IV ELEGIA VARJOLLENI.

Paljon, oi varjoni, on isännältäs riistänyt aika, viekkaasti rosvonnut on ohi kiitäessään, ottanut on lelut parhaimmat, on hyrrän ja pallon, venheeni kaarnaiset, lentävät leijanikin, armahan ensimmäisen, ken ensi suudelman salli, ensimmäisnä ken sai poskeni hehkumahan, ottanut on ens ystävän myös, ens uskotun, jonka kanss' oli yhteiset läksyt ja haavehet myös. Ah, vähemmän omistan minä nyt kuin aikana, jolloin kilvan mun rinnallain kenttiä karkaelit taikka kun vierelläni sinä kuutamon väikkeessä vuotit lapsuuden lemmittyäin, nuoruuden morsiantain tai ens kertoja kun runontyössä sa kanssani valvoit, valvoit, uskollinen, ääressä lamppuni mun, kunnes ikkunan kautta, jo katsoi nouseva aamu tähtiä sammuttaen taivaalla talvisen yön. Ken nyt uskoiskaan, ett' oon minä rikkaampi ollut — viel' ajan muistatko tuon? —, rikkaampi Kroisostakin, kerran, kun punas aamu mun unteni pursia vielä, loi vanan kultaisen, helmiä hohtelevan kulkea unteni haaksien kauas maailman ääriin aarteita etsimähän, kauas taa ulappain. Sammunut aamu jo on ja jo illan tähteä vuotan, purteni ei palanneet, kaikk' unen aartehet jäi. Miss' on nyt kulta ja elfenluu minun linnaani varten, miss' unen täyttymys on, miss' elon täyttymys on?

Varjoni, varjoni, köyhäks on kovin herrasi tullut, vuosilta ainoastaan tyhjiltä rikkahammaks. Etsi jo joutuin itselles toinen ja suurempi herra, vaihettaa isäntää aika jo oisikin sun, syyttää vois mua kerran, ett' eloniltas kurjana palvella sait tyhjän sa varjona vain.