← Table of contents
Sydämet

RAKASTUNEEN RETKIÄ

Reading edition

Siinä sitä siis kuitenkin oltiin. Lopullinen kielto oli tullut että pamahti, ei toivon kipunaa enää jäljellä, ei mitään mahdollisuutta yrittää vielä kerran! »Olet sairas, olet inhottava, et ole mies, vaan vaivainen akka, ei yksikään tyttö lähde tuollaiselle miehelle, nainen ei voi tuollaista rakastaa. Tämän olen sanonut viiden vuoden ajan, joko vihdoinkin uskot ja käsität. Älä enää tule, älä avaa näitä ovia, mene, hyvästi.»

Se oli niin selvää kuin selvä saattaa olla. Kaikki nämä sanat — ja paljon lisää — olivat rakeina sataneet vasten miehen kasvoja, hänen istuessaan tutulla sinisellä leposohvalla tytön huoneessa. Tyttö ei enää antanut tarttua käteensä — sen suutelemisesta ei puhettakaan, hän oli kuuro kaikille rukouksille ja kyynelille, hän kielsi koskaan rakastaneensa Väinö Lehtistä. Jonkin kerran hän tosin oli taipunut, oli istahtanut polvelle, oli antanut suudella niskaan. Mutta se oli kaikki tapahtunut säälistä. Eihän kukaan jaksa nähdä miehen itkevän, siinä antaa jonkin verran perään vain sitä varten, ettei tarvitsisi katsella noita verestäviä silmiä. »Entä silloin kun olin lähettänyt sinulle maailman kauneimmat ruusut ja sinä kirjoitit kirjeen, jossa olivat sanat: rakas Väinö, riennä luokseni, että saan sinua kiittää.» »Olin rakastunut ruusuihin — kaksikymmentä ruusua, tummia kuin yö, miksi lähetit ne, miksi aina kannoit kukkia kuin kilpeä edessäsi, kukaan ei voi vastustaa kukkia. Mutta ystävällisyyteni ei suinkaan tarkoittanut sinua!» »Entä silloin kun istuimme kuutamossa puiston penkillä ja sinä painoit pääsi olkapäälleni?» »Mutta senhän olisin tehnyt kenelle hyvänsä, se tapahtui kuutamon tähden, kuinka voi tällaista pientä kohteliaisuutta käsittää niin väärin! Nyt ainakaan en ole kohtelias — vai uskotko ehkä nytkin, että olen kiihtynyt siksi että muka rakastan sinua? Varmaan tämä tällainenkin voidaan selittää rakkaudeksi — mutta minä en pidä sinusta, en kärsi sinua inhoan sinua, mene, mene!»

Ei, tätä ei voinut ymmärtää rakkaudeksi. Selvät rukkaset! Jumaliste, Alma oli ajanut hänet kadulle kuin pahantekijän, hänet, joka viisi vuotta oli kulkenut hänen luokseen kuin pyhiinvaeltaja. Alman pieni sininen huone, jokainen esine siellä, vuode, jonka yläpuolella riippui Edelfeltin »Suru», leposohva, jolla yhdessä oli istuttu, kaikki tämä oli pyhää, kaikki tämä — ja yksin se oli tehnyt elämän elämisen arvoiseksi. Siinä häälyvässä meressä, jota sanotaan elämäksi, oli ollut yksi satama, johon ajatus aina pakeni. Siinä oli ollut yksi turvapaikka, jonne pyrki vastuksia pakoon. Siinä oli ollut yksi onnen sopukka, jossa saattoi hetkeksi unohtaa surut. Nyt oli maailma tyhjä, ei ollut enää millään tarkoitusta, täyttä mielettömyyttä oli eläminen. Elää ilman häntä — ajatus katkesi, tuli pilkkoisen pimeä.

Jos tämän olisi tietänyt aikaisemmin, vaikkapa vuosi tai kaksi sitten. Olisi voinut katsella toista, tai kiinnittää ajatukset johonkin muuhun. Mutta viisi vuotta, parhaat vuodet, koko nuoruus oli kulunut tässä tavoittelussa, tässä hellittämättömässä kilvoittelussa. Sen takia oli kaikki muu saanut väistyä, työt, harrastukset. Naisen orjana hän oli ollut, rakkauden orjana. Ollakseen uskollinen rakkaudelleen oli hän hylännyt toverit ja huvit, ilot, jotka kuuluivat hänen ikäänsä, yksinpä työtkin hän oli laiminlyönyt. Hänen ainoa ponnistuksensa oli ollut muistaa kaikki rakastetun merkkipäivät ja juhlia niitä lahjoin ja kukkasin. Miten monta sataa kirjettä hän olikaan kirjoittanut — kaikki turhaan! Velat, suorittamattomat tutkinnot, yksinäisyys olivat näiden viiden vuoden tulos.

Hänessä ei ole enää tarmoa alkaa uudestaan. Ei! Kaikki on lopussa nyt. Toista naista ei ole hänelle, häntä iljettää, kun hän ajatteleekin, että loisi silmänsä toiseen. Ja elämä ilman naista, ilman kotia, ilman lapsia, se ei ole elämää. Lapsia hän on toivonut — jokainen pikkulapsi joka kadulla tulee vastaan äitinsä taluttamana tai pienissä vaunuissaan, on pannut hänen sydämensä sykkimään. Niin, naurettavaa se on ollut! Lienee Alma oikeassa, ettei nainen voi rakastaa sellaista miestä. Saattaa olla epämiehekästä. Mutta sellainen hän on: saada työntää vaunuja, joissa hänen oma pieni pojunsa tai tyttönsä nukkuu — se on ollut hänen unelmiensa korkein kaipuu, hänen iäisyysajatuksensa. Ollutta, mennyttä. Ei koskaan tule lapsen suu hänelle jokeltamaan isän nimeä, ei koskaan lapsen käsi tavoittelemaan hänen kätensä tukea — hän on kirottu mies ja yksinäisyyden helvetti on hänen osansa!

Riittää jo. Hänen elämänsä saa loppua tähän. Hänellä ei ole paikkaa mistä hakea turvaa, ei ihmistä, jolta kerjätä lohdutusta. Maailman mierolainen hän on — nannanhan! Isä ja äiti? He ovat julistaneet hänet pannaan hänen rakkautensa tähden, he ovat häntä pilkanneet ja soimanneet, he ovat aikaa sitten sanoneet, etteivät he ikinä ota Almaa vastaan tyttärenä — silloin sanoi Väinö hyvästi lapsuuden kodille, silloin hän vannoi, ettei enää pane sinne jalkaansa. Ja valansa hän pitää, vaikka Almakin hänet on hylännyt. Isä ja äiti vanhassa hiljaisessa kodissa, missä ei ole puutetta mistään — eläkööt siellä, nauttikoot elämäniltansa rauhaa ja olkoot yhtä poikaa köyhemmät! He itse ovat hänet karkoittaneet, he itse hänet tuomitsivat ja häpäisivät, ilman kyyneltä he hänelle sanoivat, että hänen on luovuttava rakkaudestaan ja ryhdyttävä työhön. Mikä mielettömyys: mitä varten hän tekisi työtä, jollei rakkauttaan varten? No niin, nyt on tultu siihen, mihin he toivoivat hänen tulevan. Mutta mitä ja ketä varten hän rupeaisi kuljeskelemaan luennoilla ensivuoden ylioppilaiden joukossa ja kärsimään heidän pilkkaansa? Kaikki on lopussa nyt. Ehkäpä isän ja äidin kivisydän sentään liikahtaa, kun he sanomalehdistä lukevat, että ylioppilas Väinö Lehtinen on tavattu kuolleena puiston rannassa.

Väinö Lehtinen ajatteli juuri erikoisesti puistoa sentähden, että he Alman kanssa siellä olivat viettäneet niin monta onnellista iltaa. Onnellista — sillä hetket Alman luona olivat onnelliset silloinkin, kun hän lausui kovia sanoja. Hetket olivat onnelliset, kun sai hengittää samaa ilmaa Alman kanssa. Kaukana Almasta loppui ilma, loppui valo, loppui olemisen mahdollisuus. Ja nyt oli olemisen mahdollisuus kerta kaikkiaan lopussa. Ehkä sentään Almassakin jokin värähtää, kun hän kuulee, että Väinö on päättänyt päivänsä. Ehkä silloin Almassakin jokin muisto yhdessä vietetyistä hetkistä herättää kaipausta. Tämä — että Alma ja isä ja äiti hetkeksi pysäyttäisivät rauhallisen elämänsä kulun ja heltyisivät ajattelemaan onnetonta Väinöä — tämä oli Väinön mielestä nyt enää ainoa tavoiteltava. Hän oli päättänyt taivuttaa heidät puoleensa, vaikkapa vain pieneksi hetkeksi. Itsemurha — mitäpä se nykyaikana merkitsi. Ennen se oli ollut kuulumaton asia, nyt tapahtui itsemurhia joka päivä. Täällä kaupungissa se kuitattiin muutamalla rivillä sanomalehdessä eivätkä viranomaiset pitäneet sitä merkillisempänä kuin jos he olisivat korjanneet kadulta koiran raadon — äh! Ilkeältä se tuntui. Mutta tyttö sinisessä huoneessaan ehkä kuitenkin oli kalpeneva ja vuodattava kyynelen. Tätä kyyneltä Väinö Lehtinen vielä elämältä pyysi, tämä kyynel oli lievennys hänen kuumassa tuskassaan.

Velat — niin, nekin ovat häpeä. Mutta ne täytyy takaajien maksaa. Hän ei voi sille mitään, että niitä on paljon, elämä on ollut kallista. Jos hän alkaisi maksaa niitä, niin ei koko hänen elämänsä riittäisi niitä suorittamaan. Hän on laskenut — niin kevytmielinen ei hän ole ollut, ettei olisi laskenut — miten voi sitoumuksensa suorittaa. Mutta juuri tämän laskun tulos on muurannut umpeen elämän siltäkin taholta. Almalle hän on kantanut kukkia ja koruja — kaikki kuin kaivoon! No niin, kaikki on lopussa nyt. Hänellä on taskussa ladattu revolveri ja hän on matkalla puistoon tai kaupungin ulkopuolelle tai jonnekin, minne koira voi kuolla ilman armeliaitten ihmisten tai viranomaisten väliintuloa.

Jaa-ah, vai täällä urheillaan. Hitto vie, koko puisto vilisee ihmisiä, jotka eivät kärsimyksestä tiedä mitään. Pitääkö näidenkin saada melulla ja huudolla täyttää koko puisto niin ettei muille ole minkäänlaista tilaa? Ei kuolemisen rauhaakaan anneta muille ihmisille. Tuossa joukossa saattaa lisäksi olla tuttavia — hänhän kerran urheili hänkin, Väinö Lehtinen, silloin kun hän oli nuori eikä tuntenut elämää. Se oli siihen aikaan muoti sanottiin sen pitävän kuohuvan nuoruuden tasapainossa ja varjelevan paheista. Eikähän voinut kieltää sen ohjanneen ajatuksia pois siitä mitä sanottiin pahaksi. Silloin esimerkiksi, kun viinapiru oli iskenyt kyntensä häneen Väinö Lehtiseen, oli Matti Jäykkä, kaikkia tovereitaan holhoava Matti Jäykkä, väkipakolla vienyt hänet urheilukentälle. Siitä oli kauan. Mahtoiko Matti vielä urheilla. Ei, noista ei ole vaaraa, ne ovat koulupoikia, Heidän joukossaan ei ole tuttavia eivätkä he epäile kenenkään kulkevan murha-ase taskussaan.

Väinö Lehtinen kulki nopeaan ja poltti kuumeisesti tupakkaa. Vain muutaman sauhun veteli hän paperossistaan ja paiskasi sen sitten tiepuoleen. Syksyinen päivä hymyili ystävällisesti yli maan, joka pian oli nukkuva talviunessaan. Se hymyili myöskin hänelle, joka pian oli nukkuva nurmen alla. Linnut murensivat pihlajanmarjoja alas puista, niiden viheltely soi kirkkaana kuulaassa ilmassa. Kaunis oli maailma näin auringon valossa ja nuori hän vielä oli, Väinö Lehtinen, mutta mitäpä siitä: hän tunsi kärsimyksen pohjaa myöten, tunsi häpeän ja epätoivon. Jos hän nyt vielä kerran heltyisi tälle elämälle, niin korjaisi hänet viinapiru nopeasti eikä häntä enää mikään pelastaisi. Kuumempi ei voinut olla helvetti haudan takana kuin se oli täällä.

Väinö Lehtinen pääsi ohi urheilukentän, ohi ravintolan ja kulki jo rautatien pengertä. Täällä ei ollut rauhaa, hänen täytyi rientää eteenpäin. Ase oli taskussa. Sydämessä kiersi outo tuska. Se riippui, tämä kurja sydän, kuitenkin vielä kiinni elämässä. Tottumuksesta tietenkin. Jos olisi ollut olemassa vielä toinen Matti Jäykkä, joka olisi säälinyt kanssaihmistä ja jaksanut riistää hänet takaisin elämään. Mutta ei ollut, niitä oli kovin vähän. Pois kaikki mielen hempeys — se oli se, joka oli tehnyt, ettei nainen häntä rakastanut —, pois muistot, pois toivon pilkahdus. Jumala, älä tuomitse — sinä näet minun kärsimykseni!

No, mikä se tuolla tulee? Eivätkö olekin taasen urheilijoita! Mikä tänään mahtaakaan olla? Hiki päässä ne juoksevat kuin palkattuina keskellä kirkasta päivää. Ne kai harjoittelevat joitakin otteluja varten. Ne eivät näe eivätkä kuule, niillä on kysymys vain kestämisestä perillepääsystä, voitosta. No niin, tuo ponnistus totisesti pitää sairaat ajatukset poissa ihmisen päästä ja hänen mielensä kiinni elämässä. Hän on sairas, Väinö Lehtinen, sentähden kaikki häntä iljettää. Kun pääsisikin noiden terveiden ohi. Heidän joukkoonsa ei hän koskaan enää pääse. Saisipa jostakin alkohoolia, unohdusta terästä käsivarteensa. Hän on sairas, sentähden ei Ainia hänestä huolinut, mutta Alma ehkä kuitenkin vuodattaa kyynelen hänen kuoltuaan. Tämän kyynelen hän saa sitä hän ikävöi, sen täytyy antaa hänelle voimaa ratkaisevaan tekoon!

Väinö Lehtinen kulki tuijottaen maahan. Se oli täynnä kiviä ja kuoppia niinkuin elämä. Näiden yli pääsi, elämän kuoppiin kaatui. Nyt ei muuta kuin löytää yksinäinen kolkka, missä… Mutta mistä täällä otti yksinäisyyden, kaunis ilma nähtävästi oli houkutellut ihmiset ulos. Tiellä humisi ja tärisi — ei voinut sulkea siltä korviaan. Terveet ihmiset siinä kulkivat. Tiesi niiden siinä olevan vaikkei niihin katsonutkaan. Täytyi mennä kauemmas, täytyi löytää yksinäisyys…

— Hoi, hoi — no mutta Lehtisen Väinökö se onkin? No, Herran terveeks pitkästä aikaa! Olin ajaa sivutse, mutta näin nuo tutut painuneet hartiat ja muistuivat mieleen entiset ajat…

Väinö Lehtinen havahtui ajatuksistaan ja ynseä, vastenmielinen tunne alkoi kuohua hänessä. Sopimattomampaan aikaan ei kukaan olisi voinut tulla hänen tielleen. Vaikkapa itse Alma olisi tullut tuohon tällä hetkellä, niin hän olisi työntänyt hänet menemään. Ei yksikään ihminen ollut tällä hetkellä poikkeusasemassa, jokikinen oli iljettävä tungettelija. Hänellä oli nyt muuta tekemistä kuin tavata tuttuja. Hän ei katsonutkaan, kuka moottoripyörällä istui, se oli yhdentekevää. Äänen hän oli joskus kuullut — olkoon kuka on, moottoripyörät ovat aina olleet hänelle vastenmieliset ja tällä hetkellä ne ovat sietämättömät. Hän ei tahdo nähdä eikä kuulla, eiköpä se jatkane vauhtiaan, tuo hyrrä, kun ei sille vastaa.

Pyörä ei jatkanut. Se pysähtyi. Mies astui tielle ja tavoitti Lehtisen, kosketti hänen olkapäähänsä, puhui ja puhui ja pakotti katsomaan silmiinsä.

Matti Jäykkä.

Matti Jäykkä — viimeinen ihminen, jota Väinö Lehtinen tällä hetkellä halusi tavata! Vaarallisin ihminen, joka saattoi tulla hänen tielleen, terve väkevä ihminen, ainoa, jota hän tällä hetkellä pelkäsi!

Matti Jäykkä pujotti lujan kouransa horjuvan Väinö Lehtisen kainaloon ja alkoi taasen puhua. Hän puhui tutulla äänellään, jolla hän oli hellittänyt niin monen ihmisen, myöskin Väinö Lehtisen kerran. Mutta nyt hän ei häntä taivuta, nyt hän saa väistyä! Väinö Lehtinen kokosi voimansa, työnsi vieraan kouran kainalostaan, sanoi ettei hänellä nyt ole aikaa — no, hänellä on kiireellinen mentävä! Ja kun Matti uudelleen tarttui hänen käteensä, kirosi hän ja sanoi tahtovansa olla rauhassa.

Matti Jäykkä asteli ääneti hänen vierellään ja turhaan Väinö Lehtinen kehoitti häntä jatkamaan pyörällään matkaansa. Se oli sellainen tämä Matti Jäykkä, että se tunsi ihmiset. Se tiesi nytkin, mitä liikkui vanhan toverin mielessä. Väinö Lehtinen tiesi sen tästä äänettömyydestä paremmin kuin äskeisistä reippaista sanoista.

— Mikä piru tuo sinut minun tielleni, huusi hän, ärsyttäen itseään kaikilla voimillaan, — mikset mene, etkö kuule, että tahdon olla rauhassa, että tulet sopimattomaan aikaan, kerta kaikkiaan, että tahdon päästä sinusta eroon! Mitä sinä nyt taas olet luulevinasi? Älä uskokaan minun olevan ystävän, tai avun, tai myötätunnon puutteessa. Olen kävelemässä, nauttimassa kauniista ilmasta. Eikö minulla ehkä ole siihen oikeutta? Eikö minulla ole lupaa astella tällä tiellä yhtä hyvin kuin sinulla — en edes vaadi niin paljon tilaa kuin sinä ja sinun pyöräsi. Vanha toveruus ja vanha ystävyys — minulla ei ole aikaa nyt, huomaa se. Millä hiton oikeudella sinä urkit minun asioitani? Jos minä tahdon täällä yksikseni kirjoitella runoja, niin se kai on minun oikeuteni, vai kuinka? Ja jos minä tahdon vaikkapa ampua kuulan otsaani, niin sekin kai on minun oikeuteni. Mikä rippi-isä sinä luulet olevasi? Tulenko minä utelemaan minne sinä olet matkalla? Kiirehdit kai urheilukentälle valvomaan turvattejasi, että he pysyvät tasapainossa sekä ruumiin että sielun puolesta. Mene, en kestä sinua Mutta anna sinäkin minun kulkea tietäni. Hyvästi!

Matti Jäykkä ei päästänyt irti hänen kättään, vaan käveli ja käveli hänen vieressään. Aurinko lämmitti selkää, joku keltainen lehtiterttu loisti esiin vihreästä metsän reunasta. Kauempaa kuului raikkaita miehen ääniä. Ne nousivat terveistä, iloisista rinnoista.

— Matti, virkkoi Väinö Lehtinen vihdoin, — mitä hittoa sinä tällä vartioimisella tarkoitat, puhu äläkä kulje kuin kone. Tiedä sinä, etten enää ole talutettavissa niinkuin joskus nuorena. Mene nyt ja anna minunkin mennä.

Matti Jäykkä pysähtyi ja katsoi Väinöä silmiin. Matilla oli hyvät siniset silmät ja hänen kädenpuristuksensa oli lämmin ja turvallisuutta herättävä.

— Kuulehan, Väinö, muistatko vielä, kuinka lyötiin palloa yhdessä? Se oli sitten hauskaa. Tule, me pelaamme juuri tällä kentällä. Istu sivuvaunuun — vaimoni kutsuu sitä tavallisesti kalossiksi, — vien sinut sitten sinne minne olet matkalla. Mutta ensin uusitaan vanhoja muistoja.

Matti Jäykkä kuvasi erästä uutta peliä. Hän ei enää muistanut, että maailmassa mitään muuta merkitsevää löytyi kuin tämä uusi peli. Hän kertoi sillä tavalla, että saattoi uskoa urheilussa todella piilevän kansan pelastuksen.

— No niin, sanoi hän, kun oli päästy takaisin pyörän kohdalle, — näetpä pian itse. Istuhan nyt kalossiin.

Väinö Lehtinen totesi vimmoissaan, että hän taasen oli voitettu, että tuo terve, voimakas ylioppilastoveri oli kääntänyt hänet toiselle tielle, jota ei hän enää halunnut astua. Hän kulki taasen elämää kohden. Mutta Matti älköön luulkokaan, että hän lopullisesti palaa elämään — ei, ehei! Hänellä on hänelläkin oma tahto.

Yhtäkkiä hiljensi Jäykkä vauhtia ja alkoi puhua:

— No niin, olen sinulle suora, en voi muuta, vanhan ystävyytemme nimessä. Sinä kuljet ja ajattelet sairaita ajatuksia — ei, ei, älä keskeytä. Katso, kyllä minä tiedän, mikä sinua vaivaa ja minä tiedän myöskin, miten tulet terveeksi. No, tiedän jumaliste, mikä sinut parantaa…

— Urheilu tietysti! pääsi Väinö Lehtisen huulilta ja vimmoissaan tarttui hän sivuvaunun laitoihin, hypätäkseen alas — Lienen minä sairas minäkin, mutta en ole sittenkään niin sairas kuin sinä. Sinä kuljet ja luulet, että tuolla hosumisella parannat ruton ja syövän, että tuolla tyhmällä leikillä pelastat ihmiskunnan — onko se, hitto vie, tervettä?

Matti Jäykkä naurahteli.

— Puhut kuin minun suullani, vanha ystävä, sanoi hän ystävällisesti. — Niin juuri minä uskon. Minä aion tuella leikeilläni parantaa ruton ja syövän — nimittäin henkisen. Ja urheilulla pelastetaan ihmiskunta, sinä siihen luettuna. Jos sinä puoli vuotta olet seurannut neuvojani, niin minä takaan, että saat sen vastahakoisen tytön joka nyt sinua nauraa pitkin kaupunkia. No, minä vakuutan: puolen vuoden kuluttua hän on sinun. Jos hänet silloin vielä huolit. Katso, jos sinä kuuntelet minua, niin sinusta tulee mies, terve mies ja komea — ja voi, voi: tytöt tappelevat sinusta. Katsos nyt tuonne!

He näkivät urheilukentän auringonpaisteessa ja pari kolmekymmentä nuorta miestä, jotka eri haaroilla ryhmissä leikkivät, juoksivat tai harjoittivat jotakin muuta urheilun haaraa. Voimakkaat jäsenet tottelivat notkeina tahdon käskyä, poskilla hohti nuoruus, silmissä iloisuus ja huolettomuus. Kaunista tämä oli!

— Sinä kai luulet, että nämä ihmiset eivät tunne surua ja kärsimystä? Niin kai — sinä vain ne tunnet! Tuo poika tuolla on juomarin lapsi ja asuu pienessä huoneessa isän, äidin ja seitsemän sisaruksen kanssa. Äidillä on keuhkotauti. Seitsemän viikkoa sitten hän tuli tänne — vakuutan, ettei häntä tunne samaksi. Tuo tuolla oli humalapäissään rikkonut kalliin lasiruudun, hän luuli ruutua oveksi ja puski siihen kaikin voimin. Kun tämä tuli vanhojen kolttosien lisäksi, joutui mies vankeuteen. Sieltä tullessa oli hän päättänyt etsiä vanginvartijansa ja antaa häntä selkään siksi, että hän oli »kiusannut» häntä. Hän mietti tätä asiaa yöt päivät, siitä tuli hänelle ikiliikkuja niinkuin sinulle tytöstäsi. Sitten hän joutui tänne kentälle. Nyt hänellä on kauppapalvelijan toimi eikä hän enää ajattele viinaa eikä… Tuo ylioppilas tuolla — mutta hänet sinä tunnetkin. En puhu hänestä. Niin, katso, tämä reipas elämä luonnon helmassa tekee terveeksi. On niitä suruja muillakin, niinkuin näet. Mutta lähdetäänpä nyt pukeutumaan, saat minun tamineeni, minulla on täällä useampia vaatekertoja. No ja sitten käyt täällä säännöllisesti, ja puolen vuoden perästä olet toisenlainen mies.

— Ah, sinä Matti Jäykkä, mikä sinä oletkaan! sanoi Lehtinen pukuhuoneessa riisuessaan kenkiä jaloistaan — Vai luuletko todellakin…? Mutta ei, sinä et tiedä…

— Laita itsesi nyt vain kuntoon, on jäljellä vielä viisi minuuttia. Täällä täytyy olla täsmällinen.

— Ei mutta kun minä sanon sinulle, ettet sinä tiedä, mitä hän on sanonut minulle.

— Kyllä minä tiedän, mitä tyttö sanoo miehelle, kun hän on heikkona hänen edessään. Minä olen itse — no, voinhan sen sanoakin, jos tahdot. Tai paras olla kaivelematta ikäviä asioita. Minä olen minäkin aikanani ollut hyvin sairas ja saanut rukkaset. Se oli jo kouluaikana. Mutta sitten sain kukkaset ja hän on nyt minun vaimoni. Hän istuu tavallisesti siinä »kalossissa», missä sinä tänään. Elämä on oikein mukavaa. Mutta pidähän hiukan kiirettä, veliseni.

— Niin mutta, alkoi Väinö Lehtinen, — minulla on sellaiset velat, että nekin yksinään tekevät ihmisen hulluksi.

— Ne ovat pahat, myönnän sen. Mutta terve ihminen kamppailee niidenkin kanssa ja kukistaa ne.

— Ei kuule sinä, tämä on rutihullua. Jos minä tämän kerran täällä kentällä hulluttelen, niin huomenna minä jo taas kuljen tuolla revolveri taskussa.

— Vai revolveri! Näytähän tänne, minua huvittavat kaikki aseet. Mitä merkkiä se on?

Siinä se nyt oli Matti Jäykän kädessä tuo juhlallinen pieni kappale, jonka piti lopettaa Väinö Lehtisen elämä. Matti tarkasteli sitä ja kiitteli hyväksi.

— Kaunis vehje, oikein kaunis. Mutta et sinä sitä enää omaa itseäsi vastaan käännä, kunhan vain totut ruumiisi hoitoon. Elämä tulee sitten niin rakkaaksi, sen takaan. Urheilija on aina hyvällä tuulella. Tuossa saat — tästä puoleen sinä vain puolustat sillä kallista henkeäsi.

He tulivat portaille ja ulkoilma laskeutui vilvoittavana paljaiden jäsenten ympärille. Auringonpaisteessa lenteli palloja kuului reippaita huutoja ja näkyi nuoria miehiä virkeässä toiminnassa.

Terveys, ajatteli Väinö Lehtinen, — olisiko terveys täällä? Sen oli aika näyttävä.

Matti Jäykkä asteli kuin kenraali poikiensa joukossa, lasketti pilapuheita ja komenteli. Ennen pitkää oli Väinö Lehtinen esitetty lupaavana rekryyttinä ja saanut paikkansa kentällä.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings