SISÄLLYS: (continued 3)

Vastaisen loitsurunojen tutkimuksen tehtävänä on eroittaa pakanalliset ja kristilliset ainekset toisistaan. Silloin on epäilemättä osoittautuva, ett'eivät jälkimmäiset aina ole myöhempiä, edellisten sijalle tulleita, niinkuin tähän asti on yleensä oletettu, vaan että useissa, kukaties useimmissa tapauksissa on käynyt päinvastoin. Ne tarulliset nimet ja kuvat, jotka itäsuomalaisille loitsuille antavat niin vanhan-aikaisen ulkonäön, ovat viimeksi kuluneella ja vielä tällä vuosisadalla pikemmin olleet lisääntymässä kuin vähenemässä.[361] Varmaa ainakin on, että se aate, joka kannattaa koko loitsurunouttamme ja kohottaa suomalaisen noidan korkeammalle kaikkia hänen sukuveljiään, usko sanan sisälliseen voimaan, ja nimen-omaan Herran Sanan, ei olo pakanuuden-aikuinen.

Neljäs luku.

Uhrimenot.

Yhtä suurta yhtäläisyyttä kuin mitä pyhiin paikkoihin, epäjumalankuviin ja noidan virkaan tulee, emme voi nähdä uhrimenoissa. Luonnollisista syistä on erilainen kehitys ja vieras vaikutus enemmän nähtävä tässä jumalanpalveluksen osassa.

Yleistä näkyy olevan kaikissa suomalaisissa kansoissa, että yksityiset uhrit kukin isäntä tai emäntä itse toimittaa. Niissä tuodaan kotoisille jumalille pienempiä antimia, niinkuin vähäarvoisia rahoja, pienten eläväin nahkoja, lintuja, linnun munia ja höyheniä, kaloja, voita, maitoa, olutta, mettä, hunajaa, suurimia ja leivoksia y.m. Menot ovat yksinkertaiset ja mutkattomat.

Mutta kun asia koskee kokonaista heimoa tai kansaa, tai kun yksityistäkin suurempi vahinko on kohdannut tai suurempi vaara uhkaa, on uhri juhlallisemmin toimitettava. Silloin, niinkuin jo tiedämme, on noidan tai uhripapin apu tarpeellinen, silloin myös ovat suuremmat uhrit välttämättömät ja menot moninaisemmat. Yleiskatsauksen helpoittamiseksi esitän ne kokonaiskuvissa eri kansoja myöten.

Ostjakkein yhteisestä jumalanpalveluksesta ei löydy ainoatakaan kuvausta uudemmalta ajalta. Mutta viime vuosisadan matkailijain kertomukset[362] ovat siksi tarkat ja seikkaperäiset, että niistä voi saada jotenkin selvän käsityksen uhrauksen menosta. Noidan määräämällä ajalla kokoontuvat uhraajat pyhään lehtoon ja asettautuvat piiriin epäjumalankuvan, noidan ja uhriksi tuodun poron ympäri. Noita, joka on vastaanottanut elukan ja sitonut sen etujalat tai kaikki neljä jalkaa yhteen, osoittaa jumalalle uhria ja huutaa täyttä kurkkua, mitä olisi tarvis ja miksi uhri toimitetaan; kaikki läsnäolevat kertovat hänen sanojaan. Vastapäätä noitaa seisoo mies keihäs ojennettuna ja toinen viritetyin jousin, kolmannella, joka on asettunut elukan eteen, on kirves varalla. Kun noita rukouksensa tai laulunsa lopetettuaan ottaa kirveen käteensä ja antaa merkin elukkaa päähän lyömällä, ampuja lennättää siihen nuolen, toinen vielä lähettää perässä peitsensä. Vähissä hengissä elukka laahataan kolme kertaa epäjumalan kuvan ympäri, sitten vasta isketään veitsi sydämeen. Veret lasketaan pyhiin astioihin; niistä osa pirskoitetaan jurtille, jos semmoisia on likellä, osan juovat uhraajat ja tähteet voidellaan epäjumalan suun ympäri. Nahka pään, jalkojen ja hännän kanssa ripustetaan johonkuhun läheiseen puuhun. Lihat keitetään ja syödään, jota tehdessä riemullisesti mellastetaan ja lauletaan rivoja lauluja. Syönnin jälkeen voidellaan kuvan suu rasvalla. Lopuksi saatetaan jumala, jonka ajatellaan ottaneen osaa ateriaan, takaisin taivaasensa kepeillä hosuen ilmaa ja huutaen täyttä kurkkua, ikään kuin pyytäen, että hän suvaitsisi tyytyä antimiin. Ruuan ja juomien tähteet viedään kotiin tuomisiksi vaimoille ja lapsille, jotka eivät ole saaneet olla juhlassa osalliset. Myös naapurit kutsutaan noihin rääpijäisiin. Samoin kotijumalatkin saavat suunsa rasvatuksi.

Tämmöisiin suuriin uhrajaisiin toivat Ostjakit muinoin koko laumoja porojansa; välistä eivät säästäneet edes niin monta, että riitti heille vetojuhdiksi kotimatkaa varten. Rikas Ostjakki piti häpeänä, jos ei tuonut enempää kuin 8-10 poroa. Kun asia oli oikein tärkeä, vaara oikein suuri, oli noita määrännyt hevosen uhrattavaksi, joka oli vaikea ja kallis asia, koska Ostjakeilla itsellään ei ollut näitä elukoita. Se oli ostettava naapurina olevilta Tatareilta, jotka viekkaat kauppiaat kyllä osasivat tilaisuudesta ottaa vaarin ja kiskoa summattoman hinnan. Sanotaan pienen Ostjakki-heimon kokonaan köyhtyneen, kun kerta täytyi semmoinen suuri uhri toimittaa. Yksityisten, joilla ei itsellään ollut uhrattavaa elukkaa, kerrotaan monesti antaneen vaimonsa ja lapsensa vieraan työhön pantiksi velasta. Paitsi elukoita tuotiin samassa myös kalliita turkiksia, joita jumalanjurtta usein oli täpö täynnä ja joita myös epäjumalan päälle puettiin. Niin hurskaat olivat Ostjakit jumalainsa kunnioittamisessa, että tänne jättivät paraimmat saamansa metsännahat mätänemään, säästäen ainoasti huonommat kruunulle suoritettavaa veroa varten.

Eivät näy ihmis-uhritkaan olleen aivan tavattomat; ainakin kertoo Strahlenberg,[363] että vuosittain hukutettiin yksi neito Ob-jokeen lepytysuhriksi.

Wogulein uhrimenoista löytyy kaksi täydellistä kertomusta, toinen Losva-joen varrelta, toinen tältä puolen Uralin. Edellinen, Muncácsin,[364] pitää pääasiallisesti yhtä ostjakkilaisten uhrinkuvausten kanssa. Kun sillä paikalla, missä uhri aijotaan toimittaa, on ruoho tai lumi poljettu tasaiseksi tantereksi, istutetaan sen piiriin etupuolelle nuori koivu, jolle jumalan luullaan uhrin aikana laskeutuvan. Kotoa haetaan jumalankuva ikkunan kautta ja samaa tietä tuodaan, mitä sille on aikojen kuluessa uhrattu, turkikset, vaatteukset, hopeakalut y.m. erityisille tangoille ripustettaviksi. Noita nyt taluttaa uhrieläimet paikalle ja, asettuen koivun eteen, alkaa rukoilla kovalla äänellä ja yhä kiihtyvillä huudahduksilla. Sillä aikaa apulaiset seisovat eläinten takana, ja kun noita antaa merkin, he iskevät niitä kirveellä tai pistävät veitsen sydämeen; muutamin paikoin ne tapetaan nuolilla ja keihäillä. Veret kootaan astioihin, lihat paloitellaan ja syödään osa raa'altansa, kastaen lämpimään vereen. Loput keitetään uhripaikalla isoissa kattiloissa ja nautitaan perästä päin, välistä vasta seuraavana päivänä. Jumalan osuuden lihasta, verestä ynnä muista uhriruuista noita asettaa koivun juurelle. Sitä paitsi hän voitelee jumalankuvan kasvoja, ikään kuin pakoittaan sitä syömään. Lopuksi ripustetaan uhrieläinten nahat ja pääkallot pitkiin, kasvaviin puihin, mutta muut jäännökset luista jätetään korjaamatta uhripaikalle. Ainoasti miehet ottavat osaa uhritoimitukseen, naiset eivät saa tulla likellekään ja jumalankuvan nähdessään heidän pitää peittää kasvonsa.

Tavallinen uhrieläin on poro, mutta jumalille otollisin on hevonen, erittäin valkeakarvainen. Tämän hankkiminen ei ole mikään helppo eikä huokea asia, se kun pitää tuottaa Uralin takaa tai Ob-joen keskivarsilta ja maksaa siitä vielä suuret rahat.

Jälkimmäinen kuvaus löytyy Georgin matkakertomuksessa.[365] Ne Wogulit, jotka hän tapasi Permin läänissä, uhrasivat hirviä, hevosia, lehmiä, vuohia ja lampaita sekä joutsenia. Heillä ei ollut noitia eikä uhripappeja, vaan toimittivat perheen-isännät uhrinsa yksi toisensa jälkeen, kukin eri päivänä, joten siihen saattoi mennä koko viikko ja enempikin aikaa. Uhripaikka oli noin kymmen sylen laajuinen ala kylän läheisessä metsässä. Sen pohjoiselle laidalle vei kapea polku, etelän puolella seisoi matala pöytä ja tämän takana neljän jalan korkuinen puupatsas. Uhraamisessa hän sanoo olleen seuraavat menot. Elukka tapetaan ja nahka nyljetään ulkopuolella pyhää paikkaa, lihat eroitetaan luista ja keitetään yhdessä sisälmyksien kanssa. Pää, josta on aivot otettu ulos, ja sydän pannaan yhteen astiaan, muut lihat toiseen paljoa suorempaan, ja ne asetetaan yhdessä oluen tai viinan kanssa uhripöydälle. Aivot pannaan lautaselle, joka nostetaan pöydän takana olevan patsaan päälle, lisätään siihen uhrieläimen talia ja sytytetään tuleen. Palamisen aikana kaikki kääntyvät pyhän liekin puoleen, huokailevat ja kumartelevat maahan asti, ilmoittaen toivomuksiansa. Kenellä ei semmoisia ole, lausuu koko ajan: "jumala armahda!" Sitten jakaa uhrintoimittaja lihat osan-ottajia myöten ja tarjoilee olutta jokaiselle juotavaksi. Tähteet viedään tuomisiksi kotiväelle, sillä muut kuin täysikasvuiset miehet eivät saa olla uhrissa läsnä. Jos on hevonen tullut uhratuksi, niin sen nahka ripustetaan puuhun ja luuranko poltetaan, muut nahat viedään kotiin käytettäväksi tai, jos uhraaja on oikein jumalinen, kuopataan maahan luitten mukana. Pääkallo joka tapauksessa kiinnitetään puun oksaan tai pujotetaan sen läpi nuoren puun vesa.

Jos näitä kertomuksia vertaamalla tarkastelee, niin usean yhtäläisen piirteen ohella voi huomata perinpohjaisen eroituksen itse uhraamisessa. Euroopan puoliset Wogulit sen toimittavat tulen välityksellä, joka tapa heidän siperialaisille heimolaisilleen näkyy olevan tuntematon.

* * * * *

Uhrimenojensa puolesta jakautuvat myös Permin Suomalaiset jyrkästi kahteen ryhmään. Syrjänit ja Permjakit suorittavat ainoasti tavallisia veriuhreja. Elukoita, joita uhriksi teurastetaan, Smirnov luetteloa[366] lehmiä, lampaita, vuohia, sikoja ja kanoja. Uhraaminen tapahtuu, niinkuin jo on mainittu, kristillisten rukoushuoneitten läheisyydessä. Joskus päästetään elävä pässi sisään juoksemaan, ennen kuin se isketään. Toisinaan rakennetaan kirkkoon erityisiä lavoja, joille uhrilihat asetetaan. Kuuluisin kaikista Permin läänin uhripaikoista on Kotshan kylässä, jonne vuosittain on kokoontunut rahvasta Tsherdynin ja Solikamskin piirikunnista ja tuotu uhriksi kahdeksaankymmeneen lehmään. Papit ovat siunanneet teuraat ja saaneet palkastaan osan lihoja ynnä nahat kirkolle.

Iljan päivänä, 20:nä Elokuuta vanhaa lukua, on Permjakkein tapana uhrata härkä, entiseen aikaan poro. Elukka ostetaan yhteisillä, kylän vanhimman kokoamilla varoilla ja tapetaan kylän takana joen luona pyhällä veitsellä, joka on uskottuna kylän arvokkaimman miehen talteen. Lihat keitetään isossa kattilassa, jota säilytetään likellä kirkkoa; osa syödään heti paikalla, osa tuodaan kotiin ja pidetään pyhänä, osa viedään sukulaisten haudoille tai peitetään pellon vakoon, että vilja paremmin kasvaisi. Miten luiden ja sisuksien menetellään, ei ole mainittu; Syrjänit kaivavat ne maahan.

Wotjakeilla ovat uhrit luonnollisesti jokapäiväinen ilmiö. Menot niissä riippuvat osaksi siitä, mille jumalalle ne toimitetaan, pidetäänkö ne ulkona uhrilehdossa vai sisällä kuolassa; osaksi ne myös vaihtelevat eri paikkakuntia myöten. Mutta pääpiirteissään, sanoo Aminoff,[367] ovat menot jokseenkin yhtäläiset kaikkialla. Yleensä ovat eläinuhrit polttouhria, joissa verta, ydintä, sydäntä ja maksaa heitetään tuleen ja uhripappi toivottaa lämpimän veren höyryn kohoavan jumalan luo.

Yhteisissä härkäuhreissa, jotka toimitetaan ylijumalalle keväisin taivasalla, noudatetaan, Pervuhinin mukaan,[368] seuraavia menoja. Kun noita, tuno, on määrännyt uhripäivän tai siitä on kylän vanhinten kokouksessa sovittu, ostetaan yhteisesti kootuilla rahoilla uhrieläin, jonka pitää olla valkeakarvainen. Joka talossa ollaan valmistuspuuhissa: leivotaan ja pannaan olutta, puhdistaudutaan saunassa ja pukeudutaan valkeihin vaatteisin. Muutamin paikoin on tapana ennen varsinaista juhlaa käydä rukoilemassa sekä perheittäin yksityisissä kuola-rakennuksissa että yhteisesti kylän isossa kuolassa.

Ensimmäisinä lähtevät määrätylle paikalle kylän uhripappi ja pari perheen pappia apulaisineen, kuljettaen härkää. He puhdistavat paikan, järjestävät pöydät, ripustavat kattilat, joita ovat tuoneet muassaan, keitin-orsista ja sytyttävät niiden alle tulen. Sillä välin saapuu muukin kylän väki, itsekukin kantaen kontissaan ruoka- ja juomavaroja sekä maljoja, lusikoita y.m. syömätarpeita. Papit aloittavat toimituksen pitkällä rukouksella, jonka pääpappi, seisten lakki päässä, pyhään puuhun päin kääntyneenä, lausuu. Sen jälkeen apulaiset taluttavat härän pääpapin eteen ja toiset papit ojentavat hänelle kauhan, josta hän lehtivastan läpi valelee kylmää vettä pitkin härän selkää, kolmeen kertaan päästä alkaen häntään asti. Jos härkää äkillinen kylmän tunne pudistuttaa, niin pidetään se merkkinä, että uhri on otollinen jumalalle; jos härkä ei värähdäkään, niin ei auta muu, kuta uhrata hanhi tai sorsa hyväksi lisäksi. Härän tappavat apulaiset veitsen iskuilla, joilla tavoittelevat kaulan valtasuonia, että saisivat oikein paljon verta vuotamaan. Ennen vanhaan veri koottiin erityisiin astioihin, joista sitä juotiin lämpimältään; nykyisin vuodatetaan enin osa veriä tulisijoille, vähempi osa lasketaan maljoihin ja kaadetaan niistä kattiloihin lihoille kastikkeeksi. Eroitusta entis- ja nykyajan välillä on siinäkin, ett'ei härkää enää seisaaltaan isketä, ainoasti sarvista köysillä kiinni pitäen, jolloin se helposti pääsi karkaamaan käsistä, vaan sidotaan se jaloistaan ja kaadetaan kyljelleen tulisijan viereen. Teurastuksen aikana pääpappi rukoilee jumalaa suosiollisesti ottamaan vastaan uhrin. Nahka myödään heti paikalla enimmän tarjoavalle, mutta ripustetaan kuitenkin uhrin ajaksi pyhään puuhun ja saadaan vasta toimituksen päätyttyä sieltä ottaa. Kun lihat ovat kypset, niin ne nostetaan pois, ja kattilat täytetään yhteisesti kootuilla ohrasuurimilla, joista keitetään puuroa.

Sillä aikaa papit siunaavat niitä tuomisia, joita yksityisillä perheenisännillä on muassaan. Jokainen isäntä vuorostansa ojentaa leivän ja sen päälle asetetun munakakun pääpapille, joka ne ottaa vasempaan käteensä. Samoin hän tarjoo ensin isommassa maljassa olutta, sitten pienemmässä viinaa. Ne ottaa pääpappi vastaan oikealla kädellään ja antaa oluen sille apulaispapille, joka on hänen oikealla puolellansa, ja viinan sille, joka seisoo hänestä vasemmalla. Pidettyään pitkän rukouksen hän jälleen ottaa oikeaan käteensä ensin oluen, sitten viinan, valaa osan tulisijalle, maistelee vähän itsekin yhdessä apulaistensa kanssa ja antaa loput isännälle juotavaksi. Samoin hän tilittää leivästä palasen, siitä murenen heittää tuleen, pistää vähän omaan sekä apulaistensa suuhun ja jättää sen takaisin isännälle. Tähän toimitukseen kuluu tietysti paljon aikaa, milloin isäntiä on monta koolla.

Kun keitetyt lihat ovat paloitellut ja puuro kiehunut, tuodaan ensimmäinen vadillinen uhripappien pöydälle. He pistävät lusikkansa pystyyn puuron rajalle, kukin omalle puolellensa vatia, ja tarttuvat oikealla kädellänsä vatiin alta päin. Seisaaltaan, pääpapin lukiessa rukousta, kohottavat he sitä verkalleen ilmaan päänsä tasalle ja yhtä juhlallisesti laskevat jälleen pöydälle, sitä tehden kolmasti kolme kertaa. Näin siunattua puuroa nauttivat ensin papit arvojärjestyksessä, sitten isännät esillehuudon mukaan kukin lusikallisen, ennen kuin hajaantuvat omaistensa joukkoon. Jokaisella perhekunnalla on yhteinen astia, jolla isäntä käy noutamassa lihaa ja puuroa. Lihat on paloiteltu runsaasti yhtä moneen osaan, kuin on uhriin osallisia, eikä kotiväkeäkään ole siinä unohdettu. Pappeja ja heidän apulaisiansa varten on varustettuna erityinen pöytä, jonka ääressä myös tör emäntineen istuu. Töriksi valittu on tavallisesti sama henkilö, jolta uhrieläin on ostettu, jos vaan on oman kylän mies. Näille kaikille kannetaan syömistä ja juomista yhteisistä varoista niin runsaasti, että heille jää tähteeksikin.

Syötyä naisväki ja nuoriso poistuvat paikalta, vieden mukanaan niiden osuudet lihoista, joiden syystä tai toisesta on täytynyt jäädä kotiin. Apulaiset kokoovat lihan jäännökset suureen maljaan, jonka asettavat pappien pöydälle. Mitä oluesta ja viinasta on jäljellä, kaadetaan erityiseen tuohipulloon. Kun nämät tähteetkin ovat isäntien kesken jaettu, kootaan kaikki luut, joita on uhripaikalla pienissä läjissä ja poltetaan tulisijalla. Tuleen heittämisen toimittavat uhripapit.

Viimeksi on mainittava omituinen uskonnollinen leikki, johon koko toimitus päättyy. Sitä varten valitaan joukosta rotevin mies ja annetaan hänelle käteen härän häntä, joka on puhdistettu karvoista ja vielä vedessä kiehutettu sitkeäksi. Mies, joka saa nimen "härkä", heiluttaa häntää takapuolellaan, molemmin käsin kiinni pitäen, painaa päänsä rintaa vasten ja alkaa mylviä. Tör, joka istuu pöydän takana, kaataa olutta ja viinaa, jota on erittäin varalla pidetty, maljaan ja käskee häntä juomaan. Mutta kun mies lähenee pöytää ja kumartuu juodakseen, niin muut isännät kokoontuvat ympärille ja koettavat häntä estää, tyrkkien ja päälle tunkeutuen. Hänen ei auta muu kuin temmata häntä oikeaan käteensä ja sillä huiskia joukko hajalleen. Vaan kun uudelleen yrittää lähetä pöytää, niin asettuu se taas hänen tielleen. Tätä peliä jatketaan, kunnes "härän" on onnistunut saada siemaus maljasta, josta sitten toisillekin tarjoilee.

Rukoukset ovat huudahduksen tapaisia luetteloja, joilla ei ole muuta vakinaista muotoa, kuin minkä samat, yhä uudistuvat sanankäänteet ja yhtäläinen, yksin-omaan maallisen elämän piiriin rajoittuva sisällys niille antavat. Edellä kuvatussa uhritilaisuudessa käytetty rukous kuuluu hiukan lyhennettynä: "Oi Oste Inmar, Kyldys-in (taivaan jumalan nimityksiä), lähetä meille kaunis kevät, kesä ja syksy! Seitsemin uhrimaljoin (kylän perheitten luku) yksikielisinä ja yksimielisinä nousemme seisomaan ja istahdamme. Pietarin onneksi ja menestykseksi, Antreaksen onneksi ja menestykseksi j.n.e. me hyvät naapurukset nousemme seisomaan ja istahdamme. Sinä, joka toukoa tihität ja suojelet! Kun keväällä yksissä lähdemme työhön, kyntämään ja kylvämään, niin anna meille virkeyttä ja voimaa! Kun sitten menemme heinää niittämään ja haravoimaan, niin anna taas virkeyttä ja voimaa! Kun syksyllä sirppi kädessä aloitamme leikkuun, kun elot korjaamme riiheen kuivamaan, suo meille onnea ja menestystä! Aseta auma toisensa viereen, varjele ja suojele kauhealta tulipalolta ja pahoilta madoilta! Kun aamulla noustuamme perheinemme riihessä lyhteitä puimme, niin lentäkööt hopeiset jyväset kaikille haaroille! Kun eloja viskaimella vasten tuulta puhdistamme, niin pudotkoot jyväset raskaina maahan! Kun viljaa riihestä aittaan ajamme ja sillä täytämme salvot, niin olkoon siitä ihmisillä iloa, kuin kaakottavilla joutsenilla! Kun ottaa salvosta lusikallisen, niin älköön lusikan sija tuntuko! Kun siitä ottaa kauhalla, maljalla, kontilla, niin älköön kauhan, maljan, kontin sija tuntuko!"

Toisinaan lisätään se toivomus, että puolet korjatuista eloista riittäisivät kotitarpeiksi ja siitäkin jäisi säästöä; että toinen puoli hyvin menisi kaupaksi ja sillä saaduista rahoista taas ainoasti puolet kuluisivat kruunulle suoritettaviin veroihin. Vielä rukoillaan, että karja karttuisi yhtä lukuisaksi kuin on karvoja uhrattavalla härällä; että lapsia lisääntyisi, ja heimo leviäisi joen toisesta päästä toiseen; että sukulaiset ja tuttavat hyvässä sovussa söisivät ja joisivat; että kerjäläiset tulisivat tasan jaetuiksi, ja ne kopekat, jotka heille annettaisiin, sata- ja tuhatkertaisesti takaisin saataisiin. Rukouksen alussa usein muistutetaan jumalalle, mitä hänelle on uhrattu, esim. näin: "kultakarvaisen, hopeakavioisen härän annamme sinulle, tämän härkäsi olemme syöneet yhdessä kaikkein naapureimme kanssa". Lopussa saatetaan tehdä lupaus: "jos karjamme on laitumella hyvin menestynyt, jos emme voi huomata, että se on huonommaksi käynyt, niin kyllä sinullekin jotain uhrattavaa löytyy". Muutamissa tilaisuuksissa, niinkuin heinänteon tai puimisen lopettajaisissa, tulee kiitoskin kysymykseen. Anteeksi pyydetään jumalalta ainoasti sitä, ett'ei enää tiedetä, mitä häneltä lisää anottaisiin, taikka ett'ei ole osattu oikeassa järjestyksessä anomuksia esittää; rukoillen, että hän täyttäisi nekin toivomukset, jotka ovat lausumatta jääneet.

Uhriteuraina käytetään, paitsi nautaeläimiä ja kotilintuja, myös lampaita ja vuohia, vieläpä hevosia. Viimeksi mainittujen lihaa syödään ainoasti uhritilaisuuksissa, eikä aina niissäkään. Eräälle Tsher-nimiselle pahalle hengelle, jonka puoleen käännytään hevostaudeissa, uhrataan tummanvärisiä hevosia. Lihoja ei syödä,[369] vaan ne paloitellaan ja heitetään maahan susien ja koirien saaliiksi. Uhriksi valittu hevonen onkin useimmiten ikäkulu, joskus myös sairas. Hevosen nahkaan, joka kokonaisena kappaleena nyljetään, jätetään pää ja kaviot. Sitten kun on lyöty neljä seivästä maahan, hevosen jalkojen korkeudelle ja etäisyydelle toisistaan, puetaan nahka niiden päälle, niin että selkä tulee kannatetuksi. Pään pitävät pystyssä suitsientapaiset, jotka puun oksaan kiinnitetään. Välistä nahka täytetään risuilla ja ommellaan umpeen, joten hevonen on aivan elävän näköinen.

Ihmis-uhreistakin löytyy moniaita, enemmän tai vähemmän luotettavia kertomuksia. Ensimmäisenä esiintyy muutamassa virallisessa lehdessä v. 1844 kreivinna Fuchs sillä tiedonannolla, että Wotjakkein on tapana uhrata vainajille kylän heikoin vanhus. V. 1861 kirjoittaa nimensä ilmoittamaton, että jumalille uhrattavilla ihmisillä piti olla se hiusten väri, jonka tuno oli määrännyt. Kazanin muinaistieteellisessä kongressissa 1877 otettiin asia keskustelun alaiseksi ja väitettiin m.m., että Wotjakit muinoin olivat sitoneet puihin vieraasen kansaan kuuluvia ihmisiä, joihin sitten kaikki uhriin osalliset olivat ampuneet nuoliansa. Vielä huomauttaa Smirnov,[370] joka myös edellä mainitut tiedot on koonnut, että eräässä jäänsaattamis-juhlassa on säilynyt tapa olla hukuttavinaan joku läsnäolevista nuorista pojista.

Malmyshin Wotjakeilta kuuli Wichmann,[371] että Djangurtshi-nimisen kylän asukkaat joka kolmas vuosi toimittavat ihmis-uhria. Uhripaikankin mainitsivat; se oli syvä kuilu, johon yöllä salaa kokoonnuttiin. Luut muka haudattiin kuilun laitaan. Joku aika takaperin oli pieni tsberemissiläis-poika kadonnut teille tietämättömille kulkiessaan kylän kautta. Muudan täysikasvuinen Tsheremissi vakuutti, että siellä häntäkin oli kerran tavoiteltu kiinni ja uhattu uhrata. Kylän asukkaat kuitenkin selittivät, että se oli leikillä tapahtunut, ja kielsivät muuten kiven kovaan mitään semmoista harjoittaneensa. Samassa piirikunnassa Staryi Multanin kylässä tapahtui viimeisenä suurena nälkävuonna uskonnollinen murha, josta on kestänyt oikeudenkäyntiä tähän päivään asti. Wotjakeilla, niin Wichmannille[372] kerrottiin, on se usko, ett'ei ole lupa yhdessä paikassa pitää asuntoa useampaa kuin neljäkymmentä vuotta, vaan on kylä joko muutettava muuanne taikka annettava ihminen uhriksi. Mainitussa paikassa oli asuttu yli määräajan, kun nälänhätä tuli. Tuno oli määrännyt, minkäväriset hiukset ja parta uhrattavalla piti olla, ja ettei se saanut olla Wotjakki. Sen näköinen venäläinen mies oli sitten saapunut kylään, kun siellä oli ollut paraillaan kestit. Hänet oli juotettu humalaan ja viety kualaan, josta oli yöllä kuultu hätähuutoja. Kun hänen ruumiinsa tien vierestä lumen peitosta löydettiin, oli siltä sydän ja maksa hyvin taitavasti otettu ulos ja pää kerrassaan pois leikattu. Sen johdosta pantiin kylän uhripappi ja hänen apulaisensa kiinni, joista ensin mainittu on kuollut vankeudessa mitään tunnustamatta.

Tsheremissein uhreissa on tulella vielä suurempi merkitys. Niistä löytyy useita tarkkoja ja asiallisia kertomuksia, muiden muassa Kuznetsovin[373] ja Heikelin,[374] joihin taiteilija A. Reinholmin uhripaikalla piirustamat lukuisat kuvat liittyvät.

Uhripäivän sekä uhrin laadun määräsi ennen, niinkuin tiedämme, noita, muzhang; nytkin sen tekee usein unennäkijä, missä semmoinen vielä löytyy. Mutta missä häntä ei enää ole, neuvotellaan siitä uhripappien sekä muiden kylän vanhinten kokouksessa. Edellisessä tapauksessa he vaan päättävät, mistä pitää mennä ostamaan uhrielukat, niinkuin myös jakavat kulungit osallisille. Tarpeelliset varat ovat, näet, niiden kylien hankittavat, joiden oma pyhä lehto on. Ne ovat sitä varten jaetut eri osastoihin, jotka enimmiten vastaavat eri sukuja ja jakautuvat perheisin. Tämmöinen osasto juo juhlissa yhteisestä maljasta, joka on niin suuri, että ruuheksi kelpaisi. Maljat ovat vielä niistä ajoista, jolloin Tsheremissit asuivat suurissa korvissa, aivan mustiksi noentuneet ja koverretut suunnattomista puista, niin että niistä voi juoda 50-300 henkeä. Ne käytetään ainoasti uhreja varten. Paitsi näitä maljoja hankkii jokainen osasto myös muita uhrissa tarpeellisia astioita, niinkuin pienempiä maljoja sekä kaikenlaisia kauhoja, niiden joukossa hyvinkin isoja, vielä suuria tuohipulloja ja suurempia sekä pienempiä kattiloita. Muutamat ovat tehdyt erittäin taiteellisesti omituisen mallin mukaan. Jokainen osasto valitsee "kävijän" ja nämät yhteisesti keskenänsä rahastonhoitajan. Kävijät käyvät ostamassa tarpeelliset uhrieläimet, Ennen matkaan lähtöä he kylpevät ja pukeutuvat puhtaisin vaatteisin ja matkalla yhä lukevat rukouksia. Tultuaan taloon, josta aikovat ostaa elukan, tutkivat he tarkasti sen, jota heille tarjotaan; sillä näet pitää olla määrätyt ominaisuudet. Ensiksi sen tulee vavahtaa pelkästä katseesta, taikka ainakin kun siihen kädellä kosketaan. Ei myös kelpaa mikä väri hyvänsä. Mustaa ei uskalleta tarjota muille kuin maan jumalattarelle; pilkullinen ei ole ollenkaan mahdollinen, pitää olla välttämättömästi yhdenkarvainen. Suuri karja harvoin saa olla vanhempi kuin puolentoista vuotta, lampaat saavat olla hiukan vanhemmat, linnuista ei ole mitään väliä. Samat kävijät vievät myös sanan aiotusta uhrista kauempana asuville kansalaisille, jopa toisiin lääneihin asti. Arvan määräyksen mukaan kulkevat he satoja virstoja kontti selässä. Joka paikassa he todisteeksi näyttävät arpakapulaa, palasta lehmussauvasta, johon unennäkijä on piirtänyt puumerkkinsä. Nämät puumerkit ovat tutut kauas kaikille Tsheremisseille.

Uhrin aatto-iltana kokoutuvat kaikki uhripapit eli kartit, rukoilevat ja valavat pieniä lyyjykuvia, joita koettavat saada niin hevosen tai lehmän näköisiksi kuin mahdollista taikka edes niiden pään muotoisiksi. Valaminen tapahtuu sillä tavoin, että vettä valetaan maljaan siinä paikassa, missä tuvan etunurkassa kaksi lakoa kannattavista hirsistä käy ristiin, ja sytytetään tuohus maljan viereen. Jokaiselle jumalalle valetaan kuvansa vuorostaan arvojärjestyksensä mukaan, ylijumalasta alkaen. Paitsi sitä valmistetaan erityinen uhrivyö. Se on pyhästä lehdosta otettu nimikaistale, kaksi kyynärää pitkä, jonka kuoreen on piirustettu elliptisiä kuvia ja toiseen päähän kuusenhavun muotoon järjestettyjä viivoja, yksi pystysuora viiva ja molemmin puolin sitä rivi viistoisia poikkiviivoja. Viivat osoittavat muutamien selitysten mukaan sen jumalan puumerkkiä, jolle aiotaan uhrata, taikka sen rahasumman lukua, joka on kerätty elukkain ostoon. Myös laitetaan toinenkin lyhyempi vyö, johon valettu kuva ripustetaan; siihenkin piirretään elliptisiä kuvia ja toiseen päähän puumerkki, Tämä pää poimitaan hajalleen yhtä moneksi listaksi, kuin havun kuvassa on yhdellä puolen piiruja.

Yöllä menevät sitten jo uhripapit sekä kaikkein hartaimmat seurakunnasta lehtoon ja rukoilevat. Varhain aamulla seuraavana päivänä on kansa liikkeellä tai oikeastaan vaan miehet, sillä naiset eivät suurten uhrein aikana saa edes käydä ulkonakaan kylässä, muuten saavat aika selkäsaunan, jopa voivat ensi vimmassa tulla tapetuksikin. Juhlallinen on nyt seudun näkö: kaikki lehtoon vievät tiet täynnä miehiä, jotka ovat saunassa tai läheisessä joessa pesseet pois päältään arkiliat ja samoin muuttaneet ylleen puhtaat paidat, viitat ja jalkarievut sekä uutukaiset niinivirsut. Viitat ovat enimmäksi osaksi vanhan kansallisen tavan mukaan väriltään valkoiset. Kansan keskellä nähdään kärryjä, joilla kuljetetaan uhriastioita, leipiä, olut- ja viinatynnöreitä y.m. Uhrielukoita talutetaan kärryin jäljestä uusista niiniköysistä. Uhrilehdossa koristetaan pyhät puut pyyhinliinoilla, jotka ripustetaan oksille. Puiden eteen levitetään maahan lehmuksen oksia ja niiden päälle valkoinen liina, jolle asetetaan myötä tuodut leivät, viinalla täytetyt astiat sekä maljoja uhrilihaa varten. Yksi suuri malja asetetaan kolmen maahan lyödyn lyhyen paalun päälle. Neljännen paalun päähän kiinnitetään palava vahakynttilä. Jokaisen pyhän puun viereen laitetaan kaksi tuliroviota, suurempi ja pienempi. Suuremman molemmin puolin on lyöty maahan paalu ja niiden päälle pannaan poikkipuu, johon padat ripustetaan. Polttopuiksi otetaan maahan karisseita oksia taikka ukon-iskemiä puita itse pyhästä lehdosta.

Nyt tuodaan uhrielukka pyhän puun juurelle ja sidotaan sen oksaan kiinni. Muutamassa seudussa tapahtuu tämä toimitus kantelen soitolla, ja sanottiin sen tempun olleen ikivanhoista ajoista. Pyhän puun edessä järjestyy seurakunta sillä tavoin, että uhripappi seisoo lähinnä, hänen apulaisensa vähän matkaa hänen takanaan, sitten muu kansa kahdessa rivissä. Papilla on lakkinsa päässä, muilla on pää paljaana, kaikkein kasvot ovat käännetyt päivän nousuun päin, niin että samassa katsovat pyhää puuta. Uhripappi seisoo tulikekäle kädessä, apulaisella on oikeassa kädessä paljastettu puukko, vasemmassa kirves. Näin lausuu pappi rukouksen, jota apulainen säestää kilkuttamalla puukkoa kirveesen. Sitten he molemmat astuvat kolme kertaa pyhän puun, tulen, uhrielukan sekä seurakunnan ympäri, jolla ajalla apulainen, astuen edellä, yhä kilkuttelee aseitansa ja pappi heiluttelee kekälettä; pappi koko ajan kiireesti lukee rukouksia, joita toinen kertoo. Tämä käynti tarkoittaa paholaisen karkoittamista, ett'ei voi vahingoittaa uhria.

Nyt apulainen pistää puukkonsa tuppeen, ottaa papilta kekäleen ja jälkimmäinen kastaa lähellä olevaan vesimaljaan pyhästä puusta otetun lehmus-oksan. Varovasti lähenee pappi takaa elukkaa ja pyyhkäisee äkkiä sen selkää oksalla. Jos silloin elukka vavahtaa, on se hyvä merkki; muuten koetetaan vielä uudestaan kolmeen kertaan. Jos ei sittenkään auta, kaadetaan koko malja päälle. Jos yhä vielä ei tule otollista merkkiä, täytyy viedä elukka pois ja ottaa toinen.

Hyväksytty elukka tapetaan seuraavalla tavalla. Sen jälkeen kuin pappi on leikannut pois vähän karvoja uhrin otsasta, sidotaan sen jalat kaikki yhteen ja kaadetaan se maahan, ja sitten pappi pistää puukkonsa kurkkuun. Ulos purskuavaan vereen kastaa hän molemmat edellisenä iltana valmistetut niinivyöt ja kiinnittää nyt vasta pienempään niistä lyyjykuvan, joka on tähän asti jäänyt tekemättä, ett'ei kuva vertyisi. Molemmat sidotaan pyhään puuhun ristikkäin, päitä ei solmita yhteen, vaan pistetään läpi, niin että puumerkki riippuu ulos oikealla puolella. Siihen jää sitten uhrivyö tulevaan vuoteen asti, jolloin se poltetaan. Suurena syntinä pidettäisiin, jos joku sillä välin tohtisi sitä koskea. Vanhempien kertomusten mukaan[375] piti teurastaessa pirskoittaa osa verestä tuleen; myöhemmissä ei ole siitä puhetta, vaan sanotaan ainoasti, että veri lasketaan maljaan, josta se sitten valetaan pyhän puun juurelle ja myös voidellaan sillä tyveä puolentoista kyynärän korkeudelta. Paloitellessa uhria varotaan, ett'eivät luut riku, sillä siinä tapauksessa ei uhri kelpaa jumalalle. Jos elukka on suuri, esim. hevonen tai lehmä, keitetään pää, jalat, rintapala, sydän, keuhkot ja maksat tuossa pienemmässä padassa, muut lihat isommassa. Leikatessa irtauvat lihapalaset viskataan tuleen, samoin ruoho, jolle on sattunut verta pirskumaan.

Nyt sytytetään jälleen vahakynttilä, joka teurastuksen aikana on ollut sammuksissa, ja koetetaan vielä toisella tavalla uhrin kelvollisuutta. Pappi lausuu pitkän rukouksen, aina pyhästä puusta otetulla lehmuksen oksalla osoittaen kutakin uhrin lajia, sitä myöten kuin rukouksessa mainitsee. Tällä kertaa muut seisovat polvillaan, pappi yksinään pystyssä. Viimein hän rukoilee jumalaa antamaan merkkiä, kelpaako uhri. Arpoessaan pappi leikkaa palasen kuorta oksan päästä ja katsoo, kumpi puoli kuoren maahan pudotessa tulee ylöspäin. Jos se on valkea, niin se on hyvä merkki, jos ulkokuori, niin paha. Tätä temppua tehdään 3, 6, jopa 9 kertaa, ja katsotaan kummat voittavat, hyvätkö vai pahat merkit. Nyt apulainen panee maljaan palasen lihaa[376] ja lisää siihen lientä sekä kattilassa kiehutettua puuroa. Pappi maistaa, pirskoittaa lusikallisen niinivöille, yhden kullekin tulelle ja antaa sitten kansan maistaa. Samoin maistetaan mesi, olut y.m. Pappi halkaisee sen oksan, josta arpoja on leikannut, ja kiinnittää siihen pois leikatut kuoret, samoin muutamia leivän ja lihan kipeneitä, ja pistää koko pyhän oksan niinivöihin kiinni.

Kun tällä tavalla on saatu nähdä, että uhri on jumalalle mieleen, on aika käydä varsinaisiin rukouksiin, ruveta edes tuomaan uhraajain toivomuksia ja tarpeita. Se tehdään loppumattomassa rukousten jonossa, joka voi kestää kokonaista neljä tuntia. Näytteiksi riittänevät muutamat Porkan suomentamat kohdat.[377] Jakovlevin muistiinpanemasta[378] pitkästä tsheremissiläisestä rukouksesta. "Suurelle jumalalle asetamme kokonaisen, aloittamattoman leivän, täydeksi maljan valamme olutta ja sytytämme suuren hopeakynttilän; koskemattomilla antamilla rukoilemme perheen lisääntymistä, karjan runsautta, leivän paljoutta, kotirauhaa ja terveyttä suurelta hyvältä jumalalta". Nyt seuraavat erityiset rukoukset, esim. maankasvun puolesta. "Kun me, kevättyön joutuessa, lähdemme pellolle, kynnämme ja siemenet kylvämme, niin tee, suuri jumala, juuret leveiksi, olki tukevaksi, tähkät täyteläisiksi kuin hopeanapit! Anna tälle kylvökselle lämmintä sadetta, suo yön rauhallisuutta; varjele sitä hallalta ja kylmiltä rakeilta, kovilta myrskyiltä ja kuumuudelta sitä suojaa! Kun viljan kypsyessä, perheen kanssa neuvoa pidettyämme lähdemme pellolle ja sirppi kädessä ryhdymme leikkaamaan, niin anna kourausten, lyhteiden, kuhilasten, kekojen runsautta; kun rupeamme lyhteitä keoista rattaille latomaan, anna silloinkin siunauksesi! Anna yllinkyllin riihen luona kohoavia aumoja, niin myös kun näitä puretaan ja levitetään maahan puitaviksi ja tuuloitettaviksi; suo jyväkokoja kuin Wolgan hiekka! Kaikkiin astian uurrospaikkoihin anna elon yltäkylläisyyttä! Kun olemme leivän paistaneet, nälkäisen päästäneet ravittuna luotamme, kerjäläiselle antaneet ja hänet matkaan saattaneet; kun yhden osan olemme eteemme asettaneet ja kaksi osaa takavaraksi jättäneet; kun keisarille olemme maksettavamme suorittaneet; niin anna loppumaton leipä syödäksemme, juodaksemme sukulaistemme ja seitsemänkymmenen seitsemän ystävämme kanssa!" Ennen tätä rukousta pidetään tavallisesti rukous karjan puolesta. Jälkeen päin anotaan mehiläisten runsautta ja metsästys-onnea, sitten seuraa vielä kaupparukous, jossa pyydetään jumalaa myötävän kallistamaan ja huojistamaan ostettavan sekä varjelemaan tatarilaisilta ja venäläisiltä viettelijöiltä. Lopussa toivotetaan: "Niinkuin aurinko nousee, kuu kohoaa, meri täyttyy äyräittensä tasalle; niin sinä, suuri ja hyvä jumala, ilahduta meitä leivän paljoudella, perheen siunauksella, karjan runsaudella, hopearahan rikkaudella ja kaikenlaisella yltäkylläisyydellä! Niinkuin pääskynen livertelee, niinkuin silkki on venyvää, niin pidennä meidän elämämme! Niinkuin lehto leikitsee, niinkuin kukkula riemuitsee, niin auta meitä elämään!"[379]

Näitä rukouksia lukiessaan pappikin laskeutuu polvilleen, jopa välistä lyö otsansa maahan; muu väki makaa koko ajan kasvot maassa. Vihoviimeiseksi anotaan jumalalta anteeksi, jos lienee joku meno tullut väärin toimitetuksi, ja sitten alkaa suunnaton mässääminen. Arvata sopii, kuinka paljon nuot luonnon lapset jaksavat mättää vatsaansa, koska kello tähän aikaan jo on ainakin 2, ja moni on juhlaruokaa sitä paremmin nauttiakseen paastonnut edellisestä aatosta alkain. Syödessä kansa kykkii varpaisillaan tai makaa pitkällään, edessään suurissa ruuhenkaltaisissa astioissa mahdottomia lihamöhkäleitä, joista jokainen omalla puukollaan leikkaa mielin määrin, ja haukkaa päälle leipää sekä kaataa suuhunsa mettä ja olutta. Väkeä on usein äärettömästi, koska aina on paljon kuokkavieraita muualtakin. Aterian jälkeen kootaan lihan ynnä muun ruuan mureneet ja poltetaan tulisijalla, samoin luut ja sisälmykset. Myös hevosen nahat, jotka ennen jätettiin puihin mätänemään, nykyisin hävitetään siten, että ne tulen yli pingoitetaan päähän, jalkoihin ja häntään sidottujen niiniköysien avulla, joista kuusi miestä pitää kiinni.

Tshuvassein uhrit ovat pääasiallisesti samanlaiset kuin Wotjakkein ja Tsheremissein. Täydellisimmän selon niistä tekee tuntematon tshuvassilainen kirjailija viime vuosisadalta;[380] suomenkielinen kertomus on luettavana Ahlqvistin matkamuistelmissa.[381] Yhtäläisistä menoista mainittakoon: puhtaisin vaatteisin pukeutuminen, johon vielä paastoaminen liittyy; valkean eläimen ja erittäin hevosen valitseminen taivaan jumalalle uhriksi; kylmällä vedellä koetteleminen siinä uskossa, että elukka, jota ei puhdistuta, on saastainen; uhrisoitto sekä siihen kuuluva tanssi; rukoileminen kasvot itään päin käännettyinä; polvistuminen ja maahan asti kumartuminen; ynnä tulen kautta uhraaminen. Yhteistä kaikille kolmelle kansalle on myös uhrin otollisuuden päättäminen tulisijalta kohoavan savun suunnasta. Tshuvassit, näet, ovat hyvillään, jos tuuli työntää savun uhrintoimittajain päälle. Tsheremissit pitävät suotuisana enteenä, jos savu nousee kohtisuoraan taivasta kohti, mutta epäedullisena, jos se maata pitkin painuu;[382] samoin Wotjakit.[383]

Useat mainituista menoista ovat todistettavasti naapureina olevilta Tatareilta lainatut: puhdistautuminen ennen uhritoimitusta ja valkean juhlapuvun käyttäminen; valkeitten ja mustain, puhtaitten ja saastaisten eläinten eroittaminen; polvilleen ja kasvoilleen lankeaminen. Luultavasti on polttouhrikin tätä tietä tullut itä-Wenäjällä asuville heimolaisillemme. Wotjakeista löytyy tieto, joka kukaties viittaa siihen, että toinen tapa uhrata on heillä alkuperäisempi. Wereshtshaginin mukaan eräässä kevät-uhrissa muitten jätteet kyllä heitetään tuleen, mutta pappien kaluamat luut kaivetaan maahan.[384] Pervuhinin[385] ja Wichmannin[386] huomautuksista päättäen uhriantimien heittäminen tuleen on läheisessä yhteydessä taivaallisen In-marin palveluksen kanssa, joka samoin kuin Tsheremissein Juma on saanut milt'ei yksinvaltiaan aseman, nähtävästi jonkun korkeamman uskonnon vaikutuksesta.

Mordvalaisten uhrimenojen sanoo Georgi[387] eroavan tshuvassilaisista siinä, että mitä jälkimmäiset antavat tulelle, edelliset lahjoittavat maan hyväksi. Uhrieläimen veri lasketaan kuoppaan, johon myös muutamia lihapalasia peitetään. Luut viskataan jokeen, ja nahat joutuvat papeille.

Melnikovin kertomuksesta[388] käy kuitenkin selville, ett'ei Mordvakusillekaan polttouhri ollut tuntematon. Valitettavasti vaan hän niihin arvokkaisin tietoihin, joita on ammentanut nykyään kadoksissa olevista käsikirjoituksista, on sekoittanut Lepehinin etupäässä tshuvassilaisen uhrinkuvauksen. Karsimisesta, joka on täytynyt toimittaa, on muutama kohta seuraavassa esityksessä tullut suppeammaksi, kuin olisi ollut suotava.

Kun jostain syystä on tarpeellinen pitää yleinen piirikunnan juhla, niin lähtee 5-6 kylänvanhinta prjavtin luo. He seisahtuvat hänen talonsa edustalle lakittomin päin. Prjavt käskee avata portin selälleen ja ottaa tulijat vastaan, seisoen keskellä pihaa olevan uhrikiven luona. Vieraat perässään menee hän nyt tupaan, sytyttää vahakynttilän, joka on säästynyt edellisestä uhrista ja määrää, pitäen sitä kädessään, juhlapäivän. Samassa määrätään myös tarpeelliset toimitusmiehet, joille prjavt jakaa heidän virkaansa kuuluvat aseet sekä kalut, jambideille uhriveitsensä ja purendejille pyhät korvot, joihin kerättävät varat ovat pantavat.

Kun tieto prjavtin päätöksestä on levinnyt, ruvetaan joka talossa valmistuspuuhiin. Vaimot ompelevat 3-5 tai vielä useampia pusseja, joihin kiinnittävät suuhun kaksi nauhaa. Yhteen näistä pusseista pannaan jauhoja, toiseen mettä, kolmanteen muutamia rahalantteja, neljänteen voirasia, viidenteen tuokkonen täynnä munia j.n.e. Kaikki nämät pussit ladotaan pöydälle, joka on valkoisella liinalla peitetty. Miehet eivät saa olla näissä valmistuksissa läsnä; heidän täytyy koko päiväksi lähteä ulkotöille, ja jos joku sattuisi vielä olemaan kotona, silloin kun kerääjät tulevat, hänen täytyy kiireesti kätkeytyä talliin. Ainoasti pikkuiset poikalapset, jotka eivät vielä osaa kävellä, saavat pysyä äitinsä luona.

Kerääjät kulkevat kolmessa eri osastossa, yksi purendeji kunkin jambidin seurassa. Taloon tullessa jambidi iskee viisi kertaa pyhällä veitsellä porttiin ja lukee siinä siunauksen talon puolesta; saman tempun tekee hän myös pihalla uhrikiven luona sekä tuvan ovella, johon kerääjät pysähtyvät. Sisässä seisovat naiset kaikki pöydän vieressä seljin oveen, naidut vaimot paljastetuin hartioin ja rinnoin, tytöt täysissä vaatteissa. Vanhin vaimo ottaa nyt yhden pusseista nauhoista kiinni, viskaa sen selkäänsä paljaille hartioillensa ja astuu ovelle takaperin, sillä hän ei saa katsoa kerääjiä silmiin. Jambidi ottaa kiinni pussista ja leikkaa nauhat poikki, niin että pussi putoaa alle asetettuun korvoon. Samoin toinen vaimo tuo toisen pussin, kolmas kolmannen j.n.e. Tytöt eivät saa siihen ottaa osaa, he vaan seisovat koko ajan pöydän luona. Kaikki kerätyt varat vievät kerääjät viimein prjavtin luo, joka sitten käskee purendejit oluenpanoon ja lähettää pozanbunavedit elukoita ostamaan. Uhrieläinten väri on tarkoin määrätty, härän pitää enimmiten olla ruskeankeltaisen, oinaan valkoisen. Jos ei semmoista löydy, niin kelpaa toisenvärinenkin, kun on vaan kokonaan yhdenkarvainen.

Juhlapäivänä aamulla purendejit vievät korvonsa uhrilehtoon pyhän puun juurelle ja täyttävät ne oluella. Siihen myös asettavat leipää ja suolaa. Kashangorodit, jotka ovat paistaneet munakakkuja, ripustavat niitä puun oksiin kiinnitetyille kangille. Pozanbunavedit puolestaan tuovat uhrielukat paikalle. Kansa alkaa kokoontua ja asettua päin länteen pyhän puun eteen. Prjavt seisoo etummaisena, hänen takanansa miehet oikealla puolella, vaimot vasemmalla, tytöt vaimoin takana. Sillä aikaa kun pozanbunavedit toimittavat teurastuksen, käyvät jambidit noutamassa vettä lähellä olevasta lähteestä, kaatavat sen patoihin ja sytyttävät alle tulta niistä pyhistä tuohuksista, joita turostorit ovat kiinnittäneet ja panneet palamaan olutkorvoin takareunalle. Lihat keitetään, jokainen elukka eri kattilassa.

Nyt vozate, joka yötä ennen on salaa kiivennyt pyhään puuhun ja kätkeytynyt sen lehdistöön, puun oksalta antaa käskyn kansalle vaikenemaan. Sitten alkaa rukoilla. Kansa kumartelee ja kertoo hänen sanojaan, joten syntyy juhlallinen humina. Kun tätä on kestänyt puolen tuntia, jatketaan vielä toisella rukouksella, jolloin kansa lankeaa polvilleen, samalla kohottaen käsiään ja katsettaan ylös taivaasen. Sen jälkeen vozate laskeutuu alas puusta ja nousee ylös-alaisin kaadetulle ammeelle tai muunlaiselle lavalle, joka seisoo puun juurella olutkorvojen keskellä. Siinä hetkisen itsekseen rukoiltuansa, astuu maahan, ottaa prjavtin kädestä pyhän kauhan, johon panee leipää sekä suolaa, ja lähestyy pataa, jossa uhrilihat kiehuvat. Uhriveitsellä, jonka joku jambideista hänelle ojentaa, hän leikkaa palasen lihaa ja panee sen ynnä elukan kielen kauhaan. Nousee jälleen lavalle, kohottaa kauhaa taivasta kohti ja pyytää jumalia huomaamaan, ottamaan. Kansa seisoo ääneti, kasvot itään päin käännettyinä, mutta kun hän sitten heittää kauhan sisällyksen tuleen, lankeavat kaikki polvillensa ja ojentavat kätensä taivasta kohti, huutaen kovalla äänellä, että jumalat kuulisivat.

Nyt asetetaan yksi oluttynnöri portinpuoliskolle palavine tuohuksineen, sen viereen asettuvat polvillensa muutamat rakkopillinsoittajat, jonka jälkeen joukko miehiä tarttuu portinpuoliskoon ja rupeaa sitä vuoroin ylös nostamaan, vuoroin maahan laskemaan, välistä myös päänsä päälle asettamaan. Koko ajan soittavat rakkopillimiehet ja kansa laulaa polvillansa yhtä uhrilaulua. Viimein vozate täyttää pyhän kauhan oluella, kohottaa sitä taivasta kohti ja rukoiltuaan kaataa sen tuleen. Kun tällä tavoin olut on pyhitetty, astuu prjavt likemmäksi sitä maistamaan, hänen jäljessään muut miehet. Vozate kiipeää takaisin puuhun, jonne hänelle ojennetaan olutkauha, vaatii taas kaikkia vaikenemaan ja pitää pitkän rukouksen. Sitten ottaa suunsa täyden olutta ja purskahuttaa sitä kansan päälle. Alas tultuaan vielä kiinnittää palavan vahakynttilän puuhun ja kastelee sen juuria oluella.

Sillä välin on lihakin kypsynyt, se ladotaan nyt suurille puuvadeille ja leikataan uhriveitsillä niin moneksi palaksi, kuin on ihmisiä läsnä uhrissa. Prjavt saa ensimmäisen palan, sitten muut miehet. Samoin kannetaan lihalientä kansalle ijän mukaan. Pyhään pauhun jälleen kätkeytyneelle vozatellekin annetaan kauhallinen, josta tämä ottaa suunsa täyden lihalientä ja purskahuttaa sitä kansan päälle. Kun vielä leivät, munakakut ja piirakat ovat jaetut, istahtavat kaikki maahan aterioimaan. Tytöt yksin jäävät seisomaan paikalleen. Mutta hekin jo tulevat kärsimättömiksi, kun eivät vielä ole saaneet yhtään mitään suuhunsa ja rupeavat huutamaan: "prjavt vanhin, me tahdomme syödä ja juoda". Heitä nyt päästetään pitoihin osallisiksi, vaan eipä aikaakaan, niin taas käsketään nousemaan. Heidän tulee laulaa erityinen uhrilaulu, jota tehdessä rakkopillinsoittajat heitä säestävät. Siten heitä vuorotellen kestitetään ja laulatetaan, kunnes kaikki on saatu syödyksi, paitsi vähäinen määrä lihaa, olutta ja munakakkuja, jotka viedään tuomisiksi kotiin. Uhrielukoista jääneet sarvet, luut, kaviot y.m. poltetaan tulisijalla.[389]

Nykyiset Mordvalaiset, lisää Melnikov[390] eivät enää uhraa hevosia. Ainoasti kalastus-uhreissa hevonen teurastetaan, mutta sitä ei keitetä eikä nautita, vaan viskataan veteen. Jo Strahlenberg[391] mainitsee Mordvalaisten lakanneen syömästä hevosenlihaa ja ripustamasta hevosennahkoja puihin. Missä arvossa hevos-uhria entiseen aikaan on pidetty, osoittaa Barbaron kuvaus 1400-luvulta, joka merkillisyytensä vuoksi tähän painettakoon kokonaisuudessaan. "Mokshalaisten on tapana", hän sanoo kuulleensa,[392] "määrättynä aikana vuodessa ottaa hevonen, jonka he asettavat keskellensä, ja sitoa kaikki sen neljä jalkaa kiinni yhtä moneen paaluun, samoin kuin pään yhteen maahan pystytettyyn patsaasen. Sen jälkeen joku joukosta astuu esille jousi kädessä, asettuu sopivan välimatkan päähän ja ammuskelee sydäntä kohti, kunnes saa elukan hengiltä. Sitten hän nylkee nahan ja tekee siitä säkin. Liha, jonka hän jakelee erityisillä juhlamenoilla, syödään. Sitten täytetään nahka kokonaan oljilla ja ommellaan kiinni, niin että se näyttää eheältä, ja jokaisen jalan läpi työnnetään suora seiväs, niin että se voi seisoa pystyssä ikään kuin elävä. Viimein lähdetään suuren puun luokse, jonka oksat leikataan tasapäisiksi. Päälle rakennetaan katos, jolle hevonen asetetaan seisomaan, ja niin sitä palvellaan. Uhriksi tuodaan soopelin, näädän, oravan ja ketun nahkoja, jotka ripustetaan puuhun; sen tapaiset puut ovatkin aivan täynnä turkiksia". Tämän kuvauksen luotettavaisuuden — paitsi mitä uhrieläimen palvelemiseen tulee — todistaa se tapa, jolla Siperian pakanalliset Tatarit vielä nykypäivinä uhraavat hevosia. Uhrilava rakennetaan, W. Radloffin kertomuksen mukaan,[393] siten, että neljä viiden kyynärän pituista paalua lyödään maahan ja yhdistetään yläpäästään poikkipuilla, joiden päälle levitetään risuja. Sitten talutetaan uhrattava hevonen paikalle ja sidotaan jokaiseen jalkaan kiinni luja köysi. Tukeva seiväs asetetaan pitkin hevosen selkää ja köydet kierretään seipään ympäri, niin että toisten painaessa alas seivästä, toisten tempoessa köysiä, hevosen etujalat taipuvat eteenpäin ja takajalat taaksepäin yhä lähemmäksi puuta. Kun hevonen on näin kuolijaaksi kidutettu, nyljetään nahka, jättämällä siihen pääkallon ja jalat polviin saakka. Sitten otetaan pitkä riuku, jonka päähän nahka pujotetaan ja asetetaan nojaamaan lavaa vasten, niin että uhrieläin jää riipuksiin lavan yläpuolelle, itää kohti käännettynä. Toisin paikoin laitetaan hevosen nahka lyhyemmän riuvun avulla lavalle istuvaan asentoon.

Hevos-uhrin sanoo Novitskij[394] Ostjakkein oppineen Tatareilta, samoin kuin hevoslihan syömisen. Niin lienee myös laita itä-Wenäjälllä asuvien heimolaistemme. Tsheremisseillä hevosen pyhittäminen korkeimmalle hyvälle jumalalle[395] sekä hävittäminen tulessa asettavat hevos-uhrin läheisimpään yhteyteen polttouhrin kanssa. Wotjakeissa taas hevosnahan sisustaminen mainitulla tavalla likeisesti liittyy pahojen henkien palvelukseen. Vielä on muistettava, ett'eivät Wotjakit jokapäiväisissä oloissaan syö hevoslihaa, koska eivät pidä erityisiä syöttiläitä, vaan ainoasti työjuhtia.[396]

Hevos-uhrin ja hevoslihan hylkääminen Mordvalaisissa on tietysti tapahtunut kristin-uskon vaatimuksesta. Sen sijaan on heidän uhrieläintensä joukkoon luettava sika,[397] jota muhamedin-uskonnon vaikutuksen alaisina kauemmin eläneet ja osaksi yhä vielä elävät Tshuvassit, Tsheremissit ja Wotjakit suorastaan inhoavat muka saastaisena eläimenä.

Mordvalaisten ihmis-uhreista on selvä jälki säilynyt muutamassa uhritoimituksessa, jonka H. Paasonen on kuvannut.[398] Leskinainen asetetaan pitkällensä kahden lähelle toisiansa kaadetun puun yli ja sidotaan niihin kiinni käsistä ja jaloista, jonka jälkeen uhrintoimittajat ovat leikkaavinaan hänen kurkkunsa poikki. Sitten hänet nostetaan rattaille ja kuljetetaan uhripaikalta takaisin kylään, jolla aikaa hänen täytyy tekeytyä kuolleeksi. Samoin ei hänen ole lupa näyttäytyä uhripaikalla, niin kauan kuin toiset ravitsevat itseään sen eläimen lihalla, joka todellakin teurastetaan tuon edellä käyvän tyhjän uhritoimituksen jälkeen.

Mordvalaisten uhrirukoukset ovat yleensä aivan lyhyitä, niinkuin esim. Ahlqvistin kieliopissansa julkaisema.[399] "Oi suuri jumala, elättäjäiseni! Ylijumala elättäjäiseni! Mitä me anomme, sitä anna: ylhäältä sadetta, alhaalta vesilähteitä, pellolle kasvua, kotona kaikille terveyttä, karjakartanolle sikiöitä; varjele meitä varkailta, tulipalolta ja velhoilta!" Pitempiä votjakkilaisten ja tsberemissiläisten rukousten tapaisia löytyy ainoasti yksi muistiinpano Kazanin lähetysseuran toimittamassa kansanrunouskokoelmassa,[400] sekin Tshuvassein ja Tatarein lähimmästä naapuristosta, joiden vaikutus mainittujen kansojen rukouksissa on hyvin tuntuva.

* * * * *

Lappalaisten uhrimenoista sopii jo arvaamalla päättää, että ne ovat jotenkin yksinkertaisia. Kuitenkin on niissä yhtä ja toista, joka Ostjakkeihin verraten osoittaa kehitystä.

Täydellisin kuvaus Skandinavian Lappalaisten uhreista löytyy Jessenin kertomuksessa.[401] Uhriin osalliset olivat joko pelkästään miehiä, niinkuin useimmissa tapauksissa oli laita, taikka yksinomaan naisia, esim. Sarakalle uhrattaessa. Ainoasti uudempien, kristin-uskosta lainattujen jumaluusolentojen palvelemiseen ottivat molemmat sukupuolet osaa. Samoin vaihteli uhrieläimen sukupuoli. Ukkosen jumalalle ei ollut lupa naarasta uhrata, eikä Sarakalle muuta koiras-eläintä, paitsi kukkoa. Silläkin pidettiin väliä, mitä väriä uhrielukat olivat. Auringolle ja kuulle esim. ei saanut uhrata mustia. Yleensä piti uhriksi valittavan elukan olla ilman mitään vikaa. Menot olivat seuraavat. Kun on tultu uhripaikalle, noita kohta pistää veitsen uhrin sydämeen, niin että se kaatuu maahan. Sitten se kiireesti nyljetään, sisukset otetaan ulos ja elukka paloitellaan jäsenliitoksia myöten; lihat viskataan kattilaan kiehumaan. Puolen tunnin päästä otetaan se, mikä on tuleva jumalien osalle, ja pannaan erikseen. Toisinaan noita heti teurastuksen jälkeen eroittaa turvan, silmät, korvat, sydämen, keuhkot, siittimet ynnä palasia muusta lihasta. Kun liha on kypsi, niin noita ynnä kaikki muu kansa lankeavat polvilleen ja rukoilevat jumalaa auttamaan heitä siinä asiassa, jonka tähden uhrataan. Sitten noita ottaa itselleen palan lihaa, lausuen: "tämä on sen tai sen jumalan liha"; samoin muutkin tekevät. Kun lihat ja ytimet luista on syöty, jota tehdessä on lupa luita ainoasti pitkin päin halkoa, ottaa noita ja hänen jälkeensä muu väki siemauksen lientä ja sanoo: "tämä on sen tai sen jumalan malja". Toistenkin jumalien malja, joille ei sillä kertaa uhria toimiteta, juodaan viinassa tai vedessä. Aterian jälkeen kaikki taas lankeavat polvilleen ja rukoilevat vielä kerran, että jumala ottaisi uhrin armollisesti vastaan. Uhrielukkaa ei syödä kokonaan paikalla, vaan viedään takapuoli, jota ei katsota uhriksi kelpaavan, kotitarpeisin käytettäväksi. Kaikki luut noita kokoaa ja panee ennen erikseen asetettuin uhripalain kanssa tuohivakkaseen. Luut ladotaan luonnolliseen järjestykseensä, verta valetaan päälle ja uhrivakka kaivetaan maahan. Tuo luiden järjestäminen oli sitä varten tarpeellinen, kun elukka sitten jumalan luona oli saava lihansa eheäksi ja henkensä lisäksi. Viimein pystytettiin paikalle puinen epäjumalan kuva, joka voideltiin uhrieläimen verellä.

Lappalaiset olivat aivan uskomattoman ahkerat uhraamaan. Moniin ja suuriin uhreihinsa kuluttivat he suurimman osan omaisuuttaan, niin että moni sen kautta joutui keppikerjäläiseksi. Yhden ihmisen terveyden pelastamiseksi annettiin alttiiksi 3-10 poroa, yhdellä paikkakunnalla saattoi teurasten luku viikon kuluessa nousta 60:een. Jokainen uhri oli merkittävä korkeaan petäjään tai erityiseen pilkkaan, josta jokainen voi nähdä, kuinka monta uhrausta oli eläissään toimittanut.

Surkeata on, sanoo Högström,[402] nähdä Lappalainen menossa uhraamaan. Kun hän tulee niin lähelle, että näkee sen paikan, jossa luulee jumalan asuvan, niin hän ottaa lakin päästään ja kumartelee kumartelemistaan. Vielä likempänä hän alkaa ryömiä nelin kontin, kunnes pääsee kiven luokse, jonne jättää uhriantimensa.

Heikki Meriläiselle[403] muisteli vanha Lappalainen Ruotsin puolella, että uhrintoimituksen aikana kaikkien perheen jäsenten tuli saapua uhripaikalle puhtaaksi pestyinä ja maaten kasvoillaan pyytää seidalta sitä onnea, jonka edestä uhrattiin. Perheen vanhin vei paljain päin uhrattavan elukan paikalle ja rukoili: "tässä on paras kaluni, tämän annan jumalalle; jumala antakoon parempia minulle". Sitten kumartui kolmasti niin syvään, että kasvot tapasivat maahan.

Tavallisin uhrieläin Lappalaisilla oli poro, mutta jos oli tärkeämpi asia kysymyksessä, niin piti heidän hankkia semmoisiakin eläimiä, joita ei heillä itsellään ollut, ostamalla maata viljeleviltä naapureiltaan mistä hinnasta hyvänsä. Graan[404] niitä luettelee: härän, oinaan, pukin, sian; Högström:[405] pukin, vuohen, lampaan, kissan ja kukon. Ruotsin Lappalaisten kertoo E.H. Rosenvinge[406] lopulla viime vuosisataa, kun he Norjan puolelta palasivat tuntureille porolaumoineen, ostelleen kylissä kaikenlaisia kotieläimiä, joilla vaan oli musta karva, käyttääkseen niitä uhreissaan. Eräskin Lappalainen oli tullut norjalaisen talonpojan luo ja tahtonut ostaa hänen mustan lehmänsä. Kun ei Norjalainen olisi hennonut siitä luopua, Lappalainen koroitti hintaa, siksi kun sai sen. Hän vei sen sitte tunturirotkoon, kytki sen siihen kiinni ja jätti nälkään kuolemaan. Sattumalta kulki myöjä pian sen jälkeen samaa tietä, kuuli nälkäisen lehmän mölinän ja löysi ihmeekseen oman elukkansa. Hän vei sen kotiinsa ja möi seuraavana vuonna uudestaan samalle Lappalaiselle, noutaen sen jälleen pois samasta rotkosta. Tätä kauppaa olisi epäilemättä vielä jatkunut, mutta Lappalaisen kuolema teki siitä lopun.

Kildal mainitsee[407] Norjan Lappalaisista, että he uhrasivat kukon elävältä sulkemalla rotkoon. Kissan raato oli heidän annettava Tuonen akalle. Samoin oli kuollut hevonen kaivettava maahan pahalle hengelle, Rutulle, uhriksi, että hän heitettyään sairaan rauhaan sillä ajaisi takaisin omaan valtakuntaansa. Sitä varten jätettiin myös reki paikalle. Näröläisestä käsikirjoituksesta on Friis saanut sen tiedon,[408] että vainajille uhrattiin, paitsi ajoporoja, myös hevosia, joilla heidän luultiin maan alla ajelevan.

Muualta hankittujen eläinten uhraaminen on epäilemättä myöhäinen ilmiö. Siihen viitannee myös eläimen jättäminen elävältä uhripaikalle kytkettynä, joka muistuttaa katolisella ajalla Skandinaviassa ja Suomessakin harjoitettua julmaa tapaa muurata joku elävä sielu rakennuksenalaisiin kirkkoihin y.m. Mitä erittäin hevosuhriin tulee, niin sen liittyminen pahan hengen palvelukseen selvästi osoittaa skandinavilaista alkuperää. Paitsi sitä on huomattava, että se, samoin kuin joskus toimitettu koirauhri,[409] ei ole varsinainen veriuhri, johon jumalain ja ihmisten yhteisateria oleellisesti kuuluu.

Suomen Lappalaisten kertoo Tuderus[410] ennen vanhaan uhranneen lapsiakin eräälle epäjumalankuvalle Kemijärvellä. Mainittu Ruotsin Lappalainen vakuutti Meriläiselle[411] kuulleensa, että Norjan Lapissa pyhitetään kolmipäistä tunturia; keskimmäiselle päälaelle on kolmiöinen esikoinen Juhannus-yönä täytynyt uhrata pariskunnan, jolla semmoinen juuri silloin on sattunut olemaan. Niin on muka Jumala itse säätänyt; pariskunta, joka sen on saanut tehdä, on ollut onnellinen, ja äiti on ollut niinkuin Jumalan Pojan äiti.

Wenäjän Lappalaisten uhrimenoista antaa Genetz[412] seuraavat tiedot. Kun noita on määrännyt uhrin, kokoontuu kylänväki, teurastavat poron, keittävät kaiken lihan kerrassaan ja rukoilevat jumaliaan, kääntyen itää kohti, koska sieltä aurinko nousee. Uhria ei saa toimittaa muulloin kuin aamulla, noin kello 9:ään saakka. Kaikilla osanottajilla pitää olla puhtaat uudet turkit päällä, ja jos vähänkin lientä tai lihaa tipahtaa vaatteille, niin se paikka on irti leikattava ja tuleen heitettävä.[413] Lihasta syödään, mikä jaksetaan; mikä jää, jätetään uhripaikalle. Syödessä pidetään lakki päässä. Mitenkä poronnahka sarvineen vedetään puuhevon päälle ja sisustetaan, on jo ennen kerrottu;[414] se on nähtävästi vanhimpia uhrinmuotoja. Lihojen ja sisälmyksien pois ottaminen ei tapahdu pelkästä syömisen halusta, näiden helposti mätänevien osien erottamisella on toinenkin tarkoitus: saada aikaan pysyväisempi muisto ja muistutus jumalille toimitetusta uhrista.

Sitä vastoin on aivan selittämätön L. Laestadiusen kertomus[415] nyljetystä porosta, joka pakkasessa jäykistytettynä asetettiin pyhälle vuorelle kylän yhteiseksi epäjumalaksi ja jolle sitten vuorostaan uhrattiin. Se tapa, että uhraajat syövät lihat jumalien puolesta, on kaikille suomensukuisille kansoille yhteinen ja epäilemättä alkuperäinen. Kokonaisuhri, varsinkin syötävistä eläimistä, useimmiten osoitakse myöhäsyntyiseksi. Eikä tässä voi olla puhe kokonais-uhrista, koska nahka eläimestä eroitettiin, eikä mistään uudenaikaisesta menosta, sillä nylkeminen piti toimittaa ilman rauta-aseita. Että uhrattua poroa olisi jumalana pidetty, lienee ainakin erehdys.

* * * * *

Yhteissuomalaistenkaan uhrimenoista ei meiltä puutu tietoja. Ennen mainitun arkkipiispan Makarijn kirjeessä vuodelta 1534[416] valitetaan vielä sitä, että Novgorodin vallan alaiset suomalaiset kansat Liivinmaan rajoilta alkaen, Narvajoelta Nevajoelle, Nevajoelta Rajajoelle, kautta Karjalan tuolle puolen Laatokkaa, Pielisjärvelle ja Kajaanin tienoille aina Lapinmaahan saakka, kaikkialla toimittavat veriuhreja, teurastavat härkiä, lampaita ynnä muita nelijalkaisia sekä lintuja. Muutamain sanotaan salaa tappavan lapsiansakin.

Kumma kyllä on yleisten uhrein tapa juuri tällä maantieteellisellä alalla meidän päiviimme säilynyt. Pohjoisimmasta Wienan läänistä on K. Karjalaisen tämän kesäinen kertomus,[417] jonka I.K. Inhan paikalla ottamat valokuvat eläväksi silmiemme eteen tuovat. Wenehjärven rukoushuoneelle kuljetetaan joka vuosi Elokuun 15/27 päiväksi, usein pitkien matkojen päästä, joukko pässejä uhriksi. Tavallista on, että pässi, joka on tullut kipeäksi, luvataan rukoushuoneen pyhälle Miikkulalle, jos paranee; niin myös, jos se on eksynyt metsään, jolloin se usein ilmestyy samana päivänä, kuin pitää viemään lähteä, ja kulkee aivan mielellään uhripaikalle. Aamulla aikaisin kellon viidettä käydessä alkaa uhritoimitus. Rukoushuoneen edessä olevaan männikköön, viettävälle rinteelle[418] tehdään tuli, pari miestä kantaa korvolla vettä, eräs puhdistaa muuripataa, joka Oulusta varta vasten siihen tarkoitukseen on rukoushuoneen varoilla ostettu. Uhrientappaja ottaa pässin toisensa jälkeen, taluttaa sen rukoushuoneen kuistille, jonka permannossa on kannellinen reikä, painaa kaulan reijän suulle, tempaa veitsen tupestansa ja, kutsuttuaan toisen miehen avukseen jalkoja pitelemään, syöksee sen vastaan hangoittelevan uhrieläimen kaulan läpi. Siinä loitsii:

On sulettu suuremmatkin, Jalommatkin jaksettuna!

Verien annetaan valua reijän kautta permannon alle. Nahat nyljetään ulkopuolella aituusta ja joutuvat nekin rukoushuoneen hyväksi, josta kuitenkin eläinten omistajat saavat ne lunastaa parillakymmenellä kopekalla. Lihat virutetaan vedessä, pilkotaan palasiksi ja työnnetään pataan; sekaan pannaan suolaa. Päät poltetaan roviossa, samoin sorkat. Niin pian kuin lihat ovat kypset, nostetaan ne suuriin tuohisiin ja kannetaan aitauksen sisään, jossa tuohiset asetetaan maahan vähän matkan päähän toisistaan. Liemeen keitetään puuro ohrasuurimista, jotka kylästä on kerätty; uhrieläinten talit lisätään höysteeksi. Rukoushuoneessa pidetään yhteinen rukous, sitten vasta alkaa uhriateria. Ensiksi syödään lihat, joita on vielä suitsutettu pyhällä savulla; jokaisella, joka on tuonut pässin, on myös leipä muassaan, ja kyläläiset antavat lisää, jos ei riitä. Sillä aikaa valmistuu puurokin ja kannetaan samoin tuohisissa paikalle. Syömisiin ottavat osaa ainoasta miehenpuolet, kaikki lakittomin päin: naisten ja tyttöjen on kyllä lupa vierestä katsoa, mutta ei mihinkään puuttua. Kerran — joku sata vuotta sitten, niin hoetaan — oli eräs Wenehjärven mies antanut kappaleen lihaa tyttärelleen ja samana päivänä kaatoi karhu häneltä kellokkaan ja kolmikesäisen härän. Syötyä kootaan kaikki luut ja maahan varisseet muruset suureen, kannelliseen pärevakkaan, joka sidotaan nuoralla ja kiven avulla upotetaan läheisen, syvän lammin rantaan. Mitään ei saa jäädä koirien tai muiden elukkain korjattavaksi. Jos luvattuja pässejä on paljon, ett'ei kaikkia yhdessä päivässä jakseta lopettaa, teurastetaan ja syödään tähteet seuraavana päivänä. Molemmat päivät kisataan ja yötä pannaan jatkoksi. Läheisessä Wuokkiniemen kylässä muisteltiin myös olleen suuret härkä- ja pässiuhrit Iljan pyhänä.

Olonetskij Sbornikissa [419] eräs A. Sobornov puhuu Aunuksen Karjalaisten pässiuhreista, ikään kuin yleisestä tavasta; ne toimitetaan aina jonkun kirkon luona, jonka katon yli luut syötäessä heitetään. Seikkaperäisempi on Moskhovin kuvaus.[420] Äänisjärven Salonsaarella vietetään Iljan päivää lammas-uhreilla. Elukkain hankkiminen tapahtuu vuorojärjestyksessä; joka sen laimin lyö, hänen karjansa on muka vaarassa joutua susien ja karhujen saaliiksi. Järven rannalla, kirkkotarhan takana tapetaan lampaat, joita papit jumalanpalveluksen pidettyään ovat siunanneet, ja lyödään maahan seipäitä, jotka yläpäästään ovat kaksihaaraisia, niin että niiden päälle sopii asettaa poikkipuut kattilain ripustamista varten. Kun on tulta alle viritetty, ruvetaan keittämään lihoja ja lisätään puuroa. Sitten kutsutaan kaikki läsnäolijat kirkon-aituuksen sisäpuolelle ottamaan osaa ateriaan; kieltäytymistä pidettäisiin suorastaan loukkauksena. Lihakeitos tuodaan suurissa astioissa, joita myöten uhriin osalliset viisin, kuusin jakautuvat syömäkuntiin. Jokaiselle annetaan käteen puulusikka sekä iso viipale leipää. Syödessä istutaan maassa paljain päin. Uukshmäen kylässä Witeleen pitäjässä lähellä Suomen rajaa mainitsee Forsström[421] vielä härkäuhrin. Se toimitetaan pyhän Walassin päivänä hänelle omistetun rukoushuoneen edustalla, jonka vuotuisilla kassarahoilla härkä ostetaan.

Suomen puolella Laatokan Mantsinsaarella vietetyistä jokavuotisista härkäuhreista löytyy monta kertomusta,[422] mutta ei ainoatakaan kuvaa käytettävänä. Niinkuin edellä on mainittu,[423] ne toimitetaan Työmpäisien kalmistolla. Uhrattavat härät tuodaan tavallisesti jostain mannermaan kylästä. Milloin karhu tai susi ahdistaa karjaa, taikka ruttotauti sitä hävittää, tekee omistaja lupauksen pyhälle Iljalle siinä toivossa, että tämä häntä suojelee enemmästä vahingosta, ja määrää, että ensimmäinen karjassa syntynyt härkävasikka on sen varalle syötettävä. Luvattu Iljan härkä elätetään kotona noin kolmen vuoden vanhaksi ja lähetetään keväällä saarelle, jossa mainitun kylän asukkaat sitä ilmaiseksi syöttävät häränpäivään asti. Jos härkiä on useampia tullut luvatuksi, kuin mitä yhdellä kertaa tahdotaan uhrata, niin säästetään ne seuraavaksi vuodeksi ja elätetään yli talven käyttäen talosta taloon. Ensimmäisenä pyhäaamuna Iljan päivän jälkeen kokoontuu kansaa suurin joukoin määrätylle paikalle järven rannalla. Oman saaren asukkaista naiset tulevat jalan, miehet ratsain, manterelaiset tietysti veneissä. Työmpäisien kyläläiset ovat jo ennen muun väen saapumista teurastaneet härän rukoushuoneen edustalla ja valmistaneet uhriaterian hautausmaalle. Kun kaikki ovat käyneet rukoushuoneessa, jakaudutaan pieniin ryhmiin taloja ja perheitä myöten ja istahdetaan maahan syömään lihalla täytettyjen patojen ympärille. Jokaisella on leipää ja suolaa muassaan, taikka saa hän ne kyläläisiltä ilmaiseksi. Syömistä, joka alkaa kello 9 ajoissa aamupuolella, jatketaan niin kauan kuin ruokaa riittää. Jos ei kaikkea saada lopetetuksi, viskataan tähteet Laatokkaan tai viedään rukoushuoneesen yöksi ja syötetään heinänteko-väelle seuraavana päivänä, sillä kotiin ei saa viedä mitään.[424] Nahka myödään huutokaupalla ja sen hinta pannaan rukoushuoneen uhriarkkuun. Aterian jälkeen lähtevät miehet ratsastamaan kilpaa läheiselle kankaalle. Toinen vuotuinen uhri toimitetaan Mantsinsaaren ja mannermaan välisellä Lungulansaarella Heinäkuun keskipaikoilla Pietarin ja Paavalin päivän tienoissa. Siihen tarvittavat pässit ovat samalla tavoin ennakolta luvatut ja 1-2 vuoden vanhaksi elätetyt, ennen kuin ne viedään uhrattavaksi. Kreikan-uskoinen papisto ja suomalainen virkamiehistö ovat koettaneet saada näitä uhrimenoja hävitetyiksi, mutta tähän asti huonolla menestyksellä. Aikaisimmassa kertomuksessa Mantsinsaaren härkäuhreista vuodelta 1858 sanotaan, että koko tapa oli jo hyljätty, vaan tullut uudistetuksi, kun karhu oli sattunut uimaan saareen ja siellä tehnyt tuhojaan. Kesällä 1885 mainitaan uhrin jääneen pitämättä, mutta eläinrutto, joka pian sen jälkeen liikkui paikkakunnalla, herätti vanhan taikauskon eloon. Vielä v. 1892 tiedetään sekä Mantsin- että Lungulansaarella uhratun, kaikista kielloista huolimatta. "Jokaisella on valta omallansa tehdä, mitä hyväksi katsoo; vaikka härän työntäisin metsään korppien syötäväksi, kuka sille mitään voi", on kansan ajatus asiasta. Ja jos sitä on saatukin sakotetuksi elukoiden teurastamisesta pyhäpäivänä, niin ei sillä toimenpiteellä ole ollut muuta vaikutusta, kuin että teurastus on päätetty suorittaa pyhän edellisenä iltana. Varsin merkillinen on Mantsisaarelaisten tarina härkäuhrinsa synnystä. Ennen vanhaan oli muka peura joka vuosi mainittuna päivänä uinut poikki lahden saarelle tapettavaksi. Mutta eräänä vuonna sattuikin sinä aamuna tuulinen sää, eikä peura ennättänyt ajoissa tulla. Silloin iskettiin härkä kansalle syötäväksi. Mutta tuskin se oli tehty, kuu peuran sarvet jo kekottivat lahdella. Peura ui maalle entisen tapansa mukaan, meni rukoushuoneen pihalle ja huomasi tapetun elukan. Kerran vaan haisteli härän veriä, niin syöksyi mereen ja ui takaisin sinne, mistä oli tullut. Tämän jälkeen ei enää koskaan peuraa näkynyt tulevan, vaan sen asemesta piti joka vuosi teurastaa härkä.[425]

Länsi-Inkerissä vatjalaisen Pummolan kylän luona näki W. Forsberg[426] v. 1892 koko joukon luita ja hampaita kahden kiviristin juurella, jotka seisoivat peltosaran päässä kirkasvetisen lähteen läheisyydessä. Niitä nimitettiin Iilia-risteiksi ja arveltiin sodan-aikuisiksi. Iilian-päivänä sanottiin tapettavan pässin ja sinne vietävän luut. Myöskin oli tavallisia kaularistejä ripustettuna näiden kiviristien kaulassa. Vielä mainittiin, että pappi joka kevät kävi paikalla rukoilemassa, arvattavasti kyläläisten seurassa. Kirjamossa Narvusin pitäjässä on keskellä kylää iso petäjä, jonka juurella esivanhempien kerrotaan tappaneen ja syöneen pukin. Sitä sanotaan nytkin pukkipetäjäksi. Kylän asukkaat ovat vanhan tarun mukaan tulleet Suomesta.

Varsinaisilla Inkerikoilla ovat juomauhrit paraiten säilyneet. Narvusin Väikylässä vietettiin vielä kymmenkunta vuotta takaperin Petron päivää. Se oli isäntänä, jonka talossa pidot pidettiin; välistä oli kylän yhteinen, karjanpaimen toimitusmiehenä. Hänen piti pihamaalle laittaa pöydät ja tuoda olkia, mutta pääasiana olivat oluet, joita ei nykyään enää keitetä. Juhlaa kesti neljä päivää. Ensimmäisenä kävi pappi siunaamassa kaiken kylän karjan, toisena aljettiin syödä ja juoda, kolmantena vielä juomista jatkettiin. Neljäntenä päivänä, kun jäännöksetkin oli juotu, mentiin rantaan pesemään olutpuolikoita ja uittamaan toinen toisiaan. Runossa, joka Petrana laulettiin, rukoiltiin pyhältä Petralta, lihalta ja Maarialta maankasvua sekä työntekijöille terveyttä. Soikkolassa vietetään yleisesti lihan päivää olutjuomingeilla. Niitä varten kootaan mallas-aineet joka talosta. Sen, joka on isäntänä, tulee osata panna olutta. Hänellä pitää sitä paitsi olla iso riihi, johon mahtuu monen talon pöydät. Saapuneet vieraat, jokaisella olutkappa kädessä, laulavat pitkän tuliaisvirren, jossa pyytävät isäntää avaamaan ovea ja antamaan juomista. Isännän laskiessa olutta kappoihin, emäntä käskee vieraat ruualle. Pöytään käydessä lauletaan seuraava Iilian virsi.

Iilia pyhä isäntä, Pyhä Petro armollinen, Lasken maahan taivosesta, Laskeu maahan maajalalle, Tule meille vierahisin! Heill' on viinat ja oluet, Heill' on viinat viienlaiset, Oluet yheksänlaiset, Saijat neljänsarvelliset, Kakut kahenkuorelliset, Mesileivät mielelliset. Heill' on kalat kaikenlaiset, Tuotu tetrit lehtikorvat, Saatu sarvipäät jänikset Pyhän Iilian varaksi, Pyhän Petron kunniaksi.

Vielä pyydetään pyhää Iiliaa ja Petroa tulemaan tynnörin luokse, josta kolme putkea puhuu: yksi vihaista viinaa kypäräpäille miehille, toinen punaista olutta "sapana"-päille naisille, kolmas makeata mettä laulajille, kassapäille tyttösille. Sitten jatketaan:

Iilia pyhä isäntä, Pyhä Petro armollinen, Nosta pilvi pikkarainen, Hattarainen harvukkainen, Varistele vihmojasi, Kastele kapustojamme, Liottele liinojamme, Ruttele rukihiamme, Ojentele ohriamme, Kasvattele kaurojamme! Ei nouse not'ossa ohra, Ei kasva kas'essa kaura, Kaikki poltat pojillasi, Vaivoat värillä säiliä Tulta tuis'at taivahasta, Kipunoja pilvilöistä.[427]

Pois lähtiessä lauletaan erityinen kiitosvirsi, jossa toivotetaan talonväelle kaikkea hyvää. Näihin olut-uhreihin on myös luettava ennen mainittu[428] Ukko-oluen juominen Hevaan Lenttisissä. Siinä tilaisuudessa laulettu Ukko-virsi alkaa sanoilla: "Pyhä Ukko armollinen, tule meille vierahisin, anna maillesi makua, pelloillesi pehmitystä!" Sitten seuraa runo Sämpsä Pellervoisesta, jota Soikkolassa aivan eri runona lauletaan. "Pyhä Ukko armollinen" ei liene muu kuin "pyhä Petro armollinen", jonka päivänäkin "Ukkopäivää" vietetään.

Viimeksi mainittakoon Wiedemannin tieto[429] Pihkovan läänin kreikanuskoisten Virolaisten eli n.k. Setukasten pässiuhreista, joita kahden kylän liki Wastselinnaa on tapana viettää Annenmäellä 24 päivänä Heinäkuuta vanhaa lukua. Rukoushuoneessa on pappi vihkivedellä priiskoittanut myötätuodut oinaanpäät ja -jalat sekä villat; osan näistä antimista hän pidättää itselleen, kaiken muun jakaa kokoontuneille kerjäläisille. Teurastaessa luetaan seuraava rukous. "Puhdas, pyhä Anne! Hoida ja varjele, sijitä ja synnytä, nuorenna nuoria, vahvista vanhoja! Hoida itse puun- ja pensaantakaista, kiven- ja kannontakaista karjaa! Ole itse lammaspaimenena, paimenemme ovat typerryksissä! Ole itse, pyhä Anne, paimenten ylikaitsija, hoida itse yli suven karjaa metsässä, varjele siellä karja vihoista, kotona kaikesta vahingosta!"

Länsimaiden yhteyteen joutuneista Wirolaisista löytyy ensimmäinen maine Aatami Bremiläisen maantieteellisessä kertomuksessa[430] ja koskee ihmis-uhreja. Louhikäärmeille ja petolinnuille uhratakseen he ostivat ihmisiä ulkomaisilta kauppiailta, ensin tarkasti tutkittuaan, ett'ei niissä ollut vähintäkään ruumiinvikaa. Sotavankien uhraamisesta puhuu Henrik Lättiläinen useammassa paikassa. Yhdessä jo mainitussa[431] tarjottiin jumalille vaihtoehtoisesti ihminen tai härkä. Toisen kerran hän sanoo Wirolaisten uhranneen nautaeläimiä ja muuta karjaa. Elukoita iskiessään he tiedustelivat jumalain suosiota ja pitivät huonona enteenä, jos ne kaatuivat vasemmalle puolelle.[432] Liiviläisten hän mainitsee heittäneen uhratut koirat ja pukit alas linnoituksistaan Saksalaisten eteen.[433]

Gutslaffin kirjassa[434] kerrotaan, että vuodentuloa tiedusteltiin Wõhanda joen lähteellä, upottamalla siihen kolme koria vieretysten. Jos keskimmäiseen koreista sattui suomuksia, niin pidettiin sitä hyvän ilman ja hedelmällisen vuoden merkkinä. Mutta jos made tai rapu ilmestyi koriin, niin oli paha ilma ja hedelmätön vuosi odotettavissa. Siihen piti uhrata härkä ja asettaa korit uudestaan lähteesen. Jos toisellakin kertaa joku suomuton elävä tavattiin, oli toinen härkä teuraaksi pantava. Jos vielä kolmannella kävi samoin, täytyi ihmislapsi uhriksi antaa. Jos eivät sittenkään enteet parantuneet, niin ei auttanut muu kuin alistuminen välttämättömän kohtalon alle. Toisessa paikassa joen läheisyydessä Krastveren tilalla oli kansan tapana joka vuosi Helatorstaina tulla kokoon ja uhrata härkä, jossa tilaisuudessa äärettömästi syötiin, juotiin ja kaikin tavoin iloittiin. Olutta siunatessa luettiin seuraava rukous. "Wooda Piker, härän annamme rukoillen; kaksisarvisen ja nelisorkkaisen, kynnön ja kylvön tähden: olki vaskinen; terä kultainen! Muuanne työnnä mustat pilvet, yli suuren suon, korkean korven, laajan lakean; simaiset ilmat, metiset sateet meille kyntäjille, kylväjille! Pyhä Piken, hoida meidän peltojamme; hyviä olkia alle ja hyviä tähkiä päälle ja hyviä teriä sisään". Rukouksen lausui epäselvällä äänellä ennen mainittu Pitkäisen pappi.

Warsinais-Wirossa, muistelee vielä Kreutzwald[435] tapettiin pukki Tuomaan päiväksi. Olevin päiväksi teurastettiin Olevi lammas; veri uhrattiin kodinhaltijoille, sisukset kannettiin Ukon-kivelle ja lihat söi talonväki itse. Mikkelinä uhrattiin samoin Ukon-kivelle porsas, jonka karvat poltettiin. Kaakkois-Wirossa isäntä, jonka itse piti toimittaa Mikkelin päivän uhri, otti kukon hengiltä ja viskasi sulkaset, jalat sekä suolet tuleen. Sitten keitettiin liha eikä saanut sen kiehuessa siihen koskea sormellakaan. Kun keitos oli kypsi, vietiin siitä osa uhrikivelle; mitä yli jäi, sen söi isäntä yksinään, eikä tohtinut kukaan muu maistellakaan. R. Hollmannin mukaan[436] ainakin pari naapuri-isäntää toimitti tämän uhrin yhdessä, kukin tappaen kukkonsa, jota tehdessä piti katsoa, että veri pirskahti tuleen. Yleensä, hän lisää, oli uhratessa tapana lähestyä uhripaikkaa paljain päin ja polvillaan sekä lausua; "tässä on, ota vastaan ja tyydy siihen, minkä sinulle annan, äläkä ota mitään omin luvin!"

Ensimmäiset tiedot Suomalaistenkin pyhistä menoista koskevat ihmis-uhria. Paavi Gregorius IX:n bullassa vuodelta 1287 valitetaan, että pakanalliset Hämäläiset vangittuja kristityitä kansalaisiaan joko uhrasivat pahoille hengille, revittyään heistä sisukset ulos, taikka, niinkuin jo edellä cm huomautettu,[437] juoksuttivat puun ympäri, kunnes heistä henki oli lähtenyt.

Härkäuhreista vainajain haudalla on säilynyt muisto eräässä kansantarinassa.[438] Se härkä, joka talonisäntää hautaan viedessä oli tuotava papille, kerrotaan näet kuljetetun, arvattavasti ruumiin perässä, kirkkomaan viereen ja köytetyn kiinni sen aitaukseen hautaamisen ajaksi. Ennen on mainittu Härkälähde Nousiaisissa; vasikan, vuohen ja lampaan uhraamisesta Savossa 1600-luvun alkupuolella on myös puhuttu.[439]

Hyvin runsaat ovat tiedot lammasuhreista Suomessa. V. 1670 Kuopiossa pidettyjen rovastinkäräjäin pöytäkirjaan on otettu luettelo kansan uhripidoista; jotka ovat: Olevin lampaat, Kekri lampaat, Katrinan lahjat, Tapanin maljat, Ukon vakat y.m., ja merkitty, että papitkin entis-aikaan olivat ottaneet niihin osaa.[440] Olavin lammas mainitaan vielä Liperissä 1787 ja Laukaalla v. 1788 pidetyissä tarkastuksissa. V. 1748 Liperissä on puhe tavasta pitää ensimmäinen keväällä saatu karitsa villavuonan nimellä keritsemättä syksyyn asti, jolloin se määrättynä päivänä teurastetaan erityistä pyhänviettoa ja juomajuhlaa varten. Joka sen tavan kerran oli omistanut, oli sitoutunut sitä kuolemaansa saakka noudattamaan, vieläpä lasten ja lastenlastenkin oli velvollisuus sitä yhä ylläpitää.[441] Eräässä yliopistollisessa väitöskirjassa vuodelta 1751[442] mainitaan Karjalassa ja osassa Savonmaata olleen yleistä Olavin päivänä teurastaa keväällä valittu villavuona. Sen kaikki sisälmykset olivat maahan kaivettavat. Liha oli kokonaisena, rikkomatta yhtäkään luuta, keitettävä tai paistettava. Ateriaan ei päästetty osalliseksi ketään vierasta tai palvelijaa, ei edes vävyä tai miniää, joll'eivät jo kauan olleet talossa asuneet. Syödessä ei saanut käyttää veistä, vaan ainoasti kynsiä ja hampaita.

Toisessa väitöskirjassa vuodelta 1754[443] sanotaan Olavin päivän jälkeen Kajaaninpuolella vietetyn Vuodenalkajaisia. Niillä ei ollut määräpäivää, joka olisi ollut kaikille yhteinen, vaan kukin noudatti omaa esi-isiltä perittyä tapaansa. Ennen kuin ne oli pidetty, ei ollut lupa antaa pois mitään elukkaa talosta. Juhlaksi teurastettiin lammas, jota paitsi muutakin syömistä ja juomista piti olla runsaasti varalla. Erittäin piti tarkata, ett'eivät mitkään eläimet päässeet lihaan käsiksi, ennen kuin ihmiset sen olivat syöneet loppuun sekä päästä että jaloista. Sen vuoksi ei teurastuksessa sallittu koirien olla läsnä, vaan koottiin tarkoin ja kuopattiin kaikki sisälmykset. Erikseen tästä juhlasta oli vielä Kekri, johon piti olla varustettuna puolen vuoden vanha lammas. Juhlan aattona tai hyvin varhain aamulla se teurastettiin. Keittäjän tuli varoa, ettei vaan luita rikkonut Maistella ei saanut keittoa, ei edes sen suolaakaan, ennen kuin se kokonaisena kannettiin pöydälle. Syödessä ei jätetty mitään tähteitä. Gananderin mukaan[444] ei saunassa imeltyviä maltaita, joista Kekri-olut tehtiin, tohtinut kukaan maistella. Vielä kuului uhriruokiin mämmi, joka iltasella syötiin navetassa maitolämmityksen kanssa ja josta ei mitään saanut tuoda takaisin. Jokaisen vieraan suutakin katsottiin, eikö hän posken sopessa vienyt jotain mukanaan. Jos ei sitä jaksettu aivan loppuun syödä, säilytettiin tähteet navetassa toiseksi kertaa.

Että Kekriä ei ole ainoasti yksityisillä talon uhreilla, vaan yleisemmilläkin vietetty, osoittaa E.N. Setälän muistiinpanema, isonvihan aikuinen tarina Keuruulta.[445] Juhlaa pidettiin vuoroin Ampialassa Itä-Keuruulla, vuoroin Ruoraskylässä Multialla. Syötävä lammas nimitettiin jo vuotta ennen ja sen piti olla muita hyötävämpi. Joskus tapahtui, että se katosi kohta, kun oli valittu, ja tuli vasta Pyhäinpäiväksi takaisin, monin kerroin hyötyneenä. Kun väki kokoontui ruokapöytään uhrieläintä syömään, niin se, joka oli ylimys heidän joukossaan, nousi, ennen kuin aloitti aterian, ja rukoili: "Saltta Kaarania! (= Santta Kaarina?) O, sinä suloinen jääräpää, lihasi antamasta ja makkarasi kantamasta! Nyt me ottakaamme!" Sitten kun syömästä päästiin, nousi taas seisaalleen ja luki: "Tihentisti, rokkaristi, tipusta, tapusta, kauhavartta. Amen".

Myös Ukonvakat nimisestä juhlasta tietää Salmelainen,[446] oli Rautalammilla kahden kylän väki heittänyt arpaa, kumpaisen oli sitä toisenkin puolesta viettäminen; vasta myöhemmin, kun olivat keskenänsä riitautuneet, alkoivat kumpikin eriksensä pitää Ukon vakkoja. Määrättynä päivänä kevätkesällä tapettiin Ukolle eli Ukkoselle uhriksi talon paras lammas. Sen keitettyä lihaa ynnä kaikkia talon muitakin varoja pantiin, vähän kutakin lajia, tuohesta tehtyihin vakkasiin, jotka kannettiin Ukonvuorelle. Sinne jätettiin ruuat, niin kuin myös oluet ja viinat, koskematta yöksi. Mitä aamulla oli ruuista jäljellä, sen söivät uhraajat itse. Samoin tyhjensivät juoma-astiat, valettuansa ensin vähäsen vuorelle, ett'ei tulisi kovin poutaista kesää. Tästä juhlasta lausuu Agricola:[447]

Ja quin kevekylvö kylvettin, silloin ukon Malia iootijn. sihen haetin ukon vacka, nin ioopui Pica ette Acka. Sijtte palio Häpie sielle techtin, qniit seke cwltin ette nechtin.

Tästä kaikesta käynee selville, että Porthanin epäilys,[448] mitä yleensä veriuhreihin tulee, on liikanainen. Sitä vastoin on enemmän kuin epäiltävää, käyttivätkö Suomalaiset tuliuhria. Pään ja sorkkien polttamisella Wenehjärven pässiuhreissa tuskin lienee mitään uskonnollista merkitystä. Painavampi todistus on kaakkois-Wirossa Mikkelin päivänä noudatettu tapa heittää uhrattavan kukon höyhenet, jalat sekä sisukset tuleen, vieläpä pirskoittaa siihen vertakin. Mutta Mikkelin päivän kukkouhri tavataan myös Liivinmaalla asuvilla Lättiläisillä[449] ja on luultavasti näiltä naapureilta opittu. Muuten on Wirossa jonkunlainen tuliuhri yhdistetty vierasperäisen Juhannuksen viettoon. Erään kirkonraunion luona Wiljannin maalla oli, Kreutzwaldin mukaan,[450] noin sata vuotta sitten tapana sytyttää Juhannus-kokko ja heittää tuleen uhriantimia. Toisessa paikassa hän kertoo neitosten viskanneen kukkaisseppeleensä valkeaan. Tähän kuuluu myös muudan Georgin tieto Inkerinmaalta.[451] Kymmenen virstan päässä Pietarista Riian tien varrella seisoi suuri lehmus, jonka oksat olivat niin kietoutuneet läheisten puitten oksiin, että muodostivat luonnollisen lehtimajan. Sen alla Inkerikot Juhannus-yönä lauloivat ison tulen ääressä ja polttivat valkean kukon.

Hevos-uhrista Suomessa löytyy vuodelta 1893 yksi Konevitsan saareen liittyvä muisto, joka on säilynyt luostarin perustajan Arsenijn elämäkerrassa.[452] Saaren nimi sen mukaan johtuisi Konjkamen (= hevoskivi) nimisestä isosta kivestä, joka seisoi keskellä metsää liki Svjataja goraa (= pyhää vuorta) ja oli seitsemän kyynärän korkuinen, kolmikulmainen pyramiidi, ei kuitenkaan tasasuhtainen, vaan paikoittain kuhmuinen, paikoittain kuopikas. Tämä taas olisi saanut nimensä pakanallisilta Laatokan rantalaisilta. He, näet, pitivät karjaansa saarella yli kesän ilman paimenta, mutta jättivät sinne joka syksy yhden hevosen kiven luokse uhriksi näkymättömille hengille, joiden luulivat asustavan kiven alla ja karjaa suojelevan. Talven kuluessa hevonen tavallisesti hävisi, vaan he olettivat, että henget olivat sen syöneet. Mahdollisesti kuitenkin on koko tarina päinvastoin nimen johdosta syntynyt. Sitä paitsi ei tässä ole veriuhri kysymyksessä.

Ihmis-uhreista aikaisimmat tiedot sekä Suomessa että Wirossa koskevat ostettujen muukalaisten tai vangittujen vihollisten hengiltä ottamista, jota Wotjakeissa näkyy vielä salassa harjoitettavan. Vasta myöhemmin tulee, samoin kuin Lapissa, puhe omain lasten uhraamisesta.[453] Jälkimmäinen tapa on nähtävästi länsimailta katolis-aikana levinneen taikauskon synnyttämä, mutta edellinenkin voi olla sotaisemmilta naapureilta pakana-ajalla opittu. Suomen suvun alalla on ihmis-uhri verraten harvinainen ilmiö ja etupäässä niillä heimoilla tavattava, jotka ovat enimmän olleet muiden kansojen yhteydessä.

Paitsi veriuhreja toimittivat pakanalliset Suomalaiset myös muita ruoka- ja juomauhreja. Niinkuin muinoin Mordvalaiset ja Permiläiset sekä vielä nykyisin Aasian-puoliset Ugrilaiset, lienevät hekin tarjonneet jumalilleen kallis-arvoisia metsän-eläinten nahkoja, epäilemättä vaatetusta varten, koska ei itse eläimiä tiedetä uhratun. Samoin voimme päättää, että he kokosivat jumalain asuintoihin kultaa ja hopeaa osaksi jumalankuvain koristeeksi, osaksi omistettavaksi aarteeksi.

[452] Ambrosij, Istorija Rossijskoj Ierarhij IV. (Moskva, 1812) s. 626-8.

[453] Suomessa tarinoissa aarteiden etsijöistä, jotka ovat Skandinaviassakin yleisiä. Ensimmäinen maine Karjalassa vuodelta 1584 (kts. s. 178) perustuu huhuun, johon kertojan oma käsitys on voinut osaksi vaikuttaa, samoin kuin hänen puheesensa lasten ristimisestä (kts. s. 124).

Kirjaluettelo.

AATAMI BREM1LÄINEN. Chorographia Scandinavia, Holmiae, 1615.

AHLQVIST, A. Muistelmia matkoilta Wenäjällä. Helsinki, 1859.

— —. Versuch einer Mokscha-Mordwinischon Grammatik. S:t Petersburg, 1861.

— —. Unter Wogulen und Ostjaken. (Acta Societatis Scientiarum Fennicaae XIV). Helsingfors, 1885.

AKIANDER, M. Utdrag ur ryska annaler. (Suomi 1848). Helsingfors.

AMINOFF, T.G. Reseberättelse. (Öfversigt af Finska Vetenskaps-Societetens Förhandlingar XXI). Helsingfors, 1879.

ANDRIEVSKIJ, A.A. Dela o sovershenij jazytsheskih obrjadov i zhertnoprinoshenij kreshtshenymi inorodtsami Bjatskoi gubernij (Stoljetij Bjatsk. gub. 1780-1880 II).

ANTIEV, G.A. Iz religioznyh obytshaev votjakov. Ufinskoi gubernij Birskago ujezda. (Izvestija Obshtshestva arheologij, Istorija i Etnografija pri Imn. Kazanskago Universiteta; IX. 3.) 1891.

APPELGREN, HJ. Muinaisjäännöksiä ja tarinoita Kemin kihlakunnan itäisissä osissa. (Suomen Muinaismuisto-Yhdistyksen aikakauskirja V). Helsinki, 1882.

ASPELIN, J.R. Pyhiä puita ja puistoja Suomessa. (Uusi Suometar 1880. n:o 149 lisäl.) Helsinki.

— —. Karsikot. (Suomen ylioppilaskunnan albumi Elias Lönnrotin kunniaksi). Helsinki, 1882.

BARBARO, J. Viaggi fatti da Vinetia, alla Tana, in Persia, in India, et in Costantinopoli. Vinegia, 1545.

BEHTEREV, W. Votjaki. (Vestnik Evropy 1880. VIU-IX). S.-Peterburg.

BJELJAVSKIJ, FR. Poezdka k Ledovitomu Morju. Moskva, 1833.

BLUMBERG, G. Quellen und Realien des Kalewipoeg. (Verhandlungen der gelehrten Estnischen Gesellschaft zu Dorpat. V. 4). 1869.

BOECLER, kts. KREUTZWALD.

BOGAEVSKIJ, P.M. Otsherk byta Sarapuljskih votjakov. (Sbornik materialov po etnografij izd. pri Dashkovsk. Etnograf. Muzeje III). Moskva, 1888.

— —. Otsherki religioznyh predstavljenij votjakov. (Etnografitsheskoe Obozrenie IV, V, VII). Moskva, 1890.

BORENIUS, A.A. Runonkeruumatkalta Venäjän Karjalassa v. 1872. (Suomi II. 11). Helsinki, 1876.

BOUBRIG, J.S. Zur nähern Kenntniss der Volkssagen und des Aberglaubens der Ehsten aus dem Kirchspiele Odenpä. (Verh. der gel. Estn. Ges. zu Dorpat I. 2). 1843.

BUCH, M. Die Wotjäken. (Acta Soc. Scient. Fenn. XII). Helsingfors, 1883.

CASTRÉN, M.A. Nordiska resor och forskningar I-VI. Helsingfors, 1852-70.

CASTRÉN, Z. Vanhan ajan muistoja Kemin, Tervolan ja Simon seurakunnista. (S. Muinaismuisto-Yhd. aikak. XIV). Helsinki, 1894.

DAMIANUS A GOES. Deploratio Lappianae gentis. (Opuscula arkki N). Lovanii, 1544.

DONNER, O. Lappalaisia lauluja. (Suomi II. 11). Helsinki 1876.

DÜBEN, G. VON. Om Lappland och Lapparne. Stockholm, 1873.

EISEN, M.I. Elu pärast surma, Hiied ja Perma, Siuru, Lalli, Lijoni ingel. Tartus, 1888.

— —. Jumal ja jumalad. Tartus, 1889.

EPIFANU, kts. TAPANI.

FELLMAN, J. Anmärkningar öfver "Anteckningar om Församlingarne i Kemi Lappmark" af And. Joh. Sjögren. (Suomi 1846). Helsingfors.

FILIMONOV, A. N. O religij nekreshtshennyh tsheremis i votjakov Bjatskoi gubernij. (Bjatsk. gub. Vjed. 1868-9).

FINSCH, O. Reise nach West-Sibirien im Jahre 1876. Berlin, 1879.

FORSSTRÖM, O. Kuvaelmia Itä-Karjalasta. (Valvoja 1886). Helsinki.

FRIIS, J.A. Lappisk Mythologi. Christiania, 1871.

FUCHS, A. Zapiski o tshuvasah i tsheremisax Kazanskoi gubernij. Kazan, 1840.

GANANDER, CHR. Mytbologia Fennica. Åbo, 1789.

GAVRILOV, B. Proizvedenija narodnoi slavensnosti, obrjady i povjerja votjakov Kazanskoi i Bjatskoi gubernij. (Izd. pravoslavnago Missionerskago Obshtshestva). Kazan, 1880.

— —. Povjerja, obrjady i obytshai votjakov Mamadyshkago yjezda, urjas-utshinskago prihoda. (Trudy tshetvertago apheolog. cjezda v. Rossij II). Kazan, 1891.

GENETZ, A. Kuvaelmia kansan elämästä Salmin kihlakunnassa. (Koitar I). Helsinki, 1870.

— —. Matkamuistelmia Wenäjän Lapista. (Suomen Kuvalehti, 1878). Helsinki.

— —. Ost-Tscberemissische Sprachstudien. (Suomalais-Ugrilaisen Seuran aikakauskirja VII). Helsinki, 1889.

GEORGI, J.G. Bemerkungen einer Reise im Russischen Reich l-II. S:t Petersburg, 1775.

— —. Beschreibung aller Nationen des Russischen Reichs. S;t Petersburg, 1776.

GONDATTI, N.L. Sljedy jazytsheskih vjerovanij i Manjzov. (Izvestija Imn. Obshtshestva Ljubitelej Estestnoznanija, Antropologij i Etnografij XLVIII. 2). Moskva, 1888.

GUAGNINO, A. Sarmatiae Europeae Descrlptio. Splrae 1581.

GUTSLAFF, J. Kurtzer Bericht und Unterricht von der Falsch-heilig genandten Bäche in Lieffland Wöhhanda. Dorpt, 1644. Otteita ruotsiksi: Suomi, 1849.

HALÁSZ, I. Svéd-Iapp szövegek I. (Nyelvtadományi Kózlemények XIX). Budapest, 1885.

— —. Svéd-lapp nyelv II-III. (Ugor Füzetek 8-9). Budapest, 1886-8. — V. 1893.

HARUZIN, N. Russkie Lopari. (Izd. I. Obshtsh. Ljub. Estestv., Antrop. i Etnogr., LXVI). Moskva, 1890.

HENRIK LÄTTILÄINEN. Esim. E. Pabst, Heinrich's von Lettland Livländische Chronik. Reval, 1867.

HERBERSTEIN, S. ZU. Moscouiter wunderbare Historien. Basel, 1567.

HJÄRNE, TH. Ehst-, Lyf- und Lettländische Geschichte. (Monumenta Livoniae antiquae I). Riga, Dorpat u. Leipzig, 1835.

HOLLMANN, R. Ueber die Bedeutung der Wortes Pikne. (Verh. der gel. Estn. Ges. zu Dorpat I. 2) 1843.

HOLZMAYER, J.B. Osiliana. (Verh. der gel. Estn. Ges. zu Dorpat VIL 2). 1872.

HORNBORG, K.H. Karsikoista. (Virittäjä II). Helsinki, 1886.

HUNFALVY, P. Ethnographie von Ungarn. Budapest, 1877.

— —. Az éjszaki osztják nyelv. (Nyelvtadományi Kózlemények XI). Budapest 1875.

HUPEL, A.W. Topographische Nachrichten von Lief- and Ehstland I-IIl. Riga, 1774-82.

HÖGSTRÖM, P. Beskrifning öfver de til Sweriges Krona lydande Lapmarker. Stockholm, 1746 (?).

IBN FOSZLAN. Ch. M. Fraehn, Die ältesten arabischen Nachrichten über die Wolga-Bulgaren, aus Ibn Foszlan's Reiseberichten. (Memoires de l'Académie Imp. des Sciences VI. Sc. Politiques, histoire et philoiogie 1). S:t Petersburg, 1832.

JAKOVLEV, G. Religioznye obrjady tsheremis. (Izd. Pravosl. Mission. Obshtsh.) Kazan, 1887.

JASHTSHENKO, A. Neskoljko slovj o Russkoi Laplandii. (Etnogr. Oboar. XII), Moskva, 1892.

JESSEN, E.J. Afhandling om de Norske Finners og Lappers Hedenske Religion (kts. LEEM). Suomeksi: Suomi, 1858. s. 237-373.

JUNG, J. Eesti rahwa wanast usust, kombedest ja juttudest. (Kodumaalt n:o 6). Tartus, 1879.

(JURTOV ja KOBAEV). Obratsy mordovskoj narodnoj slovesnosti I-IL (Izd. Pravosl. Missio. Obshtsh.). Kazan 1882-3.

JUVELIUS, J.W. Muisteja pohjoisen Venäjän Karjalaa muinaisuudesta. (S. Muinais-muisto-Yhd. aikak. XX). Helsinki, 1889.

KANDINSKIJ, W. Iz materialov po etnografii sysodjskix i vytshekodskih zyrjan. (Etnogr. obozr. III). Moskva, 1889.

KATONA, L. Allgemeine Charakteristik des magyarischen Folklore. (Etknologische Mitteilungen aus Ungarn I). Budapest, 1887-8.

KILDAL, S. Efterretning om Finners og Lappers hedenske religion. (Det skandinaviske Litteraturselskabs Skrifter VI). Kiöbenhavn, 1807.

KILLINGIN, K. Muinaisjäännöksiä ja -muistoja Sortavalan kihlakunnassa. (S. Muinais-muisto-Yhd. aikak. XIX). Helsinki 1890.

KOSHURNIKOV, W. Bytj vutukovy Sarapuljskago ujeda Bitskoi gubernij (Izd. Obshtsh. Arh., Ist. i Etn. pri I. Kazansk. Univ. II). 1880.

KREUTZWALD, FR. R. Über den Charskter der Estnischen Mythologie. (Verb. der gel. Estn. Ges. zu Dorpat II. 8). 1890.

— —. Der Ehsten abergläubische Gebräuche, Weisen und Gewohnheiten von Johann Wolfgang Boecler. S.t Petersburg, 1854.

KREUTZWALD, FR. u. NEUS, H. Mythische und magische Lieder der Ehsten. S:t Petersburg 1854.

(KROKOVSKIJ, M.) Gorkie tsheremisy v Kazanskoi gubnernij. (Zhurnal Ministerstva Vnutrennyh Del, 1853. XLI). S.-Peterburg.

KUZNETSOV, S.K. Tshetyre dnja u tsheremisy po vremja Sjurama. (Otdjelna otpetsh. iz Izvestij Imn. Russkago Geografitsheskago Obshtshestva XV. 3). S.-Peterburg, 1879.

— —. Otsherki iz byta tsheremis II. Tsheremiskie prazdniki. (Drevnaja i novaja Rossija 1879. II). S.-Peterburg.

— —. Ostatki jazytshestva u theremis. (Izd. I.R. Georg. Obshtsh. 1885. XXI. 6). S.-Peterbnurg.

(LAITINEN, H.) Juhlamenoja ja taikatapoja Savossa ja Karjalassa. (Uusi Suometar 1878, n:o 19-22). Helsinki. Toisen julkaisema.

LEEM, KN. Beskrivelse over Finmarkens Lapper. Kiöbenhavn, 1767.

LENCQVIST, CHE. E. De superstitione veterum Fennorum theoretica et practica. Praeside H.G. Porthan. Åbo, 1782.

LEPEHIN, L. Dnevnye zapiski I-II. S.-Peterburg, 1795-1814.

LYTKIN, G. S. Zyranskij krai pri episkopah permskih i syrjanskij jazyk. S.-Peterburg, 1889.

MAGNITSKU, W. Materialy k objasneniju staroj tsuvashtshskoj vjery. Kazan, 1881.

MAINOV, W. Les restes de la mytbologie Mordvine. (Suomalais-Ugr. Seuran aikak. V). Helsinki 1889.

MELNIKOV, P. Otsherki Mordvy. (Russkij Vestnik 1867 VI, IX, X). Moskva. Suomeksi: Kirjallinen Kuukauslehti 1873, 1875.

MIECHOV, M. VON. Descriptio Sarmatiarum. Cracoviae, 1521.

MOSHKOV, W. Permjatsko-korealjskija paralaleli. (Izd.. Obshtsh. Arx., Ist. i Etn. pri I. Kazansk. Univ. X. 6). 1892.

MOTRAYE, A. DE LA. Voyages I-I.L La Haye, 1727.

MÜLLER, G. FR. Nachricht von dreyen im Gebiete der Stadt Casan wohnhaften hedniscben Völkern, den Tscheremissen, Tshuvassen und Wotiacken. (Sammlung Russischer Geschichte III, 4). S:t Petersburg, 1759.

MÜLLER. J.B. Das Leben und die Gewohnheltrn der Ostjaken. LAbetetty Pietariin painettavaksi 1716.

MÜNCH, A.N. Narodnye obytshai, obrjady, suenjerij i predrazsudki krestjan Saratovskoi gubernij. (Zapiski I.R. Georg. Obshtsh. XIX, 9). S.-Peterburg, 1890.

MUNKÁCSI, B. Votják népköltészeti hagyományok, Budapest, 1887.

— —. Vogul népkölési gyüjtemény I-III Budapest 1892-3.

— —. Ueber die heidnische Religion der Wogulen. (Etnol. Mitteil. aus Ungarn III). Budapest, 1893.

MURMAN, J.W. Några upplysningar om Pinnarnes fordna vidskepliga bruk ock trollkonster. (Suomi 1864). Helsingfors.

NEUS, H. Ehstnische Volkslieder 1-3. Reval, 1850-2.

NOVITSKIJ, GR. Kratkoe opisanie o iarodje Ostatskom. (Pamjatniki drevnej pisjmennosti i iskusstva). S.-Peterburg, 1884.

NURMINSKIJ, S. Otsherki religioznyh vjerovanij tsheremis. (Pravoslavnyj Sobesednik, 1862. XII). Kazan.

OLAUS MAGNUS GOTHUS. De gentium septentrionalium variis conditionibus statibusque. Basilae, 1567.

OLEARIUS, A. Ausführliche Beschreibung der kundbaren Reyes nach Muscow und Persien. Schleswig, 1646.

OSTROVSKIJ, D. Votjaki Kazanskoi gubernij. (Trudy Obshtshestva Estestvo-ispytatelej pri I. Kazansk. Univ. IV. I.). 1874. Suomeksi: Kieletär II. 1.

PAASONEN, H. Proben der mordwinischen Voikslitteratur I. 1. (Suom-Ugr. Seuran aikak. IX). Helsinki, 1891.

PAASONEN, J. Pitämyspuita Mikkelin kihlakunnassa. (Uusi Suometar 1881. n:oo 117)

— —. Muinaisjäännöksiä ja -muistoja Mikkelin kihlakunnassa. (Suom.-Muinaismuisto-Yhd. aikak. X). Helsinki, 1889.

PALLAS, P.S. Reise durch verschiedene Provinzen des Russischen Reichs 1-III. S:t Petersburg. 1771-6.

PATKANOV, S. Tip ostatskago bogatyrja. S.-Peterburg, 1891.

PERVUHIN, N. Eskizy predanij i byta inorodtsev Glazonskago ujezda I-V. Vatka, 1888-90.

PETERSON, CHR. J. Ckr. Ganander Thomasson's Finnische Mythologie. (Beiträge zur genauern Kenntniss der ehstnhischen Sprache. XIV). Peruau. IS22.

POLJAKOV, I.S. Pijsma i otshety o putjeshestvii v dolinu r. Obn. (Prilozhenie k XXX. tomu Zapisov Imn. Akademij Nauk 2). S.-Peterburg, 1877.

POPOV, K. A. Zyrjane i zyrjanskij kraj. (Izd. I. Obshtsh. Ljub. Estestv., Antrop. i Etnogr. XIII. 2). Moskva, 1874.

PORKKA, W. Kertomus runokeruu-matkasta, jonka v. 1883 keväällä teki Inkeriin. (Suomi II. 101). Helsinki 1886.

PORTHAN, H.G. Opera selecta I-V. Helsingfors, 1859-70.

POTANIN, G.N. U votjakov Eshoukokago ujezda. (Izd. Obshtsh. Arh., Ist. i Etn. pri I. Kazansk. Univ. III). 1884.

QVIGSTAD, J. ja SANDERGH, G. Lappische Sprachproben. (Suomalaio-Ugr. Seuran aikak. III). Helsinki. 1888.

RABOT, CH. Exploration dans la Russie boréale. (Le Tour du Monde 1892). Paris.

REGNARD, J. FR. Voyage de Laponie. (Oeurres I). Amsterdam, 1753.

REGULY, A. A' Vogul föld és nép. Pesten, 1864.

ROGOV, N. Materialy dlja opisanija byta Permjakov. (Zhurnal Min. Vnutr. Del. 1858. XXIX). S.-Peterburg.

RUSSWURM, C. Heilige Bäume. (Inland 1857. n:o 17). Dorpat.

RYTSHKOV, N. Tagebuch. Aus dem Russ. übers. von Cbr. H. Hase. Riga, 1774.

SALMELAINEN, E. Vähänen kertoelma Muinois-Suomalaisten pyhistä menoista. (Suomi 1852). Helsingfors.

SBOEV, W. Tshuvashtshi. Moskva, 1865.

SCHEFFER, J. Lapponia. Francofurti, 1673.

SHESTAKOY, W. Glazovskij ujezd. (Vestnik I.R. Georg. Obshtsh. 1859). S.-Peterburg.

SIMONOVOI, L. Zae. Otsherki iz byta ostjakov. (Po russkoi zemlje 3). S.-Peterburg, 1888.

SJÖGREN, J.A. Die Syrjänen. (Gesammelte Schriften I. 7). S:t Petersburg, 1861.

SJÖROS, J. Muinaismuistoja Mynämäen kihlakunnasta. (Suomen Muinaismuisto-Yhd. aikak. VIII). Helsinki, 1887.

SKOGMAN, D. Kertomus matkoiltani Satakunnassa muisto-juttuja keräilemässä. (Suomi II. 2). Helsinki, 1864.

SMIRNOV, I.N. Tsheremisy. (Izd. Obshtsh. Arh., ist. i Etn. pri I. Kazank. Univ. VII). 1889.

— —. Votjaki. (Sam. VIIL 2). 1890.

— —. Permjaki. (Sam. IX. 2). 1891.

— —. Mordva. (Sam. X-XI). 1892-3.

SNELLMAN, A. H. Oulun kihlakunta. (S. Muinaismuisto-Yhd. aikak. IX). Helsinki, 1887.

— —. Kekrijuhla ennen ja nyt (Joukahainen X). Helsinki, 1887.

SOMMIER, S. Un' estate in Siberia. Firenze, 1885. SOROKIX, N. Putjeshestvie k vogylam. (Trudy Obshtshestva Estestvoispytatelej pri I. Kazansk. Univ. III. 4). 1873.

STRAHLENBERG, PH. J. VON. Das Nord- und Östliche Theil von Europa und Asia. Stockholm, 1730.

TAPANI. Povjest o Stefani, episkon periskon. (Pamjatniki starinnoj russkoj literatury IV). S.-Peterburg, 1862.

TORNAEUS, J.J. Beskrifning öfver Tornå och Kemi Lappmarker. Stockholm, 1772.

TROITSKAJA, N. Tsheremisy Arbanskoj volosti. (Izd. Obshtsh. Arh., Ist, i Etn. pri I. Kazansk. Univ. XI. 1). 1893.

TRYFON. Kts. Dmitriev, A.A. Krititsheskie zametki po istorii permi velikoj XVI vjeka. (Iz II imn. Trudovy Permskoj Utshenoj Arhimnoj Kommissij). 1893.

TUDERUS, G. En Kort Berättelse. (Tri Berättelser om Lapparnes Omvändelse 1). Stockholm. 1773.

VAHL J. Lapperne og den lapske Mission 1-2. Kiöbenhavn, 1866.

WARONEN, M. Suomen kansan muinaisia taikoja I-II. Helsinki, 1891-2.

WERESHTSHAGIN, GR. Votjaki Sospovskago kraja. (Zap. I.R. Georg. Obshtsh. XIV. 2). S.-Peterburg, 1886.

— — Votjaki Sarapuslkago uvada Bjatskoi ryb. (Zap. I.R. Georp. Obshtsh. XIV. 3). S.-Peterburg, 1889.

WESKE, M. Reisi aruanne 1879. (Eesti Kirjameeste Seltsi aastaraamat 1879). Tartus.

WESTEN, TH. VON. Berättelse om Norrska Lapparnes vidskepelser. (Två Ber. om Lapparnes Omv. II). Stockholm, 1773.

WICHMANN, Y. Tietoja Votjaakkien Mytologiasta. (Vähäisiä Kirjelmiä XVII). Helsinki, 1892.

— —. Wotjakische Spracbproben I. (Suomalais-Ugr. Seuran aikak. XI). Helsinki, 1893.

WIEDEMANN, F. J. Aus dem inneren und äusseren Leben der Ebsten. S:t Petersburg, 1876.

WITSEN, N. Noord en Oost Tartarye, Tweede Druk. Nieuwe Utgaaf. Amsterdam, 1785.

WLISLOCKI, H. VON. Volksglaube ond religiöser Brauch der Magyaren. (Darstellnngen aus dem Gebiete der nichtchristlichen Religionsgeschichte VIII). Münster i W., 1893.

ZNAMENSKIJ, P. Gornye Tsheremisy Kazanskago kraja. (Vystnik Evropy 1867. IV). S.-Peterburg.

ZOLOTNITSKIJ, N.I. Kornevoj tshuvashko-ruskij slovarj. Kazan, 1875.

— —. Nevidimyj mir po shamanskim vozarjenijam tsheremis. (Izvestija i utshenyja zaniski Imp. Kazanskago Universiteta, 1877. n:o 4).

Viiteselitykset.

[1] Vähäinen kirjallisuuden luettelo löytyy Muinaismuisto-yhdistyksen aikakauskirjan kuudennessa osassa kansilehdille painettuna. Toista, osaksi tähän kuuluvaa luetteloa on julkaistu esipuheessa helppohintaiseen Kalevalaan, jokaisessa painoksessa täydennettynä.

[2] Kreutzwaldin Kalevipoeg, joka ilmestyi oppineen virolaisen seuran toimituksissa v. 1857-61, on koottu lyhyistä kansanlauluista, joita on monin paikoin pidennetty, sekä saduista ja tarinoista, joille on runopuku annettu. Tieteelliselle tutkimukselle se ei ole mikään luotettava lähde.

[3] Kirjallisuutta luettelevat: E. Winkelmann, Bibliotheca Livoniae historica 1878 ja W. Reiman kirjoituksessa Kullakaevajad Eesti üliõplaste seltsi albumissa 1889.

[4] Viimeksi mainitun teoksessa Lapin maasta ja Lappalaisista löytyy lavea kirjallisuuden luettelo.

[5] Siinä on myös viitattu muihin venäläisiin kirjailijoihin. Lisää: A. Jashtshenko.

[6] Kirjallisuutta luettelee I.N. Smirnov aikakauskirjassa Etnografitsheskoe Obozrjenie XI s. 280. Lisää: A.N. Münch.

[7] Luettelee tarkoin kirjallisuuden. Lisää: W. Magnitskij ja N. Troitskaja.

[8] Siinä löytyy myös kirjallisuuden luettelo. Toisen, myöhäisemmän tshuvassilaisesta ja ylimalkaan suomalais-tatariiaisesta kirjallisuudesta on julkaissut W. Th. Müller Dashkovin etnografisen museon kokoelmain luettelossa.

[9] Luettelee kirjallisuuden. Lisää: W. Kandinskij.

[10] Luettelee kirjallisuuden. Lisää: G.A. Antiev.

[11] Erikois-unkarilaisen mythologian historian on L. Katona 1887-8 lyhyesti esittänyt. Viimeksi kuluneina vuosina on H. von Wuslocki julkaissut muutamia huomattavia teoksia Unkarin kansan nykyisestä taikauskosta.

[12] Kirjallisuuden luettelo tavataan W.I. Mezhovin julkaisemassa Sibirskaja bibliographia II. 1891.

[13] II. 8. 392-3.

[14] L. 8.

[15] Nom. Jómali, gen. Jómala.

[16] L. 17-18.

[17] Toisin: Odinin tai Thorin ja Odinin.

[18] Akiander, s. 128-9.

[19] S. 346-8, 366-7.

[20] III. s. 480.

[21] S. 58-60.

[22] XXI. s. 236.

[23] S. 88-9.

[24] S. 588-9, 617.

[25] S. 14-19-, vrt. 26-33.

[26] S. 344.

[27] S. 36; II. s. 843, vrt. 854.

[28] Tietysti löytyy vielä hyvin säilyneitäkin aituuksia. Kuznetsov (1886 s. 473) näki myös erikseen aidatun osaston, johon kokoonnuttiin uhritoimituksen lopulla. Se oli tehty puoliympyrän muotoon etelän puolelle ja siinä oli istuinsijoja. Missä semmoista ei ole, siellä hän sanoo loppurukousta toimitettavan aituuksen eteläsivulla.

[29] 1885. s. 460-1.

[30] S. 86. Muist.

[31] 1869. n:o 25.

[32] S. 18-9, 77-85.

[33] Samasta syystä Bessermani (votjakkilaistunut Tatari) kääntyy rukouksellaan votjakkien Inmarin, tatarilaisen Allahin ja venäläisen Bogin puoleen. "Jos ei toinen jumala anna hyvää vuodentuloa, niin antaa kai toinen!" (Wichmann, s. 18 Muist).

[34] I. s. 162-4. Hänen käyttämänsä nimitykset ovat kaikki tshuvassilaisia.

[35] S. 357.

[36] Severnyj Arhiv, 1827, S. 218-220: vrt. Sboev s. 72. "Tavallisesti ulkopuolella keremet-aituusta, jonkun matkan päässä siitä." Olisiko siis joskus tehty poikkeus? Pallas (I. s. 89-91) kertoo yhteisestä kyläkunnan uhrista, jota kerta vuoteensa toimitettiin kermetissä ja mainitsee siinä taivaan jumalaa, Toria, Kermetiä y.m. avuksi huudetun. Väkirikkaissa kylissä hän sanoo olleen vielä toisen pienemmän keremet-aituuksen, jossa yksityiset suvut kävivät uhraamassa. Sboev (s. 81) kuitenkin väittää Pallasen erehtyneen, sekoittaessaan yhteen hyvien ja pahojen jumalien palveluksen, ja kieltää jyrkästi, että edellisille milloinkaan olisi uhrattu aidatussa paikassa. — Yhtä ristiriitaiset ovat tiedot siitä, pääsivätkö naiset uhripaikalle. Müller (s. 362) sen kieltää kokonaan; Pallas (I. s. 88) eroittaa naiset ainoasti tärkeimmistä uhritilaisuuksista, Fuchs (s. 23) ja Ahlqvist (MMW. s. 109) yhdestä juhlasta. Sboev (s. 73) sitä vastoin, samoin kuin Lepehin vakuuttaa, että molemmat sukupuolet ottivat osaa kaikkiin uhreihin.

[37] IX. s. 236-9; 1873. s. 183-5. Shaitanin eli perkeleen apulaisten joukossa hän mainitsee myös Soltan-kerämätin (IX. s. 226; 1873, s. 145).

[38] Zolotnitskij s. 35.

[39] Izvestija po Kazanskoi eparhij 1876. s. 330-2, 1877, s. 678, 682-3; Trudy IV arkeolog, sjezda v Rossij II. s. 68-79.

[40] Kuznetsov, 1879, s. 48; Wichmann, s. 18-9.

[41] Pervuhin, I. s. 67-9.

[42] S. 133-143.

[43] S. 443-4.

[44] L. 17.

[45] L. 25.

[46] S. 100-8, 181, 184.

[47] S. 14-15; vrt. 29. Käsikirjoituksen mukaan täydennetty.

[48] S. 48-50. Painovirheitä ovat: lista ja brolti luotte-sanan asemesta; niinkuin myös rucce, joka käsikirjoituksessa on arra!

[49] 1878. s. 375.

[50] L. XXIV. 5 ja XXIII. 9.

[51] S. 109.

[52] S. 30-1.

[53] I. 2.

[54] Russwurm, 1857, p. 270.

[55] I. 152-5.

[56] I. 2, s. 80.

[57] EAG, s. 2-8, 9-10, 69.

[58] S. W-X 4

[59] S. 413.

[60] S. 34-40: vrt. Hurtin kok. II. 42, s. 414-5.

[61] Hurtin kok. II. 25, s. 22; II. 17, s. 127.

[62] II. 3. s. 47-8.

[63] 1885. s. 54-5.

[64] II. 39, s. 214.

[65] S.H. Porthan, Descr. paroeciae Cuopio, praes. J. Bilmark, 1775, s. 8.

[66] A. Neoviusen kokoelmista.

[67] P.A. Gadd, Observationes Physico-Oeconomicae 1747, s. 1-2.

[68] Kaikki Neoviusen kokoelmista.

[69] A.A. Scarin, Disp. de sancto Henrico altera 1742, s. 8.

[70] M. Hallenius, Disp. praes. H. Hassel, de Borea Fennica 1732, s. 55.

[71] H.A. Reinholmin kok. 68, s. 77.

[72] J.A. Lindström, Suomi 1860. s. 178-180.

[73] Borenius, s. 248; Genetz, I. 102 ja 97; Forsström, 1886. s. 603.

[74] XI. s. 86-8, 106-7.

[75] S. 130-1, 137-8.

[76] P.N. Mathesius, Disp. Geographica de Ostrobotnia, Ups. 1734; ruotsiksi Suomi-kirjassa 1843. s, 259, 149, 133.

[77] S. 89.

[78] Reinholm, kok. 68, s. 65 ja 268. K.A. Koveron (1868) ja G. Molinin (1861) kertomusten mukaan.

[79] S. 142.

[80] Kok. 68, s. 97. Jälkimmäinen tieto on vanhalta ukolta alisesta Sääksmäen tuomiokunnasta.

[81] 1881. n:o 117; X, s. 136, 162. Kangasniemellä Puulasalmen Itätalon maalla kuuluu olevan metsässä uhrikivi, jossa on yhdeksän reikää. Kuhunkin niistä pannaan eri lajia vuoden tuotteista (s. 146).

[82] Käsik. s. 300, 304.

[83] Käsik.

[84] XI. s. 106.

[85] X. s. 145-6, 161.

[86] XI. s. 108-9.

[87] Kok. 69, s. 64.

[88] Suomen Kuvalehti 1874. s. 92.

[89] Sanomia Turusta 1861. n:o 18.

[90] Suometar 1865, n:o 102.

[91] S. 93-7.

[92] S. 138-9.

[93] Kok. 69, s. 62. Soutumatkasta yleensä.

[94] X. s. 136-7.

[95] Suullisen ilmoituksen mukaan.

[96] Käsikirj.

[97] Borgå Tidning 1842. n:o 8.

[98] 1878. n:o 155. Myös vainajalle tien viereen tehdyssä karsikossa hän sanoo jätetyn kaksi oksaa metsään päin, jos oli ollut naimisissa, mutta yhden tielle päin, jos oli naimaton. Samalla tavoin mainitsee Hornborg oksitun niitä kuusia, joita hautajaisissa oli pystytetty kahden puolen asuinhuoneen ovea. Niitäkin oli nimitetty karsikoiksi.

[99] Kok. 69, s. 62-5.

[100] S. 124.

[101] Reinholm, kok. 69, s. 38, 45, 49, 62.

[102] C.A. Gottlundin antikvaarisissa kokoelmissa, jotka ovat Muinaismuisto-yhdistyksen tallessa, niistä löytyy pitkä luettelo (4:o I, s. 243-9).

[103] Waronen, I, s. 80.

[104] Lonttisistä Hevaan puolelta. Muistutuksena Ukko-virteen n:o III. 1; vrt. Suomi II. 19. s. 166.

[105] Borgå Bladet 8/2 1879. A. Neoviusen huomauttama.

[106] S. 70-2.

[107] S. 405-7.

[108] Wiedemann, s. 418.

[109] Leem, 8. 407.

[110] Toinenkin selitys on tässä mahdollinen. Castrénin mukaan (II, s. 326) Siperian Tatarit nimittävät lehtipuita valkeaksi metsäksi ja havupuita mustaksi metsäksi, liittäen siihen käsityksen hyvästä ja pahasta.

[111] Wichmannin suullisen ilmoituksen mukaan. Semmoisen hän näki Karlyganin kylässä Urzhumin piirikunnassa Wjatkan lääniä.

[112] II. 261; III. 60-1.

[113] I. 302, 308; III, s. 225; IV, s. 117, 123.

[114] S. 246-8.

[115] Unkarilaisten pakanallisina uhripaikkoina 11:n vuosisadan loppupuolella mainitaan puut, kivet, lähteet ja kaivot (Hunfalvy s. 214, 416).

[116] S. 51-2, 58-9.

[117] S. 342.

[118] S. 684-7.

[119] S. 413.

[120] S. 51; 83-5.

[121] I, s. 302; III, s. 225-6; IV, s. 116-7.

[122] III, s. 69; vrt. Sommier s. 351.

[123] S. 71.

[124] S. 132, 134, 136.

[125] S. 20-1.

[126] Niin Wichmann, jonka esitystä on tässä noudatettu, ja useimmat muut. Vrt. kuitenkin kualan pohjapiirrosta, jossa lautanen on vasemmassa etunurkassa. Pervuhinin mukaan (I. s. 20) sitä Glazovin piirikunnassa pidettiin oikeassa peränurkassa. Wereshtshaginilla on se tieto Sarapulin piirikunnasta (1886. s. 59), että keskellä kualan takaseinää oli nelisnurkkainen, neljän kyynärän korkuinen patsas, jonka päässä oli pari, kolme lautaa.

[127] I, s. 19-30; II, 7-10.

[128] Wereshtshagin (1886. s. 32-3) sanoo isojen kualain olleen lukittavia, koska niissä säilytettiin rahoja, joita oli kerätty uhrieläinten ostoa varten. Andrievskij (s. 558) on löytänyt tiedon eräästä kualasta, joka oli talon luona ja jonka keskellä kasvoi pihlaja.

[129] II, s. 111-3; vrt. Wichmann (s. 19), joka pitää ludin ja kualan yhdistyksen myöhäisenä ilmiönä.

[130] Suomi, II. 20, s. 15-16.

[131] Filihonov (1868. n:o 28) tietää kertoa, jos siihen on luottamista, että löytyi myös yhteinen kylän kuda, joka oli Juman talviasuntona. Kesällä ei häntä siellä ollut, vaan uhrit piti hänelle toimittaa ulkona.

[132] S. 168. Ufan läänistä.

[133] 1885. s. 453.

[134] I, s. 88-90. Tuntematon tshuvassilainen kirjailija (Severnyj Arhiv s. 139) sanoo irih-nimellä tarkoitettavan henkiä, jotka omistajansa pyynnöstä voivat saada aikaan vahinkoa ja tauteja naapureille. Se, mitä Pallas nimittää irihiksi, on tämän mukaan niiden olopaikka ja tehdään seuraavalla tavalla. Lyyjyisten rengasten läpi pujotellaan värjätty villalanka, jonka päähän on kiinnitetty viinimarjan terttu. Koko laitos sitten kääritään liinaseen ja tuoheen ja ripustetaan välikaton alle. Sboevin mukaan (s. 23, 124-5) oli irih henkiolento, jolle erityisissä taudinkohtauksissa piti uhrata. Uhrieläinten luut pantiin saman-nimiseen kiuluun tai vasuun, joka asetettiin aitan nurkkaan. Sitä sitten koristeltiin eri lajisilla oksilla, joihin oli kiinnitetty pieniä hopearahoja y.m. Myös Fuchs (s. 96-7, 294-6; kts. Castrén III, s. 218-220) puhuu Tshuvassein irih eli jirih nimisistä tinakuvista, jotka olivat ihmisen muotoisia ja jotka kiinnitettiin kimpulliseen viinimarja- tai orjantappura-pensaan oksia. Samanlainen mansikan varsista, kuusen, lehmuksen, mustan viinimarjapensaan ja heisipuun oksista koottu kimppu, johon oli kiinnitetty tinasta valettu kuva, oli Tsheremisseillä uhrilehdoissansa.

[135] S. 112.

[136] Friis, s. 26.

[137] Akiander, s. 173-6.

[138] S. 96. Provasti E. Frosterusen käsikirjoituksesta, nimitys saattaa kuitenkin epäilemään sen pakanallista alkuperää.

[139] II. 3, s. 46-7.

[140] 1879, s. 37-40.

[141] VIII, s. 88-90.

[142] I. 4.

[143] K. Kuomun stenogr.-kok. n:o 16964. Kirkkoväärti Hanellilta.

[144] II, s. 163-4; III, s. 233-4.

[145] III. s. 59.

[146] S. 50, 56-7.

[147] S. 208.

[148] S. 142.

[149] III, s. 200-1.

[150] S. 384.

[151] III, s. 242, 238-9, 229-31.

[152] Pallas III, s. 60; Castrén III, s. 228; Reoult s. 142.

[153] S. 189; vrt. Tornaeus s. 15; Högström s. 182.

[154] EAG s. 13-14.

[155] Kts. s. 57.

[156] Kts. s. 27.

[157] S. 131.

[158] Sillä suomalaisella nimellä on se välistä mainittu 16:n vuosisadan lopulla Käkisalmen linnan-isäntien virallisissa kertomuksissa.

[159] Ramstedt (käsik. s. 311) kertoo kahdesta isosta kivestä, Ukon ja Akan kivestä, jotka seisoivat luisulla kalliolla Ristisalmen luona lähellä Savonlinnaa. Niiden ohitse soudettaessa piti ristiä silmänsä; kirota ei saanut likimaillakaan, jos tahtoi välttää, ett'ei ukkonen ruvennut käymään. Valitettavasti vaan hänen lähteensä tässä kohden ei ole aivan luotettava.

[160] III, s. 61.

[161] S. 55.

[162] S. 168.

[163] I, s 113.

[164] LA, s. 309-311.

[165] III, s. 231-4.

[166] Castrén, I. 302-3; III, s. 226-7; IV, s. 118; vrt. Pallas, III, s. 59; Ahlqvist, XIV, s. 294; Finsch, s. 401-2.

[167] Strahlenberg (s. 418) kertoo metallikiskoista, joissa oli kufilaista kirjoitusta ja hirven, koiran y.m. eläväin kuvia.

[168] Pallas, II. s. 261; Gondatti, s. 51, 55.

[169] S. 413.

[170] S. 200.

[171] Wenäläinen muinaistutkija Th. A. Teplouhov teoksessaan Drevnosti Permskoi Tshudi (painettu Permissä 1893) koettaa todistaakin niiden olleen Ugrilaisten, eikä Permiläisten jumalankuvia.

[172] XXI, s. 235.

[173] S. 560, 563.

[174] S. 20-L Hänen tietonsa ovat yleensä niin vanhan-aikaisia, että on syytä huilia hänellä olleen jonkun vanhan käsikirjoituksen käytettävänä (Smirnov s. 283).

[175] Bogaevskij, V. s. 86.

[176] S. 151.

[177] II, s. 846.

[178] Castrén, III, s. 217. Georgi itse ei tahdo päättää, ovatko ne kuvia vai uhreja.

[179] S. 362-3. Kuznetsov (1879. s. 33-4) niitä vertaa ittyi-nimisiin niinikaistaleisin, joita nykyänsä sidotaan pyhän puun ympäri.

[180] Friis, s. 26-7.

[181] Suullisen tiedon-annon mukaan.

[182] Eesti kirjameeste seltsi kok. II. 1, s. 757-760.

[183] Snellman, X s. 168. Enontaipalelta.

[184] III. 233, 229.

[185] Se oli ollut yhteinen ja jakamaton mahdollisesti juuri siitä syystä, että oli muualta saatu, eikä samanlaisia osattu tehdä.

[186] Kts. s. 46. Kuvassa on koko joukko puisia kuvia yhden puun juurella. Sommier kuitenkin, samoin kuin Finsch (s. 492-4), arvelee, että ne eivät olleet varsinaisia jumalien edustajia, vaan pikemminkin uhriksi tuotuja antimia.

[187] Kts. s. 45-6.

[188] S. 56-9.

[189] S. 206-7.

[190] S. 91.

[191] Lohti 85-6.

[192] Akiander, s. 121.

[193] S. 142. H. Michov tutkimuksessaan Wenäjän vanhimmista kartoista (Die ältesten Karten von Russland, Hamburg 1884, s. 39-42) tähän seikkaan perustuen väittää sen olleen savesta valetun ja päältä kullatun neitsyt Maarian kuvan, jonka ensimmäiset venäläiset valloittajat 1400-luvun loppupuolella olivat mukanaan tuoneet. Vaan hänellä nähtävästi ei ole ollut tietoa siitä, että kuva jo aikaisemmin mainitaan venäläisissä lähteissä.

[194] S. 894-5.

[195] II. s. 261.

[196] S. 69.

[197] S. 142.

[198] II. s. 261.

[199] S. 69.

[200] Ainoasti Koshurnikov (s. 21) tietää kertoa, että yhteisissä kuala-rakennuksissa pidettiin taikinasta tai leivästä tehty ihmisen kuva. Uhratessa pantiin rasia, jossa sitä säilytettiin pöydälle tai muulle koroitukselle ja avattiin pieni ikkunantapainen, niin että jumala sieltä sisältä näkisi ja kuulisi. Pyhän toimituksen päätyttyä suljettiin ikkuna jälleen luukulla ja rasia vietiin takaisin piiloonsa.

[201] Kts. s. 15.

[202] S. 136.

[203] Georgi, II. s. 598.

[204] I. s. 61; III. s. 209.

[205] 1878. s. 339.

[206] IX. s. 54-6.

[207] Aspelin, Suomen Kuvalehti 1879, s. 39; Z. Castrén, XIV, s. 251-2.

[208] S. 139-140.

[209] S. 47-9.

[210] Arvattavasti tarkoittaa jotain puumerkkiä.

[211] Havupuun oksaa käytettiin, kun pahalle hengelle, Rutulle, oli uhrattava.

[212] Friiis, s. 142; vrt. Kildal, s. 472-3.

[213] L. 17.

[214] L. 25.

[215] S. 15.

[216] V. a. 60.

[217] L. XXX. 4-6; XXIV. 5; X. 14, vrt. II. 8.

[218] S. 444, 417.

[219] Hjärne, s. 30; Kreutzwald, EAG, s. 12, 81; Holzmayer, s. 10.

[220] LA. s. 310; Suomi, II. 9, s. 171; vrt. Skogman, s. 153.

[221] S. 15. Runokok. Q. Lönnrotin kopio.

[222] Kok. 68, s. 4.

[223] K. Krohn, kok. n:o 14665 a.

[224] Kts. s. 35.

[225] S. 27.

[226] Castrén III, 223, 227-8.

[227] EM III, s. 67.

[228] Buch s. 632. Sitä vastoin lienee erehdystä, kun Koshurnikovin ja Georgin mainitsemat votjakkilaiset ja tsheremissiläiset kotijumalat (kts. s. 68) sanotaan kuvaavan edellisen taivaallista In-maria, jälkimmäisen Kudortsha juma nimistä ukkosen jumalaa.

[229] ITI. 197-199.

[230] I. 299-307.

[231] "Noidaksi ei tulla, vaan synnytään".

[232] Täydellisin esitys siperialaisten kansojen shamanin-uskonnosta löytyy W.M. Mihailovskin teoksessa: Shamanstvo, josta ensimmäinen osa on ilmestynyt Moskovassa 1892.

[233] Samoin kuin n.k. spiritistin päätaito on siinä, että hän milloin hyvänsä voi asettua mediumilaiseen tilaan ja olla välittäjänä, mediumina, näkyväisen ja näkymättömän maailman välillä (kts. A. Grotenfelt, Nykyinen spiritistinon liike, Valvojassa 1892. s. 412-5). Venäjän maantieteellisen seuran länsisiperialaisessa osastossa on ollut puhe eräästä ostjakkiiaisesta noidasta Shamotkasta, jonka spiritistinen voima on niin suuri, että kehoitetaan Lontoon psykologista seuraa toimittamaan lähetystön oppimaan tuolta mieheltä spiritismin salaisuuksia (Uusi Suometar 1893. n:o 253). Yhtä taikauskoa.

[234] Tähän liitetyt kaksi kuvaa esittävät Minusinskin Tatarein noitaa (Globus XXII. s. 278). Hänen suippopäinen lakkinsa on tehty punaisesta verasta ja reunustettu saukon nahalla. Etupuolelle on ommeltu kuusisäteinen tähti näkinkengistä ja kasvojen eteen ripustettu verkaisia, silkkisiä ja samettisia nauhoja. Takki on valmistettu metsävuohen nahasta, jonka karvapuoli on käännetty sisään päin, ja päärmätty verkaliuskoilla sekä näkinkengillä. Kainalojen alla heiluu kaksi isoa tiukua. Takapuolelle, lakin yläpäähän on kiinnitetty harmaan huuhkajan siivet ja pursto. Toinen vielä suuremman huuhkajan siivet on olkapäitten kohdalla ja niiden välissä kaksitoista kärpännahkaa. Kyynäspäästä kyynäspäähän yli selän riippuu puolituhatta nauhaa ja niissä rautaisia ja vaskisia sormuksia, sotkia y.m., kaikki sairasten antamia lahjoja. Rummulla näkyvät kuvat ovat maalatut punaisella värillä. Ylempänä on kuvattuna aurinko, kuu ja tähdet sekä hyvät haltijat hevosmiehinä, alempana paholaiset ja pari uhripuuta.

[235] L. 303-4; IV. s. 116-9. [236] III. s. 61-2.

[237] S. 114-6.

[238] S. 49.

[239] III, s. 62.

[240] Müllerin mukaan (s. 202) he luulevat tämän savun ilmaisevan haltijan tuloa.

[241] S. 51-3.

[242] S. 52-4.

[243] Reguly (s. 160-1) luettelee samat neljä loitsimisen tapaa: noitarummulla, epäjumalan kuvilla, veitsellä ja pimeässä huoneessa, niitä kuitenkaan tarkemmin esittämättä.

[244] Unkarilaisten loitsijoita mainitaan kertomuksessa suuresta pakanakapinasta, joka tapahtui v. 1046. K. Grotenfeltin huomauttama.

[245] S. 138-146.

[246] Herberstein, s. 94.

[247] Smirnov, s. 251-4, 286-8.

[248] S. 348-351.

[249] S. 590-2.

[250] II, s. 10-19.

[251] IV. s. 122-131. Viimeksi mainittu epäilee ainoasti sitä tietoa, että tuno voi olla myös naispuolinen, vaikka naiset yleensä eivät saaneet ottaa osaa uhreihin. Mutta sama ristiriita on olemassa sekä ugrilaisissa että kaikissa siperialaisissa kansoissa. Se selviää mahdollisesti, jos ottaa lukuun, että mainittu kielto koskee etupäässä naitua.

[252] Löytyy myös Syrjänin kielessä muodossa tun.

[253] Kts. s. 17.

[254] Wichmann, s. 16.

[255] Wichmann, s. 24.

[256] II, s. 90.

[257] III. s. 27-29; vrt. IV, s. 124.

[258] S. 21-2.

[259] III, s. 480.

[260] II, s. 17-19. Kukaties kuitenkin nämät vaatteukset, samoin kuin tunon vihkijäispuku, ovat vierasta lainaa. Wereshtshagin (1886. s. 40) kertoo parilla uhripapilla olleen valkeat nutut ja valkeat lakit niinkuin Tatareilla, ja Gavrilov (II, s. 112) mainitsee, että ludin hoitajalla piti olla valkea liinainen paita ja samanlaiset housut.

[261] S. 57-61, 66-71.

[262] S. 233-4.

[263] 1869. n:o 26.

[264] Müller (s. 350), jonka tiedot etupäässä Niittytsheremissejä koskevat, sanoo muzhanin vyöllään mittailleen sairaita kyynäspäästä hyppysiin, siis melkein samaan tapaan kuin meilläkin vielä poppamiehet tekevät.

[265] 1885. s. 456-9; 1879. II, s. 47; 1879, s. 11.

[266] S. 536-543.

[267] II, s. 845-8.

[268] Severnyj Arhiv, 1827. s. 57, 124, 220-9. Ainoasti Lepehin (I, s. 164) väittää, että jomze tai vanhimmat tappavat elukat ja keittävät lihat uhritilaisuuksissa.

[269] S. 36.

[270] S. 348.

[271] S. 12-5.

[272] IX, s. 240-3, 250-8; 1873. s. 185-8, 248-253. Mordvalaiset nimitykset on H. Paasonen hyväntahtoisesti oikaissut ja selittänyt.

[273] Käsinkirjoitetussa tutkimuksessa. Mainittuna Mihailovskijn teoksessa Shamanstvo I, s. 114-5.

[274] S. 24-35, 50-60, 77-8, 81. Kildalin mukaan (s. 459) kuului noidan toimiin vielä lapsen uudestaan kastaminen ja uuden pakanallisen nimen antaminen, joka tapahtui heti kristillisen kasteen jälkeen kirkosta kotiin tultua. Mutta Jessen sanoo, että sen toimitti joku nainen, tavallisesti lapsen oma äiti, joka itse sai unessa tiedon lapsen nimestä ja ainoasti hätätilassa pyysi noitaa ottamaan siitä selkoa. Kasteen käyttäminen nimen-antajaisissa on sitä paitsi katolis-aikuinen laina, samoin kuin muutamat Herran Ehtoollista muistuttavat menot uhritoimituksessa.

[275] S. 464-478, 486-7.

[276] Qvigstad ja Sandberg, s. 104-6.

[277] Käslk.

[278] L. 16.

[279] L. 26.

[280] S. 17-23.

[281] S. 51-3, 49.

[282] Upsalan kirjast. Palmsköldin kok. XIV. T. 57, s. 218-230. "Kumaiacko kusinn kenge, Pemaiacko peuran nachka. Täme noidan noituus, Lappa iaisen laskuus".

[283] V, s. 60.

[284] S. 97-8.

[285] I, s. 134.

[286] S. 218, 230.

[287] 1878, s. 340-1.

[288] Esim. J.F. Cajan, kok. n:o 84 b. Käsi kannas kaatukohon, langetkohon Lappalainen.

[289] Tornaeus (s. 48) kertoo Kemin Lapissa tavanneensa niin suuria, että ne täytyi polttaa paikalla, koska eivät olisi mahtuneet tavalliseen ahkioon poiskuljetettavaksi.

[290] Kts. Hoggunn, Reise nach Lappland, s. 97-8.

[291] Akiander, s. 21.

[292] Kts. s. 57.

[293] Mahdollisesti ne ovatkin kristillisten menojen mukailuja.

[294] L. I. 10.

[295] L. XXVI. 7.

[296] Holzmayer, s. 77; vrt. Inland, 1852, p. 116.

[297] S. 382-4.

[298] Kts. Holzmayer, s. 77.

[299] Hurtin kok. III. 15, s. 543.

[300] S. 388, 443-4.

[301] Tuuliaispäässä luulevat Suomalaisetkin noidan tai pahan hengen lentävän (Lönnrot, Loitsurunojen esip. s. XVII).

[302] Verh. der GEG. VIII. 3, s. 45-6.

[303] Sam. LV. 1. (Kalevipoeg) s. 165.

[304] Sam. V. 4. s. 32.

[305] Kts. s. 35.

[306] Kts. s. 33.

[307] Yksityisestä kirjeestä.

[308] Meriläisen kok. II, n:o 521. Jyskyjärveltä Wenäjän-Karjalasta.

[309] I, n:o 74. Pohjois-Suomesta.

[310] II, n:o 52. Kiimasjärveltä Wenäjän-Karjalasta.

[311] I, n:o 174. Pohjois-Suomesta.

[312] I, n:o 175. Sam.

[313] I, n:o 183. Sam.

[314] Käsikirj. Kavehtimahan.

[315] II, 940. Uhtuesta Wenäjän-Karjalasta.

[316] IV, n:o 321. Paltamosta.

[317] IV, n:o 75. Sotkamosta.

[318] II, n:o 1197. Hirvisalmelta Wenäjän-Karjalasta.

[319] II, n:o 984. Laitasalmelta sam.

[320] Ahlqvist, kok. A. n:o 337. Raudusta.

[321] A. Meron, kok. n:o 1. Hiitolasta.

[322] P.A. Saxbäck, kok. n:o 363. Pohjois-Inkeristä.

[323] Käsik. lujasti.

[324] Ahlqvist, kok. B. n:o 7. Liperistä tai Ilomantsista.

[325] S. 62, 21.

[326] Om flnnarnes magiska medicin, väitöskirja, s. 10-1.

[327] Yksityisestä kirjeestä.

[328] Kok. IV. n:o 204. Alakiimingiltä.

[329] IV. n:o 27. Utajärveltä.

[330] S. 309.

[331] Yksityisten tietojen mukaan.

[332] G. Maxeniusen väitöskirjassa De effectibus fascino-naturalibus, 1733, praes. J. Thorvöste, sivulla 13 löytyvä kuvaus noitarummusta ja loveen lankeamisesta on nähtävästi otettu Schefferin lappalaisesta teoksesta.

[333] Porthan, IV, s. 91. Myös avaimella arpominen on Suomessa tunnettu (Ahlqvist, MMW, s. 18).

[334] S. VIII.

[335] I. s. 95-6.

[336] Suomi, III, 4, 112-5; vrt. Ahlqvist, MMW, s. 17-8 samasta itäjästä.

[337] S. 45-6.

[338] S. 350-1.

[339] S. 68.

[340] Tekijän "Kertomuksissa Suomen historiasta" (I. s. 59) löytyy mainittuna, että solki pantiin seulan päälle ja tätä hytkyteltiin; siitä mihin ja kuinka arpa hyppi, päätettiin vastaus tehtyyn kysymykseen. Toimittaja ei kuitenkaan ole voinut saada selville, mistä lähteestä tämä tärkeä tieto on otettu.

[341] V. n:o 169-170. Jyskyjärveltä Wenäjän-Karjalasta.

[342] I, n:o 478. Kuusamosta.

[343] S. 68.

[344] III, n:o 143. Kainulaisjärveltä Ruotsin puolelta.

[345] III, 2. Wittangista sam.

[346] I, n:o 607. Wenäjän-Karjalasta.

[347] I, n:o 33. Pohjois-Suomesta.

[348] Käsikirj. Salakaaren.

[349] S. 249, 251.

[350] Wäinämöisen loitsulaulua, jonka Castrén (VI. s. 6) eroittaa nykyisten suomalaisten tietäjäin loitsuluvusta, ei ole ollut muualla kuin kansan mielikuvituksessa. Siitä, samoin kuin Wäinämöisen käynnistä Tuonelassa ja Vipusen vatsassa, jotka ovat myöhäsyntyisiä kertomuksia, tulee puhe teoksen toisessa osassa.

[351] XI, s. 170-1.

[352] Genetz, VII, s. 142-7.

[353] Zolotnitskij, s. 178-180.

[354] H. Paasosen tiedon-anto.

[355] Ahlqvist, Anteckningar i Nord-Tschudiskan, s. 68.

[356] Hurtin kok. II. 1, s. 501.

[357] Sam. II. 10 s. 710. Wiron Jaakobin pitäjästä.

[358] Borenius, Suomen Kuvalehti, 1873, s. 272-3.

[359] Kts. Valvoja 1891, 612-623.

[360] "Nurmen sanat", J. Mikkolan muistiinpanemat Parkanosta. "Nurmi" eli toisin paikoin "ormi" (esim. B.A. Pallasen kok. n:o 74) ei ole muuta kuin ruotsinkielen orm.

[361] Kts. esim. tekijän Suomalaisen kirjallisuuden historia I. s. 448.

[362] Novitskij, s. 51-3; Müller, s. 203-4; Pallas, III. s. 62-4; Georgi, s. 82.

[363] S. 418.

[364] EM. III. s. 67-70.

[365] II. s. 597-600.

[366] S. 251-6.

[367] XXI. 238.

[368] II, s. 2-3, 29-41; III, s. 3-37.

[369] Pervuhin, I. s. 63-64. Wereshtshaginin mukaan (1886, s. 64) hevosenliha tässäkin tapauksessa syödään.

[370] S. 231-5.

[371] S. 35-7.

[372] Yksityinen tiedon-anto. Samassa kylässä pitäisi olla pyhä lehto (lud?), jossa on kaksi aitausta sisäkkäin, toinen 100 syltä, toinen ainoasti 2 1/2 syltä läpimitaten. Pienemmän aituuksen keskellä seisoo kahdelle patsaalle rakennettu, kellosuojan tapainen katos, josta riippuu nuorassa isonlainen vakka. Tässä vakassa kerrotaan olleen, paitsi lusikoita, kuppia ja pientä tuohiropposta, 1 1/2 korttelin pituinen, lyyjystä valettu jumalankuva riepuihin käärittynä. Kertoja vakuutti sen omin silmin nähneensä. Mainitun murhan jälkeen se luultavasti piiloitettiin, koskapa poliisit eivät tarkimmallakaan etsimisellä ole voineet sitä löytää.

[373] 1879, s. 10-32; 1885, s. 459-474.

[374] Suomen Kuvalehti 1894. n:o 2.