SISÄLLYS: (continued 3)

Olin vuokrannut huoneen talonpoikaistalosta kosken partaalta. Joka sunnuntai heräsin 5:n aikaan aamulla siihen, että huoneeni tuli täyteen kirkkoväkeä, lihavia, punakoita, terveitä emäntiä ja heidän laihoja, hoikkia aviomiehiään. Pelkkää ylhäisöä salojen sopista. Venyin sängyssäni, ja väki ryyppäsi suuhunsa aamukahvinsa teevadilta viiden näppinsä varassa. Ensimmäisenä ja toisena sunnuntaina olin vielä liian ujo kiivetäkseni sängystä, mutta kolmanneksi sunnuntaiksi päätin karaista luontoni ja hypätä pesästäni kerääntyneen salokermaston läsnäollessa. Kun sitten kolmas sunnuntai valkeni ja huoneeni täyttyi pyylevistä emännistä, heilautin äkisti peittoni syrjään, kimposin ketterästi vuoteeltani ja seisoin samassa tuokiossa valkoisessa palttinassani, kuten aamunjuro arkkienkeli, keskellä juhlapukuisia emäntiä. Luulin hämmästyttäväni läsnäolijat, mutta vielä vähät! Lähinnä istuva emäntä nousi pystyyn, niiasi hieman, pisti esille pienen, pehmeän kätensä ja sanoi: terveeks. Terveeks, terveeks sitte pitkin linjaa. Emännät toruivat minun laimeata kirkossakäyntiäni, jonka tähden minun piti lupautua lähtemään heidän matkaansa suureen kirkkoveneeseen.

Yhdyttiin rannalla, jossa jo useita venekuntia oli kirkkomatkatouhussa. Kylän ikämies (oltermanni), vanha harmaahapsi ukko, liikkeiltään arvokas kuin eläkettä nauttiva esittelijäsihteeri, mutta maailmankatsomukseltaan rajatonta persoonallista vapautta vaativa, istuutui veneen perään korkealle tuhdolle. Minä sain mukavan paikan ukon jalkojen juurella vapaamatkustajana. Emännät sijoittuivat eteeni, myöskin, vapaapiletillä suuren lihavuutensa takia. Airoihin kävi kylän nuoriso molempaa sukupuolta käsiksi, tytöt helakoissa röijyissään ja valkoisissa huiveissaan, pojat paitahihasillaan. Kokkatuhdolla souti kaksi nuorta äitiä, toinen aviollinen, toinen avioton, jotka veivät pienet lapsensa kastettaviksi, itsensä kirkotettaviksi. Molemmat olivat yhtä nolon näköisiä, sillä ennen kirkottamista olivat he meidän virallisen kristityn maailmankatsomuksen mukaan riettaan hengen saastuttamia. — Paluumatkalla ilakoivat he ääneen, sillä sakaristossa tapahtuneen toimituksen perästä pitivät he itseään yhtä suhteellisen synnittöminä kuin me muutkin kirkkomiehet.

Juttu pääsi heti hyvään vauhtiin. Nuorilla oli omat asiansa, me, arvon ihmiset perässä, puhuimme puolet matkasta vain yhdestä ainoasta asiasta, nimittäin siitä, miten voitaisiin saada eräs kivikko-koski peratuksi niin hyvin, että pienehkö höyrylaiva pääsisi siitä ylös. Silloin päästäisiin tästä iankaikkisesta soutamisesta edestakaisin kirkon ja kodin välillä. Minä koetin lämpimästi puhua kirkkoveneiden puolesta, mutta sanat lankesivat kuuroihin korviin. Kaikki kääntyivät minun puoleeni, soutajat erityisen kiihkeästi, pyytäen, että minä laatisin kirjelmän hallitukselle, jossa seutukunnan haikea halu saada mukavampia kulkuneuvoja selvästi kävisi ilmi. Yksinpä pyylevät emännätkin kävivät minun kimppuuni seuraavalla perin painavalla perustelulla: »Sittenhän sitä oltais kuin muutkin immeiset, eikä voan korpikylän moukkia.» Emännistä koko asia lopultakin oli vain kunnian ja kerskumisen aihe. Mutta voihan sen ymmärtää, miltä tuntui kirkkomäellä, kun muut emännät höyrylaivoistaan nousivat kiittelemään ja sanoivat: »Näytäppä kämmeniäs, niin luen montako rakkoa niissä on.» Kylän ikämies, muutoin kysymykseen erittäin kiintynyt, ei ollut mielissään siitä, että nuoret sekaantuivat vanhempien puheisiin, jonka tähden hän juhlallisesti mutta moittivasti pisteli kaunista Alinaa seuraavilla sanoilla: »Laivassa sinäkin Alina saisit vapaammin leikkiä laskea poikain kanssa.» Samalla nuoret pistivät suunsa tuppeen. Oltermanni oli rajaton sekä ajatusten että sanojen ja töiden ohjaaja veneessä.

Samassa alkoivat pienet rullasyltyt, kokassa uinuvat pienet lapset, saada tuta järvimatkan ruokahalua-kiihottavaa vaikutusta. Ne rupesivat kilisemään niin kohti kurkkuaan, että äitien täytyi heretä soutamasta ja ottaa lapset luoksensa. Lapset olivat majoitetut eväitten väliin, rinnan melkein yhtä pitkien ja pullakoiden kalakukkojen joukkoon, jotka ovat, välttämättömiä kaikilla kirkkomatkoilla. — Rafael Santi olisi varmaankin maalannut yhden madonnan lapsineen lisää, jos olisi nähnyt aviottoman äidin aamiaistarjoilua. — Perusteellisen murkinan, perästä pistettiin kääryt taas kalakukkojen kupeeseen, jossa kestitys ja järvi-ilma kohta uuvuttivat pienokaiset sikeään uneen.

Kerrotaan, että muutamissa Suomen osissa, niinkuin Ruotsinpyhtäällä, kirkkomatka aloitettiin virren veisuulla. Meidän matkamme oli kauttaaltaan maallinen, puhelu oli maallista, nuorten puvut olivat kirkkaan koreita, ja kuherrusta harjoitettiin koko ajan soutajien kesken kaikessa hiljaisuudessa.

Mutta kun kirkkorantaan oli päästy, muuttui mieliala muuksi. Kaiken aluksi jokainen ryhtyi pesuhommiin järvenrannalla. He seisoivat rantakivillä, köyristivät murakat selkärankansa siinä määrin, että kasvot melkein koskettivat vedenpintaa, ja sitten alkoi hankaaminen. Molemmin kämmenin holvattiin vettä kasvoille, ja kämmenet höyläsivät kasvoja ja otsaa raivoisalla nopeudella. Pelkäsin jo, että joku nenä olisi irtautunut liitoksistaan, mutta ei mitään onnettomuutta sentään tottuneille sattunut. Savottaret ovat, samoinkuin ruotsikot, hyvin pesupulskia kasvojen rakenteelta. Alina ja Villina ja Johanna kiipesivät kylvystään punakoina poskiltaan kuin Krimin omenat ja otsaltaan ja kaulaltaan maidonvalkoisina.

Sen jälkeen piilotettiin kaikki helakat puvut pois näkyvistä ja kaikkien päälle ripustettiin mustia pukuja, sillä kristitty kirkko on surunviljelyslaitos ja vaatii surun väriä. Ne, jotka eivät aikoneet ehtoolliselle (H.p. ehtoollinen), söivät hartaasti kalakukkojen sisuksia, rippivieraat taas seisoivat selin ja nieleskelivät ilmaa. Sitten marssittiin kirkkoon kahdessa ryhmässä, vaimot omassaan ja me miehet omassamme, oltermannin ja minun ohjauksessa. Kirkon ovella tuoksahti vastaan lemu, ei narduksen eikä balsamin, vaan vanhojen sarkavaatteiden, jotka kymmeniä kertoja olivat kastuneet sekä hiestä että sateesta. Se oli nukuttavaa lemua, kuten unikukan haju, juhannusauringon kuumentamassa kirkossa. Me miespuolet täytimme kokonaisen penkin kirkossa, naisista emme tienneet mitään koko jumalanpalveluksen aikana. Laki oli nimittäin sellainen, että miesten tuli yksinomattani vaipua mietiskelemisiin, häiriintymättä synnintuojan, naisen, läsnäolosta.

Ensin kumarruttiin penkkiimme, sitten istuimme selkä kenossa odottaen menoa. Alttaripalveluksen aikana hoidimme, oltermanni, minä ja soutajat, säntillisestä kaikki musikaaliset vastaukset papin laulaviin tervehdyksiin. Mutta sitten tuli pitkä saarna, jossa käsiteltiin kaikkia niitä syntejä, mitkä meitä poloisia, Jumalan kuvia, vaivaavat. Naiset kuuntelivat tarkkaavaisesti — ne rakastavat aina enemmän kuulla puhuttavan synnistä kuin itse ehkä panna toimeen sellaista — mutta ikämies, joka itse aikoinaan oli ollut suuri hulivili, ei jaksanut ylläpitää tarkkaavaisuutta syntirekisteriä luettaessa. Hän oli ollut varhain jalkeilla, kulkenut koko aamun järvellä polttavassa auringonpaahteessa, nyt häntä nukutti lamauttavasti. Hän kumartui penkin kaidetta vastaan, uskotellakseen meille, että hän rukoili, mutta aivan kohta hän täydellisesti paljasti itsensä. Hänen sieraimensa alkoivat hieman aluksi vihellellä kimakoita ääniä. Sitten ääni laskeutui alemmalle asteikolle, mutta sillä tavalla ukko vain pääsi täyteläisemmille puhalluksille. Ikämiehen nuorin poika yritti minun selkäni takana herätellä vanhusta, mutta minä pusersin hänen käsivartensa vasten penkin selkää ja käskin hänen antaa ukon tehdä niinkuin parhaaksi näki. Ukko kyllä tunsi kaikki synnit ennestään ulkoa, sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti. Hänen harmaat hapsensa riippuivat molemmin puolin sieraimia, ja ne löyhyivät edestakaisin ukon voimakkaista henkäyksistä. Ukko loihti esille mitä erilaisimpia tunnelmia soittimellaan, milloin hivelevän helliä, milloin surullisesti vaikeroivia, milloin taas vihaisesti jyriseviä, kuten pitkäisen jylinä. Ukon suurimmillaan soitellessa kumartuivat kaikki nuoret kyläläiset penkkien kaidetta vasten, ei rukoillakseen. Ainoat, jotka penkissä suorina pysyivät, olivat nuorin poika, helottavan punaisena, ja minä, joka en ihmetellyt tällaista luonnonvoimain temmellystä. Mitään ikävämpää huomiota ukko ei herättänyt, sillä hän sai kannatusta joka taholta. Samanlaisia ääniä kuului läheltä ja kaukaa juuri niiltä penkeiltä, joilla kirkkoveneitten miehistö istui. Ehtoollisen aikana oli ukko taas perin pirteä ja reipas ja otti osaa täysillä palkeilla virren veisuuseen: »Oo Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnit.»

Jumalanpalveluksen jälkeen me taas kaikki keräännyimme kirkkomaitaan. Naiset pukeutuivat jälleen helakoihin pukuihinsa, kirkotetut ruokkivat pienokaisensa, jotka olivat käheät paljosta jumalanmenon häiritsemisestä kirkossa, ja antoivat kättä kaikille merkiksi, että synnin saasta oli jäänyt sakaristoon. Astuttiin veneeseen entisille paikoillemme.

Nyt alkoi kilpasoutu kotia. Eri kylien soutajat kilpailivat keskenään. Meidän tyttömme ja poikamme vetivät täysillä hartiavoimillaan, nuoret äidit myöskin puhdistuksensa ilossa, mutta jäljelle vaan jäimme. Syy oli emäntä-pallukoitten ja minun, sillä vene oli auttamattomasti perälastissaan. Minä tosin hetken ajan sousin Alinan kupeella, mutta ei vauhti ottanut sanottavasti parantuakseen. Me tyynnyimme ja rupesimme juttelemaan totisista asioista.

Hakematta sukelsi kysymys esille, miksi nainen on niin nöyryytetty kirkossa, vaikkapa hän juuri tätä nykyä melkein yksinomattani kannattaa meidän vanhaa, kallista uskoamme. Eräs tyttö kysyä tokaisi heti minulta, miksi nainen ei saa pitää perää kirkkoveneessä. Kaikki pärähtivät röhkänauruun.

— Ettäkö nainen pitäisi kirkkoveneessä perää, oletko sinä hullu! huudahtivat emännät yhteen ääneen.

— Siinä sen näette, sanoin minä, naiset itse panevat vastaan.

Mutta tyttö jatkoi:

‒ Kun minä viime kesänä palvelin M:niemen rouvan luona, lähdettiin veneellä kirkolle ja rouva kävi peränpitoon. Me soutajat häpesimme uskomattomasti. Mutta kun päästiin ulommaksi, niin mikä tapahtui? Kaikki veneet soudettiin lähemmäksi, kaikki nauroivat ja nakkelivat niin rumia sanoja meille, että rouvan täytyi luopua peränpidosta ja käskeä renkiänsä sitä hoitamaan. Sitten saimme kulkea rauhassa.

— Nainen, joka suostuu kiihotettavaksi, ei voi vaatia minkäänlaisia oikeuksia, sanoi eräs nuori mies, joka samalla kertoi, että kylässä asui mies, joka osasi toisenlaisen kirkotus-kaavan vanhalla runomitalla, jonkun vanhan miehen sepittämän noin sata vuotta sitten. Tämä kotimainen kaava oli luettu kerran Kuopion piispalle, joka vain oli sanonut: »Pitäkää päälle vaan, en teitä estä.» Näin myöhemmin tämän hullunkurisen kirkottamisen ja ihmettelin suuresti Kuopion silloisen piispan ennakkoluulottomuutta.

Vihdoin tultiin kotirantaan ja kukin painui kotiansa.

— Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen matkani kirkkoveneessä.

Nyt lienevät kyläläiset saaneet koskensa peratuksi ja samalla nopean höyrylaivan linjalle. Kirkkoveneet lahovat rannoilla. Kaikki on muuttunut uudenaikaiseksi ja mukavaksi, ainoastaan kirkko on sama kaks'satavuotinen ja usko kakstuhatvuotinen. Kastetaan, ripitetään, vihitään, kirkotellaan ja haudataan vanhojen mallien mukaan, mutta kirkkoveneillä ei enää soudeta.

Kirkkoveneitten aika rupeaa auttamattomasti loppumaan. Lahovien suurempien kirkkoveneitten mitat ovat säilytetyt museojulkaisuissa, joka on sama kuin jos ihminen olisi joutunut kuolleitten kirjoihin. Pohjois-Hämeessä ja Satakunnassa on pisimmät veneet rakennettu. Kaikkein pisin on hankittu Seurasaaren ulkomuseolle. Sen pituus on 21 m, leveys 2,28 m ja se on 14-hankainen. Suurin vene, minkä minä olen nähnyt, oli Säämingissä. Se oli lyhyempi Seurasaaren venettä, mutta paljon leveämpi ja korkeampi. Sanottiin sen kantavan 70 henkeä.

Toiset kirkkoveneet lahovat kauniilla hiekkarannoillaan aivan niinkuin niiden muinainen miehistökin kirkon hiekassa. Kirkkoveneethän olivatkin sunnuntain lapsia ja nauttivat siis etuja, mitä muilla tarvekapineilla ei ole; ne muuttuvat maaksi häiritsemättömässä juhlallisuudessa talaansa alla kuten ihminen kirstussaan.

Toisin paikoin taas on kirkkoveneet otettu arkielämän palvelukseen. Mitä sanotte, otettu saven kuljetukseen jopa — lannan! Eikö se ole pöyristävää Jumalan pilkkaa!

Kuka muuten voi taata, ettei vielä joskus tulevaisuudessa uusita kirkkovenekulkua — urheiluna. Niin on käynyt hiihdolle, niin poronajolle j.n.e.

Savo.

1.

Hämäläiset ja savolaiset.

Edellä olen kirjoittanut Hämeestä, sen ihanista järvistä, sen hiljaisista, hienotunteisista asukkaista, hämäläisten hyvin kalustetuista, suurista ja autioista asunnoista, rasvaisuudesta ja helppohintaisuudesta maaseudulla sekä mustalaisista ynnä puolimustalaisista. Nyt aion muutamissa kirjoituksissa koettaa kuvata aivan toisenlaista kansaa sekä sen luonnetta ja tapoja, kansaa, jota sanotaan savolaisiksi.

Tavallisesti puhutaan hämäläisistä ja karjalaisista, kun tahdotaan mainita ne pääheimot, jotka ovat viljelleet maata ja asuneet Suomen suomalaisissa seuduissa. Yhtä hyvällä syyllä voi puhua hämäläisistä ja savolaisista, sillä alkuperäiset karjalaiset ovat huvenneet vähäiseksi joukoksi, kun taaskin savolaiset ruskean rotan ja russakan hillitsemättömällä matkustamishalulla ovat levinneet yli puolen maatamme.

He lähtivät Laatokan rannoilta ja Karjalan kannakselta kautta kolkkojen korpien, yli vuolaitten virtojen, pitkin suuria ja pieniä vesiä ja ottivat Saimaan rannat haltuunsa. He olivat metsästäjiä ja kalastajia, pahannäköisiä kuvatuksia. Mies pitkä ja laiha kuin nälkäkurki, nainen taas paljoa pullakampi. He virittivät ansoja metsien eläville ja pyydystivät järvien kaloja merroilla ja rysillä.

Tukka oli pörröinen ja kampaamaton, niinkuin kaikkien ihmisien esi-isillä, oivallinen paratiisi kaikenlaisille villeille syöpäläisille. Savolaisella on tästä seuraava kuvaava arvoitus: aitta alla, mylly päällä, tihkuviita myllyn päällä, joka oksalla orava: aitta = vatsa, mylly = suu, tihkuviita = hiukset, oravat = täit. Ei huoli häpeillä! Keskiajan mainehikkaitten ritarien tukkalaite oli aivan samanlainen. On olemassa sivistyskansoja, joiden ei ainoastaan esi-isät, vaan isätkin suosivat runsaita eläintarhoja päässään.

Mutta muassaan he kuljettivat sellaista, mitä ei millään muulla kansalla avarassa maailmassa ollut. Ikimuistoisista ajoista saakka he komeilivat.

Sukunimillä.

En voi olla pysähtymättä tähän aivan erikoiseen, savolaisille ja karjalaisille ominaiseen tapaan.

Heittäkäämme lyhyt yleissilmäys muiden kansojen tapoihin tässä suhteessa.

Ensin Raamattu! Kaikkien meidän isämme Aadam ja hänen puolisonsa Eeva ja poikansa Kain ja Abel tyytyivät etunimiin. Abraham, Job, David, Paavali ja Pietari samoin. Ei merkkiäkään sukunimistä! Ei edes isän nimeä omansa jäljessä. Juutalaiset ovat vasta viime aikoina omaksuneet kullalta, hopealta ja metallilta kaikuvat sukunimensä: Moses Goldschmidt, Aron Silberstein j.n.e. — Kreikkalaisiltakin puuttuivat sukunimet kokonaan. Sokrates, Platon, Alkibiades, Odysseus, Akhilleus vaelsivat läpi elämänsä pelkkien etunimien varassa. — Sentähden he sinuttelivatkin toisiaan ilman edelläkäypää juhlallista veljenmaljaa, jota kristillinen tapa nykyaikaan vaatii. —

Germaaneilta puuttuivat myöskin sukunimet, aina kauas keskiaikaan saakka. Isä Wulfilas, kuninkaat Klodovik, Athaulf j.n.e. Myöhemmin ottivat he nimiä linnojensa ja tilojensa mukaan. Tällaisia nimiä ovat von Habsburg, von Hohenstauffen, von und zu Thurn und Taxis, siis edestakaisin Thurniin ja Taxisiin. Mutta oikeastaanhan ne eivät ole mitään sukunimiä. Eräällä omalla esiäidilläni, württembergiläisellä aatelisnaisella, oli seuraava erittäin pyylevä nimi: Ost von Weidenost. — Tämän kerron kerskailukseni korkealla syntyperälläni ja samalla omilla täyteläisillä muodoillani. —

Meidän ruotsalaiset ja suomalaiset ritarimme liikkuivat aina omalla ja isän nimellä. Eräs nimitti itseään Bo Joninpoika (Grip), toinen Axel Eerikinpoika (Tott) ja kolmas Kustaa Eerikinpoika. Viimeksimainittu oli nimeltään myöskin, mutta ainoastaan juhlallisissa tilaisuuksissa, Vaasa. Vasta niin myöhään kuin 1620-luvulla annettiin määräys, joka pakotti kaikki aatelismiehet hankkimaan itselleen sukunimet. Samaan aikaan alkoivat myöskin pappismiehet omaksua sukunimiä. Siihen asti olivat he nimittäneet itseään esim. Martinus Martini (Martti Martinpoika). Mutta Ruotsin talonpojilta puuttuivat sukunimet aina 1800-luvulle. Talonpoikaisnimet Ruotsissa ovat siis enintään sata vuotta vanhoja.

Samaten oli laita myös kaikkialla Suomessa, — paitsi Savossa. Länsiosassa Suomenmaata elelivät talonpojat sukunimittä 1800-luvun alkuun saakka. Kirkonkirjoissa vilisi Juhonpoikia, Pietarinpoikia, Antinpoikia ja Kallenpoikia ja lopuksi hämmennys meni niin pitkälle, että p—u itse vain voi pitää lukua lukemattomista Junnuistaan.

Sitten alkoi ruotsalainen nimenotto. Kaikki metsän eri puulajit rapisteltiin putipuhtaiksi ja niin syntyivät nuo lukemattomat Lindgrenit, Ahlbomit, Aspelundit, Björkqvistit ja Tallrothit, joista ei yksikään ole sukua toiselleen.

Mutta nyt tulemme siihen suureen ihmeeseen. Savolaisilla oli todellisia sukunimiä, aina keski-, jopa pakanuuden ajoista saakka.

Kun avaa ensimmäiset maakirjat Kustaa Vaasan ajoilta, vuodelta 1541, ja ottaa esille Savonlinnan läänin, huomaa hämmästyksekseen, että joka ikisellä savolaisella talonpojalla on sukunimensä. Näin on laita, vaikka yleisenä tapana koko valtakunnassa oli se, että talonpoikia nimitettiin omalla ja isänsä ristimänimellä. Näissä pitkissä luetteloissa ovat melkein kaikki nykyiset savolaiset talonpoikaissukunimet edustettuina. Aivan vähän on tullut lisää, aivan vähän on sukupuuttoon hävinnyt. Sukupuuttoon kuolleitten joukossa mainittakoon eräs suuri suku, jolla on kauniilta helähtävä nimi, Ihalempinen. Ja vielä lisäksi. Ei yhdelläkään savolaisella talonpojalla ole isän nimeä mainittuna. He eivät ole Abel Matinpoika Korhosia, vaan yksinkertaisesti Abel Korhonen, aivan niinkuin kansa kaikkina aikoina on itseään nimittänyt.

Kun nyt koko savolainen heimo, ilman yhtään poikkeusta, jo vuonna 1541, silloin kun vielä itse Ruotsin kuningaskin oli nimeltään Eerikinpoika, esiintyy omilla sukunimillään, täytyy otaksua, että näitä nimiä oli käytetty jo ammoin keskiajalla. Niin levinnyt ja piintynyt tapa on varmasti satoja vuosia vanhempi ensimmäisiä sukuluetteloja vuodelta 1511. Milloin nämä nimet ovat otetut, ei voi historiallisesti määrätä. Mutta Aleksanteri Nevskin armeijassa taisteli eräs päällikkö nimeltä Pelkonen. Hän eli siis 1200-luvun alussa. Monet savolaisista nimistä ovat niin vanhoja, että niiden merkitystä on mahdoton selvittää, esim. Tiiho(nen), Innno(nen), Korho(nen), Ronka(inen). Mikael Agricola mainitsee, että suomalaiset palvelivat jumalaa, jonka nimi oli »Ronkateus». Siis on sukujumala antanut nimensä perheelle. Samaten on ollut ehkä myöskin Ikäheimon ja Ihalempisen laita.

Kysymys on: mitenkä on tämä ihme selvitettävissä? Aion koettaa selittää sitä seuraavasti:

Vanhoina aikoina uskottiin, että muutamiin pyhiin nimiin liittyi taikavoima. Jumalan kymmenissä käskyissä kielletään turhaan lausumasta Jumalan pyhää nimeä. Hänen pyhää nimeänsä eivät tunteneetkaan muut kuin Hänen valitut profeettansa, mutta sillä nimellä voivat he tehdä, ihmeitä. Hänen jokapäiväisempää nimeänsä El eli Elohim sekä Jahve käytettiin yleisesti hebrealaisissa ristimänimlssä, esim. Samu_el_, _El_iel, Jo_el_ ja _Ja_kob. Ruotsalaiset antoivat myöskin mielellään lapsilleen jumaliensa nimiä, Tor, Torfin, Torborg. Äkillisissä vaaroissa kääntyvät vielä tänäkin päivänä kristityt vapahtajansa puoleen huudahtamalla Herra Jee j.n.e. He turvautuvat siihen ihmeelliseen voimaan, joka on nimeen kätkettynä.

Savolaiset olivat enemmän kuin monet muut kansanheimot vakuutettuja sanan, nimen, taikavoimasta. Sanalla voivat heidän tietäjänsä saada aikaan mitä ihmeitä tahansa. Niin kiihkeätä sanan mahdin palvelusta tuskin muilla kansoilla tavataan. On vieläkin henkilöitä, jotka metsässä eivät rohkene turhaan lausua karhun oikeata nimeä, vaan mielittelevät sitä kaikenlaisilla hyväilynimillä. Voihan ajatella, että sellainen kansanheimo piti esi-isänsä kaikenlaisten tarujen ja kertomusten kirkastamaa nimeä oivallisena taikakaluna, johon oli hyvä turvautua. Sentähdenhän oli selvää, että jälkeläiset ottivat ajan pyhittämän sukunimen suojakseen kaiken maailman vastuksia ja vaaroja vastaan. Savolaisten sukunimien käyttöön sisältyi siis jonkunlainen edesmenneitten esi-isien henkien palvelus.

Tältä näkökannalta katsoen voi hyvin ymmärtää, että Ruotsin valtakunnan kirjurien täytyi Savossa luopua valtakunnan yleisestä tavasta ja mitä suurimmalla huolella merkitä sukunimi jokaiselle savolaiselle talonpojalle. Ja tämä juuri on ihmeellinen ilmiö, jota ei tapaa muualla Euroopan kansojen keskuudessa samaan aikaan, uuden ajan alussa. Samaten ei mikään muu kansa Euroopassa voi kerskailla niin monilla ja vanhoilla sukunimillä kuin juuri nämä savolaiset; vanhimmat aatelissukumme ovat eilispäivän lapsia verrattuina moniin satoihin savolaisiin sukuihin.

Jo tämä omituisuus asettaa jyrkän rajan savolaisten ja Suomen muiden asujainten, ruotsalaisten, hämäläisten ja pohjalaisten välille. Mutta on vielä paljon muutakin, joka erottaa savolaisen hämäläisestä ja Suomen muista asukkaista.

Asumistapa.

Savolainen asuu maittensa keskelle rakentamassaan talossa. Suomen muut asukkaat asustavat kylissä, tilusten ollessa siroteltuina sinne tänne. Savolainen asuu vaarojen laella, niin korkealla kuin vain voi, niin lähellä taivasta kuin mahdollista. Hän ei ole mikään auringon palvelija, hän asuu korkealla siitä syystä, että hän on hakenut hallattomia paikkoja, joissa hän on kaskennut ja polttanut, niin kaukana vesiperäisistä maista kuin suinkin. Yhteenahdettuja, ahtaita kyliä hän kammoaa kuin ruttoa. Siten on Savossa, vaikka se onkin harvaan asuttua, pienemmät alat asumattomia saloja kuin esim. rantaseuduilla Turun läänissä.

Ravinto.

Savolainen on herkkusuu Suomen asukasten joukossa. Pääasiallinen ravinto on tuore leipä. Kerran viikossa leipoo hän otsansa hiessä leipänsä, suuremmissa taloissa leivotaan jokapäivä. Reikäleivät ovat hänelle aivan tuntemattomat. Kovaa ja kuivaa leipää hän ei nauti milloinkaan. Kemuissa notkuu pöytä omituisten ruokalajien paljoudesta. Ylinnä kohoaa suuri kalakukko, jäännös keskiajan jättiläispasteijista, jotka usein sisälsivät kuninkaan kyttyräselkäisen hovinarrin, joka vieraiden iloiseksi hämmästykseksi ryntäsi epämukavasta pesästään, juuri kun aiottiin siihen käydä käsiksi. Kalakukko sisältää kaiken, mitä ihminen ruumiin ravinnokseen tarvitsee. Kuori on leipää, sisus tarjoaa kalaa, lihaa ja rasva-aineita. Siis maailman parhain ja mukavin eväskakku. Jätän sanomatta polveutuuko se Bysantista vaiko Roomasta. Olisikohan se saksalaista juurta: »Fischkuchen» = kalakakku? Pöydällä näkee edelleen omituisia »piiraita», jättiläismäisiä ryynirieskoja, lehikäisiä, kaalinlehdellä paistettuja j.n.e. Minä epäilen, että nämä ruokalajit ovat saapuneet Aasiasta, Venäjän kautta. Ajatukseni liitävät usein näistä ruokalajeista raamatun vanhaan Saaraan, joka valmisti aterian Abrahamille ja hänen ylen pyhille vierailleen Mamren tammistossa. Aivan varmaan söivät he samanlaista ruokaa. Savolaisen suurimmassa juhlassa, »köyrinä» (pyhäin miesten päivänä), kuuluu uhrilammas välttämättömien ruokalajien joukkoon, aivan niinkuin Vähän Aasian paimentolaiskansoilla. Uhrilammasta sanotaan yksinkertaisesti »köyrpässiksi».

Nämä ruuat ovat herkkuja sille, joka päivän pitkän on ponnistellut ulkotöissä. Nämä ruuat ahtavat meidän kalpeat kaupunkilaisemme ummelle kuin pakkaspyry savolaiset kujatiet. Mutta kun polkee pyörällä 50 km ennen ja 50 km jälkeen aterian, voi kaikesta huolimatta nauttia rauhallista yölepoa.

Hämäläisten reikäleivät voivat olla kauheita. Ikenet repeytyvät rikki kakun särmikkäissä kristalleissa. Suu täyttyy verellä, mutta kupu pysyy tyhjänä. Sellaisella kakulla voisi heittää vaikka Goljatin kuoliaaksi maahan.

Hämäläisiä on näihin saakka pidetty Suomen etevimpinä maanviljelijöinä, savolaisten lemmikkejä ovat taas kotieläimet. Parhaimmat hevosemme ovat kotoisin sieltä, lehmämme samoin. Härkiä, joita 1500-luvulla vielä oli runsaasti, ei enää pitkään aikaan ole käytetty, jotavastoin muualla Suomessa niitä tavattiin yleisesti vielä 50 vuotta sitten, vieläpä tänäkin päivänä.

* * * * *

Savolainen on ollut maamme varsinainen uudisasuttaja. Hänessä on todellakin ollut ruskean rotan lannistumaton halu levitä joka taholle.

Savolaisten partioretket.

Kun historian ensimmäinen, kalpea valonvälähdys lankeaa hetkeksi näille tienoin, tavataan savolaiset asuvina Mikkelin seuduissa. Kihlakuntaa sanottiin »Suur-Savoksi», ja se joutui Pähkinälinnan rauhassa 1323 Ruotsille yhdessä Jääsken ja Äyräpään kihlakuntien kanssa. Mutta Savo oli rauhanteon kautta saanut luonnottoman ahtaan rajoituksen itää kohti. Savonlinnan seuduilta vedettiin raja pitkin läntistä vesistöä, Leppävirran ohi, pohjoista kohti, ei tiedetä varmaan minne se haipui. Mahdollista on, että se noudattamalla Pyhäjoen vartta loppui Pohjanlahteen. Mutta näin kulki raja ainoastaan paperilla. Savolaiset itse pitivät siitä huolen, että he saivat väljemmän toimialan. Suurimmassa salaisuudessa hävitettiin rajapyykit ja kivet nakattiin kaikille ilmansuunnille. Uudet rajamerkit rakennettiin sijalle, mutta paljoa enemmän itään käsin. Täten joutui Savon alueen puitteisiin muun muassa kaksi kuuluisaa näköalapaikkaa, Punkaharju keski-Savossa ja Pisan vuori pohjois-Savossa. Tämä hiljainen ja salaperäinen pimitysyritys onnistui hyvin, varsinkin kun sen perustalle laadittiin »väärennetty Pähkinälinnan rauhankirje», jossa savolaisten käymä omavaltainen raja väitettiin olevan juuri Pähkinälinnassa vuonna 1323 juhlallisesti vahvistettu rajalinja. Täyssinän rauhanteossa v. 1595 vahvistettiin tämä väärennetty rajalinja lopullisesti.

Näillä erämaan pikku petkutuksilla tuli Savo käsittämään Suomen enin huomiota herättäneet matkailupaikat:

Imatran etelässä, Punkaharjun ja Savonlinnan keski-Savossa sekä Puijon ja Pisan pohjoisessa. Kolin vaara on Karjalaa, mutta myöskin sinne ulottivat savolaiset partioretkensä, niin että väki Kolin ympäristöillä puhuu silkkaa savoa. Sukunimet ja sukutarinat toteavat sitäpaitsi, että tämä siirtyminen Savosta päin on tapahtunut yleisesti vieläpä viime vuosisadan kuluessa.

Vähitellen levisi asutus Mikkelin tienoilta pohjoista ja luodetta kohti, ja pohjois-Häme joutui savolaisten haltuun sekä rauhallisilla että sotaisilla keinoilla. Sääminkiläiset ja rantasalmelaiset taas soutaa nytkyttivät vesistöjä pitkin aina Iisalmeen saakka, marssivat Pohjanmaan rajan poikki ja samosivat Kuusamoon saakka. Jo niin varhain kuin 1400-luvulla valittavat lappalaiset haikeasti, että savolaiset kaskeavat ja polttavat heidän kankaitaan, niin että poronruoka häviää. Että he puhuivat totta, siitä muun muassa kuusamolaisten murre todistaa, joka on mehevää savolaista.

1600-luvulla kuului Käkisalmen lääni Ruotsin kruunulle. Vuosisadan keskivaiheilla teki läänin kreikkalaiskatolinen väestö kapinan, mutta se kukistettiin jo heti alussa vereen. Asukkaat pakenivat välttääkseen rangaistusta ja vainoa. Silloin tietysti savolaiset pitivät varansa ja muuttivat poispaenneiden tilalle. Moni suku tunkeutui aina silloiseen ruotsalaiseen Inkerinmaahan, jonne asettuivat asumaan muun muassa Nevan suomaille, missä aina näihin päiviin saakka ovat säilyttäneet kielensä ja tapansa, siitä huolimatta, että heidän tilansa ovat sotkeutuneet jättiläiskaupungin jalkoihin.

Näin haastaa koko Itä-Suomi hamasta Kokkolasta ja Päijänteeltä aina Venäjän rajoille saakka kieltä, joka on luettava savolaisen murteen alueeksi. Saarijärveläinen, esimerkiksi, ymmärtää helposti, mitä Ruskealan mies pakisee, mutta mitä naapuri Lapualla puhelee, tahi oikeammin nenäonkalossaan äännähtää, on hänen vaikeampi tajuta. Ainoastaan Salmin, Suistamon ja Suojärven asukkaat, muinaisten karjalaisten jälkeläiset, puhuvat kieltä, jota savolaisenkin on työläs käsittää.

Lyhyin piirtein olen koettanut selvitellä mihin osiin maatamme savolaiset ovat levinneet. Seuraavissa kirjoituksissa koetan tuoda esille heidän lystikästä tapaansa käsitellä elämän vakavimpiakin kysymyksiä, sekä kertoa matkahavainnoitani eri osista Savoa.

II.

Kansa ja kansanluonne.

On väitetty, että savolaiset ovat karjalaisten ja hämäläisten sekarotua. Minun tutkimukseni asiakirjoissa vievät siihen tulokseen, että sekoitus on ylen vähäistä. Jos kerran savolaiset 1500-luvulla miehissä kulkevat puhtaasti karjalaisilla nimillä, jos ainoastaan nimismiehiltä ja kirjureilta puuttuu sukunimet ja nämä henkilöt ovat helposti luetut, ei voi tulla muuhun päätökseen kuin että savolaiset ovat yksinomattaan karjalaista perua.

Tietysti on 16:nnella, 17:nnellä ja 18:nnella sataluvulla vierastakin verta pirahtanut heidän suoniinsa muuttojen kautta vierailta seuduilta, mutta ei mikään anna aihetta otaksumaan, että seudulle muuttaneiden talollisten lukumäärä olisi ollut suuri, arvattavasti pienempi kuin nykyaikainen siirto paikasta toiseen. Yhtä paljon lienevät aatelismiehen virkamiehet ja ruotsalaiset upseerit tehneet parastaan somistaakseen kasvavan kansan ulkomuotoa. On kosolta savolaisia talollissukuja, joilla on helskävät ulkomaalaiset, komeat sukunimet. On Baggeja, on Ambrusineja, on Orbinskeja — nämä viimeksimainitut Savossa muuten lyhykäisesti vain »Piiskoiksi» nimitetyt — sitäpaitsi Ehrnrootheja ja Järnefeltejä. Vielä lukuisammat ovat sellaiset jälkeläiset, jotka kulkevat ei isän, vaan äidin sukunimillä.

Jos jätetään siveysoppi syrjään — joka muuten tietysti on hyvin väärin tehty — ja pysytään vain kiinni kauneuden vaatimuksissa, niinkuin taiteilijain on tapana tehdä, ei voi kylliksi valittaa, etteivät aatelismiehemme ja upseerimme vielä tarmokkaammin huolehtineet rodun ulkomuodon kaunistamisesta.

Professori Grot vainaja, joka oli erittäin tarkkasilmäinen, kun joko kielioppi tahi tytöt olivat kysymyksessä, huomauttaa täydellä syyllä, että savolainen ylimalkaan on ruma, mutta että kuopiolaiset ovat heistä kauneimmat. Sen sijaan hän säännöllisesti pihkaantui jokaiseen tapaamaansa herrasneitiin eikä hevillä herennyt heidän ihanuuttaan ylistämästä. Tämä suuri juopa erisäätyisten tyttöjen välillä on umpeen menemäisillään, niin että savotar tähän maailman aikaan jo yleensä alkaa olla »immeisen näköinen». Kuopiossa ja Iisalmessa ovat tyttöset jo kauttaaltaan sen näköisiä, että niiden seuroissa liikkuu ihan samoilla tunteilla kuin manalle menneet akateemikko Grot ja hänen ystävänsä, Pietarin yliopiston rehtori Pletnev, Savon herrastyttölöiden parissa.

Mitä taas sielunominaisuuksiin tulee, ei savolainen milloinkaan olisi kostunut mistään sekoituksesta minkään muun heimon kanssa. Tämä tuntuu liioittelulta, mutta on sittenkin totta.

Mikä kansa, mikä rotu, mikä heimo maailmassa on jättänyt jälkeensä niin suunnattoman rikkaan runoaarteen kuin juuri tämä savokarjalainen heimo. Sananlaskujen lukumäärähän jo on yli 10 tuhannen. Mikä syvä elämänviisaus on näihin elämän ohjeisiin kätkettynä, mitä oppia niistä saakaan melkein mihin tahansa elämän sattumaan tässä maailmassa. Ei yhtään teeskenneltyä paradoksia niiden joukosta tavata, vaan kaikki on lausuttu vilpoisen kirkkaasti ja läpikuultavan selvästi ja useimmin puettu sellaiseen koreaan muotoon, että sitä ihastuksella ja ihmetyksellä kuuntelee.

Ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.

Tämän latinalainen lausui: per aspera ad astra. Suomen runotar on nähnyt tämän aatteen veistokuvailijan silmällä. Hän on nähnyt ihmisen kurkottavan korkealle, mutta nähnyt myöskin, kuinka usein hän kompastuu vähäpätöisiin esteisiin; mutta runotar auttaa neuvoillaan miestä taipaleelle. Hän kuiskaa: Tyvestähän sitä puun latvaan noustaan.

Kaikki siveyssäännöt, joissa vallitsee toruva, uhkaava tahi hentomielinen sävy, käyvät ajan pitkään perin väsyttäviksi. Mutta näistä ikävyyksistä savolainen suoriutuu ehtymättömällä leikillisyydellään. Sananlaskut ovat usein tehdyt herättämään hyväntahtoista hymyä maailman menon »turhuudesta». Tuhlaajapojan surullinen satu, niin itämaisen loisteliaasti kerrottu raamatussa, sisältyy savolaisen hauskaan sananlaskuun:

Kyllä routa porsaan kotiin ajaa.

Tuhannet isät ja äidit ovat lohduttaneet itseään tällä sananlaskulla, kun rakas poikanen on uhmaten lähtenyt kodista tuhlaamaan perintöjään kaupungin kevyen kaartin seurassa. Sananlasku voittaa siinä itämaalaisen sadun, että vanhempi veli, tuo kodin kunniankukko, ei tunne itseään loukatuksi.

Kun suuri lurjus vetoaa samankaltaisen aatetoverin todistukseen, sanoo savolainen vain lyhyesti:

Tuppurainen Tuppuraisella takausmiehen.

Muut kansat sanovat saman asian monilla ja kankeilla sanoilla: »Sano kenen kanssa seurustelet, niin minä sanon, millainen olet.»

Melkein sama seikka lausutaan julki seuraavassakin sananlaskussa:

Pata kattilata soimaa. Musta on kylki kummallai.

Miten syvälle se leikillisyys on savolaiseen syöpynyt, siitä olkoon seuraavakin kertomus todistuksena.

Savolaiset tekevät mielellään kauppoja, hurjimmat »jobbaavat» ja muutamat tekevät rahoja. Kaksi nuorukaista tätä viimemainittua sakkia tekaisi kerran minun nuoruudessani rahaseteleitä. Sillä paikalla seteliä, missä nyt näemme niinen Clas von Collan (Joroisista), oli komeasti kirjoitettuna »Dalviainen». Missä taas silmämme nyt äkkäävät nimen Jalo Järnefelt (Kontiolahdelta), seisoi »Durbeinen». Miesten arkipäiväiset nimet olivat tietysti Talviainen ja Turpeinen. Tämä kirjoitustapa oli arvatenkin nöyrin kunnianosoitus korkealle ruotsalaiselle sivistykselle, joka muun hyvän ohella on hankkinut meille seteleitä, millä rikkaan pätii rehennellä. Seteleissä luettiin sitäpaitsi, että Suomen Pankki ei missään tapauksessa lunasta näitä seteleitä.

Vääränrahan tekijöitä ja samalla hassuttelijoita! Sellaisia ilmiöitä ei tapaa muualla maailmassa, paitsi Savossa.

Ruotsin Valtakunnan Laki vuodelta 1734 ei suo leikille pienintäkään sijaa; tirehtööri Dalviainen ja Durbeinen vietiin kuuluisaan palatsiin Rautavaaralle, »Lutikkalinnaksi» sanottuun, joka nykyään on tyhjennetty mahdottomana olinpaikkana sellaisillekin vekkuleille kuin edellämainitut.

Luulisi, ettei tuollainen irvistelevä väki koskaan voi kohota juhlalliseen paatokseen. Mutta nyt on kumminkin asian laita se, että tuskin millään kansalla tavataan niin pursuvaa paatosta, kuin mikä loitsurunoista ilmenee. Se on suorastaan hysteeristä paatosta. Siinä on voimaa sanonnassa, siinä on rohkeutta vertauskuvien valinnassa, jota harvoin tapaa. Esimerkiksi painatan tähän tulenvaaran loitsun:

Tänne ellös tulkokkana, Juoksevi jokea kaksi, Vettä kaksi virtoavi Ympäri minun kotini. Hyiset sorsat soutelevi Hyisen virran viertehellä, Jäiset joutsenet joluvat Jäisen lammen laitehella, Hyiset hyppivät jänikset, Jäiset karhut karkelevat.

Kun luen loitsurunoja, olen kuulevinani Sibeliuksen sinfonioja, kun taas kuuntelen niitä, olen lukevinani loitsurunoja.

Jos vertaa tätä runoutta Eddan ja vaikeatajuisten drapojen runouteen, on erotus silmiinpistävä. Skandinaavien runous on tyyntä, suurpiirteistä ja karua, suomalainen taas kuumeista ja riehuvaa. Suomalaisessa asuu Aasian hehkuvaa leimakkata, skandinaavisissa helleeniläinen tyyneys. Suomalainen runous rakastaa sitäpaitsi rikkaampia värejä tällaisessa runoudessa.

Mutta nyt ei enää vanhoja runoja pulppua savolaisten huulilta. Ne ovat vajonneet hautaan viimeisten sukupolvien keralla. Ihmeellinen sivistyskausi on loppunut, sivistyskausi, jonka synty ja kehitys vielä ovat selvittämättä. Varmaa vain on, että meillä tässä on mahtavin henkinen suurtyö, minkä kansamme tähän asti on aikaansaanut, ehkäpä suurin, minkä se kykenee luomaan.

Kuinka monet aivot ovatkaan olleet työssä tätä kokonaista miljoonan säettä käsittävää kokoelmaa sepittämässä, jota kokoelmaa nykyään parastaikaa painosta julkaistaan. Teos tulee valmiina noin 40 kertaa Kalevalaa laajemmaksi. Mikä joukko taiteellisesti lahjakkaita henkilöitä noitten talonpoikain joukossa on ottanutkaan osaa muodon lopulliseen viimeistelyyn. Se on ollut hiljaista työtä, mutta jättiläismäistä laajuudessaan. Rakkaus tällaiseen toimintaan ja taiteellinen vaisto ovat aikaansaaneet tuon kirkkaan ja sointuvan muodon, joka niin edullisesti poikkeaa romantiikan hämärästä sanahelinästä.

Matkoillasi Savossa ja Karjalassa tapaat kaikkialla näitten tuntemattomien ja nimettömäin mestarien jälkeläisiä. Puhuttele heitä, niin huomannet heti, että vanhemmat ovat olleet armoitettuja taiteilijoita. Typerinkin heistä tuntuu henkevältä, jos hän yltyy sinkauttelemaan isiltä perittyjä sananlaskuja suustaan.

Heiltä syntyy juttu ja tarina kuin leikitellen vain. Kelle on suotu onni joutua vanhan suulaan karjalattaren hoidokkaaksi lapsena ollessaan, ei sitä hevillä unohda. Vanha Reetta Karppinen Kaavilta on minusta yhä edelleen ihanneilmiö lapsenhoitajien joukossa, niin rikas oli hänellä mielikuvitus, niin hauska ja lystikäs lasten lumooja hän oli. Hänen yksinpuhelunsa lehmien karjassa savun ääressä olisi pitänyt saada fonografin levylle tahi paperille painetuksi. Näissä keskusteluissa — hän jutteli pitkät ramsut siivatoilleen ja itse niihin vastaili — piilivät monien sukupolvien esityöt, joihin hän sitten lisäili parasta ja herttaisinta, mitä keksiä taisi kantturoittensa mairittelemiseksi ja tyynnyttämiseksi.

Enpä tiedä kansaa toista niin liukaskielistä kuin savolainen ja karjalainen kansa. Varmaankaan ei ole olemassa kansaa, joka panisi niin suurta arvoa siihen, miten mikin asia lausutaan. Baijerin maaseudulla olen tavannut eukkoja, joilla oli samanlainen siunattu suuhavi kuin savottarilla. En tunne venäläisiä enkä ymmärrä heidän kieltään, ehkä he ovat vieläkin puheliaampia. Olen kumminkin kohta kolme vuotta ahkerasti lukenut duuman jäsenten puheita ja ihailen heitä. Kun kerran luin, että eräs kuuluisa duuman jäsen juhlallisesti pauhasi: »hallituksella on hemorroidaalinen maailmankatsomus», silloin kiepsahdin pystyyn ja tuumailin: »noin voisi savolainenkin herjata». En varmasti voi sanoa, minkä näköinen sellainen maailmankatsomus oikeastaan on, mutta epäterveellinen tuo lienee. Juuri siihen malliin savolainen herjaa. Sellainen on raikkaan mielikuvituksen todistus.

Kaikki on suvaittua savolaisen suulle, kunhan se vain on sukkelaa. Lupa leikkiä laskea pyhistäkin asioista, kunhan sen vain tekee näppärästi. Sukkeluus laimentaa pilkan terävyyttä. Heidän rakastetut ja kunnioitetut pappinsakin, heidän peljätyt tuomarinsa ovat usein liikkeessä sekä sananlaskuissa että arvoituksissa. Sittapörriäisen arvoitus kuuluu:

Musta kuin pappi, ei oo pappi, Kiiltää kuin nappi, ei oo nappi, Lentää kuin lintu, ei oo lintu, Tonkii kuin sika, ei oo sika.

Ajatelkaa vanhan ajan pappia kantapäihin ulottuvassa, poimuisessa kauhtanassaan, jonka takataskusta keltaisenruskea nenäliina pilkoittaa esille, ajatelkaa samalla sittapörriäistä poimuisine kuorineen, joitten syrjien välistä kellertävä siipi pistää ulos. Vertaus on niin sattuva, että epäkunnioitus tykkönään häviää.

Harakasta ja siasta taas arvoitus kuuluu:

Enkeli keikkuu keskellä peltoo, Tuomari kyntää tuoretta multoo.

Tulee ajatelleeksi Bellmania ja hänen kuuluisaa Telgen ratsumiestänsä.

Puolustaakseni edelleen arvostelujani savolaisista, heidän hyvästä tuulestaan, heidän sukkeluuksistaan ja kauniista kielestään, kerron tässä muutamia juttuja etupäässä matkailun alalta.

* * * * *

Vanha mies, maantierosvo ja hevoshuijari, teki hengenlähtöään. Pitäjän rovasti oli saapunut mökkiin ja tutkisteli potilaan kristinopin taitoa ennen armon välikappaleiden jakoa. Potilaan vastaukset menivät päin seiniä. Ei kuoleva kyennyt edes erottamaan jumaluuden kolmea persoonaa toisistaan.

— Kristiveljeni! Miten olet läpäissyt rippikoulun ja monet kinkerit näin vaillinaisilla tiedoilla autuudenopissa? sanoi rovasti.

— Voi veikkonen, vastasi vanhus. — Kun minä olin nuori, ka, silloin lohi luki ja lahna lauloi.

Samassa hevosmies heitti henkensä.

Lohi luki = pappi sai lohen, lahna lauloi = lukkari sai tyytyä lahnaan.

Eikös siinä ole hurjaa mielikuvitusta, kun komentaa mykimmät kaikista eläimistä lukemaan ja laulamaan laiskan syntisen puolesta. Voiko hienommalla tavalla viitata meillä muuten hyvin harvinaiseen tapaan lahjoa pappia. Ja lopuksi, voiko sanoa sanottavansa sirommalla tavalla: lohi luki, lahna lauloi. Niissä sanoissa on sointua.

Nämä sanathan jo tuottanevat autuuden.

* * * * *

Äitini ja hänen monet lapsensa matkustivat kerran kaikenlaisilla kyytihevospeleillä Joroisista Rantasalmelle. Äidilläni on perintöä sekä hengellisiltä että sotilaallisilta isiltä hamasta 30-vuotisesta sodasta, missä he taistelivat ja vuodattivat vertansa ainoan oikean uskon puolesta. Hänen maailmankatsomuksensa on siis korkeakirkollinen, hieman taipuen evankeliseen harhaoppiin, jommoisena edesmennyt pastori Bäck Helsingissä sitä selitteli. Mutta arkioloissa ja varsinkin matkoilla äitini kernaasti leikkii armeijan sadanpäämiestä Lennart Torstensonia.

Äitini johti pitkää hevosroikkaa. Tuota pikaa oli hän jättänyt meidät jälkeen. Mutta kun maantie eräässä kohden kulki pitkät matkat ihan suorana, nähtiin äitimme yksin istumassa kärryissään, ja kyytimies keltaisenpunaiset pieksut jalassaan, valkoiset housut ja pitkä takki yllään seisoi tutisevin jaloin ojanreunalla. Hän piteli likaisia nuoraohjaksiaan käsissään ja huusi ehtimiseen hyvin liikutettuna seuraavat lennokkaat sanat:

Eihän minussa nyt lentäviä täitä ou, eihän minussa nyt lentäviä ou!

Ei mikään auttanut. Yksi pojista komennettiin äidin viereen ja minä sain »Löyhkä-Puavon» rattailleni. Minä kiinnyin heti Puavo-parkaan. Kellä sellainen mielikuvitus on, että hän tilille loihtii siivet, sillä on tietysti hieno, runollinen luonne. Hänen kertomuksensa Vappu-tammastaan, jonka ohjaksissa äitini nyt rehki, — muuten paras hevospekuna koko suuressa Joroisten pittäässä — oli taideluoma aivan ensiluokkaista lajia. — Tammassa oli vain yksi vika. Pieninkin nykäisy ohjaksista tahi hellä valoisinkin läiskäys piiskasta saa hänet tosinaiselliseen tapaan närkästymään. Hän kostaa heti pienellä lemuannoksella, korvin kuulumattomalla. Ja Paavo itse joutuu aina syntipukiksi.

— Tuokaan rouva ei näy ossoovan erottoo, mikä se on mitäkin lemua, sanoi mies hieman tyyntyneenä, vaikka vielä pahoillaan.

* * * * *

Apteekkari Pulliainen ja maisteri Hornborg (Sarvela) matkustivat Pielavedeltä Kuopioon. Molemmat olivat hyvin pyyleviä herrasmiehiä. Viimeisen majatalon kyytipoika kääntyi apteekkariin päin ja kysäisi:

— Suapko luvan kysyä, kettee työ ootte?

— Apteekkari Pulliainen, Pielavedeltä.

— Niin vuan, niin vuan.

Hän odotti, että maisteri Hornborgilla ilman lisäkyselyjä olisi älyä esitellä itseänsä. Mutta Hornborg vaikeni kuin muuri ja punoitti siinä reessä kuin laskiaispulla, kiiltävänä ja pönäkkänä. Poika ajoi parisen kilometriä. Vihdoin kääntyi hän Hornborgia kohti ja sanoi:

— Taijatte olla yksiä Pulliaisia!

* * * * *

Iisalmen rovasti vainaja, Th. Brofeldt, Juhani Ahon isä, oli täydelleen omaksunut savolaisen kielen ja lausumistyylin. Hän puhui totisia asioita ainoastaan saarnastuolista, mutta nekin savolaiseen malliin. Kun hän sai kuulla, että poikansa Juhani oli otettu kielensiivoojaksi iät kaiket istuvaan raamatunsuomennos-komiteaan, lausui hän ystävilleen:

— Niinpä niin! Kun se Hannes oli kasvavana nuorukaisena, ei sitä hevillä suatu raamattua sellailemmaan. Mutta Herralla, sillä on keinosa. Nyt Se niät on pannu Jussin lukemaan raamattua oikein — päiväpalkoilla.

* * * * *

Pienimmätkin poika-pahaset yrkäilevät sukkeluuksia syytämään.

Iinalammin pikku paimenpoika pantiin kyyditsemään rouva Nykoppia Savonlinnaan päin. Ori keikkui, hirnui, nousi kahdelle jalalle ja korskui. Rouva Nykoppin täytyi kauhuissaan panna parasta Porvoon suomeaan:

— Onko tema hevone eksy? (äksy).

Poika heti tekaisi sukkeluuden rouvan huonosta lausumisesta, läimäytti hevostaan piiskallaan ja nauroi:

— Eihän tuo nyt h—tti vie eksyne keskeltä muantietä!

Metsässä sitä eksytään, jos eksytään, sen tiesi poika, mutta maantiellä — sula mahdottomuus.

* * * * *

Vanhat, arvokkaat rusthollarit säilyttävät leikillisen luonteensa viimeiseen hengenvetoonsa.

Lihava, rikas Leppävirran pomo, Pekka Kansanen, oli Savonlinnassa kylpemässä. Hän liikuskeli kylpyjensä perästä puiston käytävillä ja kohtasi joka päivä yhtä lihavan ja tanakan herran samoilla käytävillä. Vihdoin hän ei kyennyt hillitsemään uteliaisuuttaan, vaan seisautti herrasmiehen ja kysäisi:

Suapko luvan kysyä, että mistee herra on kotosin.

— Ilmajoelta.

— Kettee sieltä?

— Minä olen Ilmajoen rovasti, Heikel.

— No, mitäs minä tässä toissapäivänä sanoin toverillenj: kyllä se vuan on rovasti, sillä kun on niin iso maha.

Rovasti Heikel, itse kuuluisa leikinlaskija, närkästyi tästä savolaisesta tungettelevaisuudesta ja kysyi happaman näköisenä:

— No, mitenkä teidän laitanne on? Oletteko tekin rovasti, teillä kun on niin iso maha?

— Enhän minä mikä rovasti ou! Muuten oun vuan laiska mies!

* * * * *

Kauniina kesäaamuna lähestyi »Karjalankoski» laiva erästä laiturin tapaista. Mäeltä mökistä laittautui mies ulos. Hän oli autuaallisimmalla päällä. Hän oli mökissä upottanut pari »plörökuppia» vatsaansa kirkkaan kesäaamun kunniaksi. Hänen pieksunsa olivat niin ihmeesti irti maasta, hänen rinnassaan soittivat tuhannet taivaalliset harput, hän hihkaisi ja lauleskeli kilvan kuhankeittäjän kanssa rannan lepikössä. Laulaen laskeutui hän vaappuvalle sillalle. Mutta kippari kumartui kaiteen yli ja lausui puhtaimmalla kirjakielellään (laivassa oli hienoja matkustavaisia):

— Me emme voi ottaa teitä laivaan. Te olette nauttinna.

— Minäkö nauttinna! Haistak! (Hieno sana Savossa, aina ilman objektia ja aina k lopussa.) Enhän minä tok' ennee nauti mittään! Häthättään kansalaisluottamusta.

Shakespeare kääntyi haudassaan ja hymähti.

Mutta mies otettiin laivaan. Tuollaiselle on annettava anteeksi, olkoonpa hänellä vaikka veres, nuhteeton humala klo 5 aamulla heinäkuun 5 päivänä.

III

Pohjois-Savossa.

Kerran maailmassa ajelin pyörällä maantietä Oulusta Iisalmelle. Mikä tuskastuttavan tasainen tie! Ei yhtään mäkeä, ei minkäänlaista näköalaa. Autio tyhjyys mulkoili minuun edestä ja kummaltakin kupeelta. Ja tämä ikävä tyhjyys ulottui aina taivaanrantaan saakka. Minä torkuin satulassa, vajosin ajatuksiini, sekosin mietteisiini niin, etten herätessäni heti päässyt selville siitä, missä maailman ääressä liikuskelinkaan.

Mutta olinhan Pohjanmaan soilla! Suopursun väkevä hajuhan pisti nenääni. Tosin kyllä oli talojakin toisella puolellani, toisinaan Siikajoki toisella, toisinaan oli koiria ja kanoja maantiellä, toisinaan kirkon porstuoiden edustalla kammoksuttavan näköisiä vaivaistukkeja. Mutta useimmiten ei nähnyt muuta kuin maantien eikä tuntenut muuta olevan ympärillään kuin ilmaa.

Jos täällä pitäisi pitempiä aikoja oleilla, niin varmaankin kävisi samalla tavalla kuin kaikille muillekin paikkakuntalaisille. Ei auttaisi muu kuin heretä pietistiksi eli »heränneeksi», niin heränneeksi, ettei yölläkään saisi unta.

Silmäilin joskus talojen ikkunoihin. Näin siellä täällä ikkunoissa valkoisen kyltin roikkumassa, ja siinä olin lukevinani »valitusvirsiä».

Niinpä niin, ajattelin, niinhän se olla pitääkin. Kukapa täällä ilkeäisi huudella: hei henttuni sinisillä silmillä j.n.e. Täytyy pysytellä suokuirin ja kurppien äänilajissa, ja silloinpa siitä syntyykin valitusvirsi. — Olin sivuuttanut koko joukon tällaisia murheellisia kylttejä, kun huomasin samanlaisen eräässä majatalossa, johon olin poikennut. Käänsin kyltin ja luin äänekkäällä riemulla: »Virvoitusvesiä».

Niin perinpohjaisesti nuo happamet suot voivat myrkyttää mielen, että lukee valitusvirsiä siinä, missä seisoo virvoitusvesiä. Mutta kuljinhan pietistien luvatussa maassa. Historia ja luonto yhdessä painoivat alas mielen, niin että silmä näki ainoastaan sitä, mistä sydän oli täysi.

Toistakymmentä peninkulmaa olin polkemistani polkenut ja päässäni pyöritellyt hajanaisia ajatuksia, kun äkkiä olin näkevinäni suon reunassa tumman petäjikön laidassa kaksi ylioppilasta seisomassa molemmin puolin maantietä. Säpsähdin. Kaksi rajapatsasta. Toisessa seisoi Oulun lääni, toisessa Kuopion lääni.

Niin on kuin olla pitää! Missä suo loppuu ja mäntykangas alkaa, siinä on raja oleva näitten kahden läänin välillä. Vanha rajankävijä on ollut tarkkasilmäinen maantieteilijä.

On hetkiä elämässä, jolloin ihminen katkerasti kaipaa pitkää, tupsuniekkahäntää. Minä vain olisin sellaista huiskuttanut, jos olisi ollut, nyt kun hyppäsin satulaan ja ajaa huhkin kerrankin taas kunnollisessa, pihkaisessa petäjikössä. Sielläkös vasta oli tyyntä, sielläkös vasta oli lämmintä, ja pyöräni ärisi iloissaan kuin leikkivä koira. Se nautti niinkuin minäkin.

Nyt alkoi mäkien sarja. Nyt sain nousta ja laskeutua satulasta, veri pääsi vapaasti kiertämään istuinlihaksissa. Sielu ja ruumis virkistyivät virkistymistään.

Kahlaajien valitushuudot olivat vaienneet. Kangas tarjosi tynnyrilinnun vikinätä, laulurastaan hoilauksia ja lehtokertun aivan ylen ihanaa liverrystä. Pikku järvissä kuului joutsen joskus pesivän; en nähnyt yhtään sellaista, mutta kuikka parkaisi niin kammoksuttavan lapsen äänen, että vaistomaisesti heittäysin satulastani.

Illan tullen saavuin Nissilän majataloon. Miten toisin täällä kuin Pohjanmaalla! Jokimaisema mataline rantoineen ei ketään naurata. Yksitoikkoisuus painaa mieltä. Mutta vesistöjemme rantamilla vallitsee salmien, järvenselkien, saarien ja luotojen aina uusiutuva vaihtelu. Toinen näköala on aina toisestaan poikkeava. Ja rannat ovat milloin matalat, milloin korkeat.

Lehmillä oli kaikilla valkoiset selät ja kirjavat kupeet ja niitä lypsivät sujakat iisalmettaret. Lehmisavut kohosivat kuin Abelin uhri suoraa päätä taivasta kohti ja lemusivat aivan hurmaavasta — Tytöt olivat arvatenkin Jumalan lapsia. — Pienet lehmänappulat märehtivät meheviä heinä tukkojaan ja pyyhkäisivät häntätupsuillaan tyttöjen poskia, suita ja huulia.

— Vait siihen, pahanhiien kanttura, sanoi tyttö.

Ihmeellistä on nähdä tavallisessa talonpoikaistalossa lehmikarjaa, joka on aivan samaa rotua. Se tuntuu vanhalta kulttuurilta. Aivan niinkuin Hollannissa, jossa kaikki lehmät ovat joko suuria ja mustia tahi keskikokoisia ja harmaita. Mutta nämä pienet Iisalmen lehmät, »kyytöt», ovat kallisarvoisia kappaleita. Ne lypsävät yli 3,000 litran vuodessa hyvin rasvapitoista maitoa. Ne ovat kaikkiruokaisia kuin köyhän lapset. Ruohon puutteessa ne syödä napertelevat mustikan varpuja, heinän puutteessa talvella uppoaa olki iloisesti heihin, mutta kaikki ruoantörky muuttuu heidän sisuksissaan herkullisimmaksi, rasvaiseksi maidoksi. Enimmän pidetään sarvettomia lehmiä, sillä nämä pienet elukat ovat perin mustasukkaisia, niinkuin luomakunnan muukin naaras-sukupuoli, ja puskevat kilpailijansa lypsämättömiksi, jos heillä vaan on sarvet. Mutta sarvettomat ovat yhtä vaarattomia kuin kielettömät vaimot, joita Luoja ei sentään koskaan ole luonut, jottei murheenlaakson tunne häviäisi aviomiehiltä. Sarvettomat kyytöt ovat hyvin suosituita täällä etelässäkin, ja tavataan niitä useissa etelän herraskartanoissa.

* * * * *

Maantie noudattaa vesistön vartta Nissilästä Iisalmelle. Vieremän järven rannalla sijaitsee Iisalmen kappalaistalo. Siellä on Juhani Aho nuoruutensa ajat viettänyt, siellä on hän metsästellyt ja kalastellut. Meidän parhaimmat kirjailijamme ovat aina olleet metsästäjiä ja kalastajia, mikä muuten on luonnollista tällaisessa korpimaassa, jossa on tuhansia järviä, ja kansan kesken, joka on aina kalastellut, ei vain huvikseen, vaan hyötyäkseen.

Kaikille on tunnettua, mikä intohimoinen metsästäjä ja kalastaja Runeberg oli. Topeliuksesta ei tiedetä, ampuiko hän eläissään ainoatakaan laukausta, mutta kaikki hänen romaanisankarinsa olivat ruudinsavusta suorastaan kekäleiksi mustuneet. He ampuivat silmänräpäyksessä kymmeniä vihollisia juuri keskelle sydäntä. Mutta vaikka Topelius ei ampunutkaan, niin hän kalasteli sitä innokkaammin. — Aleksis Kivi paralla ei koskaan ollut varoja hankkia itselleen kunnollisia pyyntivehkeitä.

Juhani Aho oli nuorena toinen Wilhelm Tell. Hän ampui sorsia rihlapyssyllä ja murhasi laumoittain tavia ja haapanoita. Näillä kapeilla vesillä on hän vapa kädessä istuskellut illat ja aamut ja nykäissyt ylös korean vihreitä ahvenia ja potkivia säyneitä.

Tämän vesistön rauhaisa tunnelma on syöpynyt koko hänen olentoonsa, vieläpä hänen kirjalliseen tuotantoonsakin. Keskikesän tyyneys näillä seuduin on ainoalaatuista. Sisämaan ilmastoa täydellisimmässä ilmestysmuodossaan! Jo klo 5:n aikaan illalla tuuli tyyntyy. Sitä kestää sitten koko illan, koko yön, koko seuraavan aamun. Keskipäivällä herää tuulen henki unestaan ja puhaltelee noin vain ylenkahteen pienoisia aaltoloita kapeissa vesiväylissä. Laineet häviävät keikkuen ruohikkoon tai kohti pehmeänpyöreää rantaäyrästä; jota viheriä kasvullisuus peittää ei ainoastaan vedenpintaan saakka, vaan vielä jonkun matkaa sen alle. Kaikki on niin leppoisan pehmeää, niin muuttumattoman tyyntä. Jospa joskus myrskykin käypi, ei aalto silloinkaan kohoa korkealle; se ikäänkuin hieman tukistelee ruohikkoa ja huuhtoo rannan puhtoiseksi, mutta ei konsanaan se räiskyttele eikä roiskuttele.

Sama tyyni keskikesän tunnelma tuntuu kaikessa mitä Juhani Aho kirjoittaa. Ei räiskettä, ei roisketta, vaan loppumaton tyyneys kuten kesällä Iisalmen kapeilla vesistöillä. »Tyynt' on kaikki, syvyys yksin kuohuu», kirjoittaa Runeberg Pilven Veikosta. Sellaista on Juhani Ahon runouskin. Se on syvyys, sielun syvyys, joka kuohuu, kärsii, ilakoi ja hymyilee. Pinta pysyy tyynenä, mahdollisesti pienten virien liikuttamana. Aivan kuin Pikku-Iin ja Iso-Iin ahtailla ulapoilla. Näitten vesistöjen luonnosta Iisalmen pohjois-, itä- ja länsipuolella hän on runoillut kokoon ihmeen ihanat lastunsa: »Kosteikko, kukkula, saari», »Metsäpolku» ja »Korven kosto», jotka ovat niin pakahtuakseen täynnä sielullista luonnonrunoutta, etten moista ole lukenut millään kielellä. Ne eivät ole väreiltään loisteliaita nämä kuvaukset, mutta hartaita ja syviä, pohjaten luonnon syvimpään, niin sanoakseni mystilliseen elämään.

Että Juhani Ahon kirjailijaluonnekin kallistuu sielullisia pulmia selvittelemään, sen luulen huomanneeni, ettei se rakasta liikkeitä eikä helakoita värityksiä, sen olen myös ollut huomaavinani, mutta että idyllinen Iisalmen vesistöjen luonne myöskin väkevästi on vaikuttanut hänen tapaansa hakea kaikesta mitä hän kuvaa, sekä luonnosta että ihmiskohtaloista, ainoastaan sisäisiä sielullisia liikkeitä ja vaikuttimia, sen uskallan myöskin väittää. Niin totta kuin ympäröivä luonto aina on voimakkaasti vaikuttanut kaikkien aikojen kirjailijoihin ja runoilijoihin.

* * * * *

Näemme Sandelsin patsaan Partalassa. Ihana näköala »Isolle-Iille», joka siinä niin leppoisana, tyynenä ja tuuheana hymyilee. Täällä Partalassa Sandels syödä ahmi herkkujaan ja huuhtoi hanhi-hyytelöt alas parhaimmalla margoolla, puhumattakaan tuikean väkevästä geneveristä. Nyt sijaitsee patsaan naapuruudessa Iisalmen köyhäinhuone. Siellä ei tarjoilla hanhenpaisteja eikä geneveriä virkistykseksi läpikiusatuille vanhoille ruotiukoille, vaan sen sijaan pelkkää hapantaleipää ja kaljaa arkioloissa, piimänsintua pyhinä. Uutta ehkäpä voi joku vanha mummo tai ukko, siitä huolimatta että mieli on myrtynyt matoisessa maailmassa, tästä kauniista näköalasta saada kesällä lievennyksen kulauksen harmistuneeseen sydämeensä. Savolaisella on taiteilijan verta suonissaan; eiköpä se lähtene kiivaammin sykkimään, kun kaunis luonto pääsee lumoamaan hermoja.

Näillä valleilla Sandels teki ensimmäisen tuttavuutensa liinakkotukka Sven Duvan kanssa. Sandels ratsasti Bijoullaan ja näki, miten Duva eräänä syysaamuna painiskeli tovereineen ja miten hän heitteli heitä nurmikolle, toisen toisensa perästä.

— Bravo Duva! huusi Sandels, ja Bijou huiskutteli lyhyttä valkoista häntäänsä.

Duva teki kunniaa ja huudahti:

— Lit ä' nöje (Flit är nöje = ahkeruus on iloni).

— Pölhö! Tiedä huutia! Onko sinusta vähän iloa (lite nöje vähän iloa), kun Sandels sinua kehuu.

Mutta Duva, joka ei ymmärtänyt halaistua ruotsin sanaa, korotti vain ääntään ja karjaisi:

— Lit ä' nöje!

Sandels kannusti Bijouta ja ratsasti Partalaan, sillä hyytelöt ja geneveri odottivat.

Sentähden osas' Sandels, nähtyään hänet taistelemassa Virran sillalla, sellaisella asiantuntemuksella puhua Duvan otsasta, joka oli köyhä ja heikko, mutta sydämestä, joka oli parasta lajia.

Sandelsin jälkeläiset ovat myöskin kautta vuosisadan olleet taitavampia strategiassa ja taktiikassa kuin suomenkielessä, samalla kuin savolaisten ruotsinkielen taito ei ole rahtuakaan kostunut sitten Duvan aikojen.

Armon vuonna 1892 seisoi iisalmenpoika reservikomppanian rivissä, juhlallisen pönäkkänä ja suorana kuin kirkontorni. Paroni piti tarkastusta. Hän kiintyi komeaan poikaan ja kysyi häneltä tavallisella upseerinsuomella:

— Mike nimi?

— N:o 25, Puustinen, herra paruonj!

— Mike kristi nimi?

Puustinen ajatteli ja mulkoili, mutta piti visusti suunsa kiinni. Silmät vain paloivat kuin ihmissyöjällä.

— Mike kristi nimi? toisti paroni hoputtaen ja napsutteli Puustista rintalastalle.

Tuli mikä tuli, tuumi Puustinen, mutta vastauksen savolainen aina antaa. Eihän tuo paroni rovastikaan ole, vaikka on lihava, eikä nämä tarkastukset juuri kinkereitäkään ole, mutta täytyyhän Jumalan sanan ja ristinopin kelvata missä tilaisuudessa tahansa. Hän särpi ilmaa keuhkonsa täyteen ja räjähti:

— Je-eesus, herra paruonj.

Paroni jätti kiireen kaupalla tämän kirjanoppineen nuorukaisen.

Kuvaava on myöskin tarkastuksen loppukohtaus, kuvaava upseerien suomenkielen taidolle aina Sandelsin ajoilta meidän päiviimme saakka.

Paronia halutti lausua jäähyväissanat komppanialle, mutta hän ei tahtonut esiintyä suomenkielellä kielellisesti niin kärttysäin savolaisten rintamalla.

Hän pyysi kapteenia kääntämään:

— Tack gossar! Ni har skjutit som englar och jag hoppas, att ni alltid gör så.

Kapteeni käänsi:

— Kiitos pojat. Te ollette ammuneet kuin enkkelit, — ja — ‒ ‒ Kapteeni ei päässyt ilveellä millään perille »hoppas» sanan suomalaisesta vastineesta. Mutta silloin pistäytyi paholainen leikkiin ja kuiskutti hätäytyneen kapteenin korvaan: Sano vain hyppää, se nyt ainakin on sama kuin ruotsalainen sana »hoppar», eikä paroni huomaa fuskua.

— Ja paroni hyppää…

— Ei, ei, kapteeni! Nyt menee hullusti. Paroni inte hyppä mera, paroni olla för vanha.

* * * * *

Iisalmen rovastit olivat viime vuosisadalla suorastaan kirkkoruhtinaita. Heillä oli ruhtinaalliset tulot ja suuret pappilan maat. Pappilan alueella asui 60 mökkiläistä, joista moni omisti kymmenkunta lehmää. Se oli kerrassaan Kaanaan maata, jossa rieska ja hunaja vuotivat, etenkin rieska, sillä lehmät olivat parasta »kyyttö»-rotua ja maito siitä syystä perin rasvapitoista, niin että rovastin lapset kasvoivat pitkiksi ja roteviksi, pitemmäksi kuin muut papinpojat.

Senpä tähden Iisalmelle pyrkikin papiston etevimmät, oppineita yliopiston miehiä, jotka mielellään vaihtoivat ahtaan lukukammion pappilan avaroihin saleihin. Jo 17-sataluvulla Laguksen suku varttui mahtavaksi Iisalmen pappilassa; sitten seurasivat rovastit Collan, Frosterus, uudelleen eräs Lagus ja viimeisenä rovasti Brofeldt.

Kolme ensimmäistä oli vanhan ajan rovastirotua. He olivat kasvatetut valistusajan kirkkaassa hengessä ja olivat aikansa korkeimman sivistyksen tasalla. He olivat laajakatseisia miehiä, jotka eivät ahertaneet perehdyttääkseen iisalmelaisia helvettiopin kaikkiin kauhuihin; heidän saarnoistaan puuttui täydelleen tulikiven katku. Mutta yhtä he koettivat teroittaa ihmisiin, oppia ja siivoa käytöstä. Sentähden iisalmelainen on aina edukseen eronnut yleisessä sivistyksessä muun muassa paljon etelämmässä asuvista leppävirtalaisista.

Herännäisyys sai jalansijaa ja leväsi mahtavana liikkeenä yli koko lavean pitäjän näiden rovastien aikana. Minkäänlaisia kovempia riitoja ei silti syntynyt. Rovastit tosin eivät itse liittyneet tähän liikkeeseen, mutta eivät myöskään pyrkineet sitä tukahduttamaan ylimielisillä mahtisanoilla.

Voimme tavallaan sanoa, että viime vuosisadan henkisen elämän päävirtaukset, näin myöhäisinä ja ominaisissa muodoissa, tulvailivat vanhan pappilan kynnyksillä. Vanhat rovastit korottivat korkealle valistusajan lippua, kun taas heränneet edustivat romanttista suuntaa, missä tunne-elämä on voitolla, järki ja valistus alakynnessä. Heränneet olivat keksineet uuden suuren nautinnon, synnintunnon huumaavan hekkuman. Ja se nautinto oli niin valtava, että se vei voiton itse synnistäkin. He halveksivat kaikkia, jotka eivät tunteneet itseänsä saastaisiksi syntisiksi, ja sanoivat heitä »suruttomiksi». Kummallinen psykologinen ilmiö! Synninteko, s.o. ihmiselämä, oli jo suuri ja iloinen nautinto, mutta synnin suru, se oli nautintoa, joka oli monin verroin kiihkeämpää.

Kävi Iisalmessa niinkuin kävi Euroopassa. Romantiikka voitti ja rovasti Brofeldtin kanssa se vihdoin viimein valloitti itse vanhan sivistyksen sitadellin, Iisalmen suuren pappilan.

Rovastien Collanin, Frosteruksen ja Laguksen aikoina vallitsi pappilassa hienosteleva seurustelutapa ja upea esiintyminen, jälkikajahdusta kustavilaiselta ajalta. Tällä kulttuurilla oli erinomaisen loistavat edustajansa pappilan ylen kauniissa kasvavassa polvessa. Rovastien Collanin ja Frosteruksen pojat olivat kuulut kauneudestaan ja komeasta ulkomuodostaan. Erityisesti huomattakoon salaneuvos Alexander von Collan, komeimpia gentlemanneja, mitä Suomi-äitimme milloinkaan on synnyttänyt. Hän kuoli 1910, täytettyään 91 vuotta. Presidentti Ch.E. af Frosterus oli myöskin henkilö, joka ulkomuotonsa kauneudella herätti huomiota, missä ikinä liikkui. Jos otetaan huomioon näitten miesten oma luoma korkea yhteiskunnallinen asema sekä tähän lisäksi Fabian Collanin vaikutus senaikuiseen kirjalliseen kehitykseen ja Carl Collanin musikaaliset lahjat, niin saamme käsityksen Iisalmen rovastilan henkisen elämän laadusta. Rovasti Laguksen vanhin poika, maanviljelysneuvos Johannes Lagus, on pyhittänyt elämänsä pääelinkeinomme kohottamiseksi seutukunnalla ja on ollut tällä alalla eittämätön johtaja.

Nämä rovastit eivät olleet ainoastaan ensimmäisiä puhtaasti hengellisellä alalla, vaan he johtivat myöskin ympäristöään kaikissa henkisissä ja aineellisissa pyrkimyksissä. Senpä takia heille osoitettuakin mitä suurinta kunnioitusta. — Kerrotaan Ranskan loistavasta kuninkaasta, Ludvig XIV:stä, että mairitteleva hovipiiri korotti taivaisiin saakka hänen sekä hyvät että huonot tekonsa. Kun loistokuningas »suvaitsi» laskeutua alas valtaistuimeltaan ja istuutua »yötuoliinsa», seisoi markiisien ja markiisittarien sankka parvi kaarena »Letacemoan» ympärillä ja hymyili mielistelevästi jokaiselle kuninkaalliselle »vapöörille». Samansuuntainen kertomus on rovasti Collanista. Kun kutsumus hänet valtasi, kohosi hän pystyyn pitkin pituuttaan kinkerituvassa, viittasi oikealla kädellään lautamiehelle ja vasemmallaan oltermannille. Näitten kahden arvonmiehen saattamana hän sitten astui tuvasta paukkuvaan talvipakkaseen ja haki sopivan paikan. Lautamies tuki häntä oikeasta kainalosta ja oltermanni vasemmasta, molemmat pieksunvarsiaan myöten vajonneina syvään kinokseen. Luottamustoimestaan mielissään koettivat nämät kylänvanhimmat kilpailla keskenään sukkelain ja sopivain sutkauksien keksimisessä, honkien paukahdellessa metsässä. Tähdet hymyilivät taivaalla ja kuu irvisteli tuvan nurkan takaa. — Rovasti Collanin vaikutuksesta rupesivat ensimmäiset mukavuuslaitokset ilmestymään Iisalmeen.

Rovasti Brofeldtin mukana voitti toisenlainen henki vallan pappilassa, kieltäymyksen henki. Kaikki loisto julistettiin pannaan. Rovasti pukeutui arkioloissa paksuun villapaitaan, ruustinnan tummansinisen huivin alta pilkistihe herännyt letinnipukka esille. Rovasti Brofeldt oli kumminkin vanhaa kulttuurisukua, »Mechelinin ihmeellisen Lotan» poikia, tuon papinrouvan, joka oli kirjallisissa toimissa ylen perehtynyt, joka muun muassa puhui sujuvasti latinaa. Rovasti Brofeldt oli etevä piirustaja, mainio seppä ja nikkari. Ja luonteeltaan oli hän herttaisimpia ihmisiä, mitkä milloinkaan Iisalmessa ilmaa ovat hengittäneet. Samalla rattoisampi ja sukkelampi kuin ihmiset yleensä. Villapaita oli vain afishi, Diogeneksen kyltti. Hänen saarnansa olivat mestarinäytteitä savolaista — olin sanoa huumoria — sanataitoa ja realistista kuvakieltä. Niitä ei ikävä kyllä ole muistiin kirjoitettu, mutta osa tavataan Juhani Ahon romaaneista. Kuopion markkinoilla kaikki miehet, sekä selvät että juopuneet, sinuttelivat vapaasti häntä, ja kun hän markkinoilta oli ostanut itselleen uuden reen, potki hän sen itse kaupuukikortteeriinsa. »Ken itsensä alentaa, se ylennetään», arveli hän mahdollisesti itse. Niin ajattelin ainakin minä, pieni naskali, joka ihmetellen katselin tätä ylenpalttista papillista alentuvaisuutta.

* * * * *

Iisalmesta johtaa vanha tie Ouluun päin luodetta kohti, toinen, uudempi, koillista kohti Kajaaniin. Näitten teitten väliin jää komea korpi- ja erämaa, jota sanotaan Kuarakkalan syänmuaksi. Nimi jo kuvailee seudun luonnetta. Tällä syänmualla on oikea univormunsa, sillä on vielä kuivuneita keloja törröttämässä siellä täällä lyhyempien honkien keskellä. En tahtoisi suurillekaan metsämaille antaa »syänmuan» arvonimeä, jolleivät voi näyttää kävijälle tällaisia harmaita kelopuita. Kuarakkalassa niitä on vielä paljon. Voi niitä tästäkin pienestä kuvasta joitakin huomata.

Luulisipa, ettei tällaisessa metsässä asuvilla olisi halua leikinlaskuun ja ilon pitoon. Mahdollisesti ehkä vain hetkeksi. Luulisi, että yleinen luonteenominaisuus olisi synkkää synkempi, oikein niinkuin Kalevala sanoo: »mieli ei tervoa parempi, syän ei syttä valkeampi». Mutta niin ei sentään asian laita ole.

Iloisimpia vaimoihmisiä, joita minun tielleni on sattunut, oli muuan juuri tästä mustasta korvesta. Minä tutustuin Anna Sohv' Ryynäseen Runnin terveyslähteellä Kiuruvedellä. Eukko oli pieni ja lyhyt vartaloltaan, kuiva ja laiha niinkuin sellainen, joka koko ikänsä ankarassa työssä on hionnut ulos kaiket liiat lihansa. Hänestä oli 10 kertaa tehty äiti ja nyt hän oli 48 vuoden vanha. Runnilla hän oleskeli juodakseen ja kylpeäkseen ruumiistaan pois »vaaralliset ikävuotensa».

Minut tavallisesti valtaa kouristuttava kunnioitus tuollaisen mökin akan edessä. Ajatelkaapa että tuo muija on saanut 10 lasta, että hän on hoitanut lapsiaan ja tuherrellut heidän kanssaan, kärsinyt heidän itkujaan ja jyryjään, valvonut heidän kanssaan, pieksänyt heitä vuoron perään ja tarpeen mukaan. Sitäpaitsi on hän valmistanut ruuan penskoilleen ja nälkäiselle miehelleen, käynyt ulkotöissä ja ollut ystävällinen miehelleen. Ja kaikki tämä on tapahtunut syänmuassa, ilman naapureita, ilman huvia, ilman uusia kävelypukuja ja keväthattuja. Ja kumminkin hän on niin sydämestään tyytyväisen näköinen, hänen ruumiinsa on kuiva, mutta sielunsa tuore. Hän on täyttänyt tarkoituksensa tässä maailmassa, hän on kuluttanut itsensä viimeiseen hikipisaraan saakka.

Kaikesta tästä jättiläistyöstään huolimatta oli Anna Sohv' Ryynänen iloinen ja vilkas kuin lepattava leivonen. Hän oli säkenöivän sukkela. Ei koskaan mitään lainasutkauksia, vaan kaikki aina omasta pääkopasta otettua. Hän lausui sanottavansa niin valituin sanoin ja vertauksin, että hän kerrassaan kohosi taiteellisuuden huipulle. — Mahdollisesti on joku hänen jälkeläisistään syntyvä suureksi taiteilijaksi.

Mutta eukolla olikin syytä tuntea hyvän mielen suloa. Kohta 30 vuoden raatamisen perästä oli hän vihdoinkin saanut yhden kuukauden loman. Hän oli saanut jättää Kuarakkalan kuivine keloineen, hän sai oleskella suuressa maailmassa — Ruunilla. Ja saipa hän päälle päätteeksi kerran seurustella »oikean Helsingin herran» kanssa, minun kanssani. Tosin sain hänet aluksi uskomaan, että olin mustalainen, lihavin sellainen koko avarassa maailmassa, mutta naapurit eivät malttaneet olla loruamatta.

— Peijuon! Mikä Haakier työ ootte! Helsingistä kuulutte olevan herra, sanoi Anna.

Olin rakastunut Annaan — tietysti niinkuin Plato naisiin.

Kortteerissani 3 kilometrin päässä Ruunilta pidettiin laulukokouksia, joihin kerääntyivät seudun laulajattaret ja laulajat, huimaavan korkea sopraano Johanna Suomalainen, joka porsaita huuteli kotia liverrellen korkeassa b- ja c-äänessä, erehtymätön altto Tiina Suomalainen, tenori velj Ville, kaikki sisaruksia, basso mestar Pesonen ja minä. Nämä osasivat ihmeteltävän monta kvartettia ja lauloivat ehdottoman puhtaasti niinkuin savolainen kansa tavallisesti tekee. Kvartetti teki pitkiä retkiä erämaahan, kirkkaille, loriseville lähteille, ja Anna. Sohv' Ryynänen kantaa retuutti kahvipannua, joka oli täynnä parasta La Guayra kahvia pusseissa, ja toisessa kädessä heilui vehnäsnyytti. Anna Sohv' Ryynänen oli mukavasti »esiliinan» virkaa hoitamassa.

Hän kapusi kivelle, käpristyi kokoon kuin kyykäärme ja lasketteli sukkeluuksia. Sanottiin, että Anna Sohv' Ryynänen oli »herännyt», mutta iloisempi hän oli suruttominta maailman lasta. Ja hän puhui melkein yksinomattain rakkaudesta. On ylimalkaan niin, että heränneillä on hyvin herkkä lemmen tunne. He rakastavat Jumalaa kaikesta sydämestään sunnuntaina, mutta arkipäivinä taas lähimmäistä yhtä hellästi. Ikävä kyllä olivat hänen sukkeluutensa tällä alalla sitä lajia, etteivät seuramme hienot jäsenet niitä salli kuulla. Hän puhui jokseenkin yhtä suoraan kuin Luther ja muut renesanssin suurmiehet. Monet jutut muistuttivat Boccaccion hilpeitä kaskuja, toiset Falstaffin seikkailuja. Renesanssin tapa mainita esineet ja lausua julki ajatuksensa rehoittaa muuttumattomana Kuarakkalan syänmuassa.

Anna Sohv' Ryynäsen mielipide oli, että tyttö, joka sattumoilta saa muiskun, on velvollinen niiaamaan ja kiittämään, eikä hän suinkaan saa syleksi à eikä pärskiä, niinkuin kollotyttöjen on tapana. Tämä kuulosti perin kustavilaiselta! Ehkäpä Kuarakkalan kansa oli oppinut tämän siron tavan joltakin Sandelsin ruotsalaiselta rakuunalta.

Kerran kääntyi hän puoleeni ja kysäisi:

— Onko totta, että ne Helsingin herrat ovat niin utakoita muiskuttelemaan nuoria tyttölöitä, kuin minä oun kuullu?

— Mitäs se Anna Sohv' Ryynänen nyt laskettelloo. Teillä se vasta näkkyy olevan nätti käsitys meistä Helsingin herroista. Eihän sellaista tok' oo Helsingissä kuultukaan.

— Elekee kielastella! Tiiän minä. Minulla oli serkku, joka palveli Helsingissä, ja nuorj herra kuulu joka päivä reistanneen suuella sitä.

— Suu poikki Annalta! Ei semmoista kuunaan Helsingissä tapahu.

— Samallainen mustasilimänen marokki kuulu olleen kuin työkin.

»Marokki» on sana, jonka eukko itse tekaisi, tuntematon Lönnrotin sanakirjassa, mutta ehkä hyvinkin minua kuvaava.

Minun täytyy ikävällä tunnustaa, etten ollut ymmärtävinäni tätä Anna Sohvin hienoa, naisellista vihjausta. Annettakoon minulle anteeksi! Tämän elämänhaluisen heränneen vanhin poika oli jo 27 vuoden vanha. Pysyin järkähtämättömän epäkohteliaana.

Mutta hyviksi ystäviksi sentään kaikissa tapauksissa jäimme. — Kun eronhetki löi, erkanin suurella ikävällä häikäisevän sukkelasta ystävättärestäni. Anna Sohv' kysäisi, tahtoisinko kirjoittaa hänelle kirjeen Helsingistä.

— Vallan kernaasti! — Otin esille paperia ja kynän ja kirjoitin osoitteen:

Anna Sohv' Ryhänen. Iisalmi. Kuarakkalan syänmua. Pekka Tikkasen mökissä.

‒ Kuka turkanen se Pekka Tikkanen on? kysäisin minä.

— Miehenj! No tokk'!

— Miehennekö?

— Niin.

Eukko ei siis kuuna kulloisna päivänä ollut omaksunut miehensä nimeä, vaan sekä itse että kaikki muutkin ihmiset olivat aina sanoneet häntä Anna Sohv' Ryynäseksi, pappa Ryynäsen kunniallisella sukunimellä. Nais-emansipatsionin itsetiedoton esitaistelija!

Toivon tapaavani Anna Sohv' Ryynänen taivaassa, niin voimme siellä aina joskus pujahtaa vähän syrjään, kun menot alkavat käydä liian yksitoikkoisiksi, juttelemaan toisillemme, miten ihmeen iloista siellä murheenlaaksossa sentään joskus oli — yksinpä Kuarakkalankin syänmuassa — kesällä.

* * * * *

Ylen oppinut Kalevalan sankari Joukahainen laulaa:

Tiiän puut Pisan mäellä, Hongat Hornan kalliolla, Pitkät on puut Pisan mäellä, Hongat Hornan kalliolla.

Eipä ne ole enää niinkään pitkiä, hongat Hornan kalliolla. Juvan tehdas on kohta 200 vuotta polttanut hiiliä Pisan vuoren hongista, ja viimeisinä vuosina ovat hongat paksuina lankkuina purjehtineet merien ylitse Englantiin.

Mutta kerran maailmassa ne olivat pitkiä ja paksuja, kelopuut Hornan kalliolla. Se oli siihen aikaan, kun Pisan mäki oli varmimpia rajapyykkejä Ruotsin vallan ja Venäjän välillä. Raja horjui monesta kohdin, mutta Pisaan se aina osui. Voipi otaksua, että Pisa jo ammoisista ajoista on pidetty rajavuorena. Näissä erämaissa liikkuvat kalamiehet ja metsästäjät ovat Pisan mukaan jakaneet kullekin eräalueensa. Ihmeellisellä yksimielisyydellä vedetään raja aina 14:nnellä, 15:nnellä ja 16:nnella vuosisadalla Pisaan. Pisan tuolla puolen, pohjoiseen päin, ei enää rajasta ole tietoa. Maat olivat siellä liian tuntemattomia, villejä ja vaikeakulkuisia.

Mitä Pisa merkinnee? On luultu, että se olisi lapinkieltä, mutta nykyään kallistutaan siihen mielipiteeseen, että se olisi venättä ja merkitseisi paholaista, jättiläistä, ehkä Hornaa. Pisan korkeimmalla huipulla on sen valkoiseen, kaljuun kalloon hakattu ihmeellisiä kirjaimia, mahdollisesti venäläisiä lystikkäitä puustaveja, ishe-skratt-skoi y.m. Otaksutaan, että nämä koukerot ovat peräisin Täyssinän rauhanteon ajoilta, vuodelta 1595. — Sanalla sanoen, Pisa on ollut kuulu ammoisista ajoista sekä taruissa että historiallisissa asiakirjoissa.

Siellä pohjoisessa Savossa ja Karjalassa pöllöttää kolme korkeata näköalavuorta melkein suorassa linjassa lännestä itään. Läntisin on Puijo Kuopion luona; kuuden peninkulman päässä tästä on Pisa ja edelleen kuuden peninkulman päässä Koli Pielisjärven rannalla. On makuasia, mikä näistä tarjoaa parasta katsottavaa. Ken hymyileviä vesistöjä ihailee kukkeine saarilleen, se ihannoi Puijoa; ken jylhiä metsämaisemia rakastaa kapeine, kimaltelevine vesistöineen, se valitsee Pisan; ken taas on kiintynyt vuoriretkeilyihin, se matkustakoon Kolille.

Minä puolestani pidän paljon Pisasta. Silmiäni hivelevät nuo loppumattomat vihreät ja siniset matot, jotka leviävät silmieni eteen niin kauas, kuin ne kantaa jaksavat. Ja näihin mattoihin on kaposia, pitkiä vesiuomia kudottu, niinkuin silkkibrokadia vihreään samettiin. Ja miten vaihtelevat ovat kaikki nuo vihreän ja sinen vivahdukset! Saa nähdä koko väriasteikon tummimmasta tummasta helakimpaan helakkaan. Enin minua hykäyttää taivaanrannan ihmeellinen sini. Pisalta näkee loitolla pohjoisessa vuoria niin kuulakkaan sinisiä, että niitä luulisi pilviksi. Tuntuu siltä kuin ne melkein olisivat läpinäkyviä.

Kun alppeja lähestyy Tonavan laaksosta, näkee ikäänkuin poutapilven hattaroita taivaanrannalta. Mahdotonta on päättää, ovatko ne pilviä vai kimmeltäviä alppihuippuja. Täytyy turvautua maantieteeseen arvatakseen, että ne ovat jäätiköltä. Kun on kiivennyt jollekin Sveitsin alpille, esim. Rigille, näkee edessään koko Bernin alppijonon tuikkavan kuin timantit auringon säteissä. Mutta siinä on vain valkoista. Ei näe sitä huikaisevan heleätä sineä, kuten meidän näköalavuorilta. Värit ovat tummempia ylt'ympäri. Rigiltä näkee niin paljon ruskeanharmaata. Mutta Pisalta näkee pelkkää vihreää ja pelkkää sinistä, niin koreaa sineä, että se pyrkii muistuttamaan taivaallisia esikartanoita. Minun ruskeat silmäni hekkumoivat kaikessa tässä telakassa sinessä; vastakohtien ihmeellinen vetovoima mahdollisesti.

Itään Pisasta ovat kaikki vuoret »vaaroja», länteen taas kaikki »mäkiä». Pisa muodostaa rajan myöskin näille nimitystavoille. — Yhä edelleen siis todistus Pisan suuresta merkityksestä rajavuorena jo niihin vanhoihin aikoihin, jolloin paikat saivat nimensä. Savon puolella, länteen käsin, näemme Kinahmin pitkän harjun, pohjoisessa kohoaa Tahkomäki ja lukemattomat Iisalmen vuorennyppylät kaukana etäisyydessä. Karjalassa taas nousee Kypärävaara läheltä Pisaa, loitompana Sivakkavaara, Maarianvaara ja mahdollisesti Koli. Ihmiset väittävät, että Koli näkyy; en voi todeta sitä omasta puolestani. Puijo ei näy. Kinahmi ja Uuhimäki rajoittavat näköalaa.

Vielä tänäkin päivänä tuntuu vanha raja. Se oli olemassa niin kauan aikaa, ettei muisto ole ehtinyt vielä täysin hävitä. Karjalainen kokee vielä joskus savolaisen kalanpyydyksiä ja savolainen tekee myöskin aivan samalla tavalla. Pisan mökissä, joka kuuluu Nilsiän pitäjään ja siis Savoon, lausui emäntä kerran minulle teeskennellyllä halveksivalla kasvonilmeellä lähimmistä naapureistaan, karjalaisista: »nuo Karjalan torkkelot», vaikka hänellä ei muita naapureja ollutkaan ja vaikka hän arvatenkin kuului samaan sukuun kuin he. — Mutta Kullervon isä ja setä, ne eivät ainoastaan herjanneet toisiaan, ne tappelivat henkensä kaupalla. Ja Kullervo kosti verisesti sedälleen, niinkuin rajan täkäläinen aina on tehnyt toiselleen, olipa tämä toinen heimolainen tai ventovieras. — Vanha barbaarinen ja eläimellinen piirre, joka toivottavasti vähitellen hioutuu pois sivistyneitten kansojen tavoista. Pisan vanha Hornatäti kristalliluolassaan ei ole koskaan voinut uneksiakaan, minkälaisia verivirtoja meidän ajan rajariidoissa vuotaa. Hän on vain hiljainen, sävyisä pakanallinen henkiolento, kohtalaisella verenhimolla varustettu, meidän kristittyjen jumalat taas — anteeksi!

Pisalla ei ole näköalatornia eikä majaa kaljulla, valkoisella kallollaan. Matkamies joutuu ilmasto-oikkujen alaiseksi. Korea luola ei enää suo suojaa sateelta. Joku raakalainen on hakenut kalkkia sen seinämistä ja murtanut sen rikki, aivan niinkuin kristilliset paavit aikoinaan polttivat kalkkia roomalaisajan marmoripatsaista.

Mutta Pisa on nyt joutunut hyviin käsiin. Juvantehdas on omistanut Pisan, ja nyt kuuluu tehdas taas Kymin suureen osakeyhtiöön.

Jos Jumala sallii rauhan syntyä, on päätetty, että maja torneineen rakennetaan Pisalle. Matka Kuopiosta Pisalle tarjoaa paljon katsottavaa. Ensin laivamatka Karjalankoskelle, sitten 4 kilometrin matka kieppuvassa vaunussa kapeaa raidetta myöten itse tehtaalle, Suomen luonnonihanimmalle teollisuuslaitokselle. Tehtaalta taas kuljetaan laivassa joko Pisankoskelle tai Lastukoskelle, joista jalkaisin ylös Pisan huipulle.

Pisaa sanotaan myöskin »Hiiden Pisaksi». Mene »Hiiden Pisaan» sanottiin minun nuoruudessani. Takomataitoiset hiidet siis pitivät vuorella asuntoaan. Aivan oikein! Pisan ympärillä tavataan vieläkin jätteitä vanhoista sulatusuuneista, joissa muinoin arvatenkin sulatettiin rautaa järvimalmista. Kaikissa järvissä näillä seuduin tihkuu pohjasta rauta-ainetta, joka laskeutuu ruskeaksi hölmäksi pohjalle. Näitten hiisien työtä on tehdas Juvankosken äyräällä jatkanut. Se rakennettiin 1740-luvulla. Nykyään omistaa tehdas taloja ja alueita ympäristössä, suunnilleen 50,000 tynnyrinalaa.

IV.

Haminalahti.

Haminalahti sijaitsee sen niemimaan tyvessä, jonka pohjoisimpaan kärkeen Kuopion kaupunki on rakennettu Puijon eteläiselle rinteelle. Tällä niemimaalla kohoaa vuori toisensa perään avaruuteen niin korkealle kuin ylimalkaan Suomen vuoret jaksavat nousta. Pohjoisimpana on Puijo; sitä seuraa Neulamäki ja lähellä Haminalahtea törröttää Vannunvuori. Kaikkien rinteet ovat jylhien metsien peitossa, joissa outo helposti eksyy, joissa voi tavata sekä rotkoja, soita ja syviä laaksoja että mustia järviä kankaanpadoissa. Haminalahden ympäristöt ovat myöskin kovin mäkiset. Yksi Suomen jyrkimpiä maantienmäkiä nousee Haminalahden harjulle, toinen samanlainen laskee alas Haminalahden vanhan herraskartanon kujan suihin. Koko matka Kuopiosta etelään, noin 25 km:n pituudelta, on kovin kyttyräistä maantietä, mäki mäen vieressä, rasittava taipale hevoselle ja pyöräilijälle, mutta hykäyttävän kaunis luonnonihailijalle.

Täällä Haminalahden kartanossa eleli ja hallitsi viime vuosisadalla v. Wrightin suku. Kartano sijaitsi Kallaveden rannalla, pitkän, pitkän lahden pohjukassa, nimeltä Haminalahti. Näköala pohjoiseen päin on avoin, järvenselkien ja saarien yli, muille suunnille näkee ainoastaan vuoria ja syviä laaksoja. Eipä liene Suomessa monta kartanoa, jolla olisi yhtä kaunis näköala kuin vanhalla Haminalahden hovilla on.

Monta oli poikaa v. Wrightin suvussa, mutta kaikissa piili sama luonteenominaisuus. Kaikkiin oli syöpynyt kiihkeä rakkaus ympärillä olevaan suurenmoiseen luontoon. Ja erityisesti olivat he kiintyneet erämaan rikkaaseen lintumaailmaan. He olivat saaneet sen »kärpäsen» kumminlahjaksi Vannunvuoren, Neulamäen ja Puijon metsänneitosilta, ja se »kärpänen» pörisi ja surisi kaikista metsän ihmeistä ja ihanuuksista ja saattoi pojat auttamattomasti metsän lumoihin — koko eliniäkseen. Nuorin veljeksistä, Ferdinand v. Wright, Suomen etevin lintumaalari — en uskalla sanoa pohjolan etevin, vaikka tekisi mieleni — venyi halvattuna vuoteen omana, mutta metsänneitoset eivät suoneet hänelle rauhaa. Hänen täytyi maalata kuolinhetkeensä saakka. Sinipiika kuiski:

— Pidä kiinni pensselistä! Älä hellitä! Se »tipo» ei ole vielä maalattu. Kiinnitä se kankaalle ja näytä ihmisille, miten ihana se on.

Ja Wright maalaili maalailemistaan terveellä kädellään. Hän ei voinut muuta. Hän tunsi lintunsa niin hyvin. Hänen koko elämänsä, hänen parhaimmat hetkensä olivat kuluneet siivekkäiden parvien siron, sinkoilevan elämöimisen hartaassa tutkimisessa. Hän oli ihannellut heidän koreita väriyhtymiään, hän oli kuunnellut heidän riemuisia helähdyksiään kevään aurinkoisina aamuina ja iltoina. Hän tahtoi, hänen täytyi esitellä iloiset, kauniit ystävänsä oman maansa kansalle.

Hänen vanhemmat veljensä Magnus ja Wilhelm v. Wright olivat myöskin kynä ja pensseli kädessä samoilleet Haminalahden metsiä. Edellä olemme nähneet kuvan, joka on jäljennös Magnus v. Wrightin maalaamasta taulusta. Siinä nähtiin Iisalmen pappila ja kirkko, mutta näimme myöskin etualalla muutamia sieviä sorsia. Wrightin nimeä kantava ei voi ajatella maisemataulua ilman lintuja.

Magnus ja Wilhelm v. Wright joutuivat Ruotsiin. Mutta lintulempeänsä he eivät jättäneet Haminalahteen. Se seurasi heidän mukanaan. Se vain yhä varttui uudessa kotimaassa. He piirustivat, maalasivat ja painattivat — lintuja. He julkaisivat kauniin kokoelman kuvia, nimeltä »Svenska Fåglar». Siitä on jo pitkät ajat. Mutta näinä päivinä olemme nähneet, että tämä kokoelma linnunkuvia, jo ammoin loppuunmyytynä, on uudelleen ilmestymässä Ruotsissa. Ensimmäinen osa on jo julkaistu. Tämä on sitä ihmeellisempää, kun Ruotsilla on oivallisia lintukuvia myöhemmällä ajalta, muiden muassa Kolthoffin ihanat lintutaulukot. Mutta Wrightien kuvat olivat suurimman rakkauden ja taiteellisen kyvyn koristamat. Sentähden pysyvät ne iäti nuorina, niinkuin kaikki sisäisen pakon kyvykäs työ.

Tein Magnus ja Wilhelm v. Wrightin tuttavuutta jo poikavuosinani. En persoonallisesti, vaan erään kirjan välityksellä, joka minulle nuoruusvuosinani oli kaikkia romaaneja rakkaampi, nimittäin Nilssonin »Sveriges Fauna». Se kirja pani minunkin vereni liikkumaan, minäkin sain »lintukärpäsen» kallooni, kuten Wrighteille oli käynyt, minä opin lintujen laulut, tunsin ne lennosta, niinä maleksin pyssy kädessä Puijon ja Neulamäen rinteitä, ammuin »dunstihauleilla» ne linnut, joita en matkan päästä voinut tuntea ja tutkia. Ja ajattelin Wrightin veljeksiä, joitten nimet näin niin monessa ihanan Faunan luvussa. He olivat samoilleet samoja polkuja, he olivat tutkineet minun lintujeni esi-isiä ja esiäitejä.

Näillä matkoilla kuulin kertomuksia Haminalahden jylhän ympäristön rikkaasta eläinmaailmasta. Kerrankin oli susi ahdistanut Haminalahden vahtikoiraa. Koira pakeni ja hyppäsi tuvan oven alapuolikkaan yli tuvan porstuaan. Mutta hurjistunut hukka teki samoin. Se loikkasi myöskin ovipuolikkaan yli ja mätkähti porstuan lattialle. Porstuassa syntyi hirvittävä rähäkkä. Koira ulvoi ja susi murisi. Saavit, korvot ja punkat kierivät ja kolisivat lattialla. Mutta rengit heräsivät ja hyökkäsivät porstuaan katsomaan, paholainenko siellä Hallia tanssitti. Päreitten roiskuvassa loimussa he äkkäsivät suden Hallin niskassa. Oven yläosa suljettiin ja susi kellistettiin lattialle, kirveitten ja kankien musertamana.

Neljäs veli, Julius v. Wright, oli aikansa kuuluisin tarkka-ampuja. Kerrottiin, että hän kerran oli kuulalla ampunut piipunnysän ohikulkevan miehen suusta. Minä tietysti uskoin tähän taruun yhtä lujasti kuin taruihin ylimalkaan ja Wilhelm Teliin taruun erityisesti. Taru sentähden toteaa, että Julius v. Wright sen ajan tarkka-ampujista oli rekordin ottaja.

Haminalahden aivan erinomaisen ihana ‒ luontoko, sen jylhät metsätkö, sen korkeat vuoretko lumosivat Wright-veljekset, vai oliko tämä into perintönä kulkenut myös englantilaissyntyisiltä esi-isiltä?

Kun siemen lankeaa otolliseen maaperään, niin taimi kasvaa täyteen komeuteensa. Kun ihminen, jossa luonnonpalvonnan idut ovat syvälle juurtuneet, syntyy paikkakunnalla, joka tarjoaa kaikki ehdot hänen taipumustensa kehittymiseksi korkeimpaan huippuunsa, silloin voi edeltäkäsin ennustaa, että jotakin täydellistä syntyy. »Kyllä luonto tikanpojan puuhun neuvoo», sanoo savolainen sananlasku.

Wrighteillä oli pointterin verta suonissaan, sen sain kerran omin silmin todeta. Se tapahtui Vaahersalon tilalla Rantasalmen pitäjässä Haukiveden rannoilla. Olimme perhevaunuissamme saapuneet Vaahersaloon kyläilemään kartanossa asuvan perheen luokse. Perheen sukulainen, nuorukainen Ferd. v. Wright, vietti kesänsä Vaahersalossa. Hän kävi Helsingin lyseota sen ylimmillä luokilla, oli hintelä ja hoikka, pitkillä koivilla varustettu. Helsinkiläisen yliluokkalaisen alentuvalla ylevämmyydellä hän kohteli meitä, muka pikku poikia.

— Kuulkaapa, pienet pojat, näittekö tipoja, kun tulitte tulvineen maantienosan yli?

Haukivesi suvaitsi tulvia yli äyräittensä, niin että maantiet paikka paikoin olivat tulvaveden alla.

— Näin haapanan laskeutuvan juuri aidan taakse, kun pulikoitiin vaunuillemme vedessä.

— Vai niin! Luuletko erottavasi haapanan muista sorsista?

— Kiitos kysymästänne! Aivan varmasti.

— Nyt lähdetään liikkeelle tutkistelemaan sinun tietojasi lintumaailman alalla.

Läksimme alas maantielle, otimme veneen ja sousimme ulos pitkin maantietä. Lyhyen soudun perästä Wright nousi veneestä pyssy kädessä ja sanoi:

— Pitäkää nyt kunnollisesti suunne kiinni, pojat, sen aikaa kuu minä tässä hiivin sinun haapanasi niskaan. Minne sinä sen näit tipahtavan alas?

— Tuonne heti aidan taakse.

Nyt alkoi näytös, jommoista en ennen enkä myöhemmin ole nähnyt. Olen lukenut nuoruudenystäväni Fennimore Cooperin romaaneista, miten Natty Bumpo, Haukansilmä, Nahkasukka eli viimeinen mohikaani käyttäytyivät vaaniessaan saalistaan. Nyt näin omin silmin, miten Natty — kuka takaa, etteivät Wrightit ja Haukansilmä periytyneet samasta englantilaisesta suvusta — lienee liikuskellut, kun hän nuuski pensaikkoja Delawaren metsämaissa.

Ferd. Wright kyykistyi alas, niin että nokka melkein piirsi veden kalvoa. Laiha lyseolaisen takalisto pisti luisevana ja lihattomana korkealle kohti laskevaa aurinkoa. Pyssyään hän suonenvedontapaisesti puristeli kainalossaan. Ja sitten jalat! Hitaasti, kärsivällisyyttämme koettelevan hitaasti hän niitä nosteli toista toisensa perästä pinnalle, ettei vaan loisketta syntyisi. Samalla ihmeteltävällä varovaisuudella hän upotti jalkateränsä, ukkovarvas edellä, pinnan alle. Askeleet olivat pitkät kuin kurjella, mutta siitä huolimatta matka sujui kuolettavan hitaasti.

— Pointteri, pointteri, pointteri, ukkovarpaan kynttä myöten, ajattelin itsekseni, ikävöidessäni veneessä.

Vihdoin seisahtui Wright. Pyssy liikahti kainalossa. Vähitellen nousee pyssynperä olan tasalle, mutta ruumiin asennossa ei tapahdu muutosta. Takalisto yhtä terävänä taivasta kohti. — Piu, pau. — Hän ampui aidanraosta.

Jännitys oli lauennut. Wright syöksyi aidan ja syvän vesiojan yli. Nyt räiskyi vesi korkealle ilmaan. Hän nappasi saaliinsa, hyppäsi uudelleen aidan yli ja kahlasi meidän luoksemme.

— Näytpä, olleen oikeassa. Se on todellakin haapanasorsa.

Oi, jospa setä Ferdinand v. Wright olisi ollut saapuvilla! Hän olisi varmaankin maalannut hauskimman taulunsa.

* * * * *

Setä Ferdinand v. Wrightin maatessa tautivuoteella oli hänellä poikanen, köyhä poikanen kartanon alueelta, niin sanottu »kipunapoika», joka lämmitteli kartanon uuneja ja pesi maalarin pensseleitä. Kipunapoika M. Karppanen tirkisteli ja todisteli ihmetellen ukon lintumaalauksia. Kuta vanhemmaksi tuli, sitä suuremmalla mielenkiinnolla hän tarkasteli ukon täytettyjä ja maalattuja lintuja. Hän oppi kohta täyttämään lintuja ja vähitellen hän oppi niitä maalailemaan.

Hänestä tuli lintumaalaaja ja linnuntäyttäjä ja hän toimii tänäkin hetkenä yksinomaan sillä alalla. Hän on rakennuttanut itselleen atelieerin Haminalahden kartanon lähiseudulle.

Ihmeellistä kyllä» on hän omaksunut kaikki Wrightien intohimot. Hän seurustelee kesyjen huuhkaimien, sarvipöllöjen ja varpushavukoitten kanssa, hänen atelieerinsa on täyteen ahdettu täytettyjä lintuja ja seinillä riippuu suuria tauluja, joihin aiheet ovat otetut lintumaailmasta. Hän tuntee kaikkien lintujen latinalaiset nimet ja tietää niiden elämäntavat aivan säntilleen.

Useimmat savolaispojat omaavat jonkunlaisia taiteellisia lahjoja. Jollei hän ole laulumies, voi hän vuolla kauniita kapineita puusta, laittaa pyttyjä ja tehdä siroja veneitä. Mutta jollei hän kykene kumpaankaan näihin konsteihin, voi hän kumminkin valehdella taiteellisesti, s.o. hänellä on kirjallisia tai kertomalahjoja.

Ottaessani ensimmäisiä horjuvia askeleitani sotilaallisella uralla Tuusulan kuulussa komppaniassa kuulin joka aamu nimenhuudossa ruotsinvoittoisen aliupseerin huutavan: N:o 70 Hallonen (suomeksi Vaapukka). Suutani vetisti kesäkuumassa aina kuullessani ihanan marjan nimen mainitsemista — ikävä kyllä vain harmiksi — sillä vattuja emme saaneet nähdä, vielä vähemmin maistella metsäisellä nummella. Päätin eräänä päivänä hakea käsiini herkullisen Vaapukan oikeitten marjojen puutteessa. Vaapukka seisoi kentällä ja piirusteli kuvia kirjaansa voimistelutelineen ympäriltä.

— Hyvää iltaa, herkullinen Vaapukka! Saanko ehkä sanoa Halonen?

— Tietysti! Nuo peevelin pekat eivät ossoo sannoo koiralleen minun nimmein. Minä oon Halonen, Pekka Halonen.

— Sitäpä minä luulinkin. Työ ootte kotoisin Savosta.

— Lapinlahelta oon!

— Mikä teiät tänne on kiiättännä? Eiköstä kaikki kasarmit Savossa ole paremmat kuin tämä Tuusula?

— Näppiä rupes syyhymään.

— Katso oikia savolainen, jossa ei petosta ole. Ootteko työ piirustaja?

— Käyn Helsingin piirustuskoulua.

Edessäni oli sittemmin kuuluisa maisemamaalari, Pekka Halonen. Hän kertoi saaneensa kotonaan kovan halun tuhria väriä valkoisiin esineisiin, ja niinpä oli päättänyt jättää maaseudun ja maalaiselämän ja syöksyä suureen tuntemattomaan taiteilijaelämään Helsinkiin saakka.

Hän on onnistunut. Hänen taulunsa myydään korkeista hinnoista ja hänellä on nyt oma huvilansa likaisen Tuusulanjärven rannalla.

Koko hänen suvullaan on taiteilijan verta suonissaan. Yksi veli soittaa viulua ja serkku on kuvanveistäjä. Viimeksimainittu eri myöskään tyytynyt pyttyjä paukuttamaan kokoon ja rakentamaan sieviä veneitä. Hän tahtoi vuolla ukkoja, ja niin tuli hänestä kuvanveistäjä.

Mutta Halosen veljekset eivät suinkaan ole ainoat Savon pojat, jotka ovat syöksyneet epävakaiseen taiteilijaelämään. Tahdon tässä mainita vain kaksi nimeä vielä lisäksi, vaikka nimistä ei suinkaan ole puutetta. Rissanen ja Sallinen. Ensinmainittu oli alun pitäen tuomittu lankkumaalariksi, mutta hän maalasi lankut täyteen kaikenlaisia ihmisiä ja elukoita, niin että mestari ajoi hänet pellolle, niinkuin Savossa sanotaan, ja näin hän joutui kuin joutuikin maalaamaan yksinomaan ukkoja ja eukkoja. Sallinen taas istui jalat ristissä ja hosui silmineulalla, mutta sitten lensi »kärpänen» hänenkin päähänsä, ja hän huomasi ihastuksekseen, että oli suloisempaa maalata ihmisille housuja kuin kuroa niitä kokoon ja prässätä niitä, sekä että tällaisesta työstä lähti yhtä paljon rahaa.

Näen jo hengessäni koko Savon täynnä pitkätukkaisia maalarinalkuja, jotka maalata tuhertavat, jotka korkealle kohottavat taiteellisuuden lippunsa, jotka itsestään suuria ajattelevat, jotka uneksivat viehkeitä unelmia maineesta ja rikkauksista, samalla kuin kotimökissään nuolevat näppiään. Heidän esi-isänsä näkivät nälkää, mutta lauloivat runoja, miksipä he eivät kestäisi samanlaista ruokajärjestystä, kunhan vain saavat elellä unelmien maailmoissa. Heidän polkunsa kulkee viholaisten ja ohdakkeitten yli, he kärsivät, mutta ympäristön ihmiset saavat iloita ihanoista väriyhtymistä pingotetulla palttinalla, ja kulttuuri, ihmiselämän ainoa päämäärä, kohottaa päätänsä yhä korkeammalle kohti kuulakoita, puhtaita avaruuksia, joita lapset sanovat taivaiksi.

Ennustaminen on ylimalkaan häilyväistä hommaa, ja kaikki sattuvimmat ennustukset ovat lausutut vasta sitten, kun ennustus jo on täytetty. Mutta minä tiedänkin, että jo nyt maalaillaan reippaasti Savon sydänmailla. Sentähden olenkin uskaltanut ruveta ennustelemaan.

Kansa, joka on laulanut niin kauniisti, joka on lausunut elämänviisauksia niin hykäyttävän sirosti ja sattuvasti, ei voi suvustaan huonota. Sen jälkeläiset vain hakevat uusia esittämistapoja saadakseen esille sen, mikä sisimmässä sielussa asuu — kauneudenkaipuun.

* * * * *

Olen jo aikaisemmin puhunut savolaisten oivallisesta lehmärodusta, »kyytöstä». Tämä pikkuinen, takkuinen lehmä syö mitä tahansa, mutta lypsää rasvaisinta nestettä, mitä haluta saattaa. Mutta heidän hevosensa ovat yhtä kuuluisat. Niitä miehet vaalivat yhtä hellästi kuin naiset kyyttöjään.

Se on hevosrotu, pyylevä ja sileäkarvainen, melkein kaikkia muita värivivahduksia paitsi viheriäistä. On mustia jos valkeitakin, on keltaisia, punaisia, ruskeita ja hiirakoita. Niiden jäsenet eivät ole erittäin sirot, mutta pyöreät ja täyteläiset ne ovat, niinkuin nuorilla savolaisilla emännillä, jotka kuorivat rasvaisimmat viilipytyt omiin suihinsa. Hevosen pääasiallisin ravinto on ape eli silppu, joka tekee karvan niin läikkyväksi ja jäsenet niin pyöreiksi ja pehmoisiksi.

Jokainen talo, joka hiemankin arvostaan huolehtii, pitää tällaista syöttilästä tallissaan vuoden umpeen. Ja kun isäntä lähtee viemisille, ottaa hän korskuvan oriinsa tallista; se vehkeilee, nousee pystyyn ja jyllää, mutta sitä sen juuri tehdä täytyykin. Rikas talollinen ei voi liikkuakaan muulla tavalla. Nöyrä, kesy kopukka merkitsee köyhyyttä tai kykenemättömyyttä käsittämään, mitä säädyllinen elämä vaatii.

Niissä maanäärissä, missä savolainen asustaa, s.o. Pohjois-Hämeessä, Pohjois-Karjalassa ja Savossa, kasvatetaan Suomen parhaimmat hevoset. Sieltä on kotoisin meidän juoksijarotumme. Oli muinoin Pohjois-Karjalassa eräällä Pääkkösellä tamma, joka synnytti meidän ensimmäiset, hyvät kilpajuoksijamme. Ne ovat siittäneet jälkeläisiä siinä määrin, että meillä nyt on suuri joukko juoksijoita, jotka piisaavat mille tahansa samankokoisille hevosille maailmassa. Matkailija voi juuri näillä seuduin siis ajaa hevosella, joka tuntee juoksemistaidon. Kuta enemmän länteen joudutaan, sitä hitaammin päästään eteenpäin. Mutta asian laita on se, että vasta viime vuosisadalla hevonen tuli yleiseksi ajo- ja vetojuhdaksi täällä lännessä, missä talolliset ja mökkiläiset tyytyivät häränkyytiin. Härän torjuja ei ymmärtänyt nopeuden tärkeyttä. Savossa, jossa härät olivat vallan yleiset Kustaa Vaasan aikoina, ei enää kuule edes puhuttavankaan häristä. Vetohärkiä nähdään ainoastaan raamatun kuvissa, ja niistä puhutaan vain vanhoissa, kaskuissa ja saduissa. Ei Savossa enää tunneta härän ja sonnin erotusta. Sonninimitys on tykkänään hävinnyt paitsi ruotsinkielisistä sukunimistä Johansonni ja Kustassonni. Härkä on kaiken lehmirodun koiraksen ainoa nimitys. — Hevonen on jo satoja vuosia kyntänyt, vetänyt kuormia ja juossut Savossa. Sentähden on rotu kehittynyt.

Mutta miksi savolainen niin yleisesti pitää syöttiläitä tallissa? Voihan otaksua, että siitä mahdollisesti koituisi jonkun verran rahallista ansiota. Savolainen on jo ainakin 50 vuoden kuluessa vuosittain myynyt tuhansittain komeita oriita Venäjälle. Parhaimmista he voivat saada aina 1,000 markkaan saakka. Mutta parempia kauppoja voi tehdä kuin kasvattaa varsaa 3 à 4 vuotta ja myydä sen sitten 1,000 markasta. Minä luulisin, että savolainen pitää oriita tallissa vain tyydyttääkseen kauneudenkaipuutaan. Voipiko nähdä kauniimpaa näytelmää, kuin minkä tallista talutettu ori panee toimeen, joka kuotoileksen, heitteleksen ja ottaa tanssiaskeleita? Voipiko nähdä tulisempaa katsetta, kuin minkä tämä Jumalan luoma luontokappale luopi ympärilleen? Andalusialainen tanssijatar vaikuttaa uniselta tähän verrattuna. Ja kumminkin olen ollut huomaavinani, että tällaisen tanssijattaren silmät voivat polttaa reiän mustaan samettiin. Mutta häneltä puuttuu voimaa katseessaan; ja sitä on oriilla. Oriin silmäyksestä kuvastuu jumalallisen luomisvoiman koko tarmo. Olen nähnyt satoja oriita talvimarkkinoilla vietävän ikkunani ohi Kuopiossa. Olen näitä nähdessäni uneksinut ihanoita hevoshaaveita, joita ainoastaan pienellä poikasella voi olla.

Mutta samat kauniit haaveet pakottavat savolaista pitämään kauniita, tulisia syöttiläitä. Niiden toimeenpanemat ihanat näytelmät pakottavat hänet siihen.

Aholansaaressa Nilsiän pitäjässä asui meidän maamme ehkä kuuluisin uskonnollinen merkkimies, talollinen Paavo Ruotsalainen. Hänen lahjansa eivät olleet maalarin eivätkä laulajan, hänen lahjansa asui kielen kärjessä, hän oli saarnamies, hän oli lietsova puhuja, ja siinä lomassa hän oli hurja leikinlaskija, sukkelin suustaan sukkelien savolaisten seassa. Pyhä raamattu on kemiallisesti puhdas kaikesta leikillisyydestä, mutta kirjanoppinut savolainen ei konsanaan pääse vapaaksi synnynnäisestä leikillisyydestään. Yhtä vähän kuin synnynnäisestä kauneudenkaipuustaan.

Pietistipäällikkö Paavo Ruotsalainen näki kerran Kuopion markkinoilla ylen kauniin mustan oriin. Pahahenki lensi häneen ja hänen seuralaisiinsa. Heidän piti saada hevonen ilveellä millä tahansa. Kilvan he korottivat sen hintaa. Mutta Paavo ei hellittänyt. Hän sai hevosen.

Kauniina huhtikuun pyhäaamuna, Syvärin jääulapan kimmeltäessä kevätauringon huikaisevassa valossa, pietisti Paavo Ruotsalainen ajoi Nilsiän kirkolle. Mustan oriin läikkyvät lautaset välkkyivät auringon säteissä. Ilma oli viileä, ja pulmuset pyrähtelivät lentoon viittatieltä. Pisa korotti kaljuaan vasemmalta kädeltä, Tahkovuori oikealta, ja edessä kohosi Kinahmin mahtava vuorenselänne. Mutta hänen silmänsä seurasivat oriin siroja, kepeitä askeleita kimmeltävällä tiellä. Hänen sydämensä riemuitsi nähdessään keikailevan hevosen nostelevan jalkojaan kuin tanssin huumeessa.

— Mikä ihana luontokappale, mikä ihana aamu, ajatteli hän itsekseen.

Olipa jo saapumassa kirkkorantaan, kun yht'äkkiä hapan uskonsa sai vallan hänessä. Silmänräpäyksessä hävisi hänestä savolaisluonne, kauneutta rakastava tunteensa. Hänen neurasteeninen luonteensa, joka joskus painoi hänet mielenvikaisuuden rajoille, sai hänet täydellisesti valtoihinsa.

— Eikös ole syntiä ihailin kaunista hevostaan? Paholainen on sirottanut hiekkaa silmiisi. Käänny pois, syntinen! Et ole arvollinen astumaan Herran huoneen kynnyksen yli.

Sellainen ääni hänessä kajahti. Hän pyörsi hevosensa ja täyttä laukkaa ajaa huhki takaisin kotiaan. Hän taivutti päätään taakse, tuijotti taivaaseen, pyysi armoa ja anteeksiantamusta ja — nautti, nautti synnintunnon kuumaa liekkumaa.

Kadehdittava mies, tuo Paavo Ruotsalainen, Ensin nauttii kaikesta Jumalan luomasta ihanuudesta ympärillään, ja sitten väsyttyään kykenee nauttimaan mahdollisesti vieläkin syvemmästä tunteesta, katumuksen polttavasta liekkumasta.

Yksi seikka on varma. Ori on pyhä eläin Savossa, niinkuin aapishärkä muinoin Egyptissä.

* * * * *

Näin kilpa-ajohevosista puhuessa on helppo väistyä juoksija-nuorukaisiimme. Kaikille on tunnettua, että meidän savolaispoikamme ovat säärillään saaneet koko maailman hämmästymään. Aivan äskettäin otti kaksi savolaista, Hannes Kolehmainen ja Kyrönen, edellinen Maaningalta, jälkimmäinen Haminalahdelta, osaa erittäin suurenmoisiin kilpailuihin New-Yorkissa. Kilpailtiin The Evening Mailsin komeasta kiertopokaalista. Osanottajia kilpailuun oli tuhatviisisataa (1,500) miestä, katsojia 2 1/2 miljoonaa, presidentti Wilson oli starter, ja rata oli noin 20 km pitkä. Kaksi ja puoli miljoonaa katsojia! Sehän on melkein yhtä paljon kuin kokonainen komea kansa vaimot, lapset yhteenluettuina täällä Euroopan pohjoiskolkassa. Eikö todellakin ole ihmeellistä, että tässä suuressa harjaantuneitten juoksijain sakissa maaninkalainen on ensimmäinen ja haminalahtelainen hyvä kakkonen. Kaukana heidän takanaan, näkömatkan ulkopuolella, juosta läähättää nopein amerikkalainen. Ja sanomalehdet väittävät, että Kolehmaisen ja Kyrösen jalkaparit ovat nopeimmat kulkuneuvot, joita ylimalkaan voi ajatella kiinnitetyiksi inhimillisen tomumajan alle.

Mutta ihme ennen muita ihmeitä on, että Kolehmaisen ja Kyrösen esi-isillä ei suinkaan aina ole ollut viljalti ravintoa täällä maailmassa. Kolehmaisen suku oli jo keskiajalla laajalti levinnyt yli koko Savonmaan. Myöhemmin tavataan tämän laajan suvun jälkeläisiä siirtyneinä Pohjanmaallekin. Että he näinä pitkinä vuosisatoina olivat elättäneet itsensä niukoilla leipäpalasilla, että he olivat syöneet pettua kilvan muitten savolaisten kanssa, siitä ei voi olla epäilystäkään. Mutta siitä huolimatta Kolehmaisten mamma synnyttää joukon poikia, joilla kaikilla on niin lujatekoiset kintut, ettei mokomia koko maailmassa. Mitä lääkärit tällaisesta sanovat? Ehkä petäjäinen sittenkin on terveellistä syödä tulevien kilpajuoksijain. Ehkä kaikki mehu laskeutuu jalkoihin niinkuin väitetään samppanja-mehun tekevän. Eikö kaikki oppi ravinnon vaikutuksesta ihmisruumiiseen joudu päälaelleen, kun ranskalainen Bouin, jonka esi-isät hamasta Cajus Julius Caesarin ajoista asti ovat nauttineet voimakkaita viinejä, ja jonka esi-äidit aina Frans ensimmäisen ajoilta joka sunnuntai ovat käristäneet padoissaan syötetyn kalkkunan, hanhen tai kanan paistia, joutuu alakynteen kilpaillessaan pienen Hannes »Kollyn» kanssa, joksi häntä amerikkalaiset sanovat. Bouin oli kiiltävän korea kuin savolainen syöttiläs-ori, mutta hoikka, pienoinen Hannes oli takkuinen ja itsepäinen kuin »kyyttösonni». Kaikissa tapauksissa hän livahti kilpailijastaan edelle. Kukapa tietänee, vaikkapa Saarijärven Paavon jälkeläiset jossakin maailman ääressä syöksyvät maaliin hyvinä kakkosina ja kolmosina. Olihan Paavon vaimolla kiukkuinen ja levoton luonne.

Mutta jonkinlainen selitys tällä ihmeellisellä ilmiöllä olla pitää. Yritän tässä antaa sellaisen.

Aina 1600-luvun loppupuolille saakka asusti yksinäisiä lappalaisperheitä Pohjois-Savossa. Eiväthän savolaiset voineet sukupuuttoon hävittää kaikkia tämän kepeän kansan jäseniä. Kai he uros-olioitten luonnonlain mukaan säästivät ainakin naiset. Lappalaisrouvat synnyttivät pieniä, nättiä poikia, joilla oli hintelät, mutta sitkeät jalat. Olen Ruotsin ja Norjan Lapissa nähnyt lappalaismuijia, jotka olivat kuin ota ja anna iisalmelaisten ja maaninkalaisten emäntien näköisiä. Ja lappalaisukkojen raajat ja takalistot olivat yhtä niukkojen mittojen mukaan kyhätyt kuin savolaisilla käsityöläisillä ja mökkiläisillä. Ehkäpä saamme kiittää lappalaisverta siitä, että nämä Savon pojat huhkivat ohi rotevien indoeurooppalaisten, aivan niinkuin Topelius kertoo, että matalat suomalaiset hevoset loistavasti voittivat vallonilaisten elefantintapaiset syöttiläät.

Me suomalaiset olemme ylen armoitetut urheiluun ja voimailuun nähden. Savolainen on kevyt juoksijarotu, länsisuomalainen taas voittamaton raskaassa voimailussa. Länsisuomalainen on germaanilaisilta esi-isiltään perinyt kookkaan ruumiin, tshudilaisilta esi-isiltään taas tanakan vartalon, leveän ja pitkän selän, laajat hartiat ja lyhyen niskan. Mitä merkitsee täysnelson länsisuomalaisen niskassa, joka ei oikeastaan mikään niska olekaan, vaan ainoastaan hartioitten suippeneva huippu. Ei ihmekään, että he kellistivät selälleen kaikki vastustajansa Tukholman olympialaisissa kisoissa. Kuulantyönnissä on meillä Länsi-Suomen rahvaan kesken oikeita »nahkakanuunoita». Kiekonheitossa niinikään. Monella maailmanmestarillamme onkin selkälauta niin lavea kuin vanhanaikaisella seinäpeilillä. Aseta savolainen käsityöläis-, etten sanoisi räätälinkoipineen, juoksuradalle ja hämäläinen tai länsisuomalainen sinne, missä kääritään täysnelsonia, niin on varma, että maailman kaikki »vallonit» köykäisiksi löydetään. Ja tämä tapahtuu kaikista niistä pettukannikoista huolimatta, jotka heidän esi-isänsä ovat murskanneet väkevien leukapieliensä välissä. Tämä on, vielä kerran lausuttuna, selittämätön ihme. Vai olisiko niin, että ihmisellä todellakin on itsepäinen, väsymätön, näkymätön sielu, joka puhaltaa voimaa yksinpä petäjäisen soluihin!

V.

Erämaamatka.

Olen kerran ollut mukana antamassa nimeä uudisasutukselle kylmässä, ehyessä korvessa, jossa pettuleipä vielä sangen usein on pamahtanut pöydälle uudisasutusten ensimmäisinä viljelysvuosina. Paikka sijaitsi Iisalmen ja Nilsiän pitäjän rajamailla.

Pitkäkosken mylläri, Sahan-Juakko, oli ostanut korpipalstan niissä mittaamattomissa metsämaissa, jotka leviävät näitten kahden laajan pitäjän sydänmailla. Hän oli ikivanhaan tapaan kyhännyt saunan kokoon keskelle metsää, oli kaatanut kasken, ja nyt meidän piti mennä sinne keskikesällä katselemaan, tokko sauna vielä oli paikoillaan, tokko ruis kasvoi, ja antaaksemme nimen »koko hökötykselle», niinkuin Juakko suvaitsi nimittää ensimmäistä omaa asuinpaikkaansa tässä maailmassa.

Sahan-Juakon oikea nimi lienee ollut Berg. Hänen isoisänsä oli ollut sotilas, mahdollisesti Sven Duvan ruotuveli, siitä tällainen ruotsalainen nimi savolaissyntyisellä miehellä. Mutta ei kukaan sanonut häntä Perkiksi, se oli liian läheistä sukua väkevimmälle suomalaiselle kiroussanalle, vaan kaikki sanoivat noin vain tuttavallisesti Sahan-Juakko. Juakko sahaili joskus päreitä ja lautoja, kun mylly seisoi.

Sahan-Juakko jutteli ensimmäisestä ja ainoasta koulustaan seuraavaa:

Hän seisoi tukkilautalla eräänä kauniina sunnuntaiaamuna kevätkesästä ja huhuili huvikseen tukkilaisten renkutuksia:

»Majan ponttua keikuttaa tuo ankara pohjatuuli. Ja pojat kun varppia heiluttaa, niin aallot ne käy kuin muuri.»

Paraillaan laulellessaan näkee hän venettä soudettavan ohi, jossa on koko joukko hänen ikäisiään nuorukaisia. Kohta soutaa toinen vene, jo kolmas. Kun neljäs lähestyi, huusi Sahan-Juakko lautaltaan:

— Minnekkä hiiteen niitä ikämiehiä viedään?

— Rippikouluun!

Samassa iski Juakko sestallaan kiinni veneen kokasta, kiskaisi venettä luokseen, hypähti kokkaan, heitti sestansa lautalle ja huudahti:

— Hei, hulipit! Lähtöökö mukuloilta kymmenet käskyt?

Juakko oli myös 17 vuoden vanha ja mielestään erinomaisesti valmistunut tätä juhlallista koulua varten. Sentähden lyöttäytyi hän tulevien rippilasten seuraan.

Mutta Juakko ei osannutkaan muuta kuin hät'hätään tavailla. Lukeminen ei sujunut ollenkaan. Rovasti Lagus pudisteli päätään ja sanoi:

— Pidä varasi, poikaseni, ettet joudu jätkien kouluun. Osta tämä kirja, lue se läpi ja tule viikon perästä uudelleen eteeni.

Juakko osti kirjan, tankkasi ja tavaili, ja viikon kuluttua hän oli penkonut kirjansa kannesta kanteen. Mutta Juakolla oli hevosen muisti. Minkä kerran oli saanut kokoontavailluksi, sen hän muisti kuolinpäiväänsä.

Vintturoi sitte rovastin eteen. Kirja avattiin.

— Alahan tästä, sanoi rovasti.

Juakko kakerteli ja ryki. Ei tahtonut päästä ensimmäisten sanojen perille. Vihdoin selvisi hänelle tankkaamalla ensimmäinen lause. Rovasti oli jo käynyt maltittomaksi. Mutta nyt tapahtui ihme. Juakko korotti yht'äkkiä ääntänsä. Riemuiten ryhtyi hän kiljumaan lauseita toistensa perästä. Hän oli mulkoilevinaan kirjaan, mutta luki ulkoa. Jonkun minuutin kuluttua yritti rovasti taltuttaa Juakkoa, mutta turhaan. Juakko jatkoi voitonvarmana meluavaa lukemistaan. Rovastin täytyi käydä häntä käsipuolesta kiinni ja huudahtaa:

— Herkiä, herkiä Herran tähden. Sinähän luet liukkaasti.

Järkiseikoissa ei Juakkoa koskaan solmittu. Hän taisi prikulleen erottaa kolmet persoonat jumaluudessa. Hän antoi Isälle kuin Hänen tuli, Pojalle ja Pyhälle Hengelle samoin. Ja niinpä läpäisi hän koulunsa normaali-ajassa.

Mutta sujuvasti lukemaan hän ei koskaan oppinut. Hän vain tavaili, edemmäksi ei päässyt. Jokainen pyhäilta Juakko tutki raamattuaan, niin suurta ja messingillä pislattua, että sillä olisi iskenyt vaikkapa härän kuoliaaksi. Juakko oli rakentanut telineen, oikean telakan, jonka päällä raamattunsa lepäsi. Kirjaimet olivat suuret kuin lukkarin numerot. Hänen ihmeen ruma lappalaisnaamansa säteili tyytyväisyyttä, kun hän lueskeli tuttuja raamatun kertomuksia. Hän osasi nimittäin raamatun likipitäen ulkoa. Hän kynti viidettä kertaa raamattuaan läpi, kun minä hänen kanssaan seurustelin Pitkäkoskella. Hänellä ei muita kirjoja ollutkaan, tyytyi yhteen ainoaan, kirjojen kirjaan.

En ole koskaan nähnyt iloisempaa kasvojenilmettä raamatunlukijalla kuin Juakon oli. Kuuluuhan kunniallisiin menoihin olla happaman ja synkän näköinen, kun raamattua käsitellään. Tästä ei Juakolla ollut aavistustakaan. Hän, savolainen sielultaan ja mieleltään, keksi paljon lystikkäitä kohtia syyrialaisesta kirjakokoelmasta, jossa muut ihmiset äkkäävät vain hieta-aavikon totisuutta. Ilmeestä päättäen olisi luullut, että Juakko luki pilalehteä. Hän, niin sanoakseni, akklimatisoi raamatun. Hän jutteli »rohveetta Juonaasta ja niinveteläisistä». Savossahan on järvenselkiä, joiden niinenä, on Niinvesi. Juakko oli tavaillut Niiniven Niinvedeksi. Hän vihasi filistealaisia kilvan raamatun kanssa ja nimitti heitä suomenkielen äännelakien mukaan »pilistealaisiksi». Egyptiläiset olivat »epkytiläisiä». Hän rakasti takaheittoja. Senpä tähden mekin nimitimme häntä säännöllisesti Jaapokiksi emmekä Jaakopiksi.

Jaapokin kanssa sotisin pyöreän Hernejärven yli Marjoniemen kartanon rantaan, josta todellisen erämaamatkan piti alkaman. Siihen aikaan ei yhtään kärrytietä oltu vielä rakennettu hyvinviljellyn Hernejärven rannoille. Ei kellään isännällä ollut ajorattaita. Iisalmen kirkolle ja kaupunkiin mentiin aina soutamalla.

Marjoniemen herra oli nimeltään Snellman; hän oli kotoisin Pohjanmaalta, merenrannalta, mutta oli siirtynyt Iisalmelle ja asunut Marjoniemellä jo useampia kymmeniä vuosia. Hän oli ankara pietisti ja oli puettu täyteen pietistin virkapukuun. Erämaanolostaan ja herännäisyydestään huolimatta hän oli kumminkin säilyttänyt kotinsa ja synnyinseutunsa ulkonaiset esiintymistavat. Hän otti minut suurella ystävällisyydellä vastaan ja monin kumarruksin, jotka vaikuttivat omituisilta täällä salolla ja heränneessä, jonka oikeastaan tuli pyrkiä yksinkertaiseen ja talonpoikaiseen esiintymiseen. Minä olin vainuavinani hänen esiintymisessään ja hänen kumarruksissaan koko sitä kulttuurirataa, joka lähti Upsalasta, levisi sieltä Uumajaan, sieltä Pohjanlahden poikki Kokkolaan ja niin edelleen Marjoniemen salomaille. Noin kai Runebergin ja J.V. Snellmanin isät, merikapteenit, kumartelivat. Hän oli pönäkkä patruuna, Marjoniemen herra, jolla oli distanssinisti niin herkkä, että todellakaan en moista ole koskaan tavannut. Jaapok hävisi kuin salaman leimaus tuparakennuksen onkaloihin. Minut vietiin päärakennukseen. Siellä istui etuhuoneessa seudun lautamies. Minut kutsuttiin astumaan suureen saliin. Mutta lautamies ei uskaltanut tehdä seuraa, eikä häntä pyydettykään astumaan saliin. Hän istui tuolilla etuhuoneessa aivan oven ääressä ja jutteli innokkaasti meidän kanssamme, jotka istuimme kaukana salin perällä 10 m:n välimatkan päässä. Marjoniemen sali oli pyhättö, jonne ei vielä lautamiehen arvo antanut sisäänpääsyoikeutta.

— Minnekkä se Sahan-Juakko livisti? kysyin minä.

— Älkää hänestä murehtiko, kyllä hän löytyy, kun tarvitaan, vastasi isäntä.

Istuuduin harmoonin ääreen ja soitin Hosiannan kahteen kertaan.

— Kaunis hymni, mutta maallinen poljento, sanoi Marjoniemen herra.— Minusta se muistuttaa polkantahtia.

Niinpä niin. Tähänkin saliin mahtuisi monta paria tanssimaan.

— Niin kanan kuin minä elän, ei tällä lattialla tanssiaskelta oteta.

Puhuimme ruotsia, ja silloin lautamies oli ääneti. Joskus Marjoniemen herra muutti puheen suomeksi. Se oli merkki, että lautamies sai puuttua puheisiin.

Marjoniemen herra pistäytyi kyökin puolelle puhumaan tarjoilusta. Käytin tilaisuutta hyväkseni nuuskiakseni kirjahyllyt. Raamatutta, virsikirjoja ja postilloja, suuria ja paksuja. Pienemmän kirjan tapasin myöskin. Avasin sen ja luin: »Satans raseri», painettu Örebrossa 1840-luvulla, muistaakseni. »Neekerivereni» joutui kuohuksiin. Voipiko enää ajatella räiskävämpää kirjan nimeä! Jollei sillä kirjalla ole lukijoita, niin silloin ei millään. Selailin lehtiä. Siinä käytiin suukopua kahden mahtavan pomon välillä, Lihallisen ja Saatanan. Perin ihmeellistä! Lihallisellahan on huono merkitys kielessä. Mitäs Lihallisella ja Saatanalla on riidanaihetta keskenään? Olen aina tuuminut, että nämät kaksi ovat saman hengen miehiä. Mutta eipäs! Lihallinen Örebrossa edustaa kaikkea hyvää maailmassa, oikea valoisa Ormuzd, kun taas Saatana on se musta mörkö, jonka me kaikki tunnemme sekä kirjasta että käytännöstä. Ja nämät kaksi aasialaista henkiolentoa riitelevät kirjan kannesta kanteen kaikenmoisista asioista.

‒ Ihana kirja, tuo »Satans raseri». Oletteko lukenut sen? kysyi herra Snellman.

— En, ikävä kyllä. Mutta minua viehättää kirjan repäisevä nimi. Mutta kuinka oikeastaan on tuon herra Lihallisen laita? Sillähän on verrattain säädylliset ajatukset.

— Verrattain säädylliset! Ei ainoastaan niin, vaan hän on juuri herännyt, siivo pietisti, jonka uskossa autuaaksi tuleman pitää.

Tietysti, tietysti. Minähän olin ensi kertaa talossa ja verrattain säädyllinen myöskin, niin etten enää ryhtynyt mihinkään uskonnolliseen tarkasteluun.

Kohteliaat hyvästit sanottiin molemmin puolin, lautamiehelle annettiin sivumennen kättä, ja Juakko houkuteltiin ulos tuvasta. Nyt jouduttiin oikeille kinttupoluille. Juakko tallusteli edellä, minä jälessä ihanoita salonpolkuja. Noustiin, laskeuduttiin. Jaapokin jalat, aito lappalaiskoivet, luokiksi taivutetut, sallivat minun nähdä ihanoita maisemia ikäänkuin soikeitten puitteitten välistä. Näin järviä, kankaita ja jokia hänen molempien polviensa lomista. Nyt oli Juakko puhetuulella. Hän jutteli Tobiaan elämästä. Häntä suunnattomasti huvittivat kertomukset pääskysestä, kalasta ja myrkyllisestä morsiamesta. Varsinkin viimeksimainittua hän kommenteerasi lukemattomilla huomautuksilla. Juakko osasi nimittäin Vanhan Testamentin kaikki apokryfitkin kuin viisi sormeaan. Mutta sitte hän yht'äkkiä intoutui ruveta heittelemään kiehtovia kysymyksiä minulle. Hän tutkiskeli, vieläkö se tai se kaupunki Palestiinassa oli olemassa. Minun täytyy tunnustaa, etten koskaan ollut kuullutkaan kaikista niistä kylistä ja kaupungeista, joita Juakko nyt rupesi latelemaan. Umpimähkään vain vastailin seuraavaan tapaan:

— Täydellisesti raunioina! Leijonat ja tiikerit loikkivat sen muurin kivilohkareilla. Skorpionit mulkoilevat kivien raoista ja basiliskit livistelevät sen hylättyjen kaivojen partailla.

‒ Niin, kuka piru heitä pyysi palvelemaan Pelsepuupia, Molokkia ja kultaisia vasikoita. Onko Katsa vielä pystyssä?

— On. Katsa on vielä suuri kaupunki.

— Se Simson, se vasta oli potra poika. Hän meni Katsassa kortteeriin hyvin rumaan paikkaan, hekkumoi siellä koko yön, mutta oli siksi paljon vielä miestä, että ajoi pakosalle joukon pilistealaisia hulikaaneja, jotka piirittivät kammion ovea. Ja näyttääkseen, etteivät vielä voimat olleet vähissä, koppasi hän Katsan portit selkäänsä ja vei matkassaan kauas mehtään. Mitenkä hän sai sillä tavalla mellastella, vaikka hän oli Jumalan mies, nasiiri ja rohveetta?

— Ei tarvis ihmetellä, Juakko kulta. Helsingin ylioppilaat elämöivät säntilleen samalla tavalla vielä meidän aikoinamme. Eihän ne tosin jaksa retuutella kaupungin porttiloita — eikä niitä muuten Helsingillä kaupunginportteja olekaan — mutta sen sijaan ne kantavat pois leipurinrinkilöitä ja suutarinkylttejä j.n.e. Mutta kaikista näistä vehkeistään huolimatta voi heistä aikaa myöten tulla rovasteja, professoreja, niin, vaikkapa Yliopiston rehtoreja. Simson olisi suorastaan kaunistus Pohjalaisessa osakunnassa, jossa tappelupukareista vähitellen kehittyy raittiussaarnaajia ja profeettoja.

— Onkohan se meiänkin rovasti Ruuhveltti (Brofeldt) kanneskellut porttiloita nuoruuvessaan? sanoi Jaapok, ja suupielet venyivät korvien tasalle.

— Aivan varmasti ei. Pääsee sitä profeetaksi käymättä Simsonin koulua.

— Onko Natsaret vielä paikoillaan?

— Ei Natsaretia ole koskaan ollut olemassakaan. Se löytyy vain taruissa.

— Mitenkä niin? Luetaanhan raamatussa selvästi, että Natsaret oli kaupunki.

— No niin.

On ihmeellistä, että jos tapaat virkun ikämiehen Savossa, joka ei ole kouluja käynyt muita kuin rippikoulun, niin aina hänen ajatuksensa kierivät raamatun kertomuksissa. Mutta tämähän onkin ainoa kirja, jonka hän tuntee, ainoa, minkä osaa. Sentähden kaikki kertomukset maaseuturahvaan ajatuksista joutuvat täyteen raamatunotteita. Aleksis Kiven sankarit joka askeleella sanelevat raamatunlauseita. Savolainen kiinnittää huomionsa myöskin raamatussa tavattaviin leikin ituihin, hämäläinen ja pohjalainen käsittelevät kaikkia mitä jylhimmällä totisuudella.

Päästäkseni Palestiinan apokryfisista kaupungeista ja kylistä yritin johtaa keskustelun enemmän maallisiin asioihin. Nostin kysymyksen säästä. Se kesä oli kylmä ja kostea, ja seuraavaksi vuodeksi tuli ankara nälkä niihin seutuihin.

— Kuinkas teidän käy ensi talvena, jollei aurinko rupea imelämmästi lämmittämään?

Juakko rupesi oikailemaan joka taivaan kolkkaan keksiäkseen sinistä laikkua, mutta kun sellaista ei näkynyt, kääntyi hän minuun suu suuressa irvessä. Hänen vinot silmänsä tuikkivat iloa, hänen kurkkunsa korahteli ja vihdoinkin hän puhkesi seuraaviin loistaviin sanoihin, jotka sievistetyssä muodossa tässä mainitsen:

Jos vuan tässä ei ilimat kohta parane, ei tässä monj mies ens' talavena iäneen röyhtäytä. Sissäänpäin se vuan suhahtaa.

Voiko perusteellisemmin kuvata nälänhätää! Vatsa niin tyhjä, että ilma tunkee venttiileistä sisäänpäin. Sen sijaan että hyvinä vuosina ulos. Mistä Juakko tunsi fysiikan lain, »horror vacui'n»? Mistähän tiesi, että tyhjä tila huutaa ilmaa.

Polvet koukussa hän seisoi edessäni nauraen sukkeluudelleen. Hän oli niin sydämestään hyvillään, ikäänkuin nälkä olisi olemassa vain pilkantekoa varten. Ehkäpä hän luuli, että nälänhätä parhaiten loihditaan tehottomaksi sukkeluudella.

Pyhä kevytmielisyys! Kaiken inhimillisen filosofian huippu ja loppu. Ihminen suoriutuu kaikista vastoinkäymisistä tässä maailmassa kepeimmin hilpeällä mielellä. Nälälle naureskeleminen, se lienee sentään maailmankatsomuksien kruunu. Voihan sitä hymyillä monelle totiselle asialle, mutta ken nälälle naureskelee, hän on ihmisistä ylevin.

Saarijärven Paavo, myöskin savolainen, katseli nälkää toisesta näkökulmasta. Hän oli mahtipontinen ja juhlallinen. Mutta pohjaltaan hänkin turvasi »pyhään kevytmielisyyteen». »Mutta Herralta hän kasvun toivoi.» Mieli on hilpeissä vireissä, kun sellaisella ajatuksella tallustelee hallan panemaa peltoaan. Ja mihinkä tähtäävät kaikki uskonnot lopultakin? Siihen, että elämä tuntuu varmalta ja kepeältä, että ihmiset lujalla vakaumuksella voivat huudahtaa: kuolema, kussa on sinun otasi, hallat, missä teidän voittonne! Ihmisten ylevimmät kuolevat aina hymy huulilla.

On kahta lajia pyhää kevytmielisyyttä, toinen juhlallinen ja uskonnollinen, joka toivoo loppumatonta nautintoa kuoleman tuolla puolen, toinen iloinen, maallinen, ilman palkan ja nautinnon toivoa. Sahan-Juakko saarnasi jälkimmäistä, Saarijärven Paavo edellistä. Sahan-Juakon filosofia vaatii korkeampaa kulttuuria, Paavon opin omistavat myöskin yksinkertaiset barbaarit.

Jatkamme kävelyämme. Omituisen hoikka mies, ilman minkäänlaista parran alkua, tulla hipsuttelee vastaamme metsäpolulla.

— Terve, Iikka! Mitäs Pöytäahoon kuuluu? sanoi Jaapok.

— Eipä erityistä.

Iikka puheli hienolla, piipittävällä äänellä, niinkuin nainen. Ei yhdenkään savolaisen nimi ole Iikka; ne ovat Aapelia. Mutta 25 % kaikista pohjalaisista on Iikkoja.

— Oletteko pohjalainen?

— En, iisalmelainen.

— Eihän savolainen milloinkaan ole Iisakki.

— Minä olen Iikka, vikisi mies.

— Hyvästi, Iikka, sanoi Jaapok, ja niin jätimme hänet.

Hän ei kaikesta päättäen ollut tarinan mies.

— Kuinka hänen nimensä on Iikka? Sehän on yhtä mahdoton nimi täällä Iisalmessa kuin Kain tahi Juutas.

— Ei hän ole savolainen syntyjään, hän lienee pohjalainen, sanoi Jaapok. — Minä kerron hänen ihmeellisen elämäntarinansa.

Oli suuri katovuosi 1867. Pohjalaisia samosi Iisalmeen kuten tunturisopulia laumoittain. Iikan äiti veti poikaansa kelkassa. Syntyi tuisku ja pureva pakkanen. Iikan äiti kepertyi hankeen. Mutta viimeiseen hengenvetoonsa hän peitteli poikaansa ryysyillään. Ihmiset löysivät äidin ja lapsen. Lapsi oli vähissä hengissä, mutta äiti kuollut. Lapsi vietiin lähimpään tupaan ja äiti taas jäätyneenä kurikkana hautaan.

Iikka virkosi. Kysyttiin häneltä, mistä oli kotoisin. Ei aavistustakaan.

»Mikä oli äitisi nimi?»

»Äiti.»

»Mikä sinun nimesi?»

»Iikka.»

Muuta mitään hän ei tiennyt.

Iikka sai hoidon, kasvoi täysikäiseksi, mutta hänestä ei koskaan tullut täyttä miestä. Hän puhuu kuin nainen, eikä hänellä ole partaa eikä sukunimeä. Hän on vain Iikka. Hän asuu täällä korvessa, Pöytäahon mökissä. Naimaton. Ei tytöt tahdo miehekseen sellaista, jolla ei ole partaa ja joka puhuu kuin nainen. Halla poltti idut, lopetti Juakko ja naurahti.

Tässähän on »Pilven Veikon» satu, mutta lorun loppu erilainen. Idut eivät palaneet »Pilven Veikossa», mutta Iikka parka oli nuorempi nälän ja pakkasen kynsissä, ja sitä paitsi hän ei ollut mikään mielikuvituksen luoma, vaan todellinen ihminen luuta ja verta.

— Iikka parka ja hänen hellä äitirukkansa, sanoin liikutettuna.

— Ei Iikkaa sovi sääliä. Hänen on hyvä olla. Ei ollenkaan intohimoja, ei muuta kuin tupakanhimo. Hän kasvattaa itse nurkantakaisia ja imee piippuaan, vaikka pesässä palaakin luisia tupakan rouheita, niin että ne pamahtelevat ja räjähtelevät lattialle jokaiselta rintahaiulta, nauroi Jaakko. — Äiti, niin äiti! Ei taitane olla lystiä palaa poroksikaan. Me suomalaiset siedämme paremmin pakkasta kuin hellettä.

— Mutta hänen tunteensa lasta kohtaan ennen kuolemataan!

— Kiitos Jumalan, ettemme ole äitejä! Minun haluni olisi päästä maailmasta ilman pitempiä kitumisia. Salaman iskusta esimerkiksi. Nainen on luotu kärsimään. Sentähden hän aina on niin ikävä, ilman lystiä juttuja.

— Eikö mitä! Onhan niitä lystiä savottaria.

— On silloin, kun ne ovat rakastelevia. Muulloin ne ovat happamia. Tupakarhuja!

Tulimme Varpaisjärvelle, sousimme järven poikki ja saavuimme vihdoin Juakon huuhdalle. Sauna oli paikoillaan. Kaskesta pilkisti päitä harvakseen, siellä täällä tupsuja, mihin tuhkaa oli kosommalti keräytynyt.

Hoi laarilaari laa, huuteli Juakko.

Tämä oli sittenkin hänen ensimmäinen aivan oma saunansa, hänen ensimmäinen aivan oma peltonsa. Pitkäkoskella hänellä oli paljon ruokaisempi ja parempi olo, mutta rakennukset eivät olleet hänen omiaan. Jauhot tuprusivat joka päivä hänen ympärillään ja pölyyttivät hänet valkoiseksi, mutta jauho ei ollut hänen omaansa. Täällä oli hän oma herransa, täällä hän aikoi elellä loput ikäänsä, täältä hän oli lähtevä viimeiselle retkelleen hauskojen poikien, Simsonin, Juonaan ja Tobiaan luokse, joitten seikkailut tässä maailmassa hän niin hyvin tunsi ja jotka häntä niin suunnattomasti olivat huvittaneet.

Juakko kapusi kivelle ja antoi ilolleen, vallan. Hän huhuili, mutta ei kukaan vastannut. Naapurit asuivat liian kaukana.

Ja niin hänelle pälkähti päähän sopiva nimi tilalleen. Se oli oleva »Huhula», sillä siellä voi huhuilla kilvan hukkien kanssa häiritsemättä muita ihmisiä. Minä olin todistajana kastetilaisuudessa.

Seuraavana aamuna saavuttiin Heinämäen suureen taloon. Ihana näköala talon mailta kohti koskematonta korpea. Kuivaneita keloja näkyi paljaine latvoilleen niin kauas kuin silmä kantoi.

Astuimme tupaan. Miehiä suuret joukot istumassa penkeillä pitkin seiniä lakit päässä.

Terveeks — terveeks, vaihdettiin.

Jaapok ja minä mentiin istumaan peräpenkeille, kunniapaikoille. Otimme eväät esille ja aukaisimme kieltemme kahleet. Olen harvoin saanut niin paljon »attikalaista suolaa» yksinkertaisille ruokalajeille kuin tässä Heinämäen tuvassa. Jaapok oli puheenjohtaja, me muut varamiehiä. Toinen sukkeluus hipoi toistaan. Keskustelua kesti tuntimitoilla. Miehillä ei näyttänyt kiirettä olevan. Ei yksikään lähtenyt tuvasta, vaikka arki oli ja paras työntekoilma. Eräs mies oli kyllin arkipäiväinen ehdottaakseen, että olisi aika lähteä töihin, mutta toinen tokaisi heti:

— Ei minnekään! Annetaan huilata vaan, kun näin raiteella ollaan.

Metsäpoluilla päästään ainoastaan askel askeleelta eteenpäin, mutta teillä, joissa on oikeat rattaan jäljet, siellä saa antaa lystikseen huhkia. Hänen mielestään jutut nyt luistivat kuin kärrin pyörä raiteella. Ja me jatkoimme ilonpitoa yhä sukkelampaan tahtiin.

Taas sitä pyhää, savolaista kevytmielisyyttä! Mitäs siitä, jos limppu seuraavana talvena tulee hoikempi, kun vain saa ahmia sattuvia sukkeluuksia ja teräviä sutkauksia. Eiköpä ne ateenalaiset muinoin juhlatiloissa juuri tällä tavalla viettäneet iltojaan. Jospa minun hyvä ystäväni, Lukianos, vielä olisi elänyt ja olisi voinut pistäytyä Heinämäen tupaan, olisi hän tavannut saman hengen lapsia täällä kuin vanhassa Ateenassakin. Kukapa tietänee, ehkäpä juuri helleeniläiset kokkapuheet vähitellen ovat valuneet yli suuren Venäjänmaan tänne Savoon ja saaneet uudet pukimet savolaisissa sananlaskuissa ja sukkelissa puheenparsissa. Sitä tietähän niin monet muutkin tarinat ja käsitystavat ovat tänne saapuneet. Kaikki muuhan on lainattua tavaraa täällä meillä ja muualla, paitsi raakuus.

Taivas oli hetkeksi ikäänkuin selkiämässä. Nähtiin jo monta suurenlaista sinistä laikkua taivaan laella.

— Jokohan tästä pouta paneiksen? sanoi joku.

Mutta Juakko avasi suunsa ja paukautti seuraavan alkusointuja uhkuvan viisauden suustaan. Hän lausui sanottavansa kantavalla äänellä ja juhlallisin elein, vaikka veitikka virnisteli silmistä:

— Ei tiiä taata taivasta, Enemmän kuin pienen pallukan p ‒ ‒ ‒, Tulloo, tulloo, tulloo kun tullakseen.

Onkohan vertaus kotoisin vanhasta Ateenasta? Alkusointu on ainakin parasta savolaista kotitekoa.

Mutta vertaus on kaunis, kaikesta huolimatta. Joka on nähnyt Murillon tauluja, tietää, että lukemattomien enkelien ruusunpunaiset selänpäät sulavat itse taivaan sekä holviin että väreihin. Vertaus siis kuuluisan maailmanmestarin patenteeraama! Ajatelkaapa vielä nuorta äitiä, madonnaa, joka on pessyt esikoisensa puhtaaksi. Lapsen selkä helottaa hohtavan punertavana ja kiiltävänä kuin taivaankansi pilvettömänä kesäiltana. Inhimillisesti katsoen pitäisi märkyyden pysyä poissa pitkät ajat. Mutta siitä huolimatta sitä tulloo kun tullakseen.

Kaiken tämän on savolainen nähnyt, taivaan, lapsen selänpään ja madonnan, ja pukenut näkemyksensä moitteettomimpaan kielelliseen ulkoasuun. On suloista seurustella ihmisten kanssa, jotka kultaavat jokapäiväisimmätkin tapahtumat tällaisilla runollisilla kaunistuksilla. Sehän on juuri parasta taidetta.

Iltapäivällä hyvästelimme hauskoja puhetovereitamme, jotka kaikesta päättäen eivät enää sinä iltana ryhtyneet mihinkään töihin, He jäivät tupaan sulattelemaan Juakon sukkeluuksia.

Paluumatkalla poikkesimme torppaan, jossa nälänhätä oli ankarasti vieraillut edellisenä talvena. Joko se oli johtunut mökin väen laiskuudesta, huolettomuudesta ja toimettomuudesta tai satunnaisesta hallasta. Korpimökin asukkaat olivat survoneet petäjäistä leipäänsä koko talven.

Mies istui pöydän ääressä, ja hänen kasvonsa muistuttivat vanhaa sitruunaa jossakin näyteikkunassa Abrahaminkadun varrella Helsingissä. Tyttö tuossa kymmenen iässä seisoi lattialla ja katseli ihmetellen minua suurilla pyöreillä kelmeänsinisillä silmillään. Hänen vatsansa oli nälkäruuan vatsa, suuri, pullistunut. Äiti seisoi selin, kiinni talousaskareissa. Vaatteet roikkuivat löysinä hartioilla ja vyötäisillä.

Tunsin kylmiä väreitä selkäpiissäni.

— Terveeks, Aapel Itkonen. Kuinka teillä huristaa? kysyi Juakko.

— Hiljalleen männöö! Yksin päivin.

‒ Tyttö parka! Mitenkä sinä nuin oot mahhois kasvattanna? kysyi taas Juakko.

— Siitä se sullaa, kunhan mansikat ja mustikat kypsyvät. Lehmäkin on poikinut, vastasi isä.

— Onko teillä hevosta? kysyin minä.

— Ei oo!

— Mutta teidän pellothan ovat kynnetyt.

‒ Akallainhan minä tähän asti oon peltoin kyntännä, sanoi mies ja hymyili.

Vaimo käänsi myöskin kasvonsa minuun ja naurahti sitruunankeltaista hymyä.

Minua värisytti. Voiko ihminen todellakin hymyillä nälälle? Pyhä kevytmielisyys oli tällä kertaa minusta liian väkevää.

— Te naureskelette? sanoin minä.

— Mikäs auttaa! Ei suurus paina mieltä, sanoi mies yhä hymyillen.

Mutta onneton tyttö ei hymyillyt.

— Tyttö ei naura.

‒ Ei tyttö vielä tajua. Ei tässä hättee oo. Kyll' kesä korjaa.

Mutta emme minä eikä Juakko tällä kertaa nauraneet. Annoimme asianomaisten hymyillä.

Onko todellakin niin, ettei nälkä paina mieltä? Mutta voimat riutuvat Sen myönsi mieskin. Jos syö liikoja, silloin käy raskasmieliseksi ja synkäksi, väitti mies.

‒ Edellistä en ole kokenut, jälkimmäistä kyllä, sanoin minä.

— Koettakee edellistä, niin suatte nähä. Nälkä ei oo lystiä, mutta paljon katkerampaa on suur suru, haikee tuska.

— Sen luulen.

‒ Oisippa tyttö kuollut, olisin surrut paljon enemmän kuin että maha pullistui. Kaikki tässä moalimassa selkiää, jollei ennen niin kirkon hiekassa. Kesällä ei kannata hautoo ajatella.