SISÄLLYS: (continued 2)

Täten pelastettiin siis Punkaharju ikuisiksi ajoiksi ihanan puistikkonsa haaskaamisesta ja raiskaamisesta.

Mutta vielä oli palanen Runebergin kunnaalta Tuunaansalmen laattapaikalle vaaranalaisessa tilassa. Se oli jo, niinkuin mainittiin, jaettu kahdelle Laukansaaren tilalle v. 1837. Kerran vauhtiin päästyään pyrki kruunu tämänkin harjunosan omistajaksi. Antamalla palstoja omistamistaan maista läheisessä Ruokolahden kylässä sai kruunu Laukansaaren talolliset vaihtamaan osansa harjusta näihin. Tämä tapahtui jo vuonna 1843.

Kumminkin oli vielä kauniita saaria aivan Punkaharjun kupeilla, jotka kuuluivat eri tiloille naapuruudessa. Jos nämä saaret olisivat yhä edelleen jääneet entisten omistajien hoitoon, olisi varmaan tapahtunut, että kauniin näköalan asemesta kukkean saaren ylitse silmää olisi kohdannut autio palopaikka, musta ja karstainen, missä nokiset kivet ja kannot olisivat törröttäneet pystyssä. Sellaisiahan näkyjä kaskimaat tarjoavat. Sentähden vaihdettiin kaikki saaret kruunun metsistä lohkaistuihin maapalstoihin, näitten joukossa nuo kaksi ihanaa saarta Kotkasaari ja Hynninsaari, jotka sijaitsevat harjun itäpuolella. Ne kuuluivat Kotilan tilalle ja olivat »kaskimaita», niinkuin karttaselityksessä mainitaan. Tämä vaihto oli todellakin hyvin harkittu, sillä miltä näyttäisikään maisema Runebergin kunnaalta, jos Kotkasaari olisi paljaaksi pantu ja mustan nokinen. Vieläkin vaihdettiin kruunulle pieni, suloinen Kirkkosaari Tuunaansalmessa, joka ennen rautatien rakentamista sen yli oli Punkaharjun kaikkien saarten helmi. Näin oli koko harju salmesta salmeen joutunut kruunulle jo vuonna 1843.

Mutta raja kulki aivan läheltä nykyistä valtion hotellia sen itäpuolitse, jonka tähden valtio myöhemmin on ottanut huostaansa suuria maa-aloja harjun koillis- ja itäpuolelta. Tänne on metsähallitus istuttanut ja kylvänyt puita, osaksi ulkomaalaisia, niinkuin pihtakuusia, sembramäntyjä ja lehtikuusia.

Zachris Cajander.

En voi hillitä haluani nostaa tämä mies kunniajalustalle. Kun joku henkilö edellä kaikkia aikalaisiaan oivaltaa asian, joka pitkiksi ajoiksi suurimmalla rakkaudella omistetaan, kun hänellä sitä paitsi on kylliksi intoa saada aate tunnustetuksi ja joka kohdassa toteutetuksi, silloin ei voi muuta kuin suoda hänelle tunnustusta ja ihailua. Tämä yksinkertainen, mutta vanhaan malliin ankara Rantasalmen kihlakunnan kruununvouti nousee esimiehiään vastaan ja vetoaa korkeimpaan paikkaan kysymyksessä, joka ei oikeastaan kuulu hänen virkatehtäviinsä, ja tekee sen niin pontevasti, että hän saa korkeimmat viranomaiset puolelleen. Hän ei rauhoitu, ennenkuin hänen aatteensa kokonaisuudessaan toteutetaan. Kruununpuistojen ja luonnonsuojeluksen aate, niin yleiseen tunnustettu ja tunnettu kuin se nykyään onkin kaikissa sivistysmaissa, oli tuntematon käsite vuonna 1840. Ainakaan ei sanaa »luonnonsuojelus» silloin vielä käytetty kielessä, ja kruununpuistolla ymmärrettiin sellaista kruunun maata, jossa puita kasvoi myyntiä varten. Mutta että tämä kruununvouti jo 1840 oivalsi sellaistenkin kruununpuistojen tarvetta, jotka palvelisivat kauneusarvoja ja tunnelmallisia tarkoituksia, eikä taloudellisia, se se juuri herättää meidän kummastustamme ja ihmettelyämme. Tällä toiminnallaan, oikeana hetkenä voitokkaasti suoritettuna, on Zachris Cajander luonut itselleen nimen, kaikuvimman luonnonsuojelusystäväin joukossa. Meillä matkailijoilla on todellakin syytä kiittää häntä paljosta! Meidän kulttuurimmehan on nuorta ja uutta, meillähän tuskin vanhimmissa kaupungeissamme on puistoja sadan vuoden ikäisiä. Mutta Punkaharjulla voimme näyttää matkamiehille, jotka ovat vanhoista kulttuurimaista, että meilläkin kaunisten paikkojen vaalimisella on vanhaa perua, jollei juuri satoja vuosia vanhaa, niin kumminkin parin sukupolven takaista. Ja tästä saamme kiittää Zachris Cajanderia.

Tahdon muutamin sanoin esitellä hänet lukijoilleni. Hän on tyypillinen virkamiesten edustaja vanhalta ruotsalaiselta ajalta, joka jäntevyydellä ja ankaruudella itseään ja muita kohtaan ohjaa elämänratansa onnelliseen päätökseen.

Cajander syntyi vuonna 1785 Savossa. V. 1799, neljäntoista ikäisenä, »ilman perusteellisempia pohjatietoja varattomuuden takia», pääsee hän apulaiseksi kruununvouti Hasselblattille, saaden palkakseen vaatteet ja ruoan; 17:n ikäisenä hänellä on palkkaa 40 R:t ja kolme tynnöriä jyviä, »jotka sisääntulot hänen täytyi jakaa köyhän äitinsä ja neljän turvattoman sisaruksen kanssa». Kahdenkymmenenkolmen vuoden vanhana hän sai maaherra Wibeliukselta »Ekspeditioni Voudin nimen ja arvon», samoina päivinä kuin venäläiset marssivat rajan yli, helmikuun 22 p:nä 1808. Vuonna 1809 hän nai »köyhän tytön», joka tapaus myöskin on mainittu ansioluettelossa. Köyhän tytön nimi oli Gustava Neiglick. Sen jälkeen hänestä tehtiin vuoron perään nimismies, henkikirjuri ja kruununvouti. Nämät ajat, vuosien 1809 ja 1820 välillä, eivät olleet mitään hauskoja aikoja kruununmiehelle, kun kaikki olot sodan jälkeen oli järjestettävä aivan uusien suuntien mukaan, kun osia Vanhasta Suomesta liitettiin hänen hoitopiiriinsä. Cajander sai ottaa vastaan myöskin nuo lintukotolaiset, »väittelynalaiset asukkaat», jotka eivät olleet tottuneet minkäänlaiseen esivaltaan. Mutta arvattavasti hän hoiti asiansa hyvin, koskapahan hänelle jo vuonna 1826 armossa suotiin Keisarillisen Pyhän Annan ritarikunnan 3:nnen luokan merkki ja ritarin arvo. Hän sai loppuunajetuksi, huolimatta armollisesta hylkäämisestä, että Ala-Savon kihlakunta jaettiin kahtia, ja hänestä tehtiin Rantasalmen kihlakunnan vouti.

Tuima vouti hän olikin, mutta vielä tuimempi perheenisä. Köyhä tyttö, Gustava Neiglick, rikastutti häntä sankalla lapsilaumalla, niinkuin köyhät aviovaimot tavallisesti tekevät; hänellä oli yhdeksän lasta, poikia enemmän kuin toinen puoli. Näistä tuli kaikista kelpo miehiä, yhdestä laamanni, yhdestä pappi, yhdestä kruununvouti, yhdestä puutarhuri ja yhdestä henkikirjuri ja yksi, Sakari Sakarinpoika, teki itsensä tunnetuksi kummallisilla hommillaan sekä omassa maassaan että Ruotsissa. Hän se kuletti maalaisrunoilijat, Kymäläisen, Makkosen ja Puhakan, Porvooseen esiteltäviksi heidän virkaveljelleen, J.L. Runebergille, sekä niinikään Helsinkiin samaten virkaveljilleen Topeliukselle ja Cygnaeukselle sekä monelle muulle vähäisemmälle samanlaatuiselle. Tukholmassa hän kirjoitti metrittään kirjelmiä maanviljelyksestä ja naiskysymyksestä, oli tavallinen ilmiö pilalehdissä, ja Tukholman kaduilla hän herätti huomiota omituisilla puvuillaan ja käytöksellään. Hän puhui Tukholmassakin kaikkien suomalaisten kanssa »selevee Savon suomee». — Sakari Sakarinpojasta olen puhunut, todistaakseni, että tämän möräkän kruununvoudin perheessä aatteellisetkin harrastukset olivat kotiutuneet.

Zachris Cajander kuoli 1862 vanhalla iällä. Hänen ansioluettelossaan luetaan aina myöskin seuraava kohta: »sitäpaitsi on allekirjoittanut, kuten Hänen Keisarillisen Majestetinsä Armollinen Päätös lokakuun 30 piitä 1840 ilmaisee, vaikuttanut sen, että nykyään Korkean Kruunun omistama luonnonihana Punganharjun Puisto on pantu kuntoon». — Cajanderin suuri elämän loistotyö.

Mutta mistä tämä ankara kruununvouti sai esteettiset harrastuksensa ja kehityksensä. Hän asui Itä-Suomen kuuluisimmassa sivistyskeskustassa, Rantasalmen pitäjässä. Pikku vihan jälkeen pyrki hallitus juuri näissä rajamaissa ja rajapitäjissä korottamaan yleissivistystä, jotta vieraat vaikutelmat rajantakaisista seuduista eivät pääsisi siirtymään rajan yli. Rantasalmelle perustettiin v. 1749 neliluokkainen triviaalikoulu, joka siellä vaikutti vuoteen 1788, jolloin se siirrettiin vastaperustettuun Kuopion kaupunkiin. Vuonna 1779 taas muutettiin Sprengtportenin perustama sotakoulu Brahelinnasta Haapaniemen kuninkaankartanoon Rantasalmelle. Pitäjässä asui joka kylässä aatelisia ja aatelittomia Savon prikaatin upseereja. Kaikki kihla- ja tuomiokunnan virkamiehet olivat myöskin valinneet tämän pitäjän asuinpaikakseen. Upseeriston joukossa tavattiin muiden muassa seuraavat suvut edustettuina: Tigerstedt, Järnefelt, Tavast, Ehrnrooth, Nandelstadh, Tavaststjerna, Aminoff. Papiston joukossa taas: Krogius, Cygnaeus, Cleve.

Kaikki nämä perheet, joista monet omistivat aikansa korkeimman sivistyksen, auttoivat kukin kohdastaan antamaan Rantasalmen pitäjälle sellaista ulkonaistakin loistoa, jota ei monessakaan maamme seudussa tavattu. Puutarhoja vaalittiin huolella, koristekasveja viljeltiin ja jaloja puulajeja istutettiin talojen ympärille. Pyyvilän tilalla kasvoi 1880-luvulla lehmus, joka tyvestä oli 9 kyynärää ympärimitaten. Leislahden talossa oli muinainen omistaja istuttanut lehmuksen kullekin lapselle syntymälahjaksi. Ne olivat tietysti 9 luvultaan, ja ovat nyt suuria puita. Cajander asui Haapaniemellä, kartanossa, mihin sotakoulu vuoteen 1818 oli ollut sijoitettuna. Hänellä oli joka päivä silmäinsä edessä ne ihanat koivukujat ja koivupuistot, jotka koulun ajalla olivat istutetut. Cajanderin isoäiti oli Malmeja, jolla suvulla oli heimolaisia yltympäri Savoa.

Seuraelämä oli Rantasalmella vilkkaampaa, sirompaa ja hienompaa kuin useimmissa Suomen kaupungeissa. Moni aatelinen upseeri oli liikkunut Lovisa Ulrikan ja »lumoojakuninkaan» hovissa, he oleilivat siellä usein joka talvi, he olivat nähneet »perhosen liitelevän Hagan puistossa», he matkivat hovitapoja Rantasalmen seurapiireissä, he koettivat, varojensa mukaan, myöskin matkia kuninkaallisten huviloitten komentoa omien asuntojensa sisä- ja ulkopuolella.

Tässä ympäristössä eli ja vanheni Cajander. Voimmepa siten myöskin ymmärtää, että hänen silmänsä olivat auenneet näkemään, mitä ihanuuksia suojeleva ihmiskäsi voi aikaansaada luonnossa. Tämä tunnelma se pani hänet ponnistamaan kaikki voimansa ihanan Punkaharjun rauhoittamiseksi raatelevalta rahvaalta. Hän onnistui yrityksessään, ja niinpä hänestä on tullut Suomen ensimmäisen ja ihanimman huvipuiston luoja.

Joulumatka 37 asteen pakkasessa.

Ennenmuinoin kun kuljettiin alas Oulunjokea veneissä, saatiin tyytyä seurustelemaan lukemattomien tervatynnyreiden parissa. Matkaseurue oli tungettelevaa: se »pikeytyi» pienimmästäkin kosketuksesta. Jos sellaisen matkan jälkeen sattui istumaan vaatepeittoisille tuoleille, oli näillä harmiksesi taipumus seurata mukana liikkeelle lähtiessäsi. Jos taas istuuduit ruohikkoon, saatoit ylösnoustuasi olla kirjaeltu mitä koreimmilla kukkavihoilla — mutta — sangen epäonnistuneesti sijoitettuina.

Tehdäkseen lopun tällaisista tunkeilevista muistelmista päätti Matkailijayhdistyksen toimikunta järjestää pikeytymisestä vapaan venekulun Vaalan—Muhoksen reitille. Toimikunta valitsi minut matkustamaan Vaalaan kulkureittiä järjestämään ja venettä ostamaan.

Vanha sudennahkaturkki, kalossit ja kintaat mukanani lähdin joulupäivänä Helsingistä. Helsingissä oli rankka sade, Hämeenlinnassa tuli räntää, Tampereella satoi kuivaa lunta ja Lapualla seuraavana aamuna oli 5 asteen pakkanen ja ilma kirkas. Matkustin Uudenkaarlepyyn seutujen ohitse — lempeän »setä Sakariaan» syntymäkaupungin, ja vaunun yksinäisyydessä valtasivat hänen kauniit laulunsa mieleni. Näin »talvikuusen kuurassaan», todensin että »päivä on lyhyt, kangas autio, hongan varjo kasvaa jättiläismäiseksi, sen tummalla oksalla pyörii kuun kehä, ja kinoksilla lieskaa tähden loimu». Hyräilin lapsellisen hurskaita säkeitä: Nu så kommer julen, nu är julen här, liten, mörk och kulen…

Niin, pimeä se oli, pimein mitä milloinkaan olen nähnyt, ja että se oli lievimmin sanottuna — kolea, sain myöskin matkallani kokea. Kerran pilkisti aurinko esiin Kaarlepyyn seuduissa, Raahen kohdalla oli jo pimeää, mutta Venus sytytti kirkkaan lyhtynsä muutamiksi kymmeniksi minuuteiksi ja valaisi kylmän kinoksen yhtä kylmällä valollaan.

Oulussa istuuduin rekeen ehtiäkseni illaksi Muhokseen. Oli 15 asteen pakkanen. Mutta mitä suloisin sää joka tapauksessa. Helsingissä on tällainen pakkanen läpitunkeva, ainaisen viiman tähden. Täällä kestin helposti pakkasen, ainoastaan tavalliseen talvipalttooseen puettuna. Illalla saavuin Muhokseen, enkä ollenkaan kohmetuksissa, vaikkakin lämpömittari näytti — 18 astetta. Luulottelin jo että olin erehtynyt kutsumuksestani, että minun olisi pitänyt lähteä arktiselle tai antarktiselle tutkimusretkelle, kilpaillakseni maanmieheni Nordenskjöldin ja ruijalaisen Nansenin kanssa. Mutta kahtena seuraavana päivänä laimeni innostukseni tähän toimeen huomattavassa määrässä.

Kun seuraavana aamuna heräsin Muhoksen kestikievarissa, kuulosti korviini pihalta onnettomuutta ennustava ääni. Paukaus nurkassa herätti minut. Nousin ylös. Ulkoa kuului villi ulvonta, vinkuminen ja hevosten ja jalkamiesten askelten narskuminen, sekä pitkiä vihlovia valitusääniä halkokuormien jalasten alta. Tuttuja ääniä lapsuusajoilta! Lämpömittari näytti — 32 astetta.

Menin ulos. Hauskaa oli kuulla askeleittensa valittavan. Nyt oli Bore kotonaan. Hän ottaa vieraansa vastaan ainoastaan turkissa. Kiersin ympärilleni yhden suurimpia sudennahkaturkkeja, mitä milloinkaan on kokoon ommeltu Suuriruhtinaskunnassa, ja täytin sen jotenkuten. Niin alkoi retki Vaalaa kohden.

Aurinko tirkisteli yli jäätyneiden äärettömien soiden, valaisi, mutta ei lämmittänyt. Kuljin posthovista posthoviin, joiksi saksalainen Pudor nimittää kestikievareita, ja saavuin Vaalaan, Lusuan kestikievariin, vihdoin myöhään illalla. Keli oli sitkeä ja jalakset kitisivät.

Seuraavana aamuna lähdin jalkapatikassa Vaalan lauttapaikalle. Pakkanen oli yltynyt 3:lla asteella. Merkillinen näky odotti minua rannalla. Virta oli sula, mutta paksu höyry kohosi siitä niin sankkana, että se kokonaan peitti Vaalan rannan. Oli niinkuin olisi suitsuava laavavirta virrannut ohitseni. Tiheästä usvasta kuului hienoja heliseviä ääniä, aivan kuin hopeakellojen soitto keijukaisten karkeloissa. Jään sirpaleet soittelivat. Vastakkaisesta rannasta ei näkynyt haamuakaan. Mutta kuulin ihmisen hakkaavan halkoja rannalla ja kuulin laulavat askeleet. Kauan aikaa itsepintaisesti huhuiltuani luulin kuulevani, että vene työnnettiin virtaan. Kuulin aironvetoja ja näin vihdoin miehen, joka ohjasi siltaa kohden. Mutta venonen! Se oli pienintä lajia. Kieltäydyin laskeumasta siihen.

Mutta toista ei ollut saatavana. Lopuksi astuin siihen koetteeksi. Hädin tuskin kannatti se minut; pitäessäni laidoista kiinni viistivät sormeni vettä. »Sille, joka joulupäivänä matkustaa asioilleen, käy huonosti», sanoi uskovainen äitini, kun joulupäivänä lähdin Helsingin asemalle. Ajatteles jos joulutonttu tekisikin minulle ruman kepposen? Pääsimme yli, vene törmäsi rannan jäähän, perä ryyppäsi vettä; kun soutaja nousi jään reunalle, tuli tulvahtamalla sitä veneeseen. Nelinryömin konttasin nopeasti, kuin vanhanlainen orava, veneen pohjaa myöten ja pääsin rantajäälle. — Joulutonttu sai pitkän nenän.

Vaalassa majailin yhdistyksen monivuotisen uskollisen ja toimeliaan asiamiehen, kapteeni E. Spolanderin luona. Pohdittiin matkailu-kysymystä, tarkastettiin ja mitattiin veneitä ja kapteeni Spolander otti loput huolekseen. Täsmällisesti hän suorittikin kaikki. — Kuluneena keväänä teki kapteeni Spolander viimeisen koskimatkansa, valantehnyt Charon perämiehenään. Rauha hänen matkalleen. Hänen ystävällisessä kodissaan sain joulupäivällisen, historiallisine ruokalajeineen, Frein karjusta ja lipeäkalasta käärysylttyyn saakka, kaikki joulun määräämässä järjestyksessä.

Aurinko oli laskenut ennen päivällistä ja pakkanen parantunut kahdella asteella, niin että lämpömittari näytti 37 astetta lähtiessäni taipaleelle Kajaaniin, pitkin Oulunjärven pohjoisrantaa.

Tuskin olen ihanampaa matkaa tehnyt. Huurretta ja lunta, lunta ja huurretta kaikkialla, yliyltänään. Taivas oli kirkas ja tähdet loistivat, mutta metsän ja maan yli leijailivat pienet jääkristallit. Olin saapunut jää-immen hoviin ja hänellä oli suuret joulukutsunsa.

Koivut ja lepät, jää-immen hovineitoset, olivat puuteroidut valkoisimmalla puuterilla ja heidän loistavat harsoiset pukunsa kimaltelivat lukemattomin timantein; kuuset ja männyt, hovin kavaljeerit, olivat myöskin peittäneet viheriät virkapukunsa hopeakudoksella, niin että ne loistelivat kuni Graalin ritarit juhlatamineissaan. Ja kaikki seisoivat liikkumattomina ja hiljaa ikäänkuin odottaen jääimpeä ja menuetin alkua. Muutamat hovinaiset olivat odottaessaan kumartuneet sirosti eteenpäin, ja vanhat luuvaloiset hoviherrat olivat kunnioittavasti taivuttaneet päänsä. Menuettia en saanut nähdä, mutta tiedän kuitenkin sen alkaneen silloin kun jää-impi saapui pohjoistuulen siivillä, ja se tanssittiin iloisesti ja riemuiten, niin että puuteri pyrysi. Olen onnellinen ettei minun tarvinnut nähdä tätä koreata hoviväkeä myrskyisten joulutanssiaisten jälkeen; näin ainoastaan jää-immen jouluparaadin.

En ole koskaan nähnyt sellaista talviloistoa metsässä. Luulen että sitä näkee ainoastaan pohjan perillä. Meidän luoksemme tänne etelään ei oikea jää-impi koskaan saavu. Hän lähettää tänne pahankurisen sisarensa, tuon Vihi-viiman, joka aina vinkuu ja vonkuu. Ja harvoin hän tuo mukanaan sen hiljaisen äänettömän joulutunnelman, joka minut valtasi metsässä, tuon suuren järven pohjoisrannalla.

Jalas valitti korkeimmassa falsetissa, kaikkialla voihkinaa ja valitusta, niinkuin setä Danten Helvetissä. Mutta minuun vaikutti tämä toisin kuin kuumaveriseen firenzeläiseen. Vaivuin hiljaiseen horrokseen. Tähdet näyttivät itkevän taivaalla; niiden loisto liekehti väliin kolmenkertaisena seuraavassa silmänräpäyksessä kokonaan kadotukseen. Se oli jääusvan kujeita. Hetken juhlallisuus se esti minut unen helmaan uupumasta. Viikseni olivat jäätyneet kiinni sudennahkakaulukseen, kyyneleeni, pakkasen pakottamat, olivat jäätyneet silmäripsiini ja riippuivat niissä kallisarvoisina helminä ja loihtivat yhdessä jääusvan kanssa harhakuvia silmiini. Maailman tuska ja suru kaikui altani, pääni päällä näin taivaan virvatulten ilvehtivän. Huh miten joulutaivas näytti kylmältä! Pysyäkseni valveilla hyräilin tuon heränneen runoilijan laulua: Miksi rintasi jäätä on, miks' niin kylmänä kuljet sä, miks' niin kylmänä kuljet sä…

— Sanoitteko jotain? kysyi ajaja.

Olin kokonaan unohtanut että minulla oli mukanani kanssaihminen tässä pakkasessa, kuski laudallaan.

— En, koetan vain hellyttää taivasta sytyttämään meille jouluvalkeaa.

— Niin, sanoi mies. Hetkisen perästä hän sanoi: hm. Ja taaskin: Niinpä niin.

— Sanoitteko jotakin, kysyin minä vuorostani.

— En, ajattelen vain miten tuon taivaan laita oikeastaan lie.

— Mitenkä niin?

— Niin — kävin tässä suurlakon jälestä Oulussa ja siellä kuulin agitaattorin kivenkovaan väittävän, ettei ole taivasta eikä helvettiä.

— Sepä vasta oli miehevä veitikka. Eikö hän peljännyt Jumalaa eikä paholaista?

— Enhän minä häntä uskonut, sanoi ajaja puolustautuen, kyllähän papit tietävät ne asiat paremmin. Tahdoin vain kysyä, onko totta, mitä hän sanoi, että herrat eivät enää usko semmoisia asioita, eivät edes kaikki papitkaan, vaan ainoastaan me tuhmat moukat.

— Niin, totta puhuen, ei agitaattori valehdellut, Minä en ainakaan usko helvettiin enkä tuohon kylmään taivaaseen, huh miten se näyttää tuimalta.

— Vai niin, ettekös te sitten olekaan rovasti?

‒ En, miksi niin?

— Suokaa anteeksi, minusta te olitte vähän rovastin näköinen.

— Ei, rovasti en ole, mutta saarnata kyllä osaan.

Mies tuli uteliaaksi ja ryhtyi kyselemään.

— Niin, onhan nyt joulu, eipä olisi saarna hullummaksi.

Agitaattorin puhe oli pannut miehen pään pyörälle. Mutta ihmekös se oli. Suurlakkohan räjähti niinkuin pommi, etenkin erämaan asukasten joukkoon. Lain käsivarsi, tuo pelätty vahva käsivarsi, joka tähän asti ei koskaan ollut horjunut, oli nyt viikon ajan täydellisesti lamauksissa. Nimismiehen valta oli lopussa, se oli siirtynyt työmiehille, rengeille ja torppareille. Nämä yhteiskunnan pienimmät, jotka tähän asti olivat aina saaneet nöyrästi alistua, antoivat nyt lupakirjoja matkustajille, määräsivät pyhät- ja lakkauttivat työn mielensä mukaan. Ja kaiken lisäksi kuljeskelivat agitaattorit maata ristiin rastiin ja kaikki elämän arvot arvioitiin uuden mittapuun mukaan, sekä hengellisissä että maallisissa kysymyksissä. Kansa herätettiin unestaan äkkiä, niinkuin tulipalon sattuessa. Oliko tämä unta vai vakavaa todellisuutta? Oliko pappi oikeassa vai agitaattoriko?

Epäilys oli päässyt kytemään erämaan lapsien mielissä. Mutta epäilyshän on, Cartesiuksen mukaan, todellisen tiedon alku. Mies pyörähti kuskilaudalla minuun päin ja tutkimalla tutki minulta kaikkea tätä uutta, jota hän oli kuullut. Minun täytyi vastata ja selitellä. Pidin joulusaarnan paukkuvassa pakkasessa, Otavan majesteetillisesti kiertäessä maailman akselia, plejadien vuodattaessa kyyneleitä ja Vegan painuessa taivaan rantaan.

Hevonen sai kulkea valtoinaan, kulkunen jokelsi, jalas ulvoi ja puut paukkuivat. Me kaksi kohmettunutta ihmislasta liitelimme korkealla jäätyneen maan yläpuolella, kohden niitä maailmoita, jotka aina tulevat olemaan ihmisjärjelle suljetut. — Mutta näinhän on joulu vietettäväkin, hengessä ja totuudessa.

Lopuksi täytyi minun vaieta, sillä äänijänteeni tekivät lakon. — Luulen että elohopea jäätyi sinä iltana. — Samassa osoitti mies himmeätä tulta kaukana Kivesjärven takana.

— Tuolla loistaa lampun valo kestikievarista.

Minä sähisin:

— Se on Betlehemin tähti meille kahdelle viisaalle miehelle. Siellä on se jumala, jota me tällä hetkellä kipeimmin kalpaamme, tulen lämmittävä, valaiseva jumala. Hän on etenkin suomalaisten kotijumala, sillä ilman häntä menehtyisimme pimeyteen ja kylmyyteen.

Kun seuraavana aamuna tulin ulos, tuprusi savu savupiipusta maahan, — nyt oli viima liittynyt pakkaseen. Pakkanen ei kuitenkaan ollut lauhtunut. Niin kauan kuin pysyttelimme »Helsingin neitien» metsissä — Kivesjärven rannalla olevaa maatilaa, jonka muutamat nuoret helsinkiläiset naiset ovat ostaneet, nimitetään »neitien maatilaksi» — kävi matka kyllä päinsä, mutta Paltamon selällä olimme jähmettyä kylmässä viimassa, en ainoastaan minä, vaan ajaja ja hevonen myöskin. Ah, miten ikävöitsin Kajaaniin, lämpimiin huoneisiin, kirkkaaseen valaistukseen ja lämmitettyihin rautatievaunuihin, takaisin Helsinkiin. Kaksi purevassa pakkasessa vietettyä päivää kauhistuttaa ihmistä; ehkä sitä kestäisi paremmin, jos saisi totuttautua siihen kokonaisen viikon kuluessa.

Joen jäällä Kajaanissa näin näyn, joka minua taas virkisti. Vastaani tuli miehiä kaupungista kontit selässä, hiihtäen — 37 asteen pakkasessa. Ja heitä seurasivat heidän paremmat puoliskonsa myöskin suksilla ja kontit selässä. Hullunkurisinta viimeksi mainittujen varustuksissa oli se, että he olivat puetut liehuviin, vaaleihin pumpulihameisiin. Minun kylmettynyttä sydäntäni kirveli, nähdessäni nämä liehuvat kesäperhoset leijailemassa ohitseni, iloisissa, keveissä pukimissaan. En ehtinyt kysyä, mitä heillä oli lähinnä ihoaan, he kun hiihtivät voimainsa takaa. Epäilemättä olisi heidän mielestään tämä kysymys ollut aivan paikallaan ja sopiva, aivan varmaan olisin saanut siihen vastauksen sekä yksityiskohtaisen havainnollisen selityksen. Kyytipoikani oletti, että heillä oli jaloissaan miehiensä vanhat käytetyt sarkahousut. Pumpulihameet olivat päällä vain ilmaisemassa sukupuolta. Joka tapauksessa teki tämä ilmestys paremmin juhannuksen kuin joulun vaikutuksen. Eräs vastaantulevista naisista oli adventtiviikolla synnyttänyt kymmenennen lapsensa, tiesi poika kertoa. Hän oli ulkona kokoamassa voimia, saadakseen tusinan täyteen. Näillä seuduin olikin muuten kaikkialla kypsyneillä aviovaimoilla kymmenpäinen poikue, paitsi Kivesjärven nuorella emännällä, joka palaillaan hommasi kuudetta. Mutta hänen isänsä puolusteli häntä, selittäen että mies oli käväissyt U.S. of A:ssa ja ollut kahdeksan vuotta poissa kotoa.

Tällaisen runsauden aikaansaajaa se maailmankatsomus, jonka nimenä on »Philosophie des Unbewussten».

Vihdoinkin Kajaanissa! Parantelin kohmettuneita jäseniäni asemapäällikön luona Salo I:n ja Salo II:n kuuluisan rakentajan, ent. räätäli Haapalaisen seurassa. Puheenaiheena oli matkailu, kulkuneuvot, metsästys ja kalastus, siis pelkkää sellaista, joka saattaa ihmisen hyvälle tuulelle. —

Seuraavana aamuna nousin junaan ja saavuin Helsinkiin, joka kylpi kylmässä, kosteassa meriusvassa.

Hämeessä.

I.

Hämeen sisäjärvillä.

Matkailun kannalta on erittäin vaikeaa selvittää, miksi koko läntinen osa Suomenmaata, se missä hämäläiset, varsinaissuomalaiset ja ruotsalaiset asuvat, kulkuneuvojen puolesta on takapajulla Itä-Suomeen verrattuna. Voisihan arvella että Saimaan suuret ja kauniit vesistöt, Imatra, Savonlinna ja Punkaharju siinä määrin voittavat muut nähtävyydet maassamme, ettei mikään kilpailu voi tulla kysymykseenkään. Voihan osaksi ollakin niin, mutta tahtooko kukaan väittää, ettei Turun saaristossa ole tarjona erinomaisia reittejä, ettei Hämeen järvillä kulkeminen olisi mainiota nautintoa? En luule kenenkään, mutta kulkuneuvot ja mukavuudet ovat siellä usein hyvin vaillinaiset. Ajattelepas vanhoja rannikkolaivojamme Helsingin ja Turun välillä! Ainoastaan hyväntahtoiset venäläiset tyytyvät niiden 50-vuotiseen komeuteen.

Kaikki olemme koulussa lukeneet Längelmävedestä, Roineesta, Pälkäneestä, Mallasvedestä, Hauhon reitistä, Lummeneesta ja Vesijaosta. Kuka on nähnyt ne, kuka on kulkenut niillä? Niin, nuorukainen tai neitonen, joka sattumalta on ollut täysihoidossa näillä seuduin — oppiakseen suomea — tai myöskin ympäristön asukkaat. Tavallinen matkailija ei poikkea — uskallanko sanoa — koskaan näille tienoin. Olen kuorinut Hämeen maanteitä polkupyörällä, usein kiitänyt samoja teitä automobiililla, mutta järvillä en ole koskaan ennen kulkenut, vaikkakin olen ollut kyllin kevytmielinen pistääkseni nenäni kaikkialle maassamme. Ainoastaan silloin olen ollut järvien kanssa tekemisissä, kun olen palavia jäseniäni niissä vilvoitellut.

Miksi? Siksi että näiden järvien pintaa ovat ainoastaan tervattujen veneiden kölit risteilleet. Matkustajalaivoja on ollut hyvin vähän ja hyvin alkuperäisiä. Liikettä ovat hoidelleet samat alukset — soutuveneet, halki vuosisatojen. Kehitys on kulkenut näiden kauniiden kulkuväylien ohitse melkein jälkeä jättämättä.

Meidän maassamme ei matkailu vielä millään reitillä ole voinut ylläpitää liikennettä. Paikallisliikennettä on tarvittu lisäksi. Mutta hämäläinen ei lähde kotoaan kuin hätätilassa. Hän on kotikissojen kotikissa. Savolaisella taas on levoton veri kuin ruskealla rotalla. Hän tahtoo aina olla menossa. Sen minkä hämäläinen panee kirstunpohjalle, s.o. pankkiin, sen savolainen huventaa laivoillaan. Laivat tekevät erinomaisia kauppoja, savolainen taas samassa suhteessa huonoja.

Mutta Saimaalla on matkustajien mukavuudesta pidetty verrattain hyvää huolta, kun taas Länsi-Suomen laivoissa on siinä suhteessa paljon toivomisen varaa.

Tänä kesänä päätin kulkea noita teoreettisesti niin tuttuja Hämeen järviä, nähdäkseni omin silmin, miltä näiden ylistettyjen, mutta matkailijoiden hylkimien vesien saaret ja rannat näyttävät.

* * * * *

Lähdin juhannusaaton aamuna Helsingistä, siis koko vuoden huonoimpana matkapäivänä. Asemalla näytti huolestuttavalta. Väkeä aivan liian paljon, vaunuja liian vähän. Olin melkein pyörtämäisilläni takaisin, kun samassa näin erästä laulavaa paronia rullatuolissa työnnettävän asemasillalla, ja hän huusi jokaiselle asemamiehelle pirteästi ja päättävästi:

— Minun täytyy päästä mukaan, minun täytyy.

Siispä täytyi minunkin päästä mukaan, terveen, rotevan miehen.

Pääsinkin mukaan, mutta koiravaunuun, jossa tosin ei ollut koiria, mutta kalisevia ketjuja seinissä kiinni. Sinne oli kokoontunut aika joukko siivoa väkeä, kokonainen kopla ihmisiä kaikista luokista. Muutamat iloiset naiset puhuivat hyvin innokkaasti ajutantista. Niinhän se on kuin pitääkin, ajattelin. Sydämen kyllyydestä suu puhuu. Mutta sitten huomasin puheesta, että ajutantti olikin nainen. Ahaa, pelastusarmeijalaisia! Ne ovat iloisimpia matkatovereita, niinkuin kaikki oikein uskovaiset ihmiset. Omasta puolestani olen aina tuntenut vetovoimaa heihin, niinkuin hengenheimolaisiin. Kun kokouksissa olen kuullut näiden nuorten naisten vakuuttavan:

— Olen Tampereelta, mutta olen kuitenkin niin iloinen, niin iloinen, niin iloinen Jeesuksessa — niin täytyy minun sanoa, etten oikein ymmärrä heidän ilonsa laatua. Vasta matkoilla olen huomannut, että heidän ilonsa on todellista, — Tahdon tässä mainita, että nämä sivistyneet pelastussotilaat eivät kuuluneet kotimaisiin plutooniin. — Eivät he myöskään olleet pelastuslupauksineen tunkeilevaisia meitä muita koirankuonolaisia kohtaan. No niin, — meitä oli iloinen ja hyvin valittu sakki ihmisiä koiravaunussa Riihimäelle saakka.

Riihimäen asemalla oli tungoksen vuoksi mahdotonta saada palaakaan suuhunsa. En tiedä, miten ne ihmiset ovat luotuja, jotka aina, ahtaimmassa tungoksessakin, syövät paljon ja kauan. Minä en koskaan saa palaakaan. Tarvitsen lääniä sekä itään että länteen syödessäni. Eläimistä syövät lampaat vieri vierellä. Arkana vetäydyn aina syrjään kaikista syövistä laumoista, aivan kuin autuas Gyldén aikoinaan —. Myöhästyneinä saavuimme Hämeenlinnaan. Ihmistungosta välttäessäni tulin liian myöhään saadakseni ajurin. Ne olivat kaikki tilatut. Kun vihdoinkin sain palaavan ajurin ja nelistettiin rantaan, oli valtameri höyry »Luopioinen» jo iloisesti lähtenyt. Kysymyksessä oli tietysti kilpailu »Pälkäneen» kanssa, joka kulkee melkein samaa reittiä ja saman kanavan läpi Valkeakoskella. Satunnaisista matkailijoista ei ollut niin tarkkaa väliä.

Aito kansallista. Sisäjärvilaivat kilpailevat aina kunnes törmäävät toistensa kylkeen. Höyrypainetta vain niin että venttiilit puhkuvat ja hih hei, anna mennä! Juuri sellaiset tavat oli »Luopioisellakin» ja minä iloitsin, sillä olin luullut että Hämeen laivat olisivat yhtä hienotunteisia kuin sen asukkaatkin selvällä päällä ollessaan ja viheltäisivät toisilleen: »Valkeakosken kanava, olkaa hyvä kääntäkää keula sisään.» Ei, ne tekivät juuri niinkuin Saimaan laivatkin, kilpailivat henkensä edestä.

»Luopioinen» oli jättänyt meidät. Mutta automobiili sattui ajamaan rannalle. Kun teoreettisesti olimme selvillä Suomen maantieteestä, päätimme, kaksi toveriani ja minä, vuokrata auton ja ottaa Luopioinen koppina vastaan Hattulan uudella kirkolla, jossa maantien silta johtaa vesistön yli. Auto oli juhannusillan kunniaksi jättänyt pois äänenehkäisijän, se sylki, säliisi, räjähteli ja hajusi, mutta perille tulimme ennen »Luopioista», joka hupaisesti puikkelehti edellä, täydessä lastissa oleva »Pälkäne» kantapäillään.

Vihdoinkin olimme siis hämäläisillä vesillä, Vanajaveden reitillä.

Kun vielä mainitsen »Kangasala» laivan, olen luetellut hämäläisten sisäjärvien etevimmät matkustajalaivat. »Kangasalan» näin Hämeenlinnan rannassa, mutta se ei näyttänyt erittäin houkuttelevalta. Se mahtaa olla yhtä vanha kuin setä Topeliuksen runo »Mä oksalla ylimmällä oon Harjulan selänteen», ja epäilen myöskin että se keinuu yhtä tuntuvasti 6/8 tahdissa. Mutta Luopioinen on suurin ja komein laiva näillä vesillä. Se ei voi edes laskea Hämeenlinnan laituriin, vaan pysähtyy ulapalle, jonnekin Karlbergin luo, aivan kuin valtamerihöyryt. Sen rungossa alhaalla on salonki, ja siellä istuivat matkustajat troopillisessa kuumuudessa koko pitkän iltapäivän. Kannella on sitäpaitsi kaksi salonkia. Käytävät molemmin puolin kansisalonkia ovat niin kapeat, että joutuu hämilleen työntyessään naisten sivu, jotka säännöllisesti oleskelevat juuri näissä solissa. Länsi-Suomen laivoissa ovat käytävät aina liian kapeat.

Kun olimme kulkeneet Lepaan ohi, jossa mainioita kotimaisia viinilajeja ja samppanjaa valmistetaan, saavuimme ensimmäiselle oikealle ulapalle, Vanajavedelle. Se on aika aukea, ja kuuluu siellä kovan tuulen puhaltaessa käyvän ankara aallokkokin. Nyt oli ilma pehmeä, laineet pehmeät ja rannatkin näyttivät niin pehmeiltä tuuheassa lehtipeitteessään. Luoteisranta näytti korkeammalta ja synkemmältä. Siellä näkyi korkea Vermasvuori, jonka rinnettä nousee yksi Suomen jyrkimpiä ja pisimpiä maantiemäkiä. Yleisenä arvosteluna näistä järvistä ja rannoista mainittakoon, että ne ovat hymyilevämmät kuin Päijänne ja Saimaa. Se johtuu siitä, että viljelys on täällä vanhempaa, pellot ulottuvat usein rantaan saakka, kuten etenkin Hauhon reitillä, joka laskee Mallasveteen.

Helsinkiläinen ei voi kuvitellakaan miten ylellisesti hämäläiset maanomistajat asuvat. Ylellisyys ei näy ainoastaan huoneiden lukumäärästä, vaan myöskin sisustuksesta. Olen retkilläni joutunut tänä kesänä moneen talonpoikaistaloon, jossa suuri asunto on asukkaiden puutteessa autiona ja tyhjänä. Vanha isä ja äiti eivät viihdy yksinään näissä hyvin kalustetuissa saleissa, vaan ovat muuttaneet lastensa luo toiseen asuntoon, jossa on 7—8 huonetta. Siellä on heillä ainakin seuraa. Onpa heillä vielä säilössä entisten herraskartanojen vanhoja huonekalujakin. Vanhat herraskartanot ovat joutuneetkin nykyään jo talonpojille, rikkaille puolimiljonääreille, sekä lukemattomille sadantuhannen pojille. Eräs alkuasukas kertoi, että Hauhon talollisilla on yksinomaan Hämeenlinnan pankissa sijoitettuna 7 miljoonaa markkaa.

Ei mikään muu kuin huoneiden hieno sisustus, musta pianiino sekä erinomaisen kotonaleivotun leivän kanssa tarjottu kahvi todista rikkautta. Talonväki itse on hienotuntoisinta ja yksinkertaisinta, mitä tavata voi. He ovat puetut maanviljelijän tavoin, joka joskus itsekin käy työhön käsiksi, he puhuvat niin hiljaa, että tuskin kuulee mitä he sanovat, sekä käyttäytyvät hiljaisesti ja arvokkaasti kuin pylväspyhimykset. Kun he käyvät toistensa luona, näyttää siltä kuin he tulisivat ottamaan osaa naapurin suureen suruun. Tunsin itseni hyvin hämmentyneeksi heidän ylhäisen jäykässä seurassaan, paljoa enemmän kuin aikoinaan niissä kahdessa Euroopan ruhtinaallisessa hovissa, joissa minulla on ollut korkea kunnia käydä. Niin kauan en vielä koskaan ole seurustellut heidän parissaan, että olisin nähnyt hymyilyn heidän huulillaan. Väitetään, että he joskus hymyilevät, mutta että he nauraisivat -— sitä ei koskaan tapahdu, muuta kuin hienossa hiprakassa. Nyt on Häme kuivilla, nyt ei kukaan siinä maassa naura.

Kun minä »Luopioisen» peräkannelta silmäilin hämäläisten vesien rantoja, olin näkevinäni kaiken tämän, nuo kolme päärakennusta, joista yksi autio, mutta kalustettu, sali 9x9 m, tuuhea puutarha talon ympärillä ja sisässä sulkeutuneet, harvapuheiset ihmiset.

Vanajaveden luoteiskulmalla, missä väylät kapenivat, oli joukko kauniita huviloita, lähellä Sääksmäen kirkkoa. Sieltä on Matkailijayhdistyksen innokas puheenjohtajakin äsken hankkinut itselleen huvilan, jota emme kumminkaan huomanneet, sillä katseemme olivat tarkasti vallatut toisaalle. Me olimme nimittäin mainiosti sijoitettuina peräkannella, erilaisilla kehitysasteilla olevien nuorten neitosten joukossa. Siellä istui nuori »siivetär» Helsingistä, jonka ruskeissa silmissä ja punaisissa poskissa oli paljon »puolalaista verta», kaksi romaania lukevaa nuorta, sievää neitiä, joista toinen luki matkaromaania: »Miehet hänen elämässään». Mutta sanotaanhan että naisella on oleva ainoastaan yksi mies elämässään. Ajatelkaa, olikohan kirja epäsiveellinen! Nukkuvatko painoylihallituksen päällikkö ja tuomiokapitulit? Kansilehdellä näkyi nuoren naisen kuva, jolla oli silmät kuin teerellä soitimella. — Ja sen elämään sisältyy monta kanaa. — Lisäksi vielä oli siellä eräs ruskeasilmäinen kaunotar, joka luki kirjaa nimeltä »Aspasia», siviäheimo Aspasian ja Perikleen kuvat kansilehdellä. Siitä kirjasta en tahdo sanoa mitään pahaa, sillä Aspasia meni vanhoilla päivillään naimisiin erään ateenalaisen teurastajan kanssa. Mitä »Puolalaista verta» luki, en päässyt näkemään. Ehkä »Qvo vadis domine!» Se on hyvin luvallinen kirja.

Mutta oli siellä myös naisia, jotka eivät lukeneet. He olivat lähitehtaan nuoria tyttösiä. Minä, joka aina lapsellisesti ihastun nähdessäni laajenevan kulttuurin merkkejä maanmiehissäni, lämpenin nähdessäni, miten muodikkaasti ja sirosti nuo yksinkertaisissa oloissa kasvaneet tytöt juhannusaaton kunniaksi olivat puetut. Eräällä oli lyhyt muodikas hame yllään ja kuvikkaat läpinäkyvät sukat. Lääkintähallituksen pitäisi kieltää ohkaisien sukkien käytön talvisin, mutta näin kesäkuumalla ne ovat sivistyksen merkkejä, sillä ne sallivat kiiltävän messingin hiilua harson lävitse, ja kun sitäpaitsi musta syntymämerkki pilkistelee pinnasta, tekee se näyn vielä koreammaksi. Tällaisia näkyjä kohtaan olivat tunteeni tietysti ainoastaan esteettistä laatua, sillä tulin ajatelleeksi noita paksuja harmaita villasukkia, joita sekä nuoret että vanhat ennen käyttivät ja jotka eivät olleet mikään silmäin ruoka eivätkä sitä varten aiotutkaan. Katsokaa liljoja kedolla, kuinka ne kasvavat, eivätkö ne ole ihania sukkateriä myöten. Meidän naistemme pitää kulttuurin nimessä olla enemmän liljojen kuin takiaisten kaltaisia.

Rautun selällä kääntyy reitti pohjoiseen. Rannat lähestyvät yhä enemmän toisiaan, kunnes melkein yhtyvät Valkeakoskella. Niin, miksipä sen nimi ei olisi »valkea», kun vesi, joka koskessa vaahtoaa, tulee noista Topeliuksen ihannoimista järvistä. Mutta nimi Valkeakoski on vanhempi kuin Topelius. Todistus vain siitä, että paljon ennen Topeliustakin on Suomessa ollut runollisia ihmisiä. Valkeakosken rannalla on suuri paperitehdas, joka luultavasti on hyvin vanha, sillä kanavaa varjostavat lehtipuut olivat suuret ja tuuheat. Tehtaan yhteiskunta lienee sangen suuri, sillä sillä oli oma lääkäri, jonka voimakasta kättä olin tilaisuudessa puristamaan kanavan laiteilla. Nimenä on Valkeakoski suorastaan reklaami paperitehtaalle. Tervakosken luulisi olevan aivan vastakohdan. Joka tapauksessa taitaa paperi, jolle kirjoitan, olla lähtöisin Tervakoskelta. Mutta runoilijoiden pitäisi aina kirjoittaa Valkeakosken paperille, saadakseen henkäyksen Topeliuksen sielua runoihinsa.

»Luopioinen» pääsi ensiksi kanavaan. Juhannusjuhlijoita tulvillaan oleva »Pälkäne» puhkui jo salmessa takanamme. Sivuutetuksi tulemisen häpeä oli vältetty. Eläköön »Luopioisen» höyrykattila ja sen vapisevat venttiilit!

Se oli oikeaa sisävesien laivakulkua.

Sitten ohjasimme Mallasvettä kohti. Se välkkyi edessämme niin pyöreänä ja kiiltävänä kuin äskenpaistettu juhannuskakkara. Järven vastaisella rannalla kohosi Pälkäneen uusi kirkko yli maiseman ja hyvin rakennetun kirkonkylän. Mikä suunnaton ero näitten pehmeitten rantojen ja Haukiveden ja Saimaan korkeitten kalliosaarien sekä Päijänteen kivikkorantojen välillä! Mallasvesi oli mielestäni ikäänkuin lammikko tuuheassa puistossa, jossa ei voinut nähdä merkkiäkään alkuaikojen vesittävistä tai myrskyn temmellyksistä. Juhannusaurinko valaisi vaipuvia aaltoja, illan tullen tyyntyi vedenpinta peilikirkkaaksi. Roineen »armahat aallot» jäivät vasemmalle. Ihmeellistä, miten koko olennossani värähtelivät Topeliuksen itämaisen hehkuvat ylistysrunot näiden vesien kunniaksi. Tuntui kuin olisi vereni alkanut tykkiä 6/8 tahdissa. Miten olikaan tämä tunteellinen runoilijasielu hekkumoinut nautinnoissa, nähdessään kaiken tämän tyynen kauneuden. On ihmisiä, jotka mielellään morkkailevat hänen runouttaan ylitsevuotavien sanojen ja uskallettujen vertausten tähden. Minä en koskaan voi yhtyä heihin. Se tunnelma, mikä ilmenee ylistyslaulussa: »Mä oksalla ylimmällä», on syvästi elettyä ja sellaisena pyhää. Mitäs siitä, vaikka sinä ja minä emme tunnekaan samalla tavalla. Ainoastaan teeskenneltyä tunnetta voi pilkata, todellinen pitää paikkansa kaikesta ivasta huolimatta.

Kun istuin peräkannella toverieni ja ventovierasten nuorten naisten parissa, olin illan tyvenessä kokevinani setä Topeliuksen tunteet. Hän vertasi vesiä »enkelien ja armaitten sinisiin silmiin», hän lauloi aalloista, jotka loitolla suutelivat rantoja. Omaksuin verissäni nuo vertaukset, huolimatta siitä, että naapurillani Aspasialla ja »Puolalaisella verellä» oli ruskeat silmät, enkä uskaltanut tai edes voinutkaan tuntea mitään esimakua suudelmista. Hentomielisen runoilijan laita oli aivan toinen. Hänen ympärillään oli aina nuoria naisia, milloin »Seitsentähdikkö», milloin muut yksinäisemmät tähtisikermät. Ja jokaisella yksityisellä tähdellä oli avoin valtakirja suudella Setää, niin usein ja niin paljon kuin halutti. Olen omin silmin nähnyt valtakirjoja käytettävän säälimättömästi. Jouluyötsyissä Uudessakaarlepyyssä suutelivat tytöt nuorukaista Zachris Topeliusta, pysyäkseen valveilla. Kaikki Topeliuksen mielikuvituksessa purkautuu suuteloiksi. Maa ja taivas suutelivat, laineet ja ranta suutelivat ja Sulamith suuteli Salamia. Ne eivät olleet mitään tulisia suudelmia, ne olivat suutelolta »viileitten aaltojen sylistä».

Kaikki miehet eivät suutele sillä tavoin. Mutta Topeliuksen esiäiti, juutalainen Maria Zebulon, mahtoi kuulua Joosepin sukuun, hänen, joka antoi esimiestensä vaimojen suudella itseään kohottamatta pikkusormeansakaan. — Sellainen oli runoilija ja sentähden ovatkin hänen runonsa niin eteerisen hienoja, hänen sanansa makeita kuin hunaja ja ajatuksensa kuin »ruusut, jotka mirhamia tihkuvat».

Topeliuksen laulut hämäläisten järvien kunniaksi ovat itämaisen värikkäitä, pehmeitä kuin järvet itse, pehmeitä kuin rantojen ääriviivat ja sentähden ne ovat tosia ja yläpuolella kaiken viisastelevan arvostelun.

No niin! Tulimme Kostianvirralle, Pälkäneen kirkonkylän laituriin. Kapea, syvällä oleva virta oli lehtipuiden varjostama. Vesi näytti viheriäiseltä rannasta rantaan, sillä varjo ulottui yli kokovirran. Se oli todellakin »naturens gröna tankar i blåa vågornas famn». — Kostianvirrasta kulkee ensimmäistä kesää »Luopioisen» suuruinen laiva. Virtaa syvennetään parhaillaan. Tämän laivareitin syventämisen kautta on kaksi järveä, Pälkänevesi ja Jouteselkä, liitetty laivoilla kuljettavien järvien lukuun. Nykyään pääsee Hämeenlinnasta reitin kaukaisimman järven Jouteselän uloimpiin lahtiin saakka laivalla. Pieni kaukainen yhteiskunta Luopioinen, kauniin Kukkiajärven ympärillä, on nykyään vain noin peninkulman päässä Jouteselän rannalla olevasta Mataralahden laiturista.

Matka Helsingistä näille kaukaisille järville kestää ainoastaan 12 tuntia. Ja silloin sitä on totisesti maan sydämessä. Joka ei aio pitempää aikaa viipyä paikkakunnalla, voi asua majatalossa. Ei sovi halveksia muutaman päivän oleskelua tuuheassa Luopioisissa.

Toistaiseksi vielä puuttuu telefonit viimeisistä laitureista Aitoosta ja Mataralahdesta ja majatalo on 3 km:n päässä. Täytyy rauhoittua rannalla ja poimia kukkasia noilta tuuheilta kedoilta, kunnes sananviejä tuo hevosen laiturille. Jos ei satu olemaan kiirettä, niin hyvä näinkin. Me kolme kalastajaa, jotka olimme matkalla Vihavuoren koskille forelleja onkimaan, leiriydyimme matkalaukkujemme ympärille ja annoimme juhannusaaton laskeutua yli peilityynen järven. Iloiset matkatoverimme, joille me jäähyväisiksi voimiemme takaa vilkutimme, menivät eteenpäin Mataralahteen, jossa hevoskyyti heitä odotti.

Kokkojen syttyessä aloimme matkamme Sappeeseen, niiden sammuessa olimme perillä. Sappeen majatalossa astuimme tupaan, joka oli 10x10 m. Löysimme eräästä tämän valtameren nurkasta pikku piikaisen, joka antoi palttua juhannus valvonnalle ja makasi unen helmoissa toisen vielä pienemmän tytön kanssa. Tyttöset valmistivat meille tuppisuina illallisen sekä vuoteet, ja pian makasimme täydessä unessa Sappeen hurmaavassa majatalossa.

Ihmeeksi oli ollut lämmin ja aurinkoinen juhannus. Samanlainen tullee kenties 15 tai 20 vuoden perästä.

II.

Hämeen sydämessä 1916.

Edellisessä kirjoituksessani olen kuvannut matkaa höyrylaiva »Luopioisessa» Hämeenlinnasta Mataralahteen saakka Luopioisiin. Siellä loppui vesimatka ja laivan oli pysähdyttävä. Otimme hevoskyydin ja painuimme vielä kauemmaksi maan sydämeen. Matkan päämääränä oli Sappeen kylä, Hauhon pitäjän koilliskulmalla.

Neljä kilom. ennen Sappeeta tulimme suureen kylään nimeltä

Puutikkala,

jonka pitkää kyläkujaa matelimme hiljakseen hitailla hämäläisillä hevosillamme. Se oli suurimpia ja tiheimmin asuttuja kyliä, mitä milloinkaan olen nähnyt. En voi sanoa, että juuri olisin ihastunut sellaiseen kylään, jossa 24 taloa on tungettu yhteen, niin lähekkäin kuin mahdollista. Siellä oli navetta navetassa kiinni, sikolätti sikolätissä, luhti luhdissa ja tunkio tunkiossa. Kukahan voisi lukea kaikki ne rakennukset, kun joka talolla on joukko ulkohuoneita, ja kun paljon tilatonta väkeä sitäpaitsi asuu talojen ympärillä. Se muistutti aikalailla unkarilaisia kyliä, jotka ovat suorastaan kauheita. Mutta Puutikkala erosi suuresti edukseen unkarilaisista kylistä. Puutikkalasta puuttui nimittäin nuo inhoittavat sikolaumat, jotka tekevät unkarilaiset kyläkadut sietämättömiksi. Mutta Unkari on jo Aasiaa, kun taas Puutikkala on muuttumaisillaan eurooppalaiseksi.

— Kuulkaapas, tappelevatko Puutikkalan pojat ahkerasti keskenään tässä kylässä, kun luhdit ovat noin vierekkäin? kysäisin iäkkäältä kyytimieheltäni.

— Ei, ei, ei! Ei enään. Niistä on tullut niin sivistyneitä, ettäh.

— Tappelivatkos ennen?

— Kyllä vaan. Syksyisin joka ilta. Joka ilta tukkijunnujen kanssa, jotka tahtoivat anastaa heidän tyttönsä.

— No mutta! Eihän suinkaan tyttöjä voitu vasten mieltään viedä?

— Niin, mutta Puutikkalan tytötpä olivatkin juuri sellaisia, että pitivät vieraita miehiä omia poikia parempina. Mutta nyt ne ovat niin sivistyneitä, ettäh. Kymmeneen vuoteen eivät pojat enään ole tapelleet.

Jos voi uskoa Anatole Francea ja uudenaikaisia historioitsijoita, syntyivät kaikki eripuraisuudet kansojen lapsuudessa juuri ihanien naisten takia. Iänikuinen eläimellisyys ihmisissä, koirasten kamppailu naaraksista! Voimakkain koiras saa naarakset, ja naarakset mieltyvät voimakkaimpaan, jotta lapset tulisivat niin vahvoja kuin mahdollista. Onko se järkkymätön luomisen laki, jota ei voi eikä saa vastustaa? Kysyn vain. Ajomieheni tiesi, että sivistys voi hillitä tätä eläimellisyyttä. Rohkenemmeko kannattaa tätä hänen mielipidettään?

Eurooppalaiset yhteiskunnat eivät vielä ole eurooppalaisesta sivistyneitä. Eurooppalaiset ovat aasialaisia mielipiteiltään ja ajatuksiltaan. Sentähden tappelevat ne yhtä mielellään ja tarmokkaasti kuin aasialaiset ovat tehneet kaikkina aikoina. Poistakaamme »aasia» sydämistämme, sulkekaamme siat lätteihin, niin voisimme mahdollisesti, niinkuin Puutikkalan pojat, heretä tappelemasta. Tulisimme niin sivistyneiksi, ettäh.

Minkä selvän kuvan suuresta maailmantapahtumasta tarjosikaan pienoiskoossa tämä kertomus Puutikkalan pojista! Kauniin Kukkiajärven laineilla purjehtii lautallaan ventovieras tukkijunkkari Paris. Hän ei ole mikään kaunis prinssi, mutta rohkea, reipas ja vahva hän on, vahvempi kuin Paris prinssi. Hän nousee maihin ja valloittaa Helenansa. Puutikkalan pomot, rusthollarit Agamemnon ja Menelaus, kokoovat kylän pojat Akilleksen ja Ajaksen, ja niin on tappelu valmis. Syyt samat ja sama myöskin ratkaisutapa. Ja Helena on aina valmis seuraamaan tukkijunkkaria. — Mutta sitten tulee sivistys, tuo hieno hellenismi. Ja miekat pistetään huotriinsa ja puukot tuppeen, ja niin ei enää tapella. Maassa on rauha ja Puutikkalan pojilla on hyvä tahto. Mitenkä Jumalan kunnian laita on korkeudessa, niin, siihen olen kielletty puuttumasta.

Puutikkalan rannalla lojui kaksi mahtavaa kirkkovenettä, toinen 13 m, toinen 12 m pitkä. Ne olivat pitkissä vajoissa, aivan niinkuin kirkkoveneet Seurasaarella. Ajomieheni väitti, että suurempaan mahtuisi 150 henkeä. Tingin heti hänen liioitteluistaan puolet ja lupasin uskoa veneen kantavan 75 henkeä. Kuljimme kylän läpi juhannusaattona, ja seuraavana aamuna lähtivät kyläläiset juhannuskirkkoon niin mieslukuisasti, että monta oli laskettava maihin matkan, varrella, sillä nousi ankara tuuli ja kävi korkeat laineet.

Entisaikaan, silloin kun Puutikkalassa vielä tapeltiin, olivat kirkkoveneet joka pyhä menossa. Nykyään vain silloin tällöin. En siis saanut nähdä tätä mieltäkiinnittävää näytelmää, sillä kirkkoveneet lepäilivät pitkän aikaa juhannusmatkan jälkeen. Tappelupukareilla oli tietysti suurempi tarvis lohdutusta ja armoa kuin siivoilla miehillä, ja tukki junkkarin kihlaaman neitsyen tie vie ennemmin tai myöhemmin kirkolle. Nyt ovat nämä syyt poissa.

40 vuotta sitten paloi koko Puutikkalan kylä perustuksiaan myöten. Ettei sellaiset kylät pala kerran viiteen tai kymmeneen vuoteen, on ihmeellinen kaitselmuksen armo. Oikeastaan se on ansaitsematonta armoa, sillä miksi pitää ihmisten nykyäänkin pakkautua yhdeksi rykelmäksi, kun heillä on lääniä tarpeeksi? Minkätähden eivät puutikkalaiset rakentaneet talojaan erilleen? Hämäläinen on ikimuistoisista ajoista asunut tiheään rakennetuissa kylissä ja vanhoillisena ei hän muuta tapojaan. Hän asui sillä tavoin voidakseen puolustautua ryöväreitä, roistoja ja petoja vastaan. Miksi hän nytkin vielä rakentaa samalla tavalla, on selittämätöntä, ehkä vain vanhaa totuttua tapaa. Minuun tekee sellainen kylä ahdistavan vaikutuksen. Mitenkä paljon ylhäisempää onkaan itäsuomalaisten tapa asua jokainen kummullaan, tilukset aivan talojen ympärillä, niin että kylät muistuttavat seitsemän kukkulan kuuluisaa kaupunkia.

Ainoa talo Puutikkalassa, joka on erillään, on palokunnan talo. Totisesti välttämätön laitos. Sen eristetyn aseman kautta ovat kyläläiset tahtoneet ehkäistä sitä häpeää, että palokunnan talo palaisi poroksi yleisessä tulipalossa. Mutta he ovat unohtaneet rakentaa useampia palokunnantaloja, sillä eihän yhteen voi mahtua niin monta ruiskua, että niillä voisi sammuttaa tulipalon tässä vaarallisessa kylässä. Alkuasukkaat valittivat, ettei Korkean Kruunun käskynhaltija salli pidettävän juhlallisuuksia palokunnantalossa. Hän tuntee lampaansa. Ehkä ei kymmenen vuoden hiljaisuuden ja sivistyksen aika vielä ole takeena siitä, ettei lankeemusta syntiin ja tappeluihin voisi tapahtua.

Sappee.

Sappeen kylä Hauholla on Puutikkalan täydellinen vastakohta, vaikka vain 3 km erottaa ne toisistaan. Sappeessa on vain kaksi taloa, mutta molemmat aivan toisissaan kiinni. Jos Puutikkala on aito talonpoikaiskylä, niin on Sappee sen sijaan herraskylä. Monta pitkää vuotta on toista taloa hallinnut aatelissuku Schildt, toista majatalon isäntä. Schildtit ovat muuttaneet pois, mutta majatalon vanhempi poika omistaa nyt tuon vanhan herraskartanon, ja nuorempi majatalon. Koko kylä kuuluu nyt vanhalle talonpoikaissuvulle, samalla kuin Schildtit ovat häipyneet pois. — Hyvin kuvaava ilmiö Hämeen uudemmassa historiassa. — Missä aatelismies ajan pitkään ei voi tulla toimeen, tai ei viihdy, siellä on talonpoika astunut hänen sijalleen. Hän viihtyy erinomaisesti ja on rikastunut. — Sappeen talolliset, molemmat 80 vuoden korvilla, ovat hyvin varakkaita isäntiä.

Seuratkaamme hiukan lähemmälti aatelissuvun oloa ja elämää sekä talonpoikaissuvun nykyisiä elämän ehtoja. Luulen, että ne kuvaavat yleisen kehityksen normaalia kulkua Hämeessä.

Schildtit omistivat monta suurta tilaa Hämeessä 17- ja 18-sataluvulla. Ho olivat Ruotsin palveluksessa olevia upseereja, kapteeneja j.n.e. Eräällä oli Vähä-Evo Lammilla, eräällä taloja Lammin ja Laukaan pitäjässä ja eräällä Sappeen kartano. Sappeen kapteeni omisti sitäpaitsi kuusi taloa ympäristössä. Hän oli naimaton —sukutaru kertoo hänen olleen onnettomasti rakastuneen nuoruudessaan ja sentähden jääneen parittomaksi — mutta siinä määrin sukurakas, että kaikki Schildtit ja muut äitinsä puolelta sukulaiset tihein joukoin pyhiinvaelsivat kaukaiseen Sappeesen. Sappeen setä otti vastaan kaikki sukulaiset avosylin ja lämpimin muiskuin, kuten ajan tapa vaati. Kaikkia suudeltiin, niin mies- kuin naispuolisiakin heimolaisia. Nuoremmat neitoset hieman kainostelivat ukon hyväntahtoisia hyväilyjä, sillä hän tähtäsi epävarmasti vanhoilla päivillään, tuhrusteli edestakaisin, kunnes osui pilkkaan, huulille. Parransänkikin oli arkioloissa pitkä. — Nuo vaeltavat sukulaiset olivat ainoat sen aikuiset matkailijat maaseudulla.

Ukko viihtyi hyvin maalla, sillä hänellä oli suuri maalaisintohimo. Hän rakasti hevosia. Mutta hän olikin erään baijerilaisen ritarisuvun jälkeläinen, joka 16:nnella vuosisadalla muutti Liivinmaan kautta Ruotsiin. Puheenpartena käytettiinkin seudun maalaisaatelista nimeä »hämäläinen hevosaateli». Sappeen ukolla oli talonpoikain kertoman mukaan talossaan 29 hevosta. Monet niistä olivat äksyjä, kiukkuisia kuvatuksia, toiset päälle 11 tuumaa korkeita. Kukaan ei tiedä mitä hän mahtoi tehdä hevosillaan muuta kuin syöttää niitä, ja saatella sukua takaisin kotia päin.

Hän uskoi Jumalaan ja kiroili kuin turkkilainen, kuten ruotsalaisilla kapteeneilla on ollut tapana kaikkina aikoina. Talonpojat kertovat, että ukon ympäristö tuoksui tulikivelle, kun hän oikein oli sillä päällä. Mutta kirosanan »hiisi» ukko miedonsi aitohauhomaisesti »hiilen», »hiilestä», »hiilessä».

Tämä alituinen seurustelu talonpoikien kanssa ja samanlainen elintapa maalla ei voinut olla vaikuttamatta eräisiin näiden aatelissukujen jäseniin, Sappeen sedän veljenpoika, Volmar Styrbjörn Schildt, sittemmin lääkäri Jyväskylässä, sai nuorena ylioppilaana 1820-luvulla haaveellisia, kansanvaltaisia »houreita» päähänsä. Hän saarnasi kauhusta puolihupsuille tädeille Toll, Wadenstjerna ja Schildt, että suomenkielestä aikojen kuluttua vielä tulee hovikieli.

— Oletko järjiltäsi, poika, sanoivat tädit, suomenkielihän on renkien ja piikojen kieli. Älä saata hienoa sukuasi häpeään.

Mutta Volmar Styrbjörn käytti kirjailijanimeä »Kilpinen» kirjoitti kummallisia suomalaisia kirjaimia, keksi suomalaisia kulttuurisanoja ja antoi Sappeen sedän hautakiveen Hauhon kirkkomaalla hakata etunimen »Yrjö», vaikka sedällä, kaikkien pyhimysten nimessä, aina oli ollut nimenä rehellinen »Georg». Jos Sappeen setä eläessään olisi kuullut nimen »Yrjö», olisi hän varmasti käyttänyt sitä miellyttävänä vaihteluna kirosanojen sarjassa. — Miten Volmar Styrbjörn nyt selviytyy tuolla ylhäällä tätien ja Sappeen sedän seurassa, sitä en uskalla kuvitellakaan.

Mutta maanviljelijän veri on Schildtien suonissa pulpahdellut voimakkaammin kuin monessa muussa aatelissuvussa. Heidän joukossaan on lääkäreitä, on opettajia, mutta nämä virkamiehet ovat sittenkin sivuelinkeinonaan harjoittaneet pääelinkeinoamme, maanviljelystä. Vielä tänäkin päivänä omistavat Schildtit suuria tiloja maassamme. Eräs heistä, Onni Schildt, oli virkatalojen tarkastaja, säästöpankkimies, mutta sitäpaitsi suurtilallinen, maanviljelysneuvos ja lopuksi senaattori, tietysti maanviljelystoimituskunnan päällikkö. Eräs toinen, kauppaneuvos Hjalmar Schildt, on antautunut kauppa-alalle, mutta huomatkaa, hän kaupittelee ruista, vehnää ja kauraa. — Ainahan se vähän tuoksahtaa Sappeen riihelle. —

Ainoastaan nuorimmat sukupolvet ovat kääntäneet selkänsä tunkioille, lehmille ja hevosille. Eräs Schildt kirjoittaa nykyään romaaneja, toinen painattaa romaaneja, ja minusta, äidin puolelta samaa sukua, on kokonaan hävinnyt pahanhajuisten kotieläimien, lehmien ja vaahtoisten hevosten ihailu, mutta innostukseni maanteihin ja uusimpiin kotieläimiimme, automobiileihin ja polkupyörään, voitaneen hyvällä tahdolla johtaa jostakin aikaisemmasta olemusmuodosta Sappeessa.

Sappeen talolliset elävät pulskasti, kuten hauholaiset yleensä. Ennen oli Sappeen sedän rakennus kylän komein, mutta ei suinkaan enää nykyään. Majatalon isännän rakennuksessa on tupa, joka on 9x10 m pinta-alaltaan. Tuvan voittaa melkein sali vaarin rakennuksessa, jossa sitäpaitsi on suuri luku muita huoneita. Kaikki hyvin kalustettuja. Mutta Sappeen sedän asuntoa on pidetty mitä suurimmassa kunniassa. Tosin siihen on rakennettu kaksi valtavaa päärakennusta lisää, jotka ympäröivät pihamaata kolmelta taholta. Vanhan talon sisustus on kenties sata vuotta vanha. Sedän henki asuu, niin sanoakseni, koskemattomassa pesässä. Kaikki neljä vierashuonetta ovat kalustetut iänikuisilla kaapeilla, sohvilla ja tuoleilla niiltä ajoilta, jolloin Schildtit vierailivat talossa. Keittiö on kahta porrasta alempana muita huoneita, ja sen ovessa on pyöreä tirkistysreikä, josta emäntä voi seurata palvelijain talousaskareita.

Mutta kaiken tämän tilavan asuntokomeuden saattaa varjoon kaksi mahtavaa navettaa. Majatalon isäntä on rakentanut omansa kauneimmasta harmaasta graniitista, toinen taas on kyhätty kotona leivotuista tiilistä. Nämä monumenttaaliset rakennukset tulevat kestämään vuosisatoja. Kun kaikki nuo suuret salit ovat maatuneet tai hävitetyt, pysyvät molemmat suuret navetat vielä todistuksena entisaikojen ahkerasta työstä ja yritteliäisyydestä. Maassamme, jossa asuinrakennukset rakennetaan puusta, kertovat ainoastaan navetat historiaa jälkeentuleville sukupolville. Ne ovat ainoat rauniot, mitä maassamme on tulevaisuudessa tavattavissa. Katsojissa ne eivät kyllä tule herättämään haaveellisia tunteita, kuten neitsytkammiot vanhoissa ritarilinnoissa, mutta kenties, kuten vanhat juustot, kiihoittavat ruokahalua.

Tuntui aivan kuin olisin ollut kaukainen sukulainen noille hiljaisille, kohteliaille ja höyleille sappeelaisille. Tämä tunne houkutteli minut syleilemään 81-vuotiasta Sappeen isäntää. Tein sen siksi, että hänellä oli juuri yhtä korkea kyömynenä kuin enollani. Eihän ole ihme, että ympäristön emännille rupesi syntymään koukkunokkaisia lapsia, kun he joka päivä, kahden vuosisadan aikana, näkivät Schildtejä, kaarevine, kyttyräselkäisine nenineen, kuljeskelemassa teillä ja tanhuilla. On olemassa salainen psykologinen laki, joka taitaa vaikuttaa niin voimakkaasti, etteivät minkäänlaiset muut ilkeät epäluulot tarvitse tulla kysymykseenkään.

Vihavuoren kosket.

Ne sijaitsevat 3 km Sappeesta vesistön varrella, joka alkaa Vesijaosta ja Evon tienoilta idästä, kulkee läpi pitkän Kuohijärven ja kauniin Kukkiajärven sekä syöksyy Vihavuorella 1,6 m:n putouksesta alas. Reittiä sanotaan Hauhon reitiksi ja se yhtyy Pieteleenjärven kautta Mallasveteen. Vesistöä voi kulkea laivalla Vihavuoren ylä- sekä alapuolelta. Mutta Vihavuori on sellainen sulku, jonka ainoastaan kanava voisi murtaa.

Mikään ei estäisi säännöllistä laivakulkua Vihavuorelta Valkeakoskelle, tai vaikkapa Hämeenlinnaan. Hinaajahöyryjä kulkee joka päivä Valkeakosken ja Vihavuoren väliä, vetäen perässään raskaita lotjia. Samoin tupruaa hinaajahöyry Vihavuoren yläpuolella olevilla vesillä. Mutta ei ainoatakaan matkustajalaivaa. Miksi? Siksi, että reitti sijaitsee Hämeessä. Hämäläinen on tyytyväinen jaloittelemaan navetan ja tuvan väliä, hän matkailee ainoastaan pelloilleen ja niityilleen. On käsittämätöntä, ettei Hauhon tapaisessa pitäjässä, jossa on pohjattoman rikkaita talollisia ja mainioita kulkuväyliä, ole vesikulkuneuvoja. Lähin rautatieasema on Hämeenlinna. Mutta isät soutivat ja ajoivat hevosella, miksi eivät pojat tekisi samoin.

Vihavuoren kosket ovat viime kevääseen saakka olleet olemassa ulkopuolella minun tajuntaani. Vaivautumiseni sinne asti johtui siitä, että Matkailijayhdistys tätä vuotta varten on vuokrannut kalastusoikeuden koskissa, ottaakseen selville, kannattaako forellien onkiminen niissä vai ei. Kalastusoikeus on yli kymmenen vuotta kuulunut metsänhoitaja Knut Tammelander vainajalle. Hän rakennutti kosken partaalle pienen huvilan, jossa oli kaksi huonetta ja keittiö, ja sen on Yhdistys myöskin vuokrannut. Metsänhoitaja Tammelander on viettänyt vapaa-aikansa huvilassaan kosken partaalla, nauttinut kauniista luonnosta ja kalastellut ahkerasti tunnettujen tamperelaisten ja ympäristön urheilijoiden kanssa. Huvilan seinäpaperit kertovat kalastusurotöistä, joita ovat suorittaneet itse omistaja, Skiura ynnä muut yhtä omituiset kuin uutterat onkijat. — Rehtori Stolpen ja Hjalmar Schulmanin nimimerkkejä etsivät silmäni turhaan. He olisivat varmaan tuoneet mukanaan monta omintakeista lisää kalastus- ja metsästysjuttuihin.

Forellin kalastuksesta koskissa en tahdo puhua. Jätän sen osan arvokkaammalle kynälle. Ainoa saaliini oli ahven, joka erehdyksestä tarttui uistimeen. Mutta kahta matkatoveriani, jotka sillä alalla ovat todellisia haijia, onnisti kyllä paremmin.

Vihavuoren yhteiskunta on aika lystikäs. Koskien partaille on tungettu joukoittain pieniä asumuksia, joista monet ovat ainoastaan hökkeleitä. Eräänä kauniina päivänä aloin laskea niitä, mutta oli niin kuuma, etten saanut sitä suoritetuksi. On siellä viisi myllyäkin, muutamat tosin aivan virattomia ja kaatumaisillaan, mutta pari, kolme hyrrää täysin siemauksin. Kaikki vilja läheltä ja kaukaa hienonnetaan siellä jauhoiksi. Sitäpaitsi höylätään päreitä, teroitetaan veitsiä, y.m, y.m. Kaikki tapahtuu kosken suosiollisella avulla. Yhteiskunta on ikivanha, ja vesivoiman omistusoikeus niin monimutkainen, ettei minun järjelläni sitä vyyhtä selvitetä. Muuten luulen, ettei kukaan Suomessa ole täysin selvillä vesioikeuslaistamme. Vesioikeuden professorin virka olisi mitä pikimmin perustettava yliopistoon, muuten emme koskaan selviydy siitä vesikaaresta. Tahi voisiko ajatella vesioikeuden yhdistetyksi sovelletun fysiikan professuuriin. Silloin olisi ainakin lohen- ja forellinkalastajilla syytä riemuita. Turhaa on käydä oikeutta veden omistamisesta; riitajutut kestävät iankaikkisuuden ja loppu on yhtä hämärää kuin alkukin. Jätän päättämättä, onko syy haettava meidän lakimiehiämme vaivaavasta vesikauhusta vai siitäkö, että meillä on liiaksi vettä maassamme. Se mies, joka meille vuokrasi kalastusoikeuden koskiin, omistaa 53 — muistaakseni — erilaista oikeutta koskiin, mutta ei hän eikä kukaan muukaan tiedä, onko niitä vieläkin enemmän.

Niinkuin nyt koskilla eletään, luulee jokainen olevansa oikeutettu kalastamaan niissä. Kaksi ammattikalastajaa ovat vahvasti vakuutetut oikeudestaan ja jokainen, joka on löytänyt onkilieron, pitää oikeutenaan uittaa sitä koskessa koukun nenässä. Tilanne on siis epätoivoinen, Ainoa, joka maksaa oikeudestaan, on Matkailijayhdistys.

Vihavuori on nykyään hienolla Hauhon murteella nimeltä Vihavuosi. Siitä saamme kiittää kansakoululaitosta. Onnettomat opettajat ja opettajattaret harmaantuvat ennen aikojaan, kun heidän täytyy taivuttaa hämäläistä nuorisoa sanomaan vuosi vuoden, eikä vuosi vuoren, tai vuolen. On nyt meillä olemassa »Vihavuoren kosket». Kansakoulun käynyt nuorukainen ei uskalla sanoa vuoren, sillä hän näkee heti työlästyneen opettajattarensa väsyneen katseen ja kuulee hänen huokaavan:

— Sano vuoden, älä vuoren!

Siis nimentömuoto Vihavuosi. Nyt on kosken nimi Vihavuosi. Uskallan kuitenkin vielä kokeeksi käyttää oikeata nimitystä Vihavuori, vaikkei mulla ole toivoakaan saada seuraajia. — Ei suinkaan paikan nimi voisi olla »Vihavuoksi»? Vai olisiko tässä joku germaanilainen »koira» haudattuna?

Kukkiajärvi.

Kukkivajärvi? Nimi on kaunis ja kaunis on järvikin. Siinä on sata nimellistä saarta ja sata nimetöntä. Pituudeltaan on se ainoastaan pari peninkulmaa ja leveydeltään 12 km. Pohjoisrannalla on Luopioisten kirkonkylä ja eteläpäässä yllämainittu Puutikkalan kylä, Vihavuori ja Sappee, jossa viimeksimainitussa on sen lisäksi, heti talojen alla, ihastuttava, pieni alppijärvi. Saaret ovat enimmäkseen pieniä. Eräässä niistä, Evinsalossa, on laajapeltonen talo. Talossa on aikoinaan kesäisin vieraillut ylioppilaita, jotka siellä ovat lueskelleet tenttejään, oppineet suomea ja nauttineet ulkoilmaelämästä tuuhean saaren liepeillä. Luopioisissa kasvaa sekametsää, jossa lehtipuu on vallalla. Sentähden näkee siellä paikoittain seutuja, jotka muistuttavat puistoistutuksia. Kaikki on hymyilevää ja kaunista täällä kaukaisessa Hämeen sopukassa.

Kukkiajärven itärannalla kohoaa jo korkeampia vaaroja, havumetsän peittäminä. Siellä kulkee Päijänteen ja hämäläisten vesien välinen vedenjakaja. Kukkiajärvestä itään sijaitsee merkillinen Vesijaon järvi, jolla on kaksi laskua, toinen Päijänteeseen, toinen Kuohijärveen ja Kukkiajärveen. Esimerkiksi kanootilla voi siis kulkea Päijänteestä Lummeneen ja Vesijaon kautta Kukkiajärvelle ja Vihavuoren koskille, sekä Hämeenlinnaan saakka.

Tein soutumatkan pitkin kaunista Kukkiajärveä. Oli lämmin ja tyyni, heti juhannuksen jälkeen. Aivan kelteisilläni istuin siron, keveän sisäjärviveneen perässä ja nautin täysin siemauksin ihanasta näytelmästä. Miten paljon onkaan vielä kauniita, vähän tunnettuja seutuja maassamme. Ja kuinka lämmintä ja ihanaa voikin olla — muutama päivä vuodessa! Toukokuu ja kesäkuu olivat olleet suorastaan jumalattomat. Pakkasta, sadetta, römssysäätä lakkaamatta. Miten usein meillä on syytä tässä maassa manata kohtaloa, joka on nakannut meidät tähän räntäiseen maahan. Mutta sitten tulevat harvat kesän ihanat säät, jolloin unohtaa pahat ilmat ja oma maa tuntuu rakastamisen arvoiselta. Rakastaahan sitä täytyy epäystävällistäkin äitiä, kunhan, hänen kasvonsa edes joskuskin loistavat sopusointua, onnea ja iloa. Ja miten kauniisti hän katselikaan meitä, jotka veneessämme liu'uimme pitkin Kukkiajärven tyyntä, kirkasta kalvoa, ja kuinka lämmin oli hänen katseensa!

Tuhma ahven keskeytti mietelmäni. Se oli tietysti haukannut uistimesta. Ei kukaan soutele Kukkiajärvellä vetämättä uistinta perässään. Minä seurasin yleistä sääntöä ja tulos oli, että ahven antoi pimittää itsensä. — Ahven on merkittynä Vihavuoren kalastushuvilan seinäpaperiin. — Niin kauan kuin se oli hengissä, räiskytteli se vettä säärilleni. Se tahtoi kostaa lähestyvän kuolemansa. Kun olisin ilennyt, olisin heittänyt raadon järveen, mutta mitä olisi soutaja sanonut?

Kun ahven oli kunnollisesti kuollut, voin taas vaipua ajatuksiini. Ajattelin, että vaikka Suomessa olisi 50 miljoonaa asukasta, löytäisi kuitenkin jokainen perhe kauniin paikan huvilalleen. Se ei kyllä merkitseisi rikkautta maallemme — huvila saattaa lopuksi taloudelliseen perikatoon kenen tahansa — mutta se merkitseisi köyhyyttä kauneudessa. Ja sellaista piti Runeberg arvossa.

On ihanaa soudattaa itseään peilikirkkaalla sisäjärvellä pelkissä alusvaatteissaan; Kukkiajärvellä oli niin hurmaavaa, että olisin tahtonut soudattaa itseni Hämeenlinnaan saakka, koska kerran näille maille ei höyrylaivat ihmisiä kuljeta. Mutta se tulee kalliiksi. Maksaa monta markkaa peninkulmalta. Mukavampaa ja halvempaa on propsien ja puupalikoiden kulku. Ne matkustavat Kukkiajärvelläkin höyrylaivalla. Valkeakosken tehdas pitää hinaajahöyryn Kukkiajärvellä ja sitäpaitsi suuria proomuja. Virtapaikoissa, Vihavuoren koskien niskassa, puretaan lasti veteen ja se puikkelehtii sitten alas Vihavuoresta, josta se sitten taas höyrykyydillä viedään Valkeakoskelle. Ei kellään, ihmisellä ole ollut niin rohkeaa ajatusta, että kulkuväylä voitaisiin kanavoida ja puhdistaa. Hämeessä ajatellaan vain peltoja, eikä kulkuväyliä. — Toista on Itä-Suomessa. Siellä ei ole sellaista vesiränniä, jossa ei höyrylaivat tohiseisi.

Mutta joka mielellään ajaa kyytirattailla tai pitää soutamisesta, voi kyllä harhailla tänne Hämeen syvään, miellyttävään rauhaan, jossa äärettömät salit ja suuret kammiot odottavat asujiaan, jossa kaikki on rasvaista ja halpaa, kulttuuri vanhaa ja täysipitoista, mutta jossa uudenaikaista matkailua ei ole olemassa.

Jäykkä ja umpimielinen rusthollarien seurustelutapa, niin erinomaisen miellyttävä ja hieno kuin se onkin, tarvitseisi kuitenkin lisäksi vähän eloa ja liikuntoa. Ehkä matkailu voisi vaikuttaa jotakin siihen suuntaan.

III.

Päijänteellä.

Oli ennen minulla ylioppilasvuosina hyvä ystävä, jonka kanssa en koskaan riidellyt mistään muusta asiasta kuin Päijänteen laivoista. Kun vain hellävaroenkaan koskettelin laivakulkua näillä vesillä, nousi hän paikaltaan ja poistui. Minun oli nimittäin tapana tekaista enemmän tahi vähemmän onnistuneita sukkeluuksia niiden laivojen sekä ulkomuodosta että varustuksista. Minä vertasin niitä Saimaan laivoihin, jotka muka olivat muhkeita ja mukavia, ja tätä vertailua hän ei jaksanut kuunnella.

Nyt kun tulin Vesijärven laituriin ja aioin matkustaa Korpilahteen, valitsin »Suomi» laivan, jota en ennen ollut nähnyt. Ällistyksen! oli suuri, sillä sehän oli vallan toista »sorttia» kuin Päijänteen vanhat laivat. Sehän oli kerrassaan mukava laiva, ei juuri niin mukava kuin »Leppävirrat», »Heinävedet», »Orivedet» Saimaalla, mutta vallan tyydyttävä kaikin puolin. »Suomessa» voi nimittäin vapaasti liikkua; sillä on laaja kansi ja, mikä vielä parempi, sillä on laajat käytävät kannen reunoilla. Siinä tuntee itsensä vapaaksi, ei ketään häiritse, vaikka huvikseen kävelisikin edestakaisin. Se tässä suhteessa muistuttaa suuria merialuksiamme. — Kunpa nyt saisin tavata entisen ystäväni, niin hän saisi korvaukseksi kuulla kehuvia sanoja laivakulusta Päijänteellä.

Sain hyttipaikan kannella, jonka vuoteella saattoi kääntää kuvettaan, nousematta lattialle, joka tähän asti on ollut tavallista Hämeen maakunnan kaikissa laivoissa. Sähkövalo helotti kirkkaana katossa, ja puhtaus oli moitteeton. Koko komento oli sanalla sanoen eurooppalaista. En edes nähnyt yhtään nautaa etukannella, jota seikkaa erityisesti kävin tutkimassa; ne ovat kyllä hyvin hauskat katsella päivällä, mutta yöllä ne puhaltavat torviinsa niin vimmatusti koti-ikävissään tahi aavistaen murheellista kohtaloaan maissa, että koko yön matkamies uneksii tulen olevan valloillaan Sörnäisissä.

»Suomen» kulkuvuorot ovat helpot ja hyvät muistaa. Laiva lähtee joka arkipäivä Lahdesta klo 11 illalla ja palaa seuraavana päivänä Jyväskylästä. Kaiken nykyaikaisen turistiliikkeen välttämättömimpiä ehtoja on jokapäiväinen kulkuvuoro päätepaikkojen välillä. Sen on »Suomi» saanut aikaan, joka mielihyvällä pantakoon merkille.

»Suomi» on tänä kesänä soutanut sisään rahoja. Tiedän että kaikki muutkin Suomen laivat ovat tehneet samoin. Matkustajia on ollut enemmän kuin koskaan ennen. Niitä oli »Suomessakin» tällä kertaa paljon, mutta ei tungokseen asti. Kun Pieksämäen—Jyväskylän rata valmistuu, tarvitaan toinen »Suomi» tälle linjalle. Saimaan kulkijat voivat tätä tietä palata omaan maahansa takaisin. Koko tämä iloinen, yllätys »Suomi» laivassa piti minut hereillä Pulkkilan salmeen saakka, ja jo ennen Korpilahteen tuloa olin taas kannella ihmettelemässä aamuauringon kimmeltelevää välkettä Päijänteen pikkuaallokoissa.

Ihmisiä loikoi penkeillä täydessä unessa auringon säteitten pyrkiessä sisään silmäluomien lomitse. Eräs punahameinen nuori neitonen makasi pelastusvöitten kirstulla niin suppuun käpristyneenä, että hän aivan ihmeellisesti muistutti keitettyä naaraskrapua vadilla. Laiva huusi hurjasti Korpilahden laituriin. Suuri osa nukkujista jatkoi äänekästä untaan. — Vedenhenki väsyttää.

Korpilahden majatalossa, jossa sain kerrassaan loistosalin käytettäväkseni, sellaisen, jota ei tarvitse pyytääkään meidän kaupunkiemme hotelleissa, vietin kaksi päivää ahkerassa työssä. Matkani tarkoituksena oli nimittäin tuomiokunnan pöytäkirjoista saada tarkkoja tietoja eräästä suuresta murhenäytelmästä, joka noin 50 vuotta sitten pani koko Suomen kauhusta vapisemaan. Tarkoitan »Hallin Jannen» kuuluisata postinryöstöä lokakuun 1 p:nä 1867.

»Hallin Jannen laulun» jo lapsena kuulin, ja siitä pitäen olen ollut kiintynyt tähän juttuun. Tämä lauluhan on vieläkin tuttu yli koko Suomen, tutumpi kuin »Lallin ja piispa Henrikin laulu», tutumpi kuin »Elinan surmalaulu» ynnä muut suuret murhelaulut. Olen kerran ennen, 12 vuotta sitten, polkupyörällä käynyt Hallinpenkin majatalossa, ja silloin naapuritalon emäntävainaja useampia tunteja kertoi minulle koko tämän liikuttavan tarun kaikki yksityiskohdat. Tapaus ei ole jättänyt minua rauhaan; nyt päätin päästä tästä painajaisesta ja tutkia asian sekä lähdekirjoista että kulkupuheista.

En ole saanut mahtumaan ajatuksiini, että Hallin Janne olisi ollut hienotunteisen hämäläisen tilallisen poika. Hänen suonissaan on muuta verta pulpunnut, mustan kansan vertako vai mitä? Suuret on salot Hallinpenkin majatalon joka puolella, oikeita rauhattomien ihmisten lymypaikkoja. Näittenkö jälkeläisiä Hallin Janne?

Luin pöytäkirjoja kaksi päivää ja melkein koko yön. En muista kuin poikasena ahmineeni »Välskärin kertomuksia» samalla tulisella innolla. Koko salaperäinen erämaa avautui eteeni, huolineen, murheineen, repäisevine iloineen ja hurjine temmellyksilleen. Arvoisan tuomarin, Gustaf Svinhufvudin, hienolla käsialalla on joka sana kirjoitettu, mikä Jannesta pöytäkirjoihin kirjoitettu on. Tyynenä ja rauhallisena vyöryy juridinen kirjoitustyyli, mutta sitä järkyttävämmältä se tuntuu, sillä se paljastaa niin paljon todellakin elettyä, todellakin tunnettua surua, murhetta ja tuskaa. —

Koetan tässä antaa kuvauksen pohjois-Hämeen asutuksesta ja asukkaista, siellä liikkuvista loiskansoista, mustalaisista ja laukkuryssistä, erämaan oloista ja Jannen surullisesta kohtalosta. Kirjoitus kulkee osaksi mustalaisten merkeissä, mutta mustalaistenhan luvattu maa juuri pohjois-Hämeen saloseutu onkin.

Hallin Jannea ja hänen ruhtinaallisen komeaa sukuansa kohtaan minun tunteeni ovat juuri samat kuin erämaan ja ympäristön asukkaiden, nimittäin ei kauhun ja inhon, vaan suurimman säälin ja — miksi en tunnustaisi sitä — osaaottavimman rakkauden.

Pohjois-Häme.

Pohjois-Häme on nykyään enää vain nimeksi hämäläistä. Kansa, mikä siellä asuu, on sekakansaa. Mutta muinoin koko tämä suuri erämaa Päijänteen pohjois-, luoteis- ja koillispuolella oli Hämeen rintamaitten, Hollolan, Hauhon ja Sääksmäen yhteinen takametsä, missä metsästys ja kalastus oli suunnattomasti tuottavaa. Mutta hämäläiset liikkuivat näillä seuduin etupäässä vain kesällä. Nämä seudut olivat heidän kesänviettopaikkojani, ja matkat heidän kesäisiä turistimatkojaan Rautalammin lohikoskille, jopa Karttulan kuuluisille lahna-apajapaikoille. Paikannimet näissä erämaissa viittaavat etelä-Hämeeseen. Karttulassa esim. on Kuttajärvi, Kutaan kanava, Hollolassa Kutaan joki, joka alkuaan lienee muinaisgermaanilaista perua = »Gudar».

Mutta savolaiset ryntäsivät maahan Mikkelistä ja Kuopiosta käsin. Missäpä olikaan sopivampia kaskimaita kuin pohjois-Hämeen aurinkoisilla rinteillä, missä rikkaampia muikunpyyntipaikkoja kuin Viitasaaren muikkujärvien muikkujärvessä, Keiteleessä. Savolaiset eivät vain käväisseet täällä, he rakensivat saunansa jonkun niemen kainaloon, hakkasivat kasken ja jäivät asumaan sekä talveksi että kesäksi näille herkullisille pyyntipaikoille. Kun sitten hämäläiset kesällä soutaa jynkyttivät entisille esi-isiensä tutuille huvilapaikoille, iskivät savolaiset heiltä suonta. Tappelu ja rytinä kävi, mutta savolaiset olivat lukuisammat ja voitto kallistui vähitellen heille.

Taru kertoo, että eräs joukkue savolaisia saapui Saarijärven ihanille järville. He kolusivat kaikki nuo muinaisgermaanilaisilta kajahtavat paikat, Kalmarit, Muittarit, Ähtävät, Rampsit ja tapasivat Rampsin alla ryhmän hiljaisia hauholaisia. Savolaiset röyhkeästi kysyä tokaisivat:

— Hei, hiljaset hämäläiset, missä teillä on parraat kaskimoat?

‒ Ei tänne mahlu enää teittiä! vastasivat hauholaiset.

‒ Vai ei »mahlu», vai ei »mahlu», jämäsivät savolaiset. »Mahluuhan» kun »teitit» tapetaan.

Ja he antoivat järvelle nimen Mahlanjärvi, joka sillä vieläkin on.

Tämä tapahtui keski- ja uudenajan taitteessa. Mutta vielä paljon myöhemmin hämäläiset tekivät rakkaaksi tulleita kalastusretkiään. näille entisille erämailleen.

Piennä poikana ollessani kuulin seuraavan jutun eräältä ikäloppu karttulaiselta.

— Kun minä olin kymmenvuotias, kuljin isäni kanssa talvella Kärkölän pitäjässä, Uudenmaan rajalla. Tultiin taloon, jossa vanha isäntä käppyrään köyristyneenä makasi kätkyessä; liekkö ollut tuossa sadan vuoden korvilla. Kun meiltä kysyttiin, mistä kaukaa vieraat on, ja me vastattiin että Karttulasta, niin se vanha ukko rupesi pirisemään kätkyessään.

— Mitäs ukkovaari tahtoo? kysyttiin.

— Vieläkö sieltä Karttulan Rasvangista saa niitä keltamahasia lahnoja? sähisi ukko.

Ukko oli nuorena käynyt isänsä kanssa kalalla aina Karttulassa asti, viiden peninkuorman päässä Kuopion kaupungista, vaikka asui Kärkölässä, melkein Helsingin naapuruudessa.

Milloinka ukko kävi Karttulassa kalalla? Ehkä 1700-luvun keskivaiheilla. Kyllä silloinkin vielä oli lääniä Hämeen erämaissa kalastella kenen tahansa, kun tiedetään, että silloisessa, laajassa Viitasaaren pitäjässä ei ollut kuin 3,000 asukasta. Nykyään ehkä samalla alueella 30,000 asukasta.

Pohjois-Hämeessä puhutaan Savon murretta. Tavallisesti mainitaan murteitten rajan kulkevan Kalkkisista pitkin Päijännettä Korpilahdelle ja sieltä suorana viivana Kokkolaan. Länsipuolella sanotaan »meilän» ja »meirän», itäpuolella »meiän». Mutta etelämpänäkin tätä rajaa sanotaan vielä savolaisiksi meiän, esim. Jämsän ja osaksi Kuoreveden pitäjissä. Vakinainen Hämeen murre kaikuu puhtaana vasta Padasjoen ja Längelmäen seuduilla.

Ainoa, mikä vielä on hämäläistä, on sukunimien puute näillä seuduin. Ihmiset kulkevat täällä joko paikan tahi isän nimillä ja mikä inhoittavinta on — äidin nimellä. Eikö todellakin ole liikuttavaa äidin muka häpeän vaikuttamista, kun eräs Hallin Jannen jutussa esiintyvä todistaja, rehellinen, kristillisessä avioliitossa oleva vanha muija, miehensä sukunimestä huolimatta, aina vain sanotaan »Helena Mariantytär Kvast». Vanha Maria oli jo aikoja sitten haudassa, mutta hänen nuoruutensa muka hairahdus kummitteli vielä maailmassa, niin kauan kuin hänen tyttärensä Helena jaksoi elää. Kansan suussa hän oli yhtä hyvä »Liena» kuin kuka tahansa muu, mutta papinkirjoissa ja pöytäkirjoissa aina vain Mariantytär. Ja vanha Maija, joka suuren rakkautensa ja suurten kärsimystensä takia varmaankin eli taivaassa, sai kuulla kuinka häntä häväistiin maailmassa, vaikka hän istui itse Abrahamin helmassa. — »Mailma laahaa», sanoo hämäläinen. — Suuret olivat Konkolan, Könkkölän ja Kaipolan suvut, kaunis Hallin Mattilan suku, mutta kaikki nämä kirjoissa kulkevat vain isän nimillä. Nyt saavat hämäläisetkin pitää sukunimiä eli, niinkuin niitä siellä sanotaan, »liikanimiä». Melkein kaikki savolaiset sukunimet ovat 500 vuotta vanhat, monet pakanuuden aikuisia, kuten Pelkonen, Ronkainen ja Ikäheimo, mutta mikä arvo näillä uusilla hämäläisillä »liikanimillä» on? Niitä vaihdetaan kuin rukkasia. Vanhin veli on Järvi, toinen Niemi ja kolmas Jokinen, mutta nuorin, joka on käynyt seminaaria, on Iltarusko. Vanhin sisar on taas Pohjanleimu, toinen Hurmerinta ja kolmas, joka on herännyt, neiti Siviäheimo. Mikä kirjava suku! Jos nämä lapset, hajaantuneina maailmalle, kohtaavat toisensa vuosien perästä, niin ei mikään voi varjella heitä menemästä toistensa kanssa naimisiin. — Ne savolaiset, jotka parin viimeisen vuosisadan kuluessa ovat muuttaneet tänne, ovat itsepäisesti pitäneet nimensä, kuten Hänniset, Nuutiset ja Tiihoset y.m.

Niinkuin joka paikassa maatamme, niin täälläkin vesistöjen rantamaat ensin asuttiin ja viljeltiin. Vesistöjen väliset seudut jäivät pitkiksi ajoiksi rantalaisten erämaiksi. Aivan ihmeelliseltä tuntuu, että meidän kulttuurimme kehdossa, Auran rannoilla, vielä tänäkin hetkenä synkät metsämaat, koskemattomat, asumattomat, erottavat tiheästi asuttuja ja hyvin viljeltyjä jokilaaksoja. Osaksi tämä johtuu länsisuomalaisten ja hämäläisten omituisista asumustavoista. He asuvat nimittäin mieluimmin yhteensullottuina suurissa kylissä. Itäsuomalaiset taas asuvat hajallaan yltympäri suurissa metsämaissakin. Suomen »Atlaksessa» on tätä asutusseikkaa valaistu, rinnastamalla kaksi karttaa, toinen Turun, toinen Mikkelin ympäristöistä, joissa asutustäplät ovat niin perin eri tavalla sirotetut. Turun kartassa kaikki jokien rannoilla, Mikkelin tasan koko alueella.

Tällainen tiheään asuttu ja hyvin viljelty jokialue tavataan myöskin Päijänteen länsirannalla.

Jämsässä.

Ikivanhaa lienee asutus tässä erittäin hedelmällisessä tienoossa, joka kulkee nimellä »Jämsän jokivarsi».

Ja nimi Jämsä, eli niinkuin kaikki jämsäläiset vielä tänäkin hetkenä sanovat, moni vielä säännöllisesti kirjoittaakin, Jämpsä, lienee hämärän muinaisuuden nimiä, minun luullakseni muinaisgermaanilaista perua. Jämpsä lienee ollut vain pysäkki näiden pitkillä kalastusmatkoilla Kymin joelta Saarijärven salomaille jo ylempänä mainituille paikoille. Toisia olivat sellaiset paikat kuin Perolahti = karhulahti, Mankalan kosket — kapeat, käyrät kosket, Anianpelto y.m. Vanhoissa kirkonkirjoissa kirjoitetaan Jämsän nimi Jembsiö, Jämbsiö. Siis p ääni on nimeen alkuperäisittäin kuulunut. Tämä p tavataan myöskin »jämpti» sanassa, joka merkitsee tasaista, aivan niinkuin Saarijärven Ramsi sanasta vielä kansan kesken kuulee muodon Rampsi = muinaisruotsalainen Rafn = korppi.

Varmaa vain on, että viljelys tässä hedelmällisessä laaksossa on ikivanhaa. Nykyään asutus on uhkeinta, mitä missään paikassa Suomea tavataan. Suuria ja tilavia ovat talot Hämeen rintamaissa, Hauholla, Sääksmäellä, Hattulassa j.n.e., korean punaisia, kaksikerroksisia Ilmajoen laaksossa, vanhojen herraskartanoitten mallisia Kokemäenjoen rantamilla, mutta Jämsän jokivarren talot ovat uudenaikaisia, palatsimaisia huvilarakennuksia.

Omituisen vaikutuksen tekee, kun Päijänteeltä, jossa jylhät, komeat, korkeat rannat ovat kerrassaan asumattomat, pistäytyy »Jämsä» laivassa tälle joelle. Tuossa tuokiossa maisemat muuttuvat. Suuria, komeita huvilarakennuksia ja loppumattomia vainioita. Joen suussa komeilee Kaipolan valkea rakennus näkötorneineen, joen mutkassa leventeleiksen Niemen pitkä, viime vuosisadan keskipalkoilla vallinneeseen tyyliin rakennettu talo, seuraa sitten palatsimainen Karhala, jossa on yli 20 huonetta ja mahtava näkötorni. »Saaren» uudessa päärakennuksessa kuuluu olevan vesijohto ja kylpyhuoneet, Kähön suuri talo näkyy vähän loitompana. Kirkonkylä on laaja ja hyvin rakennettu, onpa vielä kylällä muhkea tori keskellä asutuksia.

Seppolan sillan takana päilyvät vielä Vitikkalan ja Kottilan valkeaksi maalatut katot.

Siinä sarja muhkeita taloja, jotka valaistaan kirkkaiksi pimeinä aikoina hehkuvilla sähkölampuilla. Suuret ovat vainiot ja metsät näillä taloilla, suurimmilla maata 5,000 tynnyrinalaa, pienemmillä 2,000.

Talot ovat rakennetut erilleen toisistaan, niinkuin Itä-Suomessa. Mitään ahdasta, ikävää kylää ei tavata niinkuin Länsi-Suomessa.

Tätä viljelyksen ja asutuksen ihanuutta luulisi kestävän loppumattomiin, sillä hyvästi silmänkantomatka sitä kyllä on. Mutta kun lähdet ajamaan hevosella länteen päin sisämaata kohti, loppuu tämä vehmas seutu kuin miekan iskulla. Seuraa yhtä synkkä, loppumaton salo, kuin jokilaakso oli ollut valoisaa ja aukeaa. Kollin murheellinen kangas vaanii siellä kaikkea tätä ihanuutta ja tuijottaa mustilla silmillään kuten satujen louhikäärme jokilaakson suruttomaan iloon ja sähkövalojen väikkeeseen. Salo käärii vaippaansa jokivarren viljelykset kuin suruharso kauniin lesken kasvot.

Salo alkaa Kollinmäeltä, 5 km kirkolta. Sitten sitä jatkuu Hallinpenkille saakka, joka on 19 km:n päässä kirkolta, ja vielä yhä edemmäksi aina Längelmäen ja Kuoreveden rintamaille saakka. Tässä sijaitsee vedenjakaja Päijänteen ja Längelmäveden sekä Päijänteen ja Keuruun vesistöjen välillä. Se on sitä muinoin Hämeenseläksi nimitettyä harjannetta.

Jo 6 km:n päässä kirkolta neuvottiin minulle ensimmäinen murhapaikka, jossa Lenkku-Opa (Obadja), kahlittu vanki, upotti puukon vanginkuljettajan kupeeseen. Kaksi km ennen Hallinpenkkiä oli toinen, Mustalaismäki (lyhennetty »Hallin Jannen» laulussa Mustamäeksi), jossa Janne postiljoonin murhasi. Nämä molemmat ovat miesmuistin aikana tapahtuneita murhia. Kuinka monta samanlaista on tapahtunut ennen muinoin, kun ensimmäiset asukkaat samoilivat näitä korpia, siitä ei enää taru kerro. Liekkö ihmisrikosta, jota tällä taipaleella ei olisi harjoitettu! Kollinkangas kätkee rikokset; se ei kieli näkemiään.

Tällaiset asumattomat rajamaat viljeltyjen seutujen välillä ovat ikimuistoisista ajoista tarjonneet oivallisen piilopaikan kaikille sellaisille henkilöille, jotka ovat olleet pakotetut pakenemaan joko yleistä järjestystä tahi pahoja töitään. Rikolliset ja rauhattomat ne meidän maamme erämaat ovat ensin kansoittaneet.

Mutta ei ainoastaan rikolliset, vaan myöskin kaikenlaiset kulkurit tällaisia seutuja hakivat ja rakastivat. Laukkuryssät, joita nimismiehet muinoin hätyyttivät, pitivät tätä erämaata erinomaisena lymypaikkana. Jannen jutussa niitä esiintyy sekä todistajina että vierastenmiesten lausunnoissa. Ne harjoittivat uhkapeliä, joivat ja petkuttivat salon hölmöläisiä; joskus ne itse hävisivät teille tietymättömille kontteineen päivineen. Kollinkankaalla hongan juurella on heille salainen hauta luotu. Janne kaupitteli eräälle jämsäläiselle naisten kenkiä, piippuja, kelloja. Mistä hän ne oli saanut? Todistamaton huhu kertoi laukkuryssän häviämisestä tämän kaupittelun yhteydessä. Näiltä miehiltä

»Hallin Janne se pienestä pojasta korttia pelaamaan oppi, Mustalaismäen rintehessä se postilta hengen otti.»

Ei ole vain sattuma, että se mäki, missä Hallin Janne pahan työnsä teki, oli nimeltä Mustalaismäki. Ei, vielä enemmän kuin laukkuryssät rakastivat mustalaiset näitä Hämeen laajoja erämaita. Liekkö koko Suomessa ollut seutuja, joissa mustalaisia olisi niin tihein parvin liikuskellut kuin juuri täällä. Sellaisissa pitäjissä kuin Keuruulla, Multialla, Kuraisilla tavataan vielä tänäkin päivänä selviä mustalaisten jälkiä kansan ulkomuodossa, ehkäpä luonteessakin. Sillä vuosisatojen kulussa ovat mustalaiset pirskoittaneet vertansa varsinkin juuri hämäläisten ja eteläpohjalaisten sekaan. Suurin kiitos heille siitä! Kiitos sen takia, että kansan ulkomuoto täten niin suunnattomasti on kaunistunut. Ihmeellistä nimittäin on, että mustalais-suomalainen sekoitus melkein säännöllisesti onnistuu, ainakin ulkomuodon puolesta. Tällaisille jälkeläisille tulee nimittäin musta, usein kähärä tukka, naisilla tavattoman pitkä, ja — mikä täysrotumustalaiselta puuttuu -— helakan punakat posket. Jos suomalainen puoli tässä yhtymässä vielä on jaksanut niin paljon puoliaan pitää, että silmät ovat tulleet siniset, on häikäisevän ihana ilmiö edessä.

Olen tähän kirjoitukseen kerännyt tummaveristen hämäläisten muotokuvia, etupäässä juuri näiltä seuduilta, voimatta ja tahtomatta todistaa heidän mustalaisalkujuurtaan. Sitä onkin usein mahdotonta todistaa. Sekoitus on useimmiten tapahtunut erehdyksessä, ja tällaisista ei huhuta koko maailmalle, kaikkein vähimmin papille kirjoihin vietäviksi. — Mustalainenhan on muka hirvittävän ruma ylkä maalaiskansan mielestä, jonka esteettinen maku ihmiskasvoilta vaatii voipytyn pyöreyttä, liinakkotukan ja pystynenän.

En vetoa ainoastaan kuviini, kun kehun tämän sekarodun ihanuutta. Katselkaa ympärillenne, niitä on joka taholla tavattavissa. Jos luettelen muutamia mustalaissukuja, niin kaikki voivat sen todeta. Suuri on Franzénin mustalaissuku, niitä on sekä Savossa ja Pohjanmaalla että myöskin Ruotsissa, Kalmarin seuduilla. Suuren runoilijamme Frans Mikael Franzénin jälkeläiset ovat kuulut tummasta, itämaalaisesta, ylen kauniista ulkomuodostaan. Vielä kolmannessa ja neljännessä polvessa, kaikista valkoisista sekoituksista huolimatta, voi tässä suvussa äkkiä ilmestyä lumoavan kaunis mustalainen, sinisilmäinen, punakkaposkinen. Muita mustalaissukuja ovat Lindemannit, Palmrothit, Stenrothit, savolaiset Hagertit y.m. Katselkaa heitä, tahi heidän jälkeläisiään naislinjalla, — nämä suvut eivät enää kuljeskele saloilla kattiloita paikkaamassa, heillä on monellakin edesvastuunalaiset toimet hallussaan — ja te huomaatte, mistä kauneus on kotoisin, »Sillä voiko musta kansa muuttaa nahkansa eli pantteri pilkkunsa», sanoo Paavali.

Oliko piispa Franzén mustalainen? kysynee moni. En voi sitä todistaa, mutta nimi on mustalaisen, ja jälkeläisen olen nähnyt, joka on — mustalainen, kauneimpia mitä olen nähnyt. Mikä onni jos niin olisi! Mustalaiset olisivat lahjoittaneet meille suuren runoilijan, niinkuin juutalaisetkin ovat tehneet Sakari Topeliuksessa. — Loiskansojen asuntovuokra on täten meille maksettu, joka kiitollisuudella kuitataan. —

Keskellä tätä suunnatonta kulkurien saloa sijaitsee ikivanha majatalon paikka.

Hallinpenkki.

Hallinpenkki on Hämeenselän korkeimmalla harjulla. Nousua on kulku Jämsästä Hallinpenkkiin saakka, loivempaa ja jyrkempää. Majatalon nurkasta maa alenee kohti Kolhin ja Längelmäveden altaita, kohti Kuoreveden pitkulaista järveä. Ihana on näköala Hallinpenkin pihalta Kolhia ja Länkipohjaa kohti. Siinä kaunis Kolhin järvi päilyy alangossa; sen läntistä rantaa reunustavat lukemattomat, siintävät vuorennyppylät, pienoiskoossa kuin Bernin alpit Rigiltä katsottuina. Ei kimaltelevat jäät hohda huipuilla, mutta sen sijaan kaikki vihreän ja sinisen värivivahdukset. Muuten näet saloa ja vain saloa. Ihmisasuntoja lienee siellä täällä sen verran, että maantienritari työnsä tehtyään löytää katoksen, minkä alla levätä ja kätkeä työnsä hedelmät.

Ennen rautateitä ja laivakulkua kävi vilkas liike Hallinpenkin kautta, liike Hämeenlinnasta ja Tampereelta Jyväskylään ja pohjois-Hämeeseen. Nyt ei päiväkirja Hallissa ole nimillä raskautettu.

Synkkää on notko Hallin alla Kuorevedelle käsin, kangasta niinkuin Halliin tullessa. Ihmisasuntoja et tapaa ennen kuin Kuoreveden rannoilla.

Kaksi on taloa Hallinpenkillä, Mattila ja Heikkilä. Maantie kulki talonrakennusten väliltä kuin katu kaupungissa. — Näin salolla tällaisella asutuksella voi olla puolensa. Mutta tänä kesänä on Heikkilän rakennukset muutettu sata metriä Jämsään käsin. Vanhan Heikkilän rauniot törröttävät vielä paikoillaan. Mattilassa oli muinoin kuulu majatalo, nyt Heikkilässä. Vanha Mattilan majatalo on vielä paikoillaan, kummallisilla, vanhanaikuisilla puuleikkauksilla koristettu. Paikoillaan on vielä Hallin Jannen ja Santeri Marianpojan yhteinen pikku tupanenkin.

Heikkilästä sain kyytipojan, niin rotupuhtaan salolaisen, etten malta olla häntä esittelemättä lukijalle.

Korpelainen.

Lähdin Hallinpenkin majatalosta kyydillä ajamaan Kuorevedelle. Ajettiin varovasti alas Hallin jyrkkää alamäkeä, minä ajatuksissani vaipuneena Hallin poikien synkkään tarinaan. En kiinnittänyt huomiotani kyytimieheen, joka istui vieressäni, enkä aikonut jutella hänen kanssaan. Olin Jämsän majatalossa, Könkkölässä, naureskellut ja pitänyt lystiä hauskojen könkköläisten kanssa muka viimeistä kertaa, hyvin tietäen, että nyt kun Hämettä kohti kuljen, nauru hyytyy asukasten huulilta ja puhe sujuu väkinäisesti. Hämeessä en koskaan puhu muuta kuin asiata jo senkin takia, että asukkaat puhuvat niin hiljaa. Hämäläiset, Suomen ahkerimmat yöjalkaiset, ovat näillä matkoillaan tottuneet niin supattelevaan puhetapaan, että he keskipäivälläkin ääntelevät kuin luhtien nurkissa. Monisatavuotinen kosimistapa on vähitellen himmentänyt heidän äänensä kaiun.

Mutta yhtäkkiä kyytipoika itse avasi suunsa ja rupesi kummallisella äänennuotilla naukumaan:

— Eipäs isäntä pannut poikasia kyytiin; minunpas piti lähteä. Kun oikeen iso ja suuri herra on kyyvittävä, niin eihän ne silloin poikaset kelepaa. Jos niinkun tämäkin Vappu sattuisi kompastelemaan mäkilöissä, niin mihinkäpä niistä poikasista oisi.

— Niin, jos minäkin sattuisin vierähtämään ojaan, niin eihän ne poikaset saisi minua ojasta ylöskään.

— Eihän ne mitä! Aikamiehen voimat siihen tarvitaan.

— Minkä ikäinen te olette?

— Kuuentoista vuojen vanha!

— Oletteko savolainen?

— En ole. Pakinan kylältä, Keuruun kulmalta.

Murre ja sanatulva olivat savolaista ja äänen voima ja nuotti niinikään. Siis pojassa oli yli viisikymmentä prosenttia savolaista verta. Ja tuo kehuskeleminen! Aito itäsuomalaista. — Asianlaita on muuten aina niin, että erämaalainen kehuskelee. Kuta vähemmin ihminen seurustelee lähimmäistensä kanssa, sitä itserakkaammaksi hän käy. Ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla! Vanhapiika ja vanhapoika, jotka eivät saa rakastaa toista ihmistä, rakastavat vain itseään. Tämä minun kyytipoikani kehui silmittömästi kaikkea omaansa, yksin kylän tietä Palsinaan, josta kumminkin lyhyen tutkimukseni perästä kävi selville, ettei sitä ollenkaan voi juosten ajaa, ainoastaan kävellen kuormahevosella. Siis mahdoton erämaan polku.

Heti ensimmäisestä puheesta huomasin, että tästäpä pojasta yhytin puhetoverin.

— Oletteko käynyt rippikoulun?

Jo kävin keväällä. ‒ ‒ ‒ Se on taas meiän rovasti niin tiukka mies, että et sitä rippikoulusta niinkään läpäise, jollet osaa katkismuksesi ja historiasi kannesta kanteen. Mutta täytyyhän sen päästää, kun sujuvasti taitaa.

Olin tuomiokunnan pöytäkirjoista ihmeekseni nähnyt, miten suunnattomasti, sekä asianomaisten että todistajien joukossa, vilisi Marianpoikien, Sandranpoikien, Magdalenantyttärien ja Ullantyttärien nimiä näiltä seuduilta. Tiedän entuudelta, että Hämeessä ennenmuinoin rippikoulusta pääsy merkitsi luvallisen kuhertelemisen oikeutta. Rippikouluhan niin läheisesti on kytketty sukupuolielämän yhteyteen. Sentähden kysäisin:

— Joko te olette käynyt yöjalassa?

— Mikä sitä! Kun sitä toisen työssä koko viikon hiessä ruataa, niin lepopäivä menee huoatessa. Ja sekin päiväsydän, sen niin mielellään torkkuu sängyssään.

— Mutta eihän sitä päiväsydännä yöjalassa käydäkään.

— Yöjalassako?

— Niin.

— Minä kuulin teiän kysyneen, että oletko käynyt kirkossa.

Poika oli vainunnut minussa pappia; sentähden hän heti rupesi vielä enemmän laulavalla nuotilla jatkamaan kuin taviokuurna kuusen oksalla:

— Enhän minä mitä yöjalassa ole käynyt. En tiiä, tuskin käynen milloinkaan. Eikä siellä niin lysti ole käyäkkään. Siellä kuuluu tapaavan pahoja miehiä, lyövät kintut poikki, toiset kuuluvat ampuvankin.

Aine oli arkaluontoista laatua, ja aito savolaisen notkeudella hän livahti rauhallisemmille aloille.

— Tämäkin Vappu, se on niin minuun suostunut, minä kun olen sitä leivänkannikoilla syötellyt, että kun minä veräjällä huutelen: Vappu, Vappu, Vappu, se heti karkaa kohti, että kello kalajaa. Mutta isäntä kun menee huutamaan, niin ei Vappu ole tietävinäänkään.

— Vai niin!

Hetken kuluttua:

— Paljonko se on herran kello?

— Puolj yheksän.

Poika veti heti hopeanauriinsa taskustaan ja lauloi:

— Minun on kymmentä minuuttia eillä. — Vaan, saapi se ollakin eillä. Isäntäkin se ensiksi minut herättää aamulla, minun kun näet pitää johtaa niitä muita miehiä muan töissä.

— Eikö ne muut miehet ole teitä vanhempia?

— Akallisia miehiä. — Mutta kyllä se minun kellonikin ajan tajuaa, vaikka se ei olekaan hinnalla pilattu.

Seurasi pitkä juttelu hyvistä ja huonoista kelloista.

Viimein hän herkesi kehumasta, silmäili minua kotvan kiireestä kantapäähän, ylös-alas, alas-ylös, avasi suunsa ja sanoi:

— Taijatta työ ensi sunnuntaina meiän kirkossa »komennon» pittää?

Minä hellyin. Helsingissä ja monessa muussa paikassa minua pidetään ratki pakanana ja pilkkaajana, minua nolataan syyttä suotta, pahat ihmiset kirjoittelevat nimettömiä herjauskirjeitä. — Jämsästäkin kaksi nuorta, nimetöntä naista kerran kirjeessä haukkuivat minua, niinkuin ainoastaan kristillismieliset nuoret voivat sen tehdä — mutta kun minä ilmestyn oikein maaseudulle, niin kaikki hyvät ihmiset heti äkkäävät pyhän sädekimpun, »glorian», prameilevan ohimoillani. — Niinkuin näkyy, kerskuminen tarttuu salolla.

Painoin 50 penniä tämän selvänäköisen ja ihmisistä parasta ajattelevan nuorukaisen käteen.

Hänen suonissaan pulppusi savolaisen verta, hänen kielensä vieterit olivat Savossa taotut, hänen nerokkuutensa jätän lukijan arvosteltavaksi.

Hallin suku.

Tarkoitan Hallin Mattilan vanhaa kestikievarin sukua.

Muinoin eleli Kolhin kulmalla vanha sotilaslääkäri eli välskäri, jolla oli kuvaava sotilasnimikin, Rumor (lue Rumoor), ranskalais-ruotsalainen sana, joka merkitsee »melskettä», »jyryä». Hänellä oli tyttönen, pitkä, musta, josta kansa kertoo, että hän oli hyvin vapaasanainen, suoranuottinen ihminen. Huhu kertoo, että isä Rumor olisi ollut ulkomaalaista sukua, ehkä saksalaista. Nuori neiti Rumor meni naimisiin sotilasrumpalin kanssa, mutta avioliitto oli lapseton. Äitiydenkaipuu rumpalin vaimossa ei tahtonut tyyntyä, hän kääntyi erään mustan miehen puoleen, jonka kanssa sai lapsen, Hallin Jannen isän, Hallin Mattilan omistajan. Rumpalin vaimo, rouva Suorastin, oli tästä seikasta avomielisestä jutellut lapsenlapsilleen.

Hallin isäntä oli pitkä tumma mies, joka hoiti ammattiaan täsmällisesti, oli ankara isä, mutta oikeutta rakastava mies. Hän nai talontyttären Elisabet Joonaantyttären, joka oli ylen lempeä, helläsydäminen nainen, uskonnollisuuteen taipuva, liittyen heränneitten lahkoon. Heille synty! kolme poikaa ja neljä tytärtä, tummaverisiä, kauniita lapsia.

Ihmeelliseltä tuntuu, millä suurella kunnioituksella ja rakkaudella koko lavea seutukunta, Jämsän, Kuoreveden ja Längelmäen asukkaat, vielä tänäkin päivänä puhuvat tästä suvusta. He ylistävät pilviin saakka sen kauneutta, sen ylevää ryhtiä, sen iloista, rattoisaa mieltä sekä sen hengenlahjoja, varsinkin laulunlahjaa. Luulisi tätä liioitteluksi, jolleivät asiakirjat samaa todistaisi. He ylistävät sukua siitä huolimatta, että kaikki kolme Hallin poikaa, Janne, Aaro ja Otto, olivat sairaalloisia rikoksentekijöitä. Ei mikään voinut tämän suvun mainetta pilata, sääli ja rakkaus kultasi poikienkin tihutyöt.

Heikkilän vanha emäntävainaja kertoi minulle, että Hallin Janne oli kuin »herra», kauniimpi, notkeampi ja ylhäisempi kuin kukaan koko oikeussalissa. Eräs toinen vanha jämsäläisnainen sanoi nähneensä Aaron vanginkuljettajan luona »Saaren» talossa Jämsässä. Kun hän nousi sängystä, 12 leiviskää (?) rautoja päällänsä ja helskytteli niitä lattialla, oli hän kuin »keisari». Oton surullinen kuolema sai vieläkin erään vanhan emännän leuan tutisemaan, kun hän sanoi, että se isäntä, jonka tallissa Otto paleltui, olisi ollut pantava syytteeseen ja istutettava linnassa.

Hallin tyttäret olivat kauniita, solakoita ja ryhdikkäitä impiä, joiden ei kauan tarvinnut odottaa miestä. Kolmen vuoden kuluttua Jannen murhatyön perästä naitiin vanhin Kuoreveden arvokkaimpaan taloon. Kuoreveden kirkkoherra sanoi aina tätä mustaa, solakkaa kaunotarta »ruhtinattareksi». Hän oli ainoastaan 18 v. vanha murhenäytelmän tapahtuessa. Muut olivat kaikki nuorempia, nuorin yhden vuoden vanha. Tyttäret olivat kaikki normaali-ihmisiä, arvossa pidettäviä ja arvossa pidettyjä, niinkuin koko sukukin.

Tyttären poika on pappi, nuori pastori, siis äidinäidin henkinen perijä. Hätien ylistystään lauloi niinikään koko naapurikunta. Ei niin siivoa, lempeää ja suloista miestä missään! Sen kyllä itsekin olin tilaisuudessa toteamaan. Pastori on vaalea kuin germaani, innokas laulaja kuin enonsakin.

Kummallista kansan psykologiaa! Olipa Hallin suvun jäsen pappi tahi vanki, yhtä suurella rakkaudella molempia mainitaan. Suku on kuin Davidin suku raamatussa; sille huudetaan hosiannah, vaikka kantaisä oli rikollinen jos joku.

Hallin suku oli ryhdiltään, ulkomuodoltaan ja laulunlahjoiltaan ympäristöään etevämpi. Kansa katsoi ylös tähän sukuun, kaikista sen muutamien jäsenien hurjista teoista huolimatta.

On perää Hallin Jannen itsetietoisessa huudahduksessa:

»Hallin Janne se lauloi, että linnan muurit roikaa. Tuskin vaan jos Kuorevedellä on toista tällaista poikaa.»

Jannen äidin kuoltua suureen suruunsa nai Hallin isäntä nuoren jämsäläisen talontyttären. Heille syntyi lapsia, ryhdikkäitä tyttäriä ja poikia. Kaikki ovat hoitaneet itseään kelpo ihmisten tavoin. Ei mikään muu muistuta Jannea ja hänen veljiään kuin tumma tukka, tummat silmät ja, mahdollisesti muutamilla, taiteelliset lahjat.

Hallin Janne.

Vanhimpana sisarusparvessa kasvoi Janne Hallinpenkin Mattilassa. Hänestä yleni komea, pulska nuorukainen, ketterin, ryhdikkäin, mitä seutukunnalla oli. Poliisitutkinnon ja tuomarin pöytäkirjoissa sanotaan, että tämä onneton nuorukainen 20:n ikäisenä oli kolmen kyynärän pituinen, mustatukkainen; solakka, kaunis vartaloinen ja erittäin miellyttävän näköinen (av ett behagligt utseende). Siis sitä kauneinta tyyppiä, minkä mustalaissekoitus suomalaisessa rodussa voi aikaansaada. Hänen yhtä onnettomat veljensä Aaro, joka Jannen rikoksen tapahtuessa vasta oli 14 v. vanha, ja Otto, 8 v., olivat yhtä komeita miehen alkuja. Aaro oli täyskasvaneena yli kolmen kyynärän pituinen, punakkaposkinen, väkevä ja reipas, ja Otto taas Jannen kokoinen ja yhtä notkea kuin hän.

Älyltään ja hengenlahjoiltaan olivat veljekset myöskin ympäristöään etevämpiä. Heillä oli mustalaisten taipumus musiikkiin. Janne laulaja ja Otto erittäin lahjakas musiikkimies, joka muun muassa kävi lukkarikoulua. Levoton mustalaisveri ajoi hänet kohta ulos koulun hiljaisuudesta maailman vapaaseen humuun.

Jannesta tuli jo 18—19 vuoden vanhana täydellisin Don Juan, mitä milloinkaan niillä seuduilla on elänyt. Kuin kotkan poikanen hän korkealta Hallinpenkiltä tähysteli, missä milloinkin kyyhkynen oli nypittävissä. Hänen toiminta-alueensa käsitti kolme pitäjää, Kuoreveden, Längelmäen ja Jämsän. Kyytiä tehdessään hänellä joka päivä oli tilaisuus pistäytyä peninkulmien päähän ja iskeä, missä otuksen tapasi. Hän oli vastustamaton naisten lumooja. Hän oli niin paljon uljaampi, iloisempi, ketterämpi ja laulavampi kuin seutukunnan kaikki muut nuoret miehet. Missä Jannen etusormi naputti luhdin ovea, siellä se avattiin selkiselälleen tuossa tuokiossa.

Jannen hypnotisoitua rikostoveri, perin onneton renkipoika Santeri Marianpoika, todistaa oikeudessa, että hän kohta vuoden ajan on Jannen kanssa jakanut huoneen ja vuoteen, mutta ei Janne vielä yhtään kokonaista yötä ole maannut tilallaan. Tämä meno ei enää ole hämäläistä, se on jo jotakin enempää, se on kotoisin kuumemmilta auringonaloilta, se on aasialaisen sulttaanin töitä. Niin, itämaalainen Janne oli ulkomuodoltaan, ja itämaalaisen kuumana sykkivät hänen valtimonsa. Jos hänellä olisi ollut viisaan Salomonin mahdollisuudet ja tilaisuus valitsemiseen, niin varmaan hänkin olisi ollut tuhannen immen ylkä. Nyt hän oli vain salolainen, mutta salon tyttäristä ei yksikään jäänyt osattomaksi, yhtä vähän kuin Lemminkäiseltä Saaren nuoret immet.

Itämaalainen Salomon oli niin vaatetettu, ettei totisesti muut kuin Saronin liljat ja ketojen hyasintit häntä pukujen koreudessa voittaneet. Jannen itämaalaisuus ilmenee myöskin hänen hurjassa keikarimaisuudessaan. Hän rakasti loistoa kaikessa esiintymisessään. Hän astui ja liikkui kuin arabialainen kalifi; hänen raudikko-oriinsa oli seudun kaikkein komein pekuna; ohjakset täytyi pujottaa rahkeitten alta, sillä muutoin oriin pää oli pystyssä kuin lipputanko. Jannen vaatteet eivät olleet salon räätälin ompelemat. Hän osti ne lukemattomilla markkinamatkoillaan kaupungeista. Palttoo oli ostettu Hämeenlinnasta ja housut Jyväskylästä. Housut maksoivat 20 markkaa — huimaava hinta siihen aikaan —ja vanha emäntä Hallinpenkin toisesta talosta, Heikkilästä, kertoi minulle, että niissä housuissa toinen raita oli silkkiä, toinen verkaa, ja ettei tuomarillakaan ollut niin kauniita housuja. Nämä housut oli postiljooni Matti Mäkeläinen lunastanut Jannelle, ja hän karhusi Jannelta rahoja silläkin kertaa, kun hän ennen hengenlähtöään muutti hevosta Hallinpenkillä.

Talvisaikaan Janne karautti raudikko-oriillaan tytön luota tytön luokse. Kulkuset kumisivat ja tiuut kilkattivat, kun Janne sunnuntaisin Kuoreveden jäätä ajaa huhki kirkolle tapaamaan lemmittyjensä lemmittyä, Aleksandra Erlingiä (Mattilan Sandraa). Aleksandra Erling ei pöytäkirjoissa kulje isän tahi äidin nimellä, niinkuin lukemattomat muut todistajat, vaan hänellä on Hämeessä harvoin tavattava sukunimi, ja päälle päätteeksi vielä ruotsalainen. Aleksandra Erling oli Jannen haaremin kirkkain tähtönen, numero 1 morsiamien joukossa. Hän oli emännöitsijänä Mattilan tilalla Kuoreveden ja Längelmäen rajalla.

Olen Jannen lemmenelämästä laajemmin puhunut, sillä sekä sen kiihkoinen luonne todistaa ei-suomalaista verenkiertoa että juuri tämä lemmenjano vei hänet turmioon. Ranskalainen kysyy aina rikoksen tapahtuessa: »missä nainen?» Jannen, tämän mustalaisrotuisen, solakan nuorukaisen, kohdalla se kuuluu: »missä naiset?»

Eivät salonkaan naiset tyytyneet pelkkään rakkauteen. He vaativat, ei rahaa, mutta helyjä, pukuja, makeisia. Tuo ikuisesti naisellinen piirre saada lemmityltään rakkauden näkyviä osoituksia tavataan heissäkin yhtä elävänä kuin konsanaan kulttuurinaisissa. Janne oli tosin varakkaan tilallisen poika, mutta eivät sittenkään varat riittäneet tähän laveaan lempielämään. Hänellä ei ollut Salomonin aarteita mistä ammentaa.

Janne koetti kyllä muka rehellisillä keinoilla hankkia varoja. Ei ollut niitä markkinoita, missä hän ei olisi ollut mukana. Hän kävi Jyväskylän, Tampereen, Hämeenlinnan ja Anianpellon markkinoilla, vaihtoi hevosia, pelasi uhkapeliä, puijasi ja petkutti, mutta eivät sittenkään voitot riittäneet korvaamaan hänen elämänsä suuria vaatimuksia.

Tapahtui sitten huhtikuun 9 päivänä 1867 seuraava Jannen-elämälle turmiollinen tapaus. Mäntän tehtaan postinkuljettaja, vaimo Kvast, toi laukun tupaan, missä Janne ja Santeri Marianpoika loikoilivat sängyssään iltayöstä. Kvast laski laukun jakkaralle ja meni emäntää herättämään saadakseen postiljoonille maitoa, jota tämä oli pyytänyt. Mennessään mutisi vaimo: »Taitaapa olla rahoja, koska laukku on niin visusti suljettu.» Vaimon mentyä tuvasta hypähti Janne vuoteeltaan, viilsi laukun auki pohjasta, pisti kätensä pienestä reiästä sisälle ja veti kirjeet ulos. Hän sai hyvän saaliin, 1,000 markkaa. Muijaparka ei nähnyt tätä kämmenen suuruista reikää, vei laukun määräpaikkaan, jossa se vasta huomattiin. Vaimo Kvast joutui tietysti epäluulon alaiseksi, mutta itki ja vannoi olevansa syytön. — Rikollisia ei saatu ilmi.

Nyt alkoivat Jannelle loiston päivät, ja Santeri Marianpoikakin sai osansa kauhasta. Satamarkkaset rikottiin — laukkuryssillä, joita aina vieraili Hallinpenkillä. Laukkuryssien suut tukittiin viismarkkasilla. Mattilan Sandra oli salaa kihlattu maaliskuussa, ja nyt hän sai kihlajaiset upeat kuin Saban kuningattaren lahjat. — Kihlajaisten hankkiminen lie houkutellut Jannen tähän ensimmäiseen rikokseen. — Aleksandra Erling sai kultasormuksen ja kultaiset korvarenkaat pääsiäispyhiksi, ja myöhemmin vähin erin 12 markkaa rahaa, hopeakellon, karttuunia hameeksi ja kaksi silkkihuivia kirkkomatkoja varten, hienoa mustaa verkaa röijyksi. Kysymyksiinsä, niistä Janne rahat oli saanut, tämä vastasi: »Uhkapelillä, kyyditsemisellä ja hevoshuijauksilla.»

Ei Santeri Marianpoikakaan jäänyt osattomaksi. Tuo onneton mies, kahta vuotta vanhempi Jannea, kulki nuoremman, mutta henkisesti voimakkaamman ja käytökseltään kiehtovan toverinsa talutusnuorassa, kuten kahlekoira. Normaalisen hämäläisen tavoin hänkin harjoitteli yöjalkaurheilua, mutta vain kotitarpeeksi. Ei noin itämaalaisissa mitoissa kuin Janne. Hänelläkin oli pieni Edlansa, jonka kihlasi samoihin aikoihin kuin Janne Sandran. Ja pikku Edla sai suuren kantasormuksen ja kultaiset korvarenkaat.

Iloinen oli kevät ja riemukas kesä oli kumppaneilla, ja yhdessä he juhannuksena, nälkävuoden ensimmäisenä kesäpäivänä, kävivät Herran pyhällä ehtoollisella, kuitaten tällä keväisen rikoksensa ja monet syntinsä.

Tuli syksy. Janne saapui syyskuun 30 p:nä Hämeenlinnan markkinoilta kotiaan Hallinpenkkiin. Hurja rikostuuma oli nyt kypsynyt hänessä. Tuttava postiljooni Matti Mäkeläinen oli saapuva seuraavana iltana Halliin, mukanaan suuri rahalähetys. Janne oli päättänyt murhata postiljoonin, ryöstää laukut ja hankkia uusia rahoja, sillä vanhat oli kulutettu loppuun. Santeri Marianpoika pakotettiin pyynnöillä ja uhkauksilla rupeamaan auttajaksi.

Tuuma oli seuraava: Santeri menee kyytiin ja ajaa käyden kahden kilometrin päässä sijaitsevassa Mustalaismäessä. Janne lymyy suuren kiven takana ja lyö takaa postiljoonia kivimoukarilla ohimoon. Sitten ryöstetään laukut ja Santeri juoksee takaisin Halliin huutamaan, että posti on murhattu ja häntä itseään lyöty.

Lokakuun 1 päivän iltana Janne tapansa mukaan lähti yöjalkaan, tällä kertaa vain maantien yli Heikkilän talon kauniin palvelijattaren viereen. Kaikessa rauhassa he syödä napertelivat rusinoita, joita Janne aina suurissa tötteröissä kuljetti markkinoilta morsiamiensa mielen lumeeksi. Silloin kolahti aisakello jyrkän ahteen alla. Janne kimposi vuoteeltaan ja sanoi lähtevänsä auttamaan postiljoonia matkalle. Mutta hän karkasikin Mustalaismäelle, jonne jo samana päivänä oli kätkenyt kivimoukarin.

Santeri Marianpoika lähti postia kyytiin. Mutta tuo säälittävä poika parka ei ollut kypsynyt tällaiseen hurjaan tekoon. Hän oli vain kiltti, hiljainen maalaispoika ilman mitään rikollisen taipumuksia. Noustuaan kuoleman kärryyn ja lähtiessään kalman taipaleelle häntä alkoi huimata. Tuskaisena hänessä heräsi sanomaton sääli kuolemaan tuomittua vierustoveriaan kohtaan, joka pahaa aavistamatta istui ajatuksissaan hänen kupeellaan. Viimein hän ei malttanut enää hillitä itseään, vaan kysyi hätäisenä:

— Oletteko te naimisissa?

— En, vastasi postiljooni lyhyesti.

Tuo poika, joka ei koskaan elämässään ollut saanut kokea perhe-elämän suloa, joka ei koskaan ollut kuullut ketään isäkseen mainittavan eikä tiennyt elikö hän ja niissä oleili, joka 12:n ikäisenä ajettiin äidin luota maailmalle ja siitä lähtien kulki renkipoikana talosta taloon, kunnes keyrin aikaan 1868 tuli rengiksi Hallin Mattilaan, häntä rupesi hirvittämään se ajatus, että postiljoonilta jäisi leski ja lapset orvoiksi maailmaan — samaan surkeaan tilaan, missä hän oli elänyt.

Saavuttiin Mustalaismäelle. Hevonen hiljensi kulkuaan. Janne hiipi suuren kiven takaa esille, moukari kädessä. Kivimoukari suhahti ilmassa ja kärki murskasi postiljooni Matti Mäkeläisen ohimon. Siihen loppui postiljoonin tajunta. Postiljooni nostettiin rattailta maahan, niinikään laukut, jotka heti avattiin. Rahakirjeet käärittiin Santerin paitaan ja kätkettiin metsään. Moukari heitettiin kauas metsään. Rahakirjeissä oli 10,000 markkaa.

Työnsä tehtyään lähtivät kumppanit takaisin Halliin. Janne pujahti uudelleen tyttönsä aittaan. Tyttö oli jo ehtinyt nukkua. Janne riisui takkinsa päältään, istuutui sängyn laidalle, herätti armaansa ja rupesi napertelemaan kuivia rusinoitaan. Tyttö kysyi:

— Missä olet viipynyt ja mitenkä olet noin hikinen.

— Päiväkirjahuoneessa oli niin kuuma!

Santeri taas nosti suuren melun Hallin pihalla ja huusi:

— Hei apuun! Postiljooni on murhattu Mustalaismäellä, laukut ovat ryöstetyt ja minua lyöty hartioihin ja pohkeisiin!

Syntyi hirveä hämminki Hallin Mattilassa ja Heikkilässä. Kaikki ihmiset jalkeille. Janne hätyytettiin ulos luhdista. Isä ja Janne lähtivät murhapaikalle ja toivat sieltä postiljoonin, joka tupaan kannettua heitti henkensä. Janne lähetettiin noutamaan herastuomaria ja lautamiestä Kuorevedeltä. Yöllä klo 3 pidettiin poliisitutkinto Mustalaismäellä ja aamulla vietiin laukut ja kirjeet Jämsän postikonttoriin.

Koko yön oli Janne ollut touhussa, hermot äärimmilleen pingotettuina. Ainoastaan kerran hän tunsi lamautumista, silloin kun murhapaikalla haettiin kirjeitä. Hän pyrki silloin kotia, mutta herastuomarin terävä kysymys, mikä häntä vaivaa, saattoi Jannen taas terhakaksi.

Mutta Santeri parka! Hän oli täysin murtuneena. Hän oli hölmistynyt melkein tajuttomaksi. Muutamat kekseliäät miehet riisuivat Santerin alasti ja ryhtyivät tutkimaan hänen vammojaan. Selkä huomattiin vallan eheäksi ja pohkeet terveiksi. Miehet painelivat peukaloillaan hänen lihaksiaan ja kyselivät:

— Koskeeko, koskeeko, koskeeko?

— Ei, ei, ei, vastasi tajuton Santeri.

— Valehtelet, ei sinua ole lyöty.

Koko erämaa joutui kuohuksiin, koko maakunta niinikään, ja muutamien päivien kuluttua koko Suomi. Niin järkyttävän vaikutuksen teki tämä öinen rikosnäytelmä Mustalaismäellä!

Epäluulot lankesivat jo murhayönä Santeriin ja Janneen, ensin korvasupatuksina, sitten yhä äänekkäämpinä. Jo lokakuun 3 p:nä vangittiin Janne ja Santeri, 4:ntenä piti Kuoreveden nimismies J.F. Fagerlund poliisitutkinnon, 5:ntenä saapui Hämeenlinnan kuvernöörinvirastosta varalääninsihteeri H.N. Schlüter ja Lopen vallesmanni K.A. Frey paikalle, ja 6:ntena Santeri parka tunnusti kaikki. Jannen hypnoosi oli lauennut. Hänen houkutuksensa ja uhkauksensa olivat kadottaneet ehkäisevän vaikutuksensa, niin pian kuin itse hypnotisoija oli raudoissa. Santeri ei osannut näytellä murhaajan osaa.

Toisin oli Jannen laita. Poliisitutkinnossa sanotaan hänen vain ivahymy huulilla vastailleen tutkijoille. Tuo 20-vuotias nuorukainen, solakka, komea, väitti kiven kovaan, ettei hänellä ole tietoa koko murhajutusta, vaikka hänelle sanottiin, että Santeri oli tunnustanut kaikki. — Oliko tämä paatumusta? Ei niin nuoressa miehessä vielä paatumusta voi olettaa. Se oli veren ääntä. Sattuma teki, että hänestä tuli suuri rikoksentekijä. Sattuma, että hän oli kasvanut erämaan komerossa suuren valtatien varrella, missä kaikenlaiset kulkurit ja rauhattomat ihmiset pitivät tyyssijaa ja opettelivat temppujaan vilkasluontoiselle nuorukaiselle. — Ei tiedä, kuinka kauan Janne olisi jatkanut kieltelemisiään, jollei sattumalta olisi tapahtunut jotakin, joka masensi hänen mielensä.

Janne sai Hämeenlinnan vankilassa ankaran lavantaudin. Kuume kohosi, ja Janne pelkäsi kuolevansa. Silloin hän äkkiä pyysi vieraitamiehiä kuuntelemaan tunnustustaan. Vanginvartija ilmoitti asian linnan vahtimestarille, vahtimestari lääninhallitukseen. Sieltä heti lähetettiin varalääninsihteeri ottamaan vastaan Jannen viimeiset sanat. Janne tunnusti täydellisen syyllisyytensä rikokseen. Tässä tunnustuksessaan hän pysyi kaikissa niissä lukemattomissa käräjissä ja välikäräjissä, joita tuomiokunnan arvokas tuomari Gustaf Svinhufvud syksyllä 1867 ja keväällä 1868 piti tästä asiasta. Ainoa, minkä Janne myöhemmin lisäsi, oli, että murhaan myöskin kolmas henkilö otti osaa. Tämä elää vielä vanhana miehenä Jämsässä, mutta on vapautettu kaikesta syytteestä.

Niistä kymmenestä tuhannesta markasta, mitkä Janne ryösti, löydettiin 7,000 markkaa kohta, 3,000 jäi löytämättä ikipäiviksi. Mutta nämä kolmetuhatta kätkettyä markkaa eivät antaneet salon asukkaille yön lepoa, päivän rauhaa. Keuruulla saakka niistä puhuttiin ja uneksittiin. Kaksi miestä Keuruun kirkolla näki eräänä yönä unta, näkivät selvästi, missä ne 3,000 markkaa kätkettyinä lepäsivät. Ei muuta kuin ruuna valjaisiin ja lähdettiin painamaan Hallinpenkkiin. Nämä kaksi hurskasta unikekoa kertoivat näkynsä ja rupesivat työhön. Ja ihme tapahtui. Uneksijat löysivätkin kirjemytyn risuläjästä, mutta kun tarkastettiin kirjeet, olivatkin ne vain rakkauskirjeitä pohjois-Hämeen silloisille nuorille impysille. Rahakirjeistä ei ollut jälkeäkään. Janne sanoi oikeussalissa, ettei hän koskaan keuruulaisista ole niin huonoja ajatuksia pitänyt, että ne antaisivat kruununviranomaisille rahakirjeitä, jos ne kerran sellaisia löytävät. Joka myöskin voi olla totta.

Jannen ja Santerin tuomio 22.6.1868 oli sen ajan lain mukaan ankara. Se kuului: »Edelläkäyvän kuolemaan valmistuksen jälkeen ovat molemmat murhaseudun yleisessä mestauspaikassa menettävät oikean kätensä, mestattavat ja teilattavat.» Toisin sanoen, molemmat tuomittiin Siperian pakkotöihin. Meidän perin muodollinen lakimme ei tehnyt mitään erotusta Jannen ja Santerin osallisuuden välillä murhaan.

Olen kertonut tämän kautta maan vielä nytkin, 50 vuoden perästä, yleisesti tunnetun rikosjutun tuomiokunnan pöytäkirjojen tiedonantojen mukaan. Hallin Jannen aivan tavattoman runsas paikallinen tarusto tietää niin paljon lisää, että siitä kasvaisi kokonainen romaani.

Mutta Hallin Janne oli myöskin runoilija. Hämeenlinnan vankilassa hän lauloi kautta maan tunnetun »Hallin Jannen laulun». Painatan tähän jonkun värsyn. Olen niille ennen nauranut, nyt en naura, kun sain tietää, että ne ovat onnettoman 20-vuotiaan, kuolemaan tuomitun, kauniin miehen hyvästijättösanat vapaalle, iloiselle elämälle noitten erämaan impien iloissa, kassapäiden karkeloissa. Mikä miehekäs mutta katkera näkemys vankilankopissa, kun Janne laulaa:

»Hallin Jannen raudikko ravaa Kuoreveden jäätä, Mattilan Sandran hiukset on kammattu toiselle puolen päätä.»

Jannella oli ennen seudun korskuvin orhi, ja reessä istui komein morsian, Aleksandra Erling, tukka laitteella, joka ei ollut tavallinen maalaistyttöjen, jakaus keskellä kalloa, vaan keimailevasti toisella korvallisella.

Jannen äiti, hurskas pietisti, varakkaan naapuritalon tyttäriä, lausuu tuomarille sanoja niin liikuttavia, että silmät kostuvat. Kullervon äiti laulaa: »et arvaa emon sydäntä», ja samaa virttä itkee Jannen äitikin. Hän sanoi tietäneensä Jannen kevytmielisen, irstaan elämän, mutta äidin sydän on hellä, se on hellä varsinkin esikoispoikaansa kohtaan; hän salaa antoi isän hylkäämälle ja häätämälle pojalle kahvia ja ruokaa sekä vähän rahojakin. Kun Janne laulaa:

»Hallin Jannen äiti se suri ja hienolla äänellä itki, Kun hänen ainoall' Janne pojall' oli raudasta hinkselitki»,

niin tämä vertaus ei enää saa hymyä huulilleni, sillä Jannen äiti ei ainoastaan surrut ja itkenyt, hän pakahtui suruunsa ja kuoli ennen Jannen Siperianmatkaa. Parhaimman ystävättärensä, Kolhin emännän kanssa, hänen oli tapana Mustalaismäen kivellä itkeä pakahtuakseen, kunnes kuolema korjasi, jota hän sydämestään halusi ja toivoi.

Mikä ilmetty Lemminkäinen se Janne olikaan! Kaikki muu oli pientä murhetta, mutta Mattilan Sandra, hänen kihlattu ja kullattu morsiamensa, se hänen sydäntään jäyti:

»En minä sure Siperiaan mennessä Suomen ihanuutta, vaan minä suren Mattilan Sandran suurta surkeutta.»

»Hallin Jannen raudikko ravaa Kuoreveden yli Voi jos saisin kerran vielä istua Santrani syliin.»

Orhi ja Sandra, siinä kaksi olentoa, jotka herättivät katkerata kaipuuta ikuisen vangin mielessä. Hevonen ja morsian, mustalaisen palvomisen esineet!

Mutta kotkan pojalta oli siivet leikattu!

Janne ja Santeri Marian poika vietiin Siperiaan. Santeri oli ottanut päällensä raskaamman taakan kuin hän kantaa mahtoi. Hän sortui sen alle. Tuskin jaksoi loppuun saakka taivaltaa karkoituspaikkaansa. Hän kuoli matkallaan.

Jannen elämän loppuvaiheista on monta tarua.

Oikea lienee tämä. Jannen sukulaiset saivat kerran kirjeen Amerikasta, Jannen kirjoittaman, jossa hän kertoo karkumatkansa vaiheista Siperiasta kotimaahan. — Omituista, että niin monelle Siperiaan tuomitulle onnistuu päästä kotimaahansa. Kotia tuli »Lenkku-Opa», kotia Matti Haapaoja. — Kotia tuli Janne, ei Kuorevedelle, mutta Leppävirroille, jossa piili mustalaisten parissa. Täältä hän samosi Vesisaareen, Jäämeren rannoille, nai ruijattaren ja muutti Amerikkaan. Elääkö vai on kuollut, siitä ei ole varmaa tietoa. Jos elää, on hän nyt 70 vuoden ikäinen, syntynyt 31.12.1846.

Joitakin vuosia sitten ilmestyi muka Janne Kuorevedelle. Hän kävi Hallit, Kolhit, Jämsät ja Kuorevedet katselemassa, puhutteli ihmisiä, puhui Jannesta ja hänen töistään. Ihmiset kihisivät ympärillä ja kysyivät: oletko Janne? Mies vastasi salaperäisesti: »Tulkaa Leppävirroille, siellä näette Jannen!» Vanhat ihmiset tunnustelivat häntä arvista ja muista merkeistä Janneksi. Kaikki luulevat nyt varmasti Jannen käyneen nuoruutensa kotiseudulla.

Tämä salaperäinen mies oli mustalainen Hagert Leppävirroilta. Hän lienee tutustunut Janneen, eikä saanut rauhaa, ennenkuin omin silmin näki ja tutki tämän murhajutun sivuhenkilöt ja tapahtumapaikat. Hänelle oli käynyt juuri kuin minulle. Suuren maantiesissin tarina oli kiehauttanut minunkin mahdolliset mustalaisveriainekseni, niinkuin Hagertinkin. Minua ei kukaan luullut Janneksi, minun ohimoillani liekehti rovastin-gloria. Mutta Hagert meni täydestä: olihan hän täysmustalainen.

Mutta murhenäytelmä ei lopu Jannen poistuttua näyttämöltä. Veljekset jatkavat sitä.

Olen kummeksunut sitä, että nuoremmat veljet lähtevät astumaan vanhemman veljen jälkiä, vaikka heidän olisi pitänyt tajuta, minne se ura johtaa — Siperian synkkiin kaivoksiin. Luulisi, että vanhemman veljen kova kohtalo ja äidin surukuolema aina olisi varoittavana pelättimenä ohjannut heidän askeleensa toisille taipaleille.

Mutta ei niin. Joko veri huusi ja vaati tyydytystä tahi Jannen suuri maine ei jättänyt veljiä rauhaan. Lapsesta pitäen he kuulivat »Hallin Jannen» laulua laulettavan joka nurkassa, kuulivat kansan ihmetellen kertovan, kuinka hän oli komea ja ketterä, kuinka hän tasakäpälässä hyppäsi täysissä raudoissa alas rattailta, kuinka hän iloisesti helisteli rautojaan käräjäpaikan tuvassa. Käsitteet menivät vähitellen sekaisin, Jannen työ ei ollutkaan rikosta, se oli mainetyö. Hekö olisivat huonommat kuin Janne? Olivathan hekin yhtä pitkät ja komeat, eivätkö hekin voisi tehdä töitä, joita lauluissa ikuistettaisiin. Eivät he tahtoneet kansan suussa kulkea nahjuksista. Muuta keinoa kilpailla Jannen kanssa ei ollut kuin rikostyö. Siis siihen käsiksi! »Inhimillistä, ylen inhimillistä.» Samanlaiset tunteet kannustivat Themistoklesta hänen muistellessaan Miltiadesta, samat Herostratosta, samat viikinkien ja kaikkien aikojen sotasankarien jälkeläisiä. Maineen laatu ei aina ole samaa, mutta maineen halu on sama.

Hallin Aaro.

Pisin ja väkevin kaikista veljeksistä, punakkaposkinen, leveämpimuotoinen kuin veljekset, oikea maalaiskaunokainen. Varasteli hevosia oikein mustalaisen malliin, mutta ei tehnyt väkivallantöitä eikä ollut kuulu lemmenseikkailuistaan. Hänessä ei ollut sitä verta, että hän yöllä kivimoukari kädessä olisi hiipinyt uhrinsa niskaan ja murskannut häneltä pään. Hän oli vain kalpea Jannen matkija.

Mutta raudoissa hänkin vietti aikansa.

Kerran häntä kuljetettiin kahleissa Heinolan puoleen vastaamaan varkauksistaan. Oli pimeä talvinen ilta, ajettiin mäkeä alas. Aaro sai potkaistuksi ajomiehen istuimeltaan hankeen, tarttui ohjaksiin ja lähti täyttä karkua ajamaan pakoon. Tuli jäälle ja ajoi vimmatusti, mutta pimeässä joutui liian lähelle Kalkkisten koskea; jää petti ja sinne katosivat hevonen, reki ja mies.

Seuraavana kesänä löydettiin Aaron mädännyt ruumis raskaissa kahleissaan kosken pohjalta.

Hallin Otto.

Jannen nuorin veli, siro ja solakka kuin Janne, laulaja ja saarnamies. Hän oli sävyisä ja hiljainen mies, ystävällinen ja lempeä. Hänen tapanaan oli sanoa: »Mikä minussa hiljaista ja hyvää on, se on äidistä, mikä levotonta ja rajua, se on isästä.» Hänessä viinan voima nosti pinnalle mustan luonnon, niinkuin se aina tekee hämäläisrotuisessa miehessä; viinapäissä mustalainen voitti suomalaisen. Hänen kerrotaan juhlatiloissa nousseen saarnamieheksi, joka pitkissä puheissa selitteli maailman mutkaista menoa. Sanan voimalla hän koetti taltuttaa sielunsa rajuja kohtauksia. Yöt pitkät käveli lattialla ja ääneen manasi pahoja ajatuksiaan ja aivoituksiaan.

Mutta vanhan mummonsa, Rumorin, veri ja nimi vaati melskettä ja jyryä. Hän ryhtyi niihin ja istui linnojen komeroissa aina Helsinkiä myöten.

Kerran tuotiin Hallinpenkkiin vanki — niin kerrotaan — joka ei noussut reestä, vaan istui siinä pakkasessa. Hallin isäntä meni vankia pyytämään sisälle. Vanki peitti silmänsä, isäntä tutki häntä tarkemmin. Siinä istui hänen nuorin poikansa Otto.

Oli juomingit eräässä Kuoreveden talossa. Siinä humaltuivat isäntä ja vieraat. Ottoa kiusattiin tanssimaan. Häntä ei huvittanut tanssi, ja hän suuttui lakkaamattomista, kiusallisista pyynnöistä. Paetakseen suuttumistaan hän poistui ja meni levolle vieraan miehen rekeen. Vieras lähtiessään nosti nukkuneen Oton tallin heinille. Oli kevät, päivällä räystäät tippuivat, yöllä oli kova pakkanen. Sinne Otto jäi yöksi ja paleltui. Aamulla kannettiin tupaan. Apu tuli liian myöhään. Otto tunnusti syntinsä, rukoili Jumalaa ja kuoli.

* * * * *

Murhenäytelmä on lopussa.

Jannen äiti kuoli suruunsa, Santeri Marianpoika sortui omantunnon vaivoihin, Jannen kaksi veljestä kuolivat tapaturmaisesti, maineeltaan mustattuina. Siinä on murhenäytelmä Shakespearen malliin. Kaatuneitten luku suuri. Janneko, päähenkilö, yksin saisi luonnollisen kuoleman? Ei. Kansa kertoo, että Janne Amerikassa on tehnyt itsemurhan! Näin on murhenäytelmä eheä ja aukoton.

Seuraajissa kertomuksessa tämä huhu todetaan.

Janne lauloi linnassa:

»Miksis menit Hallin Janne postia kangilla lyömään, Etkös tiennyt pääseväsi ruumin leipää syömään.»

Kaikkia rikoksensa surullisia seurauksia Janne ei kumminkaan voinut silmäillä.

* * * * *

Surullinen salon tarina, ei suinkaan ainoa laatuaan, mutta kuuluisin ja mainittavin Suomessa. Kun Hallin Jannen nimi mainitaan, ovat kaikki hänen kotiseutunsa ihmiset kuulevinaan tuttuja jouluääniä korkeudesta:

»Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi!»

Vieläkin Hallin Jannesta.

Edellä on mieltäkiinnittävä kertomus Halli-suvusta, joka seitsenkymmenluvun loppupuolella tuli kuuluisaksi kautta koko maan siksi, että silloisen suvun päämiehen vanhin poika Janne murhasi kammottavalla tavalla postinkuljettajan ja ryösti postin. Tekijä lopettaa kertomuksensa sanoilla: »Näin on murhenäytelmä eheä ja aukoton.» Kuitenkin on allekirjoittanut ottanut vapauden jatkaa kertomusta muutamilla lisäyksillä, jotka olen saanut luotettavilta henkilöiltä, Kuoreveden silloiselta kirkkoherralta ja Pohjois-Amerikassa Minnesotan valtiossa olevilta Hallin Jannen tuttavilta.

Hallin Janne tuomittiin, niinkuin tiedetään, karkotettavaksi Siperiaan, mutta hänen ei koskaan tarvinnut nähdä Siperian autioita seutuja, sillä Orenburgissa, tai jossakin muussa kaupungissa Aasian rajalla, Janne »sairastui» ja vietiin hospitaaliin. Siellä kävi silloin tällöin eräs ylhäinen ja rikas nainen, joka päätti pelastaa tuon komean nuoren miehen. Tämä laupeudentyö tapahtui siten, että Janne »kuoli» ja eräs luterilainen saksalainen pappi hautasi hänet. Arkussa oli hiekkaa ja sen sellaista, mutta Siperian matkustaja oli vapaa ja terve. Tiedonantajani, K:n kirkkoherra, oli sittemmin saanut kirjeen saksalaiselta virkaveljeltään, jossa tämä ilmoitti Hallin Jannen kuolemasta.

Hallin Janne oleili sitten useampia vuosia hyväntekijättärensä turvissa; mutta kaipaus kotimaahan ja nuoruuden lemmityn, Mattilan Sandran luo sai hänet lähtemään salanimellä, hyvällä matkakassalla ja hienoilla asiakirjoilla varustettuna kotipaikalleen, jossa hän sai tietää, että Sandra morsian oli mennyt naimisiin toisen kanssa. Se oli kova isku Jannelle ja hän päätti jättää paikkakunnan, etenkin kun alkoi kierrellä huhuja, että tämä matkustava herrasmies oli juuri siperialainen vanki.

Janne matkusti sitten poikki maan Vesisaareen, missä hän rakastui kauniiseen ruijattareen, joka myöntyi hänen tuumiinsa. Kuitenkin matkusti Janne ensin yksin Yhdysvaltoihin ja lupasi morsiamelleen palata hakemaan häntä Pohjois-Amerikkaan. Sen Janne tekikin, sillä hän oli huomannut maan hyväksi, ja vei nyt muassaan kihlattunsa Uuteen Maailmaan, ja siellä asettuivat nämä nuoret asumaan Duluth Minn. etukaupunkiin. Jannella oli vielä vähän rahoja jäljellä, hän osti hevosen ja vaunut ja rupesi kuorma-ajuriksi. Ajurin ammatissa onnistui J. niin hyvin, että voi ostaa itselleen oman talon. Siinä elelivät nuoret onnellisina ja perhe lisääntyi pojalla.

* * * * *

Syksyllä 1889 tein ensimmäisen pitkän matkani Pohjois-Amerikassa, ja pääasiallisesti kävin seuduilla, niissä maanmiehiäni eli ja työskenteli. Lähellä Duluthia on pieni kaivoskaupunki nimeltä E'ly Minn., jossa myöskin kävin. Talonisäntäni E’lyssä, kaivostyömies J. Mattila, tuli oppaakseni ja vei minut alas hiilikaivoksiin, jotka olivat minusta erittäin mielenkiintoisia. Eräänä päivänä kuljeskelimme, Mattila ja minä, kaupungissa, ja kun minun piti saada pyykkini pestyksi, vei Mattila minut Jensenin pesulaitokseen. Mattila oli Jensenin perheen tuttavia ja meidät pyydettiin kahville. Mrs Jensen oli komea nainen, jotavastoin mr Jensen oli pieni ruma raukka. Poika John, 14—15 vuoden vanha, oli perheen ainoa lapsi. Nuori John oli erinomaisen kaunis. Hänellä oli suuret ruskeat silmät. Kun olimme lähteneet Jenseniltä, ihmettelin kadulla kävellessämme, mitenkä niin mitättömällä isällä kuin Mr Jensenillä voi olla niin tavattoman kaunis poika. Mattila kysyi, olinko kuullut puhuttavan Hallin Jannesta, ja myöntävään vastaukseeni lisäsi oppaani, että nuori John oli Jannen poika ja mrs Jensen hänen entinen vaimonsa, joka Jannen kuoltua oli mennyt naimisiin Jensenin kanssa.

Halusin saada kuulla lisää Hailin Jannen vaiheista, ja Mattila, joka oli tuntenut Jannen, kertoi seuraavaa: Jannelle oli kaikki onnistunut hyvin ja hän ansaitsi paljon rahaa Duluthin kaupungissa. Mutta Janne tahtoi tulla rikkaaksi ja teki pöyristyttävän suunnitelman saavuttaakseen tämän epävakaisen onnen. Naapurissa asui rikas leski, jonka Janne valitsi uhrikseen. Eräänä yönä murtautui Janne lesken luo, surmasi hänet nuijalla ja poltti talon, anastettuaan ensin rahat ja kalleudet. Pian kävi kuitenkin ilmi, että Janne oli syyllinen, ja hänet tuomittiin hirtettäväksi. Yöllä vasten teloituspäivää oli Janne itse hirttäytymällä lopettanut kohtalokkaan elämänsä.

Ph. H.

Matka kirkkoveneessä.

Kuka ei ole lukenut Juhani Ahon liikuttavaa lastua »Vanha venevalkama». Kirjailija on tässä lastussaan luonut herkän kuvan vanhasta venerannasta, jossa muinoin kirkkoveneet paistattivat päivää hienolla hiekalla aret pitkät ja jossa sunnuntaina oli hyörinää ja pyörinää, kun salon kansa keräytyi lähteäkseen iloiselle kirkkomatkalleen. Mutta nykyään rumentaa paikkaa laivalaituri ja veden pinnalla uiskentelee öljypisaroita, höyrykoneen mustaa, likaista hikeä.

Ihmeellistä on, että ihminen ainoastaan henkisellä alalla on vanhoillinen, mutta teknillisillä ja koneellisilla aloilla taas huiman radikaali. Meidän maailmankatsomuksemme on laskettu tuhansia vuosia vanhoille perustuksille ja pysymme itsepäisesti niissä kiinni, vaikka tunnemme ne mahdottomiksi, niin, me uskomme niihin juuri sen tähden, että ne ovat mielettömiä. Credo qvia absurdum, sanoi jo eräs vanha kirkkoisä. Mutta teknillisellä alalla otamme jokaisen uutuuden, jokaisen parannuksen ja keksinnön iloisella riemulla vastaan.

Mitä suunnattomia mullistuksia onkaan höyryn kesytetty voima aikaansaanut meidän aikanamme. Höyry ja räjähtävät öljykaasut. Voipi todellakin nykyään laulaa runollista kesälaulua: »airot pois, ei tarvis soutaa» enemmän kuvaamaan soudun vähittäistä mutta varmaa häviämistä kuin ylistämään soutajan muka runollista ammattia. Höyrylaivat ja moottoriveneet viheltelevät, toitottavat ja sytkyttävät jokaisella järven selällä pilkaten: »airot pois, ei tarvis soutaa». Ja hyvä, kiltti soutaja tottelee niin perin kernaasti, jos hänellä vain on tilaisuutta päästä ikävästä ammatistaan.

Soutu ammattina on orjan työtä, kaleerivankien hirvittävä kohtalo muinoin, mutta urheiluna se on korkeassa arvossa pidettävä. Muutamat asettavat soudun kesäurheiluista ensimmäiseksi.

Mutta soutu voi myöskin olla huvittavaa, jos sitä saa harjoittaa iloisten ihmisten seurassa ja jos vaiva saadaan supistumaan vähimpään määräänsä. Nämä ominaisuudet yhdistyivät niissä soutumatkoissa, joita vielä pari kymmentä vuotta sitten jokseenkin yleisesti tehtiin suurten järviemme perukoilta kirkonkylään. Kuvamme näyttävät selvästi, mitenkä tällaisilla matkoilla liikuttiin.

Minulla taas olisi aikomuksena kuvata ainoata kirkkovenematkaani, missä olen ollut mukana.

Minulla on aina ollut onni asua lähellä kirkkoa, missä ikinä olen majaillut. Sentähden olen mukavasti suoriutunut kirkkomatkoistani käyttämällä n.s. »apostolin hevosia», joka lieneekin otollisin kulkuneuvo kristittyyn kirkkoon. Mutta kerran asuin kaukana salomailla, jonne ei yhtään kärrytietä johtanut ja jossa kokonaisessa suuressa kylässä ei yhtään ajokärryä vielä oltu nähty. Mutta ihana vesitie kulki salmien ja pienempien järvien kautta kirkolle, jonne oli 2 peninkulman matka.