SALLIMAN OIKKUJA.

Kirjoitti Alkio.

I.

"Mutta kovinhan nyt onkin kylmä, kun oikein nenänpäätä riitelee ja varpaita tahtoo koperoon vetää… Ai! … oikein jalat nuljahtelevat tilaltaan tuossa roustikossa. Mikähän lieneekin, kun ei jo lunta tule enempää, vaikka Marraskuu lienee jo puolivälissä… Tuo kengän paulakin kun retajaa irralla…"

Heistrokin Liisa laski kannettavansa mytyn viereensä maantielle ja rupesi sitomaan kenkänsä paulaa. Sen tehtyään alkoi taas matkaansa jatkaa ja itsekseen pakista:

"Nuo pellavatkin ovat oikein raskaita, vaikka kyllähän siinä painavat ne Juntan emännän antamat leivätkin… Hyvä se on se emäntä, kun aina mulle antaa kehruunsa, vaikka kyllä olisi akkoja siellä likempänäkin. Ei sillä kehruulla paljoa kostu, mutta aina vähin ja kun Juholla nyt vaan työtä piisaisi talven yli, niin kyllä sitä Jumalan avulla taas elettäisiin kesään… Jumalan kiitos, ei meillä vielä kuitenkaan ole niin kovaa kun Nurkanperässä—millä elänevätkään talvensa yli, kun niitä lapsiakin on niin paljo… Mutta, mitä?! tulipalohan se tuolla ruskottaa meidän mäeltä! ja meillä ei ole kuin mukulat kotona, voi herra…!"

Hän kiljui viimeiseksi sydäntä särkevällä epätoivon äänellä siunaten ja hyökkäsi juoksemaan. Sydän leiskahteli ensinnä muutaman kerran kovasti, niin että luuli rintaluihin koskevan. Veri täytti kaikki suonet pakotukseen, mutta sitten se ikään kuin hiljakseen alkoi norua, jonka ohessa voima tuntui pakenevan jaloista niin, ettei kyennyt juoksemaan ensinkään nopeasti, vaan tarvitsi voimiansa luonnottomasti ponnistaa, saadakseen jalkansa pakoitetuksi edes hitaasen liikkeesen.

"Ihan varmaan se on kotona ja lapset kun siellä vaan ovat kahden kahdestansa … ooih! Herra…"

Liisa raukka koetti ponnistaa voimiansa ja yhä tähdätä katsettansa paloa kohden, jonka loimotus yhä kasvoi. Jokainen ulos tuleva henkäys sai kipeän valituksen äänen sydämestä lähtemään. "Oih!"

Siihen hän seisahti. Rintaan pisti niin kovasti että veti oikein käppyrään koko ruumista. Pistos kuitenkin pian sen verran asettui että taas saattoi lähteä, vaikka se vieläkin tuntui, … ennen olis saattanut kuolla ennen kuin paikalleen jäädä.

Mutta sitten sattui mieleen ajatus, että miksi juuri heidän kohdalle pitäisi tuollainen onnettomuus sattuman … ehkäpä se onkin jonkun muun…

"Oi herra, kun se olisikin muiden tupa, joka palaa!" hän ääneensä huudahti. Tuon olettamisen mahdollisuus sai rinnassa sen verran jalan sijaa, että viimauksena lensi läpi koko ruumiin rauhoittava tunne ja hän pidättyi katselemaan. "Sivulta se on näkyvinään, eikä aivan meidän tuvan kohdalta."

Toivo elähtyi rinnassa yhä elävämmäksi, ja jalkoihin palasi uusia voimia niin, että hän nyt saattoi nopeammin kylää kohden rientää.

Alkoi jo kylästä huutoja ja hälinää korviin kuulua, mutta sanoja ei eroittanut vielä. Hermoissa vaikutti taas niin kummallinen voipumus, kun pelon ja toivon tunne sydämmessä vaihteli. Koetti kuuloansa teroittaa. Mitä ne huutavat? Saako kuulla hirveän musertavan totuuden, että oma tupa on tulessa, vaiko pelastavan, hurmaavan ilon sanoman, että se olisi jonkun muun?

Rakennus-ryhmä sattui eteen, niin ettei itse tulipalo voinut nyt näkyä, ainoastaan kammottava punainen hohde pilvissä.

"Kun olisikin noita huutoja eroittanut selvään … olisi vaan saanut tietää ettei se oma rakas koti ole, niin siihen olisi istunut tien viereen lepäämään…"

Jalat eivät roustikossa enään arastaneet, vaikka niiden kohtalo tuossa kylätiellä oli vielä, jos mahdollista, kovempi. Hiki juoksi pitkin ruumista ja tippui nenänpäästäkin loppumattomana norona.

"Herra Jumala! nyt en enää jaksa," hän huokasi ja seisahtui. Ja kun kerran seisahtui, niin omituinen painava puutumus laskeusi jalkajäseniin. Ei luullut edemmäksi jaksavansa… Ja niinhän se nyt tuntui sydämessä, ettei tuo palo kotona ollut… Jonkun toisen mökkihän liekin!

Tiellä hän seisoi ikäänkuin taidotonna ja tietämättä mitä piti tehdä. Kylästä kuului rattaiden pärinää ja epäselviä huutoja.

"Heistro…" Se kuului selvästi. Varmaankin joku kysyi tulipalopaikkaa, johon tuo vastaus huudettiin…

"Oo-o-i!"

Liisan huuto oli kauheata epätoivoa ilmaiseva ja hyppäys kun hän liikkeelle lähti, mitä luonnottominta ponnistusta kysyvä. Mutta samassa jonkullainen hermottomuus kohtasi ja hän valahti tielle. Roustikko koski polviin ja kyynäspäihin kovasti, nahkaa läjään vieden. Tämän tuottamaa kipua ei nyt joutanut huomaamaan … sydän oli toisaalla ja tuntokin siellä.

"Voi lapsiani!"

Todellisuuden tieto sai hänen voimiansa ponnistamaan. Kylänraitilla hän jo juoksi, nelisti ja ähki niin, että matkan päähän kuului. Saavutti siinä Pekkolaisen joka hitaasti astuskeli myös palopaikkaa kohden. Ei joutanut Liisa mitään puhumaan kun häntä sivuutti.

"Sinullapa kiirettä on," virkkoi Pekkolainen hymähtäen ja välinpitämättömästi, kun tunsi Liisan.

"Entä jos … omanne palaisi teidänkin, niin…" Liisa yhä vaan riensi eteenpäin ja piti Pekkolaisen puhetta ankarana ivana.

"Noo, paloipa tuollainen Nurkanperä keneltä tahansa, ei se niin…"

"Nurkanperä! Meidän tupahan siellä palaa?" Liisa vähän seisahti.

"Te-eidän," veti Pekkolainen pitkäänsä, "Nurkanperän Matin mökki se on!… Vieläpä juttua, korkeintaan kymmenen markan arvosta olisi polttopuita tullut siitä mökistä, ei mitään muuta." Pekkolainen koetti puheensa saada hyvin halveksivaksi, ääntänsä asian mukaisesti muodostelemalla.

"Todellako?" Liisa kiljasi jo ennen kuin Pekkolainen ehti lopettaakaan. Hän oli seisahtunut autuaallista toivoa tuntien ja Pekkolainen, jota hän itsekin sata kertaa oli suurimmaksi köyhäin nylkyriksi noitunut, oli hänen mielestään kuin Jumalan enkeli.

"Katso itse … voot!"

Pekkolainen oli astunut pari askelta Liisan ohitse ja osoitti kädellään palopaikkaa, joka siinä huoneitten välistä hyvin näkyi.

"Teidän tupa näkyy tuossa valkean valossa ihan selvästi, ettei sillä ole pennin hätää. Nurkanperän räsä siinä palaa," toimitti Pekkolainen.

Liisa heti sai selville, että niin oli asia. Hän näki oman kotinsa seisovan ihan eheänä ja ikäänkuin lämmittelevän tuolla mäenrinteessä Nurkanperän kustannuksella. Akka istahti siihen tienviereen ja sydämeen pakkautunut hirveä tuska vuosi pois kuin perattua kanavaa myöten ja sen ohella sieltä lähti paksuna, voimallisena virtana mahtava kiitollisuuden tunne, joka suussa ja kielellä muodostui sanoiksi:

"Jesukselle kiitos olkoon!"

Pienenlainen oli tupa, joka paloi. Paljon oli väkeä paikalla, enimmäkseen huvin vuoksi, sillä eihän sitä viitsinyt sammutus toimiin ruveta moni, koska vahinko oli niin pieni,—vanha, ränstynyt, läjään jo muutenkin menevä hökkeli! Tupakkaa oli tuossa miesten mukava polttaa ja lämmitellä … seisoa parahiksi kaukana, ettei polttanut, eikä kylmäksikään käynyt. Ja akkain ja tyttöjen oli paljon mukavampi joutilaina likimaissa seisoa ja siunaillen päivitellä, kuinka se on surkeata kun koti palaa, vaikkapa huonoinenkin. Ja ne, jotka ainoan toimessa olevan paloruiskun kanssa työskentelivät, näkyivät sitä enemmän huviksensa tekevän, kuin tarkoituksella saada tulen voima häädetyksi. Kun ruiskusta vesi loppui, niin komensivat noituen kaikkia joutilaita veden hakuun ja saivat siten toimeen, että ainakin näennäinen sammutustoimi oli aina voimassa. Muutamilla naapurimökkien miehillä oli nähtävästi tosi tarkoitus saada jotain toimeen, sillä nokisina ja märkinä koettivat he purkaa palavaa rakennusta.

Katsojain joukossa oli yleisenä mielipiteenä, että vahinko tuossa tulee varsin vähäinen.

Pekkolainenkin siinä seisoi eräässä ryhmässä, kädet selän takana ja suussansa mälliä mämmelsi, toisesta poskesta toiseen,—se muuten oli hänen tapansa. Muuan nuorimies tuli siihen, asettui seisomaan Pekkolaisen viereen, iski piippuun ja rykäsi kuin lautamies.

"Ei tuossa suuri vahinko tullut," sanoi hän ja antoi suunsa muodostua ymmärtäväiseen, vähän ylimieliseen hymyyn ja katsahti Pekkolaiseen. Tämä ei ollut huomaavinansa nuoren miehen puhetta, katseli vaan suu hymyssä tuleen päin, ikään kuin osoittaaksensa, että hän sen seikan tietää juuri paikalle, mutta ei viitsi tässä semmoisille miehille juttelemaankaan ruveta.

"Korkeintaan 40 markan vahinko tuossa tuvassa ja irtainta ei lie ollut paljoa," lausui joku, jolla, vakavuudesta päättäen, näytti olevaa tarkoituksena lausua tasapuolinen arvostelu.

"Kukahan lempo olisi tuosta rähjästä 40 maksanut!" ärjäsi Pekkolainen kiukkuisesti, ikään kuin häneltä olisi tuota summaa vaadittu, ja katseli voimallisesti ympärilleen. Luultavasti hän otaksui, että useimmat muuttivat mielipidettään siinä asiassa jo tuon ärjäisemisen kautta, sillä kiivaus katosi hänen kasvoiltaan ja tavallisuutensa mukaan toisella suupielellään hymyillen, alkoi hän kertoa:

"Äsken kun tänne päin kävelin, tuli Heistrokin Liisa niin kauheasti ähkyen ja puhkuen kylästä päin, ettei eteensä nähnyt … oli vähällä minut kumoon laukata. Hän luuli, että heidän tupa palaa. Voi turkkilainen, kun ämmällä oli hätä, hä, häh… Mutta kun sanoin, että Nurkanperän tupa se on, joka palaa, niin siihen läsähti tielle Jumalaa kiittelemään, ettei se nyt heidän ollutkaan. Siinä minä jo sanoin että korkeintaan kymmenen markan polttopuut tuosta mökistä olisi saanut … ettei sen sammuttamiseen mitään niin ankaraa 'rottomia' ole. Eikä akalla enää ollutkaan mitään kiirettä, kun kuuli ja näki ettei oma mökki palanut; tuskin olisi huolinut vaikka kaikki muut mökit olisivat mäellä palaneet, hä häh."

Pekkolainen katseli suoraan tuleen.

"Pian tuon vertanen on vaikka omalta kylältä koottu," hän vielä jatkoi ja rykäsi päälle.

"Joo," sanoi äskeinen nuori mies, "pian se on ollut tuommoinen koija."

"Mutta väärin te puhutte miehet," rupesi joku vastustelemaan, "ei sitä tule tupaa kymmenellä markalla huonoakaan. Ei se ole muuta kun turhan päiväistä komeilemista kun tuollaisia puhutaan!"

"Voi velikulta, mitähän sinäkin ymmärrät mailman asioita", rupesi Pekkolainen vastustajaa kukistamaan.

"Ymmärrän ainakin yhtäpaljon kuin tekin."

"Mitä sinä … et mitään!"

"Kyllähän se nyt niin on," sanoi eräs isäntä, aikoen mennä asiassa keskitietä, "ettei tupaa saa sillä hinnalla, mutta pian se olisi ollut Matin korjattava tuo, ei olisi enää pitkältä koossa pysynyt…"

"Eei," yhtyi Pekkolainen, "läjään olisi mennyt tuota päätä kuin tyhjä säkki ja vielä mahdollisesti tappanut kakarajoukon sisälle."

Tuo oli yleisen mielipiteen mukaan niin hauskasti sanottu, että sillä täytyi pyrskähtää nauramaan, joka lopulta, kun sitä vielä joukkoon evästeltiin, muuttui sydämelliseksi kaakotukseksi.

"Mutta se siinä nyt on paha," puhui äskeinen isäntä, "mihin Matti-parka saa talvikortteerin joukkoineen."

Joku tosin myönsi tuon olevan ikävän seikan, mutta hyvin suuri osa jatkoi kaakotusta ja ilvettä, kun oli kerran niin hauskalla tavalla sille tielle päästy.

Erään vanhan vaimon tunteet loukkautuivat joukon huvituksesta, hän kun sattui siitä ohi kulkemaan.

"Olisi joutanut noista pulmusista, joita tuolla äitinsä ympärillä häärii kuin varpusia ohraläjällä, muutama vähetä mökin kanssa," nauroi muuan hienotunteinen nuorukainen.

Pekkolainenkin, joka sivumennen sanoen, oli itse lapsiton, siitä taas yltyi hartaasti nauramaan. Mutta kaikilla ei nauru enää ollut yhtä raikas, sillä useat rupesivat nolostuneilta näyttämään.

"Toisen vahingosta älä riemuitse, sillä onni sinunkin kanssasi leikitsee."

Tuo äskeinen vaimo, hän se oli, joka profeetallisella äänellä tuon virkkoi, Pekkolaista katsellen.

Isku tuli parhaasen iloon. Se varmaankin kosketti tunteita useankin rinnassa ja erittäinkin Pekkolaisen, joka nähtävästi sävähtäen kääntyi vanhan Marketan puoleen ja koetti jatkaa kaakotustaan näyttääksensä ettei pienet asiat häneen koske. Mutta muutkin näkivät, että koski.

Nuoret miehet eivät niinkään arkoja olleet itsestään ja pilkan laskeminen Marketasta alkoi heiltä käydä varsin sujuvasti. Marketa pakeni pois, ainoastaan tarpeen mukaan ja terävästi kieltänsä piesten.—

Palosta pelastetun rääsyläjän vieressä istui Nurkanperän Sanna vaikerehtaen. Puolivuotiasta tyttöä piti hän rääsyihin käärittynä sylissään ja koetti imettää. Helmaan nojasi itkien ja viluansa valitellen kolmivuotias Tuppu, lakittomin päin.

"Voi, voi, voi," valitti viisivuotias Liinu tuskissaan piehtaroiden äidin vieressä.

"Lapsi-raukat, älkää te edes niin kovin itkekö … minä oikein kuolen!…" huudahti äiti, ratketen tuskallisesti vaikertamaan.

Ympärillä seisoi joukko akkoja, osa itkien ja osa valittavilla puheillaan osanottavaisuuttansa ilmaisten.

"Monella tavalla se hyvä Jumala vetää puoleensa meitä kurjia syntis-raukkoja." huokasi siinä Korvisen emäntä ja pyyhki esiliinansa nurkalla silmäkuoppiaan.

"Niin," liitti siihen painavasti eräs naapurimökin vaimo, "älä nyt Sanna parka anna murheen taakan niin raskaasti painaa mieltäsi… Pitää aina ajatella, että jota Jumala rakastaa, sitä hän myös rankaisee."

Lapsi itki sylissä ja Sanna koetti sitä tyystyttää. Kyllä hän uskoi, että asia niin oli kuin naapurin akka sanoi, että jota Jumala rakastaa, sitä hän myös rankaisee. Mutta nyt tuntui se niin kovalta, niin raskaalta, että luonto tahtoi kapinaan nousta.

"Hoh… Herra armahda, kuinka minulla oli hätää! ei yksikään usko!" Heistrokin Liisa hohkasi ikään kuin painavia tunteita itsestään karkottaaksensa, ja viimeisen sanan lopputavun hän kiljasi itkuun pillahtamalla. Hän nimittäin oli jo äsken kertonut, miten hän luuli kylästä tullessaan oman tupansa palavan.

"Kyllähän sen arvaakin, kun jokainen menee omaan poveensa," sanoi joku.

"Ei yksikään sitä arvaa, joka ei ole koettanut omalla kohdallaan, niin kuin minä," itki Heistrokin Liisa.

"Niin no, … mutta et sinäkään sitä nyt niin kovin ole koettanut … eihän sulta mitään ole palanut. Sanna yksin tässä joukossa sen kokenut on ja tietää," sanoi äskeinen vaimo nurjasti Liisaa katsellen. Heistrokin Liisa oikein kiukustui, kun tahtoi tuo mokoma valheeksi tehdä hänen tunteitaan.

"Tiedän minä sen asian paremmin kuin sinä!" hän huusi vimmatusti. Mutta samassa alkoi lapsi taas Sannan sylissä kipeästi itkeä ja muut käänsivät huomionsa sinnepäin. "Soo lastani, so … soo… Voi rakas taivaallinen Isä! mitä minä olen tehnyt niin paljon kauheampaa syntiä, kuin muut, ettäs näin rankaiset? mitä, mitähän?" Ja hän itki niin katkerasti.

"Kun meitä yksin näin kuritetaan. Te saatte kaikin mennä lämpöiseen kotiinne ja panna omaan sänkyynne makaamaan mutta me…"

"Kyllähän sitä muitakin rangaistaan, yhtä yhdellä ja toista toisella kertaa … ei se kaikille yht'aikaa tapahdu," sanoi joku.

"Niinhän se on," alkoi sanoa Helpon Tiina, "mutta siihenkös se katsoo ihmis-sydän. Oli se kuka hyvänsä niin nurkumaan sitä tulee, kun vahinko omalle kohdalle sattuu… Ei ole yksi parempi kuin toinenkaan."

"Jopahan," myönsivät muutamat, mutta Heistrokin Liisa sanoi:

"Kyllähän, mutta ei saisi toivottaa onnettomuutta muille silloin kuin itselle on juuri tapahtunut. Silloinhan ei kukaan kykenisi toistaan auttamaan."

"Enhän minä ole kellekään tällaista onnettomuutta toivottanut?" kysyi Nurkanperän Sanna osanotolla.

"Et olekaan juuri… Mutta sanoit sinä sitä, että kun sinulta vaan yksin paloi."

"No älä nyt hyvä ihminen niin kovin mun sanojani seulo. Ei sitä niin huomaa mitä sanoo, kun on tuskassa. Lapsi-raukkani…" Sanna huiskutti Miinaa käsivarrellaan ja koetti korjata huiviriekaletta paremmin Tupun päähän joka siinä kihnatessa oli takaraivolle luistanut.

"Tuppu-parkani…"

Huolien aalto ryntäsi taas päälle raskaana kun tunsi että Tupun oli niin kova vilu, pää oikein tutisi. Miina kitisi yhä, tietysti vilun vaikutuksesta hänkin.

"Voi hyvä armias Isä! … kun tuokin raukka nyt tässä vilustuu ja tulee pahemmin kipeäksi kuin on ollutkaan… Vaikka kuollahan tässä täytyykin meidän kaikkein … ihan jok'ainoan, kun ei ole enää sitä huonoistakaan kattoa, jonka alle päänsä kallistaisi." Hän painoi Tuppua hartioista helmaansa ja itki.

"Menisit nyt lastesi kanssa jonnekin pyytämään yösijaa, viluhan niiden tulee kovin, eikä tässä enää pitkälle käy oleminen", sanoi joku toisesta kylästä oleva vaimo.

"Kuka antanee yösijaakaan tällaiselle joukolle?"

"Herran tähden, mitä sinä puhut", huudahti sama emäntä, "eihän ihmiset nyt niin armottomia olle missään mailmassa!… Vaikka meille tulisitte, jos ette likempänä sijaa saa."

Puhe loppui siihen muutamaksi minuutiksi, sillä likellä asuvat eivät mielellään ruvenneet puhumaan tuosta asiasta. Useimmat tunsivat, että jos tuohon jotain sanoisi, niin olisi se välttämätöntä käskeä kotiinsa, ja siihen ei ollut halua.

"Heistrokin Liisaa, kuinka pyhkäsi itsensä pois, kun ruvettiin puhumaan yösijan annosta", ihmetteli Korvisen emäntä. "Hyvät ihmiset, kuinka on tyly, vaikka juur'ikään kertoi, kuinka hänellä oli hätää, kun luuli oman tupansa palavan. Voi sentään sitä ihmisluontoa… Olisi nyt luullut kaksin-käsin vetävän naapuriansa kotiinsa, kun tällainen onnettomuus tapahtui."

"Sanoa Heistrokin Liisaa! Tuskissa ne ystävät koetellaan", lausui Helpon Tiina.

"Tule meille Sanna lastesi kanssa", jatkoi hän. "On siellä ainakin lämmintä tulevaksi yöksi, vaikka ei muuta olisikaan. Mutta sitä lintu linnulle, jota linnulla itselläkin."

"Kiitoksia Tiina."

Sanna katseli tuleen, joka vielä jokseenkin voimallisesti paloi, sillä se oli juuri läjään räsähtänyt. Tunsi jonkullaisia kiitollisuuden tunteita niitä kohtaan, jotka siinä vielä sammutus puuhissa hyörivät, vaikka kaikki pelastamisen toivo oli jo aikaa ohitse mennyt.

"Siinä se oli koti", sanoi Sanna ajatuksissaan.

Yksi toisensa perään lähtivät akat pois—kotiinsa.

"Eikö niitä leipiä saatu pois yhtään, Liinu?" kysyi Sanna tytöltään.

"En minä ole ainakaan nähnyt."

"Ei kattoa pään päällä … ei ainoatakaan leipää!…"

—Siinä hän yksinään istui kivellä, kyynäspää polven ja käsi posken nojassa, tuo Nurkanperän Matti, ja tuijotti tuleen, jonka ympärillä vielä viimeiset sammuttajat häärivät ja koettivat sitä, nyt äkillisen innon valtaamina kokonaan masentaa, ettei muka enää ryhtyisi hävittämään niitä muutamia, jo osiksi hiiltyneitä hirrenpätkiä, joita oli revitty irti seinistä, ennen kun kokonaan paloivat.

Tuota puuhaa Matti koneellisesti katseli, vaikka ei hän sitä ajatellut. Miehen sydämellä oli raskas taakka, oikein hirveän painava. Puutetta oli heillä ollut ennenkin, mutta sitä olivat he kaikin jo tottuneet sietämään … se oli tullut jokapäiväiseksi elämäksi. Vaan kuitenkin oli ollut aina lämmintä ja kotoista tuossa vanhassa mökissä… Mutta nyt?

Tuossahan hän ne näki, kaikki neljä lastansa itkevän ja juoksentelevan, mihin milloinkin, ikään kuin kodittomat lampaat … viides äidin sylissä, ja ne olivat hänen. Ei kukaan muu ihminen mailmassa ollut velvollinen niistä huolta pitämään. Hän yksin oli heidän elättämisestään edesvastauksessa yhteiskunnalle ja kasvatuksesta Jumalalle.

Nyt koti oli tuossa, ahnaiden liekkien uhrina, savuna ilmaan mennyt ja osa hiilinä ja tuhkana jäi siihen vielä jälkeenpäinkin katkeraksi muistoksi tästä hirmuisesta yöstä.

Ei ollut leivän palaa, ei edes kuivettunutta silakan päätä omasta varasta, jolla tyydyttää omaa ja edes lasten nälkäisiä vatsoja aamulla. Niin aamulla.—Missä sitä aamua nyt sitten vastaan otetaan? Tässäkö entisen kodin raunioilla kylmässä pakkasessa … kuolla siinä kaikin ja kadota kodin kanssa yht'aikaa?

Eihän siitä elämisestä enään puhettakaan … työtä ei saa kuin silloin tällöin… Mökin hintaa ei ikänä enää saa kokoon… Tuo entinenkin oli häärahoilla ostettu! Ei kukaan ainakaan ota huoneesensa tällaista joukkoa pitemmäksi aikaa. Mahdollisesti vuorokaudeksi tahi pariksi riittää ihmisten armo ja sillä tavoin saa kulkea sitten vuorokausi ja talo, koskaan lakkaamatta, kuin Jerusalemin suutari, siksi kuin väsyy … ja kuolee nälkään. Raskas huokaus nousi ahdistetusta rinnasta. Hän oikasi lyhyttä vartaloansa ja katseensa kiintyi Aukusti-nimiseen seitsen-vuotiseen poikaansa, joka oli ottanut vapaaksi heitetyn ruiskun suihkupillin käsiinsä, koettaaksensa, muka hänkin, vettä tuleen ohjata. Huviksensa lapsi tahtoi koetella, kuten ehkä useat muutkin tässä… Ei sieltä tullut vettä, kun ei kukaan aisoista painellut. "Sinä siinä!"

Muuan nuorekas mies tempasi äkäisesti pillin pojan kädestä ja tyrkkäsi ynseästi. Samassa muutamat alkoivat painella aisoista. Pillin piteliä käänsi vesisuihkun Aukustin niskaan. Surkeasti poika kiljahti, horjahti ja satutti kätensä palavaan tuhkaan samalla kuin kylmä vesi ilkeästi valui niskasta alas pitkin ruumista.

"Hä-hä-hä-hääh!…" nauroivat aisoista painajat ja suihkun-ohjaaja.

Julmasti kiroten ryntäsi Nurkanperän Matti hätyyttäjän kimppuun ja pukkasi hänet suullensa maahan. Suihkupilli joutui kahakassa piteliänsä kädestä omiin hoteisiinsa ja sattui laskemaan terveellisestä sisällöstään hyvän kulauksen samaisen nuoren miehen naamaan, saattaen tämän samalla toisten huviksi kovasti äkältelemään.

"… Ei saata antaa edes lasten olla rauhassa … oikein täytyy ylenmäärin suuttua…" puhui Matti syvällä äänellä. Mutta samassa, kun oli miehen kumoon survassut, hän ikään kuin hämmästyi tekoansa ja alkoi vetäytyä poispäin.

Poika tuli isänsä luo itkien:

"Kättäni polttaa, isä, ja minä olen niin märkänä, kun tuo Jaska…"

"Suus kiini! Jaska on rikas ja röyhkiä… Mutta ei sitä köyhääkään sentään tappaa saa", Matti alkoi pauhata. Kiukku ei tahtonut lähteä luonnosta … ei saanut itseänsä hillityksi, vaikka tahtoi, sillä asia kävi kovin aatamille.

Jaska oli hirmuinen, kun ylös nousi … hän haukkui ja kirosi.

Ihmiset kuuntelivat pystyssä korvin. Kumpasenkin riitapuolen asiaa ruvettiin puollustelemaan. Mattia se kovasti masensi kun vielä muutkin ihmiset rupesivat tuon konnantyötä puolustamaan … eivät edes häpeä.

Jaska pakkasi riivatusti Matin kimppuun. Mutta Matti ei ollut tappelumiehiä … pakeni poispäin ja toivoi saavansa rauhassa olla ja katui jo äskeistäkin menettelyänsä. Kun poika valitti kättänsä polttavan niin Matti vei vesiastian luo ja käski sinne pistää.

"Polttaako vielä?" kyseli isä.

"Ei se enää niin…"

Jaska pauhasi:

"… kehtaa, sen kuvainen, kimppuun ruveta käymään, kun ihmiset sammuttamaan ovat tulleet … muutama kerjäläinen, mutta odota!…"

"Ei se sinulta paljaastaan vahinko ollut … varsin sinä sen pojan päälle vettä panit", uskalsi joku huomauttaa. Mutta häntä rupesivat useat muutkin vastustamaan, ei ainoastaan asianomainen; vahingossa väittivät tuon tapahtuneen.

"Ja jos ei niin vahingossakaan, vieläpä kuin juttua… Kerranko sitä tehdään sellaista leikkiä…"

Matti kuuli kaikki ja tunsi yhä katkerammaksi kohtalonsa.

"Polttaako vielä?" hän pojalta kysyi.

"Alkaa se taas polttaa", uikutti poika ja pani käden uudestaan veteen.

Vähitellen ihmiset palopaikalta siirtyilivät lämpöisiin koteihinsa rauhallisin tuutein. Muutamia joutilaimpia enään siinä hehkuvan hiilustan ympärillä hääräili. Sanna, Miinaa kannellen, liikkuili sinne tänne, nähtävästi ilman mitään tarkoittamatta. Liikkui vaan ja unohti että yö oli tulossa eikä yösijaa ollut. Lapset toisinaan siitä huomauttivat, kysellen mihin mentäisiin. Mutta ei äiti siihen juuri mitään vastannut… Eihän tästä mihinkään sopinut liikkua ennen kuin tuli sammuu… Tuo oli jonkunlaisena vaistomaisena tunteena rinnassa.

Matin kanssa eivät he olleet koko iltana saattaneet puhua juuri mitään toisilleen. Kun sitä koetti, niin tuntui siltä, kuin suru olisi raskaammin painanut kuullessa kumppaninsa valituksia … lohdutusta eivät he uskaltaneet toisiltaan toivoakaan.

Mutta välttämättömyys sai vihdoin Matin asioita käytännöllisemmältäkin kannalta ajattelemaan. Astuen vaimonsa luo hän sanoi:

"Minnekähän me tästä nyt?" Ei tullut kysymystään pidemmälle jatkaneeksi. Olihan se aivan luonnollista, että Sanna osasi tuosta jo aavistaa mitä hän tarkoitti.

"Voi hyvä Jumala!…"

Vaimo alkoi itkeä.

Lapset hääräsivät hiilustan ympärillä lämmintänsä etsien.

Matti tunsi että häneltäkin pakkasi itku, mutta koetti rohkaista itseänsä.

"Tuota … ei se nyt itkulla mahtane paremmaksi tulla… Jonnekin tässä täytyy mennä suojaa pyytämään." Matin ääni tahtoi sortua.

Sanna katseli ympärillensä ja huomasi nyt vasta ettei montaa ihmistä ollutkaan enää paikalla. Ei ketään naapureita näkynyt … ei valkeatakaan heidän tuvistaan… Heistrokissakin jo maattiin.

"Ei tuo Heistrokin Liisa edes heille käskenyt yöksi, vaikka on niin iso tupa ja vähäsen väkeä", virkkoi Sanna.

"Tietäähän sen, että vastahakoisia ne ovat vastaan ottamaan … eihän ne mielellään … mutta tähänkö sitä nyt sitten pitää kylmettyä ja kuolla?"

"Kuolema, kuolema tässä tulee ihan paikalla, ei näin kurjia ole mailmassa muita!" valitti Sanna.

"Mutta eihän nyt niin armottomia olle ihmiset, etteivät huoneen lämmintä anna, jos pyytämään menette, kun on tällainen vahinko tullut", arveli muuan poikanen, joka vielä myös oli paikalla.

Tuo tuotti jotain rohkeutta ja lohdutusta Matin rintaan… Sitä tekee hyvää, niin vähäinenkin hyväntahtoisuuden osoitus, kun on oikein sen tarpeessa.

"Niin, kyllähän ne nyt sentään, vaikka vastahakoisestikin antavat, kun pyytämään menee. Enköhän mene Heistrokkiin?" kysyi Matti vaimoltansa.

"Meidän on vilu, saako mennä Heistrokkiin äiti?" tuli Liinu sanomaan ja Aukusti tuli perässä valittaen.

"Täytyyhän sitä jonnekin mennä pyytämään … koettaisit sinne Heistrokkiin. Helpon Tiina kyllä käski heille, mutta hänelläkin on niin pieni tupa eikä ole tottunut lasten kitinää yöllisellä ajalla kuulemaan ja sinne on niin pitkä."

Matti lähti Heistrokkia kohden astumaan. Päässä risteili niin monellaisia synkeitä ajatuksia ja sydän tuntui kovin raskaalta. Ei ollut miehellä ennenkään suuria ollut maallista varallisuutta, olihan sen verran, että oli joukkoineen päässyt päivästä toiseen kituuttamaan. Mutta tuo tupa-rähjä oli ollut edes koti. Nyt ei ole kotiakaan ja,— Jumala ties' koska enää sellaista saakaan,—saako koskaan…

"Nuo kelvottomat rääsyt ja lapsiliuta ovat nyt ainoa omaisuus!"

"Kaikkein toisten mökkiläisten perheet saavat niin rauhallisesti nyt nukkua kodeissaan ja minun yksin… Miksi ankara sallimus antoi mökin palaa minulta, juuri minulta, kaikkein köyhimmältä?"

Ja Matin luonto tahtoi nousta kapinaan sallimuksen toimia vastaan.

Hänen korvaansa oli kuulunut, kun joku äsken kertoi, että Pekkolainen oli tätä vahinkoa arvostellut kymmenen markan arvoiseksi.

"Kymmenen markan!"

Olisi tuossa ollut Pekkolainen, niin kimppuun olisi käynyt, mokoman tunnottoman…

Jo kopisti hän Heistrokin ovella ja lujasti kopistikin. Kovin kiukutti vielä, kun Pekkolaista ajatteli.

Heistrokin tuvasta ei kuulunut mitään vastausta. Matti siirtyi ikkunan alle ja koetti lasiin päristää.

"Yösijaa minun olis pitänyt joukolleni pyytää, kun…"

Hän kuunteli. Ei hiiskaustakaan kuulunut sisältä. Vielä pari kertaa hän sormenpäillä koetti ikkunaan kopistaa.

"Voi hävyttömiä!" hän ääneensä virkkoi, niin, että sisään varmaankin kuului. "Kyllähän tuon nyt jo kuulevat, mutta ei ole vaan yhtään halua auttaa … kerjäläisiä, rikkaita kun ovat nyt meidän rinnalla…"

* * * * *

Kohta avasi mökkinsä oven Helpon Tiina, kun koputuksen kuuli. Siunasi hartaasti, kun Sanna kertoi, ettei Heistrokin Liisa ollut yösijaa antanut.

"Voi sentään", hän sanoi, "entä ei yhtään sitä mennä omaan poveensa … ei yhtään, hmh."

"Ei ne ajattele sitä", sanoi Sanna. "Minä sanoin sitten Matille, että mennään Tiinan luo, kyllä se antaa."

"No Jumala armahda, minkä sitä sitten mennään, jos ei ihmisiin. Haetaan nyt navetasta vähän olkia pahnaksi tuohon lattiaan, että saatte koettaa levolle panna."

II.

Uni ei tänä yönä vaivannut Mattia eikä Sannaa. Lapset nukkuivat jokseenkin hyvin muut, paitsi Miina, tuo pienin, joka lähes yhteen jaksoon äänteli ja vaati äidin häntä vaalimaan ja hoitelemaan.

"Kovinpa se lapsikin nyt on levoton", virkkoi Matti yöllä, "saaneeko Tiinakaan uuenrauhaa."

Tiina käänsi kylkeä sängyssä ja ähkäsi. Tuo koski Sannan tunteisiin, sillä hän ymmärsi sen merkityksen kyllä. Eihän Tiina ollut lapsen itkuun tottunut, yksinäinen leski-ihminen, eikä koskaan ollut lapsia ollut…

Tuntui niin pahalta Sannasta, kun tiesi hyväntekiäänsä rasittavansa.

"Mitäs tähän nyt tehdään", hän vähän ajan kuluttua huokasi, "kun aamu edes pian joutuisi ja lopettaisi tämän yön."

Tiinakin taas ähkäsi ja kääntyi vuoteellaan. Matti huokasi raskaasti, käänsi itseänsä hänkin. Oljet ratisivat alla ja synnyttivät ääntä. Pelotti, että sekin häiritsisi Tiinaa…

Ehtoolla, kun Tiina niin ystävällisesti vastaan otti, oli Matin mieleen johtunut, että tässähän sitä nyt saadaankin sijaa toistaseksi. Tuo oli mieleen hiukan rauhoittavasti vaikuttanut… Nyt sekin toivelma haihtui. Ehkä jo huomenna saa uutta kortteeria lähteä hakemaan ja sitten yhä edelleen, joka päivä … kukatiesi kuinka kauan.

Ylös hän kömpi hiljaa, sillä sydämen levottomuus alkoi taas kasvaa sietämättömäksi. Ei hän ollut itseänsä edes riisunut, siispä ei ollut pukemisenkaan vaivaa.

Tiinan vanha kello seinällä klimputti juuri kolme. Tulitikulla raapasi Matti valkeata, etsiäkseen Tiinan kirvestä.

"Mitä sinä nyt?" kysyi Sanna.

"Kirvestä vaan etsin. Olisin jotain polttoainetta mennyt aamuksi noutamaan, kun ei tässä untakaan saa ja on niin rauhaton mieli."

Vaimo ei enää puhunut mitään. Hän ei tahtonut häiritä, kun Miina oli vähäksi aikaa saanut lepoa. Matti löysi kirveen oviloukosta, vesikorvon takaa, otti oven haasta ja meni ulos. Sanna nousi, Miina sylissä, ovea hakaan panemaan.

"Jassoon," Tiina äännähti, kun kuuli Sannan ovea hakaavan. Hänkin aikoi sitä varten nousta.

"Kyllähän niitä puita nyt olisi ollut, ettei sitä varten olisi tarvinnut yösydännä metsään mennä," sanoi Tiina lauhkeasti. Mutta Sannan mielestä oli siinä kuitenkin jotain tyytymättömyyden vieskoista.

"Hän sanoi, että kun ei untakaan saa, niin meneehän sinne edes kävelemään aikansa kuluksi," koetti Sanna puollustaa.

"Jopahan… Kyllä se surkea tapaus oli teille."

"Oli se."

Sannan teki jo mieli nousta, mutta ei uskaltanut, kun Tiinakin vielä tuntui niin unelias olevan.

Tuppu ja Liinukin toisinaan unissaan alkoivat itkeä, kun kaikellaiset möröt ja painajaiset unta häiritsivät. Äidin täytyi aina mennä korvaan kuiskuttamaan ja tajulle saattamaan. Ja kun lapset huomasivat että äiti oli lähellä, että oli lämmintä ja muuten hyvä olla, niin nukkuivat taas pian kun äiti vakuutti, ettei enään näe pahaa unta. Aukustikin toisinaan uikerehti kätensä kanssa, vaikka sitä oli ehtoolla rasvalla voideltu.

Miinaa ei äiti uskaltanut ollenkan käsiltään pois panna… Pelotti, että pahemmin sitten ehtii huutamaan, ennen kuin tyystytetyksi saa ja yhä enemmän tulee Tiinaa vaivatuksi.

Rahia vastoin Sanna nojasi pahnoilla istuen, eikä paljon henkeänsäkään raatsinut vetää silloin kuin Miina hortoili. Aina kun lapsi sylissä kirahti, värähti sydän ja huomio Tiinan puoleen kääntyi … josko olisi jotain tyytymätöntä ähkinää sieltä kuulunut.

Silmät olivat Sannalla olleet kauan kipeät. Ylellinen itku oli ne taas tehnyt ikään kuin loppumattomiksi vesilähteiksi. Vaikka itkua ei nyt enää yhteen jaksoon piisannutkaan, niin silmistä silti vuosi suolaista vettä pitkin poskia ja kun niitä karhealla paidan hihalla yhteen mittaan pyhki, niin rupesi lopulta polttamaan silmälautoja kovin. Hyvin hän itsessään tunsi, että kun olisi kotona ollut, niin ylös olisi heti noussut ja valkeata takkaan tehnyt … ehkä sitten olisi silmiäkin karvastelemasta laannut.

… Jos vielä tulevat kipeiksi ja rupeavat oikein pakottamaan, niin sitten on ainakin hukka käsissä…

Tämä se vasta masensi ja silmistä tulevat vedet kuumensi, sillä ne rupesivat olemaan kyyneliä. Sydäntä alkoi kovemmin ahdistaa. Onnettomuuden ja vielä suuremman kurjuuden mahdollisuuksia oli niin monta, eikä yhtään asiaa, joka vähänkin olisi helpottanut tuskaa ja pientäkään toivoa herättänyt.

Kovin rupesi tekemään mieli nousta ja tehdä tulta takkaan. Hän oli jo monasti ennenkin kokenut, kuinka juuri mustan yön hiljaisuudessa huolet hirveämmin painavat, ja miten aamulla tulen takkaan teko ja toimiin ryhtyminen niitä karkottavat ja olon helpommaksi tekevät. Tuota hän ajatteli ja sitä levottomammin odotti aamua.

Kello löi 4.

Tiina oli ollut hetkisen horrossa, mutta kuuli kuitenkin tuon.

"Neljäkö se löi, kello?" hän Sannalta kysyi, kun ei itse ollut oikein tolkulla.

"Neljä. Monenko aikaan Tiina tavallisesti ylös nousee?"

"Kuinka sattuu, väliin makaan kello kuuteen ja nousen toisinaan viidenkin aikana," puhui Tiina unisella äänellä.

"Mitähän teidän niin on lukuakaan aikaisesta noususta, kun on yksinäinen ihminen ja muutenkin…"

Tiina oli vähän aikaa vastaamatta. Sitten hän kysyi:

"Haluttaisiko Sannan jo nousta?"

"Niin … ei minusta väliä. Ette tekään saa sitten nukuttua ollenkaan … häiriynnytte vielä pahemmin… Meistä on teillä niin paljon vaivaa."

"Nouse vaan ja tee tuli takkaan, taitaa sulle kovin tukalaksi käydä yö. Kyllähän minä nyt tämän yhden yön aina jaksan. Tuolla on puuvärkkiä loukossa ja tuohta muurin otsikolla, tulitikkulaatikko on siinä pöydällä. Minä vielä vähän aikaa makaan, jos sattuu unta silmiin tulemaan."

"Jollei teidän mielenne siitä vaan pahastu, niin kyllä minä mielelläni… Tuntuu niin tukalalta tämä yö, kun ei unta saa ollenkaan ja kamaloita ajatuksia vaan päässä liikkuu, kaikellaisia…"

Sanna koetti laskea Miinan olkien päälle, kun sai hänen vähän rauhoittumaan. Nousi sitten ja teki tulen takkaan. Pani pataan vettä Tiinan lehmää varten ja toimitteli kaikellaisia Tiinan aamu-askareita; kahvipannunkin oli Tiina käskenyt tulelle panna. Huolista osa unehtni tämän puuhailemisen ohessa, kun Miinakin nyt vähän piteimmättä sai rauhaa eikä häirinnyt.

Sanna istuutui takan ääreen tuolille. Syviin ajatuksiin hän vaipui, laski kädet helmaan ja katseli liikahtamatta tuleen.

… Jospa saisikin tässä nyt talven yli olla… Mutta kun Tiina jo äsken sanoi, että "kyllähän hän nyt tämän yhden yön kestää…" Ei taida olla tässäkään turvaa pitemmälle, eikä lupaa olla…

Jos koettaisi rukoilla Tiinaa ja pyytää olla tässä edes Joulun taakse?… Olisi silloin jo kappale talvea kulunut ja kodittomuuteen tottunut…

Mutta eihän tuotakaan raatsisi tehdä, Tiina kovin vaivautuisi.

"Hyvä Jumala, mihin tässä kuitenkin joutuu!"

Matti tuli sisään, laski kirveensä nurkkaan, kävi istumaan havutukille takanviereen ja pani tupakaksi. Nojasi sitten päänsä muurinpilariin harvaksensa savuja vedellen.

Vaimo katsahti mieheensä … tokko edes vähän iloisemmalta Matti jo näyttäisi?… Samaa ajatellen Mattikin silmänsä, ikään kuin salaa, Sannaan loi. Varmaankin pettivät kumpasenkin toiveet, koska ei mitään puhetta syntynyt. Äänetönnä vaan kumpanenkin tuleen katseli.

Matti katsahti pahnoille. Siinä niitä rauhassa nukkuu viisi kappaletta… Kohta ehkä alkavat nousta ja ruokaa tahtoa!… Sisällä vavahti niin omituisesti, oikein ruumista huiskautti, juuri kuin olisi pelännyt jostain putoavansa. Sannakin huomasi tuon liikunnon ja katsahti Mattiin syitä tutkien.

"Eikö sieltä saatu sitä ruoan puolta yhtään pois?" kysyi Matti.

"Eipä siinä mitään näkynyt, kun tänne ehtoolla kannettiin, mitä oli pelastunut. Kun minäkin kotiin ehdin, oli mahdotonta enään mitään pelastaa, kaikki oli vallan ilmi tulessa."

Mies oli vähän aikaa vaiti. Jonkullaisella tyytymättömyyden tunteella hän sitten sanoi:

"Olisi edes vähän vanhempi tuo Tuppu, niin antaisin selkään että…"

"Eihän tuo lapsiraukka sitä ymmärtänyt välttää. Liinu sanoi, että villi-kissa oli pyörähtänyt sängyn alle. Sitä oli poika mennyt päre-valkeoissa etsimään ja valkea oli ottanut sängyn olkiin."

"Olisi Liinu heti mennyt edes Heistrokkiin huutamaan."

"Kunpa olisikin. Mutta kun sanoi, että hän koetti napolla vettä panna, raukka. Suuri Jumalan ihme, että he ymmärsivät tuvasta pois tulla aikanansa, etteivät sinne palaneet! Sitten se vasta olisi ollut…"

Vähäisen väliajan perästä jatkoi vaimo:

"Aukusti ja Hemmu selkäänsä tarvitsisivat, kun ei koskaan pidä totteleman ja kotona pysymän, vaikka minä nytkin niin kovin varoitin lähteissäni, että älkää vaan sillä aikaa menkö kylään, taikka annan raippoja."

"Olisit voinut itsekin pysyä kotona."

"No olisin, olisin, mutta kuka voi arvata että tuollaista tapahtuisi, kun siunaaman ajaksi vaan menin Pertun-Mikkoon." Sanna alkoi itkeä. Matin teki mieli vielä nuhdella ja panna tyytymättömyydessään syytä hänen selkäänsä.

Olisi tahtonut sanoa, että se siitä nyt tuli palkaksi, siitä kylänjuoksusta.

Tuossa muistui mieleen, että hän oli usein ennenkin vaimoansa kylänjuoksusta nuhdellut, kun ihmiset kylässä morkkasivat hänelle aina siitä että akkansa joutilaana vaan kaiket talvet lollittelee, eikä mitään käsityötä yritä. Vihaksi tuo oli pistänyt, kun ihmiset tuollalailla sekautuivat heidän asioihinsa. Kiukuissaan hän tuosta tapasi Sannalle puhua aina silloin kun pahoin sopi. Mutta ei asia sillä ollut parantunut. Kotiriita oli sen johdosta vaan aina ankara syntynyt, jossa Sanna Matin voitti. Mattiin sen johdosta oli vakautunut ajatus, että tekisi kai tuo edes huviksensa, jos pystyisi.

Nuorempana Matti oli tuuminut, että saisi tuo oppia … eihän se niin kummaa ole naisten töihin harjautua. Mutta ei siitä siihen aikaan, kun vielä muutenkin arasteli akkansa mieltä loukata, tullut oikein selvään ja varsinaisesti puhuttua, hiljainen ja säyseä kun oli luonnostaan, sekä tunsi ettei itsekään paljon osaa miesten töitä, muuta kun noita tavallisia, joita päivämiehenä tehdään. Siitä Sanna aina huomautti ja juuri sillä saikin Matin suun paraiten tukituksi.

Sen täytyi Matin ajatuksissaan myöntää aina, etteivät he oikein toimellisia ja kykeneviä olleet kumpanenkaan. Mutta vähitellen tottui olettamaan tuota kohtaloa sallimuksen määräämäksi, jota ei voi itse millään toiseksi muuttaa.

Parasta siis olla nurkumatta, tyytyä… Tälle suunnalle Matin ajatukset taas harhailivat niin kauaksi, että unohti ruveta riitelemään akallensa. Aivan usein ennenkin oli niin käynyt ja monta riitaa siten välttynyt.

"Mihinkähän tästä nyt ruvetaan menemään?" Matti vähän ajan kuluttua alkoi kysellä.

"En ymmärrä."

Tuon pitemmälle ei keskustelu päässyt, sillä ei kumpasellakaan ollut mitään ehdotusta esiin tuotavana.

Tiinakin nousi ylös jo ja rupesi kahvia juomaan. Kaatoi Sannalle ja Matillekin. Niin merkillisen hyvälle se heistä maistuikin tällä kertaa … niin hyvälle, etteivät milloinkaan ennen muistaneet, kuten itse Tiinalle kertoivat.

Lapset heräsivät, miltei yhteen aikaan. Heille oli hauskaa tuossa pahnain päällä vehkeillä niin kauan kuin äiti käski pukemaan ja korjasi pois oljet. Lapset eivät yleensä osaa kestävää murhetta kantaa. Hetkellinen ilo sen poistaa.

Mutta kun huvi katosi, niin tuli nälkä mieleen. Sitä ilmoitettiin alussa vaan niin kuin totutusta tavasta, eikä siis erityistä intoa osoitettu. Uudet olot myöskin johonkin määrin viihdyttivät ja estivät oikein todellista leivän ikävää saapumasta. Mutta kunnes mökin vähäpätöiset uutuudet rupesivat kyllästyttämään, saapui nälkä myöskin todellisena, oikein vatsan vaatimuksena. Pienemmät rupesivat siitä jo itkien puhumaan. Vanhemmat ymmärsivät, että se ei nyt enään viihtyisi muusta kuin leivästä.

Ja kun lapset itkivät, niin melkeinpä vanhemmatkin, ainakin sydämessään. Matti lähti kylään onneansa koettamaan. Vaan sitä kävi pitkäksi odottaa, ja Sanna pani Hemmun, Aukustin ja Liinun myös kylään. Vielä, Tiinalta salaa, ulkona sanoi heille suoraan, että ei ole nyt ruokaa itsellä. Käski olla siivosti kun ihmisten tupaan menevät, niin kyllä saavat ruokaa. Neuvoi vielä erittäin mihin mennä, ja jos mitä annetaisiin, vastaan ottamaan ja kotiin tuomaan.

Hyvin kohtelivat ihmiset Mattia kylässä ja surkuttelivat kaikkialla, missä vaan sisällä pistäysi. Mikä antoi leivän, mikä vähän silakoita, jauhoja j.n.e. Muutamat lupasivat vanhoja vaatteitakin katsella antaaksensa ja käskivät toiste tulla noutamaan.

Kyläläisten yleinen osanottavaisuus liikutti huolestunutta. Matti uskalsi jo ruveta vähin toivomaan, että elämä tästäkin lähin saattaa ruveta päisin käymään. Puutteesen kuolemisen pelko unohtui, niin että sitä tuskin muisti ensinkään, kun koko pussillista ruokavaroja kylästä vaimollensa käteen toi. Vaimo rupesi ilosta melkein itkemään, saatuansa miehensä tuomiset. Ei hän ollut uskonut, että kyläläiset noinkaan paljoa heistä välittivät… Tylymmiksi oli luullut heitä, kuin he todella olivat.

Ja toisen ilahtunut mieli vaikutti terveellisesti toiseen ja muodosti sointuvaa tyytyväisyyttä muutamaksi hetkeksi.

Lapset tulivat kotiinsa iloisin ja täysinäisin vatsoin, sekä toivat vielä jonkunverran ylimmääräisiäkin ruokavaroja. Olivat kukin saaneet jonkun vaatekappaleenkin, kylän lasten hylkyjä, ja ne, ne vasta tosi riemua tuottivat.

Tiinakin rauhoittui, kun näki, että noilta raukoilta oli ainakin ensi hätä poistettu, ettei hänen tarvinnut ruveta pienistä varoistansa syöttämään. Tuota hän ei olisi voinutkaan tehdä ilman uhrausta, sillä hänkin oli köyhä ja elatuksensa hankittava kymmenen kynnen nenästä.

Yöllä häntä oli oikein kiukuttanut toisinaan, kun ei ollenkaan tahtonut unen rauhaa saada ja melkein hän jo päätti, ettei tuota viitsisi kärsiä pitemmälle … onhan muut ihmiset siihen yhtä velvollisia kun hänkin, köyhä yksinäinen leski, jota ei liioin kukaan auta.

Ikävältä ja vastenmieliseltä oli muuten tuntunut tuo alituinen huokiminen, jota pahnoilta kuuli. Se johtui siitä, kun mieli oli nyrpeänä unettomuuden tähden, ja unettomuutta luuli tuon huokimisenkin vaikuttavan. Ja kun mieli myrryiseksi kääntyi, niin ei enää tullut ajatelleeksi sitäkään, kuinka raskaat syyt noilla pahnoilla makaavilla oli huokimiseen.

Mutta päivän kuluessa, kun yölliset ikävyydet mielestä haihtuivat, ja kun näki kuinka nöyrä ja arka Sanna oli lapsia huomauttamaan pienimmistäkin vallattomuuksista,—johtui mieleen ajatus, että antaa heidän nyt olla tuossa jonkun päivän, niin kauan kuin jaksaa sietää … ja taitaapa tuohon tottua, hän ajatteli.

Tuo samainen asia Mattiakin päivän kuluessa pahimmin rasitti. Mutta kyläläisten osanottavaisuus häntä siinäkin suhteessa rohkaisi kokolailla. Illan tullessa jo uskalsi Tiinankin kuullen sen puheeksi ottaa, ajatellen: jos ei anna Tiina tässä olla, niin antanee joku muu tulla tupaansa…

"Minnekähän sitä nyt lähtisi tässä pyytämään kortteeria talven yli?" hän alkoi päivitellä.

Akat olivat vaiti. Tiina kehräsi ja Sanna imetti Miinaa.

Jo hellitti Tiina rukin polkemista, katsoi lankaa rullalla, väänsi hiukan ruuvia. Pyöräytti sitten pari ympärystää, ruuvasi taas ruuvia ja alkoi harvaksensa sanella:

"Olkaahan nyt tässä pari yötä vielä … taitaapa sitä tilaa nyt olla."

Tiina puhui, niin kuin se, joka tietää toista ilahuttavansa jollain lupauksella, joka samalla tuottaa itselle jonkullaista uhrausta.

Sanna oli levottomalla mielellä odottanut, mitä alkaisi kuulua. Tiinan vehkeistä hän jo edeltäkäsin näki, että tämä aikoi jotain sanoa, ja että se oli semmoista, joka Tiinan pakoitti taistelemaan itsensä kanssa.

Kohta Tiinan lopetettua, Sanna ilahtunein mielin virkkoi:

"Kyllähän se olisi kovin hyvä, jos Tiina voisi meitä suvaita nyt vielä … jonkun aikaa. Kyllä Jumala teille siunaa hyvyytenne."

Matti otti vastaan Tiinan lupauksen, ikään kuin jonkun kauppaehdotuksen, johon kannattaa suostua.

"Noo, jos Tiinan vaan sopii," lausui hän vakavasti, Sannan lopetettua, "niin kyllä me nyt olisimme tässä… Tuota, en minä sitä nyt ajattelisikaan, että aivan ilmaseksi köyhäin ihmisten vaivoina… Tottahan sitä nyt vielä jotain saa kokoon, kun tässä vähän ehtii asettua ja silmänsä saa."

"Ja puita sun sopii ainakin vetää metsästä, ettei Tiinan puita tarvitse polttaa," lausui Sanna.

"No se on tietty, eihän tässä nyt Tiinan puilla ruveta lämmittelemään!"

Tiina huomasi vaistomaisesti, että vierailla oli aikomus asettua olemaan kauemmaksi kuin hän oli parhaimmallakaan tahdollansa tarkoittanut; ehkäpä koko talveksi. Melkein jo katui ollenkaan luvanneensa, muutamaksikaan päiväksi, kun eivät näkyneet enään murheissansakaan olevan … huolettomilta, melkein iloisilta näyttivät, eivät edes oikein kiittäneet…

Tuo haihdutti säälin tunnetta Tiinasta… Maksamisestakin puhui Matti … pyh! Siinä olisi kyllä, jos muualta saisivat elatuksensa, ettei vielä elättämään tarvitsisi ruveta…

"Kyllä Tiina on kovin hyvä meille, parempi kuin kukaan muu. Eipä he käskeneet kukaan yöksi edes kotiinsa tulla, kun paljaan taivaan alle jäimme," rupesi Sanna sanomaan samassa kun Tiinan ajatukset noin epäedullisille aloille liikkuivat.

"Niin … noo … mitähän se nyt sitten… Kukapas sitä ihmisille maailmassa apuansa tarjoo jos ei ihmiset," puheli Tiina selvästi tuntien itsessään että hän oli saanut hyvitystä Sannan puheesta.

"Hyvä on Tiina meille, ja oikein niin kuin Jumalan sallimasta leski ja yksinäinen, että sopii ottaa tällaisen joukon tupaansa," liitti Matti akkansa kiitoksiin.

Tiina tuli jokseenkin tyydytetyksi, mutta ei oikein saanut itseänsä rauhoittumaan ennen kuin tuli sanotuksi:

"Koettakaahan nyt olla muutama päivä, siksi kuin saatte sopivamman tilan."

"No niin," äännähti Matti, eikä tuntenut enää itseänsä yhtä onnelliseksi. Sanna ei puhunut mitään, hän vaan ajatteli ja ymmärsi.

* * * * *

Matti rupesi kuulustelemaan työtä. Kahtena päivänä sai hän eräässä talossa halkorankain hakkuuta ja ansaitsi 50 penniä päivältä ja ruoan. Sitten oli kahtena päivänä vapaa-aikaa, kunnes taas kolmantena pääsi erääsen taloon silppukonetta vääntämään. Nyt seurasi pitemmältä aikaa, jolloin ei kukaan tarvinnut.

Noin kolme viikkoa elettiin niillä varoilla, joita kyläläiset ensi liikutuksen valtaamina olivat lahjoittaneet. Lapset kuleksivat, osalta vanhempain pakoituksesta, ympäri kyliä kerjäten. Mutta tulos niukkeni sen mukaan kuin ihmisten liikutus palon johdosta kylmeni. Vaan tämä se oli ainoana elinkeinona. Mitään muuta ei saanut, kun ei talokkailla työtä ollut antaa.

Noin kerta päivässä kävi Matti puita hakemassa metsästä. Loput päiviä hän istuskeli takalla ja mietiskeli itsekseen yhtä ja toista hommaa, johon kuvitteli soveliaaksi ryhtyä. Toisinaan pakkasi riita akan kanssa tulemaan, kun mielten tyytymättömyys ei enään voinut kätkössä pysyä, vaan pyrki ulos huolestuneista sydämistä.

Eräänäkin päivänä alkoi akka sanoa: "Tuossa kaiket päivät istuu ja itseänsä takkakivellä hautoo, eikä mitään koeta yrittää…"

Ei Sannan tyytymättömyys pääasiallisesti Mattia koskenut, mutta siihen oli sopivin nyt kylläisyyttään purkaa.

"Mitä minä … kun ei kukaan tarvitse työhön. Enhän minä tyhjästä vai työtä saada!"

"Tekisit jotain puusta."

"Puusta," matki Matti, "millä minä teen, kuin kaikki työkalut paloivat!… Enhän minä paljailla käsilläni mitään saa. Ja paljonkohan noista naperroksista sitten saisi."

"No, aina jotain, mutta kun ei mitään yritä."

"Hmm," mumisi Matti.

"Pyytäisit joltain työkaluja lainalle," jatkoi akka.

"Lempoko heitä kerjäämään! Koettaisit itse jotain tehdä, niin kuin kehrätäkin. Kehruuta aina saa … saapa Tiinakin."

"Miten minä kehrään, kun ei rukkia ole!" tiuskasi akka, "ja kuten näet tämän lapsen kanssa kyllä on tuskaa, kun ei yhtään tule yksinään toimeen."

"Eihän tuo enään niin kipeä ole."

"Niin, no, joskohan nyt on vähän parempi, mutta näet itse ettei siltä mitään toimeen saisi… Ja mitä saa, niin noiden toisten vaatteiden korjaukseen se aika menee."

Tiinankin jo täytyi sekautua asiaan.

"Hyvät ihmiset, älkää aina pitäkö tuota alinomaista jankatusta," hän sanoi.

"Mitäs, kun tuo aina minulla härnää," puollusteli Matti.

"Härnää," matki akka, katsoi syrjittäin nurjasti Mattiin eikä jatkanut puhetta sen pitemmälle.

Matin pisti vihaksi. Ei niin paljoa sen tähden, että Sanna häntä jukitti jotain tekemään, vaan kun arveli Tiinankin tiedossa olevan, että hänellä tahtoo peukalo olla keskellä kämmentä. Ja muutenkin … minkä hän sille teki, kun eivät talokkaat työhön tarvinneet…

Toisinaan huvitti Mattia ajatella uutta mökkiä. Ei tuon ajatuksen johdosta juuri mieli iloiseksi käynyt, sillä kovin näytti mahdottomalta. Siihen se aina päättyi, että, jos jotain oikein hyvää ansiota ilmestyisi niin…

Se häntä aina riemastutti, kun oli luvannut Tiinalle hyyryä maksaa… Tuon johdosta ei näyttänyt niin kovin kerjäläiseltä.

Itse ei hän enää viitsinyt kerjäämään mennä, vaan söi mieluimmin niitä paloja, joita lapset kotiin toivat. Lastensa täytyi pakosta antaa tuota ammattia harjoittaa, eikä tuota juuri luontokaan vastustanut. Rumempaa olisi ollut pyydellä, jos ei paloa olisi tapahtunut… Eikä siinä ruokaa paljoa palanut.

Yhä karvaammaksi kävi mieli, kun ajatteli, että lapsia on niin tiheään tullut, eikä ole yhtään edes kuollut… Rikkailta niitäkin vaan kuolee ja vähemmän noille näyttää niitä tulevankin… Joutaisi olla Pekkolaisellakin edes tusina, eikä meillä yhtään, niin sitten tuota taitaisimme mekin ämmän kanssa elää jotakuinkin, päivästä toiseen…

… Ei ole meikäläisillä edes mitään hyötyä mukuloista. Kun köyhät vanhaksi tulevat, niin ei heitä omat lapsensa koskaan jaksa elättää… Vaivaishoidon niskoille saadaan tässä vanhana joutua talollisten kirottavaksi ja lasten vuorostaan käy useinkin samoin, kun vanhenevat… Kun talolliset saavat lapsensa täysikasvuisiksi, niin itse rupeevat syytingille, rauhassa syömään ja lepäämään…

Matti kynsäsi päätänsä. Meni nurkasta, jossa heidän ruokavarojansa oli, hakemaan leivän palan. Silakankin hän sieltä löysi. Takkakivellä istuen hän rupesi jyrsimään leipää ja haukkasi aina silakkaa joukkoon, vähäsen, että olisi pitemmälle piisannut. Sitten joi hän vettä päälle, kaivoi piipun perät suuhunsa ja rupesi, päätä muurin otsikkoon nojaten seisoskelemaan ja takan perään katselemaan…

Sanna paikkasi lasten vaatteita, Tiina kehräsi ja välinsä he juttelivat kylän asioita. Matti kuunteli toisella korvalla, mutta ajatteli omia asioitaan.

III.

Joku oli kehoittanut Mattia pyytelemään talokkaita tuomaan hirsiä tuvan aineiksi. Hän ensinnä hyvinkin innostui tuohon tuumaan erittäinkin kun hänen asiassa neuvoa kyseltyänsä, useammat eivät tuumaa vastustaneet, vaan arvelivat: "Taitaisipa tuo käydä päisin."

Mutta sitten kun alkoi tositoimeen ryhtyä, rupesivat muut mökkiläiset pelottelemaan. Arveltiin, että ei ne talokkaat niinkään hevin tule köyhäin talkoisiin, rikkaille kyllä vievät suuriakin hirsiä ystävyyden vuoksi… Mutta köyhä kun ei jaksa niin kestitä, eikä sen ystävyydestäkään kukaan välitä, niin tuskin tulevat ensinkään…

Mattia rupesi arveluttamaan.

"Jos olisit edes puolen manttalin isäntä," sanoi kerrankin eräs mökkiläis-naapuri, "ja sinulla olisi sitten vielä jotain kunnan luottamus-virkoja, niin saisitpas tottavie, vaikka kaksikerroksisen tuparadin värkit! Ei yksikään olisi tuomatta, jota vaan pyytäisit. Mutta nyt se on toista kun olet tuossa tilassa, kun tietävät että sinä tarvitsisit kipeästi, niin eivät vaan monetkaan tuo … eivät he sinun ystävyydestäsi välitä."

Matti ymmärsi että se niin oli. Mutta kun toiset taas arvelivat, että olisi parhainta koettaa, "eivät nuo mitään vie jos eivät tuokaan," niin päätti hän koettaa. Alkoi kulkea talosta taloon omassa kylässä. Pyyteli, että edes jonkullaisia säippänöitä tuotaisiin. "Täytyy tässä ruveta yrittämään, ei auta…" hän saneli.

Muutamat toivat suoraan esiin esteitänsä: Oli ollut niin lyhyeltä ajokeliä, ei oltu vielä ehditty paljon mitään itsellekään ajaa; muitakin talkoisin pyytäjiä oli jo kulkenut niin, että muutamat epäilivät josko niihin kaikkiin voi Joulun-alla ehtiäkään; muutamilla oli huono metsä ja täytyi itsekin hirsiä ostaa, kuin rakennus-puita tarvitsi, kuten itse kertoivat. Jotkut vahvasti lupasivat "auttaa."

Kävi Matti Pekkolassakin. Ei uskaltanut menemättä olla, koska Pekkolainen oli rikas … ja saattaisi häneen joskus tarvita, köyhä kun oli itse. Hampaan kolossa Matilla kyllä oli, mutta sen täytyi siellä pysyä, ainakin toistaseksi.

Lupasi Pekkolainen tuoda, kun Matti asiansa puhui.

"Huono jo olikin se sun tupasi," sanoi sitten vielä, lämmitellessään takkapaisteella selkäänsä ja hymyillen, niin kuin Mattia kiusatakseen.

"Huonohan se oli," myönsi Matti, "mutta olisihan siinä nyt vielä mennyt."

"No parempi on nyt, kun saat uuden," jatkoi Pekkolainen ja keikisteli, saadakseen kasvamisen alussa olevaa vatsaansa pulleammalta näyttämään.

"Niin … jos saan uuden."

"Kun puut saat, niin ei siinä sitten enää muuta tarvita kuin miestä kirves-varteen."

"Hm. Eikö isännällä nyt olisi mitään työtä antaa?"

Matti tahtoi pistää nauloja isännän tekemiin reikiin.

"Ei meillä nyt…" Pekkolainen päätä ravistaen sanoi ja muuttui totisemmaksi, "ei nyt tarvita. Maanviljelijä on, kuule Matti, nykyään köyhemmässä tilassa kuin itselliset. Ei kannata teettää mitään, kun ei ole mistään tuloja."

Pekkolainen näytteli oikein surkeata naamaa. Mutta Mattikaan ei ruvennut surkuttelemaan edes. Vaan ikään kuin ei olisi toisen puhetta uskonut, sanoi:

"Mutta milläs tavalla köyhät itselliset nyt niin kovin hyvin voivat, kun ei saa työtä? Älkää, isäntä, puhuko niin karkeata leikkiä."

"Kyllä tekevällä aina työtä on ja puhtaan palkan saa kouraansa."

"Mutta kun ei kukaan anna niitä töitänsä tehtäväksi! Kun ette tekään anna, niin kuka sitä sitten meidän kylässäkin antaa?"

"Menee muihin kyliin, jos et omassa kylässä saa."

"Entä jos ei niissäkään anneta; ja muuten, niin työväkeä on kyllä niissäkin joutilaina."

"Joutilaina," matki Pekkolainen, "ovat vaan niin komeiksi paisuneet tähän-aikaan, etteivät viitsi tehdä työtä ollenkaan kohtuus palkoilla."

"No antakaa vaan halkojen hakkuuta, niin hakkaan teille kyllä kuudenkymmenen pennin palkasta sylen!"

"Ei meidän nyt tarvita halkoja."

"Jotain muuta työtä sitten."

"Kuulithan sinä jo kun minä sanoin, ettei minulla nyt ole mitään työtä antaa."

"Mitä varten haukutte sitten alinomaa, että itselliset ovat laiskoja, kun ette anna työtä."

"Minunko sitä nyt yksin pitäisi antaa, kyllä niitä on muitakin."

"Niillä on kaikilla tekiöitä."

"Älä nyt kovin…"

"No, kun te tahdotte ikisoki vääntää, että työtä on kyllä, eikä sitä ole ja puhutte sellaisia pirullisia, että itselliset nyt voivat paremmin kuin talolliset … kehtaatte tuollaisia puhua, niin rikas kuin olettekin. Ei se ole muuta kuin hävytöntä pilan tekoa."

Matti lähti pois kiukuissaan.

"Kakaroista olet sinä ainakin rikkaampi kuin minä, he he hä hää…!" ilkkui Pekkolainen Matin perään. Tuo nosti Matin kiukkua kaiketi. Sakea veri oli ruvennut aaltoilemaan. Porstuan ovella hän kirosi kovasti, löi jalkaa lattiaan ja palasi pari askelta takaperin, aikoen mennä Pekkolaisen niskaan ja tappaa paikalle … muutaman nylkyrin, irvihampaan, köyhäin koiran! Mutta hän palasi takaisin, kun muisti kuinka suuri ja väkevä Pekkolainen oikeastaan on. Matkallaan ei saattanut luonnoltaan enää minnekään poiketa asialleen, vaan meni, hammasta kiraten, suoraapäätä kotiin.

* * * * *

Talkoot olivat olleet. Hirsiläjänsä vieressä seisoi ja katseli Nurkanperän Matti.

"Yksi, kaksi, kolme…" Matti luki viiteentoista saakka, sitten ne loppuivat. Käsi kävi korvalliselle. Vähän näkyivät välittäneen köyhän tarpeesta… "Kun tiettiin ettei täällä suuria suuhun tule, niin ei tultu… Karpiseen vaan mentiin päätänsä täyttämään…"

"Eipä tullut paljoa puu-värkkiä," virkkoi muuan mökin mies, joka tuli Matin ääreen.

"No ei niitä paljoa…"

"Karpisessa tietysti ovat kaikki niin tarkoin. Huonosti sattui kun sen kanssa samalle päivälle."

"Huonostipa kyllä, jos eivät jälestäpäin tuone."

"Ei ne paljoa välitä köyhäin talkoista. Hyvin harvat menevät niihin auttamisen tarkoituksessa, pääasiallisesti vaan suolensa tähden."

Mattikin hymähti hiukan.

"Lienevät nyt saaneet kyllänsä Karpisessa," hän sanoi.

"Sen tietääkin," sanoi toinen nauraen, "Lautamies on aina ollut hurja kestiä pitämään muutenkin ja on sellainen pilapuheinen, niin senkin vuoksi sinne menevät."

"Hm … ei tässä ole köyhällä sellaisia avuja," huokasi Matti. "Mutta sitä minä kummastelen, että Pekkolainen pani renkinsä tuomaan, vaikka minä hänen kanssansa riitelin."

"Noo, se nyt oli luultavasti joku sellainen päähän pistos … arveli ehkä että muutkin tuovat. En usko että hän olisi välittänyt jos tiesi etteivät muutkaan tuo."

Kumpanenkin lähti kotiinsa. Matti rupesi ajattelemaan kävellessään, että kyllä kait ne vasta tuovat ja siitä mieli vähän ilahtui. Mutta sitten muisti että viina oli jo melkein kaikki loppunut. Se oli harmillista, kun velaksi oli ottanut tuopin hinnan ja vielä vähän kahviinki.

Tuota hän meni toisinaan ääneensä puhuen ja toisinaan ajatellen ja väliin ajatukset kääntyivät harkitsemaan: tulleeko koko puuhasta mitään? Uskoi hän siitä lopulta tulevan, koska taas ääneensä virkkoi:

"Mutta on siinä nyt jo alku. Eivät ne hääviä ole, vaan jos kaikki, joita pyytänyt olen, tuonkin verran tuovat, niin saa siitä jo kehää…"

IV.

Vähiin, supistui kyläläisten hirtten veto Matille. Kun aikansa hankkivat, ja "ehtiihän tuonne vastakin," hokivat, niin rupesivat vihdoin ajattelemaan: "Vähänpä näkyvät tuonne muutkin vieneen, eikä ne siitä paljoa lisäänny jos vienkin, kun ei muutenkaan tuon enempää näy tulevan." Lopuksi, kun vielä vähän paremmin ehtivät parempia liikutuksiansa kuolettaa, niin päättivät kukin itsessään: "olkoonpa sinään… Kukapa niitä kaikkia kerjäläisiä voi täyttää!"

Ja tällä tavalla rauhoitettiin pian omattunnot, jotka toisinaan tahtoivat moittia välinpitämättömyydestä ja tyrkyttää armeliaisuuden tunteita eleille.

Nurkanperäisten olo kävi yhä tukalammaksi, kun ei näyttänyt tuvan puuhastakaan mitään tulevan ja—leipä oli lasten hankittava kerjäämällä.

Koetti Matti jo kunnan yhteistäkin apua saada. Puhui asiansa kuntakokouksen esimiehelle ja pyysi tämän kuntakokouksessa esittämään että hänelle annettaisiin palovahingon korvausta. Esitys tehtiinkin, mutta ukot arvelivat, että olisi voinut vakuuttaa. Muutamat tosin puollustivat, mutta eivät saaneet ääntänsä kuuluviin. Törkeätäkin leikkiä laskettiin, ja Mattia kiusattiin, ikään kuin tällä olisi ollut hyvinkin leikkinen asia. Jotka vakavammasti puhuivat, sanoivat: "Mahdat mennä vaivais-apua pyytämään hoitokunnalta." Toiset käskivät lähteä pitäjäälle apua keräämään, niin jokainen vähän liijostaa.

Näillä neuvoilla varustettuna sai Matti lähteä kuntakokouksesta.

Isännät arvelivat tehneensä Mattia kohtaan varsin jalomielisesti ja uskoivat että hän meni hyvinkin rauhoitettuna kotiinsa.

Mutta mikä lieneekään vaikuttanut, Matilla ei ollut kokouksesta tullessa niin iloinen mieli kun otaksuttiin.

Yksin hän käveli … ei tahtonut muiden seuraa pitää.

"Kolmenkymmenen päällä ja nyt jo vaivaisapua nauttimaan ja … kerjuulle…"

Tuo oli ajatus, joka koski niin voimallisesti, että muodostui ääneensä lausutuiksi sanoiksi.

* * * * *

Sanna oli odottanut varmalla toivolla, että kunta ei hyljäisi avun pyyntiä, vaan antaisi niin paljon, että saataisiin ruveta uutta tupaa hankkimaan. Mutta kun Matti tuli kotiin ja sanoi kerjuulle käsketyn, niin Sannalle kuohahti kinkku päähän ja hän huudahti:

"Eivätkö he sitä tietäneet, että sinne osataan ilman heidän käskemättäänkin!" Äänen väreet ilmaisivat sanomatonta katkeruutta.

"Eivätpä näkyneet tietävän. No, vaivaismakasiinille kanssa käskivät mennä."

Tuo tuntui jo Sannasta paremmalta:

"Paljonko luvattiin sieltä?" hän kysyi.

"Ei luvattu mitään, käskettiin vaan mennä sinne."

Vähän päästä muuttui Sannan kiukku epätoivoiseksi valitukseksi. Olihan hän niin varmana pitänyt, että kunnalta saa nyt palo-apua. Tuosta oli jo oikein iloinnut edeltä käsin ja nuhdellut itsensä siitä, että ennen oli niin itseänsä syvän murheen alaiseksi antanut, kun asuttiin hyväin ihmisten keskellä… Maksettiinhan palorahaa rikkaillekin, niin tietysti köyhille siinä. Ei tullut akkaparka ajatelleeksi, eikä uskoneeksi kun tuota toivoansa kasvatti, että edeltäpäin vakuuttaminen niin välttämätöntä olisi ollut. Turvausi pääasiallisesti siihen, että armeliaiden ihmisten sydämet taipuvat apua antamaan tuvan ostoa varten, kun kuulevat kuinka kovaa heillä on elämä. Ja nyt sai hän havaita, ettei armeliaiden ihmisten sydämet heltyneetkään, kun ei tupa ollut vakuutettu. Hän alkoi purkaa kiukkuansa kunnallis hallituksen pylväitä vastaan, sillä ei hänen mieleensä asia mitenkään muuten selvinnyt, kuin siten, että kieltämiseen ei ollut muuta syytä, kuin hyvän tahdon puute.

Samana päivänä tuli Sannalle ja Tiinalle riita. Kyllähän sitä oli sananharkkaa jo ennenkin akkain välillä ollut, mutta niin isoksi ei se vielä tätä ennen ollut paisunut, että Tiina olisi katsonut soveliaaksi isäntä-valtaansa käyttää.

Matti ei ollut kotona, kuin se tapahtui.

Lasten mellastamista oli Tiina ensin ruvennut moittimaan ja sanonut Sannalle:

"Antaisit noille, sen värkeille edes selkään! … ovat kuin päättömät lampaat."

Tuo kävi Sannan aatamille. Ei olisi jaksanut kärsiä tuollaisista muistutettavan, kun muutenkin puutteet päivä päivältä kovemmiksi kävivät ja vatsassa miltei alinomainen nälkä knrrasi.

Vimmattuna hän sieppasi puulonkosta kepin ja alkoi sillä hutkia poikia.

"Senkin riivatut…!"

Pojat kiljuivat kuin hengen hädässä ja kovasti se koskikin tuo äidin sauva ja teki mustelmia ruumiille. Pihalle yrittivät mutta äiti oli ovessa edessä.

Tiinan täytyi sekautua asiaan.

"Johan sinä nyt hulluna olet… Vaivaiseksihan nuot tuolla tavalla piekset… Äläs sinä riivattu…! anna tänne se puu!" Tiina tavotteli puuta, jolla Sanna poikia kuritti. Rähinä oli kova, oikein ankara. Melkein jo näytti siltä, että Tiina ja Sanna siinä oikeastaan tappelivatkin, mutta vihdoin sai Tiina puun pois ja heitti loukkoon.

"Muutama hullu … lyöt vaivaiseksi mukulat. Ei se ole mitään kristillistä kurittamista tuollainen, aatamia vaan kasvattaa … kun sinnissään lyö mielipuolen tavalla," paneskeli Tiina henkäyksissään.

"No mitäs kun tekin siinä aina motkotatte, että kun ei noita kuriteta…"

"Koska minä sitä nyt niin kovin olen motkottanut?" kysyi Tiina kiivaasti. "Kyllä lapsia kurittaa saakin ja noita sun omiasi kaiketikin, mutta sinä et vaan hoksaa kohtuutta … lyöt kuin hevosta. Kurittaisit joskus oikealla tavalla niin tottelisivat edes vähän, mutta mitä sinä…"

"Mitä teidän siihen tulee!"

"Älä nyt kovin nokkaasi nostele!"

Näin alkoi riita. Ei se tarvinnut kovin pitkälle mennä, ennen kun Tiina sanoi, että sepä nyt on kumma, jos ei hän vieläkin ole isäntä mökissään, ja että hän on sekin akka, joka näyttää oven tuommoisille, aivan paikalla!

Kun riidan ensi kohaus oli ohi mennyt, niin Sanna jo oli vähällä ruveta katumaan ja pyytämään Tiinalta anteeksi. Mutta Tiina oli sapettunut niin hirveästi, että hän alkoi käyttää yhä terävämpiä sanoja, kun näki että vastapuoli on muutenkin jo kukistumassa. Riidassa oli hänellä niin hyvä puoli, kun sai esiintyä jalomielisenä lasten suojeliana aluksi ja lopulta käyttää tilaisuutta hyväksensä, kehittää riitaa siihen määrään, että saisi määrätä liika-väen mökistään tiehensä.

Sannakin oli ihminen, vaikka kohtalojen sortama. Tiinan yhä jatkuttama riiteleminen sai hänen uudestaan kiehumaan, omaksi vahingokseen. Ei joutanut enään muistelemaan taivas-alle joutumista, kun Tiina, hänen mielestään, niin ylpeästi isännyydestään kerskui "… tuollaisen mökin isännyydestä! Vieläpä mökkiä…!"

Tuota hän ensin ajatteli ja sitte jo sanoikin Tiinalle. Jatkoi vielä, ettei lämpimässäkään olisi pysynyt, mokoma, jos ei hänen Mattiansa olisi ollut, "mökkisi nurkkaan olisit kylmettynyt kuin rusakka ikään! … aivan ihan varmaan!"

"Voi nyt yhdeksäntoista!" huusi Tiina, "minä olen jo viisitoista vuotta vetänyt yksin puuni metsästä, ilman Nurkanperän Mattia, enkä ole vielä koskaan vilua, enkä nälkää nähnyt, Jumalan kiitos!"

"Jopahan! … hyvin olet pysynyt lämpimässä, kun olet ihmisten aitoja polttanut!"

Tuota Tiina kiroten sanoi mustaksi valheeksi ja ilmoitti vastapainoksi, kuulleensa, että Nurkanperässä olisi ihmisten lampaita tapettu.

Nyt Sanna oikein mustui kasvoilta ja samaalaatua oli puhekin jota suusta tulvasi.

Kovin akat riitelivät. Mitä vaan sylki hävyttömämpää ja toista loukkaavampaa suuhun toi, sitä sydämen riemulla kohta toiselle ilmoitettiin katkerana sappena.

Matti tuli kotiin, juuri kuin akkain kiukku vielä viimeisiänsä säkenöitsi, kuten sammuvaan hiilustaan heitetyt suolan rakeet.

Iloisempi tavallistaan oli Matin naama kun pihalla tuli. Vaan tupaan astuessa äimistyi, kun ensi sanoista kuuli että akat riitelivät.

"Mikä nyt on tullut?" kysyi hän. Akat tukkivat ensin suunsa … eivät puhuneet niin mitään. Mutta kun Matti jatkoi utelemistaan, niin rupesivat vähitellen kumpanenkin selvittämään omaa puoltansa riidassa. He alkoivat uudestaan riidellä, sillä kumpanenkin selvitti asiaa toisensa mielestä väärin. Matti pyyteli heitä ja saikin asettumaan, kun rupesi kertomaan, että hän aikoi vaihettaa Pertun Mikolta hevosen noilla hirsillä.

Tuo oli niin uutta kuulla, mitä Matti aikoisi hevosella tehdä, että akat alkoivat pystössä korvin kuunnella. Matti kertoi, kuinka hän oli kylässä tavannut erään lumppujen kerääjän, ja tullut sille päälle, että hänellekin tuo puuha olisi varsin sovelias. Oli hän jo ajatellut sitäkin, että sopisi mennä hevosella aina sinne missä rautatietä rakennetaan ja ruveta siellä hevosineen työhön. Pertun Mikon kanssa oli hän jo kauppaa haastanut ja Mikko luvannut vielä 5 markkaa hirsien ja hevos-koninsa väliä.

Matti oli asiaan hyvin innostunut. Tiinan suu vetäysi salaperäiseen hymyyn. Sen Sanna huomasi ja samalla kuin itse rupesi Matin puuhasta oikein erinomaisia toivomaan, uskoi vahvasti että Tiina kadehti, jos heidän nyt noin hyvin kävisi. Teki kovin mielensä sanoa Tiinalle jotain, mutta luonnon asetuttua rupesi järki saamaan enempi valtaa.

Kun pinnalta rupesi Matin mielestä näyttämään siltä, että akat olivat rauhan tehneet, rupesi hän kyselemään Tiinalta, josko saisivat edes huomiseen vielä olla.

Taas rupesi Tiina nakkelemaan vihaisesti nenäänsä. Sanoi, ettei hän juuri paljoa piittaa, koska Sanna oli niin ilkeästi haukkunut y.m.

Sannaa kylmäsi. Olisi jo mielellään antanut olla äskeisten puheitten puhumatta. Ei enään tehnyt mieli ollenkaan sanakiistaan ruveta. Ajatteli vaan, että ei sen köyhän saisi koskaan suuttua.

Matti alkoi hyvitellä Tiinaa, koetti jos jollain tavalla lepyttää.

Tiina ei ollut mikään peto. Antoi kun antoikin vihdoin perään ja lupasi yö sijan, ehdolla, että huomenna korjaisivat itsensä "parempiin paikkoihin."

* * * * *

Helpoksi ei käynyt saada uutta kortteeria. Joukko oli liian suuri … ei kukaan sanonut olevan tilaa tuvassaan, eikä missään ollut sellaisia joutilaita huoneita joita olisi saanut ilmaseksi hyyrätä.

Matilla oli oikein taas hätä kädessä, semminkin kuin Tiinakin oli kokonaan taipumaton enään pitennystä myöntämään.

Kun mies oli aikansa juossut tiloja kuulustamassa, tuli hän suutuksissaan kotiin—Tiinan kotiin, vei akkansa pihalle, saadakseen siellä kahteen kynteen nuhdella häntä eilisestä riitelemisestä Tiinan kanssa.

Sannalla oli itsessään jo kyllä tuskaa, niin ettei Matin olisi sitä tarvinnut lisätä. Mutta ei mies tuota ymmärtänyt. Ymmärsi vaan, että akan hulluttelemisen tähden tässä nyt taas taivas-alla ollaan ja käski Sannan itse mennä nyt hankkimaan tila, kun oli kerta ollut niin hyvä saamaan koko joukon sitä vaille.

Sanna koetti vastustaa, mutta ei hän sillä pitkälle päässyt, kun Matilla oli nähtävästi asiassa niin suuri oikeus. Kyllä hän koetti sitä sanoa, että joskus ihminen suuttuu, olipa se sitten vaikka kukakin, kun oikein kiusautuu. Mutta sitä ei mies ottanut huomioonsa, tuomitsi vaan vaimoansa.

Kaksinkerroin sai Sanna nyt tuntea, kuinka vaivaista se on kun ei ihminen saa luontoansa pidätetyksi. Ajatteli jo, että kun ei köyhässä olisi ollenkaan itsekkäisyyttä ja vanhaa aatamia, niin paremmin masautuisi rikasten armoille… Kun köyhä suuttuu, niin ei sitä kukaan anteeksi anna, kun ei kenelläkään ole siihen pakkoa… Köyhillä on pakko aina heti unohtaa rikkaiden haukkumiset, ei koskaan niitä saa jälkeenpäin muistella, jos vähänkin armoa toivoo.

Matti meni tekemään kauppaa Pertun Mikon kanssa. Siihen oli nyt täysi pakko. Epäilysten täytyi poistua, koska melkein ainoalta elämisen mahdollisuudelta näytti maata kiertämään lähteminen.

Kaupat siis tehtiin. Hevoskaakki arvosteltiin 12 markan arvoiseksi, hevoskalut 3 markan, ja rahaa sai Matti vielä väliksi 5 markkaa, sekä luvan pariksi kolmeksi päiväksi muuttaa Pertun Mikkoon.

Mutta kun kylässä saatiin tietää, että Matti oli lahjaksi saamansa hirret hevoseen kaupotellut, niin siitä nousi tuikea nurina. Ne jotka olivat jo vieneet puita, kirosivat ja noituivat.

"Kun hyväntahtoiset ihmiset nyt sillä tavalla auttoivat että olisi saanut mökin päällensä, eikä pahahenki viitsinyt tuohon vähää lisäksi hankkia, kun rupesi laiskuuksissaan suuhunsa syömään, muutama nahjus!"

Toiset taas, jotka eivät olleet vieneet puita, nauroivat. Kehuivat kuinka heidän juuri oli aiottu viedä, mutta onneksi ei ehditty. Kehoittivat, hyvin toimessaan, muitakin pois hakemaan omansa.

Muutamat jo olivatkin kahdella päällä, pistää reen hevosen perään ja noutaa pois viemänsä puut Nurkanperän läjältä.

Ihan sietämättömältä keinottelulta näytti useain mielestä Matin puuha!

Sitten ruvettiin myös tietämään, että Helpon Tiina oli Nurkanperän joukon mökistään karkoittanut. Ja kun ei ollut enään missään sijaa saanut, niin oli päättänyt joukkoinensa lähteä maata kiertämään ja samalla lumppuja keräämään, ainakin kesään asti.

"Vai hevosella kerjuulle!" naurettiin. "Noo kyllä se on helppo elinkeino, kulkea vaan hevosella paikasta paikkaan kuin kauppamiehet. Kyllä kun Nurkanperänkin 'selskaapi' levenee kyläkunnissa yksi yhteen, toinen toiseen taloon, niin kyllä vaan sillä tavalla kokoon tulee! Katsoa vaan eivätkö vielä tule rikkaina takaisin!"

Ja tosiaankin, vaikka tuollaista ensinnä aivan leikillä ja pilkaten sanottiin, niin rupesivat muutamat pitämään jo mahdollisenakin ja uskomaan omia mielikuvituksiaan, että kerjuu rikastuttaa, kun sitä noin laajassa määrässä harjoittaa. Jopa rupesivat sanomaan, että Mattia vetää ahneus tuohon puuhaan.

Ja he panivat kovasti sen päähänsä, etteivät enään antaisi Nurkanperän lapsille niin mitään!

"Vai rikastuttamaan tässä nyt kerjäläisiä!…"

Sillä aikaa, kun kyläläiset näin arvostelivat Matin puuhaa, valmisteli hän matkaa varten. Sai jostain jo ulos palvelleen lautakopsan, josta korjaamalla tuli vielä kalu, reen päälle pantavaksi.

Matkaan täytyikin kiirehtiä kaikin mokomin, sillä eläminen kävi yhä niukemmaksi. Pojat aina kun kylästä tulivat, kertoivat suu väärässä, kuinka siellä ja sielläkin haukuttiin ja kuinka muutamat olivat ilveilleet, että lumppukaupallako nyt meinataan oikein rikastua, y.m.

Kadehtimiseksi vanhemmat tämän ymmärsivät, sillä he itse todellisuudessa toivoivat, että kun sitä vaan matkaan pääsee ja kaupan alkuun ehtii, niin eläminen muuttuu pulskeaksikin … kuka tietää, minkälaiseksi muuttuukaan.

Ei jätetty käyttämättä vaivais-apua, johon kuntakokouksessa oli niin auliisti viitattu. Sitä pyytämään meni Sanna.

"Nuoria olette vielä," sanottiin siellä, "jaksatte kyllä työtä tehdä ja leipänne ansaita … niitä on kyllä vanhojakin ja kaikellaisia muita vaivaishoidon niskoilla."

Sanna koetti hämillään ollen selvittää, ettei saa työtä ja he eivät olleet oikeastaan vaivais-apua elämisekseen pyytäneetkään, kuin palovahingon palkkioksi.

"Olisitte vakuuttanut," sanottiin, "ei vaivaishoidosta sovi sellaisia vahingoita korvata." Sitten joku ehdotti edes vähää annettavaksi. Ja niin sai Sanna monien mutkain perästä pusseihinsa 3 kappaa rukiita ja 3 ohria, kiitti ja meni pois.

Mutta ei noita ehditty matkaan lähdön tähden enään jauhattamaan. Matti otti ne mukaansa iltahämärässä kun meni kauppamieheltä itsellensä kauppatavaroita ostamaan. Rahasta, joka oli hirtten kaupassa saatu, oli myös vielä jälellä 3 markkaa. Hyvin toivoi Matti saavansa irti tavaroita. Olihan sitä rahaa jo kokolailla kolmessakin markassa, hänen mielestänsä, ja sitten nuo jyvät… Saahan niillä tavaroita, että ainakin alkuun pääsee…

Kauppiaalta hän kyseli neuvoa, mikä tavara sopivinta ja parhaiten käypää olisi sellaisessa liikkeessä, jota hän aikoi harjoittaa. Neulat hän tiesi itsestään ja konvehdit ja sormistimet.

Kauppias neuvoi yhtä ja toista; pantiin vähän kutakin. Vaan kuin tavarain hintaa yhteen laskettiin nousikin, se 25 penniä yli Matin varain. Nyt rupesi Matti pyytämään tuota helpottaa. Mutta kauppiaan ei kannattanut … helppoon oli koettanut muutenkin panna. Matti arveli, että sopisihan kauppiaan tuon vertasen nyt vaikka lahjoittaa köyhälle miehelle. Kauppias hymyili, pudisti päätä ja ehdotti että otettaisiin jotain pois tavaroista, siksi, että rahat riittäisivät. Arveli itsekseen että "pässiporvarit" muutenkin nylkevät niin että saa monasti niille myydä alle oman rahan… Vielä näille nyt kenkkäämään ruveta!… Kun sille oppivat niin varmaankin joka kerta saman tempun uudistavat!

Tavaroista otettiin pois sen verran, että Matti sai rahoistaan vielä 15 penniä takaisinkin.

Kaikellaisia vastuksia ilmestyi matkaan lähtöä estämään. Niille tuli etukädessä hätä, joilla oli saatavia Matilta. Ei hänen velkansa yleensä suuria olleet, eikä hänelle koskaan olisi paljoa uskallettu velaksi antaakaan, mutta sattumatilaisuuksissa oli niitä karttunut. Niitä oli viisiäkymmeniä penniä ja markkoja, korkein 3 markkaa.

Joka näkemässä olivat saamamiehet ennenkin Matille saatavistaan puhuneet ja osoittaneet suurta valppautta … kaikella tavalla koetelleet, josko Matti enää asiaa muistaisikaan. Kyllä hän ne aina oli tunnustanut, mutta kun ei ollut sattunut rahaa olemaan, niin maksamatta olivat jääneet.

Nyt ne oikein kilvassa kulkivat Pertun Mikossa ja Mattia tahtoivat kahteen käteen puhutella. Kun Matti heidän kanssaan lähti tuvasta pihalle, jo mennessään hyvin tietäen mistä asiasta kysymys oli, niin hän tavallisesti kuuli tuon salaisen asian seuraavaan tapaan:

"Tuota … eikö sen Matin nyt sopisi mulle maksaa sitä seitsemääkymmentä viittä penniä? Olisin tässä tarvinnut," sanoi muuankin talon isäntä.

"Kyllähän minä maksaisin, mutta ei minulla nyt ole, velikulta. Odota nyt siksi kuin tulen takaisin, jos sattuisin jotain saamaan kokoon."

"Olethan saanut Pertun Mikolta rahaa hevosen ja hirsien väliä?"

"Noo, sain minä 5 markkaa, mutta sillä olen ostanut kauppakalua."

"Etkös sinä saanut makasiiniltakin jyviä?"

"Sainhan tuolta 6 kappaa yhteensä, mutta…"

"On vaan niin ilkeätä," pahotteli isäntä, "kun se on niin kauaksi jäänyt, unohtuukin pian…"

"Mitä joutavia sinä nyt, mitä se unohtuu. Kyllähän minä tuon vertasen maksan kun jaksan, mutta en minä nyt jaksa."

Katseltiin hetkinen ilmaan kun ei tuntunut olevan mitään sanomista. Pahat oli isännällä paikat. Ei uskaltanut julkisesti suututtelemaankaan ruveta … olisi Matti ehkä ruvennut tyhjäksi tekemään, kun ei ollut vieraitamiehiäkään olemassa, joilla olisi voinut saatavansa toteen näyttää. Parempi siis oli toimia leppeämmästi ja ikään kuin narrailemalla.

"Etkö tulisi siitä työhön edes kahdeksi päiväksi?"

"Olisit ennen ottanut, niin olisin kyllä tullut, kun on ollut kyllä aikaa, mutta nyt ei minun sovi kun täytyy lähteä."

"Niin kyllähän sen näkee ettei sinulla ole tahtoakaan maksaa, mutta tule toinen kerta hätäsi kanssa!"

Isäntä näytti ankaralta pois lähteissään. Asteli vakavana kotiin päin vannoen tehden päätökseksi ettei hän enää anna tuollaisille. Ajatteli, ettei siitä nyt juuri häviö tule tuosta… Tunsi sen johdosta itsensä onnelliseksi ja rykäsi mahtavasti. Velkojiansa karkuun hän muuten arveli Matin tositeolla menevänkin, häntä ja muita.

Matti katseli hetkisen isännän perään ja haukkui häntä mielessään aika kitupiikiksi.—

Muutamat velkojat käyttäytyivät suoremmin ja siis röyhkeämmin. Haukkuivat taitonsa mukaan. Kaikki he pitivät kunnianansa jälkeenpäin kertoa sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa:

"Jäi minunkin siltä raadolta saatavaa… Kävin vaitelemassakin, mutta parempi olisi ollut, kun olisi vienyt…"

Jos satuttiin kysymään: "Paljonko sinulla oli häneltä saatavaa?" niin useinkaan eivät sanoneet summaa oikein. Sitä joko suurennettiin, taikka salamielisen näköisenä ei sanottu ollenkaan … annettiin uteliaiden kyseliäin vaan arvella, että liene ollut joku kymmen…

Tämä asia antoi pienellä kustannuksella usealle vähäksi aikaa sopivaa mahtailemisen aihetta.

Matti kyllä arvasi, että tuolla tavalla tehtiin. Siispä hänen tapansa oli, kun tuli velkoojainsa luota Pertun Mikon tupaan, kertoa halveksimalla, kuinka tuokin on kovin muutaman pennin vaivainen, "pitäiskö minun nyt rahaksi muuttuman!" Nauroi sitten päälle ja alkoi morkkaamaan ihmisiä nylkiöiksi. Arveli, ettei hän rikkaana ollessaan viitsisi toki jalkojaankaan vaivata lähtemällä muutaman pennin saatavaa tahtomaan.

V.

Eräänä päivänä siitä sitten oltiin valmiit lähtemään.

Hiirakko seisoi vakavana, huuli lerpallaan ja käänsi tuo tuostakin laiskasti päätänsä katsomaan kun kuormaa pantiin. Sitä ehkä kummastutti tuo lukuisa hyörivä lauma ympärillä. Huokasikin toisinaan raskaasti ja pitkään. Mahtoiko vaistomaisesti tuntea isäntäväkensä kovaa kohtaloa … mahtoiko aavistaa että lautakopsa hänen perässään olevalla reellä tulisi toistaiseksi olemaan seitsemähenkisen perheen ainoa koti?…

Niin, mutta mitäs hiirakko-vanhus tuollaisista… Se ehkä vaan huoli omia asioitaan ja harmitteli kohtaloaan. Ei muistanut varmaankaan aikaa, jolloin olisi saanut vatsansa täyteen syödä, sitä ainakin todisti kuihtunut, romuinen luuranko, jota nahka kuitenkin vielä koossa piti.—

"Tpruu hiirakko!" Aukusti piteli suitsista ja kuvitteli mielessään kuinka muhkealta se näyttäisi kun hän saisi ajaa. "Isä, eikös näin pidetä ohjaksista kun ajetaan?"

"Mitä sinä, mutta minä… Katsos noin se pitää käydä … noin! Eikö niin isä?" Hemmu näytti taitoansa ja sai hiirakon kärsimättömästi liikahtamaan.

"Noo siinä … olkaa siivolla!"

Isä ei joutanut poikia kehumaan, kun oli muuta touhua.

Tuppu ja Liinu käärittiin reen perään vanhoihin vällyrauskoihin. Sinne Sanna Miinalle ja itselleenkin myös tilaa teki. Muuten sujoteltiin rekeen kaikellaista kamaa, jota matkalla katsottiin sopivaksi mukaan ottaa, s.o. melkein perheen koko omaisuus.

Hemmoa ja Aukustia vaadittiin ottamaan sijansa reen etupuolelle, mutta he anastivat oikeuden istua kaidepuille, saadakseen katsella mailmaa ja nauttia hevosella ajamisen riemusta. Matti vihdoin itse istui poikittain reen pohjaan ja sitten sai hiirakko lähteä.

Heistrokin Liisa sattui juuri kulkemaan pihan poikitse.

"Joko siinä nyt lähdetään?" hän hymyillen kysyi, ikään kuin olisi tahtonut ulospäin näyttää pitävänsä asiaa hyvinkin tavallisena.

"Jo," vastasi Sanna vastenmielisesti. Pertun Mikon vaimoon kääntyen, hän huusi:

"Hyvästi nyt Anna!"

"Hyvästi, hyvästi!"

Ei saattanut Sanna hyvästiä huutaa Heistrokin Liisalle … oli mielestänsä kovin ulkokullattu ihmiseksi ja muistui pahalta mieleen, kun ei ollut paloyönä huonesensa laskenut.

Akat jäivät Pertun Mikon pihaan katselemaan meneväin perään. Totiseksi muuttuivat kumpanenkin, eivätkä vähään aikaan mitään virkanneet toisilleen.

"Kirjava on tikka metsässä, mutta ihmisen ikä kirjavampi," huokasi vihdoin Heistrokin Liisa.

"Niin on, niin on, kova on tässä mailmassa köyhän kohtalo," liitti toinen.

"Kova se on, J:la paratkoon, noidenki."

"Kyllähän niitäkin moni nauraa ja pilkkaa ja pian sanotaan että se on oma syykin tuohon tilaan joutua, mutta ei se ole niinkään oma syy… Kun olisi raukoilla edes se tupa-pahanen pysynyt palamatta, niin ei olisi tarvinnut noin joukolla lähteä. Mutta kun ei ole kotoa ei kortteeria, niin kovaa se on kun lapsiakin on niin monta ja pieniä."

"Niin, hyvä ihminen, sano muuta. Sinä iltana kuin se palo tapahtui…" Heistrokin Liisa alkoi taas kertoa vanhaa juttua itkien.

"Hyi kun on kylmäkin," keskeytti Anna. Akat menivät tupaan, lämpimälle takkakivelle istumaan ja keskustelemaan.

Mutta koditon joukko ajoi hiljaksensa pois, ohitse entisten kodin raunioitten, mistä nokisia jätteitä vielä lumen alta törötti.

Itketti Sannaa taas, eikä hän viime aikoina ollutkaan usein ollut vieras sille tunteelle. Ei Matti juuri itkenyt, mutta vakava ja miettiväinen hän oli. Pojat kaidepuilla käänsivät ja väänsivät itseänsä istumaan jos johonkin laihin. Vilkasta keskustelua he välinsä pitivät. Se tuotti heille iloa mikä vanhemmille syvää murhetta. Lapset tuskin olisivat hevosta vaihettaneet tuohon vanhaan kotiin. Tuppu ja Liinukin tahtoivat peittojen alta katsella. Hekin olisivat itsensä onnelliseksi tunteneet jos olisivat saaneet olla tuossa, missä Hemmu ja Aukusti. Väliin yhtä ja väliin toista paikkaa valittivat ahdistavan ja puhuivat äidillekin siitä. Äiti ei ottanut tuota huomatakseen. Hän oli omiin ajatuksiinsa kiintynyt, oli vaipunut muistelemaan entisiä nuoruuden aikoja, jolloin piikana palveli, missä milloinkin ja ainoana suruna oli, kun emännät joskus ilkeästi puhuivat ja haukkuivat. Hän muisti, miten silloin oli useinkin itkenyt enemmän kiukusta ja itsekkäisyydestä, kuin todellisesta syystä.—Ei ne syyt ainakaan tällä kertaa mielessä niin todellisilta näyttäneet … muisti miten oli silloin aina miestä ikävöinyt ja mielessään kuvitellut, että kun sen saa, niin huolet loppuvat ja tulee niin hyvä olla. Mutta nuo ajat nyt muistuivat niin onnellisilta.

Tuli sitten Matti. Ei hän siitä muistanut alussa paljoa välittäneensä, mutta vähitellen rupesi tykkäämään … ja siitä koitui kokoon avioliitto. Ruunuhäätkin pidettiin.

Tässä Sannan ajatukset enimmän aikaa viipyivät. Kävi viileitä väreitä läpi ruumiin ja sydämen valtasi hetkiseksi omituinen kovemman tuskan puuskaus, kun ajatuksiin johtui, mitä kaikkea hän silloin uneksi ja toivoi häittensä verrattomassa humussa… Väkeä oli ollut siellä niin paljon … rikkaitakin … ja kaikki nähtävästi olivat niin hyvin viihtyneet… Hän ja Matti olivat isäntänä ja emäntänä olleet… Kaikkeen oli heiltä määräystä odotettu, kaikkeen neuvoa kysytty.

Ja säästöä ne olivat tuottaneet toista sataa markkaa, jolla ostettiin tupa…

Ei tuosta ollut vielä kovin pitkä aika, ainoastaan 10 vuotta.

Nyt on jo näin … edessä elettävänä vielä mahdollisesti monia kymmeniä vuosia…

"Herra Jumala armahda!" Sannan sydän oikein kokoon kutistui ja pakoitti ääneensä huokaamaan. Matti kyllä tuon kuuli, mutta ei se hänen huomiotansa herättänyt… Hänenkin ajatuksensa kulkivat yhtä surullisilla aloilla ja tuo huokaus tuntui ikään kuin omasta rinnasta tulevalta.

Pojat kaiteilta katsahtivat äitiin.

"Mitä äiti siunaa?" kysyi Aukusti.

"Ei mitään … ole nyt vaan…" Äiti ei suonut itseänsä häirittävän.

Poikiin vaikutti masentavasti, sillä he aavistivat äidin nyt olevan kovin pahan olla.

Kerjäläis-joukoksi heitä nimitettiin, mihin vaan tulivat. Kun kylmä säälimättä hätyytteli, niin sai kuleskeleminen poikainkin mielestä ikävän muodon. Kun taipale oli ajettu ja kyläkunnissa jonkun talon pihaan tultiin, niin pojat etumaisina tupaan kopistivat, Liinu ja Tuppu perässä sekä perimäisenä äiti Miinaa kantaen. Ennen kuin äiti ehtikään, olivat lapset jo tavallisesti takkakiven vallanneet, missä hampaitansa lotistaen kohmettuneita jäseniänsä sulailivat.

Äiti tavallisesti Hemmun ja Aukustin tullessaan syrjään karkotti päästäksensä Miinaa lämmittämään. Pojat tottuivat lämmittämään itseänsä teuhaamisella. Tuohon äitikin luotti, kun heiltä lämmittelemä-tilan ryösti.

Ihmiset tavallisesti alussa aina katselivat äänettöminä ja vakavina tuota tulokasten käytöstä. Ei vakavuudessa ollut aina surkuttelua huomattavana, moittimista yleisemmin, kun suloisen kotorauhan häiritsivät ikävän näköiset repaleiset kerjäläiset.

Vasta silloin useinkin talonväen puolelta ensimäinen lause äännettiin, kun joku pojista sattui talon kapineita koskettamaan … ja siihen ei paljoa aikaa tarvittukaan.

"Anna olla rauhassa poika!" Ääni oli aina moittiva ja ankara. Pojat tuohon pian siksi tottuivat, etteivät paljoa välittäneet. He olivat vaistomaisesti oppineet tietämään että tuollainen kielto tuli enemmän kärsimättömyydestä, kuin peläten kalun vahingoittumista. Jospa hitaasti laskivatkin luotansa kielletyn kapineen, niin silmät kuin samassa kiintyivät johonkuhun toiseen esineesen, kädetkin unohtuivat sitä käpälöimään… He olivat lapsia hekin, vaikka kerjäläisiä… Heidänkin luontonsa kaipasi huvitusta ja mieli oli utelias, kuten muillakin lapsilla.

Mutta sitä vaan eivät ihmiset suvainneet että he olisivat saaneet huvitella. Asian mukaisempi oli nähdä heitä myrryisinä ja sorrettuina paikallaan istuvan. Kenenkään mieleen ei olisi pujahtanut samallaisista asioista muistuttaa siisteihin vaatteihin puettuja lapsia, kuin näitä muistutettiin. Mutta se nyt oli seikka sellainen … syntihän olisi ollut antaa kerjäläisen suun vetäytyä tyytyväisyyden hymyyn!

"Eipä ne pojat saata olla koskematta talon kapineita!"

Tuo uudistettu muistutus oli tavallisesti hyvin ankaralla äänellä lausuttu. Silloin äiti sekautui hätäytyneenä asiaan:

"Pannetteko heti pois, kun kuulette, että käsketään! Oppivat niin tottelemattomiksi, kun pitää tässä talosta taloon reduta, että…"

Pojat nolostuivat hätyyttämisistä ja tottelivat.

"Mistä kaukaa nämät kulkevaiset ovat?" kyseltiin. Äiti kertoi, jatkoi vielä tuvan palosta y.m.

Kun Matti ehti tupaan, niin hän jo piippuun pannessaan rupesi kyselemään josko akoille lumppuja olisi keräytynyt.

Akat yleensä eivät olleet aivan ketteröitä lähtemään rääsypankkojansa penkoamaan. Mieluimmin kielsivät, asiasta pikemmin päästäksensä.

Matin kaupanpuuhat kävivät, semminkin ensin alussa hyvin huonosti niin, että pelotti jo het' sillään konkurssin edessä olevan. Mutta vähitellen siihen harjautui, kunnes pakko ja toimessa olo opetti uusia keinoja.

Jonkun verran tuotti voittoa, kun ensimäiset vaihtotavaransa olivat loppuneet ja lumppuvarastonsa möi eräälle joka suuremmassa määrässä tätä kauppaa harjoitti. Enempääkin oli Matti toivonut. Mutta osaksi vähensi sekin säästöä kuin yöpaikoissa täytyi tavaroilla heiniä hiirakolle vaihettaa ja ruoan puolta pienemmille lapsille.

"Tulevathan nuo nyt ilmankin toimeen," tapasi Matti sanoa, kun Sanna varoja pyysi maitotilkan ostoon lapsille.

"Hyvä ihminen," vastusteli Sanna, "mitä nuot toimeen tulevat kuivalla leivällä ja silakoilla… Joskus edes tarvitsevat maitotilkan, lapsiraukat … ei noilla muutenkaan ole herkulliset olot.." Sanna heltyi ja Matti rupesi vastahakoisesti taskujaan kaivelemaan.

Pojat olivat oppineet koko hyviksi kerjäämään. Leipäpalanen,—useinkin jo ennen jyrsitty ja siihen kellahtunut silakka päälle, oli tavallisin annos, mitä taidoissa saivat. Tuollaiseen anteliaisuuteen olivat ihmiset niin tottuneet, että harvalle mieleenkään juolahti ajatella, että kerjäläinen mitään muuta tarvitsisi. Jos joku sitä ajattelemaan sattui, niin leipäpalasta antaessaan, käski mennä toiseen paikkaan piimää pyytämään … valittivat itsellään olevan sitä niin vähäsen.

Mutta ei silti nälkää, nimittäin leivän nälkää, tarvinnut nähdä eikä kestää.

Äidillä, kuin hän pienempäin kanssa yksikseen kuleksi taloissa, oli parempi onni. Ihmiset antoivat tuoreempia ruokia, niinkuin perimäin- ja puuronloppuja. Pojat kun tuon huomasivat pakkausivat äitinsä joukkoon herkuttelemaan. Mutta ihmiset eivät silloin antaneetkaan… Olihan ihan mahdoton tuollaisen joukon vatsoja täyttää! Parempi kun ei anna juuri mitään,—niin ajattelivat ihmiset. Äiti keksikin keinon: ajoi pojat erikseen juoksentelemaan toisissa taloissa, niin sai itse pienemmille lievempää ruokaa.

Matti oli aina, niin kauan kuin kyläkunnissa viivyttiin, aivan eri joukkoa. Hän ei kerjäämään ryhtynyt suorastaan pyyteli van paikottain palovahingon apua ja harjoitti rääsyliikettään.

Äiti koetti itseänsä varten aina parhaimman näköisiä taloja valita, joissa toivoi olevan varoja köyhää sääliä, ja käski poikia muihin menemään. Oli niin vaikeata ja raskasta alinomaa lasta kantaen talosta taloon kulkea. Siispä, kuin parempia ihmisiä tapasi, viipyikin niiden parissa siksi kuin kylästä pois mentiin. Mutta helpoksi ei käynyt aina semmoisia paikkoja löytää. Monasti sattui tietämättänsä semmoisiin menemään missä pojat jo olivat käyneet. Niissä emännät toisinaan alkoivat haukkua. Sanoivat, että tähän aikaan on hyvin hävyttömiä kerjäläisiä, kun tahtovat oikein talot kuiviin syödä! … eivät yhtään häpeä mokomat, kuin kulkevat moneen kertaan, sama joukko, yhden talon…

Silloin ei auttanut vaikka Sanna sanoi, ettei hän tietänyt poikain täällä käyneen ja, ettei hän suinkaan emännältä riidan päälle tahtonut. Kun hän masennettuna semmoisista paikoista kääntyi pois päin menemään, niin jotkut emännät hänelle oven suuhun leivänpalasen veivät, motkottaen:

"Ei suinkaan siitä muulla pääse kuin antamalla!… Jos ei niille anna, niin sitten pitkin mailmaa molottavat, että siellä ja siellä oltiin niin kovia… Tuos on, ota nyt!"

Paha oli tuosta kädestä vastaan ottaa, mutta ei uskaltanut kieltääkään, sillä sitten vasta olisi pärinää noussut, kerjäläisten ylpeydestä. Tuon oli hän kohta, tämän matkan alussa karvaasti kokenut ja oppinut. Parempi siis ottaa vastaan niin pääsee vähemmällä haukkumisella, hän ajatteli. Mutta karvaalta se maistui tuo leipä … kyllä vei jo nälän sen paljas näkeminenkin. Katkerat kyyneleet vuosivat sydämen tuskallisten tunteiden vaikuttamina, kun vapisevin polvin asteli noiden uhkeain talojen portailta alas, Tuppu ja Liinu hameen helmasta kiini pitäen, ja Miinaa kantaen useinkin paksuissa kinoksissa rompi toisiin taloihin. Silmillään koetti taloja tutkia, missä mahdollisesti saisi edes haukkumiselta rauhassa olla, kun ei mitään pyytäisi. Ei se sillä tavalla selvinnyt missä armelioita ihmisiä asui. Onnensa nojaan täytyi vapisten ja peläten koettamaan mennä… Eivät nuo sentään lyöneet koskaan ja haukkua pääsi pakenemaan. Sisään tullessa täytyi vaistomaisesti seisahtua muuripieleen sydämen kovasti taistellessa ja silmäin pelokkaasti vakoellessa tuvassa olijain katseita.

Kun sattui onni, että kovan kohtauksen perästä armelioita ihmisiä löysi, jossa esim. istumaan käskettiin, niin siihen hän jäi pitemmäksi aikaa lepäämään. Ja kun siinä ihmiset kaikellaista kyselivät ja ystävällisesti puhuivat, niin tuli jo mainituksi siitäkin kuinka kova ja ilkeä oli ollut tuon (naapurin) emäntä… Sitähän sitä kieleltä pyrki ulos tulemaan mikä paraillaan sydämessä liikkui. Tuntui niin helpottavalta, kun muutkin ihmiset rupesivat toisten kovuutta ihmettelemään ja samalla ikään kuin hänen puoltansa pitämään.—

"No ettekö ole saaneet työtä?" kyselivät muutamat osoittaen käytännöllisyyttään ja samalla näyttäen tietävänsä että paljas laiskuus oli tuon joukon matkaan ajanut.

"Eihän sitä saanut," koetettiin vakuuttaa.

"Eipä tainnut olla haluakaan," jatkettiin toiselta puolen.

"Hyvät ihmiset! luuletteko että sitä vaan noin huvikseen näin kuleksitaan? Olisitte tilaisuudessa päivänkin kulkea meidän teitä, niin ettepä enää asiaa leikiksi tekisi." Tuota sanoessa alkoi ääni värähdellä, kumpi sitä vaan sanomaan sattui, Matti eli Sanna, ja kyseliän täytyi ruveta epäilemään entisiä mielipiteitään asiasta.

Yösijain etsinnässä useinkin kohtasi suuria vastuksia. Mikä missäkin oli estelemiseen useimmilla syynä: oli itselläkin paljon väkeä, toiset olivat hyvin suorapuheisia, sanoivat ettei heillä ole mikään kerjäläisten kestikievari, ja osoittivat toisiin taloihin. Näissä toisissa taloissa taas valitettiin, kuinka heillä on tuommoisia joukkoja melkein joka yö, eikä heillä mielestänsä ole velvollisuutta paremmin antaa kuin muillakaan… Joutaisivat ne antaa toisetkin… Menkää nyt vielä katsomaan edes tuonne…

Tällä tavalla meni monasti, vaikka jo hämärässä alkoi pyytää, hyvinkin myöhäiseen. Lopulta sellaisissa tapauksissa, kun tahtoi ulos yön selkään jäädä, täytyi niin nöyrästi rukoilla, että kovakin sydän toisinaan heltyi.

Tapasivat he helliviäkin ihmisiä. Muuten olisikin kohtalo käynyt ehkä liian raskaaksi, mutta toivo, että taas ehkä tapaa "oikein hyviäkin ihmisiä," piti vireillä jonkullaista riutuvaa elämänhalua. Vaikka kuvitelmat siinä suhteessa niin usein pettävätkin, niin—kuitenkin eleli toivo.

Eräänä lauantaina osuivat he jonkun taipaleen kulettuaan varakkaasen taloon, mistä ainoa lapsi oli viikko sitä ennen haudattu.

Kun Sanna tuli laumansa kanssa tupaan, niin emännältä pääsi itku.

"Hyvä Jumala, kuinka on monta!" hän puoli ääneen huudahti, lapsia tarkoittaen.

Sanna huomasi tuon. Äkkäsi siitä, että nyt oli saavuttu tunnollisten ihmisten pariin.

"Monta niitä on … ja kun tällä tavalla pitää talosta taloon kulkea, niin se on niin katkeraa, että…"

Äiti heltyi. Laitteli lapsia lämmittelemään, sillä kylmä oli ulkona ja vilu jokaisen. Tupun hän asetti istumaan takalle hiilten rajaan ja piteli käsillään takanperässä Miinaa, kun sekin kitisi ja värisi. Suuremmat tukkivat itse itsensä niin lähelle kuin mahdollista. Mutta ei siitä paljoa lämpöä lähtenyt, koska hiilet olivat jo kauan sitten räytyneet.

Säälien katseli emäntä tuota vilusta värisevää joukkoa, piikainkin rukit seisahtivat ja silmät kiintyivät kummastuneina tuijottamaan hyörinään takan ympärillä.

"Mistä te olette?" kysyi emäntä.

Sanna mainitsi kotipaikkansa.

Matti oli tullut jo hänkin tupaan ja ruvennut piippua latailemaan.

"Kumma että olette noiden pienten kanssa uskaltanut lähteä näin kylmällä talvella, kun ette ole kotiin jäänyt?" jatkoi emäntä Sannalle.

"Eihän sitä leikin olisi lähdetty, mutta kun tupa paloi tässä syksyllä, niin täytyi lähteä."

"Vai tupakin paloi! No terveinäkö pysyvät nuot lapset?"

"Terveitä ne ovat, jokseenkin."

"Tuo pieninkin?"

"Ei hänkään juuri kipeä ole, ja hukkaan tässä joutuisikin jos vielä sairastaisivat … sitä on muutenkin niiden kanssa tekemistä."

"Ja meillä kun kaikki kuolevat aina. Kolme on ollut ja kaikki kuolleet, nyt kaksi viikkoa takaperin viimeinenkin kahden vuoden vanhana."

Muistot elpyivät emännän mielessä ja pakoittivat itkemään, samalla kuin hän tunsi sydämessään kovaa kateutta tuota köyhää vaimoa kohtaan, jolla lapsia oli noin viljalta.

"Niinhän se on aina!" sanoi Sanna huudahtamalla, "että rikkailta, jotka kyllä halusta antaisivat lapsensa elää ja voisivat niitä elättää ja kasvattaa, niin niiltä ne vaan kuolevat… Köyhillä ne elävät … eivät kuole vaikka annettaisiinkin. Ei Jumala huoli anti paloista."

"Ja niin kuin minä ainakin olen koettanut hoitaa … niin kuin silmäterääni … ja kuolevat ne vaan," itki emäntä.

"Eei siihen hoito auta," vakuutti Sanna, "mitäpä nämät, niin kuin meidänkin mukulat, hoidon hyvyyden eläisivät, kun pyryssä ja pakkasessa saavat kärsiä vilua ja nälkää… Eei, kyllä se niin on, kuinka se sallitaan!"

"Niinhän se täytyy olla.—Tee sinä Tilta valkeata takkaan, että nuot lapset saavat lämmitellä," käski emäntä toista piikaa.

Sannan sydämessä alkoi liikkua harvinaisen lohdullisia tunteita.

Kun valkea takassa iloisesti roihusi ja lämmitti, kun tiesi, että tämä valkea oli ensimäinen joka kuukausien kuluessa oli taas sytytetty lämmittämään juuri heitä, kun tässä oli vapaus takan ympärillä hyöriä ja omistaa tuota herttaista lämmintä yhtä vapaasti kuin ennen omassa mökissä, niin se tuntui selittämättömältä tuo emännän hyväntahtoisuus. Olisi voinut Sanna emäntää syleillä ilman ulkokultailematta. Useammiten oli hän tottunut siihen, että kun kylmästä tuli ja valkean ääreen pakkasi, niin sanottiin aivan orjailematta: "Älkäähän nyt koko takkaa vallatko!" Tuohonkin oli jo ehtinyt siksi tottua, ettei siitä enää kaikin ajoin järin kovasti loukkautunutkaan. Pojat tuota tuskin ollenkaan pahoittelivat. He olivat tottuneet tuntemaan ihmisiä yleensä yrmysinä ja vastaamaan sitä härkäpäisyydellä. Sama koulu teki äitiin hiukan toisellaisen vaikutuksen: se uuvutti hänestä vähitellen tunteen, vaatia itselleen edes välttämättömimpiä ihmisellisiä oikeuksia. Lapsia kun syyttömästi kolhittiin, sitä ei hän tottunut sietämään, siinä suhteessa ei tunteet laimenneet … ne ennemmin kiihtyivät. Mutta nyt?

Mikä merkillinen tunne saattoi tuon emännän noin sääliväisesti kohtelemaan köyhää? Oliko se Jumalan sallimasta että köyhäkin voisi elämän toivoa säilyttää … ja kun Miinankin oli niin vilu?…

Sannalle ei se muuten selvinnyt, kuin Jumalan sallimaksi hän sitä ajatteli.

Onhan Jumala köyhäinkin Jumala ja salli heidänkin joskus synkässä elämässään valokohtia tavata, että voisivat uskossa pysyä, kun näkevät että Jumala on aina läsnä apunsa kanssa kun hätä on suurin.

Sanna tunsi, muuten hataran, uskonsa vahvistuvan. Tuli iloiseksi ja puheliaaksi. Kielsi Mattiakin kylään menemästä ennen kuin itsensä lämmittelisi hyvin ja puhui hänelle vielä pari muutakin iloista sanaa, jota ei ollut tapahtunut sitten tuvan palon.

Matti teki niin. Hän tunsi joitain saman suuntaisia tunteita kuin vaimonsakin, vaikka mahdollisesti hämäremmässä muodossa. Kumpasenkin ajatukset pakkausivat sanoiksi, tyytyväisyyttä ja ihmettelyä ilmoille tuomaan.

Emännän liikutus kasvoi, kun huomasi, miten vähäisellä uhrauksella oli saanut kurjuutta kärsivän perheen onnellisuutta tuntemaan. Se teki niin hyvää hänellekin. Ja jonkullainen sisällinen pakotus vaati häntä panemaan ruokaa pöydälle ja käskemään tuon joukon syömään.

Ei hän tullut tällä kertaa ollenkaan ajatelleeksi, että ruokavarat tuon kautta vähenisivät talosta. Ja jos sellainen ajatus olisikin mieleen johtunut, olisi hän varmaankin sille nauranut.

Kun isäntä tuli kotiin, ei hänkään yrminyt Nurkanperäisiä. Yötä saivat he olla talossa ja vielä kappaleen seuraavaakin päivää. Sannan ei tarvinnut tällä aikaa ulkona liikkua, vaan vaateita sai hän rauhassa korjaella sillä aikaa kun Matti ja pojat kylää kiersivät.

Seuraavana päivänä, kun matkaan lähtivät toivottivat he Jumalan siunausta talolle. Raskaampi oli lähtö kuin monesta muusta paikasta ja kyynelet vääntyivät äidin silmin.

Hiirakko sai vaan hiljaksensa astuskella, sillä ilmakin oli kauniin puoleinen ja kiire ei painanut päälle. Edessä oli taas yhtä tuntemattomat alat kuin ennenkin. Mutta sen verran kokemus oli antanut heille ennustus-voimaa, että milloin vaan jotain vähäistäkin onnellisuutta saivat nauttia, sitä heti kintereillä seurasi vastakohtaisuuden rasittava kummitus. "Jos vastakohtaisuutta nyt seuraa taas samalla mitalla tuon myötäkäymisen kanssa jota tuossa siunatussa talossa kohdattiin, niin…" Sitä Sanna ajatteli ja taikamainen pelko sai hänen valtoihinsa, ryösti kaiken sen onnen jota äskeisiä kohtauksia muistellessa muuten olisi saattanut tuntea.

Matti istui vakavana, kuten ainakin, kaiteella ja katseli ympäristöä. Pitkän vaiti olon perästä hän vihdoin rykäsi ja virkkoi:

"Ei ruvennut tämä lumppuin keräyskään kannattamaan, ettei … ettei … olisi tarvinnut kerjätä."

Sanna äänähti jotain ilmoittaaksensa että hän oli kuullut puheen.

Vähän ajan kuluttua Matti taas huokasi ja sanoi perään.

"Kyllä se on surkeata kun ei ole sallittu ihmiselle työtä niin paljoa, että saisi perheensä elätetyksi kun … parhaassa iässään pitää kerjuulla…" Jonkullainen tyytymättömyyden leimaus välähti silmistä samassa kuin lujasti sivasi raipalla hiirakkoa joka kuitenkaan ei paljoa aristellut. Sen nahka oli kasvanut paksuksi elämän kovassa koulussa. Ja Matti rupesi ajattelemaan, että, kun tällainen kovaonninen kerjäläinen jaksaisi olla vastoin käymisestään yhtä välinpitämätöin kuin kulunut hevos-koni, niin sitten se elämä menisi jotenkin… Hän alkoi kadehtia hiirakkoa, ettei se ymmärrä kohtaloansa, eikä ihmisten pahuutta moittia,—ei hän ainakaan uskonut sen ymmärtävän.

IV.

Keväämpänä ehtivät Nurkanperäiset niille tienoille, jossa rautatietä rakennettiin. Matti kuulusteli ja sai työtä. Möi hevosensa kahdeksalla markalla nuija-torille vietäväksi, sillä sen voimat eivät enään riittäneet hiekan-ajoon. Perheellensä hän hyyräsi erään talon ränstyneen pihatuvan asunnoksi.

Elämän toivo oikein hihkasi Matin rinnassa ja innolla ryhtyi hän työhön. Jotakuinkin tultiin ensi kuukausi toimeen talven mittaan kertyneillä varoilla.

Se oli ilonpäivä, oikein elämän pääsiäinen perheelle, kuin Matti sai kuukauden päästä palkkansa.

"Loppui se kitu meiltäkin," sanoi hän rahojaan laskiessa, joita oli 42 markkaa. Tuommoista rahasummaa ei hänellä ollut kerrassaan kädessä ollut sitte häittensä.

"Kyllä meidän täytyy nyt laittaa vaatteita noille lapsillekin, kun on millä ostaa. On niin surkeata nähdä heitä tuommoisissa repaleissa," tuumaili Sanna.

"Saanko minäkin, äiti, sellaisen mekon, kuin Värttinästä on Hemmulle laitettu?" kyseli Tuppu. Hemmu oli Värttinässä paimenena ja oli sieltä saanut uuden nutun.

"Ja saanko minä äiti karttuuni hameen?" tutkaili hyväillen Liinu.

"Saatte, jos isä antaa rahaa," sanoi äiti. Isä lupasi rahaa ja lapsilla oli yleinen riemu.

Hyyry maksettiin isännälle, kauppapuodissa käytiin yhdessä ostoksilla. Juotiin kahvia vehnäsen kanssa ja keitettiin puuroa riisiryyneistä.

Päivän kuluessa ei juuri paljon mistään muusta puhuttu, kuin viime talvellisesta kurjuudesta ja nykyisestä onnesta.

"Kun tässä nyt tällaista ansiota riittäisi, niin olisin maar minä se mies, joka jouluun kokoaisin tuvan hinnan," sanoi Matti kun ryyni puuroa poskeensa pisteli. Sanna otti puheesen kiini, ruvettiin tekemään laskua ja tultiin siihen iloiseen päätökseen että varmaan on joulunaikana jonkullainen mökin hinta säästössä.

Matti päätteli, että sinne omalle paikalle hän menee tuvan ostamaan perheellensä, kun ikään vaan niin paljon rahaa saa. Vakuutti itse pysyvänsä rautatien työssä, niin kauan kuin sitä vaan riittää.

Yhteisesti kuvittelivat, että kyllä tässä jaksaa panna kokoon tuonnempana kokolailla … mutta nyt ei vielä kovin paljoa, Täytyihän saada hetkisen elää vähän vapaammin kun oli niin kauan saatu kärsiä puutetta.

Kiitollisuuden kyyneleet nousivat Sannan silmiin toisinan kun puhuttiin näistä asioista. Jumalalta hän koetti hartaasti anteeksi anoa entisiä rikoksiansa, kun oli pahoina aikoina joskus tyytymätön ollut kohtaloonsa ja Jumalaakin vastaan nurissut. Ja hän oli tuntevinaan mielessään rauhoittavaa lepoa, että Jumala oli antanut anteeksi.

Toisinaan kuin mieli kiitollisena oli ja sen johdosta viimeisen talvelliset ajat elävästi muistissa elpyivät, ilmestyi sydämeen rasittava aavistus ja pelko, että jos vieläkin täytyisi ruveta tuota kurjuutta näkemään. Silloin hän koetti rauhoittavaa tunnetta kaikin voimin tuon epäilyksen sijaan johtaa ja sitä kukistaa. Mutta rauha tuntui ivaillen tukkeutuvan ulos jokaisesta hikireijästäkin ja jonkullaisena savuntapaisena aineksena haihtuvan käsistä tuntemattomaan avaruuteen.

"Mutta eihän sallimus voi olla niin ankara!" hän joskus ajatteli ja toisinaan tuskallisella äänellä virkkoi. "Kasvavathan lapsetkin tuosta nyt isommiksi aina, että rupeevat kelpaamaan ihmisille … ja sittenhän sitä menotkin vähenevät." Tuo toivo, päästä joskus vapaaksi lasten elättämisestä, se aina paraastaan rauhoitti. Sillä se oli niin varmaan tiedossa joskus tapahtuvan. Ja kun sitten vielä keitti pienen pannullisen kahvia ja särpi sitä, niin se vaivutti tunteet ikään kuin jonkullaiseen hurmaus-tilaan, rauhallisen levon helmoissa tuudittelemaan.

Kun kesä kului pitemmälle, niin ikävyyden kohtaukset Sannalta harvenivat. Säästöjä tosin ei karttunut, sillä kuukausipalkat kuluivat aina joksenkin tarkoin loppuun siksi kuin uutta rahaa saatiin. Mutta se ei erityisesti huolettanut. He olivat päättäneet jäädä kaikin tänne koko vuodeksi ja ruveta tuonnempana vasta säästämään tuvan hintaa. Köyhyyttä olivat he niin kauan kärsineet, etteivät saattaneet, eivätkä halunneet kieltää itseltänsä iloa nauttia elämästä, silloin kuin siihen oli tilaisuutta.

VII.

Hiekkajunan veturi vihelsi, ilmoittaen tuloansa ——n asemalle. Työmiehet jotka aikoivat junasta jäädä, varustivat ruokalaukut käsiinsä ollaksensa valmiit hyppäämään, sillä junaa ei ollut tapana seisauttaa työmiesten pois menoa varten, ainoastaan kulkua hiukan hiljentää.

Juna hiljensi vauhtiansa aseman kohdalla. Veturi hirnui lyhyeen ja tiheään, ikään kuin orit, jolla on vimmattu halu eteenpäin rientää.

Ruokasäkit lentelivät vuorottain ja joukottain maahan. Jännitys salpasi miesten keskustelun, kun asettuivat kukin vaunuin reunalle alas hyppäämistä varten.

"Pii pii piii…" kiirehti veturi. Miehillä ei ollut aikaa valikoimaan paikkaa.

"Hop! Hoi, tulkaa pois!" Miehet alkoivat poukahdella alas ja huutelivat toisille, jotka vielä kuhnailivat.

"Piii…" vihelsi veturi ja alkoi jouduttaa kulkuansa.

Oli jo hiukan pimeä. Miehet etsiskelivät kokkapuheita laskien ruoka-pussejaan ja muutamat jalkaansa ontuen kiroilivat sitä helvetin kiirettä, kun eivät jouda junaa senvertaa seisahuttaa, että siitä jäseniänsä loukkomatta saisi alas astua. "Jesus siunatkoon! kuinka siinä on käynyt?" Tuo huuto kuului hiukan etäämmältä ja oli laadultaan niin hätäinen, että se sai kaikki miehet sinne päin juoksemaan. "Mitä siellä on tapahtunut?" kyselivät jo matkanpäästä. "Täällä on tapahtunut hirmuista! Nurkanperä on joutunut junan alle!"

Ja vahvoihin työmiehiin vaikutti tuo sanoma kuten sähkö, yhten ääneen rupesivat siunailemaan niinkuin lapset. He kokontuivat tiheään ryhmään Matin ympärille.

"Kuollut!… Kuollutko on?"

Matti makasi hengetönnä. Toinen jalka oli mennyt poikki polven alta, niin, että ainoastaan jotkut sitkeät suonet sitä kiini pitivät. Kasvot olivat pahasti ruhjottuneet ja verissä, samoin toinen käsi.

Miehet ensinnä seisoivat hämmästyksestä toimettomina ja henkeänsä pidättäen katselivat hirveätä paikkaa.

"Mutta … Jumala armahda! onkohan se kuollut?" virkkoi joku vihdoin ja rupesi hiljaa Mattia huiskuttamaan.

"Kuollut, kuollut!" huusivat useammat.

"Mutta meidän täytyy kiiruhtaa viemään häntä tuohon likimmäiseen taloon," sanoi vihdoin joku. Puuhaan ryhdyttiin, hankittiin jonkullainen lava, jonka päälle Matti varovaisesti nostettiin ja lähdettiin kantamaan.

* * * * *

Sannan pää oli koko päivän ollut kipeä. Iltahämärässä, kun Miinan sai nukkumaan ja toiset lapset vielä kylässä viilettivät, jäi itsekin sängyn syrjälle hetkeksi lepäämään. Hän makasi kasvot seinään päin ja oli juuri päässyt hortoon, kun joku tuli tupaan.

"Joko Matti tuli?" kysyi Sanna kasvojaan kääntämättä. "Eei se vielä… Minä täällä vaan…" Tuo oli outo, vieras miehen ääni, ja Sanna nousi ylös katsomaan. "Ka, Mickelsoni. No mihinkä Matti on jäänyt?" Mickelsoni rykäsi, avasi jo suunsa aikoen jotain sanoa. Mutta ei siitä sanoja tullutkaan, vaan rykäys vielä ja sitten astui hän vähän peremmäksi penkin luo, pihalle katselemaan ikkunasta.

"Tuota … kyllä hän kanssa tule heti."

Mutta Mickelsonin käytös näytti Sannasta niin omituiselta, ettei hän saanut oikein selvää, mitä hänen piti tuosta ajatteleman.

"Mutta missä hän viipyy, kun te jo olette täällä?" Mickelson istui penkille, kynsäsi korvan taustaa ja näytti kokonaan neuvottomalta.

"Tuota… älä nyt kovin pelästy. Matti on vähän vahingoittunut, mutta ehkäpä se siitä paranee."

Mickelsonin ääni värähteli tätä sanoessaan.

Sanna rupesi kovin epätoivoisesti kohta huutamaan ja siunaamaan.

"No missä hän on nyt? Millä tavalla vahingoittunut?" hän kyseli hätäisesti huutaen.

Mickelson arveli, että hänen pitäisi jollain tavalla saada lohdutetuksi tuota vaimoa, mutta ei hän keksinyt mielessään mitään sopivaa. Jotain kuitenkin täytyi sanoa.

"Älkää nyt kovin suretko, kyllähän Jumala pitää huolen teistä."

"Eihän vaan ole kuollut! Kuollutko hän on?!"

"Eei, mitäs te nyt niin tuumatte, eihän kuollut ole mutta … kyllähän Jumala teistä huolen pitää."

Mickelson sekautui, kun näki kuinka kovaan tuskaan Sanna joutui. Hän harmistui enemmän kuin luuli, että hän oli taitamattomasti puhunut, niin, että vaimo saattoi kohta ruveta aavistamaan asian oikeata laitaa. Tuosta johtui, että hän rupesi lohduttelemaan Jumalan huolenpidolla, vaikka ei hän ollut tottunut siihen luottamaan omassa jätkä-elämässään. Mutta tunsi itsekin saavansa jotain vakuutusta tekevänsä aivan oikein, kuin kertoi hätäilevälle vaimolle: "Kyliähän Jumala teistä huolen pitää." Hän kertoi sitä useammankin kerran ja tunsi vaistomaisen vakuutuksen itsessään, että tuo oli ainoa keino, jolla tässä pätevästi saattoi lohduttaa epätoivoista vaimoa.

"Mutta missä Matti on, Mickelssoni? Voi, voi, te ette uskalla sanoa! hän on kuollut ihan varmaan… Herra laupias Jumala!…" itki Sanna.

"Älkäähän nyt sentään niin kovasti huolestuko. Lähtekää mukaani, hän on siellä talossa rautatieaseman lähellä."

"Ja missä nuo lapsetkin, kun Miina yksin jää…"

Pihalta alkoi kuulua lasten hätäisiä voivotuksia ja itkua. Samassa ne jo saapuivat tupaan, Aukusti edelimäisenä.

"Äiti, äiti, kun isä on mennyt masiinin ala!"

"Voo-o-i!"

Äidin kädet lensivät ensinnä ylös, vartalo taipui taaksepäin ja siitä äkkiä, ikään kuin suonenvedon tapaamana, eteenpäin kyyryyn ja kädet rupesivat taidottomasti syleilemään jalkoja. Jäsenten toimintaa ohjasi ja koko ruumista pudistutti ikään kuin sähkövirta, jonka aikana ei tahdolla ollut mitään valtaa tuon mahtavan vaikutuksen yli. Äärettömän tuskan pusertamina ne tuntuivat nuo huudahdukset ja siunaamiset tulevan, joiden selvään ääntämiseen kieli ei ollut enää taipuvainen. Lasten itku herkesi ja hämmästyneinä jäivät he suu auki katselemaan äidin ruumiin koneellista väännehtimistä. Mickelsonin silmiin vääntyivät kyyneleet ja hän tunsi itsensä kovin vähäpätöisen heikoksi antamaan ja löytämään vähäistäkään lohdutusta tuollaiseen tuskaan.

"Älkäähän nyt Jumalan nimessä noin…" Mickelson astui Sannan tykö ja tarttui tämän käsivarteen.

"Voi lapseni, raukkani!… Herra…"

Sannan kieli alkoi jo paremmin taipua lausumaan selvemmin tuskallisia ajatuksiaan. Hän alkoi rientää ulos ja lapset perässä.

"Pysykää kotana te Miinan kanssa, älkää tulko!" Tämä osoitti että tuskan ensimäinen vaikutus oli ohi mennyt, koska järki jo kykeni ohjaamaan toimintaa. Käsillänsä hän vielä, matkan päässä, asemaa kohden juostessaan, huitoi lapsia kohden, vaikka se pimeän tähden ei enää mitenkään olisi voinut näkyä.

"Pysykää nyt lapset kotona, kyllä äitinne pian tulee," varoitti Mickelson lapsille, lähtiessään astumaan Sannan perään.

* * * * *

Asemalaiturilla makasi Matti vuoteella ja iso joukko uteliaita ja surkuttelevia ihmisiä hyöri ympärillä.

Ei hän ollutkaan kuollut, sillä talossa, johon hän onnettomuuden paikalta vietiin, saatiin hän tainnuksistaan heräämään. Likellä asuvalle työ-insinörille toimitettiin heti asiasta tieto ja hän ryhtyi toimiin, että takaisin palaavalla junalla saataisiin teloittunut lähetetyksi sairaalaan. Mickelson ja eräs toinen työmies tarjoutuivat hyväntahtoisesti saattamaan Mattia, koska Sannan pääsö lasten tähden niin pitkään matkaan ei ollut helppoa.

Ja siinä odotettiin junaa. Sanna oli noutanut lapsetkin sanomaan isälle jäähyväisiä ja katsomaan,—kenties' viimeisen kerran.

Heikko oli Matti. Niin heikko, ettei hän voinut jäsentäkään liikauttaa eikä yhtään sanaa ääneen lausua, ainoastaan hiljaa sipistä. Kipeä valitus sentään sai toisinaan rinnasta äänen lähtemään.

Vaimoväestä ei Sanna ollut yksin, joka itki. Muut itkivät liikutettuna Sannan tuskasta ja siitä surullisesta näystä, jonka yleensä tuon turvattoman perhekunnan asema tuossa sairas-vuoteen ympärillä tuotti.

Veturi vihelsi, juna saapui lähemmäksi, merkki annettiin ja se seisahtui. Matti kuuli tuon ja ymmärsi, että nyt hänen tulee lähteä. Sanna alkoi lausua hyvästiä, mutta itkuksi se vaan muodostui … sanoja ei siitä syntynyt. Matin huulien hän näki liikkuvan ja kumarsi päänsä kuulemaan mitä hän sanoisi.

"Ei … me … saaneetkaan … enää … tupaa…"

Sannan hytkytys kasvoi.

"… mutta … kyllä … Jumala teistä … murheen … pitää. Hyvästi."

"Sen vuoteen täytyy nyt nostaa vaunuun", tuli koneen kulettaja sanomaan.

Lapset vei Sanna vielä hyväilemään isää. Matin kasvot vavahtelivat ja sisästä taas lähti kimeä pitkäveteinen valitusääni.

Miehiä tarttui vuoteesen ja nostivat sen vaunuun.

"Älkää nyt kovin suretko, kyllä hän siitä voi parantua. Mutta kun täräys oli niin kova, niin kyllä se miehen heikoksi panee", sanoi Mickelson Sannalle, vaunuun mennessään.

Juna kiiti pois. Ihmiset alkoivat liikkua kotiinsa.

"Surkea tapaus", sanoivat he toisilleen, "jos tuosta paraneekin, niin ei hänestä muuta tule kuin koti kuntansa ruotivaivanen."

Sanna oli vaipunut maahan ja vaimoja kokoutui ympärille. Miina itki parahdellen.

"Ettehän purista sitä lasta liiaksi kun noin parahtelee", sanoi joku. Toinen ryhtyi hellittämään Sannan kättä lapsen ympäriltä. Äiti nousi itse ylös lapsen kanssa ja tuli enemmän tajullensa, kuin häntä ulkoapäin huomautettiin, sekä rupesi hyväilemään Miinaa. Akat osoittivat myötätuntoisuuttaan pitemmällekin. Joku tarjoutui kantamaan Miinaa, kun äiti niin heikolta näytti, toinen tahtoi taluttaa Tuppua ja yleensä puhuivat he Sannalle osan otolla ja lohduttaen.

Ja Sanna tunsi tuon johdosta hiukan helpottavan. Mutta kerjäläis elämä ja sen tuskallisemmat varjopuolet ne tunkeusivat esiin vastustamattomalla voimalla.

VIII.

Sanna astui insinörin kamariin. Häntä pelotti, henkeä salpasi kun toivo ja pelko sydämessä vallasta taistelivat.

"Vai niin." Insinöri kääntyi kirjoituspöytänsä luota Sannan puoleen: "Mitä teillä nyt olisi minulle sanottavaa?" Insinöri katseli ystävällisesti Sannaa, nojasi toista kyynäspäätään pöydän reunaan ja hiveli käsiään.

Sanna notkisti polviaan kun insinörille puhumaan rupesi.

"Se minun mieheni … kun sen niin huonosti kävi…"

"Ahaa, te olette tuon miehen vaimo, joka joutui santajunan alle. Se oli ikävä tapaus, hyvin ikävä. Mutta mitä teillä oli aikomus tästä minulle puhua?"

Insinörin hyväntahtoisuus rohkaisi pelkäävää vaimoa niin paljon, että hän osasi ruveta selvittämään.

"Niin, tuota … minä tulin puhumaan herra Insinörille, kun miehet sanoivat tuolla, että valtio antaa aina palkintoa kun valtion työssä vahinkoa tapahtuu. Niin minä ajattelin tulla kysymään herra Insinöriltä, että saako sitä. Me olemme niin kovin köyhässä tilassa kun on viisi lasta, eikä kotoakaan…" Liikutus esti häntä jatkamasta.

"Hjaa. Kyllä se oli ikävä vahinko. Mutta ei valtio maksa siitä mitään korvausta, koska ei se tapahtunut työssä. Ainoastaan työssä tapahtuneista onnettomuuksista maksaa valtio. Mutta katsokaas, tämä oli vaan rautatien onnettomuus."

"Ja eikö siitä annettaisi edes vähän?…"

"Ei. Nähkääs, ei valtio voi vastata siitä jos joku huolettomuudessaan itsensä junan alle heittää."

"Mutta ei Matti huolettomuudessaan… Toiset miehet sanoivat, että jos juna olisi seisahtunut, niin että siitä olisi ehtinyt maahan päästä, niin ei Matti olisi joutunut junan alle."

"Kuulkaapa, tuon on koneenkulettajain syy. Ja entäpä, jos eivät miehet vaatineetkaan seisauttamaan? Ne useinkin luottavat jalkajäntereittensä pontevuuteen ja hyppäämisen onnistumiseen."

"Kyllä ne olivat pyytäneet seisauttaa, mutta…"

"Jaa, jaa, asia on kuitenkin se, että minä en voi tässä asiassa mitään sen suuntaista teidän hyväksenne tehdä. Vaan kuinka, rupeaako miehenne paranemaan?"

"Jumala sen tietää. Kuulutaan leikatun jalka reidestä ja toinen käsikin on poikki."

Insinöri katseli ajatuksissaan eteensä ja heilutti jalkaansa toisen polven päällä.

"Surkea tapaus, kyllä minä sen myönnän. Mutta niinkuin jo sanoin, valtio ei sitä varmaankan ota korvataksensa. Onko teillä muuta asiaa?"

"Eihän minulla muuta…"

Hyvästellen lähti hän pois, toivojen turhaksi rauettua. Ei hän nyt itkenyt. Hänen tunteensa olivat enemmän kankeassa tilassa. Kyllä ihmiset olivat hänelle uskotelleet, että valtio on velvollinen korvaamaan vahingon, joka sen työssä tapahtuu. Mutta hän ei ollut tuota oikein uskonut. Sehän olisi ollut heille onni. Nyt oli hän kuullut Insinöriltä, että syy onnettomuuteen oli siinä, ettei ollut tehty sopimusta junan kulettajain kanssa sen seisauttamisesta.

Niin, siinäpä se.—Onnettomuudella on aina syynsä.—

Muutamia viikkoja viipyi Sanna lapsineen vielä näillä paikoin. Sai toisinaan tietoja Matistakin. Mutta eivät ne lohdullisia olleet. "Jos paraneekin, niin kurja ruotivaivainen tulee", sanottiin. Ensin Sanna ihastui tuosta paranemisesta, mutta rupesi jälestäpäin ajattelemaan: "kuolema taitaisi parempi olla."

Päivät pääksytysten hän tuon tapauksen jälkeen itki, itki niin, että huonot silmät alkoivat käydä veriselle ja pakottaa. Mutta kyyneleet loppuivat vihdoin ja hän tapasi toisinaan itsensä pitkät ajat yhteen kohti tuijottamassa, jolloin ajatukset aina ensin olivat liikkuneet kohtalon kovuutta tutkien, mutta sitten pysähtyneet. Kun heräsi noista seisauksista, oli se ikään kuin torahtamista raskaasta unesta, jonka painavaa valtaa ei tuntenut voivansa itsestään poistaa. Tajun herätessä ei aina heti huomannut mikä asia oikeastaan mieltä painoi … lopulta sen jo tiesi ulkoapäinkin, kun ei ajatuksissa muuta yleensä liikkunutkaan, kuin kohtalo.

"Herra armahda! … kun vielä pitää kuudes tulla tähän kurjuuteen … ihmisten kirottavaksi!…" hän vaikeroitsi, kun tunsi olevansa raskaana, ja se se oli, joka hänen tuskansa korkeimmilleen sai. Tieto tuon asian todenperäisyydestä kävi sen kautta vielä tuskallisemmaksi, kun ei ollut yhtään sellaista ystävää, jolle sydämensä olisi avannut lohdutusta saadakseen. Matin teloittumisesta ja siitä seuraavasta, koko perheen kurjuudesta hän kyllä saattoi puhua ihmisille ja kohtaloansa valittaa, ja hän tunsi että niiden lohdutukset häntä vahvistivat. Mutta tämä asia, tieto, että vielä on raskaana, kukkuroitsi hänen mittansa ylitse vuotavaksi. Jos olisikin uskaltanut jollekin ihmiselle puhua… Mutta ei! Ihmiset eivät tässä enää voi lohduttaa… Ne vaan hämmästyneinä rupeavat kurjuuttani voivottelemaan ja takanapäin panettelemaan, niin kuin niiden tapa on kuin köyhille lapsia tulee… Kun muisteli kuluneen kesän onnellista aikaa, niin se toi mieleen vaan katkerampia aineksia ja rupesi näyttämään siltä, kuin tämä aika olisi ollut paradiisin elämää, jossa hänenkin kaltaisensa ihmisen on sallittu kerran elämässään käydä, näkemässä, että noin hyvä sitä voisi köyhänkin olla … jos voisi.

Kesän kuluessa olivat he Matin kanssa toisinaan lausuneet varmana toivona, ettei ainakaan likimmässä tulevaisuudessa enää tarvitsisi muiden ihmisten armo-leipään turvautua… Nyt tunsi Sanna sitä tarvitsevansa aina.

Hänelle tuli polttava ikävä kotikylään. Hän muisti kotipuolen väkeä, muisti miten ne armahtivat ja ruokaa antoivat silloin kuin palo tapahtui. Kyllä muisto siitä karvasteli, kuinka kovin heitä siihen aikaan oli kohdeltu, kun matkaan lähtivät. Mutta ei se kyennyt kukistamaan toista. Hän uskoi, piti sen ihan varmana, että nyt, kun ei enään ollut Mattiakaan turvana, ne hartaalla osanottavaisuudella häntä kohtelisivat, nuo tutut oman kylän ihmiset, joiden parissa oli aina lapsuudestaan asti elänyt!

Hän sai jostain huonot vankkurit, asetti Tupun ja Miinan istumaan niihin, tarttui itse veto-aisaan ja rupesi vetämään kotipuoleen. Hemmu, Aukusti ja Liinu juoksivat edellä ja perässä, välin auttoivat äitiä vetämisessä. Tiet olivat rapaiset, ilmat sateiset, kulku sen johdosta vaikea ja vankkurien veto hankalaa.

Kotikylään joukko kuitenkin vihdoin saapui ja Korvisen pihaan kulkunsa ohjasi.

"No kuinkas nyt", sanoi emäntä painolla, kun Sanna tupaan tuli, "kun niin kovat kohtalot ovat kautta käyneet?"

Sanna ei voinut puhua vähään aikaan. Vihdoin kuin kieli tottelemaan rupesi, virkkoi hän:

"Tässähän sitä … täytyy mennä."

"Jopahan… Raskaasti se Jumalan kaikkivaltias käsi koettelee muutamia." Emäntä huokasi ja pyyhkäsi kyyneliä silmäkuopistaan.

"Vai on se tännekin jo ehtinyt tieto siitä…" sanoi Sanna vähän ajan kuluttua.

"On se. Mutta eihän Matti kuollut ole vielä?"

"Ei hän kuollut ole, mutta kovin kuuluu olevan huono."

"Sen toki tietääkin."

"Reidestä on jalka sahattu poikki."

"Hyvä Isä sentään!"

Oltiin vaiti. Emäntä katseli yhteen kohti, ja kuvitteli mielessään tuota tapausta.

"Kas, kuinka tuo Miinakin on jo kasvanut", tuli emäntä vähän ajan päästä puhelemaan Miinalle ja pisti sokeripalasen tälle käteen.

"Taati", käski äiti.

Miina nosti kättänsä.

"Kelpo tyttö Miina onkin."

Tuppu tepasteli ääressä sokeria mielitellen.

"Tuppu näkyy kanssa kasvaneen jo oikein aika mieheksi. Osaatko kättä paiskata?" Emäntä kokotti kättä. Tuppu ensinnä äimäili, mutta äidin kehoitettua meni vihdoin ja läiskäytti tukevasti. Emäntä kehui Tuppuakin hyvin opetetuksi ja haki hänellekin pienen sokerimurusen.

"Kun tuo pienin edes sinulta kuolisi", sanoi taas emäntä, vakavan näköisenä.