KUOLINSANOMIA MERELTÄ

Rakas sisareni Maria!

Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto.

Tervehdin sinua näillä sanoilla ja tekisipä mieleni lausua ne sekä tutuille että tuntemattomille siellä kotona. Tekisipä mieleni lausua ne kaikille ihmisille yli maapallon. Sillä nämä sanat ovat minulle nyt käyneet uusiksi ja tärkeiksi. Ennen ne olivat suuren runoteoksen kaunis lause, nyt ovat ne Jumalan elävää sanaa, sitä ainoaa, mikä parantaa ihmissielun. Niin on käynyt, rakas sisareni, että olen löytänyt Isäni, kaiken elämän alkulähteen, ja lepään nyt Hänen turvissaan ja saan joka päivä tuntea, miten henkeni kasvaa. Olen sairaalassa sen järkyttävän tapauksen jälkeen, joka käänsi elämäni purren. Mutta kuinka siunattu saattaakaan olla sairasvuode, kun tuntee, että ihmisten Isä siinä lastaan vaalii ja hoivaa. Miten onnellisena lausunkaan nyt sanoja »kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto». Sillä ne ovat minun sieluni sisin tunnustus, minun rippini ja rukoukseni. Ne sisältävät omantuntoni vaatimuksen ja tarpeen. Ne ovat se yksinkertainen ja selvä välikirja, mikä ihmisen on tehtävä, jos hän haluaa elää rehellistä inhimillistä elämää ja kuolla kunnialla. Kunnia kuuluu Jumalalle korkeudessa, rauha on se kaste, jota maa janoaa, ja hyvä tahto antaa ihmissydämelle elämisen ja kuolemisen pohjan. Näinä aikoina, jolloin kokemus on näyttänyt mihin ihmiskunta joutuu loukatessaan joulun sanomaa — miten vakuuttavana soikaan enkelintervehdys sairaille sydämille.

Toivon, että te niinkuin aina ennenkin olette joulun edellisenä pyhänä käyneet kirkolla ja saaneet postin. Sinä olet jumalanpalveluksen jälkeen käynyt sakastissa ja rovasti on, kuulumisia kysellen ja joulurauhaa toivottaen, antanut käteesi meidän kylän »Merimiehen ystävät». Te olette myöskin käyneet postissa ja saaneet kirjeeni, jonka kuoresta olette lukeneet sanat: »Avattava jouluaattona.» Etkä sinä ole avannut kirjettäni, mutta sensijaan olet avannut lehden ja ensinnä ovat silmäsi etsineet kuolinsanomia mereltä. Olet nähnyt Virginian haaksirikon ja sydämesi on jähmettynyt etkä ole voinut käsittää, mistä kirjeeni tulee, sillä olet tietenkin luullut minun hukkuneen. Tuskin olet malttanut odottaa jouluaaton tuloa, sydämessäsi on ollut vuoroin toivo, vuoroin epätoivo. Mutta niin on sitten tullut pyhä ilta, te tulette saunasta ja asetutte vanhoille tutuille paikoille, vaari ja raamattu pöydän päähän. Te olette puhtaissa vaatteissa ja saunantuoksu sekaantuu kuusen hajuun ja lapset sytyttävät kynttilät. Nyt kaikuu »Enkeli taivaan». Silloin et enää malta odottaa, vaan avaat kirjeeni.

Niin, minä elän. Olin mukana Virginian haaksirikossa ja jotakin minusta siellä kuoli: vihani. Mutta minun sieluni elää. Tätä te viime vuosina rukoilitte äiti-vainajan kanssa. Ja nyt on rukouksenne kuultu. Te olitte niin hartaasti toivoneet minusta Jumalan sanan julistajaa maan päälle, ja sitten tuli se tapaus, joka vei minulta uskon, vei minulta toivon ja täytti olentoni yhdellä ainoalla kuumalla tunteella: vihalla. Mies, jota olin pitänyt uskottuna ja ystävänä, minut petti, mustasi nimeni, rikkoi välini morsiameni kanssa. Minä jätin, niinkuin te tiedätte, kaikki ja läksin hyvästiä sanomatta. Tiesin kyllä, että tämä joudutti äitini kuolemaa, niin sairas kuin hän oli, mutta en jaksanut jäädä kotiin, en jaksanut nähdä ihmisiä, en jaksanut nähdä tyttöä enkä kavaltajaa. Viha täytti minut kokonaan.

Tätä oli kestänyt toista vuotta, vihani ei ollut sammunut, koska se tuontuostakin oli saanut lisää polttoainetta. Olin saanut kuulla, että he olivat menneet naimisiin, ja sain kuulla senkin, että heille oli syntynyt lapsi. Kuinka monta kertaa aioinkaan sammuttaa polttoni meressä. Mutta jokin pidätti minua.

Sitten eräänä sateisena syyspäivänä näen Hampurin merimieshuoneen hallissa miehen, jonka erotan kaikkien muiden joukosta. Hän oli kerran minulle rakkain ystävistä ja on nyt vihatuin ihmisten joukossa enkä hänestä milloinkaan erehdy. Hetkisen mietin, enkö heti pistäisi tikaria hänen selkäänsä — hän seisoi kuin sitä varten siinä, kopeloiden jotakin laukkua. Ja minä olin viime aikoina aina pitänyt veistä matkassani ikäänkuin häntä varten. Jokin pidätti minut kuitenkin. Pidin häntä silmällä ja näen kummakseni, että hän kantaa tavaroitaan Virginiaan, joka kappalelastissa oli matkalla Espanjaan. En tiedä iloitsinko vai raivosinko. Mikä sitten nyt on, eikö nuori pari ole onnellinen, koska aviomies näkyy olevan yksin? Mitä hakee hän täältä? Vai minuako varten hän on tänne lähetetty, sitä varten, että kerrankin saisin tehdä selvää? Vihani leimusi riemussa: hän ei koskaan astu Virginian palkeilta, ei koskaan saa minun kavala rakastettuni itkeä hänen haudallaan!

Hän näkyi säikähtävän minua ja haki hakemistaan tilaisuutta selittelyyn. Minä annoin hänen kitua, poltin häntä etäältä vihani lieskalla ja hioin tikariani. Tai ehkä syöksen hänet yli syrjän, kerran, juuri kun hän seisoo ajatuksissaan ja muistelee vaimoa ja lasta.

Näin kuluivat päivät.

Sitten tuli myrsky-yö. Tuli se hetki, jolloin turvaudutaan pelastusveneisiin. En voi sanoa, että oikeastaan pelkäsin kuolemaa tai hain pelastusta. Jouduin veneeseen tietämättäni. Pääni oli ihmeen selkeä, en ajatellut mitään juhlallisia, haudantakaisia asioita, joilla valmistaudutaan kuolemaan. Ajattelin, eikö olisi voitu jotain tehdä aluksemme pelastamiseksi. Veneemme oli täpötäynnä, oli vaikeaa päästä irti laivasta. Aallot olivat hirvittävän korkeat ja pärske ajautui kasvoihin. Yhtäkkiä kuulen ylhäältä äänen: lapsuuden ystävä, auta! Eikö siellä ole tilaa? Katsoin ympärilleni: mahdotonta. Silloin puhui ääni: Minulla on kotona vaimo ja lapsi!

Vaimo — se nainen, jota minä kerran rakastin! Ja hänen lapsensa.

Oli kuin miekka olisi lävistänyt sieluni. Heitin hengissä tikarin, jota niin kauan olin hionut petturia varten, luotani. Tunsin Jumalan läsnäoloa sielussani, tiesin mitä minun oli tehtävä. En ollut yksin antanut hänelle anteeksi, vaan halusin antaa henkeni hänen edestään. Autuus virtasi sieluuni ja täytti sen. Ilman pelkoa ja epäilystä nousin paikaltani, huusin että he ottaisivat hänet siihen ja syöksyin mereen.

Vaistomaisesti taistelin kuitenkin pysyäkseni vedenpinnalla. Meitä oli siinä useita, laiva upposi uppoamistaan. En tiedä miten kauan siinä ajelehdin. Tulin tajuntaan laivassa, joka oli tuntematon. Tuntematon oli myöskin miehistö. Vasta vähitellen minulle selveni mitä oli tapahtunut. Vasta vähitellen tulin myös vakuutetuksi siitä, että mielenmuutoksenikin oli todellisuutta eikä kuviteltua unta.

Ja siitä asti on jokainen hetki ollut minulle kuin joulua — milloin se hetki, jolloin vaari asettuu raamattunsa kanssa pöydän päähän ja kynttiläin tuoksu sekaantuu kuusenneulain lemuun, milloin se hetki joulukirkossa, kun noustaan ja veisataan jouluvirsi, milloin joku toinen hetki lapsuuden siunatun juhlan hetkistä. Mutta ei milloinkaan ole joulu lähestynyt minua niin täyteläisenä kuin tänä vuonna.

Ja nyt on rukoukseni vain, että veljieni sairaat sielut avautuisivat Isämme armolle, että ihmiset omaksuisivat enkelitervehdyksen sisällön. Ah, niin rauhaa vailla on maa, niin vihankylläinen on ihmisen sydän ja Jumalaa vailla hän harhaa ja näivettyy. Oi Sinä ihmisten Isä, elämä käy suurilla laineilla meidän ympärillämme, myrsky on — auta meitä kaikkia, ettemme huku!

En jaksa enempää. Jumalan haltuun.

Veljesi Martti.

Pyhän Annan sairaalassa joulukuun 2 p:nä.