III SYDÄN JA KUOLEMA.
Reading edition
Tapas kerran Kuolema matkallaan, tapas Sydämen täydessä kukassaan.
Ei viikatetta hän nostanut, oli rakkaus Kuoleman vanginnut.
— Tule luokseni, laps, ole armahain! Maan pääll' ei lemmessä vertaistain.
— En tule, en tule, mun toinen jo vei, minun lempeni sinulle kuulu ei.
Sen toisen Kuoleman viikate löi, siltä Sydäntä Kuolema ikävöi.
Taas Kuolema retkellä maailman näki Sydämen yhäti kukkivan.
— Minut rakkaus, lapsi, sun luoksesi toi. Viel' etkö sa, laps, mua lempiä voi.
— En voi, en voi, oma toisen jo oon, vie toinen mun untensa kartanoon.
Sen toisen lemmen Kuolema vei, sillä Kuoleman rakkaus väsynyt ei.
Niin vihdoin Kuolema retkellään tapas Sydämen myöhässä syksyssään.
— Sua kolmatta kertaa jo luokseni hain. Nyt lähdethän, lapsi, mun seurassain?
— En lähde, mull' on oma kärsimyksein, minä Murheen morsiuskruunun jo tein.
Ja Kuolema jatkoi kulkuaan maan päältä etsien armastaan.
Mut ajasta aikahan ikuiseen ei saanut hän Sydäntä omakseen.