LUISULAN LAPSET.

Kirjoitti N. Niemelä.

I.

Ulkona vallitsee kireä pakkanen, ja kylmä viima, nurkat paukahtelevat kiukkuisesti, äreänä räikkyy murea lumi, hiukkasenkin sitä koskiessa. Taivaan rannalla näkyy päivän piirto, johon sirpinteräin tapainen kuu ja kirkkaat tähdet sekoittavat heikon valonsa. Kylläpä on tarpeelle turkit, tallukat ja muut lämpöiset verhot, jos mielii ulos käydä ja sulilla pysyä, tuommoisessa ilmassa—niin on kyllä, mutta, kaikilla ihmisillä ei ole tuommoisia varustuksia. Ja kumminkin on sellaistenkin ihmisten ulos lähteminen, niinpä tänäkin kertomanamme aamuna.—Mökki oli pieni ja kylmä, tyhjä, viheliäinen, kuoleman ankara käsi oli sen asukkaita raadellut, pois vienyt, ensin isän, sitten äidin, jättäen kolme turvatonta aloittamaan elämää ihmisten armoleipää syömällä— vieraan leipää. Isä oli jo vuosia sitten kuollut, äiti äskettäin maan poveen saatettu; nyt oli hoitajana kylän irtolaisnainen, lasten täti. Nyt oli kylälle lähteminen jo aamulla aikaisin. Kantalaan ensin oli mentävä ja sieltä sitten—pitäjän kirkolle, huutoon pantavaksi, niin oli lasten täti Melkas-Mari sanonut.

Ja siitä sanomisesta oli lapsille tullut tuhannen mietettä ja arvelua, paljon kyselemistä ja tutkistelua—huutoon pano, sehän oli himmeä asia. Ensinnä pelkäsivät lapset, että se olisi jotakin pahaa, mutta kun Mari vakuutti, että se oli aika hyvä asia ja että lapset saavat uusia vaatteita ja hyvää ruokaa tuolla huudossa, rauhoittuivat he vähitellen. Mutta ainoastaan nuoremmat lapset: Anna ja Jussi, näin ajattelivat ja kyselivät; vanhempi lapsista Matti ajatteli kyllä hänkin asiaa ja paljonkin, mutta hän, vaikka ijältään vasta yhdentoista vuotias, käsitti ja tiesi, mikä on huutolainen. Matti oli jo äitinsä eläissä muutaman kerran käynyt pitäjällä kerjuussa, oli siellä nähnyt huutolaisiakin, olipa hän nähnyt kepinkin vilkkuvan noiden raukkain seljässä ja hän oli päättänyt oman asemansa paljoa paremmaksi. Nyt oli hän itse juuri tuohon asemaan joutumallaan ja hän tuumi: eiköhän olisi parasta vilistää tiehensä, lähteä kerjuulle. Ja tuo tuuma varmistui hänessä päätökseksi, jonka mukaan hän teki hankkeitaan. Mökin ullakosta löysi hän vanhat tallukat ja niitä hän tarkasteli, paikkasi ja parsi, siksikuin olivat eheänä; muita vaatteitaan ompeli hän lakkaamatta, siksikuin viimeinenkin reikä oli tukossa. Mari tuossa torui, "että suotta aikojaan vaan menee lankaa hukkaan, kyllähän se, joka huutaa hankkii vaatteetkin."

"Enhän tuonne huutokauppaankaan voi alasti mennä", tuumasi Matti ja teki vaan työtään.

Kertomanamme aamuna oli Matti ensiksi ylähällä mökissä, hän sovitteli vaaterekaleita päälleen, käveli ja oli levotoin, hän katseli sisartaan ja veljeään, jotka makasivat muurin vieressä, pahaisen olkitukon päällä, ryysyisinä, puoli alastomina, hän käsitti, että kurjuutta tässä oli liiaksikin; ja itkuun puhkesi nuori, tunteikas mieli. Tuohon heräsi Mari; toruen tuota kelvotonta kollottajaa nousi hän äreänä kehnolta vuoteeltaan ja haki kiukkuisena ryysyjä päälleen. Tähän heräsivät lapset muurin vierestä ja valittaen viluaan kiipesivät he kilvassa muurille. Tässä sattui Jussi putoamaan laattialle ja pahasti poraten jäi hän siihen istumaan. Sillä aikaa luikahti Matti ovenraosta pihalle ja mennä vilisti tiehensä. Mari yhä itsekseen kiukutellen haki viimeisenkin vaaterekaleen, minkä majasta löysi, mutta sittenkin näytti epäiltävältä voisiko hän näillä varoilla lähteä talvipakkaseen lasten kanssa, vaikka ei matka ollutkaan pitkä. Hän torui yhä Mattia, joka oli kaikki parhaat vaatteet yllensä ajanut, vaikka pitihän senverran ison pojan käsittää, että huonommat kumminkin tarvitsevat; mutta tuota toraa kuulteli Matti jo kenties virstan päästä.

Monen torun, itkun ja kitumisen perästä sai Mari viimein lapset jotenkin ryysyihin käärityksi, mutta aivan vaillinaista sittenkin oli vaatetus. Jussi valitti, että paljas varvas näkyi vielä vuotikkaasta, Annan taas oli käsivarret paljaina. Oltiin jo viimeinkin lähdössä, mutta silloin vasta huomasi Mari, että Matti olikin tiessään; mutta silloin päätti hän tämän liekkiön menneenkin edelläpäin Kantalaan.— Kirs, kars, pani lumi ulkona, heidän ovesta astuessaan. Mari koetti kiirehtiä lapsia, mutta Jussi jäi jo kohta oven eteen seisomaan, itkien ja valittain, eikä luvannut ennen lähteä, kuin löytäisi pienen kelkkansa. Viimein sen löydettyään, tahtoi hän sillä luistaa alamäkeä, mutta silloin pudotti hän toisen jalkineensa, ja taas alkoi itkua ja valitusta.

—Kuinka toisin sentään olikaan kaikki rikkaassa Kantalassa: iloinen valkia paloi avaran tuvan suuressa takassa, pahnoiksi menneitä olkia oli leveellään laattialla, sillä nyt oli Joulun jälkispyhä. Väki on kokoontunut pöydän ympärille nauttimaan hyvin laitettua suurustaan, kynttilän kirkkaassa valossa keskustellen huoletonna.

Pahnoilla loikoilevat talon lapset, poika ja tyttö, iältään noin kymmenkunnan paikoilla, emäntä istuu heidän lähellään tuolilla ja puhuu pöydän takana aterioivalle isännälle: "menetkös sinä Erkki Luisulan lasten kanssa tänäpänä pitäjälle?"

"Kyllähän sinne on mentävä," vastaa isäntä, "mutta millä helkkarin keinolla pysyvät lapset sulilla, tällaisessa pakkasessa, ovathan nuo raukat melkein alastomina."

"Oo, kyllä sulilla pysyy, mätetään vällyjä rekeen kolmekin paria ja kääritään niihin," tuumaili emäntä.

"Se keino auttaa täältä mentäissä," sanoi isäntä, "mutta enhän minä heitä tuo samaa tietä takaisin."

"Etköhän ota yhtä heistä meille," tuumaili taas emäntä.

"Sitä olen itsekkin ajatellut," sanoi isäntä, "vanhempi poika noista lapsista on hyvin tarkkapäinen ja viisas ikäisekseen, vaikka kyllä hän muuten näyttää olevan aika veitikka, mutta ei sillä taitaisi olla väliä."

"Ottakaa vaan, isä, Matti meille," sanoivat lapset, jotka tarkasti olivat seuranneet keskustelua.—"Ettekös riitele keskenänne?"—"Emme riitele," vakuuttivat lapset.

Ovi silloin aukeni ja sisään astui Mari lasten kanssa, jotka kylmästä kankeina, pitäen pientä itkun kitinää kömpivät sisälle. Kaikkein huomio kääntyi nyt noihin tulijoihin.—"Ai jesta!" huudahti emäntä juosten lasten tykö, "johan nuot rankat ovat ihan jäässä, eikä ihme tuommoisilla ryysyillä, vie nyt heitä joutuun lämmittelemään takan eteen. Kun viedäänkin lapset talvipakkaseen, tuomoisilla ryysyillä."

"Ei ollut parempia," puolusteli Mari.

"Vai ei ollut, eihän kylä niin köyhä ole kumminkaan, olisit hiukankin maininnut, niin olisin vaatteita lähettänyt, mutta en tuota muutoin huomannut," torui emäntä.

"Mutta missäs Matti onkin," kysyi isäntä saatuansa vuoroa.—Marin silmät levisivät. "Eiköhän se jo aikaa ole ollut täällä, huudahti hän, se lähti jo ennen meitä!"

—Ei Mattia ollut, se oli selvää, isäntä lähetti renkin etsiskelemään toisista taloista; hän arvasi, että poika piilotteli.

Valkian loistossa lämmittelivät lapset ja Jussi valitti itkien, että varvastaan kovin kirvistelee, emäntä kantoi vaatteita ja vällyjä lämpenemään ettei lasten enää tarvitsisi puoli-alastomina lähteä pakkaseen.

Renki palasi kylältä, mutta Mattia ei hän ollut löytänyt, eikä häntä niissä paikoissa, missä hän kävi, oltu tänään nähty. "Vaikea on häntä löytää," tuumaili isäntä, "varmaankin on hän piilounut johonkin, kun ei nyt vaan itseään jäädyttäisi."

* * * * *

Pappilan suuressa tuvassa on väkeä koolla, enimmäkseen miehiä, jotka tupakoivat ja keskustelevat. Muurin vieressä on moniaita lapsia, iältään noin kymmenen vuoden ja siitä alaspäin; heissä on erimuotoisia, eri kokoisia, toiset ovat vilkkaampia, terveempiä, toiset viallisia raukkoja. Mutta kaikki ovat he puetut huonoihin vaatteisiin ja kurjuuden jättämät jäljet näkyvät kaikilla noilla pienillä kasvoilla. On siinä lapsia, joitten isästä ei ikänä ole tietty ja joiden äiti ansaitsee kaikkea muuta kuin äidin nimeä. On lapsia, jotka jo ensi ikävuosillaan ovat kyllin saaneet kokea kaikkea sitä, jota sanotaan mailman kurjuudeksi. Nyt on ihmisten armeliaisuus avuksi ehtimässä, nyt on määrä hankkia näille, huonon onnen osan saaneille, koti ja kasvatus, että kerran heistäkin tulisi työntekijöitä, renkejä, piikoja. Vielä kerran taas on onnen vaaka-lautanen noille raukoille aivan täpärällä, taas on sattumuksen, emme tahdo sanoa sallimuksen, epävarma käsi onnen vaakapainona, sillä tässä määrättävä koti voi olla koti, mutta voipa se olla muutakin. Yksi kappa rukiita, tai yksi markka rahaa, voi tässä merkitä enempi, kuin ehkä missään muualla. Tämän tietää sokea vanhus, joka keppiinsä nojaten sängyn jalkapuolia istuu, mutta, ajattelee hän, kuolema pelastaa minun jo pian kaikessa tapauksessa.

Mutta aivan harvat tänne kokoontuneesta väestä ajattelevat mitään tämän tapaista, heillä on ihan toisenlaisia tuumia, sen kuulee heidän puheistaan.

"Vieläkös sinäkin Pajula aiot täältä huutolaista," kysyy eräs vierus toveriltaan, "eiköhän sinulla jo ole kaksi entiseltä?"

"On kyllä," vastaa puhuteltu, "mutta menisihän siinä usiampikin yksin tein, jos eivät huuda järki halvalla."

"Kannattaakohan tuo kauppa, kun niitä huutolaisia pitää?"

"Ei tahdo, velikulta, kannattaa; huutavat ne niin riivatun vähällä, mikä tarvitsee lasten hoitajaa, mikä lampuria ja karjan ajajaa, ja silloin lasketaan ruokko mitättömiin, että kyllä saa kitua nähdä, ennenkuin omillensa tulee.

"Niin luulen minäkin."

"Ja onkos niitten kanssa yksikin peli, ei piisaa sekään, että ruokit nuo, vielä tarvitsee noita opettaa lukemaankin ja jos ei sitä tee, saa papilta tuhannen toria, ikäänkuin ei noista olisi jo vastusta muutenkin. Ei, velikulta, ei ole suinkaan mitään hauskaa kasvattaa pitäjän mukuloita, mutta tulee niistä vähän sentään."

Tällaista ja paljon muuta siinä juteltiin, siksikuin kirkkoherra erään talonisännän seurassa astui sisälle ja alkoi toimituksen. Silloin siinä aprikoittiin, katsottiin, tuumailtiin vieläköhän kannattaisi alentaa, voisikohan tuommoisesta olla jotakin apua y.m. Kysyttiin siinä joskus oliko huutaja semmoisissa varoissa että voi hoidokkaansa elättää, jos tämä myönnettiin, ei mitään muuta vaadittu.

Niin oli jo moni lapsi saanut paikan ja viimein tuli Luisulan lastenkin vuoro, Annan sai torppari Ketola, samasta kylästä kotoisin kuin lapsetkin. Sitten tuli Jussin vuoro ja juurikuin jo oli päätös tuumaisillaan, astui talollinen Mattila huoneesen, se isäntä jonka maan päällä Luisulan mökki oli. "Huutakaas nyt muonamiehenne poika", huudahti usea. Mattila raapaisi korvansa taustaa, "eihän tuo ole minun velvollisuuteni," mumisi hän.—"Onhan sentään vähän," tuumasi kirkkoherrakin. Mattila raappaisi taas, alenti maksua ja niin jäi Jussi hänelle.

Vaan Mattia ei ollutkaan. Kantala selitti asian miten poika oli kadonnut. "Mutta," sanoi hän, "kai hän löytynee ja silloin hoidan minä hänen, enkä pyydä mitään maksua." Kaikki katselivat suurin silmin Kantala. "Se on aina semmoinen omituinen mies," mutisi toiset.

"Ne pojat pääsivät hyville paikoille," sanoivat ihmiset, "ei suinkaan ole niitten talojen pöydän päässä hätää."

II.

Ketolan torppa sijaitsee metsän sisällä, niitun syrjässä vähäisen ojan reunalla, noin kaksi virstaa Koskelan kylästä; lähempänä virstan matkaa ei ole minkäänlaista ihmisasuntoa, eikä mitään yleistä tietä kulje siitä läheltä, torppa on aivan yksinäinen.

Renkejä ja piikoja ovat sen asukkaat ennen olleet, uudesta ovat he torpan metsään raataneet, monta kovaa työpäivää tehneet. Väsymättömiä, tavattoman ahkeria ovat nämät ihmiset olleet ja sen hedelmänä on kunnollinen torppa synkkään metsään syntynyt, varallisuuttakin vähin karttunut, säästäväisiä kun on oltu. Jaakko ja Leena olivat Ketolan asukasten nimet, nämät kaksi henkilöä nähtiin aina yhdessä työssä: kantoa vääntämässä, ojia kaivamassa, niitulla, pellolla, metsässä, kaikkialla aina vaan yhdessä.

Näin oli ollut jo vuosia toistakymmentä, mutta silloin tapahtui semmoinen merkillinen seikka, että torppaan ilmestyi kolmaskin henkilö. Ja tämä ei ollutkaan taipuvainen työntekoon, eikä suvainnut Leenankaan raatamista, vaan vaati tämänkin vielä vierellään olemaan. Kyllähän se oli tavallaan hauskaakin, kun oli tuommoinen pieni, terve miehen alku ilmaantunut, semmoista olivat toisinaan hieman kaivanneetkin, olisi ollut varsin hyvä jos ei tuolla olisi ollut niin paljon vaatimuksia, ettei hänestä kerinnyt paljon mihinkään. Ja niin he päättivät, ett'ei tässä muu auta, vaan on välttämättömästi neljäskin henkilö torppaan hankittava, kyllähän se leipää kuluttaa, mutta ei auta. Silloin lähti Jaakko etsiskelemään lapsentyttöä, mutta palasi aivan pian takaisin. "Kuules, Leena," sanoi hän, "Joulun jälkispyhänä myydään pappilassa köyhiä lapsia ruokolle, sieltä sen saa lapsentytön ja maksetaankin vielä, sepäs hauska sattuma."

"Myydään lapsia ruokolle, en tuota ymmärrä."

"Niin, se onkin niitä uusia konsteja, kyllä Kantalan isäntä sen minulle selitti ja sanoi jo ennekin myydyksi, mutta en minä sitä enää niin tarkoin muista mitä hän sanoi."

"Mutta kun ei tämä vaan olisi jotakin petoskauppaa, kukahan niistä köyhistä lapsista mitään maksaa."

"Vaivaskassasta maksetaan, sanoi Kantala, ja täytyyhän tuommoisen miehen puhe uskoa!"

Jo aamulla aikaisin Joulun jälkispyhänä hankki Ketola pitäjälle, hän veti esille matkarekensä, niin kutsutut "liiat laitiot", täytti sen heinillä, toi tallista lihavan valkoisen tammansa ja oli pian valmis lähtöön. Leena vielä ovella varoitti, ett'ei vaan tekisi hulluja kauppoja.

Leena sillä aikaa tuvassa lastansa hyssytteli ja lauleli, hän laski mitenkä monta vuotta siitä jo oli kuin hän oli lapsia hoitanut—paljon siitä oli aikaa, jo vuosia kymmeniä, mutta nyt oli hänellekkin tapahtunut se ihmeellinen seikka, että hänestä oli tullut äiti ja hän hymyili itseksensä. Usein kävi Leena akkunan luona katsomassa, eiköhän jo Jaakkoa näkyisi lapsenpiian kanssa, se hänestä oli varsin hullu tuuma että joku maksaisi köyhäin lasten puolesta. Olipa ennen hänenkin kotonaan ollut köyhyyttä ja nälkää, mutta suurimman hädän aikana oli heitä, lapsia, lähetetty kerjuulla ruokaansa hankkimaan, ei heidän puolestaan kukaan maksanut.

—Ja mitähän Jaakko siellä niin kauvankin viipyy? eihän se tavallisesti viivyttele—kun eivät nyt vaan siellä hänen rekeensä panisi jonkunlaista mitätöntä ryökälettä. Ilta rupesi jo hämärtämään, kun viimeinkin metsän laidassa ilmestyi odotettu valkoinen tamma, kohta ehti se jo pihaankin ja reestä nousi Jaakko ja toinenkin ryysyin kääritty pieni olento. Jaakko talutti tuon itkevän, ryysyisen olennon sisälle, joka vilusta väristen kurjan näköisenä kömpi muurin penkille ja pyrski ja niiskutti aivan kärsimättömästi. Eikä Leena tuolta kurjalta mitään vastausta saanut, mistä hän oli taikka muuta, ja varsin hän tuskautui tuohon tulokkaaseen, ajatellen: niin kävi kun pelkäsinkin.

Astuipa siitä viimein mieskin huoneeseen vällyt kainalossa, silloin Leena vaikeroimaan: "minkätähden toi tänne tuommoista raukkaa, minulle lisävaivaksi, eihän tuolla ole edes minkäänlaisia vaatteita, pitääkö minun se vaatettamankin?" Mies vaan hymyssä suin riisui vaatteitaan, sen tehtyä istui hän juhlallisesti pöytätuolille ja sanoi vakavana: "tiedä, Leena, tuo tyttö tuottaa meille kaksi tynnyriä rukiita joka vuosi." Leena ei tuota ensinnä tahtonut uskoa, mutta täytyihän se, kun mies vakuutti, että tämän asian todistaa vaikka kirkkoherra. "Ja eipä tuo tyttö," jatkoi mies, "olekkaan niin raukkamainen, kuin ehkä luulet, ei, vilkas tyttö se on, saat nähdä, mutta hän on nyt viluissaan ja oudoksuu; siinä hullu olin, kun en ottanut vaatteita mukaani, pitihän se tietämän, ett'ei tuollaisilla köyhillä raukoilla ole vaatteita. Jos en olisi Kantalasta saanut vällyjä, olisi tyttö ihan jäätynyt."

Nyt jo tyytyi Leenakin, lohdutteli tyttöä ja näytteli hänelle pienoistaan, jonka hoitajaksi tyttö nyt oli tuleva; rupesipa Annakin jo paremmin oloonsa tyytymään ja saatuaan syötävää nukkui hän muurin penkille laitetulle vuoteelle.

Pianhan sitä lapset oloihinsa mukautuvat ja niinpä Annakin Ketolassa. Muutamain viikoin kuluttua oli hän jo unhottanut kaivatut veljensä ja kodistunut täydellisesti. Annalla oli nyt tosiaankin paremmat olot, siihen katsoen, ett'ei enää tarvinnut nälkää ja vilua nähdä, niinkuin ennen Luisulassa. Ja kyllä hän tulikin puolta vilkkaammaksi, tuo tyttö muuttui vallan vallattomaksi veitikaksi, niinkuin Leena sanoi. Lapsenhoitajana tietysti täytyi Annan olla, sillä Leena ryhtyi taas töihin entisellä kiivaudella ja melkein yöt päivät hyrisi rukki ja rohisivat kartat Ketolan tuvassa. Sattui joskus niin, että Leena nukahti rukkinsa viereen ja lapsenpiika seurasi emäntänsä esimerkkiä, ja pikku Mikko luisui lattialle, että kolisi. Silloin syntyi liikettä tuvassa. Isä Jaakko, joka äsken väsyneenä oli nukkumaan käynyt, nousi äreänä katsomaan tuota tapausta, Leena hypähti tuoliltaan peljästyneenä, pikku Mikko huusi ja melusi kaikin voimin, Anna yksin unisena haukotellen, kuulteli toria välinpitämätönnä, sillä muuta ei seurannut pahimmassakaan tapauksessa, Jaakko oli sen sanonut, ett'ei vieraita lapsia saa lyödä, tämän oli Annakin kuullut ja ymmärsihän tyttö hyväkseen käyttää tietojansa.

Eräänä sunnuntai iltapäivänä kevättalvella palasi Ketolan Jaakko kirkosta ja silloin oli hänellä myötänsä uutinen, että nyt kuulutettiin lukusijat. "Ei tuo niin mitään, ainahan niistä aikaihminen selviää," tuumaili Jaakko, "mutta pahaksi onneksi en muistanut ollenkaan, että tuota tyttöäkin pitää lukemaan opettaa ja lukusijoille viedä, mitäs tässä on tehtävä?" Tuosta uutisesta suurenivat Leenankin silmät, hänenkään ei ollut mieleensäkään tullut, että tuommoista köyhää tyttöä luettamaan vaadittaisiin. Ja se olikin hänelle outo asia se koko lukemaan opettaminen, ei hän paljon muistanut, kuinka se kävi, kun häntä itseä opetettiin. Oli hän sentään rippikoulun iällä osannut jotenkin lukea, mutta se taito oli käynyt takaperin.—Kyllä Anna oli muistanut monestikkin tuota lukemista, mutta se ei hänen mielestänsä ollut erittäin hauskaa tointa, senpätähden ei hän ollut maininnut siitä mitään. Nyt kun näki miten levottomia hänen tähtensä oltiin, sanoi tyttö reippaasti; "tuokaa vaan minulle kirja, kyllä minä lukea osaan!"

"Osaat lukea! puhunetko totta," huudahtivat molemmat, ja silloin alettiin kirjoja etsiä ja löytyipä viimein katekismus ja virsikirja, vaikka vähän tomuisina. Niistä nyt alkoi tyttö lukea ja sujuvasti se lukeminen kävikin. Tosin ei siinä monta sanaa tullut sitä samaa, kuin kirjassa oli, mutta kuulijoissa ei ollut oikaisijaa, ihmettelivät vaan tytön erinomaista lukutaitoa.

Aivan tyytyväisiä olivat Ketolan väet kasvattinsa lukutaitoon ja hyvimpä he kummastuivat, kun pappi lukusijoilla sanoi, että tyttö luki aivan virheellisesti, ja että häntä siitä välttämättömästi oli aikanansa oikaiseminen.—Helppohan papin oli niin sanoa, mutta ei ollut niinkään helppoa opettaa tyttöä, joka nyt kaikessakin tapauksessa oli yhtähyvä lukija, kuin Ketolan väki itsekin. Leena vallankin oli unohtanut tuon lukemisen konstin, tuokin hän enää tunsi puolia kirjaimia ja usein tuli tytön kanssa riita siitä, mikä tuo, tai tuo kirjain olisi; silloin ratkaisi isä Jaakko asian ja tavallisesti tytön puolelle. Sillä Jaakko olikin ahkerampi kirjamies, usein hänellä sunnuntaisina oli virsikirja kourassa, siitä hän usein veisasikin karkealla, tavattoman suurella äänellä, jossa ei säveltä ollut hituakaan ja sanatkin olivat, toinen puoli kirjasta, toinen puoli jostain muaalta. Toisinaan tarkasti Jaakko Annan lukua oikaisten sanan silloin tällöin, taikka useasti väärentäenkin, kuinka sattui, mutta niinkuin hän sanoi, niin sen piti olla. Tarkastuksensa pidettyä, löi Jaakko tavallisesti kirjan kiinni, ja sanoi juhlallisesti: "semmoinen luku pitää kelvata vaikka piispalle, sen minä sanon!"

Tuli siitä kesä ja sen muassa tavalliset ulko-työt, ja silloin sanoi Leena rukillensa jäähyväiset, ryhtyen kuokkaan ja lapioon. Anna jäi nyt pikku Mikon kanssa kahdestaan oleskelemaan suurimmat osat päiviä ja sai monta ankaraa varoitusta, että katsoisi tarkkaan hoidokastaan. Mutta Annalla oli kanssa monta tehtävää: piti laittaa talous ihka uudestaan; siinä tarvittiin lehmiä, lampaita ja kaikenlaisia kapineita, täytyi yhtenään juosta tuolla rapakon luona, sekoittaa savea, valaa ja kuivata jos johonkin muotoon. Tässä työssä unohtui useinkin pikku Mikot ja varoitukset, eikä ollut mitään tavatonta jos lapsi kehdosta ryömi päistikkaa laattialle ja siinä sai kuhmun otsaansa. Hyvät torat tiesi tyttö tästä saavansa, mutta tiesi myöskin, ett'ei siitä sen enempi seurannut, ja sopihan sitä asiaa kaunistellakkin.

Niin ne kuluivat ajat, suvet talvet vuorotellen, lapsesta varttui vallaton pikku poika nulkki ja hoitajasta sukeni työntekijä. Anna oli kätevä ja voimakas, sekä muutenkin virkku tyttö ja oli näin suurena apuna isäntäväellensä.

Leena usein sanoi, että sehän onnen sattuma oli, kun Jaakko tuli tuon tytön huutaneeksi, sehän jo tekee työtä ainakin ruokansa edestä, ja sitten vielä tulee tuommoinen joukko jyviä. Olisipa, jatkoi hän, vielä parempi, jos Anna vähän tottelisi, mutta ihan omaa päätänsä seuraa tyttö, ja ompa se kiusallista toisinaan.

Koska Ketola oli sivukulmalla, etäällä muista asunnoista, kävi siellä harvoin vierasta väkeä, sitäpaitsi oli Ketolaisilla aivan vähän tuttavia, sillä semmoisista ei he välittäneetkään. Luonteeltaankin olivat nämät ihmiset yksitotisia, jöröjä ja kymmenvuosien yksinäisyys yhtämittaisessa raskaassa työssä, ilman vähintäkään huvia tai vaihtelevaisuutta, ei ollut sekään jälkeä jättämättä. Ei siis mikään ihme, jos vieraan tullessa torppaan oltiinkin hetkinen ääneti ja sitten aloitettiin tuo koko seudulla kuuluisaksi tullut keskustelu, joka harvojen kysymysten muodossa esitettiin: "Onko nyt käynyt voikauppiaita? mitä voi maksaa? Onko kaupungissa käyty? Mitä siellä voi maksoi" j.n.e. Leenalla oli navetassa kaksi punikki lehmää, niistä osasi hän kelpo tavalla riistää maitoa ja valmistaa maidosta voita; voin hinnalla sitten maksettiin verot talon isännälle ja pantiin aina muutamia kolikoita arkun pohjalle säästöön. Ja mitä usiampia noita kolikoita arkun pohjalle karttui, sitä kiihkeämpi halu tuli niitä sinne enempi saada ja sitä tärkeämmäksi tulivat edellämainitut kysymykset.

Mutta sitä vilkkaampi oli Anna; Ketolan asukasten jörömäisyys ei vaikuttanut häneen mitään. Kohdattuaan jonkun henkilön, esiintyi hän tuhansilla kysymyksillä ja kertomuksilla heidän oloistaan; outoinkin kanssa tutustui hän heti. Hän sai kasvaa melkein vapaasti ilman mitään kuria, tai neuvomusta, sillä niistä torista, mitä joskus sai, hän viisi välitti. Muuten oli hän kelpo tyttö, ahkera ja tarkka vieläpä aivan rehellinenkin, hän koetti olla mieliksi kasvatusvanhemmilleen, vaikk'ei hän heidän puheistaan pitänyt suurta väliä.

Niin yksinäisissä oloissa, kuin Anna kasvoikin, ei kuitenkaan ollut ulkomailma häneen aivan vaikuttamatta; ainahan sitä oli Ketolankin torpasta yhtä ja toista asiaa kylälle, ja niitä asioita toimittamaan oli Anna tavattoman halukas. Pian saikin hän melkein kaikki asiat toimekseen ja kunnolla hän ne toimittikin. Täyttä vointia juoksi hän silloin mennen tullen, saadakseen sen enempi olla kylässä, seuraa nauttimassa. Ja tarkkaan muistiinsa hän ahmi kaikki näkemänsä, kuulemansa, laulut, puheet ja tarinat ja kertaili niitä sitten itseksensä.

Isommaksi tultuaan sai Anna usein sunnuntai iltapuolisin käydä kyläilemässä ja mitä hän täällä näki ja kuuli painui ehdottomasti hänen mieleensä, niitä hän sitte kuvitteli viikkokaudet yksinäisyydessään. Mutta, ikävä kyllä, nuot kuvitelmat eivät aina olleet puhtahinta laatua, niissä piili monta huonoa itua, jotka aivan helposti voivat juurtua yksinäisyyden rauhassa,

—Jo oli Annan huuto aika lopussa; nyt oli jo aika mennä rippikouluun. Kiihkeällä halulla, vaikka taidostaan hieman levotonna, kävi hän tuohon nuorisokokoukseen, jonka läpikäytyä hänestäkin tulisi aika ihminen.

Anna osasi nyt jo jotenkin selvään lukea sillä hän oli hyvämuistinen ja teräväjärkinen, eikä hän isommaksi tultuaan tahtonut olla muita huonompi, senpätähden oli hän, miten mahdollista kokenut parantaa virheellistä lukutaitoaan.

Rippikoulussa käyminen tuli Annalle pian mieluiseksi huviretkeksi, siellä hän sai paljon uusia tuttavia, joiden seurassa aika hauskasti kului. Enimmän huoletti häntä vaatetuksensa, tosin oli hänellä jo useampiakin pukuja, joita sopi vaihdella, mutta kaikki nuot oli tehty Ketolan torpassa, eikä siellä pidetty niin paljon koreista väreistä väliä, kuin kestävyydestä ja lämpimyydestä. Toisin sitävastoin oli toisilla tytöillä: keveät, heloittavan väriset puvut. Oikeen alakuloiseksi tuli Anna, vertaillessaan noihin omia harmaitaan. Ja sitten toisella kertaa hän taas kotona puki ja riisui, katsoi ja tarkasteli, toisinaan oikein itki, kun ei saanut tyydyttävää pukua päälleen. Ketolan torpan päätti hän jättää ensi syksynä, ainahan muualla saa edes sen verran palkkaa, että saa kunto liinan päähänsä. Koko tien hän tuskitteli, siksikuin joutui toisten tyttöin pariin, jossa tuo ikävä seikka hieman unohtui.

Syksyllä Anna todellaan läksi pois Ketolasta, hänen mielensä hehkui päästä kylään, ihmisten seuraan, ja vaikka miten olisivat Ketolaiset häntä houkutelleet, vaikka mitä luvanneet, ei hän suostunut jäämään.— Tapalasta sai hän piian pestin ja oli näin valmis lähtemään, alottamaan uutta elämän uraa. Hän lähti Ketolasta hyvästi vaatetettuna, sillä Ketolaiset olivat päättäneet tällä tavoin palkita hänen palvelustansa. —Niin mieluista kuin muutto Annalle olikin, itki hän kuitenkin kaipauksen kyyneleitä, jättäissään kasvatus-vanhempansa ja liikutettuna olivat nämätkin tästä perheen hajoamisesta. Mikko juoksi vielä jonkun matkaa jälessä, itkien ja huutaen Annaa takaisin.

III.

"Missähän se Heikkikin taas niin kauvan viipyy, varmaankin taas juomapaikassa?" kirkui Mattilan emäntä, suuri ja vahvakas nainen, korkealla kimakalla äänellä, niinkuin hänen oli tapansa. "Missä lienee se renki Kallekin, että lähettäisin hänen hakemaan? Ei, kylällä ne juoksee kaikki. Miina, tuo se kahvipannu sieltä joutuun ja juokse sitten tallinsillalle katsomaan, joko Heikkiä näkyy." Näin kirkui emäntä yhtenään, käveli akkunalta akkunalle levotonna.—Joskus, vaikka se aivan harvoin tapahtui, oli isäntä piitynyt johonkin hetkeksi ryyppyjä ottamaan ja menettänyt markan pari, ja se oli emännästä kauhea asia, ei ryyppäämisen, mutta sen rahan hukan tähden. Rahan menettäminen, sepä se oikein sydäntä viilti. Sillä rahaa, sitä piti koota ja lainata, tiesi Mattilan emäntä; sitä ei hän käsittänyt mitenkä rahaa koota, sillä hän oli typerämpiä talouden hoitajia, mutta sen hän tiesi, että saatu raha pitää panna korkoja kasvamaan ja mitä enempi, sitä parempi. Isäntä oli toimimies, osasi hyvin järjestää talouden hoidon, vaikka hän muuten oli tyhjämäinen itserakas hotakka.

Väkijuomille oli Mattila aivan perso, ja vaikka häneltäkin muuten raha kitsaasti heltisi, sekosi aina viinaankin muutama markka. Juovuksissa ollessaan oli hän aika poika; mitään tässä mailmassa ei ollut hänen arvoistansa, työssä eikä toimissa, tätä saarnasi hän lakkaamatta korkealla äänellä, samalla arvostellen muitten ihmisten toimia mitä raaimmalla tavalla.

Vaan selvänä palasi Mattila tällä kertaa pitäjältä, kumppanina Luisulan Jussi, huutolainen; Mattila ajatteli, mitähän nyt emäntä sanoisi tuosta uudesta tulokkasta. Ett'ei hän aivan hyvää ollut sanova, sen hän hyvin tiesi, ei sen tapa koskaan ollut hänen tekojaan ylistellä. Eikä hän itsekkään ollut aivan tyytyväinen tuohon uuteen mieheensä; eihän se tainnut olla muutakuin vaivoiksi tuommoinen poikakloppi. Mutta— ajatteli hän—tulee siitä kolmatta tynnyriä rukiita, ja tuleehan tuo toimeen omain lasten ruoan jäännöksillä.—Tällaisia, ja vielä paljon muuta, ajatteli Mattila ajaessaan kotia päin, ehtimiseen valitteli Jussi viluansa ja jalkainsa palelemista, mutta ei Mattila noita valituksia ottanut kuuleviin korviinkaan, sanoa tokaisi vaan; "ole vaiti poika, kohta pääset lämmittelemään."

Roussilla oli Mattilan emäntä vastassa, huudellen siitä kuten alttarilta: "Missä siellä olet kokopäivän kuhnaillut? Mitä sinä nyt meinaat, kun vätelet kerjäläisiä? Käyhän niitä kylliksi ilmankin—Mikä tuo on tuommoinen retamo, onko se Luisulan mukuloita?"

Reen vieressä seisoi Jussi itkeä viristen, siksikuin isäntä oli hevosensa korjannut ja käski häntä huoneesen; silloin kömpi tuo puoliksi jäätynyt raukka sisälle ja asettui muurin loukkaasen lämmittelemään.

Sisälle päästyään jutteli isäntä, että poika tulisi jäämään taloon hoidettavaksi ja että sille oli annettava ruokaa ja hiukan vaatetta. Mutta tästäpä emäntä äänen otti:—hän nyt muka rupeaisi hoitamaan tuommoista retvanaa. "Ei ikänä se tapahdu," sanoi hän. "Onhan siinä täitä ja syhelmää, ja jokalajia, tuommoisessa! Onko nyt vielä ikänä hullumpaa kuultu tai nähty," jatkoi emäntä toriansa, "kun ottelee tuommoisia taloonsa, onhan tuossa itsellä lapsia ainakin yhtä kauniita kuin tuo Luisulan mukulakin!"

Mutta isäntä selitti, ettei tuo ollut miksikään häviöksi, sillä siitähän maksetaan runsaasti. "Eikä sinun tarvitse sitä ruokota tai muuta," sanoi isäntä, "onhan tässä kyllin käskyläisiä. Enkä minä häntä olisi muuten huutanutkaan, mutta olivathan Luisulaiset meillä työssä monet vuodet ja olihan mökki meidän maan päällä."

"Ja meidänkö sitten pitää hoitaman vielä mukulatkin? siitä syystä, kun Luisulaiset ovat meillä joskus työssä olleet?"

"Ei maar', eikä tätä tarvitse ilman mitään hoitaa—mutta kuinkas taisin minä muuta, kun Kantala otti yhden ilman mitään ja minulle tyrkyttivät toista."

Tuli siitä viimein kinastuksesta loppu ja päätettiin poika pitää talossa; käytiin nyt yksissä katsomaan tuota riidanalaista henkilöä, joka tuolla muurin loukkaassa itki ja valitti. Vasta silloin huomattiin, että pojan jalat olivat tyynni paleltuneet, pappilasta tullessa.

Riisuttaessa kehnoja jalkineita jäätyneistä jaloista, kiljui ja valitti Jussi surkiasti. Pahasti mutisten poistui emäntä kammariin, katsomasta tuota kohtausta; ei hän muka saanut tuommoista katseltua.

Pienet pojat Kalle ja Hermanni katsoa tähystivät lakkaamatta tuota valittavaa raukkaa, viimein toivat he leikkikalujaankin Jussin nähtäväksi, joka tästä rauhottui, katsellen ja ihmetellen poikain kapineita. Sitten sai Jussi ruokaa ja kävi maata yhä valitellen kipeitä jalkojaan.

Aikoja kului, Jussin paleltuneet jalat paranivat, vaikka varpaat saivat eri muodon, kuin niillä ennen oli, ja jäivät rumiksi kynsittömiksi möhkäleiksi.—Huomasipa Mattilan emäntä, että tuommoista poika nulkkia sopi käyttää pieniin palveluksiin ja nyt sai poika ruveta kaikenlaisia pieniä töitä toimittamaan. Noita tehtäviä karttui aina vain enempi. "Jussi, menes tuomaan lastuja! menes tuomaan hiukan vettä! tuo pian, älä kuhnaile!" Ja nyt sitä, nyt tätä tehtävää, senkin seitsemää lajia, ett'ei poika suinkaan ollut liikettä vailla. Ja palkinnoksi kaikesta vaivastaan sai hän ainoastaan toria, sillä Mattilan emännällä oli se oikein alituisena tapana, milloin oli piikatyttö toruttavana, milloin renkipoika, ja väliaikanen, alinomainen nuhdeltava oli hän, huuto-Jussi.—Päivä päivältä kävi Jussi väliäpitämättömäksi emäntänsä käskyille; hän liikkui hiljaa, viivytteli tahallaan kauvan jokaisella pienemmälläkin asialla, ja oli tottelematon, niin paljon kuin uskalsi. Hän oli jo tullut huomaamaan, ett'ei hänen parhaatkaan toimensa kelvannut mihinkään, kaikessa tapauksessa sai hän kuulla toria ja uhkauksia, mitään sen parempaa ei tullut hänen osakseen.

Jussi oli vuotta vanhempi Mattilan vanhinta poikaa. Ensiaikoina elivät he hyvässä ystävyydessä ja leikkivät yksissä, miten lapset ainakin, ei he vielä tunteneet sääty eroitusta. Vähitellen kuitenkin muuttui toiseksi tuokin asia. Sillä kuullessaan miten Jussia alinomaa toruttiin, kun hän sitävastoin sai olla miten tahtoi, rupesi Kallekin ajattelemaan, että tuo Jussi mahtoi olla aivan huono olento, kun aina teki niin suunnattomat vahingot ja olisi ansainnut selkäsaunan seitsemän kertaa päivässä,—niinhän emäntä usiasti saneli.—Kalle oli vallaton poika, kun sitävastoin Jussi oleskeli enimmäkseen hiljaa. Pian oli Kallen mielityönä kiusata Jussia, repiä ja tyrkkiä häntä, siksikuin sai toisen suuttumaan, silloin tapahtui usein että Jussi löi kiusaajaansa tavallista kovemmin. Mutta silloinpa nousikin melu talossa: Kalle parkaisi ja huusi, valittain miten kovasti Jussi häntä löi, ja kaikki läsnä olevat toruivat yksin suin tuota kelvotonta huutojullikkaa; kaiken tämän ylitse kuului emännän ääni niinkuin tuomiopäivän pasuuna.

Pian muuttuivat nämät tapaukset tavallisiksi iltahuveiksi koko talon väelle: usein, varsinkin silloin, kun isäntä ei ollut huoneessa, ärsyttivät ajattelemattomat renkipojat Kallen Jussia kiusaamaan. Sitä sitten kelpasi kuulla, miten Jussi kiljui ja kielsi, jopa usein itkeä virisi. Ja kun sitten sattui semmoinen tapaus, kuin äsken kerrottu, vierittivät he syyn Jussin niskoille, joka muka aina suuttuu leikistä. Eipä asia tällaisissa tapauksissa aina jäänytkään paljaakseen torumiseen; usein joutui isäntä paikalle, ja sen enempää syytä kyselemättä, kuritti hän poikaa, muka tuollaisesta hirmutyöstä. Tällaiset tapaukset saivat Jussin entisestä ärtyisemmäksi; hän tunsi, että hänelle tehtiin väärin, ja ett'ei hän millään lailla kyennyt puolustamaan; sillä olipa hän vaan kelvoton poika nulkki—huuto-Jussi. —Toisinaan sattui isäntäkin näkemään Kallen kujeita, hän kielsi silloin Kallea: "Anna sen pahan olla; mitäs siihen viitsit kajota, semmoiseen vitisijään," sanoi hän, ikäänkuin tuo huutolaispoika olisi ollut liika huono talollisen pojan kiusoteltavaksi.

Jussin lukutaito Mattilaan tullessaan oli vasta hiukan alulla ja vähän aikaa talossa oltuaan unhotti hän sen kokonaan. Kun sitten talvella lukusijat olivat tulemassa, koetettiin häntä hiukan opettaa, mutta semmoisesta opetuksesta ei ollut mitään apua ja seuraus oli, ett'ei Jussi lukusijoilla osannut mitään. Siitä sitten seurasi toria Jussiparalle, ikäänkuin lukemaan oppiminen olisi ollut hänen omassa vallassaan, annettiin toki pieni muistutus talon haltijoillekkin, että pitäisivät parempaa vaaria hoidokkaastansa.

Mutta nämät muistutukset eivät olleet ollenkaan Mattilaisten mieleen, varsinkin emäntä piti ankaraa möryä. Jokaiselle talossa kävijälle selitti hän, miten talon isäntä hyvänlaatuisuudessaan, armeliaisuudesta oli tuon pojan taloon ottanut ja kuinka siitä oli senkin seitsemän vaivaa ja harmia. Ja sitten päällekaupan toruvat vielä papit lukusijoilla ja tekevät muistutuksia—pitäisikö tuota nyt vielä päällepäätteeksi maisteriksi koulutettaman.

Kouluun siitä Jussi kuitenkin pääsi toisena talvena, Kraatarin Kaisan kouluun: siellä ne kävivät muittenkin kyläläisten lapset, semmoisten jotka eivät itse opettaneet. Siellä kävi Mattilan Kalle ja sinne pantiin Jussikin isännän tahdosta vaikka ei tämä ollenkaan emännän mieleen ollut. Sehän nyt oli ihan hullua, Mattilan emännän mielestä, kun piti maksaa opettajan palkkaa ja evästää huutolaista lukukouluun— mitä hyötyä tällaisesta voisi tulla?

Olihan se kanssa tavallansa oppilaitos, se Kraatarin Kaisankin koulu; vanha puolisokea ämmä siellä istui pienessä, pirtti pahasessa, täyttä voimaa rukkia polkien, pitkä tikku toisessa ja aapiskirja toisessa kädessä, ympärillään muutamia lapsia. Yksi siinä katsoi kirjaansa, lukea tankaten ja siirrellen tikkuaan sinne tänne, tietämättä sen paremmasta johdonmukaisuudesta, toinen tähysteli katossa matelevaa pientä elävää, kolmas oli uneen uinahtunut. Mutta sitten tapahtui hetken päästä muutos: rukki seisattui, tikku asetettiin paikoilleen, kattoon töllistelijän silmät käännettiin kirjaan päin ja nukkuva herätettiin. Sitten seurasi pienet torat, huomautus seinän raossa riippuvasta vitsasta, hiukkasen opetusta perässä lukemista ja taas sama näytös uudelleen. Paitsi näitä rukin vieressä istujoita, oli isompia lapsia sijoitettu kukin eri nurkkaansa, katkismus kädessä, lukea lopottivat nämät kovalla äänellä ja eri sävelillä, johon Kaisa aina toisinaan tiuskasi: "ei se niin ollut, Matti! älä väärin lue Miina!" ja muuta semmoista. Kaikki tämä melu sekosi yhteen kummalliseksi sekasotkuksi, joka kuului aivan naurettavalta.—Ainoastaan talviajat oli Kaisan koulu toimessa, eikä hän silloinkaan hennonnut rukkiaan jättää, vaan aamusta iltaan, hyrisi rukki ja lapset lukivat Kaisan mökissä. Tarkkapäiset ja ahkerat lapset oppivat kuitenkin siellä jotenkin lukemaan, mutta typerämmät, huono-oppisemmat eivät oppineet juuri mitään, paitsi juuri pikkuisen ulkolukua. Sillä ulkolukua se olikin, jota Kaisa opetti, vaikka kirja muodon vuoksi oli kädessä. Hän luki edellä, oppilas matki perässä, siinä koko opetusjärjestelmä. Moni oppi sillä tavalla sisäluvunkin, mutta älyä siinä tarvittiin.

Pahaksi onneksi eivät Mattilan koululaiset sattuneet olemaan tuollaisia älyniekkoja, ja silläpä saivatkin he käydä perässä lukijan kurssia, varsinkin Jussi, joka ainoastaan muutaman viikon koulua kävi, ei oppinut juuri mitään.—Ja kylläpä saikin Jussi monet kerrat päivässä kuulla, että hän oli kaikkein huonoin ja typerin koko lapsilaumasta, ja ettei hänestä ikänä miestä tule, pahanpäiväistäkään. Hän sai tyrkkäyksiä, tukkapöllöä ja muuta senlaista herkkua montavertaa enemmän kuin muut. Kaisulla oli se paha tapa, että hän, vaikka itsekkin köyhää kansanluokkaa, lastoi köyhempien lapsia, vaikuttiko tässä sitten paremmat lahjat, vai rikkauden kunnioitus? Kaiketi molemmat.—Jussi oli mökkiläispoika ja huutolainen, huono taidostaan, kasvikumppaneinsa sorron-alainen, silläpä joutui hän kohta ikävään asemaan. Heti Jussin kouluun tultua, osoitteli Kalle häntä sormillaan tovereillensa, sanoen pilkkaavasti: "tuo on meidän huuto-Jussi retvana, minä olen sen monta kertaa pannut poraamaan, vaikka on minua vanhempi." Tällätavoin joka taholta sorrettuna, tuli Jussi pian lukutovereinsa pilkkalauluksi ja niin muuttui hänelle koulunkäynti kahta pahemmaksi kuin koto-olot. Ja sitten vielä kertoili Kalle kotona, miten monta tukkapöllyä, toraa ja tyrkkäystä Jussi tänäänkin oli saanut, vieläpä ett'ei Jussi ikänä opi lukemaan, sen oli Kaisa monesti sanonut. Ja sitten kertoi hän, miten Jussia oli narrattu ja miten se oli porannut, toisinaan oli se ollut paha ja lyönyt häntä matkalla j.m.s.—Ja koko talon väki nauroi ja pilkkasi Jussia. "Ai Jussi parkaa," sanottiin, "eipä siitä vaan tule pahanpäiväistäkään miestä!"

Jussi istui nurkassa ja ajatteli, että olisihan sitä hänelläkin yhtä ja toista valittamista, eipä hän ollut eväistäkään saanut, muuta kuin pikkuisen leivän palan. Kalle ne oli kaikki syönyt ja jakanut toisille tovereille, sitte oli häntä tuupittu ja revitty suotta-aikojaan. Mutta turhaksi tiesi hän niistä puhumisen, sitä olisi vaan naurettu.

Kalle ei mistään vihasta Jussia kiusannut, mistähän semmoista olisikaan lapsen sydämmeen tullut. Mutta ensi päivästä oli häntä opetettu halveksimaan tuota huutolaista ja pitämään itseään paljoa parempana olentona. Ja näkipä hän jokapäivä, että hän paljoakin parempi oli, eipä hänen tarvinnut alinomaa juosta sinne tänne käskyjä toimittamaan, eikä kantaa puita ja vettä, ja annettiinpa hänelle ja toisille lapsille kaikenlaisia herkkupaloja, kun sen sijaan Jussin piti syödä heidän loppujansa. Senpätähden kiusasi ja ärsytti Kalle tuota halveksittua samalla mielellä kuin joku ärsyttää koiranpenikkaa ja suuttuu siitä, jos tuo puree liika rajusti. Samalta kannalta katseli asiaa Mattilan isäntä väki, ja sitä myöten menettelivät muutkin, ajattelematta asiaa sen syvemmin. Ei tullut kukaan ajatelleeksi, että tuossa huutolais-pojassa oli ihminen kehkeytymässä, ei huomannut, että tässä oli heikko ihmistaimi, jätetty turvatonna tuulien valtaan. Ei huomannut kukaan miten kovasti tämä taimi kaipasi päivänpaistetta, edes pikkuisenkaan säälivää ihmisrakkautta, ei, kukahan sitä niin pitkälle ajatteli, olipa tuo ainoastaan huutolaispoika!

Vuosi vuodelta muuttui Jussi äkäisemmäksi ja huolimattomammaksi, tehtävänsä teki hän veltosti ja ainoastaan pakottamalla, hänestä tuli todellakin semmoinenkin kiusankappale. Sillä vähitellen oli hän saanut päähänsä sen varman ajatuksen, ett'ei hän ole semmoinen kuin muut ihmislapset.—Olihan Mattilan emäntä sen julistanut jo ensi näkemästä ja sitten sitä kertonut monet kerrat päivässä, ja samaa virttä oli isäntäkin monesti veisannut. Ja sitten koko talon väki oli häntä aina pilkkanansa pitänyt, ja vielä päälle päätteeksi leikkitoverinsakin pitivät häntä aina alla kynnen, pilkattavana. Eipä Kraatarin Kaisakaan muita lapsia niin paljon torunut ja häväissyt, kuin häntä—ja sitten vielä pappi lukusijoilla, sekin sanoi häntä laiskalukijaksi ja julisti, ett'ei hänestä miestä tule.—Eikä hän tosiaankaan osannutkaan lukea, toisinaan koetti hän saada selvää tuosta konstista, mutta mahdotointa se oli—ominpäin, ja jos hän joltakulta neuvoa kysyi, sai hän tavallisesti vastaukseksi: "kyllä sen ikäinen poika jo saa ominpäinkin lukea."—Kaikki nämät todistivat varmasti, että huuto-Jussi on aivan toista kuin muut pojat, ei sillä ollut oikeutta omistaa mitään pikku kapineita, ei nauttia mitään herkkupalaa. Kaikista näistä teki Jussi sen johtopäätöksen, että hänen oma mitättömyytensä oli kaikkiin syynä ja sitämyöten rupesi hän itseään pitämään viheliäisenä raukkana, jolla ei ollut minkäänlaista arvoa.—Tämä tunto teki hänet välinpitämättömäksi, äreäksi jöröksi, mitäpä hänen muka oli väliä, miten hän kuluttaisi aikaansa, eipä hän muuta ollut, kuin huuto-Jussi, viheliäinen vaivainen. Hän päätti, ett'ei maksanut vaivaa olla niin tarkasti kuuliainen isäntäväkensä käskyille, mitäpä hyötyä siitä olisi? Usein pistäysi hän piiloon johonkin soppeen, nauttien siellä iloista vapautta, loikoillen huoletonna. Silloin kuului yli kyläkunnan Mattilan emännän kimakka huuto: "Huuto-Jussi! mihinkä riivattuun se Jussi nyt meni!" Mutta Jussi puri hammasta piilossaan ja vääristetyllä suulla matki tuota vihattua Huuto-Jussi sanaa, kiroillen tuota riivattua, "Rääkkälän ämmää", niinkuin hän itsekseen nimitteli emäntäänsä.— Mattilan emäntä, vaikka muutoin ahne ja kitsas, oli kuitenkin jommoinenkin herkkusuu, aina hänelle oli tuorenna vehnäpullat, pannukakut ja muut semmoiset, ja noista herkuista saivat lapsetkin hyvän osan. Mutta Jussin osalle ei tullut koskaan pienintäkään palaa, ja hartain silmin katseli hän, miten toiset herkkujansa nauttivat. Siinäpä oli Kallella taas mukava ärsytyksen tilaisuus, hän houkutteli Jussia tekemään kaikenlaisia vaikeita töitä, luvaten hyvän kappaleen pannukakkua tai muuta. Jussi silloin oli valmis tekemään vaikka mitä, mutta eipä hän luvatusta palkinnosta saanut juuri sanottavia, naurua vaan päin silmiä.—Anteliaampi sitävastoin oli nuorempi poika Hermanni, jolla ei ollut semmoista kiusantekijän luonnetta, häneltä sai Jussi monta pientä herkkupalaa. Mutta noitten herkkupalain myötä sai Jussi ankaran mieliteon, joka aina kasvamistaan kasvoi. Ja sitten ei hän enää voinut itseään hillitä, vaan koki näpistellä, mitä vaan hiukkasenkin sai ja näin sai taas uusi puhe alkunsa.

Jussin näpistelemiset tulivat tietysti aivan pian tunnetuksi, ja kyllä silloin nousi aika melu ja elämä, ikäänkuin olisi kymmenkunta suurta rosvoa ollut kuritettavana. Jussi istui halkoläjässä melkein koko talonväen ympäröimänä, siinä sai hän muutamia tuimia tukkapöllyjä ja moniaita lyöntejä päreen syrjästä—ja sitten seurasi koko joukko uusia nimiä: "varas, rosvo, penikka, lurjus ja roisto," kaikki höystettynä mitä suloisimmalla välisaarnalla.—Kuria ja häväisemistä siinä kyllä oli tarpeeksi asti, mutta ei ainoatakaan hyväsydämmistä lempeää neuvoa, ei pienintäkään johdatusta nuorelle langenneelle. Luonnollinen seuraus oli että Jussi tuota uutta varas nimeään ei pitänytkään suotta, vaan näpisteli edelleen yhä mitä sai.

Erään kerran istui Mattila hyvästi päihtyneenä asuintuvan pöydän päässä, siinä hän ylisteli suurta viisauttansa ja mahtavia tekojansa, samalla manaten kelvottomia naapureitansa kelpo tavalla. Silloin tuli emäntä kammarista, kirkuen, että Jussi roisto on taas vienyt hänen kaksi korppuansa hyllystä. Tästä suuttui juopunut mies ja sivaltain pöydältä kaljahaarikan juoksi hän nurkkaan, missä Jussi oli ja lyödä läimäsi sinne täyttä voimaa. Jussi silloin huusi surkiasti, ja olisipa pojan tainnut aivan hukka periä, jos ei huoneessa oleva renki olisi apuun rientänyt. Peljästyipä tätä tapausta jo suulas emäntäkin ja riensi miestään hillitsemään, jotta varkaan kuritus jäi siksensä. Mutta Jussi ei tällä kertaa lakannutkaan valittamasta, vaikka kiellettiinkin, silloin käytiin katsomaan ja havaittiin Jussin käsivarren olevan ihan väärässä, riippuvana.

Poikki se oli Jussiraukan käsivarsi ihan selvästi, siinä ei puolustus auttanut, selvää oli sekin, että isäntä haarikalla oli sen poikki lyönyt. Eikä nyt haluttanut emäntääkään turhanpäisesti kirkua, jättipä isäntäkin naapurinsa haukkuminen kesken.

Tämän tapauksen todellisuutta koettiin pitää salassa miten mahdollista, heti lähetettiin renki hakemaan haavansitojaa, pitäjää, lukkaria, mutta ensiksi varoitettiin häntä, ett'ei puhuisi asiaa todenmukaisesti, vaan kertoisi Jussin itse kätensä poikki langenneen. Pahemmin pelättiin Jussia itseään, sillä olisihan asia saanut aivan kamalan muodon, jos poika olisi täyden toden kertonut. Ensikerralla kättä sidottaissa oli Jussilla kuitenkin niin paljon kärsimistä, ettei kyennyt mitään puhumaan ja toisella kertaa saatiin hän lahjoilla vaikenemaan, vaikka kyllä hän tällä kertaa oli varkauteenkin viaton sillä Kalle-poika se oli ne korput näpistänyt. Nyt sai Jussi maata ja oleskella monta viikkoa rauhassa toralta ja pilkalta, sillä niin kauvan kuin käsi oli kipiä, pysyi asia tuoreessa muistossa.

Pojan tultua vanhemmaksi ruvettiin Jussia vaatimaan jommoiseenkin työhön. Hänellä olikin ensi alussa jommoistakin halua varsinaiseen työntekoon; jos olis ollut johtajaa, olisi siitä ehkä voinut jotain tulla. Mutta nyt se kävi niin, että Jussi taitamattomuudessaan teki työnsä ihan nurinpäin ja siitä seurasi toria, naurua ja pilkkaa ja päällepäätteeksi arvostelu; "ei sinusta, Jussi, ikänä miestä tule pahanpäivästäkään, mene tiehes koko kloppi!" Jussi meni ja päätti mennessään, ett'ei hän tästä lähin tahdo koettaakaan, koska ei hän kumminkaan mitään saa, eikä osaa, saahan sitä haukkumista muutenkin kuulla.

Kerran piti Jussin liiterissä sahalla halkoja katkoa, mutta saha ei ottanut käydäkseen, hyppeli vaan sinne tänne, viimein soikahti se väärään, poikkimenneeseen käsivarteen ja loukkasi sitä kipeästi. Silloin suuttui Jussi ankarasti, heitti sahan nurkkaan ja istui pölkyn päälle, itkeä nyyhkyttäin. Siinä katseli hän väärää käsivarttansa ja muisteli kaikkia niitä haukkumasanoja ja pikkulyöntejä, mitkä hänelle oli Mattilassa tulleet osakseen.—Pitikö hänen vielä sitten työtä tehdä—eipä talon koirakaan työtä tee, eikä sitä sentään niinkään halveksita kuin häntä—eipä sen ollut käpälää poikki lyöty, vaikka oli joskus omin luvin leipäpalasen kiepannut.—Mutta hän joutui kohta rangaistavaksi, jos joku talossa jotakin näpisteli, ei siinä kysytty oliko hän todella syyllinenkään.—Eikä ollut ketään, joka olisi häntä puolustanut, tai neuvonut—kukahan sitä viitsi huuto-Jussista, pitäjän vaivaisesta pitää lukua, olisihan se ollut itsensä halventamista.

Siinä hän istui ja itki pölkyllä, ajatellen tavatonta huonouttansa, siksikuin kimakka ääni kuului: "Huuto-Jussi, tuo nyt jo puita kiireesti!" Silloin Jussi irvistävällä suulla huusi, matkien: "Huuto Jussi! väy, väy, Rääkkälän ämmää! tule ottamaan puita, tule!"—Jussi oli kiukkua täynnä, hän sanoi isännälle, että tämä kyllä huoletta voisi lyödä poikki toisenkin käsivarren häneltä, kyllä hän pitäisi suunsa kiinni, kun vaan saa palasen pannukakkua. Ja Kalle-poika saisi kyllä varastaa, miten paljon tahansa, kyllä hän niistä edes-vastauksen ottaa ja lyönnit vastaan ottaa, kun kerran muutenkin varkaan ja lurjuksen nimen on saanut. Näitä selityksiänsä lateli Jussi itkien kiukussansa, eikä häntä saatu lakkamaan hyvällä eikä pahalla.—Poika on tullut hulluksi, päättivät silloin Mattilan haltijat.

Suviaikoina oli Jussin jokapäiväisenä työnä ajaa karja laitumelle ja taas iltasilla kotiin. Toisinaan sai hän paimenlaukun selkäänsä ja oleskeli koko päivän metsällä karjan kanssa. Silloin nautti hän iloista vapautta, loikoillen aholla seljällänsä, pilviä tähystellen. Tänne ei kaikunut Mattilan emännän kimeä kirkkuminen, eikä kuulunut tuota vihattua "Huuto-Jussi" sanaa, täällä sitä sai kerrankin olla rauhassa. Vähät huoli Jussi lehmistä, vaikka olisivat virstain päässä olleet, hän tahtoi kerrankin olla täydessä rauhassa, ja nauttia elämää huoletoina. Ei hän kaivannut ketään kumppania, eipä hänelle semmoisista ollut mitään iloa ennenkään ollut, ainahan hän oli ollut kaikkein sorrettava. Kyllä hän halusta olisi tahtonut olla toisten ikäistensä seurassa ja heidän leikkeihinsä osaa ottaa, jos olisi ollut semmoinen kuin muut, mutta hänpä olikin vaan huutolais-Jussi, ja tuommoisen on paras olla yksinänsä.—Näitä ajatteli hän, maaten seljällänsä aholla, katsellen varpaittensa päitä, miten ne olivat typätyitä ja ruman näköisiä,—eipä Mattilan isäntä ollut niille suojaa antanut, vaikka hän pyysi, nyt sai hän kärsiä pilkkaa toisilta pojilta varpaittensakin tähden.

Usein sattui niin, että aurinko teki jo laskua, ennenkuin paimen ollenkaan muisti karjaansa, silloin oli hänen mahdotoin enää ehtiä kotia tavallisella ajalla, mutta eipä hän siitä suurin välittänytkään. Hän jurotteli vaan itsekseen nurkissa, matkien torumisia ja vasta sitten kuin jo kaikki oli levolla, kävi hän sisälle.

Oli enää vaan yksi suvi jäljellä Jussin olo-ajasta Mattilassa, tänä suvena tuli hänen käydä rippikoulu ja sitten syksyllä sai hän mennä mihinkä tahtoi. Mutta huonoapa se oli rippikouluun meno kun tuskin ollenkaan osasi lukea. Koetettiin sitä nyt kyllä hiukan ajaa taitoa päähän, sillä tiesivätpä Mattilaiset, ett'ei se olisi heille kunniaksi, jos ei poikaa ripille laskettaisi. Ja laskettiinpa syksyllä Jussi ripille, vaikka ei juuri korkeilla kiitoksilla. Nyt kehuivat Mattilan haltijat, miten hyvin he olivat tuon häijynkurisen pojan kasvattaneet ja opettaneet.—"Täysi juutalainen se on ollut," jutteli Mattilan isäntä, "on siitä ollut monta vaivaa ja harmia, ett'ei uskoisi yhdestä pojasta olevan,—ja sen minä sanon," jatkoi hän kerskaillen, "että jos olisi ollut joku toinen paikka, niin ei poika nyt olisi ripillä käypä mies, kyllä se on semmoinen velikulta ollut."

Rippikoulua käydessään sai Jussi hiukkasen uusia elinvoimia, kyllä hän tosin sielläkin oli niitä huonompia, mutta olihan muitakin huonoja, eikä hän aina ollut kaikkien pilkattavana, olipa niitä jotka hänenkin kanssansa puhuivat ja seurustelivat.

Ja sitten laskettiin hän ripille, sentähden kuin oli tuommoinen hiljainen siivo poika, niin kirkkoherra sanoi, toivottain hänestä kunnon renkiä, toivoipa lukutaidonkin aikaa myöten paranevan. Jussi rupesi nyt ajattelemaan, ettei hän taidakkaan kuitenkaan olla niin huono ja mitätön, kuin Mattilaiset sanovat, ehkäpä hänkin sentään tulisi paremmin toimeen, jos pääsisi johonkin toiseen taloon. Hän aikoi nyt opetella väkisinkin jotakin tekemään, että sitten kelpaisi jollekulle rengiksi, sittempä sitä alkaisi hänellekkin paremmat päivät.—Mutta kovin se tuntui raskaalta työnteko ja aivan huonosti se sujui häneltä, monesti päivässä sai hän kuulla pilkkaa ja toria mitättömyydestänsä, entinen alakuloisuus valloitti taas mielen. Kamalaksi kuvailivat Mattilaiset Jussille edessä olevia aikoja,—eihän löytynyt sitä ihmistä, joka häntä viitsisi ottaa ruokkiaksensa, hukka hänen peri ilman armotta. Ja alakuloisella mielellä ajatteli Jussi noita kurjia aikoja, mutta ei häntä sentään haluttanut Mattilassa olla, jos olisi pidettykin, siellä oli hän jo saanut kyllänsä.

IV.

Lähdemme nyt seuraamaan Mattia, joka pakolaisen reisulla retkeilee maailman pitkiä polkuja. Hän ei ole mikään arka itkusilmäinen raukka, ei mikään maakuva kerjäläis-rekale, hän on rohkea, hurjapäinen ilveilijä, joka sukkeluudella osaa hankkia leivän ja särpimen. Semmoinen ei hän tosin ollut silloin, kuin Luisulan mökistä karkasi kylmänä pakkas-aamuna, silloin oli hän kurja itkevä poika raukka, joka vieläkin pahempaa peläten, pakeni tiettyä kurjuutta kohden. Ja kyllä hän tunsi itsensä turvattomaksi raukaksi, istuessaan yhden ja toisen muurin pankolla leipäpalaa kaluten. Ei ollut ketään, joka olisi hänestä välittänyt, jos joku suvaitsi hänelle jotakin sanoa, oli se kaikkea muuta kuin hauskaa. Niin, kyllä hän oli niinkuin joku kehnonlainen kulkukoira, juoksi talosta taloon leivänpala taskussa, mutta takaisin ei hän aikonut palata, eikä huutoon mennä—ei!

Pian olikin hän täydellisesti perehtynyt kerjuupojan elämään, unohtanut kaikki ikävät mietelmät ja nurkassa nurruna istumiset. Olihan sitä maailmalla niin paljon huvia ja oppimista tarjonna, siellä sai kuulla tuhannenkin laulua, satua ja sukkeluutta, ja kaikki ne menivät Matin muistoon niinkuin naulaan. Sitten hän lauloi ja jutteli iltakaudet tehden kymmeniä konsteja, joita ihmiset katselivat, ihmettelivät, ja joista palkinnoksi tuli milloin korppu, milloin vaskilantti, milloin mitäkin. Oli se hyvää tai pahaa, hyödyllistä tai hyödytöntä, kaikki painui heti hänen muistoonsa. Kaikki oli Matin mielestä huvittavaa, sanomalehti tai kirja, jota ei ollut ennen nähnyt, huvitti häntä yhtähyvin kuin rivot puheet ja siivottomat laulutkin. Jos hän näki jonkun kirjoittavan tai lukua laskevan, asettui hän heti tuon taakse tähystelemään ja koetti ottaa selville, mitä sillä tai sillä tarkoitettiin. Jokaisen kirjan, jokaisen vähäpätöisimmänkin paperin minkä sattui käsiinsä saamaan, luki ja tarkasteli Matti läpitse, ainahan siinä oli jotakin sukkelaa, jotakin semmoista, jota ei ollut ennen nähnyt, ja se häntä huvitti.

Talvella oli lumen pinta, suvella hiekkainen maantie hänelle kirjoitustauluna, niihin kirjoitteli hän haukkumasanoja ja kaikenlaisia sukkeluuksia, pitkät matkat tienvieriä myöten. Lautaseinät, veräjälaudat ja yleensä kaikki missä oli sileä valkoinen pinta, käytettiin myöskin samaan tarkoitukseen. Nuot kirjoitukset ja kuvat eivät suinkaan monestikkaan olleet aivan siveellistä laatua, olivathan kuitenkin juuri sitä samaa, mitä mailma yleensä suosii, kuulemiaanhan Matti kirjoitteli. Tuon alinomaisen harjoituksen kautta tottui hän pian aivan sujuvasti kirjoittamaan ja sillä tavoin oli taas yksi suuri taito opittu. Nyt alkoi kirjeiden lähetteleminen, saatuaan jostakin palasen paperia, kirjoitteli Matti siihen hyvän joukon kaikenlaisia vekkulin lauseita, sitten kirjoitti hän osoitteen jollekkin ylpeälle tulokkaalle, useimmiten semmoiselle, joka ei itse taitanut kirjoitusta lukea ja näin oli kirje valmis paikalle saatettavaksi.

Monessa paikassa pidettiin Mattia oikeana ihmeenä: että kerjupoika osasi laulaa, ilveillä ja konsteja tehdä, se ei vielä ollut mitään tavatonta, olihan niitä semmoisia ennenkin nähty, mutta erinomaisen sujuva lukutaito ja nopea kirjoittaminen, se oli jo jotakin toista. Harvoin osasivat parempainkaan ihmisten lapset tuolla tavoin lukea, vielä vähemmin kirjoittaa, saati sitten kerjäläispojat, ne eivät tavallisesti osanneet mitään.

Suurilla työpaikoilla Matti tavallisesti oleskeli: siellähän sitä oli enempi kuultavaa ja nähtävää. Erittäinkin miellytti häntä rakennustyöt, siellä hän hyppeli ja kiipesi kuin orava ylhäällä rakennuksella, tehden työmiehille pieniä apua. Jos joku varoitti häntä liiasta rohkeudesta, hyppeli hän yhä rajummin ja ilveili varottajaa vasten silmiä. Oltuaan päivän vaikka miten suuremmoisella rakennuksella, tiesi hän tarkkaan kunkin eri osaston levyn, mitan ja korkeuden, hän oli jo ehtinyt laskea kuinka monta syltää hirttä oli rakennuksessa, kuinka monta tänäpänä saatiin j.n.e. Ja sitten illalla seurasi hän työmiesten mukana, usein joutuen johonkin viinakapakkaan, siellä hän ilveili ja lauloi oikein suun täydeltä, ansaiten näin monta lanttia. Ensinnä ei hän tahtonut viinaa maistaa, vaikka sitä aivan useasti tarjottiin, hän kun ehtimiseen juoksi juoppoin asioilla, mutta tottui hän siihenkin kuitenkin vähitellen. Eräänä kertana, kun hän taas ilveili juoppoin parissa, tuli hän aivan hukkajuovuksiin ja kaatui tantereelle. Herättyään tunsi hän jalkansa kipeäksi ja muutenkin voivansa aivan pahoin, ja hän tiesi mistä tämä kipu ja pahoin vointi tuli. Ontuvana läksi hän käydä klenkuttamaan maantietä kohden. "Tämmöinen se onkin oikein täysi kerjäläinen kun ontuukin, yks-kolmatta, yks-kolmatta," mutisi hän mennessään, "sais nyt vaan kyytiä, hurraisin pois koko seudulta.—Maantiellä ajoi eräs herrasmies kieseillä, niitten taakse sukelsi Matti salaa ja kuljettuaan hyvän matkan rupesi laulamaan.

"Eipä se Matti enää viinaa pisaraakaan maista.— Armias herra se kieseillänsä kuljetti ontuvaista."

Silloin vasta huomasi herra ja tiuskasi poikaa pois menemään. Matti hyppäsi maantielle ja lakki kourassa kiitteli kyydistä.

Vaikka Matin luonne oli tavattoman taipuvainen kaikenmoisiin kujeisin, ei hänellä kuitenkaan ollut varastamisen halua. Pisti hän kuitenkin kerran erään talon pöydältä kymmenen penniä taskuunsa ja meni menojansa. Kun jo oli kävellyt hyvän matkaa, istui hän kivelle ja rupesi katselemaan rahojansa, niistä oli usioita lantteja rääsypussipahaisessa, ja hän muisti tarkkaan minkälaisesta palveluksesta hän kunkin oli saanut.—Tuon oli hän saanut viinan tuomisesta Tuomiston Jussilta, tuon karjan ajamisesta Rekulan Liisalta, tuon haikara-juoksusta Lampelan leikkivalkealla, ja minkä mistäkin. Rehellisesti saatuja oli ne kaikki muut, paitsi tuo yksi—se oli varastettu. Ja sitä hän mietti ja ajatteli, minkätähden hän oikeastaan oli varkaisiin ruvennut, eipä hän ollenkaan tarvinnut tuota kymmenpenniä, jo aikoi hän palata takaisin ja viedä rahan samaan paikkaan, mutta silloin muistui taas mieleensä uusi kuje, hän haki paperin ja kynän lakkaristaan ja kirjoitti: "Armollinen Heiskalan emäntä! Otin kymmenenpenniä teidän pöydältänne, se oli ensimmäinen varkauteni, ja luulen myöskin sen olevan viimeisen. Tästä saatte hakea korvausta Huiskalan Heikissä, tulevana vuonna tähän aikaan. Matti maali kylmä kaali j.n.e." Kirjeen lähetti hän matkustavaisilla paikalle, sanoen sen saaneensa tuolta toisesta pitäjästä.

Isommaksi tultuaan otti Matti osaa kaikenlaisiin töihin, ja oppi pian käyttämään mitä työasetta hyvänsä. Alituisessa liikkeessä olivat hänen jäsenensä kehittyneet voimakkaiksi ja sulaviksi, kirvestä ja sahaa käytteli hän kuin paras mies, ja kaikenlaisia taidokkaasti valmistettuja pikkukapineita oli hänellä aina taskussansa. Sattui talvisin, että Matti illalla taloon tultuaan haki kaikenlaisia hylkyjä laudan päitä, niitä hän sitten kalkutteli, huvitellen talonväkeä kaikenmoisilla kertomuksilla iltakauden. Mutta sitten aamulla oli hänellä sievä pikku astia emännälle annettavaa, ja tämä oli syntynyt melkein talonväen huomaamatta renkein työkaluilla.—Rakennustöitä rakasti Matti yhä, ja kesäisin ajoin oleskeli hau melkein yksinomaan suurilla rakennuksilla, hän otti nyt jo toisinaan työhönkin osaa. Usein sieppasi hän piilun työmiehiltä ja alkoi rohkeasti veistää hirttä, miehet silloin pelkäsivät hänen puun pilalle kolovan ja käskivät panna kirveen pois. Mutta silloin selitti Matti, että hän se onkin niitä etevämpiä timpermanneja ja parhaita nurkan kopistelijoita, ja yhä toimessaan jatkoi hän:—"Juuri tuosta paikasta on sitä veistäminen, jos mielii suoraa saada. Nähkääs hyvät ystävät kuinka lastut loikahtelee kuin lampaat,—ja sitten se on suora, sileä, ja kaunis koko sivu—noin pojat, työ käy mieheltä." Sitten vasta antoi Matti kirveen pois, ja miesten täytyi myöntää, että hän tosiaankin käytteli sitä varsin taitavasti.

Joskus oli Matti työssä päiväkauden ja sai silloin useasti hyvänkin palkan, mutta jos häntä silloin pyydettiin pitemmäksi aikaa, katosi hän koko seuduilta. Matti ei oikeastaan kammonut työtä, sitä teki hän usein hyvälläkin halulla, mutta vuosikausia kuljeskeltuaan, oli hän tuohon niin tottunut, ett'ei monta päivää viihtynyt yhdessä kohdin.—Eikä hänellä ollut missään erityistä tuttavaa, tai kotoa, jonkatähden olisi kannattanut yhdessä kohdin viipyä. Siinä, missä häntä hyvin kohdeltiin, oleskeli hän päivän pari, tehden kaikenlaisia pieniä palveluksia, missä taas oltiin epäkohteliaita, piti hän nuhdesaarnan, joka tavallisesti päättyi pötkimisellä käpälämäkeen.

Neljän vuoden kuluessa oli Matti ehtinyt käydä ja tarkastella melkein jokaisen Suomen kaupungin ja maalaisseurakunnan, ja joka seudulta oli hänellä hupaisia juttuja kerrottavana. Mutta syntymäseudustansa ja vanhemmistansa ei hän koskaan maininnut mitään, ja jos joku häneltä niistä kysyi, sai hän vastaukseksi: "pukki poiki kalliolle, hyvät ihmiset korjasi." Taikka sanoi hän olevansa Vasikka-veräjän rusthollin vanhempi poika, vähän tuolta puolen hevoskukkuran.

Ei hän käynyt koskaan lähelläkään kotiseutuansa, ensinnä pelkäsi hän joutuvansa huutoon, jos kiinni saataisiin, ja sittemmin, kun jo hyvin oli tottunut kulkulaiselämäänsä, pelkäsi hän joutuvansa tarkemman peräänkatsannon alaiseksi, jos kerran näyttäisi itsensä.

Vasta ollessaan jo neljäntoista vuotias, pitkä poika soljukka, tunsi Matti eräänä kevännä halua nähdä synnyinseutuansa. Tuskinpa oli enää koko isänmaassaan hänelle mitään uutta nähtävää, ja hän päätti nyt aloittaa uutta kiertokulkua. Eihän minua enää kotiseudullani kukaan tunne, ajatteli hän, varsinkin jos karttelen tutumpia ihmisiä.—Näillä mielin läheni hän lähenemistään kotiseutuansa ja eräänä lauantai iltapäivänä ehti hän jo syntymäkylänsä läheisyyteen. Ensimmäinen tunnettu henkilö, jonka hän kohtasi, oli torppari Ojaluoma, joka pani aitaa peltonsa ympärille.—Vanhastaan muisti Matti Ojaluoman äreäksi mieheksi ja päätti hiukan ilveillä hänen kanssaan. Pyytäen leivänpalasta palkaksi, lupasi hän auttaa aidan tekijää, ja monen väittelyn perästä sai hän luvan koettaa miten työ häneltä sujuisi. Silloin alkoi Matti täyttä voimaa aitaa alustella ja oli pian jättänyt torpparin hyvän matkaa. Vähän ajan päästä palasi hän torpparin tykö, ihmettelemään tuon tavattoman huonoa työkykyä. "Minäkin olen niitä huonompia," sanoi hän, "en minäkään kerjäämättä toimeen tule, mutta sinä äijä raasu olet vielä kymmentä vertaa huonompi, kyllä sinä jo saisit ruotisakin olla, on siellä monta parempaakin." Mutta silloin oli jo Matin pötkiminen pakoon, muutoin olisi seipään tyvi tehnyt tuhoja, "Hullua miestä kun suuttuu todesta asiasta," ilveili Matti, hiljaksensa juosta lönkötellen äijän edellä.

Torppari palasi työhönsä, itsekseen kiroillen tuota hävytöntä nulkkia, mutta vähän ajan päästä sai hän uutta kiukuttelemisen aihetta, sillä Matti oli tuonnempana asettanut seipäät terät ylöspäin ja pitkän matkan päähän toisistansa.

Tällaiset tapaukset kuuluivat Matin jokapäiväisiin tehtäviin. Ihmisten kanssa ilveileminen, kaikenlaisten pienten ilkitekojen tekeminen olivat hänen mielitöitään, niitä hän harjoitteli missä vaan sopi.

* * * * *

Kauniina rauhaisana sunnuntaipäivänä loikoili Matti tuuhean katajapensaan suojassa, lähellä Koskelan kylää.—Tuolla se näkyi Luisulan mökki mäen nyppylällä, jotenkin samanmoisena kuin ennenkin, oli siihen kai muutamia puita asetettu lisää porstuaksi, oli kai kattoakin hieman korjattu, mutta muuten oli se sama. Lapsia paitasillaan juoksi ulos mökin ovesta;—köyhiä lapsiraukkoja kai olivat, eihän rikkaat Luisulassa asu. Mutta oli kai heillä vanhemmat hoitajina siinä kyllä.—Tuo sama Luisula se oli hänenkin kotitalonsa, se mahtava rustholli, josta hän monesti oli puhunut mailmalla kulkeissaan. Hän muisti vielä kuinka Luisulassa leipäpalaa tasattiin perheen kesken ja miten siellä nälkä vieraana majaili. Mutta samassa muisti hän kaikenlaista muutakin—muisti hellän äidin, joka kyynelsilmin jakoi niukkaa ravintoa, muisti miten hän suurella huolella korjaili rikkiöimiä vaaterekaleita ja miten hän työskenteli, valvoi ja huolehti. Mitään sen tapaista ei ollut hän mailmalla kohdannut, ruokaa ja juomaa sitä hän kyllä sai, monesti sai hän ihmiset naurutuulelle ilvekertomuksillaan, hän sai rahaa ja makeisia,—mutta kukaan ei hänestä sen enempi pitänyt väliä, kukaan ei häntä kohtaan osoittanut mitään erityistä lempeyttä; ihmiset, kylät ja talot, kaikki oli hänelle umpioutoja, ventovieraita.

Mutta tässä oli jotain tuttavan tapaista, jotakin puoleensa vetävää, houkuttelevaa:—tuollahan se oli Tapalan talon asuinrivi uudesta päreillä katettu—olleekohan tuo vallaton Samuli poika jo kylläkin suuri mies—ja Kantala sitten tuolla mäen syrjällä—sinne hänen piti kerta mennä, mutta ei mennytkään, menipä hui, hai, hop.—Olisipa nyt hauska nähdä, mitenkä lapset ovat kasvaneet—mutta sinne ei taida olla hyvä mennä—kuka tietää mitä siitä tulisi.

Tuolla niitä käveli joukko nuoria poikia kylätiellä, Matti tunsi kiihkeää halua käydä sinne katsomaan, keitä nuot olisivat—mutta mitenkäs hän kehtaisi sinne mennä—kehtaisi?—mistä se nyt tuli semmoinen outo tunne? eipä hän ollut ennenkään mitään hävennyt—ei, mutta jos nuot hänen tuntisivat?

Sitten alettiin kirkosta palata: siinä niitä tuli nuoria, vanhoja, miehiä ja naisia; ja olipa joukossa aina joku, jonka Matti luuli tuntevansa; nyt niitä tuli joukko nuoria poikia, poikkesivat Koskelaan —siinä oli varmaankin Kujalan Kalle ja Kraatarin Eero, ne hän tunsi. Sitte tuli jo Kantalakin emäntinensä, ajaen hyvällä hevosella ja heiluvilla kieseillä, olipa siellä tyttönenkin takana—oli.—Kaikki ne kiiruhtivat kotiansa, ystäväinsä, omaistensa luoksi, nauttimaan kodin hiljaista rauhaa.——Mutta hän, Matti raukka, kerjäläis-poika—minne menisi hän? ei ollut huonointakaan mökkiä, jota hän voisi kodikseen sanoa, ei ystävää, joka hänestä vähintäkään huolisi. Kulkulais-elämä kuvautui hänen eteensä synkkänä, häpeällisenä, ja ensikerran elämässään juolahti Matin mieleen kysymys: mitä tästä viimeinkin tulee? Ja sitten itki hän pensaan takana piilossaan, oikein itsekkään tietämättä mitä.

Matti oli vielä lapsi, mutta järkevä ja kehittynyt, täydelleen tutustunut mailmaan ja sen tapoihin. Luonteeltaan oli hän hellätunteinen ja taipuisa, vaikka siihen mailmalla kulkeissaan oli joku määrä koiramaista äreyttäkin sekaantunut.—Entiset muistot ja kotipaikan ihastuttava näky ikäänkuin loitsimalla loitsivat esiin kaikki hellemmät ja jalommat puolet Matin luonteessa, ja samassa huomasi hän, ett'ei hänen nykyinen elämäntapansa enää sopinut hänelle.

"Nyt se on loppu kerjäläismatkalle," jupisi Matti, nousten seisoalle: "voinhan minä tehdä työtä jokalajia, miksi siis hoilottelen maailman kulkurina." Hän istui taas katajan varjoon, otti lakkaristansa vanhan säämyskäisen pussin ja tyhjensi sen sisällön eteensä kedolle. Siinä oli koko joukko hopea- ja vaskirahoja, joita hän alkoi lukea.

"Kuusitoista markkaa viisikymmentä penniä," puhui hän itseksensä, "kyllä siinä kerjäläisen rahoiksi, voinhan niillä saada itselleni kunto vaatteet, ja eipä nämätkään ryysyni ole vielä aivan pilalla. Kyllä kai luulevat minun nämät rahat varastaneeni, jos ne jollekulle näytän, mutta voinhan siltä olla huoleton, olenhan ne rehellisesti saanut kaikki—kaikki paitsi tuon kymmenen penniä—taitais olla paras jos heittäisin tuon tuulen tietä."—Matti katseli rahaa, kierteli sitä käsissään, oli jo heittämässä, mutta vetikin kätensä takaisin, ja pisti sen takaisin taskuunsa. "Mitä hassuttelen," mutisi hän, "eihän asia sillä parane, jos suotta aikojaan rahan hukkaan."—Muuten ei tämä rahan varkaus ole ainoa konnan työ, mitä tehnyt olen—ajatteli hän—on niitä muitakin yhtä pahoja—pahempiakin.—Nyt lähden Kantalaan, päätti Matti, siellä kukaties saan näyttää mihinkä kerjuupoika kelpaa, ja jos minua ei siellä suvaita, laputan toiseen seutuun. Kantalan isäntä istui asuinrivin roussilla, jutellen muutamain miesten kanssa, kun Matti rohkeana, päättävänä, asteli esille. Ojentain kättä tervehteli hän kaikkia läsnä olevia, samalla ilmottain, että hänelle olisi isännälle kahdenkeskistä asiaa. Isäntä vei Matin kammariinsa ja siellä alkoi Matti pulma:

"Tunnette kai, hyvä isäntä, vielä Luisulan Matin? Olihan teidän määrä minua kerran kyyditä pitäjälle huutoon pantavaksi. Mutta minä en mielestäni tykännyt koko asiasta ja pötkin pakoon. Siitä asti olen juossut ympäri maata oikeen kelpo tavalla, herrana kerjäläisenä, ja pitänyt oikeata Joutilas-Matin Joulua. Mutta äsken juolahti mieleeni, että taitais olla paras jättää jo kerrassaan koko juoksut ja ruveta työmieheksi, ja nyt kysyn teiltä: voisitteko koetteeksi ottaa työhönne tämänlaista poikaloikkaria?"

Kantala katseli terävästi tuota rohkeaa puhujaa ja sanoi vähän mietittyänsä: "silloin kuin karkasit olin päättänyt ottaa sinun kasvatikseni, mutta nyt en tiedä."

"Jos olisin sen tiennyt, enpä olisi käpälämäkeen lähtenyt; mutta mitäs te olisitte tehneet semmoisella nulikalla kuin minä silloin olin? Vaan nyt minä voin tehdä työtä niinkuin muukin. Kyllähän minä jo maailman kulkijanakin voisin kiertää klopoja työstäni, mutta minä mielittelisin kotia, en viitsisi enää olla kulkukoiran tavoin joka tuulen ajeltavana."

Vähän ihmeissään katseli Kantala tuota omituista poikaveitikkaa: hän huomasi heti, että hänen edessään oli järkevä olento, jolla oli enemmän elämän kokemusta kuin kymmenellä muulla tuon ikäisellä, ja hän sanoi hetkisen aprikoittuaan: "Saat koetteeksi jäädä taloon, jos lupaat olla siivolla."

"Kyllähän muuten lupaan siivolla olla, mutta tämä läpi tässä nenäni alla on toisinaan niin huonossa kunnossa ett'en voi sitä täydelleen hallita, ja silloin tunkee sieltä ilmoille semmoisiakin sanoja, jotka eivät kaikkein mielestä kuulu aivan kauniilta."

"Sitäpä juuri pelkään, että olet maailmalla oppinut paljon huonoja tapoja ja olet semmoisena pahennukseksi toisille nuorille."

"Tämä saattaa olla turha pelko, kyllä sitä maailmalla oppii vähäisen jokalajia: jos oppii paljon pahaa, oppii siellä hitusen jotakin parempaakin ja kaikkihan ne ovat hyvät tarpeen aikana."

"Mutta minä luulen, että on menneet vanhatkin opit, kuinkahan esimerkiksi lienee lukutaidon laita, ethän ole ollut lukusijoilla moneen vuoteen."

"Vähänpä sitä lukusijoilla lukemaan opitaan; muuten luulen siinä konstissa toimeen tulevani ja kestäväni ankarampaakin arvostelua, kuin lukusijoilla on tavallista."

"Jää sitte taloon niinkuin tahdot, minä toimitan sinulle päivällistä, ja huomenna saat koettaa miltä työnteko tuntuu."

"No sitten se sujuu kaikki niinkuin käsi hihaan—mutta vartokaas, minä annan teille täältä muutamia klopoja noin viisitoista markkaa, niillä pyydän hankkimaan minulle vaatteita, sillä nyt kun muutan ammattia, ei enää ole sovelias julkisuudessa käyttää vanhaa viskapukua."

Kantala katseli rahoja, sitten katsoi hän terävästi Mattia silmiin, joka jatkoi: "Varastanut, arvelette kai? Ei maar' olekkaan yhtä kirpun kipenää varastettua—täällä on taskussani varastettu kymmenpenni, mutta se onkin kaikista suurin varkauteni."

Kantala katseli rohkeaa puhujaa. Hän on joko rehellinen tai tavattoman hävytön, päätti hän.

Matti kävi tupaan talonväkeä tervehtimään. Sydämmensä tykytti tavallista rajummin, kun hän kohtasi entisiä lapsuuden tovereita, hän tuli melkein ujoksi, sanattomaksi, tervehtiessään Kantalan lapsia.— Olipa jo viidettä vuotta kulunut siitä kuin Matti oli nähnyt tuttuja kasvoja, hän oli sillä aikaa paljon muuttunut ja samassa määrässä oli Kantalan lapsetkin muuttuneet, mutta oli siinä kuitenkin vielä jotakin tuttavan tapaista, joka mieleen toi monta himmeää entis-ajan muistoa.

Samana sunnuntai iltapuolla oli Matti jo perehtynyt talon aloihin, niinkuin olisi vuosikansia siellä ollut, koki hän sentään olla jotenkin alallansa ja puhua tavallista vähemmän.

Kantalassa oli riihi rakennettavana ja sinne läksivät miehet maanantai aamuna; sinne sai seurata Mattikin, puita kuorimaan, niinkuin isäntä sanoi. Mutta kaikkein ihmeeksi osoitti Matti pian voivansa kirvestä käyttää muuhunkin, eikä vaan pelkkään kuoren kiskomiseen.

Ja pian tulikin hänestä oikia mestari, hänellä niitä oli kymmenittäin kaavoja mielessä, hän muisti tarkkaan, mitenkä siinä tai siinä paikassa rakennettiin, ja semmoinen sanottiin olevan hyvä. Ja sitten tuumittua ja aprikoittua päätettiin Matin neuvo aivan käytännölliseksi ja tehtiin sen mukaan.

Ylipäätään oli Matti tyytyväinen oloihinsa Kantalassa ja työskenteli ihmeteltävällä taidolla, mutta toisinaan tunsi hän kuitenkin kiihkeätä halua palata entiseen elämäänsä. Silloin oli hän laiska ja välinpitämätön, teki kureja ja lauleli rivoja lauluja. Mutta ei hän sentään todella aikonut paikkaansa jättää, vaan palasi, hetkisen laiskana loiroteltua, taas työhönsä. Kantalan lapset, jotka olivat samalla ijällä kuin Mattikin, kohtelivat häntä ystävällisesti ja sepä olikin paras vetovoima, joka pidätteli häntä paikallaan, sillä hän tiesi, että vaikka maailmalla löytyykin jokalajia muuta, puuttuu siellä kuitenkin ystävyyttä.

Matti sai pian ruveta koulumestarin virkaan, opettaa talon lapsia kirjoittamaan, ja tämä olikin hänelle hupaisin toimi, siinä hän hääräsi paperilappujen kansa, kirjoittain mallia ja laskien sukkeluuksia yhtenään. "Piirustappas, Elsa, tuohon juuri tuolla tavalla—kyllä se käy laatuun—onhan sinulla sormet kuin hienoimmalla Helsingin röökynällä—ja Iivari kirjoittaa jo melkein paremmin, kuin minä; mutta sopivampi hän olisikin tähän korkiaan koulumestarin virkaan, kuin minä, täysin palvellut kerjäläinen—ahaa! nyt piti tehdä ässää, mutta kävi liika rässää, sitten tulee kaksi äätä, ennustamaan poutaista säätä."

"Olisi parempi, jos olisit vähemmällä höperöittemisellä," sanoi Iivari, hieman suuttuneena."

"Niin kai, mutta Kangasten Toponen sanoi minun leukani olevan sitä sorttia kalua, että sen täytyy aina häälyä, muuten se kuivaa ja kräpistyy, niinkuin vanha kenkäraja."

Sitten täytyi Iivarinkin vähän naurahtaa ja hupaista se oli kaikille.

Vaikka Matti kotonakin oli suulas ja vallaton, osasi hän kuitenkin hillitä itseänsä; mutta, päästyään ulommaksi kylän vallattomain veitikkain seuraan, oli hän sama kerjäläis-Matti, kuin ennenkin. Silloin ei hänen ilveillään ollut mitään rajaa, ja hän oli valmis mihinkä konnankuriin tahansa. Tällaisena oli Matti aivan mukavana aseena kylän hurjille pojille, nämät häntä ärsyttivät pilkkaamaan ohikulkevia ja tekemään kaikenlaisia kureja ihmisille, puolustaen häntä, jos pahoin kävi.

Mutta rupesipa Matti kuitenkin vähitellen huomaamaan, ett'ei ollut miksikään kunniaksi olla veitikkain ärsytettävänä ja kyläkunnan komelina ja sitämyöten rupesi hän siivommin oleskelemaan.

Toisena kevännä tuli Matin mennä rippikouluun. Hän oli nyt jo entisestään paljon muuttunut, monta pahaa tapaa jättänyt. Eikä hän enää koskaan tuntenut halua lähteä maailmaa kulkemaan, olipa hän nyt jo kunnollinen renki, ja hänellä oli koti ja ystäviä.—Eikä hänelle kukaan ikäisistään piisannut, ei työnteossa, eikä muissakaan konsteissa. Olipa papit lukusijoillakin sanoneet häntä parhaaksi lukijaksi ja ihmetelleet, mitenkä hän maailmalla niin oli edistyä voinut.—Ja kylläpä hän sen tiesi itsekkin ilman kenenkään sanomatta—ja osasipa hän muutakin, ei ainoastaan lukea, osasi enempi, kuin joku arvokkaampikin mies. Tämmöistä tiesi Matti itsestänsä ja hän kohosi omassa mielessään puolta suuremmaksi—miksi ei hänestä voisi tulla vaikka mikä—mikäpä hänelle olisi mahdotoin?—Talonisäntä—vaikkapa herrasmies—miksipä ei?

Hyvästi puetettuna, iloisena ja rohkeana, sekä varmana hyvästä taidostaan, kävi Matti rippikouluun, ja hän ajatteli; mahtaneeko olla kylläkin monta, jotka lukevat paremmin, kuin hän.

Samalla kertaa kävi Kantalasta rippikouluun toinenkin henkilö, talon tytär, Elsa. Tämä ei ollut niin rohkea ja varma taidostaan, vaikka kyllä hänkin oli kunnollinen lukija ja tarkka tyttö. Elsa oli ujo, hiljainen tyttö; ensi aikoina joutui hän hämilleen aivan kohta, jos pappi vaan katsahtikin sinne päin, ja aina hän pelkäsi, kuinka tuon Matin käynee, joka aina esiintyi niin tavattoman rohkeana, vieläpä teki pieniä kujeita ihan papin nenän edessä. Mutta olihan Matti etevämpi kaikkia muita poikia; ainahan hänellä oli vastaus valmiina, jos vaikka mitä kysyttiin, ei hän koskaan joutunut hämille. Ja kaikissa leikeissä sitten, eihän niissä Matin kanssa kukaan piisannut likimainkaan, hänellä niitä oli konsteja kymmenittäin, eikä toiset tienneet muuta kuin ihmetellä. Ja ainahan oli Matti valmis auttamaan, jos ketä vallattomat kiusasivat—ja sitten tuo tapaus tuolla peltotiellä: siellähän Elsa joutui pahaan pulaan vallattomain poikain kanssa—yks kaks, oli Matti paikalla ja ojissa kieriskelivät vallattomat.—Eikä nuot tuommoiset tapahtumat olleet ollenkaan vähäpätöisiä viidentoistavuotiaan tytön mielestä, ne kohottivat tavattomasti Matin arvoa hänen silmissään.

Matti puolestaan olisi ollut valmis vaikka tuleen juoksemaan Elsan puolesta, niin paljon hän piti tuosta hiljaisesta tytöstä. Joka vaan hiukkasenkin loukkasi Elsaa jollakin tavalla, ei jäänyt Matilta kostamatta, siitä sai olla varma, vaikka ei kosto aina ollutkaan aivan ankaraa laatua.

Rippikoulussa voitti Matti itselleen monta hyvää ystävää, mutta samalla ei puuttunut kadehtioitakaan. Harmitti se monta upeaa talollisen poikaa, kun hän, tuo mökin poika ja kerjäläinen, kulki aina kaikkein etupäässä ja joka paikassa tunkeutui etevämmäksi muita. Senpätähden ei sivullapäin puuttunut puheita "kerjäläisloikkarista ja Luisulan Goljatista," niinkuin muutamat Mattia pilkalla nimittelivät. Sattuipa Mattikin joskus kuulemaan noita nimityksiä ja silloin alkoi ankara prosessi, joka toisinaan kävi niin pitkälle, että tuli Kirkkoherran tutkittavaksi. Silloin sanoi Matti rohkeasti, ett'ei hän suvaitse mitään outoja liikanimiä, eikä ole mikään kerjäläinen enää, jos sitä ennen onkin ollut.

Oli lauantai-ilta Heinäkuussa, aurinko läheni jo laskuaan, kylän karja palasi laitumelta, ilma oli lämmin ja tyven. Matti istui kivellä kujan vieremällä suitset kainalossa, hänen piti mennä hakemaan hevosta, jolla sitten Elsan kanssa huomen aamulla kirkolle ajaisivat, nauttimaan ensikerran Herran ehtoollista.—Tuollahan se tuli Elsakin, karjaa ajaen, keveänä, viehättävänä.—"Kiiruhdas vaan, että ehdit kotia kylpemään," sanoi tuo kaunis tyttö hymyillen tuttavasti.—"Annas kun levähdän, olen hieman väsyksissä," vastasi Matti.—"Olet väsynyt, kuka sitä ikänä on Matista kuullut? Sinä teet niin liika paljon työtä, ei sinun pitäisi tehdä niin paljoa!" sanat lausuttiin hellällä osanottavaisuudella, ja sitten poistui tyttönen.—Matti katseli hänen jälkeensä, siksikuin hän katosi näkyvistä karjoineen, sitten oikasi hän jäseniänsä ja puhui itseksensä: "Väsyksissä minä, miks'en? eihän ole helppoa riistää voittoa täysin varttuneilta miehiltä—ei—mutta peräksi en anna, en totta vie—minä tahdon olla jotakin, jota ei kaikki poikanulkit ole; he saavat minua vieläkin ihmetellä!—Mutta mitä on kaikesta etevyydestäni, olenhan köyhä rotta, äskeinen kerjäläinen, siihenhän katoovat minun kaikki etevyyteni!—Hm, olempa kyllä nähnyt, mikä maailmassa on todella arvokasta.—Ajat muuttuvat, tiedän mä, mikä ennen oli sopivaa, ei enää pian olekkaan. Niin kauvan, kuin ollaan lapsia, ei tehdä niin tarkkaa eroitusta renkipojan ja talollisen lapsen välillä—mutta sitten alkaa toiset ajat, luulen minä.—Hm, kuka tietää, missä olisin ilman tuota tyttöä, hänen ansionsa se on, että olen tämmöinenkin mies, kuin olen.—Ha, ha, ha, lapsi? neljäntoista vuotias nulkki.—Eipä kukaan käsitä mitä tuommoinen nulkki voi ajatella, varsinkin jos se on laajalta haistellut mailmaa.—Mutta vielä on aikaa —vasta on vuosia viisitoista—eikä häntä minulta helposti riistetä, ei!"

Tavallista vakavampana hääräsi Matti sunnuntaiaamuna hevoisensa kanssa Kantalan pihassa, hän tutkisteli ja tarkasti jokaista hihnaa ja solkea valjaissa, odotellessaan Elsaa, joka vielä sisällä viipyi. Viimein tuli tämä, silmät itkusta punaisina, saatuaan monta neuvoa ja sydämellistä sanaa läksiäisiksi. Matin mielessä liikkui tuhansia tuumia ja aatteita: hän kyllä tunsi ja tiesi tämän päivän tärkeyden henkisessäkin suhteessa, sillä rippikoulun ajalla oli hänkin ruvennut ymmärtämään Jumalan pelkoa, mutta samalla lensi hänelle mieleen koko edessä oleva tulevaisuus, uusina ja yhä uusina kuvina, jotka syntyivät, kasvoivat ja haihtuivat aivan vallattomasti.—Ja sitten kirkossa: hän vastaili kyllä raikkaalla, selvällä äänellä ja teki lupauksensa täydellä todella ja hyvillä aikomuksilla—mutta sitten tahtoi taas ajatus lentää omia teitänsä. Oli yksi henkilö kirkossa, jota hän ei voinut olla muistamatta—hänen täytyi aina useasti katsahtaa sinne päin, jossa tuo oli—hän ei olisi sitä oikeastaan tahtonut, hän olisi tahtonut ajatella ihan toisia asioita, mutta ei käynyt laatuun.

Yhä edelleen palveli Matti Kantalassa, hänestä oli nyt jo sukeunut ihan toisenlainen olento, kuin hän oli tullessaan. Tosin oli hän nytkin vielä toisinaan aika veitikka, mutta tämä veitikkamaisuus oli ihan toista laatua, kuin ennen kerjuupoikana. Pois oli jäänyt tuo raaka ilveilevä puhetapa ja irvistävä kerjäläis-naama, ja Matista oli tullut miellyttävä iloinen poika. Kantalassa pidettiin häntä kuin omana poikana; alusta aikain oli häntä lemmellä kohdeltu, niin että hän todella tunsi olevansa kotona. Ja juuri tuo kodin hiljainen lempeys se oli, joka niin pian tasoitti hänen rajun, pilaantuneen luonteensa, ja herätti hänen paremmat ominaisuutensa täyteen eloon. Yhä suuremmassa määrässä voitti hän isäntänsä ja kotoväkensä luottamuksen, sillä vaikka vielä aivan nuori, oli hän harvinaisen tarkka ja taitava, käsitti erinomaisen pian kaikki asiat, joten voitiin sentähden uskoa hänelle mikä toimi tahansa. Kantalan isäntä oli itsekseen hyvillään, kun oli saanut noin erinomaisen miehen ja aikoja myöten aikoi hän Matille hyvästi palkita.—Mutta eipä kukaan tuntenut niitä tuumia, joita Matti päässään hautoi, kun hän usein miettivänä yksinänsä istui. Silloin ajatteli ja mietti hän mitenkä parhaiten, kunniallisilla keinoilla, voisi vähässä ajassa ansaita rahaa, ja hän päätti, että renkinä ollen voidaan sitä ansaita aivan vähän.—Ja rahaa, sitä hänen nyt kaikessa tapauksessa piti saada, vieläpä runsaasti—hänen täytyi pyrkiä ihan toisenlaiselle asemalle, kuin missä nyt oli—muutoin ei kävisi hyvin.— Elsa hänen piti joskus saada, sen hän tunsi koko olennossaan—vaan tällä asemalla ei sopinut—olipa hyvä, että oli vielä runsaasti aikaa. —Hei kyllähän maailmassa oli rahoja!—ja kyllä hän oli mies niitä sieltä ulos kiskomaan; eihän tarvittu kuin joku tuhat.

—Kyllä Elsa hänestä piti, sen hän näki aivan selvään, ja siinä se oli koko temppu—rohkeutta vaan!

Se oli kyllä totta, että Elsa piti Matista enemmän, kuin yhdestäkään muusta olennosta; eihän tyttö sitä niin aivan käsittänyt mistä se tuli, kun tuo Matti oli hänestä paljon rakkaampi, kuin veljensä, rakkaampi, kuin kaikki muut, ja sentään tunsi hän jommoistakin ujoutta; eipä hän oikeen vapaasti voinut Matin kanssa puhua, tuskimpa silmiinkään katsoa.—Ja sitten kerran syksypuoleen ilmoitti Matti hänelle, että hän aikoi lähteä maailmalle ja kysyi, mitä hän siihen sanoisi—no luonnollisesti hän kielsi, oikeen itkien pyysi jäämään. Mutta silloin selitti Matti, että hän juuri hänen, Elsan, tähden katsoi paraaksi lähteä ja, että juuri siinä tapauksessa, jos Elsa hänestä pitäisi, oli tuo tarpeellista.—Lopulta alkoi Elsakin hiukkasen asiaa käsittää, ja täytyi hänen myöntää Matin olevan entistäkin viisaamman ja paremman. Vaan eipä hän ollut ennen ajatellut mitään—nyt sinne nuoreen tytön sydämmeen tunkeutui tuhansia uusia ajatuksia; ne saattoivat rinnan raskaasti aaltoilemaan, pusersivat kyyneleenkin silmästä.—Sitte hän lupasi vuottaa vaikka koko ikänsä—lupasi vielä paljon muuta sellaista, jota nuori kuudentoista vuotias tyttö voi luvata.

Sitten se tapahtui jonakuna kauniina syyspäivänä että Matti ilmoitti isännällensä, aikovansa taas lähteä mailmalle.

—"Hullunako nyt olet?" Kantala sanoi, "joko nyt taas mieles tekee vanhaan ammattiis?"—"Ei maar juuri," vastasi Matti, "mutta onhan niitä toimia muitakin."

—"Mikä sinun on sitten meillä hätänä?"

—"Ei mikään, täällä on hyvä kaikin puolin, mutta minä en aijo jäädä rengiksi koko ijäkseni,—ylöspäin, paremmalle asemalle, se on aikomukseni—mutta siinä ennen kaikkia tarvitaan rahoja, ja juuri noita lähden mailmalta haalimaan."

—"Luuletko sitten sieltä niitä niin saavasi, jos et juuri aivo varkaisiin ruveta?"

—"Varkaisiin! sen sanan olisitte voineet jättää pois, mikään ei oikeuta teitä tuota lausumaan—mutta neljän vuoden aikana kerjuulla käydessäni, ehdin katsahtaa vähän joka paikkaan ja silloin luulen huomanneeni, että hiukkasen järkeä käyttämällä voisi jotakin ansaita!— no niin! luulen kykeneväni vähän sinne ja tänne, vaikka katon harjalla kiikkumaan."

—"Voit tehdä mitä tahdot, vaikk'en minä sinun tuumias oikeen hyväksy."

—"Hm, mutta ettehän taitaisi hyväksyä, jos joku renkipoika tulis tytärtänne kosimaan, varmaankin olisi vanhalla pohjalla oleva talollinen suotuisempi."

—"Mitä riivattua semmoiset tähän kuuluu?"

—"Kuuluu ainakin sen verran, että edellistä pidetään paljon huonompana olentona kuin jälkimmäistä, vaikka se useasti onkin aivan väärin."

Sitä sitten Kantala toisinaan itsekseen ajatteli, että mitähän Matti noilla kosiomiehillä tarkoitti,—jotakin liikkui tuon poika klopin kallossa?

"Taitaa se niinkin olla, että noilla suurilla työpaikoilla voi enempi ansaita, kuin rengin palkan," sanoi Kantala kerran Matille, "mutta tavallisesti nuot rahat menevät kaiken maailman teitä, eikä miehelle jää muuta, kuin tyhjät känsäiset kädet oljelle."

"Niin kyllä," vastasi Matti, "helpostihan se menee työmiehen palkka, jos sen kanssa huolimattomasti menettelee; tavallisesti ovatkin vapaat työmiehet hurjia, ajattelemattomia veitikoita, joilla ei ole mitään tarkoitusperää, jota kohden pyrkisivät ja niin elävät he päivästä päivään, sen mukaan kuin Kaasi kannattaa."

"No luuletko sinä sitten olevasi toista sorttia?"

"Luulempa niinkin, minä aivon ansaita ja säästää, sillä minulla on jommoinenkin tarkoitusperä, johonka pyrin, ennenkuin tulen aivan vanhaksi äijäksi.

"Olleekohan tuo kylläkin korkea?"

"Eipä mitään—ainoastaan semmoinen, että uskaltaa ihmisten kuullen jotakin sanoa."

"Etpä sinä nytkään ole liian arka sanoissasi."

"Empä niin: mutta se on samallaista, kuin jos joku uhkarohkea, hävytön soittaisi pahaa kellorämppää toisten keskustellessa, kukaan ei pidä mitään tuommoisesta äänestä, vaikka se jotakuta saattaa hiukan naurattaa."

Sitten syksyllä pisti Matti kapineensa kokoon ja läksi, liikutetulla mielellä, kiitellen talonväkeään. "Minä lähden vaan työhön," sanoi Matti, "täällä on minun kotini, missään muualla en voi niin elää, kuin täällä."

—"Ei tainnut olla vahingoksi, vaikka Matti menikin pois," sanoi Kantalan emäntä kerran salavihkaa miehelleen, "Elsan on usein silmät itkusta punaiset, hän piti Matista tavattomasti—Herra ties' mitä siitä olisi aikaa myöten voinut tulla."

"Meni se, ja saattaa se palatakkin," mumisi Kantala itseksensä; hänellä oli vieläkin mielessä nuo kaksi kosiomiestä.

—"Joka kerran kulkuri on, niin kyllä se kulkurina pysyy," tuumasivat useat, kun kuulivat Matin lähteneen Kantalasta.

V.

Samana syksynä, kun Matti Kantalasta lähti, tuli Anna palvelustytöksi Tapalaan. Pestirahansa oli hän viimeiseen penniin antanut reppuryssälle, ja saanut yhtä ja toista koristusta, jotka nuoren tytön silmiä huikaisevat. Mutta aivan riittämättömät olivat nuot rahat olleet, nytkin vielä oli hän paljon jäljellä, ei hänellä ollut vielä puoliakaan niistä kaikista, mitä vanhemmilla palvelustytöillä ja muilla varakkaammilla oli. Täytyi siis vartoa kärsivällisesti seuraavaan syksyyn, joka oli tuova lisää.

Tapalan isäntä oli toiskertaan naimisissa; ensimmäisestä avioliitosta oli hänelle ainoastaan yksi poika, joka jo oli nuorukais-ikään ehtinyt, toisesta sitävastoin oli useampia pienokaisia. Tapalan haltijat kokivat ainakin ulkopuolisesti olla hyvin jumalisia ja näyttäytyä muita paremmiksi. Emäntä oli tuolta toisesta päästä kylää, erään talon tätityttäriä. Parhaalla ajallaan ei hänen ollut onnistunut päästä naimisiin, vaikka oli rahojakin, meni jo kolmaskin kymmen eikä vieläkään tahtonut kuulua kunnollista kosijaa. Näin isolla ijällä ei enää oikeastaan sopinut nuorten tyttöin seuroissa käydä, eikä ne hänestä juuri paljon pitäneetkän. Mutta sitte tapahtui kuitenkin se ihmeellinen seikka, että Tapalan isäntä kosi häntä emännäksensä. Nyt se vihdoinkin jäi tuo vihattu tädin kölli ja vaihtui kauniilta soivaan emäntä nimeen.

Annaa ei isäntäväen hurskauden maine oikein miellyttänyt, mutta kun talo oli ihan keskellä kylää, arveli hän siellä sentään aikojen kuluvan—ja sitten oli toinenkin palvelustyttö ja pari, kolme renkiä. Eihän siinä isäntäväen jumalisuus paljon haitanne, arveli hän.—Eikä se jumalisuus sitte ollutkaan niin aivan ankaraa, eikä todellista laatua, ainoastaan silloin tällöin tuli isännälle, tai emännälle, propeteeraumisen aika, niin kuin Anna sanoi, ja tämä tuli ainoastaan silloin, kuin ei asiat menneet mielenmukaan, silloin sai kuulla osansa itsekukin, nähdä minkälainen oikeastaan oli.—Pianhan Anna mukautui uusiin oloihinsa, hänellä oli nyt paljon enempi raskaita tehtäviä, kuin Ketolassa, mutta mitäs siitä lukua; olihan täällä kylässä kuitenkin kymmenenkin vertaa hauskempaa, täällähän alinomaa sai olla nuorten, iloisten ihmisten seurassa, ja sitäpä hän juuri hartaimmin halusikin. Anna oli ikäänkun laululintu; tanssien ja laulellen teki hän työnsä, tuokiossa oli hän lentänyt naapuritaloon ja sieltä takaisin, mikään ei voinut häntä paikoillaan pidätellä. Kyllä hän toisinaan sai toriakin juoksemisestaan, mutta siitä välitti hän aivan vähän ja eli vaan omalla tavallansa.—Kunnon palvellustyttö hän oli ja toimitti hyvin tehtävänsä, sen sanoi Tapalan emäntäkin. "Mutta," lisäsi hän, "hän on semmoinen maailman riekko, niinkuin ne nuoret valitettavasti tähän aikaan ovat; aivanhan ne rientävät suin päin kadotusta kohden!"

Sunnuntaisin, silloin kuin ei kirkossa ollut, istui Tapalan isäntä silmälasit nenällä pöydän takana; siellä lukea pahtoi hän hikipäässä raamattua. Nuoruudessaan oli hän ollut huononpuoleinen lukija ja nyt vanhempana ei hän enää tullut sen paremmaksi, vaikka usein harjoittelikin. Hänen lukemisensa oli kankeaa ja vaikeasti ymmärrettävää, joka teki kuulijaan väsyttävän vaikutuksen.—Emäntä istui tuolilla pöydän vieressä, häälytellen ruumistaan, ja siinä täytyi istua palvelustytöistäkin sen, jonka vuoro ei ollut olla kirkossa.— Nämät olivat tuskallisia hetkiä Annalle, ei sen vuoksi, ett'ei hän olisi raamatun lukemista kärsinyt, vaan sen yksitoikkoisuuden tähden, joka vallitsi tässä seurassa, ja josta ei ikänä tahtonut tulla loppua. Isännän lu'usta ei hän kuullut niin mitään, sydän oli täynnä synkkää levottomuutta, jopa kiukkuakin.—Viimein kuitenkin kuului kulkusten kilinä kirkkotieltä, ja isäntä taukosi lu'ustaan.—Silloin aloitti emäntä pienen puheensa, joka tavallisesti kuului näin: "Niin, niin ihmisparat, niin sitä siinäkin sanottiin, niin se on pahaa ja syntistä maailman lopun edellä, ja kyllä siitä loppu tulee jo tuohon käteen, niinhän se kuului." Emäntä tosin ei enää muistanut sanaakaan, miten se kuului, sillä hän oli jo hyvät tuokiot taistellut unen kanssa, mutta, että mailman loppu oli ihan tulossa, sen hän tiesi muuten.

Ja tiesipä Annakin että tuskan hetket nyt olivat mennyttä ja iltapuoli oli iloa ja vapautta, ja elämä tuntui taas niinkuin keväinen päiväpaiste.

—Tuli sitten kesä monine hauskoine huveinensa; tanssittiin ulkona kedoilla, leikittiin ja lauleskeltiin. Koko kylän nuoriso olivat Annan ystäviä, sillä hänen iloinen viehättävä luonteensa miellytti jokaista.

—Sulosilmäinen, punaposkinen, soleva ja notkea kuin nuori vesa, hyväsydämminen, lempeä ja iloinen, semmoinenhan se oli Anna, sellaisiahan niitä tapaa useampia palvelustytöissä. Ken tietää kuinka suuri aarre löytyisi tuollaisessa hempukassa? Arvattavasti voisi tuollainen olento tehdä onnelliseksi miehen, joka todellisella lemmellä osaisi sitä hentoa kukkaa kohdella. Mutta aivan pienessä ajassa saattavat olot muuttua kokonaan toisiksi ja iloisesta, viehättävästä tytöstä saattaa pian tulla kurja, maailman hylkimä raukka.—Salainen vaara väijyy lempeän illan hämärässä, esiintyy niin kauniissa viattomassa muodossa, hetkessä valloittaa se nuoren, ajattelemattoman tytön sydämmen ja silloin käy, niinkuin nuorten palvelustyttöin niin useasti on käynyt.

—Tapalassa, niinkuin tiedämme, oli tuommoinen mieheksi varttuva poika; lapsuudessaan oli hän vallaton velikulta, teki kaikenlaisia pieniä pahoja kyläläisille, jotka arvelivat: pojasta mahtanee tulla aika koira maailmaan. Mutta kuinkas kävikään; jo rippikoulun ijällä näytti Samulin luonne kokonaan muuttuvan; pian oli hän samalla mielellä, kuin Tapalan haltijatkin, rupesi paheksimaan nuorison syntielämää ja puhui kauhulla heidän kujeistansa.

—Eipä hän sentään malttanut pysyä vuoteellansa, kun kesä-öisin kuuli nuorisojoukon laulua kylän raiteilta, hän hiipi akkunan pieleen, tirkisteli ulos, ja pian oli hän ovesta pihalle pujahtanut. Sitten seurasi hän tuon vallattoman joukon jälkiä, tunsi halua käydä seuraan, vaan pelkäsi siitä tulevan pahan kolauksen hyvälle maineellensa.

Tuli sitten joku arki-yö, eikä kylässä kuulunut olevan nuorisoa liikkeellä, eipä nuo alati voineet yötä päivää valvoa, silloin tuli Samuli entistä levottomammaksi, käänteli ja väänteli vuoteellaan. Ja kun arvasi talonväen nukkuneen, pisti hän takin päällensä ja pujahti ulos.

Niinkuin pahaa aikova rikoksen tekijä hiivi hän salaa kylän nurkissa, kurkisti tuon ja tuon pirtin takaa, eikö ketään olisi näkyvissä ja jos silloin sattui näkemän jonkun, pakeni hän kuin pahin varas.

Ensi alussa palasi hän takaisin, hetkisen viivyttyään, ja nukkui vuoteellensa, mutta kohta ei hän enää niin pian palannutkaan, hän oli öisillä retkillään saanut rohkeutta toimintaansa.—Nuori pulska poika, varakkaan talon perillinen, semmoinen on jotakin suurta nuoren piikatytön mielestä; jos semmoinen ihailtava sankari kolkuttaa aitan ovea, olisipa hulluutta olla avaamatta. Ja silloin syntyy tuhansia iloisia toiveita; tuo rikas nuorukainen on niin lempeä, niin uskollinen ja hyvä, kyllä se nyt muka todella rakastaa ja siitä seuraa loistava tulevaisuus—nyt sitä on toivo päästä talon emännäksi, nyt ne kerrassaan jäävät palkkapiian ja mökin muijan päivät.

Pian oli Samuli noihin öillisiin retkiinsä niin tottunut, että hän aivan harvoin pysyi koko yötä kotona. Ajan pitkään ei tuo tietysti voinut täydelleen pysyä salassa, olipa yksi ja toinen nähnyt Samulin nurkissa juoksentelevan. Sitä ei ensinnä oikeen uskottu, mutta vähitellen muuttuivat nuot huhut varmaa varmemmiksi. Mutta kauvan aikaa osasi Samuli monen tekosyyn nojalla itseänsä puolustella.

Ensi alusta oli Samuli halulla silmäillyt talon uutta kaunista piikatyttöä, mutta Anna näyttikin hänestä aivan vähän välittävän, haki vaan iloisia seuroja ja lauleli huolettomasti. Eikä Samulin ensimmäiset kokeetkaan näyttäneet luonnistavan, Anna vaan karttoi häntä entistä enemmin.—Jotakin salaista vastenmielisyyttä tunsi Anna ensi hetkestä Samulia kohtaan ja kun hän huomasi, miten tämä usein kahdenkesken koetti häntä imarrella, hän melkein peljästyi.

—Kyllähän Anna jo vuosikaudet oli kuvitellut itsellensä tulevaa sulhoansa, mutta ei nuot kuvitelmansa koskaan ulottuneet renkipoikaa, tai käsityöläistä ylemmäksi, ja, kun hän nyt huomasi, että Samulilla oli jotakin outoa mielessä häntä kohtaan, pelkäsi hän ett'ei asiat olleet oikialla paikalla.—Mutta kun hän, päivän työtä tehtyään, illalla kävi vuoteellensa, ei hän voinut estää mieleen tunkeutuvaa ajatusta, että taitaisi se joskus tulevaisuudessa olla hyväkin, kun ei aina tarvitsisi niin kovin työskennellä, ja kyllä se sentään oli kelpo poika Samulikin. Tämä ajatus kasvoi kasvamistaan siksi, kuin se oli melkein yksinvaltiaana Annan sydämmessä.

—Kerran, kun hän eräänä iltana ajoi karjaa laitumelta, kohtasi hän Samulin, joka asettui hänen eteensä polulle ja pyysi kiihkeästi häntä seisattumaan. Ja sitten puhui ja vannoi tuo kiihkoinen nuorukainen niin paljon ikuisesta rakkaudesta, että Anna raukka joutui vallan ymmälle, eikä voinut virkkaa mitään. Hän riuhtaisi itsensä irti ja juoksi karjan perään. Mutta siitä asti oli hän täydelleen valloitettu ja muuttui kokonaan toisenlaiseksi, ei hän enää välittänyt niin paljon iloisista seuroista, ja jos joskus menikin senlaisiin, ei hän enää ollut sama kuin ennen. Poissa oli tuo vapaa ja hilpeä käytöstapa, joka ennen oli hänen omituisuutensa, iloinen hän tosin oli vielä, mutta ei samalla tavalla kuin ennen; jonkinlainen levottomuus näkyi hänen vilkkaissa silmissään. Uusia korioita hetuleita ilmestyi yhä enemmin hänen puvussaan, viimein koreat puikkorenkaatkin korvissa välkähtelivät—ja yhä ylpeämmäksi muuttui hän. Entiset ystävät ja palvellussisarensa ei hänelle enää oikeen seurakumppaneiksi kelvanneet, sillä olipa hän talonpojan morsian, ja tunsi itsensä siksi. Mutta silloin olikin jo astuttu siveyden rajain yli, hienot siveettömyyden taimet versoneet, taitavan kasvattajan hoidossa.

Oli taas keväinen sunnuntai-ilta, kylvöt ja muut kasvit olivat kauniilla oralla, joita maamiehet katselivat hyvillä toiveilla. Niinpä oli Kantalan isäntäkin katselemassa kylvöjään ja kohteli palatessaan Tapalan ukon, joka kanssa palasi pelloltaan. Siinä sitten, kaikenlaista jutellessa, sanoi Tapala muun muassa: "Meidänhän ne työt tahtovat jäädä vallan takapajulle, on liika vähän väkeä ja nekin niitä näitä lontuksia, nyt sitten vielä täytyy ajaa piikakin pois."

—"Ajaa piika pois, mistä syystä sitten?"

"Mistäkö syystä?—mistäs muusta kuin siitä, kun roisto on antanut itsensä pilata ja piankin ehkä saa lapsia."—

—"Jaa jaa, kyllä se on ikävä asia, kun tuollaisen kelpo tytön on käynyt niin pahasti, mutta eihän teidän kuitenkaan sovi tyttöä pois ajaa, teillä hän on paremmin kotonaan kuin muualla."

—"Meilläkö? minä en pidä huoria talossani, se on totinen tosi, miksi ei silloin totellut, kun monesti varoitin häntä juoksemasta kylässä syntiseuroissa, miksi ei totellut?"

—"Jaa jaa, mutta ehk'ette kieltäneet tarpeeksi monta kertaa; minä olenkin kuullut, että teidän oma poika on Annaa koreillut korvakelluttimilla ja kaikenmoisilla hetuleilla. Olisi ehkä aivan kohtuullista, jos Annasta tulisi talon miniä."

—"Ja luuletko sinä sitten meidän Samulin piikoja pitävän, joka on siivoimpia nuoria miehiä maailmassa."

—"Ei kerkiä kehumaan; yökoipari hän on ollut kauvan aikaa, vieläpä pahinta sorttia."

—"Valehtelet!" tiuskaisi Tapala suuttuneena.

—"Enpä sentään," sanoi Kantala vakavasti, "jos jätänkin jutuiksi, mitä olen muilta kuullut, on minulla kyllin omia silmin näkemiäni, tuskin on vielä viikkoa aikaa, kun omin käsin talutin hänen pois piikain makuuhuoneesta, koska pidin sopimattomana, että hän siellä kaiket yöt vetelehtii."

Tapalalla ei ollut mitään sanottavaa; vihoissaan lähti hän kotoaan kohden, ja vielä samana iltana täytyi Annan ruveta korjaamaan kapineitaan, ei ollut enää armoa vähääkään.

Koditonna, petettynä, hyljättynä, tuollaista ei Anna ikänä ollut tiennyt elämältä pelätä ja sempä tähden tuntuikin se kahta katkerammalta. Hän tiesi ett'ei hänellä enää ollut mitään odotettavaa petolliselta sulholtansa; nyt hän jo täydelleen käsitti, mikä tarkoitus oli Samulin lemmen lupauksilla. Ja kyllä hän oli noitten lupasten vakavuutta epäillyt alusta aikain, mutta ei hänessä ollut voimaa vastustamaan niitä monenlaisia houkutuksia, joita yhä uusia ilmestyi.

Kiukku ja häpeä astuivat nyt entisen iloisuuden sijaan, köyhyys ja kopiseva tyhjyys joka paikassa—Anna oleskeli yönsä ladoissa ja muissa ulkohuoneissa, ei taipunut hän pyrkimään kenenkään asuntoon, kenties ei oikeen uskaltanutkaan. Monta kertaa oli hän aikeissa itse lopettaa elämänsä, mutta ei hänellä sentään ollut rohkeutta toteuttaa aikeitansa, hän eleli siis vaan kurjaa elämäänsä ja tulevaisuus kuvautui vieläkin kurjemmaksi. Mutta eipä saanut hän kauvan tälläkään tavalla rauhassa olla; kyläläiset päättivät, että kyllä tuolla naisella varmaankin on jotakin pahaa mielessä, kun tuolla tavoin piilottelee, ja silloin rupesivat kylän akat jommoiseenkin vartijatoimeen.—Olipa kerran yksi niin rohkea, että rupesi Annaa julkisesti torumaankin tuollaisesta olosta, samassa lisäten; "Jos muuten tahdot, voit saada vähäksi aikaa sijaa minunkin pirttini nurkassa."—Mutta kyllä tiesi Anna, ettei kylän häijyimmän akan pirtin nurkassa ollut juuri hauskat oltavat; sentähdon pakeni hän, sydän entistä synkempänä. Hän juoksi vähän matkaa kylästä olevalle sillalle, ja päätti nyt varmasti lopettaa elämänsä, hypätä sillalta alas koskeen—hän seisattui käsipuulla, katseli virran juoksua ja kuulteli sen hiljaista kohinaa, mieleensä muistui lapsuutensa ajat Ketolassa, usein hän sielläkin oli katsellut pienoisen virran hiljasta kulkua, vaan aivan toisella mielellä, kuin nyt. Ja juuri tällä hetkellä iski mieleensä ensikerran ajatus; mitäs jos kävisin Ketolaan—nuo jäykät ihmiset olivat kuitenkin parhaimpia, mitä hän oli kohdannut maailmassa: ainahan ne puhuivat suoraa totuutta ja toimivat sen mukaan ihan toisin kuin maailmalla—miksi olikaan hän sieltä ollenkaan lähtenyt, olisihan siellä nyt hyvä—mutta mitenkäs hän voisi ja kehtaisi sinne mennä takaisin, josta hyvinä päivinään oli niin ylpeästi suotta-aikojaan lähtenyt?—Kyllä se oli vaikeaa.—Mutta tässä oli kysymys elämästä ja kuolemasta, tässä ei ollut tinkimisen varaa.— Ja miksi ei hän koittaisi kaikkia, ennenkuin käy lopettamaan nuoren elämänsä? Kauhistuneena tempasi hän itsensä irti sillan käsipuusta ja alkoi vakavasti astella Ketolan torppaa kohden.

—Ketola vaimoineen, poikineen palasi juuri työstä, kun he pihassa kohtasivat vaalean, surullisen näköisen Annan. Ihmetyksissään asettui koko perhe Annan ympärille seisomaan.—Tietämättä mitään lausua Anna puolestansa rupesi katkerasti itkemään, eikä voinut silmiinkään katsoa entisiä kasvatusvanhenpiansa. Viimein toki poikanen lapsen rohkeudella tarttui Annaa käteen ja sanoi, "tule Anna pirttiin!"

Siitä sitten pääsivät vanhemmatkin alkuun, kertoivat pojan sanoja ja kyselivät, miksi hän itkee.

Monen tuumimisen ja arvelun perästä, tuli vielä samana iltana päätökseksi, että Anna saisi jäädä torppaan. "Olisi vallankin hyvä", sanoi Jaakko, "jos pysyisit täällä enemmän aikaa, etkä kohta taas ensi tilaisuudessa lähtisi maailmalle hulluttelemaan."

Mutta Anna tiesi, että päätös oli päätös, joka pysyi, hän tiesi että hänellä taas oli koti, jossa sai elää miten tahtoi ja hän päätti taas ruveta elämään uudestaan.

Kylässä alkoi touhu ja hakeminen Annan katoamisen johdosta, luultiin hänen koettavan sikiötään salata: Toiset olivat hänen nähneet menevän joelle päin, ne luulivat, eikä syyttä, hänen koskeen hypänneen. Ja viikon päivät kesti tämänlaista levottomuutta, siksi kuin saatiin tietää missä hän nyt oli.

Tapalan Samuli käveli vaan pyhyyden hännystakissa, ei hän ollut asiasta tietävinäänkään.

VI.

"Heikkilä" nimellinen talo oli vähän matkaa kylästä peltojen takana; isäntänä siellä oli parhaassa ijässä oleva mies, ankaranluontoinen ja ahkera työntekijä. Renkeinä hänellä tavallisesti oli nuoria alaikäisiä poikia, joilla hän osasi teettää työtä kelpolailla, ja jotka palvelivat pienestä palkasta. Kuuli hän sitten, eräänä syksynä, että Mattilassa oli poika, joka sai huudosta vapautensa ja joka ei enää tulisi talossa eteenpäin olemaan. Mattilaan silloin läksi Heikkilän isäntä renkiä pestaamaan, toivoen saavansa hyvät kaupat. Mutta siellä selitettiin hänelle, ett'ei tuommoista poikakloppia kannata ensinkään ruokkia, eihän se mitään viitsi tehdä, eikä osaa, sitäpaitsi on se vielä luonnostaan tavattoman ilkeä—"ja" lisäsi Mattilan emäntä—"meillä häntä on hyvin kasvatettu ja opastettu, mutta se oli semmoinen vesa, ett'ei se mistään parantunut."—"Jaa jaa," mumisi Heikkilä, "taitaa kyllä niinkin olla, mutta ainahan tuon ikäinen poika sentään voi jotain toimittaa."—Heikko ja huono raasu, ajatteli hän sitte katseltuaan poikaa, ei totta tuommoiselle kannata kallista palkkaa maksaa.—"Kuules Jussi! etkös sinä tulisi meille rengiksi?" Jussi ei tiennyt mitä tähän oikein pitäisi sanoa—hänkö rengiksi? sehän oli aivan tavatonta.—"Niin voudiksi," ehätti Kalle sanomaan, "etkö nyt, tuhmikko kuule mitä Heikkilä sanoo? oivallinen se voudiksi onkin tuo meidän Jussi, sen minä takaan." Heikkilä naurahti hiukan, ja Jussi loi Kalleen kiukkuisen katseen vaan samalla itsekseen mumisi: "kyllä minä tulisin jos huolitaan."

"Kyllä minä huolin, mitäs minä turhia kyselisin," sanoi Heikkilä, "mutta sen tahdon ilmoittaa, että meillä tarvitsee tehdä työtä saantonsa mukaan, enkä minä nyt ensinnä voi sinulle suurta palkkaa maksaa. Vaan jos näytät mies olevasi, niin sitten lisään—tästä saat nyt hiukan pestin," jatkoi hän, antain Jussille markan rahan.—Se oli ensimmäinen markka, melkeimpä ensimmäinen raha Jussilla, ja hän katseli sitä mielihyvillään. Mutta siitäkin oli hänelle pian enemmän kiusaa kuin iloa, sillä heti karkasivat pojat hänen kimppuunsa, ihmettelivät, ja uhosivat tuota suurta aarretta. He tuumasivat, että mitenkäs se Jussi nyt uskaltaa maatakkaan panna, kun oli rengin pesti taskussa, kun ei hän nyt vaan rosvojen pariin joutuisi.

Ja muutaman päivän perästä rupesi Jussi hankkimaan talosta pois, ja silloin tuli Mattilaisille ankara laskeminen, mitähän tuolle annetaan myötä? Ei häntä sopinut alastoinna menemään panna, mutta ei sille olisi hyviä vaatteitakaan kannattanut antaa. "Niitä uusia vaatteita, jotka hänelle suvella ripillä käydäkseen tehtiin, en anna suinkaan, vaikka mätänis," sanoi Mattilan emäntä, "ne auttavat kyllä Iivarille." Jussi itki ja kyseli, mitävasten niitä sitten oli hänelle tehtykään, koskei niitä annetakkaan. Isäntäkin tuumasi jo antaa pojan saada vaatteensa, mutta silloin avasi emäntä taas kiljuvan kitansa, ja silloin oli rauhallisinta olla ääneti.

Huonoilla, melkeimpä ryysyisillä vaatteilla läksi Jussi Mattilasta, ja tämä tuotti vielä enemmin kiukkua tuota lapsuutensa kotoa kohtaan. Hän itki ja kiroili mennessään, pui nyrkkiänsä taloa kohden ja mutisi: "Huuto-Jussi! katsele nyt Mattilan emäntä, jo se nyt menee, jopa nyt pääset siitä riivatusta elukasta—joka sinua palveli ja passasi, sai lyöntiä ja haukkumista, ja sitten päälle päätteeksi nämät koreat ryysyt."

Pian tuli Heikkilä huomaamaan, ett'ei Mattilaiset olleetkaan aivan turhia laskeneet Jussin huonosta työkyvystä, sillä uusi renki todellakaan ei osannut tehdä juuri mitään. Ensi alussa oli Jussilla kuitenkin ankara halu oppia jotakin tekemään, ja tuli siitä kuitenkin aina sitä ja tätä valmista, varsinkin kun ei hänen täällä tarvinnut kuulla niin paljon pilkkaa ja toria kuin Mattilassa.

Tuli sitten talvi kylmine pakkasineen ja luminietoksineen, ja silloin muuttuivat Jussinkin olot kahta kamalammiksi: vaatteensa, nekin vähät, mitä hänellä oli Mattilasta, olivat tyyni pilalle kuluneet, ja mitä hänelle talosta annettiin, oli usein aivan riittämätöntä.

Tuskimpa kerkesikään Heikkilä muuta ajattelemaan, kuin työtään, talvisinkin nousi hän ylös jo kello kahden, kolmen aikana, sitten lähdettiin metsälle, oli pyry tai pakkanen, ja silloin oli Jussinkin lähteminen, ei siinä kysytty, pysytkö sulilla vai et.

Kurjana, hytisten ja tutisten, istui Jussi reen kulmassa, isäntä ja toiset rengit pakoittivat häntä liikkumaan, jotta pysyisi lämpimänä, mutta silloin rupesi Jussi pahasti poraamaan ja intti, että sitten hänen tulee vaan paremmin vilu. Eikä tuo väite ollutkaan perätön, sillä hänen vähät vaatteensa olivat pahoja napittomia riekaleita, joista kävellessä löi yksi lieve sinne, toinen tänne, ja tuon tuostakin vilkahti osa alastontakin ruumista vaatetten lomista. Ja sitten sai hän kuulla, joka muuten olikin totta, ett'ei hänestä ollut apua niin rahtuakaan, ei kuorman teossa eikä hevosen ajossa, kyllähän hänen puolestaan saivat kuormat mennä sinne tänne pitkin tienvieriä ja sinne kaatua; Jussille oli siinä kyllin, että pysyi mukana.—Kun sitten oli iltapuhdetta kulunut jo hyvät tuokiot, käytiin viimein sisälle ja kun Jussi sai muurin liepeillä hautoa kohmettuneita jäseniänsä, tuntui se aivan hauskalta. Mutta sitä iloa hämmenti tieto, että pian taas oli ulos pakkaseen lähdettävä.

Kerran taas, kun pakkanen oli ollut tavallista ankarampi, Jussi entistä viluisempi ja laiskempi, istui hän, hyvin ansaitut torat saatuaan, muurin penkillä lämmittelemässä. Siinä päätti hän itseksensä, että hänen elämänsä tätä nykyä oli kurjaakin kurjempi, joka kyllä oli totta sekin. Mitäpä minusta, ajatteli hän, kyllä se on tosi, ett'ei minusta ole mieheksi—taitaisi vielä käydä laatuun, jos olisi vaatteet, mutta nyt minä jäädyn auttamattomasti. Hiljaa nyyhkien kävi hän vuoteellensa ja väänteli itseään rauhattomasti, mutta sitten, kun arveli talonväen nukkuneen, hiivi hän hiljaa ylös, puki itsensä, otti korista jonkin leivän ja pujahti ulos kirkuvaan pakkaseen. Hiljaa juostessaan kylää kohden arveli hän, että tämä mahtoi olla rohkea teko. Mutta ei hän sitä sentään kerinnyt niin paljon miettimään, pää-asia oli että pääsisi kylään jonkun lämmitettyyn saunaan makaamaan.

Näin olivat ne mieheksi pyrkimisen aikeet, jotka Jussia syksyllä hieman innostuttivat, saaneet viimeisen iskunsa. Tämä olikin melkein välttämättömyys, sillä liikaa olisi vaatia ketään pakkasessa puolialastomana kuljeksimaan ja työtä tekemään. Tämä todella olikin ainoa syy, minkätähden Jussi paikastaan lähti, sillä muutoin tyytyi hän oloihinsa paremmin kuin koskaan ennen. Hän oli tälläkin kerralla osunnut väärään paikkaan, tosin ei nyt pilkkaajain ja kiusantekijäin pariin, mutta kovaluontoisten ihmisten, semmoisten, jotka tuskin joutuuvat omaa itseänsäkään hoitamaan, saati sitten toista. Hoitoa hän olisi tarvinnut, henkistä ja ruumiillista, mutta mistä sitä tulee kaikille, tarvitsijoita on niin paljon.

Ei ollut sekään mitään hauskaa elämää, jota Jussi kylän kulkurina vietti, sillä tässä hänelle entisten lisäksi ilmestyi uusi kamala kumppani, joka useasti uhkaili hyvinkin ankaralla tavalla, tämä hiljainen kamala kumppani oli nälkä. Vilua hänen nyt sen sijaan tarvitsi vähemmin kärsiä, sillä eipä ihmiset voineet olla niin julkeita, että olisivat hänen pakkaseen ajaneet, varsinaisena asuntona hänellä oli saunat ja muutti hän aina sen mukaan, missä lämpöisempi oli.

Mutta nautti Jussi toisinaan kuitenkin lihaviakin aterioita. Milloin oli jossakin talossa sonnan ajo, tai joku muu kiireisempi hevostyö, silloin sai Jussikin hevosen ajellaksensa ja silloin ei ollut nälällä mitään sanomista.—Kyllähän Jussi kylää kulkiessaan sai osakseen monta ankaraa sanaa ja pilkkaa yllin kyllin, mutta vähitellen oppi hänkin laskettelemaan suustansa kaikenlaista vastapainoa ja täten hämmentämään pahimmat pilkat. Muutoinkin rupesi hänestä lapsuuden raukkamaisuus aikaa myöten katoomaan. Tosin ei hänellä nytkään ollut itsestään mitään yleviä ajatuksia ja mistä niitä olisi syntyä voinutkaan, mutta vähitellen ilmaantui hänessä jommoistakin koiramaista ylpeyttä, tai oikeammin sanoen hävyttömyyttä. Parin vuoden kuluttua ei hän enää ollut niin aivan raukka ruumiinsakkaan puolesta, hän oli tavallisen miehen mittainen, vaikka muuten heikko. Mutta sitä myöten kuin ruumis kasvoi, kasvoivat myös kaikenlaiset paheet ja ilkeydet—Alusta aikain oli Jussi ollut näpistelijä ja näin tehnyt itsensä kyläläisten vihattavaksi. Mutta niin kauan kuin tuo näpisteleminen rajoittui leipäpalasiin ja muuhun syötävään, ei siitä pidetty suurta lukua; vasta kun Jussin rupesi mieli tekemään muitakin tavaroita, kohdeltiin häntä hieman ankarammin. Ei kuitenkaan se ankaruus kovin käynyt pitkälle; usein palasi Jussi jo toisena päivänä, aivan turvallisesti samaan taloon, josta toisena oli varastanut.

Missä oli kortti- tai juomaseuroja, siellä oli Jussi aina juoksupoikana, ja näin pääsi hän seuraan osalliseksi, vaikka tosin ala-arvoisena miehenä. Kiiluvin silmin kurkisti hän silloin, voisiko jostakin rahapennisen napata. Tämä toimi onnistui toisinaan paremmin toisinaan huonommin, usein siitä vaan seurasi selkäsauna.

Yhdeksäntoista vuotiaana oli Jussi jo kohtalaisen pitkä, kuiva ja suora nuorukainen, kasvonsa ei alkuaan olleet rumat, mutta vilkkuva, ilkeä katse antoi niille pahan näön. Kyläläiset nimittivät häntä nimillä, jotka ei aivan kauniilta kuuluneet; tavallisimpia olivat: roikale- ja revake-Jussi, Joutilas, ynnä muita sellaisia.—Ei Jussi sentään ollut enää aivan ryysyinen rekale, sillä toisinaan teki hän vähäisen työtä ja oli hänellä jo muitakin keinoja, joilla sai rahoja kokoon.

Eipä hän enää ollut aivan itkusilmäinen raukkakaan, hänestä oli tullut kavala ilkiö, joka sydämmessään vihasi kaikkia onnellisempia, eikä kammonut mitään konnantyötä, jota vaan uskalsi tehdä. Kun sisimmässä povessaan asui tunne, joka sanoi hänen muita huonommaksi, ja sen mukaan päätti hän elääkin.

Mattilaisia kohtaan asui hänessä katkera viha, sitä taloa ja sen haltijoita kartti hän jo kaukaa. "Poika häpee, kun hän tuommoiseksi on ruvennut, vaikka hyvän kasvatuksen sai," sanoivat Mattilaiset. Mutta häveliäisyyden oli Jussi jo aikoja sitten heittänyt, eikä suinkaan sentähden karttanut entisiä kasvatusvanhempiaan; syynä siihen oli yhä karttuva viha, ja ne koston tuumat, joita hänellä alinomaa oli mielessä.

Jussilla ei tietysti ollut monta ystävää, jos sitä nimeä ollenkaan voi käyttää tällaisten miesten tovereille. Mutta eipä hän kuitenkaan ollut ainoa laatuaan; löytyi niitä semmoisia, jotka hänellekin seurakumppaneiksi sopivat.

Kerran oli Mattilassa renkinä Mikko niminen mies, toisesta pitäjästä kotoisin. Kuljeksivana työmiehenä oli hän seudulle ilmestynyt ja sittemmin rengiksi ruvennut. Aika veitikka näytti mies olevan alusta aikain, hän joi ja pelasi, milloin vaan oli tilaisuutta, sekä näytti epärehelliseltä. Tästä miehestä sai Jussi seurakumppanin, oikeinpa hyvän toverin. Useasti seurustelivat he yhdessä ja silloin melkein aina juovuksissa, heillä näytti olevan yhteinen kukkaro ja tuo kukkaro ei ollut suinkaan tyhjä, se oli varma asia. Mutta yhtä varma oli, ett'ei nuot rahat olleet kummankaan ansaitsemia, sillä Jussi teki työtä entistäkin vähemmän, eikä Mikonkaan pieni palkka voinut niin riittää pitkälle.

* * * * *

Oli syksy, uusikuun aika, yö musta ja pimeä. Kaksi miestä istuu peltokedolla, katajapensaan varjossa; heidän välillään on pullo, josta toinen mies ehtimiseen tarjoo toiselle. "Ryyppääs nyt aika kulaus asian alkajaisiksi," sanoo tarjooja muun muassa. Toinen ottaa ryypyn, tarjoo pullon takaisin ja sanoo: "etpä vielä ole sanonut, mikä tuo asia onkaan?"

—"Jaa, tämä onkin aika asia, tuhannen markan asia—eikä siinä tarvitse kuin hiukkasen hyvää järkeä!"

—"Mikä tuhannen markan?" sanoi toinen ja siirtyi likemmäksi.

—"No kuultele sitten, tämmöinen se on: Heikkilä maksoi eilen velkansa meidän ukolle—tuhannen markkaa kauniita seteleitä,—rahat ovat piirongin laatikossa, avain peilin salakomerossa—minä olen kunnon renki ja tiedän tarkkaan talon asiat.—Nyt minä ajattelen, että tuo tuhannen markkaa saisi yhtähyvin olla meillä, kuin tuolla häijyn-ilkisellä, rikkaalla Mattilan äijälläkin."

"Ja sillä riivatulla ämmällä," ehätti toinen sanomaan, "saakeli soi! Paljaasta koston halusta tahtoisin ne ottaa häneltä, vaikka en itse saisi penniäkään, mutta kyllä ne taitaa ottamatta pysyä!"

"Kyllä tietysti nahjuksilta, mutta järkevä, reipas mies nappaa ne yks, kaks!"

—"Milläs lailla se voisi laatuun käydä?"

—"Aivan helposti, minulla on jo asia selvillä: huomenna on lauantai, tulee pimeä, kaikki väki käy kylpemään, tietysti minä myös, yks, kaks pujahdan minä kammariin, karautan rahat akkunalle ja juoksen saunaan, siksi kuin toisetkin. Sinä tietysti vartoot varalla, otat pois akkunan puolikkaan, sieppaat rahat ja sitten aika kyytiä toiselle puolen kylää."

"Minnekkäs minä sitten panen rahat?"

"Oh hoh, kyllä maar' onkin kiperä kysymys, huomenna sinulla on kyllä aikaa katsoa semmoista paikkaa; niitä on semmoisia sadoittaisin.—Mutta semmoinen se pitää olla, ett'ei siitä kukaan tiedä mitään ajatella, joku seinänrako, tai kiven halkeama. Huomenna menet sinä kuokkamaalles ja olet siellä kaiken päivää, ei missään tapauksessa saa antaa ihmisten mitään aavistaa, muutoin menee huonosti." Hän puhui huolettomasti, aina kuitenkin kuullellen, eikö ketään olisi lähellä, mutta jota enemmin hän puhui, sitä pelokkaammaksi kävi toverinsa ja sanoi epäröiden:

"Mutta mitenkäs me sentään uskallamme noin suurta summaa?"

—"Oi Jussi nahjusta," ilveili toinen, "vuosikausia on hän varastellut leipäpalasia ja kymmenpennisiä, joutunut kymmenen kertaa kiinni ja päässyt irti yhtä monta kertaa.—Ei Jussini! ei maksa vaivaa pitää varkaan nimeä tällaisten tähden. Kun kerran ottaa, pitää ottaa oikein tuntuvasti ja sitten taas olla ilman."

"Pahoin pelkään, että viet minun väärälle tielle, vaikka ei minun ole väliä, sen huonompaa, kuin olen, ei minusta enää voi tulla!"

"Jesta poo sitä poikaa! sehän on ihan vanhurskas!—katsoppas tätä poikaa, enpäs minä vaan ole huono, viheliäinen,—aika huoran mukula, saunan lonkossa kasvatettu, pienestä pitäin opetettu tämän maailman tavaroita tasimaan—mutta kiinni en ole joutunut, enkä hevillä joudukkaan. Olen jo jutellut, miten mennä vuonna Ilolan äijältä nappasin kuusi sataa markkaa; niillä rahoilla on useasti kastettu Jussi pojankin kaulaa. Mutta ne rahat ovat pian lopussa, toisia pitää hankkia, nyt olisi hyvä tilaisuus. Tulisi noin viisi sataa mieheen ja se huvi kaupan päälle—aatteles minkälainen elämä siitä nousee Mattilassa; parin päivän perästä ei tietysti löydy yhtä harakkaa koko kylässä."

—Jussi kavahti ylös, "se käy laatuun," sopersi hän, "minä teen vaikka mitä, jos sillä hiukkasen voin kostaa Mattilaisille! mitä huolin minä, jos kiinnikkin joudun; ei minun päiväni sillä paljon pahane."

"Kiinni! ei helkkarissa, sillähän olisi koko asia pilattu, pitää menetellä järjellisesti. Ensiksikin ei noilla rahoilla auta liiaksi leveillä—ryyppy nyt, veikkoseni! Kuule! jos niin huonosti kävis, että kiinni joutuisit, älä silloin minua asiaan sekoita, ei se hyödytä ollenkaan; jos minä joudun, lupaan minä sinulle samaa. Nyt menen ja hellitän hiukkasen akkunan nauloja, että sinä saat helpommin irti— vielä ryyppy, veikkoseni!"

Kun Mattilan emäntä lauantai-iltana kylpemästä tullessaan kävi kammariin, havaitsi hän akkunan puolikkaan pois otetuksi ja tuulen puhaltavan huoneesen. Silloin kiljaisi hän kamalasti ja syöksyi ulos, kompastui kynnyksiin ja huusi: "varkaita, rosvoja, auttakaa, oi voi!" Isäntä hyökkäsi kammariin, pojat kintereillä ja—oi hirmua!—akkunan puolikas oli poissa, piirongin laatikko auki, rahat tipotiessään—oi ijankaikkinen! Sitten juostiin, kirottiin ja raivottiin.—Emäntä vakuutti, että häntä lyötiin päähän, hän kun peljästyksissä päänsä ovipieleen kolasi.

Kun ensi mellakka hiukan haihtui, rupesi isäntä kovasti uhkaavana Mikkoa syyttämään. Mutta huoletonna vastasi veitikka: "ei, hyvät ystävät, minussa ole kahta persoonaa, ja niinkuin näitte, menin teidän kanssanne kylpemään ja yhdessä teidän kanssanne haudoin ja hassasin viimeisenkin synnillisen himon ruumiistani. Mitäs te minua suotta syyttelette?"

Silloin kääntyi epäluulo luonnollisesti Joutilas-Jussin puoleen; hän on vanha varas ja tuntee paikat, niin arveltiin. Ja sitten lähdettiin miehissä kylälle Jussia hakemaan, joukkoon yhtyi vielä muutamia kylän miehiäkin, pian paisui joukko kymmenmiehiseksi.

Jussi oikoili Toivolan saunan penkillä hyvillä mielin, mutta pelkäsi hän sentään, että hampaat helisivät. Ei hän tosin sitä huomannut, että kukaan olisi häntä teossaan nähnyt, mutta erittäin levoton hän sittenkin oli.—Ja nyt! nyt jyrisee, tullaan panemaan varasta kiinni— pako mahdoton—hui hirveää!

Siinä se seisoi Jussi miesjoukon keskellä nolona peloissaan, ja miehet puhuivat tuhannesta markasta, jonka hän äsken oli varastanut. Jussi tiesi sen kyllä itsekkin, että oli varastanut, eikä hän tainnut muuta ajatella, kuin että nuot kylän miehetkin sen tiesivät, koska niin suoraa päätä häntä syyttivät. Hieman vaikeaksi tulikin hänelle antaa oikein lujaa kieltävää vastausta, ja viimein tunnusti hän peloissaan kaikki tyyni.

Saadakseen Jussia tunnustamaan, lupasi Mattila jättää koko asian sikseen; mutta saatuaan rahat kouraansa vaati hän heti Jussin kiinni panemista, ja lähetti hänet paraillaan pidettäviin syyskeräjiin.

Siellä sai Jussi tuomionsa, vesikoppia, vankeutta; semmoisethan varkaalle kuuluvat, vaan Jussi virkkoi, naurahtain kylmästi: "Tuleekohan tuosta päivät paljoa huonommaksi, kuin ovat olleet tähän asti?"

Ja vanhurskaat vaimot, semmoiset kuin Tapalan emäntä ja moni muu, valittelivat mailman pahuutta, ja ihmettelivät, kun ei koko Luisulan lapsisarjassa ollut yhtään kunto ihmistä, vaikka isä ja äiti olivat koko hyviä ihmisiä.

VII.

Pianhan ne kyläläisiltä unohtuivat koko Luisulan lapset, olivathan ne niinkuin olleet ja menneet. Anna tosin vielä joskus pikimmiten näyttäytyi kylässä, mutta eihän sillä ollut sen suurempaa merkitystä, hänellä oli tyttö ja hän asui metsätöllissä, se hänestä tiedettiin.

Ainoa paikka, missä heitä paremmassa muistossa pidettiin, oli Kantala. Useasti muisti vakava Kantalan ukko lahjakasta, uhkarohkeaa renkipoikaa, joka lähti maailmalle, muka siinä tarkoituksessa, että voisi saada paremman aseman.—Olihan Kantala kerran löytänyt kirjeenkin; tosin siitä oli poissa lähettäjän nimi, vieläpä sekin, kenelle se oli lähetetty, mutta sittenkin sai Kantala siitä monta tietoa entisten lisäksi. Kyllähän arvasi ukko, minkätähden Elsa niin jyrkästi hylkäsi kaikki ne edulliset kosiotarjoukset, joita alituiseen oli tarjonna, mutta hän ei virkannut sanaakaan, hiukkasen vaan huultaan puraisi. Eipä ollut hänellä yhtään halua antaa tytärtään maan kuleksijalle, jota yleisesti pidettiin rosvona ja jonka veli istui linnassa varkaudesta.

Toiselta puolen, mitä voisi hän sanoa, jos tuo rohkea, pulska nuorukainen yhtäkkiään astui hänen eteensä talonisäntänä ja pyysi Elsaa vaimoksensa; sillä täytyihän myöntää, että mies, joka omalla työllä ja taidollaan on koonnut jommoisenkin omaisuuden, on paljoa etevämpi upporikasta perijää, joka ei ole tehnyt mitään omaisuutensa eteen. Eikä Kantala pitänyt ollenkaan mahdottomana, että Matista talokas tulisi, olipa se poika tavattoman järkevä. Sitten tuo kirje?—puhuttiinhan siinä kymmenentuhannen urakoista, kolmentuhannen voitosta y.m.—Ja Elsa sitten, olipa se aina vaan hilpeällä mielellä, vaikka äiti ehtimiseen jamasi ja jankkas häntä sulhasille menemään; varmaankin tiesi tyttö jotakin Matin asioista. Näin ajatteli ja tuumi Kantalan ukko, puhumatta siitä kumminkaan sanaakaan, ei edes omalle emännälleen.