SALLIMAN OIKKUJA. (continued 2)

Sannan sydäntä piirti kipeästi ja suusta pakkausi tulemaan tunnustus, että sydämen alla vielä yksi kasvaa. Mutta ei sitä tullut sanotuksi. Kyyneliä vaan pyyhkäsi silmistään ja huokasi: "Niin", ja nieli alas karvaan palan.

"Minnekäs te nyt täällä pääsisitte asumaan?" päivitteli emäntä.

"Ei sitä tiedä … saaneeko missään."

"Kyllähän se on paha, kun noita lapsia on niin monta. Mutta saaneehan jossain. Olkaahan nyt tässä edes huomiseen saakka."

Se lohdutti Sannaa suuresti, kun emäntä noin ystävällisesti kohteli.

IX.

Nurkanperäisten kova kohtalo säälitti muutamia isäntiä niin paljon, että he kutsuivat kokoon muitakin miehiä päivittelemään mitä olisi heidän hyväksensä tehtävä. Useat lausuivat kokouksessa hyvinkin tylyjä sanoja ja arvelivat, että asia olisi kunnan yleisen vaivaishoidon autettava, eikä yksityisen kyläkunnan. Lopulta tultiin kuitenkin siihen päätökseen, että ostettiin eräs hylky-mökki asunnoksi, kun eivät missään saaneet vakinaista kortteeria. Elatuksesta saisi Sanna itse huolta pitää ja turvautua vaivaishoitoon, jos ei muuten toimeen tulisi.

Ja niin sai Sanna lapsinensa edes pään suojaa, leivästä koetti hän itse pitää huolta.

Hänellä oli vielä vähän rahoja, kun hän rautatieltä tuli ja niillä rupesi hän kaupustelemaan. Liinu, Tuppu ja Miina saivat päivät pääksytysten olla mökissä, omissa hoteissaan, kun äiti kierteli kaupoillaan. Vanhemmat pojat olivat saaneet lähteä kerjuulle muihin pitäjiin. Matista tuli väliin tietoja, että hän alkoi parantua.

Kevät talvella, kun Sannan kulku alkoi yhä raskaammaksi käydä, kävi eläminenkin yhä hankalammaksi ja hän päätti koettaa vaivais-apuun turvautua.

Pekkolainen oli tähän aikaan vaivaishoitokunnassa ja Sanna kuului hänen piiriinsä. Siis hänen luoksensa oli mentävä asiansa esittämään.

Kovalta tuntui sinne mennä. Sydän pani vastaan, mutta puute pakoitti ja voitti sydämen itsekkäisyyden. Kohta oli hän joutuva makuulle. Täytyi koettaa edes leipää hankkia lapsille … vettä he kyllä itse saisivat särpimeksensä.

Vielä Pekkolan porstuassa hän aprikoitsi… Ei hän ollut talossa käynyt pitkään aikaan. Ei köyhillä ollut tapana siellä käydä kuin vasta viimeisessä hädässä.

"Lienevätkin panneet Pekkolaisen hoitokuntaan juuri sitä varten, ettei hän ainakaan liiaksi köyhiä armahda", ajatteli Sanna. Mutta hän rohkaisi itseään ja meni tupaan. Siellä ei ollut muita kuin toisella kymmenellä oleva piika tyttö. Kamarin ovi oli auki ja sieltä kuului kovaäänistä miesten puhetta.

"Kun tarkoitus on näin hyvä, niin voitte te hyvinkin kirjoittaa tuohon listalleni 10 markkaa", kuuli Sanna jonkun sanovan innokkaasti.

"Hä hä hä hää!" nauroi Pekkolainen, "oikeinko siihen sitte pitää panna sen mukaan kuin kukin voi? hä hää…"

Kuului siltä, että kerääjä oli osannut kutkutella Pekkolaisen itserakkautta, sillä tuo nauru oli siitä varmana todistuksena.

"No kirjoita nyt sitten kaksikymmentä! Vai piisaako se?"

"Sehän onkin jotain se! Mutta sellaisten, jotka asian tärkeyden käsittävät ja joilla on varoja, pitääkin uhrata yleishyödyllisiin tarkoituksiin."

"Eipähän pakkoa ole! Mutta kun antaa, niin antaa. Ei tuohon viitsi nimeänsäkään tuhrata muutaman pennin tähden, kun asia sanomakirjallisuudessakin julaistaan. Kirjoita nyt selvästi: Nestori Pekkolainen, Kunnallislautakunnan jäsen… No mitä nyt?" Kysymys koski tyttöä, joka häntä tuli tupaan kutsumaan. Itsekseen tyytymättömästi muristen, kun oli tultu häiritsemään niin hupaisista ajatuksista, meni Pekkolainen tupaan.

"Noo, mitä sillä Sannalla nyt?…" hän kysyi seisahtuen keskilattialle itseänsä keikistellen ja suu iva hymyssä.

Sanna arveli, että tuo lapsiton pohatta ivailee hänen raskaana ololleen, ja huokasi.

"Tulin tänne katsomaan", sanoi hän sitten, "eikö isäntä meillekin puollustaisi vähän vaivais-apua?" Hän rupesi henkeänsä pidätellen vastausta odottamaan, samalla kun Pekkolainen häntä pitkään kulmainsa alta katseli.

"Jaa", pani viime mainittu vihdoin pitkään, kiikautti toista polveaan ja lähti huoneenperälle kävelemään. Palasi sieltä taas puoli lattiaan:

"Tuota … se miehesi kerran mulle tässä niin leveili, etten tiedä, josko välitän teistä mitään", hän sanoi. Pyörähti taas ja meni perä-ikkunasta ulos katselemaan.

"Koska J——lan tähden?"

Vastaamatta Sannan kysymykseen, jatkoi Pekkolainen ikkunasta ulos katsellen:

"Niitä elätettäviä karttuu vaivais-hoidon niskoille niin, että lopuksi ei tässä saa muuta kuin riihestäpäin ajaa viljansa vaivais-makasiinille … laiskain elättämistä varten."

Sivumennen sanoen, hän itse vuosittain maksoi vaivaisten varastoon 7 kappaa ohria ja 7 rukiita.

Sanna ei jaksanut puhua mitään. Kuumat kyyneleet alkoivat ripistä poskille… Pekkolaisen puhe teki kipeitä haavoja sydämelle.

"Rupeaako se miehesi paranemaan?"

"Niinpä se kuuluu."

"Sekin", jatkoi Pekkolainen, "kun ei viitsinyt työtä tehdä täällä … laiskuuksissaan lähti maita mantereita ratuamaan … ja rautatielle isoja palkkoja saamaan. Mutta omaan pitäjääsen sitä sitten on raja kun ruodin paikkaa ruvetaan kuulustamaan. Kerjäämällähän te siihenkin asti elitte, ja nythän sinä olet tehnyt kauppaa kuin hantesmanni. Tottapa jotain on kasautunutkin?"

Isännän suu oli hymyssä, kun hän kääntyi Sannaan katsomaan. Sanna katsahti Pekkolaisen silmiin ja huomasi niiden tirkuttamisesta, että hän oli juovuksissa.

Pekkolainen astui likemmäksi.

"Valtiolta sinä saisit elatusta pyytää", sanoi hän ikään kuin jonkullaisella harrastuksella. "Valtion työssä Matti teloittui, niin valtio elättäköönkin!"

"Kukapas niitä köyhän asioita sitten valvoisi, haukutaan vaan kaikkialla, mihin puutteinensa kääntyy."

"Haukutaan", matki Pekkolainen, "haukkumiseksi se aina otetaan, jos joku sanoo asian julki ja halki. Ja kuuleppas, tuota, Sanna, kyllä sellaisen täytyy kärsiä edes puhuttavan, joka ei muualta jaksa elää kuin vaivaishoidosta, ei sitä sovi pahaksensakaan…"

"Kyllä sen näkee että te olette pirua kovempi, niin että ennen sitä kuolee nälkään ristissä käsin ja hammasta purren, kuin tuollaisilta enää pyytääkään!" puhkesi Sanna vihasta kähisevällä äänellä puhumaan ja lähti ovellepäin, jatkaen:

"Kun tuollaisia pannaan köyhäinhoito-kuntaan, niin ei sillä muuta tarkoiteta kun sitä, että köyhät kuolisivat nälkään, pois rikkaiden vaivana olemasta!… Mitähän se hyvä Jumala tarkoitti sillä kun se köyhiä loi rikkaiden rasitukseksi, kun ei se luonut vaan rikkaita ja sellaisia kun Pekkolainenkin, suurilla perinnöillä elämään…"

"Älä motkota, sen vietävä!…" Pekkolainen tömisti jalkoja ja osoitteli menemään Sannan kimppuun.

Mutta Sanna ei odotellut, vaan kiirehti ulos jatkaen haukkumistaan:

"Motkotan minä!" hän huusi, "et kuitenkaan lyödä uskalla hävytön! Kyllä minä pääsen muidenkin hoitomiesten luo ja tiedän varmaan ettei yksikään heistä kiellä minulta apua!… Ootko nyt ollut hiljan kirkkoväärtin vaalissa, että pääsisit kirkon viiniä juomaan? Et ikänä sinä siihen pääse, älä luulekaan, ei pitäjäläiset niin hulluja ole! Osta vaan rommia isävainajasi rahoilla ja särvä kaapin oven takana, kyllä kestää!…"

Sanna meni kujaa kaiken jaksonsa mukaan, ja purki sydäntänsä tyhjälle, sillä Pekkolainen ei enää kuullut loppua, koska ei ollut mennyt ulos hänen jälkeensä.

X.

Ja eräänä päivänä levisi kylässä tieto että Nurkanperän Sanna oli synnyttänyt kaksi tyttöä. Tuo tieto sai useat hämmästyksestä siunaamaan. Kovatkin sydämet emäntäväen piireissä heltyivät. Useat panivat nyytyyn juustoa, leipää ja jotkut lihaakin, sekä leiliin maitotilkan ja lähtivät katsomaan.

Ensi päivinä synnyttämisen jälkeen täytyi Sannan sängyssä maata, sillä hän oli niin heikko, ettei kyennet ylös nousemaan. Jos hän jaksanut olisi, olisi hän noussut … ei hänellä olisi ollut aikaa seurauksia pelkäämään.

Kun emännät tulivat, tapasivat he hänen pahnoilla makaamassa, kaksoiset käsivarrella, leipäpalanen ja vesikuppi sängyn vieressä. Tuppu ja Liinu itkivät päivät pääksytysten ja koettivat holhota Miinaa, söivät suolaan kastettua leipää ja särpivät vettä. Oli siellä ollut apuna eräs köyhä akka, mutta ei hänelläkään ollut mitään ravinnollista apua antaa.

"Kuinka ovat koreat tytöt", ihmettelivät emännät kun katselivat lapsia.

Sanna alkoi voimistua, kun sai terveellistä ravintoa, ja lasten itku taukosi äidin voimistumisen kanssa yhden rinnan.

"Olisi noita lapsia jo ollut teillä muutenkin", sanoivat muutamat.

"Olishan niitä … mutta eipä se olekaan ihmisten vallassa, kuinka monta niitä kullekin…"

"Kun Jumala korjaisi pois!"

Sanna tunsi, kuinka hartaasti hänen oma sydämensä tuota toivoi, mutta ei hän itse sitä uskaltanut ihmisten kuultaville lausua. Hartaasti vaan sydämessään Jumalaa rukoili, lapsia luoksensa korjaamaan … pois kurjuudesta.

Ensin olivat lapset terveet, mutta alkoivat viikon kuluttua kääntyä rituisemmiksi. Äiti ei saanut lepoa yöllä ei päivällä. Emäntäin tuomiset oli pian syötynä ja sitten tuli nälkä.

Kamalan kolkkoa oli elämä … synkeä, toivoton tulevaisuus. Leivästä koettivat huolta pitää Liinu ja Tuppu, mutta sairasta äitiä eivät karkeat kerjupalat virvoittaneet.

Hemmusta ja Aukustista ei ollut tietoa.

"Taivaallinen isä!" huokasi äiti toisinaan sydämen tuskalla, "vaaditko minua lasteni kasvatuksesta tilinteolle?"

Jo rupesi äiti taas sängyn omaksi joutumaan, ainoastaan suurimmalla ponnistuksella kykeni vielä ylhäällä olemaan ja lapsiansa hoitelemaan.

Eräänä päivänä hän väsyneenä oli laskeutunut kaksoisten viereen sängyn laidalle. Ajatteli siinä lastensa kohtaloa. Yhä selvemmäksi alkoi hänelle käydä, että jos ei lapsista pian edes toinen kuole, kärsimykset ja vaivat hänen itsensä pian sortavat haudan mustaan multaan.

Ja jos elämään jäävät nuo lapset!…

Tuo ajatus se painoi. Hän tiesi että ne tulisivat huutokaupalla myötäväksi vähimmän vaativalle. Mielikuvituksiin ilmestyi oikein selvänä, miten hän itse kylmänä ruumiina makaa, jonain päivänä, tuossa vuoteella ja lapset ympärillä itkevät … eikä hän sitä enään kuule … henkisilmillään vaan saa katsella miten ne ensin joku korjaa huostaansa, maksua vastaan viedäkseen kunnan-tuvalle huutokauppaan … ja miten ihmiset siellä sanovat, että ei sekään pari muuta kyennyt kuin lapsia laittamaan kunnan niskoille. Hän ajatteli sitäkin kuinka vastahakoisia olivat olleet kummeiksi tulemaan kaksoisille Korvisen ja Karttulan haltiat. Eivät ne juuri sitä sanoneet, etteivät he tule, mutta Sanna oli vakuutettu, että he olisivat mieluisasti suoneet tuon kunnian muille. Tuskaan hän joutui, kun ajatteli sitä, miksi heille sallittiin niin paljon lapsia, kun ei ollut keinoja millä niitä elättää…

… Ja kun Matti tulee vielä kotiin, niin eläminen käy yhä tukalammaksi, kun en pääse näiltä lapsilta kerjuulle edes…

"Hyvä Jumala! riennä jo apusi kanssa ja korjaa kaikkivaltiaasen huomaasi nuo viattomat raukat tästä kurjuudesta!" hän huokasi lapsia katsellen. Joku kuului oven takana napailevan sisään tullakseen. Sanna nousi istumaan sängyn reunalle. Päätä huimasi niin kovin, että sen täytyi kumartaa alas eteenpäin ja koettaa käsin puserrella ja vilpoittaa.

Ovesta tultiin. Sanna näki sormiensa lomitse ja päästi tuskallisen valituksen, samassa vaipuen ryysyille, joita oli sängyssä tyynyjen asemasta.

Se oli Matin näkeminen, joka Sannassa vaikutti tuollaista tuskaa. Matti tuli, kainalo sauvoihin nojaten kovin kuihtuneena ja vaaleana sisään. Ainoastaan lyhyt tynkkä oli jälellä tuota kovanonnen jalkaa.

Oven luoksi Matti ensin seisomaan jäi, hänen täytyi jäädä, sillä sydämen ankara telmintä teki puujaloilla seisomisen vaapperaksi. Sitten hän astui vuoteen luo, sai tuolin ja istui sille tuijottaen vuoteella makaaviin kaksoisiin.

"Tuollaisenako sinä palaat", itki vaimo ja koetti nousta ylös kättelemään. Matti ei voinut puhua, kyynelten ripinä poskia pitkin ja hytkytys ilmaisivat hänen tunteittensa laatua. Saatuaan liikutustaan hiukan hillityksi, lähti hän kompuroimaan, istahti vuoteen laidalle lapsia yhä katsellen.

"Niin siinä ne ovat", sanoi Sanna.

"Viattomat lapsiraukat", huokasi Matti vihdoin, "pitäneekö teidänkin ruveta elämään tässä kurjuuden ja murheen laaksossa."

"Missä ovat toiset lapset?" kysyi Matti vähän ajan päästä.

"Kerjuulla ovat jo olleet monta viikkoa tiellä tietämättömällä Hemmu ja Aukusti, Liinun ja Tupun lähetin äsken kylään pyytämään leipää ja Miinaa kulettavat vankureilla muassaan."

* * * * *

"Jo vihdoinkin ehti Jumala apunsa kanssa … kutsui pois luoksensa kaksoiset Nurkanperästä", sanottiin eräänä päivänä kylässä. Ja tuo olikin aivan totta. Kaksi päivää oli väliä niiden kuolemalla, yhteen arkkuun ne pantiin ja laskettiin hautaan. Useita muitakin, erittäinkin lapsia haudattiin samalla kertaa. Kaikkein omaiset itkivät haudoilla, niin muiden kuin Nurkanperän lastenkin. Muut itkivät kaipuusta ja kapinoitsivat kuolemata vastaan, kuin ankaralla kädellään oli pois pyhkäissyt heiltä heidän rakkaitansa. Nurkanperäisetkin olivat liikutetut. Mutta he eivät kuolemata nuhdelleet, vaan kiitollisuutta tunsivat syvää, harrasta, sydämellistä, siitä että kuolema oli pelastanut lapset…

Erittäinkin äiti itki kun ajatteli sitä, kuinka monipuolisesta kurjuudesta lapset olivat pelastuneet … ijäiseen iloon Jumalan luoksi.

Kotiin palasivat he haudalta, syömään kuivan maahanpaniais-ateriansa ihmisten anti-paloista.

Samana päivänä tuli eräs isäntä sanomaan Matille, että ruodin paikka olisi avoinna N. kylässä ja, jos Matti haluaisi niin hänet pantaisiin siihen.

Ei ollut sydän vielä itsekkäisyydestä vapaa, koska tuo esitys tuntui niin kipeästi siihen ottavan. Kova oli hänellä taistelu itsensä kanssa, ennen kuin hän saattoi isännälle mitään vastata.

"Etkö tahdo mennä ruotiin?" kysyi isäntä suu hieman kummastusta osoittavassa hymyssä, kun ei Matilta ruvennut vastausta tulemaan.

"Niin, no, kyllähän minä tulen jos vaan otetaan … mikäpä tässä muukaan…"

"Niin, minun mielestäni saat olla kiitollinen, että pääset, taitaa muuten eläminen käydä hyvinkin raskaaksi", arveli isäntä.

"Kyllähän se niin on."

Pois mennessään oli isäntä kuitenkin vakuutettu siitä, että Matti oli hyvin vastahakoinen ruotiin. Hän oli luullut ilo sanomaa vievänsä!

"Vielä on ylpeyttä Matissa", hän kotonansa kertoi ja muut ihmettelivät ettei se jo ollut varissut.

Mutta Matti taisteli sinä päivänä itsekkäisyytensä kanssa ratkaisevan taistelun.

"Ei minulla enää ole valikoiman varaa", sanoi hän vaimollensa, sitten kuin oli päättänyt ottaa tarjouksen vastaan, ja näytti tuota sanoessaan verrannollisesti tyytyväiseltä.

"Niinpähän se olla taitaa", huokasi Sanna tuntien lohdutusta siitä, että näki Matin olevan kohtaloonsa tyytyväisenä. Vaan itsessään hän tunsi, ettei hän voisi vielä astua ruotiin, vaikka hänelle paikka tarjolla olisikin.

"Mutta sinä ja nuo lapset?…" virkkoi Matti taas vähän ajan kuluttua ja katsahti lapsiin, Liinuun joka hiljaisena ja surkastuneena istui ristissä käsin takkakivellä ja katseli Tuppua ja Miinaa, jotka lattialla huolista vapaana pienillä kivillä leikkivät.

"Eihän siinä", vastasi Sanna vitkaan, "muu auta, kun Jumalaan turvata joka luonutkin on, niin tottahan hän huolen pitää ja antaa voimia kitua kestämään siksi kuin…"

"Siksi kun kuolema katkaisee köyhän ristin alaisen elämän", päätti Matti.

"Niin", lopetti Sanna syvällä huokauksella.