SISÄLLYS: (continued 2)

Kuuluisin kaikista Ostjakkein epäjumalista oli epäilemättä se, joka 1500-luvun maantieteellisissä kuvaelmissa ja karttateoksissa kummittelee. Aikaisin kertomus siitä on Miechovin vuodelta 1517. Wjatkan maan takana Skythiaan mennessä seisoo suuri epäjumalan-kuva, nimeltä Zlota baba eli kultainen ämmä. Sen lähitienoilla ei kukaan uskalla metsästää toimittamatta uhria; jolla ei ole muuta annettavaa, heittää turkiksen tai ainakin karvan omasta turkistansa uhripaikalle ja kulkee syvällä kumarruksella ohitse. Ensimmäinen kuva siitä löytyy erään Danzigista kotoisin olevan Anton Wiedin kartalla, joka on vuosien 1537-41 vaiheilta. Siinä seisoo Ob-joen suulla nainen lapsi sylissä, jonka yläpuolelle on piirretty venäläisillä kirjaimilla Zolotaja baba. Herbersteinin v. 1556 painetussa kirjassa[190] mainitaan tällä naisella olleen vielä toinen lapsi vieressään, jota luultiin hänen sylissä olevan poikansa pojaksi. Semmoisena hän kuvataankin englantilaisen Anton Jenkinsonin kartalla, joka on vuodelta 1562, mutta Herbersteinin omalla hän esiintyy ainoasti keihäs kädessä. Guagnino,[191] joka kirjoitti v. 1578, väittää kuvan olleen kivestä hakatun. Sitä pitivät Ostjakit ja Wogulit ynnä muut läheiset kansat suuressa kunniassa. He uhrasivat sille kallis-arvoisia nahkoja, esim. soopelin, ja voitelivat parasten porojen verellä sen suuta ja silmiä. Sillä aikaa kuin uhripappi kysyi epäjumalan neuvoa, kansa söi uhrattujen elukkain lihoja ja sisälmyksiä raa'altansa.

Kuvan venäläinen nimitys osoittaa selvästi, mistä lähteistä ulkomaalaiset oppineet ovat tietonsa ammentaneet. Zolotaja baba löytyykin mainittuna venäläisissä aikakirjoissa Permiläisten apostolin pyhän Tapanin kuoleman johdosta, joka sattui vuodelle 1396.[192] Sanoista "kultainen ämmä" pitäisi seurata, että tämä epäjumala oli naispuolta,[193] mutta vaikka Ostjakeilla myös löytyy semmoisia, on kuitenkin luultavampi, että tässä on kielellinen erehdys, niin sanottu kansan johdannainen eli etymologia, joka tahtoo kuullut vieraat nimet muuttaa omassa kielessä ymmärrettäviksi sanoiksi. Reguly näet sanoo Wogulien nimittävän epäjumalankuviansa pubiksi, pobiksi ja bobiksi. Tuota suurta epäjumalaa Ob-joen suulla on arvattavasti mainittu Wenäläisille kultaisen babin s.o. kuvan nimellä, ja nämät ovat sen väärin ymmärtäneet. Kultaisuus tarkoittanee, että se oli vaskinen. Luultavasti se oli samanlainen kuin se, jonka Castrén mainitsee Ostjak-Samojedeilla ja joka oli saatu buddhalaisilta Mongoleilta. Buddhaa, näet, kuuluu usein kuvattavan istuvaksi, joku opetuslapsi vieressään.

Kuitenkin jo Witsen selittää,[194] ett'ei tämä yli muiden kuuluisa epäjumala ollutkaan käsin tehty, vaan luonnon muodostama kallio Ob-joen suulla, joka ainoasti näytti siltä kuin olisi ollut nainen lapsi sylissä. Miten lieneekään, varmaa ainakin on, että jos se oli kivestä, se ei voinut olla käsin tehty, sillä kivisiä veistokuvia ei ole tavattu yhdelläkään suomensukuisella kansalla. Pallaselle[195] tosin kerrottiin Woguleilla ennen olleen nuoren hirven näköisen kuvan, joka oli kömpelösti kivestä hakattu. Se seisoi Sosva-joen rannalla erään kylän vieressä ja sen suojaksi oli eri jurtta rakennettu. Kaukaa tultiin sille uhraamaan ja metsästys-onnea rukoilemaan. Mutta Georgi[196] mainitsee yhtäläisen kiintonaisen kallion Losva-joella ja Reguly[197] puhuu ainosti luontaisista kivimuodostuksista puusta veistettyjen rinnalla.

Metalliset jumalankuvat ovat Woguleillakin täysin todistetut. Sosvan ja Losvan välisessä korvessa, kertoo Pallas,[198] olivat kullankaivannon paikkojen etsijät löytäneet pitkän kuusen juurella vaskesta valetun miehen kuvan, keihäs kädessä. Samaa vakuuttaa myös Georgi.[199]

Permiläis-heimossa eivät tätä nykyä pakanallisetkaan Wotjakit palvele mitään epäjumalan-kuvia pyhissä lehdoissaan, eivätkä he edes enää muista semmoisia olleen heillä.[200] Meillä on kuitenkin Skandinavein kertomuksissa[201] ja pyhän Tapanin elämäkerrassa[202] epäilemättömiä todistuksia. Ne puusta veistetyt epäjumalan-kuvat, joita jälkimmäisen mainitaan löytäneen metsissä, teiden risteyksissä ynnä muualla, olivat kooltaan hyvin erilaisia: suuria, keskinkertaisia ja pieniä. Samassa määrin vaihteli heidän maineensakin. Toiset olivat vähässä arvossa ja harvojen palveltavia, toisia pitivät kunniassa monet pitäjät. Muutamat olivat niin kuuluisat, että niille käytiin uhraamassa kolmen, neljän, jopa seitsemän päivän matkan päästä. Jotakin todistaa myös tällä puolen Uralia Perman läänissä asuvain Wogulein vielä viime vuosisadalla säilyttämä tapa pitää uhrilehdossa piiloitettuna pieni, punaisiin riepuihin kääritty nukke, joka toimituksen ajaksi otettiin esille,[203] siihen katsoen mitä edempänä tulemme havaitsemaan heidän pyhistä menoistaan.

Ainoasti Wolgan Suomalaisista puuttuu pieninkin jälki yhteisten epäjumalan-kuvien käyttämisestä. Syynä ei voi olla mikään muu, kuin tuo meille jo arabialaisten tietojen kautta säilynyt, että kristin-, muhamedin- ja juutalais-uskonto kaikki kolme jo olivat kahdeksannesta vuosisadasta asti saaneet jonkun jalansijan Wolgan varrella. Ne eivät tosin olleet kyenneet poistamaan pakanuutta, vaan luonnollista oli, että ne kumminkin etupäässä hävittivät sen enimmin loukkaavat ja silmäänpistävät ilmaumukset.

Lappalaisten kivijumalat, niinkuin jo tiedämme, eivät olleet ihmiskädellä tehdyt. Irtonaiset jumalina pidetyt kivet kuitenkin ovat muutamain seikkain tähden tässäkin paikassa uudestaan mainittavat. Ne olivat usein kokoonladottuja eri kivistä, jotka kuvasivat ruumiin eri osia, päällimmäinen muita isompi kivi päätä. Semmoisen näki Castrén[204] eräällä saarella Inarissa. Wenäjän Lapissa kerrottiin Genetzille[205] vielä monessa paikassa, tienvarsilla ja valkamoissa löytyvän l 1/2—2 1/2 kyynärän korkuisia kivikokoja, n.k. sijte-taappeja eli seitakumpuja, joissa pieni kivi ylimmäisenä muodostaa pään. Niitä on joko yksi tai useampia, 3-5 kussakin paikassa.

Muinaistieteellisellä tutkimusmatkallansa Oulun kihlakunnassa kuuli Snellman,[206] että Iin pitäjän saarilla oli ollut noin kolmen kyynärän korkuisia kivipatsaita, joille kalamiehet vielä nykyisten ihmisten muistaessa olivat uhranneet rahaa, viinaa y.m. Patsaissa oli yksi isompi kivi runkona, sitten pienempi kaulaa vastaava kivi ja vihdoin vankka kivinen pää. Sitä peitti vielä toisinaan laudasta tehty "lakki". Tähän luettavat ovat mahdollisesti myös ne neliskulmaisista kivilaatoista kootut Jatulinpatsaat, jotka Appelgren[207] tapasi Tornivaaralla Kemissä. Suurin oli 3 1/2 kyynärää korkea, ylempää se hoikkeni ja huipussa olivat kivet vaan nyrkin kokoisia. Toinen pienempi patsas oli vaan puolinainen, kolmas oli jo kokonaan hajoitettu. Pohjoispuolella näitä patsaita oli ennen ollut kymmenkunta samanlaista; nekin olivat seisoneet kolmittain ja keskimmäinen aina ollut korkein. Siellä vielä muisteltiin jumalanpalvelusta pidetyn.

Friis[208] kuitenkin arvelee, että se, minkä Castrén nimittää jumalan pääksi, oli koko jumala, muut kivet pelkkä alusta. Norjan Lapissa Porsangerin tienoilla nähtiin ympyriäisistä kivistä ladottu pyramidi, jonka yläpäässä oli selvästi näkyvä syvennys; siinä kivien välissä oli aikoinaan seisonut varsinainen jumalankuva. Itse pyramidi oli ontelo, niin että siihen sopi pistää uhreja.

Puujumalat olivat tehdyt puitten, erittäin koivuin kannoista. Juuri käännettiin ylöspäin ja muodostettiin pään näköiseksi, kantopää oli runkona ja jalkoina. Jessevin mukaan[209] ne Norjan Lapissa olivat 1 1/2 tai 2 kyynärän pituiset ja noin kyynärän paksuiset. Kuva muodostettiin niin paljon kuin mahdollista sen merkin näköiseksi, jolla se oli maalattu noitarummulle. Ukkosta esim. kuvattiin suuren vasaran näköiseksi. Tarkoitus oli, että jokainen jumala tuntisi hänelle aijotun uhrin, eikä joku muu sitä anastaisi. Siksi myös piirustettiin jumalan nimi kuvan eteen.[210] Silmät maalattiin kuvaan uhrielukan rasvalla. Itse kuvan, vaerro-muor (= uhripuu), viereen pistettiin molemmin puolin kiinni yksi koivun oksa,[211] joiden päät kuvan yli taivutettiin kokoon. Se oli kieltopuu, kielde-muor, jonka piti varjella jumalankuvaa. Kun auringolle tai kuulle piti uhrattaman, asetettiin jumalankuvan viereen puu, joka yläpäästä oli renkaan muotoon veistetty ja rengas nastoilla varustettu. Näitä tämmöisiä poltti 18:n vuosisadan alkupuolella lähetyssaarnaaja Kildal Ofotenissa kahden viikon kuluessa 40, niin tiheässä niitä oli.[212]

Kun Ruotsin Lapissa, kertovat Graan[213] ja Rehn,[214] uhrattiin Thor jumalalle, niin tehtiin hänestä yhtä monta kuvaa, kuin oli uhrattavaa eläintä. Hänet kuvattiin aina vasara kädessä. Aurinkoa palveltaessa väännettiin koivun vitsasta pieni rengas, joka kuvan asemesta nostettiin lavalle. Sen sisälle pantiin uhrilihat ja sen päälle asetettiin kolme koivuista oksaa, jotka yläpäästään sidottiin toisiinsa kiinni.

Suomen Lappalaisten sanoo Tornaeus[215] pyhittäneen kiintonaisia kantoja tai maahan lyötyjä paaluja, joilla ei ollut mitään muotoa. Mutta siinä paikassa, missä Iso Torniojoki purkautuu, oli keskellä koskea sanella viisi ihmisenmuotoista jumalankuvaa, joista isoin oli miehenkokoinen. Kaikki seisoivat yhdessä rivissä, jokaisella oli hattu päässä. Samanlaisia patsaita on Appelgren[216] kuvannut Kemijärvellä, jossa kansa niitä vielä huvikseen jäljittelee. Ne tehdään seuraavalla tavalla: elävä puu hakataan poikki 1 tai 2 kyynärän korkeudelta, pölkyn pää muodostetaan ratin muotoiseksi, päältä se tasoitetaan ja katetaan kivilaakasella, ett'ei niin helposti mätänisi. Näitä muistomerkkiä löytyy kenttäpaikoilla, apajannostimilla sekä peuran ja simpsukan pyyntipaikoilla. Jumiskojoen rannalla Suukönkään luona on toistakymmentä patsasta, jotka ovat varustetut vuosiluvuilla ja puumerkeillä sekä venäläisillä ja suomalaisilla kirjaimilla. Kaksi vanhinta ovat vuosilta 1763 ja 1789, kumpaisetkin venäläisellä kirjoituksella; yksi on vuodelta 1843 suomalaisella nimellä ja 1863 venäläisellä. Ailankajoen niskassa on patsaita noin puoli kymmentä kaatuneiden kivilatomusten paikalla, jotka arvattavasti ovat olleet Lappalaisten jumalia, niinkuin puupatsaatkin aikoinaan. Kansa, näet, vielä muistelee, että Lappalaiset, kalastamaan ruvetessaan, lupasivat veden kunniaksi pystyttää patsaan, jos runsaasti kaloja saisivat. Samaten tekivät niitä, puusta tai kivestä, kun saivat hyvän saaliin peurahaudoistaan.

Wirolaisista ja Liiviläisistä on meillä Henrik Lättiläisen kautta useita, vaikkei aivan tarkkoja tietoja.[217] Saarenmaalaisten jumalan, jota he muutaman linnan piirityksessä avukseen huusivat nimellä Tarapitha (= Taar' avita), sanotaan olleen "lehdon". Erään toisen linnan valloituksen jälkeen viskasivat Saksalaiset ulos samannimisen jumalan, siis kuvan. Warsinais-Wiron kuuluisassa uhrilehdossa nähdään useampia jumalien kuvia, joiden eri nimiä ei kuitenkaan mainita. Kristityn lähetyssaarnaajan kerrotaan siellä kaataneen "tehdyt kuvat ja kaltaisuudet", jolloin kansa ihmetteli, ett'ei niistä verta vuotanut. Tämä seikka, joka nähtävästi hakkaamista tarkoittaa, osoittaa, että kuvat olivat puusta tehdyt. Suuri syy on luulla, että ainoasti yläpää oli ihmisen muotoon veistetty. Eräs Liiviläinen kertoi unissaan nähneensä kansansa jumalan, joka "rinnasta alkaen kasvoi ulos puusta".

Wiedemann vielä tietää,[218] että Wirolaisilla ennen vanhaan oli ollut metsissä suuria Ukko jumalan kuvia, joilla oli nimenä puuslik. Myöhemmin, niin hän arvelee, ruvettiin tekemään pienempiä, jotka paremmin voitiin salata papeilta, ja samassa niille tuli nimikin sen mukaan: puuslikene; vielä myöhemmin keksittiin niille nimitys: inglikene s.o. pikku enkeli. Toisessa paikassa hän kuitenkin tuo esiin erään rukouksen, jossa mainitut nimitykset nähtävästi tarkoittavat kristittyin pyhimysten kuvia.

Viimeiksi olisi mainittava eräs epäjumalan-kuva, joka on Wirolaisissa säilynyt näihin aikoihin asti.[219] Maarian ilmestyspäivänä, näet, tehdään viljalyhteistä nukke, toisena vuonna mies-, toisena naisvaatteisin puettu, ja pannaan taitelle navetan yliselle. Keväällä se sitten pistetään pitkän riuvun nenään, kuljetetaan laulamalla ympäri kylää, viedään viimein lähimpään laidunmetsään ja asetetaan puuhun. Siellä päättyvät juhlamenot piiritanssilla. Nuken nimi on tavallisesti metsik, mutta kuuluu sitä myös eri vuosina sukupuolensa mukaan mainittavan metsä-isäksi ja metsä-emäksi. Tarkoitukseksi on ilmoitettu karjansuojelus, joka sopisikin nuken nimeen katsoen; mutta sen tekeminen lyhteistä näyttäisi kuitenkin panevan sen yhteen maanviljelyksen kanssa. Nykyisessä muodossaan on tämä metsik-juhla luultavasti naapurikansoilta lainattu. Hyvin laajalta Germanilaisissa ja Liettualais-Slaavilaisissa oli ja on osaksi vielä tapana viettää kevään tuloa siten, että laulaen kuljetetaan ympäri talvea tai kuoloa osoittavaa, olkista nukkea, joka viimein hukutetaan veteen tai viskataan tuleen poltettavaksi.

Suomessa ovat pakanuuden jäljet tässä suhteessa hyvin harvat ja vähän todistavat. V. 1559, mainitsee Aspelin[220] valittivat Wenäläiset suomalaisten uudis-asukasten raivaavan itselleen kaskea heidän alustalleen Oulujärven rannikoille ja pystyttävän veistetyt kuvansa, theres utskårne beleter, niihin paikkoihin, joihin aikoivat talonsa rakentaa. Mutta hän arvelee niiden olleen paavin-uskon aikuisia pyhäinkuvia, samoin kuin sen kuuluisan jumalankuvan, josta on säilynyt muisto Satakunnassa Töysän kappelissa. Tõhnin mäellä likellä talon pihaa, nykyisen tuulimyllyn paikalla nähtiin ennen kiviraunio, jonka kivet olivat ristiin ladotut ja jota siitä syystä nimitettiin ristiraunioksi. Tämän päällä seisoi vielä viime vuosisadalla, talon asukasten tarinan mukaan, Tõhnin epäjumala, jolle uhrattiin esikoiset kaikesta. Kuva oli suuren miehen kokoinen, hongasta tehty, isot rautarenkaat korvina. Sen hävitti Lapuan nimismies, jonka piiriin Töysäkin siihen aikaan kuului. Kun rauniota tämän vuosisadan alussa hajoitettiin, löydettiin vielä osa kuvaa, jonka sisällä oli hopearaha, ja raunion pohjasta pieniä ristiä sekä sormuksen tapaisia.

Uudemmalta ajalta saaduissa tiedoissa jää juuri pääasia, tarkoittavatko ne palveltavia jumalankuvia, epäiltäväksi. Hurrikkaiksi eli hurrinpuiksi sanoo R. von Becker mythologisissa muistiinpanoissaan[221] nimitetyn vaaksan pituisia, laudasta veistettyjä ja punaisella maalattuja vartalokuvia, joita paikoittain, esim. Savossa, oli tapana naulata ulkopuolelle vierashuoneen porstuaa, yläpuolelle ovea, jonkun huomattavan henkilön vieraissa käynnin muistoksi. Ilmajoella kerrottiin Reinholmille[222] v. 1868 Kokkolan kylässä Westilän talon luona olevasta korkeasta haljusta, jonka päällä oli poltettu helavalkeita. Harjun sivulla oli ollut noin kuuden korttelin pituinen ihmisen kuva. Jalat siinä eivät olleet toisistaan eroitetut muuten kuin viivalla. Kiuruveden Heinäkylällä muisteltiin vielä v. 1885 erään talon isännän Paavo Tikkasen tehneen taikoja Körtinmäellä.[223] Siellä seisoi kaksi puusta tehtyä ihmisen kuvaa, silmät tinaiset. Ne olivat luonnollista kokoa, miehen ja vaimon puolen. Kivestä oli niiden keskellä 6 korttelia korkea, nelisnurkkainen alttari, 3 kyynärää laaja joka taholle. Ympärillä oli neljä pienempää alttarikiveä, 1 1/2 kyynärää leveät ja noin kyynärän korkuiset; ei mitään aitaa ollut. Vuori oli niin jyrkkä, ett'ei kulkenut eläimiä. Tälle paikalle vei mainittu puoskari parannettavansa vammaisen, riisui häneltä vaatteet ja puetti kuvan päälle, josta ne sitten itse varasti pois. Ennen mainitulle Immosen kivelle Leppälahdeila[224] oli myös tapana vaikeissa taudinkohtauksissa asettaa sairaan kova, joka oli tehty puunpökkelöstä tai vaatteista. Niin itiin nostettiin lempeä ihmisen kuvilla.

Kaikesta päättäen ei kuitenkaan ole epätodennäköistä, että Suomen asukkaat, samoin kuin koko heidän sukunsa, ovat tehneet itselleen epäjumalain kuvia ja pitäneet niitä pyhissä lehdoissansa, joihin kreikanuskoiset Inkerikot, Georgin mukaan,[225] vielä viime vuosisadalla veivät pyhäinkuvansa palveltaviksi.

* * * * *

Epäilemättä on tarkka lukija huomannut tässä pitkässä, ural-altailaistec kansain epäjumalan-kuvain sarjassa läpikäyvän langan, joka cm sangen hauska. Erinomaisen suuren yhtäläisyyden ohessa nähdään siinä samassa silmään pistävä kehitys, kulussa idästä länteen. Altailaisilla kansilla näkyy, jos luemme pois luontaiset kalliot ja puut, olleen vaan koti- eli jurttajumalia. Samojedeillakin sanoo Castrén näiden olleen enimmin palveltuja, vaikka heillä myös oli yhteisiä jumalankuvia. Suomen suvussa, Ostjakeista alkaen, ovat nämät jälkimmäiset suurimmassa arvossa, jopa näkyvät Lappalaisissa kokonaan hävittäneen kodassa pidettävät nukkejumalat, niin että yksityisetkin perhejumalat ovat saaneet heidän muotonsa. Vielä suorempi on muutos jumalankuvain merkityksessä. Koko Siperiassa on se käsitys, että ylintä jumalaa ei ihmisen ole mahdollista rukouksillaan lähestyä. Ostjakit, Castrénin mukaan,[226] palvelevat ainoasti haltijoita ja vainajain henkiä; ne samat myös ottavat asuntonsa kuviin. Wogulilaisten jumalanukkein sanoo Munkácsi[227] kuvaavan muinaisia kansallissankareita, joiden kivettyneitä muotoja luontaisetkin epäjumalat, kalliot ja kivet ovat. Tällä puolen Uralia on laita ihan toinen. Permin ja Wolgan kansat rukoilevat ennen muita itse ylijumalaa ja lienevät aikoinaan hänestäkin tehneet silminnähtävän kuvan. Semmoinen oli arvattavasti Bjarmein Jómala ja samaa osoittaa muutamissa Wotjakkein rukouksissa tavattava lause: "astu laupeaasti koivunoksille, oi In-vu", jolla taivaan-veden jumalaa kehoitetaan laskeutumaan uhrilehdon alttaripöydälle, entisen epäjumalan-kuvan sijalle.[228] Wirolaisten Taara, joka mainitaan Saarenmaalla lähinnä ruotsalaista asutusta, tuskin lienee ollut muun kuin Thorin kuva. Lappalaisista ei siinä kohden ole epäilystäkään. Norjassa ja Ruotsissa tiedetään heidän pystyttäneen puisia kuvia taivaalliselle jumalalle, jonka nimi oli Tiermes, Turat-uros. Hora-gales eli Thor ja jonka merkkinä oli skandinavilaisen ukkosjumalan vasara. Niiden nimitys "uhripuu" samoin kuin niiden lukumäärä, riippuva uhrieläinten luvusta, osoittaa, että ne tehtiin jumalalle uhriksi eli muistoksi; jota vastoin vanhempaa kantaa edustavat kiviset ja osaksi puisetkin seidat ajateltiin asuntopaikoiksi, enimmiten Nanalaisten hengille. Uhria muistuttavasta kuvasta on sitten kehittynyt se symbolinen eli vertauskuvallinen käsitys, joka lappalaiselle noitarummulle maalatuissa jumalan kuvissa ilmenee.

Kolmas luku.

Hoidat ja uhripapit.

Ural-altailaisten uskontoa on sanottu shamanin eli noituus-uskonnoksi; noidilla on siinä erittään suuri ja tärkeä tehtävä. Varsin kumma on siis, että heistä ylimalkain on ollut verrallisesti sangen niukat ja vaillinaiset tiedot. Castrénkin mythologiassaan puhuu heistä vielä vaan sivumennen. Ainoasti Samojedein noidista hän matkakertomuksissaan antaa laveamman kuvauksen. Viime vuosikymmenet ovat kuitenkin tässäkin asiassa tuoneet esiin suuren joukon tietoja, joiden avulla voi johonkin määrin päästä selville.

Kaikilla ural-altailaisilla kansoilla on ollut, osaksi on vielä noitansa, shamaninsa. Tunnettu uskonnontieteilijä Max Müller on tätä huomauttaen arvellut yhteyden tuon laajan suvun eri kansojen välillä vielä suuremmaksi, kun näet luuli nimenkin olevan heillä kaikilla yhteisen. Niin ei ole kuitenkaan laita. Shamanin nimeä eivät tunne muut kuin muutama keski-Siperian kansa, alkuperäinen se on ainoasti Tunguseilla. Mongolit mainitsevat noitansa nimellä bö, Tatarit kam, Samojedit tadibe. Suomen suvussa on sana noita yleisin. Sitä käytetään Suomen, Lapin (noaidde) ja Wogulin kielessä (nojt l. najt); sen merkitys selviää Wotjakin kielen kautta, jossa nodo eli nodes merkitsee: viisasta, älykästä; vertaa myös Syrjäänin kielen nöd-kyl (kyl = kieli) s.o. arvoitus.

Mikä tehtävä sitten on noidalla? Castrén[229] selittää, että tavallisilla ihmisillä, Siperian kansojen käsityksen mukaan, ei ole mitään mahdollisuutta lähestyä jumalia ja haltijoita, paitsi epäjumalankuvia. Yksin noita voi olla yhteydessä heidän kanssansa, erittäin sillä aikaa kun hän makaa "haltijoissaan". Samojedeissa[230] tadiben virka on perinnöllinen. Magus non fit, sed nascitur.[231] Tosin puhutaan heilläkin tadiben opissa käymisestä, mutta eivät he oikein osanneet selittää, mitä siinä oli oppimista, koska heillä ei ole mitään loitsurunoja. Eräs Samojedi oli Castrénille kertonut, että hän, jonka suvussa oli ollut useita mainioita noitia, lähetettiin oppiin kahden tadiben luo. He kiihoittivat hänen mielikuvitustansa eriskummallisilla tarinoilla haltijoista, sitoivat sitten siteen hänen silmiensä eteen, antoivat noitarummun käteen ja käskivät rummuttamaan. Sillä ajalla toinen heistä löi häntä kämmenellä päähän, toinen selkään. Eipä aikaakaan, niin oli poika näkevinänsä suuren haltijajoukon hyppelevän käsillään sekä jaloillaan. Säikähtyneenä pakeni poika ja meni venäläiseltä papilta kastetta pyytämään. Kenties olisi siis opetuksessa ollut vielä muitakin temppuja, mutta niistä ei tämä Samojedi osannut kertoa.

Vielä tärkeämpi kuin opetus, näkyy Castrénin mukaan olevan omituinen puku ja rumpu. Edelliseen kuuluu säämyskämekko, jonka päärmeet ovat punaisesta verasta. Samanlaisilla listoilla ovat kaikki saumatkin päällystetyt ja samasta loistavasta kankaasta ovat olkalaput. Kasvoin edessä riippuu verkavaate; ulkomaailman pitää olla peitettynä, että sisällinen silmä sitä paremmin voisi eroittaa henkimaailman. Päässä ei ole mitään lakkia; ainoasti kaitainen lista punaista verkaa käy niskan ympäri, toinen pään kiireen yli; niillä on silmiverho kiinnitetty. Rinta on rautalevyllä varustettu. Rumpu on pyöreä, kooltaan erilainen; suurimmat, jotka Castrén oli nähnyt, olivat viisi korttelia läpimitaten, puolen korkeat. Siinä on vaan yksi kalvo, tehty ohuesta, läpinäkyvästä poronnahasta. Noidan varoja myöten on rumpu koristettu messinkirenkailla, tinalevyillä sekä muilla helyillä.

Näin varustettuna tadibe käypi manaamaan esille haltijoitansa, jossa työssä hänellä aina on apuna nuorempi, vähemmin oppinut noita. Päämestari ensin pärryttää rumpuansa ja laulaa muutamia sanoja oudolla, kauhistuttavalla nuotilla. Siihen yhtyy sitten apulainenkin, aivan kuin säestäjä meidän runojamme laulettaessa, ja molemmat laulavat nyt samat sanat vielä kerran uudestaan. Joka sana, joka tavuu venytetään ja jätkytetään loppumattomiin. Jonkun ajan kuluttua päänoita vaikenee ja rummuttelee vaan hiljakseen; hän kuuntelee silloin haltijain vastausta. Apulainen puolestaan yhä matkii laulussaan mestarin viimeisiä sanoja. Kun keskustelu haltijain kanssa on päättynyt, kiljahtavat molemmat noidat hirvittävällä tavalla, rumpua pärrytetään koko voimalla ja viimein päätös julistetaan. Laulun sanat eivät noudata mitään runomittaa, eivätkä ole edes aina sanoja; ne ovat joka tilaisuudessa hetken tuomia, hetken viemiä.

Tällä tavalla esim. tiedustellaan haltijoilta kadonneitten poroin y.m. olopaikkaa. Noita on ennakolta ottanut selkoa kaikista asianhaaroista ja muodostanut niiden johdolla itselleen mielipiteen, jonka haltijoihin jouduttuansa ilmi lausuu tai joka hänelle itselleenkin vasta silloin selvenee. Sairaan luokse kutsuttuna noita aina lykkää parannuksen ensi aamunkoittoon, vaikka olisi hätä kuinka suuri. Yöllä noita sillä välin keskustelee haltijainsa kanssa asiasta. Jos sairas aamuun asti on hiukan parantunut, niin on aika ryhtyä rummutukseen ynnä lauluun; mutta jos ei niin ole, odotetaan seitsemänteen aamunkoittoon. Jos ei silloinkaan tunnu vähintäkään parannusta, ei tadibe yritäkään mitään tekemään, tauti on auttamaton. Mutta jos pikkuinenkin muutos parempaan on tapahtunut, kysyy tadibe, eikö sairaalla ole vihamiestä, joka olisi voinut sen taudin lähettää. Jos ei sairas tiedä, tiedustellaan sitäkin seikkaa haltijoilta. Saatuaan taudin syyn selville, noita pyytää heitä sairasta auttamaan, josta on seuraus, että vihamies itse vuorostaan sairastuu.

Vielä tänäkin päivänä on useimmilla Siperian kansoilla noitansa, osaksi mies-, osaksi naispuolta.[232] Noidan virka menee yleensä perinnöksi, ei kuitenkaan niinkuin joku sääty-etuoikeus, vaan suvussa periytyvän taipumuksen tavalla. Jo lapsessa arvellaan suonenvedot ja väänteet ennustavan sen tulemista noidaksi. Myöhemmällä ijällä tämä taipumus tulee ilmi tiheissä unennäöissä, yhä uudistuvissa raivokohtauksissa ja tainnoksiin lankeilemisessa. Nuorukainen alkaa sen johdosta tulla synkkämieliseksi ja vetäytyä yksinäisyyteen, omin päin harjoitellakseen loitsimista, joka on ainoa rauhoituskeino hänen ylen kiihtyneille hermoilleen. Sen huomattuansa sukulaiset vievät hänet varsinaiseen oppiin jonkun vanhemman noidan luo. Mitään erityistä oppimäärää ei ole, vaikka opetusta voi kestää muutamia vuosia. Niissäkin kansoissa, jotka ovat joutuneet korkeamman buddhan-uskonnon vaikutuksen alaisiksi, esim. Burjateissa, se rajoittuu jumalain nimien ja olopaikan tuntemiseen sekä niille toimitettavien uhrien oikein järjestämiseen. Nalkki silmänkääntäjänkin temput, joita noidan tulee osata, ovat ainoasti sivuseikkoja. Pääasia on, että oppilas vähitellen tottuu menemään tainnostilaan, jossa hänen sielunsa ruumiista irtautuneena luullaan pääsevän näkymättömän henkimaailman yhteyteen, ja että hän siihen harjaantuu ei ainoastaan luonnollisissa hermostuksen kohtauksissa, vaan myös keinotekoisissa, jopa teeskennellyissä.[233] Oppiajan päätyttyä tapahtuu noidaksi vihkiminen juhlallisilla menoilla ja suurenmoisilla uhreilla. Jos vihittävän omat ja omaisten varat eivät niihin riittäisi, niin koko se heimo, jonka noidaksi hän on tuleva, katsoo velvollisuudekseen ottaa osaa kustannuksiin. Täysin oppinutta noitaa, joka milloin tahansa, tarpeen vaatiessa voi välittää yhteyttä henkiolentojen kanssa, pidetään erinomaisessa kunniassa. Hän suureksi osaksi elää saaduista lahjoista ja niistä lihoista, joita jokaisessa uhritilaisuudessa häntä varten erikseen pannaan. Kuoltuansa hänet haudataan pyhään lehtoon ja häntä palvellaan sen suojelushenkenä. Hänen muistokseen tehdään vielä nukke, jota kotijumalana säilytetään.

Tämä kunnioitus ei riipu noitain yhteiskunnallisesta asemasta, vaikka niitä on ruhtinaitakin. Ei se myöskään perustu mihinkään erityiseen elämänlaatuun, sillä jokapäiväisissä oloissa noita käy samaan tapaan puettuna ja tekee samaa työtä kuin kaikki muutkin. Ainoasti loitsiessaan hän muuttuu yliluonnolliseksi olennoksi. Silloin hän myös ottaa ylleen eriskummaisen pukineen. Päähänsä hän panee töyhtölakin, tavallisesti tarhapöllön sulkasilla koristetun, ja hartioilleen heittää vaipan, joka on ommeltu täyteen turkki- ja verkalistoja sekä kaikenlaisia kalkkareita, muun muassa metallista valettuja epäjumalain ja tarullisten eläinten kuvia. Usein on hänellä naamus kasvojen edessä ja haarniska rintaa suojelemassa haltijain hyökkäyksiä vastaan.[234]

Huomattavin noidan tunnusmerkeistä, on kuitenkin rumpu ynnä siihen kuuluva päristin. Se on pyöreätä, harvoin soikeata muotoa ja ainoasti yhdeltä puolen kalvolla varustettu. Toisella puolen on kiinnipitimenä ristikko, jonka pystysuora osa on puusta, ihmisen muotoon veistetty, ja vaakasuora osa raudasta. Jälkimmäisestä riippuu pieniä, pitkulaisia helyjä; niiden luku määrää noidan arvon, sillä ne osoittavat, kuinka monta henkiolentoa hänellä on käskettävänään. Rummun kalvo on täynnänsä kuvia, joissa taivaankappaleet, jumalanuket, pyhät puut, uhrieläimet, itse noita rumpuineen sekä hänelle avuliaat linnut, käärmeet ja kalat ovat edustettuina. Usein jakaa kehän kahtia vaakasuora viiva, joka merkitsee maanpintaa. Näiden kuvien tarkoituksena on olla ikäänkuin tukikohtina noidan muistille ja mielikuvitukselle, hänen kuvaillessaan matkustuksiansa toisissa maailmoissa.

Rummun päristimenä on pieni puinen lapio, joka kämmenpuolelta on paksusti nahalla päällystetty, että lyönti kuuluisi oikein kumealta; selkäpuolelle on kalisevia renkaita kiinnitetty. Sekä rummusta että päristimestä riippuu samanlaisia nauhatupsuja, joita on tapa jumalanukkeihin kiinnittää. Toisinaan tavataan noitarummusta pienoiskuvia kotijumalien sijalla; paikka, joka sillä on jurtassa, pidetään niin pyhänä, että sinne päin aina käännytään loitsiessa.

Loitsiminen tapahtuu yöllä nuotiotulen ääressä. Ensimmäiseksi työkseen noita savustaa viittansa, lakkinsa ja rumpunsa. Sitten hän pukeutuu, ottaa rummun käteensä ja alkaa sitä hiljalleen lyödä, tahdin mukaan liikuttaen käsiään ja jalkojaan. Samalla hän laulaa; apuna on hänellä pari säestäjää, taikka yhtyvät kaikki läsnäolijat lauluun, jonka tarkoituksena on nostattaa hänen luontoansa. Vähitellen käy hänen rumpunsa pärinä yhä kiihkeämmäksi, hänen liikkeensä tulevat suonenvedon tapaisiksi, hänen laulunsa muuttuu käsittämättömäksi kiljunnaksi, hänen hurjistuneet silmäyksensä säihkyvät puolihämärässä, sanalla sanoen: hän tulee haltioihinsa. Viimein hän lankeaa loveen ja makaa pitkän aikaa tiedotonna, tunnotonna.

Herättyänsä tästä horrostilasta noita alkaa kertoa, missä hänen sielunsa sillä aikaa on vaeltanut, mitä henkiolentoja se on tavannut ja mitä vastauksia heiltä saanut. Kysymykset, joita noidalle uskotaan esitettäviksi, koskevat tavallisesti tulevaisuutta ja vastaukset saavat sen kautta ennustuksen muodon. Niiden sisällys on enimmiten aivan jokapäiväistä, mitenkähän metsästys tai kalastus on onnistuva, välistä suorastaan vähäpätöistä laatua, niinkuin erään Jakutin, joka lähtiessään kyläilemään 1 1/2 virstan päähän pyysi noitaa toimittamaan hänelle henkien suostumuksen ja suojeluksen. Kuitenkin löytyy myös tärkeämpiä kysyttäviä, kun jotain erinomaista, luonnonkansojen kokemuksen mukaan harvoin muu kuin joku onnettomuus, on tulossa tai jo tapahtunut. Jälkimmäisessä tapauksessa tiedustus koskee sekä menneisyyttä että tulevaisuutta; niin esim., kun on jotain varastettu.

Yleisimmin turvaudutaan noitaan taudinkohtauksissa. Siinäkin hänen tehtävänsä on kahtalainen. Ensiksi hänen pitää loitsimalla ottaa selkoa, mistä tauti on kotoisin. Toiseksi hänen tulee joko hyvällä taikka pahalla saada tauti poistumaan. Hyvällä se tapahtuu siten, että hän tiedustelee haltijoilta, mitä uhria tauti vaatii. Pahalla pois ajaminen voi olla pelkkää sanoilla manaamista, mutta saattaa myös käydä hyvinkin kovakätiseksi kipeän paikan pitelemiseksi.

Paitsi tiedustajan ja lääkärin tointa on noidalla vielä kolmas, nimittäin uskonnollisten menoin johto. Hän määrää uhrausten ajan ja paikan, hän rukoilee niissä kansan puolesta, hän tekee kotijumalina palveltavat nuket j.n.e. Tämä virka on erittäin tärkeä kaikissa Suomen sukuun kuuluvissa kansoissa, sitä tärkeämpi, mitä edistyneemmällä kannalla ne ovat.

* * * * *

Alkuperäisimmällä asteella on shamanin-uskonto säilynyt Siperian puolisissa ugrilais-kansoissa. Heillä ovat kaikki uhripapit noitia, jotka sitä virkaa muitten toimiensa ohella hoitavat.

Ostjakeissa, Castrénin mukaan,[235] noita pitää huolen jumala-jurtasta. Häneltä kysytään neuvoa kaikissa epäiltävissä tilaisuuksissa, niin hyvin yleisissä, koin myös yksityisissä asioissa. Hän ei kuitenkaan vastaa suoraan, vaan tiedustelee jumalilta, selittäen heidän vastauksensa. Uskottaakseen kuulijoille, että jumalankuvakin puolestaan puhuu, pystyttää noita sen eteen päreen hiukan kallelleen ja sitoo nauhan päreen päähän. Kun nauha itsestään tai noidan toimesta rupeaa liikkumaan, on se muka merkki, että jumala vastaa. Ainoasti yksityiset uhrit voi kuka hyvänsä toimittaa, mutta kun yleinen uhri on edestuotava, on noidan apu välttämätön. Noita tappaa uhrielukat ja jäljestää koko jumalanpalveluksen.

Noidan määrättävänä on, mainitsee Pallas,[236] mitkä puut ja kalliot ovat jumalallisella kunnialla palveltavat, hänen on vihkiminen jumalanuket. Samoin riippaa hänen päätöksestään, mihin palkkaan jumalankuva on asetettava, jos sitä tahdotaan maattaa. Kun tapahtuu joku tapaturma, tai ilmestyy paha uni, tai metsästys ja kalastus ei onnistu, tai muissa sellaisissa asioissa, kohta jaostaan noidan luo. Kun joku uusi asetus Ostjakin koko kansaa peloittaa, tai joku hallituksen lähettiläs on saapunut asialla, jota oudoksutaan, silloin noita ilmoittaa jumalain vihan olevan tuohon syynä ja pakoittaa varsinkin rikkaat suuriin uhreihin, josta hänelle aina tulee osansa. Jos joku perheen jäsen sairastuu, noita määrää, kuinka monta poroa tulee uhrata, aina taudin kovuuden ja pitkällisyyden mukaan. Semmoinen poro asetetaan sitten jurtan eteen ja sen jalkaan sidotaan nuora, jonka toinen pää viedään sisään sairaan käteen. Kun hän siitä sattuu vetäisemään, karkaavat noita ja sukulaiset, jotka sillä välin ovat seisoneet ulkona rukoilemassa, elukan kimppaan ja tappavat sen.

Noidan virka, selittää Bjeljavskij,[237] menee perintönä hänen lapsilleen, ei kuitenkaan aina vanhimmalle, vaan sille, joka on kyvykkäin. Lapseton noita jättää toimensa jollekulle ystävistään tai oppilaistaan, jonka tietää eteväksi. Noidaksi voi päästä nainen yhtä hyvin kuin mieskin. Kumpaiseltakin vaaditaan, että he jo nuoruudestaan alkaen ovat valmistautuneet tähän ammattiin, seuraamalla kuuluisia noitia heidän virkamatkoillaan tai toimittamalla virkaa heidän sijaisinaan. Heidän pitää harjaantua niin herkkätunteisiksi, että pienimmästäkin aiheesta tai pyynnöstä voivat joutua haltioihinsa ja langeta loveen. Sitä tilaisuutta samoin kuin uhritoimituksia varten tulee heillä olla hankittuna erityinen puku: poron nahasta pitkä, hihallinen mekko, joka on ommeltu täyteen kaikenlaisia hakasia, renkaita, levyjä ja muita kalkkareita, enimmäkseen rautaisia. Naiset ovat loitsiessaan avopäin, hajalla hiuksin; miehet toisinaan panevat päähänsä erivärisistä verkatilkuista laitetun lakin taikka myös rautaisen vanteen päänsä suojaksi. Molemmat sukupuolet käyttävät rumpua, sillä kiihdyttääkseen ja pitääkseen jännityksessä hermojansa, jotka usein ovat heikontuneet liiallisista ponnistuksista. Loitsiminen, jota toimitetaan läpi yön, on ylenmäärin rasittavaa. Noidan täytyy tehdä alinomaisia liikkeitä koko ruumiillaan, lakkaamatta lyödä rintaansa ja päähänsä, heittäytyä maahan, käpertyä kokoon, yhä antaen itselleen kovia iskuja, kunnes voimatonna vaipuu tainnostilaan, jota voi kestää parikin päivää. Paitsi tätä varsinaista taitoaan useat sekä mies- että naispuoliset noidat ovat oppineet monenmoisia silmänkääntäjän-temppuja. He osaavat kääntää nurin silmäluomensa, pistää veitsen vatsaansa, pitää kaulassaan nuoransilmukkaa, jota neljä tai kuusi miestä vetää y.m. Kaiken heidän vaivansa palkintona on se suuri kunnioitus, jota he eläissään saavat nauttia; kun he kuolevat, tehdään heidän muistokseen kuva, jota vielä monossa polvessa kumarretaan.

Loitsimista kertoo Novitskij[238] toimitettavan pimeässä jurtassa, kädet ja jalat sidottuna. Noita, jonka ympärillä istutaan ja soitetaan huilua, laskettelee loitsusanoja, kutsuen haltijaa luokseen tulemaan. Tämä saapuu tavallisesti keskiyön aikaan, niin peloittavan näköisenä ja niin suurella jyräkällä, että kaikki jurtassa olijat hädissään juoksevat ulos. Noitaan, joka on jäänyt yksin, käy haltija käsiksi, nostaen hänet ilmaan ja viskaten taas maahan ja kiduttaen häntä siinä määrin, että jos ei olisi sidottu, hänkin pakenisi pois. Muutaman tunnin kuluttua haltija ilmaisee noidalle, mitä tämä haluaa tietää. Silloin noita, jos hänessä vielä on rahtunen henkeä jäljellä, pääsee irti haltijan kourista ja vapautuu, ihmeellistä kyllä, omista siteistänsä. Kysymykset, joihin vastausta vaaditaan, eivät tavallisesti koske sen kummempia asioita kuin jokapäiväistä metsästys- ja kalastus-onnea.

Pallasen mukaan[239] loitsitaan myös valkean ääressä, joka on sytytettynä keskellä jurttaa. Noita itse lyö rumpua, muut hänen ympärillään kalkuttavat kattiloita, maljoja y.m., huutavat ja yleensä pitävät hirveätä melua, kunnes ovat näkevinänsä sinisen savun nousevan hänen päänsä yli.[240] Toimituksen jälkeen on noita vielä pitkän ajan väsyksissä ja voimatonna.

Viimeksi on venäläinen kansatieteilijä ja lastenkirjailija L. Simonovoi[241] hyvin elävästi ja todenmukaisesti kuvannut nykyisen ostjakkilais-noidan menettelyä sairaan parantamisessa. Tämä ei voi mihinkään ryhtyä, ennen kuin on saanut ilmoituksen haltijoilta, että aika on tullut. Sitä odottaessaan noita menee metsän laitaan ja istahtaa kivelle, kääntäen synkät kasvonsa metsään päin. Välistä hänen täytyy odottaa pari, kolme vuorokautta paastossa ja rukouksissa, silloin käyvät ympärillä olijat kärsimättömiksi ja alkavat tanssia ja laulaa hänen edessään dombra-nimisen kantelen säestyksellä, että saisivat hänet haltioihin. Toisinaan tulee ilmestys unessa; sitä varten on noidalla nukkuessaan päänsä alla esineitä, jotka voivat saada aikaan ennustavia unennäköjä.

Siinä kertomuksessa, johon nämät tiedot ovat sovitetut, kesti odotusta ainoasti tunnin verran, kun jo noita heläytti rumpuaan. Kaikki kokoontuivat sairaan jurttaan noidan ympärille, joka käski jokaisen tekemään pienen jumalankuvan puusta tai puunkuoresta, nelijalkaisen, linnun tai kalan muotoisen. Itse hän hyvin nopsasti ja taitavasti sai käsistään lähtemään suuren linnun, jolla oli siivet levällään, ja pani sen riippumaan yläpuolelle sairasta. Pian sen jälkeen valmistuivat toistenkin tekemät, paljoa kömpelömmin veistetyt kuvat. Ne asetettiin nuotiotulen ympärille, joka paloi puhdistetulla paikalla jurtan oven edessä. Jousi ja nuoli kädessä noita lähestyi tulisijaa, katsahti taivaasen ja lausui sairaan nimessä: "jos olen syyllinen, niin lentäköön sielu ruumiistani niinkuin tämä nuoli jousesta; jos taas olen syytön, pysyköön minussa henki!" Sitten noita otti muutamia eläviä kaloja käteensä ja toivotti: "olkoon rukoukseni vuolahampi vuolasta virtaa, kiitäköön nopeammin nopeata nuolta!" Näitä sanoja lausuessaan hän tähtäsi kolmasti jousellansa ja laukaisi. Vielä rukoili: "katsele, jumala, oikeilla silmilläsi, haistelkoot sieraimesi tuotua uhria; ota se vastaan!" Sitten halkaisi kalan ja alkoi laulaa kiitosvirsiä. Sen jälkeen seurasi varsinainen näytäntö. Noita otti säkin, pisti siihen kalat ja alkoi lähteä niitä viemään jumalan eteen. Poistumatta jurtan luota, hän kuvaili matkansa menoa: milloin nousi vuorelle, milloin laskeutui sieltä alas, kompastui, ui yli joen, pelastui koirien käsistä, piiloutui metsän petojen tai haltijoiden näkyvistä. Sitä tehdessään hän matki koirien haukuntaa ja petojen ulvontaa. Viimein, monen vaivan ja vastuksen perästä, oli hän joutuvinaan jumalan asunnolle, lankeavinaan polvilleen ja kysyvinään nöyrällä äänellä: "kuka on syypää tautiin tai mikä on siihen syynä?" Saatuaan jumalalta vastauksen, joka kaikille muille jäi salaisuudeksi, noita oli palaavinaan takaisin sairaan luokse. Sitten hänellä ei ollut muuta tehtävää kuin voidella kipeä kohta uhrikalojen verellä ja rasvalla ja nuolla se siitä pois. Mutta jos sairaalla olisi ollut poro tai hevonen uhrata, niin hän olisi käärinyt vuodan lämpimältään ympäri koko ruumiin tai sen osan ruumista, joka oli kipeä.

Woguleissa näkyy noitien asema olevan jokseenkin samanlainen kuin Ostjakeissa. Gondattin mukaan on noidan virka perinnöllinen sekä mies- että naispuolelta[242]. Kutsumusta siihen voi jo lapsessa havaita, joka on ylenmäärin tunteellinen ja hermostunut; erittäin kaatuvan taudin kohtausten luullaan johtuvan yhteydestä henkimaailman kanssa. Mistä hän sitten myöhemmällä ijällä saa oppinsa ja kasvatuksensa, on vaikea sanoa, koska vogulilaisilla noidilla ei ole tapana pitää oppilaita ja apulaisia seurassaan. Ennen heitä näkyy olleen vielä paljoa harvemmassa kuin nykyään; Sygvan ja pohjoisen Sosvan varsilla oli tämän vuosisadan alussa ainoasti yksi noita, joka matkusti paikasta toiseen, mutta muutama vuosi takaperin löytyi samalla alueella kokonaista kahdeksan. Niiden joukossa alkaa kuitenkin nykyisin olla yhä useampia teeskentelijöitä, jotka ilman uskoa ja taipumusta ammattiinsa sitä harjoittavat, voidakseen elää vähemmällä työllä ja paremmalla ruualla, ja ennen kaikkea huokean viinansaannin tähden.

Totisuudessa toimitettuna noidan virka ei suinkaan ole helpoimpia; siitä syystä näkee aniharvoin vanhuksia, jotka jaksavat ikänsä siinä toimessa pysyä. Noidan tehtäviin kuuluu uhraaminen, parantaminen ja ennustaminen. Uhreja tosin joskus suoritetaan noidan avuttakin, mutta missä vaan joku noita on saapuvilla, on hänelle menojen johto uskottu. Hän tappaa uhrieläimen, paloittelee sen määrättyihin osiin, kokoilee veren maljoihin, syöttää jumalankuvia j.n.e. Uhritoimituksen aikana on noidalla päässä suippopäinen lakki monenvärisistä verkatilkuista, mutta muuta huomattavaa hänen puvussaan ei ole. Kädessä on hänellä noitarumpu, johon kuuluu erityinen päristin. Tämä rumpu tehdään tavallisesti hirven, välistä myös poron tai koiran nahasta, joka vielä kosteana levitetään vanteelle, että se kuivuessaan pingottuisi, ja sitten ommellaan siihen kiinni. Vanteesen, joka on parin, kolmen tuuman korkuinen, kiinnitetään vielä renkaita, vitjoja, rummun pienoiskuvia sekä muita helistimiä; sisäpuolelta sitä tukee kaksi ristikkäin pantua puuta, joista voi käsin pitää kiinni. Ennen loitsimista noitarumpua savustetaan, että se helähtäisi kimakammin ja pikemmin saisi haltijat tulemaan. Haltijoissaanolo ilmoittautuu kesken rummunlyöntiä ja tanssia kouristuksen tapaisin ruumiinvärähdyksin.

Noitarumpu ei kuitenkaan ole aivan välttämätön välikappale loitsiessa. Myös jumalanvakan avulla voi noita tiedustella tulevaisuutta. Se nostetaan jumalankuvineen ja uhriantimineen pienelle rahille, jonka alle asetetaan kirves tai veitsi. Noita alkaa loitsia rukoilemalla jumalilta ilmestystä. Sitten hän käskee kohottamaan vakkaa neljään kertaan. Jos ensi kerralla tuntuu kepeältä, toisella kertaa raskaalta, kolmannella vielä raskaammalta, mutta neljännellä jälleen kepeältä, niin pidetään sitä hyvänä merkkinä.

Pelkästänsä kirveellä arvoitellaan seuraavalla tavalla. Noita istahtaa perimmäiselle paikalle, seljin kaikkiin katsojiin. Hän ottaa kirveen ja kiinnittää sen molemmista päistään nuoraan, niin että se siitä jää riippumaan, terä ylöspäin. Sitten hän sitä heiluttaa käsiensä välissä, hiljaa sopottaen. Eikä aikaakaan, niin hän jo ilmoittaa jumalan tahdon. Kirveen asemesta käytetään välistä veistä, mutta kaikkein otollisin välikappale tässä tempussa on vanhan-aikainen sapeli.

Myös pimeässä huoneessa loitsimista tavataan Woguleilla.[243] Jonakuna pilkkopimeänä yönä, kun kansaa on kokoontunut jurtan täydeltä, noita alkaa kutsua henkiä, koputellen rautapäisillä nuolilla vasten metallilevyä, joka on permannolla. Vähän ajan päästä koko jurtta tärähtää, välikatto hajoaa reppänän kohdalta ja nuolten koputukset ilmaisevat, että haltija on saapunut. Toisinaan tuottaa haltijan ilmestyminen niin kovia kouristuksia, että noita menee tainnoksiin. Silloin on heti sytytettävä valkea, ett'ei hän siihen paikkaan kuolisi. Noidasta itsestään tontun siltä, kuin koko hänen ruumiinsa olisi ajettu täyteen teräviä nuolia.[244]

* * * * *

Niiden Permiläistenkin joukossa, joita pyhä Tapasi[245] koetti taivuttaa kristin-uskoon, oli paljon "noituuden riivaamia". Hänen päävastustajansa oli Pam-niminen vanhus, joka ruhtinaana hallitsi yhtä heimoa, mutta noitana koko Permin kansaa. Kaikki muut noidat kunnioittivat häntä esimiehenään ja opettajanaan, itse oli hän perinyt oppinsa isältään. Hän osasi ottaa selkoa siitä, mitä kaukaisissa maan äärissä tapahtui, samana päivänä ja hetkenä. Hän rukoili ja uhrasi kansansa puolesta, hän lähetti jumalat omaistensa avuksi ja vihollistensa häviöksi. Mutta ennen kaikkia esiintyi hän loistavalla puhetaidollaan kansallisuutensa ja uskontonsa puolustajana. "Veljet, miehet Permiläiset", hän lausui äsken kristityille kansalaisilleen, "isäinne jumalia älkää jättäkö, heidän uhrejaan älkää laimin lyökö, vanhoja veroja älkää poistako, entistä uskoa älkää heittäkö! Niinkuin isänne tekivät, tehkää tekin! Minua kuulkaa, älkää tuota vasta saapunutta Moskovalaista! Moskovastako voisi meille mitään hyvää tulla? Eikö sieltä ole tullut meille rasituksia ja raskaita veroja, sortoa ja väkivaltaa, ylimyksiä ja virkamiehiä? Siitä syystä älkää häntä kuolko, minua kuulkaa, joka teidän parastanne tarkoitan! Minä olen teidän sukulaisenne, kansalaisenne ja maamiehenne, minä olen teidän kanssanne yhtä heimoa ja yhtä kieltä. Minua teidän sopii kuulla, joka olen kauan ollut opettajana teidän keskuudessanne. Minua teidän sopii enemmän kuulla, joka olen vanha ja ikäänkuin teidän isänne, kuin tuota Wenäläistä — sanonko vielä Moskovalaista — jolla on vuosia minun suhteeni niinkuin pojallani ja pojanpojallani. Siitäkin syystä älkää häntä kuulko, minua kuulkaa, minun sanani pitäkää ja pysykää siinä kiinni, niin ette tule voitetuiksi, pikemmin itse voitatte!"

Permiläiset eivät häntä kuulleet, vaan ottivat vastaan uuden uskonnon. joka sekä sisällisesti että ulkonaisesti oli voimakkaampi. Noidat ja se osa kansaa, joka pysyi entisyydelleen uskollisena, vetäytyivät metsien suojaan ja elivät vielä kuudennellatoista vuosisadalla pakanuudessaan.[246] Mutta viimein täytyi heidänkin taipua tunnustamaan kristin-uskoa ja muuttamaan pakanalliset menonsa, ainakin ulkonaisesti. Entisten pyhäin lehtojen ja uhriaittojen paikalle he rakensivat kirkkoja ja kappeleita, mutta kokoontuivat niiden luokse toimittamaan verisiä eläin-uhreja. Entisten kotijumalain sijalle he asettivat pyhimysten kuvia, mutta panivat niiden eteen pöydälle lampaan ja sian päitä, kun tahtoivat niitä hyvittää. Entiset noidat syrjäytettiin sekä yhteisestä että yksityisestä jumalanpalveluksesta, vaan kovassa hädässä turvaudutaan nytkin heidän apuunsa ja pyydetään heitä määräämään uhreja. Taudinkohtauksissa esim. menettelee nykyinen permjakkilainen noita seuraavalla tavalla. Hän ottaa hyppysellisen suolaa pyhäinkuvaan kaapista ja siroittaa sitä tulisille hiilille, niiden yli hän ripustaa kirveen nuorasta, ikäänkuin puntarin, ja rupeaa luettelemaan sukulaisvainajain sekä pyhimysten nimiä. Se, jonka nimeä lausuttaissa kirves heilahtaa, on taudin lähettänyt. Jos se on joku pyhimys, niin noidan pitää vielä tiedostaa, mistä rukoushuoneesta se on etsittävä ja mitä uhria se vaatii.[247]

Kuinka tämä jyrkkä muutos noidan yhteiskunnallisessa asemassa on vähitellen tapahtunut, osoittavat ne välimuodot, jotka ovat säilyneet Wotjakeissa. Heidän noitansa, sanoo Müller,[248] samoin kuin Tsheremissein ja Tshuvassein, olivat vanhoja harmaapäisiä ukkoja, välistä myös akkoja, joita pidettiin suuressa arvossa, koska olivat ylijumalan kanssa salaisessa yhteydessä ja osasivat ennustaa. Niitä ei ollut joka kylässä, vaan oli neljällä tai vielä useammalla kylällä yhteinen. Jos oli suurempi vahinko tapahtunut yksityiselle, taikka yleinen katovuosi tai rutto rasitti kansaa, niin tulivat perheen tai kylän vanhimmat noidalle asiaa ilmoittamaan ja neuvoa pyytämään. Hän silloin teki kaikenlaisia temppuja. Hän otti esim. 41 papua, latoi ne avunhakijain läsnäollessa pöydälle, muutteli niiden keskinäistä asemaa, katseli niitä tarkasti ja määräsi sitten uhrauspaikan ja -päivän, uhriin osalliset ja uhrin lajin. Mutta itse uhrausta hän ei näy toimittaneen. Rukousten lukemisesta ja menojen järjestämisestä pitivät huolta samat perheen tai kylän vanhimmat, elukat sai teurastaa kuka tahansa.

Nykyiset tutkijat, joista Buch,[249] Pervuhin[250] ja Bokaevskij[251] ovat tähän seikkaan enimmän huomiota panneet, todistavat oikeaksi Müllerin kuvauksen. Oikea noita on nimeltä tuno.[252] Hän on ainoa, joka on suoranaisessa yhteydessä jumalain kanssa ja osaa tiedustella heidän tahtoaan. Hän johtaa tällä tiedollansa kaikkia yhteisiä asioita. Erittäin kysytään hänen neuvoansa, jos uhri on toimitettava jonkun yleisen onnettomuuden tähden. Hän silloin päättää, mille jumalalle on uhrattava, milloin ja missä paikassa. Hän käskee, että uhrattavat elävät pitää olla sen ja sen karvaiset, joka on sangen tärkeä asia, sillä semmoinen elukka on sitten saatava, maksoi mitä maksoikin. Sanotaanpa hänen usein käyttävän sitä oikeuttaan määrätäkseen juuri sen karvaisen, joka hänellä itsellään sattuu olemaan eikä muilla, ja sillä tavoin kiskoakseen itselleen hyvät hinnat. Tuno myös määrää uutten pyhäin paikkain aseman ennen kerrotulla tavalla.[253] Yksityisillä on hän alin-omaa apuna. Kun joku tahtoo uudistalon perustaa, joka Wotjakeissa usein tapahtuu, koska he tuon tuostakin purkavat kylänsä ja muuttavat muualle, tulee kysyä tunolta sopivaa paikkaa, ja hän sen tiedostaa arpomalla. Jos hevonen tai lehmä on metsään kadonnut, hän vaatii hopearahan, panee sen lusikkaan, jossa on vettä tai viinaa, katselee siihen ja ilmoittaa paikan, missä kaivattu elukka on. Samalla tavalla hän ottaa selkoa taudeistakin, joita sitten parantaa loitsuilla tai määräämällä uhrin.

Kuitenkaan ei tunolla itsellään ole mitään tekemistä missään uhritilaisuudessa; sen kaiken tekevät erityiset uhripapit, joita on sekä vakinaisia että tilapäisiä. Vakinaiset ovat ne papeista, joilla on joku aidalla tai rakennuksella suojattu pyhä paikka hoidettavana ja joita sen johdosta nimitetään utis s.o. vartija. Niin esim. lud-utis pitää kunnossa ludin aituuksen ja uhraa lud-hengelle. Samoin kuala-utis, myös vorshud- eli mudor-utis nimeltä, pitää huolta kuala-rakennuksesta ja siinä toimitettavista uhreista. Hän tuo joka vuosi vereksiä oksia pyhästä puusta ja levittää ne kualan nurkassa olevalle laudalle. Sekä ludin että kualan vartijan virka menee tavallisesti perinnöksi isältä pojalle. Myös Nyrjan kylän kuuluisan uhrilehdon papin arvo mainitaan olleen perinnöllinen.[254] Yhteisten pyhäin paikkain hoitajat ovat kuitenkin usein tunon nimittämiä joko määrätyksi tai määräämättömäksi ajaksi. Tilapäisiä uhripappeja, joita valitaan arvalla täysi-ikäisistä miehistä, ovat vösjasit eli rukoilijat. Heidän tehtävänään on lukea rukoukset ja toimittaa uhraus niissä yleisissä juhlissa, joissa eivät edellä mainitut vakinaiset papit esiinny. Partshas nimiset apulaiset teurastavat elukat ja valmistavat uhriaterian. Kaikissa tilaisuuksissa huomattava henkilö on tör eli päämies, joka siunaa uhrilihat ja aloittaa syömisen. Niin hyvin vakinaisena kuin tilapäisesti valittuna on hän aina vaan yksi, jota vastoin toisia toimitusmiehiä tavallisesti on useampia.

Myöskin tiedustajia ja parantajia löytyy toisia, paitsi tunon. Peljaskys (= puhuja, vrt. Wiron soolo-puhuja) osaa parantaa tauteja luvuilla ja ottaa selvän kadonneista elävistä, mutta ei ole yhtä kaikkitietävä ja mahtava kuin tuno, koska ei ole missään tekemisissä jumalien kanssa. Silloinkin kun häntä kutsutaan uhria toimittamaan kuume- ja vilustustautien hengille, on tunolta ensin täytynyt hankkia varma tieto siitä, että tauti on näiden henkien lähettämä.[255] Erikseen tunosta on vielä vedyn, joka tosin on yhteydessä henkien kanssa, vaan ainoasti pahojen, ja käyttääkin tätä taitoansa huonoihin tarkoituksiin. Hän muun muassa lähettää tauteja ihmisten sekä elukkain kimppuun, osaapa hän muuttaa ihmisiä elukoiksikin. Sen vuoksi häntä vältetään, ei kukaan esim. naisi hänen tytärtänsä tai menisi hänen pojalleen naimisiin. Vedynien perheet voivat ainoasti keskenään avioliittoja solmia, joten heidän onneton asemansa ulkopuolella yhteiskuntaa pysyy perinnöllisenä.

Tuno ei siis ole varsinainen uhripappi, eikä hän ole yksin oikeutettu arpojan ja lääkärin ammattiin. Hän on kaikkea tätä, mutta vielä jotakin muuta. Hän on noita samassa merkityksessä kuin siperialainen shamani, jonka päätaito on loitsimisessa. Eroitus on vaan siinä, että Euroopan puolinen tuno kristillisyyden vaikutuksen alaisessa yhteiskunnassa on kadottanut virkansa ulkonaiset tunnusmerkit ja unohtanut loitsimistaitonsa, jota ei enää ole tilaisuudessa julkisesti ja joka aika harjoittamaan. Hänen alkuperäisestä asemastaan ja vaikutus-alastaan cm kuitenkin sen verran jälkiä säilynyt, että niiden avulla voimme vielä täydentää kuvan vanhasta permiläisestä noidasta ja luoda sen ilmi elävänä silmiemme eteen.

Tunon virka on useimmiten perinnöllinen, mutta vanhan tunon kuoltua saattaa tapahtua, että joku kunnianhimoinen toisesta suvusta perinnön anastaa. Muutenkin voi kuka tahansa tekeytyä tunoksi, joka vaan kykenee hankkimaan itselleen siihen tarvittavat tiedot. Ne ovat saatavat itse haltijoilta, jotka ilmestyvät öisin vanhan ukon haahmossa, pitkään kauhtanaan puettuna. Tunon mahti ei ole kaikilla sama, se vaihtelee sitä myöten, kuinka voimakas haltija hänellä on ollut opettajana, osaksi se myös riippuu oppilaan omasta vastaanottavaisuudesta. Etevin opetus on se, jonka In-mar, yli-jumala antaa. In-mar ilmestyy noidankokelaalle yöllä toinen, täysin oppinut tuno seurassaan ja kuljettaa häntä kaikenlaisiin kummallisiin paikkoihin, koko ajan soittaen kannelta, ett'ei häntä peloittaisi. Viimeksi jumala vie hänet äärettömän leveän joen luo, jonka yli on jännitetty kantelen kieliä. Näillä kielillä pitää hänen hyppiä ja tanssia; niin usein kuin hän niiltä putoaa, hän menettää osan vastaista vaikutusvaltaansa. Mahtavin tuno tulee siitä, joka kestää tämän koetuksen horjahtamatta kertaakaan.

Tunoksi voi tulla tahtomattansakin kutsutuksi, niinkuin eräs Wotjakki Mamadyshin piirikunnassa, josta Gavrilov puhun.[256] Hän oli nuoruudessaan ollut hyvin huikentelevainen, ei pitänyt mitään lukua esi-isiensä tavoista, eikä toimittanut minkäänlaisia uhreja. Mutta kerran oli hän palatessaan toisesta kylästä eksynyt erään pyhän lehdon luona ja harhaillut sen tienoilla kokonaisen yön. Tästä ajasta alkaen oli hänessä joka päivä auringon laskettua ilmaantunut mielipuolisuuden oireita. Itse hän selitti, että Inmar, ylijumala, sillä hetkellä astui sisään huoneesen ja ilmoitti hänelle, missä, milloin ja mitä tuli uhrata ja kenenkä se piti tehdä.

Siinä tavassa, jolla tuno vielä nykyänsä valitsee uhripapit, on säilynyt muistoja muinaisesta noidaksi vihkimisestä, joka toimitettiin täydessä virkapuvussa noitarummun säestyksellä. Kun ison kualan utisin tai törin palvelus-aika on päättynyt, kertoo Bogaevskij,[257] kylän asukkaat tai suvun jäsenet kääntyvät jonkun tunon puoleen, joka asuu etäällä ja on kaikille yhtä tuntematon, niin että hänen puolueettomuuteensa voi luottaa. Tavallisesti hänet haetaan pari- tai kolmivaljakolla, aisakelloissa ajaen. Kaikki valmistautuvat vastaan-ottamaan tunoa, puhdistautumalla saunassa. Heti tultuansa tunokin viedään kylpemään. Sillä välin kansa alkaa kokoontua huoneesen, jossa toimitus on tapahtuva. Kesällä käytetään tähän tarkoitukseen isoa kualoa, mutta talvella sen talon asuintupaa, jonka tuno on sopivimmaksi katsonut. Pöytä katetaan valkealla liinalla ja sen päälle asetetaan kolme leipää sekä viinapulloja niin monta, kuin on perhettä ison kualan palveluksessa. Kun kaikki on valmisna, astuu sisään kantelensoittaja ja alkaa pyhän toimituksen. Tätä tilaisuutta varten löytyy aivan erityinen sävelmä, joka on ainoasti kantelella soitettava. Saunassa on tuno pukeutunut valkeihin vaatteisin, hänen sieltä saapuessaan kääritään vielä hänen päähänsä valkea liina. Entinen utis laskee pöydälle hopearahan ja hänen vaimonsa antaa sen tunon käteen. Tuno panee rahan puiseen kuppiin, jossa on viinaa, ja kiinnittää siihen katseensa. Sillä aikaa entiset uhripapit, jotka seisovat hänen ympärillään, sitovat hänen vyötäisilleen valkeita käsiliinoja. Kylliksi katseltuaan tuno alkaa tanssia kantelen säestyksellä, kädessä miekka, toisessa piiska. Muutamin paikoin hän tanssii miekan ympäri, joka on isketty permantoon keskelle huonetta. Tanssin aikana tuno joutuu koviin kouristuksiin; silloin tarvitaan häntä kiinni pitämässä vahvakätisiä miehiä, joita on erittäin tätä varten valittu. Haltioissaan tuno lujalla äänellä luettelee ehdokasten nimiä, joka kerralla kysähtäen: "onko sen nimistä miestä?" Jos ei semmoista ole, niin autetaan hänet jälleen jaloilleen ja hän jatkaa tanssimistaan, kunnes kaikki uhripapit ovat tulleet nimitetyiksi. Vaalitoimituksen aikana kaikki kansa laulaa: "laskeudu maahan, astu alas meidän luoksemme, oi In-vu! Yhteen kokoontuneina me Votjakit sinua rukoilemme!" Samalla tavalla kuin kualan papit valitsee tuno myös ludin vartijat ja päällysmiehet.

Tunon loitsimisesta uhritoimituksen aikana, joka on siperialaisen noidan tavallisimpia tehtäviä, on Koshurnikovilla hyvin merkillinen tieto.[258] Hän sanoo nimen-omaan, että noidat toimittivat myös uhripapin virkaa ja että useimmat heistä olivat kylänsä vanhimpia. Jokaisella kylällä oli noitansa, jotka arvonsa ja tehtäviensä mukaan jakautuivat kolmeen eri luokkaan. Uhrin he toimittivat seuraavalla tavalla. Ennen kevätkylvöä tai ajalla millä hyvänsä, jonka vanhin noidista määräsi, kokoontuivat kyläkunnan täysi-ikäiset jäsenet uhrilehtoon. Siellä mainittu noita valitsi paikan, johon kaikki asettuivat piiriin. Itse hän liikkui tämän piirin keskellä, alussa hiljaa heilutellen päätään ja käsiään ja lausuen outoja sanoja. Mutta vähitellen hän kiihtyi, hänen liikkeensä tulivat suonenvedon-tapaisiksi, hänen kasvonsa vääntyivät ja vaahtoa tuli suusta. Ympärillä seisojat rukoilivat kaiken aikaa ja heittelivät vuorotellen hänen päänsä yli munia, joita olivat varta vasten mukanaan tuoneet. Loitsimisen päätyttyä talutettiin noidan eteen lammas, varsa tai vuohi sen mukaan, mitä hän oli käskenyt hankkia. Yhdellä veitsen iskulla hän tappoi uhrieläimen, jonka sitten toiset noidat nylkivät ja panivat kattilaan kiehumaan.

Että tässä "vanhin noita", joka toimitti uhrin, tarkoittaa tunoa, lienee itsestänsä selvää. Mutta siihen löytyy vielä lisätodistnksia. Pallas[259] mainitsee matkakertomuksessaan, että tuno-niminen pappivanhus lausui rukoukset yhteisissä uhrijuhlissa. Tunon apulainen, shida shilvask, tappoi elukat ja valmisti lihat. Pervuhin[260] kertoo erityisistä päällysvaatteista, joita n.k. rukoilijat entiseen aikaan pukivat ylleen, kun he uhrasivat isossa kualassa, ja jotka mahdollisesti ovat muistona noidan virkapuvusta. Toinen oli pitkä, hihaton nuttu kotitekoisesta, kuvakutoisesta palttinasta, helmat koruompeluksilla tai tupsuilla reunustetut. Toinen edellistä vielä pitempi viitta oli leveähihainen ja syreenin värinen. Siihen kuului yömyssyn tapainen päähine, joka oli sukan muotoon kudottu, joskus erivärillisistä langoista, toista kyynärää pitkä. Päähän pannessa myssyn suupuoli käännettiin kokoon, niin että sen huippu ainoasti vaaksan verran kohosi muuta osaa ylemmä, kirjavan tupsunsa painosta hiukan kallistuneena. Nykyiset pop-nimiset uhripapit käyttävät vielä tämäntapaista valkeata lakkia, tosin ainoasti härkäuhreissa. Mutta useimmissa muissakin uhritilaisuuksissa he pitävät oman lakkinsa päässä, sillä aikaa kuin kaikki muut ovat avopäin.

Paras todistus votjakkilaisen tunon muinaisesta vaikutus-alasta on kuitenkin tsheremissiläisen noidan, muzhanin, nykyinen asema sillä osalla tätä kansaa, joka asuu eteläpuolella Wolgaa ja nimitetään Mäkitsheremisseiksi. Vaikka yksityisistä uhreista, Znamenskijn mukaan,[261] kunkin perheen vanhin pitää huolen, niin kaikissa vähänkään tärkeämmissä tapauksissa, erittäin taudinkohtauksissa, varkauden tai muun vahingon sattuessa, kysytään neuvoa muzhanilta, ja noudatetaan hänen määräyksiänsä hyvin tarkoin. Välistä on välttämätöntä, että muzhan itse toimittaa uhrimenot. Niin oli laita kaikissa yhteisissä uhrauksissa, joita vielä joku aika takaperin pidettiin. Siinä ei ollut kyllin, että muzhan määräsi uhrauksen paikan ja ajan sekä uhrieläinten laadun ja luvun, hänen täytyi suorittaa kaikki uhripapin tehtävät. Hän koetteli, olivatko uhriksi tuodut eläimet otolliset jumalille, hän ilmoitti, mitä jumalaa itsekunkin uhriin osallisista tuli nimeltä kutsua, hän tappoi elukat ja keitti lihat, hän eroitti uhripalaset ja valoi jumalain juomat. Ainoasti uhritarpeiden keräilemisen ja uhrieläinten ostamisen toimittivat erityiset kantomiehet, joita valittiin yksi joka kylästä. Muzhanin pukuun näissä tilaisuuksissa kuului pitkä, poimuton nuttu. Se oli muuten valkea, vaan rintaan oli ommeltu punaista ja selkään mustaa vaatetta kolmen tuuman levyinen ja puolentoista korttelin pituinen kaistale. Päässään hän piti kolmen korttelin korkuista tuohitötteröä.

Uhraamisen ohella muzhanilla on muitakin papillisia toimituksia. Hän panee nimet lapsille ja tekee muutamia temppuja häissä ja hautajaisissa. Nimen antaminen tapahtuu seuraavalla tavalla. Muzhan ottaa pienokaisen käsivarrelleen, silloin kun se paraillaan huutaa, ja rupeaa lasta heiluttaessaan luettelemaan nimiä, siksi kuin parkuminen lakkaa. Minkä nimen hän sattuu lausuneeksi sillä hetkellä, jolloin tämä tapahtuu, saa lapsi pitää. Toinen keino on semmoinen, että muzhan rupeaa iskemään tuluksilla valkeaa ja samassa luettelemaan nimiä, joista se tulee valituksi, jonka hän mainitsee silloin, kun tuli taulaan syttyy. Häissä muzhan vihkii pariskunnan rukoillen heille jumalain siunausta. Hautajaisissa hän pyytää jumalia rauhoittamaan kuollutta, ett'ei tämä maan päällä kummittelisi ja häiritsisi jälkeen jääneitä.

Muzhan on tavallisesti vanha ukko, joka tarkalleen tuntee uskonnolliset menot ja hyvin lausuu rukoukset. Myös pitää hänen elämässään olla ankarasti siveellisen. Mutta ennen kaikkea vaaditaan häneltä, että hän on välittömässä yhteydessä jumalain kanssa. Hänen tulee osata ennustaa tulevaisia, saada ilmi varkaita, ottaa selkoa taudeista y.m. Ilmestyksensä hän saa joskus valveilla ollessaan, useimmiten kuitenkin unessa.

Unen näkeminen ei tapahdu ainoasti yöllä luonnon mukaisesti, myös keinotekoista unen jäljittelemistä harjoitetaan yhteydessä arpomisen kanssa. Wenäläinen tutkija M. Krokovskij[262] puhuu eräästä salaisesta taidosta, joka menee perinnöksi isältä pojalta. Sairasta parantaessaan tietäjä ottaa käteensä lasin, jossa on viinaa, ja kääntää kasvonsa aurinkoa kohti. Pitkän aikaa hän sopottelee jotakin itsekseen, milloin puhaltaen, milloin sylkien sekä lasiin että siitä sivulle, milloin ikäänkuin nuokahtaen uneen, milloin taas sekoitellen veitsellä viinaa, jonka lopuksi viskaa yli olkansa menemään. Uneen vaipuminen ei tässä ole muuta kuin uusi muoto sen tiedottoman tilan tavoittamista, jossa sielun vapautuneena näkyväisen ympäristön vaikutuksesta luullaan kohoutuvan yliluonnollisen kokemuksen piiriin.

Noidan nimitystä muzhang sanoo Filimosov[263] myös niiden Niittytsheremissein käyttävän, jotka asuvat Wjatkan läänissä. Hän arvelee sen olevan yhteydessä muze-nimisten pahain haltijain kanssa. Muzhang tietää, mikä haltija on laittanut taudin ihmisiin tai elukoihin, ja osaa sanoa, minkä lepytyksen saatuaan haltija sen jälleen pois ottaa. Hän tietää myös, missä varastetut tavarat ovat ja miten ne voidaan saada takaisin. Muzhangeja on kolmea lajia: muzhebyshe eli arpoja, joka povaa vyön,[264] veden tai papujen avulla; omo-uzhsho s.o. unennäkijä, joka unissaan saa jumalain ja haltijain neuvot sekä selittää toisten unet; uzhsho-kolsho, näkijä-kuulija, korkein laji, kuulee, missä haltijat lentävät, näkee, kenen päälle ne tauteja laskevat; näkee myös, mihin varas vie tavarat piiloon. Toista on uhripappi, jolle hän panee nimen kari, joka uhrijuhlissa lukee rukoukset ja siunaa uhriantimet ja muutenkin on apuna perheellisissä tapauksissa: nimen-antajaisissa, häissä sekä hautajaisissa. Karteja on vakinaisia ja tilapäisiä. Edellisiä pitää olla jokaisella perheellä yksi valittuna, joka on läsnä jokaisessa sen veriuhrissa. Jos jollakin perheellä on kart toisesta perheestä, niin tämä ei voi vuorostansa nimittää kartiksi ketään edellisen perheen jäsenistä. Tilapäisiä karteja valitaan vakinaisten lisäksi ja avuksi suuria yhteisiä uhreja varten. Juhlan jälkeen ne kohta jälleen luopuvat virastaan. Kartien apulaisia ovat ütshöt, jotka teurastavat uhrieläimet ja keittävät lihat kattiloissa.

Kuznetsov[265] ei tee eroitusta "unennäkijän" ja "näkijän, kuulijan" välillä. Hän sanoo niitä nykyänsä enää harvassa tavattavan. He ovat entisen ajan miehiä ja vanhoilla olijoita, jotka innokkaasti puolustavat kansallisia tapoja ja vastustavat kaikkia uudistuksia. Enimmät heistä ovat talottomia ja perheettömiä ruotuvaivaisia, mutta joukossa on myös varakkaita talon-isäntiä. Uhripapit, kartit, valitaan tarpeen tullen arvan heitolla jokaista jumalaa varten erikseen; semmoinen vaali pidetään suurena kunniana, eikä kieltäytyminen tule kysymykseen. Uhripappina saa kuka hyvänsä olla, kun vaan osaa rukoilla, joka ei ole mitään vaikeata. Tsheremisseillä ovat tarpeet ja hädät aina niin yhtäläiset ja rukousten muoto siksi vähän vaihteleva. Kuitenkin löytyy muutamia, jotka tätä virkaa ovat toimittaneet useammassa polvessa ja joiden tieto siitä syystä on suurempi kuin toisten. Kartin arvo riippuu vielä siitä, minkä jumalan papiksi hän on valittu. Sillä niinkuin itsekullakin jumalalla tsheremissiläisessä lehdossa on oma pyhä puunsa, niin on heillä jokaisella myös oma uhripappinsa. Kaikista arvokkain on ylijumalan pappi, joka ensimmäisenä menee uhripaikalle, tekee siellä ensimmäisen tulen ja ennen muita koettelee uhrieläimen kelvollisuutta.

Andrievskin julkaisemissa asiakirjoissa[266] on säilynyt virallinen tutkimus suuren hekatombi- eli satais-uhrin johdosta, joka 8 päivänä Joulukuuta 1829, vanhaa lukua, oli toimitettu Sernuran volostissa Urzhumin piirikunnassa. Sinne oli kokoontunut kolme tuhatta Tsheremissiä Wjatkan, Kazanin ja Ufan lääneistä, tulossa oli osan-ottajia aina Orenburgista asti, mutta ne kääntyivät takaisin, kun juhla keskeytettiin. Uhrielukoita: hevosia, lehmiä, lampaita ja kotilintuja, oli tuotu paikalle kaikkiaan 99 kappaletta ja yhtä monta kartia oli valittu uhreja toimittamaan. Kukin oman osastonsa etupäässä, oman uhripuunsa ja alttaripöytänsä edessä rukoilivat he jokaisen yksityisen puolesta erikseen, julki lausuen nimet, ja ottivat vastaan ne vapaehtoiset verot rahassa tai luonnossa, joita jokainen vuorostaan, varojansa myöten suoritti. Kartien kokoomat rahat annettiin kaikki yhden pää-kartin haltuun, joka keräytyneen summan, 350 ruplaa, jätti kahdelle rahavarain-hoitajalle jaettavaksi korvauksena uhrieläimistä niiden omistajien kesken. Ylin uhrimenojen valvonta oli uskottu kolmelle unennäkijälle, joiden unien johdosta koko juhla oli pantu toimeen ja jotka myös olivat ilmoittaneet, kuinka monta uhrieläintä ja mitä laatua piti olla.

Unennäkijäin läsnäolo mainitussa tilaisuudessa viittaa siihen, että Niittytsheremisseilläkin ennustajan ja uhraajan virat aikoinaan ovat olleet yhdistettyjä. Vielä viime vuosisadan loppupuolella, vakuuttaa Georgi,[267] heidän muzhaninsa eivät ainoasti määränneet ja järjestäneet, vaan myös itse toimittivat uhrit. Mutta heitä oli jo silloin harvassa, jota vastoin valittuja karteja alkoi olla joka kylässä. Muutos on nähtävästi tapahtunut muhamedin-uskonnon vaikutuksesta. Sitä todistaa nimitys kart, joka on tatarilainen lainasana ja merkitsee vanhusta. Ja ainoasti siten voi myös selittää, mitenkä Mäkitsheremissit, jotka kaikki kauan aikaa ovat olleet kristityitä, ovat tässä kohden pysyttäytyneet alkuperäisemmällä kannalla kuin heidän myöhemmin käännytetyt ja suureksi osaksi vielä kääntymättömät heimolaisensa.

Vaan ennen kuin noidan ja uhripapin virat olivat toisistaan eroitetut, olivat niihin liittyneet muutamat toimet, joita korkeammissa uskonnoissa tavataan. Kun sitten pesänjako tapahtui, niin ne Niittytsheremisseillä siirtyivät uudelle uhripapille. Noidan osalle ne sitä vastoin jäivät Tshuvasseilla. Heidän jomze (= puhuja) nimiset noitansa, sanoo tuntematon tshuvassi-kirjailija, ovat miehiä tai naisia, jotka unessa saavat ilmestyksiä tai katsomalla vesimaljaan viskattua hopearahaa ottavat selkoa siitä, mitä uhria kukin jumala vaatii. He eivät ole uhripappeja,[268] sillä yksityiset uhrit toimittaa perheen vanhin ja yhteisissä lukee rukoukset erityinen virkamies, puettuna valkeihin vaatteisin Tatarien tapaan. Tällä, jos hän on keremetin pappi, on myös toimena polttaa keremetin aitaukset, uhripöydät ynnä muut laitokset, silloin kun ne alkavat vanheta, ja rakennuttaa uusia sijaan. Mutta kaikki muut papilliset toimitukset ovat jomzeille uskotut.

Kun jomze saapuu taloon, jossa lapsi on syntynyt, kaikki kotiväki ja kokoontuneet vieraat ottavat hänet vastaan suurella kunnioituksella ja yksin äänin lausuvat sen toivomuksen, että hän antaisi lapselle hyväenteisen nimen. Jomze ottaa käteensä vedellä täytetyn maljan ja sopoteltuaan siihen muutamia sanoja, antaa äidille ja lapselle juoda. Sitten tekeytyy haltioihinsa, saadaksensa mietintöaikaa, ja lopuksi antaa lapselle nimen, jonka selittää saaneensa jumalallisen ilmoituksen kautta.

Kun taas jossakin talossa on sairas henkiheitolla, niin kokoontuvat hänen luokseen kylän jomzet ja hän tunnustaa heille kaikkien kuullen syntinsä.

Häihin kutsuttuna, lisää Sboev,[269] jomze juhlallisessa asennossa, oluthaarikka kädessä ja lakki kainalossa, tervehtää nuorta, hänen edessään kumartuvaa pariskuntaa, toivottaen heille rauhaa ja rakkautta.

Nämät perheelliset virkatoimet ovat säilyttäneet jomzein sekä lukumäärän että arvon meidän päiviimme asti. Jo Müller[270] huomauttaa, että Tshuvasseilla voi olla pari, kolmekin noitaa samassa kylässä. Magnitskij[271] luettelee nimeltä 43 mies- ja nais-jomzea, 11 kyläkunnasta. Heistä mainitaan useat virkansa perineen, toiset ovat omasta halusta siihen ruvenneet, muutamat vasten tahtoansakin sen saaneet.

Aivan toisin on taas asianlaita Mordvalaisissa. Mikä asema heidän noidillaan on alkuansa ollut ja mitenkä se on aikojen kuluessa muuttunut, on vaikea sanoa, niin vähän on niistä puhetta. Melnikov väittää,[272] ett'ei heillä ole ollutkaan erinäistä uhripapistoa, mitään miehiä, jotka koko ijäkseen taikka edes lyhyemmäksi ajaksi olisivat saaneet uhraamisen tehtäväkseen. Kuitenkin vastustavat tätä väitettä osaksi hänen omat tiedon-antonsa. Kotiuhrit, niin hän sanoo, toimitti talon vanhin mies, joskus vanhin nainen; samoin haudoillakin vietettävät muistijaiset. Mutta kunnan uhreja varten valittiin joka kerta keräjillä muutamia vanhoja miehiä. Yksi heistä oli tavallisesti kylän tai kunnan vanhin, jolla niin muodoin oli yhdistettynä tuomarin, yleisen omaisuuden hoitajan ja uhripapin virat. Ersa-Mordvalaisilla, jotka häntä nimittivät prjavt s.o. pää, oli hänen arvonsa elinkautinen, vaikka hän saattoi luopua siitä, jos tuli sokeaksi tai muuten vanhuus liian painoi. Myös saattoi hänet kunta panna pois viralta, jos hän käytöksensä kautta menetti luottamuksen. Hänen määrättävänänsä oli uhrien aika. Hänen luokseen tultiin joka kerta tiedustelemaan, mikä on sen tai sen juhlan sopiva pitämispäivä. Hänen talossansa säilytettiin pyhät kauhat, kanget, korvot, uhriveitset ynnä muut uhreissa tarvittavat kalut. Itse juhlassa hän sai uhrilihasta ensimmäisen palan, uhrioluesta ensimmäisen kauhallisen. Hän ei siinä tappanut uhrieläviä eikä lausunut rukouksia, hän ainoasti kutsutti kokoon ja hajoitti kokouksen.

Uhreissa oli ylimmäisenä toimitusmiehenä voz-ate (mahdollisesti sukua sanoille: oz-ks, uhri ja oz-noms, rukoilla), jolla oli kaksitoista apulaista. Hän itse lausui kaikki rukoukset ja toimitti varsinaisen uhrin. Voz-atet tavallisesti pysyivät virassansa useampia vuosia peräkkäin, sillä heidän tuli hyvin tuntea vanhat menot ja tarkoin muistaa määrätyt rukoukset. Muutamat heistä osasivat ennustaakin uhrauksen aikana. Apulaisista kolme puren-dejiä (pure, olut, teji, tekijä), jotka vuodeksi kerrassaan valittiin, keräsivät talo talolta juhlaan tarpeelliset varat ja keittivät sitten siinä tilaisuudessa oluet ja mesijuomat. Jam-bidit (s.o. liemen-keittäjät), samoin kolme luvultansa, jotka enimmäkseen myös aina valittiin uudestaan, saivat prjavtilta pyhät veitset, joilla sitten leikkasivat ja jakelivat kansalle uhrilihat. Kolmelle kashan-gorodille (kasha = puuro) prjavt jätti pyhät kauhat ja kanget. He paistoivat juhlassa pannukakkuja ja antoivat kauhat kansalle, joka pyhää olutta juomaan läheni. Turos-torit (tor = miekka), niin ikään kolme miestä, olivat ikäänkuin juhlapoliisina. He seisoivat puunkannoilla tai kumottuin ammeitten pohjan päällä ja pitivät yllä järjestystä. Heidän toimenansa oli myös valmistaa vahakynttilöitä, joita sitten prjavtin käskystä kiinnittivät uhrikorvojen takalaitaan. Viimein vielä valittiin erikseen kolme pozan-bunavediä (poza, kalja, pona, villa, vedi, vetäjä), jotka puren-dejien keräämillä rahoilla ostivat tarpeelliset uhrielukat, taluttivat ne paikalle ja siellä hetken tultua tappoivat. He olivat ainoasti prjavtin käskyn alaisia ja aivan riippumattomia voz-atesta.

Tästä näkyy, että juhlamenot Mordvalaisissa olivat suuresti kehittyneet, niinkuin oli arvattava kansasta, joka jo pakanuutensa aikana oli verrattavasti suurempaan sivistykseen kohonnut, ja enentyneitten toimitusten kanssa oli myös toimitusmiesten luku suuresti enentynyt ja jakautunut eri töitä myöten. Mutta huomattava on vielä selvästi vanha kanta. Prjavtin viran elinkautisuus sekä voz-aten ja hänen apulaistensa tavallinen uudestaan valitseminen viittaavat aikaan, jolloin uhripapit olivat pysyväisiä, kukaties perinnöllisiäkin. Voz-aten ennustusvoima on nähtävästi jäännös noidan loitsimisesta uhritilaisuuksissa. Lopuksi mainittakoon eräs Münchin löytämä tieto[273] erityisestä uhripapin puvusta: valkeasta, liinaisesta vaatteuksesta, jota ainoasti yhdessä vuotuisessa juhlassa käytettiin.

* * * * *

Lappalaisiin nyt kääntyessämme palajamme melkein kokonaan noihin alkuperäisiin oloihin, jotka Uralin takana olemme nähneet Ostjakeissa ja Woguleissa.

Norjan Lappalaisten noaidde, kertoo Jessen, oli samalla profeetta s.o. tietäjä ja opettaja, uhripappi, joka yksin toimitti jumalanpalveluksen, ja patriarkka, jota kansan oli kaikessa totteleminen.[274] Kutsumus tähän tärkeään virkaan tapahtui miehuuden ensi vuosina haltijain kautta. Nämät ilmoittautuivat muutamille silminnähtävässä muodossa, toisille unennäöissä kovan päihtymyksen jälkeen. Nuorta miestä, joka oli heidät ottanut vastaan, ne sitten opettivat joko maan päällä yksinäisessä paikassa tai saattamalla hänet Saivoon s.o. Manalaan, kuolleilta noidilta viisautta kuulemaan. Siihen tuli lisäksi se oppi, joka elossa olevilta noidilta oli saatavissa; isä, joka ei itse kyennyt poikaansa opettamaan, lähetti hänet jonkun toisen noidan koulutettavaksi. Viimein vihittiin noita virkaansa seuraavalla tavalla. Useat vanhat noidat tulivat kokoon, joista yksi kokelaan kanssa kävi istumaan kodan oven suulle, niin että heidän jalkansa olivat sisäkkäin. Nuori noita rupesi laulamaan ja lyömään rumpua. Jos nyt haltijat tulivat sinne ja nuori noita yksin huomasi, kuinka ne astuivat heidän jalkainsa yli kotaan, vaan vanha noita ei sitä tuntenut, vaikka muista merkeistä tiesi niin tapahtuvan, silloin kokelas tunnustettiin mestarinoidaksi. Sopivimpana aikana tähän toimitukseen pidettiin Joulu-yötä, jolloin kaikkien henkien luultiin olevan liikkeillä.

Itsekullakin noidalla oli yksi tai useampia haltijoita palveluksessaan, niiden lukumäärästä riippui hänen valtansa ja arvonsa. Ne menivät tavallisesti perinnöksi, mutta voitiin myös saada naimisliiton kautta myötäjäisinä, jopa suorastaan ostamalla. Milloin joku vanhemmista tai sukulaisista kuoli, ennen kuin hänen käskynsä alaiset haltijat olivat jaetut ja siirretyt jälkeen jääneille, saattoivat perilliset ne omistaa itselleen erityisellä uhrilla. Haltijat ilmestyivät useimmiten nuoren lappalais-pojan näköisinä, välistä kuitenkin myös vanhuksen tai naisen haamussa. Paitsi tätä n.k. noitakansaa oli vielä noitaporoja, noitalintuja, noitakaloja tai -käärmeitä ynnä muita apulaisia, joita yhteisellä nimellä sanottiin noidan varjoksi.

Näkyväisenä välikappaleena oli noidalla hänen rumpunsa. Se meni perinnöksi isältä pojalle, jota vastoin tyttären, ja naisen yleensä, oli veitsen, kirveen, kiven tai vyön avulla tiedusteleminen haltijansa tahtoa. Erityistä pukua käytti noita ainoasti uhritilaisuuksissa. Oikeassa käsivarressaan oli hänellä pujotettuna messinkirengas, vyö sidottuna vasemmasta olkapäästä oikean kainalon alatse ja hartioille heitettynä valkoinen liinavaate. Jos naisjumalalle oli uhrattava, noita sitä paitsi pani päähänsä valkean liinalakin.

Noidan virka, johon myös lääkärin toimi kuului, oli luonnollisesti erittäin edullinen ja siitä syystä hyvin haluttu. Mutta toiselta puolen se oli työläs ja vaivaloinen, kun hänen esim. oli tehtävä matka Manalaan sopiakseen kuolleitten sukulaisten kanssa, ett'eivät vaatisi sairasta luokseen. Silloin hän kokosi ympärilleen niin monta miestä ja naista, kuin vaan sai käsiinsä, otti rummun ja alkoi sitä voimainsa takaa pärryttää sekä "joikua" jotain laulun tapaista, johon kaikki läsnäolijat yhtyivät.

Tätä tehden hän kiihtyi kiihtymistään, läksi juoksuun rumpu polvillansa ja suoritti mitä kummallisimpia liikkeitä, kaiken aikaa loitsien ja laulaen, kunnes vihdoin kaatui tiedotonna maahan. Siinä tilassa hän sitten pysyi tunnin ajan, jonka jälkeen toinen noita hänet herätti. Kaikkiin toimituksiinsa noita valmistautui paastoamalla kokonaisen päivän. Noidan virkatoimitusta kesti viidenteenkymmenenteen ikävuoteen, sen jälkeen hän ei erinomaisempaa saanut aikaan; niin pian kuin oli hampaansa kadottanut, ei hän enää mihinkään kelvannut.

Leem, jolla enimmäkseen on samat tiedot, lisää,[275] että haltijat, kun he pyrkivät nuoren miehen palvelukseen, perustivat vaatimuksensa siihen, että olivat ennen palvelleet hänen isäänsä. Joll'eivät saaneet häntä hyvällä suostumaan, niin käyttivät uhkauksia, jopa väkivaltaakin. Sitten opettivat hänelle kaikkia noidan temppuja, neuvoivat, miten tuli uhrata, ja antoivat harjoitusta joikumis-taidossa.

Noitarumpu oli tehty puusta, jonka piti olla kasvanut kaihossa paikassa ja yksikseen, muista erillään. Se oli kopan muotoinen, jonka pohjaan oli tehty reikä kädensijaksi ja jonka suupuoli oli nahalla pärmätty. Reijästä riippui nauhoja, joiden alapäähän oli kiinnitetty vaskirenkaita. Rummun kalvolle oli lepänkuori-vedellä maalattuna jumalat ja haltijat, pyhimykset ja perkeleet, aurinko, kuu ja tähdet, kirkko ynnä Norjalaisen talo, pyhä vuori sekä Lappalaisen kota ruoka-aittoineen ja poroaituuksineen, metsän-elävät, kalastusvedet y.m., sanalla sanoen kaikki, mitä tässä ja toisessa maailmassa löytyy. Rumpuun kuului vielä iso, irtonainen vaskirengas ja poronsarvesta tehty, välistä majavannahalla päällystetty, vasara. Kun tuli kysymys esim. metsästyksen tai kalastuksen onnistumisesta, niin asetettiin rengas rummun kalvolle ja aljettiin sitä vasaran avulla hyppäyttää. Niistä kuvista, joihin päin rengas liikkui, arvattiin sitten asiain meno. Samoin siitä, kulkiko rengas myötäpäivään, joka pidettiin hyvänä merkkinä, vai päinvastoin.

Jos taas oli otettava varastetusta selko, niin käytettiin toista keinoa. Noita kaasi maljaan viinaa ja kiinnitti siihen katseensa, samalla laulaen jotain loitsuntapaista. Sitten hän nimitti varkaan, jonka kuvan sanoi viinassa näkevänsä.

Mutta kun kova tauti oli parannettava, täytyi tiedustelemisen tapahtua tuossa tunnetussa tainnostilassa. Läsnä piti olla kaksi pyhävaatteisin puettua naista, liinalakki päässä, vaan ilman vyötä, yksi mies sekä lakitta että vyöttä ja keskenkasvuinen tyttö. Noitakin otti lakin päästään, aukaisi vyönsä ja irroitti kenkänsä paulat, peitti kädellä kasvonsa, pani kädet puuskaan ja kumartui eteen ja taakse päin, huudahtaen: "valjastakaa vetoporo!" tai "työntäkää vene vesille!" Viinalla karaistuna hän sitten alkoi kiskoa tulisijalta kekäleitä paljain käsin, iskeä kirveellä polveensa ja huitoa sillä molemmin käsin yli olkansa; kiersipä sillä vielä kolmasti apulaisensa ja viimein vaipui maahan, ikään kuin kuollut. Tällä aikaa ei kukaan saanut häneen kajota, vaan oli tarkasti katsottava, ett'ei kärpästäkään päästetty häntä likelle. Naiset hiljaa keskustelivat siitä, missä tienoin hänen henkensä mahtoi liikkua. Jos pyhiä paikkoja luetellessaan sattuivat mainitsemaan oikean, niin hän liikutti kättä tai jalkaa. Sitten he koettivat arvata, mitä hän siellä näki ja kuuli. Kun noita rupesi selviämään tainnoksistaan ja matalalla äänellä tavoittelemaan laulun päätä, koroittivat naiset taas äänensä ja yhtyivät lauluun. Lopuksi noita ilmoitti, mille jumalalle oli sairaan puolesta uhrattava, nimitti uhrieläimen ja uhripaikan sekä vakuutti parantumisen tapahtuvan määrätyn ajan kuluessa.

Lappalainen kansakoulunopettaja Labs Olsen muisteli vielä tämän vuosisadan alkupuolella noitarumpua käytetyn. Kun rumpu oli toimeensa vihittävä, istuutuivat kaikki, nuoret ja vanhat kumpaakin sukupuolta, ympärille ja alkoivat sitä pärrytellä. Täysikasvuisten naisten täytyi, lakattuaan rummuttamasta, ripustaa siihen jotain koristeeksi. Se, joka tahtoi rummulla tiedustella, istahti perimmäiselle paikalle kodassa, otti lakin päästään, piteli rumpua tulta vasten ja pudisteli sitä, niin että siinä riippuvat kalkkareet tärisyttivät kalvoa, kuullakseen, oliko tämä oikeassa vireessä. Myös vasaralla jonkun aikaa koeteltuaan ja kolautettuaan rumpua nurkkakiveen y.m., asetti hän sille merkin ja rupesi arpomaan. Merkkejä oli kaksi luista ja kolmas vaskinen, joista aina yksi kerrallaan oli käytännössä. Mutta kun enteet olivat huonot, niin pantiin kaikki kolme merkkiä rummulle ja heitettiin yli tulen toiselle puolen kotaa. Jos jonkun siellä onnistui se saada käteensä, ennen kuin ennättivät pudota maahan, kääntyi onni jälleen myötäiseksi.[276]

Ruotsin Lappalaisissakin pidettiin noitia suuressa kunniassa. Etevintä noitaa, tietää Lund,[277] nimitettiin tunturikuninkaaksi eli tunturiherraksi ja häntä täytyi toisten totella. Noidan virka riippui sekä perinnöllisyydestä että kutsumuksesta. Lappalaiselle, joka oli tullut keski-ikään ja jolle sattui asia metsälle, haltija ilmoittautui laulamalla. Hänen tuli silloin panna laulu muistiinsa ja mennä seuraavana päivänä samalle paikalle. Haltija, jos tahtoi hänessä pysyä, ilmoittautui uudelleen, ja oli hänen vastaaminen samalla laululla. Tämän jälkeen tuli haltija hänen taakseen, milloin hän vaan halusi. Se, joka oli saanut haltijan, oli puolen vuotta mielen viassa. Ei voinut sietää vaimoaan, lapsiaan eikä palvelusväkeään, vaan kuljeskeli yksinään metsissä houraillen ja eläen vähällä ruualla.

Haltijoita oli muutamilla kolme, toisilla neljä tai viisi, joillakuilla yhdeksänkin käytettävänään. Ne ilmestyivät toisinaan lintujen, käärmeitten tai kalojen haamussa, toisinaan ihmisten muotoisina kääpiöinä, ja palvelivat isäntäänsä monessa tilaisuudessa. Kun noidalla oli meno markkinapaikalle, niin hän lähetti haltijansa edeltä käsin kuulustelemaan, olivatko ruotsalaiset kauppiaat jo saapuneet. Samoin, jos hän oli poissa kotoa, vaikka kuinka kaukana, sai hän selon siitä, mitenkä hänen omaisensa voivat ja kuinka hänen porolaumansa menestyi. Sairaan luokse noudettuna noita heti määräsi suurimman poroista uhrattavaksi. Uhrauksen jälkeen hän alkoi lyödä rumpua ja löi siksi, kunnes kaatui maahan kovana kuin kivi. Tunnin kuluttua läsnäolijat nostattivat hänet laululla, noita otti taas rummun käteensä ja painoi sen vasten korvaansa, aivan hiljaa naputtaen. Jonkun aikaa rummuteltuaan hän istahti ja mietti hetkisen, sitten vasta ilmaisi, missä paikoin haltija oli häntä kuljettanut. Jos oli käynyt Manalassa, niin hän sieltä todistukseksi toi sairaan lakin, kintaan tai kengän, joka oli joutunut Manalaisten käsiin ja ollut syynä sairastumiseen.

Vielä käytti noita haltijain apua vihamiehiään vastaan. Kun kaksi noitaa oli joutunut riitaan, joka tapahtui etenkin markkinoilla juovuspäissä, asettuivat he vastatusten ja alkoivat loitsia. Se, jolla oli voimakkaampi haltija, voitti sen, jolla oli heikompi, ja hävitti kaiken hänen toimeentulonsa, hänen menestyksensä metsästyksessä ja kalastuksessa sekä hänen poro-onnensa, toisinaan otti hänet hengiltäkin. Jos noita oli oikein mahtava, niin hän vahingoittumatta saattoi astua keskelle nuotiota, jolloin tuli sammui, ikään kuin vettä olisi päälle heitetty, eikä edes savunnut. Taikka otti hän käteensä kiven, joka oli tulessa punaiseksi kuumentunut, ja piteli sitä niin kauan, kunnes se kylmeni.

Löytyi semmoisiakin noitia, joilla ei ollut yhtään haltijaa, vaikka osasivat rummulla arvoitella. He eivät päässeet välittömään yhteyteen henkiolentojen kanssa, vaan nämät puhuivat heille rummun kautta ja ilmoittivat ainoasti, missä oli otuksia saatavissa. Semmoisten jokapäiväisten asiain selville saamiseksi ei muuten rumpukaan ollut välttämätön. Arpoa saattoi myös kirveellä sekä kivellä. Kirves ripustettiin keskeltä vartta nauhasta kodan orteen ja aljettiin sitä puhutella, jolloin se rupesi hiljakseen pyörimään. Siltä taholta, jonne varsi osoitti, tiedettiin seuraavana päivänä etsiä saalista. Kivi, joka samalla tavalla keskeltä kiinnitettiin nauhaan, oli otettava pyhältä vuorelta.

Erittäin naisista mainitaan, ett'ei heillä ollut minkäänlaista haltijaa, jonka silmin olisivat nähneet, vaan ainoasti loitsuja, joilla taisivat vahingoittaa lähimmäistään.

Graan[278] ja Rehn[279] puhuvat enemmän noitarummusta ja sen käyttämisestä. Puu, josta koppa tehtiin, saattoi olla otettu kuusesta, petäjästä tai koivusta, mutta välttämätöntä oli, että sen tyvi kasvaessaan oli kääntynyt myötäpäivään. Pärmä oli nahasta, joka oli nyljetty etupuolelta poron kaulasta. Sen jakoi kahtia vaakasuora viiva, keskellä oli aurinko kuvattuna. Kun tahdottiin tietää, mitä kaukaisissa paikoissa tapahtui, noita asetti rengaskimpun auringon kuvalle ja alkoi lyödä rumpua vasaralla sekä joikua lujalla äänellä. Tähän yhtyivät kaikki läsnäolijat, miehet äänekkäämmin kuin naiset. He nimittivät paikan, josta halusivat saada tietoja, sekä asian. Kun oli jonkun aikaa laulettu, pysähtyi rengas, noidan kasvot synkistyivät, hän laskeusi polvilleen, pani kädet puuskaan ja joikui joikumistaan, kunnes lankesi ikään kuin unen horroksiin. Muut yhä vetivät virttä, ja kun hän jälleen tointui, muistuttivat hänelle laulamalla, mistä oli ollut puhe. Noita, joka oli aivan uupunut ja hiestynyt, niin kuin olisi tehnyt hyvinkin raskasta työtä, rupesi sitten kertomaan, mitä oli saanut tietää. Jos taas oli kysymys onnesta tai onnettomuudesta, terveydestä tai sairaudesta, niin koeteltiin, kulkiko rengaskimppu, joka oli asetettu auringon kuvalle, päivän vieremistä myöten vai vastapäivään. Edellistä pidettiin hyvänä, jälkimmäistä pahana enteenä. Myös sairaan parantamisessa oli rummun avulla tiedusteltava, mistä tauti oli kotoisin. Sitä varten piti sairaan lainoittaa noidalle hopeinen tai vaskinen rengas, joka sidottiin hänen oikeaan käsivarteensa. Jos vihdoin tuli ottaa selko siitä, mille jumalalle oli uhrattava, otettiin uhriksi aijotun eläimen kaulasta yksi karva ja sidottiin se rengaskimppuun. Sitten pärrytettiin rumpua, kunnes rengaskimppu seisahtui jonkun jumalan kuvalle, eikä sieltä enää liikahtanut. Sen mukaan eläin merkittiin joko punaisella (Storjunkaren nimiselle jumalle), harmaalla (Thorille) tai (auringolle) valkealla villalangalla, joka pujoitettiin oikean korvan läpi.

Noitarumpua talletettiin kuikannahkaisessa kotelossa. Täysikasvuisen naisen ei ollut lupa tähän pyhään kaluun koskea. Jos sen tien poikki, josta muutettaessa oli rumpua viety, nainen sattui kulkemaan ennen kolmen päivän kuluttua, oli hänelle kuolema seurauksena tai joku muu suuri vahinko tulossa. Milloin ei tämmöistä rikosta käynyt mitenkään välttäminen, piti kumminkin noitarummun lepytykseksi pieni vaskirengas uhrattaman.

Oikein kova noita käytti rummun asemesta vaikka pytyn kantta, jossa ei ollut mitään kuvia. Vasemmalla kädellään hän tarttui sen ripaan ja lämmitteli sen sileätä puolta. Asetti sitten kannelle renkaan, jonka otti vyöstänsä, ja alkoi veitsellä koputella, minkä ennätti, siksi kuin meni tainnoksiin. Puolen tunnin kuluttua nousi ja antoi vastauksen.

Noita, jolla ei ollut rumpua, saattoi vielä toisellakin tavalla arvoitella. Hän istuutui siihen paikkaan kodassa, johon ei naisia päästetty, laski kirveen permannolle ja asetti kattilan sen päälle. Kattilan pohjalle hän pudotti työpussinsa ja tämän ympärille kiersi vaskirenkailla koristetun vyönsä, johon myös veitsi tuppineen kuului. Heitettyään siihen vielä lakin päästään alkoi hän hitaasti kohottaa kattilaa, samalla lausuen kysymyksensä. Sitten hän asetti jälleen kattilan kirveelle, laskeutui polvilleen ja painoi päänsä verkalleen kattilan sisään ja sopotti siinä jotain. Äkkiä hän vetäisi päänsä takaisin, niin että saattoi nähdä, mitä hänen takanaan tapahtui. Istahti entiselle paikalleen ja alkoi uudestaan kohottaa kattilaa. Jos se tällä kertaa tuntui kepeämmältä kuin edellisellä kerralla, niin hän tiesi saaneensa oikean vastauksen.

Suomen Lappalaisten sanoo Tornaeus[280] tulleen noidiksi joko luonnollisesta taipumuksesta tai opetuksen kautta. Jo lapsessa, joka ensi kertaa sairastui, saattoi ilmestyä hourailemisen oireita. Kun hänelle sitten tuli toinen kovempi tauti, niin hän sai nähdä ja kuulla vielä enemmän. Mutta kolmannen taudin kohtauksessa, joka oli vaikein ja hengelle vaarallisin, hän näki kaikki ja tuli täysin oppineeksi. Semmoinen noita ei rumpuakaan väittämättömästi tarvinnut, hän näki ilmankin sitä, vieläpä vasten tahtoansa, mitä muualla tapahtui. Ne taas, jotka opetuksen avulla noidaksi tulivat, olivat sen isältä pojalle periytyvänä tietona saaneet.

Noitarumpu, lapiksi kobdas ja suomeksi kannus, oli puusta tehty munanmuotoinen soikulainen, päältäpäin pärmätty säämysköityllä poronnahalla. Kalvolle oli maalattuna ikäänkuin kartta kolmessa osastossa, joita rajaviivat toisistaan eroittivat. Alapäässä oli Norrlanti ja Alatornion kirkko, pappi, vouti sekä tie, jota myöten nämät herrat kulkivat Lappiin. Yläpäässä rumpua oli Norja ja mitä siihen kuului. Keskellä oli Lappalaisten oma alue, suurin kaikista. Siihen oli kuvattuna poroja ja metsän petoja, nuotta-apaja, sairas ihminen ja kuolema y.m. Kun noitarummulta oli neuvoa kysyttävä, oli se koko kylän juhlapäivä. Kaikki, etenkin naisväki, pukeutuivat paraisin pyhävaatteisinsa. Noita laskeutui polvilleen ja muut hänen mukanaan. Rumpua, jolle oli asettanut sammakontapaisen rengaskimpun, nimeltä arpa, hän piti koholla vasemmassa kädessään. Oikeassa oli hänellä pieni T:n muotoinen vasara, sillä hän varovasti napautteli arvan ympärystää, niin että tämä hiljakseen hypähteli rummun kalvolla. Vähitellen kävivät hänen vasaran-iskunsa yhä voimakkaammiksi kunnes arpa sattui pysähtymään sille kuvalle, mille hän tahtoi; joll'ei se hänelle onnistunut, oli koko yritys rauvennut. Loitsimiseen kuului vielä laulu, johon kaikki läsnäolijat ottivat osaa.

Tuderus,[281] jolla yleensä on suomenkielisiä määresanoja, käyttää nimitystä laulaminen. Noita pitkitti laulamistaan, kunnes arpa pysähtyi lampaan, pukin, vuohen tai muun uhrieläimen kuvalle, joka oli iepänkuori-vedellä tai poron verellä maalattu kannukselle. Samalla tavalla hän otti selkoa myös uhripaikasta. Sitten hän laski kätensä seitakiven alle ja kohotti sitä koetellakseen, oliko uhri jumalalle suotuisa. Jos se tuntui kepeältä nostaa, niin hänen pyyntönsä tuli täytetyksi, mutta jos se kävi yhä painavammaksi niin ei hänellä ollut mitään menestymisen toivoa. Lopuksi hän kaatui ikään kuin kuolluksiin, ja tässä tajuttomassa tilassa selvisi hänelle, mistä oli saava sen, jota pyysi.

Erään nimensä ilmoittamattoman käsikirjoituksessa[282] löytyy seuraava saamenkielinen loitsuruno, joka ilmeisesti tarkoittaa Lappalaisten noitarumpua:

Kamajatko kuusen kenkä, Pemjatko peuran nahka. Tämän neidin noituessa. Lappalaisen laskiessa?

Noitarumpu, selitetään sitten tarkemmin, oli puusta tehty vanne, jossa oli kädenpitimenä ristikko. Tämä vanne oli, samaten kuin sen pärmä, kuvitettu, ja sitä paitsi koristeltu kaiken värisillä vaatteenkaistaleilla. Vasarassa oli renkaita helistiminä. Arpana käytettiin vaskesta valettua sammakkoa. Noitarumpua säilytettiin puussa kodan takana.

Rummulla arvostellessaan noita lauloi, kunnes ääni lankesi ja hän itse nukahti siihen paikkaan. Usein tapahtui, että hän kaatui tuleen, kuitenkaan vahingoittumatta. Vaan sitä varten piti olla erityinen vartija, ett'ei mikään elävä, ei kärpänenkään häneen kajoisi, sillä hänen sielunsa ei siinä tapauksessa enää päässyt palajamaan ruumiisen. Eikä tämä muutenkaan saanut häntä hereille, ennen kuin esineitä luetellessaan oli sattunut mainitsemaan sen, jonka hän unissaan näki.

Appelgren kertomuksessaan Kemin kihlakunnasta[283] sanoo Lappalaisia vielä joskus kutsuttavan Kannus-Lappalaisiksi ja mainitsee Kannuskankaan paikannimenä Rovaniemellä. Kansan tarinan mukaan lauloi noita kannuksella itsensä tainnoksiin eli loveen. Tarpeelliseksi katsottiin, että hänellä siinä tilassa oli pää peitossa. Paitsi laulajata piti olla myöskin puoltaja eli arvaaja, yksi laulajan läheisistä, joka lovessa makaajan jälleen lauloi henkiin. Se tapahtui tällä tavalla, että puoltaja arvasi ja ääneen lausui, missä laulajan sielu liikkui. Muudan noita oli lovessa maannut kolme vuotta, ennen kuin puoltaja sattui oikein arvaamaan, että hänen sielunsa oli

Haavin suolen soikurassa. Kolmannessa koikurassa.

Silloin noidan sääret vielä säpsähtivät, vaan kun mies jo kovin kauan Jumalan viljaa nauttimatta oli maannut lovessa, niin ne vastasivat nuot kamalat sanat:

"Ei miestä mädännehestä!"

Wenäjän Lapissa mainitsee jo Tornaeus olleen kaikkein suurimmat noidat, koska niitä ei siellä tutkittu, eikä rangaistu. Sinne viittaa myös Sjögren muistelmissaan Kemin Lapista sekä Felman[284] hänen teoksensa arvostelussa. Jälkimmäinen sanoo Suomalaisten, joita Savosta asti kulki siellä parannusta hakemassa, nimittävän näitä noitia lovemiehiksi, koska he osasivat maata lovessa s.o. yöllä nukkua tainnostilan tapaisessa unessa, jonka aikana heidän sielunsa vaelsi ympäri tiedustelemassa taudin syytä. Myös Castrén[285] puhuu "magillisesta horrostilasta" ja selittää, että siinä, niin kuin tavallisessakin unessa, syntyy epäselviä mielikuvia, joita sitten pidetään ilmestyksinä. Haruzinin mukaan[286] sekä miehet että naiset harjoittavat unennäkemistä, jonka taidon useimmiten ovat perineet. Neuvoa kysyvän on noidalle antaminen joku esine, jonka tämä panee päänsä alle. Nukkuessaan noita huutaa ja laulaa. Genetz kertoo[287] ennustavasta unesta, johon on yhdistettynä loitsiminen, ei kuitenkaan edellä käyvänä kiihoittimena, vaan jälkitoimituksena, joka suoritetaan vasta aamulla herättyä. Kaikki, jotka ovat suostuneet ottamaan siihen osaa, asettuvat piiriin tuvan lattialle polvistuen tai kyykistyen, naiset oikealle puolen noitaa, miehet vasemmalle. Noita ottaa kirveen käteensä ja alkaa, silmät puoleksi ummessa, laulaa muutamia sanoja, joita toiset säestävät. Vuorotellen kääntyy hän oikeaan ja vasempaan, ja se puoli, jota hän näin innostuttua, koroittaa silloin ääntänsä. Ponnistuksesta alkaa hiki tippua noidan otsasta; joku naisista pitää hänelle liinaa, jolla hän sen pyyhkäisee pois. Laulun nuotti on peräti yksitoikkoinen, nousee ja laskee ainoasti puolen säveltä. Mutta mitä enemmän noita kiihtyy, sitä korkeammalta hän aloittaa ja sitä kimakammalla äänellä säestäjäkunta vastaa, kunnes se laulun-osa on lopussa. Sitten aloitetaan taas uutta matalammalla äänellä, joka kohoaa kohoamistaan, kunnes noita senkin osan lopettaa. Sanat lausutaan niin epäselvästi, ett'ei niitä saata eroittaa. Kim viimeinen osa on laulettu, kattaa noita liinalla lähimmäisen naisen pään, kaikki kiittävät häntä antamalla kättä ja nousevat sitten epämukavasta asennostaan. Tätä loitsimistapaa nimitetään kykkimiseksi. Noitarumpua ei enää käytetä, mutta muistoja on siitä vielä säilynyt, samoin kuin sen nimi kyõmdes (gen. koamtazy), joka äänteellisesti tarkalleen vastaa Norjan Lapin gobdas muotoa ja luultavasti on sukua Suomen kansi (kanto-) sanan kanssa. Wenäjän-Karjalaisetkin muistelevat naapuriensa noitarumpua nimellä kontakka, ja heidän runoissaan tavataan kannus-käsi[288] Lappalaista tarkoittavana.

Erityisen rummun käyttäminen loitsiessa on silminnähtävin todistus Lappalaisen noidan ja hänen siperialaisen virkaveljensä alkuperäisestä yhteydestä. Toiselta puolen tämän rummun käyttämisessä on huomattavin eroituskin heidän välillään. Siperiassa noitarumpu on vaan ulkonainen huumautus- ja hermoinkiihdytys-keino, Lapissa sitä käytetään pääasiallisesti arpomiseen. Siitä syystä on rummun pohja tehty umpinaiseksi ja tanakammaksi pidellä, päristin on muodostettu kaksipäiseksi vasaraksi ja lisätty arparengas. Myös pärmän kuvia, joita ainoasti ulkopuolelle on voitu maalata, on monin verroin lisätty, niin että ne muodostavat täydellisen mikrokosmoksen eli pienoismaailman Lappalaisen mielikuvituksen mukaan. Samalla cm tietysti täytynyt rummun kokoa melkoisesti laajentaa.[289] Lappalaisten rummun kehitykseen on nähtävästi vaikuttanut joku seulan tai maljan tapainen arpomiskone, jolta jokapäiväisissä kotioloissa on neuvoa kysytty. Siitä on vielä ollut seurauksena, että noitarummusta tuli jokaisessa perheessä välttämätön tarvekalu, jota itsekunkin isännän piti osata käyttää. Se vuorostaan selittää, mitenkä tämä muinaiskapine niin kauan on voinut Lappalaisilla säilyä.

Mutta aikaisemmastakin käytäntötavasta on selviä jälkiä. Muutamissa noitarummuissa, niinkuin olemme nähneet, on puusta ainoasti vanne ja ristikko. Usein on rumpuun, samoin kuin vasaraan, ripustettu kaikenlaisia helistimiä, joiden ainoana tarkoituksena on synnyttää mieltä kiihoittavaa melua. Siihen viittaa myös rummun kalvon lämmitteleminen ja vasaralla koetteleminen, onko se vireissä, ennen kuin arpa otetaan esille. Paraana todistuksena on kuitenkin noitarummun käyttäminen tainnostilan aikaansaamiseksi, joka tapahtui joko arpomisen yhteydessä taikka ilman sitä. Ennen esitettyihin kuvauksiin lappalaisen noidan loitsimisesta lisättäköön seuraava Regnardin,[290] vuodelta 1681: "hänen silmänsä menivät nurin, hänen kasvonsa vaihtoivat väriä, hänen hiuksensa nousivat pystyyn, ja hän löi rumpua semmoisella vimmalla, että se oli lentää kappaleiksi, kunnekka suistui kasvoilleen jäykkänä kuin tukki".

Yhteissuomalaisista ei ole valitettavasti näin täydellisiä kertomuksia, Niistä hajanaisista tiedoista, joita heistä on säilynyt, voi kuitenkin jollakulla varmuudella päättää, että heidän noitansa ovat olleet samalla kannalla ja samassa asemassa kuin muiden suomensukuisten kansojen.

Wenäläiset aikakirjat kertovat,[291] että v. 1071 eräs Novgorodilainen tuli pyytämään tshudilaista noitaa loitsimaan. Tämä alkoi tapansa mukaan kutsua pahoja henkiä asuntoonsa. Vieraan istuessa kynnyksellä ja noidan maatessa mykkänä, löi heitä paha henki. Silloin noita nousi ja selitti toiselle: Jumalat eivät tohdi tulla, sinulla mahtaa olla jotain, jota he pelkäävät.[292] Novgorodilainen muisti, että hänellä oli risti kaulassa, meni ulos ja otti sen pois. Noita alkoi uudelleen manata pahoja henkiä esiin, joka tällä kertaa onnistuikin.

V. 1534 arkipiispa Makarij, niinkuin jo on mainittu[293] valittaa sitä, että Novgorodin alueella asuvat Tshudit pitivät omia pappeja, joita nimittivät arpojiksi, arbui, ja joiden rukoushuoneisin he toivat uhreja. Niiden avulla he hautasivat kuolleensa n.k. kalmistoihin, kolomishtshe, niitä he myös kutsuivat vastasyntyneille lapsille nimeä antamaan, jonka ne toimittivat "omalla tavallaan". Tässä on meillä siis yhdistettynä ennustajan ja pyhän paikan vartijan ynnä uhrien vastaanottajan tehtävät ja niihin vielä liitettynä muutamat perheelliset toimitukset, joihin kuitenkin on pantu liian suuri paino, kun on etsitty vastakohtia kristin-uskon pyhille menoille.[294]

Henrik Lättiläinen kuvaa,[295] kuinka Liiviläiset, jotka olivat päättäneet uhrata erään saksalaisen papin, tiedustelivat, oliko se teko jumalille mieleen. Arpoja, ariolus, talutti hevosen maahan asetetun keihään yli, tarkastellen, kummanpuolista jalkaa se ensin nostaisi. Kun hevonen sattuikin astumaan elämää merkitsevällä jalalla, ei hän siihen vielä tyytynyt, vaan pyyhkäisi hevosen selkää siinä luulossa, että kristittyin jumala istui selässä ja esti tuomiota. Mutta toinenkin koetus kävi samoin, ja niin pappi jäi henkiin. Itse arpomisen tapa tässä on lainattua Liettualaisilta tai Slaavilaisilta, mutta ainakin se voi olla alkuperäistä, että löytyi uhripappeja, jotka arpoivat.

Eräässä toisessa tilaisuudessa Wirolaiset heittivät arpaa lihavan härän ja yhtä lihavan papin välillä, jonka olivat nostaneet härän selkään. Mitenkä se tapahtui, sitä ei sanota, ainoasti että arpa sattui härkään, joka heti paikalla teurastettiin. Mahdollisesti toimittivat uhrin samat kansan vanhimmat, jotka olivat päällikköinä sodassa ja tuomareina rauhan aikoina.[296]

17:llä vuosisadalla on sitten Gutslaffin kirjassa[297] puhe vanhasta ukosta, jota nimitettiin Pitkäisen eli Ukkosen papiksi ja jonka virkana oli lausua rukous vasta mainittavassa vuotuisessa uhrijuhlassa.

Vielä viime aikoihin asti on Wirossa säilynyt muistoja uhripapeista. Russwurmille[298] oli muudan mies Mihkelin pitäjässä länsi-Wirossa kertonut, että oli kerran nähnyt iso-isänsä polvistuneena suuren kiven luona pellolla. Kun hän oli kysynyt, mitä ukkovaari siinä toimitti, oli tämä lyönyt häntä korvalle ja kieltänyt kenellekään puhumasta, mutta samalla ilmoittanut, että he polveutuivat pappissuvusta, jonka oli pyhä velvollisuus palvella vanhoja jumaliaan.

Wiljanninmaalla Kolga-Jaanin pitäjässä Lebaveren kylän tienoilla mainitaan v. 1883 Nõia-hallik niminen lähde,[299] josta noidat torstaisin uuden kuun aikana kävivät vettä noutamassa. He sitä priiskoittivat toistensa päälle ja purskuttivat suustaan kaikille ilman suunnille, rukoillen vedelle voimaa. Ennen muinoin oli lähteelle uhrattu ei ainoastaan rahoja, joita sieltä on paljon löydetty, vaan myös elukoita, kukaties ihmisiäkin. Sillä paikalla oli kasvanut koivikko, nimeltä hiisi, johon ainoasti uhripapin oli lupa astua. Muu väki oli seisonut lähteen luona ja matkinut niitä sanoja, joita pappi oli edellä lausunut.

Wirolaisten tietäjistäkin, targad, löytyy muutamia huomiota ansaitsevia muistiinpanoja. Niitä oli Wiedemannin mukaan[300] useita eri lajeja: soola-targad eli soola-puhujad, sõna-targad eli lausujad, tuule- ja kivi-targad, joista jälkimmäiset osasivat selittää kalkkikivien piirtoja, sekä mahtavimmat kaikista n.k. Mana-targad. Ajateltiinko näiden viimeksi mainittujen käyvän Manalassa asti tietojaan hakemassa, niinkuin lappalaisten noitien, siitä ei voi varmuudella mitään sanoa. Mutta se käsitys, että sielu saattoi liikkua erillään ruumiista, ei ole Wirolaisillekaan outo. Tuulis-pääksi nimittivät he vanhan akan henkeä, joka lensi ympäri pahaa tekemässä.[301] Sillä aikaa ruumis makasi kuin kuollut, ja jos sen käänsi nurin, niin ei henki päässyt siihen palajamaan.

Weske[302] sanoo Pihkovan Wirolaisten käyttäneen loitsimiseen kannelta. Kun sillä soitteli sairaalle, niin tämä tavallisesti jäi eloon, ja jos ruumiin ääressä soitteli, niin toisia ei niin aivan pian perässä kuollut.

Arvoitellun mainitsee Kreutzwald[303] hopeisella rintasoljella, joka ripustettiin rihmasta ja pantiin pyörimään. Kun sen kierivä liike oli asettumaisillaan, tehtiin kysymys. Jos se heti paikalla pysähtyi, oli vastaus kieltävä, vaan myöntävä siinä tapauksessa, että se vielä liikahteli. G. Blumberg[304] tuntee toisenkin arpaneuvon Warsinaäs-Wirosta. Otettiin avain ja sen lehti puristettiin hakasilla kiinni pantavan virsikirjan sisään. Sitten se ripustettiin vastakkain asetettujen nimettömäin sormien varalle ja lausuttiin: "sano, arpaseni, kenen on syy". Siiloin kääntyi avain siihen suuntaan, josta syyllinen oli etsittävä. Virsikirjan sijasta saattoi myös käyttää puista seulaa ja avaimen asemesta keritsimiä, jotka kiinnitettiin seulan laitaan. Tätä arpomistapaa pidettiin vanhempana.

Suomalaisten uhripapeista ei tiedetä juuri mitään siitä yksinkertaisesta syystä, että yleiset uhrit ovat milt'ei jäljettömiin hävinneet, paitsi itä-Karjalassa ja Wenäjän puolella. Edellä on ollut puhe[305] niistä naispapeista, jotka Leppälahdella veivät uhrit, toistenkin puolesta, pyhille kiville ja kertoivat heille haltijain antamat vastaukset. Sodanlahdella ennen mainitussa Leppäkuusikossa[306] sanotaan "ukko Kihovauhkosen" käyneen ennustelemassa. Wenäjän Karjalassa on tänä vuonna K. Karjalaisen[307] onnistanut tavata vanha mies, joka osaa paljon taikoja ja loitsuja ja joka aikoinaan on toiminut uhripappina. Hän on, näet, ollut rukoushuoneen hoitajana Wenehjärvellä ja uhrieläinten tappajana siellä joka syksy toimeen pantavissa lammas-uhreissa.

Noidista sitä vastoin löytyy runsaasti muistiinpanoja, varsinkin talollisen Heikki Meriläisen taikakokoelmissa, jotka alaltaan käsittävät koko pohjois-Suomen, Wienan-Karjalan ja Norrlannin suomalais-asutuksen.

Tietäjäksi voidaan lapsi tehdä jo äitinsä kohdussa, jos tämä kolmena torstaina ennen auringon nousua paljaan taivaan alla, pohjoiseen päin kääntyneenä sekä vanha tulirauta jalkainsa alle asetettuna, syö kukon tai koiras-metsäkanan aivoja. Mainitut eläimet, näet, ovat lumoamattomia, niihin eivät pysty mitkään kirot, ja ne näkevät kaikenmoiset haltijat.[308] Oikein Iuonnokas tietäjä lapsesta tulee, jos hänellä syntyessään on hampaat suussa ja hiukset päässä, joista sitten kasvaa tukka.[309]

Jos taas vastasyntyneen lapsen tahtoo tehdä luonnokkaaksi, niin pitää, ennen kuin se joutuu kolmen yön vanhaksi, ja kun sitä ei ole vielä pappi eikä kukaan siunannut, ottaa kosken alta semmoisesta pyörteestä, joka pyörii myötäpäivään, kauhalla kolmasti vaahtoa, yksi kerta takaisin panna, ja kutsua

Koskesta kovimmat miehet Väeksi vähän orohon, Miehen pienen miehimeksi;

sillä tavoin ottaa kolmesta koskesta ja kolmena torstaina ennen auringon nousua pestä lapsen päätä ja rintaa. Sitten hän tulee niin luonnokkaaksi, että voi verenkin tukkia, kun vaan tiedon saa, vaikka olisi kuinka kaukana se haavoitettu, eikä tarvitse hänen tehdä mitään käsitemppuja. Mutta jos tahtoo lapsestaan semmoista, joka luonnollaan voi pahaa tehdä, niin pitää ottaa vaahtoa semmoisesta pyörteestä, joka pyörii vastapäivään. Hän tulee silloin niin pahaluontoiseksi, että kun pikkusenkaan sattuu närkästymään ja ajattelemaan pahaa, vaikkei niin tahtoisi tehdäkään, niin se jo tapahtuu. Taikka jos otetaan kolme kivensirusta semmoisesta kalliosta, joka on aina märkänä, vieläpä semmoisesta paikasta pohjoispuolelta, johon ei aurinko ole paistanut milloinkaan, sekä kolme muurahaisen lehmää ja ne pannaan lapsen pään alaisen sisään kolmeksi yhdeksää yötä ennen ristimistä, niin hän tulee semmoiseksi, että unissaan näkee vaikka minkä asian edeltäpäin: minkälainen mies tai vaimo on se, joka tulee parannettavaksi, mikä sillä on vikana, kuka on noitunut tai mistä on tarttunut j.n.e.

Myöhemmällä ijällä voi syntymäluontonsa lisäksi hankkia itselleen nostohaltijan. Ottaa vaan itkevästä kalliosta hikeä, kosken pyörteestä vaahtoa sekä kiehuvasta lähteestä vettä ja sillä pesee päänsä kolmena pyhäaamuna.[311] Mutta tämän haltijan voi toinen varastaa ottamalla vaahtoa hänen päästään, silloin kun hän peseytyy, ja panemalla omaan päähänsä, johon antaa sen kuivaa.[312] Jos siis tahtoo saada semmoisen nostohaltijan, jota ei toinen voi varastaa eikä itsekään pois antaa, niin pitää mennä ukkosen ilmalla kalliolle ja siellä alasti innostella ja loitsia luonnonnostatus-sanoja, sitten pestä päänsä sadevedellä, jota on jäänyt kalliolle kuumiksi.[313]

Luontoansa voi nostattaa silläkin tavalla, että ottaa ukkosen repimää puuta ja hieromalla vastakkain tekee niistä puista n.k. kitkantulen ja siinä savussa alasti lukee:

Nouse luontoni lovesta, Haon alta haltijani, Luonani lovehtimahan, Kanssani karehtimahan![314] Nouse, niinkuin nousit ennen, Minun nostatellessani!

Sitten heittää kuperkeikkaa ja menee tiehensä; tuli saa jäädä palamaan.[315]

Tietäjäksi voi vielä oppimalla päästä, kun Juhannus-yönä menee tietäjän kanssa kosken keskellä olevalle kivelle. Semmoisen punaisen langan, jota on kolme yötä pidetty ruumiin päänluun sisässä, panee opettajansa kanssa suusta suuhun, niin muistaa kaikki, mitä tämä neuvoo.[316] Siinä tietäjä vaahdolla pesee oppilaansa pään, että nousisi luonto taikoja tehdessä, ja panee lakkinsa hänen päähänsä.[317] Jos tietäjä lahjoittaa lakkinsa ja tuluksensa ainaiseksi, niin oppilas tulee yhtä luonnokkaaksi, kuin itsekin on ollut, ja koko voima siirtyy oppilaalle, itse ei voi tehdä mitään.[318]

Joka on niin suuri tietäjä, että on metsän ja veden, mutta varsinkin kirkon haltijoilta neuvoa kysynyt ja niille uhrannut, hänen on suoranainen velvollisuus siirtää oppinsa toiselle ennen kuolemaansa. Hänen tulee jollekulle ystävälleen kertoa kaikki, mitä tietää, ja sitten jättää aivan, ett'ei omaan eikä toiseen asiaan enää mitään tee, niin saa kuolla oikealla ajalla, eivätkä pahat henget vaivaa kuoleman jälkeen. Vaan jos pitää ne tietonsa, niin yhdeksän vuorokautta on henki ruumiissa, ja kun se lähtee, vievät paholaiset ruumiinkin.[319]

Näistä monitempullisista taioista käynee ainakin se selville, että jokaisella noidalla pitää olla haltijansa, yksi tai useampia, ja että ne ovat joko heti syntyessä saatuja tai vasta myöhemmin nostettuja. Edellisessä tapauksessa ne voivat olla perittyjäkin. Tietäjän kerskaussanoissa esiintyvät usein säkeet:

Mie olen noian nuorin poika, Tietäjän emon tekemä,[320]

taikka

Vanhan arpojan vasikka.[321]

Molemmat lajit, perintöluonto sekä oma hankkima, mainitaan eräässä haltijannosto-runossa:[322]

Nouse nyt luontoni lovesta,[323] Syntyni syvästä maasta, Ison luonto, eukon luonto, Siihen luontoni omani!

Haltijan saattaa omistaa nainen, yhtä hyvin kuin mies, vaikk'ei se yhtä tavallista tainnut olla, seuraa vasta loitsusta päättäen:

Luontoani nostattele, Haltijaani haastattele; Luontoni kiven kovuinen, Karvani rauan karkeainen, Vaikk' olen vaimoinen eläjä, Vaikk' olen vyötty naisten vyöllä, Pantu naisten palkimilla.[324]

Viimeksi huomautettakoon sitä noidaksi vihkimistä, joka tapahtuu keskellä tulisinta koskea. Siinä tilaisuudessa käytetty kaste ei ole muuta kuin mukailtu kristillinen toimitus, mutta se tapa, että vihkijä panee oman lakkinsa vihittävän päähän, lienee pakanallinen. Tästä sitten johtunee noidan nimitys lakkipää, joka on ainoa muisto erityisestä noidanpuvusta Suomessa.

Loveen lankeamista, väittää Ganander,[325] ei suomalaisten tietäjäin ole kuultu harjoittavan. Vaan jos joku sattuu heitä suututtamaan, niin he joutuvat semmoiseen vimmaan, että kiristävät hampaitansa, tukka nousee pystyyn, he hypähtävät ylös ilmaan, päästävät outoja, epäselviä äänteitä, polkevat jalkaa, sanalla sanoen: käyttäytyvät kuin raivohullut. Siitä syystä niitä nimitetäänkin intomiehiksi ja sanotaan, että he "ovat innoissaan, liikkuvat haltijoissaan". Samalla tavalla on Lönnrot[326] kuvannut tätä itsensä kiihoittamista, jota tietäjät harjoittivat sairasta parantaessaan, kun olivat hänen kanssaan kahden kesken sulkeutuneet lämmitettyyn saunaan, tavallisesti yön aikaan. Hän sanoo myös kuulleensa, että etevimmät loitsijat milloin hyvänsä saattoivat siihen tilaan kiihoittautua. Itse puolestaan vakuuttaa, että he ainakin osasivat sitä hyvin matkia.

Aivan tuntematon Suomalaisille ei ole kuitenkaan voinut olla se herpomistila, joka kaikkea ylenmääräistä mielenkiihoitusta seuraa. Siitä on meillä kylliksi esimerkkejä myöhempien uskonnollisten liikkeitten historiassa. Mainittakoon ainoasti yksi tapaus, jossa sitä on käytetty alkuperäiseen tarkoitukseensa, ennustamiseen. Orimattilassa, kuuli J. Pekkala[327] oli 30-40 vuotta sitten eräs akka, Näkö-Liisa nimeltä, joka meni aivan tainnoksiin ja siinä ennusti ihmisten sisällistä tilaa. Joka tahtoi tietää tulevan kohtalonsa, hän tarttui haltioissaan olevan akan käteen ja tämä jonkunmoiseen runomittaan puetuilla sanoilla ilmoitti, mihin paikkaan ihmisen oli joutuminen. Akka oli sitonut vaatteen kasvoilleen, ja ruumiillaan kerrotaan hänen tehneen kamalia väänteitä, jos oli jonkun huonon ihmisen kanssa tekemisissä. Noihin näkyihin oli aina kokoontunut lukuisa joukko yleisöä.

Tiedottomassa tilassa ennustamiseen, niinkuin jo monta kertaa on huomautettu, kuuluu myös unennäkeminen. Jos tietäjällä, kertoo Mehiläinen, on nauskalinnun eli rauniorastaan nahka, ja hän sen sisään panee palasen sairaan vaatetta ja asettaa sen päänsä alle nukkuessaan, niin näkee, mikä tauti on sairaassa, mistä tarttunut ja miten päästettävä.[328] Vielä parempi on, jos sairaan vasemman jalan sukka saadaan tietämättä tietäjän pään alle sovitetuksi.[329] Murmanin mukaan[330] pitää ottaa vielä käyttämätön pata ja siinä keittää vettä leppäpuilla kolmen vuorokauden ajan, niin että lopulta alkaa kovasti unettaa; silloin saa unessa nähdä, mikä hiisi sairasta vaivaa. Kiuruvedellä Remekselän kylässä eli, siitä on toista kymmentä vuotta, Pienenmäen ukko, joka harjoitti keinotekoista unennäkemistä eli oikeammin sanoen ajatuksenlukemista.[331] Hän oli kuuluisa kautta monen pitäjän siitä, että osasi ottaa selkoa kadonneesta tai varastetusta. Kun joku tuli häneltä neuvoa kysymään, niin hän painoi silmänsä umpeen ja ikään kuin vaipui miettimiseen. Hetkisen kuluttua ilmoitti, mistä kateissa oleva esine oli etsittävä. Hän, näet, osasi arvata kysyjän omat ajatukset asiasta ja tehdä niiden avulla johtopäätöksiä, mutta siitä ei aina suinkaan seurannut, että esine olisi todella löytynyt.

Noitarummusta ei ole minkäänlaisia muistoja Suomalaisissa säilynyt, eikä siitä olisikaan voinut säilyä muuten kuin loveen lankeamisen yhteydessä.[332] Tosin on jotenkin todennäköistä, että he sitä aikoinaan ovat käyttäneet, mutta vielä todennäköisempää on, ett'eivät he sitä ole milloinkaan arpomiseen käyttäneet. Sitä vastoin on seulalla arpominen ollut aivan yleistä, ainakin itä-Suomessa ja Wenäjän-Karjalassa. Seulaa on käytetty pääasiallisesti kahdella eri tavalla. Se, josta Lencqvist kertoo, oli samanlainen kuin Wirossa mainittu.[333] Seulan ulkolaitaan lyötiin kiinni keritsimet ja vastapäiselle sisäpuoliselle laidalle asetettiin harja pystyyn ja vielä vihkimäsormus. Sitten joku pisti etusormensa keritsimien perään ja käsivarsi ojennettuna piteli tätä laitosta, sillä aikaa kuin toinen, joka tahtoi tiedustella esim. varasta, luetteli epäluulonsa alaisia henkilöitä. Kun sattui syyllisen nimittämään, niin seula kääntyi itsestänsä ja ilmaisi hänet. Taikka pantiin, paitsi harjaa ja vihkimäsormusta, keritsimetkin sekä lankakerä ja virsikirja seulan sisälle ja kiinnitettiin tavalliset sakset sen ulkolaitaan. Sitten arpoja ja hänen kumppalinsa pistivät etusormensa vastatusten saksien perärenkaan läpi, niin että seula tuli riipuksiin.

Toinen tapa on se, jonka Lönnrot Loitsurunojen esipuheessa on kuvannut.[334] Seula laskettiin alassuin lattialle tai pankolle ja sen pohjalle pantiin neljälle eri haaralle vähäsen suolaa, leipää, hiiltä ja savea, suola ja leipä vastatusten ja samoin hiili ja savi. Otettiin sitten harja, ja jos vaan saatavissa oli, semmoinen, jolla oli kolme kertaa harjattu ruumiin päätä. Sitten pistettiin neula, jonka päässä oli rihmasäije, lujasti kiinni harjan varren päähän, arpoja tarttui neulan säikeesen, asetti harjan keskelle seulan pohjaa ja alkoi lukea arpasanoja. Minnepäin harja hänen lukiessaan liikahti, siitä arvattiin asian laita.

Samaan tapaan sanoo Genetz[335] seulaa Salmin kihlakunnassa käytettävän. Se nostetaan pöydälle ja sen päälle pannaan arvoittajan kaulassa pidettävä risti nauhoinensa, niin että nauha tulee olemaan seulan reunaa myöten. Vastapäätä ristiä pannaan hiili ja viistoon kaksi leipäpalasta, sitten pistetään rihman päässä riippuva neula kolmanteen leipäpalaseen ja luetaan pidellen rihman toisesta päästä, seuraavat arvan sanat:

Sano, arpa, arpaa myöten, Elä miehen mieltä myöten! Sanonet miehen mieltä myöten, Sinua tungetaan tuleen, Kiveen kudotaan, Lakiin manataan, Veteen vellotaan.

Nyt käsketään rihmassa riippuvan leipäpalasen liikkua rististä hiileen; jos niin käy, pyydetään sitä liikkumaan leivästä leipään, ja jos se tämän tekee, "seisomaan kuin seinä". Jos arpa kolmannenkin kerran tottelee, voi olla varma siitä, että on tehnyt oikean kysymyksen ja saanut siihen myöntävän vastauksen. Mutta näin tietysti harvoin tapahtuu, ja tietäjä saa usein kauan ja yhä uudestaan kysytellä arpaa, ennen kuin voi antaa lopullisen lausuntonsa.

Täydellisimmän kuvauksen tämäntapaisesta seulalla arpomisesta on Ad. Neovius saanut Sukkulasta,[336] Sitä ei saa panna toimeen milloin hyvänsä. Maanantai ja Perjantai eli n.k. "kovat päivät" ovat siihen aivan sopimattomat ja Sunnuntai on siksi illan pyhä. Se ei myöskään saa tapahtua alkukuussa. Arpoja menee, kun aika kerran on määrätty, sen kanssa, joka on tullut häneltä neuvoa kysymään, kahden kesken saunaan, jossa arpalekkeet säilytetään. Ensiksi hän panee seulan alassuin saunan penkille ja asettaa sen pohjalle kolmikantaan savea, hiiltä ja hopeasoljen. Tätä solkea, jonka asemesta myös voi käyttää vihkimäsormusta tai hopearahaa, sanotaan merkiksi. Sen jälkeen arpoja kiinnittää säijeperäisen silmäneulan harjan päähän ja kiertää lieve-rihmasäikeen pari, kolme kertaa etusormensa ympäri. Sitten hän istuutuu seulan viereen pitäen käsivarttansa niin, että harjan alaosa riippuu seulan keskipistettä noin tuumaa korkeammalla, ja alkaa lukea sopotella niin hiljaa, ett'ei toinen voi sanoja eroittaa, vihdoin lausuu kuuluvasti: "sano totta, arpaseni!" Kohta rupeaa arpa heilumaan jotakuta arpapalasta: savea, hiiltä tai hopeaa vastaan. Niin tehdään kolmasti peräkkäin, ja jos arpaharja aina menee samaan kohtaan, niin sanoo arpa totta. Tällä tavoin saadaan tietää, jos on sairas parannettava, mistä paha on "vastannut", tullut vastaan: maastako, ilmastako vai toisen ihmisen kateesta. Viimeksi mainitussa kohdassa käytetään ainoasti loitsulukuja pahan karkottamiseksi, muussa tapauksessa on vielä tiedusteltava, mitä on pantava "verhaksi" eli uhriksi sille paikalle, josta tauti oli tarttunut. "Jos sinä tahdot lepän-oksia verhaksesi", lausuu silloin arpoja, "niin mene tuonne" (osoittaen savea); jos tahdot lähteen vettä, niin mene tuonne (hiiltä vasten), ja jos tahdot suoloja, eläväähopeaa tai tinaa verhaksesi, niin mene tuonne (hopeaa vasten). Jos hän sattuu mainitsemaan sopivan uhrin, niin heti rupeaa harja heilumaan; muuten on arvantietäjä neuvoton ja asia täytyy jättää toistaiseksi.

Jos näitä kertomuksia vertaa toisiinsa, niin huomaa helposti, ett'ei kaikki niissä voi olla alkuperäistä. Edellisessä arpomistavassa virsikirja, jälkimmäisessä risti, suola ja leipä sekä arpaesineitten asettaminen nelikantaan ristikkäin heti herättävät epäilyksiä. Vieras vaikutus on aivan silminnähtävä. Wenäläiset Saratovin läänissä, mainitsee Münch,[337] arvoittelevat siten, että asettavat pöydälle hiiltä ja savea sekä leipää ja suolaa, niin että niistä tulee risti ja että savi on hiilen vastassa ja suola vastapäätä leipää. Niiden yläpuolelle ripustavat kerän langasta riippumaan. Wenäläisiltä ovat myös kristityt Tshuvassit ja Mäkitsheremissit tämän arpomiskeinon oppineet. Edellisten kertoo Müller[338] asettavan pöydälle kaksi hiiltä ja kaksi leipäpalasta nelikantaan sekä keskelle kolmannen leipäpalasen, johon pistetään neula ja jota sitten kädellä kohotetaan. Jälkimmäiset, Znamenskijn mukaan,[339] käyttävät pitkää lautaa, jonka toiseen päähän panevat leipää palasen, toiseen hiilen tai multakokkareen. Sen yläpuolelle, keskikohdalle he ripustavat pitkästä rihmasta neulan, jota sitten heiluttavat päästä toiseen, kunnes se sattuu jompaankumpaan arpapalaseen. Sitä harjoittavat ainoasti naiset ja huonommat miehiset noidat.

Omantakeista Suomalaisten seulalla arpomisessa jäänee kuitenkin jäljelle itse seula sekä harja ja solki tai sormus, nimeltä "merkki". Olisiko liian rohkeata niitä pitää vastaavina lappalaiselle noitarummulle, vasaralle sekä merkkinä käytetylle renkaalle, ja olettaa, että Suomalaisilla ja Lappalaisilla on ollut yhteinen seulan muotoinen arpomiskone, jonka päällä arpamerkkiä on hypitelty?[340]

Tässä tapauksessa on seulan pohjalla täytynyt olla myös jonkinlaisia kuvioita. Semmoisista tietääkin Meriläinen kertoa. Kun tahdotaan saada selville, mikä sairasta vaivaa, niin otetaan kaulasta risti ja pannaan riippumaan yläpuolelle jauhinkiveä, jonka ympärykseen on merkitty kaikkien hiisien paikat. Sitten sanotaan: "astu, arpa, asiata, elä minun mieltäni myöten", niin se risti rupeaa heilumaan sinnepäin, missä sen hiiden merkki on, joka on tautiin syynä. Viimeksi vuollaan vähän hopeata jauhinkiven silmään ja kiitetään:

Hyvä on arpa, Luojan arpa, Tuopi tieon tuonnempoa, Tähtitarhojen takoa.

Milloin tämä arpomiskeino ei auta, otetaan uunista lämmin leipä ja asetetaan sen päälle vanha seula, jonka tekijää ei tiedetä. Seulan uurteesen merkitään tautien nimet ja ripustetaan vähän yläpuolelle sen pohjaa, juuri keskikohdalle ristinmerkki hyvin hienon langan tai hirven suonen päähän. Jos arpa ei näytä, niin pyöräytetään sitä kahdesti myötä- ja kolmannen kerran vastapäivään. Jos se ei ota ollenkaan asettuakseen, vaan heiluu kaikille suunnille, pannaan kaularisti niine lankoineen ensi yöksi päänsä alle, silloin saa nähdä tai kuulla unissa, mikä tauti sairasta vaivaa. Tämä taika on tehtävä päivänlaskun jälkeen.[341]

Myöskin leikataan tautien merkit haavasta veistettyyn pyöreään kalikkaan, itsekullekin taudille erilainen merkki. Sitä tehdessä pitää olla vasta paistettu leipä käsien alla. Kalikka pannaan punaiseen lankaan riippumaan sairaan vuoteen viereen, käsiensä välissä pyöräytetään sitä ja loitsitaan:

Sano totta, Luojan arpa, Sano julki, Jumalan merkki!

Sitten annetaan kalikan itsekseen asettua pyörimästä; siitä merkistä, joka on sahaan puolella, kun kalikka pysähtyy, arvataan taudin laatu.[342]

Yhtä vanha, joll'ei vielä vanhempi, kuin seulalla arpominen ja yleensä kaikki käsitemput on katsominen, jota useimpien heimolaistemme noidat harjoittavat. Mäkitsheremissein tutkija Znamenskij sanoo[343] oikeitten tietäjäin, jotka aina uuden kuun aikana joutuivat haltioihinsa, käyttäneen ainoasti tätä arpomistapaa. Heille oli ylä-ilmoista annettu hopearaha, joka oli molemmilta puolin aivan sileäksi kulunut ja josta he lukivat jumalien vastaukset ikään kuin kirjasta.

Suomalaiset tietäjät katsoivat elohopeaan, veteen tai viinaan, myöhemmin myös kahviin. Meriläisen kokoelmissa on siitä monta muistiinpanoa, joista mainittakoon muutamia. Kun sairaassa on tauti, jonka syytä ei oikein tiedä, niin pyyhitään kämmentään semmoisella rievulla, jota on pidetty kolme yötä vanhan ruumiin silmillä ja kaadetaan siihen eläväähopeaa, siinä näkyy sitten sairaan kuva ja mikä on vaivana, mistä on tarttunut sekä miten on parannettava. Vaan jos elävässähopeassa ei kuvastu sairas eikä niitä näkymättömiä haltijoita, jotka häntä vaivaavat, silloin se on Jumalan tauti, ja turha on ruveta sitä poistamaan.[344]

Veden, johon katsotaan, pitää olla kerättynä kasteesta semmoisena yönä, jolloin ei ole yhtään pilveä taivaalla, ja säilytettynä haavanpahkaisessa kupissa. Siihen pannaan ruumiin vaatteesta otettu vaskinen nappi, lohen suolesta löydetty kivi ja hauvin sydän. Jos silloin vesi menee sameaksi, niin on tauti Jumalan lähettämä eikä ole parannettavissa. Mutta jos tauti on "poikenluoma", niin veden päälle tulee kirkas kupla, ja siinä vedessä näkyy sitä väkeä, joka sairasta vaivaa, näkyy myös, onko tauti sairaan omaa syytä vai onko toinen henkilö pilannut.[345]

Viinaan katsottaessa taas otetaan ruumiin hammas ja kolmen valtakunnan kolme hopearahaa, ne pidetään hyvin vanhaksi eläneen ruumiin suussa kolme yötä, sen jälkeen pannaan viinapikariin, johon vielä vuollaan sairaan vasemman käden nimettömästä sormesta kynttä. Sitten pudistetaan pikaria kolmeen kertaan, niin sen pinnalle nousee sennäköinen soro, kuin on sen taudin haltija. Jos ei nouse, niin pudistetaan vielä kerran ja loitsitaan:

Nouse maammo maan emästä, Taatto turpehen sisästä, Sano sen vaivaisen vajoa, Sano sen salakipeä,

niin kyllä tepsii. Eikä sille paljon muuta, kuin tietäjä ryyppää viinan suuhunsa ja oikein karaistulla mielellä säikäyttää sairasta, kyllä tauti häpeää ja heittää sairaan rauhaan.[346]

Niinkuin tästä näkyy, käytetään viinaa sekä välikappaleena arpomisessa että kiihoituskeinona, jolla tietäjän luonto saadaan nousemaan. Edellisessä katsannossa on viina veden myöhempi sijainen, jälkimmäisessä se toimittaa samaa virkaa kuin muinainen noitarumpu. Päihtymys, jonka se saa aikaan, ei ole muuta kuin uusi muoto loveen lankeamista. Siitä syystä onkin viina nykyisten tietäjien ainainen apuneuvo.

Meriläisen kokoelmissa löytyy vielä seuraava kuvaus suomalaisen noidan arpomisesta.[347] Sairaan luokse kutsuttuna, hän ryyppää viinaa, että tulee vähän päihinsä. Sitten alkaa loitsia:

Mist' on pulma puuttununna, Taudin alku tarttununna? Onko kuollehen ko'ista, Satamalkosen majasta, Tuhatlauan tutkaimesta? — Vaiko vienosta ve'estä, Lummekoijuhun koista, Limaparran liepehestä?

Vaiko:

Korven kuulusta koista, Salokaarron[348] kainalosta? — Vaiko kiihtynyt kiroista, Pantuna pahoin sanoista?

Hän niin muodoin luettelee neljää taudin lajia: kalmaa, vesihiittä, metsännenää ja kiroja. Mitä mainitessa hänellä luonto ja veret liikkuvat, sen taudin hän arvaa olevan sairaassa. Borenius huomauttaa,[349] ett'ei loitsiessa ollut pääasiana luvun sisällys, vaan sen voimakas lausuminen. Muudan noita Wenäjän-Karjalassa selitti hänelle, miksi loitsuja lukiessaan aina jätti jonkun osan pois. Pelkäsi, näet, "luonnon nousevan", jos olisi kaikki lukenut.

Tapa käyttää loitsulukua mielen kiihoittamiseksi on ikivanha muisto loitsulaulusta, jolla noitarummun vaikutusta lisättiin. Minkälaista Suomalaisten alkuperäinen loitsurunous on ollut, siitä ei meillä kuitenkaan ole mitään tietoa,[350] arvattavasti samanlaista tilapäistä kuin Lappalaisten ja Aasianpuolisten sukulaistemme. Permin ja Wolgan kansoilla tosin löytyy vakinaisiakin loitsusanoja. Mutta niiden muoto eroaa tykkänään siitä, mihin me olemme tottuneet, kuten seuraava näyte Wichmannin votjakkilaisista kokoelmista osoittaa:[351]

Jos hänessä on miestä In-marin salamaa pää pystyssä vastaan seisomaan, Niin onnistukoon hänelle tämän ihmisen turmeleminen. Jos hänessä on miestä Auringon ja kuun kulkua takaperin kääntämään Niin onnistukoon hänelle tämän ihmisen turmeleminen. Jos hänessä en miestä Myllypadon vettä vasten virtaa juoksuttamaan, Niin onnistukoon hänelle tämän ihmisen turmeleminen.

Sama mahdottomuuksien luetteleminen, ennen kuin se tai se saa tapahtua, on myös tsheremissiläisten,[352] tshuvassilaisten[353] ja mordvalaisten[354] loitsujen läpikäyvänä tunnusmerkkinä. Lienevätkö tatarilaista alkuperää?

Nykyisiä loitsurunojamme ei saata pitää edes yhteissuomalaisina. Niitä ei ole löytynyt Liiviläisillä eikä Watjalaisilla. Wepsäläisillä on niiden asemesta tämäntapaisia, nähtävästi Wenäläisiltä lainattuja lukuja:[355]

Nousin siunauksessa (blahoslovas) pesime siunauksessa, Läksin, liikahdin lakeaan peltoon, vihantaan nurmeen; Lakeassa pellossa, vihannassa nurmessa kultainen kivi, Kultaisella kivellä kultainen kukko; Niinkuin kivi asettui mereen ijäksi päiväksi, Niin tämä paha asettukoon itse ijäksi päiväksi!

Wirolaisilla, joilla epillisiä ja lyyrillisiä runoja on koottuna useampia kymmeniä tuhansia, on ainoasti joku kymmenkunta runomitallisia loitsuja, nekin Inkeristä päin myöhemmällä ajalla kulkeutuneita, niinkuin useat väärinkäsitetyt suomenkieliset sanat ja muodot osoittavat. Esimerkkinä mainittakoon eräs verenpidätys-luku Jõhvin pitäjästä Warsinais-Wirosta,[356] jossa alkuperäisen vertauskuvan, Tyrjän kosken tyyntymisen sijaan on tekaistu aivan uusi mahalaa vuotavasta vaivaiskoivusta (türmi kask).

Tüdu, tüüdü türna kaske, Maha juoksi mahla kaske, Tüüda türna juoksemasta, Maha mahla langemasta!

Wirolaisten soorasanaiset loitsut, joita on muutamia satoja muistiingantuja, ovat kauttaaltansa katolisia lukuja, samantapasia kuin ne, joita Saksassa ja Skandinaviassa tiedetään käytetyn. Luku "ruusua" vastaan esim. kuuluu:[357]

Meidän Herramme Jesus Kristus käypi Siinain vuorella, Kolme punaista ruusua kädessä, Yhdellä hän suitsuttaa, Toinen lentää pois, Kolmas katoaa, Niin katoa sinäkin, punainen ruusu, pois!

Tunnettua on, että Wienan ja Aunuksen Karjalaisista ainoasti ne, jotka asuvat lähinnä Suomen rajaa, omistavat loitsusanoja ja että niissä ilmaantuu pelkästänsä suomalaiskatolisten pyhimysten nimiä.[358] Suomen puolelta voi loitsujen todistaa vaeltaneen väestön mukana myös Inkeriin ja Tverin Karjalaan.[359] Ne eivät siis ole voineet syntyä muualla kuin Suomen rajain sisällä.

Ja ne ovat yleiset koko Suomessa. Länsimurteenkin alalla, jolta muuta vanbempaa runoutta on peräti vähän tiedossa, on niitä vielä viime aikoina kirjaanpantu toista tuhatta. Länsi-Suomessa, samoin kuin Wirossa, on suorasanaisia lukuja, jotka sisältävät, pitsi manausta, katolisen legendan tapaisen. Varsin kuvaava on pieni luku käärmeen puremaan vastaan, jossa ikään kuin näytellään, mitenkä se ennen on tullut parannetuksi.[360]

Pietari sanoi: "nurmi (selitetty: käärme) puri." Maaria kysyi: "tuliko veri?" Jeesus sanoi: "se parani jo!"

Suureksi osaksi länsisuomalaiset loitsut ovat kuitenkin jo pukeutuneet runomittaan. Tämä muodollinen itsenäisyys germanilaisiin ja lähinnä ruotsalaisiin esikuviin nähden ei ole ollut vaikuttamatta sisällykseen. Yksin kerto, joka loitsurunojen levitessä Savoon ja Karjalaan, vähitellen pääsi täyteen valtaan, teki ne kahta vertaa alkuperäistä pitemmiksi. Mutta enimmin ne saivat lisiä epillisistä runoista, jotka Wirosta Inkerin kautta kulkeutuneina niihin yhtyivät itä-Suomessa. Siten liittyivät pistoksen ja voiteen lukuihin runot isosta tammesta ja isosta härästä, puun loukkaamissa käytettyihin sanoihin Sampsa Pellervoisen laulua palanen, raudan manaukseen kultaneidon taonnasta Ilmarisen seppyys j.n.e. Semmoisia sekamuodostuksia ovat hyvin monet n.k. syntyrunoista.