Front matter (continued 2)

Entä jälkimaailma!

Niin, jälkimaailmaa olimme me kolme tällä verannallamme meren rannalla. Miltei kaksi tuhatta vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Sellaista ja vielä paljon muuta tuumin itsekseni lampun palaessa ja hämärän peittäessä meren rannan.

* * * * *

Mutta kun aamu valkeni, olivat kaikki syvämietteisyydet häipyneet itsestänsä. Kahvi höyrysi verannan pöydällä ja uimahousut riippuivat kaiteella. Ja ulapalla lähtivät ensimmäiset aallot liikkeelle aamutuulen herättäminä Ensimmäiset purjeet välkkyivät auringossa ja siellä täällä joku varhainen liikehtijä meloi kanootissaan rantaa pitkin.

Silloin juoksit alas portaita lakki niskassa ja uimaliina mytyssä kainalossa.

Se oli sellaista aikaa, ettemme tienneet ihanampaa. Me kolme kuin kaukaisella merensaarella. Muistatko miten aurinko paahtoi selkäämme ja miten koetin punaisella päivävarjollani suojella päätäni, hatuttomana kun enimmäkseen kuljin? Välistä sama varjo siimesti meitä kaikkia meidän rantahiekalla loikoessamme toistemme seurassa.

Ja isän silmät räpyttelivät hyväntuulisina panamahatun lierien alta, ja näin, että aurinko loi pieniä valopilkkuja hänen kasvoihinsa hatun punoksien lomitse.

Ja sinulla, Yrjö, oli pehmeät ja vielä kehittymättömät piirteet, ojensit pitkät, laihat sääresi ja valoit hiekkaa niille, kunnes ainoastaan sandaalien kärjet pistivät esiin kallionkärkinä hiekkaharjujen päässä. Sinulla oli täysi miehen mitta, matala ääni, jota itse mielelläsi kuuntelit, mutta joka hypähti diskanttiin, kun et ollut vanuillasi. Ja sinulla oli jo pientä haituvaa huulten ympärillä, vaikka olit ainoastaan viisitoistavuotias.

— Katsohan, Yrjö — sanoo isä ja osoittaa pään liikkeellä metsän rantaa — heillä on siellä tenniskenttä — sinun pitäisi tutustua muihin nuoriin ja lyödä tennistä heidän kanssaan.

— Juttelen mieluummin täällä teidän kanssanne.

— Meidän seuraahan sinulla on aina — mutta minun käy sinua sääli, kun kuljet täällä niin yksin.

— Yksin? — sanot sinä kysyvästi. — Pian eroan teistä. Matkustanhan pian pois.

— Jos kohta, tulet sitten takaisin ja kaikki on kuin ennenkin, mutta tennistä sinulla ei ole syksyllä.

Mutta sinua ei haluta. Ajatuksesi askaroivat lakkaamatta siinä, mikä sinulla on edessä. Kohottaudut istumaan vetäen sääret allesi ja rupeat puhumaan siitä, mikä nykyään alati täyttää mielesi.

Matkasta. Pian nousisit tuollaiseen suureen höyrylaivaan ja viilettäisit meren yli vieraaseen maahan, joka ei kuitenkaan ollut kokonaan vieras. Saisit liikkua melkein omin neuvoinesi, mutta laivamatkan tekisit yhdessä yhteisen ystävämme kanssa, joka oli sinua vanhempi ja meitä nuorempi juuri sen verran, että hän oli molemmille asianomaisille yhtä läheinen. Tämän ystävän saapuminen läheni päivä päivältä. Ja sinä asuisit samojen omaistemme kodissa, joiden luona me kerran suuren kaupungin surinassa olimme toisiamme odotelleet.

Tietysti olit siitä kaikesta jännityksessä. Olihan aluksi kyllin merkillistä jo sekin, että sait lähteä ulkomaille näkemään kaikkea sitä, mitä siellä olisi nähtävänä. Mutta sen lisäksi oli tuo vieras maa synnyinmaasi. Olihan luonnollista, että se erikoisella tavalla houkutteli puoleensa. Ja siitä riitti puhumista loppumattomiin.

Voisihan nyt ajatella, että meissä vastoin omaa tahtoamme olisi herännyt jonkinlainen kateellisuus tai menetyksen pelko. Mutta omaksi hämmästykseksemme emme lainkaan tunteneet mitään sellaista. Mikset saisi rakastaa muitakin meidän rinnallamme — ja mikset muita maita meidän maamme ohella? Toinen ei toistaan estänyt. Ja jos ehkä näyttäisikin siltä, niin se ei olisi pysyväistä. Tuo toinen maa oli meille itsellemme sangen tuttu ja rakas, ja meillä oli se käsitys, että kuta laajempi on ihmisen kiintymys, sitä vapaampi ja suurempi on hänen katseensa.

Olihan sinulle verraton onni saada viisitoistavuotiaana tehdä ensimmäinen ulkomaanmatkasi tutustuaksesi maahan, johon suuresti ihastuisit ja joka erikoisella tavalla olisi sinua muita maita lähempi. Silloin välttäisit kaiketi myöhemmin ahdasmielisyyden etkä koskaan salpautuisi erilleen siitä yhteisestä, joka kuuluu kaikille.

Sinä siis valmistauduit matkallesi kirjojen ja karttojen avulla, jotka levitit eteesi hiekalle. Ja kyselit tuhansia seikkoja kotiutuaksesi siellä.

Mutta kun iltapäivällä ilma viileni, teimme joskus kahden kesken pienen kävelyretken rantaa pitkin niemelle asti, jonka kärjessä pieni ravintola sijaitsee. Muistatko sen pienen suippokattoisen rakennuksen, jota parvekkeet ympäröivät? Isä väsyi astumaan syvää hiekkaa ja jäi mieluummin istumaan korkeaan rantatuoliinsa ja katselemaan merta. Sellaisina iltahetkinä puhuin sinulle joskus niistä asioista, joihin en omasta aloitteestani ollut kajonnut satusohvan ajoilta saakka. Ajattelin, että sinussa voisi herätä uusia tunteita tämän ulkomaanmatkan varrella, ja koetin evästää sinua kaiken varalta. Olit täynnä kiitollisuutta luottamuksestani. Kerroin sinulle paljon sukuperästäsi, mutta en sittenkään kaikkea. En hennonut. Etkä sinä kysynytkään. Jäit siihen luuloon, etten viimeisiä yksityiskohtia myöten kaikkea tiennytkään. Ne säilytti salaisuutenaan laitoksen johtajatar-diakonissa, ja koulun lopetettuasi saisit häneltä kaikki tiedustella. Sitten ylioppilaaksi tultuasi. Jos silloin tahtoisit.

Koetin sinua tutkia. Tein kiertäen kaartaen kysymyksiä ja katsoin sinua silmiin. Mutta katseesi oli rauhallinen ja kirkas. Sinua ei mikään epämääräisyys näkynyt häiritsevän. Eikä varmaan häirinnytkään.

Mutta minun olisi sittenkin pitänyt sanoa sinulle kaikki. Mitään ei olisi ollut menetetty, mutta paljon voitettu. Annathan anteeksi, etten sitä tehnyt? Se olisi estänyt sinua rupeamasta niitä asioita myöhemmin mietiskelemään ja sureksimaan. Niin, niin. Tiedät hyvin, mitä tarkoitan. Mutta en sitä silloin ymmärtänyt.

Olimme molemmat silloin huolettomat, seurasimme lokkien kiertoja ilmassa ja niiden välkettä auringossa ja lasten hippasillajuoksua veden rajassa. He räpyttelivät käsiänsä kuin olisivat lokkina kaaressa viiltäneet rantaa pitkin. Ja istuessamme jälleen verannallamme isän seurassa oli ranta yhä täynnänsä meren vaahtoa ja värikkyyttä, rattoisuutta ja iloa.

16.

Sitä ilon päivää!

Kun myöhemmin tahdoit osoittaa jollekulle sitä luottamuksellisuutta, jonka soit ainoastaan harvoille, kerroit joskus siitä päivästä.

Kuitenkaan ei silloin tapahtunut mitään odottamatonta tai merkillisempää. Helle oli painavampi kuin koskaan ja havumetsä lemusi. Ystävämme Kaima — kuten häntä kutsuimme, koska teillä oli sama nimi — oli saapunut junalla. Hänellä oli Tapiola niminen talvihuvila kuusimetsässä, mutta tapiolaisuudestaan huolimatta hän ilmestyi hienot, ruskeat kengät jalassa ja uusi panamahattu päässä. Hänessä oli mielestämme jotakin yleismaailmallista, joka meitä viehätti. Eikä sitä ollut ainoastaan ulkonaisesti. Hän oli todella monipuolisesti sivistynyt mies. Erikoinen ja hieno ilmiö. Hänen kanssaan puhuminen vei laajemmille vesille.

Olimme hankkineet matkaliput ja tarkastuttaneet passit ja vielä oli jäljellä puolisen tunnin odotus, ennenkuin Arcturus lähteä jyskyttäisi laiturilta. Oli liian kuumaa olla liikkeellä ja matka liian pitkä tavallisiin olinpaikkoihimme kylpylän puistoon. Istuuduimme sentakia eräälle laiturin lautapinolle aikaamme kuluttamaan. Miksi tuo hetki tuli meille niin unohtumattomaksi? Kuorimme appelsiineja ja vertasimme niitä toisiinsa, kenen oli suurin ja mehevin, olimme kuin lapsia emmekä puhuneet mitään maailman tärkeitä asioita. Ja punainen päivänvarjoni suojasi meitä kaikkia auringolta.

Ainoastaan sivumennen ennätimme huomata pitkän murheellisen siirtolaisjonon, joka vähitellen sai passinsa tarkastetuksi. Vihdoin tuo toimitus loppui ja oli aika nousta laivaan. Olihan sitä olevinaan jo puoleksi suuressa maailmassa Arcturuksen kannella liikkuessaan, kun sai kurkistaa hytteihin ja salonkeihin, nähdä laivan peilit ja samettisohvat ja kuulla monien vieraitten kielten sorinaa. Pian sitä mennä viiletettäisiin ulapalle eikä näkyisi maasta siintoakaan.

Olimme jättäneet toisillemme lämpimät hyvästit.

Juoksit nostosiltaa ylös. Laiva hellitti köysiänsä, ja te seisoitte vieretysten sen kannella, sinä ja ystävämme, huiskutellen meille nenäliinojanne niin kauan kuin meidät erotitte.

* * * * *

Niinpä alkoi matkanne meren yli.

Nyt perästäpäin tuntuu minusta kummalta ajatella, että sinä sitten aloit lähestyä sen toisen maan rantaa, sen maan, josta olit meille tullut.

Näen mielikuvituksessani, miten seisoit laivankannella ja näit tuon uuden maan tasaisena viivana kohoavan merestä. Tulit yhä lähemmäksi, mutta se ei siitä paljoakaan muuttunut.

Miten toisenlaisia ääriviivoja olit tottunut kotona näkemään! Nyt nousi ainoastaan Marmorikirkon kupu pyöreänä kukkulana esille tasaiselta rannalta. Sitten alkoi torni toisensa jälkeen sukeltaa esille, lopuksi suurten rakennusten julkisivut. Kuta lähemmäksi tulitte, sitä enemmän teitä ympäröi kuhiseva elämä satamassa, laivat kaikenkaltaiset, huvipurret ja kalastusveneet, hinaajalaivat ja suuret valtamerentakaiset, jotka kumeasti ulisivat mennessään. Siinä olivat suuret telakat vasarankalskeineen ja paukkeineen, ja laiturilla oli kiirettä ja kirjavuutta.

Mitä sinä tunsit sitä nähdessäsi?

Matkakumppanisi tarkasti sinua sivulta päin. Et mitään muuta kuin iloa. Vallatonta iloa.

Näkikö hän oikein, Yrjö? Kyselit, olit ihastuksissasi. Oi, Yrjö, se oli ihana matka! Ja olitte, ystäväsi ja sinä, kuin kaksi laitumelle irti laskettua varsaa.

Ennenkuin tiesittekään, olitte keskellä tuoksinaa ja katselitte ympärillenne kihisevässä ihmispaljoudessa.

Hyvä Jumala, miten hyvällä tuulella täällä oltiin! Kaikki ihmiset! Ajuri seisoi vaunujensa ääressä ja nauroi, poika vihelsi operettia, odottaja raitiovaunujen risteyspaikassa kuori banaaneja, herra löi kupeitaan ja käänsi taskunsa nurin pienen tyttönsä huviksi. Ei murjottamisen varjoakaan missään. Kaikki vain täydessä touhussa, mutta miltei kuin huvikseen. Huoleton mieliala tarttui heti teihinkin. Teidänkin piti heti paikalla keksiä jotakin hauskaa. Ja samaa vauhtia te hyökkäsitte alas erääseen kellarikerrokseen, joka vanhastaan on tunnettu parhaimmista hyötymansikoistaan. Minkä niminen? Aivan niin, »Jacobs kælder» se oli, kirjoitit siitä, kuten kaikesta muustakin, sitten meille. Teidän eteenne tuodaan vadit kukkuroillaan mansikoita ja paksua kermaa päälle. Jordbær med flöde! Ja sokeria lisäksi!

Jordbær med flöde!

Osaako mikään tavallinen ihmiskieli ääntää noita sanoja? Kuitenkin te niitä harjoittelitte, nauroitte toisillenne ja itsellenne ja harjoittelitte uudestaan.

Sitten te lähditte tavaroinenne siihen huvilakaupunginosaan, jossa ystävämme asuivat.

Mutta tuskin te olitte ennättäneet lausua terveisenne kotoa ja hiukan perehtyä asuntoon, kun sinä, Yrjö, hävisit. Muut kyselivät sinua toisiltaan ja katsoivat ulos ikkunasta. Sinä lähdit yksin ulos, läheiseen pyökkimetsään.

Mikä sinua sinne veti? Mika kummallinen kaukainen vaisto? Siinä seisoit ja katsoit ympärillesi.

Tällainen on nyt pyökkimetsä, ajattelit itseksesi.

Sen varjo oli syvä, sen harmaat rungot mahtavat, valotäpliä siellä täällä, auringon läikät hohtaen läpi lehtiverkon. Ja korkealla latvoissa oli vaalea, mehevä vihreys.

Suurta ja uhkeata ja rehevää. Ja samalla pehmoista ja ystävällistä.

Niin, tämä oli syntymämaasi.

Ymmärrän, mitä tunsit, Yrjö. Uuvuttava, onnea uhkuva riemu valtasi sinut, mutta et tehnyt siitä itsellesi selvää. Seisoit vain ja hengitit ja hymyilit itseksesi. Ja olit valmis täysin aistimin vastaanottamaan mitä tämä maa sinulle tarjoaisi ja sen itsellesi omistamaan. Tavallaan.

* * * * *

Ensiksi tutustuit pääkaupunkiin.

Harhailit ympäri polkupyörä toverinasi. Kuta vilkkaampi ihmishyörinä, sitä hauskempaa oli sinun huomata, miten keskinäinen hienotunteisuus ja sopuisuus saivat katuelämän miellyttäväksi. Ainoastaan pieni kädenliike, niin väistyivät polkupyöräilijät toistensa tieltä. Automobiilit ajoivat hitaasti, vältellen turhaa häiritsemistä, ja raitiovaunut lähtivät odotussilloiltaan soittamatta. Ja aurinko paistoi näitten hyväntahtoisten ihmisten yli, jotka omaksi huvikseen koettivat tehdä elämän mieluisaksi ja hauskaksi toinen toiselleen.

Sillä välin isä ja äiti istuivat parvekkeellaan sisämaan järven rannalla ja katselivat portille päin, tulisiko sieltä ehkä kirjeenkantaja. Ja portti narahti tuon tuostakin ja he tunsivat käsialasi kuorella. Kiireisesti se avattiin, ja he lukivat sinun vielä jonkun verran lapsellisia kirjaimiasi. Rakas isä ja äiti! He saivat tietää, että olit kotiutunut »Strögetilla», jossa hieno maailma ennen päivällistä kävelee, ja olit astunut kukkastyttöjen ohi Amagertorvilla, jossa Absalonin kuvapatsas korkeudestansa tähystelee maailman turhuutta. Että sieltä olit jatkanut pitkin Östergadea alas Kongens Nytorville, istuutunut polkupyörällesi ja rientänyt eteenpäin puistoja ja katuja pitkin.

Samaa tietä olit kiertänyt, kun kerran eräänä iltapäivänä yhdessä olimme kulkeneet sanomalehtipoikien kilvan huutaessa, grammofonien laulaessa kahviloissa, ensimmäisten lyhtyjen syttyessä palamaan ja pojan painuessa yhä väsyneempänä rinnalleni. Ehkäpä kertomukseni muisto joskus oli vilahtanut tajuntasi läpi. Mutta sinulla ei ollut aikaa missään kauemmin viivähtää. Elit kokonaan hetken elämää. Ja tultuasi ajostasi sekä kuumaksi että väsyneeksi lepäsit välistä katukulmien käsirattaitten ääressä, syöden omenia, päärynöitä, banaaneja!

Ei ollut vielä sota-aika.

Tiedän, että tarkastit kaikki nähtävyydet. Taidemuseot, kirkot, automobiiliasemat, rautatiekonepajat ja telakat. Seisoit Finsenin valo parannuslaitoksen ulkopuolella ja näit ihmisten, kasvot käärittyinä, kulkevan siellä edestakaisin. Muistit silloin kuulleesi, miten tämä Finsen jo poikana talonpoikien tavasta käyttää punaisia uutimia tarttuvien tautien vastustamiseksi saa ensimmäisen herätteensä myöhempään keksintöönsä. Minkälainen nero hän oli ollut — ja miten hän sillä nerollaan oli palvellut muita! Finsen — kas hän se vasta olikin ollut suurmies! Hänestä kerroit meille vielä perästäpäinkin — muistatko — säihkyvin silmin!

* * * * *

Pari kolme vuotta aikaisemmin olin kerran kysynyt sinulta, mitä historiallisia henkilöitä eniten ihailit. — Ja olit vähääkään epäröimättä heti luetellut nimet: Galilei, Newton ja Edison. Ikäänkuin muut heidän rinnallaan eivät olisi voineet tulla kysymykseenkään.

Mutta eräänä iltana sullottiin sinut kymmenien muitten poikain kera laivaan, joka vei teidät kohti kesän suurinta tapahtumaa — partiopoikien kesäleirille Kalöhön. Sinä yönä saitte puolinukuksissa väristä vilusta laivan kannella tai sälylaatikoilla, ainoastaan ohut huopaviltti ympärillänne, tuntien partioelämän kieltäymyksien esimakua. Mutta aamulla oli edessänne Kalön poukama ja sileä ranta-alue, jonne jo muutamia telttoja oli pystytetty. Ja aloitte salvaa ja paukutella täysin voimin.

Kun kuvittelen sinua seitsemänsadan partiolaisen seurassa! Englantilaisiakin oli saapunut, ja norjalaisia ja kourallinen ruotsalaisia. Saksalaisia tuskin oli kutsuttukaan, eivät he ainakaan olleet mukana.

Entä suomalaiset! Silloin oli vielä se aika, jolloin meidän piti istua kotona harmistuneina siitä, ettemme missään saaneet olla näkyvissä.

Eikö totta, Yrjö, sitä oli vaikea sulattaa? Se harmi paisutti mieltäsi siinä pystyttäessäsi telttaasi. Jospa edes nuo tanskalaiset pojat olisivat ymmärtäneet panna arvoa sille mikä heillä oli, mutta eivät he käsittäneet sitä onneksi eikä miksikään. Pitivät sitä vain itsestään selvänä asiana. Sitä oman maasi kohtaloa ajattelit viikon varrella yhä enemmän, varsinkin päivän parhaimpana hetkenä, sinä hetkenä, joka sinut eniten tenhosi.

Se oli heti aamulla. Ensin juoksivat kaikki pojat uimaan, ja siinä oli polskuntaa ja huitomista ja huutamista. Mutta hetkeä myöhemmin oli suuri kenttä aivan äänetön. Seitsemänsataa poikaa kiinnitti katseensa yhteen ainoaan pisteeseen, lipputankoon kummulla — ja siihen nousi hitaasti Tanskan lippu. Kaikki päät paljastuivat ja tangon juurella soitettiin kansallislaulu. Ensin Tanskan, sitten Norjan ja Ruotsin. Viimein Englannin.

Entä Suomen? Niin. Meidän kansallislauluamme ei saanut missään kuulua.

Seisoit kauemmin kuin muut katselemassa tuota punaista vaatetta valkoisine ristineen ja kerroit kirjeissäsi niistä hetkistä. Mitä tunsit, sitä eivät muut aavistaneet. Tuskinpa oikein itsekään selvästi sitä tajusit.

Siellä lepatteli sitten »Dannebrogen» koko päivän, hohtaen auringossa, kunnes se yhtä juhlallisesti laskettiin alas illalla.

Mutta sinä punnitsit mielessäsi, mahtoiko kukaan noista toisista pojista voida aavistaa, minkälaisissa oloissa kotona Suomessa elettiin. Millaiselta oli tuntunut piilottaa partioveitsi kirjoituspöydän laatikkoon ja pusero ullakkokonttoriin, jottei niitä keksittäisi, jos venäläinen santarmi lähetettäisiin kotitarkastukselle. Sillä partioliike oli Suomessa kielletty!

Punastuit suuttumuksesta sitä muistaessasi. Minnekä olitkaan pistänyt suomalaisen partiomerkkisi? Kaikkihan siellä kotimaassa oli kiellettyä ja parhaimmat ihmiset aina jostakin epäilyksenalaisia. Nytkin niitä oli maanpaossa mikä Venäjällä Siperiassa asti, mikä taas Euroopan maissa. Olit ainoa näistä pojista, jonka tarvitsi sellaisia ajatella. Muilla oli kaikki valmiina.

Etkä sentään olisi tahtonut heidän kanssaan vaihtaa osia. Et. Saavatpa joskus nähdä —!

Sitten otit osaa maastoleikkeihin ja leirielämään, avustusretkeilyihin ja kaikenlaisiin harjoituksiin. Teidänhän piti harjoitella monenlaisia kansainvälisiä partiotaitoja. Kerran tuli kuningas kuningattarensa kanssa tervehtimään poikiaan, jotka olivat mukana leirissä, ja lähetti sitten poikajoukolle monet kymmenet kilot mansikoita. Siinä maassa on kaikki korutonta ja herttaista. Siis mansikoita niin että sai syödä aivan vatsansa täydeltä. Eläköön kuningas! Hän johonkin kelpasi. Ja eläköön kuningatar, Frederikillä ja Knudilla oli suurenmoinen äiti!

Ja kun ilta joutui, pidettiin hauskaa suuren nuotion ääressä, ja silloin oli uljain sankari se, joka oli suulain kokkapuheitten keksijä.

* * * * *

Mutta partioleirin jälkeen tuli vielä eräs kokemus, ja se oli paras kaikista. Se oli pitkä polkupyörämatka omaistemme seurassa läpi koko Jyllannin pohjoisesta etelään.

Jyllanti! Se oli oma maakuntasi. Sieltä olit kotoisin.

Näit hiekkasärkät, Yrjö! Näit meren, kun se hengittää kuin nukkuva ja soudattaa aallon aallon jälkeen rannalle. Silloin katsahdit ympärillesi ja huomasit, että tuuli ajaa riuttojen hiekkaa yhtä herkästi ja vaivattomasti kuin vettä niiden alapuolella. Molemmat aaltoilevat. Vinha tuuli vinkuu jaloissa, vaikka onkin tyven. Kun se myrskynä ulvoo, vyöryvät hiekka-aallot korkeana kuohuna kanervikkokankaalle asti.

Annoit meren huuhtoa paljaita jalkojasi ja muistit, että olit lapsena leikkinyt näkinkengillä, joita oli tältä samalta länsirannalta poimittu.

Muistatko kanervakankaan, Yrjö? Ja metsäistutukset, tämän kansan sitkeyden Korkean veisun? Seisoit kukkulalla ja näit viljavan maan. Tuon suuren herraskartanon, jossa sitten vierailit, sen näin minäkin perästäpäin eräänä kesänä ohi kulkiessani. Kaukaa kimalsivat suuret ikkunat sen linnamaisissa julkisivuissa, ja puistossa ylenivät vanhat puut. Ajattelin silloin sinua ja gobeliinipeitteisiä salinseiniä, joista olit kertonut, ruokahuoneen vanhoja kirkkomaalauksia ja puuleikkauksia, mistä lienevät olleet jostakin muinaisesta luostarikirkosta, puistojen pronssi- ja marmoripatsaita, ja päivällisiä, joihin tullessa kaikkien oli tapana pukeutua vartavasten päivällispukuun. Se oli teistä nuorista orjallista. Ajattelin vanhaa periytynyttä hienostumista ja sen merkitystä sivistyselämässä. Mutta juuri sieltä kirjoitit kerran kotiin, että välistä ikävöit kesäiltojen rauhaa kivisellä rannallamme ja koskematonta metsää, missä kasvaa mustikoita miltei portaille asti ja joita poimiessa kuulee kellojen kalkatusta lähimmästä viidakosta.

Kaikkein mieluimmin näen sinun istuvan Klaus Klausenin portailla. Sieltä on laaja näköala. Ruis- ja vehnäpeltoja niin kauas kuin silmä kantaa. Talonpoikaistaloja, pappiloita ja pikku viljelijäin asuntoja, valkoisia, tilavia ristikkorakennuksia vähäisimmälläkin pieneläjällä, maalaiskirkkoja ja pitkiä rivejä hedelmäpuita teitten varsilla. Koko maa puutarhana vainioihin ruudutettuna, ja vainioitten välillä kukkais-aidat.

Siinä istuu nyt Klaus Klausen talonväkensä ympäröimänä, selvittelee ääntään, yskähtää hiukan ja aloittaa sitten jonkin noista vanhoista grundtvigilaisista lauluista, joka kaikuu illan hiljaisuudessa.

Silloin vasta oikein tunnet olevasi Tanskassa. Siinä kuulet maan sydämen sykinnän. Aavistat mitkä henkiset voimat ovat luoneet tämän ulkonaisenkin hyvinvoinnin. Sillä mikään ei synny itsestään. Siellä on ajoissa ymmärretty, että toisen onni on oleva myöskin toisen, ja Tanska on tullut siksi maaksi, jossa kohtalon arpa on langennut tasaisemmin kuin muualla. Yleinen hyvinvointi levitteleikse siunauksena lakeuksien yli ja kuvastuu ihmisten keskinäisessä ystävällisyydessä, avarana hymynä, joka ulottuu Beltiltä Beltille.

Ja ilta-aurinko valaisee Klaus Klausenin portaita, hänen kaljua päätään, hänen vaimonsa leveätä selkää, hänen väkensä kovettuneita käsiä ja suomalaisen pojan miettiväisiä kasvoja.

Heillä on kaikki valmiina, ajattelee hän. Niitä laulujakin, joita he nyt laulavat, ovat he jo ennen laulaneet.

Mutta meillä lauletaan vielä kerran aivan uusia lauluja.

* * * * *

Helsingin satamassa seisoivat isä ja äiti sinua odottamassa.

Tavarasi sullotaan ajurinrattaille, ja nouset itsekin niihin. Me seuraamme toisissa heti kintereillä. Mutta jo Kauppatorilla pyörähdät ympäri ja istut sitten meihin käännettynä ja jalat riippumassa koko matkan kaupungin halki asemalle, josta jatkamme edelleen uuteen kotiimme, omalle konnullemme, Helsingin ulkopuolella. Tämä Koivulamme oli jo ennättänyt tulla meille muita paikkoja rakkaammaksi, ja olit jo paluumatkallasi kuvitellut sitä ilon hetkeä, jolloin saisit avata veräjän ja nähdä koivut tien varrella, saisit juosta sisään, missä kaikki on tuttua.

Ja kun ajoit kaupungin läpi, jalat vallattomasti riipuksissa ajoneuvojen matalan selustan yli, oli sinulla sellainen jälleennäkemisen ilo kasvoissasi, että siitä ilman muuta varmasti tiesimme, mitä kaikesta mieluimmin halusimme tietää.

Jumala sinua siitä siunatkoon, Yrjö poika!

17.

Sangen pian kotiintulon jälkeen täyttyi arvaamatta eräs Yrjön lapsuudentoivomus. Etsimättä löysi äiti sen pienen sisaren, jota poika oli odottanut. Hänet lähetettiin heille heidän sukulaistensa toimesta.

Äiti seisoi eräänä päivänä uuden kotinsa ikkunassa avoin kirje kädessään — luki sen vielä kerran — yhdellä silmäyksellä — ja katseli moneen kertaan valokuvaa, joka oli seurannut kirjettä. Hän laski valokuvan ikkunalaudalle, mutta otti sen taas käteensä oikein sitä tarkastaakseen.

Hän aikoi heti mennä tapaamaan isää, mutta jäi kuitenkin seisomaan, katse tuijottaen puutarhan laajaa ruohokenttää. Se alkoi jo kellertää syyssateista.

Vielä kerran hän tarttui kuvaan ja syventyi siihen.

— Vai niin? ajatteli hän. Vai niin?

Se oli tullut suurena yllätyksenä, ja nyt hän ei tiennyt, miltä kannalta sen ottaisi.

Ensin hän ei tuntenut muuta kuin iloa. Tulihan tässä satu uudestaan heidän tiellensä — uusi rikastuttava lisäys kaikkien heidän elämäänsä. Hän piti kuvaa edessään iloisen uteliaana:

— Todellako! Sinuako siis olen joskus odotellut!

Vai onko tämä vain sattuma, joka ei merkitse mitään sen enempää?

Ihan piti istahtaa hiukan tuumimaan.

Ehkäpä siinä kuitenkin oli jokin järkevä tarkoitus. Miksi muuten näin yhtäkkiä tulisi tuollainen kirje ja tuollainen suora kysymys? Ei sellaista aivan ilman aikojaan tapahdu eikä sen suhteen noin vain kädenkäänteessä suoriudu. Tämä uusi tapahtuma tuli oikealla tavalla — hän ei ollut ryntäämällä rynnännyt sitä kohti, se oli siinä kuin kypsä hedelmä maassa, se läheni häntä suorakatseisena kohtalon lähettinä ja vaati häntä ottamaan varteen sanottavansa. Tänään kolkutan ovellesi — mitä vastaat? — Oi, hänen teki mielensä vastata ilman muuta myönteisesti.

Tule vain! Tuokaa pois!

Mutta seuraavassa tuokiossa heräsi taas hänen levottomuutensa sen uuden johdosta, joka pyrki heidän elämäänsä.

Hän nousi portaita toiseen kerrokseen isän huoneeseen, kirje ja kuva kädessään.

Isä istui kirjoituspöytänsä ääressä katsahtaen koivujen lomitse puutarhaan, missä Yrjö jäntevällä päättäväisyydellä oli alkanut käyttää leikkuukonetta rehevällä ruohokentällä. Surina kuului selvästi ylös. Isä otti kirjeen, luki sen ja katseli kuvaa, veitikkamainen ilme kasvoillaan.

— Pidä hyvänäsi! Mutta syytön olen minä!

— Minä myöskin!

— Aaa — etpä niinkään! Olet sitä toivonut, ja nyt se tulee.

Niinpä kyllä. Olihan hän sitä tuon tuostakin toivonut ja oikeastaan kauankin. Mutta ei asia silti ollut niin yksinkertainen.

— Eikö se ole yksinkertainen? — kysyi isä yhä vain leikkiä laskien. — Ei se niin aivan mutkikaskaan ole. Kirjoita sinä vain, että pakettiin ja postiin ja »varovasti!» päälle.

— Hm. Se on vakava asia.

— On. On se vakava asia. — Ja hän vajosi mietteisiinsä, lausuen ne ääneen.

Siitä on ollut niin monta kertaa kysymys, muisteli hän, mutta se on ilman muuta jäänyt sikseen, kun ei ole tilaisuus itsestään tarjoutunut. Nyt se oli siinä ja tuli miellyttävässä muodossa. Siihen saattoi kätkeytyä jotakin.

Äiti oli ihmeissään siitä, että isä, joka muuten oli niin varovainen ja harkitseva, nyt otti asian välittömämmin ja huolettomammin kuin hän itse.

— Tarkoitatko siis, että —?

— En tarkoita sitä enkä tätä omasta puolestani, mutta jos sinulla tai Yrjöllä on siitä iloa, niin en tahdo vastaankaan panna.

— Ei se vielä riitä — sanoi äiti miettivästi.

— Eihän ajatus ole minulle enää vieras. Kun lisäksi tyttönen on niin kokonaan turvaton ja hänet tällä tavalla meille lähetetään — tuossa on! hoida omanasi — niin — en usko, että meissä kummassakaan on kieltäjää.

Niin. Taisipa niin olla, ajatteli äiti itsekseen. Ja täyttäisihän tyttö aivan erikoisella tavalla kodin, varsinkin nyt, kun Yrjö alkoi kasvaa suureksi ja pian lentäisi ehkä pesästään. Olihan hän sitä paitsi aina seisonut taustassa — ikään kuin vuoroaan odotellen — ja Yrjö oli lapsena alituisesti puhunut hänestä. Poika oli ajoittain polttavasti ikävöinyt häntä, ja nyt oli ehkä se vanha ikävä tuonut hänet tänne, vaikka Yrjö jo aikoja sitten oli lakannut odottamasta, kun mitään pikkutyttöä ei kuulunut.

Ja nyt se seisoi oven ulkopuolella ja pyysi päästä sisään.

Isä istui ja katseli hänen kuvaansa. Hento hän mahtoi olla ja vaalea — silmissä hyvä ja ystävällinen ilme. Kuka tiennee, tuumi hän, ehkäpä hän oli heille se oikea — ehkä hänen sielunsa sointuisi yhteen heidän sielunsa kanssa, ehkä hänen askeleensa sopeutuisi heidän askeltensa tahtiin. Ja he kasvaisivat kiinni häneen, kuten olivat kasvaneet kiinni Yrjöön. Ja hengenheimolaisuus ja aika muovailisivat heistä kaikista kokonaisuuden. Näkeehän mieskin ventovieraan naisen ja heidän sielunsa leimahtavat ja he ovat siitä pitäen toisilleen lähemmät kuin ovat olleet omalle äidilleen. Elämässä on niin paljon salaperäistä, mitä emme ymmärrä, ja sielujen keskinäinen kosketus ja se sisäinen silmä, joka silloin avautuu toinen toisensa näkemään, on salaperäisintä kaikesta. Sen vain tietää, ettei ihminen ole toista nähnytkään, ennenkuin myötätunto tai rakkaus on avannut silmät havaitsemaan hänet sellaisena kuin hän todella on.

Ehkäpä kuului tämä pieni lapsi jollakin erikoisella tavalla heille. Hänellä ei ollut maailmassa ketään, joka häntä kysyi. Mikä oli kerran ollut, sen oli kuolema vienyt. Hän oli täydelleen yksin — lastu — tuulten heiteltävänä. Heillä oikeastaan ei ollut valitsemisen varaa — ja se oli tällaisissa tapauksissa parasta.

Oli miten oli — päätteli isä — järkeilyllä ei tässä minnekään päästä. Täytyy antaa tunteen päättää ja siihen luottaa. Usko se tässäkin vuoria siirtää. Ken ei voinut uskoa sellaisen suhteen eheyden mahdollisuuteen, hänen ei pitäisi siihen puuttuakaan. Mutta ei päätetä nyt mitään vielä lopullisesti — tutkitaan itseämme — mietitään ja puhutaan Yrjönkin kanssa.

Niin tietysti. Yrjön mielipide merkitsi tässä kohden yhtä paljon kuin heidän omansakin.

Ja niin sitä mietittiin.

Seuraavan päivän iltana istuttiin isän huoneessa yhdessä. Pikku tytön valokuva oli heidän edessään pöydällä ja äiti katseli sitä isän olkapään yli. Hän oli tullut huomanneeksi, että isän tähänastiset kokemukset olivat kehittäneet hänessä määräsuuntaisen katsantokannan. Vaara siinä tietysti piilee — oli hän sanonut — ja suuren vastuunalaisuuden se tuo mukanaan. Mutta vaaraa ja vastuuta on omistakin lapsista. Kukaan ei tiedä, tuoko vastasyntynyt lapsi onnea vai onnettomuutta mukanaan, ja kuitenkin sitä odotetaan mitä varmimmalla luottamuksella ja vastaanotetaan ilolla. Sehän elimellisesti kuuluu siihen piiriin, johon se syntyy, se on samaa lihaa ja verta kuin se. Ja kukin omaansa luottaa. Mutta miten usein myöhemmin käykään ilmi että perheeseen on sekaantunut jotakin hyvinkin vierasta, ja että yhteys on säilynyt enimmäkseen molemminpuolisen mukautumisen avulla. Luonnollisessa perheessä se tapahtuu itsetiedottomasti. Lapsi muodostuu päivä päivältä ja hetki hetkeltä ympäristönsä mukaan, ja ympäristökin mukautuu lapseen paljon suuremmassa määrässä kuin itse aavistaakaan. Eikä kukaan ole vielä todennut, missä alkuperäinen olennonyhteys on alkanut ja toisten vaikutus on jatkanut siinä iässä, jossa aines on vahaakin pehmoisempaa.

Nyt istui isä tyttölapsen kuva kädessään ja kehitti edelleen tämänaamuisia mietteitään.

Taipumusten ja luonteitten samansuuntaisuus — myönsi hän — oli tietysti tärkeä asianhaara, joka onnellistutti perhe-elämää. Mutta liian suuri yhtäläisyys oli samalla vaara, koska se oli omiansa synnyttämään yksipuolisuutta ja itsekylläisyyttä. Kaikissa tapauksissa oli elämän suuren puutarhurin pakko myöskin käyttää oksastusta välikeinonaan jalostaakseen sukukuntaa ja sen yksilöitä yhä laajenevassa määrässä. Ja kuten tiedetään, voidaan taitavalla oksastamisella saada ihmeitä aikaan. Sitä pitäisi ihmiselämässä käyttää paljon enemmän kuin tähän asti on ollut tapana. Sillä ihmiskunnalla ei ole apua hyleksivästä perhe-eristäytymisestä, joka yliolkaisesti ja armotta jättää suuret arvot hukkumaan. Ja kävisi varmaan ilmi, ettei ero oman ja vieraan välillä ole niin suuri kuin ollaan taipuvaisia uskomaan.

Paras oksastusvaha — lopetti hän — oli ehdoton luottamus. Lapsi oli oma, kun se kerran oli omaksi otettu. Ja oliko se sentakia huonompi, ettei se ollut samaa lihaa ja verta? Olihan yhtä mahdollista, että se oli parempi. Ja siitä kasvaisi paras esille samassa määrässä kuin siihen luotettiin ja sitä todella rakastettiin.

Mikseivät ottaisi pikku Kirstiä vastaan elämän lahjana heille?

Äiti kuuli miltei ihmetellen isän kypsyneitä mietelmiä. Kukaan ei ollut taipuisampi kuin hän niihin uskomaan.

— Mutta mitä sinä, Yrjö, sanot siihen?

— Minä! Miten minulla voisi olla mitään sitä vastaan? Se vain täältä onkin puuttunut.

Hän naurahti ja jatkoi:

— Mitäs siitä, jos nyt olette kymmenen vuotta vanhemmat kuin silloin, kun minä tulin, kyllä te vielä jaksatte lapsia hoitaa. — Äläkä sinä, äiti, ajattele, että hän saapuu liian myöhään, koskei minulla voi muka olla hänestä enää seuraa. On minulla silti — tuollaisesta pienestä lapsesta on kenelle tahansa seuraa.

— Mutta muistatko, Yrjö, että nyt omistat kaikki yksin, vaan jos hän tulee, saisi hänkin osansa?

— Niin, se ei merkitse yhtään mitään. Ajatelkaa mikä suuri tapahtuma tämä sentään on! Heti menisin häntä vastaan.

Sillä taholla siis ei kohdattu mitään vaikeuksia. Ja käsi kädessä me vahvistimme yhteisen päätöksemme.

Parin viikon perästä tuli sitten se pieni tyttö, oman maan lapsi! Ja minkälainen hahtuva hän oli! Minkälainen utukarvainen untuva! Hän oli miltei poispuhallettavissa — eikä juuri minkään näköinen. Hiljainen ja ihmettelevä, arka ja kiitollinen. Hän janosi rakkautta ja suli onnesta, kun hän sitä sai, ja oli ensi hetkestä niin herkkä vaikutelmille, että hän oli ikäänkuin ympäristönsä hypnotisoima.

Yrjön entinen vuode oli tuotu alas vinniltä. Ja nyt lepäilivät Kirstin valkoiset palmikot samoilla pieluksilla kuin kerran Yrjön tasatukkainen pää. Liinakaapista oli otettu esille reikäompeleiset lakanat ja tyynynpäälliset, isänäidin ompelemat, joille isä aikoinaan oli laskettu hänen päivän valon nähtyänsä. Ne oli Yrjön vuoteeseen laskettu ensimmäisen yön tervetuliaisiksi, ja nyt ne ottivat vastaan pienen tyttölapsen. Iltasuutelon jälkeen hän heti nukkui kuin vihdoinkin pesän löydettyään. Ja mummo oli tyttöä sylissään tuuditellut ja matkan jälkeen viihdytellyt, kunnes se laskettiin omaan pehmoiseen, lumivalkoiseen vuoteeseensa.

18.

Nyt oli Yrjöllä kaipaamansa sisko, mummolla oli pieni seuranpitäjänsä, ja isällä oli pellavatukkainen tyttönen polvella soudettavanaan, ellei hän taluttanut häntä kädestä heidän kukkaslavoja tarkastaessaan. Tytöllä oli suuret erikois-oikeudet. Milloin tahansa hän sai hävitä hernemaahan syömään meheviä sokeriherneitä tai tekemään palkoherneistä laivoja. Hän sai kiskoa porkkanoita suoraan puutarhapenkistä ja olla mansikoita maistamassa, kun muut niitä päivälliseksi poimivat. Hän oli kaikkialla ja hänen päänsä loisti valopilkkuna milloin metsikössä, milloin ruohikolla, milloin kuistin portailla.

Kirsti oli tuonut uutta elämää taloon.

Ja kuukaudet alkoivat vieriä. Tyttö saattoi joka aamu isää asemalle hänen työhön mennessään, juoksi Yrjöä vastaan hänen koulusta tullessaan ja auttoi äitiä hänen kukkia kastellessaan ja kaappeja järjestäessään. Hän syötti koiraa keittiön portailla ja ripotteli siemeniä maahan pikkulinnuille.

Ja hän liittyi päivä päivältä yhä kiinteämmin ympäristöönsä, niin että hän pian kuului siihen samalla luonnon ja tinkimättömyyden oikeudella kuin Yrjökin. Ja vuosi vuodelta lujittivat siteitä hoito ja huolenpito, öitten valvominen, päivien ilo ja murhe ja sairausaikojen pelon tuska. Mikään lapsi ei tule rakkaaksi ilman vaivannäön siunausta!

Yrjö oli hänestä saanut todellisen pienen toverin, joka teki kotielämän monipuolisemmaksi kuin se oli ollut ennen. Häntä huvittivat tytön leikit ja hänen pienet tottumuksensa. Kirstiä hän aikaisin ja myöhään tiedusteli, missä tämä oli ja mitä hommaili, varsinkin ensi aikoina, ja kun hän sitten seurasi pienen sisarensa harrastuksia, loistivat hänen silmänsä mielihyvästä. Yrjöstä oli kerrassaan mainiota, että tyttösellä oli tapana herätä ja nukahtaa tarkalleen auringon mukaan. Ja kun hänen pienet tuttavansa tulivat hänen luokseen käymään, oli heillä usein asiaa Yrjön huoneeseen, koska tämä niin hauskasti jutteli heidän kanssaan ja keksi niin hupaisia ehdotuksia.

Hänhän se useimmiten kantoi tyttötypykän yläkerran makuuhuoneeseen, tämän vaivuttua unen helmoihin hämärän saapuessa. Talvella hän vastustamattomasti heti päivällisen jälkeen nukkui makeimpaan uneensa, iltaruskon valaistessa tapetin kuvioita. Hän nukahti vaikkapa istualtaan ja hänen unensa oli niin syvää, että Yrjö olisi voinut miltei häntä käyttää pallonaan hänen siitä heräämättä. Usein hän kepertyi jollekin sohvalle tai isän kirjoituspöydän alle tai minne tahansa. Äiti joskus kulki huoneesta huoneeseen, nostaen oviverhoja tai siirtäen nojatuoleja nukkuvaa lasta etsiessään. Paras paikka oli isän karhuntalja ja vielä parempi äidin syli, kun onni suosi että hän iltapäiväkahvin jälkeen istui keinumassa, se lämmin liina hartioilla. Silloin tyttö piiloutui sen syviin laskoksiin ja vaipui ennen pitkää Nirvanan tiedottomuuteen. Se oli taivaallinen hetki, ja kun Yrjö häntä varovaisesti herätteli viedäkseen hänet yläkertaan, hymyili hän autuaasti kuin olisi kokenut paratiisin ilot.

Aamuisin hän taasen niin kesät kuin talvet heräsi auringon noustessa, mikä monasti oli äidille hiukan epämukava aika. Eikä hän silloin supatellut hiljaa niinkuin Yrjö oli tehnyt, vaan hän ponnahti istualleen, alkoi laulaa ja lauloi koko ohjelmansa läpi kanoista ja pupuista ja oravista ja

Uinuos armahin hiljaa, uinuos hiljaa, niin hiljaa!

— Jospa antaisitkin äidin uinua hiukan kauemmin!

Laulu taukosi tuokioksi: aikomus vaieta oli rehellinen. Mutta muisti oli lyhyt. Sillä hänen täytyi olla vuorovaikutuksessa jonkun toisen kanssa, ja sentakia hän rupatteli, ellei laulanut. Eikä hänen juttelunsa ollut tuollaista itsekseen viihtymistä kuin Yrjön oli ollut, vaan hän vaati vastauksia ja vastakaikua. Hänen sielunsa halusi aina olla viritetty toisen sointuun ja soida itse toiselle. Ellei se soinut, oli se turta. Sen takia hän ennen pitkää taas lauleli Pikku Lassista tai »Luoja, Isä lapsien», eikä äiti hennonut hänen suutaan tukkia. Jos Yrjö viereisessä huoneessa oli hereillä, sai hänkin kuunnella Kirstin aamukonserttia.

Mutta joskus sattui, että syntyi epäsopu sisarusten kesken.

Eräänä päivänä äiti luki Yrjölle kirjeen, jonka hän oli kirjoittanut ja josta hän tahtoi tietää pojan mielipidettä. Yrjö teki silloin huomautuksen jostakin lausunnasta, jonka hän ehdotti muutettavaksi.

Kirsti istui äidin polvella ja pillahti äkkiä mitä rajuimpaan itkuun.

— Kuulehan, varpuseni, mikä sinulle nyt tuli? — Eihän täällä ole mitään tapahtunut!

Kirsti loi leimuavan suuttumuksen katseen Yrjöön ja huusi nyyhkyttäen:

— Yrjö ei saa sanoa niin — ei saa sanoa niin!

— Mitä Yrjö ei saa sanoa?

— Yrjö on tuhma — äiti ei kirjoita väärin — äiti kirjoittaa hyvin!

Muistatko Yrjö, miten sait häntä tyynnyttää ja vakuuttaa, että äiti tietysti oli erehtymätön? Pieni tumppuni! Et ollut vielä nähnyt väriläikkiä seinillä ja niistä kysellyt.

Yrjölle tuntui tuottavan tyydytystä se, että hänellä nyt oli jokin, joka tarvitsi hänen huolenpitoansa ja turvaansa. Ja tytön pienet harrastukset ja tuumat rikastuttivat samalla hänenkin elämäänsä, koska hänelle niissä lapsuuden valoisa maailma avautui uudelleen.

Siksipä Yrjökin ilostui nähdessään Eijan ilmestyvän kuistille. Helmojaan heilutellen tämä miltei joka päivä tuli toimekkaana kysymään, oliko Kirsti kotona. Hän oli Kuuselasta. Tai Sirkka, jonka silmäripset hitaasti nousivat poskelta, kun hän nosti katseensa, niiasi ja ujosti punastuen kysyi, saako Kirsti tulla heille. Hän oli aivan lähimmästä naapurista, Tapiolasta. He olivat Kirstin parhaimmat ystävät. Mutta he olivat myöskin Yrjön ystäviä, ja siitä he olivat ylpeät.

Usein hän auttoi heitä, kun heidän oli rakennettava talo metsänlaitaan ja saatava siihen navetat ja laitumet ja lehmät kuusen kävyistä. Uskomattoman sukkelaan hän vuoli lehmille jalat tikuista ja piti tunnollisesti huolta siitä, etteivät ne ontuneet. Ja istuen kirja kädessään kuistin portailla seurasi hän salavihkaa tyttöjen taloushuolia heidän sisustaessaan kotiansa tuuhean kuusen juurella. He laahasivat nuket, kalustot ja talouskalut alas yläkerroksesta, ja pian heillä oli kaksi kolme eri taloutta käymässä lapsineen ja palvelijoineen, äkillisine keuhkokuumeineen, lääkärin käynteineen ja kylmine kääreineen. Ja kuta enemmän vaivaa he näkivät, sitä hauskempi oli leikki.

Yrjö muisteli entistä aprikoimistaan tyttöjen ja poikien erilaisuudesta. Nyt hän saattoi sen ilmeisesti todeta. Ja hän tuli nyt ikäänkuin entistä tietoisemmaksi omasta miehekkyydestään, samalla kuin mielenkiinto miehuuden vastakohtaan alkoi hänessä sarastaa. Ja se rupesi aivan uudella tavalla häntä viehättämään.

Mutta kun tytöt väsyivät hommaansa, kantoivat he kapineensa takaisin Kirstin leikkihuoneeseen ja häipyivät pitkäksi aikaa näkyvistä. Epäilemättä he pitivät uutta hauskaa yläkerroksessa.

Vasta perästäpäin sai Yrjö tietää, minkä hurmaavan leikin he olivat keksineet. He matkustelivat nimittäin laivalla suuressa, valoisassa kylpyhuoneessa, jossa oli kaakeliseinät ja ruudutettu kaakelilattia ja parveke. Kun he avasivat parvekkeen oven, virtasi raikas metsäntuoksu huoneeseen ja kuului lintujen sirkutusta. He olivat ottaneet silityslaudan laivaksi ja puulaatikko oli laituri. Äidin vaatekammiosta he olivat löytäneet mainioita matkapukuja, hattuja ja päivän varjoja, jotka suojelivat heitä etelän polttavalta helteeltä. Ja kun he nousivat maihin palmulehtojen rannalle, riensivät he tietysti heti kylpemään valkoisen hiekkapoukaman vilppaaseen veteen.

He avasivat ammeen vesihanan, riisuutuivat ihka alastomiksi ja pulikoivat kirkuen kylmässä vedessä, joka loiskui ja räiskyi lattialle ja valui pitkin heidän sätkyviä kinttujaan, kunnes he vihdoin hyppien ja telmien pyrkivät lämpimiksi jälleen.

Isä ja äiti olivat poissa, ja mummo oli pannut ovensa kiinni, eivätkä he uskaltaneet kertoa heille tuosta hurmaavasta Afrikanmatkasta ennenkuin aikoja myöhemmin. Sillä silloin olisi heidät ehkä paha perinyt, ja mitäs jos olisivat sairastuneet, niin olisi sanottu, että oma syy!

Yrjö oli ainoa, joka heti sai siitä tietää. He juoksivat suoraa päätä kuvaamaan hänelle seikkailuaan. Eivätkä he välittäneet vähääkään siitä, että hän nosti sormensa ja oli olevinaan suuri. Sillä hän ymmärsi heitä kuitenkin mainiosti.

Välistä näki hän ikkunastaan, miten Kirsti, Sirkka ja Eija juosta lipittivät tien yli Lehtolaan. Silloin hän hymähti itsekseen, hyvin tietäen, että heillä oli jotakin erikoisen hupaista mielessään.

Siellä asui täti kenraalitar, joka oli hauskin täti maailmassa.

Aina kun Kirsti tuli sinne tai kohtasi hänet tiellä, pani hän liikkeelle parhaimman suomenkielensä ja sanoi aina samalla tavalla:

— Hyve peive, pikku rouva! Mite rouvalle kuulu?

Ja tyttö meni mykäksi pelkästä ihastuksesta, sillä oli niin hirveän hauskaa, kun se täti aina sanoi rouvaksi.

Nyt kiitivät tytöt tien poikki kysymään, olisiko tädillä jotakin pestävää:

— Tarvitseeko täti pyykkäreitä?

— Totta kai — täällähän on vallan surkea se työntekijäin puute — ei saa rahalla eikä millään — hyvä, että tulitte!

Ja täti antoi heille muutamia nenäliinoja pestäviksi. Siinä he sitten seisoivat verannalla hieroen kukin riepuansa omassa pesuvadissaan ja juoksivat niin ahkerasti keittiöön muuttamaan vettä, että vanha keittäjä Johanna lopulta siunaili ja päivitteli ja sanoi veden kaivosta loppuvan.

Sitten pantiin pyykit kuivamaan korituolien selustoille ja palkaksi annettiin niin monta suurta sokeripalaa, että ne yksin houkuttelivat uuteen pyykinpesuun sopivassa tilaisuudessa. Sellaisia sokeripaloja ei saanutkaan muualla, ne olivat ulkomailta.

19.

Joskus kouluaikanaan muisti Yrjö kaipauksella ensimmäistä pikkukouluaan ja sen vapaata välittömyyttä, joka oli tehnyt kaiken eläväksi. Varsinaisessa koulussa luettiin vuosi vuodelta tutkintoa varten. Siellä ei ollut aikaa kiinnittää huomiota henkilökohtaisiin harrastuksiin ja taipumuksiin. Se oli kaiketi auttamaton asia. Piti valaa kaikki samaan muotoon, luonnon moninaisuudesta huolimatta. Mutta nämä tutkintoluvut antoivat vain niukalti ravintoa pojan erikoislahjakkaisuudelle, joka lapsesta asti oli selvästi tullut näkyviin, mutta joka ei koulussa voinut päästä oikeuksiinsa. Hän oli luotu elävää elämää varten, ja hän ikävöi sentakia sitä aikaa, jolloin yksipuolinen tietoperäisyys ei enää pidättäisi hänen vapaata toimintahaluaan ja jolloin hän koko sielustaan saisi antautua erikoisluvuilleen ja omalle käytännölliselle työlleen.

Siitä huolimatta hän tavallaan piti koulustaan ja varsinkin tovereistaan. He saapuivatkin usein hänen luokseen maalle, joko yksitellen tai oikein joukolla. Silloin he täyttivät talon iloisilla äänillään ennenkuin lähtivät retkeilylle jalkaisin tai suksillaan. Mutta samassa tuokiossa he olivatkin ikäänkuin kouluilman ulkopuolella, ja kun äiti sitten heidän palattuaan tarjosi höyryävää kahvia ruokahuoneessa, tuntui heistä kaikista, että he olivat jossain kaukana poissa tavallisista oloistaan.

Eräs tovereista sanoi kerran äidin kanssa kahden jouduttuaan:

— Minulla ei ole ollut Yrjöstä aavistustakaan, ennenkuin olen nähnyt hänet kotona.

— Miten niin?

— Hän on koulussa vakava ja sulkeutunut — melkeinpä hiukan jörö, ikäänkuin hän ei siellä erikoisesti viihtyisi. Mutta kotona hän aina on loistavalla tuulella.

Äiti ei virkkanut mitään. Hän ymmärsi poikaansa.

Mutta kuta vähemmän Yrjö tuli iltapäivisin olleeksi kaupungissa toverien parissa, sitä enemmän merkitsi hänelle kodin seurustelupiiri maalla. Heillähän oli suuri määrä naapureita ja tuttavia, ja kun tavattiin, pitivät he hauskaa keskenään oikein sydämensä kyllyydestä, unohtaen ikärajat ja muutkin eroavaisuudet.

Eniten Yrjö seurusteli Tapiolassa, ja siellä varsinkin sen ystävänsä kanssa, joka oli saattanut hänet meren yli hänen synnyinmaahansa. Tapiolassa harrastettiin soitantoa ja siellä luettiin kirjoja. Moniin seikkoihin kirjallisuuden ja taiteen alalla hän siellä tutustui. Mutta sattui myöskin usein että Kaima oikaisi tien poikki Koivulaan. Silloin hän joskus soitti tuntikausia niin kauniisti, että Kirsti ryömi flyygelin alle ja rupesi siellä pitkälleen, kuunnellen selällään soittoa, kunnes hän lopulta nukahti ja sävel-aallot kantoivat hänet kauneuden asuntoihin.

Mutta Kaima soitti kauan, kauan, ja usein omaa ennen sepittämäänsä tai sellaista mikä juuri sillä hetkellä tuli hänen mieleensä. Hän näkyi vallan unohtavan, oliko päivä vai yö, ja isä ja äiti ja Yrjö eivät koskaan väsyneet kuuntelemaan, vaikka olisivat kuinka myöhään valvoneet. Kirstin mielestä he näyttivät vallan onnellisilta ja olivat kuin toisessa maailmassa. Mutta hän ei voinut ymmärtää, miten sitä sentään voi niin kauan istua yhdessä paikassa nukahtamatta.

Suoraan tien poikki mentiin Lehtolaan. Siellä elettiin niin muhkeasti, että kenraalisetä kajahutti ilmoille milloin mitäkin omalla orkesterilla, johon kuului kolmattakymmentä asianharrastajajäsentä. Siinä istuivat hänen poikansa viulua vinguttaen ja Yrjö selloa syvä-äänisesti tempaisten ja monet muut, mitkä puhallellen, mitkä toitottaen, mitkä mitäkin jousta tai puhallinta käyttäen. Ja Kukkaisrinteen täti tai isä säestivät pianolla.

Säännöllisesti kerran viikossa otti Yrjö sellonsa kainaloonsa ja meni Lehtolaan orkesteriharjoitukseen. Hän tunsi silloin syvästi edesvastuunsa, koska hän joskus yksin hoiti sello-osaa. Ja pitihän tässä tehdä parastaan, sillä tämä orkesteri oli kenraalisedän ylpeys ja koko paikkakunnan silmäterä, ja Yrjölle tuottikin kunniata se, että hän sai siihen kuulua.

Kun sitten kenraali nosti tahtipuikkonsa, niin sävelet humisivat ja soivat. Väliin viulut aivan hiljaa laulelivat, kunnes taasen kaikki soittimet koskena pauhasivat. Siellä soitettiin vanhaa ja uutta, suomalaista ja vierasta, joskus jotakin Kaimankin säveltämää. Milloin isä ei säestänyt, istui hän sohvannurkassaan ja Kirsti painautuneena toiseen. Ja isä sanoi, että se oli hienoa.

Vain harvoin oli kenraalilla kullatut olkalappunsa, loistavat napit ja nauhat housuissaan. Mutta silloin hän olikin niin komea, että jos Kirsti näki hänen siinä asussa tulevan vastaan tiellä, pistäysi hän kotiveräjän sisäpuolelle niiatakseen sieltä kaukaa. Muuten hän astui rohkeasti esiin antaen kättä, sillä tavallisissa oloissaan kenraali oli puettu pumpuliseen puseroon eikä kukaan voinut häntä kenraaliksi uskoakaan. Hän kulki ja kuokki siellä täällä puutarhassa tai naputteli jotakin työpajassaan. Se työpaja oli muuten järjestyksenpidon ihme ja sen monipuolisuus ihastutti Yrjöä. Siellä oli kaikki hienotaonnan välineet, tämä kun oli kenraalin erikoisala soitannon rinnalla. Yrjö ymmärsi enemmän kuin useimmat muut paikkakunnalla panna arvoa sedän taituruudelle, ja sentakia sukeutui heidän välilleen erikoinen ystävyys. Kenraalisetä oli muuten yksilöllistä vapauttaan rakastava, herkkä ja tunteellinen ihminen, joka halusi antautua omille harrastuksillensa ja sillä välin rauhassa nauttia luonnon vaihteluista.

Mutta suurin vetovoima Lehtolassa oli sentään täti kenraalitar. Hänen luonaan oli Yrjökin usein, kuten kaikki huvilayhteiskunnan nuoret. Sillä hän keksi heille jos mitä hauskaa. Väliin saivat pienemmät keijukaisina tanssia, moniväriset siivet hartioilla, Kirsti, Eija ja Sirkka ensimmäisinä. Toisinaan he taasen hyppivät tonttuina ympäri, puettuina päästä kantapäähän harmaaseen, pieni punainen tupsu päälaella. Toisin ajoin oli taasen suurten vuoro. Silloin he alkajaisiksi lausuivat Runebergia tai Rydbergiä tai muuta juhlallista. Minkä jälkeen seurasi soittonumero. Usein siellä oli jokin oikea taiteilija läsnä, ja se oli tietysti suurenmoista, mutta yhtä hauskaa oli itse esiintyä taiteilijana. Ja tädillä oli ihmeellinen taito houkutella esiin taiteilija jokikisestä ihmisvesasta.

Eniten suosittiin Lehtolassa draamallista taidetta, sillä Thalia oli ollut ensimmäinen jumalatarten joukossa tädin nuoruudesta asti. Sen takia oli salissa näyttämö, jonka palkeilla Topeliuksen »Sotavanhus» jutteli tai »Kadonnut kenkä» esitettiin vauhdikkaasti. Tai olivat kaikki puetut ateenalaisiksi ja lauloivat »Ateenalaisten laulun» alusta loppuun, nuorten sankarien kunniakas kuolema silmiensä edessä ja kauniitten sanojen ja komean sävelen elähyttäminä. Elleivät olleet »Värmlantilaisia» marssien liehuvin lipuin kuorossa helähyttäen:

Hatten från skallen! Ropen och trallen: Hurra! Hurra!

Koko tädin koti oli välistä yhtenä mylläkkänä, kun oli suuri ohjelma-ilta ja talo lapsia täynnänsä. He täyttivät yläkerran ja alakerran ja juoksivat portaissa ja muuttivat kuumeisella kiireellä pukuja tädin omassa huoneessa. Ja se oli kaikki niin kauhean jännittävää, sillä tädin tuttavat tulivat sitä sitten katsomaan.

Mutta kun nuoret tanssien lomassa harhailivat puutarhassa ja täti jäi isän ja äidin ja Kaiman ja Kukkaisrinteeläisten ja muitten ystäväin kanssa teetä juomaan verannalle, otti hän kitaransa seinältä, viritti sitä hetkisen ja alkoi itseään säestäen laulaa — heleällä äänellä ja synnynnäisellä draamallisuudella. Hänellä oli iloisia lauluja kymmenittäin muistissaan ja hän esitti toisen toisensa jälkeen.

— Ja tahdotteko nyt kuulla Tapiolan isännälle omistetun laulun?

Tietysti tahdottiin.

Ja hän nousi seisomaan. Jotkut läsnäolevista olivat sen ennen kuulleet ja selvittelivät ääntään laulaakseen joukolla kertosäkeet. Se, jolle laulu oli omistettu, odotteli hymyillen, sillä se ei ollut hänellekään enää uusi.

Ja soinnos kajahteli kitaran kielistä.

För vännen jag sjunger så vänt ett ord, :,: Skål o' smutt :,: Du är nog den trognaste granne på jord, Rosa Lilja o' grön Persilja o' krusade Myntha o' Hjärtans Fröjd.

O' visan jag sjöng har jag själv satt ihop, :,: Skål o' smutt :,: På den ska du ha dej ett leverop! Rosa Lilja o' grön Persilja o' krusade Myntha o' Hjärtans Fröjd!

Laulaessaan hän heitti kauniin harmaatukkaisen päänsä taaksepäin ja silmät säteilivät. Hän oli oikeassa elementissään ja tempasi aina kuulijat mukaansa.

Ja selvää oli kaikille jotka häntä kuuntelivat, että hän täten seuraelämän puitteissa tyydytti synnynnäisiä taiteellisia taipumuksiansa. Hänen kodissaan palvottiin iloisia kaunotaiteita vanhanaikaisella hartaudella. Ja se on nykyään harvinaista.

Mutta sitten yksin jäätyään katsoi hän joskus eteensä synkin ja surumielisin katsein. Ja tottunut silmä, joka sattui hänet näkemään, huomasi helposti, että kärsimys oli hänelle hyvin läheinen tuttu.

Mutta siitä ei nuoriso tiennyt mitään. Heistä täti kenraalitar oli maailman rattoisin ja iloisin täti.

Sillä jos hän tiellä keksi Kirstin, loistivat hänen äsken synkät kasvonsa veitikkamaista hyväntuulisuutta ja kuului heti:

— Hyve peive, pikku rouva — mite rouvale kuulu?

Ja jos Yrjö tuli vastaan alempana kauppapuodin kohdalla, pysähtyi täti hänen kanssaan juttelemaan siitä mikä häntä huvitti, ja he sopivat jostakin hauskasta tilaisuudesta, jonka täti pian panisi toimeen heille kaikille.

Ja Yrjö tuli kotiin hymy huulillaan ja sai Kirstin jännityksellä odottamaan luvattua hetkeä.

Sellainen oli Lehtolan täti, Koivulan-lasten hyvä ystävä.

20.

Kodin piiriin sai Yrjö laskea myöskin mummon.

Hän asui yläkerroksen läntisessä huoneessa, joka oli aurinkoisin kaikista, koska iltapäiväaurinko on lämpimin. Se paistoi sinne, kunnes se vaipui metsän taakse, ja vielä maille mentyänsä se loi punaisen hohteen mummon seinälle.

Siellä oli vanhanaikaiset huonekalut mummon lapsuuden kodista ja paljon kuvia seinillä, hänen vanhemmistaan nuorimpiin lastenlapsiin asti. Mummo istui siellä ikkunan ääressä muistojensa keskellä kutoen tai ommellen ja katsellen vuoroin ulos ja vuoroin sisään.

Sieltä hän seurasi maailman menoa vilkkaalla katseellaan. Hän tiesi mitä talossa häärättiin ja hoiti kukkia ja liinakaappia. Jos puutarhassa kevättyöt olivat kesken, oli hän mukana kylvämässä ja polkuja suoraksi astumassa lavojen välissä, tai jos syksyisin satoja korjattiin, ripusti hänkin korin käsivarrelleen ja lähti papumaahan tai hernemaahan tähystellen taivaanrantaa, tulisiko sieltä ehkä halla yöksi, joka panisi kiirettä. Mummon päivätyö oli milloin mitäkin lajia, ja hän lähetti sen ohessa valmistuneita käsitöitään ympäri maata lapsilleen ja lastenlapsilleen itsekunkin syntymäpäiville tervetulleeksi lahjaksi.

Suuren suuri kirjeenvaihto oli mummolla myöskin, sillä kaikki pienet nallikatkin ja hienohelmat hänen suuressa perheessänsä olivat mummon kanssa suoranaisessa kirjeenvaihdossa ja heidän variksenjalka-kirjeisiinsä ja ukko-akka piirustuksiinsa piti tunnollisesti vastata, puhumattakaan lasten ja muitten omaisten kirjeistä.

Entä päivän lehdet! Ne oli tarkkaan luettava, sillä ei saanut tapahtua mitään tärkeämpää omassa maassa eikä paljon muissakaan mummon siitä tietämättä. Oli hänellä surunsa tai ilonsakin siitä, mitä lehdet milloinkin kertoivat, mielipiteensä hänellä oli siitä myöskin, vaikkei hän niitä juuri muille tyrkyttänyt, hän kun enimmäkseen tyytyi toteamaan, miten kukin asia maailmassa kehittyi. Ne eivät hänen puolestaan muuta kaivanneet kuin että hän ne tiesi.

Se oli aika mukavaa muille, sillä jos he kiireitten sattuessa ennättivät vain ohimennen lehtiin vilkaista, niin ei tarvinnut muuta kuin pistäytyä ammentamaan mummon tietovarastosta pääpiirteet rientävän ajan tapahtumista. Tutkintojen ja kokeitten aikana Yrjö käytti säännöllisesti tätä tapaa hyväkseen ja sillä välin muutenkin. Mummon kautta hän siis tuli perehtyneeksi moniin oman aikansa tapahtumiin.

Varmaan hän sai toisen käsityksen vanhuudesta kuin olisi saanut ilman tätä jokapäiväistä seurustelua. Sillä huomasihan hän, että mummo eli rikasta ja täyteläistä elämää, että hänen luonaan asui maailma pienoiskoossa rauhaisan ilta-auringon valossa. Mutta eikö lähenevä yö luonut varjoaan vanhuksen tielle? — Se ei tuntunut paljoakaan merkitsevän. Mummo näytti olevan huoleton sen suhteen, se näytti olevan hänelle sen yön kaltainen, joka illoin nousi metsän takaa peittäen seudun vaippaansa. Kaikki yöt olivat Korkeimman kädessä, myöskin viimeinen. Siitä ei tarvinnut itse huolehtia. Hänelle kuului ilta, tämä hiljainen lauantai-ilta, jolloin viikon työt oli loppuun suoritettu, ja oli aikaa mietiskellä ja löytää itsensä kaiken kiireen ja askartelun jälkeen. Ja jolloin oli suloista koota omaiset ympärilleen nauttiakseen heidän kanssaan lämmöstä kotilieden ympärillä ja illan leppoisasta rauhasta.

Niin eli mummo vanhuuden päiviään eikä voi ajatella parempaa tapaa. Ja moni, joka hänen luonaan kävi, tuli ajatelleeksi, että se koti, jossa sellainen vanhuus säteilee iltahohdettaan ympärillensä, on suuren rikkauden siunaama.

Se oli hänelle rakas, tuo hänen huoneensa, tuo hänen hiljainen sopukkansa, johon hän kuitenkin sai niin paljon mahtumaan yksinäisinäkin hetkinä. Koko hänen nykyinen pieni maailmansa koivuineen ja puutarhoineen, muistoineen ja jokapäiväisine pikku puuhineen.

Sinne tuli usein Kirsti aapiskirja kädessään tai lankakerä pyörien puikkojen varassa, ja mummon silmien alla pujottautuivat silmukat toisiinsa verkalleen ja kielen suussa kääntyessä. Se oli molemmille yhtä paljon kärsivällisyyttä kysyvää, mutta oppia otettiin ja annettiin kuten sitä on ammoisista ajoista otettu ja annettu, ja ystävyyttä rakennettiin kuten sitä on ennenkin sukupolvien kesken rakennettu.

Ja isä naputti joskus ovelle ja kysyi mielistellen:

— Saako tulla, Sofi?

Vaikkei mummon nimi ensinkään ollut Sofi — isä oli hänet vain siksi ristinyt, ja isä ja mummo pitivät mielellään keskenään kaikenlaista pientä ilvettä.

Yrjö oli melkein ottanut tavaksi lukea läksynsä mummon mukavassa keinutuolissa, minne aurinko niin iloisesti paistoi ja mistä näki kauemmaksi kuin hänen omasta ikkunastaan. Ja mummo pysyi silloin niin ääneti, ettei kuulunut muuta kuin hänen puikkojensa keveätä pakinaa.

Mummo ja Yrjö ymmärsivät toisiansa mainiosti. He olivat hengenheimolaisia tuon aikojen läpi periytyneen sielujen heimouden tietä, joka kulkee salattuna ja yhdistää toisiinsa usein ventovieraat, vieläpä eri kansojen ja eri aikakausien yksilöt. Mummon ja Yrjön kesken vallitsi selvä sukulais-yhteys.

— Mitä nyt ajattelet, mummo? — kysyi Yrjö nähdessään mummon käsien vaipuvan helmaan ja hänen katseensa pysähtyvän yhteen pisteeseen.

— Mitä milloinkin — vastasi mummo — kuka niitä ajatuksia voi niin tarkoin selvitellä!

— Niin, mutta sano nyt sentään!

— Minä tässä vain ajattelin Koivurinteen väkeä — kuulin heidän äänensä äsken hallissa.

— Pidätkö heistä mummo?

— Paljon heistä pidän — kukapa ei heistä pitäisi — he ovat hyviä ja herttaisia ihmisiä.

— Onko sinusta sitten niin tärkeätä olla hyvä ja herttainen?

— Tietysti. En pane mihinkään ominaisuuteen niin paljon arvoa kuin hyvyyteen, oikein tuohon aitoon, välittömään sydämenhyvyyteen. On viisauskin suuri lahja, mutta se jättää ihmisen kylmäksi, jos se yksin jää vallalle. Hyvyys se on, joka tuo mielenrauhaa ja onnea ihmisten keskuuteen. Se on sitä paitsi itsessäänkin viisautta, sillä hyvä ihminen näkee kaikki oikein päin — hän ymmärtää kaiken oikeammin kuin pahansuopa, joka näkee kaikki kierosti, olkoonpa kuinka lahjakas tahansa.

— Sitähän sinä aina, mummo, siitä hyvyydestä — — —.

— Niin, katsos, jos hyvyys pääsisi vallalle, niin siinähän samalla olisi se Jumalan valtakunta, jota odottelemme. Silloinhan olisimme perillä. Ja kun en nyt enää voi mitään muu takaan toimittaa, niin istun tässä toivomassa sitä tulevaksi ja rukoilemassa sen puolesta — ja tiedäthän minun uskovan, että sekin voi auttaa hyvää pääsemään edes hiukankin eteen päin maailmassa.

Kyllä. Sen Yrjö kyllä tiesi. Harvoin mummo siitä näin mainitsi, mutta tiesihän tuon muutenkin. Se tuntui kaiken läpi.

Siinä mummo sitten illan viimeiset hetket itseksensä vietti kirjojen kirjan ääressä tai menneitä muistellen. Paljon hänellä olikin muistettavaa, koko pitkä elämän taival. Koko hänen entinen sukunsa lepäsi jo nurmen alla, hän oli yksin enää jäljellä lapsuutensa perheestä. Mutta he olivat hyvässä tallessa kaikki, ja hän siirtyi päivä päivältä heitä lähemmäksi. Olihan heidän seurassaan jo hänen lapsiaankin, ja ne ne vasta olivatkin liittäneet hänet läheisesti tuohon toiseen maailmaan, joka oli hänelle niin tutunomainen, ettei tuntunut olevan kuin askel tästä sinne.

Ja aurinko meni mailleen kellertävien peltojen helmaan ja loi punaisen hohteensa mummon harmaalle seinälle.

21.

Muistatko, Yrjö rippikouluaikaasi? Olit silloin kuudentoista vuoden vanha ja pitempi kuin isä. Ja sinulla näkyi selvästi haivenia ylähuulessa.

Se syksy ei ollutkaan mikään tuollainen toivoton kausi, jolloin sataa ropisee viikkokausia ja kärryjen pyörät tarttuvat liejuun. Päin vastoin kauniista päivistä ei tullut loppuakaan. Koivujen lehvistö hohti kullan keltaisena ikkunaan sinistä taivasta vastaan. Maa tuli routaan jo ennenkuin lehdet karisivat puista ja lunta satoi jo marraskuussa.

Syystyöt puutarhassamme olivat kesken sinun mennessäsi ensimmäiselle tunnillesi, ja kun palasit viimeiseltä, valmistimme jo joulua.

Kävit mielelläsi rippikouluasi. Sinulla olikin opettajanasi sellainen pappi, joka nuoria ymmärsi ja oli aikansa virtauksia seurannut. Hän oli lämmin ja vapaamielinen eikä vaatinut oppilailtaan sokeata uskoa siihen, minkä suhteen heillä oli epäilyksiä. Oikeastaan hän oli vain vanhempi ystävä, joka uskoi nuoremmille mitä hän itse oli etsinyt ja löytänyt.

Näitten tuntien jälkeen astuit kotiin päin valaistuja katuja pitkin. Kävelit hitaasti kirja kainalossa, ja äsken kuultu sana täytti niin kokonaan mielesi, ettet tullut kiinnittäneeksi pienintäkään huomiota ihmistuoksinaan Ylioppilastalon edustalla. Kirjakauppojen uutuudet eivät houkutelleet sinua pysähtymään, ja musiikkikauppojen kuvat sivuutit niihin katsahtamatta. Kuljit suoraa päätä Rautatientorin poikki ja aseman odotussalin läpi vilkaisematta ympärillesi.

Ja toistit mielessäsi sen, mitä olitte äsken lukeneet.

Sehän oli jo sanottu se merkillinen totuus, joka saattoi maailman pelastaa. — Miksei sen vaikutusta missään huomattu?

Juna nykäisi jo kulkemaan ja ratavallin lyhdyt alkoivat vilahdella vaununikkunoiden ohitse.

Koulussa olitte enimmäkseen saaneet kiviä leivän asemesta, ajattelit vielä siellä istuessasi. Miksi ihmisille tyrkytettiin niin paljon sellaista, mikä oli pelkkää muotoa?

Koneellisesti astuit pois junasta. Kelloa et huolinut vilkaista, tuskin tarkastaa, oliko juna jo kulkenut sillan yli ja oliko asematalo suuri ja valkoiseksi maalattu vai oliko se pieni ja keltainen. Se pieni oli se oikea. Mutta vaisto sanoi milloin sen kohdalla pysähdyttiin.

Ratavalli oli kovassa jäässä. Liu'uit siitä alas ja seurasit sitten huvila-alueen lautakäytävää.

Näit kaiken sen, minkä olit viime aikoina kuullut, kuin ilmestyksen edessäsi. Kai se oli sitä samaa, jota mummokin oli tarkoittanut, kun hän oli puhunut hyvyydestä ja Jumalan valtakunnasta. Niin kai pitäisi olla. — Ei kadehtia. Ei etsiä omaansa. Ei katkeroitua. Ei muistella kärsimäänsä pahaa. Ei saisi kerskailla eikä pöyhkeillä — vaan pitäisi kaikki peittää. Jos voisi olla sellainen — tai edes vähän sinne päin, silloinpa olisi ihmisellä voimaa!

Silloin hän myös voisi ymmärtää kaikki. — Ymmärtää! Siinä se oli: ymmärtää! Joka ymmärtää, hän ei tuomitse. Joka näkee, hän ei ole suvaitsematon. Nähdä —! Mutta ihmiset eivät näe — he ovat sokeita — ja raivoavat sokeina toisiansa vastaan. On ollut olemassa yksi, joka on nähnyt enemmän kuin kaikki muut, ja hänen katseensa mahtoi olla ihmeellinen. Se näki kaiken läpi. Hän näki Jumalan ja hän näki ihmisen. Ja siinä oli silta heidän välillään — voimavirta — säde, joka sitoi taivaan ja maan toisiinsa.

Sehän oli niin yksinkertaista ja niin vanhaa, mutta se oli kuitenkin aina uutta. Oli olemassa jotakin, joka voisi maailman vapauttaa ja uudistaa, mutta elämä näkyi kulkevan juuri päinvastaista latua. Taikka näyttikö vain siltä? Täytyikö kaiken kehityksen tapahtua taistelun kautta? Ja siinä oli ehkä tuon kamppailun alla jokin näkymätön virtaus, joka kerran veisi voittoon. Kyllähän sen epämääräisesti tunsikin siellä olevaksi — ja joskus se pulpahti esille. Sillä olihan sentään rakkautta elämässä.

Oli ollut olemassa yksi — eikä enempää tarvittu kuin että oli yksi ollut. Hänessä oli ollut se voima, johon kaikkien tuli uskoa. Hän tunsi itse, että hän oli maailman pelastus.

Ja hän oli sitä varmaan. Maailma ei häntä tosin tuntenut, mutta hän oli sentään sen pelastus.

Muistatko, Yrjö, miten usein niihin aikoihin puhuimme keskenämme näistä asioista? Kerroit kotiin tultuasi mistä oli ollut kysymys, ja ihmettelimme yhdessä, ettei sellainen oppi, josta niinkin paljon saarnattiin, kyennyt sen enempää oloja muuttamaan. Sitä oli opetettu vuosisatojen ja vuosituhansien kuluessa ja suuri osa ihmiskuntaa sitä muka tunnusti, mutta missä oli sen vaikutus? Istuimme pienessä huoneessasi, jonka edustalla kuuset huojuivat, ja juttelimme elämän syvistä salaisuuksista.

Mutta jos nyt jokainen koettaisi parastansa omalla tavallansa — jos jokainen olisi hyväntahtoinen kaikille, soisi muille hyvää, palvelisi muita?

Niin. Silloin se mullistaisi koko nykyisen elämän.

Mutta kukaan ei voi vastata siitä, mitä toiset tekevät tai jättävät tekemättä; jokainen vastaa vain itsestänsä.

Ja muistelimme siinä kirjoituspöytäsi ääressä yhdessä tuota merkillistä kohtaa, joka muodoltaan vaihteli sitä lausuessamme:

Ellei sinulla ole rakkautta, niin olet kuin kilisevä vaski — niin tyhjä.

Ja vaikka olisit kuinka oppinut ja kuinka viisas —ja vaikkapa sinulla olisi usko, joka voisi vuoria siirtää — niin ei sekään vielä olisi mitään.

Ja vaikka antaisit pois kaiken minkä omistat ja tekisit kaikesta lahjoituksia ja säätiöitä, niin ettei jäisi mitään itsellesi — ja vaikka ponnistaisit viimeisetkin voimasi ja antaisit ruumiisi palaa — mutta sinua ei lämmittäisi hyvyyden lämpö, niin tuo muu ei hyödyttäisi mitään.

Sillä tärkeintä ei ole se, minkä tekee, vaan se, mitä on.

Ja meistä tuntui siinä yhdessä tuumiessamme kuin olisi jossain ikkuna auennut ja kuin siitä ikkunasta olisimme nähneet elämän aivan uudessa valossa. Siitä näki kauas ja laajalti. Siitä ikkunasta näkisimme yhä laajemmalle ja laajemmalle ajan kuluessa, kuka ties lopulta miten kauas —! Kuka ties!

22.

Tuli sitte juhlapäivä. Sunnuntai.

Hanget hohtivat ja huurteet putoilivat puista. Koirat eivät haukkuneet, lapset eivät toisiansa huudelleet. Oli aamusta alkaen sunnuntai.

Se oli Yrjön ripillepääsöpäivä. Mutta se oli samalla isän juhlapäivä, sillä hän oli sitä odotellut. Hän oli suunnitellut sitä mielessänsä, aamuhämärissä laatikoita aukoillut ja jotakin niistä etsinyt, kirjoittanut jotakin vanhan kirjan sisäkannelle ja asettanut sen huoneensa pöydälle. Ja aamiaisen jälkeen ennen kirkkoon lähtöä kutsui hän Yrjön ja äidin ja mummon ja pikku siskon huoneeseensa ja pani kätensä vanhan kirjan kannelle.

Mutta ennenkuin hän sen enemmän siihen kajosi, otti hän pienen rasian pöydältä ja sieltä kantasormuksen, jossa kiilsi suuri karneolikivi keskellä.

Sen sormuksen, sanoi hän, oli hän saanut äidiltään ripille mennessään. Mutta koska äiti oli sen hänen sormeensa painanut, niin saisi Yrjön äiti nyt painaa sen poikansa sormeen.

Ja minä painoin sen silloin sinun sormeesi, Yrjö, ja sinä aina sen jälkeen kannoit sitä.

— Se olkoon merkki meidän välillämme — sanoi isä — että aina kuulumme yhteen.

Mutta isällä oli vielä jotakin muuta annettavaa. Vanha, kulunut, nahkakantinen raamattu. Sen päälle hän laski kätensä ja sanoi vakavasti:

— Tämän sinä saat. Sen haluaisi jokainen omakseen meidän suuressa suvussamme — myöskin toisessa sukuhaarassamme. Sillä se on ainoa muistoesine mikä meillä on jäljellä yhteisestä lähtökohdastamme, pienestä pappilasta, josta olen sinulle kertonut — ja josta kaikki polveudumme. Sain tämän kirjan isältäni lääkäriltä — ja hän oli sen saanut isältään everstiluutnantilta — ja hän papilta — ja nyt sinä saat sen lahjana isältäsi, koska kirja nyt on minun ja minä tahdon että sinä, ainoana poikanani, sen perit.

Kun selailet tämän kirjan lehtiä, niin tiedät, että sitä ovat selailleet ennen isämme ja esi-isämme elämänsä erilaisina ajankohtina, sellaisina kuin ne jokaiselle eteen tulivat. Se oli papin työpöydällä viikot läpeensä, mutta sunnuntaina hän otti sen mukaansa saarnatuoliin. Vanhempana hän levitti sen eteensä ikkunalaudalle, jotta näkisi paremmin, kiinnitti silmälasinsa ja luki sitä pitkät hetket itseksensä. Se onkin sangen kulunut. Perästäpäin sitä ovat kuluttaneet muut, hänen poikansa koskenperkkausretkiltään palattua ja pojanpoikansa sairaan luota kotiin tultua. Jokainen heistä on vuorostaan tarvinnut sitä — ellei ennemmin niin vanhetessaan. Mutta luulen, että he ovat siitä myös jotakin löytäneet.

Nyt sinä sen saat — pidä se hyvin, ja ole nimellesi kunniaksi!

Se oli isän ensimmäinen ja viimeinen puhe Yrjölle.

Mutta Yrjö näytti siltä kuin hän olisi saanut omakseen kalleinta mitä oli olemassa. Jotakin joka oli arvokkaampaa kuin herraskartano, kuin suvun kantatalo, jossa muistot säilyivät itsestänsä, ja jonka hyllylle tämäkin vanha kirja olisi ollut asetettava kaiken perustaksi. Sen kirjan lehdillä eli se vanha henki, josta vanhukset olivat voimansa saaneet ja josta nuoret lähtökohtansa löytäisivät pyrkiessään vuoroonsa jaloon ihmisyyteen.

Ja nyt oli isä asettanut Yrjön tuon kaiken perijäksi. Hän oli työntänyt ponnahduslaudan hänen jalkojensa alle — ja sinä, Yrjö, sinä sen kaiken hyvin oivalsit.

23.

Saanhan puhua siitä, joka oli elämäsi kevät?

En kajoa sellaiseen, joka oli yksin sinun ja hänen keskistä ja jota ette toivoneet muitten tietävän. Sanon vain sen, mitä ette keneltäkään peitelleet. Ja kun sitä ajattelen, on kuin näkisin nupulla olevan oksan, jollaisia kukkivien kirsikkapuitten maassa muutamin pehmein sivellinvedoin niin mielellään maalaillaan valkoiselle silkkikankaalle.

Ja siinä paljaassa paisuvassa oksassa on koko keväimen voima ja runsaus.

Ethän ensinkään salannut, että pidit hänestä enemmän kuin muista ja että hän vastasi tunteeseesi. Sehän oli helppo kenen tahansa huomata. Koko koulu sen tiesi, mutta ei kukaan ollut sitä tietävinään. Oli kuin itsestään selvä asia, että olitte keskenänne ystäviä.

Marja istui edessäsi koulussa, ja näit hänen valkoisen niskansa puseron kauluksen yläpuolella. Hänen tapansa istua oli päiväsi ilmapuntarina. — Jos kaikki oli hyvin ja sujui tasaisesti, näytti hän sinulle raikkaan profiilinsa ja oli iloinen ja huoleton, mutta jos olit jostakin pahoillasi tai jos sattui jokin ikävyys tai harmi, silloin pisti hän heti kätensä sinun käteesi pöydän alla ja kääntyi miltei ympäri sinuun päin. Eikä hän siitä välittänyt, että sai huomautuksia tarkkaamattomuudesta. Hän oli ystäväsi ja tahtoi sen sinulle osoittaa.

Vastapalvelukseksi autoit häntä fysiikan ja geometrian ongelmissa ja laadit hänelle valmiiksi pitkät sanaliuskat hänen käännöksensä.

Mutta tämä kaikki oli teistä vain itsestään selvää, eikä se mielestänne oikeastaan mitään ollut. Ja kuitenkin se oli kaikki. Se oli teidän tapanne puhua toistenne kanssa siitä, mistä ette koskaan saaneet sanaa sanotuksi. Mitä tuskin selvästi ajattelittekaan, mutta minkä tunsitte olevan olemassa suurimpana rikkautenanne ja onnenanne.

Suothan mielelläsi, Yrjö, että häntä kiitän hänen ystävyydestään sinua kohtaan? Olen jo häntä monta kertaa kiittänyt.

Tiesimmehän silloin hyvin kotonasi, että viimeisenä kouluvuotenasi miltei joka päivä saatoit hänet kotiin tai menit häntä vastaan ennen koulutunnin alkamista. Juna-ajatkin olivat niin mainiosti järjestetyt, että tullen mennen jäi juuri sen verran aikaa kuin siihen tarvittiin. Ja ellei jäänyt, niin myöhästyit junasta. Kuinka monta kertaa odotinkaan turhaan ja tiesin syyn.

Olihan se sinusta harmillista, kun huomasit junan juuri porhaltavan tiehensä ja siinä olivat edessäsi vain tyhjät kiskot. Mutta sinä pistit kädet taskuihisi ja palasit odotussaliin, jonne jäit odottamaan seuraavan junan lähtöä, suomatta ympäristöllesi silmäystäkään. Olit kokonaan itseesi vajonnut. Viimeisten päivien tapahtumat kulkivat ohitsesi sellaisina hetkinä, kaikki nuo pikkupiirteet, jotka jäivät muistoina mieleesi. Ja varsinkin se viimeinen hetki juuri erotessanne tänään. Hän oli puristanut kättäsi niin tukevasti jäähyväisiksi ja katsonut sinua suoraan silmiin niin suurella ja pehmeällä katseella. Kuinka se oli suloisesti hivellyt! Tunsit sen kiireestä kantapäähän asti. Et päässyt sen lumoista, etkä tahtonutkaan päästä, et nyt etkä koskaan.

Samassa juolahti jokin kaukainen muisto mieleesi. Isän sanat aikoja sitten eräänä iltana, jolloin hän oli istuutunut vuoteesi laidalle hyvää yötä sanoakseen — ja puhunut siitä, että piti odottaa siksi kunnes se oikea kerran tulisi hän, jolla oli tumma tukka kuin äidillä — jolla oli pehmoinen käsi — ja pehmoinen katse. Ah, isä! — Se oikea on tullut!

Häntä olit sinä, Yrjö, odotellut, ja nyt istui hän joka päivä edessäsi koulussa.

Hänellä oli hiukset solmussa niskassa ja pari pehmeätä suortuvaa riippumassa avonaisella kauluksella. Niin lähellä hän istui, että miltei kuulit hänen hengityksensä. Muistit, että olitte ranskan tunnilla jotakin kuiskailleet — ja näit vieläkin hänen silmänsä — hänen leukansa pyöreyden — hänen valkoiset hampaansa huulten auetessa Kaiken elit uudestaan siinä istuessasi ja ihmisten edestakaisin liikkuessa.

Vihdoin otit esille muistiinpanokirjasi ja lisäsit siihen tapasi mukaan muutamia sanoja viime päivien merkillisistä kokemuksista:

»Olin eilen heillä. Marjan äiti istui ompelu pöytänsä ääressä ja puhuin hänen kanssaan. Silloin tuli Marja ulkoa ja istuutui viereeni. Me katselimme toisiamme koko ajan — uskon varmaan, että hän pitää minusta.

»Hän tuli väliajalla vastaani Martti veljensä kanssa. Martti on aina niin ystävällinen minulle — luulen että hän aavistaa jotakin. Marja katsoi taaksensa. Mahtaako hän tietää, kuinka paljon hänestä pidän? Ja mahtaako hän pitää yhtä paljon minusta?

»Istuimme tänään käsikädessä maantiedetunnilla. Hän tuli vain viereeni, kun Jussi oli poissa, eikä opettaja mitään sanonut. Voi Marja sentään, kun olet minulle hyvä ystävä, ja miten aina olemme samaa mieltä kaikesta! Olet aivan kuin sisar ja kuitenkin rakkaampi kuin sisar voisi olla. Paljon rakkaampi. Kuten isä ennusti.»

Sitten paljon myöhemmin löysin tuon pienen mustakantisen muistikirjasi pöytälaatikostasi ja luin sen läpi. Olithan sen sinne jättänyt — tervehdyksesi perästäpäin meille ja Marjalle. Hän sen sitten sai. Eikä siinä ollut mitään muuta kuin tuon keväisen rakkautenne tarina pikkupiirteittäin, ei mitään, jota ette voisi näyttää koko maailmalle. Mutta me emme sitä näytä — se on teidän pyhättönne.

Tänään, tässä suuressa sunnuntairauhassa, tulevat muistot mieleeni hetkistä, jotka silmäini edessä ennen välkkyivät ja häipyivät pois menneisyyteen.

* * * * *

Oli aikainen kevättalvipäivä ja silloinkin sunnuntai.

Muistelmani näkyvät kulkevan sunnuntaista sunnuntaihin. Omaksi ihmeekseni. Ja kuitenkin se on aivan luonnollista, koska sunnuntait meillä olivat merkkipäiviä jo sen kautta, että silloin isä ja sinä olitte kotona koko päivän. Minusta tuntuu todella nyt perästäpäin, kuin kaikki tärkeät asiat olisivat tapahtuneet sunnuntaisin ja kuin elämämme kokemukset muodostaisivat helminauhan, jonka suurimmat helmet ovat sunnuntaita.

Marja oli tullut luoksemme aikaisella aamujunalla, ja te olitte olleet hiihtämässä yhdessä. Olin sillaikaa kattanut kahvipöydän ruokahuoneessa, kääntänyt vaaleanpunaisen pelargonian valoa kohti, nostanut uunin laidalta ikkunalle muutamia tulppaaneja ja hyasintteja, joiden kukat jo olivat puhjenneet paperitötteröjensä alla, ja katsellut auringonpaistetta, joka heijastui ruudullisena suurten huoneitten matolla. Isän askelia kuului toisesta kerroksesta ja Kirsti leikki pallollaan ylemmässä hallissa. Hän kuului juttelevan isän kanssa.

Silloin te palasitte hiihtoretkeltänne terveyttä ja nuoruutta uhkuen. Olitte puhuneet toistenne kanssa jostakin, mitä lie ollut, juuri sisään astuessanne, ja jatkoitte siitä vielä eteisessä leikillänne väitellen ja raikkaasti nauraen tömistäessänne lumen jaloistanne.

— Eipä, kuin Pariisista Lontooseen!

— Älähän, vaan Lontoosta Pariisiin! —

— Niin, kumpikohan matka lienee pitempi?

Ja siitä väitellessänne pyrähditte sisään, ja sinä, Yrjö, tahdoit saada minutkin vakuutetuksi siitä, mikä suunnaton merkitys lentokoneilla tulisi olemaan tulevaisuudessa. Tulisi aika, jolloin halveksien puhuttaisiin niistä matosista, jotka tyytyivät ryömimään maassa.

— Minä puolestani ainakin aion oppia lentämään — ja sitten nähdään, Marja!

Olit asettunut kädet selän takana nojaamaan kaarevaa uunia vastaan väliseinän nurkkauksessa ja huojuit siinä edestakaisin puhuessasi. Minä kuuntelin sinua matalalta sohvalta sitä vastapäätä. Silloin tuli Marja, pisti kätensä kainaloosi ja huojui hänkin edestakaisin, loistaen iloa ja katsoen sinua silmiin sinun siinä kertoessasi tulevaisuuden ihmeistä.

Näin ettet rävähyttänyt silmiäsi etkä hievahtanut paikaltasi. Teillä oli molemmilla aivan itsetiedoton ilme kasvoillanne, ikäänkuin tuo kosketus olisi ollut luonnollinen ilmaus ystävyydestänne. Sinä jatkoit:

— Me olemme Marjan kanssa päättäneet, että joskus menemme jotakin opiskelemaan jonnekin ulkomaille, Berliiniin —?

— Eipäs, vaan Lontooseen!

— Vaikkapa Pariisiin — ja silloin on pääasia, että lennämme —! Eikö totta, Marja — hei! Korkealla pilvien yläpuolella katsomme teitä siellä alhaalla ylenkatseellisesti näin —!

— Eipäs, vaan näin —!

— Sinä —! — No niin! — Ja leijailemme ilmassa ja minä hoidan konetta ja ymmärrän pienimmänkin vivahduksen sen surinassa. Ja aurinko paistaa avaruudessa —. Se olisi jotain, Marja!

— Olisi se! Jos sinä vain pyydät, niin kyllä minä tulen. Varmasti!

Istuin ja katselin teitä molempia. Saattoiko olla olemassa kahden ihmislapsen kesken suhde, joka oli noin itsetiedoton, noin raikas ja noin kaunis! Se oli kuin ilmestys jostakin, jota en ollut ennen nähnyt ja johon tuskin olin uskonut. Sillä ei ollut mitään nimeä eikä se mitään tarvinnut. Se oli vain olemassa ja iloitsi olemassaolostaan.

Mutta tiedän, että se vähitellen varttui yhä enemmän tietoiseksi ja että se pyöri mielessäsi yhä polttavampana kiintymyksenä, joka ajoi sinut Marjan läheisyyteen. Se tuli päiväsi ensimmäiseksi ja viimeiseksi kaipaukseksi.

Eräänä sunnuntaina viikkoja edellisen jälkeen tulitte meitä vastaan palatessamme kotiin asemalta. Se on mielestäni kuin eilen. Oli satanut paksulta lunta, tiet olivat aivan tukossa, niin ettette voineet kävellä tasaisesti, vaan kuljitte käsi kädessä eteenpäin jäätynyttä harjannetta pitkin hoiperrellen molemmille puolin. Te nauroitte ja huikkasitte ja teidän silmissänne oli jokin aivan erikoinen yhteisymmärrys. Oli ikäänkuin juuri olisitte uskoneet toisillenne salaisuuden ja kuin jokaisella katseellanne olisitte siitä toisillenne viitanneet. Miksi minä sen niin tarkkaan muistan? En sillä kertaa pannut siihen niin paljon huomiota. Mutta perästäpäin minulle selvisi, että te sinä päivänä todellakin olitte solmineet jonkinlaisen liiton keskenänne. Ja että suhteenne senjälkeen oli entistään vielä paljon läheisempi ja varmempi.

Se oli onnellisimpia päiviäsi, Yrjö. Marja on siitä perästäpäin minulle kertonut.

Mutta keväthanget hohtivat auringossa ja lumi suli vähitellen pois.

* * * * *

Pari päivää tuon tuiskupäivän jälkeen tulla tömähdit kotiin koulusta väliajalla, mitä ei milloinkaan muuten pitkän välimatkan vuoksi tapahtunut. Mutta sinä päivänä tulit asemalta, juosta karautit portaita toiseen kerrokseen ja jäit seisomaan huoneesi ovelle. Luulin, että olit jotakin unohtanut, jota välttämättömästi tarvitsit. Tarjosin sinulle aamiaista ja kahvia — olin miltei säikähtynyt kiireestäsi — mutta seisoit vain ovellasi ja palasit sitten juosten takaisin rautatieasemalle.

Mitä varten olit tullut? Mitä olit oveltasi tarkastanut?

Kirjoituspöydälläsi oli pieni punainen tulppaani, jonka Marja edellisenä päivänä oli sinulle lähettänyt.

Sitäkö olit tullut katsomaan?

Sitä, Yrjö! Muistat hyvin sen pienen kukkasen vaatimattomassa tuohiruukussaan. En voi enää sellaista yksinäistä pientä viestiä nähdä muistamatta sinua. Ja tiedän nyt, että Marja oli sen sinulle antanut eilisen liittonne merkiksi. Ette ajatelleetkaan vielä muita merkkejä. Ei. Tunteenne oli vielä niin herkkää, että sanoihin puhkeaminen olisi sitä vain häirinnyt. Sen symbooliksi sopi pieni veripunainen kukkanen. Ja siitä kukkasesta, siitä Marjan ystävyydenosoituksesta olit niin onnellinen, että sinun täytyi käydä tuo pitkä matka edestakaisin vain vilahdukselta nähdäksesi sen.

Tiedät myös, että se tulppaani jäi seisomaan tuokkoseensa pitkäksi aikaa sen jälkeen kun se oli kuihtunut. Se seisoi siinä vielä keväälläkin muitten tulppaanien jo puhjettua puutarhassa. Sillä kaikki aavistivat, ettei se ollut mikään tavallinen tulppaani, eikä kukaan hennonut sitä heittää pois. Kirstikin katseli tuota sinertävää ja rutistunutta kasvia hienotunteisella arkuudella, sillä hänkin tiesi, kuka sen oli lähettänyt, ja että jos siihen kajosi, saattoi se koskea kipeästi Yrjöön.

24.

Kevät tuli aikaisin sinä vuonna. Kottaraiset pesivät jo huhtikuussa. Peipposet ja leivosetkin saapuivat samassa ja täyttivät ilman liverryksillään. Noilla viljavilla aukeamilla oli kymmeniä ja satoja yht'aikaa nousemassa korkeammalle ja korkeammalle kohti loistavaa taivaan kupua ja kiitostaan laulamassa ylitsevuotavin riemusävelin siitä että olivat olemassa. Siitä kiittivät myöskin helein värein krokukset ja skillat puutarhassa ja siitä paisuivat koivujen nuput. Mutta tuo ihme, joka yhtä vakaavana joka vuosi uudistuu, se tapahtui lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Sunnuntaiaamuna avatessamme ikkunat olivat koivut puhjenneet lehtiin ja voimakas tuoksu lemusi vastaamme kostean lämpimässä aamutuoreudessa.

Viikkoa myöhemmin tulit ylioppilaaksi.

Isä ja minä kävelimme Aleksanterinkatua pitkin jutellen sinusta. Puhuimme lapsuudestasi ja siitä pitkästä ulkomaanmatkasta, jolloin ensi kertaa olimme sinusta erossa ja jolloin meillä lopulta molemmin puolin oli niin ikävä, että laskimme päivät ja tunnit kotiin tuloomme. Meidän sitten saapuessamme eräänä varhaisena aamuna kotiin, nukkui koko talo, mutta äänemme olivat herättäneet sinut ja juosta lippasit ulos paitasillasi portaille asti. Silloin sinä itkit ilosta. Poissaolon aikana olit kasvanut kovasti ja näytit siinä pitkine paljaine säärinesi kuin olisit kävellyt puujaloilla.

Mutta vielä enemmän puhuimme siitä onnesta, että sinulla oli sellainen ystävä kuin Marja. Ja siitä että teidän suhteenne oli saanut säilyä niin häiriintymättömänä molempien kodeissa ja niinikään koulussa. Se oli ollut niin avoin ja raikas, että teidät oli jätetty rauhaan.

Siitä iloitsimme lähestyessämme Senaatintoria. Jäisi ainiaaksi kaunis muisto tästä ajasta teille molemmille, niin sinulle kuin Marjallekin, vaikkei siitä kehittyisikään mitään sen enempää. Senpä takia se tyttö ansaitsisi oikein kauniin ruusukimpun Yrjön vanhemmilta.

Ja isä osti kukkia Yrjölle ja vielä muutamille heidän tovereilleen. Ja hän antoi minulle toisen puolen heille jaettavaksi.

Senaatintori oli sitten täynnä odottavia, kuten tavallisesti tällaisissa tilaisuuksissa. Siellä oli tietysti sukulaisia ja ystäviä — eikä vähimmin ylioppilaita, jotka pari- kolmevuotisen arvonsa huipulta tahtoivat tervehtiä nuoria keltanokkia. Seisottiin ja juteltiin — katsottiin tuon tuostakin Nikolainkirkon tornia ja alettiin ikävystyä.

Silloin kuului huuto. Ja ensimmäinen joukko valkotakkisia juoksi alas yliopiston portaita. Mutta sinä et ollut vielä heidän joukossaan.

Ihmiset saivat taas yrittää lyhentää odotusaikaansa kertomalla toisilleen mitä tiesivät. Helsinkiläisillä oli kyllä hauskin vastaanotto, arveltiin, koska heillä on eniten tuttuja ja he ovat joka vuosi ensimmäiset. Nytkin istui jo ylioppilaita Kaivohuoneella odottamassa uusia tovereitaan yhteiseen juhlaan.

Taas kuului huuto ja taas tulvi valkotakkisia leveitä portaita alas. Pian oli pitkä poikamme raivautunut tungoksen läpi luoksemme ja tervehti meitä ilosta sädehtien. Olit ehtinyt saada kukkia jo matkaltasi — Henrik enolta — ja Etalta — ja Erikiltä — ja Anna tädiltä — ja kaikki olivat tulleet varta vasten sinun takiasi! Ja nyt sinun piti pian hankkia karjalaiset värit lakkiisi.

Sinä otit lakin päästäsi tarkastaaksesi lyyraa. Se ei ollut pienen pieni eikä suuren suuri, vaan juuri sitä lajia kuin pitikin.

Ja koko elämä oli parhaimmillaan semmoisena kuin se oli juuri nyt.

Sitten sinä sait ruususi meiltä ja neilikan mummon ikkunalta ja Kirstiltä kieloja, joita hän oli löytänyt metsästä. Niin tosiaankin, Kirsti! Hän oli surumielisenä pistänyt kukkasensa äidin käteen, sillä eihän hän saanut tulla kaupunkiin niin myöhään valvoakseen. Mutta sinä kaipasit pientä liinapäätä sisartasi. Olisipa tuo ollut paras kaikesta, jos hän olisi ollut mukana!

Mutta kun ei Marjaa näkynyt eikä kuulunut, vaikka häntä odottelimme, saivat ympärillä seisovat toverit ensin oman osansa, ja kun odotus tuntui olevan aivan tuloksetonta, vähitellen myöskin Marjalle aiotut ruusut, niin että lopuksi seisoimme siinä tyhjin käsin.

Silloin hän tuli. Ilmestyi nauravana ja välkkyvin silmin ja kiersi käsivartensa takaa päin kaulaani. Ja Marjan isä ojensi sinulle, Yrjö, ruusun.

Silloin kävin niin murheelliseksi, että jalkani tuntuivat lyijyn raskailta, ja ilta tuli harmaaksi ja värittömäksi. Ja pyysin sanattomasti teiltä molemmilta anteeksi sitä, että olin ehkä nostattanut hattaran teidän pilvettömälle taivaallenne.

Katsoin syrjäsilmällä sinuun ja olinkin huomaavinani pienen pettymyksen ilmeen.

Mutta Marja ei tuntunut mitään odottaneen. Hän oli miltei suunniltaan ihastuksesta:

— Voi miten äärettömän — käsittämättömän — kauhistuttavan hauskaa!

Niin oli. Tietysti niin oli. Koetin salata pahaa mieltäni, mutta sanoin itselleni, että siinä se nyt taas oli, se mitä eniten vihasin — tuo elämän taitamattomuus — ah, juuri senlaatuinen paha, joka estää hetken tulemasta niin rikkaaksi kuin se muuten voisi olla! — Siinä ne aina niin äkkiarvaamatta ilmestyivät eteeni, nuo laiminlyöntisynnit — pahimmat kaikista — joita pitäisi olla helppo välttää ja joita kuitenkin jokaisella on omallatunnollaan hirvittävä liuta.

Mutta tehtyä ei voinut tehdä tekemättömäksi.

Ja heitin luotani mielenapeuteni. Mutta aavistin, että sinä tuossa vieressäni kulkiessasi itseksesi haudoit, miten voisit Marjalle korvata ne kukkaset, joita hän ei saanut isältä ja äidiltä. Pian kävit taas täysin hilpeäksi ja sait minutkin siirtymään omaan tunnelmaasi.

Marja erosi meistä seuraten isäänsä, mutta tunnin perästä nuorten piti tavata toisensa Kaivohuoneella, ja isä ja minä aioimme mennä sinne mekin kerran katsomaan nuorten iloa.

Silloin oli tyyni ilta vaikka hiukan kolkko. Mutta eiväthän nuoret siitä välittäneet. Kaivohuoneen salista kuului remuava melu ja eteisessä juoksi ylioppilaita sisään ja ulos. Löysimme pienen pöydän itsellemme ikkunan luona ja näimme sieltä, miten sinä seisoit portilla Marjaa odottamassa. Napinlävessä sinulla oli ainoastaan pari kolme kukkasta, muut kaikki, koko suuren kimpullisen ruusuja, pidit kädessäsi. Toverit kulkivat toinen toisensa jälkeen ohitsesi päätä nyökäyttäen, ikäänkuin olisi ollut päivän selvää, että siinä jotakin odottelit.

Vihdoin Marja tulikin, valkoisiin puettuna, iloisena ja säteilevänä ja pisti kätensä kainaloosi. Ja sinä, Yrjö — niin, Marja on sen minulle perästäpäin kertonut — sinä otit takinkauluksesi alta pienen orvokkikimpun, ojensit sen Marjalle ja sanoit:

— Tuon lähetti Henrik eno sinulle ja pyysi sanomaan terveiset.

— Hänkin! — Voi kuin tämä päivä on ihastuttava!

Mutta et itsekään muistanut, että Henrik eno, antaessaan sinulle kukat, hienotunteisesti oli sanonut: Ja anna sitten nämä kukat sille tovereistasi, josta eniten pidät. — Niin, sehän oli heti niin selvä asia.

Ja siinä astuessanne leveätä ja tuuheata lehmuskäytävää, nostit koko kukkaisrunsautesi Marjan eteen, ojensit sen hänelle ja sanoit:

— Ja nämä saat sitten minulta!

— Yrjö — ei — miksi annat minulle kaikki kukkasesi?

Marja miltei säikähti.

— Sen takia vain, että annan.

— Miksikä niin — miksi annat kukkasesi pois? — Missä täti? — missä setä? — missä he istuvat? — Tule! Niin paljon en ota sinulta!

Te löysitte meidät nurkastamme.

— Ajatelkaa! — mitä te siihen sanotte? — huudahti Marja. — Yrjö antaa minulle kaikki kukkasensa! — Miksi pitää minun tänään saada niin paljon? — miksi kaikki ihmiset ovat niin hyviä? — ja — kuinka voin ottaa nämä vastaan sinulta, Yrjö?

— Ota sinä, minkä saat — sanoi isä vakavasti. — Sellaisia lahjoja ei anneta eikä otetakaan kuin kerran elämässä, luulen ma.

Sitten katselimme teidän jälkeenne, kun te siinä käsi kädessä kuljitte salin läpi omaa pöytäänne kohti, jossa toverit teitä odottivat. Teihin kiinnitti moni muukin katseensa, yksi ja toinen kääntyi tuolillaan teitä silmillään seuraamaan. Sillä teistä uhkui kevät ja anteliaan luonnon kauneus, ja teitä yhdisti toisiinne se salaperäinen voima, jota kaikki ihmiset tieten tai tietämättään eniten ihailevat ja palvovat.

25.

Kylmä ja sumuinen viima kiersi Kaivopuiston rantoja. Se kiersi katuja ja kulmauksia kuin hyljätty ja petetty; joka tahtoo kostaa pettäjällensä.

Mutta kuka huomaa sellaista sinä päivänä, jolloin on lyyrynsä saanut! Tällaisena aivan erikoisena, unohtumattomana iltana! Jos meri olisi sinisenä siintänyt tai hopeaisena hohtanut Kaivopuiston valleilta ja linnut pitäneet kevätlaulajaisiaan vanhoissa puissa, niin tietysti se olisi ollut hurmaavaa ja olisi tullut siitäkin iloinneeksi. Mutta kun sen sijaan miltei satoi räntää, ei tullut sitä ajatelleeksikaan, vaan oli kuin se olisi asiaan kuulunut, ja kaikki oli siitä huolimatta niin täydellistä, ettei mitään parempaa kaivannut.

Ja sinä tulit salin halki häntä kädestä pitäen, ja te astuitte hitain askelin pöytien lomitse. Mutta toverisi näkivät heti, että kaikki kukkasesi olivat tyttösi kädessä ja että hänen ilmeensä oli tullut sisäisen hartaaksi ja lempeäksi.

Mutta kukaan ei siitä virkkanut mitään.

Sinä toit vettä korkeaan maljakkoon ja te istuuduitte muitten seuraan.

Mutta vaikka katse oli teitä seurannutkin, vaikka muutkin asiat tuokioksi kiinnittivät läsnäolijoitten mielen, missään ei viivytty, kaikki yksityisseikat olivat kuin kuplia rientävän virran kalvossa. Elämän riemu siinä virrassa lainehti. Nuoruuden hurmio siinä vaahtoili. Ja virran mukana kulkijat näkivät maailman kuin lapsi näkee sen unenpöpperöstä herätessään jouluaamuna, kun hän vielä kosteitten silmäripsien lomitse tanssittaa aarrevarastoaan sikin sokin ja ylös alaisin silmäinsä edessä.

Siinä tuli ovesta eräs sanomalehden toimittaja — pelätyimpiä ivansa ja ankaran arvostelunsa vuoksi. Ja miten hän yhtäkkiä näytti iäkkäältä! Pitkän pöydän päässä istui — sanoisinko — vanha aviopari, tutun näköisiä ihmisiä. En olisi koskaan ennen sanonut heitä iäkkäiksi, mutta nyt! Miltä mahdoimmekaan me itse näyttää? Tämä ympäristö oli niin verevää nuoruutta täynnänsä, että kaikki vähänkin pitemmälle elämän polulla ehtineet heti poikkeuksellisesti pistivät silmään kuin oksattomat pökkelöt nuoressa viidakossa, totiset ja harmaat.

Sanomalehdentoimittaja katsoi ympärilleen paikkaa etsien. Hänestä oli kokonaan haihtunut tuo hänelle joskus ominainen yli-ihmisen ilme ja hän näytti miltei vaatimattomalta. Tänä iltana hän antoi vähäpätöisellekin anteeksi hänen vähäpätöisyytensä.

— Onko sinullakin jokin onnellinen täällä — kysyi hän ystävällisesti tuttavaltaan ohitse kulkiessaan ja hipaistessaan hänen tuolinsa selustinta.

— Poika on.

— Minulla on täällä kaksi yhtaikaa.

Ja hänen kasvoilleen välähti leveä hymy.

Siinä aaltoili nyt valkolakkisten meri ja pauhasi kuin vallattomat hyrskyt kirkkaana kevätpäivänä. Ja pökkelöt salissa katselivat sitä vaieten, nykyisyyttään unohtaen, nuoruuttaan muistaen, tapsiinsa sulautuen. Mieli pehmeänä ja ehkä hiukan surunvoittoisena.

Arvoisa toimittaja löysi yksinäisen paikan toisessa nurkassa. Kukaan ei häntä huomannut. Ylioppilaat melusivat ja huusivat — he heiluttivat takkejansa ja laulaa jyrisivät. Hän katseli heitä ikäänkuin he kaikki olisivat olleet hänen poikiansa — tahi ikäänkuin hänen omat nuoruudenpäivänsä olisivat nousseet kuolleista. Ja hän tyytyi täydelleen olemaan unohdettu ja syrjäytetty. Hänen herkkä ja hieno minänsä, joka muuten peittyi kuorensa alle, otti hänet kokonaan valtoihinsa.

Mutta äänten melske pauhasi taukoamatta. Mistään muusta ei tiedetty, ei välitetty, kuin tämän hurmaavan illan taivasta tavoittelevasta ilosta. Pois tieltä! Eläköön! — Ensi kertaa todella vapaita! — Nyt vasta oikein täysi-ikäisiä! — Nimet ylioppilasluettelossa! — Vanhempien ylioppilaiden juhlimia! — Ylioppilas!— Ja koulu vihdoin jossain kaukaisessa menneisyydessä — kirjat suolattuina ja opettajat kuin museossa! — Nyt ei ollut kellään sanomista, vaikka olikin paperossi hampaissa, vaikka olisikin lasia kallistanut! — Sai tehdä niin tai näin, olla maistamatta tai maistaa, niinkuin kukin oli asian mielessään päättänyt. — Nyt oltiin ylioppilaita! Ja pois tieltä vaan, tässä tuli vapaa mies!

Mutta maistoivatpa he tai ei, tarkastelivat he salaa jännittyneellä uteliaisuudella niitä vanhempia tovereita, jotka olivat istuneet siellä tuntikausia ja saaneet jo liikaa.

Ja voi tämän illan ystävyyttä ja veljeyttä! Siellä vaelsi poikia käsikkäin tai kaulakkain tai kädet toistensa olkapäillä — sama hyväntahtoisuus sulki heidät kaikki helmaansa. Pökkelöt kummastelivat itseksensä, mistä mahtoi olla kotoisin tuo myöhempi kinastelu ja puoluekiihko, joka aina pyrki kehittymään jokaisessa ylioppilaspolvessa. Mistä sitten tullee, mutta ei siihen täällä tuntunut alkuvihjaustakaan olevan.

Siinä oli pitkä poika, joka näytti tuntevan sellaista autuuden ylenpalttisuutta, että hänen täytyi hypätä tasajaloin kaikkien lähellä olevien pikkupöytien ääressä — hänen täytyi syleillä jokaista uutta tuttavaa — hänen täytyi nousta tuolille heiluttamaan kättä niille monille, joita hän ei voinut henkilökohtaisesti tavata. Hän oli istunut siellä aikaisemmista iltapäivätunneista saakka, kuten samaan seurueeseen kuuluva toverinsakin, joka piilotteli aarretta takkinsa alle. Hän painoi sen hellästi povellensa, nosti joskus takin reunaa ja tirkisti sen alle. Joillekuille hän sen näyttikin — pyhän vaitiolon ehdolla — he räjähtivät nauramaan, löivät häntä olkapäälle ja pyöräyttivät hänet ympäri. Silloin tällöin tempasi hän sen esille aiheettomalla avomielisyydellä, pisti sen kainaloonsa, eikä ollut tietävinäänkään. Silloin kävi ilmi, että se olikin vain ympyriäinen tuolinistuin, jonka hän oli näperrellyt irti jostain tuolista.

Hän piti sitä yksityishuvituksenaan, joka sulostutti hänen iltansa.

Yrjö ja Marja istuivat kaukana salin toisessa päässä. He pitivät iloansa ilman punssia ja liköörejä — siis myöskin ilman tuolinistuimia ja tasajaloin hyppelehtimistä. Mutta heitäkin ja heitäpä varsinkin hurmasi tuo yhteinen riemu, joka sulki koko maailman povellensa.

* * * * *

Lähdimme aikaisin kotiin päin astumaan. Eteisessä tapasimme Ennin, Yrjön ja Marjan toverin. Hän oli menossa kutsuihin, jotka hänen vanhempansa olivat panneet toimeen hänen kunniaksensa.

Meri oli yhtenä ainoana sankkana pimeänä ja lyhtyjen valo oli kelmeän kellertävä sumussa. Ei tihuuttanut kosteutta, mutta satoi miltei lumiräntää.

Enni ei sitä näkynyt huomaavan.

— Jos ymmärtäisin — tarinoi hän meille herttaisella avomielisyydellään — miksi kaikki on niin hauskaa, ei ainoastaan tämä päivä, vaan muutenkin kaikki — mikään ei ole ikävää. Pidän kaikista tovereista — tuskin koskaan voin heitä unhottaa — ja kun sain lakin, luulin kuolevani ilosta. — Ja nyt saan mennä äidin kanssa huvilallemme kylvämään puutarhaamme. Meillä on ikkunallamme tomaatteja, tämän pituisia. Ja ensi talvena aion itse hoitaa talouttamme — käyn torilla kysymässä kalanhintoja — leivon pikkuleipiä ja teen kastikkeita — se on jännittävää ja hirveän hauskaa! Pidän ihan kaikesta, myös siitä, mitä ennen en voinut kärsiä — niinkuin yleisestä historiasta! Voisin vaikka hakea lisätietoja kuninkaista ja piispoista, mikä ennen oli sietämätöntä. — Mutta toistaiseksi on kaikkein hupaisinta mennä huomenna maalle lavaa kylvämään.

Niinpä niin, Enni! Kaikki on kauhean hauskaa! Ainakin tänä ihmeellisenä, sanomattoman autuaana toukokuun yönä, jolloin sataa räntää ja pohjoinen puhaltaa ja kostea viima jäätää jäsenet lämpimänkin vaipan alla.

26.

Aamulla hohtivat nurmikot valkoisina, ja lumi peitti allensa koivujen lehdet. Isä jäi sanatonna seisomaan huoneensa avattuun akkunaan. Lunta toukokuussa! Oliko talvi todellakin katunut aikaista väistymistään, vai puhalteliko se kylmää vain pilan päiten? Nyt oli maailma kuin loihdittuna tuon pehmeän vaipan alle, ei tiennyt oliko kesä vai talvi, tuskin edes oliko päivä vai yö.

Mutta isä veti voimakkaasti sieraimiinsa mehevän rehevyyden tuoksua, joka täytti kostean ilman.

Ja räystäistä valui vettä, oksista tippui raskaita vesikarpaloita maahan. Ja ilma hohti harmahtavan hopeisen pilviverhon alla, jonka takana päivä paistoi kuin himmeän lasin läpi.

Isä otti nahkasalkkunsa ja astui portaita alas eteiseen, veti takkinsa ylleen, löysi hattunsa ja keppinsä tavallisilta paikoiltaan ja oikaisi puutarhan läpi asemalle päin mennäkseen työhönsä kaupunkiin.

Mutta korkeitten koivujen alle hän pysähtyi. Missä oli se tavallinen piipatus ja vikinä puissa? Kottaraiset pysyivät niin hiljaa pesissään kuin olisivat olleet kuolleet. Mutta sydän heillä varmaan tykytti rauhattomuudesta ja neuvottomuudesta, siipi värisi ja pyöreät silmät katsahtivat pesän reunan yli raskaitten lumipisaroitten tippuessa.

Sinä, Yrjö, olit nukkunut kauan sinä aamuna. Tuntui niin suloiselta herätä ja muistaa ettei tarvinnut mihinkään kiirehtiä. Nousit kumminkin lopuksi ja pukeuduit hitaasti ja vihellellen kylpyhuoneessa. Käväisit suihkun alla tutisten ja päristen kylmässä räiskeessä, ja puistit sitten vaatteesi kappale kappaleelta parvekkeella, avaten oven selkoselälleen ja vetäen vaatteet yllesi raikkaassa ulkoilmassa. Ketään ei näkynyt tiellä, kukaan ei astunut veräjästä sisään. Naapurienkin puutarhat olivat tyhjät, eikä hiiskaustakaan kuulunut mistään. Kaukana vihelsi juna — tullen — mennen — yhtä kaikki.

Vihdoin olit pukeutunut ja sitonut kaulaliinasi. Muutamin harvoin harppauksin laskeuduit tapasi mukaan portaita alas alakertaan, samat vaaleanharmaat vaatteet ylläsi, kuin edellisenä päivänä ollessasi lakkia saamassa.

Ruokahuoneessa odotti sinua aamiaispöytä, katettu yksin sinulle. Pöydällä oli kukkia maljakossa ja toisia taitetun lautasliinan kupeessa. Pehmeäksi keitettyjä munia oli kannen alla.

Kirsti hypähti jostain esille ja karkasi sinuun kiinni. Hän kiskoi sinua kädestä ja istutti sinut kukkia ihailemaan. Ne hän oli näet itse äsken puutarhasta poiminut, vaikka siinä jalat kastuivatkin. Nyt odotti hän kiitosta ja sen hän sai. Sitten istuutui hän veljeään vastapäätä pitääkseen hänelle seuraa.

Te puhuitte puoliääneen. Ikäänkuin salaliitossa keskenänne. Joskus helähti Kirstin nauru ja hän huudahti jotakin äänekkäästi, ja siitä syntyi väittely ja yhteinen ilon temmellys.

— En mene minnekään, kun saan kerran olla rauhassa kotona — kuului vastaukseksi Kirstin kysymykseen.

— En minäkään sitten mene — en Eijan enkä Sirkankaan luo. — Etkö lähde kaupunkiinkaan?

— Ai, se on totta, valokuvaajaan pitää mennä.

— Jaa! Katsopas nyt! — Etpä malttanut olla — etpä malttanut olla — — jaa!

— Kyllä olisin malttanut — —

— Etpä olisi — etpä olisi, kyllä minä sen tiedän — etpä olisi malttanut!

— Mitä sinä muka tiedät?

— En sano. Mutta tiedänpä mitä tiedän. Kaikkea ei sanotakaan — eipä niinkään!

Sitten te taas vaivuitte hiljaiseen yhteisymmärrykseen.

* * * * *

Mummo istui ikkunan ääressä poimuttaen pieluksen päällisten nauhoja, ennenkuin järjesti puhtaat liinavaatteet kaappiin. Hänen valkoista päätään peitti musta pitsimyssy ja hänen ruskeat silmänsä hymyilivät. Hän katsahti silloin tällöin lapsiin, asetti valmiin päällisen muitten valmiitten päälle ja otti käsiteltäväkseen uuden suoranauhaisen viereltään, antaakseen sillekin saman pienen hienostuksen leiman. Niitä ei millään muotoa sopinut järjestää paikoilleen ilman näitä poimutettuja nauhoja, jotka osoittivat niiden sivistyneisyyttä.

Ja mummo katsoi Yrjöön ja Kirstiin ja antoi tapansa mukaan aatoksensa mennä omia menojaan.

— Tuossa ne nyt ovat — ajatteli hän — tuossa on Yrjö nyt ylioppilaana — ja tuossa on Kirsti joka tuli miltei eilen. — Ja isä on kaupungissa ja äiti missä lienee puutarhassa — ja he kuuluvat kaikki toisillensa, vaikkeivät verisiteet sido heitä yhteen. Ja ehyempi on tämä koti kuin moni muu, jossa on toisin. Ja minä tässä myöskin olen ja askaroitsen ja kuulun minäkin tähän kokonaisuuteen, vaikka minulla on monet muutkin lapset ja lastenlapset. Mutta kukapa ei tuota Yrjöä rakastaisi omana lapsenaan — ja olen jo ennättänyt Kirstinkin itselleni omistaa, niin ettei ole eroa mielessäni näitten ja muitten lastenlasteni välillä. — Enhän aivan samalla lailla elä näissä eteenpäin, kuin heissä. — Mutta onhan heihinkin vierasta tullut paljonkin, ovat vain puoleksi tai neljänneksittäin omiani, eikä niinkään paljon, jos oikein ajattelee. Mutta Jumalan kiitos — sitä ei tule tuollaista niin miettineeksi — tulee vain heistä pitäneeksi semmoisinaan — eikä tutkistele miksi. Onneksi ei olekaan tärkeätä sitä tietää — tavallisesti rakastaa eniten silloin, kun ei mitään kysy. Ja minä pidän heistä kaikista — se on pääasia.

Ja kun tulee vanhemmaksi — tuumi hän vielä lepuuttaen kättään helmassaan — niin käyväthän lapset entistään rakkaammiksi, mutta samalla rakastaa ehkä muitakin enemmän kuin ennen. Sillä siirtyy itse ikäänkuin kaikesta loitommalle ja huomaa, että yhtähän he ovat kaikki, omat ja vieraat — ja tänne ne jäävät kaikki, kun itse lähtee — ja niinpä tekee mieli heitä kaikkia siunata mennessään.

* * * * *

Sinä, Yrjö, olit lopettanut ruokailusi ja seurasit silmilläsi mummon työtä. Seisoit siinä ja olit tyytyväisen näköinen. Mummo kysäisi, oliko sinulla ollut hauska eilen.

Hauskako? Sinä nauroit ja vakuutit, että kyllä olit parastasi koettanut. Ensin Kaivohuoneella. Mutta vasta sieltä lähdettyä olitte oikein hullutelleet. Olit Jussin kanssa vaeltanut pitkin katuja ja nähnyt jos mitä hullunkurista. Puistokadulla Henrik enon talon lähellä istua kyykötti kaksi keltanokkaa matalalla puutarhamuurilla erästä ikkunaa tähystellen. Sen takana tietysti asui jokin ihastus, jota he tahtoivat palvoa salaa. Uudin oli alhaalla, mutta uutimen edessä istua mökötti lurppakorva Musti, oikea mopsinaama. Tytön koira tietysti. Toisella pojalla oli kova hattu kainalossa ja hän härnäsi sillä koiraa. Hän vaihtoi ylioppilaslakin hattuun, keikautti sen kallelleen, oli olevinaan päissään ja hoiperteli pitkin muuria jalat sisäänpäin käännettyinä. Koira julmistui, nousi kahdelle jalalle, pullisti silmänsä ja oli vähällä haukkua. Silloin oli mies muurilla selvä taasen, oikaisi jalkansa, piilotti hatun kainaloon ja sai valkolakin päähänsä. Ja koira rauhoittui. Silläpä koiralla oli kauneudenaistia — enemmän kuin monella taidearvostelijalla. Mutta kun ei tyttöä näkynyt, eivätkä ylioppilaat viitsineet enää mopsin kanssa ilvehtiä, valmistautuivat he rauhassa nauttimaan olostansa, heittäytyivät muurille pitkälleen, avasivat voileipäkäärönsä — ja olisit nähnyt, mummo, miten niissä voileivissä oli kokoa! Ja noin paksulta kinkkua! Kyllä olivat varustautuneet kauan odottamaan kaunottarensa heräämistä. Ehkäpä istuvat siellä vieläkin.

Se huvitti sinua vielä perästäpäinkin. Ja kuitenkin sinusta tuntui, kuin se kaikki olisi jo ollut jotakin kaukaista.

* * * * *

Kuljit huoneitten läpi ja pysähdyit ikkunan eteen. Miten siellä ulkona kaikki oli valkoista ja puhdasta! Saviset tietkin ja mustan kiiltävät pellot. Ja miten kaikki oli hiljaista, kuin olisi luonnossa suuri sunnuntairauha. Sinulla oli sunnuntaisi nyt kaikkien noitten vuosien aherruksen jälkeen. Tuo valkeus ulkona oli kyllä vain hetken harhaa, sillä räystäissä helisi sulavan lumen solina, ja puitten oksista satoi. Pian olisivat nuo vainiot taas paljaat, ojissa lorisisi ruskea vesi, ja teillä savi kuohuisi kuten keväällä aina. Mutta sekin oli tuttua ja kotoista ja yhtä rakasta. Sillä siihen kuului leivosen liverrys ja keväthuuhkajan yksitoikkoinen uukahdus valoisina kevätiltoina.

Kerrankin sait nauttia tästä kaikesta täysin rinnoin, kenenkään ja minkään häiritsemättä. Sait vaipua omiin tunnelmiisi ja hommiisi ja vihdoinkin olla rehellisesti oma itsesi omine harrastuksinesi.

Avasit ikkunan äidin huoneessa ja katselit ulos.

Kotirauhan ja kotiviihtymyksen tunne lämmitti sinua niin että selkäpiitäsi suloisesti värähdytti. Kun oli paikka, josta ei tehnyt mieli pois, vaan jonne mieli jäädä! Ja kuitenkin edessä avara maailma, joka sekin aikanaan saisi osansa.

Tuossa oli kellertävä kotiaitaus ja sen takana pellot ruohoisine ojineen. Peltojen keskellä oli lehtosaareke, josta puitten lomitse kuulsi taittokattoinen herraskartanon pääty. Ja sivuitse siitä alempana oli pieni keltainen pysäkkihuone ratavallilla ja sen alla yli äyräittensä paisuvat tienristeykset. Aina niistä kuitenkin ylitse pääsi.

Ja kauempana oli metsäinen taivaanranta, josta paljaana paistoi kivinen kukkula, venäläisten sotamiesten metsättömäksi tekemä. Sinne oli monesti noustu katsomaan kaupunkia kaukaa kesäillan valaistuksessa.

Ja pitkin teitä oli puhelinlankoja ja humisevia puhelinpylväitä ja pieniä huviloita puutarhoineen toinen toisensa vieressä asemalle asti. Siellä oli lautakäytävällä kiirehtiviä kulkijoita junien lähtöaikoina, mutta väliajoin oli maassa rauha, kuten nyt — ja muu maailma kaukana.

Täällä oli ihmisellä koti eikä vain asunto.

Siinä kulki Anna puutarhatietä pitkin kori käsivarrellaan nähtävästi kauppapuotiin. Hän oli äsken sulkenut sähköpumpun, jonka ääni kumisi talossa heti kun sähkönappula nostettiin keittiön seinällä. Kuului silloin siltä kuin olisi tavaton ampiainen hyrräten surissut huoneissa pääsemättä ulos. Aina kuulostelit tuota ääntä päättääksesi, täyttyikö vesisäiliö tasaisesti vedellä ja oliko koneisto kunnossa. Jos oli syytä epäilykseen, kiiruhdit heti vikaa korjaamaan.

Nyt seisoit ja katselit Annaa, joka oli sulkenut portin jälkeensä ja loittoni tietä pitkin.

Hänkin oli sitä, mikä kuului tänne. Miten kauan hän jo oli täällä liikkunut pitämässä huolta kellareista ja keittiöstä ja kaikesta muusta talossa, sitä et muistanutkaan. Ja ennen kuin hän tänne tuli, oli hän ollut mummon kodissa ja sitä ennen isän vanhempien kodissa, niin että meille hän oli kuulunut nuoruudestaan asti. Hän puhui hiljaisella äänellä ja hiukan yksitoikkoisesti, mutta eihän hänen elämässään ollut niin kovin paljon vaihtelua ollutkaan.

Anna oli aarre, uskollinen ja tunnollinen. Kukaan ei siinä häntä voittanut. Eikä hän vaivojaan säästänyt. Hän oli enemmän ystävä talossa kuin perheen palvelija.

Mutta Kirsti oli kiertänyt puutarhat ja verannat, alakerrat ja yläkerrat ja tuli veljensä luokse »Max und Moritz» kädessään, valkoisiin korukansiin sidottuna ja nimi kannella hienoin mustin kirjaimin. Sen olit saanut joskus jonkun ulkomaanmatkan tuomisina. Kirstin mielestä olit nyt vieläkin joutilaamman näköinen kuin joskus iltaisin läksyt luettuasi ja kirjoituspöytäsi laatikoista kaivettuasi esille Husqvarnan tai muitten tehtaitten valmisteluetteloita, joita huviksesi tutkistelit, tai autojen ja ilmalaivojen kuvasarjoja. Et nytkään estellyt, vaan nostit hänet polvillesi ja näytit hänelle aina yhtä hauskan »Max und Moritzin».

Istuit äidin keltaiseen nurkkasohvaan, tyttö sylissäsi, ja aloit:

Als die gute Witwe Bolte sich von ihrem Schmerz erholte — — —

Kirsti tuijotti sinua silmiin, mitään ymmärtämättä ja kuitenkin nauttien runon poljennasta ja vieraan kielen oudosta soinnusta.

Hetkisen perästä juoksi hän taasen tiehensä viedäkseen kirjan takaisin paikoillensa.

Mutta sinä et voinut mihinkään tarttua. Olihan sitä tartuttukin tarpeeksi ja liiaksikin, varsinkin viime aikoina, niin että nyt oli hengähtämisen vuoro. Etkä tällä hetkellä toivonut mitään sen lisäksi mitä oli. Siellä kaupungissa elämä pauhasi ja paloi, hurisi ja humisi mukaansa tempoen tarkoituksettomastikin, usein ilman pontta ja perää. Siellä kai toverit nytkin katuja kiertelivät, heillä kun ei ollut kotia maalla.

Heittäydyit taasen sohvan nurkkaan, josta näit sekä salin että ruokahuoneen ja katselit sieltä lattian kotikutoisia karvamattoja, ruskean punamustine juovineen, jotka muistit siitä asti kun yleensä aloit jotakin tajuta. Holmbergin metsämaisema oli myöskin aina riippunut sohvaseinällä ja Thorvaldsenin friisi flyygelin yläpuolella. Täällä pitäisi kaiken jäädä koskemattomaksi ikuisiksi ajoiksi. Juuri tuossa piti olla nuottikaapin, ja ikkunoissa piti aina olla kukkivia pelargooneja ja nupussa olevia ruusuja.

Tänne pitäisi saada tulla vastakin elämän tuoksinasta — ajattelit sinä — kaukaakin ja pitkienkin aikojen perästä — ja tavata tämä muuttumattomana ja alati samana.

Nousit, suljit ikkunan ja katsoit kelloasi. Voi ihmeitä! — Ihanhan aika oli lentänyt — sinunhan piti joutua päiväjunalla kaupunkiin, ennättääksesi sitten isän kanssa takaisin päivällisille.

— Äiti, missä olet? —Tulehan, katsohan — mitkä kukat sopisivat napinläpeen, kun menen valokuvaajalle!

Harppailit ylös huoneeseesi ja osoitit lasia kirjoituspöydälläsi. Siinä oli isän antama muutama ruusu ja mummon antama neilikka, Kirstin kieloja ja yhtä ja toista sen lisäksi — ei paljon mitään valitsemisen varaa.

— Tämän otan ainakin, sanoit nostaen lasista ruusun, neilikan ja pari kieloa. Mutta jos otan tämän vielä, onko silloin liikaa? En voi kärsiä liikaa kukittamista kuvissa.

Tunsin sen ruusun Marjan eilen antamaksi ja sanoin vain:

— Hyvä on. Juuri niinkuin pitää. Panen ne paperiin. — Kas tässä!

Otit paperitötterön ja juoksit alas portaita:

— Nuppineuloja, äiti!

— Pistin pari paperiin — katsohan tarkemmin!

27.

Seuraavana päivänä panit toimeen tanssiaiset tovereillesi.

Silloin tippui vielä vettä räystäistä ja ruohokentät olivat ohuen lumen peitossa.

Mummo kasteli salissa kukkia ja asetti punaisen kaktuksen niin päin, että sen puhjenneiden kukkien runsaus täytti ikkuna-aukon. Toisessa ikkunassa rehoittivat ruusut, ja läntisellä seinällä korkealla olevalta pitkältä ikkunalaudalta riippuivat kukkivat lobeliat.

Hän kääntyi Kirstiin, joka iltaa odottaessaan ei näkynyt malttavan mihinkään ryhtyä.

— Tänään sinun täytyy auttaa äitiä! Ajattele, kuinka monta voileipää hänen täytyy laittaa! Voit latoa ne tarjottimelle sitä myöten kuin ne valmistuvat.

Tällainen juuri olikin Kirstin mieleistä. Hän lensi yläkertaan, vaihtoi puhtaan esiliinan eteensä ja hävisi keittiön puolelle. Olihan hänelläkin näissä tanssiaisissa osansa, sillä tulisihan Eijakin ja kaikki tyynni Kuuselasta ja kaikki Tapiolasta ja kaikki Kukkaisrinteeltä ja Lehtolasta ja Henrik eno ja Tea täti ja professorin väet ja yleensä kaikki. Ja ne olivat hänenkin tuttaviaan eikä vain Yrjön.

Yrjön toverit oli kutsuttu jo päivällisille.

He tulivatkin määrätyllä junalla ja tuiskahtivat yhtaikaa sisään, koko parvi valkolakkisia. Henrik eno rouvineen ja professori setä kaupungista ja tuttavat huvilayhteiskunnasta saapuivat vähän myöhemmin, mutta kaikki hyvissä ajoin ennen tanssiaisten alkamista. Siinä oli kaikenikäistä koolla, kuten maalla on tapana.

Tytöt juoksivat puutarhakäytäviä pitkin ihastuneina maalla-oloonsa. Ettekö pelkää kastuvanne? Mutta he nauroivat vain, eivätkä välittäneet lumesta tai kosteasta ruohikosta. Valkoiset tanssikengät jaloissa he hyppivät taimilavalle katsomaan kurkuntaimia tai nurmikon yli krokuksia poimimaan. Lumeen tuli jäljet, mutta he eivät tienneet kastuvansa.

He olivat solakkavartaloisia ja heleäihoisia, ja heidän paljaat käsivartensa hohtivat läpikuultavien hartialiinojen läpi. Alusta alkaen oli kevätillan kauneus saanut heidät valtoihinsa.

Nyt kelpasi tanssia ikkunat auki ja nuo soikeat koivut tuossa katsomassa, kuulemassa. Ja toukokuun yö kuultaisi vaaleasilmäisenä sisään ikkunoista. Silloin puutarha jäisi autioksi ja pisarat putoilisivat puista kenenkään niitä huomaamatta.

Valkoisena kyyhkysparvena he pyrähtivät portaille täyttäen kuistit.

Mutta isä oli istuutunut flyygelin ääreen soittamaan mitä sillä hetkellä juolahti hänen mieleensä. Aina olen kadehtinut tuota hänen taitoansa, että milloin tahansa saattoi antaa sävelien puhua puolestansa ja siten lausua julki sen minkä tunsi. Silloin hän antoi sormiensa liukua koskettimien yli leveissä urkujen tapaisissa soinnuissa, jotka olivat hänelle ominaiset. Mutta vähitellen siitä keskittyi sävel, joka ei ollut millekään oratoriolle sukua, vaan oli vanha ylioppilaslaulu, jonka hän muisti ensimmäisiltä ylioppilasvuosiltaan. Se kaikui vihdoin selvänä ja tahdikkaana ja houkutteli nuoret sisään verannoilta ja ruokahuoneen leveästä oviaukosta. Mutta he eivät laulua tunteneet. Ainoastaan sinä, Yrjö, professori setä, Henrik eno ja muutamat muut vanhemmista yhdyitte, ja unohdettu laulu tuli uudeksi jälleen:

Laula sä raittiilla mielellä vaan, riemua nauti sa nuorena viel', uljaana astele ain' elon tiell' vääryyttä vastahan taistelemaan. Tullos veikkonen, liittyös liittohon, työmme, toimemme, ja parhaat voimamme sulle annamme kallihin maa, sulle kallihin syntymämaa. Hurraa!

Henrik eno katsoi nuoriin, katsoi vanhoihin. Hän, perinnäistapojen ja perinnäistietojen mies, tahtoi aina huomata yhdyssiteet sukupolvien kesken, ja sentakia häntä harmitti, ja hän sanoi hiukan äreästi:

— Sellaisia vanhoja lauluja pitäisi kaikkien osata!

Sanoi ja istuutui. Vaikka hyvin tiesi, että se meidän oloissamme on mahdotonta. Mehän elämme sellaista huimaavaa vauhtia, että kaikki on muutamien vuosien kuluessa toiseksi muuttunut. Ja kuitenkin hän oli oikeassakin. Niin, Henrik eno, meillä pitäisi olla enemmän yhteyttä sukupolvien kesken. Ehkäpä sentään onkin, enemmän kuin itse tiedämmekään. Löydämme nytkin toisemme jälleen ja tulemme vastaisuudessa yhä paremmin löytämään.

Eikä Henrik enon pieni huomautus ollutkaan kenenkään tunnelmaa häirinnyt.

Mutta isä oli unohtunut flyygelin ääreen, kuten usein sattui. Hän antoi sävelen seurata toistaan jälkisoiton tapaisessa muistelmasarjassa, joka kertoi muinaisista nuoruudenhetkistä, kauniista kesäilloista Kaisaniemessä, jolloin hän oli istunut pöydän päässä tahtipuikko kädessään ja Töölön lahti oli siintänyt koivujen lomitse. Tai auringon laskuista Saimaan tummilla vesillä, jolloin valkolakkinen seurue laivan perältä kajahutti laulun toisensa jälkeen yli päilyvien pintojen, ja Saimaan saaret niihin kotoisesti vastailivat. Sinne olivat jääneet uinuvien maisemien ainaisiksi aarteiksi.

Mutta Yrjön vieraat olivat taasen hajaantuneet huoneisiin ja verannoille, ja kaikkialla kuului iloisten äänten humu. Tarjottiin virvokkeita, ja mummo ja Tea täti lähettivät hedelmälautaset kiertämään.

Silloin kajahtivat ensimmäiset valssin sävelet. Pojat kavahtivat pystyyn ja tytöt suorivat helmojaan. Itse kenraali täydessä sotilaspuvussaan istui flyygelin ääressä soittaen tahdikasta, huikaisevaa, mukaansa tempaavaa säveltä, jotakin vierassointuista ja etelämaalaisen kiihottavaa. Nuoret eivät olleet vielä milloinkaan tanssineet sellaisen soiton tahtiin. Vanhat taukosivat juttelemasta, pojat kohentelivat kravattejaan, vetivät hansikkaat käsiinsä ja viipyivät jotakin odotellen.

Silloin sinä, Yrjö, lensit lattian yli ja kumarsit Marjalle. Otteesi hänen vyötäisillään oli voimakas ja varma, ikäänkuin ei tässä kukaan voisi riistää sinulta tätä oikeuttasi häneen. Ja Marja nojasi sinuun. Hitaasti keinuen te liu'uitte pitkin salin valkoista permantoa. Teidän vartalonne notkuivat, teidän silmänne hymyilivät. Kaikkien katseet kiintyivät teihin, ja myötätunto ympäröi teidät. Näytitte siltä, kuin olisitte otaksuneet nyt tällä hetkellä aloittavanne voittokulkunne halki elämän mahdollisuuksien, joita aioitte valloittaa toisen toisensa jälkeen. Tämä oli nuoruutenne ja ystävyytenne juhla, josta tie aukesi onnenne maailmaan. Ja mikäpä sille rajoja rakentaisi?

Marja näytti olevan kanssasi samaa mieltä. Hänen poskensa punottivat ja hän oli kaunis valkoisessa puvussansa, sininen reunus helmassa.

Muut unohtivat yhtyä teihin, seuraten teitä silmillään, ikäänkuin olisi ollut itsestään selvää, että tämä ensimmäinen valssi oli tarkoitettu yksin teille. Teille virtasivat sävelet vyöryen läpi talon hiljaiseen puutarhaan asti avonaisista ikkunoista, teille hengitti ulkona kevätyö lemujaan, ja teidän onnenne tapaista aavistaen yksinäiset vaeltajat pysähtyivät tien risteykseen soittoa kuuntelemaan ja itsekseen hymähtäen.

Kun veit Marjan paikoilleen, keskeytti kenraali soittonsa ja aloitti uuden valssin. Ja yleinen karkelo alkoi, joka kesti läpi illan. Nuori maisteri vei Marjan tanssiin ja sinä, Yrjö, olit kohtelias kaikille tyttötovereillesi.

Mutta katsojat olivat nyt kerta kaikkiaan lämmenneet. Heissä läikkyi hyvä mieli siitä, että tässä ehkä oli toteutumassa se mikä ihmiselämässä oli kauneinta, mikä heidän sisimmässään oli pyhintä. Kukaan ei sitä selvään ajatellut, ja he olisivat luultavasti kieltäneet tai pienellä naurahduksella väistäneet, jos kukaan olisi siitä puhunut. Mutta itsetiedottomasti he iloitsivat siitä, että se taas oli heille ilmestymässä, tuossa aivan heidän silmäinsä edessä toteutumassa, niin että siihen sai uskoa ja siinä elää, siinä omassakin, joka alkoi hohtaa entisellä lämmöllään tänä valoisana keväisenä yönä.

Isä oli herkkämielisenä kokonaan sen lumoissa. Hän seisoi kuistin ovella ja katseli ulos puutarhaan. Ja hän ajatteli sitä kohtalon hetkeä, jolloin rakkaus meille ihmisille saapuu, suurena ja vaativana, ja jolloin suljemme silmämme antaumuksen riemu sielussamme. Jolloin meillä ei enää ole entisyyttä eikä tulevaisuutta, vaan ainoastaan onnea uhkuva nykyisyys.

Miten vähäpätöiseksi tuleekaan kaikki muu, kun se hetki saapuu!

Silloin se meitä hallitsee ja me sitä nöyrästi palvelemme, kysymättä palkkaa, tietämättä rikkaudesta tai köyhyydestä, ylhäisyydestä tai alhaisuudesta. Ainoastaan siitä yhdestä, joka on elämän suurin ihme.

Ehkä hän kiitti elämää siitä, että se sarasti Yrjönkin tiellä. Tosin ainoastaan sarasti. Sillä mitä he vielä, niin nuoret ihmiset, saattoivat tietää myöhemmän iän itsetietoisesta, voimakkaasta antaumuksesta? Tämä oli vain aavistusta siitä, mutta kuitenkin aavistusta semmoisesta jota silmä joi, jota kädet epäröivin liikkein haparoivat ja joka pani sielun väräjämään. Joka sai hänet entisensä unohtamaan ja kaikkensa antamaan ja avoimin silmin unta näkemään elämän suurimmasta onnesta.

Tulisitko vielä tuntemaan rakkauden itsensä, Yrjö? Nyt huumauduit jo sen esimausta. Ja aika riensi. Mitä kohti se riensi?

Mutta salissa humisivat tanssin sävelet ja karkelo vilkastui vilkastumistaan. Tanssit vaihtelivat, sorina huoneissa säesti iloa ja Kirsti ja muut pikku tytöt hyppelivät yhä rohkeammin suurten parissa.

Koko illan istui kenraali pianon ääressä, katsoen suoraan eteensä nuotteja hyljeksien ja kuin jostakin kaukaa mielensä komeroista loihtien esiin kumpuavia hyrskypäitä sävelmiä. Siinä oli kuin arojen kuumaa kaihoa — kuin kavioitten kopsetta ja kannusten helinää — kuin vierasmaalaisten tanssisalien loistoa ja menneen ajan huumaavaa komeutta. Hän oli kuin jossakin poissa — missä lie ollut hänkin entisten päiviensä muistoissa.

* * * * *

Mutta, Yrjö, sano minulle tänään, mistä se johtui, että sitten tunnelma salissa vähitellen muuttui? Miksi annoit nuoren maisterin viedä kerta toisensa jälkeen Marjan tanssin pyörteeseen etkä kertaakaan kumartanut hänelle enää? He tanssivat yhdessä pitkät ajat ja istuutuivat sitten toistensa kanssa seurustelemaan. Ja salissa tuntui kuin tyhjältä, ja vanhempien ihmisten mielen täytti kuin pettymyksen apeus. Ja illan kosteus löi uutimet lakoon, niin että sohvan puoleinen ikkuna oli suljettava.

Oliko satanut lunta teidän tunteittenne tuskin puhjenneisiin lehtiin? Vai oliko tämä vain leikkiä ja sokkosilla-oloa? Eihän se perästäpäin mitään merkitsekään. Mutta silloin se tummensi kevätillan valoisia enteitä.

Ehkä oli niin, että lankesi varjo tiellesi, vaikkei kukaan meistä sitä huomannut. En tiedä, näitkö sen itse, mutta oli kuin olisit jotakin väistänyt, ja kasvojesi yli kulki surumielisyyden väreily, joka jätti jälkeensä väsähtäneen ilmeen.

Huomasin kyllä, että seurasit Marjaa silmilläsi. Tiesit aina, kenen kanssa hän tanssi ja missä. Mutta annoit asiain mennä menojaan ja tyydyit siihen että täytit kohteliaan isännän velvollisuuksia muita tyttöjä kohtaan.

Henrik eno ja Kukkaisrinteen isäntä istuivat matalassa sohvassa poltellen, jutellen ja tanssia seuraten.

— Senkin takkiainen! — sanoi Henrik eno ääneen ja heitti savurenkaan ilmaan.

Ketä hän oli tarkoittanut?

— Toivotaan, että se korjautuu — sanoi aina toivorikas professori setä.

Mutta Kukkaisrinteeläinen nosti lasinsa, kilisti, sytytti sikarinsa uudestaan ja he jatkoivat pakinaansa viimeisistä uutisista.

Teekeittiö kannettiin sisään, ja alettiin tarjota teetä. Sinun tuodessasi lasisi täytettäväksi kuiskasin sinulle sitä täyttäessäni:

— Mitä varten? — Miksi, Yrjö —?

— Älä siihen kajoa! — sanoit jyrkästi ja hiljaa.

Ja soitto jatkui. Yhä kuumemmiksi kävivät tyttöjen posket, yhä vilkkaammiksi poikien liikkeet. Tahtia jo poljettiin ja hansikkaat pistettiin taskuihin.

Tea täti, Henrik enon rouva, istui keltaisessa nurkkasohvassa ja katseli tanssivia.

— On sääli Yrjöä — sanoi hän. — Koko tämän illan ilo on mennyt häneltä hukkaan.

— Ei tiedä sentään — sanoin jotakin sanoakseni. — Täytyyhän hänen siihenkin tottua.

— Niin, mutta minä luulen, että se on Yrjössä tavallista syvempää. Ja sitten juuri tänään!

Tietysti. Mutta, se nyt ei ollut autettavissa.

— Älä nyt äiti — Kyllä me asiamme selvitämme. — Niin oli katseesi sanonut. Ja selvitittekin.

Sitä iltaa tosin en ole koskaan täysin ymmärtänyt, mutta kai te sen itse tiedätte. Viimeinenkin valssi soitettiin, mutta ette tanssineet sitä yhdessä.

Mutta tuota päivää ajatellessani on mieleni silti raskas. Silloin laskeutui varjo kohtalosi tielle ja valoisa hetki himmeni. Siinä oli aavistus kaiken katoavaisuudesta, nuoruuden ja rakkaudenkin haihtumisesta kuplana.

Mahtaako kukaan muu enää muistaa, miten valkoisen äänetön se ilta oli?