SISÄLLYS:

Matkailun aatteellinen tarkoitus.. Matkailijoita Jumalan armosta. Vaikutelmia automobiilimatkalta kesällä 1913. Tukkilaisten ja noitien parissa. Suomussalmelle. Hyrynsalmen reittiä laskemassa. Jekaterina Panfilovna. Punkaharju. Joulumatka 37 asteen pakkasessa. Hämeessä. I—III. Matka kirkkoveneessä. Savo. I—V. Kiertomatka Itämeren ympäri 1913. Matka Valamoon 1914.

Matkailun aatteellinen tarkoitus.

Kuta raaempi kansa on, sitä vihamielisempi se on vieraita kansallisuuksia kohtaan. Kuta sivistyneempi se on, sitä suopeammin se arvostelee toisen kansan tapoja ja elämän ilmaisumuotoja.

Nämä väitteet uskaltanen julkilausua vastaväitteitä pelkäämättä. Historia todistaa sen epäämättömän selvästi.

Alkuaan kreikkalaiset sanoivat kaikkia kansoja, jotka eivät puhuneet heidän kieltänsä, barbaareiksi. Juutalaiset halveksivat kaikkia, jotka eivät uskoneet heidän Jumalaansa, ja sanoivat heitä pilkaten pakanoiksi. Kuta korkeammalle kreikkalaisten sivistys kohosi, kuta enemmän he matkoillaan ja sotien kautta tutustuivat naapurimaitten asukkaihin, sitä pienemmäksi supistui barbaari-alue. Myöhemmin sanottiin barbaariksi ylimalkaan raakaa ihmistä, kuuluipa hän sitten mihin kansakuntaan tahansa, siis sama merkitys, mikä sanalla vieläkin on. Pakana, »paganus», on edelleen käytännössä kristittyjen kesken, ja sillä yhäkin tarkoitetaan kristinuskoon kuulumatonta henkilöä, juutalaisia lukuunottamatta.

Mitkä konnamaisuudet, mitkä julmuudet, mitkä ilkityöt olivatkaan suvaittuja toisen kansan henkilöitä kohtaan! Tästä puhuvat kreikkalaisten monet tarut, ja tätä todistaa juutalaisten hurja raivo toisinajattelevia kohtaan. Tässä oli konnamaisuus kehitetty järjestelmäksi, vieläpä korkeitten jumalien pyhittämänä.

Mutta kreikkalaisilta hälveni tämä ahdasmielisyys aikaisemmin ja perusteellisemmin kuin muilta vanhan ajan kansoilta. Minkä ihanan kuvan ennakkoluulottomasta matkamiehestä tarjoaakaan meille Herodotoksen haamu, ja mikä mainio esikuva hän on kaikkien aikojen turisteille. Hän samosi halki silloisen tunnetun maailman, Susasta Italiaan ja Mustasta merestä hamaan erämaan reunaan Libyaan; hän kertoelee liikuttavalla tavalla kaikesta, mitä näki ja kuuli, kertaakaan antamatta arvostelua, joka olisi tyly tahi halventava, vaikka hän kosketteli n.s. barbaarien tapoja ja menoja. Joskus sattuu, että hän kummeksien kertoo lydialaisista, että he häpesivät ihmisten alastomia ruumiita, tahi ihmettelee sitä tapaa, millä Faraon tytär sai pyramidinsa pystyyn. Missä tapaa oudon jumalan palvomisen, siinä hän lohdutteleiksen sillä päätelmällä, että jumalista meillä ihmisillä kaikilla on juuri yhtä vähän tietoa. — Tällainen ennakkoluulottomuushan on harvinaista vieläpä meidänkin valistuneelle aikakaudellemme. — Mutta olihan Herodotos Kreikan suurinten miesten aikalainen ja toisten edelläkävijä, miesten, jotka ovat luoneet eurooppalaisen sivistyksen pohjapiirteet, niin, voimmepa sanoa nykyään jo hyvällä syyllä, panneet alulle koko maapallon karummaksi kantavat kulttuuri aatteet. Ja tämä kulttuuri ei ole kansalliskiihkoista, se on kansainvälistä koko rakenteeltaan.

Sata vuotta tämän jälkeen teki Aleksanteri Suuri loistavan voittoretken Itämaitten vanhan kultuurimaailman halki. Meteorin tavoin hän kiiti eteenpäin, vapauttaen, valistaen, eikä hävittäen. Hänen kulkunsa oli pikemmin juhlallista matkailua kuin verinen voittomarssi, ja sen loistokohdaksi tulivat jättiläishäät sivistyneitten kreikkalaisten sotilasten ja Itämaitten uinailevien kaunottarien kesken. Valtakunta muodostui, missä kreikkalainen viisaus tunkeutui kaikkiin kansakuntiin, kaikkiin vapaisiin kansanluokkiin, missä suvaitseva, suopea kreikkalainen maailmankatsomus piti valtikkaa. Tässä onnellisessa valtakunnassa pääsi matkailukin kuulumattomaan vauhtiin, sillä matkailu on korkeamman sivistyksen lapsi, joka viihtyy ainoastaan siellä, missä rauha vallitsee kansain kesken ja missä on »ihmisillä hyvä tahto». Sepä ei ainoastaan viihdy siellä, se luopi rauhan ja sovun tunnetta kansain ja ihmisten suhteisiin.

Ajanjakso Aleksanteri Suuresta kristinuskon voittoon Välimeren maissa oli matkailun kultakausi, niinkuin se oli hienon älynkin. Sen ajan turistit matkustivat oppiakseen tahi opettaakseen. Mailla ja merillä vallitsi rauha, matkailija liikkui turvallisena hyvintehtyjä ja hyvinhoidettuja teitä pitkin. Ainoastaan kahta kieltä tarvitsi osata; ken taisi niitä käyttää, hän sai sanottavansa ymmärretyksi, mihin tämän hienostuneen valtakunnan ääreen ikänä joutui.

Tulipa sitten suuri rämeytymisen aika. Minkä synkeän kuvan herättääkään meissä keskiaika myöskin matkailuun nähden. Ihmistiedon halveksimista seurasi samalla kaikkien hyvien tapojen halveksiminen. Keskiajan sivistyneimmät käyttäytyivät kuin pahimmat vorot ja rosvot. Ritari vaani linnansa tornista turvatonta matkamiestä ryöstääksensä hänet, munkki kerjäsi ja uhkasi naisten kunniaa, matkustavat teinit tappelivat ja murhasivat ja petkuttivat talonpoikia.

»Jumalten herääminen» merkitsi uuden ajan alkua myöskin matkailulle. Maita löydettiin, uusia, entisiin verraten jättiläismäisiä, merta kuljettiin. Maapallon ympäripurjehdus sai alkunsa.

Aina renesanssin ajoilta asti on sivistys kulkenut eteenpäin katkeamatonta voittokulkua. Matkailu on kehittynyt rinnan sivistyksen kanssa ja on nykyään saavuttanut ennen aavistamattoman vauhdin varsinkin kulkulaitosten alalla tehtyjen suurten keksintöjen kautta.

Mutta vielä istuu vanha paholainen, kansojen tora, kansojen kateus ja sotahimo vanhalla »kunniakkaalla», nykyään jo hieman järkähtäneellä valtaistuimellaan. Sen hoitajat ja turvat, kristityt diplomaatit, tunnustavat vielä barbaariajan oppia. Minkälaisista kataluuksista kieltäytyvät nämä miehet? Ei minkäänlaisista. Mihin petoksiin, mihinkä valheisiin, mihinkä julmuuteen nämä miehet turvautuvat, koettaessaan tuhota vihattua kansaa? Kaikkiin mahdollisiin! Nykyinen hetki sitä elävästi todistaa.

Mutta juuri nyt voi huomata äänen, joka kansoissa kaikuu, äänen, joka on lähtenyt nykyajan sivistyneen ihmisen parhaimmasta tunteesta ja kirkkaimmasta järjestä. Tämä ääni on aamutoitotus, joka ennustaa uutta aikaa, missä konnuus konnuudeksi leimataan kaikissa tapauksissa, vaikkapa sen hallitus tekisi hallitusta vastaan, kansa kansaa vastaan. Ajan merkit ovat selvät: ne ovat toivorikkaat, vaikka vielä verrattain voimattomat; ne puhuvat tulevasta ajasta, missä oikeus määrää eikä väkivalta.

Matkailu asettuu empimättä niiden voimien riviin, joitten päämäärä on valmistaa tietä tälle onnellisemmalle ajalle. Matkailun ylin tarkoitus on aina ollut ymmärtämyksen aikaansaaminen ihmisten kesken eri seuduilla, sijaitsivatpa nämä sitten oman maan rajojen sisällä tahi vieraissa maissa. Mikäpä turistimatka onkaan muu kuin käynti naapurin luona, jolta odottaa ystävällistä vastaanottoa. Tahdotaan nähdä, kuinka naapuri asustaa ja elelee, miltä hänen kotinsa näyttää. Jos hänen käy hyvin, iloitaan, jos huonosti, toivotaan parempaa vastaisuudessa.

Turismi ja natsionalismi, ne suhtautuvat toisiinsa kuin vesi ja tuli. Turisti on otettava vastaan, olipa hän vaikka vihamiehemme. Sitä vaatii kestiystävyyden pyhä laki. Ei mitään ole voitettavissa epäystävällisyydellä, kaikki taas kohteliaisuudella.

Jokainen matkamies, joka astuu meidän kaukaiselle niemellemme, on lausuttava tervetulleeksi. Jos hän kantaa vihan aseita, on häneltä aseet riisuttava näyttämällä meidän ponnistuksiamme kulttuurin kohottamiseksi, loukkaamatta minkään kansan oikeuksia. Aseittenriisuminen on tapahtuva ystävällisyydellä, eikä kylmyydellä ja tylyydellä, joka on barbarian merkki.

Sillä matkailun aatteellinen tarkoitus on aina ollut, on ja on aina oleva — kansain veljestyminen.

Matkailijoita Jumalan armosta.

Kaikki, jotka matkustavat huvinsa vuoksi tahi virkistyäkseen, kantavat matkailijan nimeä. Ei suinkaan vaadita tämän arvonimen saamiseen, että on rikas, toimeton englantilainen, ristiraitaisissa housuissa ja väljässä villavaipassa. Eikä ole pakko taivaltaa tuhansia kilometrejä, ollakseen oikea matkailija. Kaksi tahi kolme peninkulmaa siihen kyllä riittää. Pääasia on, että matkan tekee virkistymisen tarkoituksessa tahi ihaillakseen kauniita näköaloja. Upporikas maankiertäjä on fanaatikko turistien joukossa, se taas, joka vain käväisee lähimmässä kaupungissa omalla eväällään, hieman tuulettuakseen tahi nähdäkseen vieraita naamoja, hän on flegmaatikko — jollei hän samalla ole varaton raukka.

Matkailijoita Jumalan armosta eivät suinkaan ole ne, jotka matkustavat useimmin ja kauimmaksi. Matkailija Jumalan armosta on se, joka on iloisimmalla päällä matkustaessaan. Tavallisimmasti sellainen on lyhyen matkan tekijä lyhyemmän ajan kuluessa. Kukapa ei olisi kohdannut tuollaisia maailmata maleksivia matkailijaperheitä, joilla on pieniäkin lapsia mukanaan. Ne haukottelevat kaikelle, ei mikään heitä huvita, paitsi matkakirjallisuus, nuorimpien käsissä ryöväriromaanit, vanhempien käsissä rakkausromaanit. Olen tavannut tällaisia väsähtäneitä matkamiehiä suurilla Euroopan matkareiteillä, matkamiehiä, jotka näyttävät kyllästyneinä hyräilevän surullista virttä: og jeg har sett all jordens pragt, men glaeden ingensinde (olen nähnyt kaiken maailman loiston, mutta iloa en missäkään).

Kun puhun rikkaista matkailijoista, en suinkaan unohda että näidenkin joukossa on matkailijoita Jumalan armosta, niinkuin esim. amerikkalainen Carnegie, joka on kiertänyt maapalloa oppiakseen, ja joka on oppinutkin sen, mikä on kaiken matkailun arvokkain opittava, nimittäin oppinut pitämään arvossa lähimmäistään, olkoonpa että tämä naamassaan kantaa niitä väriä tahansa, mustaa, keltaista, ruskeata tahi punaista. Tämän hänen oppinsa näkyvänä ilmauksena mainittakoon ne monet rahalahjat, jotka tämä amerikkalainen pohatta on jakanut kaiken maailman kansoille, muun muassa ruotsalaisille.

Mutta iloisimmat matkamiehet, mitkä minä milloinkaan olen tavannut, eivät kylläkään ole olleet miljardöörejä. Päinvastoin ovat ne olleet heidän antipodejaan.

Kerran maailmassa saavuin polkupyörälläni Lindaun kaupunkiin Bodenjärven rannalle. Olin polkenut koko laajan Baijerin kuningaskunnan läpi, olin saanut monet hikikylvyt, ja olin ollut pakotettuna juomaan monet litrat paksua »baijeria», sillä jos vettä pyysin, niin tuotiin minun eteeni pesuastia ja pyyhinliina. Mutta olut ei ole keksitty minun sisäelimiäni silmällä pitäen, ja minä sain ylen ankaran kuumeen ja horkan, aina vuorotellen. Laivakyydillä kuljin Bodenjärven poikki ja saavuin Sveitsiin, Romanshornin kaupunkiin, jossa jouduin asumaan kaupungin pormestarin omistamaan hotelliin. Tuskaisena ja kuumana sukelsin ilmavan untuvapatjan alle, ja mielessäni kieri kamala kuolema vierailla mailla.

Seuraavana päivänä heräsin korviavihlovaan elämään. Hyökkäsin ikkunaan siinä luulossa, että tulipalo raivosi lähistöllä. Sairaan pääni lävitse välähti ajatus: etpä saakaan kuolla luonnollisella tavalla, sinulle on kohtalo määrännyt noita-akkojen ja vapaa-ajattelijoiden kipukovan kuoleman polttoroviolla. Tiesin jo ennestään, että täällä lähellä ystäväni Juhani Huss parka oli savustettu kuoliaaksi ja tuhka heitetty jokeen. Avasin vavisten akkunan, mutta mitä näinkään!

Katua pitkin vyöryivät hiljaista kyytiä ikivanhat muuttovaunut, niin täyteen ahdetut ihmistä kuin olla osasi. Väkeä kaiken ikäistä! Eukkoja, ukkoja, nuoria neitosia ja nuorukaisia kaikenkaltaisiin pukuihin puettuja, arvattavasti jonkunlaisiin kansallispukuihin. Naisilla väririkkaat hameet ja hassut päähineet, miehillä liehuvat sulat hatuissa. — Oli ihana kesäinen aamu, aurinkoinen ja selkeä.

Nepä vasta äänen päästivät, kaikki poikkeuksetta, niin mies kuin nainen. On mahdotonta sitä kuvata, se on kuultava. Matkamiehiä oli suunnilleen 25 henkeä joltakin ympäristön alppirinteeltä. He olivat jättäneet lehmänsä ja vuohensa toisten haltuun »sennenhytteniin» ja lähteneet turistimatkalle alas laaksoon. Mutta he olivat ottaneet alppituulen mukaansa laaksoon, alppituulen, joka on kirkasta ja raikasta kuin ilma lumivyöhykkeen alapuolella.

Onnettomuudekseni — tahi onnekseni — sattui, että herrasväki otti sen hotellin, missä minä asustin, temmellystantereekseen. He valtasivat koko alakerroksen tarjoiluhuoneineen. Eivätkä täälläkään hennoneet luopua alppituulestaan, vaan jatkoivat melunpitoaan vähentymättömällä voimalla hotellin seinien sisällä. Olin vielä sairas, vaikka untuvapeitto yön aikana olikin imenyt pahimmat myrkyt sisäänsä. Pakenin huoneestani ja avasin umpimähkään erään oven, joka johti suureen, komeaan saliin — raatihuoneen istuntosaliin.

Täällä tapasin onnettomuustoverin, pormestarin ihanan sisaren. Yhteiset onnettomuudet lähentävät ihmisiä toisiinsa. Minä selitin, että olin matkamiesraukka, jonka päällä Jumalan käsi raskaana oli levännyt. Hän vastasi olevansa pormestarin sisar, jolla, ikävä kyllä, oli herkät hermot, ja joka siis ei jaksanut kestää niin riemastuneitten ihmisten räikeitä ilonpurkauksia. Romantillinen kohtaus oli »fertig»; haavoitettu ritari ja kalpea nunna. »Talon taustalla ruusut kukkii!»

Flyygeli seisoi avattuna raatihuonesalin kolkassa. Nuottitelineellä odotti vihkonen »Laulujen helmiä». Ritari istuutui soittokoneen ääreen, kielet helähtivät, ja nunna lauloi riemuitsevalla äänellä helmen helmeltä potilaan lohdutukseksi.

Mutta jysky sieltä alakerrasta tunkeutui lattiapalkkien läpi, valssin rallatus ja poljento humisi korvissamme. — Olinhan vielä toipuva potilas, mutta Suomen kunnia ja maine velvoitti minua. — Kumartaen pyysin pormestarin sisarelta pienen valssin, ja ritari ja nunna liitelivät — niin, liitelivät — raatihuoneen kirkkaalla permannolla.

Tunsin huojennusta rinnassani, maailma ei enää ollutkaan surunlaakso, ja nunnakin sanoi, että hermostus oli asettunut.

Läksimme sitte alakertaan katsomaan ja kuulemaan miten maailman lapset siellä ilakoivat. Vauhti oli yhä edelleen nousussa. Kärsimme jotenkuten kolme, neljä »jodlaamista» (alppilaisten kimakka hoilaus) yhdellä kertaa, mutta kun kaksi vankkatekoista Arnold von Winkelriedin rintaperillistä nyrkeillään iski metallisiin maitokiulujen pohjiin, silloin täytyi sekä nunnan että minun tukkia korvamme. Raivokkaampaa johtajaa kuin se, mikä seuruetta komensi, ei voi tavata pohjoispuolella alppien. Tämä oli vanha eukko, jolla oli ainoastaan yksi hammas, musta hammas yläikenessä; hän oli pitkä ja tumma, ja hänen ryntäänsä oli lohduttoman tasainen kuin Limingan niityt tahi Isonkyrön vainiot. Jos hänellä milloinkaan lapsia oli ollut, niin kyllä niillä oli ollut yhtä napisuttavan suuri nälän ja janon hätä kuin Israelin lapsilla korvessa. Iloisempaa ja hullunkurisempaa eukko-keturata en koskaan ole nähnyt. — Ei ole parempaa lääkettä maailmantuskalle kuin reippaan vanhuksen näkeminen. Hävettää ja tulee terveeksi. — Kun eukko huomasi, että tuuli rupesi heikkenemään, kimmahti hän pöydälle, korotti käheän äänensä — ja kööri parkaisi heti uusin voimin.

Sibeliuksen »Lemminkäisen kotiinlähtö» antaa heikon kuvan alppilaisten symfoniasta. Jos hän lainaisi kellot ja rautatiekiskot »Ouverture solennelle'stä» ja liittäisi vielä muutamia kiuluniskuja sävellykseensä, olisi yhtäläisyys tuntuvampi.

Illan tullen alppilaiset rupesivat tekemään poislähtöä. Kapusivat muuttovaunuunsa, muinaisajan rummut pantiin räiskämään ja sennenpiiat jodlasivat. Mutta alppiväki oli parantanut minun tautini, satuloin teräsheponi ja seurasin heitä.

Laulussa sanotaan, että nunnat itkivät salaa, kun ritarit paranivat ja jättivät hoitajansa. En omasta puolestani ole herkkäuskoinen näissä asioissa, mutta varmemmaksi vakuudeksi annoin »sisarelle» kaksi »frankenia» juomarahoiksi — sellainen kuuluu olevan tapana pormestarin sisarilla siinä maassa, sanoi siivoojatar.

Tienhaarassa seisoin kauan ja katselin poistuvia ystäviäni, vilkutin jäähyvästiksi, ja vanha eukon-kuvatus hypähti seisoalleen mööpelivaunuissaan, ojensihe suoraksi kuin humalasalko, avasi suunsa ja hihkasi. Hän seisoi kuin haaksirikkoutunut Tähtitorninmäellä. Näin suun ja hampaan, mutta mitään en kuullut jyrinän ja pitkän välimatkan vuoksi.

Ajattelin itsekseni: niin sitä tulee matkustaa, tahi oikeammin, niin sitä voi matkustaa, kun ei ole liiaksi ravittu, jota reformilääkärit väittävät meistä sivistyneistä; niin sitä voi liikkua, kun hermoista ei ole tietoa. Nämä matkamiehet olivat kadehdittavia kyvyssään antaa riemulleen valtaa. Seuraavana aamuna he kai ryhtyivät ankariin askareihinsa, lypsämisiin ja paimentamisiin korkeilla niityillään, ja mahdollisesti he, muistellessaan lyhyttä huviretkeään, kajahuttivat ilmoille korvia viiltävän kirkunansa, kuten tervapääskyt poutaisella taivaalla. Matkamiehiä Jumalan armosta!

* * * * *

Meidän kansamme on ylimalkaan hiljaista, umpimielistä ja kainoa kansaa. Tällaiseksi ovat sen kasvattaneet pitkät talviyöt ja viileät kesät. Se on vähä-ääninen kuin kotikissa ja pitää elämätä vain kiihtyneessä tilassa. Kansa kiihtyy alkoholista, kissa rakkaudesta. Mutta auta armias silloin heidän meluaan.

Onpa kumminkin seutuja Suomessa, joissa kansa osaa nauraa ääneenkin, ei vain hymyillä. Tämä on Savon ja Karjalan kansa. Se ei ainoastaan osaa puhua, se osaa jutella ja huitoa käsillään. Ja juuri nämä ymmärtävät myöskin matkailla.

Se, joka Kuopiossa on käynyt kesäiseen aikaan, tietää, että nuo lukemattomat höyryalukset, jotka lepäävät kaupungin laitureissa ja keskipäivän aikaan lähtevät kukin oman lahtensa perukkaan ja joka aamu saapuvat kaupunkiin lahtensa perukasta, ovat täpösen täynnä matkustavaisia. Nämä matkustavaiset ovat talollisia, mökkiläisiä, loisia ja kerjäläisiä höyryaluksien lukemattomista laitureista ja niiden ympäristöistä. Kerjäläiset matkustavat säännöllisesti ilmaiseksi.

Nämä laivat saavat hyvät vuosivoittonsa etupäässä matkustajamaksuillaan. Lasti ei tuota niille sanottavasti mitään. Pilettien hinnat ovat perin uudenaikaiset, niin huokean taksan mukaan määrätyt, että ne lähentelevät teoreetikkojen ihannetta. Kilometristä maksetaan tavallisesti 1 à 2 penniä, peninkulmasta 10 à 20 p. riippuen siitä, valitseeko kansi- vai salonkipaikan. Kannattaakseen täytyy laivalla olla »puoli huonetta», mutta ne kulkevat tavallisesti »täydellä huoneella» ja tuottavat hyvän voiton omistajilleen.

Joka kerta näissä laivoissa matkustaessani on ollut melkein mahdotonta saada paikkaa, missä olisi voinut lepuuttaa väsyneitä koipiaan. Useimmiten olen vihdoin löytänyt istumapaikan peräpyörylässä jonkun jauhosäkin päällä, jossa on kyllä ollut pehmyt istua, mutta josta on noussut ylös »väärinpäin puuteroituna». Muuten on paikka ollut sopiva huomioitten tekoon.

Kaikista matkustajista on ainakin 50 % ollut matkailijoita, jotka ovat käyneet kaupungissa vain hupaillakseen. Jäljellä olevista on 25 % sellaisia, jotka, peittääkseen matkustamishaluaan, ovat ottaneet kilon voita, piimähinkin tahi munatuin mukaansa. Loppu on sellaisia, jotka aikovat hieman kaupitella torilla.

En todellakaan tiedä, onko missään Suomea kaupungissa, pääkaupunkia lukuunottamatta, sellaista matkustajain tulvaa kuin Kuopiossa. Täällä on heidän lukunsa päivittäin monta sataa. Ja sitä paitsi ovat he suruttominta ja iloisinta väkeä, mikä meidän maassamme matkustaa. Mutta he ovat vain yhden päivän matkustajia ja enintään 10 peninkulman taivaltajia.

Matkustajat eivät pidä sitä tavatonta melua kuin alppikansa, mutta suunsoitossa he ovat voittamattomat. Alppikansalla ei ole aikaa haastelemiseen, sillä heidän täytyy »jodlata», mutta savolaisella ei koskaan ole sellaista kiirettä, ettei hän ehtisi rupatella. Laivalla hänen kielensä kilpailee propellin kanssa alituisessa liikkeessä.

Se niiltä näitä matkamiehiä houkuttelee liikkeelle kotoa, on juuri hauska matka laivalla. Istuminen laivassa, joka livistää salmista läpi, joka pistäytyy lahdesta toiseen hakeakseen laitureita, on todellakin nautintoa, joka kelle tahansa on mieluista. Sitä paitsihan se on parasta, mitä meidän maallamme on tarjottavana matkailun alalla. Ulkomaalainen turisti unohtaa kaikkein viimeiseksi juuri tyynet kesäiset iltamme laivojemme kansilla, puikahdellessaan tämän laajan, peninkulmien pituisen saaristomme sokkeloissa.

Vaistomaisesti savolainen tuntee, että tällainen matkustaminen edestakaisin kesällä kuuluu ihmisen puhtaimpiin ja virkistävimpiin huvituksiin. Hän astuu laivaansa oikealla matkailutuulella, ja tätä tuulta riittää, kunnes hän saapuu kotiinsa ja koti miehille kertoo matkan tapaukset. Ennenkuin hän kunnolleen on ehtinyt sijoittaa laihan istuimensa jollekin penkille, on hän jo alottanut jutun naapurinsa kanssa. Jos naapuri on nuutiainen, hakee hän uutta seuraa, hakee kunnes löytää, ja sitten kieli liikkeelle. Laivan lähdettyä rannasta ja hiukan aikaa tähysteltyään matkaseurueita on kukin valinnut sakkinsa ja silloin alkaa rupatus täydellä todella. Silloin voi sattua, että jutun hälinä voittaa koneen jyskytyksen ja potkurin solinan. Ei kukaan kiru eikä rähise, niinkuin alppilainen, mutta kaikki nauravat ja haastelevat täyttä ääntä. Sillä kaikki koettavat sanoa jotakin sukkelata, kaikki asiat otetaan leikilliseltä kannalta, yksinpä korkeimmat, uskonkysymykset, joutuvat hyväntahtoisen, mutta kunnioittavan hymyn alaisiksi. Ne ovat luterilaisia nämä savolaiset siinäkin merkityksessä, että he samoinkuin suuri kirkkoisäkin ymmärtävät leikin ja rakastavat kompasanoja. Pietisti heläyttää yhtä huikean naurun kuin suruttomin maailmanmahti.

Olen tullut kaukaa maailmalta, olen matkustanut monen maalaisen kanssa, joutunut Kallaveden pienelle alukselle ja vasta täältä tavannut virkistävän, repäisevän elämänilon purkauksen.

Savolainen ei ole meluava kuten alppilainen, mutta pohjaltaan hänkin en suruton matkailija Jumalan armosta.

Vaikutelmia automobiilimatkalta kesällä 1913.

Vuokrasin automobiilin kuljettaja A. Löfbergiltä, joka omisti kevyen ja nopeakulkuisen, 30-hevosvoimaisen, amerikkalaisen »Everit» vaunun. Tämä auto kulki kevyesti ylös kaikista matkalla olevista mäistä. Ensimmäistä vaihdosta käytettiin ainoastaan kahdessa ylämäessä, jotka olivat sekä hietaiset että kiviset kuin myöskin jyrkät. Muutoin tulimme toimeen toisella vaihdoksella, usein sangen vaikeissakin nousuissa. Useimmat mäet kuljettiin luonnollisesti kolmannen vaihdoksen avulla. — Kevyessä Everit vaunussa on ainoastaan kolme vaihdosta. — Niiden varalle, jotka eivät täysin tunne tämänlaatuisia vaihdelaitteita, tahdon huomauttaa, että kolmatta vaihdosta käytetään tasaisella tiellä.

Eräänä kauniina heinäkuun iltana ajoimme pitkin mykerikköä Itäistä Viertotietä Vanhaankaupunkiin. Matkani piti Lahteen. Hyrylästä poikkesimme Mäntsälään. Kaunis, mutta peijakkaan ikävä on Järvenpään järven rantaa pitkin kulkeva tie — sentähden että huvilat puistoineen ja aitauksineen ovat niin lähellä kummankin puolin kiemurtelevaa tietä, että ne peittävät näköalan aina siinä määrin, että hälyytysmerkkejä on annettava melkeinpä lakkaamatta koko ajan. Eikä sitä paitsi ole kovinkaan hauska tehtävä pölystyttää kaikkien tiellä kulkevien huvila-asukasten kauniita kesäpukuja heidän ollessaan iltakävelyllä hengittämässä luonnonraitista, tuoksahtelevaa, vilpoista ilmaa. Vasta sivuutettuani Järvenpään aseman ja Tuusulan entiset reservikasarmit, missä aikoinani otin ensimmäiset horjuvat askeleeni sotilasuralla, tunsin olevan! kokonaan maalla. Ensimmäisen yöni nukuin Ohkolan aito maalaiskylässä, vaatimattoman, mutta siistin majatalon paksun peiton alla, muutoin moitteettomassa vuoteessa. — Kuulun niihin ihmisiin, jotka mielellään nukkuvat vieraissa paikoissa, joka yö uudella vuoteella. — Majatalon isäntä oli ihmeellinen länsisuomalainen ilmiö. Hän taisi pakinantaidon, länsisuomalaisiin oloihin nähden hän oli oikea kuularuisku. Muutoin puhelee länsisuomalainen enemmän kiiluvilla, hyväntahtoisilla silmillään kuin suullaan. Tavallaan hyvinkin onnellinen seikka, sillä harvoinpa hän sanoo jotain hauskaa, tuo hienotunteinen olento, jollei mahdollisesti nousuviinassa. Mäntsälän kirkonkylässä näin jo uudenaikaisen, suomalaisen majatalon. S.o. suuren salin, jota ei oltu sisustettu vanhoista herraskartanoista ostetuilla huutokauppatavaroilla, vaan vallan uudenaikaisilla wienertuoleilla ja sohvilla, jotka eivät olleet niin täyteläisiä kuin vanhojen, Ruotsin palveluksessa olleiden majurien ja kapteenien »merenvahalla» ja »Geflenvapenilla» läpiläpeensä savustamat nahkasohvat. Ainoa, mikä näissä paikoin on vielä huutokauppatavaraa, on vanhanaikainen, korkea- ja koristejalkainen fortepiano, joka kärsii parantumatonta köhää varsinkin c-koskettimen kohdalla, mistä »Ukko Noa» alkaa. Sellaiset koneet tavataan sekä Mäntsälän että Orimattilan majataloissa. Muutoin oli kaikki uudenaikaista, ja uudenuutukaisinta oli myöskin se kirjallisuus, jota oli siroteltu sinne tänne saliin ja kamarien pöydille. Poissa on vanha puu- ja nahkakantinen virsikirja, jonka tukevilla messinkihaoilla vanhat aatelisrouvamme raatelivat toisiaan kirkossa, kun joku oli kiivennyt kuorissa korkeammalle kuin arvo ja sukuasteikko olisi sallinut. Mutta poissapa on myöskin russakka, joka ennen nuokkui virsikirjan kannella ajatuksiinsa vaipuneena ja huiskutteli tuntosarviaan.

Mitä kauemmaksi rannikolta etenee, sitä siistimmiksi muuttuvat majatalot. Oli suorastaan nautintoa syödä päivällistä Orimattilan majatalossa. Ruoka oli hyvää ja astiasto uudenaikainen. Majatalo on samalla tasolla kuin hyvinrakennettu kirkonkyläkin, joka on Uudenmaan uudenaikaisimpia ja komeimpia seutuja. On tapani iloita sydämestäni nähdessäni hyvinhoidettuja peltoja, upeasti rakennettuja taloja ja mukavasti sisustettuja majataloja. Hämmästykselläni ei ollut mitään rajoja, kun kävin katsomassa paikan »riti rataa» (pikkukamaria). Ajatelkaahan! Sähkövalo! Töllin rakennustapa on kylläkin iänikuista vanhaa, tunnettua, linkkuhakoineen päivineen, mutta sähkövalo! Mikä huimaava kehitysaskel rakennuskaaren historiallisesta »kangesta» tähän siistiin hökkeliin, joka liekehtii sähkövalon loisteessa pimeinä marraskuun iltoina.

Nyt huomasinkin, että koko kylä oli sähköjohtojen varjostama. Näin navetassakin olevan omat lamppunsa, luulen, että lantatunkiokin oli varustettu 16 linjan lampulla, otaksuttavasti antaakseen parempaa vauhtia palamiselle.

Mäntsälän ja Orimattilan välisellä tiellä oli meillä jo aavistus siitä, että olimme saapuneet yhteiskuntaan, jossa ei nukuta. Mäntsälän ja Järvenpään aseman välillä liikkui matkustajia kuljettava automobiili, Mäntsälän ja Orimattilan välillä taas puhki ja porhalsi kuorma-automobiili, johon voitiin lastata tuhansia kiloja. Viimeksimainittu oli paikoittain kyntänyt maantien sellaiseksi, että sitä pitkin oli työlästä kulkea. — Näkyy olevan vaikeata maantiellämme seurata aikaansa. — Matkustaja-auto silittää ja tasoittaa tietä, mutta kuorma-auto taas hyvin helposti leikkelee ja paloittelee sen. Uudet ajat, uudet urat!

Itäisellä Uudellamaalla ei ole sakeasti kauniita paikkoja, Iitin seutua kumminkaan lukuunottamatta. Vasta kun Orimattila on sivuutettu, alkaa maa yletä, häämöttävät Salpausselän rinteet, ja kun on onnellisesti päässyt mäen päälle, avautuu ensimmäinen hauskahko näköala, näköala Vesijärvelle. Näköalaan sisältyy Lahden uusi kaupunki, jonka asema on ihana ja jossa on kauniita uusia rakennuksia, esim. torin vieressä sijaitseva Kansallispankin palatsi; joka tavalla edistyvä yhteiskunta, mutta sitä haittaa kesäisin paha vika. Kadut ovat Suomen tomuisimmat. Kaupungin tultua satavuotiseksi ovat sen kadut aivan varmaan pölynneet kokonaan olemattomiksi. Nuori kaupunki on rakennettu hyvin kummukkaalle maa-alueelle, Salpausselän rinteelle, jota ympäröivät rajattomat kangasalueet; niin ollen siis kuin vartavasten luotu sanatorilaitoksia ja talviurheilua varten.

Lahdesta matkustin pitkin vanhaa maantietä länteen päin Hämeenlinnaan. Kangasmaita rajattomasti, ja kankaiden välisissä laaksoissa viljelyksiä, paikoin melko laajoja. Tieni kulki Hämeen vanhimpien seutujen läpi, Hollolan, Lammin, Hauhon, Pälkäneen, Kangasalan kautta Tampereelle. - Uusimmat paikannimitutkimukset ovat johtaneet siihen päätökseen, että Vesijärvi on ikivanhaa ruotsalaista asutusta. Nimet Vaania = vatten = Vesijärvi, Kutajoki = gudarå, Hovila == hov, Pyhäniemi = den heliga udden. Vanha seutu, vanha kulttuuri, melkeinpä yksinomaan nykyään talonpoikaiskulttuuria. Vanhat herraskartanot ovat joutuneet sivistyneiden talonpoikaissukujen huostaan.

Kuljin vanhaa tietä Syrjänta'an majataloon saakka, jossa Hämeenlinnaan menevä tie poikkeaa vasempaan, kun taas kapeampi Hauhon tie kulkee läntiseen suuntaan. Mikä puhuva nimi, tämä Syrjäntaka. Syrjässä ja vielä senkin takana. Otaksuin, että saisin nähdä jotain hyvin alkuperäistä ja yksinkertaista sellaisessa majatalossa, jolla oli näin nöyrä ja vaatimaton nimi. Heitettyäni vain silmäyksen taloon huomasin, että paikka mahdollisesti oli ollut Syrjäntaka Birger Jaarlin aikana, mutta että se nykyään oli täysin uudenaikainen, hämäläinen talonpoikaistalo. Majatalona se myöskin on sadan vuoden vanha. Sisustus taaskin täysin uudenaikainen, huoneet isot ja niitä on useita, kaksi asuinrakennusta, navetta, talli, jotka ovat viimeisen mallin mukaan varustetut. Nuori, kaunis nainen tuli luokseni ja kysyi, halusinko mahdollisesti jotakin. Hänen näkönsä ja pukunsa pakottivat minua käyttämään nimitystä neiti. Neiti tarjosi minulle sievän seksan, n.s. »englantilaisen teen»; mutta vihdoin hän voitti synnynnäisen hämäläisen kainoutensa ja esitteli itsensä talon emännäksi. Onnittelin hänen miestään hyvän valinnan johdosta, maksoin ja läksin. Jälkeenpäin sain kuulla, että emäntä oli käynyt tyttökoulun, olipa siis aikoinaan vedellyt neliöjuuria, kiusautunut saksan ja ranskan kielioppien kimpussa ja osannut 30-vuotisen sodan viidellä sormellaan. Onpa nykyään varovaisinta, liikkuessaan sisämaamme majataloissa, hiukan sievistellä puhetapaansa keskustellessaan palvelevan väen kanssa, sillä saattaa helposti tapahtua, että saman naisen, joka aamulla tuo kahvia sänkyyn, sittemmin nähdään avojaloin juoksevan pihalla ylioppilaslakki päässä. — Ei ole siis syytä pelätä kirjallista köyhälistöä!— Ei enää sovi tuttavallisesti tokaista palvelijattarelle ristimänimeksi Maija-Liisa, vaan pikemminkin tarinan aluksi kysäistä: mitä te pidätte Runebergista naisluonteitten kuvaajana. Seurustelu ja tarinoimistapa muuttuvat tosin täten hieman kankeammiksi, mutta keskusteluaiheet ovat vaihtelevampia.

Syrjänta’an ja Hauhon välinen, kapea ja hyvin mutkikas, siis vaarallinen, tie kiemurtelee lukemattomien järvien välitse. Milloin on järvi vasemmalla, milloin oikealla puolella. Oli tyyni heinäkuun ilta, aurinko muuttui yhä tummanpunaisemmaksi taivaanrannalla, ääretön rauha vallitsi luonnossa, kepeäjalkainen Everit kulki äänettömin askelin hyttysparvien läpi, ruis tuoksui, apilas tuoksui, lehmät länkeröittelivät kohti kotiansa ja sekoittivat oman hajunsa tähän tuoksahteluun mitä miellyttävimmällä tavalla — lehmänhaju heinäkuun iltana on suloisen kirpeää — ja sittiäiset olivat hurjassa lentotouhussa. Kuljimme läpi mehevimpien Hämeen seutujen. Ajoimme hyvin varovasti, jottemme säikyttelisi kuoliaiksi seudun hevosia, sillä Everit peililaseineen kimalteli ja hehkui ilta-auringon leimuavassa valaistuksessa.

Hauhon majatalo on erään kauniin lahden rannalla sijaitsevassa, tiheään rakennetussa kylässä, niissä eri talojen rakennusten ja ulkohuonerivien välitse kaartelee joukko eksyttäviä kujasia. On ihan mahdotonta osata majataloon ilman opasta, sillä tienviittaa luonnollisesti ei ole olemassa. Se on selväpiirteisin hämäläiskylä, minkä olen nähnyt. Useat rakennukset olivat koko joukon yli satavuotisia. Mutta kaikki ne olivat siistityt, puhtaus vallitsi kaikkialla ja hyvinvointi kuvastui myöskin kaikkialta.

Nukuin mallikelpoisessa salissa, josta avautui näköala lahdelle ja pihalle. Aamulla koputettiin ovelle; nainen, sirosti vyötetty, yläruumis asianmukaisesti pönkitetty, huolellisesti käherretty, astui kilahtavin tarjottimin kohti vuodettani. Punastuen vedin peiton korvilleni, jotta ainoastaan ruskea silmäpari pääsi kiilumaan peittoreunustan alta. Epäilin hänessä ylioppilasta, ja kainostelin tuota korkeaa sivistystä tällaisessa tilaisuudessa.

— Hyvää huomenta! Anteeksi! Mitkä koulut te olette käynyt? sopertelin hämilläni.

— Kansa- ja rippikoulun, vastasi nainen.

Päättävästi heitin peiton syrjään, kohottauduin istualleni, prykäsin itselleni kupin kahvia ja lausuin täysin levollisesti:

— Olisiko Tiina ystävällinen ja toisi minulle toisen kupin neljännestunnin kuluttua.

Tietenkin on sivistys perin tarpeellista, mutta kahvia kannettaessa sänkyyn riittää kyllä kansa- ja rippikoulusivistys, luulen mä.

Tie Hauholta Kangasalle kulkee niinikään melkein koko ajan järvien läheisyydessä, paikoittain Hauholla on maantie rakennettu rantakiville. Viehättävä palanen heinäkuun aamuna kuljettavaksi!

Kangasalla, Ukin matkustajakodissa, sukelsin korkeimman suomalaisen sivistyksen piiriin. Maailman tapoihin tottuneita ja väsymyksen leimaamia naisia istui verantojen reunuksilla, valitellen matkailuelämän aiheuttamaa häiriötä lepokodissa, joksi he tätä hyvinhoidettua majapaikkaa halusivat nimittää. Parantolatyyppejä! Tunnettu Helsingin kaunotar, rouva V., ja aikakauslehtemme ahkera avustaja, hra R.N., seurasivat minua Tampereelle. Kävimme tuossa ihmeteltävän kauniissa paikassa, jota sanotaan Ukoksi ja jonka muodostaa eräs Kaukajärven lahti, minkä rannalla olevasta Vikholmin huvilasta on maamme ainoalaatuinen näköala. Huvila on rakennettu jyrkkärinteisen vuoren reunalle, huimaavaan korkeuteen. Lahti on jyrkänteen alla ja vastakkainen ranta on myös jyrkkä ja sitä peittää komea tiheä metsä. Huvilalla on asema kun kotkanpesällä.

Saman järven rannalla on myöskin pankinjohtaja B. Grahnin maatila, jonka päärakennus on kaikkein nykyaikaisinta huvilamallia. Huoneiden sisustukseen nähden on valovaikutuksille annettu etusija; asunto onkin iloisimpia mitä saattaa tavata. Viimeisimmän kuosin mukaisena harvinaisuutena näyteltiin meille myöskin herrasväki Grahnin talvipuutarhassa erästä japanilaista kasvia, mikä kahdessa vuodessa oli kasvanut Goljatin tapaisesti naapureitansa pitemmäksi, jotta huoneen katosta piti avata ruutu, niistä kasvi pisti ulos latvansa yläilmoihin. Se muistutti kukonpoikasta, joka pistää päänsä ulos pärevasusta. Täällä jouduin kosketuksiin uudenaikaisen herrastalokulttuurin kanssa, joka on niin toisenlaista kun vanhoissa raskashuoneisissa herraskartanoissa, joiden rakennustavassa on enemmän pidetty huolta hyvästä lämpimästä kuin päivänvalosta. Eivätpä siis ainoastaan maalaistalot ole korkeampaa kehitystä kohti kulkemassa, vaan huomataan sitä myöskin herraskartanoihimme nähden.

Kaukajärvi on järvi, jonka olemassaolosta en aikaisemmin ole tiennyt mitään, mutta joka minun nyt on merkittävä maamme huomatuimpien joukkoon.

Tampereella nautimme skotlantilaisia virvokkeita rouva V:n, taaskin uudenaikaisessa, kaupunkiasunnossa, kirjoitimme kauniita asioita muistokirjaan, ja lähdimme paluumatkalle huvittaen toisiamme sievillä ja kainoilla dekameroneilla naiskäänteissä.

Sitten jätin R.N:n seurassa Kangasalan kulttuurin ja pyrin pohjoisia tasankoja kohti. On ihmeellistä tuo Pohjanmaa, että se on aina siinä määrin samannäköistä, ettei sieltä jää mitään mieleen. Peräseinäjoki, Seinäjoki, Laihia, Vähäkyrö, Isokyrö, kaikki ryhmittyy kokoon yhdeksi ainoaksi niityksi tai pelloksi, jolla on satoja latoja ja jossa näkee vain satoja ojia, satoja punaiseksi maalattuja kaksikerroksisia asuinrakennuksia ja satoja ikäviä maantierumpuja. Ilmajoki on minun kumminkin pidettävä poikkeuksena, sillä se ja Kokemäenjoen laakso ovat kieltämättä Suomen komeimpia asutuksia. Siellä saavuttaa ikivanha maalaiskulttuuri korkeimman ilmenemismuotonsa. En luule sen olevan yhtä uudenaikaista kun etelämmässä, mutta vankkaa se on joka tapauksessa. Niin, mutta onpa siellä uuttakin tavattavissa! Sähkövalaistus on hyvin yleistä. Peräseinäjokihan on kumminkin paikka, missä kaikki muka pitäisi olla takapajulla. Siitä maineestaan se saa kiittää hullustivalittua nimeään. Mutta siellä on nykyään sähkövalo kirkonkylässä, kauniita taloja pitäjässä ja suuria viljelysaloja. Oikea »Peräseinäjoki» on varmaankin paljon lähempänä pääkaupunkia kuin luullaankaan, — Paikkakunnan pääkaupunki, Vaasa, on myöskin tosi kuvastus maaseudusta, se on hyvinrakennettu ja hyvinhoidettu. Se on juuri sitä, mitä tarkoitetaan sanalla »upea». Se tekee varakkaan vaikutuksen, kuten maaseutukin.

Vähitellen olin selviytynyt tasangoista. Alavuden ja Ätsärin välillä alkavat mäet. Ne muuttuvat yhä korkeammiksi ja jyrkemmiksi ja seutu metsistyy. Mitä kauemmaksi itään päin kulkee, sitä korkeammalle ylenee maa. Vihdoin pääsimme Myllymäen suurille kukkuloille. Majatalo sijaitsee korkealla näköalavuorella. Metsää loppumattomasti joka suuntaan. Inhan tehtaan savu muistuttaa kaukaa näkyvää vaatimatonta, karjakartanolle viritettyä lehmisavua. Muutoin ei näe muuta kuin metsää, missä sata vuotta sitten karhut ja sudet lymyilivät. Mutta vieläpä tässäkin sopessa oli sähkövalo. Täällä metsässä! Ja puutarhassa kasvoi hentoja omenapuita, hyötymansikoita j.n.e. Myllymäeltä vie suurliikkeinen maantie Saarijärvelle. Myllymäki on laajan alueen pääasema, johon Saarijärven, Pylkönmäen ja Karstulan pitäjien liikenne keskittyy. Sieltä ne jauhonsa noutavat mäkeä ylös, toista alas. Merkitsin muistiin erään sellaisen mäen pituuden; se oli jyrkkä mäki, jossa oli useita toisiaan seuraavia nousuja. Se oli lähimain 3 km:n pituinen ja nimeltään Pajumäki. Seuraavan mäen kukkulalla oli Ramsin majatalo Saarijärven pitäjässä.

Tämän majatalon asema on varmaankin Suomen kauneimpia. Se sijaitsee korkealla kukkulalla, josta näkee yli Mahlunjärven samanlaisten kukkuloiden rinteille. Ne kohoilevat kohti korkeutta kaikkialla, ja jokaisen kukkulan laella on viljelysten ympäröimä talo. Jollei sitä edeltäpäin tietäisi, niin näkee tulleensa savolaiseen seutuun, sillä hänpä aina pakanuuden ajoista asti on viljellyt ja asunut korkeimmilla kukkuloilla, mihin vain on päässyt, erillään muista, ilman läheisiä naapureita.

Mieleni värähteli nähdessäni näitä kukkuloille rakennettuja taloja: »Högt bland Saarijärvis moar». Niinpä juuri Saarijärveä kuvailevan runon tulee alkaakin. Asunnot ovat »korkealla» (högt). Ramsi on korkealla ja korkealla ovat muutkin naapuritalot. Suomalaisesta käännöksestä on sana »högt» (korkealla) jätetty pois, arvatenkin vähemmän tärkeänä. Suomentaja ei ole tuntenut Saarijärveä. Jospa hän olisi käynyt Ramsin talossa, olisi hän heti havainnut tällä sanalla olevan suuren merkityksen, eikä ainoastaan Saarijärveen nähden, vaan koko siihen osaan Suomea, niissä savolainen asuu. Hän asuu aina niin korkealla kuin vain voi.

Ramsi, kummallinen nimi täällä kaukana pohjoisessa. Meillä on etelässä nimi Ramsholmen, joka johtuu islantilaisesta Rafn = korppi sanasta. Olisivatkohan vanhat germaanilaiset antaneet nimen tälle paikalle kalastusmatkoillaan? Verrattain lähellä sitä on kaksi muuta paikannimeä, joissa on ruotsalainen pääte: Kalmari (e), Muittari (e).

Ramsin majatalo on ensi luokan majapaikka. Tyttäret ovat käyneet Helsingin kouluja, yksi on ylioppilas, toinen musiikkiopistossa. Salissa on piano, ja musiikkia harjoitettiin koko se ilta, minkä siellä viivyin. Ja Ramsin, ympäristön kansa osaa jo, ollen savolaista sukuperää, käyttää suutaan ja kertoa hauskoja juttuja. Eräs alkuasukas, nurmikolla istuen, huvitti meitä mainioilla jutuillaan, m.m. kertomalla paikkakunnan salapoltosta. Kotitekoinen viina on muka niin voimakasta, sanoi hän, että jos juo itsensä humalaan, niin tanssii sänky koko yön karusellia, niin että lujasti täytyy tarrata kiinni sängyn laitoihin, jottei lattialle tipahda, ja vieläpä koko seuraavan päivänkin pysytteleiksen nuhteettomassa humalassa, jos vain silloin tällöin vedellä virkistelee vatsanesteitä. Niin sitä lasketellaan, kun on synnynnäistä kertomistaitoa, kuten savolaisella säännöllisesti on. Me nautimme; autonkuljettaja — syntynyt Myrskylässä — uskoi kaiken, mitä mies jutteli, minä — syntynyt Savossa — minä vain nautin.

Kymmenen vuotta sitten käydessäni Saarijärvellä en tavannut ainoatakaan talonpoikaa, joka olisi tuntenut Runebergia. Nyt tiesivät kaikki hänestä kertoa. Saarijärven majatalon isäntä osasi kertoa hänestä pitkiä juttuja. Runebergia hän kutsui aina niinellä »Ite». Hän ei hirvinnyt käyttää mutkikasta ruotsalaista sukunimeä. »Ite» oli ollut ahvenia onkimassa samalla järvellä, joka näkyi tuolta, ja erään lähellä olevan lähteen partaalla hän oli sepittänyt lähteelle laulunsa, jonka ukko osasi seuraavana savolaisena muunnoksena:

Sua lähe kaunis kahtelen Läheltä vettäsi.

Koetin häntä oikaista: »Sua lähde kaunis katselen», mutta ukko sanoi varmasti: Niinpä niin, sua lähe kaunis kahtelen.

Runebergista on tullut puhdas savolainen Saarijärvellä.

Jyväskyliin kaupunki, mihin sitten saavuin, ihastutti minua ihanilla puistoillaan. Puut olivat pieniä viimeksi käydessäni siellä. Nykyään ne ovat jo paisuneet tuuheiksi ja tekevät kaupungin kokonaan toisen näköiseksi, täysikasvuiseksi, aivan kun poikakin polvihousut muutettuaan pitkiksi saa aikamiehen muodon. Jyväskylän kaupungista etelään päin on meillä automobiilitie, joka on maamme kauneimpia. Tie on leveä, mutta hyvin mäkinen. Kevyt Everit ponnalti vaivatta mäille; ne eivät tuntuneet haittaavan ollenkaan kulkua. Ympäristöt ovat erittäin kauniit. Ihanat metsät reunustavat tietä. Näköaloja avautuu joka mäeltä. Muuramen kylän luota on Päijänteelle suurenmoinen näköala. Jämsän kirkonkylässä näkee jälleen korkean kulttuurin tyyssijan. Kauniita maalaistaloja, tai herraskartanoita, miten tahtoo niitä nimittää, ovat joen rannat täynnä. Uudenaikainen viehättävä matkustajakoti sijaitsee sillan korvassa. Kodissa on oma automobiilikin. Sitten seuraa luonnonkaunis Kuhmoinen, Vääksyn kanava ja Vesijärven rantaa kulkeva kaunis tie. En tunne Länsi-Suomessa mitään seutua, joka vetäisi vertoja nähtävyyksien lukuisuudessa sille tielle, joka kulkee Lahdesta Jyväskylään ja sieltä — vanhaa maantietä pitkin — Saarijärvelle ja Viitasaarelle. Tämä taipale on suositeltava muukalaisillekin.

Näissä hajanaisissa vaikutelmissa, jotka ovat kootut automobiilimatkalta, on punainen lanka, ja sen muodostavat ilahuttavat havainnot siitä, miten kehitys maassamme nykyään rientää nopein askelin eteenpäin. Melkein jokaisessa levähdyspaikassa näin jotain sellaista, jota en ollut odottanut näkeväni. Jokaisessa ruokapaikassa sain hyvää ruokaa, jokainen vuode oli moitteeton, joka majatalo siisti. Näin huoneissa uudenaikaisia sisustuksia, näin kirjastoja, jotka sisälsivät kaiken uuden saatavissa olevan suomalaisen kirjallisuuden. Sain sen käsityksen, ettei kulttuurimme millään tavalla ole kehityksessään pysähtynyt, vaan päinvastoin, kaikesta huolimatta, kulkee reippain askelin eteenpäin.

Minua elähytti hurmaava hyvä tuuli saapuessani kotiini Helsinkiin.

Tukkilaisten ja noitien parissa.

Suomi jakautuu matkailuun nähden kahteen osaan, läntiseen ja itäiseen. Näiden kahden osan raja kulkee vinosti yli maan Kyminjoen suusta Kokkolaan. Viivan länsipuolella asuu harvapuheinen ja hiljainen kansa, itäpuolella suulas. Viivan länsipuolella eivät asukkaat naura, hymyilevät ainoastaan, itäpuolella remahtavat naurunpuuskat, milloin asianhaarat vaan niin vaativat. Kun matkustaa viivan länsipuolella, on pakotettu tyytymään yksistään luonnon kauneuteen ja nähtävyyksiin — itäpuolella voi sen lisäksi tavata ihmisiä, jotka antauvat vilkkaaseen, pirteään sananvaihtoon. Mitä idemmäksi tullaan, sitä vilkkaammaksi käyvät asukkaat. Jokaisella viidenkymmenen korvissa olevalla mummolla liikkuu kieli herkästi kuin oravanpyörä ja sanarikkaus on ylitsevuotava kuin Kalevalassa. Hän on kiertävä »novelli» taikka »romaani», riippuen siitä, miten pitkän ajan voit hänen seurassaan viettää. Jokunen kehoittava sana, joku ystävällinen katse, ja hän uskoo sinulle koko pitkän elämänsä tarinan, olkoonpa että hän näkee sinut ensi kerran, tapaatte toisenne maantiellä ja sattumalta joudutte puheisiin. Iloisemmissa kohdissa kirkastuvat hänen kasvonsa ja surullisemmissa vierähtää kyynel kyyneleeltä pitkin hänen ryppyisiä poskiaan. Matkalukemista ei heidän parissaan kaipaa. Heidän omat romaaninsa ovat liikuttavan helliä ja kieli täyteläistä ja värikästä.

Varsinaisessa Karjalassa eivät miehet ole parempia puoliskojaan huonommat. Suistamossa tapasin miehen, lukuisan lapsijoukon isän, joka suuressa seurassa itki kuumia kyyneleitä sen vuoksi, ettei osannut lukea kirjaa, vaikka kaikki hänen lapsensa taisivat sen konstin. Lopuksi huudahti hän:

— Numeroista tunnen ainoastaan seitikon! — Ja sitten hän ulvoi ääneensä.

Kysymykseeni, missä ja milloin hän oli tutustunut juuri tähän niin hyvin pyhään kuin myös valehtelijani ahkerasti viljelemään numeroon, vastasi mies:

— Se muistuttaa niin kerjäläis-sauvaa! — Ja sitten tyrski hän taaskin ajatellessaan lähestyviä vanhuuden vaivoja.

Hauskaa on matkustella tämän vilkkaan kansan keskuudessa. Heillä on tunteita ja ajatuksia ja taito ilmaista ne sanoilla. Nämä ominaisuudethan ovat oikean ihmisen tunnusmerkkinä, erottaen hänet sieluttomista »huokailevista» eläimistä ja ikävistä kaksijalkaisista »nuutiaisista».

* * * * *

Tämä olkoon esipuheena seuraavaan kuvaukseen eräästä matkasta, jonka Matkailijayhdistyksen puheenjohtaja ja allekirjoittanut tekivät eräänä helteisenä, polttavan kuumana kesäpäivänä höyrylaiva Salo I:llä, ent. räätäli Haapalaisen esikoisella Oulunjärven rauhattomilla laineilla. — Olen usein viime aikoina maininnut räätäli Haapalaisen ja hänen laivansa Salo I:n ja Salo II:n. En voi olla hurraamatta hänelle ja niille, sillä meillähän on hyvin harvinaista, että miehestä, joka on elämäntyökseen ottanut silitysraudan ja neulan heiluttamisen, paisuu ensimmäinen laivanvarustaja ja merikarhu Kajaanin ja Vaalan välisellä suurella merellä. Herra M.H. Haapalainen muutti viime joulukuussa autuaammille purjehdusvesille. Tuonen viikate niitti tämän tarmokkaan ja taitavan miehen ennen aikaansa. — Meidän oli määrä mennä laivalla Mieslahden laituriin, josta pitkä anabasis monine parasangeineen, s.o. 110 km, oli meillä määräpaikkaamme Suomussalmelle. Mieslahti on lähellä Kiehimänjoen suuta, siinä missä Hyrynsalmen reitti laskee Oulunjärveen. Matkustamalla Mieslahteen laivassa välttää 30 km:n pituisen mäkisen taipaleen maitse Kajaanista Mieslahteen.

Nousimme laivaan ja kiipesimme heti Salo I:n yläkannelle. Aurinko hellitti ja uuvutti. Puheenjohtaja, joka on todellinen auringonpalvelija, heittäytyi heti pitkäkseen yläkannelle, nojasi väsyneen päänsä pelastusrinkeliin ja antoi auringon kirjailla poskensa intiaani-punaisiksi. Minä en sietänyt Kajaanin aurinkoa, vaan painuin kannen alle, jossa toivoin voivani lyhennellä matkan hetkiä alkuasukkaiden kanssa juttuamalla, sillä tiesinhän, että seudun väestö oli kielevää lajia, tänne vaeltaneita savolaisia ja karjalaisia.

Etukannella oli ryhmitys jo tapahtunut. Puheltiin ja naurettiin täysin kurkuin. Kannen alla olivat myöskin jo kaikki täydessä puhetouhussa. Kivesjärven puolelta pistihen vene esille ja pysähdytti laivamme. Venettä sousi tyttö, jota heti kanssamatkustavat nuorukaisemme koettivat kietoa hauskoilla kysymyksillä, joihin tyttö singahutti vastauksensa kevyesti ja iloisesti. Hänen lähdettyään jatkettiin keskustelua taasen ryhmissä.

Pistäydyin peräsalonkiin. Täällä olin minä kotonani. Tapasin ihmisiä, jotka taisivat ja tahtoivat käyttää kieltään myöskin puheluun eikä ainoastaan ruoan maisteluun. Ne olivat kaikki syntyneet ja kasvaneet viivan itäpuolella, suonissa virtaili savolainen veri. Muutamissa minuuteissa olimme kaikki täydessä keskustelussa. Vähitellen puheen vieriessä kävi selville, mitä kaikki olimme miehiämme, ilman että sukunimiämme ollenkaan mainittiin. Aivan kuin Euroopan kulttuurimaissa.

Sain selville, että matkatoverini olivat Kajaanista. He matkustivat eräälle Kiehimänjoen varrella olevalle maatilalle, jonka omisti toinen herrasmiehistä. Aito eurooppalaisen avomielisesti kertoi hän nuoruudessaan aloittaneensa tukkipoikana tällä seudulla. Hän oli kunnostautunut ja Jumala oli avustanut — jo vanhastaan on Hän aina huomenesta huolehtivien tukkilaisten puolella, — nyt jo uitatti hän tukkinsa muilla. Hän omisti nyt tovereineen suuren puutavaraliikkeen Kajaanissa ja voi pulskasti, josta myöskin hänen mukana oleva rouvansa oli todistuskappaleena. Ent. tukkilaiset olivat vahvasti perillä uudenaikaisesta suomalaisesta kirjallisuudesta ja heidän naisensa puhelivat kaikista asioista taivaan ja maan välillä. Heissä tapasi tuota hilpeätä »heiterkeitiä», jota joskus tapaa Germanian iloisimmissa naisissa. Eräs ummikkoruotsalainen, nuori neiti, joka vietti kesäänsä tämän perheen luona, näytti aluksi koettavan säteillä aito helsinkiläistä sovinnaista kylmyyttä, mutta ei aikaakaan, tarttui häneenkin toisten naisten peittelemätön elämänilo, ja niin olimme kaikki eurooppalaisia. Aurinkoista oli ulkona ja aurinkoista oli seurustelumme peräsalongissa. Olin, niinkuin Aisopos, etsinyt ihmisiä ja löytänyt ne helposti ilman lyhtyä.

Paraillaan ilakoidessamme pisti puheenjohtaja päivänpaahtamat kasvonsa avonaisesta ikkunasta sisään.

— Kuuleppas veli hyvä, olen saapastellut etukannella ja löytänyt siellä pelkkiä ihmisiä, joilla on ajatuksia aivokopassa ja puhe kielen kärjessä.

— Aivan samaan tulokseen olen minäkin tullut ja saman ajatuksen lausunut vaikkakin vähemmän havainnollisesti, oli vastaukseni.

Ja sitten saimme eteviin suunsoittajan lisää seuraamme.

Saavuimme nyt Kiehimänjoelle ja liehuvin nenäliinoin erosimme uusista ystävistämme.

Nyt oli puheenjohtajan vuoro esitellä löytönsä etukannella. Rivit olivat harvenneet joka laiturissa, mutta rippeet keräytyivät puheenjohtajan ja minun ympärilleni.

Oli siinä kirjava joukko ihmisiä. Eräs isäntä, yksi rakennusmestari, mutta muut pelkästään tukkilaisia läheltä ja kaukaa, kaukaisimmat aina Jaakkimasta ja Kytäjän kartanosta Hyvinkään tienoilta. Ja sitten aloitettiin pohtimiset. Ensin sukelluimme filologiaan ja suomenkielen murteista kuorittiin sen rasvaisimmat palat yhdellä vetäisyllä. Mutta sitten käytiin käsiksi päivän kysymyksiin. Päästettiin Olympialaiset kisat irti.

En ollut uskoa korviani. Oliko tämä todellakin tukkilaisten puhetta? Kuinka kumman tavalla he osasivat pilkulleen selvittää koko kisojen kulun. He puhuivat eri juoksijain saavuttamista osa-sekunneista pituusjuoksussa, he tiesivät miten kauaksi se ja se oli heittänyt moukarinsa, keihäänsä, kuulansa ja kiekkonsa. He olivat niin perillä siinä, etten minä ollenkaan uskaltanut syventyä keskusteluun. — Työmiestemme kehitys oli jäänyt minulta huomaamatta täällä Helsingissä. — Olin tähän saakka kuvitellut tukkilaisia kaiken sen pirullisuuden edustajiksi, mikä mahtuu sivistymättömään villiin roikaleeseen. Ja nyt pitävät nämä miehet minulle suukopua siitä kunniasta, jota suomalaiset ovat niittäneet kansainvälisellä kiistakentällä. Hämmästyneenä tiedustelin, mistä he kaiken tämän tietävät.

— Onhan se lehdissä, sain vastaukseksi.

Ennen ne tappelivat ja räyhäsivät muun henkisen työn puutteessa, hotasivat kekseillään yhtä usein toistensa ja rauhallisten ihmisten kinttuniveliä, kuin vastahakoisia tukkeja, nyt pistetään keksi kainaloon ja »Suupohjan Työmies» levitetään vettä valuviin kouriin ja sisältö ahmitaan tiedonhaluisin silmin. Kirjalliset harrastukset eivät ennen kuuluneet heidän päiväjärjestykseensä, lukuunottamatta kaikkein kieroimpia kanaljoita, jotka vanhoilla päivillään heittäytyivät hihhuleiksi ja lukivat katkismusta, mutta nykyään näyttää siltä, kuin tukkilaisetkaan eivät voisi tulla toimeen ilman jokapäiväistä sanomalehteään.

En mene takaamaan, että kaikki nykyiset tukkilaiset olisivat saman hengen lapsia, mutta sellaisia olivat ne, jotka puheenjohtaja oli löytänyt ja koonnut yhteen Salo I:n etukannella.

Kun olimme nousseet maihin Mieslahdessa, sanoi puheenjohtaja:

— En ole vielä esittänyt sinulle mieltäkiinnittävintä tuttavuuttani kannelta. Se on vanha akka, mutta niin terhakka, vilkas ja huvittava, että hän suorastaan minut hurmasi. Et usko miten ihmeellisen kauniisti hän osaa puhua uskonnon asioista ja jumalisen vaelluksen eduista, hän tuntee sitäpaitsi koko seudun, kaikki ihmiset lähitienoilla ja tiesi kertoa hauskoja juttuja kihlakunnan vähitellen tapahtuvasta heräämisestä toimettomasta unestaan. Lapasin hänelle paikan toisissa kärryissämme. Ei kai sinulla liene mitään sitä vastaan?

— Eipä suinkaan. Kumpi meistä uhrautuu?

— Minusta se ei ole mikään uhraus. Mummo on aika, mieltäkiinnittävä. Hän seuraa meitä ainoastaan 4 km.

Emme nähneet muijaa majatalossa. Me lähdimme liikkeelle siinä uskossa, että mummo oli tavannut jonkun kolmannen laupiaan samarialaisen, joka oli ottanut hänet joukkoonsa. Lihavampana ja täyteläisempänä pyydettiin minut nousemaan ihka uusiin turunkieseihin, jotka lemusivat juhtinahalle pahemmin kuin komppania sotamiehiä, ja joiden eteen oli valjastettu talon ori; puheenjohtajalla oli vaatimattomampi ajopeli, jota veti ruuna. — Maalla arvostellaan ihmistä enemmän painon kuin arvon mukaan. — Mutta »hast du mir gesehen», puolen kilometrin päässä majatalosta näin muijan, tuon erittäin ihmeellisen, tallustavan maantiellä edessämme, sukankudin kädessä. Aioin tarjota hänelle paikan vierelläni, päästäkseni osalliseksi hänen elämänviisaudestaan, hiljensin hevosen vauhtia ja maanittelin kyytimiestä ottamaan muijan mukaan. Avasin jo rasvaisen jalkapeitteen, kun kyytimies hotaisi piiskalla orittaan; ori hypähti ja nykäisi kärryjä niin, että pääkoppani oli pyörähtää hiekkaiselle tantereelle.

— Mikä taivaan tasakäpälä teitä riivaa? sähähdin minä.

— Ennen kyyditsen itse pirua kuin tuota.

— Mummoako? Hänhän on jumalisin vanha täti, joka vetää sieraimiinsa suon tuoksua Kajaanin pohjoispuolella.

— Kyllä kai, hän on koko kihlakunnan pahin noita-akka.

— Erehdytte varmaan henkilöstä.

— En suinkaan! Odottakaa vähän, niin kerron, kunhan oriin saan asettumaan.

Sillä aikaa kun hän tyynnytti hullaantunutta hevostaan, vilkaisin taakseni ja näin miten mummoa kiskottiin kärryihin professorin viereen. Olin huomaavinani, että puhelu jo oli täydessä vauhdissa.

— Nyt minä kerron minkälainen hän on, jatkoi ajomies.

— Hän on naimisissa ja hänellä on paljon lapsia, joista ei yksikään ole papan.

— Kuinka te sen tiedätte?

— Kaikkihan sen tietävät.

— Vai niin! Tieteen viime sanan mukaan ei sitä tiedä kuin Jumala. Minkälaisia lapset sitten ovat?

‒ Vanhin tyttö on siivo ja siveä ja elättää itsensä jossakin rantakaupungissa ompelemisella. Toiset tytöt ovat mummon tapaiset.

— Ovatko ne elossa?

— Ovat. Kumma kyllä, ovat ne itseään parempien kanssa naimisissa, työnjohtajien ja »pomojen».

‒ Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvä. Älkää vihoitelko mummo-raukalle. Maailman kuuluisimmat miehet ovat tallanneet juuri mummon ja hänen turhamaisten tyttäriensä jälkiä, mutta siitä huolimatta on heitä kunnioitettu ja ylistetty kaikilla mahdollisilla tavoilla. Tiedättehän miten sanassa sanotaan, että naisen kanssa on mentävä tuomiolle, kuin silmäteränsä kanssa; ettei pidä tuomita lähimmäistään, että se, joka on viaton, viskatkoon ensimmäisen kiven.

— Niin mutta kristillinen laki on toinen; se tuomitsee sellaisesta naista kovemmin kuin miestä.

‒ Aivan oikein. On onnen potkaus syntyä tähän maailmaan miehenä eikä naisena. Millä se mummo itseään elättää?

‒ Hän on hieroja.

— Se ei ole mikään epärehellinen ammatti. Tunnen monta hierojaa, joita mielelläni kyyditsisin.

‒ Niin, niin, mutta tämä lukee samalla loitsuja.

‒ Mutta jospa hän vain rukoilee. On ihmisiä, jotka vain rukoilevat eivätkä ollenkaan hiero, ja se on minusta vaarallisempaa potilaille kuin hieromiseen yhdistetty taikominen.

— Mutta hän ottaa noitakonsteistaan maksun ja se on laissa kielletty.

— Ei, hän ottaa maksun hieromisesta, loihdut tulevat kaupanpäällisiksi. Aivan kuin autuas Lönnrot ennen aikaan Kajaanin apteekissa. Hän otti maksun reseptistä, mutta jos joku potilas tahtoi loihtuja lisäksi, väitti hän lukeneensa ne jo kaikille apteekin yrteille. Ehkä Lönnrot oli parannellut mummon isää tai hänen osatonta miestään ja heihin istutellut uskon loihtujen terveeksitekevään voimaan.

— Te puolustatte mummoa!

— Minä puolustelen kaikkia ihmisiä, jotka ovat niin ahkeria, että kutovat sukkaa maantietä tallatessaan. Mutta hän, joka ajaa ruunalla perässämme, puolustaa häntä vielä enemmän.

— Kuka hän on?

‒ Sovelletun fysiikan professori.

— Vai niin?

— Hänessä myöskin on vähän velhoa. Hän koettaa päästä luonnon noitakeinojen perille. Hän väittää mummon olevan jumalisimman naisen, mitä hän pitkään aikaan on tavannut.

— Niin, kyllähän se mummo on jumalinen, kun niikseen sopii, mutta myöskin kaikkea muuta.

— Sehän on naisen osa tässä maailmassa. Hänen täytyy aina koettaa sovittautua erilaisiin oloihin. Todellinen nainen on sellainen. — Kaiken lopuksi ei ehkä mummo ole pahempi meitä kahta köyhää syntistä näissä turunkieseissä.

Ajomies vaikeni kuullessaan tämän »argumentum ad hominem».

Professoria ja noita-mummoa ei ollut näkynyt pitkään aikaan. He olivat auttamattomasti jääneet jälkeen, syventyneet kun olivat fysiikan ja metafysiikan syvimpiin ongelmoihin.

— Ajatelkaapas jos noita-akka ja professori olisivatkin lentäneet sukkapuikoilla ohitsemme ilmassa, uskalsin edellyttää, saadakseni taas puhelua käyntiin. Noidistahan kerrotaan sellaista.

Ei vastausta.

Pilvenkorkuisen mäen kukkulalla, jonne Vuokatti ja Naapurivaarakin siinsivät, ohuimman vaaleansinisen harson peittäminä, päätimme odotella tuota tieteilevää paria. Totisesti pitkän ajan perästä näimme ruunan hiljaa hölkkäsevän ja professorin ja mummon mitä vilkkaimmassa sananvaihdossa. Mutta kun mummo huomasi meidät, kiipesi hän ketterästi alas rattailta ja katosi kuin savu kuusikkoon tien poskessa.

— Sepä erinomainen mummo! Voisi suorastaan sanoa häntä intelligentiksi, sanoi professori minulle.

— Tiedätkö mitä kyytimieheni sanoo hänestä?

— En, mitäs sitten?

— Hän väittää mummon olevan kihlakunnan pahimman noidan.

— Hän kantaa väärää todistusta lähimmäisestään.

Kerroin mummon tarinan.

— Ajatteles mikä onni mummolle, että hän elää 19:nnellä vuosisadalla, eikä 16:nnella, sillä silloin olisi hän jo aikoja poltettu Kajaanin torilla ja uskovainen ajomieheni olisi ollut ensimmäisenä miehenä sytyttämässä roihua, tuumailin minä.

— Niin — ja onni myöskin minulle, jolta siinä tapauksessa olisi hauska hetki mennyt hukkaan, sanoi professori.

— Niin, eläin ihmisessä näyttäytyy useammin hirveämmässä hahmossaan laissa kuin elävässä elämässä.

— Liioittelet, liioittelet. Muista että minäkin olen lainlaatija.

Matkustimme edelleen ja ruuna pysyi paremmin jäljessä, kun oli päässyt suuren syntitaakan painamasta noitamummusta.

Miten sentään edistymmekin ja miten ruumiillinen ja henkinen ulkomuoto kehittyykin! Olkaamme optimisteja elämässä! Ennen loihti koukkuselkä, hirmun näköinen noita-akka rumilla elkeillään ja tempuillaan yksinkertaiset ihmiset järjiltään; uudenaikainen noita lumoaa kokeneen maailmanmiehen, valtiomiehen ja tiedemiehen ylevällä maailmankatsomuksellaan, sukkelalla kielellään ja suurella viisaudellaan.

Niin, uudenaikainen noita-akka muistuttaa sekä ulkomuodoltaan että viralliselta maailmankatsomukseltaan vanhempaa tyttökoulun johtajatarta. Niin huimaavan kiivaasti syöksyy uudenaikainen kehitys eteenpäin — noitamuijienkin piireissä.

Suomussalmelle.

Joka ei ole tätä matkaa kulkenut, se ei tiedä miltä ääretön erämaa, äärettömät metsät näyttävät. Ne vaikuttavat kaameilta, ehkä myöskin juhlallisilta, mutta kuitenkin enemmän kaameasti. Maantie Ristijärveltä Suomussalmelle, 100 km:n taipale, kulkee läpi yhtenäisen metsän, kymmenpeninkulmaisen metsän. Kuusi kuusessa, mänty männyssä seisoo synkkänä, mielihauteissaan tiepuolessa. Ei ainoatakaan elävää olentoa liiku tietä pitkin. On yksin hevosineen, ajomiehineen ja ajatuksineen.

Tie kulkee yhtä suoraan, sillä eivät mitkään talot, pellot tai niityt ole pakottaneet sitä väistymään. Ylös ja alas mäkiä, loppumattomassa jonossa. Kun on saavuttanut harjan, näkee seuraavan vaaranlaen kohoavan kaukana. Näkee maantien suorana kuin nuora pistäytyvän laaksoon ja kohoavan seuraavalle rinteelle. Ja niin ehtimiseen. Nousee ja laskee ja jokaiselta harjulta on joutunut yhä korkeammalle, kunnes vihdoinkin 20 km:n perästä saapuu ainoalle ihmisasunnolle koko tällä välillä, kestikievariin.

Jokainen tällä matkalla oleva kestikievari on näköalakukkulalla. Pienet pellot talon ympärillä pitävät metsän loitompana, näkee peninkulmittain joka taholle. Näkee alapuolellaan loppumattomia metsiä, mutta taivaanrannalla kohoaa samanlaisia vaaroja, samanlaiset talot korkeimmalla kukkulalla ja samanlaisia pieniä peltoja ympärillä, niinkuin tonsuuri munkin päälaella. Kaikki ohuimman vaaleansinisen hunnun peitossa. — Oli verraton kesäsää koko matkan, polttava helle, tyyntä, itikoita, mäkäröitä ja surisevia paarmoja loppumattomiin, niinä päivinä jolloin me, Matkailijayhdistyksen puheenjohtaja ja allekirjoittanut, hiljaista hölkkäjuoksua ajoimme tämän jättiläismetsän läpi. Matka sujui hitaasti näitä pitkän pitkiä mäkiä kiipeillessä; viivyimme tällä taipaleella melkein kaksi vuorokautta.

Ulkonäöltään eivät kestikievarit olleet suinkaan houkuttelevia. Ne olivat harmaita, maalaamattomia, ja katolla törröttivät seipäät ristissä harjan yläpuolella. Kun ne kuvastuivat keltaista keskiyön taivasta vasten, näyttivät ne palavaan rukoukseen vaipuneen syntisen sormenpäiltä. Ne huokasivat pilviä kohden: »Herra, auta meitä, me hukumme!» Rukouksellahan useimmat tämän metsän asukkaat nykyään itsensä jättävätkin. Nämä seudut ovat Suomen surkeimpia nälkämaita. Tervanpoltto on loppunut ja maanviljelys on lamassa. Huonoimmin varustetusta kestikievarista kuului tuvasta, pienten mustien ikkunaruutujen takaa, parin tunnin ajan hiljaista vikisemistä, joka oli olevinaan virrenveisuuta. Vikiseminen kuului taukoamatta, laulajattaret paukuttivat pitkät virret päästä päähän. Jumalan kirkas aurinko houkutteli tosin ulos työhön ja toimeen, mutta asukkaat »toivoivat kasvun Herralta». Sehän on kyllä mukava tapa, mutta onko se yhtä kannattavaa, siitä en uskalla sanoa omaa mielipidettäni.

Oli kyllä kestikievareita, jotka olivat moitteettoman siistejä ja joissa sai syötävää ruokaa. Oravivaara, Toivola ja Tolola olivat esim. sellaisia kestikievareita, joissa ei ollut muita syöpäläisiä kuin lempeästi laulavia itikoita, iniseviä mäkäröitä ja joissa maito, viili, leipä ja letut olivat ensiluokkaisia. Harvoin tapaa sellaista emäntää kuin Oravivaarassa, muinoin kestikievarin tytär ja nyt kestikievarin vaimo. Hänen sanatulvansa oli, jopa keskiyölläkin, niin valtava kuin vesivirta »Seitenoikiassa», joka juoksee vaaran alla.

Kulman kievarissa keskustelimme talonisäntien kanssa laajasti kaikista apulannoitusaineista, tuomaskuonasta, kainiitista ja salpietarista; heidän koesarkansa suolla olivat niitatut ja niille oli kylvetty näitä aineita koetteeksi, mikä paraiten tehoisi seudun maanlaatuun. Siis, eteenpäin sitä mennään tässäkin nälkäseudussa, vaikkakin hitaasti. Väestö on juuri siirtymässä tervanpoltosta maanviljelykseen. Ja he ovat alkaneet oikeasta päästä, kun tahtovat kokeilla, ikäänkuin vähän tieteellisesti, mitä suoloja heidän suonsa paraiten suosivat. Maata kulkee sekä maanviljelys- että karjanhoitokonsulentit ristiin rastiin, sanottiin. Sielun hätää varten on heillä jo vuosisatoja ollut hyviä konsulentteja — usko on seudussa vahva — nyt on tullut eläinten ja lannoituksen vuoro, ja näillä aloilla ovat ihmiset siellä vielä aivan aapisessa. Meillähän on jo Suomessa maanviljelys-katkismus, jossa kaikki lannoitusaineet ja niiden vaikutus kauniisti runonmuodossa kuvataan. Kunhan ihmiset ovat oppineet tämän katkismuksen ulkoa, väistyy varmasti maallinen hätä noilta synkän kauniilta seuduilta.

Kolmannen matkapäivän aamuna oli yksi kievariväli jäljellä Suomussalmelle tai oikeastaan Ämmän tehtaan raunioille, jotka ovat Ämmäkosken reunalla lähellä Kiantajärveä.

Istuimme kumpikin kieseissämme, paitahihasillamme, hattu kädessä aivan ihmeellisen kuumuuden tähden, ja paarmat kiertelivät vimmatusti kosteita pääkallojamme. Kaikki hikoili, kangas hikoili, suo myöskin, kiesit tuoksuivat vahvasti, hevonen ja setolkka levittivät hyvää hajua, sanalla sanottuna, kaikki tuoksui kuumalle kesälle. Torkkuessamme tässä suloisessa lämpimässä huomasimme pyöräilijän, joka kiiti vastaamme maantiellä, pitkien honkien lomitse. Se oli kirjailija Ilmari Kianto.

Hän oli puettu väri-iloiseen pukuun, vaaleihin liiveihin, ylioppilaslakkiin, puolihousuihin, ja rintataskusta liehui helakanpunainen nenäliina lempeässä lounaisessa tuulessa.

Heikompina hetkinään Ilmari Kianto sanoo itseään tolstoilaiseksi, mutta sitä minä en koskaan ole oikein uskonut. Tolstoilainen ei keikaile vaaleissa, koreissa pukimissa. Tuo kerettiläisenä nukkunut suuri Leo keikaili maailmankuulussa ryssänpaidassaan, hänen oikea opetuslapsensa meillä, Arvid Järnefelt, pitkävartisissa rasvanahkasaappaissaan, kun taaskin Ilmari Kianto keikailee aito-eurooppalaisella tavalla. Sehän on aasialainen tapa, jota suuri Leo ja hänen opetuslapsensa Arvid Järnefelt saarnaavat, että kun saat puustin vasemmalle poskelle, niin käännä lyöjälle oikea, ja sano suuret kiitokset molemmista. Sitä tapaa ei Kianto koskaan ole seurannut. Kun hän on saanut puustin vasemmalle pallon puoliskolle, on hän heti paukauttanut kolminkertaisen vastustajansa poskille. Sen tietää tarkasti Kanninen ja maan piispat, seudun papisto ja nyt myöskin metsänhoitajat. Minä sanon sitä eurooppalaiseksi tavaksi, tahtomatta tässä tilaisuudessa tarkemmin arvostella näiden eri otteiden luvallisuutta ja tehokkuutta miesten otteluissa. Mutta Kianto on isän puolelta suomalainen Sursilli ja äidin puolelta aito germaani; ainoastaan hänen mielenlaatunsa on supisuomalainen. Minkäs hän siis mahtaa ilmeisesti eurooppalaiselle syntyperäinen. Kasteensa kautta on Kianto sitäpaitsi luterilainen ja on perinyt ravakan Lutherin kyvyn nähdä pikku piruja, niissä muut ihmiset ainoastaan näkevät varsin rauhallisia ihmisiä. Jos hän on jonkun opetuslapsi, on se mieluummin germaani Strindbergin kuin Leo aasialaisen.

Tästä lähtien olimme Kiannon vieraita. Meidät vietiin veneellä yli Kiannon erämaan järven pappilan kalastusmökille, joka oli Niettusaarella, noin 6 km pappilasta. Valtavimmin vaikutti minuun ympäristön autius. Näimme etäämpänä kirkon, pappilan korkealla mäellä, näimme erään talon, mutta muuten pelkkiä synkkiä metsiä. Kiantajärvi on 60 km:n pituinen ja leveyttä sillä on hyvästi 10 km. Ranta, josta työnnyimme vesille, oli Ämmän tehtaan entinen lastauspaikka, joka 40 vuotta sitten oli täydessä loistossaan, mutta nykyään raunioina, ja jonka komea isännöitsijän, asunto myöskin oli autio ja tyhjä, mutta kuitenkin seisoi komeana ja juhlallisena puiston ympäröimänä kohisevan kosken partaalla. Entisen masuunin korkeat rauniot eivät suinkaan lievittäneet seudun jylhyyttä.

Olimme nyt 140 km päässä lähimmältä rautatieasemalta, 110 km lähimmästä laivalaiturista. Harvinainen hauskuus on nykyaikana joutua semmoiselle paikalle. Tuntui niinkuin olisi puoli vuosisataa vierähtänyt taaksepäin ajassa, ja ikäänkuin elon suoni olisi tykkinyt hitaammin täällä, ja aikaa ei laskettaisi tunneissa ja minuuteissa, vaan päivissä ja viikoissa. Kiannan järvi lepäsi peilikirkkaana auringon paahteessa, kun sousimme Niettusaareen, joka on salmessa, kahden selän välissä, joista sisimmäinen näytti olevan täydellinen erämaanjärvi, ja se, jonka yli me liu’uimme, näytti melkein samanlaiselta.

Niettusaari on ikimuistoisista ajoista ollut kaikenkansaisten kalastajien tyyssija. Nimi voi olla joko lappalaista tai mahdollisesti venäläistä perua. Matalalla, ikihonkien varjostamalla saarella on lukemattomia sylen pituisia kuoppia, kaivettuina kuohkeaan soraan. Näiden luullaan olevan hautoja, mutta mieluummin uskoisin niiden olevan entisten havumajojen aluksia, joissa kalastajat ovat nukkuneet yönsä ja pitäneet sadetta. Nykyään on saaressa kaksi kelpo tupaa, vanhempi rovasti Calamniuksen, kirjailija Kiannon isän, rakennuttama, ja toinen Kiannon itsensä, joka ahkerasti on kirjoitellut tällä yksinäisellä saarella.

Kianto oli kohtelias isäntä; meille tarjottiin kalaherkkuja kaikenlaisia, paistettuja muikkuja, forellia, ahvenia, ja palvelija — aivan Venäjän rajalla olevan Vuokin kylän alkuasukas — teki työtä innokkaasti hellan ääressä, niin että herneenkokoiset hikikarpalot kihosivat hänen pulskalle nenälleen — hänen tapansa hikoilla tässä sietämättömässä helteessä. Seudun porot hikoilivat kielellään.

Onpa melkein uskomatonta, että Suomussalmella voi talvella päivät päästään olla 40 asteen pakkanen. Meidän siellä ollessamme oli se »Tulimaata» sanan jyrkimmässä merkityksessä. Kiantajärvi jäätyy jo aikaisin syksyllä, ja talvella on jään paksuus sellainen, että juna voisi sitä myöten kulkea, mutta nyt oli järven tumma, ruskea vesi lopuilleen + 30 astetta. En milloinkaan ennen ole uinut niin pehmeässä vedessä. Rämeet ja korvet olivat pusertaneet itsestään hienoimmat liköörinsä ja juoksuttaneet ne järveen. Vesi oli ruskean Curaçaon näköistä ja se maistui ihossa samalta kuin lasi imelää heikkoa teetä suussa. Yhdistyksen kapokkiliivejä koeteltiin tässä ruskeassa teevedessä, ja laiha fysiikan professori sekä samanlainen kirjailija kelluivat kuin hehkulamput, — uudenaikainen vertaus sovelletusta fysiikasta — veden päällä kilpaa allekirjoittaneen kanssa, joka aina on puettuna luonnolliseen kapokkiin.

Me nautimme saaressa lämpöisestä, kauniista kesästä ja vapaasta intiaani-elämästä vuorokauden umpeensa.

Selailin läpi saaren muistikirjan. Siellä oli romanttisen isänmaanrakkauden hehkuvia mielenpurkauksia, joka tunne on vallannut järjestään kaikki Calamniuksen pappilan pojat heidän nuorukaisiällään. — Vanhan rovastin ja ruustinnan kaikki lapset ovat hyviä kynän käyttäjiä. — Ja isänmaallisten ylistysrunojen joukossa oli muutamia kainoja lemmenpurkauksia. Lämmin kesäpäivä autiolla saarella tekee pakostakin nuoren ihmislapsen eroottiseksi. — Aivan varmaan ovat autiot metsäiset saaret Pan-jumalan tyyssijat. — Eipä siis ihmettä, joskin Niettusaaren päiväkirja tulvehtii rakkautta, noita voimakkaan fyysillisen rakkauden sublimeerattuja ilmestysmuotoja, rakkautta omaan kansaan, isänmaahan, Jumalaan, pohjolaan, kotiseutuun j.n.e. Se oli runebergilaisen maailmankatsomuksen symfonia, hänen rakkautensa luontoon, isänmaahan, Suomen kansaan ja pohjolan valoisiin kesäöihin. Suomussalmella pesii joutsen; täällä, jos missään laulaa se miten »halki öiden aurinko valaisee maailman».

Niettusaari on siis jo vuosikymmeniä ollut korkeamman henkisen kulttuurin etuvartiasto pohjolan synkissä metsissä ja sen autioilla järvillä. Ja sen ahkerin ja taitavin runoniekka tässä päiväkirjassa on Ilmari Kianto ollut.

Mutta Ilmari Kiannon katse on laajentunut yli noiden ylistyslaulujen; siihen on vaikuttanut hänen perinpohjainen tutustumisensa venäläisen kaunokirjallisuuden tuotteisiin, joita hän on tutkinut alkukielellä. Hän on Tolstoin, Turgenjevin, Dostojevskin ajatusten ja tunteiden tuntija ja »Oblomovin» on hän suomentanut. Hän on siis pelastunut siitä kohtalosta, joka on joutunut meidän parhaimpien runoilijaimme osaksi, nimittäin virrenteosta. Eipä siltä että tämä kirjallisuuden haara olisi hänen äänellensä aivan outo — hän on jo nyt julkaissut psalttarin — vaan ero on se, että piispamme, jotka parhaansa mukaan ovat vaalineet vanhoja virsirunoilijoitamme ja siunauksellaan pyhittäneet heidän teoksensa, ovat tahtoneet teljetä Ilmari Kiannon vankilamuurien taakse, jonne ei päivä paista eikä kuu kumota. Ainoastaan Niettusaaren päiväkirjan tapainen lyyrillisyys löytää armon mahtavien hengenmiehien silmissä.

Ilmari Kianto on rakentanut pulskan huvilan Niettusaarta lähellä olevalle mantereelle. Hänen läheisin naapurinsa asuu ylen kaukana. Tämän rakentamisensa kautta on hänestä tullut metsäherra, mutta hänen mielipiteensä viisaasta metsän hoidosta ei kelvannut professorille. Hiljainen salama singahti näiden kahden välillä yllämainitun kysymyksen johdosta. Nämä erilaiset mielipiteet syntyivät siitä, että professori tekee metsäkauppoja, kirjailija vain asustelee metsässä. Itikoilla ja mäkärillä oli tässä myöskin syynsä; ne provoseeraavat mielellään ristiriitoja.

Sitten purjehdimme myötätuulessa pappilaan.

Pappila on Suomussalmen seutujen henkinen keskus, aivan niin kuin pappilat ennen olivat yleensä koko maassa. Tunsimme itsemme taaskin siirtyneiksi 50 vuotta taaksepäin, ajassa. Ja rovasti oli valkoinen kuin pulmunen, hän oli lempeä, niinkuin vanha viisas, jolta elämä ei enää vaadi taistelua. Hän on 80 vuoden korvissa, mutta ui vielä lämpimänä aikana joka päivä kilpaa virkeän apulaisensa kanssa, 20 minuuttia kerrallaan, samassa pehmeässä vedessä, jossa mekin Niettusaaren rannalla. Ruustinnakin on yli 70 vuoden, kookas ja voimakas ja liikkuu paljasjaloin koko pitkän kesäisen päivän. Kuningas Orren aikuinen perheenemännän tyyppi! Vanhukset katselivat anteeksiantavin silmin nuorinta poikaansa Ilmaria, huimapäätä reistailijaa, joka ei viihtynyt kanakopissa, vaan tahtoi eksyttävän metsän vaarallisille poluille. »Alte Geschichte», joka aina uusiutukoon, sillä niin on kehityksen suuri Jumala säätänyt, jotta maailma edistyisi. »Pojasta polvi muuttuu», on suomalainen sananlasku.

Hyrynsalmen reittiä laskemassa.

Kiannan järvi on pitkä ja kaita, mutta etelässä se leviää pitkin harjannetta, joka padon tavoin rajoittaa vesien vapaan kulun. Vuosituhansien kuluessa on vesi kumminkin vähitellen uomansa uurtanut tämän padon läpi, eikä ainoastaan yhdestä kohti, vaan yhtaikaa kolmesta eri paikasta. Väylistä on kaksi runsasvetistä, mutta kolmas sitävastoin ehtyy sydänkesällä. Virranuomat sijaitsevat aivan toistensa lähellä; läntisintä lasketaan venheillä, keskisin kuohahtaa Ämmä-nimiseksi koskeksi jo heti alkaessaan — jota kumminkaan ei saa sekoittaa Kajaanin lähellä olevan kaimansa kanssa — ja itäisin on kapein ja vähäisin. Parisen kilometriä erillään kierreltyään yhtyvät vedet jälleen koskiseksi joeksi.

Koskiuomien väliin muodostuu kaksi kaunista saarta, joista idänpuoleisella sijaitsevat Ämmän tehtaan rauniot kuohuvan kosken partaalla.

On mielestäni mitä romanttisin tuuma sijoittaa erämaahan, 300 km:n päähän silloisesta lähimmästä liikekaupungista, nim. Oulusta, rautatehdas. Mutta sen tekivät ne teollisuudenharjoittajat, jotka viime vuosisadan keskipalkoilla rakensivat tehtaan Ämmäkosken partaalle Suomussalmelle. Tuntuu melkein teollisuusilveilyltä, kun ajattelee, että malmisora ja takkirauta oli rahdattava porojen avulla. Olisihan tuo ollut melkein kuin karnevaalihullutusta, ellei poroparkaa tuossa leikissä olisi niin perin pahoin pidelty. Eikä liene liike varsin hullusti alussa kannattanutkaan, koskapahan kerrotaan ulkolaisten isännöitsijäin antaneen samppanjakorkkien paukkua asuntonsa korkeissa saleissa, ja että upeita naisia keleissä puvuissa oli ollut virittelemässä sen ajan ihastuttavimpia ilveviisuja samoissa saleissa.

Mutta loistoa ei kestänyt kauan. Poro ei kilpailussa voi pitää puoliaan rautatiejunien kanssa, kun on kyseessä raskaiden metallien kuljetus, eikä tervavene vedä vertoja höyrylaivalle. Ämmän tehtaan tuotteet tulivat liian kalliiksi sellaisten tehtaiden tuotteisiin nähden, joilla rautatiet ja höyrylaivat olivat käytettävinään.

Tehdas on nykyään raunioina. Sen monet rakennukset ovat paikoiltaan poistetut, siirretyt sinne tänne, uudelleen muihin paikkoihin rakennetut toisia tarkoituksia varten; korkea masuunirakennus on revitty ja sen tiilikivet käytetty tavallisten talonpoikais- tahi herrastalojen uuneihin Suomussalmen harvaanasutussa pitäjässä. Suurteollisuuden aikaansaaminen yhtäkkiä erämaiden synkkään yksinäisyyteen oli liian raju isku. Metsäseutummehan omaavat niin sanoakseni koko suomalaisen rodun sitkeyden ja itsepäisyyden. Ne eivät lannistu yhtäkkiä, kuten kerrotaan tapahtuvan Amerikan metsissä, missä kaupunki 100-tuhansine asukkaineen muutamassa vuodessa kohoaa aarniometsään. Meillä on erämaa pala palalta, askel askeleelta valloitettava.

Nykyään valloittaa erämaa kaikilta puolilta takaisin Ämmän tehtaan raunioita. Yksi ainoa muistomerkki on jäljellä uhmaillen tuota esiinhiipivää erämaantumista. Se on isännöitsijän asuinrakennus.

Se on rakennettu vanhan hyvän ajan ikihongista, ajan, jolloin vielä kaikkialla metsissämme tavattiin tuo n.s. »punainen honka», tuo juuresta kuivunut rutimohonka. Se säilyy vuosisatoja. Rakennus on kaksikerroksinen, sisältäen kaksitoista huonetta. Niitä voi vallan hyvällä syyllä sanoa saleiksi, sillä ne ovat monen suuren vanhan sylen pituisia ja levyisiä. Istutettu puisto on kosken ja rakennuksen välisellä viettävällä rinteellä. Puistossa nähdään paksuja, tuuheita, mutta lyhyitä koivuja, jotka muodostavat kaksirivisen käytävän rakennuksesta rantaan; siellä nähdään vaaleanviheriäisiä lehtikuusia sinne tänne siroteltuina, siellä voidaan poimia mansikoita pellonpientareilta — ylen harvinaisia marjoja Suomussalmella.

Yhdistyksen puheenjohtaja oli ihastunut palatsiin ja sen luonnonkauniisiin ympäristöihin. Voimme tuskin löytöäkään sen vertaista maassamme. Kuvitelkaapa mielessänne seutua, missä koski loppuu toisen kosken niskaan; läntisimmässä haarassa lasketaan olevan 10 koskea yhtä monella kilometrillä. Palatsin vieritse laskevassa jokihaarassa on putous ja sen lisäksi muutamia koskia. Rautuja ja harjuksia ongitaan joka koskessa hyvällä menestyksellä. Jokiuomien välissä on kaunis metsäinen saari, jonka pituus on n. 3 km ja leveys lähes 1 km.

Se on siis paikka, joka voisi houkutella lohenonkijoita joukoittain luoksensa! Se on juuri sellainen paikka, joka soveltuisi Matkailijayhdistyksen omaisuudeksi!

Mutta itse kuohuvan Ämmän partaalla sijaitseva vanha, hyvinsäilynyt kaunokainen on nykyään saanut monta kosijaa. Muiden mahtavien sellaisten joukossa mainittakoon yhdistys keuhkotaudin vastustamiseksi, joka vaaniskelee paikkaa pitäen sitä sopivana sanatorille. Nykyään käytetään huoneistoa seudun köyhien, sairaalloisten lasten turvakotina. — Korkeampi inhimillinen siveys vaatinee meitä jättämään etusijan kilpailijoillemme.

Sen jokihaaran rannalla, mistä veneillä lasketaan, on torppa, koskenlaskijan asunto. Mies on nimeltään Heikkinen, iältään 65-vuotias, valtiollisilta mielipiteitään pinttynyt sosialisti. Hän lukee »Työmieliensä» ensimmäiseltä viimeiselle sivulle ja filosofeeraa mielellään kaikkia maailman asioita. Hänen kanssaan sovimme keskimatkasta Hyrynsalmen reittiä alas aina Ristijärven kirkonkylään saakka, josta lyhkäinen hevosmatka vie Mieslahteen.

Hänen veneensä oli 14 metriä pitkä — pisin tervavene, minkä olen nähnyt. Siihen sijoituimme, puheenjohtaja ja minä, runsaan 7 metrin matkan päähän toisistamme, joten keskustelu oli vallan mahdotonta. Vuorotellen huvitimme milloin perämies Heikkistä, milloin hänen punapartaista poikaansa, jota sanottiin Franssuksi; hän käytteli airoja. Mitä valtiollista uskontunnustusta Franssu tunnusti, ei käynyt selville, sillä Franssu ei vastaillut mihinkään muihin kuin konkreettisiin kysymyksiin. Pappa ei ollut tyytyväinen esikoispoikaansa, joka »Seitenoikean» vaarallisessa koskessa sai osakseen aika löylytyksen laiskuudestaan ja vetelyydestään, huolimatta siitä, että Franssu näytti ainakin yhtä vanhalta kuin pappakin, Franssu oli niitä miehiä, jotka ajattelevat: eihän se ole aika jäniksen selässä.

Mutta sosialisti Heikkinen sen sijaan oli oivallisin perämies ja soutaja, minkä voi tavata. Hän saattoi meidät loistavalla tavalla yhdessä päivässä tuon 10 peninkulmaa pitkän taipaleen Suomussalmelta Ristijärvelle. Hän ohjasi komeasti ja souti niin, että hänen pitkä, solakka venheensä värähteli joka vedolla. Tosin vuorottelimme me kaikki soudussa tyynillä vesillä, sosialisti-peränpitäjä, »pääskys»-professori, minä villi ja pilttinahjus Franssu.

Yhä uudestaan vaikutti minuun seutujen jylhyys. Ensimmäinen taival Ämmän tehtaalta pitkin kymmentä vuolasta koskea oli täydellistä erämaata. Ei edes ainoatakaan torppaa rannalla. Jos onnettomuus olisi tapahtunut, en tiedä, mistä pelastusta olisi tullut ja miten olisi jouduttu asutuille seuduille. Ja matkaa oli kokonaista 10 km.

Asutuille seuduille pääsimme vasta Hyrynsalmen kirkonkylän läheisyydessä.

Viimeisen kosken, Aittokosken, alapuolella oli uutisasukas rakentamassa hyvin suurisuuntaista torppaansa kruununmaalle ja kruunun uhkeista tukeista. — Kruununtorpparit elävät nykyään suurenmoisesti näissä erämaissa. Näimme maantien vieressä erään valmiin torpan uutisrakennuksen, jonka tupa oli rakennettu ikihongista, lattian pinta-ala 9x9 metrin laajuiseksi ja seinän korkeus lattiasta kattoon yli 3 metrin korkuiseksi.

Miehen ja hänen perheensä elämän tarina oli erittäin mielenkiintoinen ja aito pohjalainen.

Jo nuorena oli mies lähtenyt Suomussalmelta köyhästä kodistaan avaraan maailmaan etsiäkseen onnea vierailta mailta. Hän suuntasi matkansa pohjoista kohti ja joutui vihdoin n.s. »Ruijaan», pohjoiseen Norjaan. Vardössä hän kohtasi sorean neitosen, jonka vanhemmat olivat sinne muuttaneita savolaisia. He solmivat rakkauden liiton, ja nuoria kun vielä olivat, päättivät he suuremmassa maassa ja leppoisemman luonnon ympäröimänä uhrata voimansa onnen ja hyvinvoinnin saavuttamiseksi.

Heille onnistui kaikki hyvin, Jumala siunasi heidät lukuisasti hedelmällisiksi ja antoi heille jokapäiväisen leivän. Mutta sitten tuli onnettomuus. Mieheltä taittui jalka kuparikaivoksessa, sääri katkaistiin ja hän vaappui elämän ja kuoleman välillä. Vihdoin hän kumminkin toipui ja jäi eloon, mutta raajarikkona.

Yhtiö myönsi hänelle, hänen oman käsityksensä mukaan, runsaan vahingonkorvauksen; hän osti 100 dollarin hinnalla itselleen tekojalan, jonka avulla hän pääsi liikkumaan ilman kainalosauvoja, vaikkakin liikaten.

Mutta hänen sairautensa aikana ei köyhä Suomussalmi hetkeksikään häipynyt hänen mielestään. Sinne takaisin omaan syntymäseutuun, sinne synkkiin metsiin, kuohuvien koskien partaalle, sinne täytyi hänen palata. Häntä hivutti koti-ikävän kamala tauti. Turhaan varoitti häntä hänen hennohko vaimonsa matkan vaivoista ja Suomussalmen erämaiden köyhyydestä. Hänen täytyi palata, hänen elämänsä ja järkensä oli kysymyksessä.

Hän tuli, hän pelasti mielenmalttinsa, mutta hänen vaimonsa sen menetti. Vaimo ei voinut sietää Aittokosken iäistä kohinaa ja äärettömän salon synkkää suhinaa. Hän suri suremistaan, kunnes hänen järkensä pimeni.

Saapuessamme uutisasutuksen rantaan kierteli mies sata dollaria maksavine jalkoineen uutisrakennustaan, välittämättä meistä vähääkään. Hän tahtoi rakentaa palatsin sairaalle, mutta yhä vieläkin kauniille, rakkaalle vaimolleen. Hänellä oli kiire. Lapset ympäröivät meidät; ne puhuivat englanninkieltä ja suomea. — Englantilainen uutisasukas Suomen autioimman kosken äyräillä! — Vaimo istui sängynlaidalla kehtolapsi sylissään ja katseli meihin ystävällissurullisin silmäyksin. Kun väki sai kuulla, että Suomussalmen pastori oli seurassamme, — Kianto ja hänen sekä meidän hyvä ystävämme, pastori, oli seurannut mukanamme ensimmäiset kymmenen koskea — syntyi liikettä talossa.

Mies jätti uutisrakennuksensa, ryntäsi sisälle ja asetti kahvipannun tulelle. Viimeksi syntynyt oli kastettava.

Mutta vaimo, hän oli levoton istuessaan liikkumattomana sängynlaidalla. Kysyin häneltä paraimmalla norjan kielellä.

— Måske de snacker norsk?

— Kyllä minä mahdan, vaan en jaksa.

Hän oli levoton sen tähden, että pastori oli niin nuorennäköinen. Hän oli toivonut, että vanha rovasti olisi toimituksen suorittanut. Ja tuo madonnannäköinen vaimo katseli suurilla saimaansinisillä silmillään itsepintaisesti minuun. Minulle teki oikein hyvää koettaessani selvittää hänen rukoilevan katseensa merkitystä. Hän toivoi, että minä suorittaisin tuon teon ja siunaisin lapsen. Minulla oli sellaiset laatuominaisuudet, mitkä hänen harhautunut järkensä, asetti oikeaan rovastiin. Sydämellisen kernaasti, tehdäkseni sairaalle mieliksi, olisin lapsen siunannut, jollei vain typerä laki olisi minua siitä estänyt. Lapsi parka, joka arvattavasti tulee kärsimään raskaan perinnöllisyyden seurauksia, ei varmaankaan olisi vahingoittunut ruumiin eikä sielun puolesta minun siunauksestani.

Mutta kaikki vaikeudet eivät vielä olleet ohi. Mistä saataisiin kummit? Meitä oli useita pareja kummeiksi, esimerkiksi ensimmäisenä parina Kianto ja minä — kaikki muistutukset pyydetään jättämään sikseen —, toisena parina professori Theodor Homéen ja sosialisti Heikkinen, punapartainen Franssu varamiehenä. Kaikki hyvin, mutta pitokummin piti olla nainen. Sitä sukupuolta ei ollut saatavissa läheltä eikä kaukaa, oli vain emikukkaisia pajupensaita Aittokosken rannalla. Perhetarun synkkä traagillisuus olisi vaikuttanut, että minä mitä suurimmalla hartaudella olisin ollut läsnä tässä tilaisuudessa siinäkin tapauksessa, että prof. Theodor Homén olisi ollut »pitokummina». Ei toki, kansan siveys piti tarpeellisena naisen läsnäoloa tässä toimituksessa, ja pojista vanhin työnsi veneen vesille etsiäksensä naista. Mistä, sitä emme tietäneet. Me näimme vain metsiä.

Meidän täytyi kiiruhtaa edelleen.

Koskivene sysättiin vesille ja me vierimme pois virran mukana. Varmaankin ristittiin lapsi myöhemmin, jolloin tilaisuudessa oli sylikummi ja Kianto tämän parina. — Jumala olkoon lapselle armollinen!

* * * * *

Kiitollisuudella mainittakoon, että reippaan Heikkis-vanhuksen voimakkaiden aironvetojen avulla saavuimme myöhään illalla Ristijärvelle, huolimatta voimakkaasta vastatuulesta. Erosimme hänestä mitä suurimmalla kunnioituksella ja ihailulla.

Loppuvaikutus matkastamme näissä autioissa metsäseuduissa oli toivoa herättävä. Kulttuuri, sivistys, tieto ja siisteys tekevät parhaillaan ihmeteltäviä edistysaskeleita maassamme. Kävimme maamme nälkäseuduilla, ja sielläkin käy aineellisella ja henkisellä alalla virkeä tuulahdus, joka varmaan läheisessä tulevaisuudessa on kantava kauniita hedelmiä.

Jekaterina Panfilovna.

(Turisti- ja kulttuurikuva Punkaharjulta.)

Jokunen kymmenkunta vuotta sitten oleilin useimpina kesinä Itä-Suomen vilkasliikkeisimmillä matkailupaikoilla: Imatralla, Punkaharjulla ja Savonlinnassa. Minua halutti nimittäin päästä kosketuksiin sen suuren ulkomaalaisen matkailuliikkeen kanssa, joka täällä — ja ainoastaan täällä — meidän maassamme tulvehtii. Olin pitkän samean syksyn, pitkän talven ja kevään kyllältäni katsellut Helsingin elämää. Tahdoin vaihteeksi nähdä muutakin, nähdä sen kansan elämää ja liikettä, jolla on asuntona aurinkoisemmat seudut, jolla on veri tulisempaa ja vilkkaampaa kuin meillä. En päässyt lähtemään tätä näkemään itse heidän kotisijoilleen, tyydyin katselemaan heidän menoaan yllämainituilla paikoilla.

Näin jouduin Punkaharjulle asumaan. Aluksi siellä oli pelkkiä suomalaisia. Siivoja, hienoja ja musikaalisia suomalaisia. Helsingin silloinen kuuluisin tenorinlaulaja rouvineen, koulutettu sopraano ja altto sekä minä muodostimme kuoron, joka illan tullen heläytteli lauluja tähdistä, kukista, rakkaudesta ja kaikesta siitä hempeydestä, joka tulvimalla tulvii esille meidän sekakuorolauluistamme. Oli kaunis kesä, aurinkoinen ja leppoisa; heikot tuulet nukahtivat säännöllisesti levolle jo iltapäivällä. Rasvatyyntä kaikkialla auringon laskiessa. Kustakin puistoon hakatusta aukosta näkyi hohtoisia peilejä silmänkannon päähän. Tähän ympäristöön sulivatkin hennot, kainot »Sylvian laulut» kuin omaan maaperäänsä. Helskytettiin laulua »Nuku rauhaton sydämein», vaikkapa sellaista ei tavattu yhtään koko meidän suuressa parantolaseurueessamme. Suomen kesä, Punkaharju ja meidän oma lihamme ja hidas verenkiertomme olivat jo ammoin hiljentäneet kaikki sydämen myrskyt, ja tyyneys, yhtä perusteellinen kuin Puruveden selillä iltaisin, vallitsi jokaikisen mielessä.

Mutta sittenpä eräänä päivänä Jekaterina Panfilovna tuli Punkaharjulle. Hän tuli suoraa päätä mustan mullan seuduilta. Hän oli tulisen Sarmatian tyttäriä, jossa kaikki on virallisesti vartioitua ja vakoiltua paitsi — rakkaus.

Jekaterina tuoksui kaikille hienoimmille lemuille, hän tuoksui pitkän matkan päähän. Kainot, hennot kukkaset Punkaharjun rinteillä sulkivat kupunsa umpeen väkevän hajun pakosta, vanamot painoivat teränsä maata vasten välttääkseen sitä lemua, mikä Jekaterinan jokaisesta vaatekappaleesta sinkosi ilmaan. Missä Jekaterina kulki, siinä petäjien pihkanhajukin menetti voimansa.

Ja minkä sähinän hänen jokainen liikkeensä aikaansai! Heinäsirkat loikkivat suoraan ilmaan hänen lähetessään varvikossa, ja turilaat levittivät punertavat siipikuorensa lentääkseen suin päin minne siivet vain jaksoivat kantaa. Jekaterinan kaikista alusvaatteista lähti sellainen silkinkahina, etten sitä koskaan ennen muista kuulleeni. Kuinka hiljaa ja äänettömästi meidän suomalaiset naisemme liikkuivatkaan kukkakentillä pumpulipitseineen aluspukimiensa helmoissa, aivan kuin yöperhoset. Jekaterina touhusi kuin parveileva mehiläisjoukkue.

Jekaterinalla oli kastanjanruskea tukka levällään, jotta kesäinen ahava pääsisi tunkeutumaan tukan juurikin saakka. Hänellä oli suuret ruskeat silmät, tumma ihonväri, aito itämaalainen, vaikka hänellä ei ollut tuota kehittyneemmille venakoille niin ominaista ylitsevuotavan rikasta rintarakennetta, niin sanoakseni arbuusimaista lajia, vaan pikemminkin, ottaakseni edelleen vertauksen arokasvistosta, unkarilaista melonia muistuttava muodostus.

Jekaterina heitti heti, astuessaan meidän romanttiseen seuraamme, tutkivan katseen miessakkiin, joka sattumalta oli siihen aikaan sangen vähälukuinen juuri tapahtuneiden poislähtöjen takia. Naisia sakeesti, mutta miehiä harvakseen. Hän kulki kuin leijona hakien kenen hän nieltä mahtaisi. Lopuksi hän valitsi minut uhrikseen.

Istuin muutamana iltana rantahuvilan verannalla soitannollisen iltaman jälkeen hotellissa, tunteet kukkuroillaan heleintä lyriikkaa tuomien ja syreenien ihanuudesta. Istuin ääneti ja yksin ja katselin hyttysten hyppyjä puitten latvojen tasalla. Silloinpa ilmestyi Jekaterina Panfilovna, en tiedä mistä.

— Pardon! — muuta hän ei aluksi sanonut.

— Pardon! sanoin minäkin ja nousin kohteliaasti pystyyn.

— Pardon! Te olette ihmeellisesti serkkuni näköinen, joka asuu Venäjällä. Olen jo aikaisemmin aikonut puhutella teitä, mutta kun kuulin, että te puhuitte suomea, ymmärsin, ettette voinut olla serkkuni.

Tämän hän lausui heläjävällä saksalla, jonka kielen hän oli oppinut Smolnan naisopistossa. Hän oli kymmenkunta vuotta sitten läpäissyt tämän ylhäisen opiston. Ja kello huvilan salissa pompatti kymmentä.

— Sehän on hauskaa kuulla, vastasin minä ja asetin tuolin Jekaterinan istuttavaksi.

Ja sitten ryhtyi hän kertomaan nuoruudestaan eräässä kaupungissa mustan mullan alueella, jossa serkkunsa, minun haahmoni, oli leikkinyt suurta sankaria neitojen parissa. Serkku oli kaikin puolin ollut oiva mies, mutta yksi omituisuus hänessä oli, hän pyrki aina suutelemaan.

Minä ehdotin, että hävisimme istumaan vähän loitommaksi rappusille, sillä tiesin, että makuuhuoneiden ikkunat olivat selkiselällään ja minun tuttavani, suomalaiset naiset, ymmärsivät mainiosti saksaa.

Siellä rappusilla ryhtyi Jekaterina yhä tarkemmin kuvailemaan serkkunsa luonnetta. Eräs hänen tuttavistaan tytöistä oli kerran kertonut hänelle, että hän on hieman tunnonvaivoissa siitä, pitikö hänen kertoa äidilleen vai eikö, että serkku joka kerta saattaessaan häntä kotia suudella napsi häntä paraatikäytävässä.

— Mitenkä te neuvoitte? kysäisin minä.

— Um Gottes willen; neiti, vastasi Jekaterina. — Suutelohan on viattominta nautintoa maailmassa. Nicht?

— Nä natyrlit, myönsin minä pontevasti.

Minä olin pakotettuna ehdottamaan pientä kävelyretkeä ihmeen ihanalle Tuunaansalmen rannalle. Tuossa tuokiossa tarttui Jekaterina minun käsikoukkuuni. Hän lemusi nardusta, tuo itämaalainen Magdaleena! Entä se helmojen sähinä ja kahina! Kuu kiipesi kuin komennuksesta puitten latvojen taakse ja heitteli läikkyviä valoviiruja pitkin salmea ja pienen kauniin Kirkkosaaren yli keskellä salmea. — Siihen aikaan ei rautatiesärkkä ollut vielä tätä pyhättöä raiskannut. — Hän oli raskas tuo suloinen Jekaterina käsikoukussa ja hän painaltui kiinni kupeeseeni niin, että kylkiluut vaipuivat kylkiluiden lomiin. Vanha taru ikä-äitimme Eevan luomisesta välähti mieleeni.

Tunsin selvästi, että minun oli suudeltava. Olisipa Jekaterina edes ollut toisen aviovaimo, niin olisi ollut helpompaa leikkiä Jooseppia. Mutta hän oli täysin vapaa, nuori, iloinen leski. Eipä minulla siis ollut syytä kieltää häneltä tuota viatonta iloa. Koetin virkistää kotoa perittyä siveellisyyttäni, mutta se ei jaksanut saada äänivaltaa. Kaikilla paremmilla ihmisillä jälkeen Goethen on kaksi haltijaa sydämessään, toinen hyvä ja toinen paha, paha aina monta vertaa voimakkaampi. Ja elämän kulku on sellaista, että hyvä aina joutuu alakynteen. Aivan niinkuin Paratiisissa.

Aprikoidessani näin muiskujen arvoa siveellisessä suhteessa lasketteli Jekaterina juttuja serkkunsa seikkailuista tyttöparvessa.

— Te olette aivan ihmeellisesti hänen näköisensä, huudahti Jekaterina.

Olin näinä hetkinä edustavinani koko Suomen miehistä nuorisoa. Pitääkö minun huudahtaa: mene pois, kiusaajatar, vai tuleeko minun suudella? Paha haltijatar kuiskasi: sinä joudut kaikkien halveksimaksi, jollet tee naiselle mieliksi, hänellä kun vielä on niin vähäiset pyyteet. Sinulla on rinnallasi nainen mehevien arbuusien kotimaasta, virvoita häntä suutelolla. Muuten olet iankaikkinen nahjus. Minkä muiston hän saakaan Suomen miehisistä miehistä, jos kiellät. Minkä Suomen vihollisen sinä herätätkään hänessä, jollet tee mieltä myöten. — Hyvä haltijatar vaikeni näitten perustelujen pakosta, varsinkin viimeisen.

Päättävästi astuin alas lautalle, joka oli kiinnitetty laituriin. Istuuduimme penkille.

— Paks, paks, paks!

Jekaterina oli kerrassaan taituri muiskuttelemisen alalla.

En luule, että Salomonin morsiankaan »Korkeassa Veisussa» teki asiansa luontevammin.

Katsoin kelloani. Se osoitti 20 minuuttia yli kymmenen. Suomalainen rekordi siihen aikaan sivistyneen naisen kanssa.

Eräällä väliajalla kysyi Jekaterina äkkiä:

— Mikä on isänne ristimänimi?

Ihmettelin suuresti, mitä isävainajallani oli aluksella tekemistä, mutta vastasin:

— Hän on kuollut, mutta hänen nimensä oli Johannes.

— Nuh, Ernst Ivanovitsh! sanoi Panfilovna riemuiten.

Ernst Ivanovitsh, Ernst Ivanovitsh! — Rangaistus seurasi pikemmin kuin olin odottanutkaan. Kuu kadotti valonsa, en luule, että enää suudeltiin kotvaan aikaan. — Ernst Ivanovitsh. — Venakon kanssa joutuu »sinuksi» jo 20 suutelon perästä, joskus ehkä aikaisemminkin.

Mutta olinhan kumminkin hankkinut Suomelle ystävättären Venäjän sivistyneimpien naisten joukosta.

* * * * *

Minä olin auttamattomasti kytkettynä Jekaterinan kavaljeeriksi hänen oloajakseen Punkaharjulla.

Hän pyrki ulos vesille. Hankin veneen ja autoin Jekaterinan veneeseen. Hän asettui perään istumaan, nappasi kätensä ristiin ollenkaan yrkäiiemättäkään tarttua melaan. Sousin, mutta kevyt vene pyöri ympäri. Minun piti käydä huopaamaan voidakseni ohjata oikeata suuntaa. — Aito smolnalaista kulttuuria. — Kun vihdoin sain veneen liukumaan minne tahdoin, sanoi Jekaterina kehoittavasti:

— Vot, vot, vot Ernst Ivanovitsh.

— Puh!

Ruuhemme luisti hitaasti harjun siropiirteisten lahtien ja niemien ohitse. Jekaterinan suortuvat liehuivat tuulessa. Hän hyräili laulua: »Oi sano hänelle» venäläisillä sanoilla, jotka muistuttivat muiskun läiskytyksiä. Heikko tuulenhenki toi sieraimiini itämaisia tuoksahduksia Jekaterinan silkkisistä pukimista. Me sivuutimme Runebergin kukkulan alla sijaitsevan lammikon rantueita. Nytpä Jekaterinaa rupesi haluttamaan maihinnousu. Mutta ensin hän tahtoi tietää, oliko Punkaharjulla käärmeitä.

— En ole koskaan nähnyt Punkaharjulla käärmeitä, enkä ole kuullut muittenkaan sellaisia nähneen.

— Minä kuolen, jos näen käärmeen, sanoi Panfilovna.

Luottakaa minuun, olen vanha käärmeentappaja.

— Suojelkaa minua.

— Immer.

Lykkäsin veneen perän rantaan. Jekaterina vain istua kökötti paikallaan. Minun piti nousta auttamaan häntä veneestä.

Oli ihmeen ihanaa tällä rannalla, ennenkuin Takaharjun parantola sinne rakennettiin.

Me kuljimme runollisissa aatteissa tämän ihanan lammen rantamailla, ja Jekaterina tahtoi minua uimasilta poimimaan hänelle lummekukkia, joita kasvoi kirkkaassa, syvässä vedessä. Hän huusi haltioissaan:

— Wasserlilien, Wasserlilien!

Häveliäisyyteni esti kumminkin minua täyttämästä tätä kohteliaisuuden vaatimusta. Lupasin veneellä hankkia hänelle sylin täydeltä näitä ihanoita kukkasia.

Palasimme sitten veneeseemme. Juuri tullessamme alukseemme kahisi ruohikko aivan Jekaterinan pikku jalkojen edessä. Suuri käärme kiemurteli rantakivillä ja kiiruhti järveen. Jekaterina heittihe hervottomana taapäin, minä kaappasin hänet vasemmalle käsivarrelleni. Hän lepäsi kaarena käsivarrellani, tukka ja kädet roikkuen maata vasten. Käärme ui ulos järvelle pää kohona ja keltainen viiru loisti ohimoilla. — Vaaraton tarhakäärme. — En voinut irroittaa silmiäni uivasta käärmeestä, niin komeana liukui hän järven pinnalla, vaikka Jekaterina lepäsi kuin ryöstetty sabinitar käsivarrellani. Vasta käärmeen kadottua näkyvistäni kiinnitin huomioni Jekaterina parkaan. Hän lepäsi liikkumatonna, aivan kuin kuoleman omana käsivarrellani.

Nytpä olin poikana lukenut ruotsalaisten tätien romaaneista miten perille päästään, onko pyörtymyskohtaus luonnollista vai teeskenneltyä. Kun pikkurillillä painaa silmälautasta, ja kaunotar jarruttaa vastaan, silloin se on teeskenneltyä, jos silmälautanen aukeaa, silloin se on luonnollista.

Jekaterina jarrutti vastaan kaikin voimin. — Aito Smolnan kulttuuria. ‒

Sopivin keinoin sain Jekaterinan hereille. Hän hieroskeli silmiään, kietoi kätensä kaulaani ja hymyili autuaallisesti.

Keksin mielestäni sukkelan vertauksen.

— Jekaterina Panfilovna! Eikö teidän mielestänne tämä muistuta paratiisia? Tämä jumalallinen puisto, nämä kirkkaat vedet, käärme, te Eeva, minä Aadam.

Mutta Jekaterina vavahti kuin todellakin käärmeen pistämänä.

— Ei saa laskea leikkiä pyhistä asioista.

Hän oli yltiöpäinen uskovainen. Olin kerrassaan unohtanut, että elävä lemmen tunne ja elävä uskonnollinen tunne ovat kaksoissisaria.

Jekaterina esiintyi nyt vallan toisessa valossa kuin ennen. Minä kiinnyin yhä enemmän hänen psykeensä. Mahdoton ilmiö meidän protestanttisessa, raittiissa maailmassa. Mutta hän pohjasi syvälle niihin maaperiin, mistä kristillisyys muinoin versoi esille. Tässä maailmassa toinen päivä omistettiin ankaralle paastolle, toinen hurjimmille mellastuksille. Olin seisovinani kasvoista kasvoihin jonkin Baalin tai Mylittan papittaren edessä. Hänen pukunsa tuoksu vaikutti minuun kuin suitsutus jostakin aasialaisesta temppelistä.

— Jos uskoo Jumalaan ja hänen pyhiin menoihinsa, niin saa kaikki syntinsä anteeksi, sanoi Jekaterina lämmöllä.

— Mutta emmehän me ole syntiä tehneet, oli minun hieman typerä väitteeni.

— Ei, ei, emme me. Minä tarkoitan vain ylimalkaan.

Ilmielävä abbé Coignard naishaahmossa, toisin sanoen kristitty alkuperäisimmässä ilmestysmuodossaan, joka luottaa uskon ja sakramenttien kaikki puhdistavaan voimaan. Samoin kuin nuohoja tulee valkoiseksi ja puhtaaksi saippualla ja vedellä, samoin puhdistuu kristitty kaikesta synnin loasta uskon ja armonvälineiden kautta. Tätä ihanaa lääkettä synninhaavoille tarjoavat helpoimmin katoliset uskot tunnustajilleen. Tästä johtuu näiden suuri vaikutus ihmismieliin vielä tänäkin päivänä.

Miten ihana hän oli tuo Jekaterina lujassa varmuudessaan syntien anteeksisaamisesta. Hän seisoi edessäni kuin pyhimys valmiina rukoilemaan — ja suutelemaan. En voinut olla lausumatta ihmettelyäni hänen maailmankatsomuksestaan, joka mielestäni oli niin ehyt ja historian pyhittämä. Meistä tuli jälleen parhaimmat ystävykset ja me laskeuduimme tämän maailman laaksoihin liideltyämme hetkisen uskonnollisten kysymysten eksyttävissä avaruuksissa.

Poimimme lumpeen kukkia ja Jekaterina koristi tumman tukkansa suurella, valkoisella kukalla.

Mutta Jekaterinan täytyi palata takaisin omaan maahansa. Seurasin häntä Savonlinnaan. Suhteemme oli muuttunut yhä enemmän niin sanoakseni uskonnolliseksi, vahvasti mystillisyydellä väritetyksi. Jekaterina rakasti luojaansa ylitse kaikkia kappaleita, mutta myöskin kaikkia Hänen luomiaan, niiden joukossa luomakunnan vähäisintä olentoa, minua. Hänpä ei leikin vuoksi kantanut nimeä Panfilovna.

Laiva seisoi laiturissa valmiina lähtöön. Jekaterina tungeskeli kannella kylpyvierasten tiheässä joukossa. Juuri ennen lähtöä tahtoi Jekaterina minua seuraamaan itseään hyttiinsä. Haltioitunein elein ja kummallisesti hehkuvin silmin kulki hän edellä, minä uskollisesti jäljessä. Astuimme hyttiin ja Jekaterina sulki visusti oven. Joka taholla oli kukkia kaikissa vesilaseissa ja pöydällä suuri valkoinen leipä.

Jekaterina piti minulle säihkyvän puheen. Hän luetteli kaikki minun hyvät puoleni, ja niitä oli monta, osalta itselleni siihen saakka tuntemattomia. Mutta niinhän sanotaankin, että itsensä tunteminen tässä maailmassa on vaikeinta. Hän sanoi, että hänellä minun seurassani oli ollut sanomattoman hauskaa. Varustauduin liikutettuna suorittamaan yhden tahi pari hellää jäähyväissuuteloa, mutta suuteleminen ei tällä kertaa ollut Jekaterinan tarkoituksena. Hän osoitti leipää ja sanoi:

— Luterilaisena ette tiedä, mikä leipä tuo on.

— En.

— Se on pyhä leipä, ostettu Savonlinnan kirkosta. Kun ystävä tarjoo toiselle tällaisesta leivästä, niin siitä seuraa onnea ja menestystä elämässä. Ettekö tahtoisi ystävällisesti maistaa leipää.

Pienoinen kabinetti, ruusunhaju, Jekaterinan tuores parfymi, hänen hehkuvat silmäyksensä, kaikki tämä teki minuun syvän vaikutuksen, aivan niinkuin olisin otettu jäseneksi johonkin itämaalaiseen salaperäiseen hengelliseen seurueeseen. Kävin leivän nipukkaan kiinni, mursin sen ja pistin suuhuni. Mutta se oli rutikuiva se kärki, se rapsahti rikki hampaissani ja murskautui tuhansiksi teräviksi kiteiksi. Yksi näistä pujahti väärään kurkkuun. Minä olin rykiä kuolemattoman sieluni ulos ruumiistani, Jekaterina takoi pienillä nyrkeillään lapaluitani, muutama lasi vapautettiin ruusuistaan ja minä tyhjensin karafiinin. Keuhkoissani sihisi ja suhisi kuin ahjossa. Vihdoin sain sanotuksi seuraavat sanat:

— Lutherin opin mukaan olen minä kelvoton nauttimaan pyhiä paloja.

— Ei niin, ei niin Ernst Ivanovitsh! Hän tahtoo teitä tällä tarkasti muistamaan tätä juhlallista hetkeä.

Tyydyin tähän teologiseen selitykseen ja siirryin hellästi hyvästelemään. Viimeisen suutelon sain otsalleni. Se oli pyhä suutelo. Mutta samassa kuiskasi Jekaterina seuraavan kauniin, saksalaisen värssyn:

Es wär' so schön gewesen. Es hat nicht sollen sein.

Ei ole olemassa mitään rajaa pyhän ja epäpyhän välillä. Itse elämä on sittenkin pyhintä mitä tunnemme.

Silmät punaisina kuin vasta ongitulla särellä seurasin Jekaterinaa kannelle ja olin viimeinen maihin astuja.

En voinut ottaa osaa jäähyväislauluihin rannalla, sillä pyhät kiteet kaivelivat yhä syntisessä kurkussani.

Liinallaan huiskuttaen katosi suutelusiveä Jekaterina kohti Pihlajaveden selkää. Hän katosi ikipäivikseen minun ruumiillisista silmistäni.

Ylpeilen sentään siitä, että hän kuolinhetkeensä saakka oli lämmin Suomen ystävä, ja toivon että hänestä tulee innokas esirukoilija, kun minun paikkani määrätään ikuisuudessa.

Punkaharju.

Kauneimmilla naisilla ei aina ole kauneimmat nimet. Eipä liene mahdotonta, että joku Eulalia tahi Petronella joskus maailmassa ovat olleet kaunottaria. Kun venäläisten kirjailijain romaaneissa luen jostakin Maria Skorodumovasta talli Fjokla Klimpujevasta, en pääse siitä käsityksestä, että he ovat hirvittävän näköisiä, että heillä on mustat viikset ja puhuvat möräkällä äänellä sekä polttavat väkeviä sikareja. Siitä huolimatta kirjailija väittää joka kymmenennellä sivulla, että he olivat hurmaavan kauniita, että nuoret miehet olivat hullaantuneita heihin.

Samoin on Punkaharjun laita. Se ei kaiu kauniilta suomenkielellä, mutta vieläkin rumemmalta ruotsinkielellä. Eräs sanomalehtimies tanskalaisesta »Politiken»-lehdestä kirjoitti kerran artikkeleita Punkaharjulta ja väänsi nimen siihen määrin, että se kerrassaan loukkasi säädyllisyyttä. — Rumasta nimestään huolimatta — punka merkitsee sianselkää — on se kumminkin Suomen tätä nykyä kaunein puisto, ja kauneimpia mitä minun syntiset silmäni koskaan ovat äkänneet.

Puhun vain Punkaharjun »puistosta», sillä asian laita on se, että Punkaharjun hongat ovat siihen määrin varttuneet, että ihanat näköalat jäävät minun silmistäni syrjään. Katselen ja ihailen nykyään etupäässä noita pitkiä, punaisenruskeita hongan runkoja, jotka seista sojottavat niin suorina ja terhakoina, ikäänkuin tahtoisivat huudahtaa: »täällä on meillä hyvä olla, täällä meillä on herkullista nautittavaa sakeasta soramaasta, täällä kirkkainta juotavaa palan painoksi, täällä on honkain koto». Näitten honkien komea ryhti, tuuhea ulkomuoto, pihkainen runko vastustamattomasti tartuttavat reipasta mieltä katsojaan. Ilostuu heidän elämänilostaan, heidän ylpeästä pystyasennostaan, ei voi olla suoristamatta omaakaan selkäänsä, tuntee itsensä yhtä pöyhkeäksi ja iloiseksi kuin hekin.

Kun heittää silmäyksensä uinaileviin, peilikirkkaisiin salmiin ja lahtiin, joutuu hentomielisyyden valtaan ja — jos houkutuksia on tarjolla — lemmentautiin, mutta heitäppäs katseesi petäjiin, niin sielusi taas pääsee tasapainoon. Hongat muodostavat niin sanoakseni siveellisen aineksen näköaloissa.

Niin ne vaikuttavat minuun; en tiedä, mitä ne vaikuttavat moniin nuoriin venäläisiin ja venakoihin, jotka nykyään samoilevat harjulla. Ne voivat, nuo venakot, olla ihanoita ilmestyksiä, kaikki nuo Mariat, Fjoklat, Tatjanat ja Jekaterinat, nimistään huolimatta, aivan niinkuin Punkaharju itsekin.

Silmäys Punkaharjun historiaan.

Punkaharjulla on varmaankin hämärässä muinaisuudessa rehoittanut yhtä tuuhea mäntyparatiisi kuin nytkin. Ehkäpä vielä paljoa suurenmoisempi. Hongat ovat olleet vanhemmat ja suuremmat, ne ovat olleet pörröiset ja villimmät nähdä. Siellä on seistä törröttänyt noita kuivuneita keloja, koristeellisia ja pahvinharmaita, vääntyneille oksankarankoineen. Tämä oli Punkaharjun villi barbaariaikakausi. Punkaharju-jätin siistit jälkeläiset muistuttavat esi-isiään, mutta ovat enemmän sirostetut, paremmin kammatut kuin ne. Puiston puut ovat myöskin ottaneet mallia nykyajan siisteistä ihmisistä.

Tätä barbaariaikakautta kesti yhtä kauan, kuin kansa eli metsästyksellä ja kalastuksella. Silloin saivat metsät seistä rauhoitettuina. Silloin piti oravalla olla puita missä hypellä, näädällä oksia mistä ponnistaida ahdistellessaan hurjasti saalistaan, silloin piti kontiolla olla kaatuneita keloja minkä alle pesiään suoritella, silloin hukalla tiheitä näreikköjä missä piilotellaida päivisin. Silloin tekivät nahat kauppansa Laatokan ja Suomenlahden rantamilla. Hansalaiset välittivät metsästäjäin kauppoja suuren maailman kanssa.

Ensimmäiset ihmiset, mitkä Punkaharjun ihanoita näkyjä silmäilivät, olivat »laihat pojat lappalaiset, väkäsilmät, vääräsääret». Mitkä erinomaiset metsästysmaat ja oivalliset apajapaikat olivatkaan näillä talleroisilla. Puruveden muikut ja siiat ovat tänäkin päivänä kuuluisia herkkuja, kuha on kuulakampi, ahven koreampi ja kirjavampi tässä läpikuultavassa vedessä kuin muualla. — Minulle, lappalaisten myöhään syntyneelle jälkeläiselle, on tapahtunut se ihme, että monen sylen päästä näin koreankirjavan ahvenen tempovan uistinta yhtä selvästi ja tarkasti, kuin jos se olisi uinut ilmassa eikä vedessä. Niin läpinäkyvää on Puruveden vesi. — 1500-luvulla kalastettiin Puruveden rantamilla 400:lla nuotalla.

Lappalaiset asuivat seutuvilla vielä kauan historiallisellakin ajalla. Vielä Kustaa Vaasan hallitessa 15-sataluvulla tavataan 5 lappalaisperhettä asuvina läheisessä Rantasalmen pitäjässä. Punkaharjulla on tila nimeltä Kotila, missä nyt Finlandian hotelli sijaitsee. Ehkäpä lappalaiset tänne suojaisen lahden poukamaan pystyttivät ensimmäiset kotansa.

Ovatko muinaisgermaanit koskaan metsästelleet ja kalastelleet Punkaharjun rantamilla? Tähän on vaikeaa vastata, sillä kysymys ei ole vielä tullut tarkasti valaistuksi. Länsi-Suomessa tavataan germaanisia nimiä kaukana sisämaassa vesistöjen varsilla. Karjalassa ne ovat harvinaisemmat. Mutta väitetään, että sana Saimaa on johdettava muinaisgermaanisesta sanasta Saivas = sja = sjö — vesi. Tästä saan rohkeutta selitellä paria paikannimeä Punkaharjulta germaanilaisiksi, vaikkapa minulta puuttuukin samaa kekseliäisyyttä ja lentoa, kuin mitä Strindbergillä oli, ja mikä on ominaista Wetterhoff-Aspille, ja vaikka minun selitykseni kulkevat juuri päinvastaiseen suuntaan kuin tällä viimeksimainitulla.

Punkaharjun omistajina on vielä viime vuosisadan alkupuolella ollut kaksi kylää, Laukansaari ja Tuunaansaari. Laukansaaren nimessä on kantasanana »laukka». Se merkitsee vettä. Suola-laukka = ruots. saltlaka (e). Laukardag (Lördag) = suomal. lauantai = pesupäivä. Laukaan pitäjä — vesipitäjä, norjalainen Lagen = vesi; italialainen lago = latinalainen lacus = suomal. järvi. Siis indoeurooppalainen runko, joka merkitsee vettä 1. järveä. Laukansaari siis merkitseisi juuri samaa kuin täällä saaristossamme paikka, jonka nimenä on »Sjöholmen».

Ja nyt reippain mielin Tuunaansaaren kimppuun! Vanha ruotsalainen sana »tuna» merkitsee aita l. aitaus. Vertaa Sigtuna, Eskils-tuna, Snapper-tuna, Lund-tuna, jota viimemainittua myöskin Lontooksi sanotaan. Siis Tuunaansaari = saari, joka on aidattu. Mikähän aita se mahtoi ollakaan? Nyt vanhat tiedonannot mainitsevat, että muinaisaikoina villipeurat juosta kopistelivat Savon kaikissa metsissä. Vielä 1800-luvun alussa niitä nähtiin Rautalammilla. Vuonna 1693 oli vielä aidan jäännöksiä nähtävinä Rantasalmen ja Leppävirran rajamailla, jota aitaa oli käytetty peurojen satimena. Siis ei Tuunaansaari ole ollut mikään puinen rintavarustus, vaan hyvin yksinkertaisesti paikka, jossa peuroja on aituutettu.

Siis, todistelu on sitovaa, kunnes tutkija ilmenee, joka kykenee sen kumoamaan. Tu fri, niinkuin ruotsalainen sanoo, siihen asti! — Voisihan myöskin johtaa nämä sanat sukunimistä: Laukkanen ja Tuunainen.

Kalastaja Sjöholm Laukansaaressa ja metsämies Thuneberg Tuunaansaaressa eivät rakastaneet lapinpoikaa Kotilaista Kotilan talosta. Hän oli aina heidän jaloissaan. Hän laski pyydyksensä muka heidän kalavesiin, niin että he vihdoinkin eräänä kauniina kesäaamuna, kun Kotilainen koki mertojaan Runebergin kunnaan juurella, paukauttivat Kotilaisen päälaen murskaksi. — Jo siiloin oli muodissa, että vaarallisesta kilpailijasta päästiin tällä mukavalla, yksinkertaisella tavalla, vaikka se ei tapahtunut niin juhlallisilla paukkeilla eikä niin monilla rukouksilla Ylimmän puoleen kuin mikä nykyään on tapana. — Leskivaimo Kotilainen muutti monien vinosilmäisten orpolastensa kanssa pohjoiseen, rauhallisemmille apajapaikoille.

Mutta sitte alkoivat karjalaiset tunkea sisään. Ne tulivat Laatokan rantamilta. Sortavalan saaristossa ovat seuraavat kylät ja saaret viervieressä. Kylät ovat nimeltään Kerisyrjä ja Ruokojärvi, saaret Pellotsalo ja Vaaherlahti. Ja juuri samat nimet tavataan Punkaharjun seutuvilta. Kerimäki on pitäjän nimi, mihin Punkaharju kuuluu, Kerimäen lähettyvillä on Ruokojärvi, ja Puruvedessä on saaret Pellossalo ja Vaahersalo. Tästä voimme päättää, että nykyinen asutus on peräisin Karjalasta.

He tulivat vanhimpina aikoina tänne turkiksien pyyntiin ja anastivat parhaimmat metsästys- ja kalastuspaikat. Punkaharjusta etelään käsin on Putikon kylä. Putikko merkitsee tietä, jota metsäneläimet ovat tallanneet, sekä myös aluetta, missä ainoastaan vissit henkilöt ovat oikeutetut virittelemään ansojaan. Ensimmäiset asukkaat siis elättivät itsensä metsästyksellä ja kalastuksella, samalla elinkeinolla, millä lappalaiset ja mahdollisesti germaanit aikaisemmin.

Mutta sitten hyökkäsivät ruotsalaiset Karjalaan. He rakensivat Viipurin linnan valloitustansa tueksi. Mutta Novgorodia ei saatu kukistetuksi. Se piti kuin pitikin Laatokan rannat saaliinaan. Pähkinälinnan rauhanteossa 1323 vedettiin raja näitten kahden valtakunnan välillä. Miten raja kulki näissä rajattomissa erämaissa ja osaksi tuntemattomien järvenselkien yli, on epätietoista. Mutta se tiedetään varmasti, että raja hipoi Punkaharjua. Raja kulki nimittäin Säämingin Särkilahdesta, peninkulman päästä Punkaharjun länsipuolelta, poikki vesistön Kerimäen halki Varkauden vesistölle j.n.e. Täten joutui Punkaharju kuulumaan Novgorodille ja Käkisalmen lääniin. Mutta tämä tapahtui vain paperilla.

Todellisuudessa Punkaharju kuului Suomeen. Savolaiset viis välittivät valtiollisista rajoista näissä erämaissa. He tarvitsivat Puruvettä kalastaakseen ja anastivat sen hyvin yksinkertaisesti. He metsästelivät ja kalastelivat sydämensä pohjasta Takaharjun ja Runebergin kukkulan rantamilla, ja jos Käkisalmen karjalaiset pistivät nokkansa heidän mailleen, valmistettiin niille verinen lähtö. A. Oksanen kirjoittaa »Savolaisen laulussa»: »Jos kielin voisi kertoa näkönsä vanhat puut, ja meidän vaarat virkkoa ja meidän laaksot lausua, sanella salmen suut, niin niistäpä useampi hyv' ois' todistamaan, täss' Savon joukko tappeli, ja joka kynsi kylmeni, edestä Suomenmaan.» Jos mitä paikkaa, niin Punkaharjua se koskee, sillä tämä ihana harju on vuosisatojen kuluessa aina vaan ollut saman heimon verisenä erottajana, sekä samalla kahden mahtavan valtakunnan rajana.

Rajariidoissa mentiin vihdoin niin pitkälle, että Ruotsissa tekaistiin väärennetty rajaselitys, jossa kansan mielivaltaisesti pystyttämät rajapyykit väitettiin olevan peräsin Pähkinälinnan rauhanteon rajankäynnistä. Väärennetyn selityksen mukaan joutui Punkaharju kuulumaan Ruotsille.

Tukeakseen tätä riidanalaista rajaseutua rakensivat ruotsalaiset Olavinlinnan, niinkuin tiedämme, sangen lähelle Punkaharjua, Täyssinän rauhassa 1595 ja Stolbovassa vähän myöhemmin ratkaistiin asia lopullisesti. Punkaharjusta tuli suomalainen seutu, niinkuin se todellisuudessa aina oli ollut.

Uuden ajan sarastaessa, Kustaa Vaasan aikoina, olivat savolaiset jo suureksi osaksi luopuneet entisistä elinkeinoistaan ja ruvenneet kaskenpolttajiksi. Nyt paukkui kirves Punkaharjun hongikossa. Eipä muuten luulisi, että tämä harju houkuttelisi maanviljelykseen. Mutta niin eivät alkuasukkaat tuumineet. He kaskesivat ja polttelivat kaikin voimin näitä rinteitä aina 20—30 vuoden väliaikojen päästä. Kuiville kankaille he kaikkein mieluimmin kellistivät huuhtansa.

Mutta sitten seurasi 70 vuoden ajanjakso, jona Punkaharju kuului Venäjälle. Se alkoi Pikkuvihan jälkeen, vuodesta 1743, ja sitä kesti aina vuoteen 1812, jolloin n.s. »Vanha Suomi» taas yhdistettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan. Pikku vihan jälkeen hallitsivat venäläiset myös Savonlinnaa, Tämän linnan suojaksi olivat he myöskin anastaneet maata linnan ympäriltä, suunnilleen noin 2 peninkulmaa sekä länteen että pohjoiseen ja itään. Itään juuri niin paljon, että Punkaharju tuli kuulumaan Venäjälle. Raja kulki noin 3 km:n päässä harjusta itään, yhdensuuntaisesti harjun kanssa, Ruohoniemestä Laukansaaren syrjätse Turtinniemeen, joka sijaitsee lähellä Punkasalmen lauttapaikkaa. Venäläiset tarvitsivat tätä harjua kesänaikaan, päästäkseen maata myöten Savonlinnaan.

Tämä valtionrajan läheisyys toi uudelleen murheen ajat Punkaharjun seuduille. Taas tuli lisäksi se seikka, että raja oli vedetty niin huolimattomasti, että monet tilat eivät kuuluneet kummallekaan valtakunnalle, ei Ruotsille eikä Venäjälle. Näitä sanottiin »väittelynalaisiksi tiloiksi». Kerimäen pitäjässä niitä juuri olikin runsaasti; niitä oli 23, mantaaliltaan 10 17/46 ja 115 savua, jotka ainoastaan maksoivat veroa papistolle. Näistä tiloista sanoo v. Knorring teoksessaan »Gamla Finland eller det forna Wiborgska Gouvernementet»: »Nämä niinkuin muissakin pitäjissä tavattavat 'väittelynalaiset tilat' olivat ilman tuomaria, jonka tähden niihin tulvi rikoksellisia, jotka sieltä hakivat turvaa, kunnes oli pakko laatia näitä varten erityinen yhdistetty oikeus, jossa istui sekä ruotsalaisia että venäläisiä tuomareja.» — Vaikkapa minulla ei lienekään erityisen esiinpistäviä rikollisia taipumuksia, en voi olla välinpitämätön sellaisten seutujen suhteen, jotka 70 vuotta ovat tulleet toimeen ilman omia tuomareja, omia käräjiä, omia tuomioita. Että tässä »yhdistetyssä oikeudessa» tuoreella Puruveden lohella tahi siialla oli suuri sananvalta, se on päivän selvä asia. Olisipa todellakin hauskaa saada kuva tällaisesta sekalaisesta oikeudesta, jonka edessä kaksi »Punkaharjun konnaa» oli vastaamassa rumista töistään. — Mutta että nämä »väittelynalaiset asukkaat» käyttivät hyväkseen tätä ihanaa vapauttaan, siitä kertovat vanhat paikkakuntalaiset pöyristyttäviä kertomuksia. Ruohoniemen kylässä Punkaharjun rajakylässä oli näitä tiloja kokonaista 5 kappaletta. Siihen aikaan oli Punkaharju kauhun paikka. Murhapoltot ja väkivallantyöt olivat aivan yleisiä. Kateelliset ja julmistuneet naapurit siirtyivät valtion rajan yli, sytyttivät vihamiestensä ladot ja polttelivat ruisaumoja Punkaharjun rinteillä ja livistivät, työnsä tehtyään, takaisin omaan maahansa tahi »väittelynalaisiin taloihin», joissa »Jumalanrauha» aina ja lakkaamatta vallitsi.

Mutta tämä ihana harju on aina ympäristön asukkaissa herättänyt mitä vapisevinta kunnioitusta. Vanha eukko naapurikylässä kertoi minulle, että harju hänen nuoruudessaan 1830-luvulla oli ollut hirvittävä paikka. Vanha kansa oli aina sanonut: »mänisikhän sinne, kun hirviisik!» Ei sinne uskaltanut astua kuin suurissa seuroissa puolukan poimintaan, niitä kun kaikki rinteet olivat punanaan. Poimittiin korvollisia puolukoita. Mutta näilläkin matkoilla sai aina säpsähdellä kaikenmoisia epäilyttäviä ääniä; milloin kuului kuin kontion vihellys, milloin hukan ulvontaa, milloin metsävoron heilahduksia. Eiköpä moni näistä äänistä liene ollut mielikuvituksen synnyttämä, mutta se on vain tosi, etteivät sen ajan nuoret kerääntyneet harjulle kuhertelemaan elokuun kuutamossa niinkuin nyt. Sivu harjusta soudettiin, mutta harjulla ei konsanaan kävelty.

Punkaharjun maantiestä.

Tämä tie ei suinkaan ole vanhimpia maassamme, eikä paikkakunnankaan vanhimpia. Kierrettiin tätä harjua, vaikkapa se on kuin Luojan rakentama silta vesistön poikki. Sitä vältettiin monien laattapaikkojen takia. Ensimmäinen ylimeno on jo Kyrön virran kohdalla Olavinlinnan yläpuolella. Seuraava oli Kulennoisten kylän rantamalta Tuunaansaarelle. Siinä on nyt silta, mutta suurina vesikesinä 1899—-1900 oli tie kokonaan veden alla, niin että veneillä täytyi soutaa maantiellä. Sitten seuraa Tuunaansalmen lauttapaikka. Punkaharjun eteläpäässä on Punkasalmen lossi. Ja lopuksi oli Parikkalassa Simpeleen järvi ylikuljettava. Nykyään siinä on silta. Nämä monet vaikeat kulut virtojen, salmien ja järvien yli lienevät pelottaneet esi-isiämme rakentamasta maantietä Savonlinnasta Viipuriin, Käkisalmeen ja Sortavalaan tätä lyhyintä ja oikoisinta suuntaa. Sitäpaitsi on Punkaharjun eteläpuolella kammoksuttava salo, kuvaavasti kyllä »Ruhvanan saloksi» sanottu, jossa kaikenlaatuista konnaa kaikkina aikoina on asunut. Tästä kulki raja oikean ja väärennetyn Pähkinälinnan rauhankirjan mukaan, tästä Täyssinän raja, tästä Ison ja Pikku vihan rajat. Ja täällä tapasin 1880-luvulla asukkaita, jotka kaikin puolin ovat jatkaneet sitä elämää, jota »väittelynalaiset asukkaat» ennen muinoin viettivät, s.o. elämää »hyvän ja pahan ulkopuolella».

Matka Olavinlinnasta kulki muinoin linnanherrojen aikana kesäisin veneillä Saimaata pitkin. Huovit ja ratsumiehet samosivat Lappeenrannan kautta Mikkeliin, josta Juvan ja Rantasalmen kautta Savonlinnaan. Myöhemmin johti lyhyempi tie Imatran ohi, Ruokolahden, Puumalan ja Sulkavan kautta samaan kaupunkiin. 1600-luvulla täytyi yhdistää Savonlinna vastavalloitettuun Käkisalmen alueeseen, kun koko tämä lääni oli joutunut Ruotsille Stolbovan rauhan jälkeen. Mutta ei nytkään Punkaharju tullut kysymykseen. Tie vedettiin Kerimäen ja Kiteen kautta Sortavalaan.

Vasta 1743 jälkeen tuli Punkaharjun vuoro. Venäläiset omistivat Savonlinnan, mutta Puumala oli joutunut ruotsalaisille. Tie oli siis tukossa tämän tärkeän salmen kohdalla kesät, talvet. Mutta venäläiset loivat itselleen vesireitin, kaivamalla kanavat Telataipaleen, Käyhkän ja Kutveleen kannasten läpi. Maantien taas täytyi kulkea Punkaharjun yli, ainoa paikka, mihin sen voi rakentaa. Siten vähitellen syntyi tämä komea ajotie 1700-luvun keskivaiheilla.

Mutta että harjua pitkin polku on ammoisista ajoista ollut kuljettavassa kunnossa, se on epäilemätöntä. Sen ovat muinaisajan karhut tallanneet, sitä myöten juosta huhkineet sudet, sitä peuralaumat ja hirven urokset perheineen. Sillä polulla ovat teeret ja pyyt tepastelleet, sillä ovat metsot soineet ja sähisseet kovissa lemmen tuskissa, sillä polulla ne ovat tapelleet päänsä verille koppeloista, jotka välinpitämättöminä, odotellessaan lopullista voittajaa, ovat ahmineet kulon puolukoita jossain Runebergin kunnaan liepeillä. Metsot ja teeret vieläkin jyryävät keväisin harjulla, olen nähnyt niiden juoksentelevan maantietä myöten kuherrushommissaan; olen nähnyt kaikkien Euroopan kansojen jäsenten tekevän juuri samalla tapaa, olen itsekin ‒ ‒ (kts. kirjoitusta Jekaterina Panfilovna).

Savolaiset huuhtamiehet ovat ajaneet karjojaan harjua pitkin monille armaille ahoille harjun rinteille. Puiset ja metalliset lehmänkellot ovat kilkattaneet kilvan lintujen räiskävän orkesterin kanssa, jossa ensimmäistä viulua satakieli on hoitanut, toista laulurastas, ja jossa lukemattomat kuhankeittäjät ovat puhallelleet klarinettejaan ja huilujaan. — Mutta ratasten ryske on uutta musiikkia harjulla, ainoastaan toista sataa vuotta vanhaa. Tuntuu siltä, kuin kärrin räminä ei olisi oikein tahtonut sointua tässä orkesterissa. Pyörät eivät tahtoneet herkästi liikkua tällä omituisella tiellä.

Ensimmäinen Punkaharjun tien mainitseminen, minkä minä olen tavannut, on eräässä »Åbo tidningarsin» artikkelissa v:lta 1784. Siinä seisoo: »Parikkalan ja Kerimäen pitäjän rajalla ja Pungaansalmen luona on se (vuorenharju) puserrettu Saimaan järven kautta hyvin korkeaksi, kapeaksi ja molemmilta kupeiltaan jyrkäksi harjuksi, Pungaanharjuksi kutsuttu, ja kulkee maantie Lappeenrannan ja Savonlinnan välillä tätä korkeaa harjua; mutta heikkoveriset matkamiehet eivät uskalla istua tällä välillä missään kieseissä eikä vaunuissa.»

Taas sama kauhu Punkaharjusta!

Vuonna 1802 kävi Punkaharjulla H.M. Keisari Aleksanteri I, äsken mahtavan Venäjän valtakunnan hallitusistuimelle kohonnut tsaari, jonka valtakuntaan Punkaharju silloin kuului. Tästä laajemmalti seuraavassa.

Kehumalla mainitsee v. Knorring Punkaharjua edellämainitussa teoksessaan v:lta 1832. Hän sanoo: »Punganharju Puruvedessä on 7 virstaa pitkä, 10:stä 40:een syleen leveä, sekä noin 20 syltä korkea, erotettuna mantereesta kahden salmen kautta; sillä on monin paikoin ylen jyrkät rannat, on lehti- tahi havupuitten kasvama, ja suo kauniin ja lavean näköalan joka taholle. Iso maantie Viipurista Savonlinnaan on johdettu tämän saaren yli. — Puruvesi on kuuluisa kirkkaasta vedestään, jossa pienempiä esineitä paljon pitemmältä matkalta, kuin muissa järvissä, voidaan erottaa.» Knorringilla on näin ollen oikea ja tarkka käsitys Punkaharjusta ja ihmeellisen kirkkaasta Puruvedestä.

Mutta vielä niinkin myöhään kuin 1840-luvulla antaa prof. Grot perin happaman kertomuksen matkastaan Punkaharjun yli. Ja Grot oli kumminkin harvinaisen kärsivällinen maantienajaja, jonka karaistunut istuinlihas ei pelännyt pahintakaan paukkulautaa. Hän sanoo, että häntä oli houkuteltu kulkemaan Punkaharjun kautta, vaikka hän aina ennen oli matkustanut Kiteen kautta, mutta että hän tuntee suurta pettymystä. Lautoilla tuuli kovasti ja hän sai paljon kärsiä.

Nykyään maantietä käyttävät ainoastaan jalkamiehet ja automobiilit. Alkuasukkaat matkustavat joko junassa tahi laivassa harjun sivuitse. Eipä niinkään! Karjalaumathan vielä käyttävät tätä tietä. Niin kauas kuin minä jaksan muistaa, ovat suuret teuraslaumat harjua myöten tallustelleet joka kesä, Viipuri ja Pietari surullisina päämaaleinaan. Kun Savonlinnan rata vihittiin, kuuluin minä vihkijäin seurueeseen. Kaupungin valtuuston puheenjohtaja lausui meidät tervetulleiksipa eräs vanha senaattori astui aseman rappusille ja vastasi puheeseen. Se pidettiin suomeksi, mutta senaattorin äidinkieli ei ollut suomi. Puhe oli siis aivan lyhyt ja loppui seuraavalla tavalla: »mine toivon, että tema rata tuottaa suurta hyötyä Savolle ja Karjalle» (pro: Karjalalle). — Niinpä niin, ajattelin itsekseni, nyt säästyvät nuo onnettomat nautaparat monista piiskan läimäyksistä, monista kiroilemisista ja monista kiusallisista lauttapaikoista. Nyt saavat he kellua härkävaunujen pehmeillä patjoilla. Ja turistien ei tarvitse vapisevin polvin paeta honkien taakse piiloon pahoin mulkoilevia sonneja.

Mutta eipäs! Viime kesänä istuin hotellin rappusilla ja join aamukahviani hiljaisessa rauhassa. Samassa kuului tuttuja ääniä. Sonni hinkui korkeata falsettiaan, lehmä töräytti pasuunaansa, kellot kilkattivat ja ajomiehet karjuivat: »Vait siihen, p—leen kanttura!» Sama viheliäisyys edelleen! 30 nautaa eri sukupuolta samosi kohti turmiotaan. Menin maantielle ottamaan vastaan heidän viimeiset terveisensä: »morituri te salutant!» Ähkien ja puhkien kulkivat he ohitseni ja kintut kapsahtelivat. Maidon ja talin löyhkä humahti hetkeksi sieraimiini. Kävin totiseksi ja hentomieliseksi, mutta heräsin tajuntaani, kun sittapörriäinen, joka tapansa mukaan ohjasi harhaan, pomppasi minun otsaani. Se putosi maahan aivan visiittikortin viereen, minkä lehmäparka oli jättänyt jälkeensä. — Sitä entistä Punkaharjun menoa!

Minulle sanottiin, että nämä onnettomat vasta Punkasalmen asemalta nousevat junaan.

Miten Punkaharju joutui valtiolle.

Se, joka kaikkein ensimmäiseksi korotti mahtavan äänensä Punkaharjun ihanimman kaunistuksen, sen metsän, suojelemiseksi, ei ollut mikään vähempi henkilö kuin Venäjän mahtava Tsaari, H.M. Keisari Aleksanteri I. Tämä loistava ruhtinas, kasvatettuna Korkean Isoäitinsä, Kaikkein Autuaimman keisarinnan, Katarina II:n toimesta valistusajan vapaassa hengessä, koetti edistää kaikkea, mikä maailmassa hyvää, jaloa ja ihanaa oli. Kahdenkymmenenviiden ikäisenä, vasta Venäjän hallitusistuimelle noustuaan, käväisi hän kesällä vuonna 1802 Savonlinnassa, joka silloin kuului Venäjälle, ja kulki Punkaharjun kautta. — Venäjän hallitsijat eivät halveksineet rajamaataan, Vanhaa Suomea, vaan matkustelivat usein siellä. Niinpä keisarinna Katarina II:sta, karjalaisten muistorikkaasta Kaisa-keisarinnasta, kerrotaan, »että Hän vuonna 1772 kesällä varta vasten matkusti Imatralle ihaillakseen sen pauhua». — H.M. Aleksanteri I niin ihastui Punkaharjuun, että hän heti antoi käskyn kruunun viranomaisille suojella metsää haaskaamiselta. Senaatin päätöksessä marraskuun 30 p:ltä vuonna 1840 sanotaan: »Korkeimmasti Autuas Hänen Majestätinsä Keisari Aleksanteri ensimäinen Kunnioitettavin muistoltaan on matkallaan tämän paikan kautta suvainnut kiinnittää Korkeimman huomionsa tähän ihmeelliseen harjanteeseen, sekä käskenyt Kruunun Virkamiesten pitämään huolta siitä, että sen metsä tulee rauhoitetuksi, sekä matkustajain turvallisuuden takia, että myöskin sentähden, että tämä harju, puita kasvavana, tarjoaa ihanimpia nähtävyyksiä maamme vallanmaanteitten varsilla.» Keisari Aleksanteri I on siis jo vuonna 1802 julkilausunut Punkaharjun kruununpuiston syntysanat.

Että tätä mahtavaa keisarinsanaa on toteltu, siitä ei uskalla olla epäilystä. Kruununmiehet koettivat parastaan, mutta eivät mitään mahtaneet, sillä harju kuului savolaisille, joitten hyvinvointi ja verenkierto vaativat kaskenhajua joka kevät. Metsä oli yhäti heidän hyökkäystensä esineenä.

1830-luvulla suoritettiin isojako näillä seuduin. Ensin jaettiin Laukansaaren kyläläisten maat, jotka ulottuivat Tuunaansaaren lauttapaikalta Runebergin kunnaalle, noin kilometrin pituinen kaistale. Se jaettiin kahdelle talolle, ja raja kulki nykyisen valtion hotellin tonttipalstan halki. Sitten tuli Tuunaansaaren talonpoikien maitten vuoro, jotka taas alkoivat Runebergin kunnaalta ja ulottuivat aina Punkasalmelle saakka. Tässä se vakituinen Punkaharju olikin, 6 à 7:n kilometrin pituudelta.

Silloinpa mies korotti äänensä, joka selvästi ja vakavasti vaati suojelusta Punkaharjun kauniille harjulle. Se oli Rantasalmen peloton kruununvouti, Zachris Cajander, jota meidän on kiittäminen tästä kaukokatseisesta esityksestä.

Hän antoi ensin asianomaisen nimismiehen tehtäväksi »vaatia veronlasku valmistuslautakunnan kokouksessa, että koko yllämainittu harju tahi ainakin 50 kyynärää siitä tien molemmille puolille lohkaistaisiin Korkean Kruunun omaisuudeksi, jott'eivät Asianomaiset Maanomistajat, jotka muun rahvaan ohella eivät malta olla haaskaamatta metsää, missä vaan sellaista on olemassa, pääsisi tilaisuuteen hyväkseen käyttämään tien molemmilla puolilla kasvavaa metsää». Mutta tästä hänen vaatimuksestaan ei kokouksessa välitetty. Maanmittarit eivät olleet kuulevinaankaan tällaisia runollisia ehdotuksia.

Heidän isojako-ehdotuksensa harjun jakamisesta neljän Tuunaansaaren talon kesken lähetettiin kuvernöörille. Mutta Cajander ei heittänyt asiata silleen. Hän valitti Hänen Majesteetilleen Keisarille. Valituskirjelmässään vetoaa hän pääasiallisesti matkustajain turvallisuuteen, uskaltamatta tuoda esille kysymyksen esteetillistä puolta, joka kumminkin myöhemmin täysin selvenee. Hän kertoo, »että harju varsinkin luoteisosassaan molemmin puolin maantietä, muutama kyynärä tästä, on äkkijyrkästi laskeva ja tätä nykyä kasvaa suurta metsää». Cajander samassa kirjelmässään väittää, että harju keisarin käynnin aikana 1802 oli ollut »metsätön». Tämä on helposti voinut tapahtua, sillä Punkaharjun talonpojilla oli tapana aina 25 vuoden perästä kasketa maansa, jonka perästä ne kasvoivat lehtimetsää ja osaksi havupuuta. 25:n vuoden perästä lehtipuu on siksi varttunut, että sillä kelpaa maata polttaa. Vaikka Cajander myöntääkin, että kaiteita on rakennettu maantien molemmin puolin, väittää hän kumminkin, »että Kaiteet, mitkä kaikkialla ovat pystytetyt pitkin maantien reunoja, maan perin jyrkän kaltevuuden takia, eivät riitä turvaamaan matkustavaista onnettomuuksilta, siinä tapauksessa että penkereellä kasvavat puut molemmin puolin maantietä hakataan maahan.»

Omasta puolestani en ole vallan vakuutettu siitä, että tie välttämättömästi vaatii honkia pysyäkseen paikoillaan. Myönnän kuitenkin, että puut juurineen voivat sitoa sorakerroksia toisiinsa varsinkin niillä rinteillä, jotka ovat jyrkimmät, mutta harjun useimmissa paikoissa kyllä tie seisoo kohollaan ilman puitten suosiollista apua. Mutta eihän sopinut Korkean Kruunun voudille kirjelmässä Hänen Korkealle Majestätilleen soperrella koreita sanoja kauniista näköaloista, ihanista puistoista y.m.; hänen täytyi vain takertua kiinni pölyiseen maantiehen ja matkamiesten hengen ja raajojen turvallisuuteen. Cajanderin ehdotus, että koko harju lohkaistaisiin kruunulle, jo osoittaa, että kauneusarvot olivat pääasiana ja että ne kaikuivat pohjasävelenä kaikissa hänen vaatimuksissaan, sillä eihän maantie suinkaan tarvinnut koko harjua, joka monessa kohdin on sangen leveä ja täysin vaaraton.

Sittenkuin Cajander vielä oli huomauttanut, että kruununvirkamiehet ovat avuttomat sellaisen väestön keskuudessa, jota ei mitenkään voi hillitä metsän haaskaamisesta, jatkaa hän: »Tämän johdosta uskallan kaikkein alamaisimmin Teidän Keisarilliselta Majestetilta pyytää sitä muutosta nyt valituksenalaiseen Verolasku-Päätökseen, että edellämainittu Punganharju koko laveudeltaan tahi ainakin 50 kyynärää molemmilta puolilta maantietä ylläkosketeltujen syitten perustuksella lohkaistaisiin Korkean Kruunun laskuun.»

Tämä valituskirjelmä liitettiin niihin asiapapereihin, jotka yhdessä kuvernööri A. Cronstedtin päätöksen kanssa 29 päivältä elokuuta 1839 lähetettiin senaatin talousosastoon. Kuvernööri on hieman ihmeissään, että sellainen hassunkurinen maantie löytyy hänen läänissään. Mutta tätähän ei tarvitse ihmetellä, kun senaatin päätöksessä lokakuun 30 p:ltä 1840 väitetään, että Punkaharju sijaitsee »Savonlinnan ja Kuopion välillä». Mutta kuvernööri ilmoittaa kumminkin, »että hän pitää Kruunun Voudin pyyntöä perusteltuna ja olisi hänenkin päätöksensä ehkä tullut toisenlainen, jos yllämainitun Punganharjun ominaisuudet ja suhteet olisivat olleet tarkemmin selitetyt».

Talousosasto vaatii vielä lisäksi lausunnolta Maanmittaushallitukselta sekä Kamarikonttorilta. Ylihallitus ei ollenkaan kajoa Cajanderin ehdotukseen, mutta kamarikonttori puoltaa sitä kaikin puolin sanoilla: »Cajanderin pyyntö ansaitsee mitä suurimmassa määrässä huomiota». Sitäpaitsi tukee konttori hartaasti Cajanderin ensimmäistä ehdoitusta, »että koko harju olisi Kruunulle lohkaistava, eikä ainoastaan 50 kyynärää maantien molemmilta puolilta».

Näin valmistettuna ratkaistiin kysymys senaatissa lokakuun 30 p:nä 1840 ja päätettiin, »että koko mainittu harju on Kruunun laskuun pyykitettävä ja asianmukaisesti hoidettava». Päätöksen alle ovat seuraavat senaattorit piirtäneet nimensä: G. Hjärne, L.G. v. Haartman, August Ramsay ja B U. Björksten.