LIONARDO JA CHOPIN

Minulla on ystävätär, vanha neiti, yksi niitä monia, jotka eivät ole menestyneet tässä maailmassa. Hänellä on muistonsa toivorikkaasta nuoruudesta, rakkaudesta ja ulkomaanmatkoista. Nyt viettää hän köyhiä päiviä halvassa huoneessa ja menee joskus, tarkkaan punnitun ajan perästä, yhä harvenevien ystäviensä luo, syödäkseen ravitsevan aterian. Hyvin harvoin, jotta hän säilyttäisi viimeisen kalleutensa: riippumattomuuden. Hänen muut kalleutensa ovat vuosien kuluessa saaneet vaeltaa panttilaitokseen.

Konsertit ovat ainoa, josta ei hän vielä ole luopunut, nimittäin suuret, vakavat konsertit. Niiden vuoksi kannattaa olla muutaman päivän syömättä. Me voimme jokainen nähdä hänet lippumyymälän ovella pari minuuttia ennen myynnin alkamista ja niinikään odottaa hän konsertti-iltana jo eteisessä ovien avaamista. Hänellä ei ole numeroitua paikkaa, mutta hänellä on aikaa. Ja niin istuu hän kuin tornissaan vanha kirkkonaakka alituisesti samalla paikallaan, alituisesti samoissa moneen kertaan käännetyissä ja uusituissa vaatteissaan ja tarkkaa jokaista sisääntulijaa — ei niin paljon uteliaisuudesta kuin todetakseen, onko musiikin uskollinen seurakunta koolla, vai tuleeko juhlaan sellaisia, joilla ei ole juhlapukua.

Vanhalla ystävälläni on herkkä mieli. Hänen sekä onnekseen että onnettomuudekseen. Hän saattaa sairastua aidon taiteen kosketuksesta, päiväkausia maata kuin loveenlankeamisen jälkeen ja sitten elää oudon onnellisen terveyskauden. Hän saattaa myöskin sairastua valheellisesta taiteesta ja silloin käyttäytyä niin että ystävät alkavat ajatella varojen kokoamista oloa varten toipumakodissa. Vanhuksella on myöskin unia ja aavistuksia ja ihmiset säikähtävät, kun hän pysäyttää heidät kertoakseen nähneensä heistä sen tai sen unen. Sillä hänen unensa ovat käyneet toteen, naurajat ovat joskus joutuneet arvoituksen eteen, jota ei järjellä selvitetä. Ja hän näkee näkyjä.

Mutta näitä asioita ei pidä kertoa, sen on maailma hänelle opettanut. Niinsanottujen ystävien pilkka voi sattua kipeämmin kuin niinsanottujen vieraiden. Ja siten ei enää viime aikoina kuule hänen ihmeellisistä elämyksistään mitään. Vain joskus näkee hänen suurten silmäinsä tuijottavan maailmaan tavallista hämmästyneempinä ja hänen vastauksensa ovat tavallista poissaolevammat.

Eräänä päivänä olin vihdoin saanut hänet luokseni. En yrittänytkään houkutella häntä paljastamaan salaisuutta, joka häntä ympäröi. Sellainen salaisuus on liian arka ja arvokas. Me katselimme valokuvia, taidejäljennöksiä. Hänen kätensä tarttuivat niihin vavisten, hänen silmänsä syttyivät ja väri kasvoilla vaihteli. Vihdoin pääsi hänen huuliltaan kuin vahingossa, että hänkin joskus oli aikonut taiteilijaksi, vaikka hän sitten joutui puhtaaksikirjoittajaksi. Olisi se Parisi sentään hauska nähdä. Hän tahtoisi vielä kerran illansuussa astua viistoon Place de la Concorden yli, silloin kun liike on niin suuri, että luulee jäävänsä pyörien alle. Ajatella, että sillä torilla kerran mestattiin Marie Antoinette. Ja nyt se on maailman kaunein tori eikä kukaan ajattele kuningatarta.

— En koskaan ole voinut astua sen torin yli muistamatta häntä. Ja uudestaan ja uudestaan elin läpi hänen tuskansa. Ensimmäisenä yönä Parisissa ollessani tuli hän luokseni. Hänellä oli yllään harmaat vaatteet, ikäänkuin jouhipaita. Hänen kasvonsa olivat harmaat ja hiukset kuin päistärettä. Hän oli minulle oudon likeinen. Siellä missä hän on, lakkaa erotus kuningattaren ja vaivaisen naisen välillä.

— Ja nyt Parisissa kuuluu olevan niin paljon autoja, että ilma on ainoana toitotuksena. Ja »imperialit», hevosraitiovaunujen päällystät katoavat, kun moottorit tulevat sijaan. Se on vahinko. Mutta saisinko pyytää teitä sammuttamaan lampun. Silmäni…

— Ja Louvrea teidän on ikävä, liitin hänen yksinpuheluunsa täytettyäni hänen toivomuksensa ja muistaen millä hartaudella hän joskus oli kuvannut saleja ja yksityisiä tauluja. — Siellähän on niin monta Leonardoakin.

Hän ei kuitenkaan tarttunut kiinni sanoihini, vaan vaikeni. Oliko Mona Lisan luoja hänelle liian läheinen? Niitähän oli herkkiä ihmisiä, joiden suhde erinäisiin suuriin vainajiin oli salaperäisen läheinen.

— Minä vain muistin jotakin, virkkoi hän. — Jotakin, joka tapahtui minulle hiljan. Mutta sitä te vain nauraisitte, jos sen kertoisin. No niin, miksette saisi nauraa. Ei, ei se ollut uni. Mutta niin voimakkaasti se minuun vaikutti, että senjälkeen olen ollut vuoteen omana. Sellaista se aina on ollut. Ehkä olisin ollut terveempi, jos olisin saanut purkaa voimaani johonkin. Mutta taiteellinen työ ei ollut minulle sallittua. Ei ollut varoja eikä tilaisuutta. Ja muuksi ei minusta ollut. Niin on kaikki sielunpalo vuosikymmeniä patoutunut tähän ruumiiseen, joka päivä päivältä lakastuu. Eikä sielu vanhene, vaan sen liekki kasvaa kasvamistaan… Niin, todella, mainitsin että minulle tapahtui jotakin.

Te muistatte Lionardon jäljennökset huoneeni seinällä. Olin eräänä iltana ottanut esiin Kristuksen pään — alkuperäinen säilytetään Milanossa. Tarkoitan ehtoollistaulun harjoitelmaa. Sehän on kuin naisen pää. Se voisi kuvata Maria Stuartia astumassa mestauslavalle. Se voisi olla pyhä Anna, neitsyt Maarian äiti. Hän on kaunis, hän on nuori. Hiukset kuin veden jumalalla, huulet täyteläiset ja punaiset. Miten voimme sitten näistä kukoistavista kasvoista löytää Kristuksen sellaisena jommoisena häntä ajattelemme sinä yönä jolloin hänet petettiin?

Kaikki tuska on koottu silmiin, ja silmiä emme näe. Mutta me näemme silmäkannet niin täynnä tunnetta, että nyyhkytys, joka meidän povessamme alkoi kuohua ylös lähteistään, pysähtyy. Silmäkuopat ovat käyneet tummiksi valvomisesta ja kamppailusta, kuumepuna poskilla on heijastusta silmien palosta. Mutta silmiä peittävät raskaat ja samalla läpikuultavat kannet.

Siellä alla ovat Vapahtajan silmät. Minä en voi niihin katsoa, sillä minä tulisin sokeaksi.

Lionardo on käsittänyt, ettei mikään mielikuvitus voi luoda Vapahtajan silmiä.

Seisoin kauan ja katselin kuvaa ja vasta illalla vuoteessa pääsi valloilleen nyyhkytys, joka äsken oli pysähtynyt.

Seuraavana aamuna oli huone täynnä auringonvaloa, ja minä tulin jälleen kuvan eteen. En saata sanoin sitä selittää. Olin nuori, olin kuin valaistu, ja koko olentoni oli täytetty soitolla. Värisin kuin lintu, kun se laulaa kaikesta voimastaan ja mielestään. Kaikki mikä tuoksui ja hohti kuvasta, soi minussa sävelinä. Sävelet olivat tutut ja kuitenkin tänään uudet. Ne olivat Chopinin. Ei mitään erityistä häneltä, vaan ikäänkuin yhteenveto hänestä.

Oli valoisaa. Soi. Ei ollut aikaa.

Kun vihdoin olin tointunut, otin nuottitelineelle kaikki mitä omistin Lionardolta ja aloitin, niihin syventyneenä, muistista soittaa Chopinia. Fantaisie Impromptun. Balladin. Surumarssin. Ja vielä muuta. Ihmeellisesti sulivat yhteen sointu kuvista ja tuoksu sävelistä. Joskus oli sävelissä jotakin, joka ei kuulunut Vapahtajan silmäkansiin eikä Mona Lisan hymyyn, mutta se taas kuului Jeesus-lapselle ja Maarialle Pyhän Annan jalkojen juuressa.

Mikä iäisyyksien avautuma! Koskaan ei Lionardo ole ollut minulla sitä mitä hän nyt oli, eikä Chopin sitä mitä hän nyt oli. Ja minä olen heitä molempia kuitenkin rakastanut. Nyt vasta he olivat saaneet elämän minussa.

Te muistatte surumarssin tutun toisen osan. Miten paljon sitä onkin soitettu ja alennettu, ei se koskaan ole lakannut minulle kuvaamasta autuaitten kulkua kohti Jumalan kasvoja, palmunlehvät käsissä. Kuinka ihmeellisesti juuri tämä sävel kuuluu Kristus-päähän, noihin raskaan läpikuultaviin silmäkansiin!

Mutta minä tahdoin vielä tutkia asiaa ja perustaa vaikutelmani vakavalle pohjalle. Otin Correggion kuvan »Mariage mystique de Sainte Catherine d'Alexandrie», jota aina olen pitänyt Lionardon taiteen sukulaisena. Koetin nyt säestää sitä Chopinilla. Mahdotonta. Eikö se ole kummallista: vain Lionardo ja Chopin kuuluvat yhteen. Niinkuin kukkivat puut ja satakielet.

Hän vaikeni ja hänen suuri tyydyttämätön mielikuvituksensa ikäänkuin värisi pimeässä.