Front matter (continued 3)

28.

Tanssin loputtua vieraiden tungeskellessa eteisessä ennättääkseen junalle, sanoit äkkiä:

— Minäkin lähden kaupunkiin.

— Ennätät kai takaisin viimeisellä junalla?

— Ennätän.

Ja talo jäi tyhjäksi.

Mutta oli paljon järjestettävää, ennenkuin ennätin ajatella unta. Isää väsytti, ja hän meni levolle omaan huoneeseensa. Kirsti oli jo aikoja sitten nukahtanut jollekin sohvalle. Mummo sanoi hyvää yötä ja vetäytyi omalle puolelleen. Mutta minä askartelin vielä kauan järjestämällä veitset ja lusikat laatikkoihin ja lasit kaapin hyllylle.

Ja ajatukset kulkivat omia teitään.

Saivat vihdoin olla hetkisen kahdenkesken, ajattelin itsekseni. Ehkäpä saattoivat vetäytyä erilleen muista johonkin vaunun tyhjään osastoon. Ja sitten tietysti kulkevat yhdessä tyhjiä katuja pitkin ja purkavat mieltään toisilleen. Hyvästelevät sitten porraskäytävässä ennenkuin Marja pistää avaimensa oveen.

Hyvä oli niin.

Mutta miksi olin niin apea mieleltäni? Ikäänkuin olisi jokin solumaisillaan pois! — No niin, nuoruuden tarinat ovat harvoin pitkät. — Eikä se sekään mieltäni painanut. Takatalvi ehkä uhkasi hävityksineen. Lehtisilmut ehkä paleltuisivat lumipeitteen alla, ja täytyisi nähdä surkastuneita lehtiä puissamme pitkin kesää. — Tai voisiko jotenkuten viihtymys täällä kotona häiriintyä ja astuisiko tyhjyys sijalle?

Mutta miksi sellaista ajattelin?

Lehdethän olivat hyvässä tallessa peitteensä alla, jos aamupuolella yötä ehkä tulisi halla hiipien ja yrittäisi iskeä kyntensä niihin. Ja muuten elämässähän kävi ainainen vaihtelu, tuskin oli kesään päästy, niin oli taas talvi, ja toiveitten idut saattoivat paleltua kuoliaaksi.

No niin.

Värisin vilusta. Mutta huoneessani vedin uutimet syrjään ennen maata-panoani ja jätin kattolampun palamaan, jotta Yrjö tullessaan näkisi että vielä valvoin.

Oli ruvennut satamaan. Vesipisarat putoilivat ikkunalautaa vastaan, hyräillen yksitoikkoista säveltään.

Ja siihen nukuin.

Heräsin unestani kun verannan ovi kävi. Kuulin askeleita portailla ja sitten naputuksen ovelleni. Sinä, Yrjö, astuit sisään.

Voinko ottaa sitä puheeksi? Koskeeko se sinuun?

Mutta eihän enää — se on niin kokonaan takanasi nyt. Ja kuuluuhan se kaikki yhteiseen elämäämme.

Kesäsateen tuoksu lemusi vaatteistasi.

— Oletko hyvin märkä? — kysyin.

— En ollenkaan — vastasit reippaasti — eikä siellä ollut kylmäkään. He käskivät sanomaan terveisiä — heillä oli äärettömän hauskaa.

— Kenellä esimerkiksi?

— Kaikilla — Olavilla ja Jussilla ja Marjalla — ja he sanoivat, että sellaista pitäisi olla useammin, eivätkä he sillä tarkoittaneet yksin tanssia, vaan kaikkea muutakin — sitäkin että oltiin täällä maalla — ja kotona ja kaikki mukana — ja kaikkea.

— Oliko sinulla itselläsikin hauska?

— Oli minullakin.

Viivähdit ja näytit hiukan vaivaantuneelta ja lisäsit miltei kiihkeästi:

— Ja ellei ollut niinkuin olisi voinut, niin ei minua häirinnyt se, mitä sinä luulet —.

— Vaan mikä sitten?

Vilkaisit minuun ja puna lensi kasvoillesi hiusmartoa myöten. Ja ikäänkuin heti toteuttaaksesi päätöstä, jonka olit tehnyt yksinäisellä kotimatkallasi, syöksähdit puhumaan:

— Tätä iltaahan olen odottanut — et tiedä miten kärsimättömästi — viikkoja ja miltei kuukausia —!

— Mitä — mitä varten?

Olin noussut puoleksi istualleni ja tuijotin kasvoihisi. Sinä tuskin saatoit itseäsi hillitä, ja ohimosi paisuen sykkivät. Miksi, Jumalan nimessä? Koko ruumiisi pingottui jännityksen tuskasta. Oi Yrjö, et saanut sanaakaan suustasi.

Aavistus kuristi kurkkuani. Siinä se nyt oli — siinä oli se, jonka olin tahtonut uskoa tässä tapauksessa kuolleeksi, jota olin väistänyt ja jota olin koettanut lepyttää varokeinoilla ja rakkauden keksimillä hyvityksillä. Siinä se nyt oli, veren voimakas ääni! Ja senkö takia oli iltakin sellainen ollut? Enkä ollut mitään aavistanut! Enkä ollut puhunut ajoissa, vaan antanut tuskallisten ajatusten kasaantua kasaantumistaan, odotuksen kasvaa kasvamistaan, kunnes mieli oli niin täysi, että se uhkasi tulvia yli äyräittensä.

Pitikö siis tämän hetken kerran tulla! Oi, pitihän sen tulla, mutta ei se olisi tällaisena tullut, jos olisin aikaisemmin puhunut kaikki selväksi. Ja ehkä sitä siten olisi voinut väittääkin!

Ja sinä, Yrjö, katsoit minuun miltei arasti, puristaen kourasi yhteen niin että sormien nivelet kävivät valkeiksi.

— Tahdoin kysyä sinulta jotakin — sait lopulta vaivoin sanotuksi.

— Tiedän, tiedän — huudahdin enempää torjuen. — Mikset ole kysynyt ennen? Tarkoitan, miksen ole sitä kertonut sinulle jo aikoja sitten? Tietysti — tietysti saat tietää kaiken minkä minäkin tiedän.

Ja hiljaisella, rauhoittavalla äänellä aloin sinulle sitten kertoa syntyperästäsi, mitään muuta ajattelematta kuin sitä, että voisin tuottaa sinulle lievennystä, että voisin auttaa sinut tämän ylivoimaisesti vaikean hetken läpi.

Tiedät mitä silloin kerroin — yksinkertaisesti ja suoraan. Niin ja niin se oli. Äitisi oli nuori — hyvin nuori — isäsi ei ollut paljoakaan vanhempi.

— Se oli heidän nimensä — sellainen oli heidän säätynsä.

Olit luisunut lattialle vuoteeni viereen ja painoit kuuman otsasi käteeni. Otsa oli hiestä kostea ja ohimoitten valtimot tykyttivät hurjasti.

Oi poikani, minkälaisen hetken me silloin elimme!

Kuinka minun oli sinua äärettömästi sääli! Sellainen poika — muita paljon hienompi ja jalompi — ja hänen piti näin vavisten alkuperäänsä tiedustella! Kapinoin — tuskastuin puolestasi — miksi piti näin olla? Ja voi niitä, jotka tällaista aiheuttavat, jotka elämän sytyttävät sen enempää välittämättä siitä, mitä kärsimyksiä he omille lapsilleen tuottavat! Voi niitä ajattelemattomia! Ja voi niitä itsekkäitä!

Mutta minä rauhoituin. Minunhan piti sinua tyynnyttää ja auttaa.

Ja jatkoin hellävaroen kertomustani.

Siellä ja siellä he asuivat. Äitisi hienosukuinen äiti oli sairaalloinen — makasi enimmäkseen sohvallaan voimatta liikkua — tytär oli kaunis ja kookas, lahjakasta sukua, maansa parhaimpia. — Oli kevät ja lämmin tuoksu täytti ilman. Nuoret kävelivät ja ratsastelivat yhdessä valkoisia teitä ja tuuheitten pyökkimetsien varjossa. Harmahtavien korkeitten runkojen lomitse, joiden päällä oli tiheä lehtikatto ja alhaalla oli auringon läikkiä maassa. Muistat pyökkimetsän, Yrjö! Kaikki heidän ympärillään kukki, ja he antoivat lempensä puhjeta kukkaan, mitään ja ketään kysymättä.

Seuraavana kevättalvena sinä synnyit.

Liikahdit ja pyyhit nenäliinallasi otsaasi. Minä jatkoin, hiuksiasi hiljaa silitellen:

— Sellainen on tarinasi. Mutta muista, Yrjö, älä katkeroidu mieleltäsi. Hehän olivat niin nuoria, etteivät jaksaneet edesvastuuta punnita. Ja äidilläsi oli liian vähän tukea kotonaan. Kun sitten synnyit, silloin tunsi jo äitisi surun. Se oli hänet yllättänyt, se oli tuonut kauhua mukanansa hänen mieleensä. En tiedä, mikseivät he sitten menneet naimisiin. Kun aika joutui, antautui äitisi tuon hienosukuisen diakonissan huostaan, joka oli suuren laitoksen johtajatar. Hän tunsi heidät, hän otti sinut vastaan ja hän sinua rakasti sinun pienenä ollessasi. Mutta älä sinä, Yrjö, ketään syytä, äläkä syntyperääsi soimaa: olet jalosukuinen ja yhtä puhdasrotuinen kuin parhaimmat ihmisten lapsista, sillä nuori rakkaus on sinut synnyttänyt, eikä kenelläkään voi olla jalompaa sukuperää.

Huoneessa oli hetkisen hiljaista.

Sinä otit käteni omiisi ja tunsin että ne olivat viileät. Et vielä nostanut päätäsi, mutta huomasin että verisuonet otsallasi vähitellen vaalenivat ja suonten tykintä tyyntyi.

Mutta oma tuskani ahdisti vielä mieltäni. Missä olivat ajatukseni olleet ja missä silmäni? Olin luullut sinun olleen kiinni tutkintotyössäsi, ja se olikin ollut syrjä-asia sen ankaran elämäntodellisuuden rinnalla, joka sinua askarrutti. Olin ollut umpisokea enkä ollut aavistanutkaan, mitä välttämättömimmin olisit tarvinnut.

Ja valppauteni ja hyvä aikomukseni torjua olivat kärsineet surkean tappion.

Puhuin sinulle vielä rauhoittavia sanoja, kuten ennen muinoin huvilamme ullakkokamarissa. Emme välitä siitä mitä ihmiset sanovat, nyt enempää kuin ennenkään. Meillä on omat tietomme, joista emme tee heille selvää, eikä kannatakaan heille mitään selvitellä. Me tiedämme, että polveudut kunniakkaasta suvusta, ja vaikkei niin olisikaan, niin se ei sanottavasti paina vaa’assa. Sillä jokaisella on itse asiassa kuitenkin ainoastaan oma kunniansa.

— Pidä pääsi pystyssä, Yrjö poikani — jatkoin puhettani —ja rakenna sydämeesi alttari isällesi ja äidillesi, vaikket heitä tunnekaan. Kukapa heidän vaikuttimensa voi tutkia ja heistä tuomion langettaa! He tekivät sitten minkä voivat — ja varmaa on, etteivät hekään ole kärsimyksittä päässeet. Muuta ei voi ajatellakaan. Heillä on ollut hiljaiset hetkensä, heilläkin tuskan hetket — se on varma — ja vastatkoot he Kaikkivaltiaan edessä itse teoistaan. — Mutta sinä, Yrjö, sinähän et kuitenkaan ole kodittomana kasvanut.

Puristit hiljaa kättäni ja rinnastasi kohosi syvä ja vapauttava huokaus.

— Sinä olet kasvanut täällä uusissa olosuhteissa — juttelin sinulle, itsekin keveämmällä mielellä — ja he elävät siellä, jos elävät. Äitisi on myöhemmin mennyt naimisiin, en tiedä kenen kanssa. Isäsi kohtalosta en ole kuullut mitään. Kerran kysyin johtajatar-diakonissalta, meren takana käydessäni, tietäisikö hän heistä mitään. Mutta hän vastasi, ettei hän tule koskaan antamaan mitään tietoja, ja on väärin sellaisia edes pyytääkään. Sillä tuo vanha on haihdutettava pois kaikkien meidän tietoisuudestamme. He ovat kuolleet sinulle ja sinä heille. Kun oksa istutetaan uuteen maaperään, niin sen on kokonaan juurruttava siellä. — Tahtoisitko heitä etsiä, Yrjö?

— En usko — vastasit tuskin kuuluvasti.

— Jos tahdot, niin teet sen. Oletko milloinkaan ajatellut, että oma äiti kuitenkin — tarkoitan: oletko tuntenut, etten ole oma äitisi?

— En koskaan. Minun on ollut vaikeata ymmärtää, ettet ole. Olet ollut sellainen äiti minulle, etten voi käsittää, miten ihmeellinen mahtaisikaan oma äiti voida olla. Mikä siinä lienee erona?

— Kuka tiennee. Siinä on tietysti tosiasian tietoisuus ja siitä johtuva turvallisuuden tunne. Siinä voi myöskin olla syvä olennonyhteys, joka suhdetta syventää, mutta sitä ei ole hetikään aina. On vaikeata vertailla, kun niin harvalla on samalla kertaa kokemusta molemmista. Ja vaikka olisikin, niin siinä vaikuttavat niin monet asianhaarat puolella ja toisella. Oikeastaan uskon että on suurempi ero mielikuvituksessa kuin todellisuudessa. Sillä rakkaudessa on monta astetta, ja se riippuu monenmoisista syistä. — Voit kuvitella äidistäsi mitä haluat, tosiasia on kuitenkin että hän kielsi sinut. Meille sinä olet kaikki kaikessa — meistä tuntuisi kuin kiskottaisiin sydän ruumiista, jos me sinut kadottaisimme. Mutta jos tahdot äitisi löytää, niin emme kiellä. Me rakastamme sinua niin suuresti, ettemme mitään pelkää.

Niin puhuin. Mutta kuinka raskasta ja luonnotonta sentään olisi ollut kaikkien näitten vuosien jälkeen, jos olisit tähän ajatukseen tarttunut!

Olit noussut istumaan vuoteeni laidalle ja pidit minua kädestä. Kasvosi olivat jo tyyntyneet, jos kohta niissä vielä oli myrskyn jälkiä.

— Suomme sinulle kaiken — jatkoin vielä — mitä onnesi ja rauhasi kaipaavat. Mutta täytyyhän sinun ajatella asiaa myöskin heidän kannaltaan…

— Niin, niin — mitäpä minulla oikeastaan on heidän kanssaan tekemistä? — Sano, äiti — miten se tapahtui, se — että tulin?

— Äitisi kirjoitti kirjeen, jossa hän sinusta luopui. Ja isäsi kirjoitti alle.

— Hän luopui minusta? Hän sai kirjoitetuksi, että hän luopui minusta?

— Niin.

— He saivat molemmat kirjoitetuksi, että he luopuivat minusta?

— Niin.

Näyttäisinköhän sinulle tuon paperin — se oli ainoastaan parin askeleen päässä tuon laskulevyn takana — tuntisin heti käsialan ja hiukan kellertävän kuoren — mutta ei, ei — se olisi liian kouraantuntuvaa — Jumalan kiitos, ettet itse sitä keksinyt.

— Silloin katkesivat samalla siteet keskenämme — sanoit painokkaasti.

Mutta lausuit sen kuin jos olisit tuntenut suurta vapautusta.

Ja katsoit minua suoraan silmiin lisätessäsi:

— Ja sitä paperia siunaan nyt, sillä sen kautta minulla on ollut koti. Kun kerran näin oli, niin he eivät voineet antaa minulle suurempaa lahjaa. Siitä heitä kiitän.

Olit vielä kalpea ja pyyhit nenäliinallasi otsaasi ja käsiäsi. Mutta ilme kasvoillasi osoitti, että olit päässyt sietämättömästä painajaisesta.

— Niin, Yrjö — sanoin keventynein mielin — sen tiedän, että minulle, meille sinä kuulut.

— Sen tunnen minäkin nyt selvemmin kuin koskaan. Ja minulle on ääretön helpotus, kun nyt tiedän kaikki. Eihän minua ole mikään muu vaivannutkaan kuin vain tuo epätietoisuus.

Nousit ja kävelit edestakaisin huoneessa. Avasit ikkunan ja istuuduit ikkunalaudalle.

Oli lakannut satamasta ja aamu jo valkeni.

— Mikset ole aikaisemmin kysynyt tuosta kaikesta?

— Sinähän kerran sanoit — silloin ennen ulkomaanmatkaa — että saisin tietää lisää täysi-ikäisenä — ylioppilaaksi tultuani, niin sanoit. — En ole tahtonut ennen kysyä.

— Mutta olisithan toki silti voinut — —

— Kaiketi olen myöskin pelännyt —.

— Mitä?

— Ettei todellisuus vastaisi sitä, mitä olen kuvitellut.

— Ja onko se vastannut?

— Todellisuus on aina parempi — ainakin terveempi — kuin kuvittelu. Luulee helposti olevansa jotakin ihmeellistä — ja ellei sitäkään, niin pelkää saavansa kuulla jotakin häpeällistä tai rumaa syntyperästään.

— Ja olet kärsinyt epävarmuudestasi?

— Paljon olen kärsinyt — viime kuukausina. En ennen. En ole aikaisemmin tullut sitä niin tuumineeksi. Mutta sen jälkeen kun tulin ystäväksi Marjan kanssa, enkä voinut hänelle edes sanoa kuka olin! — En itsekään tiennyt, kuka olin! Se ajatus ajoi vihdoin takaa, niin että siitä tuli miltei päähänpisto.

— Ja olet Marjan kanssa puhunut siitä?

— Monta kertaa. Vähänväliä.

— Etkä minulle?

— En voi sitä itsekään ymmärtää, miksi olen itseäni niin vaivannut. Lopuksi oudoksuin sitäkin, että minulla yleensä oli sellaista kysyttävää, jota ei ollut muilla. Mutta nyt tiedän — ja se tieto helpottaa sanomattomasti.

Tulit taasen luokseni ja istuuduit vuoteeni laidalle.

— Sano, Yrjö, miksi juuri tänä iltana kysyit?

— Kaiketi sentakia, että tämä ilta oli ikäänkuin koko tähänastisen elämäni päätekohta — tästä päivästä piti alkaa uusi elämä.

— Puhuitko matkalla Marjalle siitä?

— Puhuin. Hänelle olen viime aikoina puhunut kaikki. Ja hän on aina kehoittanut minua sinulta kysymään, ja tänä iltanakin hän otti minulta sen lupauksen.

— Ja saitte olla kahden?

— Saimme — meidän suhteemme ovat kyllä ennallaan. Etkö ymmärrä, äiti, että itsehän hänestä tänään luovuin — itse toiselle luovutin — siksi kunnes tämä selviäisi. Siksi kunnes voisin mennä hänen luokseen sanomaan: niin ja niin se on. Nyt hän on minun enemmän kuin koskaan ennen.

Vedin syvän tyydytyksen huokauksen:

— Niinpä on kaikki hyvin. Muistatko, Yrjö, kun ennen lapsuudessasi puhuimme keskenämme näistä aroista asioista, niin se yhdisti meitä yhä läheisemmin toisiimme. Ja minusta tuntuu kuin olisi nytkin käynyt samoin, vaikka tämä on ollutkin vaikein hetki, mikä meillä koskaan on ollut.

Hymyilit vapaata, valoisaa hymyä ja muistellen sinäkin jotakin entistä sanoit painokkaasti:

— Voitkohan arvata, äiti, kuka on kaikkein paras ystäväni?

Heti tulit silmissäni pieneksi pojaksi jälleen, joka herää ehkä vaivaavasta unesta hyvään todellisuuteen ja vastasin:

— Kaiketi Erik — tai Väinö — tai Aino — tai —

— Sinähän se olet, äiti — ja Jumala tietysti — mutta pidän vain hyvin vähän enemmän Jumalasta, sillä täytyyhän Jumalasta vähän enemmän — — —

Vaikenimme molemmat.

Ikkunalaudalle tippui yksitellen vesipisaroita, ja kottaraiset alkoivat pesissään liikahdella ja siipiään räpyttäen sirittää. Ja vaalenevana lepäili ulkona aamuyö.

Me pidimme toisiamme käsistä ja annoimme tämänkin hetken hiljaa painua menneisyyden helmaan. Ja avonaisen ikkunan kautta puhalsi aamutuulahdus sisään koivujen tuoksua.

Ja se päivä, joka nyt koitti, oli taaskin sunnuntai. Heittäisimme viikon vaivat ja tämänkin yön tuskat taaksemme ja pukeutuisimme sunnuntaivaatteisiin ja sunnuntaimieleen. Mene, poikaseni, nukkumaan ja nuku syvää, virkistävää untasi! Kun myöhään aamulla heräät, ovat käytävät haravoidut sunnuntaikuntoonsa, ja koivujen ritvat leyhyvät juhlamieltä. Isällä on orvokki napinlävessä ja Kirstillä on uudenuutukaiset kengät jalassa. Ja mummo kamarinsa ikkunassa lukee päivän evankeliumia.

Ja maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

29.

Mutta eipä ulkona maailmalla vallinnutkaan rauha eikä ihmisten kesken hyvä tahto. Siellä riehui suuri sota. Se oli tärisyttänyt valtakuntien perustuksia jo parin vuoden ajan. Suoranaisesti se ei vielä ollut koskettanut Suomea, mutta tietysti sitä täällä seurattiin suurella jännityksellä. Siitä puhuttiin Koivulassa joka päivä sanomalehtien saapuessa, ja hartaasti toivottiin sen pian loppuvan.

Mutta se vaan yltyi. Se heitti hyrskynsä yhä uhkaavammin Suomenkin rannoille.

Jo aikoja sitten oli meidänkin paikkakunnallemme ilmestynyt venäläistä sotaväkeä, joka alkoi metsää kaataa, sotateitä rakentaa pitkin aukeamia, vallihautoja kaivaa ja piikkilanka-aitoja vetää rauhallisten ihmisten alueille. Kauhulla me näimme heidän tuhotöitään ja kuulimme hävitettyjen kotien valituksia. Ei enää tehnyt mieli metsissä kuljeskella, sillä villiintyneitä miehiä vetelehti kaikkialla. Eikä voinut edes ihmisiä vapaasti puhutella, kuten ennen, sillä vieraat kylvivät myrkkyä tietämättömien ihmisten mieliin, ja nämä katkeroituivat ja rupesivat hautomaan mielettömiä kumoushoureita. Oli tuskallista nähdä vierasrotuisia sotureita herroina maassamme ja omat miehemme aseettomina. Kuohutti mieltä ajatellessa, että he esteettä saivat vehkeillä kansalaistemme keskuudessa, sairaalloisilla haaveillansa vieden heidät surkeasti harhaan. Mielet sen kautta pimenivät. Kun kuusien juuret alkoivat kuivua viheliäisten, tiheänä verkkona yli viljelysmaiden risteilevien vallihautojen reunamilla, niin samalla alkoi läpi aikojen periytyneiden, kunnioitettujen katsantokantojen pyhyys horjua laajoissa kansankerroksissa.

Yleinen levottomuus ja uhkaavan maailmanonnettomuuden pelko täytti yhä enemmän mielet.

Sinä kesänä, jolloin sinä, Yrjö, tulit ylioppilaaksi, painui tuo vieras leima yli koko paikkakuntamme ja teki sen vielä entistään rauhattomammaksi. Aukeamalle aseman toiselle puolelle pystytettiin nimittäin suuri venäläinen majoitusleiri, jonka upseerit kulkivat ympäri paikkakuntaa hakien sekä itselleen että kanslioilleen huoneistoa asukkaiden huviloista. Silloin vilisi valkotakkisia ja pitkäsaappaisia kaikilla teillä ja kuului vieraan kielen sorinaa. Illoin kaikui leirillä hanurin ääni. Muistatko, Yrjö, haikeamielisiä tanssisävelmiä ja alakuloisia venäläisiä kansanlauluja, jotka selvästi soivat huvilallemme asti?

Ja sitten eräänä päivänä — —

Isä oli lähtenyt aamujunalla kaupunkiin. Äiti oli juuri pitänyt suursiivousta, pesettänyt salin maalaamattoman lattian ja pingoittanut sen yli viheriäkuvioiset liinamatot. Ovet olivat auki toisesta verannasta toiselle puutarhaan, ja kesäinen tuulenhenki leyhytteli ikkunoitten uutimia. Oli valoisaa, avaraa ja kotoista.

Äiti oli juuri ollut salin ikkunaa sulkemassa, kun verannalta ilmestyi eteiseen neljä — viisi — seitsemän miestä — venäläisiin upseerinpukuihin puettuna. He astuivat suoraa päätä saliin, kursailematta tallaten saappaillaan hänen puhdasta lattiaansa ja vaaleita mattojansa. He katselivat ilman muuta ympärillensä, kurkistelivat keltaiseen nurkkakammioon, astuivat häikäilemättä ruokahuoneeseen, kuin olisivat olleet kotonaan, loivat silmäyksen tarjoiluhuoneeseen ja portaille, jotka sieltä veivät yläkertaan — ja arvelivat, että tämä talo sopisi erinomaisesti heille. He tarvitsivat kansliaa — ja koska eivät olleet löytäneet mitään muuta sopivaa, niin —!

Meidänkö kotimme venäläisten kansliaksi!

Tosin kuultiin sellaisesta ympäri maan. He ottivat kartanoita, taloja, huviloita haltuunsa, antaen niiden omistajien harhailla muitten nurkissa. Ja minkälaisessa kunnossa ne sitten saatiin joskus takaisin! Hyvä, jos seinähirret, lattiapalkit ja katto enää olivat ennallaan. Kaikki oli korjattava, puhdistettava, sisustettava uudestaan. Puut ja pensaatkin talon ympärillä raiskattiin ja koko paikka hävitettiin.

Olit kuullut siitä puhuttavan, että paikkakunnalla majailevan sotilasosaston upseerit hakivat itsellensä ja joukollensa virkahuoneistoa, ja kun yläkertaan kuulit vieraita miesääniä alhaalta, iski sinuun aavistus ja hyökkäsit portaita alas. Ilmestyit salin ovelle juuri äidin astuessa ikkunansyvennyksestä esille, hiukan punoittavana tosin, mutta kylmänä muuten kuin jääpala:

— Tahdon huomauttaa herroille, että tämä on kotimme, eikä se ole saatavissa mistään hinnasta.

Herrat upseerit katsoivat häneen yli olkansa ja arvelivat, että heillä kyllä olisi keinonsa.

Mutta äiti vakuutti heille, että myöskin meillä oli keinomme estää, ja ne keinot tepsisivät. Herrojen oli siis turha meidän kotiamme tarkastaa, me emme sitä luovuttaisi, eikä heillä ollut oikeutta ottaa sitä väkisin.

Sinä riensit äidin avuksi, pannen koko koulussa saamasi venäjänkielentaidon liikkeelle saadaksesi sinäkin heidät vakuutetuiksi toiveittensa turhuudesta. Mutta he vain murisivat jotakin toisillensa, uhkasivat tuoda asiapaperinsa seuraavana päivänä ja ottavansa talomme käytettäväkseen jonkun viikon perästä. Itse saisimme asua parissa kolmessa huoneessa yläkerroksessa.

Mutta äiti katsahti salavihkaa heidän jalkojensa jälkiä puhtailla matoillansa ja toisti:

— Me emme päästä vieraita asustamaan näihin huoneisiimme! Vakuutan teille, älkää vaivatko itseänne turhaan. Kotiamme ette saa.

Herrat vetäytyivät korskeina pois, luvaten vielä kerran palata, mutta heidän varmuutensa oli horjunut. Ja vaikka äiti vielä miltei vapisi mielenliikutuksesta, oli hän tullut siihen käsitykseen, että vaara tällä kertaa oli torjuttu.

Kun isä palasi päiväjunalla, suuttui hän silmittömästi ja ryhtyi varokeinoihin sen varalta, että he koettaisivat toteuttaa uhkauksensa. Ketään ei kuitenkaan sitten kuulunut. Mutta seurauksena oli, ettemme uskaltaneet matkustaa kotoa pois, sillä jos talo olisi jäänyt tyhjäksi, olisivat venäläiset voineet tulla ottamaan sen haltuunsa.

Onnettomat sodan uhrit, niin upseerit kuin sotamiehet, joita oli lähetetty tänne kaukaa Venäjän jokilaaksoista tai Donin aroilta, kuljetettiin, pari kolme viikkoa leirissä levähdettyään, eteenpäin meren poikki suoraan sodan jalkoihin. Sotamiehet saivat siitä tietää ainoastaan päivää ennen kuin se tapahtui, ja silloin koko leiri joutui surun ja epätoivon valtaan. Itkien ja rukouksia lukien he lähettivät viimeiset kirjeensä kotiseuduilleen, sen jälkeen ei tiennyt milloin niitä sai lähettää, tahi saiko koskaan.

Silloin he myös ottivat ainoan jäljelle jääneen omaisuutensa, itse tekemänsä rasian, pienen maalatun kirstunsa, vaimonsa antaman kirjaillun liinan tai vaivalla säästetyn sokerikilon, ja kulkivat huvilalta toiselle tuota tavaraansa kauppaamassa. — Muistatko tuon pienen ruskean kirstun, jonka kannelle oli maalattu kukkia ja jonka sait minut ostamaan tuolta nuorelta Kasanista kotoisin olevalta mieheltä? — Huomenna oli mentävä, eikä saanut ottaa mitään mukaansa. Ja mitäpä kannattikaan sinne ottaa surman suuhun? Ainoa lohdutus oli jokunen rahapenni, jolla sitten myöhemmin saattoi ostaa itsellensä edes vähän tupakkaa ampumahaudoissa kuolemaa odotellessa.

He vetistelivät ja pyyhkivät silmiään ja kertoivat vieraalla kielellään käsittämättömiä asioita. Silloin kävi kaikkien sääli heitä, onnettoman maan onnettomia poikia.

Mutta vaikka ihmisyyden kannalta heitä surkuttelimme, katselimme koko tätä maamme vierasta sotilasvaltaa ehdottomasti vihollismielisenä joukkueena. Toivoimme siitä vapautusta ja tunsimme velvollisuudeksemme, oikean hetken tullen, nousta sitä ja koko vanhaa sortoa vastaan. Ei vaan vielä tiedetty milloin ja miten se tulisi mahdolliseksi. Pääasia vain oli, että Suomi tulisi vapaaksi.

Oli julkinen salaisuus, että pojillemme Saksassa opetettiin sotataitoa ja että sinne sukelsi nuori mies toisensa jälkeen, antautuen jos minkälaisiin seikkailuihin päästäkseen rajan yli. Sieltä käsin valmistettiin maamme nousua sortovaltaa vastaan. Ja useimmissa nuorissa paloi into kuin tuli ja leimaus. Toiset hautoivat muita suunnitelmia, joista keskusteltiin hartaasti suljetuissa piireissä.

Paljon näistä meilläkin puhuttiin, ja sukulaisia oli niiden joukossa, jotka olivat lähteneet rajan yli. Ja Suomen vapauteen uskottiin, jos kohta mahdollisuutena, jonka pikaista toteutumista ei uskallettu toivoakaan. Mutta se oli sittenkin ainaisena keskustelun aineena, jos vieraita saapui, ja kun poikatoverisi tulivat sinua, Yrjö, tapaamaan, ette paljon muusta puhuneetkaan enää viime aikoina.

Silloin ei vielä kukaan aavistanut, että meidän piti vieläkin häpeällisemmän alennustilan ahdistuksesta ja vielä huutavamman hädän kidasta ponnahtaa omin voimin ja palavin innostuksin kuin ihmeen avulla isänmaamme haaveiltua vapautta valloittamaan.

30.

Olit polkupyörämatkalla.

Nyt ylioppilaaksi tultuasi olit halunnut nähdä uudestaan ne seudut, jotka olivat sinulle lapsuudesta tutut, mutta joita olit ainoastaan lapsen silmillä katsellut. Tietoisesti tahdoit niiden olemukseen upottautua, päästäksesi selville siitä, mitä kotimaasi sinulle oikeastaan merkitsi.

Varsinkin viime keskustelusi jälkeen äitisi kanssa olit ollut utelias saamaan selville minkälainen sinun oma suhteesi kotimaahasi todella oli.

Olit nyt tehnyt pitkän kiertomatkan, käynyt sukulaistaloissa ja tuttavissa sekä Savossa että Karjalassa ja olit nähnyt kaikki Itä-Suomen huomattavat nähtävyydet. Et ollut pitänyt kiirettä, vaan antanut matkan sujua omia menojaan. Olit ajaa viilettänyt tuntikausia asumattomia seutuja, seurannut polkua lehdon reunassa, painautunut taas alemmille maille, kunnes olit puskenut mäkeä ylös kanervaiseen hongikkoon. Ja missä illan tullen oli sattunut soma talo vastaan ja lehmisavu noussut aidannurkkauksesta, sinne olit jäänyt yöksi, aitan olkivuoteille nukahtaen tai ladon lemuavilla heinillä hitaasti silmäsi ummistaen. Olit nauttinut tuoksusta, yön viileydestä ja jäsentesi suloisesta raukeudesta.

Tämä oli kotimaasi. Kaikki oli sinulle täällä tuttua. Näköalat harjanteilla ja purojen liritys maantien varrella levätessäsi. Pikkukaupungitkin katuineen ja talonpoikaistalot kaivonvintteineen. Mikään ei sinua hämmästyttänyt — eihän kotona mikään hämmästytä — mutta tunsit ettet koskaan tätä maata vaihtaisi mihinkään muuhun.

Se oli komea maa. Se oli ainutlaatuinen maa, jolla oli suuret mahdollisuutensa ja suuri arvonsa. Ja siitä tulisi vielä parempi, kunhan tässä ennätettäisiin askaroida hiukan enemmän ja kunhan joskus saataisiin asiat niin pitkälle, että itse isännöitäisiin omassa talossamme.

Ajattelit tuota nykyistä nöyryytyksen aikaamme ajaessasi hitaasti eteenpäin. Katselit vainioita ympärilläsi ja niittyjä kapean järvijuovan toisella puolella. Täällä ei ollut merkkiäkään ampumahaudoista. Maa oli siinä suhteessa aivan koskematonta. Täällä saattoi unohtaa alennustilansakin, ja mitäpä hyödytti tällaisena päivänä sitä muistaakaan? Et ollut ajatellut näillä retkilläsi sitä — muuten miten nyt lie juolahtanut mieleen. Mutta et siinä viivähtänyt. Se oli kuin repaleinen puku, joka kerran heitettäisiin menemään — se oli kuorta, jonka alla sydän oli säilynyt terveenä ja voimakkaana. Ja tämä terve sydän tulisi kerran vielä täysiin oikeuksiinsa.

Mutta ei tarvinnut sitäkään nyt muistaa. Sai antaa silmänsä huolettomasti iloita näistä puhtaista maisemista ja ruumiinsa solu solulta uudistua näillä sälöisillä taipaleilla.

Tällä hetkellä sinua kuitenkin hiukan harmitti, että tuo vieras sotilasmajoitus oli estänyt isää ja äitiä saapumasta vanhaan kartanoon, jonne olit matkalla. Oli jo kauan niin suunniteltu, että he olisivat siellä sinua vastaanottamassa, ja olisi ollut hauska saada siihen tutustua heidän opastamanaan, he kun tunsivat siellä jokaisen kannon.

Mutta ei kannattanut sitä nyt ajatella. Olit vasta iltapäivällä irtautunut viimeisestä majapaikastasi, tohtorisedän perintötalosta pikkukaupungin puistonnurkkauksessa. Nyt oli jo aurinko alenemassa. Maa tuoksui ja taivaanrannalla purjehtivat suuret pilvet.

Ypö yksin olit matkaillut näitä pitkiä taipaleita ketään kaipaamatta.

Olit jo sivuuttanut tiilikirkon ja painauduit viidakon halki tuollaisen surkastuneen metsäntapaisen läpi, josta suuremmat puut on kaadettu ja loput jätetty omaan oloonsa.

Tuskin kosketit polkimia — annoit vain pyörän huristaa itsestänsä.

Viidakko harveni, tie leveni ja edessäsi oli laajat pellot. Ne paistoivat keltaisina ja tähkäpäät hohtivat ilta-auringossa. Järvi oli tältä kohdalta sangen leveä eikä se mikään sisämaanlampi ollutkaan, vaan osa laajaa vesistöä, jota myöten laivat kulkivat sekä pohjoiseen että etelään, välittäen liikettä Saimaan vesistöjen pikkukaupunkien välillä. Kauas pujottautuivat sen lahdelmat siintävien etäisyyksien tummuuteen.

Ja suoraan silmiesi edessä oli se vanha kartano puittensa suojassa.

Sen takana siinsivät toiset vedet, jotka hopea nauhana ulottuivat taivaanrannalle asti. Ja metsäisessä taustassa nousivat vaarat toistensa vieressä aaltoilevana utuviivana. Korkeimmalla mäellä paistoi kylä, noita salomaan vankkoja taloja, jotka olivat muun maailman kanssa yhteydessä vain vesiteitse, ja jonne kirkonkylästä oli päivän soutumatka.

Sieltä oli ollut kotoisin se nuori talonpoikaistyttö, joka oli mennyt naimisiin rovastin kanssa. Olit kuullut sukulaisten siitä puhuvan. Ja tuolla oli heidän entinen pappilansa aivan järven rannalla. Se oli harmaaksi maalattu, moni-ikkunainen talo, jonka puutarha ulottui vedenrajaan asti ja jonka säleaita kallistui hiukan veteen. Se näytti vieläkin hoitamattomalta ja ilottomalta, niinkuin ihmiset kertoivat sen näyttäneen nuoren rouvan aikana. Hän kaihosi varmaan takaisin tuohon taloon, joka punaisena hohti tuolla mäellä.

Yhä lähempänä näkyi matkasi määrä, suvun kotikartano, joka oli vienyt sinut näin kauas kohti Karjalan pohjoisia vaaroja. Se pilkisti nyt selvästi esille lehtipuittensa takaa ja sitä piiritti sen laajat viljavainiot, osaksi jo kuhilaalla. Korkea koivukuja halkaisi pellot, vieden metsän reunalta taloon.

Maantie aleni siltaa kohti, joka vei salmen yli. Salmi leveni tuonnempana suvannoksi, jonka rannalla oli paja. Miten tuo silta ja tuo paja olivat sinulle tutut! Sillan kaiteessa olivat penkit, nuorten iltahaaveilua varten. Sen alta tuli esille vene, jota tyttö souti, nähtävästi iltalypsyltä saapuen, koska oli maitoastioita veneessä. Veden pinta välkkyi tyynenä ja tummana korkeitten leppien varjossa, ja joku lintunen piipotti läheisessä puussa iltaviserrystään.

Sillä kohdalla hyppäsit pyörältäsi, etenit sitten taluttaen sitä pitkin tietä, joka kulki metsän reunaa.

On sentään hauska, että on tuollainen vanha kotikartano, jonne voi tulla, ajattelit ja lämpenit.

Tässä sillan kohdallahan suuret matkavaunut pysähtyivät ennen muinoin kahdesti tai kolmesti vuodessa, kun vanha herra tuli Helsingistä loma-aikaansa maalla viettämään. Talo oli hänen, vaikkei hän hallituksen jäsenenä voinut siellä muulloin asua. Mutta se oli perheen varsinainen koti, ja noista talon ikkunoista hänen lapsensa ja lastenlapsensa tiesivät määräpäivänä odottaa hänen tuloansa. Ja kun vaunut ilmestyivät viidakosta peltojen aukeamalle, silloin he hyökkäsivät häntä vastaanottamaan, joutuakseen häntä tervehtimään sillan korvassa. Valkohapsinen isoisä astui alas ja antoi lastenlasten täyttää matka vaunujen joka sopukan. Siinä oli iloa ja kirkunaa. Kuski läimäytti väsyneitä parihevosia selkään ja vei lapsukaisjoukon taloon. Mutta täysi-ikäiset saivat jo tiellä kuulla ensimmäiset terveiset helsinkiläisiltä sukulaisilta ja tärkeimmät päivän uutiset. Tätä kunnioitetun perheen pään tulopäivää vietettiin koko talossa vuoden suurimpana merkkitapauksena.

Siitä ajasta oli nyt jo sata vuotta kulunut.

Sitten oli tullut tavaksi sillan kohdalta lähestyä taloa kävellen, jos tuli matkustavaisena pitemmän matkan päästä ja kuului perheeseen. Monessa sukupolvessa olivat talon ylioppilaat tulleet ajaa karauttaen kyytikärryissä tietä pitkin ja mäen törmällä hypänneet alas kärryistään ja heiluttaneet lakkiaan tervehdykseksi. Kaikki olivat lämmenneet nähdessään vanhan kartanon katonharjojen paistavan esille puitten lomitse.

Siinä oli jotakin erikoista, arvelit sinä, Yrjö. Tuo taitekatto tuossa ja päätyjen ullakkokamari-ikkunat — ja kaikki ne tarinat, joita vanha isoäiti oli tiennyt kertoa noitten kamarien muistoista. Niissä oli mahtanut tapahtua enemmän kuin muualla koko talossa. Nyt loisti aurinko ikkunoihin, niin että ne punoittaen hohtivat. Eikös siinä seisonut jokin navettakaivon luona nostamassa vettä? Ja tallirenki tuli tallista taluttaen hevosta ja alkoi valjastaa sitä kärryjen eteen.

Ajattelit ensimmäistä käyntiäsi tässä talossa. Oikeastaan et siitä mitään muistanut, sillä olit ollut silloin ainoastaan neljän vuoden vanha. Mutta isä ja äiti olivat kertomuksillaan muistiasi verestäneet.

Silloin oli ollut paljon sukulaisia koolla. Oli luonnollista, että tässä suvussa vallitsi yhteistunto. Kaikilla vanhoilla oli niin paljon yhteisiä muistoja, jotka liittyivät taloon. Siellä he olivat nuorina rakastuneet ja menneet kihloihin, ja kuinka monet häät siellä olikaan vietetty! Sitten he olivat tulleet käymään lapsineen, ja näiden hauskimmat lapsuuden muistot liittyivät vuorostaan vanhaan kartanoon. Nyt tulivat jo lastenlapset ja yhä pysyi yhteenkuuluvaisuudentunne kiinteänä. Vanhat olivat jo kuolleet aikoja sitten, mutta nuoremmissa polvissa oli uskollisuus ja kodikas viihtyminen toistensa seurassa säilynyt muuttumattomana.

Silloin olit sinäkin juurtunut tähän yhteiseen maaperään, ja siitä asti olit tuntenut siihen kuuluvasi. Olit suuren suvun jäsen. Kaikki nuo valkotukkaiset suvun vanhukset olivat ottaneet sinut vastaan oman puunsa vesana, olivat laskeneet kätensä päälaellesi kulkiessasi heidän ohitseen ja kiikuttaneet sinua polvellansa. Tädit olivat avanneet sinulle kirjaillut käsilaukkunsa, ja serkut olivat nostaneet sinut olkapäillensä ja hevosina hirnuneet sinulle laukaten ylös ja alas rantatietä, joka vei saunaan ja uimahuoneelle.

Paljon et niistä päivistä muistanut, mutta ne olivat valopilkkuina jääneet jonnekin tajuntasi komeroihin.

Jo kääntyi tie metsän reunalta koivukujannetta pitkin suoraan peltojen poikki taloon.

Mielestäsi oli aivan itsestään selvää, että saavuit sukukartanoon nyt ylioppilaaksi tultuasi. Niin tekivät kaikki muutkin. Kaikki lähtivät siellä käymään heti kun jotakin merkillisempää oli heille tapahtunut. Hakivatko he sieltä entisten polvien sanatonta siunausta? Kuka tiennee mitä kukin haki. Kaikissa tapauksissa se oli tullut suvussa tavaksi.

Ei liikkunut ketään pihamaalla, kukaan ei tullut portaille vastaan. Sinä tulit täysin odottamatta. Vai kurkistiko joku serkuista ikkunasta? Sinä nostit polkupyöräsi kuistin seinää vasten, tartuit hiljaa oven ripaan ja riensit sisään.

31.

Aamulla olit tarkastanut puutarhan kukkamaita. Varmaan ne olivat isoäidin äidin aikuisia. Siellä oli sydämenmuotoinen kukkamaa, joka kasvoi pelkkiä lemmikkejä, puolikuunmuotoinen, jonka keskus oli kaunokkeja ja laidoissa kasvoi nemophilaa. Kaikki kukkapenkereet olivat näkinkenkien reunustamia, ja ne järjestettiin vuosittain samalla tavalla.

Vedit sieraimiisi ruohon ja juurien väkevää tuoksua ja aamun kosteaa lämpöä. Katselit kelluvia veneitä laiturin kyljessä ja kuulostelit kotipääskysten viserrystä niiden lentäessä korkeita kaaria tehden ja kaunista ilmaa ennustaen.

Ja tunsit olevasi kotonasi ja voivasi täysin määrin nauttia olemassaolostasi tässä hyvässä sukulaistalossa.

Eräänä iltapäivänä te yhdessä Aarnen kanssa istuitte ruohopenkillä rantakäytävän syreenimajassa vilkkaasti jutellen. Aarne oli paria vuotta sinua nuorempi ja vielä koulussa. Mutta te olitte yhtä kookkaat varreltanne ja muistutitte käytöstapannekin puolesta jonkin verran toisianne.

Tuli sitten hetken hiljaisuus. Piirsitte kumpainenkin kuivuneella oksan tyngällä kuvioita hiekkaan. Järvi oli tyyni ja laiturilla seisoi rengin poika ahvenia onkimassa.

Aarne nosti päätään ja hänen katseensa kiintyi puutarhan puihin, jotka siinä rehevinä korkeutta tapailivat.

— Tuon suurimman saksankuusen on Heikku setä lapsena istuttanut, sanoi hän. Ukko tuli usein ajaen kaupungista tänne — lauantaisaunaan tai muuten — ja silloin piti kaiken olla niinkuin hänen nuoruudessaan, tuoreet vastat saunassa, piiraat illalliseksi ja pieni tuutinki perästäpäin verannalla nautinnon huipuksi. Ei ollut maailmassa mitään sen parempaa, kuin saada tulla tänne ja antaa hoidella itseään, niinkuin talon monet tädit ja tyttäret ennen olivat hoitaneet — tai edes vähän sinnepäin. Nykyään saa vähempään tyytyä. Ja silloin hän oli aivan kuin liitteistään päässyt, tuo muuten hiljainen mies, pakinoi ja hyräili ja kertoi entisistä ajoista.

— Mitä sinä Herbed sedästä pidit? — kysyit silloin sinä, Yrjö.

— Kävihän hänkin täällä sangen usein — vastasi Aarne. — Vanha tätihän oli täältä syntyisin, eikä matkan pituus näkynyt heitä peloittavan, ja tulihan heistä väkisinkin pitäneeksi, mikäs siinä. Mutta kultahäittensä jälkeen he eivät enää käyneet.

— Olin hänen hautajaisissaan — sanoit sinä. Ja muistelit, miten sinä olit ollut niissä läsnä ainoana suuren poikaparven edustajana ja miten tuo edustaminen oli arvoasi omissa silmissäsi kohottanut. Olit kulkenut lähinnä arkkua, kantaen pientä sammalristiä, joka oli pantava kukitetulle hautakummulle. Ja vasta sitten tuli vanha täti tyttärineen ja sitten miltei koko kaupunki. Sillä kaikki olivat kiitollisuuden velassa vanhalle lääkärille ja kaupungin isälle. Sinä olit silloin ollut kahdentoista vuoden vanha, mutta sen päivän tulisit ikäsi muistamaan.

Herbed setä oli ollut eräs niistä valkotukkaisista, jotka lempeästi olivat hivelleet päätäsi. Niitä oli ollut monta, mutta he olivat kaikki nyt kuolleet.

Teille tuli mieleen vielä muita muistoja, sedistä ja tädeistä, jotka olivat jo manalle menneet, mutta jotka olivat jättäneet elämänsä kokemukset perinnöksi laajan suvun nuorelle polvelle. Heidän sukurakkautensa ja sukuyhteytensä olikin käynyt miltei sananparreksi. Tuo piiri oli sinutkin niin kokonaan omistanut, että aina olit tuntenut täyttä yhteenkuuluvaisuutta sen kanssa.

— Mahtaa olla hauska olla tämän talon poika ja perijä — sanoit sinä Aarnelle.

— Onhan tuo — arveli toinen. — Minusta tuntuu etten oikein elä muualla kuin täällä. Talvella koulukaupungissa on paljonkin toimittavinaan, mutta aina on ikävä tänne, ja vasta täällä on oma itsensä jälleen.

* * * * *

Niin kului pari kolme päivää, ja olit jo täydelleen perehtynyt sekä talon muistoihin että sen jokapäiväiseen vaatimattomaan elämään. Paljon oli siellä jo saavutettu, mutta parannuksia suunniteltiin monella alalla. Tapasi mukaan olit ollut tarkastamassa vesijohtoja ja puimakonetta, olit tutkinut separaattorin työkelpoisuutta ja lähimmän voimakeskustan koneistoa. Mutta ennen kaikkea olit uhrannut aikaasi talon moottoriveneen kuntoonsaamiseen, ja kun se lopettaen pitkä-aikaisen liikkumattomuutensa lähteä tyksytti rannasta, tunsit oikeutettua tyydytystä. Niin hyvin olit viihtynyt, että muistit pienellä kaipauksella vapaa-aikasi lähenevää loppua.

Vielä oli iltapäivä jäljellä, jonka vietit Aarnen kanssa kahden. Heittäysitte rannan ruohikolle, katsellen suoraan puitten oksia ja oksien lomitse vaaleaa taivaan kupua. Ja ajattelit täällä-oloasi ja tätä taloa ja muita taloja ja kaikkia niitä laajoja maakuntia, joiden halki olit matkaillut.

Tämä talo oli vanha. Mutta yleensä oli hyvin vähän vanhaa ja valmista tässä maassa. Kymmenpenikulmittain oli se vielä vartomassa niitä, jotka siitä kerran tekisivät sen uljaan asuinsijan tälle kansalle, joksi se voisi kehittyä.

Odottivathan pellot vielä hedelmöittäjäänsä ja metsät säästäjäänsä ja hoitajaansa. Entä kosket! — Sinä tulit miltei hehkuvaksi niitä mahdollisuuksia ajatellessasi Saisipa olla rakentamassa ja pyöriä vääntämässä! Ja kuulemassa niiden surinaa, tietäen että siitä tulee jotakin suurta! Saisipa olla uusia rautateitä rakentamassa ja uusia kulkuväyliä aukomassa ja näkemässä miten niiden varsille nousee uusia taloja ja väkirikkaita kyliä.

Kyllä tämä oli maa, joka vie muista maista voiton, ajattelit itseksesi. Jospa vain saisi olla mukana viemässä sitä eteenpäin!

Täällä oli tehtäviä. Mutta suurin kaikista tehtävistä oli vaikein. Kukaan ei vielä arvannut, miten siitä selviydyttäisiin. Mutta ei hätäpäivää! Selvitä täytyy!

Ja sinä aloit Aarnelle kertoa siitä, mistä oli ollut puhe ylioppilasosakunnan kesäkokouksessa ja josta muutenkin olitte jo monta kertaa puhuneet. Kokouksessa oli siihen vihjattu noin vain miehestä mieheen, salaa, ohjelman ja tanssin lomassa. Jokikisen illan olitte tanssineet jotenkin myöhään, ja olitte sitten saattaneet tytöt kotiin. Sinun oli usein ollut niin kuuma, että paluumatkalla olit paljastanut rintasi ja viillytellyt itseäsi kosteassa yöilmassa. Mutta sitten olitte istuneet yhdessä aamupuoleen yötä yhteisen asuntonne portailla, joukko ylioppilaita kuraattorinsa kera. Olitte tarinoineet niistä, jotka olivat salaa matkustaneet etelään päin sitä tietä pelastaakseen isänmaansa. Olitte kertoneet heistä hehkuvin poskin. Jotkut teistä olivat epäröineet, pitäen kiinni vanhasta ohjelmastamme ja tahtoen odottaa otollista hetkeä. Mutta useimmat heittivät kaikki arvelut sikseen tuon yhden ja ainoan päämäärän vuoksi. Esitettiin huimaavia tulevaisuuden suunnitelmia. Innostuttiin — kiihdyttiin. Nuori joukko ihaili lähteneitä tovereitaan, ja moni toivoi sydämessään pääsevänsä mukaan.

Aarne nosti äkkiä päätään ja viittasi taloon päin⁻

— Elleivät olisi olleet niin vastassa nuo, niin sinne olisin mennyt minäkin!

— Olisit ollut liian nuori.

— Mikä nuori! — On sinne mennyt nuoria muitakin — ja ajatteles, kun saisi olla mukana antamassa ryssille selkään kaikesta siitä, minkä ne ovat meille aikojen kuluessa tehneet!

Sinä, Yrjö, et omasta puolestasi mitään sanonut, lähtisitkö vai et. Mutta sinulla oli pidättäjäsi, joka tällä hetkellä teki sellaiset suunnitelmat mahdottomiksi. Työsi se oli, jumaloimasi työ, jota olit ikävöinyt läpi koko kouluajan ja johon sinulla oli niin selvät taipumukset. Eikä se ollut mielikuvitusta, se oli sinussa synnynnäistä, tiedän sen. Sinusta tuntui kuin olisit ollut itsellesi ja maallesi uskoton, ellet olisi tällä hetkellä sen kutsua kuullut. Olkoon muilla omat tehtävänsä — sinulla oli omasi. Ne vaativat kuin pakkovoimalla. Kosket pauhasivat kuohuen: opi meitä käyttämään! Etäisyydet humisivat toisilleen: missä on yhdistäjämme? Maat ja metsät huokailivat: palvele meitä, niin että voimme sinua palkita!

Iloitsit siitä, että maa tarvitsi sinua, niinkuin se tarvitsi kaikkia poikiansa. Mutta kun se suuri kohtalon hetki kerran tulisi, jolloin maa oli vapautettava, silloin saisi kaikki muu väistyä — kaikki muut tehtävät aikaansa odottaa — sillä silloin olisi vain yksi tarpeellinen.

Kun vain ajatteli sellaista mahdollisuuttakaan! Sellaista onnea, että Suomesta tulisi vapaa maa!

Ja kaukainen muisto nousi tajuntaasi. Oli aamuhetki; oli uitu meressä, ja suurella kentällä oli hiljaista. Seitsemänsataa poikaa kiinnitti katseensa kummulle, jossa Tanskan lippu hitaasti nousi ilmaan. Silloin paljastuivat kaikkien päät ja kaikkien mielet olivat hartautta täynnänsä.

Miten olitkaan kadehtinut noita muita poikia siitä, että heillä oli itsenäinen isänmaa!

Ja nyt!

Saisitko todellakin kokea sen, mitä aina olit toivonut? Sellaisen ajan tuloa, jolloin ei kukaan enää voisi pakottaa suomalaista poikaa piilottamaan partiomerkkinsä kirjoituspöytälaatikkoonsa? Jolloin ei kukaan enää lähettäisi suomalaisia miehiä maanpakoon ja polkisi suomalaisen lain jalkojensa alle? Jolloin emme enää huokailisi vieraan sorron alla? Vaan meillä olisi rauhoitetut kodit ja omat lakimme ja oma valta omassa talossamme.

Ja Suomen oma lippu nostettaisiin kohti taivasta ja seitsemänsataa kertaa seitsemänsataa suomalaista poikaa paljastaisi sille päänsä!

Olit kuin poistunut kauas ajatuksissasi.

Mutta Aarne heittäysi kyljelleen ja vihelsi jotakin, joka sai huomiosi kiintymään illan viileään rauhaan.

Siellä metsä tummeni tummenemistaan lahden toisella puolen ja heitti mustan varjon veteen. Kuului airojen loisketta jostakin, ja vene tuli esille salmen suusta. Talon nuorin poika heitti riippakiven vanhalle ahvenpaikalleen. Pellon takana ynisivät lehmät. Tyttö askaroitsi lehmisavussa punaruutuinen huivi päässään, ja toinen liinatukkainen tytönressukka huiski koivunvitsalla kärpäsiä loitommalle.

Silloin tällöin kuului ääniä metsästä päin tai laulua sillan kohdalta.

Kotimaa! Isänmaa! — kaikui sielussasi.

Kotoinen tunnelma kiersi nuorten miesten suonissa ja näkyi kietovan pehmoiseen viihtymisen hymyyn vanhan kartanon niityt ja pellot, rannat ja näköalat, laiturit ja venevalkamat.

32.

Kun sitten saavuit kotiin pyöräilymatkaltasi, oli ruohokenttämme valkoisena kukkivaa apilasta. Ja se oli sinusta kaunista.

— Täällähän on rehevää — sanoit sinä. — Luulin että täälläpäin näyttäisi köyhältä kaiken sen rinnalla, mitä olen nähnyt.

Matkavaikutelmat täyttivät kokonaan mielesi. Olit käynyt Imatrat ja Punkaharjut ja risteillyt Laatokalla moottoriveneellä. Kolilla olit nähnyt auringon sekä nousevan että taasen laskevan. Nyt tiesit mielestäsi paremmin kuin ennen, mitä Suomi oli. Ja kun janoissasi olit pistäytynyt mökkipahaseen ja emännän kädestä saanut piimätuopin, olit ajatellut, että ihmiset olivat kuin maa, hyvää lajia, jolla on kehittymisen mahdollisuudet. Kaikki oli vanhan ja uuden välillä. Se oli suuriarvoista sille, jolla oli tulevaisuus edessään. Ja vähällä tultiin toimeen. Ei ollut torpissa sanottavasti kalustoa eikä lapsiressuilla montakaan vaatekappaletta yllään. Mutta ikkunasta siinsi lahti ja rannalla lämmitettiin sauna. Ja vuosittain laajeni uutispelto metsän laidassa.

Ja kaikki maaseudun ihmiset olivat mielestäsi kadehdittavia olentoja.

Mutta nyt sinua väsytti. Sinua väsytti niin että jalat olivat lyijyn raskaat. Mielelläsi olisit hiukan lepäillyt, mutta päivä oli määrätty, jolloin sinun piti ruveta harjoittelijaksi tehtaaseen, eikä täsmälleen saapumista nyt saanut mikään estää. Olihan sinulla muutamien vuorokausien huoahdus välillä, ja se sai riittää, sillä ethän sinä omasta mielestäsi ollut lainkaan rasittunut. Väsymyksesi ei merkinnyt mitään ja minäkin luulin sen olevan vain ohimenevää raukeutta pitkän pyöräilymatkan jälkeen.

Siihen aikaan oli paljon työtä mansikkamaassa, joka oli suuri ja täynnä meheviä marjoja. Kyykötin siellä päivät umpeen marjan poiminnassa, ja kuitenkin siellä aina oli kypsiä jäljellä. Levitin puuvillaa terttujen alle, jotteivät vajoaisi maahan ja tulisi mukaisiksi.

Se nyt on joka tapauksessa tehtävä, ajattelin itsekin uuvuksissani.

Mutta eräänä aamupäivänä me sitten lähdimme yhdessä kaupunkiin ostamaan työpukua harjoittelijalle. Löysimmekin ruskeavärisen pumpulipuvun, sellaisen »overallin», jota työmiehet käyttävät tavallisia vaatteitaan suojaamassa työpajoissa, ja toimme sen kotiin.

Seuraavana aamuna aloitit harjoittelutyösi rautatien konepajassa.

Ensimmäisen päivän iltana kotiin tullessasi arvelit, ettet ollut nähnyt mitään varsinaista uutta. Tosin olit ryöminyt veturin sisään ja huh! — kuinka siellä oli ollut kylmä! Mutta tiesit jo entuudestaan kirjoista miltä siellä näytti.

Oli ollut kuuma päivä, ja aivan hikisenä olit joutunut veturiin. Siellä oli värisyttänyt ja miltei paleltanut. Ja minkä näköiseksi olit tullut — öljyiseksi ja nokiseksi käsistäsi ja vaatteistasi; oikeastaan teki mielesi mennä suoraa päätä kylpemään. Mutta et sitäkään jaksanut.

Nyt sait tuntea työmiehen uupumista, arvelit hymähtäen. Ja sait kokemusta työmiehen elämästä. Siihen olit tyytyväinen.

Sinä iltana läksit pian levolle, sillä sinun piti nousta varhain seuraavana aamuna.

— Enköhän soittaisi insinöörille, että tarvitsisit vielä viikon levon pyöräilymatkasi jälkeen?

— Ei millään ehdolla, äiti, ei tämä väsymys mitään merkitse.

Kolmantena päivänä tulit kotiin tavalliseen aikaan. Istuin puutarhassa käsitöilleni. Kirsti oli Eijan luona leikkimässä ja isä oli vielä kaupungissa. Askeleesi olivat raskaat. Heittäydyit viereeni ruohokentälle mitään sen enempää puhumatta ja nukahdit heti. Mansikkalautanen jäi koskemattomana puutarhapöydälle.

Katsahdin sinuun korituolistani ja tulin levottomaksi. Makasit siinä suorana selälläsi jalat ojona. Ja nukuit syvää unta.

Kylläpä poikaa väsytti. Nyt hän ei ollut terve.

— Tule, Yrjö, nouse ja lähde levolle omaan vuoteeseesi, niin voit levähtää perusteellisemmin. Miten sinua noin tavattomasti nukuttaa?

— En tiedä, olen vain väsynyt työpäivän jälkeen. Mutta se on parasta työtä maailmassa.

Ja sisään mennessäsi puhuit kuin itseksesi:

— Ensin työpajoissa ja tehtaissa, sitten teknilliseen korkeakouluun. — Sitten Saksaan — sitten Amerikkaan — sitten — niin, äiti, olen uraani tyytyväinen. Sillä alalla saa jotakin aikaan, ja se vie mihin maahan tahansa — ja kaikkialla voi olla kuin kotonaan.

— Niin, niin — sanoin huolissani — mutta nyt täytyy sinun nukkua tuo väsymyksesi pois, etkä saa lähteä huomenna minnekään.

Seuraavana aamuna et enää mennytkään työpajaasi. Sinulla oli huimaavan korkea kuume.

33.

Miten hiljaista on ympärilläni! Niin hiljaista, etten kuule muuta kuin kaukaisia askeleita käytävän matolla tai jonkun lukon napsauksen. Äkkiä olen siirtynyt pois tavallisesta elämästäni ja yhteydestä muun maailman kanssa, ja samassa olen miltei unohtanut, että muuta onkaan olemassa kuin tämän valoisan huoneen syvä rauha.

Ja kuitenkin on maailma täynnänsä sotapauhua. Tanteret jyrisevät tykkien jymyä ja raskaitten rattaitten rytinää. Granaatit räjähtävät ja silpovat kaiken kappaleiksi, tiet tärisevät hevosten kavioitten kopsetta, ja palavat kylät peittävät seudut savupilvien harmauteen. Taivaaseen asti nousee uhkausten, kirousten, hätähuutojen ja vihlovien valitusten sekasortoinen kuoro.

Olenhan ennenkin ollut loitolla tuosta kaikesta, mutta olen kuitenkin ollut siitä tietoinen. Se on säestänyt jokapäiväisen elämämme juoksua, kiireitämme, aikeitamme, jos kohta se ei vielä ole suoranaisesti vaikuttanut henkilökohtaisiin oloihimme.

Nyt on tämä kaikki minulle olematonta. Sitä eivät todellisuudessa hipaise etäisimmät ajatuksenikaan. Se ei merkitse minulle mitään. Täällä istun neljän sinertävän seinän sisäpuolella, kuunnellen poikani hengitystä. Eikä ole minulle tällä hetkellä muuta olemassa kuin tämä nuorukainen tässä, hänen kalpeat kasvonsa, hänen hikihelmien peittämä kaareva otsansa ja hänen puoleksi suljetut silmänsä, joiden luomien alla silmäterät hitaasti liikkuvat hänen torkkuessaan kuumeherkkää, keveätä untaan.

Hänen uinahtaessaan lueskelen äänettömyyden salaisuuksista. Avaan kirjan umpimähkään, sillä se on minulle entisestään tuttu ja minulle on yhdentekevää mistä kohdasta alan. Siinä puhutaan kuitenkin kauttaaltaan hiljaisuudesta ja miltei yhtä paljon rakkaudesta, sillä ne kuuluvat yhteen.

Rakkauden valtakunta — luen siinä — on ennenkaikkea suuri varmuuksien valtakunta, koska siellä on sieluilla eniten aikaa. Heillä totisesti ei ole siellä muuta tekemistä kuin tuntea toisensa jälleen, syvästi ihailla toisiansa ja kyynelsilmin tehdä toisilleen kysymyksiä, kuin nuoret siskot tavatessaan, käsivarret toistensa vyötäisillä.

Poikani sairastumisesta saakka on minusta tuntunut siltä kuin en olisi tavannut häntä pitkiin aikoihin. Nyt istuessani hänen vuoteensa ääressä ja silloin tällöin lausuessani sanan juomasta, jonka hänelle ojennan, tai ilmasta, jonka henkäys tunkeutuu sisään avonaisesta ikkunasta, kohtaavat sielumme toisensa herkemmin kuin viikkoihin tai kuukausiin. Emme ennättäneet kuulla toistemme sisäistä ääntä elämän mennessä tavallista menoaan aamusta iltaan ja illasta aamuun. Mutta nyt jouduttuamme kaiken ulkopuolelle suuren äänettömyyden valtakuntaan ja kuunnellessamme elämän salaisuuksien kaukaista aallonloisketta rannoillamme, katsomme toisiamme pitkään, kuin olisimme tehneet matkan vieraihin maihin, ja vihdoin eri haaroilta kotiutuneet. Ja kuin vasta nyt näkisimme toisemme oikeassa ympäristössämme ja vallan toisella tavalla kuin ennen.

Missä siis oltiin viikko sitten? En tiedä, mutta arvattavasti niin sanotussa työn ja toimen maailmassa. Miten kaukaiseksi se onkaan siirtynyt! Kuulin äsken, että vieraita sotalaivoja on Ahvenanmaan vesillä ja että pommeja on heitetty jossakin saaristossa. Miten on mahdollista että kaikki ulkonaiset seikat kädenkäänteessä ovat tulleet niin kaukaisiksi, kuin jos ne tapahtuisivat toisella taivaankappaleella? Vaikka pommit räjähtäisivät sen talon ympärillä, jossa istun, huomaisin sen ainoastaan Yrjön tähden. Jos kuulisin talomme palavan kaikkine irtaimistoineen, peltojamme tallattavan ja metsäämme raiskattavan, voisin sitä tuskin käsittää, ja sisäisimmän minäni se jättäisi koskemattomaksi. Sillä huomioni on jännittyneesti ja yksinomaan kiintynyt siihen, onko se sielu, joka kuvastuu poikani silmissä tai hänen epätasaisessa hengityksessään, pakenemaisillaan luotamme vai onko sillä ainoastaan sellainen lepohetki taipaleella, jolloin ihminen sisäisesti kasvaa?

Mitä me isät ja äidit oikeastaan tiedämme lastemme sielunelämästä siinä touhujen pyörteessä, jota sanomme jokapäiväiseksi elämäksi? Emme ole tottuneet havaitsemaan sitä mikä on ilmiöitten takana. Sentakia emme huomaa mitään heidän katseestaan, kun he työnsä lomasta nostavat silmänsä meihin. Emme päätä mitään heidän liikkeistään, kun he vilahtavat ohitsemme huoneissa. Emme hae heitä itseään heidän sanainsa takaa emmekä etsi niitä hiljaisia hetkiä, jolloin sielumme voisivat toisensa kohdata. Ainaisissa puuhissamme hipaisemme ainoastaan pinnallisimpia ilmiöitä ja heittäydymme aina uudelleen kiihkeän toiminnan ja haihtuvien vaikutelmien hyörinään, joka peittää sisäisen elämän.

Huomaamme suurimman laiminlyöntimme vasta sinä päivänä, jolloin kohtalo lyö kovasti ovellemme. Silloin heräämme kauhuissamme käsittämään, että se, mikä on täyttänyt päivämme kuumeisella kiireellä, käden käänteessä on menettänyt entisen arvonsa silmissämme. Hukkaan on mennyt moni turha touhu, eikä siitä ole jälkeäkään jäänyt, ja arvokaskin työmme on siirtynyt kauas tietoisuudestamme. Ja jäljellä on ainoastaan tämä lapsi tässä ja meidän samassa tuokiossa tietoinen rakkautemme, joka kaikki ymmärtää.

On olemassa vanha lause, jonka ennen muinoin työnsin luotani pitäen sitä kohtuuttomana ja sietämättömän ankarana. Nyt se juolahtaa mieleeni ja näen sen aivan uudessa valossa. »Joka tahtoo elämänsä säilyttää, hän sen menettää; mutta kuka elämänsä menettää minun tähteni, hän saa sen pitää.» Miksi olen sitä hyljeksinyt? Tässä lauseessa kaiketi piilee korkeimman rakkauden mysteerio. Hän, joka sen ensin lausui, tunsi olevansa yhtä Jumalan kanssa ja täynnänsä maailmoitten voimaa ja taivaan valtakunnan viisautta ja autuutta. Hän ei enää ollut oma itsensä, vaan hän oli antautumuksellaan yhtynyt Jumalaan, ja hänen ainoa onnensa oli täyttää hänen tahtonsa. Ystävilleen vakuuttaessaan, etteivät he mitään kadottaisi lakkaamalla itseänsä tavoittelemasta ja niin häneen yhtymällä, että hänen tähtensä menettäisivät entisen itsekkään minänsä, hän tiesi kyllä, että he juuri siten herättäisivät eloon ikuisimman ja olennaisimman minänsä.

Tässä istun poikaani katsellen ja miettien sitä, että ihmisen kokemusten rajallisuus riippuu hänen henkisistä mahdollisuuksistaan. Totta tosiaan, se joka voisi vapautua äärellisyyden rajoituksista ja yhtyä Jumalaan, hän olisi kokenut suurinta mitä ihminen voi kokea. Mutta tunnen että minun mahdollisuuteni eivät ulotu niin pitkälle. Minulla on yllin kyllin siinä että koetan kantaa tätä lasta näitten vaarojen läpi takaisin elämään. Jo sen kautta olen taivaan valtakunnan esikartanoissa ja tyydyn kaikesta sydämestäni esikartanoihin. Sielläkin aavistan Jumalan, kohdatessani poikani katseen ja tuntiessani sydämeni lämpöä sykkivän. Emmehän voi tietää Jumalasta muuta kuin mitä oma kokemuksemme kulloinkin hänestä opettaa, sillä mitä muut hänestä sanovat jää kuolleeksi kirjaimeksi siksi kunnes löydämme hänet omassa itsessämme ja omassa elämässämme.

Minne siis jää tuo itsensä tehostaminen, joka on tullut niin tavalliseksi kielenkäytössä, tuo tietoisuus, joka pyytää tyydykettä omahyväisyytensä halulle? Ken todella rakastaa, hän ei enää pyydä mitään itsellensä, vaan on täynnänsä palveluksen iloa. Eiköhän meillä liene elämämme onnellisimmat hetket silloin kun huomaamme olevamme pelkkää rakkautta ja pelkkää toisen tarpeitten ymmärtämystä? Sellaisina aikoina tunnemme varmaan elävämme paljon täyteläisemmin kuin muulloin, jolloin harrastuksemme on kääntyneenä oman itsemme palvomiseen.

Tämän salaisuuden voi ainoastaan se ymmärtää, joka on sen kokenut. Mutta jokainen meistä on sitä jossakin muodossa kokenut joskus — olemme vain hyvin taipuvaisia heti unohtamaan.

34.

Oli sateinen päivä — tervetullut kaikille sairaalassa oleville, koska sade toi raikkautta kesähelteeseen ja puhdisti ilman tomusta. Istuin kuten tavallisesti korituolissani ommellen. Sinä, Yrjö, olit valveilla ja katsoit minua ja työtäni. Silmissäsi oli tuo sinulle ominainen rauha ja säteilevä loisto, jota olin niissä ihaillut lapsuudestasi asti.

Korkean kuumeen vuoksi en uskaltanut kuin nimeksi puhua kanssasi. Ainoastaan silloin tällöin sanan:

— Eikö ole suloista olla näin kahden — ja tietää, että maailma on pitkän matkan päässä?

Vastasit ainoastaan hymyn väreellä.

— Huomenna on isäkin täällä luonasi koko päivän.

Nyökäytit päätäsi. Mutta muistit sitten:

— Ehkei hänellä ole aikaa?

— Meillä on molemmilla aikaa panna sinuun miten paljon tahansa. Nyt ei meillä olekaan mitään muuta.

Nyökkäsit taas päätäsi kuin itsestään selvälle asialle.

Auto ajoi ohitse, mutta et näyttänyt kiinnittävän siihen huomiotasi. Suljit silmäsi, mutta avasit ne jälleen ja seurasit neulani liikettä ommellessani.

— Pidätkö ompelemisesta? kysyit sitten.

— Pidän — varsinkin kun tiedän että tästä tulee sinulle mieluinen kapine uuteen huoneeseesi. Ja sen ohessa ajatukseni lepäävät ommellessani.

— Kaikkien pitäisi oppia tekemään jotakin käsityötä — sanoit yhä katsoen sormieni askartelua.

— Minäpä tiedän, mitä sinä voisit oppia sitten kun tulet terveeksi. Oppisit kutomaan verkkoja. Se tulisi olemaan sinulle sopivaa työtä ensi syksynä.

— Ensi syksynä? Minulleko sopivaa? Miten minulla voisi olla aikaa sellaiseen ensi syksynä? Minunhan pitää mennä tehtaaseen!

Ihmeellistä, ettet aavistanut miten vakava sairautesi oli ja että kestäisi kauan, ennenkuin kykenisit työhön. Kuvittelit, että tervehtyisit parin kolmen viikon perästä, ja tietysti sinun piti saada olla siinä uskossasi. Vakuutin sentakia, että ainoastaan lauantai-iltoina ottaisit esille tuon turhanpäiväisen näpertelyn, kun olit kotona etkä tahtonut muutakaan tehdä. Ja siitä olisi sitten hyötyäkin, kun vähitellen saisit valmista seuraa van kesän kalaretkien välineeksi.

Selitys kävi täydestä. Ja vaikenit katsellen ulos ikkunasta, josta näkyi kiiltävä meren ulappa. Molemmat ajattelimme omia ajatuksiamme.

— Oletko ostanut minulle sen kellonpitimen? — kysyit taas hetkisen kuluttua.

Olin tietysti ostanut sen ja otin sen esille käärepaperista iloissani siitä että olin muistanut sen sinulle toimittaa. Noin. Nyt oli sinun mukavampi seurata ajan kulkua. Se olikin siistin näköinen ja saavutti täyden hyväksymisesi. Jalka oli lasista ja yläpuoli hopeoitu.

— Hyvä on — sanoit vain ja kiitit.

Ja pitkään aikaan et kääntänyt katsettasi kellosta.

Silloin ymmärsin, ettet ainoastaan kellon tähden ollut toivonut pidintä, voidaksesi sen aina nähdä. Sinulla oli jotakin kellon kannen sisäpuolella. Muistin Kirstin kerran kertoneen minulle, että olit nostanut hänet polvellesi, avannut kellosi ja näyttänyt hänelle pienoiskuvan Marjasta. Sitten olit painanut ulkokuoren taas kiinni ja se oli napsahtanut somasti. Nyt katsoit siis Marjaa kellon kuoren läpi.

Sitten sulkeutuivat taas suuret silmäsi ja sinä nukahdit. Nukuit tuota levotonta kuumeunta, jonka kestäessä silmämunat vaelsivat luomien alla hitaasti edestakaisin ja hetkittäin näkyivät kauankin valkoisina silmäripsien väliltä. Silloin kävivät kasvot äärettömän riutuneen ja elottoman näköisiksi, ikäänkuin olisit jo haihtumaisillasi pois meidän luotamme tuntemattomiin etäisyyksiin.

Silloin kouristi sydäntäni taas ahdistus ja rupesin huutamaan apua sieluni tuskassa. Anoin armoa elämän ja luonnon haltijoilta, kaikilta salatuilta terveydenvoimilta, kaikilta taivaan ja maan mahtajilta, joita koetin rukouksen voimalla puoleeni taivuttaa. Huusin avukseni Jumalaa Kaikkivaltiasta, pyysin häneltä armahdusta tämän ainoan kerran — armoa ja apua epätoivoisessa hädässäni.

En tahtonut pojastani luopua — en voinut hänestä luopua, en mistään hinnasta. — Kiviä ja santaa! — olit kuumehoureissa huutanut lapsena — ennustellen? — Ei, ei! Kamppailisin sinusta nyt niinkuin silloinkin — ja sillä kertaa olin voittanut.

Yötä päivää olin puolestasi rukoillut siitä hetkestä asti, jona sinut vietiin kotoa. Viltteihin peitettynä oli sinut paareilla kannettu puutarhan läpi ja sitten tietä pitkin pysäkille. Lehtolan asukkaat olivat osaaottaen ikkunoistaan katselleet synkkää saattoa, ja Tapiolan isäntä oli metsäpirtistään rientänyt sairasta saattamaan. Itse olit ollut tyyni. Olin pannut sinisen harsoni kasvojesi yli, ettei tulisi tomua sieramiisi, ja sinä olit harson alta seurannut molemmin puolin tietä näkyviä peltojen lyhteitä.

Junan sitten kiitäessä eteenpäin ja sinun maatessasi paareillasi silmät tuijottaen epämääräiseen kaukaisuuteen, olin istunut siinä sinun vieressäsi kädet puristettuina yhteen, ja mieleni oli ollut kuin yhtenä ainoana avun parahduksena. Suuri Jumala! Avun täytyi tulla, muu ei ollut mahdollista! — Suuri Jumala!

Siitä asti oli jatkunut yhtämittaista kamppailua yötä päivää kestävänä hiljaisena huutona ja varsinkin silloin kun näin sinussa tuon kärsivän ilmeen nukkuessasi.

Mutta herättyäsi kasvoihisi tuli eloa ja katseesi oli taasen valoisa ja onnellinen. Silloin aina tyynnyin ja antauduin uudestaan toivoni valtaan, koettaen juuri toivoni voimalla parantumistasi kannustaa.

Ja oli kuin olisit tahtonut minua siinä auttaa ja kuin olisin kuullut iloisen äänesi lapsuutesi ajoilta, kun keinutuolissa istuen huudahdit: Niin mutta kyllä teillä olisi ikävä, ellei minua olisi!

Eikö niin, Yrjö, sehän olisi vallan mahdotonta. Sellaista ei voine koskaan tapahtua.

Ja sinä katsoit taasen eteesi hymyillen kuin olisit muistanut jotakin iloista, ja kasvosi loistivat.

— Mitä ajattelet, Yrjö? — kysyin varovasti.

— Matkaani.

Olisin mielelläni tahtonut tietää lähemmin mitä muistelit, mutta en uskaltanut väsyttää sinua kysymyksilläni. Ajattelitko auringonnousua Kolilla sumujen hälvetessä? Vai juolahtiko sinulle mieleen jokin hupaisa kohtaus vaelluspäiviltäsi — ilmestyit äkkiä vieraan pikkukaupungin kaduille — tai saavuit tuttaviin taloihin ja ystävien kesäasuntoihin heitä tulollasi hämmästyttämään. Siinä oli koko pitkä kuvasarja värikkäitä kuumekuvia todellisuuden pohjalla. Lepäilit niissä kuin olisit herttaisena kesäpäivänä heittäytynyt pitkällesi veneen pohjalle, antaen tuulen sitä kuljetella, ja katsellut taivaan sinertävää lakea ja vedenpinnan välkettä puoleksi ummistuneitten silmäluomien alta. Ja kuin olisit tuntenut kasvoillasi lämpimän tuulenhengen, joka rannasta toi mukanaan apilaan tuoksua.

Mutta olit kuitenkin hyvin kaukana elämästä.

Laskin käteni vuoteellesi ja aloin houkutella sinua takaisin epämääräisestä kaukaisuudestasi lupailemalla sinulle kaikenlaista, jota ehkä haluaisit.

— Ensi kesänä meillä pitää olla kalastajamaja meren rannalla ja siinä kuisti länteen päin. Ja sen saat ihan omaksesi.

Et vastannut mitään.

— Ja ellet ensi vuosina saa ajaa pyörällä, niin saat moottoripyörän sijaan. Täytyy sinun voida liikkua minne haluat. Ja purjeveneen saat, jos tahdot. Kai pitäisit siitä?

— Ehkäpä — mutta en jaksa sitä nyt ajatella.

Ei. Et ollut houkuteltavissa. Et ehkä millään enää. Koko sairautesi aikana olit ollut kuin jossakin poissa. Laihduit laihtumistasi, kädet kävivät valkoisen läpikuultaviksi, haivenet leuan alla kasvoivat, mutta et mitään huomannut. Mistään huolehtimatta, mitään toivomatta näytit ainoastaan jotakin odottelevan. Mutta itse tuskin tiesit mitä odotit. Kaiketi luulit edottavasi terveyttä, mutta itse asiassa olivat ajatuksesi jossain tavallisen tajuntapiirisi ulkopuolella. Otit vastaan mitä sait, ja kiitit kaikesta, mutta et mitään pyytänyt, et mitään halunnut. Ja kuitenkin elit omituisessa onnen tilassa, joka sai kasvosi salaperäisesti sädehtimään.

Mutta kun isä tuli sinua katsomaan tuoden sinulle kukkia puutarhastamme ja kun hän sitten jäi vuoteesi viereen istumaan ensin tunniksi, sitten päiväksi ja vihdoin istui siinä yötä päivää, silloin iloitsit kukkien väriloisteesta ja halusit ne asetettaviksi niin että näit ne hyvin ja että valo somasti taittui niihin ja niiden takana olevaan siniharmaaseen seinään. Taikka kun isä kauan hyväili tukkaasi, suljit mielihyvästä silmäsi. Isä otti silloin usein peililaatikosta esille kampasi ja antoi sen kevyesti solua läpi hiuksiesi. Se tyynnytti ja vilvoitti kuumeista päätä; avasit puoleksi silmäsi ja sanoit hymyillen:

— Isä kampaa kevyemmin kuin äiti. — Anna anteeksi äiti!

Nukahdit taas. Ja nuo ihanat kasvot kävivät entistään kalpeammiksi ja riutuneemmiksi, silmät vaelsivat taas luomiensa alla, ja näytti taaskin siltä kuin tuo nuori elämä olisi ollut sammumaisillaan ja henki rientämäisillään muille maille, joihin ei jälkiä mene ja joista ei viesti saavu.

Oi Yrjö! Kuinka voin sinulle enää pitemmälle kertoa? Siitä kaikesta tuskin itse tiedät — tai tiedät ehkä paljon enemmän kuin minä. Tiedätkö senkin, mitä vanhempasi tähän aikaan kokivat? Tiedätpä tai et, niin se oli suurta ja ihmeellistä aikaa. Siitä pitäen ei kuolema ole meille ollut enää mitä se ennen oli.

35.

Siinä istuimme sinun luonasi päivästä päivään ja valvoimme vuorotellen öisin. Ainoa ihminen jonka tapasimme, lääkäriä ja sairaanhoitajattaria lukuunottamatta, oli eräs tuttava, joka kesähelteestä huolimatta oleskeli kaupungissa ja joka silloin tällöin pistäysi meitä katsomassa.

Hän oli omaperäinen ja välitön ihminen, eteläisemmän auringon kasvattama. Meille hän tuotti lohdutusta tänä raskaana aikana. Ja hän sanoi meille:

— Antakaa valonne loistaa ihmisille! — Antakaa sen loistaa Yrjölle!

— Valomme! Ei meissä ole valoa.

— On sitä, mutta näen kyllä, että nyt olette surun ja pelon pimittämät. Ei saa olla. Pitää olla rohkea ja toivorikas, sillä siitä saa Yrjö voimaa. Pitää antaa valon loistaa hänen ylitsensä.

— Pitäisi kaiketi antaa, jos vain voisi sen jostakin ottaa.

— Se on teissä, olen sen ennen nähnyt. Se on kaikissa, kun vain ihmiset antaisivat sen näkyä, kunhan vain asettaisivat sen kynttiläjalkaan eivätkä sitä piilottaisi sielunsa perimmäiseen nurkkaan. Ja nyt Yrjö tarvitsee sitä enemmän kuin koskaan ennen, ja teidän täytyy antaa se hänelle.

— Jospa vain jaksaisimme!

Mutta neuvojamme sanoi että meidän täytyi jaksaa. Tuossa oven takana oli poikamme, ja hänellä oli matka edessään, kohti elämää vai kuolemaa, sitä emme tienneet. Mutta ei se ollutkaan tässä pääasia. Pääasia oli että hän rohkeasti astui astuttavansa. Meidän tuli luottaa Jumalaan ja hänen pyhään tahtoonsa. Siten voimamme meihin palajaisi ja virtaisi siunauksena meistä poikaamme.

Hän lähti ja me katsoimme toisiimme. — Antakaa valonne loistaa ihmisille! — kumma kehoitus! — Älkää asettako sitä vakan alle, vaan kynttiläjalkaan, niin että sen kaikki näkevät! — neuvo vanha ja sentään outo!

Kai hän oli oikeassa. Ja kaiketi olikin niin, että ihmisten sieluissa tuikki valo ja että heistä itsestään riippui, pääsikö se valaisemaan heidän silmäinsä ikkunoista elämän hämärään. Useimmat tuskin ovat mistään niin varuillaan kuin siitä, ettei heidän sisäinen minänsä millään tavoin pääse itseään ilmaisemaan. Luukut kiinni ja ovet salpaan! Ja niinpä jääkin elämä monelle erämaaksi, jossa jokainen astuu polkuansa muista paljoa tietämättä.

Oikein kai hän oli sen vanhan kehoituksen ymmärtänyt. Piti asettua yhteyteen elämänsä lähteen kanssa ja siten tulla kuin kanavaksi, jonka kautta elävöittävä voima pääsee virtaamaan ihmiselämään. Olihan se vanha totuus, jota vain olisi koetettava toteuttaa.

Me puolestamme tietysti koettaisimme poikaamme palvella kaikella sillä, mikä oli meissä parasta. Etsisimme itsestämme viimeisen kipinänkin ja kurottaisimme taivaasta valoa lisää, ja koettaisimme antaa hänelle voimaa niin paljon kuin vain meiltä liikenisi ja itse voisimme korkeuksilta saada.

Mutta sinä, Yrjö, lepäsit kuten ennen vuoteessasi, tuskattomana ja kirkkain katsein eteesi katsoen. Hyvin vähän puhuimme keskenämme. Meni päiviä ettemme vaihtaneet kuin muutamia sanoja. Mutta oloomme ja suhteeseemme oli tullut jotakin uutta lisää. Olimme ainaisessa sanattomassa ajatuksenvaihdossa asioista, jotka eivät kuuluneet tähän maailmaan.

Kuuntelitko ehkä sitä ihmeellistä satua, jota Jumala ei koskaan kerro loppuun asti, jotta ihmisten silmät aina vain häneen odottaen katsoisivat? Oli ehkä nyt kysymys siitä erikoisesta satusalaisuudesta, joka oli hänen ja itse kunkin ihmislapsen yhteisomaisuutta. Ehkäpä jo aavistit oman salaisuutesi ja puhuit sanatta siitä.

Sinä et ajatellut etkä odottanut kuolemaa — sinä odotit elämää — ja meistä rupesi tuntumaan kuin mekin sinun kanssasi kulkisimme elämää kohti. Elämääkö? Siinä ei ollut mitään selvästi tai tietoisesti ajateltua, päinvastoin se oli jotakin itseltämmekin verhottua. Mutta emme olleet koskaan olleet toisiamme ja sinua niin lähellä, ja vaikka meissä oli jäljellä sinun kadottamisesi pelko ja ainainen tuska siitä, olimme tyyntyneet ja voimistuneet ja koetimme sinua voimallamme tukea. Ja elimme yhdessä kuin kaukana tavallisesta minästämme ja kuin olisimme nähneet unta itsestämme ja toisistamme.

Huoneemme seinät olivat avartuneet. Taivaan laki tähtineen oli meillä kattona.

* * * * *

Joskus kysyit kuin ohimennen, oliko Marjalle kirjoitettu, ja kun sait myöntävän vastauksen, olit tyytyväisen näköinen. Näytit kirjettä odottavan. Mutta et mitenkään kärsimättömästi, sillä tiesithän, että postinkulku ulkomaille oli sodan takia sattuman varassa. Marja oli hyvässä tallessa omaistensa luona siellä meren toisella puolella, ja hän muisti kyllä sinua, vaikka kirje viipyi. Vielä se tulisi. Ja syksyllä hän palaisi — ja sinä tehtaasta vapaana ollessasi menisit häntä tervehtimään. — Kaikki oli nytkin hyvin. Tämäkin tauti oli lepoa vain — tosin hiukan liian pitkää. Mutta vielä sekin loppuisi ja elämä alkaisi.

Siihen suuntaan näkyivät ajatuksesi joskus kulkevan, ja silloin katselit pitempään kelloasi. Sitten kääntyivät silmäsi ikkunaa kohti ja kävivät päivä päivältä loistavammiksi. Seurasit yhä useammin isää tai minua katseellasi, kuin olisit nähnyt meissä jotakin aivan erikoista tai kuin olisit katsonut lävitsemme. Minusta tuntui kuin emme voisi siltä katseelta mitään salata, se näki mitä oikeastaan sisimmässä itsessämme olimme, ja mielelläsi saitkin nähdä ajatustemme ja tunteittemme pohjaan asti. Olisin antanut kaikkeni saadakseni huuliltasi kuulla, mitä meissä näit ja minkä kuvan meistä mukanasi veisit, jos tulisi eron hetki. Mutta minua esti hienotunteisuus ja varovaisuus. Silmissäsi paloi niin outo kirkkaus, etten voinut häiritä rauhaasi ja sielusi sisäisiä näkemyksiä.

Niin kului päiviä ja öitä.

Lääkärit tulivat ja menivät ja olivat tervehtymisen toiveessa. Mutta hiljainen huone kävi yhä hiljaisemmaksi, ja sairaan silmäluomet sulkeutuivat yhä pitempiaikaisempaan horrostilaan.

36.

Eräänä iltana kävelin edestakaisin talomme edustalla sen saman tuttavamme seurassa, joka meitä joskus kävi tervehtimässä. Oli lämmin ja tumma elokuun ilta ja meri välkkyi himmeästi äsken sytytettyjen lyhtyjen valossa. Aallot liplattivat hiljaa rantalaiturin tasaista kivireunaa vastaan.

Hän puhui minulle siitä, että kuolema on elämän palvelija. Ei tarvinnut epäillä kuoleman jälkeistä elämää, hän uskoi siihen varmemmin kuin hän uskoi silmäinsä todistusta siitä minkä näki. Monta kertaa ollessaan ankarasti sairaana oli hän tuntenut loittonevansa jonnekin kauas pois — ja aina palatessaan tästä välitilastaan oli hän ollut toinen kuin ennen. Sen oli saanut aikaan kokemus, johon hän oli taudissaan tullut.

Mutta kun ihminen kuolee, on hän nimeltään kutsuttu. Eikä häntä silloin mikään pidätä. Hän on tietämättään luonut katseensa verhon toiselle puolelle, ja hänet valtaa sellainen itsetiedoton ikävä, että hän rientämällä rientää pois. Silloin ei mikään hoito auta, ja me teemme rikoksen, jos koetamme häntä estää.

Voimme joskus tahtomme voimalla — jatkoi hän taas — viivyttää ehkäpä vuosiakin jonkun meille rakkaan ihmisen kuolemaa. Mutta jos olemme pakottaneet palaamaan takaisin jonkun jo lähdössä olevan, niin olemme sillä asettuneet Jumalan tahtoa vastustamaan ja kasanneet onnettomuutta sen tielle, jota tahdoimme auttaa. Hän luuli itse kaksi kertaa käyttäneensä voimaansa väärin toisen ihmisen kohtaloon vaikuttaessaan. Hänen aikaisempina nuoruusvuosinaan sairasti hänen isänsä kerran niin ankarasti, että lääkärit jo olivat hänet hylänneet. Mutta tytär jumaloi isäänsä. Hän manasi häntä palavin rukouksin takaisin elämään, hän makasi polvillaan hänen vuoteensa ääressä yötä päivää, kunnes hänet miltei tajutonna kannettiin pois. Ja hän sai isänsä jälleen, mutta ei koskaan enää tuntenut häntä samaksi. Hän oli kokonaan muuttunut. Voimakkaasta, älykkäästä, hyväntahtoisesta miehestä oli tullut ärtyisä, vallanhimoinen, sielunsa ja ruumiinsa puolesta vaivaantunut sairas olento. Hän oli elänyt yli aikansa.

Myöhemmin, aivan äskettäin, hän oli taistellut tyttärensä elämästä. Hän oli luvannut mitä tahansa saadakseen hänet pitää. Tytär itse saisi tuottaa hänelle tuskaa ja vaikeuksia, se ei mitään merkitsisi, kunhan vain jäisi elämään. Omasta puolestaan oli tytär jo vapautunut — oli valmis lähtemään. Mutta kuume aleni ja hän parani. Vuotta myöhemmin teki hän äitinsä ja itsensä niin onnettomaksi, ettei mikään voinut hänen aikaansaamaansa haavaa parantaa. Heidän välilleen oli syntynyt niin ammottava juopa, että kuoleman tuottama ero ei olisi ollut mitään sen rinnalla. Äiti oli hänet tuhansin verroin katkerammin menettänyt, sillä kuolema olisi sittenkin yhdistänyt, tämä taas todella erotti.

Kuolema on oikeastaan lempeä — sanoi vieras hiljaa koettaen saada minut siitä vakuutetuksi — ja se antaa aikaa myöten uudessa muodossa takaisin minkä on ottanut. Harvat tuntevat sen todellisen olemuksen. Kuoleman tuottamassa surussa on elämän itu sille, joka ei itse pane elämälle esteitä. Mutta moni muu suru on kuin se sadun myrkky, joka tippui vuoren onkaloon kahlehditun Loken päälaelle.

Lokella oli sentään vaimo, joka kokosi myrkyn maljaansa, mutta harvoin niin onnellisesti käy. Moni menehtyy pieniinkin suruihin ja pettymyksiin. Totta kyllä on, ettei mikään kärsimys voi meitä vahingoittaa, jos meillä vain on voimaa kaikesta kasvaa ja kirkastua. Silloin kasvamme eniten juuri kärsimyksestämme. Kaikkein vähimmin meitä saisi heikontaa se, mikä tulee Jumalan viestinä tuntemattoman, iäisen maailman sanansaattajana. Sen edessä meidän on nöyrästi taipuminen, sille antaminen mitä se vaatii ja siltä ottaminen mitä se antaa. Jos sen teemme, saamme voimaa kestämään kaikki minkä elämä ja minkä kuolema tuo, ja tunnustamaan molempien käsittämättömän suuruuden.

Kaiketi se oli totta. Mutta voi, kuinka raskasta opittavaa se sentään oli!

Yrjön uutimien lomitse lankesi valoviiru pienen puistikon ruohokentälle. Katseemme kulki valoa pitkin ikkunalle. Siellä sisällä istui yöhoitajatar kirjansa ääressä, ja isä lepäili jalat ojona lepotuolissaan. Oli hänen vuoronsa valvoa sairaan luona yö. Mutta tuttavani sanoi hyvästit ja minä jatkoin kävelyäni sähkölampun himmeässä valossa, kuunnellen aaltojen yksitoikkoista loisketta rantaa vastaan.

En enää tiennyt mitään ajasta enkä paikasta, ainoastaan suuresta äänettömyydestä, joka kaiken synnyttää ja joka siunaten ottaa kaikki jälleen vastaan tummaan helmaansa. Kuolemaa ei ole — ainoastaan muuttumista. Ja muutoksesta kehittyy uutta elämää iankaikkisuuksien iankaikkisuuksissa.

Jumalasta Jumalaan kulkee kaikki loppumattomassa kiertokulussa. Jumala singahuttaa ajatuksensa maailmaansa, mutta hänen aatoksensa harhailevat rauhattomina ympäri, kunnes löytävät tiensä alkuperäänsä takaisin.

Silloinhan täytyy minunkin voida sanoa: tapahtukoon Sinun tahtosi! Sinun tähtesi, Yrjö, täytyi minun voida niin sanoa, sillä en saanut ajatella itseäni.

Minusta oli kuin olisin kulkenut elämän virran rantaa ja kuunnellut puitten huminaa toiselta puolen. Se oli samaa maailmaa, se ja tämänpuoleinen, saman taivaan alla. Toisen näemme, toista emme, lieneekö ollut kaukainen vai muuten peitossa. Ja niin syvyyksien kuin korkeuksienkin yli liitelee Jumalan henki vielä tänään, kuten luomisen ensimmäisenä päivänä.

37.

Seuraava päivä oli sunnuntai.

Aamu oli häikäisevän kaunis. Meri oli kuin peili ja kalalokit kiersivät ilmassa tehden pitkiä, loivia kaaria. Oli kuin ennen muinoin kerran — eräällä matkalla.

Oli sellainen sunnuntaipäivä, jolloin luulisi kirkonkellojen soivan aamusta iltaan pelkkää kauneuden hartautta ja kesäisen luonnon juhlaa.

Isä tuli vastaani loistavin kasvoin käytävässä Yrjön huoneen edustalla. Tänä aamuna oli tullut käänne parempaan! Ei kuumetta enää! Se oli kuin ihme — eilen vielä korkea kuume kuten muuten koko ajan — ja nyt yhtäkkiä ei ensinkään!

Hän oli niin onnellinen, että hänen äänensä värisi.

Aukaisin oven sairaan huoneeseen, ja vuoteesta hymyilivät vastaani läpikuultavat, mutta iloiset kasvot. Ne todensivat äskeisen ilosanoman. Ja Yrjö kertoi, miten syvästi hän oli nukkunut, ja miten virkistävää oli herätä ilman kuumetta.

— Katsos nyt äiti! Nyt tulee terveys itsestään. Niin, niin! — Saisit lähettää sanan Kaimalle — en ole ennen jaksanut ketään tavata — mutta nyt tahtoisin hänet nähdä.

Seurasin yöhoitajatarta käytävää pitkin saadakseni kuulla tarkemmin. Hän kertoi nuoren herran heränneen aikaisin ja heti näyttäneen tavallista virkeämmältä. Kun isä aamulla oli nukahtanut lepotuoliinsa, niin poika ei ollut tahtonut puhua edes kuiskaamalla, vaan oli käsin viittaamalla lausunut toivomuksensa aamuhoidosta, jonka suhteen hän tähän saakka oli ollut täysin välinpitämätön. Ankarasti hän oli valvonut, ettei isän unta saanut mitenkään häiritä. Sitten valmiiksi tultuaan ja levätessään puhtaalla tyynyllään, oli hän kuiskaten kertonut hoitajattarelle lähimmistä aikeistaan. Hän oli katsellut käsiään ja naurahtanut niiden kalpeudelle. Miten ne olivatkaan käyneet laihoiksi ja ohuiksi ja vallan verettömiksi! Ainoastaan kolme päivää oli hän työskennellyt työpajassa — se ei vielä voinut niissä näkyä. Mutta terveeksi tultuaan hän harjoittelisi konepajoissa vaikkapa kokonaisen vuoden. Sittenpähän kädetkin muuttuisivat karkeammiksi! Ja insinöörikoulun jälkeen tulisivat toiset koulut — ja sen jälkeen alkaisi hauska aika.

Oliko hän todellakin puhunut niin paljon hänen kanssaan?

Oli hän puhunut. Se oli terveyden merkki.

Hoitajatar oli ylpeä hänen luottamuksestaan ja siitä, että tervehtyminen oli alkanut hänen valvomisvuorollaan. Hän pani sen jotenkin omalle tililleen.

Tämähän oli vallan ihmeellinen päivä. Nyt piti Yrjön saada levähtää oikein rauhassa, nukkua niin paljon kuin suinkin, niin että hän saisi voimia päästäkseen todella parantumisen alkuun. Me päätimme oleskella parvekkeen muotoisessa ikkunansyvennyksessä juuri Yrjön oven ulkopuolella, josta kuulimme jokaisen äänen sairashuoneesta häntä läsnäolollamme häiritsemättä. Ja katselimme sieltä välkkyvää meren ulappaa.

Kaupungissa astuivat ihmiset kirkkoon ja urut soivat. Yli koko maan ne soivat tänä kirkkaana sunnuntaipäivänä, ja virrenveisuu nousi kuorona kirkot täyttäen ja levisi pitkin siintäviä selkiä ja metsäisiä rinteitä kauas syrjäisille poluille. Ja kaikissa kirkoissa puhuttiin tänään Kristuksen kirkastuksesta, miten hän yhtäkkiä nousi ystäviensä näkyvistä ja katosi auringonpaisteeseen. Se sana kertoi vapautuksesta ja onnesta, kaikkien toiveitten toteutumisesta. Oli mahtanut silloinkin olla sellainen sabatinpäivä, jolloin öljyvuoret tuoksuivat ja laaksot huokuivat lämpöä ja hedelmällisyyttä ja päivä paistoi täydeltä terältä. Sellainen sabatti, jolloin voi ihmeitä tapahtua sen takia että päivä itse oli päivien ihme.

Palasin hetkisen jälkeen Yrjön luo. Hän nukkui vielä. Aurinko paistoi vinosti sisään ja valaisi hänen vuodettaan. Tuokion perästä hän heräsi ja näytti jotakin ajattelevan.

— Äiti — sanoi hän äkkiä — anna minulle vaatteeni kaapista!

— Ethän aikone nousta?

— En, mutta minun pitää etsiä pientä kuulaa, jonka olen kadottanut.

Katsoin häneen hämmästyneenä. — Äkillinen ahdistus kouristi sydäntäni — mitä tämä merkitsi? Hänen katseensa oli tyyni ja kirkas, mutta hyvin pingoittunut, hänen kätensä harhailivat levottomasti peitteellä, kuin hän olisi kiireesti tahtonut löytää kuulan. Kuumehouretta se ei ollut — mitä saattoi se merkitä?

Tein hänelle mieliksi ja otin esille kaapista hänen vaalean kesäpukunsa, joka hänellä oli ollut yllään hänen saadessaan ylioppilaslakkinsa ja viimeksi matkalla kotoa. Ja hän alkoi hapuilla taskuja, sitten takin ja housujen alaskäännettyjä ompeleita. Sitä tehdessään hän katsoi suoraan eteensä johonkin kaukaiseen etäisyyteen. Mutta hänen laihat sormensa etsivät ja etsivät, kopeloivat ja kopeloivat ompeleittenkin alta.

Tulin aivan kuumaksi tuskasta. Jospa lääkäri pian saapuisi!

Silloin astui isä sisään.

— Isä — sanoi Yrjö vakavasti — minun täytyy nyt olla kahden äidin kanssa. Anteeksi, mutta hän auttaa minua juuri löytämään mitä etsin.

— Ja mitä sinä etsit?

— Tiedäthän — tuollaista kuulaa — olen käyttänyt sellaisia valokuvatessani.

— Mutta nythän sinä et sitä tarvitse.

— Tarvitsen minä — ne valaisevat äkkiä — niitä voi milloin tahansa käyttää.

Isä kalpeni ja katseli poikaa silmänräpäyksen neuvotonna, nyökkäsi hänelle lempeästi päätään ja lähti huoneesta telefonoimaan lääkärille.

Jäimme Yrjön kanssa kahden.

— Äiti — sanoi hän taas miltei käskevällä äänellä — anna minulle kaikki mitä minulla oli päälläni tänne tullessani!

Annoin hänelle lakin, harson, sukat — kaikki — ja hän tapaili taas reunoja ja ompeleita, silmissä tähystävä, kuulostava ilme.

— Sano, poikani, mitä sinä oikeastaan etsit?

— Sellaista, jota tarvitaan matkoilla.

— Mutta ethän sinä nyt tule matkustamaan.

— En tiedä — katsohan äiti, nouse tuolille ja katso, onko se vasemmalla hyllyllä — tuon kaapin — tuon — minä tarvitsen sitä välttämättä.

Tein mitä hän pyysi.

— Ei, Yrjö, täällä ei ole mitään.

Astuin alas tuoliltani ja näytin hänelle tyhjät käteni.

Silloin hän huokasi syvään ja lakkasi etsimästä.

Sydämeni oli kuin kivi rinnassani, kun käänsin hitaasti kokoon kaikki nuo hänen matkatamineensa ja asetin ne takaisin kaappiin.

Hyvä Jumala — oliko hänellä sittenkin matka edessään!

Hän oli kääntynyt ikkunaa kohti ja piti kätensä hiljaa peitteellä. Näytti siltä kuin hän olisi unohtanut sen, mikä äsken oli häntä askaroittanut. Annoin hänelle siemauksen viiniä, järjestin tyynyt hänen päänsä alla ja näin että hän nukahti.

Käytävässä puhelimme hiljaa keskenämme. Emme voineet tätä selittää. Lääkäri oli saaristossa huvilallaan ja oli luvannut tulla tunnin kuluttua. Emme saaneet muitakaan käsiimme, sillä olihan sunnuntai ja kesän helteisin aika, jolloin lääkärit nauttivat vapauttaan, ja ne harvat jotka olivat kaupungissa, olivat tällä tuokiolla työssä muualla. Meidän täytyi odottaa. Istuuduimme taas nojatuoleihin käytävän ikkunan ääreen ja koetimme toivoa parasta. Ehkäpä tämä olikin käänne, jota aina odotettiin tällaisessa tapauksessa — olihan kuume laskeutunut, ja tästä päivästä alkaen ehkä saisimme seurata hänen varmaa paranemistaan.

Silloin kuulin äkkiä huudahduksen. Hypähdin pystyyn — katsahdin ympärilleni — se tuli kuin hyvin kaukaa:

— Äiti!

Ääni oli voimakas kuin olisi se voinut tunkeutua sairashuoneen kiviseinien läpi.

Kiiruhdin sisään.

Yrjö oli noussut kyynärpäilleen vuoteessaan ja katsoi minuun, selittämätön ilme silmissään. Hänen kasvonsa loistivat ja hänen silmänsä säteilivät jännitettyä odotusta.

— Äiti, kuka sieltä tulee?

— Kuuletko jonkun tulevan? — ehkäpä tohtori? — ehkäpä Kaima —!

— Oletko sanonut hänelle — olen odottanut — en ole ennen pyytänyt — mutta nyt —

— Olen Yrjö — jo lähetettiin sana.

Hän vaipui tyynylle ja varjo kulki hänen kasvojensa yli —.

— Äiti, minä en voi hengittää — —

Samalla silmät sulkeutuivat puoleksi — ja harmaa kalpeus levisi yli otsan — suun —

Heitin oven auki ja isä juoksi sisään. Hän näki silmänräpäyksessä kaiken, kiersi käsivartensa poikansa ympärille ja nosti hänet istualle rintaansa vasten.

Mutta yhä syvempi varjo peitti hänen kasvonsa.

— Yrjö! Yrjö!

Yrjö ei enää kuullut meitä.

Hänen päänsä lepäsi raskaana isän rinnalla ja hänen silmänsä olivat murtuneet.

38.

Siinä me ihmislapset olimme maahan lyötyinä — masentuneina — menehtymäisillämme.

Siinä olimme avuttomina vihlovan tuskan vallassa — tietämätöntä tietämättä — uskomatonta uskomatta — käsittämätöntä käsittämättä.

Katsoimme poikamme kalvenneita kasvoja — ja valoviirua, jonka hän oli jälkeensä jättänyt kadotessaan näkyvistämme.

Oi kaikkien kysymysten kysymystä!

Ja kaikkien arvoitusten arvoitusta!

Sinä olevaisuuden avain, jolla Jumala sulkee ja taasen avaa —!

Olimme siinä poikamme vuoteen ääressä — kuoleman voiman iskeminä — Jumalan sormen koskettamina.

39.

Ja mummo tuli kotoa kukkia tuoden.

Hän lyyhistyi tuolille peittäen vanhat kasvonsa käsiinsä ja hiljaa valittaen.

Hiljaa ja tuskissaan valittaen — kuin jos olisi hänen sydämensä lävistetty.

* * * * *

Mutta sinä Yrjö, minne olit hävinnyt? Mikä käsittämätön arvoitus!

Siinä olit sinä, mutta et sittenkään enää ollut.

Äsken puhuit — äsken katsoit sinä — minne pakenit?

Itse — itse — minne katosit sinä?

Yhtäkkiä ainiaaksi poissa!

Mutta voima ei kuole.

Ihmishenki ei sammu.

Olit lähtenyt luotamme, emmekä saaneet sinua häiritä kaipauksellamme ja kysymyksillämme.

Ainoastaan sydämemme pohjasta kiittäen sinua siunata.

40.

Muukalainen, joka oli käynyt meitä tervehtimässä, oli aamupäivällä ollut sairaalassa kysymässä Yrjön tilaa ja saanut kuulla hänen olevan parempana. Päivä oli tukahduttavan kuuma ja autiot kadut painostavan helteiset. Matka oli ollut pitkä, ja asuntoonsa palattuaan hän paneutui levolle.

Hän nukahti.

Jonkun tunnin kuluttua hän heräsi jälleen, nousi istualleen vuoteessansa, katsoi kysyvänä vanhaa, hienopiirteistä miestä, joka istui nojatuolissa hänen vieressään, ja sanoi:

— Mitenkä mahtaa olla Yrjön laita? Näin hänestä niin ihanaa unta.

Mies laski kirjansa pöydälle, nojasi tuolin selustimeen ja odotti. Ja nainen kertoi:

— Olin seisovinani sairaalan edustalla. Eilen illalla kävelimme siellä yhdessä, Yrjön äiti ja minä — mutta nyt oli aamu. Katselin merta, mutta kun käännyin mennäkseni sisään, tuli Yrjö astuen alas sairaalan portaita. Hän oli puettu vaaleanharmaaseen kesäpukuunsa, kuten viimein hänet nähdessäni, ja käsissään hänellä oli suuri määrä kukkia, värikkäitä ja minulle outoja, mutta ikäänkuin juuri puutarhasta poimittuja. Hän tuli kiirehtien siivekkäin askelin, ja hänen kasvonsa loistivat ilosta.

— Mitenkä? — kysyin hämmästyneenä. — Minne olette menossa?

— Menen matkalle — vastasi hän reippaasti.

— Te matkalle? — Ja tietävätkö ne tuolla sisällä teidän aikeistanne?

— En ennättänyt heiltä kysyä.

— Ettekö te ajattele heidän kauhuansa, kun huomaavat teidän lähteneen?

— Kauhuako? — Enhän minä kauas matkusta ja pääsen milloin tahansa takaisin.

— Niinkö? — Mistä teillä sitten on nuo kauniit kukkaset käsissänne?

— Ne sain heiltä — ne ovat heidän rakkautensa minuun!

— Ja kuitenkin te riennätte heidän luotaan pois?

— Ah, ei se mitään merkitse. — Sanokaa te heille, että kaikki minkä ovat minulle antaneet, sen lähetän heille takaisin — moninkertaisesti. Sanokaa heille, että tulen takaisin monin tavoin — tuhansin muodoin! —

Ja näin että kellertävä valo ympäröi häntä. Se oli kuin auringonnousun enne — se kasvoi — se punertui — se hehkui kullankarvaisena. Muistin nähneeni sentapaista joskus ennenkin — jonkun maalarin mielikuvituksen ja pensselin tuotteena —? Missä — Roomassa? — Guido Renin aamuruskon taivaana Auroran takana. Tiedäthän!

Vanha mies nyökkäsi päätään.

— Ja Yrjö seisoi keskellä aamuruskoa ja kiirehti pois. Mutta aurinko kultasi kiviportaat, veistokset, seinät, puut ja puistot. Se heitti heijastuksensa yli kiiltävän ulapan, se sulki maat ja taivaat hohteeseensa. Ja nuori mies oli hohteeseen hävinnyt.

41.

Sitten sytytimme ne kahdeksantoista kynttilää, jotka olivat hänen elämänsä kahdeksantoista vuotta. Liekkukoot ne hautakappelin hämärässä ja sammukoot yksitellen, kuten hänen vuotensakin olivat sammuneet.

Noudimme kotoa sen korkean kellokukan, joka täydessä kukassa ollen oli kuin valtava vahakynttilä, ja asetimme sen hänen leposijansa pääpuoleen. Taittukoon ikkunasta tuleva valovirta sen lumivalkoiseen kruunuun.

Hymiskööt sitten urut hänen lapsuutensa laulua säestäen. Se oli häntä varten säestetty ja vuosittain jouluna laulettu hänen kodissaan.

Hänelle oli hänen isänsä tehnyt virren ja Kaima aamuhymnin, ja vanha perheenystävä professori kauniin muistorunon. Ei tarvinnut hänen hahmonsa lähteä laulutta, runotta eikä kukatta maan poven lepoon.

* * * * *

Kiviä ja santaa!

Ja kuitenkin tahdoimme viettää hänen muistojuhlaansa eikä hänen hautajaisiaan.

42.

Syksy oli saapunut. Silloin palasi matkaltansa hän, jota Yrjö ei koskaan väsynyt saattamaan ja taasen kohtaamaan ja jota mekin olimme malttamattomasti odottaneet, saadaksemme puhua hänen kanssaan pojastamme.

Hän tuli rata vallin portaita alas. Katsomatta ympärilleen hän astui suoraa päätä liejuisen maantien yli odottavaa kohti.

Ja hän sulki odottajan syliinsä ja painoi poskensa poskelleni. Minkälainen kevät ja kesä hänestä uhkui! Kyyneleet valuivat hänen silmistänsä ja kostuttivat hänen kasvojansa, mutta hän katsoi vain kosteitten silmäripsien lomitse eteensä kotiamme, joka siinä näkyi koivujen takaa.

— Miksi? — Miksi piti sen tapahtua?

Kuljimme vaieten käsikädessä syksyisen pilvitaivaan alla lautakäytävää pitkin. Molemmin puolin kiilsivät mustat peltomaat ja maantienkuopat olivat vettä täynnänsä. Ne peitti ohut jääkuori, joka särkyi pienestäkin kosketuksesta. Harmaata ja liikkumatonta oli kaikki. Surullista oli kaikki. Lakastunutta oli kaikki.

Siinä oli veräjä. Niin monta kertaa iloisesti auki temmattu. Hakanen nousi ja portti sulkeutui itsestään. Siinä oli tuttu tie, ruusupensaat molemmin puolin. Kun ne juhannuksena kukkivat, oli käytävä valkoisten ruusulehtien vallassa. Sivuutimme hitaasti korkeat koivut.

Tien käänteessä verannan ovella seisoi isä meitä vastassa.

Hän oli iloisen näköinen, sillä olihan nyt Marja luonamme. Hän, joka tiesi pojastamme enemmän kuin kukaan muu ja joka ei väsyisi hänestä kertomasta.

Marja riippui isän kaulassa ja Kirsti odotti vain vuoroansa lentääkseen hänen syliinsä. Palvelijatkin kiersivät keittiön portaita häntä tervehtimään.

Mutta hän, joka ennen vallatonna oli rynnännyt sisään ja sitten vihurina huoneitten läpi ja portaita ylös yläkertaan, astui nyt vitkalleen miltei seiniin painautuen. Äänetönnä hän lähenteli sinun huoneesi ovea, Yrjö, peitti kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti rajusti. Ovi oli raollaan, kuin olisit juuri lähtenyt huoneestasi ulos.

Ja Marja hoiperteli sisään.

Voi sen pienen huoneen muistoja! Jokainen esine oli hänelle tuttu. Kirjojesi rivit hyllylläsi, monet kerrat yhdessä katsotut. Kirjoituspöytäsi laatikot, yhdessä pengotut. Pikku tavarat pöydälläsi — kynätelineesi, suurennuslasisi — kaikki entisellään. Tuossa oli lamppu, jolla olit näyttänyt hänelle tietä rappusissa. Tuossa avainkimppusi — tuossa nuo pikkuesineet, joita olit kantanut taskuissasi. Sinulla oli tuskin mitään, jota et ollut hänelle joskus näyttänyt.

Siellä oli myöskin kehityspuitteet ja siinä kuva, jonka olit auringonpaisteessa kehittänyt istuessamme mäellä viimeisenä päivänä ennenkuin menit konepajaan. Marja otti sen käteensä ja katseli sitä. Hän näki siinä sinut ja itsensä Kaivopuiston juhlan jälkeisenä päivänä, jolloin Martti veli oli valokuvannut teidät yhteisine kukkinenne Marjan kodissa.

Miten arvoituksellinen oli elämä! Mikä tarkoitus mahtoi siinäkin olla, että Marjan piti seistä tuossa itkemässä? Miksi piti isän menehtyä kaipaukseensa ja suruunsa — miksi piti kotimme jäädä autioksi kuin hävitystään odottaen?

Mutta turhaa on kysyä. Tule, Marja, tule isän huoneeseen ja anna hänelle nuoruutesi lohdutusta. Sinulla on tulevaisuutesi, kaikesta huolimatta. Itse et siitä nyt tiedä, mutta tuolla tienkäänteessä se sinua odottaa. Silti tämä nuoruutesi tarina ei menetä pyhyyttään elämässäsi, ja se tulee sitä aina tuhannesti rikastuttamaan. Tule, anna isän se aavistaa, anna hänen katsoa elämään nuorilla silmilläsi. Ja puhu hänelle siitä jota hän aina ikävöi, puhu meille molemmille Yrjöstä!

Silloin Marja puhui sinusta, Yrjö. Kuinkahan kauan me siinä muistojamme täydensimme, sitä en aavista. Kysyimme häneltä tiettyäkin, vain houkutellaksemme häntä kertomaan lisää. Ja kaikkien kysymystemme alla piili arkana se yksi ja tärkein, jota emme voineet keneltäkään suoraan tiedustella. Mutta Marja aavisti sen sanojemme alta. Ja kun hän vakuutti, että sinä olit kodissasi onnellinen ja että teillä molemmilla oli tapana kilvan kehua kotejanne, niin se oli kuin juomaa erämaan janoavalle vaeltajalle.

— Sanoiko Yrjö sen milloinkaan suoraan?

— Sanoi toki monta kertaa. Silloinkin kun tapasimme viimeisen kerran ennen matkaani ja hän kertoi minulle siitä yöllisestä keskustelusta.

— Miten hän silloin sanoi?

— Että hän oli sen yön jälkeen kokonaan vapautunut ja että hän nyt vasta oikein tiesi, miten paljon hän teistä piti.

Emme kysyneet enempää — eikä meidän tarvinnut enää kaipauksella ikävöidä Yrjön omaa suoraa vastausta.

43.

Sen jälkeen kun sinä, Yrjö, lähdit, ei meillä ole arkea ollutkaan. Sinä olet kokonaan täyttänyt jokaisen sunnuntain kuten tänään, ja se sama sunnuntaitunnelma on seurannut meitä läpi viikon, kunnes on koittanut uusi sunnuntai, joka on vaeltanut päivää kohti ja laskeutunut iltaan, kuten tämäkin päivä, jolloin olemme yhdessä entisiä muistelleet.

Sentakia meistä nyt perästäpäin tuntuu siltä kuin olisi elämäsi ollut yhtämittainen, päivänpaisteinen pyhäpäivä. Oli sunnuntai, kun maailmaan saavuit, ja sunnuntai, kun lähdit. Ja sunnuntain olet jättänyt jälkeesi kodillesi.

Se onkin meille tarpeen. Sillä emme ole jaksaneet vielä arkitouhuihin antautua.

Katso isää tässä, Yrjö! Milloin luulet sinä hänen voivan elämää ajatella? Kasvot ovat kalvenneet, katse sisäänpäin kääntynyt. Maailma on niin kaukana, ettei mikään ääni sieltä saavuta häntä. Vaikka hän kuulee ääntemme sorinan, niin luulee hän ehkä sittenkin vain kuuntelevansa omien ajatustensa kulkua. Jospa hän jaksaisi luottaa siihen, että niin rikkaana lähdit, että sentakia taaksesi katsot ja viivähdät meillä! Mutta kysymykset eivät jätä häntä rauhaan. Hän kysyy kysymistään saamatta mistään vastausta — — kysyy tuota kysymysten kysymystä, johon elämä ja iäisyys eivät vastaa — tuota tuskallista miksi ja mitä varten?

Mutta mehän emme tiedä miksi ja mitä varten, emmekä saa tietää. Lähdit pois ja tulit takaisin ja muistat sinäkin menneisyyttämme ja menet edelleen ja tottelet Korkeimman tahtoa. Luulen, että olit jo opittavasi oppinut, olit jo ennen jossain koulusi käynyt ja olit jo tullessasi miltei valmis. Mutta kai sinulla oli muutamia jumalallisia sanoja vielä tajuntaasi painettavina, ja kun olit ne oivaltanut, sait kutsun pois. Hyvä olisi meistä ollut, jos olisit jäänyt tänne meidän muiden tähtemme, sillä me kaipaamme kipeästi sinunlaisiasi ristiriitaiseen maailmaamme. Mutta kai tehtäväsi oli suoritettu ja sinulla oli tärkeämpää tehtävää muualla. En tiedä.

Emmehän varmuudella tiedä mitään kaikkein syvimmistä asioista. Niiden suhteen voimme ainoastaan aavistaa. Olen sentakia lakannut kysymästä, kun en sittenkään saa mihinkään vastausta, ja sen sijaan uskon. Uskon lujasti siihen, että vaikka lähditkin, olet kuitenkin luonamme uudella tavalla ja täytät elämämme uudella voimalla, josta meillä ei ole ennen ollut aavistustakaan. Eikä minun tarvitse edes uskooni turvautua, sillä tunnen sen, huomaan sen kaikesta.

Koettakaamme saada isäkin huomaamaan se. Hän on tähän asti katsonut vain siihen raollaan olevaan oveen, jonka taakse katosit, ja siihen valosäteeseen, jonka jälkeesi jätit. Joskus tuntuu kuin hänkin olisi nähnyt jotakin sen oven takana häämöttävän ja saanut sen hivuttavan ikävän. Sinuako hän niin katkerasti kaipaa? Sinuako, Yrjö? Vai olisiko hänkin valmis?

En tahdo ajatella sitä ajatusta loppuun asti. Hän on tänään kanssamme muistellut kaikki yhteiset muistomme ja hänen kiikkutuolinsa jalas on pysähtynyt. Hänen otsansa vaot ovat silenneet ja hänen silmäinsä ilme on käynyt eloisammaksi. Hänen sydämensä taakka on tänä rauhaisana sunnuntai-iltana keventynyt. Katso, hän ottaa kätensä pois silmiltään ja hymyilee meille.

Ja talossa on niin äänetöntä, ettei kuulu hiiskahdustakaan. Lampun valossa näemme huurteisten oksien tuskin huomattavasti huojuvan ikkunaimme edessä.