Front matter

SUNNUNTAI

Romaani

Kirj.

Ester Ståhlberg

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

Äidilleni.

1.

Ilta hämärtää. Koivut ikkunani ulkopuolella ovat paksussa huurteessa, ja tuulen henki huojuttaa hiljaa niiden valkoisia oksia. On syvä rauha ja hiljaisuus. Viereisestä huoneesta kuuluu yksinäisen keinutuolin natinaa, muuten ei napsahdustakaan koko talossa.

Siellä istuu isä, hitaasti kiikuttaen keinutuolia, pää kätensä varassa. On sunnuntai-ilta. Koko päivä on ollut samaa äänetöntä sunnuntaita, samaa pyhien pyhää. Olemme yhdessä katselleet valokuviasi, yhdessä entisiä kirjeitäsi. Talo on ollut sinua täynnä, ja jokainen soppi ja jokainen esine on kertonut sinusta.

Olen joskus tarkannut isää, kun hän siinä kumarassa istuu sinun kirjeesi hyppysissään. Olen tarkannut hänen raukeata ilmettänsä, hänen laihtuneita kasvojansa. Hän ei saa öisin unta. Hänen kätensä ovat entistä kalpeammat, hänen huulensa väräjävät, kun hän kuvaasi katselee. Ja kun luen kirjeistäsi jonkun kuvauksen entisestä kesäelämästämme tai mistä tahansa, mihin mielesi on ollut kiintynyt, sulkee hän silmänsä ja hänen rinnastaan nousee raskas huokaus ikäänkuin jostakin syvältä, hänen olemuksensa pohjimmaisesta pohjukasta.

Nyt on ilta. Kuuntelen tuota keinutuolin natinaa ja tiedän varsin hyvin missä hänen mielensä vaeltaa. Hän soudattaa siinä esille kuvan toisensa jälkeen murheellisen sydämensä lohdutukseksi. Hän muistaa niitä äskeisiä päiviämme, jolloin sinä muutamalla harppauksella juosten portaat saavuit koulusta ja kerroit illan suussa hänelle juttujasi. Silloin oli vielä viihtymisemme häiriintymätön yhteisen kotilieden ympärillä. Ja karhuntaljalla isän jalkojen juuressa nukahti joka ilta pieni liinatukkainen tyttölapsi.

Kaikki on siitä muuttunut. Nyt on maailma äänetön ja elämämme kulku on pysähtynyt. Arki touhuineen on poissa, ja meillä on sunnuntai. Yhtämittainen, salaperäinen sunnuntai. Tuulen suhina on toisenlainen kuin ennen, junan vihellys kuuluu kuin toisesta, meille vieraasta maailmasta. Huomaan usein isän silmistä, että hän katselee jotakin, jota eivät muut näe, ja kuuntelee jotakin, jota eivät muut kuule. Meille on avattu salattu tie, jota kulkiessamme entisten näköalojen takaa avautuvat uudet, jonka varsilla oudot kukkaset loistavat ja vieraat linnut meille visertävät. Kuitenkin se on oman elämämme polku. Astumme tätä polkua poispäin nykyisyydestämme, mutta on kuin emme olisi siitä ennen mitään aavistaneet.

Pelkään pahoin, ettei isän silmä koskaan enää käänny siitä maailmasta pois edes sen verran, että hän jaksaisi nykypäivän kutsua seurata. Pelkään, että hän on menneen ajan lumoissa niin kokonaan, ettei hän tule mitään tulevaisuutta enää tavoitelleeksi. Uskon oi jospa voisin olla sitä uskomatta! — mutta uskon joskus, ettei hänen katseensa enää koskaan palaja siltä veräjältä, jonka taakse sinä hävisit.

Menen hiljaa hänen huoneeseensa. Hän ei nosta päätään. Lasken käteni hellävaroin hänen olkapäällensä. Hän ei näy huomaavan tuloani. Otsa on uurtunut, suupielissä on syvät vaot. Annan katseeni liukua ulos ikkunasta huurteisten oksien lomitse yli hämärtävien lumikenttien. Miten kutsun hänet takaisin elämään?

Kaareutuuhan täällä vielä taivas ja paistaahan joskus taas aurinko. Onhan tässä vielä koti tallella, on pieni tyttönen vuoteessansa, ovat tuossa ruohokentät lumen alla, ja ensi keväänä ne taas viheriöinä helottavat. Olethan täällä sinäkin, Yrjö. Olet — vaikka oletkin poissa, olet kuitenkin luonamme pysyväisemmin, muuttumattomammin kuin koskaan ennen.

— Onhan hän kuitenkin luonamme — sanon ääneen.

Valkotukkainen mies katsahtaa minuun ja nyökkää päätään. Sitä katsetta en unohda. Siinä ei ollut sillä hetkellä kaipauksen katkeruutta. Siinä on varmuutta jostakin. Mistä?

— Muistellaan yhdessä! — sanon taasen ääneen. — Kaivataan yhdessä! Sillä lailla on helpompi kantaa kuormaa, ja yhteinen kaipuu muuttuu elämän voimaksi. Se, mikä meillä on yhteistä, ei ole kenenkään muun omaa kuin meidän kahden, ja meillä on suuret aarteet. Yrjö on avannut meille portin omaan elämäämme ja elämään yleensä. Hän tulee itse meitä vastaan kaikkialla. Nyt vasta näemme silmillämme, tajuamme toisin kuin ennen oman kohtalomme ja muittenkin kohtaloita. Ja kaiken takana ovat loppumattomat avaruudet.

Hän sulkee käteni omaansa ja minä istuudun tuolille hänen viereensä.

Tuossa ovat mahonkituolit molemmin puolin pöytää ja sohva pöydän takana. Yrjö! Niissä istuimme ennen iltaisin. Tule! Istuudu tuohon isän tyhjään nojatuoliin kuten muinoin! Jutelkaamme keskenämme kuin ennen, ja antakaamme tuon väsyneen miehen lämmetä ääntemme kuulemisesta. Suokaamme hänelle nykyhetken unohduksen lepo ja menneitten päivien lohdutus. Yrjö, auttakaamme häntä, rohkaiskaamme häntä, niin että hän entisyyden muistoista saa voimaa elämään uutta elämää. Aika ei todellisuudessa pysähdy, ihmisen on riennettävä eteenpäin, sillä yksin kohtalo asettaa hänelle hänen matkansa päämäärän. Mutta hän jaksaa paremmin kestää kovat kaudet, kun hän saa rauhassa muistella ja niistä muisteloistaan koota itsellensä uutta tarmoa. Niinpä tehkäämme hänelle tämä ilta leppoisaksi ja rauhan täyttä suloa uhkuvaksi. Kulukoon lohdullisesti tämä pyhäinen sunnuntai loppuansa kohti, lampun hauskasti valaistessa hänen kirjoituspöytäänsä ja hämärän kurkistaessa sisään punaviiruisten uutimien lomitse.

* * * * *

Kerro, poikaseni, tulimmeko sinulle koskaan sanoneeksi, miten paljon me sinua rakastimme? Emme suinkaan. Sillä emmehän tulleet vakuuttaneeksi sinulle päivänselvää asiaa. Emmekä kiittäneeksi sinua siitä, että olit olemassa. Emme siitäkään, että olit meille olemassa, sillä niin oli kohtalomme säätänyt.

Jospa voisin puhua sinulle sanattomasti! Sanat eivät kuitenkaan ilmaise sitä mitä tunnen. Niillä on ahtaat rajansa, mutta en tule ilman niitä toimeen. Kun vaivun sinun kanssasi muistelemaan entistä elämäämme, olen riippuvainen rajoista, muodoista ja väreistä Ja kuitenkin on kaiken takana jotakin rannatonta, jotakin sanoin sanomatonta.

2.

Ajattelen sitä hetkeä, jolloin kohtalomme langat yhtyivät. Et voi sitä muistaa, mutta olen usein kertonut siitä sinulle. Se oli se hetki, jolloin näimme toisemme ensi kerran. Synnyit silloin toistamiseen, sillä synnyit silloin meille.

Siinä huoneessa ei kuulunut kiirehtiviä askelia, ei valituksia, ei huudahduksia. Et tervehtinyt minua kirkunalla enkä minä lähestynyt sinua tyydyttääkseni alkuperäisintä vaistoasi. Siinä huoneessa vallitsi äänettömyys. Ja me kohtasimme toisemme ainoastaan viipyvässä ihmettelevässä katseessa, ikäänkuin olisimme jonkin kadonneen jälleen nähneet.

Eikä ollut silloin muuta olemassa kuin tämä lapsi, joka oli äitinsä löytänyt, ja tämä äiti, joka oli löytänyt lapsensa.

Varmaan sinäkin vaistomaisesti tunsit, että se päivä oli ratkaiseva. Sillä sinä olit siitä asti toisessa suhteessa minuun kuin olit kehenkään muuhun tutussa ympäristössäsi. Enkä koskaan unohda sitä onnen hymyä, joka aina levisi kasvoillesi myöhemmin joskus puhuessamme tästä yhtymisestämme ja lapsuutesi varhaisimmista muistoista.

Sinä päivänä istuit valkoisen jakkarapöydän ääressä, edessäsi kulunut kuvakirja. Huoneen muusta sisustuksesta minulla ei ole aavistustakaan. Sen vain tiedän, että siinä oli pieniä lastenvuoteita ja niissä nukkuvia pikkulapsia, ja meidät saattoi sinne laitoksen johtajatar, diakonissanpuku yllään. Hän oli korkeasukuinen nainen, hienopiirteinen ja komearyhtinen, tottunut käskemään, mutta sinä olit hänen silmäteränsä, ja hän valvoi tarkasti tulevaisuutesi kaikinpuolista turvaamista. Meihin hän oli jostakin syystä saanut ehdottoman luottamuksen. Ja sen takia hän seisoi syrjässä odottaen kohtalomme kehitystä.

Isä jäi äänetönnä sinua katselemaan. Minä lähestyin sinua ja kyykistyin viereesi lattialle. Sinä vain suurilla silmilläsi minua katsoit ja katsoit. Sydämeni oli kuin vellova vesi, toivon ja pelon vaiheilla läikkyvä. Uskaltaisinko koskettaa noita pehmeitä kämmeniä sinun siitä säikkymättä? Otin kätesi omaani ja sinä annoit sen silmiä räpäyttämättä tapahtua. Tunsin silkkisen hipiäsi kosketuksen ja suljin molemmat kätesi omiini. Silloin irroitit ne otteestani ja kiersit hennot käsivartesi kaulaani.

Silmistäni valahtivat kyyneleet ja minä nostin sinut käsivarsilleni. Suljin sinut syliini ja painoin otsani karkean mekkosi poimuihin.

Ja minusta tuntui kuin olisi jossain ajan kello lyönyt, erottaen ajanjakson edellisestä. Se löi sinulle ja minulle. Ja sinä olit kuitenkin vasta pieni lapsi, joka sopertelit ensimäisiä sanojasi.

Minä nousin ja käännyin isään päin. Näin, että asia hänenkin puoleltaan oli ratkaistu. Huoneen kynnyksellä seisoi johtajatar-diakonissa, eikä hänkään selvityksiä kaivannut. Mitään sanomatta läksimme huoneesta pois, sillä tavanmukaiset kysymykset ja vastaukset olivat tässä tarpeettomat.

Tuosta hetkestä tuli elämämme rajapyykki. Monet muut ovat vähitellen häipyneet tietoisuudestamme, mutta se on aina loistanut vastaamme yhtä kirkkaana muistojemme kätköistä.

3.

Niin se tapahtui. Mutta kesti kauan ennenkuin saimme ottaa sinut mukaamme kotiin, sillä olimme vieraassa maassa, jolla oli omat lakinsa. Odottaessamme asian laillista järjestelyä meidän oli pakko pysyä kärsivällisinä kauankin, ja tämän ajan kestäessä oli aina mahdollista, että jotakin arvaamatonta voisi tapahtua.

Vihdoin isä ei enää voinut aikaansa hukata, hänen täytyi, jos kohta vastahakoisesti, matkustaa kotimaahamme. Minä jäin. Ja olin valmis odottamaan sinua vaikka vuosia, jos sikseen tulisi.

Päivästä päivään elin vain sitä hetkeä varten, jolloin sain sinut nähdä. Sinä tähystelit tuloani ikkunasta ja tallustelit minua vastaan. En tahtonut tavata sinua muitten läsnäollessa, ja siksi vein sinut aina ulos. Pistin yllesi päällystakkisi, jos oli sateista, muuten sait tulla kanssani kävelylle hoitolapuvussasi. Sinä astua tepastelit vieressäni paksut villasukat jalassasi kesähelteestä huolimatta ja punaruutuinen esiliina peittämässä harmaata mekkoasi. Mutta mitäpä minä tamineistasi! Olit silmissäni maailman herttaisin lapsi, ja vieläkin olen varmasti vakuutettu, että todella olitkin. Ja sitäpaitsi, kukapa siinä suurkaupungin vilinässä olisi ennättänyt kiinnittää huomiotaan nuoreen naiseen, joka talutti pientä palleroistaan!

Ne kävelyt olivat minulle elämän puhtainta onnea. Pojan pieni käsi omassani tunsin hänen rajattoman luottamuksensa virtaavan lävitseni ja oman sydämeni sykkivän rakkautta häntä kohtaan. Löytäessäni tyhjän istuimen puistossa nostin hänet syliini ja hän nojasi minuun. Hän istui siinä kuin varmimmassa turvassaan, hän nukkui siihen kuin lintunen pesäänsä. Ja hänen herätessään laulelin hänelle outoja lauluja omalla kielelläni, katsoen hänen ihmetteleviin silmiinsä hänen siinä polvellani kiikkuessaan, rusopintaiset kasvot minuun käännettyinä.

Silloin tunsin, ettei mikään mahti voisi erottaa minua sinusta. Että kaikki äidinvaistoni olivat kasvamassa voimaksi, joka voisi siirtää vuoria sinun tähtesi.

Ja kuitenkin oli vielä mahdollista, että hän, joka oli sinut niin vähäiseksi arvioinut, että miltei synnyinhetkenäsi oli sinut hylännyt, voisi sinut minulta riistää.

Mutta en sitä mahdollisuutta muuta kuin ohimennen pelännyt. Sillä en voinut uskoa hänen vaativan sinua takaisin. Hän oli luopunut sinusta vapaaehtoisesti, jättäen sinut elämän purteen satunnaisen kohtalon varaan. Olit kyllä ollut hyvissä käsissä tähän asti, mutta tällä suojelijallasi oli lupa siirtää sinut eteenpäin muitten huomaan. Synnyttäjäsi oli enää vain nimellisesti äitisi. Sillä elämän laki on lahjomaton.

Eikä tässä ollut muusta kysymystäkään kuin hänen valkoisen kätensä allekirjoituksesta. Uusi sormus välkkyi hänen sormessaan, tiesin sen. Se kiiltäisi siinä hänen piirtäessään nimensä paperille, joka ratkaisisi elämäsi kohtalon.

Vapaaksi hän oli tahtonut tulla — siis olkoon hän vapaa ainiaaksi. Pukekoon hän yllensä nuoruutensa ja kauneutensa hulmuavat vaatteet ja käyköön elämän karkeloon! Huuhdelkoon kulmiltaan öitten salaiset murheet ja rientäköön onnen tanhuville! Tulkoon maailman loisto ja upeus hänen osakseen, jos hän sitä haluaa, mutta älköön hän koskaan vaipuko muistelemaan varhaisimman nuoruutensa haaveita! Silloin hiipii ehkä hänen sydämeensä avuton autiuden tunne, joka hiljaa hänen elinlankaansa jäytää.

Nyt hän ei halunnut menneestä ajasta mitään tietää. Hän tahtoi unohtaa nuo keväiset yöt, jolloin satakielet lehdoissa lauloivat ja kastehelmet ruohonkorsissa hohtivat. Hän heitti ne hetket unholan hämärään, sillä hän ei voinut sitoa itseään siihen, joka oli vain virvatulen leikkiä. Eikä siihenkään, joka teki tämän haihtuvan kuplan todelliseksi hänen silmissään. Hän ei ollut niitä, jotka ottavat lapsensa käsivarrelleen astuaksensa ulos elämään sen kanssa.

Hän siis pakeni, koska hän ei muuta voinut. Hän heitti kaikki luotansa ja sulki portin takanansa, koska hän ei tahtonut mistään vastata. Silloin tulin minä kulkien tietä pitkin ja löysin luomakunnan aarteen hylättynä. Jouduttakoon hän askeleitansa, häntä ei enää tarvittu. Suljin tämän hyljätyn olennon syliini ja kannoin sen ilosta laulahtaen oman kotini kynnyksen yli.

Niin. Minä tunsin, että tämän lapsen takia olin valmis tekemään mahdottomiakin. Nouskoon vaikka koko maailma sanomaan, ettei hän ole omani! Uhmailisin maailmaa vastaten, että se tuomitsi harhaan. Kukaan ei tule äidiksi synnyttämällä lapsen, jota hän ei ole voinut olla synnyttämättä ja jonka hän sitten hylkää. Mutta äidiksi tulee se, joka lasta rakastaen vaalii sitä omana sielunaan, oman elämänsä kukkana.

Mutta ainoastaan harvoin ja sivumennen ajattelin niitä, jotka olivat antaneet sinulle elämän lahjan. Useimmiten unohdin ne tykkänään, eivätkä ne koskaan tulleetkaan tajunnassani täysin eläviksi. Olin ihmeteltävän huoleton. Todella tuntui sieltä, kuin olisit syntynyt sinä hetkenä, jolloin sinut ensi kerran näin. He olivat vain kangastuksia, jotka häipyivät olemattomiin, he olivat vain harhailevaa sumua, joka utupilvinä pakenee päivän kehrän ensimmäisiä valoenteitä.

Mutta sinä — sinä olit kastehelminen kukkaiskupu, jonka yksin meidän silmämme oli nähnyt. Sinä olit kaukaisessa vuoristossa säteilevä hohtokivi, joka meidän yksin oli sallittu löytää. Tai olitko linnunpoikanen, joka oli pudonnut pesästään ja jonka piipitystä me yksin kuulimme? Jonka pelastin käteeni hoitaakseni sydänkäpynäni. Ja elämä sulki meidät sykähtävään helmaansa, ja tuuli riemuitsi ohi liitäessään. Sillä itse pyhä kohtalo oli tarttunut käteemme ohjaten meidät sinne, missä sinä varroit. Se oli meidät vihkinyt löytämään sinut ja ilolla ja ylpeydellä omistamaan sinut Jumalan ja ihmisten edessä.

4.

Kävelyiltämme palattuamme tuli joskus diakonissa-täti vastaamme käytävässä. Ja jos silloin kysäisin ratkaisun päivää tai hetkeä, kohotti hän vain olkapäitään merkiksi siitä, ettei hän mitään tiennyt.

— Ei syytä pelkoon — sanoi hän. — Kukaan ei teiltä lastanne vie. Olen kokenut tarpeeksi tietääkseni sen. On vain yhtä ja toista huolehdittavaa, ennenkuin asiat ovat laillisessa järjestyksessä.

Hän oli oikeassa.

Koitti vihdoin se päivä, jolloin sain noutaa sinut luokseni viedäkseni sinut mukaani merten ja mantereitten taakse omaan kotiimme.

Niinpä tulit omaksemme. Ja se päivä on ollut elämämme kohtalokkaimpia.

Viimeisen kerran tullessani laitokseen juoksit vastaani ilosta kirkuen ja polviini kiinni tarrautuen. Nostin sinut korkealle ilmaan, jolloin sinulta pääsi helähtävä nauru, ja olkapäilläni kieppuen ja käsiäsi huitoen riensit kanssani käytävää pitkin huoneeseesi. Oivalsit heti, että tänään sinua odotti jokin tavallista hauskempi, ja melkein vapisit kuumeisesta malttamattomuudesta. Meillä oli molemmilla tulinen kiire saada päällystakki yllesi ja lakki päähäsi. Ja sitten kiertää laitosta sanoaksemme hyvästit kilteille tädeille.

Hyvästi ja kiitos kaikesta!

Ja sitten seisoimme yhdessä portaitten alla katukäytävällä, sinä ja minä! Muistatko sinä sen — sinä ja minä!

Eikä meitä enää mikään eroittaisi!

Tartuit heti käteeni ja aloit epävakaisilla jaloillasi tarmokkaasti taivaltaa eteenpäin ikäänkuin arvaten, että nyt oli kysymyksessä pitempiaikainen matka. Sinä pieni veijari olit niin sanomattoman tyytyväisen näköinen. Lyhyet jalantypykkäsi ponnistelivat urhoollisesti ja syrjäsilmin kurkistit minuun ikäänkuin urkkien, mihin maailmanmatkojen päähän nyt oli tarkoitus vaeltaa. Sinä et rahtuakaan epäröinyt, sinä olit varma, että siellä paratiisin ovi meille avautuisi. Enkä minäkään sitä epäillyt.

Asfaltti huokui lämpöä allamme, ja raitiovaunut kilisivät. Pikkupojat nappipelineen unohtivat koko muun olevaisuuden, katukaupustelijat huusivat hajamielisesti sanomalehtiänsä, banaanejansa, kengänmustettansa kaupaksi. Avopäälapset tirkistelivät portinpielistä, härnäsivät toisiansa ja tömistivät sitten yhtenä vilinänä pakoon rotevaa poikaa, joka silmät vilkkuen ajoi heitä takaa.

Meitä ei mikään liikuttanut emmekä mitään huomanneet. Me kuljimme käsi kädessä ja katse katseessa kohti yhteistä tulevaisuuttamme.

* * * * *

Millaisia päiviä sitten seurasikaan! Jos voisi niin varhaisista ajoista ammentaa esille unholan pimentoon vajonneita kuvia, muistaisit sinä kuten minäkin ennen kaikkea sen hämyhohteisen iltapäivän, jolloin yhdessä liikuskelimme pauhaavan kaupungin keskuksessa. Oli ainoastaan vuorokausi kulunut siitä, kun ensi kerran omana lapsenani olit käsivarrelleni nukkunut. Seuraavana päivänä lähdimme ulos heti päivällisen jälkeen, sillä en kärsinyt nähdä sinua hoitolavaatteissasi. Pois siis kaikki vanha ja kuta pikemmin sitä parempi! Pojallani tuli olla omat somat vaatteensa eikä rihmaakaan entisyydestään.

Tuo menneisyys oli kuitattu ja ainiaaksi lopussa, ja mikä sitä muistutti, oli karkotettava pois tietoisuudestamme. Tule siis, mennään hakemaan pikkumiehelle sellaiset vaatteet, jotka hänen arvolleen sopivat!

Tuolla jo raitiovaunu tulla hurisi, ja saimme paikan siinä. Matka syrjäkaupungilta keskikaupungille kesti kauan, ja minusta tuntui, että noitten vieraitten vaunussa istujien huomio kiintyi meihin. Enkä sitä ensinkään ihmetellyt. Sillä kukapa ei olisi sellaista lasta ihaillut ja hänen äitiään kadehtinut! Tunsin arvoni monin verroin kohonneen. Olimme siis nyt niin pitkällä, että istuit polvellani kenen tahansa nähden ja olit omanani kaikkien näitten ihmisten edessä. Se oli meille suuri-arvoinen ja merkillinen päivä.

Katsokaa te vain! Kyllä kannattaa!

Sinä et hiiskunut halaistua sanaa koko matkalla, mutta silmäsi seisoivat tarkkaavaisina päässäsi ja korvasi olivat pystyssä. Sinä sirkeäsilmäinen matkamies! Mistä minä silloin arvasin, että luontaiset harrastuksesi sinä hetkenä saivat ensimmäisen vaistomaisen herätteen, että sinussa paloi väkevä intohimo kaikkeen, mikä puhkuen, säikkyen, sihisten tai ulisten liikkui tai pani liikkeelle. Sitten sen selvästi huomasin myöhemmin, kun jouduit tavalla tai toisella tekemiseen koneellisten ilmiöiden kanssa. Nyt katsoin vain hymyillen vaaksanpituiseen mieheen ja hänen tutkivaan ilmeeseensä, jättäen hänet omaan rauhaansa maailman ilmiöitä havaitsemaan.

Astuimme alas jonkin lasten vaatetusliikkeen kohdalla, ja aloin tarkastaa sen varastoja. Seisoit tuolilla lampun alla hiukan ymmällä kaikesta tuosta kääntämisestä ja koettelemisesta, pyörittelemisestä ja mittaamisesta, jonka alaiseksi käsittämättömästä syystä olit joutunut. Mutta koska täällä emme saaneet kaikkia tarpeitamme tyydytetyksi, jatkoimme retkeämme seuraavaan ja sitä seuraavaan liikkeeseen, ja kun nämäkin sijaitsivat keskikaupungilla, kannoin sinut toisesta toiseen niiden välisen lyhyen matkan. Ensimmäiset valot sytytettiin katujen kulmauksissa, sanomalehtipoikain kiljunta kävi yhä äänekkäämmäksi, polkupyöräilijäin tiu'ut helisivät yhä tiheämmin, ja poika painoi yhä enemmän käsivarsillani. Hänen päänsä lämmitti kosteana olkapäätäni, hänen hengityksensä kävi tasaiseksi ja syväksi, hänen jäsenensä raukenivat rennoiksi. Hän nukkui. Jo olin lysähtää kokoon uupumuksesta, ennenkuin tapasin auton ja pääsin ystäviemme kotiin, jossa asuimme ja jossa suurella myötätunnolla seurattiin tarinamme kehitystä.

Mutta tämä ensimmäinen uupumukseni sinun tähtesi värisi ruumiissani niin suloisena raukeutena, että mieltäni vieläkin huumaa sen muisto. Tunnen vieläkin pääsi painon rinnoillani ja käsivartesi kiinteän puristuksen kaulani ympäri. Suu on puoliraollaan ja valkoisten helmirivien lomitse hivelee poskeani hengityksesi keveä kosketus. Ja minusta tuntuu kuin kaikella tällä minut olisi kultaisin kirjaimin kirjoitettu onnellisten ihmisten kirjaan, ja kuin iloni yltäkylläisyydessä tahtoisin jakaa omaa saamaani hyvää koko maailmalle, siunaten kaikkia ja kaikkea.

Siunattu olkoon tämä hämärikkö ahtaitten katujen melussa! Siunattu olkoon grammofoonien laulu avatuista kahvila-ikkunoista, rattaiden räminä ja kellojen kilinä, raitiovaunujen vauhti ja näyteikkunoitten silmiä hivelevä komeus! Siunattu olkoon tuokin ihmismeri, joka hyväntahtoisesti sulki meidät hyrskivään helmaansa, kieltämättä meiltä osuuttamme elämän onneen!

Siunattu olkoon tuo rauhaa henkivä päivänlaskun hetki, jolloin olin vaipua maahan väsymyksestä sinua hoivatessani! Olisin iloiten ponnistellut voimiani sinun tähtesi vielä tänäänkin ja joka päivä tämän päivän maille mentyä. Ja tiedäthän, mikä onni minulle olisi ollut, jos olisit pysynyt vanhuuteni huolenpidon esineenä ja päivieni valona myöhäiseen iltaan asti.

* * * * *

Vihdoin olimme valmiit matkustamaan kotiin.

Teit sen matkan kerran myöhemmin edestakaisin. Tiedät, minkälainen on meri, kun se kirkkaina elokuun päivinä auringonpaisteessa kimmeltää. Silloin se oli kuin peili, ja kalalokit kiersivät laivaamme tehden pitkiä, loivia kaaria.

Sinä peräkannella katselit potkurin kiertämää ryöppyävää vaahtoa tai paistattelit päivää polvellani istuen valkoisessa korituolissa naisten salongin ikkunan alla. Se oli toinen esittelysi maailmalle, paljon tärkeämpi kuin ensimmäinen. Mutta hauskinta meistä oli piiloutua hyttiimme, jossa saimme leikkiä ja jutella mielinmäärin kahden kesken. Siellä kenkäsi purjehtivat edestakaisin sohvalla, ja sinä asuit milloin matkalaukussa, milloin sohvatyynyn takana. Ja samallahan sinun oli opittava ensimmäiset suomalaiset sanasi — minkä niminen oli oma paitasi, mitä rannukkaat puolisukkasi ja nuo muutkin tavarat, jotka olimme yhdessä ostaneet tuona puolihämyisenä iltapäivänä pauhaavassa suurkaupungissa.

Näihin ensimmäisiin tavaroihin on liittynyt niin paljon muistoja, etten koskaan ole hennonut luopua niistä kaikista. Tiedät, että minulla on niitä vieläkin joitakuita piironginlaatikossani, ja olet joskus nauraen levittänyt ne polvellesi tai vetänyt lastensukat suurille kämmenillesi. Lapselliseksi olet minua silloin sanonut ja olkapäitäsi kohottaen minulle naurahdellut, mutta uskon sentään, että olet salaa siitä pitänytkin. Aina, kun sattumalta olemme tulleet niitä yhdessä katselleeksi tai edes vilaukseltakaan nähneeksi, on edessämme ollut hohtava meren pinta, kone on kumeasti jyskyttänyt lattian alla ja olemme häiritsemättä omistaneet toisemme ja aarteemme ihastuttavassa kammiossamme.

Oli ainoastaan pari tuttavaa laivassa, ja muistan vielä, miten eräänä päivänä toinen heistä ihmetellen sanoi minulle:

3°

— Sinähän jumaloit häntä!

Totta hän puhui. Minä jumaloin sinua, Yrjö.

* * * * *

Kun kallioinen saaristomme lähestyi, nousimme kannelle. Siellä näkyi — Suomi! Sitä sanaa olimme hartaasti harjoittaneet pitkin matkaa, ja sinä lausuit sen jo miltei suomalaisesti ääntäen. Suomi oli jotakin suunnattomasti hauskaa. Kaikki oli Suomea. Metsäiset saaret, vaaleaksi maalatut huvilat, veneet laivasiltojen kupeella, uivat lapset rannoilla, haukkuvat koirat kallioilla. Jo näkyivät Viaporin linnoitukset ja vallit, kirkot ja sipulinmuotoiset kupukatot. Molemmin puolin kapeata väylää laivat ja moottoriveneet jyskyttivät ja täksyttivät, ja vihdoin sukelsi meren helmasta esille valkoisen hohtava kaupunki torneineen ja huippuineen.

Näin tuon venäläisen lipun Viaporin valleilla ikäänkuin olisin nähnyt sen ensi kerran. Ja nuo venäläiset sotamiehet, jotka siinä vahtia pitivät pyssyt olallaan. Selkääni karmi ja melkein häpesin. Sellaisen orjuutetun kansan jäseneksi hänet tuon! Vapaasta kansasta sorron alaisuuteen! Mutta olkoon, se on sittenkin kunniakas maa, tämä maamme. Emme ole koskaan sisäisesti taipuneet, ja kai kerran aika koittaa, jolloin jaksamme ulkonaisestikin tästä kaikesta puhdistautua. Se onnellinen maa, josta hänet tuon, ei kuitenkaan ole antanut hänelle kotia, kuten tulee tekemään tuo kahlehdittu ihana maa tuossa.

Karu se myöskin on. Ei siinä vehnä kymmenpenikulmittain heilimöi, eivät kirsikkalehdot valkoista kauneuttaan levitä yli viljavan lakeuden. Vaivaa ja ponnistusta kysyvät täällä pienetkin saavutukset. Mutta sitä varmemmin täällä voimat karaistuvat.

Katso, poikaseni, tuota taivaanrantaa tuossa. Et sitä nyt ymmärrä, mutta se on tulevaisuutesi maa. Siellä saat juosta avojaloin pitkin kallioisia rinteitä ja tuoksuvia nurmia. Saat seesteisinä kesäaamuina nostaa rysiä ja verkkoja järvestä tai viillettää lehtipurjeessa pitkin aavoja, hopeisia selkiä. Talvisin saat piehtaroida pehmeässä lumessa, laskea hurauttaa huimaavia suksimäkiä tai samoilla kulkusten kilistessä halki huurteisten metsien, joissa jäiset oksat raskaina riippuvat yli tukkoon ajautuneen tien. Ihanaa on sinun ollaksesi niin talvet kuin kesätkin raikkaassa pohjolan luonnossa. Heinäkuormalla istuessasi laulaa renkipoika sinulle laulujaan, ja uuninpankolla levähtäessäsi kertoo vaari sinulle tarinoita. Talvi-illoin lampun ääressä tulevat vanhat runomme sinulle eläviksi, sanoin ja sävelin kansamme sielu sinulle avautuu. Saammepa sitten nähdä, tahdotko vaihtaa tämän maan, johon olet kasvanut kiinni, mihinkään muuhun maahan maailmassa!

Tuossa jo näkyy pääkaupunkimme. Se lähenee lähenemistään. Istut liikkumattomana ja jännityksestä äänettömänä käsivarrellani tuota merestä nousevaa ihmemaailmaa tähystämässä. Nikolainkirkon kupu loistaa jo aivan läheltä, ja saattaa nähdä, että torikauppa satamassa on käymässä. Nostan sinut köysistä punotuille tikapuille, jotta paremmin erottaisit touhun rannassa ja suuren kylän sen takana. Tämä on pääkaupunkisi, Yrjö poika! Tämä on sinun maatasi!

Ja mielestäni on tälle maalle kunniaksi se, että sinä tänne saavut.

Vauhti hiljenee, laiva puksuttaen pysähtyy, ja lähestymme varovaisesti laituria. Jo kauan olen odottajien joukosta erottanut vaaleaan päällystakkiin ja valkoiseen hattuun puetun miehen. Nyt näen hänet jo selvästi, näen tuon harmaatukkaisen miehen liehuttavan meille nenäliinaansa. Hän se on, kukapa muu se olisi voinutkaan olla?

— Siinä on isä! — sanon sinulle. — Katso, tuolla on isä!

— Isä! Isä! — huudat heti sellaisella sykkivällä ilolla, että muut matkustajat ympärillämme myötätunnosta hymyilevät.

— Katsos, tuolla! Katsohan tuolla!

— Isä! Isä!

Se kajahtaa vielä riemukkaammin, ja rannalla seisoja koskettaa nenäliinallaan silmiään.

— Katsohan tuota, joka heiluttaa meille valkoista hattua!

Tunnet hänet todella, innostut sen huomatessasi ja huudat niin että äänesi kaikuu yli kantajain ja tullitarkastajain vilinän ja kiireen:

— Isä! Isä! Isä!

5.

Mahtoiko kesä ennen muinoin saapua aikaisemmin kuin nykyään ja loppua myöhemmin? Kaartuiko taivas korkeampana, tuoksuiko heinä hersyvämpänä, hohtiko hanki valkoisempana?

Asuimme silloin maalla viljavassa seudussa, jossa oli laajalti peltoja ja niittyjä. Keskellä tätä maalaisrauhaa kohosivat valtavat tehtaan piiput kohti korkeutta ja niiden ympärille ryhmittyivät tehdasalueet rakennuksineen. Paikkakunta oli kaupungin ja maalaiskylän välimuotoa. Siellä risteilivät kadut, pienet talot molemmin puolin puutarhoineen, ja keskellä oli tori. Mutta yltympäri lainehtivat tasaiset pellot. Ja kadun suoranaisena jatkona oli maantie, joka johti todelliselle maaseudulle, varakkaille talonpoikaistiloille ja näiden karjalaitumille. Asukkaiden vaistot sitoivat heidät vielä vahvasti maahan kiinni, ja maalaisleima oli sentakia vallitsevana yleissävynä.

Muistatko tuon keltaisen kaksikerroksisen rakennuksen, jota ympäröi puutarha ja punainen aitaus? Pihan puolella meillä oli eniten aurinkoa, ja sentakia oleskelimme useimmiten siellä päin. Helteisen verannan sivustalla oli sinulla leikkihuoneesi.

Sinulla oli pieni valkoinen vuoteesi, jossa oli punaiset verkkolangat ja kultaiset nappulat. Siihen sattuivat auringon säteet aamuisin, kutkuttelivat uudinten lomitse silmäluomiasi ja herättelivät kuin peipposen poikaa emon untuvilta, kuin västäräkin sirittävää lasta. Karahdit pystyyn, katsahdit isään ja äitiin, kiepsahdit polvillesi ja aloit kaivaa esille aarteitasi, jotka olit edellisenä iltana kätkenyt tyynysi alle; puunappulat, pienen veturisi ja muut rautaromusi, jotka olit löytänyt pihalta. Jo rupesi kuulumaan hiljainen naputus ja koputus, hyminä ja humina. Silitit lakanan kentäksi ja aloit junia kiidättää ja laivoja säksätyttää, tukutit ja täkätit, kuiskit ja hipristelit. Siinä kävi iloinen aamuviserrys kuin pesästään pulmahtaneella varpusen pojalla.

Ja niin olit täydessä leikin touhussa, että tuskin ennätit syrjäkatsein vaania, milloin äiti tai isä sinulle silmiänsä siristäisivät ja naurusuin sinuun vilkaisisivat. Mutta niin pian kuin sen keksit, päästit heleän naurun, heitit kaikki tavarasi peitteelle ja kirmasit telmien suin päin verkkosi yli viereiselle vuoteelle. Ja siellä hikipäissäsi peuhattuasi karkasit takaisin leikkiäsi jatkamaan, kunnes äiti nousi sinua pesemään, pukemaan ja päivää varten evästämään. Ja posket pullollaan voileipää sinä sitten velliä särvit aamutuimaan.

— Äiti, saanko mennä pikku junaa katsomaan?

— Saat, jos Nenne tulee mukaan.

Nenne tuli ja poika juosta könötti tyttöä kädestä pitäen pihan poikki luvattua maatansa kohti. Puutarhassa oli takaportti, joka vei suurelle niitylle. Se heloitti alkukesästä voikukkia täynnänsä ja ruskeahkon joen rannalla oli miltei läpitunkematon leppien, pajujen ja pihlajien viidakko, joka kurkisti yli samean veden. Mutta se niitty oli merkillinen siitä, että sen halki kulkivat kapearaiteiset kiskot, joita pitkin juna porhalsi edes takaisin kahden tehtaan väliä.

Tuossa se nyt taas tulla suhahti, pieni veturi tuhisten ja puhkuen ja vaunut liukuen sen perässä. Poika oli kuin maahan naulittu sitä katsellessaan. Tupruava savu, pyörien kolina, pannun kupu, vaunujen kiinnikeketjut — mikä ihmeitten maailma! Vaunut olivat kukkurallaan pumpulipaaluja, ja junamies pyyhki mustuneita käsiänsä pumpulitukkoon, koskettaen lakkinsa lippaa pientä miestä tervehtien.

— Ota minut mukaan!

Ja poika karkasi junaa kohti.

Mutta Nenne riuhtaisi hänet takaisin kädestä eikä päästänyt edes kiskoja myöten junan perässä viilettämään.

— Nenne on tuhma — äiti lupasi!

— Ei luvannut — mennään rantaan!

Ja rannan aukealla paikalla he heittivät voileipiä ja munalukkoja ja keikuttivat tyhjää venettä. Katkaisivat pajunoksia airoiksi ja olivat soutavinaan, kunnes vihellys kuului —! Miltei suulleen suistuen heittäytyi poika veneestä ja juosta pyyhälsi kuin veitsellä viiltäen polkua pitkin saadakseen vielä edes vilaukselta nähdä tuon ihmeitten ihmeen, omalla voimallaan kulkevan leikkijunan.

Nenne sai hänet houkutelluksi takaisin pihalle kertomalla, että Ruuna jo oli valjastettu kärryjen eteen ja lähtisi noutamaan jauhosäkkejä kauppapuodista.

Se oli toinen maailma, joka sekin oli mielenkiintoinen, vaikka vasta toisessa sijassa. Nenne oli talonmiehen tytär ja hän tiesi kaikki hevosasiat. Hänen sylissään istuen poika sai taputtaa Ruunan leveätä lautasta, koskettaa sen turpaa ja antaa sen nuolaista kättään. Suloisesti silloin selkää karmi, sillä mitäs jos se olisi puraissut! Nostihan Ruuna välistä huulensa ja irvisti hampaillaan, vaikka se olikin kiltti.

Se olisi voinut purra vahingossa.

Meidän pihamme laidassa oli pitkä punaiseksi maalattu ulkorakennus, jonka päässä Nenne asui. Siellä oli tallit ja liiterit, vaunuvajat ja aitat, joissa saattoi Nennen selässä retkeillä kylästä kylään, talosta taloon. He olivat nukkuvinaan yönsä heinillä tallin ylisillä ja vaunuvajan rattailla istuessaan he matkustivat Helsinkiin ja Turkuun. Ja kun he siihen väsyivät, hyppäsivät he alas rattailta, livistivät maantien puolella olevaan puutarhan aitaukseen, josta he pistinaidan lomitse kurkkivat torille. Sinne ei saanut luvatta mennä. Mutta tirkistää sai. Siellä oli pitkä riimupuu, jonka renkaisiin talonpojat sitoivat hevosensa kiinni käydessään kylässä asioilla. Ja se kaide oli hevosten puremisesta niin kulunut, että siinä oli syvät lovet jokaisen renkaan kohdalla. Posket litistyneinä aidansäleitten väliin lapset tarkastelivat hevosia ja kuormia, ajomiehiä ja arvokasta talonpoikaiskansaa, joka hommaili korien ja pyttyjen ääressä ja levitti koreita raanuja allensa ajoneuvojen istuimille. Lauantaisin oli siellä vielä enemmän liikettä, sillä oli toripäivä ja hauskaa myllerrystä. Silloin oli talon edusta yhtenä vilinänä hirnahtelevia oriita, kirjavia loimia, munavasuja, kaakottavia kanoja, huutelevia eukkoja ja pitäjän kaikenlaista kaupaksi käypää tavaraa.

Lauantaisin toi Maija munajuustoa aamiaiseksi ja joskus soi posetiivi pihalla.

Meillä oli viheriäksi maalatut kaksipyöräiset työntökärryt, joissa istuen kävit isän ja äidin kanssa kylässä. Usein sattui, että niillä vein sinut puiston läpi Henni tädin luo. Siellä oli kuin toisessa maailmassa. Meidän ikkunoistamme näkyi liejuinen maantie, tori, joka oli kuopalla suuren liikkeen takia, kauppapuoti vastapäätä ja sen portailla pyylevä kauppias. Maalaisväkeä ajaa karautti ohitse kärryillään kyyröttäen tai kulki siellä pitkät jonot tehtaan miehiä ja tyttöjä, jotka palasivat työstään. Henni täti taas asui laajassa puistossa, jossa oli upeat koivukujat, monivärinen kukkaisrykelmä ruohokenttien reunamilla ja tuuheat pensaikot varjoineen pehmeän tasaisella nurmella. Siellä sinkosi vettä ilmaan monihaaraisesta suihkukaivosta. Se kimmelsi höyrynä auringonpaisteessa ja liplahteli raskaine pisaroineen kivialtaaseen, jonka ympärillä kasvoi leveälehtinen tuuhea kasvi.

Pysäytin pienet kärryt matalan ja kodikkaan huvilan eteen nostaen pojan maahan. Astuimme sitten leveitä portaita ylös verannalle. Siellä nousi makuultaan suuri newfoundlandilainen koira, jota sai mielinmäärin halata ja taputella. Sai vaikka kavuta selkään istumaan sen liikuttamatta lurppakorviaan ja menettämättä suosiollista ilmettänsä.

Muistathan Prinssin, Yrjö?

Sisällä oli suuret salit ja kiiltävät lattiat ja vanhaa mahonkia ja kustavilaisaikuiset salinkalustot vaalean sinisine oviverhoineen. Ja sitten siellä oli täti, joka aina istui rullatuolissa. Hänellä oli hyvin tummat silmäkulmat ja mustat kiharat, jotka hulmusivat hänen ilakoidessaan. Silloin hän heitti aina päänsä taaksepäin ja nauroi niin että hampaat valkeina välkkyivät. Ja hänestä hersyi nauru yhtämittaa. Sinua ihmetytti, että hän oli iloinen, vaikkei hän voinutkaan juosta ympäri kuin muut. Sentakia pidit hänestä ja istuit mielelläsi hänen sylissään, katsoen hänen suuriin silmiinsä hänen sinulle kertoessaan porsliininukeista, jotka hänen kaapissaan lasisten ovien takana kumarsivat ja nostaen liepeitään niiaten tanssivat. Ne olivat tulleet jostakin kaukaa. Kun olit niihin väsynyt, juoksit toiseen huoneeseen ja kyyrötit joen puoleisessa ikkunassa, josta näkyi matalavetinen koski ja sen takana moni-ikkunaiset tehdasrakennukset. Ne oli rakennettu punaisista tiilistä, ja niistä kuului yhtämittainen salaperäinen surina, johon et koskaan väsynyt.

Mutta joskus otti setä sinut omaan huoneeseensa, nosti sinut polvilleen ja alkoi jutella kanssasi kuin ainakin hengenheimolaisensa kanssa. Hän näytti sinulle kuvia laivoista ja automobiileista, ja sinä tarkastit niitä silmäkulmat rypyssä ja selvästi tuntien, että tuo näyttäminen johtui yhteisestä asiain harrastuksesta. Vielä enemmän tulit siitä vakuutetuksi, kun setä veti kätköstään esille pieniä rattaita ja hihnoja, langanpätkiä ja nappuloita ja yhteisvoimin niitä yhdistämällä ja sommittelemalla saitte aikaan jotakin, joka kulki, säksätti ja veti.

Se setä, se se jotakin tiesi ja osasi, sen se oli se pieni junakin, joka kulki tehtaasta tehtaalle.

— Tuletko joskus ajamaan sillä pikku veturilla ja annatko minun ohjata? — kysyi poika.

— Mennään vain jonakuna päivänä, kun sopii — vastasi setä.

Mutta siitä retkestä ei tullut mitään, vaikka odottamistasi odotit. Hän oli myöskin luvannut suureksi tultuasi ottaa sinut tehtaaseensa työmieheksi, ja sen lupauksen täyttymystä odotit myöskin vuosia — useampia — muistatko sen?

* * * * *

Mutta kaikkein muhkeinta oli kenties talvisin istua reessä vällyihin peitettynä isän ja äidin välissä hämärän jo peittäessä maan. Siinä oli laajat lumipeitteiset aukeamat, joilla ei ollut alkua eikä loppua. Metsä häämötti jossain kaukana taivaanrannalla, ja korkealla syttyi tähti toisensa jälkeen. Siellä ehkä Jumala kulki niitä sytyttämässä, kuten isä sytytti salin kruunua. Jalas nitisi lumessa, tiuku helisi hämärässä, matkamies reppu selässä astui joskus kinokseen väistyen ajajain tieltä. Mutta kääntyipä tie itään tai länteen, etelään tai pohjoiseen, loisti silmien edessä satulinna, valtava monikerroksinen rakennus, jonka kaikista ikkunoista tulet joka ilta loimusivat ja joka yksin pimeässä illassa heijasti valoa ympärilleen.

Sitä taloa sinä vaieten katselit, ja kuva siitä painui syvästi tietoisuuteesi. Moni muu katseli sitä sekavin tuntein. Mutta sinulle se oli todeksi muuttunut ihmelinna, josta et tiennyt muuta kuin että sinne kulki se pikku juna, sitä sai nähdä likeltä se mustakätinen junamies, sen omisti sen mustasilmäisen tädin setä ja sinne hän oli luvannut sinutkin ottaa, kun tulet kerran suureksi.

6.

Kun kesällä pienet viheriät kärryt tai talvella valkoinen työntöreki seisoivat portaitten edessä, oli se merkki siitä, että aioimme lähteä jonnekin vieraisille. Seurasit meitä tavallisesti minne menimmekään, sillä harvoin kyläilimme sellaisissa paikoissa, jonne ei sinua voitu ottaa mukaan. Olin mielestäni kuin lappalaisvaimo, jonka oli pakko pistää lapsi selkäpussiin, jos mieli liikkua kotinsa ulkopuolella. Mutta se ei tuntunut vaivalloiselta. Se oli mieleni mukaista.

Sattuihan kuitenkin joskus, että menimme isän kanssa jonnekin kylään ilman sinua. Silloin jätimme sinut Maijan huostaan, joka sinua jumaloi melkein yhtä paljon kuin me itse.

Maija oli Satakunnan sydämestä tullut, kotikutoinen harmaa villaleninki yllä ja kiiltävät lasit korvissaan. Hän oli sitten jäänyt ja kotiutunut ja tottunut herrasväen tavoille ja huvitti kaikkia ihmisiä suorasukaisilla ja hyväntahtoisilla kokkapuheillaan. Mutta jos kukaan keittiön oven takana uskalsi sanoa jotakin siitä, ettei muka tuo oma ollutkaan, vieras lapsi vain, jonka ovat ottopojakseen ottaneet — silloin kivahti Maija pystyyn, punastui hiusmartoa myöten ja tuulispäänä tuiskahteli:

— Vai ei oma! Pidä nyt kitas, sanon minä! Kenen hän sitten olis? Kenen mahtavat omat kakaras olla — oletkos pitänyt lukua — ja oletkos ne itse mestaroinut itsellesi oman halusi ja kaavasi mukaan? Niinkuin eivät olisi kaikki penikat yhtä paljon Jumalan luomia ja Jumalan lahjoja — omat itsellesi könistettäviksi, koska vissiin sen ansaitsevat — ja tämä näille kauniisti kasvatettavaksi, koska on kuin paratiisilintunen tai kuin kuninkaan poika — sokeainkin nähdä.

— Älä sinä rähise — toinen ei toistaan parempi!

— Vai ei eroa! Oletko ikinäsi nähnyt puhtaampaa ja jalompaa muotoa — toki vallan toista kuin nuo muut pörröpäiset nallikat, joita nurkissa vilisee.

— No pitääkö sitä noin tuhista tuollaisen asian takia?

— Kannattaa se. Sillä ihmisten pitäisi tietämän, mitä he nurkissa tirskuvat ja mitä pahaa he sillä aikaan saavat. Ovat aina omastaan olevinaan ja valmiit nokka pystyssä eroa tekemään siinä missä ei eroa olekaan muuta kuin ihmisten uskossa. — Usko autuaaksi tekee — no niin — ole niin autuas kuin haluat. Minä annan palttua ihmisten puheille.

Jo tuli että ropsahti. Maija käänsi selkänsä ja paiskasi keittiön oven kiinni. Toinen jäi sitä pykälää harkitsemaan ja sitä muille selvittelemään, niin että pian kaikki tiesivät, miltä kannalta asia oli otettava.

Mutta se mikä oli sanottu, oli Maijan mielestä topakasti sanottu. Hän meni sisään, sieppasi pojan polvellensa ja silittäen hänen päätään huvitti häntä herttaisella haasteellaan.

Ja poika katsahti häneen raikkaasti nauraen ja käpristyi hänen kaulaansa itsetiedottomasti iloiten päiviensä rauhasta ja ystävällisten silmäin paisteisesta lämmöstä.

Siten Maija rakensi muurin pojan ympäri, eikä kukaan uskaltanut sitä murtaa. Hän sai elää lapsuutensa ajan pahaa sanaa miltään taholta kuulematta, eikä kukaan eikä mikään häirinnyt hänen uskoaan ihmisten hyvään tahtoon.

Senkö takia olit aina niin valoisa mieleltäsi? Kuin kukka aina aurinkoon päin käännettynä. Vai oliko se sinulle synnynnäistä? Se saattoi johtua niin toisesta kuin toisestakin. Totuit näkemään hyvää, eikä usko siihen sitten ennättänytkään horjua. Eikä olisi itse asiassa horjunut, vaikka olisi ennättänytkin — sydämesi syvimmässä.

* * * * *

Niin kului vuosi ja toinenkin. Yrjöstä tuli intohimoinen laivojen ja rautateiden rakentaja, ja ne syntyivät aina sinne, minne äiti sattumalta oli istuutunut. Jos hän pitemmän aikaa oli kumartuneena työnsä ääressä tai ompelukoneensa ratasta tasaisesti pyöritteli, silloin oli runsaasti tilaisuutta kaikkien temppujen noudattamiseen junien määräaikaista lähtöä tai saapumista varten. Siinä oli signaalin anto muistettava valkoisella tai punaisella, vihellys, alkuunpaneva puhkuminen, töksähdys, sitten tasaista ja sitten lisääntyvää vauhtia ilmaiseva puuskutus, joka herkeämättä jatkui ja kiihtyi, niin että sylki suusta pärskähteli. Sillä jos tukuttaminen olisi jäänyt kesken, olisi myös juna pysähtynyt. Sentakia piti keuhkoissa aina höyryä riittää — ja kyllä sitä riittikin.

Välistä sai jakkara olla laivana keskellä pauhaavaa merta. Tämä ulottui tuonne kynnykselle asti täältä rannan laiturilta, jona oli äidin hameen liepeet. Se kellui vaahtopäisenä, siinä oli saaret ja salmet, jonne pääsi pakoon pauhaavinta myrskyä, ja satamasta lähtö oli usein vaivalloinen ja vaaranalainen. Sitä ennen liputettiin ja toitotettiin, ja paljon puuhaa oli tavarain lastauksesta.

Mutta saattoi tapahtua, että yhtäkkiä laituri lähti kävelemään toiseen huoneeseen ollenkaan ajattelematta sitä tavatonta hämminkiä, joka siitä syntyi, varsinkin jos laiva vielä oli ankkuroituna rannassa ja suurin osa lastista sikin sokin laiturilla. Mutta sinä et koskaan hölmistynyt, harasit vain esiliinaasi tai koppaasi tavarasi jätteet ja ehätit juoksujalkaa tuon uskottoman laiturin jälkeen, menettämättä koskaan luottamustasi sen ehdottomaan uskollisuuteen.

Olin tottunut noihin pikaisiin muuttoihin. Kuulin vain pulikoitten kolinaa ja askelien rapsahdusta takanani ja hymähdin itsekseni..

7.

Äiti otti ranskankielen tunteja ja istui sipisemässä itsekseen käsittämättömiä sanoja.

Yrjö katsoi häneen pitkään kulmiensa alta. Hän ei voinut ymmärtää, että tarvitsi osata muuta kuin suomea. Tosin isä ja äiti usein keskenään puhuivat ruotsia, mutta se kuului heidän omituisuuksiinsa eikä koskenut häntä.

Mutta siihen aikaan äiti sai päähänsä, että pojankin olisi opittava ruotsia. Mitä varten?

Sen tähden, että oli olemassa kokonainen maa, jossa puhuttiin pelkästään ruotsia, ja matkustaisimme joskus sinne. Siellä eivät ihmiset suomea ymmärtäneetkään. Ja Suomessakin oli paljon ihmisiä, jotka puhuivat ruotsia. Kun hän tulisi suureksi, saisi hän oppia myöskin ranskaa ja joskus käydä siinä maassa, jossa kaikki ihmiset puhuivat ranskaa, lapsetkin.

Vai oli niin merkillisiä maita. Maailma tuli yhtäkkiä niin suureksi. Kolme lajia maita siis oli ja kolme lajia ihmisiä.

Tuli ilta, ja äiti toimitti poikansa vuoteeseen. Hän riisui, pesi kasvot, kädet ja jalatkin. Poika polskutti vettä lattialle, ripsautti kujeillen äitiä silmille ja retkautti itsensä selälleen vuoteeseen potkien ja riemusta kirkuen.

Mutta äiti pingoitti peitteen kiinni molemmilta vuoteen laidoilta, kiersi käsivartensa rauhoittavasti hänen ympärilleen ja odotti iltarukousta ennen poistumistaan.

Poika tyyntyikin pian, silmät kävivät vakaviksi, ja hän aloitti jokailtaisen värssynsä:

— Isä hyvä lapsien — — —

Se oli jo luettu, kädet kurottuivat jo äitiä syleilläkseen, mutta sitten muistui jokin hänen mieleensä. Hän pani uudelleen kätensä ristiin jotakin vielä lisätäkseen Jumalalle:

— Hyvä Jumala, siunaa kaikkia ihmisiä Suomessa, Ranskassa ja Venskassa.

Siinä se nyt oli koko maailma! Ja oli tärkeätä, että Jumala muistaisi mitä siihen kuului. Olisi hän jo ennemmin huomauttanut, mutta kun ei ollut edes tiennytkään, että heitä oli niin monta. Nyt oli kaikki niinkuin ollakin piti ja sitä myöten hyvässä järjestyksessä.

Tyytyväisenä myötävaikutukseensa puristautui hän äidin kaulaan, otti vastaan hänen suudelmansa, kellahti seinään päin ja nukkui.

Hänellä oli usein jotain kahdenkeskistä Jumalan kanssa. Oli niin mukavaa, kun oli sellainen, jolta voi pyytää mitä tahansa, sellaistakin, jota ei äiti eikä isäkään voinut antaa.

Ja niin hän yhdessä Jumalan kanssa järjesti monet asiat.

Ainoastaan silloin tällöin olin puhunut hänelle Jumalasta ja yleensä harvoin uskonnollisista asioista. Halusin jättää hänet rauhaan enkä tahtonut tyrkyttää hänelle sellaista, josta hän helposti saisi kyllikseen. Kun hän myöhemmin tutustui uskonnon asioihin, kirkastuisivat ne hänelle ehkä ilmestyksiksi, joita ei mikään kulunut läksy ollut häiritsemässä. Pelkäsin, että kun niitä pienestä pitäen tottuu ajattelemattomasti toistamaan, niin kuluu usein vuosia, ellei vuosikymmeniä, ennenkuin niiden totuus ja kauneus leimahtaa näkyviin kovettuneen sanakuoren alta.

Olemme siitä perästäpäin keskenämme keskustelleet, ja olet myöntänyt minun olleen siinä oikeassa.

Annoin pojalleni hänen ensimmäisinä elinvuosinaan yhden ainoan uskonnollisen käsitteen, sen nimittäin, että oli olemassa Jumala, joka näki kaiken ja tiesi kaiken ja oli joka paikassa läsnä, koska hän asui ihmisten sydämissä ja puissa ja eläimissä, vieläpä mullassakin ja auringonpaisteessa. Hän kuuli, puhuipa hänelle milloin tahansa, ja hän tahtoi kaikkia auttaa. Tämä oli Yrjöstä selvää ja käsitettävää puhetta ja hänellä oli rajaton luottamus tätä korkeinta olentoa kohtaan.

Hän mietiskeli joskus otsa rypyssä näitä tällaisia asioita.

Muistan erään aamun, jolloin vielä aamutöissäni puuhaten kuljin tomuviuhka ja liina kädessäni huoneesta huoneeseen ja poika kintereilläni pyöriskeli. Silloin hän pysähtyi äkkiä ja katsoi minua silmiin:

— Äiti, olisiko sinusta ikävä, ellei Jumala olisi olemassa?

— Olisihan se ikävä — vastasin pyyhkien pöydän kiiltävää pintaa.

— Olisiko sinusta sitten ikävä, ellei olisi ollenkaan mitään — ellei minua olisi, eikä isää, ei Maijaa eikä mitään koko maailmassa?

— No, sehän nyt vasta olisikin ikävä.

Siirryin seuraavaan huoneeseen tomuviuhkoineni ja poika juoksi perässä.

— Niin, mutta eihän sinulla voisi olla ikävä, sillä eihän sinuakaan silloin olisi olemassa.

Vai niin?! — Käännyin häneen päin. — Oliko pojallani sellaisiakin taipumuksia — ja tuumiko hän jo elämän takaisia? Mitä vielä, se oli vain tuollaista pientä ajattelun leikittelyä, jota hän väliin harrasti. Ja totta oli, että hänellä oli tapana ajatella asiansa loppuun asti.

Tällainen mietiskely huvin vuoksi ei kuitenkaan pienimmässäkään määrässä häirinnyt hänen vakaata luottamustansa Jumalaan. Hän uskoi hänellä olevan kaiken vallan taivaassa ja maan päällä.

Mutta sattui joskus, että hän hänet unohti.

Eräänä yönä heräsin siitä, että kuulin nyyhkytyksiä ja turahduksia seinältä päin. Oli pilkko pimeä.

— Onko Yrjö hereillä?

Poika parahti ääneensä itkemään.

— Miksi poju itkee — sanohan — mikä sinua vaivaa?

— Pelkään niin kauheasti — siellä on virtahepo — ja se aikoi minut syödä!!

Hän parkui ja ulisi kauhusta.

Olin haparoinut sähkönappulaa ja sytytin lampun. Hän karahti nuolena vuoteeseeni hikisenä ja vapisevana ja käpristyi syliini peittäen päänsä lakanan alle. Hän oli aivan suunniltaan.

— No pojuseni — kuulehan, eihän nyt ole enää mitään hätää — miksei poju tullut heti tänne äidin luo?

— En uskaltanut — sehän seisoi tuossa — olisi syönyt — tuossa se seisoi isän huoneen kynnyksellä!

Hän purskahti uuteen itkun tyrskeeseen.

— Älä enää itke — älähän — kas nyt se on poissa — katsohan oikein tarkkaan ympärillesi! Täällä ei ole yhtään mitään vaarallista — tuolla on pöytä — tuolla vuoteesi — ja kynnys on aivan tyhjä — katsohan! — Tuossa on isä, joka tahtoo nukkua, ja meidän täytyy, sentakia supattaa hiljaa — ja tässä on äiti ja sinä — eikä ketään muita — ei kerrassaan mitään virtahepoa — ei kissaakaan, ei koiraa, ei mitään. Olet vain nähnyt pahaa unta.

— Se tuli tuolta isän huoneesta — huusi hän vielä kauhistuksissaan — ja sen kita ulottui lattiasta kattoon.

Hän piti kiinni kaulastani ja nyyhkytti, hätääntynyt ilme silmissään.

Nyt ymmärsin. Hän oli äsken saanut eläintieteellisen kuvateoksen, jossa virtahepo aukaisee kitansa niin että todellakin voisi otaksua sen yhdellä hotaisulla ahmaisevan suuhunsa sekä miehen että hevosen ja vielä vaunut päälle päätteeksi.

Mutta oli tietysti itsestään selvää, ettei virtahepo uskaltanut lähestyä äitiä, ja poika vaipui ennen pitkää sikeään uneen. Nostin hänet käsivarsilleni ja laskin hänet omaan vuoteeseensa.

Eipä aikaakaan niin uudistui sama painajainen, ja hän syöksyi taas parkuen seisaalleen vuoteessansa. Julma virtahepo oli taas avannut kitansa. Sytytin lampun, mutta koetin sillä kertaa sanoin rauhoittaa häntä. Virtahepoja ei ollut koko talossa eikä täällä päin missään, ei yhtä ainoata koko Suomen maassakaan. Ne elivät niin kaukana, etteivät ne jaksaneet juosta tänne asti. Muuten eivät voineetkaan juosta lyhyillä säärillänsä — ja ne pitivät vain kuumista maista — ja täällähän oli kylmä — niin että kyllä ne siellä pysyisivät missä olivat.

Lamppu saisi palaa koko yön — nyt painettaisiin silmät kiinni ja nukuttaisiin heti paikalla, niin ettei enää häirittäisi isän unta.

Ja pojun pitäisi muistaa, kuka on kaikkialla läsnä varjelemassa kaikkia lapsia, niin ettei heille tapahdu mitään pahaa.

Yrjö vaipui uneen ja nukkui rauhallisesti aamuun asti. Heti herättyään juoksi hän loistavin silmin meidän luoksemme huudahtaen:

Arvaatteko, mikä se oli, joka auttoi?

— No mikä?

— Sanoin vain sukkelaan monta kertaa Jumalalle, että hän ajaisi pois tuon ruman virtahevon — enkä olisi uskonutkaan, että hänellä on niin hyvät korvat.

8.

Sitten kävi niin, että muutimme kaupunkiin. — Se ei ollut suuren suuri eikä pienen pieni, vaan keskikokoinen ja maamme kaupungeista vanhimpia.

Sitä Yrjö piti myöhemminkin varsinaisena kotikaupunkinaan, koska hänellä oli sieltä lapsuutensa varsinaiset muistot.

Kotimme ikkunoista näkyi järvi, joka yhdisti sisämaan vesistön mereen, ja sen takana viheriä lakeus taloineen ja puutarhoineen — kokonainen huvilakaupungin osa. Sinne vei silta, ja sen sillan kupeessa oli muhkea vanha linna, torniniekka, tiilistä rakennettu. Se hallitsi seutua. Se katseli oikealle ja vasemmalle, se vahti lukkona kaupunkia, ettei sinne saanut tulla ketään, joka ei sinne kuulunut tai jolla ei ollut oikeata asiaa. Tai ainakin sen olisi pitänyt niin tehdä, vaikka ei tullut tehneeksi, koska sillä oli väärä isäntä. Mutta se vahti sentään uskollisesti vanhoilla silmillään siltaa väärän isäntänsä uhallakin.

Se oli kaupungin kaunistus ja koko maakunnan sinetti. Siihen Yrjön katse vajosi, kun hän pienenä ikkunalaudalla istuen seurasi laivaliikettä sillan arkkujen välissä kääntösillan avautuessa ja ihmis- ja ajurijonon pysähtyessä sen molemmin puolin.

Ja kaiken tuon takana siinsivät toiset vedet ja metsäiset maat, joita pitkin pääsi Saimaan kanavalle ja sitä myöten Saimaan laajoille selille, Suomen sydämeen. Sinne aurinko laski joka ilta ja lähetti sieltä päin hohdettaan yli vanhan linnan, yli rantojen ja satamien, museotorin ja kapeiden katujen ja yli sinisilmäpojan, joka kurkki Vallikadun kivimuurin ylimmän kerroksen ikkunassa.

Siinä talossa oli avonainen piha, jonka portista näki ahdasta katua pitkin kauppatorille asti. Sen laidassa kohosi muinaisista ajoista jäänyt pyöreä torni, entisen kaupungin muurin jäännös. Jos poika karkasi ensimmäisen kadun nurkkaukseen, oli hän kivitetyllä kujalla, joka vietti alas rantaan ja jossa hän kuuli kellojen soivan vanhassa kirkontornissa, joka muinoin oli kuulunut Kathariinan luostariin. Ja sitä kujaa reunustivat valkoiset rakennukset, joiden välillä hintelä koivu siellä täällä kurkotti tukevan kiviaitauksen yli nähdäkseen nykypäivien touhuisaa elämää.

Mutta touhuisa se ei ollut nytkään siellä, koska sitä sen kapeuden ja jyrkkyyden takia ei voitu ajaa. Sentakia oli Yrjön sinne lupa mennä. Ja talvella sitä remuten kelkalla laskettiin kuin parasta kelkkamäkeä.

Se oli se vanha Vesiportin katu, jota myöten ennen oli vettä ajettu Pyhän Kathariinan luostariin. Sen kirkossa oli messu muinoin kaikunut, siellä olivat nunnat tehneet rippitunnustuksensa ja sen avoimista ovista oli suitsutusten tuoksu tunkeutunut ulos. Musta- ja ruskeakaapuiset munkit olivat avojaloin astuneet noita kapeita katuja palvellen Jumalaansa ja vaalien harhaan joutuneita maailman lapsia.

Talomme aurinkoisella pihamaalla oli suuri hiekkalaatikko, jonka ystävällinen vanha talonomistaja oli antanut täyttää hiekalla. Siellä poika kulutti kevät- ja syyspäivänsä rakentelemalla, kaivamalla, täyttämällä, istuttamalla. Siellä teki hän jo ensimmäisenä päivänä tuttavuutta Väinön kanssa, joka asui pihanpuoleisessa matalassa puurakennuksessa ja joka pian oli hänen jokapäiväinen leikkitoverinsa sekä ulkona että sisässä. He solmivat keskenään ystävyysliiton, joka kesti kautta vuosien.

Mutta kun Väinö ei aina ollut saapuvilla, olisi äiti saanut Yrjön mielestä vaihtua milloin Väinöksi milloin muuksi. Sillä eihän sitä voinut äidin kanssa keilojakaan heittää, hän kun vain istua nökötti lattialla eikä ruvennut pitkälleen, niinkuin olisi pitänyt voidakseen tähdätä paremmin. Sentakia ei leikki ollut niin jännittävä kuin se olisi voinut olla jonkun pojan kanssa. Eikä äiti niin paljon kuin Väinö välittänyt siitä, kumpi voitti. Jos menetti, niin ei hänen poskensa punoittaneet eikä hän kiihkeästi vaatinut uutta peliä. Ja jos piilosilla oltiin, niin äiti meni vain oven taakse tai painautui isän matkaturkkiin eteisessä, mutta ei hän keksinyt niin hurmaavan vaikeita piilopaikkoja kuin Väinö, joka kiepsahti korkealle kaapin päälle ja sieltä kukkui ja mahtui puulaatikkoon puittenkin päälle ja melkeinpä seinän rakoon.

— Äiti, olisi paljon hauskempi, jos olisit poika ja yhtä vanha kuin minä. Silloin leikittäisiin kaiket päivät yhdessä.

— Mutta kuka silloin olisi äitinä?

Niin. Se oli totta. Ei sekään käynyt päinsä.

— Mutta jos löytäisit pienen tytön? Etsi se minulle, että minulla olisi edes pieni sisar. Ei sentään sellainen aivan pieni, jolla ei mitään tee. Ei sellainen kuin on Väinöllä!

Se oli ollut pettymys! He olivat eräänä päivänä vesitynnyrissä pihalla antaneet laivansa purjehtia, olivat Viipurissa lastanneet ne sorajyvillä ja Pietarissa sahajauhoilla, pitäen huolta Suomen ja Venäjän kauppasuhteista, kun tultiin ilmoittamaan, että Väinölle oli tullut pieni sisar. Se kapsahti alas kuin taivaasta. Kerrottiin, että Väinön äiti oli saapunut kotiin Pietarista ja oli tuonut sen tullessaan. Siis löydetty! Väinölle oli se jo löydetty! Molemmilla pojilla oli silmät kuin napit päässä, ja sanaakaan sanomatta he jättivät laivansa haaksirikkoutumaan, pinkaisten juoksujalassa heti paikalla katsomaan tuota uutta tulokasta.

Mutta hetkisen kuluttua he taas puuhasivat vesitynnyrinsä ääressä näpeillään napsahuttaen laivansa liikkeelle ja terävästi viheltäen lähdön tai tulon merkiksi, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

— No, ettekö ole nähneet Väinön pientä sisarta?

— Kyllä, mutta se on niin joutavan pieni. Ei pitäisi niin pieniä lapsia ollakaan.

Väinön sisarjuttu oli siis täydelleen epäonnistunut. Eikä siitä kannattanut sen enempää puhuakaan pitkiin aikoihin. Se siellä vain vasussaan vikisi ja suutaan väänteli ja pillahti väliin kohti kurkkua parkumaan. Kun kerran lähtivät, niin olisivat paremmin pitäneet silmänsä auki.

Nyt ei ollut toivoa muusta kuin Yrjön äidistä. Mitä hän mahdollisesti saisi aikaan.

Illalla maatapannessa Yrjö jutteli siitä äidilleen:

— Parasta olisi, kun lähtisit hakemaan meille pienen tytön, tuollaisen vähän suuremman, joka jo juoksee ja osaa puhua, niin että sen kanssa voi leikkiä. Mutta älä sinä mene Pietariin, vaan jonnekin muuanne!

— Pitäisihän minun tässä koettaa — tuumaili äiti hymähtäen — mutta ei sitä noin vaan kädenkäänteessä valmista saa sellaisissa asioissa.

— Löysithän sinä minutkin. Ja ottaisit tuollaisen noin suuren — tai ainakin noin — jolla ei ole isää eikä äitiä, eikä Maijaakaan.

Jaa-a. Sellaista ei voinut jättää ottamatta. Pojan ääni kävi ihan kimakaksi myötätunnosta niin tuiki turvatonta olentoa ajatellessaan. Mutta sitten hänen kasvonsa kirkastuivat hänen kuvitellessaan miten erinomaisesti kaikki järjestyisi:

— Ja sinä tulisit hänen äidikseen ja isä hänen isäkseen ja Maija hänen Maijakseen!

Niin, pitihän sitä ajatella. Ja päätettiin sanoa Maijallekin, että hän torilla ja puodissa käydessään pitäisi varansa, jos hyvinkin sattuisi tiellä vastaan tulemaan.

Mutta vaikkei äiti virunutkaan pitkällään lattialla eikä ryöminyt vuoteitten alle eikä, sen pahempi, edes ampunut maaliin jousella tai lätkäyttänyt kärpäsiä kuoliaaksi eureka-pyssyllä, oli hän sentään hänen kaikkein paras ystävänsä. Entä isä? Isä tietysti myöskin. Kaikkein paras. Isä kun joskus otti häntä kädestä ja vei hänet Valleille, josta näkyi se konepaja ja satama lastaustavaraa täynnä ja ulapalla upeita laivoja! Isä oli ystävä. Ei Väinö lähimainkaan ollut niin hyvä ystävä, vaikka olikin melkein paras, eikä liioin Erik, eikä Ainokaan, eikä Että eikä kukaan muu hänen tuttavistaan.

Poikia oli ja tyttöjä oli — oli somaa, että piti olla molempia lajia. Herroja oli ja rouvia oli, mutta Maija ei ollut herra eikä rouva, hän oli suuri tyttö. Ennen Yrjö oli luullut, ettei herrojen ja rouvien välillä ollut muuta eroa kuin että herroilla oli sekä sääret että jalat, mutta rouvilla vain jalat. Ei se tainnut niinkään olla. — Herroilla oli viikset ja rouvilla ei. — Eroa siinä oli. Mutta ei siitä oikein viisastunut. Eikä Väinökään siitä sen enempää tiennyt.

Yrjö oli kuitenkin huomannut, että tytöt olivat yhtä ja pojat toista. Eivät he aina tahtoneet leikkiä samoja leikkejäkään. Mikä siinä lie ollut.

— Onko sinusta hauska olla tyttö? — kysyi hän äidiltä.

— On kyllä — vastasi äiti.

— Mutta minusta on paljon hauskempi olla poika.

— Tietysti — sanoi äiti. — Jokainen on mieluimmin sitä mikä hän on, sillä hän sopii siihen parhaiten.

9.

Joulut! — Millaiset olivat ennen joulut! Silloin oli joulupukkikin vielä elossa ja häneen uskottiin. Eikä ollut rikkiviisaita vanhempia sisaruksiakaan, jotka olisivat tätä uskoa häirinneet. Ei. Joulupukki saapui turkiksissa ja poronnahka-saappaissa ja suuri kelkka perässään kuten piti. Hänellä oli valkopartaiset, ystävälliset kasvot ja aina hän puhui samalla äänellä, joka vähän muistutti Lasse enoa. Yrjö seisoi hänen edessään kuin kiinninaulattuna, kuin puusta pudonneena, silmät selällään. Sitten hän näytti ukolle hammasharjaansa, koska tämä sitä kysyi. — Oli — oli hän sitä käyttänytkin — ei, ei aivan joka aamu — ja oli hän pitänyt hyllynsä järjestyksessä, kuten isä vaati. Joka ilta hän sitä siivosi. — Hän otti ukkoa kädestä ja vei sen, jännitetty ilme silmissään, omaan huoneeseensa, jossa hän osoitti sille leikkikaluhyllynsä siinä turvallisessa tietoisuudessa, että hän äidin kanssa yhdessä oli tänä aamuna sen järjestänyt. Mutta eihän sitä silti tiennyt, hyväksyisikö ukko sen aivan täydelleen. — Kaiken aikaa hän tuijotti ukon kasvoihin. Ja jälestäpäin sateli kysymyksiä.

— Äiti, miksi hänen silmänsä olivat niin kummalliset? — Ja isä, miksi eivät hänen huulensa liikkuneet, kun hän puhui?

Niin, tietysti oli niin — eihän joulu-ukko voinut olla kuin muut ihmiset. Ei. Ei.

Silloin oli myöskin joulukuusi sellainen kuin olla piti, piparkakkuineen ja omenineen ja moninaisine koristuksineen, joita oli valmistettu äidin kanssa pitkät ajat. Siinä kun kynttelit paloivat, niin tiesi, että oli riemun päivä.

Sellaisten joulujen jälkeen pääsi satujen kertominen vauhtiinsa. Oli tullut paljon uusia kirjoja jouluksi ja niistä riitti juttuamista. Ja kun kerran alkuun oli päästy, niin ei tarinoista loppua tullut, sillä niitähän alati syntyi uusia. Päivä niitä eloon herätteli ja yö samoin. Jokaisella ihmisellä oli oma satunsa, jokaisella lapsellakin, jokaisella linnunpojalla ja perhosella oli omansa, kun vain pääsi siitä selville. Ja oma satu se sittenkin oli kaikista hauskin.

— Silloin on minullakin satuni, äiti!

— Tietysti, ja sinulla se vasta onkin!

Yrjö kipristi tapansa mukaan nenäänsä ihastuksesta ja heittäytyi kaulaani:

— Kerrothan heti sen minulle, äiti, kerrothan!

Sitten hän istuutui polvelleni ja katsoi kasvoihini:

— No, äiti!

Mutta minä en voinut. Kuinka olisinkaan voinut noin suoraa päätä sanoa hänelle sellaista, joka syöpyisi hänen tietoisuuteensa ainiaaksi! Minun täytyi saada lykkäystä. Minun täytyi saada punnita, mitä hänelle tahtoisin kertoa.

Meillä oli viheriä sohva isän huoneessa ja se on vieläkin meillä. Se tuo mieleeni aina Yrjön, sillä siinä istuessamme aina ajelimme satumaillemme.

Ja nyt lupasin hänelle, että ensi kerralla kun hän pyytäisi omaa satuansa, kertoisin sen hänelle. Kuitenkin sillä ehdolla, että isäkin silloin olisi kotona. Sillä emmehän hennoneet ilman häntä pitää niin hauskaa.

Nyt oli lupaus annettu. Ja mieleni oli sen jälkeen sangen raskas. Miten vaikea olikaan saada se hänelle sanotuksi! Miltä kannalta hän sen ottaisi? Miten se häneen vaikuttaisi? Mutta oli miten oli. Sen täytyi tapahtua. Poika oli nyt kuuden vuoden vanha ja aloittaisi pian koulunsa. Milloin tahansa voisi joku hänen koulutovereistaan tai muuten joku vieras lausua hänelle varomattoman tai pahansuovan sanan, joka kaivautuisi hänen sieluunsa ja joka jäisi ainiaaksi häntä haavoittamaan. Sitä paitsi hän ehkä vastakin tutkistelisi asiaa muilta eikä isältään ja äidiltään. Ei, kyllä minä sen hänelle sanon. Ja kukapa sitä paitsi tietää, vaikka tästä sukeutuisi uusi yhdysside välillemme.

Näin koettaessani itseäni rohkaista pelkäsin kuitenkin lähenevää hetkeä.

Ja se tuli pian.

— Nyt äiti — nyt on isäkin kotona —!

Ja hän hyppäsi tasajalkaa ilosta.

Niinpä hän sitten istui kuin istuikin polvellani, ja hetki oli tullut. Isä istui vastapäätä odottaen hänkin ja nosti kehoittavasti päätään. Mutta minä vaikenin ja tuijotin himmenevään tuleen.

— No, äiti?

Isä iski silmää minulle. Tässä ei ollut enää valitsemisen varaa.

Silloin otin pojan käden omaani ja aloin:

— Oli kerran mies ja vaimo, joilla ei ollut yhtään lasta, ei poikaa eikä tyttöä.

— Niin te! — sanoi Yrjö.

Ja vaimo välistä kuunteli, käsi korvan takana: Mikä siinä piipitti? Se kuului vain niin kaukaa. Mutta mies sanoi: Eihän täällä ole mitään. Varpunen kai istui hetkisen katolla. Mutta ei hän sinua kutsunut.

Ja taas oli hiljaista.

Mutta vaimo sanoi jonkun ajan kuluttua:

— En jaksa enää kuunnella tätä äänettömyyttä. Tahdon matkustaa kauas pois siihen suuntaan, josta piipitys kuuluu.

Ja he kokosivat tavaransa ja lähtivät vieraille maille.

Heidän sitten seisoessaan laivankannella ja tähystäessään merta — kas! siinä hohtivat suuret, koreat, moniväriset täplät vedessä. Ne laajenivat ja supistuivat lakkaamatta, Ja aina suuretessaan ne kävivät värikkäämmäksi, ne helottivat aivan kuin sateenkaari olisi suistunut alas kappaleiksi ja palat kääriytyneet kimmoisiksi palloiksi ja pudonneet mereen. Ne liikkuivat alituiseen, avautuivat, sulkeutuivat kuin suuret meren kukkaset, jotka hengittävät auringonpaisteessa.

Silloin ilostui vaimo ja sanoi miehelleen:

— Meri tervehtii meitä merkiksi siitä, että meillä tulee olemaan onnekas retki.

Yrjö nyökkäsi päätään.

Heidän astuttuaan maihin illan tullen, syttyi taivaalla toinen valo toisensa jälkeen ja mies sanoi:

— Luulenpa, että tähdet täällä ovat vieläkin suuremmat ja kirkkaammat kuin kotona. Nekin tahtovat näyttää meille tien.

— Niin, minun luokseni! — sanoi poika, osoittaen sormella itseänsä.

Heidän aamulla noustessaan paistoi aurinko yli valoisan maan, joka oli kuin suuri puutarha, laajat pellot istutuksien keskellä. Siellä oli hyvä jaloitella valkoisia teitä pitkin ja levähdellä metsiköissä. Ja he puhelivat keskenään:

— Olemmeko kuulleet väärin? Eihän se piipitys voinut kuulua täältä päin?

Koska he eivät heti voineet päästä siitä asiasta selville, lähtivät he kiertämään maata nauttiakseen sen nähtävyyksistä.

Silloin saapuivat he toisen meren laitaan lännessä, jossa suuret laineet vaahdoten ja jylisten vyöryivät hiekkarantaa kohti. Vuoksen aikana ne lähestyivät semmoisella vauhdilla, että sai voimansa takaa juosta niitä pakoon, jos keskipäivällä oli unohtunut liian kauas näkinkenkiä poimimaan. Aaltojen taasen paetessa poispäin illemmällä oli ranta vielä entistään rikkaampi näkinkengistä ja muista meren jätteistä. He poimivat niitä kourallisen ja panivat ne pieneen rasiaan. Sen he aikoivat viedä pienelle pojallensa. — Ja sinulla, Yrjö, on ne samat näkinkengät siinä samassa rasiassa vieläkin leikkikaluhyllylläsi, vaikket koskaan ole tiennyt mistä ne ovat kotoisin.

Poika katsoi suurin silmin vuorotellen meihin molempiin, mutta minä olin jo päässyt niin kertomisen vauhtiin, etten enää muistanutkaan pelkoani enkä malttanut siihen kohtaan sen kauemmaksi pysähtyä.

— Sitten he matkustivat pienen, vanhan kaupungin ohi, jonka ulkopuolella oli laaja suo. Se oli täynnään haikaroita, jotka nostivat hitaasti koipiansa hakien sammakoita savesta. Se maa on haikaroitten maa! Siellä seisoi iso haikara yhdellä jalallaan, koskei se enää viitsinyt etsiä sammakoita, vaan piti parempana hautoa mielessään maailman tapahtumia ja koettaa ohjata asiat niin, että kävisi kaikille hyvin.

— Ei täälläpäin! Ei täälläpäin! huusi hän.

Ja kaikki haikarat nostivat samassa toisen jalkansa allensa ja huusivat yhteen ääneen:

— Ei täälläpäin! Ei täälläpäin!

— Tomppelit — sanoi isä — sen tiesimme ilmankin.

Ja kuinka olikaan, tulivat he takaisin samaan kaupunkiin, josta olivat länsimerelle lähteneet.

Siellä risteilivät raitiovaunut sikin sokin, kellot soivat, ajoneuvot kolisivat ja ihmiset juoksivat mikä sinne ja mikä tänne. Siellä oli sellainen melske, että tuskin kuuli toinen toisensa ääntä.

Siellä he eräänä kauniina päivänä näkivät ikkunassa pienen pojan, joka oli aivan yksin koko avarassa maailmassa.

— Aivan kuin sorsanpoika kesällä — keskeytti Yrjö — muistatko äiti? Istuimme juuri rannalla — niin pam! — ja sorsa kuoli — ja sinne jäi poikanen aivan yksin kaislikkoon. Se oli sitten niin hiljaa, ettei sitä näkynytkään, kun se pelkäsi niin kauheasti. Mutta ajattele, äiti, jos siinä tulikin toinen sorsa!

— Tietysti siinä tuli toinen sorsa ja otti sen pienen poikasen hoitoonsa, niin ettei sen tarvinnut lainkaan enää pelätä. Ja he mennä pyristivät yhdessä sitten tiehensä kaislikkoon ja olivat iloissaan.

— Niinkuin sinä ja minä!

— Aivan kuin sinä ja minä! Kas kun sinä osaat hyvin arvata!

Ja Yrjö nauroi, ja me puristimme nauraen toisiamme kaulasta.

Isä istui siinä tuolissaan ja loisti. Hänkin oli jo kokonaan vapautunut.

— Ja mitenkä sitten kävi, äiti?

— Niin, entä sitten? — Kävi niin, että he pysähtyivät sen valkoisen talon edustalle, jonka ikkunassa he olivat nähneet sen pienen pojan, ja soittivat porraskäytävän ovikelloa. Eräässä huoneessa he sitten löysivät hänet pöydän ääressä katselemassa kuvakirjaa. Kun hän heidät näki, unohti hän kaiken muun ja he unohtivat myös kaiken muun hänen tähtensä. Hän tuli heidän lapsekseen, ja he lähtivät hänen kanssaan toiseen maahan. Ja heidän matkallansa paistoi aurinko heille päivällä ja tähdet yöllä, ja meren kauniit värikkäät kukkaset avautuivat heille toivottaen heille onnea.

Ja kun he sitten saapuivat omaan maahansa, liputtivat kaikki laivat satamassa ja kaikki ihmiset nauroivat. Ja kaikki toivottivat sen pojan tervetulleeksi ja he toivoivat, että hän saisi prinsessan ja puolet valtakunnasta, kuten käy saduissa.

Sellainen oli sinun satusi, Yrjö — ja se olikin hyvä, eikö ollut?

Oli. Yrjö oli täysin tyytyväinen, niin päivänselvä asia, ettei hänen tarvinnut sitä ilmaistakaan. Hän luisui alas polveltani ja käyskenteli tyytyväisenä ympäri, selkä suorana. Nähtävästi hän oli omissa silmissään arvoltaan noussut. Ei voinutkaan jokainen kehua sellaisia matkoja tehneensä. Eikä ollut jokaiselle niin ihmeellistä tapahtunut. Hän lähestyi keinutuolia, pani sen kädellään käyntiin tarkkaavasti seuraten sen liikuntoa ikäänkuin sitä tutkien, kapusi sitten siihen istumaan, katsoi isään ja äitiin suurella, riemukkaalla katseella ja sanoi:

Niin, mutta kyllä teillä olisi ikävä ellei minua olisi!

— Niinkö luulet? — huudahti isä vallattomasti! ilakoiden ja nosti pojan olkapäilleen. Poika sätki ihastuksesta, ja kiljuen ja huutaen he sitten juoksivat huoneitten läpi edestakaisin, kunnes kuulin pojan putoavan kuin säkin viereisen huoneen sohvalle. Siinä he vielä jatkoivat telmimistään. Mutta minä kohensin hiiliä takassa ja ajattelin, että jos kävisi yhtä onnellisesti vastakin, kun tarvitsee niihin asioihin kajota, niin ei ollut mitään hätää.

Vielä hän ei ymmärtänyt täydelleen mitä oli saanut tietää, mutta aivan kylliksi sillä kertaa. Vähitellen hän saisi tietää enemmän. Salakareja tulisi kyllä olemaan, siitä olin selvillä, mutta Jumalan kiitos ei meidän tarvinnut selviytyä kuin päivästä kerrallaan. Pääasia oli, että lapsuus- ja nuoruusmuistot pysyisivät puhtaina ja valoisina.

Ja miksi ne eivät sellaisina pysyisi?

Kun sinä iltana autoin poikaa makuulle, piti hänen välttämättä tuiki tarkoin saada tietää, minkälaiset olivat hänen mekkonsa ja esiliinansa olleet tuona merkillisenä päivänä, mitä kuvia hänellä oli ollut kuvakirjassaan ja millä leikkikaluilla hän oli leikkinyt. Entisyys oli kuin ruusunhohteessa ja ihmeellisempää kuin kaikki muu. Vihdoin hän kiersi käsivartensa niskani ympäri ja likisti minua lujasti rintaansa. Silloin päätimme keskenämme kuiskaten, että pitäisimme oman satumme yhteisenä salaisuutenamme, vain meidän kolmen salaisuutena. Kertokoot muut äidit lapsilleen — kertokoon Ainon ja Erikin ja Etan äiti heille, minkälaista silloin oli ollut, kun he olivat heidät löytäneet. Meidän satumme ei kuulunut heille, ei muille kuin yksin meille.

— Mistähän Ainon ja Erikin äiti oli heidät löytänyt?

Niin. Se olisi heidän salaisuutensa, kuten meillä oli omamme. Mutta mitä ikinä Yrjö vain tahtoo tietää itsestään, sen hän kysyköön isältä tai äidiltä. Koetamme niin tarkkaan kuin suinkin muistaa kaikki, silloin riittää puhumista vuosikausia. Niin kummallinen se asia oli.

Mutta vielä kuukausia, miltei vuosiakin senjälkeen kuiskasit illoin joskus korvaani:

— Muistatko satuamme, äiti?

Vähitellen se kuitenkin näytti vaipuvan unhoon, ja kului monta vuotta, ennenkuin kerran taas otit sen puheeksi.

10.

Istuin lattialla Yrjön vuoteen ääressä ja nojasin päätäni hänen pielukseensa. Vierelläni paloi spriilamppu, joka loi punertavan hohteen matolle. Muuten oli huoneessa pimeä.

Hän nukkui, mutta puhui joskus kuumehoureissaan,

— Kiviä ja santaa — sanoi hän — pikkukiviä! Karistaisit pois sannan, äiti! Miks' tässä on santaa? — Kiviä ja santaa. — Karista ne pois, äiti!

Kavahdin pystyyn puolihorroksistani. Jo toista viikkoa oli hän kuumeen noustessa puhunut sannasta ja pikkukivistä, mutta en voinut siihen tottua. Sillä sehän oli kuin ennustus.

Mutta se ei saanut mitään merkitä, hänen täytyi tulla terveeksi. Hoitaisin häntä yötä päivää enkä luopuisi hänestä mistään hinnasta.

En. En. En mistään hinnasta.

Nousin ja vedin lakanan hänen allansa suoraksi, niin ettei siihen jäänyt pienintäkään poimua. Nostin sitten spriilampulla seisovan kattilan kantta ja panin uuden kääreen hänen kaulalleen. Puolinukuksissa hän vain hiukan räpäytteli silmiään.

Istuuduin taas vuoteen viereen, oikaisin jalkani ja nojasin pääni pielukseen. Lamppu lauloi yksitoikkoista nuottiansa, pojan hengitys kävi tasaisemmaksi, ja minä vaivuin vähitellen takaisin siihen puolihorrokseen, jossa jo olin harhaillut monet yöt, unen ja hereilläolon välimaille, pitäen huolta kääreitten muuttamisesta aina puolen tunnin kuluttua. Isän oli tartunnan ja toimensa takia täytynyt muuttaa kotoa pois, ja minä olin jäänyt palvelijain kanssa sairaan luo. Mutta yksin hoidin häntä yötä ja päivää. Kestäisinkö ajan pitkään? Kestäisin varmaan. En tahtonut hänen luokseen ketään vierasta, itse halusin kamppailla tuon pitkän kamppailun tulirokkokuumetta vastaan, joka oli niin tuimasti iskenyt kyntensä häneen, mutta jonka olisi pakko väistyä.

Ja hän, miten kokonaan hän oli antautunut minulle! Miten täynnänsä hän oli luottamusta ja miten iloinen heti kun tauti hellitti! Tunsin samaa riemua saadessani häntä palvella kuin muinoin ihmisvilinässä suuren kaupungin kaduilla. Tämä se kuitenkin oli todellista ottelua ja todellista voimainponnistusta — josta vasta kannattikin iloita.

Keittiön ovea raoitettiin ja Liisa, Maijan seuraaja, pisti päänsä näkyviin. Hän tulla tassutti lattian yli paljain jaloin ja yönuttu napitettuna rinnan yli ainoastaan yhdellä napilla.

— Ajattelin, että rouva tarvitsisi hiukan levähtää — sanoi hän ystävällisesti.

— Kiitos, Liisa — mutta täytyy olla niin säntillinen kääreitä muuttaessa. Ensi yönä niitä ehkei enää tarvitakaan, ja silloin saan kyllä nukkua.

Mutta Liisa halusi nähtävästi tehdä valvomisajan rattoisammaksi rouvalleen pitämällä seuraa ja istuutui toiselle puolen lampun. Tuijotimme molemmat sen liekkiin.

Liisakin oli ennättänyt kotiutua talossa sen jälkeen kun Maija vihdoin oli suostunut antamaan myönteisen vastauksen kärsivällisesti odottavalle sulhaselleen, nautittuaan omasta puolestaan — kuten hänen oli tapana sanoa — nuoruusvuotensa rauhassa. Hän kuului niihin onnellisiin, joiden nuoruus kestää neljäänkymmeneen tai kauemminkin, eikä hän huolinut sitä ennen kultaista vapauttaan uhrata. Ei mar, sanoi Maija, sillä hän oli länsisuomalainen. Hänellä oli ihailija nuoruuden vuosilta, joka palasi jälleen tultuaan leskeksi, ja tällä oli nelivuotinen poikanenkin — onneksi Maijan mielestä — ei siis tarvinnut silläkään vaivautua. Kaikki oli valmista ja Maijasta tuli talonemäntä.

Mutta hänestä ei mielellään erottu. Häntä hyvästellessään Yrjö riippui hänen kaulassaan, äiti pyyhki silmiään ja isä lahjoitti täydellisen pöytäkaluston Arabian porsliinia.

Siinä istui nyt Liisa punamustassa alushameessaan. Hän tulisi epäilemättä nauttimaan nuoruutensa päiviä vieläkin kauemmin kuin Maija, sillä tuskin ilmestyisi kosijaa, joka häntä odottelisi. Hänellä oli pääkappale huononpuoleinen, mutta sydän paikallaan. Ja koska me tässä talossa panimme pääpainon viimeiseen, oli meidän välillemme sukeutunut uusi ystävyys.

Hän vahti taukoamatta spriilampun liekkiä ikäänkuin olisi hänen ollut hoidettava tulta hellan uunissa ja sanoi:

— Mitenkä tuo poika ihailee rouvaa!

— Mistä Liisa sen tietää?

— No se kun tulee tavantakaa keittiöön ihan vartavasten kehuakseen rouvaa. Silloin se istuutuu pöydälle ikkunan eteen ja se kun sitten panee omiaan! Väliin minun täytyy sille nauraa ihan haletakseni päiväkausia perästäpäin, niin viisaasti se lapsi puhuu.

— Mitä se sitten minusta sanoo?

— Tiedätkös Liisa — sanoo hän minulle — äiti on niin viisas että hän tietää kaikki.

— Vai niin hän arvelee — virkoin hyvilläni.

Liisa oli lausunut sen niinkuin se ei olisi hänestäkään mahdotonta, sillä hän kuului itse noihin sydämestään nöyriin.

— Niin hän sanoo — jatkoi Liisa. — Ja hän on niin toimelias, että paljon toimeliaampi kuin muut rouvat. Mikään muu rouva ei ole kuin hän.

Liisa oikein kehuu ylpeillen pojan puolesta.

— Niin sanovat kaikki lapset äidistään — puutuin välttäen puheeseen, mutta ihastuneena poikani kiitoksista.

— Ja niin kaunis tukkakin hänellä on! — yltyy Liisa vielä ylistämään — ei tuollainen kuin sinulla, Liisa — tuolla tavalla aina pitkin poskia ja silmiä riippumassa.

Hän nauraa, nauraa sydämensä pohjasta siksi, että tuo viisas lapsi hoksaa kaiken — hänenkin suorat ja pitkät hiustupsunsa, jotka aina leyhyvät korvilla.

— Kyllä se näkee, millainen mikin on, — vahvistaa hän.

Eikä Liisan mieleen juolahdakaan, että hän voisi olla toisen näköinen.

Hän jatkaa:

— Ja näkisit hänen piironginlaatikkonsa — sanoo hän — siinä hänellä on paidat tuossa ja sukat tuossa ja nenäliinat tuossa — eikä kaikki sikin sokin niinkuin sinulla on, Liisa.

Häntä huvittavat nämä pojan puheet niin suuresti, että minun täytyy häntä hillitä, jottei hän herättäisi nukkuvaa. Ja hän juttelee edelleen:

— Mistä sinä minun laatikkoni tiedät? — kysyn minä. — Silloin hän hyppää alas ja juoksee kamariin ja nykäisee jonkun laatikoistani auki ja seisoo ja osoittaa sormellaan: — Tuossa on!

— Ja mitä sinä siihen arvelet, Liisa?

— Mitäs minä mitään — nauran vaan!

Ja hänen täytyy kumartua ja peittää kasvonsa käsiinsä, jottei nauraisi ääneen.

Liisa punottaa hiusmartoa myöten antaen vihdoin kätensä vaipua helmaansa ja katsahtaen tuohon älykkääseen lapseen, joka aina kaikkea keksii. Minä annan hänelle kiitollisen silmäyksen hänen siinä istuessaan turkkilaiseen tapaan lattialla, jalat ristissä ja paidan yli vedetty yönuttu auenneena. Kiitollisena — hänen ihailunsa vuoksi — sekä siitä, että hän aina niin uskollisesti kertoi minulle kaiken, minkä Yrjö hänelle uskoi.

Mutta aika on kulunut, ja nostan kattilan kannen, niin että höyry tupruaa ilmoille sen alta. Varovasti irroitan huivin pojan päästä, asetan kuivaa pumpulia hänen poskelleen ja muutan kääreen. Hän aukaisee silmänsä täysin heräämättä, kääntyy toiselle kyljellensä ja nukahtaa uudestaan.

— Lähdehän nyt Liisa nukkumaan! Saat valvoa hänen luonaan ensi yön, jos haluat.

Hän sanoo hyvää yötä ja tassuttelee taas pois.

Mutta istun kauan hereilläni ajatellen, että se ihailu, josta hän oli puhunut, oli saanut ensimmäisen iskunsa. Pojan usko erehtymättömyyteeni oli saanut kolahduksen. Mutta täytyihän senkin ajan kerran tulla, eikä se hituistakaan ollut häirinnyt hyvää suhdettamme.

Olimme eräänä iltapuhteena isän huoneessa talvipäivän auringon juuri laskiessa. Silmäimme edessä siinsi meren lahti ja sen toisella puolella näkyi saha, ja sahan ikkunat hehkuivat laskevan auringon valossa, niin että ne kaukaa hohtivat kuin tulitäplät. Ja miten olikaan, niin alkoi väripilkku toisensa jälkeen tanssia seinällämme, ja Yrjö katsahti ulos ja katsahti sisään ja ihastui ja ihmetteli.

— Äiti, mistä nuo koreat pilkut tulevat seinälle?

— Katsohan — aurinko paistaa saharakennuksen ikkunoihin, ja me näemme heijastuksen seinällämme.

— Heijast —?

— Niin, heijastuksen — se ei ole mitään tavallista paistetta, vaan ainoastaan kajastus — sahan ikkunoiden aikaansaama kajastus.

— Jaa mutta — sinun täytyy selittää se paremmin — tahdon tietää oikein tarkkaan, miten se on.

— Tiedätkö — on niin pitkä aika siitä kun luin sellaisista — ja sitäpaitsi olen käynyt niin hirvittävän vanhanaikaista koulua, ettei siellä opetettukaan paljon mitään siitä, mitä usein näkee — niin että sinun taitaa olla parempi kysyä sitä isältä, kun hän tulee kotiin. Hän voi varmaan tarkemmin kuin minä selittää sinulle tuon kaiken.

Vastasin aivan huolettomasti, kuin olisi ollut kysymyksessä mitä selvin asia, ja ihmettelin sanojeni aikaansaamaa vaikutusta. Poika katsoi minua pitkään, pitempään kuin koskaan ennen. Hän mittaili minua silmillänsä — ja sitten tuli miltei puolustelevalla äänensävyllä:

— No niin — eihän se kumma olekaan, ettet tiedä aivan yhtä paljon kuin isä. — Olethan sinä paljon nuorempi.

Minun kävi häntä melkein sääli ja samalla itseäni. Olinko todellakin ollut niin suuri hänen silmissänsä ja nyt romahtanut alas jalustaltani?

Mutta luontaisella ylevämielisyydellään, joka ei koskaan pettänyt, ryhtyi hän minua lohduttelemaan selittämällä, että tietysti mummo, joka oli isää paljon vanhempi, myöskin tiesi eniten, ja jos olisi semmoisia, jotka olisivat vielä mummoakin vanhempia, niin niiden viisaudella ei olisi rajojakaan.

— Mutta sinä, äiti — kuinka voisitkaan tietää niin paljon kuin vanhat?

Ei, sehän oli mahdotonta, ja niin tyydyimme molemmat kohtaloomme. Heitin menemään viimeisenkin repaleen entisestä kaikkitietäväisyyteni komeudesta ehdottamalla, että ruvetaan me kaksi oppimaan isältä ja mummolta ja tullaan siten koulutovereiksi ja entistäänkin vielä paremmiksi ystäviksi.

Mutta siitä lähtien tiesi Yrjö, missä oli heikoin kohtani.

Ainoastaan muutamia päiviä myöhemmin istuimme ruokapöydässämme, isä ja minä innokkaasti jostakin keskustellen, ja Yrjö itsekseen jotakin hautoen. — Olin kääntynyt isän puoleen ja olin juuri jotakin hänelle esittämässä, kun poika minut keskeytti:

— Äiti, miksi pidetään valokuvauslevyjä vedessä?

— Enpä tiedä niin tarkalleen.

— Miksi niin sanot, äiti?

— Miten minun sitten olisi pitänyt sanoa?

— Miksi sanot, ettet tiedä sitä niin tarkalleen, kun et tiedä sitä ollenkaan?

Olin pyörähtänyt ympäri ja purskahtanut nauruun:

— Ja mistä sinä niin varmaan päätät, etten tiedä sitä ollenkaan?

— Olisit sinä sen heti sanonut, jos olisit tiennyt.

Oliko hän ollut nenäkäs? Pois se, ei ensinkään — ääni ei sellaista hipaissutkaan — hänhän oli vain lausunut ilmeisen totuuden. Sanokoon vain vastakin yhtä peittelemättä ja yhtä hyväntuulisesti mitä hän minusta ajattelee. Silloin ei ainakaan keskinäistä luottamusta puuttuisi, ja se olisi tärkeintä.

Mutta havahdin näistä muistelmistani kuin unesta ja näin spriilampun, vadin sen vieressä hauteineen, pojan vuoteen ja itseni lattialla istumassa. Aamu jo sarasti, päivä pilkisti sisään uudinten raosta ja ruokahuoneen kello löi kuusi.

Siis oli tämäkin yö kulunut loppuun.

Yrjö oikaisihe ikäänkuin olisi ollut heräämäisillään. Laskin käteni hänen otsallensa ja tunsin, että se oli viileä. Kumarruin hänen ylitsensä ja katselin kauan hänen rauhoittuneita piirteitänsä ja kuuntelin hänen tasaista hengitystään.

— Onko mahdollista? Joko tauti on ohi? Jättikö se todella pojan?

Kiviä ja santaa! Jumalan kiitos — se oli ollut tyhjää kuumehouretta eikä mikään ennustus. Ah, Jumalan kiitos!

Ja suuri, suloinen raukeus valtasi minut. Olin voittanut ja saisin levähtää. Ja poikani saisi elää! Ja tulla terveeksi jälleen!

Olin niin kiitollinen, että vedet kihosivat silmiini.

Ja taas tuli mieleeni eräs muisto.

Hän oli kerran pannut minut arvaamaan, kuka oli hänen kaikkein paras ystävänsä. Olin maininnut Erikin, Väinön, Etan —?

— Ei, sinähän se olet, äiti — ja Jumala tietysti — mutta Jumalasta pidän vain aivan vähän enemmän, sillä täytyyhän Jumalasta enemmän pitää, äiti?

Mutta nyt vihdoinkin heräsit. Katseesi siirtyi ympäri huonetta kuin siihen pitkän ajan perästä taas perehtyäkseen. Sitten se pysähtyi minuun. Käsivartesi nousivat, laihtuneet kasvosi säteilivät, ja sellaisessa äkillisessä rakkaudenpuuskassa, joka välistä sai sinut valtoihinsa, tartuit kaulaani, pusersit minut kovasti rintaasi ja tunnustit rehellisesti ja rajoituksitta:

— Voi, kuinka sinua rakastan, äiti — enemmän kuin mitään, mitään muuta maailmassa!

11.

Pian sen jälkeen alkoi ensimmäinen koulusi. Muistat ruokailuhuoneen, joka eteläänpäin päättyi puolikaareen kolmine suurine ikkunoineen. Ja näet vielä neliskulmaisen pöydän keskellä lattiaa.

Sen pöydän ääressä sait kaiken opin perusteet, sinä ja muutamat toverisi.

Et ottanut ensin uskoaksesi, että äiti osaisi opettaa. Siitä ei tulisi mikään oikea koulu. Mutta kun hän kertoi, että hän kerran ennen oli opettanut suuriakin poikia ja tyttöjä oikeassa koulussa, vaikenit ja aivan jäykistyit ihmetyksestä.

— Niinkö?

Ja tajunnassasi tapahtui taas tuollainen uudestaan arvioiminen, joka muutti jo vakiintuneen arvon — sillä kertaa edukseni. Sen johdosta myöhemmin tovereillesi kehuskelit, että äiti olikin paras opettaja maailmassa.

Myöhemmin muistelimme joskus yhdessä tätä ensimmäistä kouluasi ja kokemuksiasi siellä. Maailma alkoi käydä entistään paljon laajemmaksi. Ei pääasiallisesti kirjojen ja numeroiden avulla, vaan toverien vaikutuksesta. Varsinkin Erik, lääkärin poika, ällistytti Yrjöä uusilla harrastuksillaan. Hänellä oli pieniä tölkkejä rivissä hyllyllään, ja niissä oli pikkueläviä spriissä. Sitten hän oli isoisältään, joka oli ollut hyönteis-professori, saanut suuren hyönteiskokoelman, ja päät yhdessä he tarkastivat neulan päässä törröttäviä kärpäsiä ja perhosia. Isältään hän oli sen lisäksi saanut kasvikokoelman, jossa oli kasveja Suomen eri seuduilta ja muistakin maista. Ja Erik kertoi näistä kaikista aarteistaan yhtä tottuneesti ja yliolkaisesti kuin muut kertoivat tinasotamiehistään tai keilapelistään.

Hänen oppineisuutensa teki toveriin vakaavan vaikutuksen. Ja Erik huomasi hänen tietämättömyytensä näillä aloilla.

Eräänä päivänä lukea jankkasimme, kuten tavallisesti — tavata jauhoimme vuorotellen — mitä lie ollut jostakin talonpoikaistuvasta, jossa oli torakoita uunin takana. Jokainen oli innokas kertomaan, mitä tiesi näistä ihastuttavista elukoista — miten ne pudottautuvat katosta alas — miten ne tarttuvat tikkuun — miten ne luikkivat seinän rakoon tai pärekasan alle piiloon. Ainoastaan Yrjö oli niistä asioista tietämätön. Hän ei ollut torakoita edes nähnytkään.

Vihdoin oli tietovarasto loppunut ja jatkoimme tavailemista. Mutta huomasin, ettei Erik seurannut. Hän oli jostakin levoton. Nähtävästi hänellä oli jotakin sydämellään, mutta hän ei tiennyt, miten saisi sen sanotuksi. Näin hänen silmistään, ettei sitä sopinut sanoa muitten kuullen — mitä lie ollut salaisuutta. Vihdoin hän nousi, tuli luokseni, pani käsivartensa kaulaani, kuten oli tottunut äitinsä kanssa jutellessa tekemään, ja käsi suun edessä jotteivät muut kuulisi, hän kuiskasi:

— Eikö olisi jo aika ruveta opettamaan Yrjölle luonnontiedettä?

— Miksi niin? — kuiskasin vastaukseksi.

— No, kun hän ei tunne torakkaakaan!

Niin, olihan se hämmästyttävää! Todella halveksittavaa ja pöyristyttävää!

Käden liike oli ylenkatseellinen. Hän oli sitä paitsi huolissaan niin suunnattomasta tietämättömyydestä tieteitten tieteestä.

Ja Erik oli oikeassa. Osoitin hänelle katseellani, että hän oli ehdottomasti oikeassa, ja rauhoitin häntä lupaamalla tehdä parastani. Hän syventyikin lukukirjaansa tyytyväisenä siihen, että oli omantuntonsa ääntä noudattanut ja vetänyt Yrjöä edes kappaleen matkaa tietämättömyyden alennuksesta.

Mutta miten täytin lupaukseni, sen tiedät hyvin. Isänhän olisi pitänyt apuun rientää, mutta miten kävi hänen? Niin. Eihän minulla ollut sammakoita spriissä eikä neulaperhosia eikä muutakaan ainehistoa. Minulla oli juuri sillä alalla se heikko kohtani, jonka hyvin tunsit. Ja isältä puuttui aikaa.

Sentakia jäi kuin jäikin Erik yhä edelleen siksi, joka toverilleen avasi luonnontieteitten salaisuudet. Ja Yrjö oli hänen kiitollinen oppilaansa.

Kun tuli kevät ja aurinko paahtoi sammaltuneita rantapaasia kaupungin ulkopuolella, silloin te yhdessä juoksentelitte pitkin kallioita molemmin puolin Havin tietä, harhailitte harventuneessa metsässä, istua kyykötitte kevätlampien liepeillä kooten haaveihinne sammakonpoikasia ja sisiliskoja. Aarteita! Aarteita! Muistatko, miten kostea sammal tuoksui! Ja miten vesi lätäköissä lämpimänä huokui! Ja miten lakki kuumensi päätä! Havi! Se oli ihmemaa, mistä saattoi löytää mitä tahansa. Hiostunein kasvoin ja kiihkein käsin te sitten siellä kotona Erikin luona täytitte pesuvadit vedellä antaen sammakoiden niissä uiskennella ja veditte esille säiliöistänne lehtiä ja korsia ja ensimmäisiä horroksissa olevia kovakuoriaisia.

Kun sitten tulit kotiin, tuoksuit kosteaa multaa, havumetsää ja kevättä. Kengistä miltei tippui vettä — ja kaulus! Missä se oli? — No niin, se oli kaulusnapin syy. Mutta minkänäköinen oli nenäliina?

Nautimme keväästä yhdessä. Nuo illat, nuo läpikuultavat kevätillat, jolloin vedet siinsivät ikkunoihimme ja aavistimme käen kukuntaa ja pihkan hajua noitten Saimaan reittien metsiköissä! Muistatko ne?

Sellaisena kevätiltana poika sai kerran sattumalta käsiinsä pienen rasian, joka pitkät ajat oli ollut unohduksissa hänen hyllyllään ja jonka hän oli saanut Etalta pikkujouluksi. Siinä oli pienen pieniä puisia elukoita, kaikki jokseenkin yhdennäköisiä. Neljä jäykkää jalkaa ja häntä.

Illat olivat niin valoisat, ettei tarvinnut mennä niin aikaisin nukkumaan kuin muuten. Äitikin unohti muistuttaa, ja isä viipyi kävelyllä. Ja näin, miten poika ikäänkuin aikansa kuluksi alkoi asetella pikkuelukoita riviin, kaksi ja kaksi aina vierekkäin.

— Oli sentään hyvä — sanoi hän äkkiä — että Noak oli.

— Noak! Miten niin? — kysäisin, kummastellen hänen ajatusjuoksuaan.

— Niin, no, muutenhan Jumalalla olisi ollut niin paljon vaivaa — olisi pitänyt synnyttää ihmisetkin uudestaan ja kaikki eläimet! — Nyt ei tarvinnut muuta kuin antoi näiden vain mennä arkkiin — joka lajia aina kaksi — kaksi aina joka lajia.

— Niin, jokaisen eläinlajin isä ja äiti.

— Eihän?!

Hän katsahti minuun epäröiden ja miettiväisenä:

— Miten niin isä ja äiti?

— Onhan eläimilläkin isänsä ja äitinsä kuten ihmisillä.

— Niin taitaa —.

Hän vaikeni taasen ja antoi elukkainsa jatkaa matkaa arkkia kohti. Minä ikkunan luona parsin sukkaa käyttäen illan heikkenevää valoa, ja molemmat vaivuimme mietteisiimme.

— Mutta äiti — keskeytti hän hiljaisuuden ja katsoi minuun — on niitä muijia, jotka eivät ollenkaan ole kihloissa, ja sentään he synnyttävät poikia tai tyttöjä.

— Vai on! — Se tuli niin odottamatta, että minun oli vaikea pysyä totisena. — Tiedätkö sinä sitten semmoisia?

— En minä tiedä, mutta kyllä niitä on.

Taasen oli hiljaista. Poika oli sovitellut elukat rasiaan ja asettanut sen takaisin hyllylle. Mutta hän ei halunnut mennä vielä nukkumaan. Hän lojui mieluummin lattialla piirtäen koukerolta paperille.

— Äiti — tuli sieltä taas — aina kun joku saa lapsia, niin hän laskee ensin mätiä.

Kumarruin työni yli ja odotin jatkoa.

— Niin, niin — älä naura — aivan kuin sammakot.

— Mutta eihän ihmiset ole sammakoita.

— Jos kohta — ne tekevät vain samalla lailla.

— Miksi niin luulet?

— Minä luulen vaan — ja tiedätkös äiti, että kun sammakko on laskenut mätinsä rannalle, niin sitten tulee isä ja panee semmoista maidon tapaista päälle, ja siitä syntyy sitten poikasia. — Minäkin olen mädistä syntynyt ja ollut noin rannalla. Jos olisit aikaisemmin hakenut, niin olisit voinut löytää minut sieltä — mutta sinäpä et etsinyt silloin. Etta ja Erikkin ovat syntyneet mädistä — niin minä uskon.

— Jaha — ja sen on Erik kertonut?

— Eikä vain Erik, vaan myös hänen isänsä — ja olen minä senkin nähnyt, miten mäti kelluu veden pinnalla ja tarttuu pesuvadin reunoihin. Ja siitä tulee sitten mitä tahansa.

Mikä saattoi olla vakuuttavampaa? Newton oli puhunut. Arkimedes oli pisteensä löytänyt. Pieni mieheni paisui viisautta.

Silti otti äiti hänet polvellensa ja alkoi kertoa hänelle vielä merkillisempiä asioita. Eihän sen aina tarvinnut olla mätiäkään, mutta jotakin sinne päin se kyllä aina oli. Kukkiin muodostui siemeniä, ja munista tuli linnunpoikasia. Ja oliko poju äskettäin nähnyt Väinön Donnaa? Sille tulee pian pentuja. Ihmeellisiä asioita oli muutenkin elämässä, mutta nämä ne olivat kaikkein ihmeellisimmät. Ja kaunista oli paljon, mutta tämä oli kaikkein kauneinta. Sillä siten elämä aina uudistui ja loi aina uutta elämää vanhan sijalle.

Niin kai se sitten oli, päättivät pojan suuret silmät. Ja äiti kertoi vieläkin enemmän. Niin viisaasti oli Jumala kaikki järjestänyt, että vaikka ihmiset vuosisadasta toiseen sitä tutkivat, niin se kävi vain yhä ihmeellisemmäksi heidän silmissään. Ja kuta enemmän oppi siitä tietämään, sitä enemmän huomattiin siinä olevan sellaista, jota ei vielä ymmärretty. Sillä se on kaikki Jumalan suurta satua, jota hän ei koskaan kerro loppuun asti, jotta ihmisten silmät vain aina häneen katsoisivat jatkoa odottaen. Jumala näes on suurin kaikista satujen kertojista — ja hänkin pitää siitä, että hänellä on jokin kohta ikäänkuin erikoisena salaisuutena kunkin ihmislapsen kanssa. Pojullekin hän tulisi vielä paljon kertomaan — tämä oli vain pikkiriikkinen alku, tämä nyt äidiltä kuultu — ja Yrjöllä voi vielä olla merkillisiä yhteisiä salaisuuksia sen hyvän ja viisaan Jumalan kanssa.

Nojasit minuun ja katsoit totisin silmin ulos ikkunasta punertavaa iltataivasta.

12.

Mutta maailma kasvoi Yrjön silmissä ja antoi yhä enemmän tuumimisen aihetta. Nyt hänestä oli päivänselvä asia, että piti olla sekä poikia että tyttöjä.

Isä tuli eräänä iltana sanomaan hänelle hyvää yötä ja istuutui kuten muulloinkin pojan levolle mentyä hänen vuoteensa laidalle jutellen hänen kanssaan niitä näitä.

— Tiedätkös, kenen otan rouvakseni sitten kun tulen suureksi? — kysyi poika.

— Mistäpä minä sen tietäisin?

— Otan Ainon.

— Vai Ainon! Mutta ethän sinä voi tietää sitä niin hirveän paljon aikaisemmin!

— Tiedän minä, kun kerran niin paljon pidän Ainosta.

— Mutta sinähän vasta olet pieni poika ja Aino pieni tyttö, eikä rouvaa tarvitse ajatella ennenkuin vasta sitten suurena.

— Jaa, mutta itsehän sanot, ettei saa olla ajattelematon — aina pitää kaikkea punnita, ennenkuin mitä tekee.

— Tietenkin — hymyili isä.

— Ja kun oikein kauan tuumii yhtä asiaa, niin siitä tulee sitten hyvä.

— Voi niinkin olla — myönsi isä — mutta tiedätkös, sellaisia asioita ei voi lainkaan edeltäkäsin tietää. Ne tulla tupsahtavat arvaamatta eteen, ja paras ystävä on usein sellainen, jota ei ole koskaan ennen nähnytkään.

Yrjö katsoi pienellä epäluulolla isää. Isä vain ei hänelle Ainoa suonutkaan. Siinä kaikki.

— Jaa. Kyllä minä hänet otan.

— Mutta mitäs, ellei Aino huolisikaan?

— Kyllä hän huolii. Ja voi kuinka hän ihastuisi, jos minä sen hänelle sanoisin!

— Älähän toki — isän ääni kävi hyvin vakuuttavaksi — ei sellaista saa sanoa ennenkuin sitten, kun on aikamies. Älähän nyt vain virka mitään — tottele isää! Eikö niin — ethän? Ajatteles, kun sinun pitää vielä paljon oppia ja käydä monet koulut ennenkuin tulet suureksi ja saat ottaa rouvan itsellesi tai edes sitä ajatellakaan.

Niin tosiaankin — oppia! — Sen hän tässä oli vallan unohtanut. Yrjön silmät kävivät tummiksi. Hänenhän piti oppia tuntemaan kaikki sisiliskot, kovakuoriaiset ja kärpäset ja muut Erikin elukat. — Ja ennen kaikkea koneet, miltä ne näyttivät sisäpuolelta — ja lokomotiivit ja laivat. Se oli tärkeintä. Menisi siihen aikaa.

— Menee siihen vuosia — vakuutti isä. — Kas, sellaisissa asioissa pitää osata odottaa, siksi kunnes se oikea tulee. Opit sitten joskus tuntemaan jonkun, josta pidät yhtä paljon kuin nyt äidistä ja joka on sinulle kuin sisar ja kuitenkin vielä rakkaampi kuin sisar. Ehkäpä hänellä onkin tumma tukka kuin äidillä ja ehkäpä hänen silmänsä nauravat. Hän puhuu ehkä pehmeällä äänellä ja katsoo pehmeällä katseella, ja koskettaa pehmeällä kädellä. Sellaisen isä sinulle toivoo sitten kun olet aikamies.

Poika katsoi isää tutkivin silmin. Hän puhui kuin olisi hän jotakin tietänyt. Kai tiesikin. Piti siis sellaista odottaa.

— Mutta sen minä nyt ainakin sanon hänelle — lopetti hän keskustelun — ettei heillä aina olisi riisiryynipuuroa päivälliseksi, kun tulen sinne vieraisille. En pidä niin suurista ryyneistä.

Siihen asia jäi. Ja hän käytti ensimmäistä tilaisuutta saadakseen asiansa toimitetuksi Ainon äidille. Hän sanoi sen hänelle heti jo eteisessä.

— Teillä ei aina pitäisi olla riisiryynipuuroa kun tulen teille kylään.

Ja Ainon äiti oli kumma kyllä ihastuksissaan huomautuksesta.

Tulevaisuuden suunnitelmat saivat siis toistaiseksi väistyä tuonnemmaksi, mutta ei aivan kokonaan.

Eräänä päivänä hain, esille hänen vanhoja, pieniksi käyneitä vaatteitaan antaakseni ne pois. Hän seisoi siinä tarkastellen, miten tein niistä mytyn ja sidoin nuoran sen ympäri.

— Panisit talteen, niin ne sopisivat sitten lapsilleni.

— Kuinka monta lasta sinulle sitten tulee?

— Neljä, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, niin että ne voivat leikkiä keskenään.

— Jaha — jaa — en tullut sitä ajatelleeksi. Mutta kyllä melkein luulen, että vaatteet kävisivät liian vanhoiksi.

— No niin, anna vain. Täytyyhän minullekin aina vähän väliä ostaa uudet kengät ja kalossit, kun se isä ei ole säästänyt minulle yhtään paria vanhoistaan.

Yrjölle oli säästäväisyyden ihanne selvinnyt erään keskustelun jälkeen äidin kanssa heidän ja muiden ihmisten varallisuussuhteista. Poika nimittäin eräänä päivänä kysyi, olivatko he rikkaita, kun asuivat niin suuressa talossa. Johon äiti antoi hänelle sen hämmästyttävän tiedon, ettei tämä talo heidän omansa ollutkaan, se oli sen vanhan herran, joka oli täyttänyt hiekkalaatikon pihalla ja joka joskus tuli vastaan portaissa aina kiirehtien heitä niin kohteliaasti tervehtimään. Hän oli kohtelias, vaikka oli rikas, ja samalla lailla kohtelias kaikille. Ottihan hän hatun päästään Yrjöllekin, kun poju seisoa töllisteli pihalla ja vanha herra kulki ohitse — eikö totta? — Äiti oli nähnyt parvekkeelta, kun se vanha herra tälle äidin nassikalle oikein kumarsi. Niin. Hän oli hieno herra, ei sentakia että oli rikas, vaan sentakia että oli hieno. Hänellä oli tämä talo ja monta muuta taloa ja metsiä ja sahoja ja kaivoksia ja saikin olla — hän oli hyvä ihminen — äiti hänestä piti. Ja hän antoi meidän asua tässä kodissamme. Meillä oli mitä me tarvitsimme, ja meitä sentakia voitiin sanoa toimeentuleviksi, mutta ei rikkaiksi. Rikkaus sitä paitsi ei aina ollut onneksi — välistä oli, mutta toisinaan ei ensinkään — ja usein teki se ihmiset ylpeiksi ja tuhmiksi.

Niin. Yrjö oli nähnyt muutamia ylpeitä rouvia — ne olivat varmaan rikkaita.

— Mahtoivat olla. Mutta kaikki ne, joilla on mitä he tarvitsevat, ne ovat toimeentulevia.

— Onko Väinökin toimeentuleva?

— On Väinökin.

— Minusta olisi hauskempi, jos meilläkin olisi vain kaksi huonetta kuin Väinölläkin.

— Miksi niin?

— Silloin sinä lakaisisit ja keittäisit — vaikka minä kyllä Liisasta pidän — mutta me olisimme aina yhdessä.

— Niin, miksikä ei? Mutta olemmehan nytkin yhdessä, kun melkein aina olemme samassa huoneessa. Ja kun se vanha herra nyt on rakentanut meille näin monta huonetta, niin ollaan me nyt täällä tyytyväisiä. — Ja kukapa sen tiennee, vaikka meillä joskus toiste olisi kaksi huonetta ja Väinöllä ties miten monta.

Jaa! — Yrjö paisui jo etukäteen Väinön rikkauksista.

Mutta sen keskustelun jälkeen hän ei enää ollut niin varma vanhempiensa loppumattomista tulolähteistä. Kun hän eräänä päivänä aukaisi eteisen oven äidillensä ja huomasi hänellä olevan kädet täynnä paketteja, niin että hän tuskin mahtui ovesta sisään, nosti hän vakavasti sormensa ja sanoi varoittavasti:

— Ai, ai, äiti — älä osta vain niin paljon tavaraa, että leipä loppuu!

13.

Seuraavana syksynä koulu jatkui Erikin tädin luona, joka asui kaupungissa. Hänellä oli se suuri etu minun rinnallani, että hänen luokseen piti mennä oikein katua pitkin kuten muihin kouluihin. Sielläkään ei ollut kuin kuusi oppilasta. Mutta vaikkei heitä ollutkaan sen useampia, oli tädillä täysi työ koettaessaan hillitä heidän puheluintoansa tunnilla. Sillä he olivat tottuneet heti paikalla ilmaisemaan kaikki ajatuksensa ja tunteensa, ja luettava kappale tai laskettava esimerkki toi usein niin merkillisen tärkeitä muistoja tai mielijohteita kielelle. Täti keksi sentakia sen keinon, että rupesi vetämään muistikirjaansa viivan aina kun joku heistä turhanpäiten jutteli heidän siinä lukiessaan tai laskiessaan.

Kysyin jonkun ajan kuluttua pieneltä rupattelijaltani, montako viivaa hän oli jo saanut.

— En minä tiedä.

— Kuinka? Etkö ole laskenut?

— Tiedätkö äiti, ne muut ovat niin uteliaita, että ne laskevat viivansa joka päivä — minä en huoli.

Ymmärsin yskän. Vedin hänet luokseni kuiskaten:

— Sanopas oikein totta — eikö sinulla lie kaikkein eniten viivoja?

O-on! — kuiskasi hän vastaukseksi.

Myöhemmin koetettiin tehostaa huolellisuutta antamalla pieniä kotimuistutuksia. Kerran sai Yrjökin sellaisen ja hän toi kotiin pienen vihkosen. Näin hänestä selvään, ettei hän oikein tiennyt, oliko se suuri vai mahdollisesti aivan pieni häpeä, mutta kun otin näyttääkseni vakavalta, punastui hän ja häpesi — kuten täti oli tarkoittanutkin.

Jonkun ajan kuluttua oli Erikin vuoro, ja silloin Yrjö ehdotti, että he menisivät joukolla katsomaan, mitä Erikin äiti sanoo. Erikillä ei ollut mitään sitä vastaan, ja koko roikka karkasi sisään lääkärin ruokahuoneeseen, jossa tohtorinna istui ompelunsa äärellä. Siinä he sitten äänetönnä seisoa töllistelivät odottaen vihkosen vaikutusta, Erik ensimmäisenä, tirkistäen syrjästä tovereitaan. Mutta kun Yrjö palasi kotiin ja kertoi äidilleen retkeilystään, niin hän ei ollut hullua hurskaampi, sillä Erikin äiti ei ollut sanonut mitään. Eikä hän liioin ollut miltään näyttänyt.

Tässä pienessä koulussa luki Yrjö maantiedettänsä ja raamatunhistoriaansa ilman päähänpänttäystä vapaasti ja iloisesti, ja kaikki tuli eläväksi. Hänellä oli kaikesta oma käsityksensä ja hän lausui sen rohkeasti julki. Kun hän luki syntiinlankeemuksesta, oli hän kovin pahoillaan Aatamin ja Eevan tottelemattomuudesta. Mutta hän arveli samalla, ettei Jumalan olisi pitänyt millään muotoa istuttaa paratiisiin sellaista puuta, jossa oli niin makeat kielletyt omenat, ettei niihin voinut olla vilkaisematta ohitse kulkiessaan. Jumala ei koskaan sanonut. No ota nyt sieltä omena! Ei. Niihin ei saanut koskea. Olisi ainakin asettanut sen puun vähän syrjemmälle lähelle aitausta! Kun sitten kerran nuo ihmisparat olivat syöneet yhden omenan, oli hän niin pahoillaan, että ajoi heidät ulos. Kaikki olisi mennyt hyvin, ellei sitä puuta olisi ollut.

Ja kun hän kerran kuuli puhuttavan Jumalan pojasta, löi hän kätensä yhteen huudahtaen.

— Ai, onko hänelläkin poika!

Eräänä iltana riisuutuessaan mennäkseen levolle kiskoi hän takkinsa niin rajusti auki että nappeja lensi irti:

— Näin ne papit tekevät!

— Papit? Milloin olet nähnyt pappien tekevän sillä lailla?

— Näin tekivät papit Jerusalemissa. He repivät vaatteensa eivätkä yhtään välittäneet siitä, mitä heidän äitinsä sanoi.

Minulla oli loppumatonta iloa hänen välittömyydestään ja vastaanottavaisuudestaan. Ja ajattelin usein, että sellaisena pitäisi ihmisen säilyä myöhemminkin, kun syvemmät tiedonlähteet hänelle avautuvat. Miten paljon rikkaampia olisimmekaan, jos kaikki tietomme tulisivat eläviksi tajunnassamme!

14.

OLI KAUNIS kesäpäivä. Seisoin pienen höyrylaivan kannella keskellä vakkoja ja voipyttyjä tähystellen sitä saaristolaituria, jonne minun oli noustava. Puitten lomitse näkyi kesähuvilamme katto. Poukamassa oli kyläläisten verkkoja kuivumassa pitkät rivit, oli nähtävästi ollut hyvä kalansaalis-aika. Veneitään olivat vetäneet korkealle hiekkarannalle, lieneekö ollut myrsky viime yönä. Siinä olivat joukolla vastassa vanhat ja nuoret, vilisi valkoisia liinoja ja lippalakkeja laivasillalla. Ja ilma henki merisammalta, ruskolevää ja hailia, auringon paahdetta ja apilasta.

Ja laituri oli pitkä ja kallistunut.

Olin ollut poissa parin viikon ajan ja odotin näkeväni perheeni sillalla. Siellä havaitsinkin ensin isän ja sitten mummon, mutta Yrjöä ei näkynyt missään. Ja kuitenkin hän oli tavallisesti etumaisena huitomassa lakkiansa tervetuliaisiksi sille, jota odotettiin. Hänen piti aina jollakin näkyvällä tavalla purkaa ilonsa.

Olin ihmeissäni. Varjostin silmiäni kädelläni nähdäkseni paremmin. Vaikka hän olisi seisonutkin toisten takana, olisin sittenkin huomannut hänet, sillä hän oli yksitoistavuotiaaksi tavattoman kookas. Ja kotona hän oli varmaan. Retkeltään serkkujensa luo Saimaan rannalle hän oli jo viikko sitten kotiutunut.

Laiva laski maihin. Isä otti kantamukseni ja aukoi minulle tietä tutussa tungoksessa. Pari kertaa piti pysähtyä tervehtimään naapuria. Sitten noustiin käsikoukussa koivumäkeä huvilallemme.

Miten ihanaa taas olla kotona!

— Mutta missä on Yrjö? — kysäisin samalla.

Isä katsahti hiukan kummissaan ympärilleen. Niin tosiaankin! Äsken hän oli ollut verannalla ja isä oli luullut hänen juosseen alas rantaan. Poika oli ollut tavallista vakavampi viime aikoina, kertoi isä, eikä Väinönkään tulo ollut saanut muutosta aikaan. Hän oli iltaisin soittanut selloa isän säestyksellä, ja he olivat harjoittaneet uuttakin äidin tuloa varten. Mutta ei siihenkään saatu oikein vauhtia. Nyt isäkin oudoksuen etsi poikaa silmillään. Mutta kylläpä hän löytynee.

Jatkoimme matkaamme koivumetsikön halki. Pihalla tuli poika meitä vastaan hitaasti astuen.

— Mikä sinun on, Yrjö? — kysyin heti hänet nähtyäni levottomana. — Oletko sairas?

— En.

— Mikä sinua sitten vaivaa? Oletko jostakin pahoillasi?

Hän ei vastannut, tarttui vain käteeni ja veti minut portaita ylös eteiseen.

Nyt oli jotain aivan erikoista tapahtunut. Hädissäni heitin jonnekin päällystakkini ja hattuni, laukkuni ja päivänvarjoni. Poika ei ollut lainkaan entisellään.

— Tule!

Tuokiossa olimme ullakkohuoneessa ja ovi kiinni. Vaisto neuvoi puhumaan hänen kanssaan kahden kesken.

Hän hyökkäsi heti kaulaani ja itki rajusti.

— Mitä on tapahtunut, Yrjö? Miksi olet noin suruissasi?

— Äiti! — tuli nyyhkytysten kesken hätäisesti ja puoliääneen — onko totta, ettei tämä ole minun oma kotini?

— Oma kotisi! — Miten tulet sellaista ajatelleeksi?

— Sanottiin Toivolassa, ettei ole.

— Kuka sanoi sellaisen valheen?

— Hanna

— Ja kuka Hanna on?

— Heidän palvelijansa.

— Ja kuinka hän sen sinulle sanoi?

— Sitä en tiedä.

— Hänkö se vain niin sinulle sanoi?

— Hän, mutta serkut olivat siinä myöskin eivätkä sanoneet mitään.

Vedin pojan viereeni sohvaan ja olin aivan masentunut. — Olipa siis sittenkin tullut se, jota olin niin huolellisesti koettanut välttää! — Ja hän nosti minuun katseensa ikäänkuin hänen sielunsa autuus olisi riippunut siitä, mitä tulisin hänelle sanomaan.

Kokosin voimani ja puhuin hitaasti ja vakuuttavasti:

— Se ei ole totta. Ilman vain on Hanna sen keksinyt, koska hän on raaka ja häijy ihminen. Eikö tämä muka ole sinun kotisi? Onko kummempaa kuultu? Kenellä sitten koti on! — Ei, hyvä lapsi, ajattelepa vähän ja sano oikein totta! Etkö aina ole ollut täällä kotonasi? — Rakastammeko ketään tai mitään niinkuin sinua? — Onko olemassa ketään tai mitään, josta huolehdimme enemmän kuin sinusta? — Sano, kyllä sinä sen tiedät! — Tiedäthän ja uskothan, että joka päivä ja kaikessa ajatellaan sinua? Oletko koskaan muuta huomannut?

Ei. Ei hän ollut muuta huomannut. Hän nojasi minuun, uupuneena mielenliikutuksesta hänkin, mutta jo tyynempänä. Ei hän sitä ollut uskonut itsekään. Hän oli vain tullut niin surulliseksi ja ajatellut että ehkä sentään. Kun kerran niin voitiin sanoa.

— Niinpä niin — tuo Hanna kai niin ajatteli — mitäpä hän ymmärsi, hän oli mitä oli. Sanoiko hän ehkä vielä muutakin?

— Hän sanoi vielä, ettei minulla ollut oikeaa isää ja äitiä — että olin vain kasvatti — ja ettei minulla siksi ollut oikein omaa kotiakaan.

— Oliko hän jostain syystä suuttunut sinuun?

— Ei ensinkään — muuten vain hän niin puhui.

Sisässäni kuohui. Jos tuo ihmishirviö olisi ollut edessäni, olisin halunnut hänet nujertaa ja olisin voinut syytää hänen silmillensä mitä vihansanoja tahansa. On niitä ilkiöitä maailmassa, eikä maa kuitenkaan aukea nielaisemaan heitä.

Ja heidän tähtensä piti minun lapseni kärsiä! Minun poikani, joka kuitenkin oli sellainen, ettei heidän olisi tullut saada kajota häneen pikkusormellaankaan, saatikka sitten tällä lailla haavoittaa häntä hänen sielunsa syvimpään.

Saisi kosto kohdata sekä häntä että kaikkia hänen laisiansa! Koko tuota kylmäkiskoista, pahansuopaa, järkeilevää ihmislajia, jolla voi olla sivistynytkin kuori päällä. Kyllä minä ne tiesin!

En voinut heti vastata. Minun piti ensin rauhoittua. Eikä tässä sitä paitsi viha auttanut. En saanut itse myrkyttyä enkä millään ehdolla myrkyttää häntä. Vahinkoa olivat nuo ilkeämieliset sanat saaneet aivan tarpeeksi jo aikaan. Karistin siis pois kaikki pahat päältäni ja jatkoin:

— Katsos Yrjö! — On kummallista, mutta totta, että on ihmisiä, jotka nauttivat siitä, että he pahoittavat muitten mieltä. He eivät viihdy, elleivät saa lausua pistäviä sanoja — se on heidän virkistyskeinonsa. Tuo Hanna kuuluu niihin. Mutta ei välitetä hänestä. Et tiedä, miten olen hyvilläni yhdestä asiasta!

— Mistä niin?

— Siitä, että kerroin sinulle sen sadun!

Poika hymyili.

— Niin — sanoi hän miettivästi — siitähän tiedän, että minulla pienenä on ollut toinen isä ja toinen äiti ja että he ovat kuolleet. — Enkä sen takia viitsinyt niin paljon huoliakaan siitä, mitä hän oli jutellut — ensin — mutta sitten muistin hänen sanoneen, ettei minulla ollut omaa kotiakaan sen takia. Äiti, miksi hän niin sanoi?

— Miksi? — Kai hän niin uskoi. Moni muukin luulee, ettei missään muualla voi olla hyvä olla kuin luonnollisten vanhempain luona. Missä on hyvä, siellä on, ja useimmilla kylläkin on hyvä. Mutta tiedän varmaan, että on paljon lapsia — niitä on enemmän kuin otaksutaankaan — joiden olisi parempi olla muualla ja jotka muilta saisivat enemmän rakkautta kuin saavat omilta vanhemmiltaan. Ja riippuuhan kaikki kuitenkin siitä, kuinka paljon rakkautta saa.

Poika painoi päänsä olkaani vasten.

— Monella on sama käsitys kuin hänellä — jatkoin puhettani — siksi etteivät ole muuta nähneet tai kokeneet — eivätkä voi muuta kuvitella. Mutta mitä me muitten uskosta, me, jotka tiedämme! Isä ja sinä ja minä — me tiedämme enemmän kuin useat muut niistä asioista — tiedämme, ettemme koskaan voisi pitää kenestäkään enemmän kuin pidämme toisistamme. Sen takia olemmekin isäsi ja äitisi, ja sinä olet lapsemme — eikä muu merkitse mitään. Ja missä isä ja äiti on, siellä on myös koti.

Poika laski kätensä minun käteeni ja katsoi hymyillen eteensä.

— Ja miltä luulet tämän kodin näyttävän ilman sinua? Mahtaisiko meillä olla tätä huvilaakaan, ellei sinua olisi! Ja olisiko meillä niin hauskoja suunnitelmia — ja tulevaisuuden tuumia? Emmehän pelkää vanhuuttakaan! Ei, kyllä asia on niin, että sinua me ennen kaikkea ajattelemme — ja sinun pitää olla luonamme, kun me kerran tämän maallisen elämän jätämme. — Sinulle jää silloin kaikki — kaikki vanhat muistommekin menneiltä ajoilta — koko kotimme, sinä ainokaisemme! Sinullako ei kotia olisi!

Yrjöltä pääsi syvä vapautuksen huokaus. Hänen surunsa oli jo kokonaan haihtunut. Tartuin molemmin käsin hänen päähänsä, suutelin häntä monta kertaa ja katsoin häntä silmiin. Hän vastasi katseeseeni suoralla, iloisella silmäyksellä.

— Kyllähän minä sen tiesin — sanoi hän — mutta tahdoin kuulla sinun sen sanovan.

— Ja olet sentakia odottanut minua?

— Olen vain odottanut ja odottanut. Minulla oli sitten niin ikävä Toivolassa — halusin vain kotiin — ja sitten en ole muuta tehnyt kuin vartonut sinua tulevaksi.

Hän kyyneltyi hiukan muistaessaan jälleen tätä pitkää ikäväänsä.

— Mikset kysynyt isältä — tai mummolta — hehän olivat kotona —? Tai olisit jutellut edes Väinölle, joka on seuranasi ollut.

— En, en voinut — tahdoin kysyä sitä sinulta. Ja nythän minä sen tiedän — tiedän oikein varmaan — enkä ajattele koko asiaa enää.

Niinpä päätimme yhdessä olla välittämättä sydämettömien ihmisten puheista — eihän meidän tarvinnut olla heidän kanssaan tekemisissä, me kun voimme turvautua hyvien ihmisten seuraan. Ja hyvänsuovat ihmiset ovat kaikki samaa mieltä meidän kanssamme — serkut myöskin, vaikka olivat olleet liian pienet mitään virkkaakseen. Vihdoin päätimme mennä Pellonpään Ierikka-isäntää tapaamaan pyytääksemme häntä lähtemään purjehdusmatkalle saaristovenheellään. Väinö otettaisiin mukaan — isä hoitaisi kaiketi jalusnuoria — ja Ierikka tietysti tapansa mukaan peräsintä.

Oli kaunis päivä ja hyvä tuuli, ja lähtisimme vaikka Seiskariin asti, josta niin monta kertaa oli ollut kysymys. Mitä sinä, Yrjö, siitä arvelet?

Tietysti! Se oli kädenkäänteessä sovittu. Ja portaat jymisivät hänen jalkainsa alla hänen juostessansa alas — ja samassa kuului hänen heleä äänensä verannalta.

Mutta sen jälkeen sattui sangen usein, että illoin tartuit käsiini kuiskaten:

— Et tiedä miten olenkaan iloinen siitä, että minulla on isä ja äiti ja oma kotini!

— Entä minä, Yrjö! Tuskin jaksaisin elääkään ilman sinua!

15.

Sen vannon ja vakuutan, ettei silloin sumu peittänyt maailmaa, kun valmistimme tuota pitkää matkaa.

Olimme pariksi viikoksi asettuneet asumaan pieneen satamakaupunkiin, jossa oli aallonmurtaja. Se oli ylpeytesi, Yrjö. Sen kylkeen ankkuroivat Ariadne ja Astræa ja muut Itämeren höyrylaivat, jotka kukin vuorostaan mennä porhalsivat muita maita kohti. Siellä olimme vuokranneet pienen huvilan meren rannalla vartoaksemme sitä päivää, jolloin sinä, Yrjö, lähtisit ensimmäiselle ulkomaanmatkallesi.

Sehän oli meille kaikille merkkitapaus. Ja sitä odottaessamme päivä paistoi täydeltä terältään, ja tuulen henkäys pani vain huviksensa veden kalvon väreilemään. Illoin peitti hämärä taivaanrannan, ja majakan valo vilkkui hetkittäin sumussa. Meillä oli huvilamme verannalla lamppu, joka valaisi mäntyjen runkoja ja niiden lomitse rantahiekkaa. Isä istui illan tullen teelasinsa ääressä amerikkalaisessa keinutuolissaan, ja sinä, Yrjö, verannan kaiteella katselit merelle päin. Joskus isä umpimähkään kurottautui ottamaan kirjan verannan pöydältä ja luki siitä jotakin ääneen, tuokion perästä sen taasen unhottaakseen ja tuijottaaksensa vilkuttavaan majakan silmään.

Myöhästyneitä kylpyvieraita harhaili ryhmittäin pitkin rantaa ja hävisi huvila-alueittensa varjoon. Rantaravintolasta kuului jouhiorkesterin hillittyä soittoa.

»Kuin joki — kuin vuolas virta on aika» — luki isä — »tuskin on jotakin noussut pinnalle, kun se jälleen huuhtoutuu pois. Ja uutta kumpuaa esiin vuorostaan jälleen kadotakseen.»

Niinhän kyllä on, ajattelin itsekseni, mutta älkäämme sitä nyt muistako. Harvoin on näin hyvä olla, uskotelkaamme, että tämä aika ei lopukaan — ja että jokaisesta tällaisesta hetkestä syntyy uusia samanlaisia.

»Pian kuolet» — jatkoi isä — »etkä kumminkaan ole vilpitön ja vapaa intohimoista, vielä uskot ulkonaisten seikkojen voivan sinua vahingoittaa, vielä et ole lempeä kaikille, menetellä oikein ei ole vielä ainoa halusi.»

Sinä käänsit silmäsi isään. Katsoit pitkään hänen valkoista tukkaansa ja hänen puhdasta profiliansa hänen siinä istuessaan lampun valossa.

Meri lauloi yksitoikkoista lauluaan ja ilma tuoksui suolaista kosteutta ja havumetsää. Ilta oli lämmin ja valoisa, ja meri ja taivas sulautuivat yhteen.

»Älä elä ikäänkuin sinulla olisi tuhat ikävuotta edessäsi» — kuului taas isän ääni. — »Niin kauan kuin vielä elät, niin kauan kuin vielä voit, ole hyvä!»

Hän laski kirjan pöydälle ja nosti polven toisen polven yli.

Keinutuoli narisi heikosti.

— Luit itsestäsi, isä — lausuit vakavasti — olet jo sellainen, vaikka siinä sanot, ettet vielä ole.

Isä katsahti sinuun hieman oudoksuen. Hän oli itse harvasanainen, ja sinäkin olit häneen nähden tottunut ehkä pidättyväisemmäksi kuin muuten olit, joten tunteenpurkaukset teidän kesken kuuluivat harvinaisuuksiin. Mutta jos kohta isä vaatimattomuudessaan tuskin uskoi sinun todella tarkoittavan mitä sanoit, tuntui äänensävysi hänestä nähtävästi hyvältä.

Istuin siinä äänetönnä tarkastellen teitä molempia. Ja kummastelin silloin, kuten niin monesti ennen, teidän keskinäistä yhdennäköisyyttänne. Oliko se pelkkä sattuma? Kuta vanhemmaksi sinä, Yrjö, tulit, sitä selvemmin sinä myös ulkonaisissa piirteissäsi muistutit isää. Eikä se ollut mielikuvitusta, se minun täytyi itselleni tunnustaa, ja sen sanoivat muutkin. Muistin niitä tilaisuuksia, jolloin olin nähnyt teidät yhdessä jossakin konsertissa istumassa vieretysten, tukka ylöspäin kammattuna, samanlainen kaulus kaulassa, musta kaulaliina samalla tapaa solmittuna molemmilla, yllä musta verkatakki, kasvot molemmilla käännettyinä orkesteria kohti — niin, ei voinut olla naurahtamatta aivan ilmeiselle piirteiden ja ilmeen yhtäläisyydelle. Sinä, Yrjö, olit ruvennut tervehtimäänkin kuten isä, olit käytökseltäsi käynyt yhä vaatimattomammaksi ja hienotunteisemmaksi ja omaksunut isän koruttoman ja hyväntahtoisen seurustelutavan. Niin, niin. Huomasin selvästi tuon sisäisenkin yhtäläisyyden ja aprikoin itsekseni, mikä lopulta lieneekään ihmisessä synnynnäistä ja mikä itsetiedottoman vaikutuksen aikaansaamaa. Miten voimakkaasti kaikissa tapauksissa kasvattajan persoonallisuus vaikuttaa lapsen herkkään sieluun!

Olimme ottaneet matkalaukkuumme muutamia kirjoja kesälukemiseksi, ja isä oli juuri sattunut lausumaan kappaleen Marcus Aureliuksen päiväkirjasta, joka oli ollut esillä pöydällä. Lieneekö hänellä ollut kirjanmerkki siinä oman itsensä varalta? Ehkä, ehkei. Hän ei juuri käyttänyt kirjanmerkkiä eikä hän tavallisesti alleviivannut mitään. Muistin kirjan esipuheen, johon olin alleviivannut muutamia kohtia, koska minulla on se paha tapa. Siinä oli semmoista, joka erikoisesti kiinnitti mieltäni — nimittäin mitä siinä sanotaan kasvatusisän ja pojan keskinäisestä suhteesta Marcus Aureliuksen oman todistuksen ikuistamana jo tuhansia vuosia sitten.

Tarvitsiko minun mennä niin kauas taaksepäin ajassa, löytääkseni vertauskohtia?

Ei tarvinnut, mutta tein sen huvin vuoksi. Kun ajattelen, etteivät kahteenkymmeneen kolmeen vuoteen isä ja poika olleet erillään päivääkään! Että he kaikesta olivat keskenään neuvotelleet! Siinä olivat kulkeneet yhdessä pilarikäytäviä pitkin ja loistosaleissa pehmeillä matoilla orjien palvelemina — nuo sielultaan stoalaiset! — Eikä cæsarin valta noussut kumpaisellekaan vähääkään päähän, kuten nousi Nerolle ja muille. Mitä vielä. Ei se sellaisilla ihmisillä päähän nousekaan. Muistin lukeneeni Caesarin makuuhuoneesta, että siinä seisoi onnen jumalatar kullasta valettuna. Se kuului sille cæsarille, joka parastaikaa hallitsi. Mutta oliko kumpainenkaan kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota? Kaikissa tapauksissa — Antoninus Pius tuntiessaan, että hänen viimeinen hetkensä lähestyi, kannatti jumalattaren tulevan cæsarin makuuhuoneeseen — niin kertoi esipuhe — ja hän puhui hänen kanssaan viimeisen kerran, antaen hänelle perinnöksi tunnussanansa ja elämänviisautensa, joka oli suurempiarvoinen kuin se valta ja asema, jonka hän samalla jälkeensä jätti. — Niin, voiko mikään isä tehdä enemmän poikansa hyväksi? Voiko hän lahjoittaa hänelle mitään kalliimpaa kuin täyden luottamuksensa ja kokemuksensa varaston? — Marcus Aureliuksella ei ollutkaan pitkän elämänsä taipaleella mitään sen pyhempää kuin hänen isänsä muisto. Isän tunnussana oli hänen elämänsä ohjeena. — Ja niin suuressa määrin oli hän kansansa rakastama, että kaikki nimittivät häntä joko »isäkseen» tai »pojakseen» aina kunkin ikäasteen mukaan.