän, jolla sinua ennen ei ollut kiveä johonka päänsä olisi kallistanut. Lähde, jos se on Jumalan tahto; tule takaisin, jos niin on Jumalan tahto! Jätä itsesi Hänen haltuunsa, kyllä Hän on sinullekin hankkiva oksan, jolle istua saatat!"

"Älä ole pahoillasi!" rätisteli rastaanpoika. Vankkurit pyörivät pois ja toinen lastu lähti kulkemaan aavalle, rannattomalle merelle.

12. Turun akademia.

Siellä asuu petoja!

Jos aikakausia saattaisi siirtää kuten kuvaelmia näytelmässä, jos yhdeksästoista vuosisata istuisi katseliana, esirippu vedettäisiin ylös ja seitsemästoista vuosisata näkyisi siinä mahtavassa suuruudessaan, kuinka läpinäkymättömän pimeältä, kuinka synkeän vakavalta ja karkean karkealta se kokonaisuudessaan näyttäisi toisen aikakauden katseliain silmissä, mutta myöskin tuolla pimeydellä oli välkkyviä valopilkkuja, myöskin tuolla vakavuudella oli iloisia välihetkiä ja tuolla karkealla ajanpylväällä oli myöskin hienosti veistettyjä huippuja. Jota me yöksi nimitämme, pitivät silloiset ihmiset päivänä, ja jos päivä toisinaan pettyikin tuhoa tuottaviin raepilviin, nähtiin kuitenkin aurinkokin välistä. Mars tähden asukkaat heikkoine päivänvaloineen luultavasti eivät vaihettaisi osaansa maan asukkaiden kanssa ja seitsemännentoista vuosisadan kovan kokenut kansa olisi varmaankin monesti asiaansa harkinnut, jos joku olisi tarjonnut heille tilaisuutta muuttaa yhdeksänteentoista vuosisataan.

Aksel Oxenstjerna oli sanonut käytyään lounais-Suomessa: siellä asuu petoja! Pietari Brahe otti tämän sanan varoitukseksi ja katsoi sopivaksi parannuskeinoksi academian perustamisen ja tempasi sen sodan nälkäisestä kidasta ikään kuin puoleksi niellyn luun. Kun hänen academiansa vihdoin saatiin ja perustettiin Kristiinan kuninkaallisen, Nyköpingissä Maaliskuun 26 päiv. 1640, kirjoitetun kirjeen nojalla, niin piispa Rothovius kiertokirjeessä papistolle selitti, että tämä oli suurin hyvä työ, mikä Suomelle sitte maailman alun oli tapahtunut.

Koska Suomi luultavasti ei ollut kartassa löydettävissä maailman alussa, oli ensimmäinen ja suurin hyvä työ kaiketikkin se, että maa nyt on olemassa. Piispan ei myöskään pitäisi Kristin-uskon levittämistä maahamme, tahi uskonpuhdistusta katsoa vähemmän arvoiseksi. Mutta näitä luvallisia vastalauseita paitsi, ei sitä seuraavan puolentoista vuosisadan tarvitse paljoakaan tinkiä pois tuon voimallisen, uutteran ja hyvänsuovan piispan, tämän tapauksen johdosta syntyneestä sydämmen ilosta. Akatemia ei koskaan ole ollut kaikki, ei edes silloin, kun se perustettiin, yhtä vähän kuin tieto on kaikki; mutta akatemia on ollut ja on määräämättömän paljo maalle, joka valtiollisessa heikkoudessaan etsii tukea työssä sivistyksensä edistyttämiseksi. Turhaan on akatemia alusta alkaen verhonut itsensä rehtorinsa purpuraviittaan, kohottaaksensa oppia oppimattomien silmissä aikakautensa kuningas-istuimelle. Se seisoi juurineen liika syvällä kansassa, voidaksensa milloinkaan pukea yltään sarkanuttua ja siinäpä oli tämän opiston suuren sivistystyön salaisuus. Jota kansallisemmaksi se tuli, sitä mahtavammin se kokoili luokseen kansan heräävää, etevää voimaa ja selkenevää tajuntaa. Kirkko on ollut munanruskuainen, josta uusi elämä on ruvennut tykyttämään, mutta akatemia on ollut nuoren, nykyajan kukkuloille nousevan kansanhengen ensimmäiset siivet.

Ja akatemia oli vuonna 1640 kirkon kuuliainen tytär. Ei ainoastaan piispa, vaan myöskin Pietari Brahe piti kirjallisten tietojen ohessa uskonnollisen elämän sekä taitavien tapojen levittämistä tämän uuden opiston tärkeimpänä tehtävänä. Kansa piti tuota opistoa papinkouluna. Vielä sata vuotta tämän jälkeen, 1740, oli teologia eli uskon-oppi etevimmässä sijassa ja kelpasi kaikkiin, ikään kuin kenraalit meidän aikanamme. 1840 kolme muuta tiedekuntaa uhkasi ruveta etevämmäksi tuota kunnianarvoisaa, joka vanhan tavan mukaan anasti ensimmäisen sijan, ja 40 tahi 50 vuotta tämän jälkeen, kun uskonnollista elämää ei enää katsota välttämättömäksi taitavien tapojen leviämiseen, on akatemian papinkoulu monen silmissä jäljellä ikään kuin varjojen kummittelia 1600-vuosiluvulta.

Jos ne olivatkin harvat, jotka siihen aikaan, kun akatemia perustettiin, ymmärsivät sen merkitystä, koetti hallitus kuitenkin voimiensa takaa selväksi saattaa sen tarpeellisuutta. Kokonainen kuukausi ennen vihkimispäivää kuuluutettiin kirkoissa että vihkimispäivänä, keskiviikkona Heinäkuun 15 päivänä 1640, oli pidettävä yleinen rukous- ja kiitosjuhla. Kaikki ylhäisimmät henkilöt aatelistosta ja aatelittomista kutsuttiin Turkuun, ja monta sinne tulikin. Siellä syntyi suuri riemu ja uhkeat menot Suomen silloisessa pääkaupungissa.

Eräs Turun akatemian ensimmäisistä professoreista, kiitetty Michael Wexionius, aateloittu Gyldenstolpeksi, on vihkimisjuhlasta laveasti kertonut. Juhlamenojen ohjelma oli edeltäpäin tarkasti määrätty yksityiskohtia myöten. Suuret kunniatervehdykset oli kl. 7 aamulla hänen kreivillisen armonsa luona Turun linnassa. Sitten juhlakulku maalle-astumispaikalle Aurajoen rannalle, joka tapahtui yhtä moni-osaisena kuin runotarten lukumäärä on. Rannasta mentiin lipuilla loistavasti koristetuilla veneillä sillan luo. Siinä taas astuttiin maalle ja kuljettiin juhlakulussa Akatemialle. Etupäässä kulkivat torvensoittajat ja sotarummun lyöjät, "jotka työnsä iloisesti kaikella ahkeruudella tekivät." Mutta, että tätä rauhan työtä vihittiin suuren sodan riehuessa, sitä muistuttivat sekä sotarummut että kanuunanlaukaukset ja vieläpä mahtava tuhatlukuinen, täydessä varustuksessa oleva ratsumies-joukko, jossa oli moni Breitenfeldissä ja Lützenissä ollut sotilas-vanhus.

Tuo vähäpätöinen akatemiarakennus, lukion entinen huoneus tuomiokirkon varjossa — viisi kylmää, matalaa huonetta — oli komeasti koristettu purpuran punaisilla tapeeteilla ja lattiaverhoilla. Täällä kuultiin soittoa, kreivi Brahe piti puheen, perustuskirja luettiin, varakansleri ja rehtori varustettiin heille kuuluvilla arvomerkeillä, sitte laulettiin, kaksi professoria piti puheita ja vihdoin tapahtui erään ylioppilaan nuoren Stålhandsken "gratulatio oratoria erin-omaisella onnentoivotuksella."

Sen jälkeen oli jumalanpalvelus tuomiokirkossa, jossa piispa saarnasi. Kanuunanjyrinää kuului vierellä olevasta kirkkopihasta, jalkaväen ja ratsuväen musketinlaukauksia sekä äänekkäitä riemuhuutoja kaikui tuosta tuhansittain kokoontuneesta väkijoukosta kirkon sisä- ja ulkopuolella. "Jumala ja koko luonto", — sanoo Wexionius, "olivat yhdistyneet korottaaksensa päivän juhlallisuutta, sillä ilma oli selkeä ja leuto, suloinen tuulenleyhkä, joka kuljetti koristettuja veneitä, tuotti katseliain eteen mitä ihanimman näytelmän. Rumpujen ja torvien ääniä kuului sekä maalta että mereltä ja kaiku kajahteli ikään kuin suosion osotuksena ympärillä olevista vuorista ja asunnoista."

Päivä lopetettiin tanssiaisilla linnassa, päivällisillä, jossa kaikki kuninkaallisen majesteetin kustannuksella "tulivat loistavasti kestityksi ja ravituksi" siihen aikaan hyvin tavattomana päivällisaikana eli kl. 4. Otaksua sopii, vaikka kertomus ei siitä mitään mainitse, että vieraat, jotka yhdeksän tuntia lakkaamatta olivat olleet vaivalloisilla kävelyillä, venematkoilla, kuulleet puheita, saarnoja, soittoa ja sotajyrinää kello seitsemästä aamulla neljään jälestä puolen päivän, saattoivat hyvällä ruokahalulla tehdä kunniaa kruunun ruokavalmistuksille. Kaksi päivää tämän jälkeen piti eräs akatemian nuori kansalainen suuremmassa luentosalissa "Ylioppilaat" nimisen siveys-opillisen näytännön, jossa esitettiin "mitenkä muutamat vanhemmat hyvin niukasti antavat rahoja pojilleen, jotka siitä syystä tavallisesti tulevat ahkeriksi ja säästäväisiksi; mutta toiset sitä vastoin antavat lapsilleen kaikkea, mitä vain haluavat ja nämät tulevat laiskoiksi, epäkuuliaisiksi, ja menevät kokonaan hukkaan" j.n.e.

Näitä loistavia vihkiäisiä sopisi verrata komeisiin häihin köyhän miehen majassa. Tänään yltäkylläisesti onnen antimia, huomenna kova leivänsyrjä ja kauhallinen vettä. Akatemia oli niin köyhä, että kun arentimaksuja sen ylläpitämiseksi määrätyistä, usein tyhjäksi paljastetuista kruununtaloista ja perintötiloista ei saatu, täytyi oppilaitten ja opettajien tulla toimeen miten kuten. Kaikki kruunun rahat valuivat sotaan ikään kuin rattiin. Mitä vielä löytyi rahojen sijasta, vaikka sekin aina niukemmaksi kävi, oli kruunun verot ja maatilukset. Näillä palkattiin usein sekä sotaherrat että virkamiehet, näillä maksettiin velkoja, näillä ylläpidettiin kolme akatemiaa, Upsalan, Tarton ja Turun. Uusi akatemia oli uusi ammottava aukko valtion rahavarastossa. Miksikä ei akatemia, laitos, jommoinen ainoastaan vuosisatojen kuluttua asetettiin, saattanut odottaa rauhaa? kysyivät valtiotalouden hoitajat. Niin, miksikä ei köyhä, pimeä torppa saattanut joulu-aamua odottaa ilman akkunassa loistavaa kynttilää? Pietari Brahe oli jo antanut tähän kysymykseen vastauksen Juho Kurjelle. Kansat elävät vuosituhansia ja he kiirehtivät kuitenkin toisinaan tekemään tänään, mitä huomenna saattaisivat tehdä. Myöskin historia saattaa välistä hätiköidä, mutta ainoastaan silloin, kuin vainiosarka ei vielä ole valmiiksi muokattu kylvöä varten. Huomispäivä on yhtä vähän kansojen kuin yksilöin hallussa. Sota seurasi sotaa niin pitkältä kuin muistaa saattoi. Miksikä tulevaisuuden tuvat tulivat olemaan rauhan palmujen suojassa? Ja Suomen asukkaat olivat "petoja." Tämä verta vuotava, pimeä, unhotettu maa katsoi tuohon ensimmäiseen kalpeaan valonkotiinsa Turussa, kuten sen äärimmäisen pohjolan asukas tammikuussa aamupimeässä katselee kauan odotettua auringon ensimmäistä punertavaa sarastusta itäisellä taivaan rannalla.

Tämä ensimmäinen sarastus ei vielä hetikään ollut päivä. Mitkä hanget sulatettavana! Mitkä rikkaläjät poistettavana! Mikä jäykkyyden jääsohja, mikä taitamattomuuden yö! Pitkällinen, vaivalloinen, uuttera työ oli tehtävä ennenkuin saattoi tunkea vuosisatojen somerikkojen lävitse, ja sitä kestikin satoja vuosia, ennenkuin päästiin kuoren läpi, mutta kun niin pitkälle oli ehditty, havaittiin, ettei siellä ollutkaan kova, hedelmätön nummimaa, vaan uhkea savipohjainen, joka palkitsi viljeliän vaivat.

* * * * *

Samana päivänä, kun rauhan suuri laitos vihittiin Turussa, nukkui kuoleman uneen sodan voimallinen sankari, tuo rohkean rohkea lumiaura Aake Henrikinpoika Tott, omistamassaan Eurajoen pitäjän Lavilan talossa, 42 vuoden ja 2 kuukauden vanhana. Kipujen runtelemana oli hän ollut monia vuosia ja entiskesänä sairastunut Ekolsundissa, mutta tunsi itsensä seuraavana keväänä niin raitistuneeksi, että uskalsi matkustaa Suomeen. Ratsastaminen ei silloin enään nopeasti joutunut; matkaa kesti lepohetkineen Toukokuun 26 päivästä Heinäkuun 4, jolloin hän melkein puoli kuolleena tuotiin Lavilaan. Tämä kovakourainen sotasankari kuoli kristittynä.

Syyskuun 29 päivänä 1640 hän Turun tuomiokirkkoon haudattiin sen aikakauden sotaisella loistolla. Neljä komppaniaa, yhteensä 480 miestä, Suomen kiitettyjä ratsumiehiä ratsasti surusaaton etupäässä linnasta kirkolle. Niitten jäljessä tuli teinit, ylioppilaat, papit, professorit ja piispa. Sitten tuli marsalkka Melchior von Falkenberg. Hänen jäljessään mustaan silkkivaatteeseen puettu sotahevonen, sen jäljestä päälippu, jota Yrjö Boije kantoi. Sitten tuli arkku, jota 16 aatelismiestä kantoi ja arkun molemmilla puolin kulki aatelismiehiä, jotka kantoivat tämän kuolleen sekä isän että äidin sukukilpiä. Sen jälkeen kulki taas ylioppilaita ja professoreita, kauppiaita, virkamiehiä, hovi-oikeuden asessoreita. Sitten surulippu ja suruhevonen, verhottuna mustaan verkaan, jossa oli valkoinen atlasristi. Sitten tulivat ylhäisimmät aatelistosta ja virkamiehistä, Pormestari ja raatimiehet, porvaristo ja neljä komppaniaa jalkaväkeä. Näitten jäljessä kreivi Brahe, jolla oli neljä lakeijaa ja kaksi kuskia. Häntä seurasi 8 vaunut, joissa oli naisväkeä ja viimeiseksi porvariston vaimot. Surusaatossa oli otaksuttavasti, paitsi katsojia, yli 1,400 henkeä. Lähtösaarnan Turun linnassa piti hovisaarnaaja Niilo Martini, tekstinä oli Rom. 10: 9-12 ja ruumissaarnan piti tuomiokirkossa piispa Rothovius ja tekstinä oli Rom. 14: 7-10. Vuonna 1678 antoi Aake Tottin leski, Kristiina Brahe, miehensä lepokammioksi valmistaa Turun tuomiokirkossa vieläkin säilyneen ja hiljakkoin kuntoon asetetun Tottien hautakuorin.

13. Toinen lastu.

Sinun pitää saaman lukea.

Hagar matkusti Lydik Larssonin muassa Turkuun. Meidän aikamme rautatiet ovat Mefistofeles viittoineen. Kun lähdetään, niin jo perilläkin ollaan! Maaten siellä eteenpäin tullaan, maisemat rientävät tyhjinä, vaikutusta tekemättä, jälkiä jättämättä ohitse, ihmiset ilmaantuvat kuten mykät kääpiöt, vaunu, jossa istutaan, on maailma, matka ei ole mitään, päämaali on kaikki. Jalkamatkustus tahi hidas kulku hevosella Heinäkuun aikana, se on maantiedettä, kansatiedettä, luonnontiedettä ja kaunotiedettä. Tarkka lapsi oppii siinä päivässä enemmän kuin kirjasta vuodessa.

Hagar heräsi, kun hän oli matkalla Turkuun. Kun hän rupesi lukemaan montako kirkkoa oli, vaipui Kaskaksen torppa taivaan rannan taakse. Uudet esineet poistivat tutut vanhat mielestä. Näyttipä hänestä ikään kuin vuoret olisivat olleet täällä korkeammat, laaksot syvemmät, kylät väkirikkaammat, karjat hyväruokkoisemmat, ihmiset viisaammat. Kesä-ilma ja vaihtelevaisuus kaunisti kaikkea. Hagar oli taas muuttunut. Hän joi ilmaa ikään kuin terveyden pikarista. Täällä hän jälleen saattoi hengittää, täällä hän ei ollut muita huonompi; täällä ei kukaan tietänyt, että hän oli mustalaislapsi.

He eivät vielä ennättäneet penikulmaakaan torpasta, kun Hagar hämmästytti holhojaansa rohkeamielisyydellään. Hän oli nyt yhtä puhelias ja iloinen, kuin hän tähän asti oli ollut äänetön ja alakuloinen. Hän nauroi, lauloi, kertoi, kysyi. Miksikä oli järvi noin sininen? Miksikä kettu juoksi tien poikki? Miksikä toisen kirkon tornin huipussa oli kukko, kun toisessa oli risti. Miksikä tuo vanha sotilas kulki kainalosauvalla? Mitä Lydik Larsson Turussa tekisi, ja mitäpä hän itse siellä tekisi?

Hovi-oikeus raskautti tullimiestä asetuksen seitsemännen käskyn koko painolla. Hän tarvitsi huvitusta, ja alensi itsensä tytön alituisia puheita ja kyselmiä kuuntelemaan ja niihin vastaamaan. Näissä puheissa huomasi toisinaan muutakin, kuin lapsen uteliaisuutta. Tuo luonnollisuus ja viisaus yhdistettynä saatti oikein viehättää. Olisipa ollut elämää Tuurholmassa, jos Hagar olisi tullut tullimiehen kasvatiksi!

"Turussa", sanoi tullimies, "on suuri juhlapäivä. Sinne perustetaan academia."

"Academia? Mikä se on?"

"Suuri oppikoulu."

"Saanko minä ruveta käymään akatemiassa?"

"Saat sinä katsella sitä ulkopuolelta, ei sitä ole kielletty."

"Oohoh! Saanko Turussa kirjoja?"

"Kyllä sinä saat koko troijalaisen sodan ja vieläpä troijalaisen rauhankin lisäksi, jos tahdot."

"Elääkö Cannabis?"

"Elää. Hän on saanut kirjansa takaisin ja lukee nyt latinaa kesyn variksen kanssa."

Hagarin silmät säihkyivät.

"Halukkaammin olisin hullu kuten Cannabis, ennenkuin häntä tahtoisin ivailla!"

Tullimies katsoi kummastellen tyttöä. Hän oli tosiaankin saanut kolme vuotta ikää lisäksi.

Matkaa oli kestänyt kolmatta päivää, kun lähenivät Turkua. Lydik Larssonin mieleen johtui, että hänen ehkä tarvitsisi kummitytölleen puhua heidän aiotusta käynnistään presidentin luona.

"Onko Dordei kertonut sinulle jotakin äidistäsi?" Vastaus viipyi. Tuo polttava kysymys, nimileima, kunniakysymys oli tässä taas esillä.

"Me olemme pudonneet tähdistä", vastasi Hagar estelevästi.

"Hm… niin, yksi putosi, se oli äitisi ja hän kuoli siitä putouksesta. Jos hänen armonsa presidentti tahtoo sinua nähdä, niin lupaatko olla tottelevainen, sekä muistaa, ettet häntä suututa sellaisilla tempuilla, kuin sinulla oli tuolla torpassa viimein?"

"Eikö hän kärsi, että linnut puhuvat?"

"Älä nyt ole olevinasi! Hän ei kärsi, että köyhät lapset näyttelevät nyreää, ynsistelevää muotoa."

"Pitääkö hän lupauksensa?" kysyi Hagar ja hänen silmänsä säihkyivät uudestaan.

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Minä tarkoitan, että hän on kovin ylhäinen ja minä kovin köyhä."

"Se oli varmaankin paras", ajatteli tullimies ollen pahoillaan, "etten ottanut tyttöä. Hän on minusta liiaksi viisas."

He tulivat Turkuun tiistaina, juuri kun vaskitorven ääni ilmaisi että keskiviikkona oli juhla. Pietari Luth oli hankkinut heille kortteerin eräässä, tuon kansasta täytetyn kaupungin syrjäisessä paikassa. Ahtaan huoneen nurkka oli kylläksi suuri hänen rikkaalle lankomiehellensä. Hagar sai makuupaikan itselleen ullakossa. Pietari Luth oli nyt ylioppilas ja siis myöskin yhtenä tämän suuren päivän sankareista, sillä ensimmäisten ylioppilaitten lukumäärä nousi ainoastaan 44:ään.

Ei ollut helppo tässä juhlatouhussa päästä niin mahtavan henkilön puheille, kuin presidentti Juho Kurki oli. Mutta kilisevä kädenpuserrus hovimestari Antonius Papen luona sai paljon toimeen. Lydik Larsson pääsi jo tiistai-iltana neljänneksen tunnin ajaksi presidentin puheille. Vastaan-otto ei ollut oikein suosiollinen. Siinä sai tullimies ankaran nuhtelun leväperäisyydestään tullitulojen ylöskannossa; tämä asia oli niin suuri, että hän siitä saattoi menettää virkansa. Kenraalikuvernööri oli suuruksissaan niistä petoksista, joita oli harjoitettu. Tullimies saisi kuitenkin uudestaan tulla presidentin puheille torstaiaamuna k:lo 7 saadaksensa laveampaa selitystä hovioikeudessa olevasta riidasta.

Huonoja uutisia! Lydik Larsson kumarsi suurimmassa nöyryydessä ja aikoi juuri lähteä, kun presidentti, jonka erinomainen muisto oli tunnettu, sanoi:

"Missä olen teidän ennen nähnyt?"

"Liian suuri kunnia näin alhaiselle palvelijalle kuin minä olen", vastasi tullimies. "Se oli 13 tahi 14 vuotta taaksepäin Karjassa. Teidän armonne suvaitsi korkealla läsnä-olollaan kunnioittaa kahden köyhän lapsen kastamista."

"Karjassa? Oliko se Sigfrid mestari, joka lapset kastoi?"

"Oli teidän armonne. Minulla oli onni silloin olla läsnä."

"Oliko sotamarsalkka Tott myöskin läsnä samassa tilaisuudessa?"

"Oli, teidän armonne."

"Hän mainitsi siitä jotakin pari vuotta sitten. Se oli poika?"

"Niin oli. Ja tyttö myöskin."

"Sotamarsalkka otti pojan hoitoonsa. Tiedättekö tytöstä mitään?"

"Teidän armonne suvaitsi kustantaa hänen hoitonsa köyhässä torpassa. Hänellä on tavattomat järjenlahjat, ja nyt on hän seurannut minua tänne Turkuun… katsellaksensa huomista juhlallisuutta."

"Ottakaa hänet mukaan tuorstaina. Hyvästi. Älkää unohtako ottaa mukaanne tullin-erityistilejä."

Lydik Larsson kumarsi nöyrimmästi ja lähti. Hän ei olisi uskaltanut sanaakaan mainita kummityttärestä, ellei tuo korkean-arvoinen herra itse olisi asiaan tarttunut.

Juhlapäivä alkoi kanuunanjyrinällä, ja Turun kaupunki oli ikään kuin aaltoileva meri täynnänsä kilpasoutajia tuhansine kirjavine lippuineen. Mikä uusi maailma kolmentoista vuotiaan mielestä, joka oli kasvanut kaukaisessa metsätorpassa! Hagar meni ulos k:lo 5 aamulla ja eksyi katujen ja ihmisten joukossa, kuuli kaikkea kahdella kuuntelevalla korvalla ja näki kaikkia kahdella vilkkaalla silmällä. Hän seisoi, puolikuoliaaksi rutistettuna, sillalla, kun juhlaseurue veneissä tuli linnasta. Ei pieninkään ääni tuossa suuressa kohinassa mennyt kuulumatta hänen ohitsensa. Hänen ympärillään olevat tokaisivat aina kustakin, joka maalle astui, jonkun muistutuksen: "Tuossa on kreivi punaisessa takissa!… Mitä? Kreivikö? Sehän on hovimestari… Tuossa Kaarle Lindelöf, joka pisti Hannu Jönssonin Porvoossa kuoliaaksi!… Tuolla Kustaa Steininpoika Tavast, joka antoi kuoliaaksi piiskata lampuotinsa Kurjalassa!… Tuossa on Viipurin kupernyöri Kaarle Mörner, joka antoi kiinnittää nimismiehensä niin korkealle seinään, että varpaat tuskin lattiaan ulottuivat… Nyt ylioppilaat tulevat! Tuossa on yksi, joka tarjottimella kantaa punasta hametta…"

"Pietari! Pietari!" huusi Hagar. Pietari Luth ei häntä kuullut. Hänelle osotettu kunnia ja luottamus, kun annettiin hänen kantaa juhlakulussa rector magnificuksen punaista samettikaapua, joka merkitsi roomalaisen kardinaalin arvoa, oli kokonaan anastanut hänen ajatuksensa. Pietari Luthin jäljessä kulki eräs apulainen kantaen akatemian sinettiä, pöytäkirjuri kantaen matrikkelia ja rahastonhoitaja kantaen kahta hopeavaltikkaa. Katseliat yhä vuoroin näitä moittivat ja kiittivät. Kreivi Brahe, joka yksin osastossaan tuli hopeavaltikkojen jäljessä, kahdentoista ristikeihäitä kantavan henkivartian seuraamana, kuusi hänen kummallakin puolellaan, oli kansan suuressa suosiossa.

"No katsokaapas vain, eikö hän ole niin lempeä juuri kuin kuningas David virsikirjassa!" huudahti eräs Maskusta oleva talonpojan akka. "Nähkääs, kun vouti keväällä otti toisen lehmämme, sitte kuin hän oli toisen jo ennen ottanut samasta velasta, meni meidän vaari hänen armonsa luo, ja, Jumala häntä siunatkoon, lehmä se tuli takaisin vain, mutta vouti sai istua Turun linnassa."

"No niin, paras että otamme kreivin kuninkaaksi. Mitä me vaimoväellä teemme?" ehdotti eräs iloinen merimies, joka jo oli tyhjentänyt yhden olutpullon liikaa päivän kunniaksi. "Kelpaisiko tämä teidän mielestänne valtakuntaa hallitsemaan?" Ja kuvannollisesti selittääksensä kapinallista puhettaan, tarttui hän vieressään seisovaan Hagariin vyötäisistä kiinni, asettaen hänen katseliain nauraessa sillan käsipuille istumaan.

Mutta tätä ei ennen huomioon otettu, kuin eräs raajarikkoinen sotilas, joka kulki kainalosauvalla, vasemmalla kädellään veti tuon pelästyneen tytön alas hänen korotetusta asemastaan ja samalla myöskin oikealla kädellään ja sauvallaan antoi puhujalle aika lyönnin hartioille.

"Kuka rohkenee puhua moittimalla Kustaa kuninkaan tyttärestä?" ärjäsi tuo suuttunut vanha sotamies. Näytti siltä, kuin keskellä juhlaloistoa sillalla olisi syntynyt kahakka. Onneksi juhlakulku veti kaikkien huomion puoleensa, ja niin monta nyrkkiä kohotettiin vasten tuota rohkeapuheista merimiestä, että hän havaitsi parhaaksi patikoida tiehensä. Kuningatar, Kersti röökinä, oli myöskin kansalle rakas, hänen suuren isänsä tähden, joka eli kansan muistossa. Ei yhtäkään kuningasta ole Suomessa niin rakastettu, kuin suurta Kustaa II Aadolfia.

Sotkettuna, tuupattuna ja repaleisin liepein, hehkuvin poskin sekä hajalla hapsin, vietiin Karjasta tullut torpantyttö tuossa auttamattomassa ahdingossa eteenpäin akatemiarakennukselle asti, johon väkijoukko virtaili juhlakulun jäljessä. Eräässä kadunkulmassa hän kyllä olisi päässyt pois, mutta hän antoi vieläkin tuupata itseään eteen päin. Hänpä tahtoi nähdä, hänpä tahtoi kuulla kaikkea, mitä nähtävissä ja kuultavissa oli.

Sillä välin kuin sisällä pidettiin oppineita puheita, huvitteli kansa itseään ulkona katselemalla sotaväkeä ja varsinkin ratsuväen taajoja rivejä, jotka täyttivät kaikki lähikadut ja aukeat paikat niin pitkältä, kuin silmä kannatti. Tässä ei ollut nyky-aikainen paraati, jossa joka nappi on kiinni napitettu, joka nauha asetettuna kuten olla tulee. Virkapukujen aika ei ollut silloin vielä. Sotajoukon eri osastot saattoi tuntea niitten yhtäläisestä asevarustuksesta. Ratsastajilla oli keltainen sekä myöskin musta nahkavarus, osaksi myöskin puolivarustus: rynnäkköhytyrä, rinta- ja selkähaarniska, nahkakintaat, miekka ja Kustaa II Aadolfin käytettäväksi määräämä 11 jalan pituinen keihäs, jonka hän oli 15 eli 18 jalan pituisesta lyhentänyt. Ne, joilla ei ollut keihästä, kantoivat olallaan lyhyttä ratsupyssyä, jossa oli siihen aikaan hiljan keksitty piilukku. Jalkaväen muskentinkantajilla oli pitemmät aseet. Prikaati tahi rykmentti sai kyllä välistä nimensä värinsä mukaan, mutta tämä riippui useasti lipusta ja sotamerkistä. Ruotsalaisen sotajoukon kiitetyt siniset ja keltaiset rykmentit nimitettiin heidän takkinsa värin mukaan. Suomalaisilla sotajoukoilla sekä jalka- että ratsuväellä oli harmaa kotimainen väri vaatteissaan, joka ei juuri paraatipukuun hyvin soveltunut. Tässä oli enimmästä päästä nuorta väkeä, joka kohta piti lähetettämän täyttämään Juhana Banérin pikaisesti harventuneita rivejä. Sotilas-vanhukset taistelivat Saksanmaalla, mutta osa heistä oli kotimaassa varaväkeä opettamassa. Ratsastamaan oppinut porvaristo otti osaa juhlaan ja katsojain eteen kuvautui kirjava, monivärinen näkö-ala.

Tähän sopii lisätä, että sinä vuonna 1640, jolloin oli varaa toimeensa vihkiä akatemia, asetti Suomi 17,380 miestä sotavarustukseen, eli noin joka kahdeksannen asekuntoisen miehen silloisesta väestöstä, nimittäin 13,780 miestä jalkaväkeä ja 3,600 miestä hevoisväkeä. Tästä joukosta oli 8,048 miestä ulkopuolella omaa maatansa ja 9,332 odotti kotimaassa käskyä sotaan.

Puheitten jälkeen, joita akatemiarakennuksessa pidettiin, seurasi jumalanpalvelus tuomiokirkossa. Vahdit seisoivat portilla; eipä monenkaan tuosta suuresta joukosta onnistunut sisälle päästä, mutta Hagar kyllä pääsi. Rääsyjä ja raamukkeita, entäpäs?

Kirkosta väkijoukko riensi alas Linnankadulle päin nähdäksensä vieraita, jotka olivat Kuningattaren päivällisille kutsutut. Kl. 8 illalla tuli Hagar kotia, käytyänsä monta harhatietä löysi hän vihdoinkin kortteerinsa. Mutta mimmoisena hän oli? Tomusta harmaana, vaatteensa priiskotettuna loalla, joka hevosten juostessa räiskyi ympäri. Kulkemisesta ja heinäkuun auringon helteestä mustanruskeaksi ahvettuneena, kengät kallellaan, — hän oli saanut Turussa kengät — hiukset, kuten kuusen parta. Pyhäpäivähameesta, tuosta ennen ihaillusta saksanvillaisesta, oli ainoastaan repaleet jäljellä, ja niistä sitä ei entiseksi olisi tuntenut.

"Ja sinun täytyy mennä hoviin huomenna kl. 7!" huudahti tullimies. "Marsippas heti saunaan!"

Mutta sinä päivänä ei Turussa yhtäkään saunaa lämmitetty.

"Noh, kaivolle sitte!"

Emäntä, eräs räätälinvaimo armahti rääsyläistä. Hagar vietiin pesuhuoneeseen, vaatteet riisuttiin, kaivosta tuotiin kaksi ämpärillistä kylmää vettä, jolla tyttöä virutettiin ja sitte hänen ylleen puettiin hänen toinen, puhdas paitansa; tytölläpä oli ollut kaksi mukanaan myttysessä. Yön-aikaa ja räätäliä käytettiin tytön hovissa-käynnin valmistuksiin eli hänen presidentille esittämistänsä varten.

Tämä mahtava herra asui torinvarrella olevan suuren kivirakennuksen yläkerrassa, hovi-oikeus oli alakerrassa. Hänellä ei täällä ollut samoja mukavuuksia, kuin avarassa, Laukon kartanossaan; hänen oli pakko toisen puolisonsa, Sofia De la Gardien sekä 11 lapsensa kanssa, joista ainoastaan 5 nuorinta oli kotona, tyytyä 11 tahi 12 huoneeseen.

Torstai-aamuna, kun kello löi seitsemän, seisoi tullimies turvattinsa kanssa presidentin etuhuoneessa, ilmoitettiin tulleeksi ja laskettiin sisään. Hagar jätettiin kultanauhustettujen kamaripalvelijain seuraan etehiseen, jossa hän sillä aikaa katseli torilla liikkuvaa väkijoukkoa.

Vastaanotto-huone oli suuri ja loistava, uhkeilla, kudotuilla ranskan tapeeteilla ja lattiaverhoilla varustettu. Paras huonekalu oli kirjoja ja asiapapereita varten tehty kirjakaappi, joka oli aikakautensa kalliimmilla veistoksilla koristettu, ja yhtäläinen, kuin Yrjö Härtelin mestariteos, jonka Nürnbergin kaupunki lahjoitti Kustaa Adolfille ja joka maksoi 9,750 hopeariksiä. Kirjoituspöytä oli samati koristettu ja mosaikilla silattu. Sen koristuksiin kuului myöskin suuret, epämukavat kirjoitusneuvot, jotka olivat punaisista koralleista kurjen muotoon kyhätyt, ja kurjen pyrstön päällä oli hiotusta lasista kilpikonnan muotoon muodostettu mustetolppo. Hieno ruusu-öljyn haju tuoksahti huoneissa. Presidentin aamujuoma, inkiväärillä maustettu mantelimaito, oli hopeapokaalissa vain puoleksi juotuna. Itse istuinhan, puettuna punaiseen silkkiseen aamunuttuun, pöytänsä ääressä hienosti sorvatussa selkätuolissa, jonka istuinlauta oli neliöihin leikatuista eri puulajeista tehty. Notariuksella, Hannu Ekholtilla sekä kirjuri Krister Thomsonilla oli kumpaisellakin pienempi pöytä samassa huoneessa.

Lydik Larsson sai seisoallaan kuunnella selityksiä asiastaan, joita hänellä hovioikeudessa oli, ja jätti paperinsa kirjurille. Kun tämä oli tehty, kysyi presidentti Karjasta tullutta tyttöä.

Tähän vastattiin, että hän etuhuoneessa odotti hänen armonsa käskyjä.

"Hyvä… Pape!" presidentti soitti. Soitinkello oli kullasta ja kädensija meripihasta.

"Jätä tyttö, joka tuolla on, taloudenhoitajan huostaan. Tyttö lähetetään tulevalla viikolla Laukkoon… Hän on köyhä, eikö niin, Lydik?"

Tullimies selitti, että tyttö kyllä oli tuiki köyhä, mutta että hänen äiti vainajallaan oli havaittu kaksi koristetta, joita sopi käyttää lasten tarpeeksi. Holhoja pyysi nöyrimmästi, että hän saisi jättää tämän lasten perinnön hovi-oikeuden huostaan, ellei hänen armonsa mielestä olisi syytä heti myydä niitä lasten varalle.

Olkirasia tuotiin esille ja jätettiin pöytäkirjuri Ekholtille. Thomsonia käskettiin Ekholtin kanssa todistamaan kaluntarkastusta.

Notarius leikkasi nuoran poikki, aukaisi rasian sekä antoi sen takaisin presidentille, joka, ajatellen tuossa olevan jotakin talonpojan koruja, välinpitämättömästi siihen katsahti.

"Hopeinen hiusneula!" Hän tarkasteli tuntian tavalla hienosti valettua koristetta. "Mistä nainen on tämän neulan saanut?"

Tähän oli mahdoton vastata.

"Neula", jatkoi hän, "on Claude Ballin tekemä taideteos, hänen merkkinsä on piirretty liljan lehteen. Sotamarsalkka Tottilla oli neula, joka oli ihan samaa tekoa ja hän lahjoitti sen kreivinna Brahelle. Luultiin, että neula oli yksin lajissaan… Onko täällä mitään muuta? Katsotaanpas!"

Pieni tuohirasia näkyi, aukaistiin ja nähtiin sisältävän kultasormuksen, joka oli villoihin kääritty. Presidentti näytti hämmästyneeltä, pani kultasankaiset lasisilmät nenälleen, meni akkunan luo ja katseli päivän valossa tarkasti sormusta. Hän kääntyi tullimiehen puoleen.

"Te sanoitte, että tyttö on köyhä?"

"Niin, teidän armonne. Ei kukaan tiedä muuta. Äidin jälkeen jäänyt tavara pantiin sinettiin."

"Noh, tuiki köyhänä ei olla silloin, kun omistetaan kolme tällaista jalokiveä. Nämät kaksi vähempää lienevät parin tuhannen taalarin arvoisia kumpikin, mutta tuo suuri keskimmäinen tuskin myydään kahtatoistatuhatta vähemmästä. Eriskummallista! Juottaa tuollaista kiveä sormukseen, joka saattaa pudota hansikan muassa, kun olisi saattanut sillä koristaa otsanauhan tahi kaulavitjat. Juotos on keskinkertainen ja työ on kisällin tekemä. Ensimmäinen omistaja on ollut hirveän rikas taikka kovin tyhmä, ehkä tous les deux… Oletteko koettaneet saada selkoa äidin sukuperästä?"

Tullimies kertoi tapauksesta torpassa.

"Omituista! Nainen talvipakkasessa yksin maantiellä? Eipä hän ole saattanut kuusta pudota."

Lydik Larsson rohkeni lisätä, että luultiin tuon naisen olleen mustalaisen. Lapset mielikuvituksessaan tuumivat, että hän oli pudonnut tähdistä. "Kutsukaa tyttö tänne."

Hagar saatettiin sisälle ja tarkastettiin. Hän näytti tollikkomaiselta tuossa hameluhjussa, jota ompelia ei joutunut koettamaan. Näihin asti oli hän käyttänyt liivihametta tahi hametta ja röijyä ja tämä uuden-aikainen puku tuntui hänestä rasittavalta.

Tuo ylhäinen herra tarttui suosiollisesti häneen leuasta, katsoi hänen suuriin ruskeisiin silmiinsä ja kysyi mikä hänen nimensä oli. "Hagar."

"Se on heprealainen nimi. Mustalainen sinä et ole. Joko isäsi tai äitisi on ollut juutalaista sukuperää."

Tullimies huomautti, että tyttö oli äitinsä näköinen. Nimen oli Sigfrid mestari antanut.

"Noh, mitäpä sinulla nyt teen? Tahdotko tulla kammarineitsyeksi kaupunkiin vai karjakon apulaiseksiko Laukkoon?"