SISÄLLYS:

1. Yhä synkkenee. 2. Kavaltaja. 3. Oikeus näyttää voittavan. 4. Haamu. 5. Anekauppiaat. 6. Sovitus kuolemassa. 7. Kavala kuningas. 8. Suurin edellä. 9. Pahuuden valta pääsee ylikynteen. 10. Anna Bjelke. 11. Tuomio. 12. Leijonan kaatuminen. 13. Tähän asti, ei edemmäksi. 14. Loppu.

1.

YHÄ SYNKKENEE.

Olemme Roomassa. Kaksi miestä kulki hitaasti, keskusteluun syventyneenä, ulos Porta Piasta ja suuntasivat kulkunsa Santa Agnesen kirkkoa kohden.

Molemmat olivat pukeutuneet pappispukuun, ja toisen tarmokkaat piirteet ja ryhti osoittivat hänen olevan pohjoismaalaisen; toisen ulkonäöstä olisi voinut päätellä, että ainoastaan Italian auringon alla saattoi kehkeytyä jotakin niin mallikelpoista. Kuitenkin oli Desiderius Erasmus syntynyt Rotterdamissa; harvoin löi miehekkääseen kauneuteen ajatusten rikkaus ja hienon tarkkaajan tyyni kirkkaus siinä määrin leimansa; siromuotoinen nenä, sulkeutunut suu ja leveä leuka ilmaisivat miettiväisyyttä ja toimeliaisuutta, mutta ei ainoakaan piirre todistanut pelottomuudesta ja rohkeudesta. Hieno iho, vaalea tukka ja siniset silmät antoivat hänen olennolleen naisellisen vivahduksen ja muodostivat mitä jyrkimmän vastakohdan hänen seuralaisensa ulkomuodon rinnalla.

Synkkä katse syvällä piilevistä silmistä, raudanlujat kasvonpiirteet, joita ei lieventänyt hymyn vivahduskaan, olivat kuvaavimmat piirteet, jotka tähän aikaan painoivat leimansa tuskin nelikymmenvuotiaaseen, äskennimitettyyn Ruotsin arkkipiispaan Kustaa Trolleen.

Tohtori Erasmus oli paavi Leon ja melkein kaikkien kardinaalien uskottu ja ystävä; hän oli sentähden tullut Kustaa herrankin uskotuksi ystäväksi. Hän oli aikansa oppineimpia miehiä ja työskenteli ahkerasti tutkiskellen kreikkalaista kirjallisuutta, tunsi sitä paitsi tarkoin kaikki uudet liikkeet, joita oli herännyt niin kirkon piirissä kuin sen ulkopuolellakin, ja oli sentähden mies, johon kannatti tutustua.

Mutta Erasmus ei arastellutkaan paljastaa aikansa virheitä ja epäkohtia; hän ruoski säälimättömästi munkkien elämää ja toimia ja oli messu-uhrin ja anekaupan terävä ja säälimätön vihollinen. Hän oli puhunut näistä asioista vasta yksityisille ystävilleen ja ihailijoilleen, ja juuri tällaista lupaamaansa yksityiskeskustelua varten hän nyt seurasi Kustaa herraa Santa Agnesiin, jossa tällä oli pienessä luostarissa asuntonsa.

"On epäilemätöntä, että teidän kreikkalainen Uuden Testamentin painoksenne on tekevä nimenne kuolemattomaksi!" virkkoi Kustaa herra kohteliaasti.

Tohtori kumarsi vastaamatta mitään; hän pysähtyi ihaillen upean mosaiikin eteen, joka koristi kirkonporttia. "Täällä Roomassa", sanoi hän, "on jokainen käsityöläinen taiteilija, on aivan kuin kauneus ja taiteellisuus uhkuisi ilmassa, jota roomalainen hengittää."

"Erittäinkin roomattaret!" lisäsi Kustaa herra ivallisesti ja luoden toiseen syrjäkatseen.

"Kukaan ei voi kieltää, että he ovat kauniita", vastasi toinen keveästi huokaisten.

Taivallusta jatkettiin luostaripihan poikki, mutta kun he tällöin sivuuttivat keittiön, tuntui sieltä lemahdus raa'asta kalasta. Erasmus vetäisi äkkiä vahvasti hajuvedelle lemuavan nenäliinansa ja painoi sen nenäänsä vasten rientäessään eteenpäin.

Vasta Kustaa herran kamariin saavuttuaan otti hän sen pois virkkaen: "En siedä minkään raa'an näköä tai hajua, en henkisessä enkä ruumiillisessa merkityksessä."

"Sentähden kai, ettei se ole vielä saanut eikä kadottanut kauneudenleimaa; eikös niin?"

"Oikein arvattu!"

"Ettekö tahdo huuhtoa raa'an kalan muiston pois pullollisella oikeaa falernoa?"

"En juo koskaan muuta kuin mietoja ranskalaisia viinejä", vastasi Erasmus torjuen ja otti esiin paperin, jota hän kantoi povellaan.

"Ah, häväistyskirjoitus on siinä?"

"Sellaisen nimityksen antaa sille ainoastaan se, johon se sattuu, muulle maailmalle on se totuuden kuvastin, joka paljastaa viheliäisyyden."

"Kiihotatte uteliaisuuttani."

"Tyydytän sen heti!" Tohtori avasi paperin, pyyhkäisi sitä kädellään ilmeisellä mielihyvällä ja luki siitä:

"On kolme asiaa, jotka pitävät yllä Rooman arvoasemaa: paavinkunnioitus, pyhimysten luut ja anekauppa."

"Ja moista uskalletaan sanoa?"

"Kolme asiaa, jotka ovat lukemattomat Roomassa: irstaat naiset, papit ja kirjurit."

"Totta!"

"Kolme asiaa, jotka ovat julistetut pannaan Roomassa: yksinkertaisuus, kohtuus ja hurskaus."

"Hm!"

"Kolme asiaa, joita jokainen toivoo Roomassa: lyhyet messut, paljon rahaa ja hekumallinen elämä."

"Hävytön väite!"

"Kolme asiaa, joista ei siellä mielellään kuulla puhuttavan: yleinen kirkolliskokous, hengellisen säädyn uudistus ja se että saksalaiset alkavat sitä ajatella."

"Kuka on kirjoittaja?"

"Kolmella asialla käyvät roomalaiset kauppaa: Kristuksella, hengellisillä läänityksillä ja naisilla."

Kustaa herra myhäili.

"Kolmesta asiasta ei Roomassa saada koskaan kyllikseen: piispanistuinten lunastusrahoista, paavillisista vuosi- ja kuukausirahoista."

Hän nyökäytti myöntävästi päätään.

"Kolme asiaa ei roomalaisten mielestä paljoa paina: hyvä omatunto, hartaus ja valat."

"Rohkea väite!"

"Kolme asiaa vievät toivioretkeläiset tavallisesti Roomasta mukanaan: epäpuhtaan omantunnon, huonon vatsan ja tyhjän kukkaron."

"Saavat syyttää itseään."

"Kolmesta asiasta eivät saksalaiset ole tähän asti päässeet selville: ruhtinasten hitaudesta, tieteen rappiosta ja kansan taikauskosta."

"Siitä tuntee saksalaisen."

"Kolmea asiaa pelätään Roomassa: että ruhtinaat tulevat yksimielisiksi, että kansa saa silmänsä auki ja että lukemattomat petokset kerran tulevat päivänvaloon."

"Kuinka sellainen olisi mahdollista?"

"Sen voi myös saada aikaan kolme asiaa: ruhtinasten vakavuus, kansan kärsimättömyys ja turkkilainen sotajoukko Rooman porttien edessä!"

"Kuka on kirjoittaja?"

"Kuulkaahan ensin edelleen: Vuosisatoihin ei Pietarin istuimella ole istunut ketään todellista Pietarin seuraajaa, mutta kyllä Neron ja Heliogabaluksen vertaisia ja seuraajia. Paavin hovikunta on allikko, täynnänsä kaikkinaista saastaa… Siellä on maanpiirin suuri jyväaitta, minkä keskellä koskaan kyllästymätön viljamato, joka ahmii rajattomat määrät maanhedelmiä, istuu ympärillään nälkäinen toverilauma, joka ensin on imenyt veremme, sen jälkeen kalunnut lihan, mutta nyt on ehtinyt ytimiin ja murskannut itse luut ja kaiken minkä voi jauhaa rikki."

"Tämä menee liian pitkälle", puuskahti Kustaa herra, "se on kaiken olevaisen kukistusta."

Erasmus nyökäytti myöntävästi päätänsä ja jatkoi: "Eikö silloin olisi saksalaisten tartuttava aseihin ja rynnättävä taisteluun tulella ja miekalla? Sillä he ovat isänmaamme sortajia, jotka täyttävät vatsansa ja tyydyttävät himojaan meidän hiellämme ja vaivallamme. Meidän kustannuksellamme pitävät he hevosia, koiria, muuliaaseja ja (oi, mikä häpeä) ilotyttöjä ja… tyydyttääkseen aistillisia himojaan. Meidän rahoillamme pitävät he yllä paheitaan, viettävät hyviä päiviä, pukeutuvat purppuraan, kirjailevat kullalla hevosensa ja rakentavat palatseja pelkästä marmorista. Vaikka he ovat hurskauden valvojia, eivät he ainoastaan lyö sitä laimin, vaan halveksuvat, loukkaavat, tahraavat, vieläpä häpäisevätkin. Vaikkakin he ovat ennen käyttäneet imartelua syöttinään ja valheilla, metkuilla ja viekasteluilla ymmärtäneet meiltä houkutella rahoja, niin ryhtyvät he nyt pelotteluihin, uhkauksiin ja väkivaltaan ryöstääkseen meitä nälkäisten susien tavoin. Ja kuitenkaan emme uskalla heitä löylyttää, emme edes lähestyäkään. Milloinkahan me kostamme alennuksemme ja yhteiset tappiomme? Eikö hätä ole meidät vihdoin pakottava siihen?"

Erasmus oli lopettanut… Hymyillen laittoi hän paperin laskoksilleen ja pisti povelleen. Sisällys oli niin suuressa määrin kiinnittänyt hänen mieltään, että hän oli unhottanut, että hänellä oli kuulijakin. Melkein sattumalta tuli hän luoneeksi katseen Kustaa herraan.

Tämä istui nojautuneena taaksepäin tuolissaan, niin kiintyneenä ajatuksiinsa, että saattoi joutua epäilyksiin, oliko hän kuullut luetun vai ei. Nyt kohotti hän kuitenkin päänsä ja kysyi kiihkeästi:

"Kuka on kirjoittaja?"

"Eräs nuori mies, Martti Luther nimeltään."

"Hänet poltetaan!"

"Niin, jos hän antautuu heidän kynsiinsä!"

"Onko kirjoitus painettu?"

"Ei vielä, luultavasti ei valmiskaan. Ainoastaan onnellisen sattuman kautta olen onnistunut saamaan tämän otteen, mutta se on lupaava, eikö totta?"

"Se on hirvittävä!"

"Sattuvien totuuksiensa tähden."

"Eivät kaikki totuudet ole hyödyllisiä tietää."

"Onko pimeys teistä parempi?"

"Kansan täytyy kulkea talutusnuorassa!"

"Ah, sitäkö mieltä olette?"

"Kuinkas muuten voisi heitä hallita?"

"Ette ole mikään valistuksen ystävä!"

"Kyllä asianomaisiin, mutta en rahvaaseen nähden."

"Ettehän kuitenkaan voi ummistaa silmiänne niiltä uusilta liikkeiltä, jotka pyrkivät valtaan maailmassa."

"Ne täytyy tukahuttaa!"

"Mutta se ei luonnistu!"

"Sen täytyy, Ruotsissa ainakin."

"Toivoisin, että koko ihmiskunnalle suotaisiin joku määrä tietoa, se levittäisi mielihyvää elämän vaivojen ylitse ja saisi meidät paremmin niihin tyytymään."

"Raa'oille joukoille ei kukaan ymmärrä parempaa nautintoa kuin luonnontarpeittensa tyydyttämisen!"

"Paha, jos niin on; en ole mikään Martti Lutherin ihailija; filosofia on vapauttanut minut tuosta mystillisestä uskosta, joka käsittää uskonnon oman minuutensa ja sen johdon luovuttamiseksi Jumalalle. Minusta on siveellisyys ja kaunotiede oikea tie taivaaseen."

"Mutta varsinainen kansa tuntee sitä yhtä vähän kuin pystyy sitä kulkemaankaan; samoinkuin luontokappaleet kurittomina ruumiillisilla voimillaan pääsisivät herroiksemme, niin orjatkin pääsisivät paljoutensa avulla, jollemme ymmärtäisi sitoa niitä henkisiä voimia, jotka, vaikkakin nukkuvina, epäilemättä ovat heihin kätketyt."

"Puhutte vakaumuksen varmuudella!"

"Ja kokemuksen! Omassa maassani ovat juurtuneet juuri ne aatteet, joita puollatte. Valtionhoitajat ovat koettaneet muodostaa kansanvallan aatelistoa vastaan; kuinka hyvin he ovat siinä onnistuneet, todistaa se, että Ruotsin suurmiesten pontevasta vastarinnasta huolimatta kansa teki yhdeksäntoistavuotiaan Sten Sturen maan päämieheksi!"

"Sehän on suurta!" sanoi Erasmus ihaillen.

"Se vie talonpoikaishallitukseen, herrasluokan sortoon."

"Ja olisi siten sivistyksen surma?"

"Niin, tietysti!"

"Se nyt ei ole niin sanomatta selvää, mutta tunnustan sentään, että kaikki nuo henkiset sairaudet, jotka ilmenevät ruoskijaretkissä ja tanssitaudeissa, näyttävät minusta todistavan tympäisevää tietämättömyyttä ja sielun raakuutta."

"He tekevät vastarintaa roomalaiselle istuimelle."

"He pukeutuvat sotisopaan sen paheita vastaan."

"Eivätkö ne rehota kansankin keskuudessa?"

"Kun eivät ylhäiset tahdo muussa vajota joukkoihin, ei heidän pitäisi tehdä sitä siinäkään, mikä asettaa ihmisen eläintä alemmaksi."

"Olette ankara!"

"Sitä vaatii yhdenvertaisuus."

"Eikö kerma ole imenyt maidon mehua ja kohoa kuitenkin sen ylle?"

"Tarkoitatte kai, että sillä sentähden on syytä synnyttää enemmän matoja!" tokaisi Erasmus nauraen. "Kenties olette oikeassa, mutta epäilen, myöntäisikö muuan tapaamani nuori maanmiehenne sitä. Tuskin tiedän ennen kohdanneeni niin pontevaa kaikkien luokkaerotusten vastustajaa."

"Missä tapasitte hänet?"

"Leipzigissä!"

"Hänen ammattinsa?"

"Pappismies!"

"Nimi?"

"Kirjoitin sen muistiin!" Erasmus avasi pienen päiväkirjan ja luki siitä: "Veli Pentti Ruotsista; sangen nuori; jalot kasvonpiirteet, munkkien vihaaja."

"Tiedättekö mistä osasta maata hän on tullut?"

"Hän oli varovainen lausunnoissaan; olin taipuvainen luulemaan, että hänellä oli jotakin salattavaa."

"Hm! Kuinka tutustuitte häneen?"

"Olin matkoilla kaupungissa ja istuin vierassalissa ruokapöydän ääressä, sangen tyytyväisenä päästyäni katon alle, sillä sade virtaili ulkona. Silloin astui sisään aivan nuori mies ja pyysi yösijaa. Hänen ulkonäkönsä hämmästytti minua, ja minä pyysin häntä ottamaan osaa ateriaani."

"Hän suostui siihen?"

"Aikalailla epäröiden. Vasta aterian jälkeen hän muuttui puheliaammaksi."

"Mainitsiko hän mitään varmaa paikkaa?"

"Sattumalta kerran Vadstenan."

"Hän se on!"

"Kuka hän?"

"Henkilö, jota olen kauan etsinyt; hän on paennut luostarista."

"Arvasin sen!"

"Tiedättekö mihin hän lähti?"

"Hän ei tiennyt sitä itsekään. Hänen kassansa laita oli huonosti, ja punastuen, enemmän hämillään kuin lahja ansaitsi, otti hän vastaan pienen raha-avun."

"Teidän ei olisi pitänyt antaa hänelle mitään."

"Hän otti sen ainoastaan lainana."

"Toivoisin tietäväni, mistä löytäisin hänet."

"Lutherin ja Zwinglin luota luultavasti, molemmista heistä hän puhui nuorekkaalla innostuksella."

"Ei olisi muuta kuin oikein, jos hän saisi seurata jompaakumpaa heistä polttoroviolle."

"Ah! Olette hänen vihollisensa?"

"Hänen olemassaolonsa on häpeäksi suvulleni?"

"Se oli toinen asia."

"Jos voitte auttaa minua löytämään hänet, olisin teille iäti kiitollinen."

"Minä jätän hänen tuntomerkkinsä varmalle ja taitavalle vainukoiralle."

"Jonka vaivat minä tahdon runsaasti palkita. Mies on karannut ruotsalaisesta luostarista, jonka priori, isä Laurentius on minulle siitä kirjoittanut. En tahdo, että hänet lähetetään takaisin, vaan ainoastaan että hänet suletaan telkien taakse elinajakseen ja kielletään pääsemästä yhteyteen kenenkään kanssa luostarin ulkopuolella."

"Jätättekö tehtävän minulle?"

"Olisin sangen kiitollinen, jos tahtoisitte ottaa sen."

"Voinhan ottaa, teidän tähtenne!" vastasi Erasmus lyhyen äänettömyyden jälkeen.

"Sitten tahdon heti kirjoittaa teille valtakirjan!"

Kustaa Trolle otti esille pergamentin ja kirjoitti sille korein kirjaimin tohtori Desiderius Erasmukselle valtuutuksen ottaa kiinni Vadstenan luostariveljen Pentin, joka oli luvattomasti karannut, ja sulkea hänet soveliaaseen luostariin, ankarasti kieltäen hänet koskaan sieltä lähtemästä.

Ilmeisellä mielihyvällä kiinnitti hän sen alle ensi kerran arkkipiispallisen sinettinsä.

Kun hän jätti asiakirjan Erasmukselle, lisäsi hän: "Tehtäväni ei ole tähän päättynyt; kirotulla munkilla on elossa äiti, ja se on etsimässä häntä tästä maasta."

"Onko hän kirjoittanut äidilleen?"

"Sitä en usko."

"Ja nainen kuvittelee…"

"Niin, hänellä täytyy olla luja usko äidinvaistoonsa, mutta meidän on pidettävä huoli siitä, että se edelleen vie hänet harhaan."

"Miten hän matkustaa?"

"Katumuksentekijänä; on jo useita kuukausia siitä, kun hän lähti Tanskasta."

"Poikaansa etsimään?"

"Aviotonta poikaansa!"

"Äidinsydän ei tee mitään erotusta."

"Mutta loukattu puoliso?"

"Puolison olemassaolo tekee hänen itseuhrauksensa vielä ylevämmäksi, koska se todistaa rakkauden kaikki valtaa."

"Toivon, ettei tämä näkökohta vähennä teidän intoanne asiassa!"

"Ei millään tavoin."

"Tässä on kaksisataa tukaattia; siinä on kaikki, mitä tällä hetkellä voin luovuttaa, mutta Ruotsiin saavuttuani pyydän teitä ilmoittamaan mitä tarvitsette, ja rahat lähetän teille kiireimmiten."

"Voi tapahtua, että vaadin vastapalveluksen."

"Vaatikaa vain mitä tahdotte!"

"Espanjalainen kardinaali Jakobus Arborensis oli yhteen aikaan piispana ruotsalaisessa hiippakunnassa."

"Linköpingin! Hän ei käynyt siellä koskaan."

"Mutta nautti kuitenkin tulot."

"Nyt tahdotte…?"

"Että minulla on tie auki, jos tahdon sitä käydä."

"Pyhän isän suostumuksella ja minun pontevalla puolenpidollani voitte nyt jo katsoa asian ratkaistuksi; olisi suuri kunnia köyhälle maalleni, jos tahtoisitte ainakin kerran käydä siellä."

"Olkaa varma, että tulen!"

"Mutta teidän täytyy odottaa."

"Kuinka kauan?"

"Kunnes olen ehtinyt puhdistaa rikkaruohojen paljouden, joka nyt on noussut ilmoille."

"Kyllä odotan!"

Tohtori uudisti vielä kerran lupauksensa etsiä pakolaisen käsiinsä, sanoi sen jälkeen jäähyväiset ja palasi takaisin kaupunkiin.

Kustaa Trolle oli jälleen yksin… Vastoin hänen tahtoaankin palasivat ajatukset takaisin niihin uhkaaviin liikkeihin, joita havaittiin kaikkialla. Tosin oli Pietarin kallio luja, mutta voisiko se kestää kaikki rajut hyökkäykset, joita tehtiin sitä vastaan? Monet Saksan ruhtinaista tulisivat asettumaan uusien reformaattorien puolelle, kansa asettuisi heidän taakseen.

Yhä syvempiin ryppyihin vetääntyivät synkät kulmat, mutta niiden alla välähtelivät salamat, ja muutamia minuutteja syvästi mietittyään hän huudahti:

"Mitä liikuttaa minua muu maailma; Ruotsiin ne eivät tule, nämä uudistusten havittelijat… Siitä minä pidän huolen, ja voi sitä, joka koettaa panna minun valtani kysymykseen, hän saa katkerasti katua."

Kun tiikerikissa synnyttää poikasia, perivät nämä äitinsä ominaisuudet; samoin on ihmisenkin laita, äidin taipumukset periytyvät lapsiin, ja Kustaa Trollella oli samat viettymykset kuin äidillään. Kasvatuksen ja omien ponnistusten avulla olisi niitä voinut vastustaa, johtaa uusiin uomiin, mutta olosuhteet eivät olleet suotuisat, ja se hirmuvalta, jolla Ingeborg rouva hallitsi miestään ja taloaan, kehitti hänen pojassaan verisen vihan kaikkia niitä kohtaan, jotka tavalla tai toisella olivat asettuneet hänen tielleen, ja tätä vihaa ei voinut sammuttaa muuten kuin poltolla, murhalla ja hävityksellä.

Hän vihasi verisesti Sture-sukua; hänen isänsä kärsimä häväistys oli tuhatta syvemmin haavoittanut häntä ja huusi alituiseen kostoa hänen korviinsa. Mutta hän vihasi tätä sukua senkin tähden, että hänen äitipuolensa kuului syntyperältään Gyllenstjernoihin ja oli siis Sturein sukulainen. Jo lapsena kantoi hän kaunaa Kirsti Gyllenstjernaa vastaan; he olivat molemmat olleet alusta alkaen vihamieliset toisiaan kohtaan, ja sisarpuoltensa kanssa eli Kustaa alituisessa sodassa. Ei voinut tulla pahempaa kuin jo oli hänen saatuaan tietoonsa Kirsti rouvan aviolliset suhteet. Hän teki kaiken minkä voi taivuttaakseen isänsä eroon, mutta tämä oli taipumaton. Hän väitti, että huhu petti, ja selitti lopulta hänelle tavattomalla jyrkkyydellä, ettei hän voinut elää ilman vaimoaan ja tyttäriään.

Kustaa herran täytyi antaa myöten, mutta hän päätti kostaa. Sentähden ei hänelle ollut ollenkaan mieliin, kun kuuli kolmen sisaruksen avioliitosta. He olivat välttäneet hänen kostonsa.

Hänen isänsä kirjoitti ja kertoi Kirsti rouvan aiotusta toivioretkestä. Eräs luuntaittuma oli viivyttänyt matkaa useita kuukausia, mutta voimiinsa palattuaan oli hän, herransa rukouksista huolimatta, lähtenyt matkalle. Erik herra ilmaisi niin kovaa ikävää ja niin suurta ihailua moisen sankariteon johdosta, että pojan epäilykset tai vastustus olisi rikkonut heidän välinsä.

Jo aikaisemmin oli isä Laurentius ilmoittanut tulevalle arkkipiispalleen Pentin paosta; hän ei arastellut rikkoa valaansa ilmaisemalla salaisuuden, joka oli uskottu hänelle ripissä, ja Kustaa herra arvasi heti, että Kirsti rouvan katumusmatkan tarkoituksena oli etsiä kadonnutta poikaansa.

Nyt olivat hänellä siis vihollisensa käsissään ja hän hekumoi ajatellessaan kostoa, jonka oli suorittava.

Niiden lukuisain vierasten kesken, jotka kävivät Ekholmassa, oli hän usein kuullut teräviä vihjauksia isäänsä vastaan, ja hänen sappensa oli silloin kiehunut kiukusta. Unhottaa ei hän voinut, vielä vähemmän antaa anteeksi; viha ulottui yksityisistä koko sukuun, ja kosto, kosto oli ja pysyi hänen ainoana hartaana halunaan.

Kun viha siten polttaa ihmisen sielua, kantaa hän jo täällä maan päällä helvettiä rinnassaan.

Syksyllä 1515 lähti Kustaa herra paluumatkalle Ruotsiin.

Hän oli sitä ennen kirjoittanut isälleen, että tämä järjestäisi kaiken hänen tuloaan varten Almare-Stäketiin, niin pian kuin vanhus Jaakko Ulfinpoika oli sieltä muuttanut; hän ei tahtonut tulla ennenkuin tämä oli tapahtunut.

Jo elokuussa sai hän kirjelmän Kristian kuninkaalta, joka vakuutti hänelle kuninkaallista suosiollisuuttaan ja sen todistukseksi lähetti ystävänlahjana neljäsataa markkaa hopeassa.

Yhä enemmän paisutti Kustaan mieltä ylpeys ja tyydytetty turhamaisuus; kuninkaan ystävä hän tahtoi osoittaa olevansa; tanskalaisten ystävä ja Ruotsin vihollinen.

Niin lähti hän matkalle.

Suureksi ilokseen ja yllätyksekseen kohtasi hän Kristian kuninkaan persoonallisesti Lyypekissä; nyt saatiin tilaisuus neuvotella tulevista toimenpiteistä, ja kun hän oli melkoisen suuren seurueen kera noussut ruotsalaiseen laivaan, joka oli lähetetty häntä noutamaan, kangasteli hänen silmiensä edessä arkkipiispallinen valtionhoitaja hänen edeltäjänsä Jöns Pentinpojan tapaan, mutta erotukseksi tästä tahtoi hän jo alusta alkaen osoittaa valtionhoitajalle ylpeyttä ja kopeutta, joka lähenteli halveksumista.

Matkalle lähtiessään sai Kustaa herra kirjeen isältään, jossa tämä ilmoitti, että Tukholmassa tehtiin suuria valmistuksia arkkipiispan vastaanottamiseksi. "Rakas poikani!" kirjoitti isä. "Sten herra tekee kaiken voitavansa valmistaakseen teille arvokkaan vastaanoton, ja valmistuksista päättäen tullee siitä paljon loistavampi kuin minkä hän itse sai tänne tullessaan; olen sentähden monista syistä sitä mieltä, ettei teidän ole sitä hylättävä."

"Ikäänkuin hän ymmärtäisi moista!" jupisi vihastunut arkkipiispa.

Tukholman saaristoon saavuttua käski hän, että oli asetettava purjevene hänen käytettäväkseen, sillä tahtoi hän purjehtia Tunan arkkipiispantaloon. Turhaan sanottiin hänelle, että Tukholmassa oli kaikki järjestetty hänen juhlallista vastaanottoaan varten.

"Minulle on kerrottu", sanoi hän, "että Sten herra on ottanut Stäketin läänin kruunulle, mutta koska hän on antanut minun pitää linnan, tahdon hänelle näyttää millä oikeudella arkkipiispalle kuuluu läänikin; teemme kyllä hänet taipuvaiseksi antamaan kirkon pitää omansa hyvänään."

Tällaisin kaikkea muuta kuin lempein sanoin astui hän veneeseen, mukanaan niin monta kuin mahtui, ja purjehti suotuisalla tuulella.

Tunasta ajoi hän maitse Upsalaan. Erik herra valmisti hänelle juhlallisen vastaanoton, kaikki kellot soivat, ja useita piispoja ja pappeja oli hänen vastassaan.

Mutta kaikkia kohtaan osoitti hän töykeää umpimielisyyttä, ei edes hänen oma isänsäkään saanut osakseen ystävällistä kohtelua.

Jaakko Ulfinpoika oli juhlallisesti luvannut, ettei luovuttaisi arkkipiispan virkaa Kustaa herralle ennenkuin tämä oli vannonut uskollisuutta Sten herralle ja Ruotsin kruunulle; mutta nyt oli vanhus jo muuttanut Mariefrediin, jossa hänen sanottiin makaavan sairaana, ja Kustaa herra astui heti virkaan.

Mutta muutamia päiviä saapumisensa jälkeen kirjoitti hän Sten herralle ja vaati rangaistusta kaikille niille, jotka tavalla tai toisella olivat loukanneet arkkipiispa Jaakkoa, hänen omaa isoisäänsä Arvid Trollea ja isäänsä Erik Trollea sekä kaikkia hänen esi-isiään.

Valtionhoitaja vastasi, ettei hän panisi mitään esteitä lain säännölliselle kululle, mutta näkisi mieluimmin, että jokainen sopimus, niin tässä kuin kaikissa muissakin asioissa, voitaisiin saavuttaa hyvällä ja kaikessa ystävyydessä.

Mutta uusi arkkipiispa oli umpikuuro sellaisille puheille. Hän tahtoi kostaa niille, kirjoitti hän, jotka olivat olleet vahingoksi hänen ystävilleen, eikä hän itse ollut valtionhoitajan, vaan paavin vallanalainen.

Kohta sen jälkeen muutti hän Stäketiin, jota hän heti alkoi linnoittaa. Hänen rohkeutensa ja itseluottamuksensa lisääntyi samassa määrin kuin hän huomasi Sten Sturen olevan suopean ja myöntyväisen. Sitä paitsi esiintyi hän ulkonaisesti sellaisella loistolla ja upeudella, joka aivan häikäisi valtionhoitajan esiintymisen, niin palvelijain, hovipoikien ja asemiesten lukuun kuin heidän prameileviin varustuksiinsakin nähden.

Stäketissä vietti hän ruhtinaallista elämää ja vaati samaa kunnioitusta kuin osoitettiin kuninkaalliselle henkilölle.

Eräänä päivänä ilmoitettiin, että Vårfrubergan luostarin abbedissa pyrki hänen puheilleen.

Kustaa herra oli huomaavinaan, että läsnäolevain asemiesten kasvoille häivahti hymy, mutta hän oli liian ylpeä kyselläkseen, käski ainoastaan — synkin katsein — että vieras oli heti tuotava sisään.

Mutta hänen hämmästyksensä oli kuvaamaton nähdessään rouva Bontin hyvin syötetyn olennon. Vakavan nunnapuvun päälle oli hän ripustanut muutamia kallisarvoisia koristuksia ja molemmissa käsissä oli hänellä sormuksia. Heleä puna paloi hänen poskillaan ja itsetyytyväisyys pilkisteli pienistä, pyöreistä silmistä.

Kun hän oli ehtinyt arkkipiispan luo, lankesi hän hänen jalkoihinsa huudahtaen: "Armollisin herra!" Mutta tällöin ei hän katsonut ylös armolliseen herraan kuten katuvainen syntinen, vaan kuten se, joka odottaa pääsevänsä nauttimaan jotakin suurta etua.

Asemiehet saattoivat tuskin pidättää nauruaan.

Arkkipiispa näki sen ja vihastuneella äänellä huudahti hän: "Kuka te olette?"

"Kukako olen?" Hän ei luullut kuulleensa oikein.

"Vastatkaa!" kajahti ääni yhä uhkaavampana.

"Vårfrubergan abbedissa!" vastasi hän koettaen nousta, mutta se ei luonnistunut.

"Kuka on tehnyt teidät siksi?"

"Hänen armonsa arkkipiispa Jaakko!"

"Oletteko jo vihitty?"

"En, tahdoin, että sen tekisi itse siunattu Kustaa herrani!"

Nyt karahti arkkipiispa vuorostaan punaiseksi. "Armosta ja suosiosta voitte päästä luostarin portinvartiaksi tai keittäjättäreksi, mutta ette koskaan abbedissaksi!" huudahti hän äänellä, joka vapisi kiukusta.

"Mitä se merkitsee?" Ja rouva Bonti teki turhia yrityksiä päästä jaloilleen.

Ainoastaan pelko ankaran herran edessä saattoi pidättää asemiesten äänekästä naurua.

"Olette kuullut tahtoni, mukautukaa siihen?" lisäsi hänen armonsa ja käänsi hänelle selkänsä.

Kovalla ponnistuksella oli rouva Bonti onnistunut pääsemään pystyyn; nopeasti kuin nuoli kimmahti hän arkkipiispan jälkeen ja tarttui papintakkiin.

"Silläkö tavoin palkitsette hyvättyöni ja unhotatte lupauksenne ja valanne!" sanoi hän melkein kirkuen ja kohotti uhkaavasti kätensä piispaa kohden.

"Nainen on hullu; heittäkää hänet vankeuteen!" käski suuttunut ylipappi.

Käsky täytettiin samassa kuin se oli annettukin. Nuori asemiesparvi ympäröi katkeroituneen naisen, ja hänen huudoistaan ja epätoivoisesta vastarinnastaan huolimatta vietiin hänet alas linnanvankilaan. Asemiehet kuulivat hänen huutonsa ja kolkutuksensa vielä kauan hänet jätettyään, mutta he eivät tunteneet sääliä, sillä hän oli ollut iätkaiket heidän kiusanhenkensä, kompastuskivensä, ja he iloitsivat siitä, että hän nyt sai kantaa palkan siitä pahasta, mitä oli saanut aikaan.

Kun rouva Bonti oli herennyt huutamasta, valtasi hänet uudestaan pimeän pelko; muisto piirsi monet kamalat kuvat, jotka saivat hänet värisemään. Ken unhottaa syntinsä elämän valoisina päivinä, hänen on pakko muistella niitä yön pimeydessä, mutta rouva Bonti oli tarmokas nainen, ja hän ajoi pois synkät kuvittelut.

"Minä erehdyin", tuumi hän itsekseen. "Hän ei voinut asemiesten tähden menetellä toisin, mutta hän tulee kyllä tänne… hiljaa… enkö jo kuulekin askeleita!" Ja hän kuunteli, ponnisteli äärimmilleen erottaakseen ääniä… "Ei, ei vielä, mutta ei ole mitään vaaraa, hän tulee kyllä."

Niin odotti hän tunti tunnilta, mutta ketään ei tullut.

Vihdoin, vihdoin! Nyt tosiaankin lähestyi… Se ei voinut olla kukaan muu kuin arkkipiispa. Maltahan, kun hän saisi miehen kahdenkesken käsilleen, silloin hän lukisi lakia, niinkuin oli lukenut ennenkin kirkon päämiehelle.

Nyt pantiin avain lukkoon ja väännettiin. "Se ei taida olla helppoa, luulen!… Hän häpeää ja sen suon hänelle, moiselle kiittämättömälle… moiselle…"

Tässä katkesi hänen sanatulvansa, ovi aukeni ja sisään astui, ei arkkipiispa, vaan vanha vanginvartia, jonka rouva Bonti oli niin monia kertoja yllyttänyt jumalattomaan julmuuteen, vieläpä pahempaankin…:

Hänet nähdessään hän parkaisi.

Mies pani lyhdyn pois ja katsoi häneen hymyillen vanhaan tapaansa. "Näin korean linnun en olisi ikinä osannut toivoa joutuvan häkkiini", sanoi hän.

"Se on taivaaseen huutava vääryys, vanha Edil. Tulet kai viemään minut täältä pois?"

"En, Jumala auttakoon, tuon ainoastaan vanginmuonaa."

"Vanginmuonaa! Minulle?"

"Muona on sellaista kuin itse olette määrännyt… Huonompaa vuosi vuodelta… Mutta ette tahtonut koskaan kuulla valituksiani; sanoitte vain: 'Se on kyllin hyvää heille'… Maistelkaa nyt itse!"

Silloin muisti rouva Bonti, kuinka hän monet kerrat, kun joku vanki uhkasi käydä kiusalliseksi, oli antanut Edilille pienen valkoisen pulverin, joka ei huomattavasti samentanut vettä, mutta vaiensi valitukset ainaiseksi… Jollei Kustaa herra tahtonut häntä puhutella, niin varmaankin aikoi hän vapautua vangistaan, ja juuri häneltähän myrkky oli saatu ennenkin.

Nämä ajatukset säikähdyttivät vanhaa naista silmittömästi, mutta hän ei tahtonut sitä näyttää, vaan sanoi niin tyynesti kuin voi: "Juo itse, vanha Edil."

Mies katsoi nauraen häneen. "Entä jollen tahdo?"

Hän kaatoi äkkiä sisällön lattialle.

"Nyt saatte olla ilman huomiseen!"

"Auta minut täältä pois, Edil!"

"Kuinkas silloin kävisi minulle?"

"Annan sinulle tämän koristuksen!"

"Teillä on useampiakin… Antakaa yksi päivässä, niin kauan voitte olla turvassa…"

"Ettekö voi toimittaa minulle tilaisuutta päästä hänen armonsa puheille?"

"Kyllä koetan!" vastasi mies hymyillen.

Tämänkin oli rouva Bonti hänelle opettanut. "Syötä heitä turhilla toiveilla", oli hän sanonut… Tietysti teki mies nytkin niin, ja rouva Bonti tunsi olevansa hänen vallassaan ja samalla hukassa.

Miehen mentyä heittäytyi hän lattialle hurjasti epätoivoissaan… Hänen kuolemanpelkonsa oli niin suuri, että hän mieluummin tahtoi elää ainaisessa vankeudessa kuin kuolla!… Olipa kuolema synnin palkka tai kaiken loppu, näytti se hänestä yhtä pelottavalta, ja hän tahtoi saada sen lykätyksi niin kauas kuin suinkin.

Mutta nälkä alkoi käydä tuntuvaksi, ja hän nakersi murusia kovasta, mustasta vanginleivästä, jota hän itse oli leivotuttanut, ja kun hän tunsi sen suolattomuuden, silloin hän ensi kerran sadatteli omaa ahneuttaan.

Jano oli vielä kiduttavampi, hän koetti nukkua, mutta hän kuuli rapinaa ja liikettä ympärillään kostean vankikopin maapermannolla, ja pelko, kauhu piti hänet valveilla läpi yön.

Vihdoin koitti aamu ja vanginvartia saapui lyhtyineen.

"Tulkaa ja seuratkaa minua!" olivat hänen ensi sanansa.

"Arkkipiispan luo?" kysyi vanki innokkaasti.

"Ei tällä kertaa!"

Mies hymyili kuten tavallisesti, viittasi häntä seuraamaan ja meni edeltä.

Ja hän tunsi kaikki tiet ja oli vain utelias tietämään, mitä mentäisiin.

Vinnillä arkkipiispan makuukamarin yläpuolella oli pieni vinnikoppi, tarkoitettu tunnustusvankeja varten; hienoista puheputkista kuului sieltä ääni alas, ja kun tosiasiassa yksinäinen tuntee tarvetta kuulla omaa ääntänsä ja silloin puhuu, mitä sydän on täysinnään, niin siten arkkipiispa yksinkertaisimmalla tavalla sai tiedon hänen salaisimmista ajatuksistaan. Rouva Bontilla ei ollut niinkään pieni osansa keksinnössä, ja kokemus osoitti hänelle sen oivallisuuden.

Ja nyt oli hänen itsensä asuttava samassa kopissa!

Valo lankesi sisään kopista, koko huonekalustona oli ainoastaan kurja sänky ja siinä hieman olkia, vanha pöytä ja tuoli; hän oli itse valinnut huonointa mitä löytyi, ja nyt täytyi hänen itsensä pitää se hyvänään! Kenellekään ei hän uskaltanut valittaa hätäänsä, sillä hän ei tiennyt, milloin arkkipiispa saattoi sen kuulla.

Mikä kammottava elämä häntä odottikaan; kaikki se sydämettömyys, jota hän oli osoittanut muille, kohdistui nyt häneen itseensä; hän sai itse kokea, kuinka uskollisesti hänen toimeenpanemaansa menettelyä noudatettiin; jokaisen määräyksen tarkoituksen hän tiesi edeltäpäin ja pelkäsi ainoastaan niitä enteellisiä merkkejä, jotka viittasivat siihen, että hänestä aiottiin vapautua ainaiseksi.

Edilin kautta saattoi hän koristeillaan hankkia parempaa ravintoa, mutta kun ne jonakin päivänä loppuivat, kuinkas sitten?… Hän ei uskaltanut sitä ajatella.

Vinnikopissa oli runsaasti rottia, ja niiden kanssa jakoi hän ruokansa, ei säälistä, vaan vakuuttautuakseen sen vahingottomuudesta. Niin eli hän tämän jälkeen eläimen elämää, mutta eläimet olivat onnellisimpia kuin hän. sillä ne eivät tunteneet sitä kalvavaa tuskaa, joka häntä kidutti.

Kustaa Trolle hymyili mielessään. Rouva Bonti oli kerran ollut hänen suunnitelmiensa välikappaleena; silloin voiteli hän sitä hienoimmalla öljyllä, jotta se kävisi helposti, nyt ei hän sitä enää tarvinnut, olipa se hänen tielläänkin ja hän oli aikonut raivata sen pois. Silloin nainen meni itse ansaan ja sai siellä istua kunnes hän mahdollisesti tätä tarvitsi, jollei, tiesi hän kyllä keinon hänestä päästäkseen, miten varovainen hän mahtoi ollakin.

Päinvastoin kuin Jaakko Ulfinpoika, joka ulkonaisella esiintymisellään teki kaikkensa voittaakseen sydämiä, osoitti Kustaa Trolle ylpeää halveksumista joukkojen suosiolle. Hän ei näyttäytynyt koskaan muuten kuin loistavan saattueen ympäröimänä ja vaati samoja kunnianosoituksia kuin olisi annettu hänen pyhyydelleen paaville.

Yli joulunkin asui hän yhä edelleen Stäketissä ja matkusti ainoastaan väliin Upsalaan.

Pappeja ja piispoja kutsuttiin vieraisille eikä sen loisteliaampaa ollut Kööpenhaminan linnassakaan, mutta arkkipiispa puhui enimmäkseen kaikesta siitä vääryydestä mitä oli tehty häntä vastaan, ja että hän aikoi loistavasti kostaa.

Eräänä päivänä näytti hän nauraen erästä kirjettä, jonka oli saanut valtionhoitajalta ja missä tämä ystävällisin sanoin ilmaisi halukkaisuutensa sovintoon. Hän nimitti arkkipiispaa isäksi ja kutsui häntä kummiksi tyttärelleen.

"Huonosti tuntee hän minut, jos luulee minut moisella voitettavan", huudahti hän heittäen kirjeen halveksivasti luotaan.

"Aiotteko vastata kieltävästi hänen pyyntöönsä, herra poikani", uskalsi Erik herra kysyä. "Minusta tuntuu muuten, että se on kirjoitettu nöyrään ja kunnioittavaan sanansävyyn."

"En aio vastata siihen ensinkään."

"Eikö se osoittaisi ylenkatsetta, joka…"

"Herra isäni, toimiani Ruotsin kirkon pääpiispana en salli kenenkään tuomita; tahdon teille sanoa ainoastaan sen, että herra Sten Svantenpoika tulee katkerasti katumaan sitä päivää, jona asettuu minun tahtoani ja toimiani vastaan."

"Luulen hänen kyllä mukautuvan teidän armonne tahtoon, kun näkee, ettei mikään muu auta", puuttui Skaran piispa puheeseen.

Strengnäsin piispa Vincentius oli saanut Sten herralta ja Kristina rouvalta osakseen paljon hyväntahtoisuutta, ja virkkoi sentähden täydellä vakaumuksella:

"Nuori valtionhoitaja on jo viisaudellaan osoittanut olevansa täysikelpoinen korkeaan asemaansa; lempeällä esiintymisellään voittaa hän kansan sydämet ja luottamuksen."

"Minua vähät liikuttaa, mitä keinoja hän käyttää", vastasi arkkipiispa ylpeästi; "hänelle on tarpeen tavoitella kansansuosiota, samoinkuin minun tarvitsee pelon avulla saavuttaa se kunnioitus, jota vaadin niin hyvin Sten herralta kuin piispoilta ja papeiltakin."

Katse, joka seurasi sanoja, oli niin synkkä ja uhkaava, että Strengnäsin piispa vaikeni, mutta kyllä hän koetti mielessään aprikoida, millaiseksi uusi komento mahtoi muodostua. Alku ei ollut lupaava.

Mutta hänen armonsa arkkipiispa kirjoitti vanhan Vincentiuksen nimen muistiinsa, ja kun hänestä näytti Mathias tuntevan myötätuntoa virkaveljeään kohtaan, sai tämäkin mennä mukana; muut äänettömät kuulijat silmäilivät niin kunnioittavasti ja alamaisesti ylipäähänsä, ettei ollut mitään syytä muistutuksiin heitä vastaan.

Kun hän myöhemmin jäi Erik herran kanssa kahden, kysyi hän häneltä ankarasti, olivatko heidän tiensä eroavat vai kulkisivatko ne edelleen rinnatusten.

"Rakas poikani, rakas poikani!" jupisi tämä melkein itkien. "Eikö koko elämäni ole ollut ainoaa aherrusta teidän etujenne ja toivomustenne puolesta."

"Ei kuulunut äsken juuri siltä."

"Jos tunnustamme vastustajamme ansiot, on meillä silloin suurempi oikeus puhua hänen vioistaan."

"Sellaisen oikeuden otan kaikessa tapauksessa ja tahdon katsoa kasvoihin sitä, joka minulta sen kieltää."

"Minä en sitä tee!"

"Siihen luotan, erittäinkin nyt, kun toiminnan aika lähestyy lähestymistään. Kristian kuningas odottaa viestiäni tehdäkseen hyökkäyksen."

"Nyköpingistä?"

"Niin, se on vanha suunnitelma."

"Oletteko, herra poikani, itse asettunut yhteyteen hyvän Pernilla rouvan kanssa?"

"Olen kyllä!"

"Mitä pidätte hänestä?"

"Hän on viisas nainen ja Tanskan ystävä."

"Hänen herransa ei ole."

"Hän ei uskalla ryhtyä mihinkään ilman emäntäänsä."

"Se on totta!"

"Kuulkaas nyt suunnitelmaani. Teidän on palattava Tukholmaan ja otettava vastaan vieraita yhtä paljon kuin tavallisesti."

"Mutta emäntäni on poissa ja…"

"Saatte selviytyä ilman häntä; rauhanystäväin täytyy kokoontua ja heitä täytyy kehottaa pysymään valmiina. Viini tekee ihmiset puheliaammiksi, sitä ei teidän ole säästettävä; teidän luotanne saavat sitten vieraat tulla minun luokseni; kun heitä aluksi on valmistettu, neuvon heille, mitä edelleen on tehtävä. Toivon, että olette ymmärtänyt minut?"

"Olen kyllä! Ja jollei päivä olisi niin pitkälle kulunut, lähtisin heti matkalle."

"Viipykää huomiseen, kyllä ehtii sittenkin."

Ja kuuliainen isä lähti vehkeilemään poikansa puolesta; hän tunsi salaista toivoa, että kotiin palatessaan saisi kirjeen rakkaalta puolisoltaan. Ja hän rakasti tätä suuresti; tämä ei pojan tavoin halveksinut häntä vierasten ollessa läsnä, vaan ylisti hänen oppiaan ja hänen jaloa ritarillista mieltään. Sitä pahaa, mitä hänen emännästään puhuttiin, ei hän tahtonut uskoa; häntä loukkasi ja suretti, että tämä oli lähtenyt matkalle halpana katumuksentekijänä, mutta monet jalot rouvat olivat sen tehneet ennenkin, ja se antoi hänelle pyhyyden maineen, jota ei ollut halveksuttava, ja kylläpähän sieltä palaisi; erohetkenä oli hän sen luvannut.

Rakasta poikaansa, pelättyä Kustaa herraanhan aikoi palvella miten parhaiten voi, mutta Kirsti rouvan palattua tahtoi hän jättää politiikan sikseen. Kirsti rouva oli monta kertaa varoittaen sanonut, että se vie hänet onnettomuuteen, ja nyt tunsi hän ikäänkuin aavistusta, että ennustus toteutuu. Kuitenkaan ei hän uskaltanut olla lähettämättä kirjeitä kaikille puoluelaisilleen ja kutsumatta heitä Ekholmaan; kavallussuunnitelman, että valmistettaisiin tilaisuus salakähmäisesti tunkeutua valtakuntaan, olivat Abraham Lejonhufvud ja Didrik Slagheck ilmoittaneet Kristian kuninkaalle, molemmat Alfinpojat paloivat kostonhimosta, ja tanskalaiselta taholta kuului ainoastaan kehotuksia joutuisuuteen; nyt oli saatava selville, olivatko ruotsalaiset valmiit avaamaan viholliselle tien ja itse rupeamaan isänmaansa kavaltajiksi.

2.

KAVALTAJA.

Tukholman linnassa oli marraskuun alussa vietetty Kalmarin linnanpäällikön, herra Juhana Maununpojan ja jalon neitsyen Anna Bjelken häitä. Valtionhoitaja herra Sten Sture ja hänen emäntänsä Kristina Gyllenstjerna olivat tällöin edustaneet morsiamen vanhempia, kun ei ketään hänen omista lähimmistä sukulaisistaan ollut saapuvilla. Muiden huomattavain henkilöjen joukossa kohdistui mielenkiinto erittäinkin sulhasen molempiin poikiin, jotka nyt olivat sulhaspoikina.

Kuiskailtiin, että molemmat olivat olleet rakastuneita nuoreen äitipuoleensa, mutta että tämä oli antanut etusijan heidän isälleen. Heidän olennossaan havaittiin jotakin, joka antoi tukea tälle arvailulle: vanhemman silmien hehku hänen kiinnittäessään katseensa Annaan ja nuoremman kalpeat posket ja alasluodut silmät.

Mutta nuorta morsianta näytti elähyttävän toinen rakkaus kuin mitä maa saattoi tarjota; avoimesti ja epäröimättä katsoi hän puolisoaan ja poikapuoliaan silmiin; ensiksimainittu näki taivaan autuuden hänen suloisesta katseestaan, hehkuvat silmät muuttuivat nöyriksi ja alistuvaisiksi, kun ne kohtasivat hänen katseensa, ja kalpeille poskille lehahti hento puna, ja alasluotu katse kohosi, kun hänen suloinen äänensä virkkoi Åkelle: "Tule veljekseni!"

Åke vei kunnioittavasti hänen kätensä huulilleen. Tosin poltti kyynel, joka sille putosi, mutta hän tiesi antaneensa nuorelle ritarille lohdutusta, osoittaneensa tälle paikkansa, ja sitä hän yksin tahtoi.

Ainoastaan muutamia päiviä häiden jälkeen matkustivat äskennaineet Kalmariin.

"Etkö kadu?" kysyi Kristina erotessa.

"En, tunnen olevani oikealla tiellä."

"Mihin?"

"Sen tietää Jumala yksin!"

"Lupaathan kirjoittaa?"

"Kaikesta!"

Molemmat nuoret naiset sulkivat toisensa syliinsä; kummallakaan heistä ei ollut aavistusta siitä elämänvaiheiden yhtäläisyydestä, jonka tulevaisuus oli heille varannut, kumpikaan ei myös tuntenut pelkoa; molemmat olivat laskeneet kätensä Jumalan käteen, ja koko heidän elämänviisautensa sisältyi kolmeen sanaan:

"Tapahtukoon sinun tahtosi!"

* * * * *

Vähän ennen joulua oli Kristina lahjoittanut herralleen tyttären, ja kuten tiedämme, oli Kustaa Trollea kutsuttu kummiksi. Hän kieltäytyi tulemasta, ja Sten herra oli siten saanut uuden todisteen hänen nurjasta mielialastaan valtionhoitajaa kohtaan.

Tohtori Hemming oli tullut Tukholmaan juhlille, viime aikoina oli hän osoittanut Sten herraa ja valtakunnan asioita kohtaan suurempaa mielenkiintoa kuin ennen. "Pitäkää varanne!" sanoi hän. "Kustaa Trolle on leppymätön vihamiehenne!"

"Olen tehnyt hänelle ainoastaan palveluksia."

"Hän tahtoo sotaa ja saakoon sen, sitä parempi mitä pikemmin. Tiedättekö, että hän linnoittaa Stäketiä?"

"Olen kuullut siitä."

"No, tarvitsetteko enemmän todistuksia!"

"Ajatelkaahan, elektus, olisiko minun, valtionhoitajan, alotettava sisäinen kansalaissota?"

"Eikö teidän täydy, kun kerran päästitte vihollisen maahan."

"Voinko sitä estää?"

"Se ei ollut niin helppoa, vanha kettu osasi tehdä vastustuksen hyödyttömäksi."

"Erik Trolle houkutteli minutkin antamaan ääneni."

"Ja keitä ei vallattu houkuttelemalla, ne ostettiin; sillä tavoin tuli kutsumus yleiseksi."

"Tahdon piakkoin matkustaa Upsalaan ja vierasten miesten läsnäollessa vaatia hänen vastaustaan ja selitystä hänen osoittamansa ynseyden johdosta."

"Minua haluttaisi seurata."

"Tehkää se!"

"Mutta jollen voi pidättää suutani."

"Silloin teette pahan entistään pahemmaksi."

"Sitten odotan täällä Tukholmassa paluutanne."

Ja tapansa mukaan matkusti Sten herra pienen seurueen kera Upsalaan, mutta arkkipiispa ei ollut tietävinään, että hänen vanhan tavan mukaan oli majoitettava valtionhoitajaa, vaan tämä sijoittui erääseen kaupungin ulkoreunalla olevaan luostariin.

Mutta heti sen jälkeen kutsui hän koolle kaupungin pormestarin ja neuvoston ja sanoi heille, että hän tahtoi heidän läsnäollessaan kohdata arkkipiispan ja tulisi se tapahtumaan jo samana päivänä kirkon sakaristossa. Tästä lähetettiin sana ylipapille, joka lupasi tulla omana määräämänään aikana.

Sten herra mukautui siihen mielellään; seurassaan ainoastaan uskollinen Jöns Jönsinpoika ja muutamia asemiehiä ja palvelijoita, niiden joukossa Esbjörn, lähti hän määrättyyn kokouspaikkaan. Hyvän hetken määräaikaa myöhemmin saapui hänen armonsa arkkipiispa, seurueenaan niin suuri joukko ritareita, asemiehiä ja hovipoikia, että suurimman osan heistä täytyi jäädä kirkon ulkopuolelle neuvottelun ajaksi.

Valtionhoitaja ojensi viholliselleen kätensä tervehdykseksi, mutta tämä tuskin viitsi sitä koskettaa.

Hän sanoi iloitsevansa tästä kohtauksesta, sillä jos jotakin oli heidän välillään, uskoi hän nyt, kun he joutuivat puheisiin, siitä helposti sovittavan.

Mutta silloin korotti arkkipiispa äänensä ja sanoi, että niin solvaavat puheet kuin hänestä oli puhuttu, sellaiset salajuonet, joita oli punottu hänen tuhoamisekseen, olivat kohottaneet hänen ja Sten herran välille muurin, jota ei mikään mahti maailmassa voinut jaottaa maahan.

"Hämmästytätte minua suuresti", vastasi tämä, "ja pyydän hartaimmiten teitä sanomaan, milloin tämä on tapahtunut."

Mutta sen ylipappi selitti olevan hänen arvonsa alapuolella; kuinka vähässä arvossa hän piti nykyään vallitsevia olosuhteita, sen hän kerran tulee osoittamaan, ja se kosto, johon hän ryhtyy vastustajiaan kohtaan, tulee maailmalle antamaan oikean käsityksen hänen todellisesta ajatustavastaan! Näin sanoen poistui hän sakaristosta ja palasi koko seurueensa kera piispantaloon.

Sten Sture saattoi tuskin uskoa, että hän oli täydessä järjessään.

"Niin pitkälle voi ilkeys mennä", sanoi Hemming, kun valtionhoitaja kotiin palattuaan kertoi tästä.

"Rakas herra, ette kai vielä jätä sovinnon toivoa?" kysyi Kristina.

"Joka ei hyödyttäisi mitään", liitti Hemming. "Se on tyynnyttävä omiatuntojamme", sanoi Sten ja tarttui Kristinan käteen. "Voi tulla hetkiä, jolloin on hyvä tietää, ettei ole mitään lyönyt laimin."

Vanha Hemming ei ollut oikein tyytyväinen aikailemiseen. "On helpompi padota puroa kuin jokea", sanoi hän, "ja mahtava vihollinen on kukistettava ennenkuin hän on! ehtinyt hankkia puoluelaisia."

Soturiveri kannusti uudestaan toimintaan, mutta kun hän käsitti, ettei siitä vielä tullut mitään, sanoi hän tyytymätönnä jäähyväiset ja palasi Rönöhön.

"Antakaa minulle sysäys, kun aika on", olivat hänen viimeiset sanansa.

Valppain katsein pitivät valtionhoitajan harvat, mutta uskolliset ystävät ankarasti silmällä kaikkea mitä tapahtui. Uupumaton Esbjörn oli sanonut herralleen, että hän tahtoi lähteä pois, mutta Jöns Jönsinpojalle uskoi hän tarkoituksensa olevan mennä joksikin aikaa arkkipiispan palvelukseen.

Tämä hyväksyi tuuman, ja hän lähti taipaleelle. Muutamia onnellisia kuukausia saivat Sten ja Kristina taasen viettää yhdessä kootakseen voimia tuleviin tapauksiin. Molemmat olivat tietoiset siitä, ettei aina voinut olla tällaista, ja he olivat yhtä mieltä siitä, että nykyhetken onni oli oleva heille kallisarvoisena muistona vastoinkäymisen katkerina hetkinä.

Toukokuun lopulla, helluntain aikaan, matkusti valtionhoitaja valtakunnan asioissa alaspäin Kalmariin ja Ölantiin.

Vähän aikaa sen jälkeen tuli Esbjörn valepuvussa Tukholmaan, hän pyrki ja pääsi heti linnanpäällikön ja Kristinan puheille.

"Nyt on piru merrassa", sanoi hän. "Valtionhoitaja oli tuskin poistunut Keski-Ruotsista, ennenkuin arkkipiispan luona syntyi elämää ja liikettä."

"Tiedän, että monet rauhanystävistä ovat menneet sinne", puuttui Jöns Jönsinpoika puheeseen.

"Herrat Sten Kristerinpoika ja Pietari Turenpoika tuskin aikonevatkaan lähteä sieltä."

"Miksi niin?" kysyi Kristina rouva.

"He ikäänkuin vartioivat toisiaan, en tiedä mistä syystä", jatkoi Esbjörn. "Stäketissä pidetään päivittäin kokouksia, ja minä voin vakuuttaa, että he melkein kaikki puhuvat pahaa ja hautovat kavaloita tuumia valtionhoitajaa vastaan."

"Eivät siis aivan kaikki?"

"Herra Pietari Turenpoika vaikenee."

"Mutta hän on mukana!"

"On kyllä!"

"Kuulostaa kuin tekin olisitte mukana, Esbjörn", virkkoi linnanpäällikkö epäluuloisesti.

"Niin olenkin."

"Kuinka se käy päinsä?"

"Rahalla saa mitä tahansa!"

"On siis joku petturi?"

"Vanki, jonka luo kulen katon kautta."

"Miksei hän kule samaa tietä?"

"Lihavuutensa tähden", vastasi Esbjörn nauraen. "Vangin koppi on vinnillä ja sen lattiassa olen keksinyt pienen luukun, josta voin nähdä ja kuulla kaiken, mitä tapahtuu piispan makuukamarissa, ja juuri siellä neuvottelut pidetään."

"Mitä sanoo arkkipiispa?"

"Että täytyy kostaa valtion päämiehelle, hän ei välitä vähintäkään maan eduista, vaan katsoo ainoastaan omaa parastaan. Olkaa varma siitä, hän osaa sovitella sanansa, ja herrat säestävät."

"Ja Erik herra?"

"Hän soittaa aivan samaa säveltä; molemmat ovat ottaneet tehtäväkseen taivuttaa herrat pettämään oikean isänmaansa, kunniansa, valansa ja kaiken rehellisyyden."

"Ne kurjat!"

"Siinä olette oikeassa, jalo rouva, he ovat päättäneet saada Kristian kuninkaan valtakuntaan, vieläpä niin pian kuin vain käy päinsä."

"Vilpillä ja petoksella?"

"Sitä ensin koetetaan!"

"Ja tämän olet itse kuullut, Esbjörn?"

"Omin korvin olen kuullut heidän hylkäävän oman herransa ja sitoutuvan tallaamaan hänet ja kaikki hänen kannattajansa maahan maan tasalle! Jos minulla olisi ollut ladattu pyssy, en vastaa, etten olisi sitä laukaissut korkeimman kavaltajan kalloon. Vaikkapa se olisi maksanut iankaikkisen autuuteni, niin siten kenties olisin pelastanut heraani hengen!"

Rehellinen palvelija puristi raivoissaan kätensä nyrkkiin, ja suuret kyynelkarpalot vierivät pitkin hänen poskiaan.

Kristina rouva pani tyynnyttäen kätensä hänen olalleen. "Hyvä Jumala voi kyllä häntä suojella", sanoi hän, "sen näemme siitäkin, kun hän on antanut Sten herralle niin uskollisen palvelijan."

"Minä voin niin vähän!"

"Olet varoittanut!… Se on jo paljon."

"Oletko kuullut mitään siitä, miten Kristian kuningas aiotaan toimittaa tänne maahan?" kysyi Jöns Jönsinpoika. "Se näyttää olevan vanha suunnitelma, jonka Kaarina Eliaantytär sai selville."

"Minä puhun siitä hänen kanssansa", sanoi Kristina. "Olen kuullut, että on ryhdytty neuvotteluihin venäläisten kanssa, niin että odotetaan heidän hyökkäävän toiselta puolen ja tanskalaisten toiselta."

"Yhäkö hän jatkaa Stäketin linnoitusta?"

"Niin, kaikin voimin."

"Sitä odotinkin!"

"Öisin tuodaan sinne ruokatavaroita suurin kuormin, usein tuodaan monta kuormaa samalla kertaa."

"Hän odottaa piiritystä."

"Kauan ei kestä, ennenkuin hän jättää rauhan varjonkin", jatkoi Esbjörn. "Hänen koko olennossaan ilmenee sellainen levottomuus aivan kuin paholaisen vaaniessa saalistaan."

"Onko sinun aikomuksesi palata sinne?"

"Vanha lohikäärme, vanki näet, lupasi ilmoittaa minulle, mitä on tapahtunut poissaollessani, kun vain tahdon tulla takaisin. Hän vihaa pääpappia yhtä suuresti kuin minäkin ja on sitä paitsi niin ahne, etten ole kuunaan nähnyt hänen veroistaan."

Mutta Kristina rouva ja linnanpäällikkö eivät tätä kuunnelleet: he neuvottelivat mihin oli ryhdyttävä, ja varma lähetti lähetettiin viemään Sten herralle kirjeitä, joissa kerrottiin mitä oli tapahtunut.

Esbjörn lähti seuraavana yönä Stäketiin, mutta päivän tultua pysyttäytyi hän piilosalla.

Liittoutuneet eivät itsekään voineet pitää salassa tekemiään päätöksiä. Niin Tukholmassa kuin maaseudullakin levisi huhu arkkipiispan ja herrojen vehkeistä, puhuttiinpa jo, että Stäket piiritettäisiin, ja niin vähässä määrin oli Kustaa Trolle osannut saavuttaa suosiota, etteivät häntä kohtaan tunteneet osanottoa muut kuin hänen omat puoluelaisensa.

Syntyi yleinen levottomuus mielissä; odotettiin uutta sotaa ja lisäksi vielä sisäistä; kaikkien ajatukset kääntyivät nyt pelolla siihen, mitä oli tuleva.

Heinäkuun alussa palasi valtionhoitaja Etelä-Ruotsista; hän oli kaikkialla saanut osakseen hyväntahtoisuutta ja auliutta, ei ainoastaan rahvaalta ja kauppakaupunkien miehiltä, vaan aatelisiltakin. Hänen matkansa oli yhä lujemmaksi solminnut siteen hänen, nuoren aateliston ja kansan välillä.

Toisin oli laita vanhojen, joita nyttemmin tuki Kustaa Trolle. Matkallaan oli hän saanut kirjeitä, joissa kerrottiin kokouksista Stäketissä, niistä puhuttiin paljon kautta maan, ja käsitettiin, että ratkaisun täytyi tapahtua, jotta kerrankin saataisiin rauha maahan.

Mutta Sten herra tahtoi viimeiseen saakka koettaa hyviä sanoja ja sävyisyyttä; hänen rauhallinen ja kärsivällinen mielensä ei tahtonut panna ratkaisua keihään kärkeen niin kauan kuin saattoi toivoa rauhallista selvitystä.

Teljeen oli kutsuttu herrainkokous, hän lähti sinne kohta palattuaan, ja herrat, etupäässä nuoremmat, saapuivat jokseenkin miehissä. Mutta arkkipiispa Jaakko ei saapunut, ei myöskään herra Kustaa Trolle ja hänen isänsä. Samoin jäi pois myöskin herra Sten Kristerinpoika, Nyköpingin linnanpäällikkö. Valtionhoitaja kirjoittikin heille ystävällisesti ja kohteliaasti, kehottaen heitä saapumaan. Ylpeä nuori arkkipiispa ei katsonut hyväksi edes vastata, ja toiset vastasivat kieltävästi.

Kokouksen täytyi siis alottaa neuvottelut ilman heitä.

Oli jo edeltäpäin määrätty, että kysymys Stäketin läänistä ja Upsalan kaupungista oli tässä kokouksessa esitettävä neuvoston käsiteltäväksi. Tämän asian laita oli niin, että valtionhoitaja oli kruunun puolesta vaatinut lääniä, jota kruunu hänen mielestään ei ollut luovuttanut ikuiseksi omaisuudeksi arkkipiispanistuimelle, vaan ainoastaan erään määrätyn arkkipiispan ajaksi, eikä kukaan sitä paitsi voinut omistaa lääniä vannomatta valtion päämiehelle uskollisuutta. Jos nyt valtaneuvosto tahtoisi myöntää Kustaa Trollelle tämän edun, ei hän voisi saada läänioikeutta ennenkuin olisi tehnyt valan. Arkkipiispa Jaakko oli muuten saanut läänityksen Hannu kuninkaalta jo 1497.

Oli ilmeistä, että arkkipiispan jutusta tulisi kokouksen pääkysymys.

Valtionhoitaja lausui suoraan, ettei hän voinut muuten selittää arkkipiispan poisjäämistä ja äänettömyyttä kuin halveksimisen ilmaisuna häntä ja Ruotsin valtaneuvostoa kohtaan, mutta kun sellaista ei voinut eikä saanut sietää, jätti hän herroille yhteisesti ja valtaneuvostolle erityisesti ratkaistavaksi kysymyksen mihin nyt oli ryhdyttävä.

Silloin nousi Upsalan tuomiorovasti ja luki Upsalan tuomiokapitulin kirjelmän, jonka hän yhdessä tohtori Erik Gitingin kanssa oli jo edellisenä vuonna esittänyt ja lukenut valtionhoitajalle, joka silloin oleskeli Svartsjössä. Siinä ehdotettiin asia lykättäväksi valtakunnan edun tähden, mutta oheen oli liitetty tuomiokapitulin esitys ja toivomus, että nykyinen arkkipiispa saisi nauttia samoja etuja kuin edellinenkin.

"Juuri tämän käyntinne ja luetun kirjelmän johdosta", vastasi Sten herra, "kirjoitin arkkipiispalle ja kapitulille, että he pääsevät oikeuksiinsa niin pian kuin lailliset todistukset esitetään. Mutta kun sellaisista ei kuulunut mitään, lähetin voutini lääniin kuukautta myöhemmin kantamaan kruunun verot, ja siitä vastaan kernaasti teidän kaikkien edessä, jos joku tahtoo minua syyttää."

Silloin nousi Johannes Laurentius ja sanoi, että moisella epäluottamuksella oli arkkipiispaa syvästi loukattu; sen sijaan, että olisi auliudella koettanut saavuttaa hänen luottamustaan, oli valtionhoitaja heti heittänyt hänelle taisteluhansikkaan vasten kasvoja, ja sellaista loukkausta ei hän voinut eikä saanut sallia.

Yhä useammat arkkipiispan ystävät ja puoluelaiset esiintyivät viittauksin, ettei valtionhoitaja ollut koskaan ollut herra Kustaa Trollen ystävä, vaan koettanut häntä vastustaa kaikessa missä oli voinut. Se kummastus, jota valtionhoitaja ei ollut voinut salata, kun herra Kustaa Trolle sai yksimielisen kutsumuksen arkkipiispanvirkaan ilmaisi hänen sisäisimmän mielensä ja hänen salaisen ynseytensä; mutta vaalin odottamattoman tuloksen olisi pitänyt osoittaa hänelle, että se vaikutusvalta, minkä hän luuli itsellään olevan, ei ollut kyllin mahtava estämään sitä, mikä oli koko kansan hartain toivomus.

Sten herran avoin, ujostelematon katse siirtyi toisesta esiintyvästä puhujasta toiseen; hänen ei johtunut mieleensäkään keskeyttää heidän sanatulvaansa, tosin huomasi väliin hämmästyksen ilmeen vilpittömillä, kauneilla kasvoilla, mutta ei vähintäkään tyytymättömyyttä tai ynseyttä.

Kun syytökset näyttivät olevan lopussa, kysyi hän eikö kenelläkään ollut mitään lisättävää; hän mielellään tahtoisi kuulla ne kaikki yhdellä kertaa vastatakseen niihin samassa lausunnossa.

Mutta kun kaikki pysyivät vaiti, silloin teki hän seikkaperäisesti selkoa menettelystään arkkipiispaan nähden, aina ensi hetkestä, kun kysymys herätettiin Jaakko herran erosta ja Kustaa Trollen valitsemisesta hänen seuraajakseen. "Muistan aivan hyvin", sanoi hän, "että eräänä päivänä syksyllä 1514, kun oleskelin Upsalassa, tuli tuomiorovasti Kristoffer luokseni tuoden arkkipiispa Jaakolta pyynnön, että kävisin hänen luonansa aterian jälkeen. Menin sitä ennen ja keskustelin hänen armonsa kanssa uutimien takana, kuten hän toivoi. Hän sanoi minulle silloin, että hän vanhuutensa tähden tahtoi erota piispanvirasta ja kysyi ketä pidin parhaimpana sijalle. Minä vastasin heti, etten tiennyt siihen ketään parempaa kuin hänen armonsa itsensä niin kauan kuin Jumala katsoi otolliseksi suoda hänelle elinpäiviä.

"Muutamia viikkoja myöhemmin tuli herra Erik Trolle Tukholmaan ja pyysi minua puoltamaan arkkipiispa Jaakolle ja tuomiokapitulille poikaansa arkkiteininvirkaan. Suostuin heti siihen, sillä tiesin, että Kustaa herra oli arkkipiispalle rakas ja tahdoin sitä paitsi mielelläni täyttää Erik herran toivomuksen. Mutta muutamia kuukausia sen jälkeen tuli tämä jalo herra uudestaan, mukanaan kirjoitus arkkipiispa Jaakolta, joka ilmoitti kapitulin kera päättäneensä valita herra Kustaa Trollen arkkipiispaksi.

"Tämä ei ollut tapahtunut yksissä neuvoin minun kanssani, mutta minä taivuin herrojen toivomukseen, jäsenkirjeluonnoksen, jonka arkkipiispa Jaakko laati pyhälle isälle, hyväksyin ja allekirjoitin minäkin hänen armonsa pyynnöstä ja siten valmistaakseni ilon herra Kustaa Trollelle!"

Kuului hyväksymisen surina kautta kokouksen, avoin, rehellinen selitys oli saavuttanut kaikkien tunnustuksen, jokainen ymmärsi, ettei tässä ollut mitään vilppiä.

Sen jälkeen teki valtionhoitaja selkoa Stäketin läänistä. "Ennenkuin kirjoitin Roomaan", sanoi hän, "oli arkkipiispa Jaakko luvannut minulle, ettei hän jättäisi Kustaa herran haltuun Upsalan tuomiokirkkoa, ei arkkipiispanistuinta eikä mitään muuta, ennenkuin tämä oli vannonut uskollisuutta Ruotsin kruunulle ja minulle. Kuinka tämä lupaus oli pidetty, sen tietää hänen armonsa paraiten ja sen voitte te kaikki todistaa.

"Olin tosin odottanut, että arkkipiispa Kustaa noudattaisi kutsukirjettäni ja saapuisi tänne meille kaikille vakuuttamaan uskollisuuttaan valtakuntaa kohtaan ja vannomaan neuvosvalansa, kuten laissa säädetään. Keitä hänen armollaan on neuvonantajina tai mitä hän tarkoittaa, sitä en tiedä. Mutta tämän kaiken tahdon kirjoittaa paperille, niin ettei kukaan voi väännellä sanojani, kuten äsken on tapahtunut teidän kaikkien kuullen. Jos joku tahtoo levittää minusta arvottomia huhuja tai sanoa, että olen toisin esiintynyt hänen armoonsa nähden, niin on avoin kirjeeni osoittava, että moiset syytökset ovat vääriä."

Nämä yksinkertaiset sanat tekivät syvän vaikutuksen sen saattoi huomata lausunnoista, joita annettiin.

"Hän ei syytä eikä tuomitse ketään!"

"Valtakunnan herrat ja miehet hän asettaa tuomariksi itsensä ja arkkipiispan ylitse."

"He eivät voi muuta kuin ottaa hänen asiansa omakseen."

"Jos he kieltäytyvät, on koko kansa tekevä sen."

"Kuinka arvokkaasti hän puhui!"

"Jalosti ja miehekkäästi, kuten valtionhoitajan tuleekin esiintyä."

"Piispaa on rangaistava."

"Tiehensä hän!"

"Tanskaan, sinne kuuluvat Trollet."

"Siksipä hän onkin Sten herran vihamies."

"Kiitos Stureille!"

"He ovat aina seisseet kansan puolella!"

"Siksipä kansa heitä rakastaakin."

Sten herran luo tunkeutui joukko talonpoikia hartaasti puristaen hänen kättään.

"Jumala siunatkoon!"

"Te olette meidän miehiämme!"

"Tartummeko miekkaan?"

"Kapula kiertämään!"

"Tulemme heti."

"Trollet ovat tanskalaisia!"

"Stäket on revittävä maahan!"

"Tahdomme kernaasti auttaa."

"Kiitos, rakkaat, uskolliset ystävät!" vastasi nuori valtionhoitaja. "Tiedän kyllä, ettette petä minua ettekä isänmaata, kun tulee tosi eteen."

Sten herran luottavainen esiintyminen oli herättänyt vastaavaa luottamusta, sentähden ei hän kohdannutkaan mitään vastarintaa. Arkkipiispan puoluelaiset vetäytyivät arastellen syrjään, ja kun Teljen kokous oli päättynyt ja herrat lähtivät omilleen, oli valtionhoitajalla useimmat heistä puolellaan.

Sten herra palasi Tukholmaan, hän kiitti Jumalaa saavuttamistaan voitoista ja toivoi, että voittaisi siten ilman miekaniskua kaikki vastustajansa; mitä vihollisiin tuli, tiesi hän kyllä, että sota ja vaino oli tulossa.

* * * * *

Esbjörnin tiedonannot olivat kuin sinettinä niille huhuille, joita yleensä oli liikkeessä; tämä uskollinen palvelija ei ollut vielä palannut kotiin, ja oli luultavaa, että hän teki parhaallaan tiedusteluja.

Valtaneuvoston kesken neuvoteltiin, mihin oli ryhdyttävä arkkipiispaa vastaan, mutta tällä oli neuvosten joukossa useita ystäviä, ja he yhtyivät siihen mielipiteeseen, että ankaroita toimenpiteitä oli viivytettävä niin kauan kuin mahdollista, ja Sten herra taipui toistaiseksi siihen.

Varhain eräänä aamuna herätti hänet rähjäinen olento, joka ilmoittamatta astui sisään.

"Esbjörn!" huudahti valtionhoitaja iloisesti.

"Älkää panko pahaksenne tomuista takkiani, herra, olen tehnyt nopean matkan."

"Mistä?"

"Nyköpingistä!"

"Silloin mahtavat olla lepakot liikkeellä!"

"Oletteko kerrotuttanut Kaarinalla noiden hänellä olleiden kirjeiden sisällön?"

"Olen kyllä!"

"Sitten tunnette koko jutun."

"Mistä sinä sen tiedät?"

"Olen oleskellut linnassa lähemmäs kaksi viikkoa."

"Tuntematonna?"

"Tuntematonna ja näkymätönnä; se on muuttunut ammatikseni."

"Ja olet keksinyt…?"

"Sillaikaa kuin Teljessä pidettiin kokousta, oli herra Sten Kristerinpojan luona Kristian kuninkaan kirjuri, hän laati koko suunnitelman ja Pernilla rouva kuunteli ja pisti tuontuostakin sanansa väliin."

"Eikö siellä ollut muita ketään."

"Kyllä, herra Pietari Turenpoika."

"Eikö hän ottanut osaa neuvotteluihin?"

"Hän vastaili ainoastaan Pernilla rouvan kysymyksiin, joko pudistaen päätänsä tai hyväksyvällä katseella. Monta sanaa ei hän vaihtanut."

"Tiedätkö, milloin suunnitelma pannaan toimeen?"

"Heti kun kuningas ehtii tänne. Arkkipiispan asemies, Pietari Juutti, on mennyt kirjurin mukana Kööpenhaminaan, mutta he palaavat laivaston mukana."

Sten Sture hypähti pystyyn ja pukeutui kiireimmiten. "Ehätämme ennen heitä!" sanoi hän.

Lähetettiin noutamaan Jöns Jönsinpoikaa; ryhdyttiin pikaisiin toimiin; kaikki käyttökelpoinen väki asestettiin, ja jo samana päivänä lähti valtionhoitaja taipaleelle ratsumiesparven eturinnassa. Siitä tuli tuima ratsastus, mutta jo seuraavana päivänä olivat he Nyköpingissä.

Valtionhoitaja sanoi miehilleen, että he taistelun jälkeen saavat levätä; nyt oli heti rynnättävä linnaa vastaan. He vastasivat jatkuvin riemuhuudoin.

Ja niin tapahtui ensimäinen hyökkäys; sillä oli sellainen menestys, ettei linnanherra uskaltanut odottaa uutta rynnäkköä, vaan nostatti hatun muurille merkiksi, että hän tahtoi ryhtyä pakkosopimuksen hierontaan.

Sten herra käski sanoa, ettei hän ryhtynyt neuvotteluihin kavaltajan kanssa, ja vaati, että linnanportit heti avattaisiin.

Tämä tapahtui, mutta valtionhoitajan saapuessa sisään ei näkynyt Sten herraa eikä Pernilla rouvaa.

Hänen kysymykseensä vastasi palvelija hämillään, että Sten herra oli salaportista paennut raatihuoneelle. Pernilla rouva oli matkoilla.

"Ja kuka jättää linnan minulle?" kysyi ritari.

"Sen olen minä ottanut tehdäkseni", vastasi Pietari Turenpoika, joka vihdoin astui sisään.

"Tekö, Pietari herra?"

Ääni oli niin nuhteleva, että se ajoi häpeän punan ritarin poskille.

"En tiedä, että herra Sten Kristerinpoika olisi todistettu syypääksi petturuuteen", vastasi hän.

"Aiotteko ruveta hänen asiamiehekseen?"

"Hän odottaa teidän herruuttanne raatihuoneella."

"Te, Pietari herra, matkustatte heti Tukholmaan vastaamaan puolestanne."

Valtionhoitaja viittasi Esbjörnille: "Sinä seuraat ritaria!" käski hän.

"Eikö sanani riitä?" puuskahti tämä.

"Petturin sana?"

"Kuka uskaltaa sanoa niin?"

"Teidän ulkomuotonne!"

Ritarin huulilta pääsi epätoivoisen sydämen tuskanhuuto, kun hän syöksyi huoneesta, muutaman minuutin kuluttua lähteäkseen täyttä laukkaa taipaleelle Tukholmaan. Esbjörn seurasi jälestä loitompana.

Pormestari ja raatimiehet tulivat kiireimmiten vakuuttamaan valtionhoitajalle alamaisuuttaan ja kuuliaisuuttaan.

He sanoivat, että linnanpäällikkö kovasti hädissään odotti hänen saapumistaan raatihuoneelle, ja pyysivät, että valtionhoitaja hänen kivulloisuutensa tähden tahtoisi olla armelias häntä kohtaan.

"Hän käyttää sitä väärin!"

"Suurin syy on hänen emäntänsä", rohkeni muuan raatimiehistä sanoa.

"Missä hän on?"

"Poissa, kukaan ei tiedä missä."

Sten herra meni raatihuoneelle; hänen astuessaan sisään syöksähti onneton linnanpäällikkö polvilleen ja purskahti kyyneliin ja nyyhkytyksiin.

"Nouskaa, herra ritari", käski valtionhoitaja, "ja tehkää tili hallituksestanne."

"Sitä minä en voi", vastasi tämä vaivoin nousten; mutta hän näytti niin heikolta ja hoippuvalta, että Sten Sture todellisella osanotolla kehotti häntä jälleen istumaan.

"Tahdotteko kiertelemättä vastata kysymyksiini?"

"Tahdon!"

"Miksi ette saapunut kokoukseen Teljeen?"

"Arkkipiispa kielsi minua."

"Kumpi?"

"Herra Kustaa Trolle."

"Olitte luvannut luovuttaa linnan Tanskan kuninkaalle?"

"Niin!"

"Pakotettuna?"

"Herra Erik Trolle ja viekas Niilo Boonpoika eivät antaneet minulle mitään rauhaa; vuoroon he rukoilivat, vuoroon uhittelivat."

"Ja Pietari Turenpoika."

"Hän ei ole sanonut mitään."

"Ja kuitenkin…?"

"Kuitenkin olen pelännyt häntä enimmän kaikista."

"Miksi?"

"Säälikää minua, sallikaa sen jäädä sanomatta", pyysi ritari tuskitellen. "Se ei koske ketään muita kuin minua."

"Milloin kuningasta odotetaan?"

"Hän ei tule!"

"Saa siis varoituksen?"

"Niin!"

"Keneltä?"

"Emännältäni!"

"Hän on matkustanut Kööpenhaminaan?"

"Ja jääkin sinne."

"Ja jättää teidät pulaan, kärsimään juonittelujensa seuraukset?"

"Olen siihen tyytyväinen, nyt saan toimia kuten hyväksi katson, pelottomasti…" Hän purskahti uudestaan itkuun. "En pahimmallekaan vihamiehelleni toivo, mitä olen saanut kärsiä", nyyhkytti hän.

"Eikö miehellä täydy olla tarmoa viedä tahtonsa läpi?" kysyi valtionhoitaja melkein halveksivasti.

"Ah, herra, naiset voivat olla joko enkeleitä tai paholaisia, teidän osaksenne on tullut edellistä lajia, minun jälkimäistä!… Kuinka te voitte tuomita."

"Teidän on valmistuttava matkalle Tukholmaan, herra ritari."

"Siihen olen heti valmis. Tulen terveeksi heti, kun pääsen sinne. Teidän ja valtaneuvosten läsnäollessa tahdon paljastaa ne kavalat juonittelut, joita Stäketissä ja Ekholmassa harjoitetaan."

"Kutsukaa sitten palvelijanne ja laittautukaa kuntoon."

"Valtionhoitaja kirjoitti Jöns Jönsinpojalle, että sairasta ritaria oli hoidettava mitä huolellisimmin, ja emäntäänsä pyysi hän väliin käymään hänen luonaan. Hän on nähnyt paljon pahaa, mutta nyt halajaa hän hyvää ja sentähden luulen hänelle olevan lohtua sinun näkemisestäsi."

Nähtyään linnanpäällikön lähdön jätti hän linnanisännyyden ritari Erik Sparrelle ja lähti heti sen jälkeen Vesteråsiin.

Pikaviestillä oli hän jo edeltäpäin kutsunut rahvaan koolle ja teki pontevin sanoin selkoa siitä, mitä oli tapahtunut.

Taalalaiset pudistelivat päitään; heidän mielestään oli heidän rakas Sten herransa toimittanut kaiken hyvin, ja he kysyivät mitä hän tahtoi heidän tekevän.

"Olkaa valmiit!" vastasi hän. "Vihollinen voi olla oven edessä, milloin vähimmän häntä odotamme."

Sen lupasivat he kättä lyöden, ja niin hän erosi heistä.

Ainoastaan muutamiksi tunneiksi jäi hän Vesteråsiin. Märta rouva oli muuttanut sieltä poikapuoltensa luo Kööpenhaminaan, siellä ei mikään häntä pidättänyt.

Nyt lasketettiin täyttä laukkaa Svartsjöhön, joka oli ainoastaan peninkulman päässä Stäketistä. Ryhdyttiin heti tarpeellisiin toimenpiteihin Stäketin saartamista varten, mutta valtionhoitaja kirjoitti myös tuomiokapitulille Upsalaan ja kehotti sitä taivuttamaan arkkipiispaa heti jättämään kavalat juonittelunsa.

Mutta tuomiokapituli ei suinkaan ollut halukas noudattamaan valtionhoitajan toivomusta. Se teki verukkeita, puolustautui sillä, ettei voinut mitään, ja koetti sillävälin haalia kannattajia arkkipiispalle.

Mutta nyt oli kärsivällisyys lopussa. Sten Sture kirjoitti sille ankaran ja uhkaavan kirjeen.

… "Moista en voi sietää kauemmin, ja tahdon nyt vakavasti teille ilmoittaa, että kenen teistä tästedes havaitaan häärivän moisissa vehkeissä, häntä rangaistaan kuten ainakin sitä, joka tahtoo pahaa isänmaalleen."

Mutta tuomiokapituli ei kuitenkaan antanut perään, se piti edelleen arkkipiispan puolta, eikä auttanut edes sekään, että Sten herra lähetti sille jäljennöksen saamastaan paavinkirjeestä, missä hänen pyhyytensä puolusti myöntyväisyyttä ja sovinnollista ratkaisua.

Arvokkaammin esiintyivät muut tuomiokapitulit. Piispa Vincentius Skarassa, Mathias Strengnäsissä, Otto Vesteråsissa ja Arvi Kurki Turussa, kaikki pyysivät kirjallisesti, "että hänen armonsa arkkipiispa jättäisi sikseen sen vastakannan, johon oli ryhtynyt valtakuntaa ja valtionhoitajaa vastaan, eikä panisi kirkkoa, itseään ja papistoaan vaaraan Kristian kuninkaan tähden."

Mutta mikään ei vaikuttanut taipumattomaan Kustaa Trolleen, hän aivan vimmastui siitä, että oli uskallettu moittia hänen toimintaansa, ja päätti mielessään kostaa.

Herra Erik Trolle oleskeli tähän aikaan vanhan Jaakko herran luona Piispan-Arnössä. Hänen innokkaista pyynnöistään kirjoitti tämä valtionhoitajalle ja pyysi häntä liikuttavin sanoin luopumaan piirityksestä ja suostumaan sovinnolliseen ratkaisuun. Oli ilmeistä, että hän oli jälleen tullut siihen ajatukseen, että valtakunta varmimmasti pääsisi rauhaan alistumalla Tanskan kuninkaan valtaan. Erik herra puhui niistä suurista eduista, joita maalle siitä koituisi, eikä isä Johannes enää seissut vanhan arkkipiispan rinnalla.

Mutta valtionhoitaja ei jäänyt vastauksen velkaan; hän kirjoitti muistuttaen muinaisista ajoista, jolloin arkkipiispa Jöns Jönsinpoika vehkeili Kaarle kuningasta vastaan ja vihdoin onnistuikin saamaan Tanskan kuninkaan valtakuntaan. Koituiko se kansan onneksi, ja kuinka paljon verta maksoikaan ennenkuin hänet jälleen ajettiin pois? Ei suinkaan Jaakko herra tahtonut ojentaa kättänsä auttamaan maan viemisessä perikatoon?

Sillävälin jatkettiin piiritystyötä, mutta tahallaan niin hitaasti, että Kustaa herra saisi riittävästi ajatusaikaa. Hän sai vapaasti tulla ja mennä kuten hyväksi näki, mutta ylväs pääpappi sulkeutui linnaan aivan kuin mikäkin vanki, ivaten piirityshommia ja unhottaen Upsalan tuomiokirkon, joka silloin joutui suureen vaaraan. Hiippakunta jäi ilman johtajaa, kaikki joutui tuuliajolle; käskynsä alaisten virkamiesten kanssa ei hän tahtonut neuvotella, eivätkä nämä ilman häntä tahtoneet ryhtyä mihinkään.

Tarkoitus oli silminnähtävästi saada aikaan eripuraisuutta ja kapinaa; rauhanystävät koettivat Sten Sturelle terottaa myöntymisen välttämättömyyttä, mutta hän oli taipumaton. "Niin kauan kuin sekä ylhäiset että alhaiset eivät valitse häntä valtionpäämieheksi", sanoi hän, "on minun velvollisuuteni puolustaa sitä niin koti- kuin ulkomaisiakin vihollisia vastaan, ja minä en katso läpi sormien ketään kavaltajaa, vaikkapa hän olisi arkkipiispakin."

Hänen pontevuutensa ja toimeliaisuutensa hämmästytti vastapuoluetta ja herätti sen kunnioitusta.

Svartsjöhön sijoitettiin pieni sotavoima taitavan päällikön johdolla, sen oli pidettävä tarkoin silmällä Stäketiä ja sen ympäristöä ja erittäinkin katsoa, ettei tanskalaisia veneitä päässyt maihin.

Tukholmassa piti Sten Kristerinpojan asian tulla esille; ja kun Kristina rouva kirjoitti herralleen, että hänellä oli tärkeitä asioita ilmoitettavana arkkipiispaan nähden, päätti Sten Sture palata sinne. Jos Stäketissä tapahtuisi jotakin tärkeää, oli siitä heti ilmoitettava hänelle.

Esbjörn, jonka tarkkaavaisuus ei koskaan laimentunut, ilmoitti valtionhoitajalle, että herra Erik Trolle oli kaupungissa pitäen tärkeitä neuvotteluja puoluemiestensä kanssa, mutta hän pysyttäytyi varovasti piilossa, otti vastaan vieraita, mutta ei itse vieraillut missään.

Herra Pietari Turenpoika eli aivan erikseen ja liikkui harvoin ulkosalla, vaikka hänellä oli vapautensa.

Herra Niilo Boonpoika sitä vastoin oli alituiseen liikkeellä. "Hän on kuin rotta loukussa", sanoi Esbjörn, "hän etsii aukkoa päästäkseen livistämään, mutta tietää edeltäpäin, ettei sellaista ole."

Sellaisia olivat uskollisen palvelijan ilmoitukset, ja Sten Sture ryhtyi sen jälkeen toimenpiteihinsä.

Kutsuttiin suuri kokous Tukholman raatihuoneelle, kutsuttiin saapuville ei ainoastaan pormestari ja raati, vaan valtaneuvoksetkin.

Samana päivänä kuin kokous oli pidettävä, lähetettiin sana herroille Erik Trollelle, Pietari Turenpojalle ja Niilo Boonpojalle, että he saapuisivat viipymättä.

Ensiksi- ja viimeksi mainittua pidettiin tarkoin silmällä, etteivät he jäisi tulematta; ainoastaan näön vuoksi saivat he pitää vapautensa.

Suuri raatihuoneen sali oli ihmisiä täytenään, kun Erik Trolle astui sisään. Hän valitti sitä, että hänelle oli niin myöhään ilmoitettu kokouksesta, hän olisi voinut olla poissa eikä tilaisuudessa olemaan läsnä… Mutta tyhjien sanojen takaa saattoi havaita sen levottomuuden, jonka vallassa hän oli.

Sillävälin oli Niilo Boonpoika käynyt muutamain neuvosherrojen kimppuun ja kertoi kuiskaillen heille, että hän oli aina ollut Sturein ynseyden esineenä, ja kuitenkin oli hän yhtä hyvä isänmaan ystävä kuin hekin.

Valtionhoitajan saapuminen teki lopun kaikesta yksityiskeskusteluista; herrat asettuivat paikoilleen, ja Sten Kristerinpoika tuotiin sisään.

Kuului tukahutettu kauhun huuto kautta kokouksen; tämä kuiva, kyyristynyt ukko ulkonevine poskiluineen ja syvälle vaipuneine silmineen, saattoiko hän olla kookas, eloisa ja ylpeä aatelismies Sten Kristerinpoika?

Hän nojasi keppiin, mutta jalat vapisivat hänen allansa ja hän voi vain vaivoin pysyä pystyssä. Valtionhoitaja käski heti, että hänelle tuotaisiin tuoli, mutta hän käytti sitä ainoastaan tukenaan.

"Te osoitatte minulle hyvyyttä viimeiseen saakka", sanoi hän kohottaen katseensa Sten Stureen. "Jumala on siunaava teitä siitä, ja ne palavat hiilet, joita olette koonnut pääni päälle, eivät minua enää polta, sillä minä tiedän, että vilpitöntä tunnustustani seuraa anteeksianto ja unhotus… Sentähden en pelkää kuolemaa, vaan kaipaan sitä…" Tässä tukehtui ääni… ei äännähdystäkään kuulunut salista… Kaikki tunsivat syvää sääliä ja odottivat melkein pelolla, mitä oli tapahtuva.

Silloin kohotti Sten Kristerinpoika päänsä ja silmäili kokoontuneita.

Ah, hän tunsi heidät kaikki; hän oli ollut heidän mukanaan monissa iloisissa seuroissa, juonut ja laskenut leikkiä, vehkeillyt ja pilkannut… Nyt loivat he katseensa maahan tai katsoivat pois… Mutta se oli tarpeetonta, hän näki tuskin heitä, niin sieluton oli katse. Mutta se saattoi vielä saada eloa. Kas, kuinka äsken niin raukeat silmät iskevät salamoita! Herra Erik Trolle vääntelehtää tuskissaan, sillä häneen ne ovat tähdätyt.

"Voi teitä petollisuutenne ja kavaluutenne tähden!" sanoi hän ja kohotti uhkaavasti nyrkkinsä.

"Mistä syytätte minua?" kysyi Erik Trolle uhmaten.

"Siitä, että olette houkutellut ja viekoitellut minut oikeasta herrastani ja päälliköstäni… Olin palannut harhateiltäni ja oikealla tolalla, mutta silloin sommiteltiin ja laitettiin kavala suunnitelma."

"Oliko se minusta lähtöisin?" huudahti Erik herra varomattomasti, siten tunnustaen osallisuutensa, ja kun kaikki katsoivat häneen, kalpeni hän pelosta.

"Osaksi oli! Ettekö muista, kuinka viekkaasti te ja hän, viime kertaa vieraillessani arkkipiispan luona Stäketissä, kavaloin juonin neuvoitte minua kerrassaan luopumaan oikeasta päälliköstäni, herra Sten Sturesta, ja liittymään teihin ja teidän kätyreihinne, toimimaan hänen vahingokseen ja turmiokseen… Luullakseni ette voi sitä kieltää?"

"Todistuksia!" huusi Erik Trolle.

"Tässä, omat kirjeenne!" Vapisevin käsin otti hän poveltaan esiin muutamia kirjeitä.

Erik herra päästi huudahduksen ja tahtoi tarttua niihin, mutta se estettiin.

"Sanon teille, jalot herrat ja ritarit", jatkoi Sten Kristerinpoika, "moista petturia kuin herra Kustaa Trolle ei toista ole maassa, hän hengittää ainoastaan vihaa ja kostoa, ja jollette supista hänen valtaansa, lienevät varmaankin huonot ajat tulossa."

"Veli Sten puhuu houreissaan", vastasi herra Erik Trolle leppeällä äänellä, "ja pienestä liekistä tekee hän suuren ja pelottavan tulipalon."

"Seison haudan partaalla, ja silloin ei valehdella!" jatkoi toinen. "Sanon tästä hetkestä irti sen veljeyden ja liiton, jota kerran teille lupasin, ja jos jotakin voisin, tekisin kaikkeni teitä vastaan!… Voi teitä, herra Erik Trolle, teidän viime hetkenänne, silloin tulette kyllä muistamaan vehkeilynne aina Svante herran ensi ajoista tähän päivään; mutta sen sanon teille, että sellaiset muistot ovat teräviä okaita kuolinvuoteella."

Ääni oli heikko ja sammuva, mutta sanat tulivat esiin selvinä ja terävinä kuin miekansäilät, ja moni poski kalpeni silloin, ja herra Erik Trolle taivutti päänsä syvään salatakseen liikutustaan.

Sen jälkeen kysyttiin herra Sten Kristerinpojalta, oliko hän ottanut osaa niihin kokouksiin, joita oli pidetty tohtori Rytingin talossa Pohjoisportilla?

"Tiesin niistä ainoastaan herra Niilo Boonpojalta", vastasi hän.

"Toiselta kavaltajalta!" puuttui herra Sten Sture puheeseen.

"Minä en ole kavaltaja!" huudahti herra Niilo Boonpoika ja tunkeutui Sten Kristerinpojan luo. "Voi olla hyvä isänmaan ystävä ja kuitenkin yhdessä hyvien ystäväin kanssa toivoo nykyisyyden vaihtuvan johonkin parempaan. Luulen, että monet yhtyvät minuun."

Niilo Boonpoika oli tottunut käyttämään kiemurtelevia korulauseita ja odotti äänekkäitä suosionosoituksia; vaikka tämä olikin monille tilinteon päivä, ei kuitenkaan kukaan tahtonut asettua syypääksi todistetun rinnalle… Kyllä, muuan teki sen!

Kävi kohahdus kautta kokouksen, kun Pietari Turenpoika asettui Niilo herran rinnalle.

Mutta Sten Kristerinpoika kääntyi tähän viimeksimainittuun: "Millainen on tuleva hallituksesta, jossa monet tahdot riuhtovat ristiin, sen olette te ja minä ja monet muut osoittaneet sillä levottomuudella, jonka olemme saaneet maassa aikaan! Mutta vähän saavutitte kokouksellanne Pohjoisportilla, vainaja asettui tiellenne!"

Niilo Boonpoika karahti punaiseksi ja salissa tuli hiljaista; huhu kummallisesta tapauksesta oli saapunut kaikkien korviin.

Silloin pyysi Pietari Turenpoika sanan vuoroa. Hän tunnusti ottaneensa osaa salaliittoon, ei katsonut herra Sten Sturea täysikelpoiseksi suureen ja tähdelliseen tehtäväänsä, hänen mielestään oli kuningasvalta Ruotsin ainoa pelastus, ja kun ei ollut miehiä, joiden väliltä valita, oli unioni jälleen saatettava kuntoon ja Kristian toinen tunnustettava Ruotsin kuninkaaksi.

Hänen miehekäs puheensa vaikutti jossakin määrin. Silloin nousi Sten Sture ja virkkoi:

"Onko meidän kutsuttava kansa koolle vielä kerran kuullaksemme sen mieltä, vai tiedämmekö jo sen? On vielä sellaisia, jotka muistavat tanskalaisen hallituksen, ja he eivät toivo sitä takaisin."

"Jos kerran valtionhoitajan vaali on vahvistettu enemmistön tahdolla ja toisten myöntymyksellä, niin häntä on pidettävä arvossa ja toteltava, hänellä on oikeuden miekka kädessään rangaistakseen petosta, eikä hän saa osoittaa armoa rikolliselle, vaikkapa tämä seisoisikin yhteiskunnan ylimmillä portailla. Tämän nojalla vaadin, että herra Erik Trolle heti vangitaan; valtaneuvosto tuomitkoon hänelle sitten sen rangaistuksen minkä hän ansaitsee!"

Vanha ritari pani kätensä silmilleen, hän itki eikä hänellä ollut sanaakaan puolustuksekseen.

Hieman neuvoteltuaan hyväksyi valtaneuvosto valtionhoitajan vaatimuksen.

Herra Sten Kristerinpoika oli vietävä takaisin vankeuteensa.

"Olen totisesti siellä onnellisempi kuin muualla", huudahti syvästi murtunut mies. "Taivaan enkeli käy väliin luonani ja suo minun luoda katseen autuasten asunnoihin."

Valtionhoitaja otti uudestaan sananvuoron.

"Herra Pietari Turenpoika on itse tunnustanut tienneensä salaliitosta, hän on lausunut mielipiteitä, jotka eivät suinkaan sovi uskolliselle alamaiselle, ja velvollisuuteni mukaisesti täytyy minun selittää hänet arvottomaksi siihen tärkeään päällikön asemaan, jossa hän on, ja vaatia häneltä Stäkeholman avaimet. En voi muuta, kuinka suuresti se minua surettaakin!"

Herrojen mielestä oli tämä hyvin ankaraa, ja Pietari herralta kysyttiin, eikö hän tahtonut lausua mitään puolustuksekseen.

"En voi", sanoi hän. "Valtionhoitajan sijassa olisin menetellyt kuten hän."

Tuomio siis vahvistettiin.

Nyt oli jälellä vain Niilo Boonpoika, mutta tämä oli valtionhoitajan mielestä liian merkityksetön mies, ja kun hänellä ei ollut mitään läänitystä hallussaan, ei maksanut vaivaa tuomita häntä mihinkään rangaistukseen.

Mutta Niilo Boonpoika ei epäröinyt puhuessaan; valtionhoitaja oli sanonut häntä petturiksi ja kavaltajaksi, ja tämä suretti häntä katkerasti: kaikki ilo elämässä oli häneltä mennyttä, jollei niin jalo herra tahtonut jälleen olla hänelle suosiollinen; koskaan ei hän tekisi itseään siihen arvottomaksi.

"Tapahtunut olkoon siis unhotettu", vastasi valtionhoitaja ojentaen hänelle kätensä.

Niin oli tämä asia ratkaistu. Herra Erik Trolle joutui lievään vankeuteen Tukholman linnaan ja pyysi ainoana suosiona, että jos tuli joitakin kirjeitä hänen rakkaalta emännältään, niin ne annettaisiin hänelle. Kun Sten Sture lupasi sen, näytti hän aivan onnelliselta, arvellen, että se tyyneys ja hiljaisuus, missä hän sai elää, olisi kyllä hänelle hyödyllinen. Kirjeillä ja esityksillä tahtoi hän tehdä voitavansa vaikuttaakseen arkkipiispaankin.

Herra Pietari Turenpoika oli saanut pitää vapautensa, mutta hän oli aivan kuin kadonnut; luultavasti oli hän matkustanut, kukaan ei tiennyt mihin.

Ainoa, joka tätä kysyi, oli Sten Kristerinpoika, vieläpä sellaisella levottomuudella, kuin se olisi ollut hänelle aivan sydämenasia; mutta jos joku kysyi syytä, vastasi hän vain: "Älkää kysykö sitä minulta."

Upsalasta saapui kirjeitä, jotka ilmoittivat, että tuomiokapitulin keskuudessa oli syntynyt kiihkeitä puoluetaisteluja. Eivät kaikki pitäneet arkkipiispan puolta, muutamat olivat luopuneet hänestä, ja tämä vei äärimäiseen erimielisyyteen papillisista toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä. Se oli mennyt niin pitkälle, että jumalanpalvelukset lyötiin laimin ja messut jätettiin pitämättä rahvaanmiesten suureksi suuttumukseksi.

Sten Sture oli epätietoinen siitä, mitä oli tehtävä. "Jos kansa ei saanut hengellistä lohdutusta ja mielenylennystä, oli tämä omansa yllyttämään kapinaan."

"Kirjoita Jaakko herralle!" pyysi Kristina rouva.

"Olenhan tehnyt sen moneen kertaan?"

"Mutta saamatta vastausta."

"Samoin kävisi nytkin!"

Molemmat istuivat mietteissään muutamia minuutteja.

"Minä tiedän keinon!" huudahti Kristina.

"No?"

"Puhuit kerran eräästä sormuksesta."

"Sormuksesta?"

"Jonka olit saanut hänen armoltaan."

"Niin, se on totta."

"Vielä kai se on sinulla?"

"Luullakseni on."

"Etsi se, rakkahin ystävä!"

"Mitä varten?"

"Oletko unhottanut, että hän lupasi suostua mihin pyyntöön tahansa, kun lähettäisit sen hänelle?" kysyi Kristina nuhtelevalla äänellä.

"Mitä minun tarvitsee muistaa, kun sinä teet sen!" virkkoi Sten lemmekkäästi.

"Nyt on se avaava tien hänelle."

"Nainen on paljon viisaampi ja kekseliäämpi kuin mies."

"Hänen muistinsa on sydämessä."

"Sentähden noudatan neuvoasi. Lähetän Esbjörnin sormuksen kera; saadaanpas nähdä, mitä hän vastaa, kun pyydän häntä kohdata."

"Hänen täytyy suostua."

Sten herra kirjoitti kirjeen ja pani sormuksen siihen.; Esbjörn satuloi rivakan ratsunsa, ja kiitävää vauhtia riensi hän sen jälkeen Piispan-Arnöhön.

Sten herra odotti kärsimättömästi hänen paluutaan. Hän viipyi poissa neljä päivää; hänen armonsa oli ollut vaikea tehdä päätöstään. Vihdoin määräsi hän, että kohtaus tapahtuisi seuraavana päivänä Granin pappilassa. Jaakko herra tahtoi ottaa muutamia pappismiehiä mukaansa ja kehotti valtionhoitajaa ottamaan muutamia valtaneuvoksia mukaansa.

"Jumala suokoon menestystä!" sanoi Kristina erotessa.

"Jollei tällä tiellä, niin muilla keinoin!" vastasi hänen herransa. "Nyt täytyy ratkaisun tulla."

Vanha arkkipiispa otti Sten herran vastaan kaikin ystävällisyyden osoituksin; sanoi häntä rakkaaksi pojakseen ja vakuutti ikävöineensä häntä nähdä, ainoastaan heikko terveys oli estänyt pyytämästä aikoja sitten häntä tulemaan.

Sormuksesta hän ei maininnut mitään, ja kun vihdoin tuli puheeksi syy kohtaukseen, silloin oli hän kovasti hämillään ja sanoi, että häntä suretti, kun ei voinut täyttää kaikkien toivomuksia kuten tahtoi.

Nuori valtionhoitaja pyysi häntä kohteliaasti kiinnittämään huomionsa ainoastaan siihen, mikä kirkon ja uskonnon tähden oli äärimäisen tärkeää.

"Tiedätte, kunnianarvoisa isä", sanoi hän, "että jumalanpalvelukset jätetään pitämättä, kirkot pidetään suljettuina, ja ripille ja herranehtoolliselle täytyy kansan mennä maalaiskirkkoihin. Sairaista ja kuolevista ei pidetä lukua!… Mistä tämä kaikki johtuu", lisäsi hän kasvavalla liikutuksella, "jollei siitä, että olette vastoin lupaustanne jättänyt kirkon asiat miehen käsiin, jota ei sido vala, velvollisuus eikä omatunto ja joka sentähden huolettomasti lyö laimin ne pyhät velvollisuudet ja sen kallisarvoisen luottamuksen, minkä olette hänelle antanut."

"Tunnette minut huonosti, jos luulette minun toimineen muuten kuin parhaimmassa tarkoituksessa", vastasi vanhus. "On mahdollista, että olen voinut erehtyä, mutta kuitenkin on luultavampaa, että näette vaaroja ja juonia siellä, missä sellaisia ei ole lainkaan."

"Siitä voimme heti saada varmuuden. Tuomiorovasti Kristoffer voinee ilmoittaa, ovatko minun tiedonantoni oikeita vai liioiteltuja."

Puhuteltu näytti joutuvan kysymyksestä hämilleen; hän änkytti, yski ja virkkoi vihdoin, "ettei kertomuksiin ja huhuihin aina ole luottamista".

"Tahdotteko sillä sanoa, ettei kirkkoja pidetä suljettuina?"

"Valitettava väärinkäsitys, joka on johtunut hänen armonsa arkkipiispan poissaolosta, on syynä siihen."

"Pidetäänkö messuja ja esirukouksia?"

"Onnettomuudeksi ei!"

"Siinä kuulette, teidän armonne! Mitä tähän asti olette vuosikymmenien kuluessa rakentanut, sitä tahdotte nyt olla mukana repimässä maahan… Ei sentään, se on mahdotonta, ette voi tuhota omaa elämäntyötänne."

"En voi nyt enää mitään."

"Teidän armonne voi kaiken! Herra Kustaa Trolle ei ole vielä vannonut uskollisuutta kruunulle ja minulle, häntä ei voida siis asettaa virkaan. Olette edelleen Ruotsin arkkipiispa, rukoilen teidän armoanne pyhän lupauksenne tähden valvomaan ja suojelemaan Ruotsin kirkkoa isänmaan onneksi ja menestykseksi; teidän omien kunniakkaiden muistojenne nimessä: älkää seisko neuvotonna ja epäröivänä näin tärkeänä hetkenä, matkustakaa Upsalaan, asettukaa jälleen paikalle, jota teidän ei olisi pitänyt koskaan jättää, astukaa Herran temppeliin, ja saarnatkaa hänen sanaansa! Teitä ei ole koskaan tervehditty sellaisella riemulla kuin mikä teitä silloin odottaa."

Äänessä oli terästä, hänen puheessaan nuorekasta innostusta, ja vanha Jaakko Ulfinpoika tuijotti häneen hämmästyneenä ja ihastuneena.

"En matkusta nyt heti", sanoi hän. "Mutta lupaan tehdä sen viime hetkessä."

"Se ei viivy kauan. Vielä kerran lupaan kirjoittaa herra Kustaa Trollelle ja sanoa hänelle, että jos hän heti tahtoo palata tuomiokirkkoonsa ja muuten käyttäytyä kuten oikean arkkipiispan tulee ja sopii, silloin tahdon hänet pitää kunnioitettavana isänäni ja kristillisenä herranani mutta jollei niin tapahdu, ilmivihollisenani, jota minun kirkon ja isänmaan tähden täytyy vastustaa."

Niin erosi hän arkkipiispasta, lujasti ja vilpittömäsi tahtoen säilyttää rauhaa pyrkimällä Kustaa Trollen kanssa sovintoon.

Mutta jos rauha täytyi rikkoa, niin tiesi hän, että Ruotsin rahvas rakkaudella ja luottamuksella seisoi hänen apunaan vaikkapa jouduttaisiin otteluun uuden arkkipiispankin kanssa.

Vanhuksen oli vaikea käsittää, ettei tämä mies ollut ensimäinen Sten Sture, jonka hän oli nähnyt edessään Granin pappilassa. Näin terhakasti oli hänenkin tapansa esiintyä. Mutta että lapsesta, pojasta, jonka hän oli nähnyt kasvavan, oli voinut tulla sellainen mies, sitä ei hän ollut odottanut, ja jollei hän itse olisi nähnyt ja kuullut, ei hän olisi lainkaan uskonut sitä.

Lupauksensa oli hän — kenties ajattelematta — antanut mutta hänen oli se pidettävä. Isä Johanneskin oli saanut sen, ja tämä saattoi ilmestyä minä päivänä tahansa ja kysyä kuinka hän oli pysynyt siinä lujana… Missähän hän nyt mahtoi majailla, itsepäinen, jäyhä mies, joka mieluummin söi köyhien kanssa laihaa leipää kuin eli hyviä päiviä hänen armonsa arkkipiispan luona.

Väliin tapasi korkea herra itsensä mietiskelemästä etteiköhän isä Johannes itse asiassa elänyt onnellisempaa suruttomampaa elämää kuin hän itse. Silloin kaipasi hän häntä kaksin verroin, ikäänkuin siten saisi tilaisuuden ottaa osaa hänen onneensa.

Tähän aikaan päätti Sten Kristerinpoika surullisen elämänsä. Kristina rouva ilmoitti tästä kirjeessä herralleen "Hän sai lohdutusta läsnäolostani", kirjoitti hän, "mutta oli iloinen täältä päästessään; hartaasti oli hän pyytänyt ettei Sten herra soimaisi häntä siitä, mitä hän oli rikkonut ja itse oli hän kaikesta sydämestään antanut anteeksi vihamiehilleen. Olen kirjoittanut Pernilla rouvalle hänen herransa kuolemasta", lisäsi Kristina rouva; "se voi koitua hänelle herätykseksi, ja juuri sentähden toivon, ettei rakas herrani paheksu menettelyäni."

Vastaukseksi viimeiseen kirjeeseensä, jonka valtionhoitaja kirjoitti herra Kustaa Trollelle, kirjoitti tämä, että hän tahtoi määrätä yhtymispäivän Sten herran kanssa.

Kokous määrättiin pidettäväksi Arbogassa, mihin hän sanoi tahtovansa tulla. Jaakko Ulfinpoikakin aikoi sinne, sanottiin, jollei pakkanen kovin yltynyt. Kokous oli pidettävä vuoden 1517 alussa, mutta monet ihmettelivät, mitä arkkipiispa mahtoi tarkoittaa, kun tahtoi määrätä päivän Sten herran kanssa.

Kun kokous oli koolla eikä arkkipiispoista näkynyt kumpaakaan, tuli tämä puheeksi.

Monet kysyivät Sten Sturelta mitä hän arveli. "Minulle on salavihkaa sanottu", vastasi hän, "että Kustaa herra aikoi tuoda tänne niin paljon väkeä mukanaan, että jollen suostuisi ottamaan kuningasta valtakuntaan vastoin kansan tahtoa, niin hän tarttuisi apureineen kurkkuuni ja veisi minut Tanskaan, Halmstadin herrainkokoukseen, joka pidetään kynttilä messun aikoihin, ja siellä Kustaa herra luovuttaisi valtakunnan, minut ja teidät kaikki Kristian kuninkaan käsiin. Mutta tämän, rakkaat ystävät, olen estänyt antamalla hänen tietää, että juoni oli paljastettu, ja tahdon tulevaisuudessakin kaikkivaltiaan Jumalan ja kaikkien valtakunnan pyhien suojeluspyhimysten avulla suojella teitä ja koko Ruotsin rahvasta, ettei hän nyt eikä vastedes saa tätä aiettaan toteutumaan."

"Olisitte antanut hänen tulla!".

"Olisimme antaneet hänelle kolauksen!"

"Hengissä ei hän olisi päässyt täältä."

"Ei hän eivätkä hänen puoluelaisensa!"

"Siitä olisi tullut verinen leikki."

"Joka olisi antanut Stäketin käsiimme."

"Kokouksesta olisi koitunut alku sisäiseen kansalaissotaan", huudahti Sten herra. "Syy olisi lykätty meidän niskoillemme, ja ne, jotka nyt ovat epävarmoja, mille puolelle kääntyisivät, olisivat asettuneet vastaamme. Rakkaat ystävät, meidän on meneteltävä varovaisesti ollaksemme aina varmat voitosta, ei koskaan annettava aseita vastustajaimme käsiin, ei koskaan lyötävä itseämme! Sinä päivänä, jona valtaneuvoston suostumuksella käymme maan vihollisia vastaan, tulemme näyttämään, että kärsivällisyyttä voi seurata voima käydä vihollisen kimppuun, niin että siitä koituu meille voitto, herättämättä paheksumista."

Useimmat myönsivät Sten herran olevan oikeassa, mutta päätettiin, että Stäketin piiritystä oli jatkettava, ja jotta koetettaisiin viimeiseen saakka, pyydettiin valtionhoitajaa vielä kerran koettamaan saada aikaan persoonallinen neuvottelu arkkipiispan kanssa, luonnollisesti tarkoituksella saada hänet hyvällä luovuttamaan Stäketin linnan; ja palaamaan Upsalaan ja kirkkoon, kuten hänen velvollisuutensa oli.

Sten herra lupasi noudattaa kokouksen päätöstä.

Kokouksen vielä jatkuessa saapui tieto, että Kristian kuningas oli syysmyöhällä Lyypekin satamassa anastanut muutaman ruotsalaisen laivan, joka oli ollut tavaralastissa. Laiva oli viety Kööpenhaminaan ja miehistö oli vangittu.

Uutinen herätti suunnatonta huomiota; nyt ei enää saattanut olla kysymystäkään ennen päätetystä kokouksesta Halmstadissa. Kun Kristian kuningas ei ollut pitänyt nimenomaan päätettyä aselepoa, ei saatettu luottaa hänen muihinkaan vakuutuksiinsa, ja äänekkäästi sanottiin, etteivät ruotsalaiset koskaan tahtoneet ottaa häntä herrakseen ja kuninkaakseen.

Sten herran rinnalla nähtiin koko kokouksen ajan hieno-, melkein hentopiirteinen nuorukainen. Se oli hänen emäntänsä sisarenpoika, herra Kustaa Erikinpoika (Vaasa) Hänen nuori sydämensä sykki lämpimästi isänmaalle, ja hän paloi halusta taistella sen vapauden ja itsenäisyyden puolesta; nähtiin hyvin, että oli odotettavissa taistelu Stäketin edustalla, ja hänen oli nyt veistettävä ensimäiset oppilaslastunsa valtionhoitajan johdolla.

* * * * *

Kaikesta, mitä tapahtui kokouksessa, sai arkkipiispa tiedon urkkijoiltaan. Hän kuohui kiukusta; häntä liikutti vähät, mitä herra Erik Trollen täytyi kärsiä hänen tähtensä, hänet saattoi kostonvimmaan se häväistys, joka isän vangitseminen oli hänelle, arkkipiispalle. Viha ja mielipuolisuus ovat toisiaan hyvin lähellä, ja on luultavaa, ettei ihminen, joka antautuu edellisen valtoihin, ole täydessä järjessään.

Hiljaisena, arvoituksellisena sulkeutui hän Stäketiin, jossa hän kulki kalpein kasvoin ja mustin tuumin, odottaen joka päivä saavansa Tanskasta ja Kristian kuninkaalta varman viestin, että verinen leikki oli alkava.

Arbogan kokous oli päättynyt, ja hän ihmetteli, mihin nyt aiottiin ryhtyä.

Silloin ilmoitettiin, että useita ruotsalaisia herroja kokouksen päätöksen johdosta pyysi päästä hänen puheilleen.

Hän antoi heidän odottaa jokseenkin kauan, ennenkuin alentui ottamaan heidät vastaan.

He olivat Hemming Gadd, Niilo Eskilinpoika ja Magnus Gren muutamain valtaneuvosten keralla.

Niilo herra sai ensin sanoiksi ja pyysi hänen armoaan ajattelemaan, mitä rauhattomuutta hän sai maassa aikaan. Stäketin linnan piirityksestä saisi Kristian kuningas tervetulleen aiheen alottaa sodan ja tunkeutua maahan, samoin kuin tapahtui muinoin, kun arkkipiispa Jöns avasi tien vanhalle Kristian kuninkaalle ja arkkipiispa Jaakko Hannu kuninkaalle.

Ylpeä ylipappi ojentautui koko pituuteensa. "En ota mitään neuvoja vastaan", sanoi hän, "enkä minä vastaa toimenpiteistäni kenellekään."

"Jos teidän armonne katsoo sen oikeudekseen", virkkoi Hemming pisteliäästi, "niin lienee meilläkin oikeus menetellä teihin nähden samoin kuin suureen edeltäjäänne, Jöns arkkipiispaan."

"Pianpahan nähdään, kenen käsivarsi ulottuu pitemmälle!" virkkoi vihastunut piispa jälleen.

"Kieltäydytte siis mukautumasta valtaneuvoston ja herrainkokouksen päätöksiin?"

"En luovu Stäketin linnasta niin kauan kuin sydän on ehjä rinnassani!"

Näin sanoen käänsi arkkipiispa herroille ylpeästi selkänsä ja poistui huoneesta.

Mutta tuskin olivat nämä lähteneet linnasta, ennenkuin hän käski, että tykit oli laukaistava heidän jälkeensä. Jos johonkin heistä olisi sattunut, olisi hän nähnyt sen mielellään.

Ennenkuin viikko oli päättynyt päähän, kuuli hän Tukholmasta, että hänen menettelynsä oli herättänyt paljon paheksumista. Muuan mies arkkipiispan omista puoluelaisista oli otettu vangiksi sentähden, että hän oli koettanut yllyttää rahvasta, ja hän oli avoimesti tunnustanut, että se oli tapahtunut arkkipiispan käskystä.

Mutta kun sitten saapui uusia tietoja, että valtionhoitaja kokosi väkeä Keski-Ruotsin kauppakaupungeista aikoen rynnätä Stäketiä vastaan, silloin veti arkkipiispa korvansa luimuun ja lähetti viestin, että tahtoi keskustella Sten herran kanssa.

Keskustelun oli tapahduttava linnan edustalla. Mutta vaikka arkkipiispalla oli suurilukuinen parvi seurueenaan, vaati hän panttivankia. Kuusi nuorta aatelismiestä lähti sentähden linnaan, niiden joukossa nuori Kustaa Erikinpoika, ja arkkipiispa käski, että jos häntä uhkasi pieninkään vaara, oli nuoret aatelismiehet heti hirtettävä linnanmuurien edustalle rangaistukseksi rikotusta suojelusluvasta.

Hyvällä syyllä luuli valtionhoitaja, että pääpappi oli muuttanut mieltänsä nähtyään, että oli tosi edessä, ja hyvässä luottamuksessa hän sentähden lähti kohtauspaikalle ja häntä seuraavain herrojen ollessa läsnä uudisti ennen tekemänsä tarjoukset.

Lieneekö Sten Sturen yksinkertainen esiintyminen, ja se vilkas into, jolla hän teki ehdotuksensa melkein koko maan toivomukseksi, kiihottanut arkkipiispan vastustushalua, vai lieneekö hän pienen piiritys joukon nähdessään ajatellut, ettei tämä voinut mitään, kaikessa tapauksessa hän, kun Sten herra oli lakannut puhumasta, mittaili häntä tapansa mukaan päästä jalkoihin ja virkkoi halveksivasti:

"Olen äskettäin saanut kirjeen Kristian kuninkaalta, joka ankarasti kieltää minua luovuttamasta linnaa teille, Sten herra, vaan käskee sen varaamaan Tanskan kruunulle. Kuninkaallisella valallaan on hänen majesteettinsa luvannut minulle apua vapunpäivän aikaan."

"Onko tämä teidän vastauksenne?" huudahti katkeroitunut valtionhoitaja, hämmästyneenä moisesta rohkeudesta.

"Voin vastata toisinkin kielin", vastasi ylimielinen pappisvaltias ja vilkaisi ylpeydellä linnantykkeihin.

"Muistakaa, että se kysyy maanmiesten verta!"

"Jos ne asettuvat minua vastaan, saavat he syyttää itseään, samoin kuin tekin, Sten herra… Ja nyt Jumalan haltuun!"

Ja niin palasi hän takaisin linnaansa ja hieroi tyytyväisenä käsiään, kun oli yksinkertaista valtionhoitajaa jälleen pitänyt narrinaan.

Mutta kun hän kysyi panttivankeja ja hänelle sanottiin, että nuoret miehet oli päästetty vapaiksi samalla hetkellä kuin hän palasi linnaan, niin hän vihastui rajattomasti.

"Olisivatpa he olleet täällä, eivät he olisi päässeet pois koskaan!" huudahti hän.

On itsestään selvää, että Sten Sturen sydän paisui harmista. Hemming Gadd tuumi, että jollei nyt kärsivällisyys ollut saavuttanut äärimäisiä rajojaan, oli sitä nimitettävä peloksi. Nuori soturiparvi paloi halusta alkamaan piiritystä, ja koolle kutsuttu sotaneuvosto päätti, että se oli alotettava jo samana yönä.

Linnan edustalle oli rakennettu kokonainen joukko ulkovarustuksia, joita sanottiin "kiistanokiksi"; nämä olivat oivallisena suojana sisälläolijoille.

Arkkipiispa sai varoituksen, ja linnanväki oli paikoillaan.

Luultavasti tämä oli syynä hyökkäyksen epäonnistumiseen; talonpojat hakattiin armotta maahan, ja kaatuneet, joita ei voitu yön aikana kulettaa pois, ryösti aamulla linnanväki ja ne saivat maata alastomina maassa "koirien, korppien ja sikojen raadeltavina kuin muutkin sieluttomat elukat." Vasta seuraavan yön pimeällä onnistui Sten Sturen väen noutaa ruumiit ja viedä ne kirkkomaahan haudattaviksi.

Tämä julmuus nostatti jos mahdollista vielä enemmän katkeruutta arkkipiispaa kohtaan.

Hänessä ja hänen väessään piti rohkeutta yllä kuningas Kristianilta odotettavan apuväen toivo, eikä hänen armonsa lakannutkaan koskaan siitä puhumasta.

"Pääsiäiseksi", sanoi hän tuontuostakin, "saamme apua ystäviltäni ja sukulaisiltani Tanskasta, sitä älkää epäilkö, tanskalaisystävät."

Pääsiäinen tuli, mutta apua ei kuulunut; silloin odotti piispa etelätuulta, jonka mukana saapuisi kuningas Kristian; hän oli luvannut korvata jokaisen vahingon, mitä kärsittäisiin taistelussa hänen puolestaan.

Sillävälin jatkettiin piiritystä, mutta ulkovarustukset olivat niin vahvat, ettei oltu onnistuttu valtaamaan ainoatakaan niistä.

Eräänä päivänä, jolloin oli taas tehty ryntäys, ja useita linnanväestä oli kaatunut, näki Esbjörn kaatuneiden joukossa vanhan Edilin.

"Nyt pääsee hän tuolla ylhäällä kiusanhengestään", ajatteli hän, "jollei kenties joudu vieläkin pahemman kanssa tekemisiin."

Mutta hän sai muuta ajattelemista; venhe lähestyi maata etelästä päin, ja piti koettaa siepata sen tuomiset.

Mutta venemies oli sukkela liikkeiltään ja hän pääsi pakoon linnaan.

Hän toi mukanaan tärkeitä kirjeitä arkkipiispalle, ja heti senjälkeen istui tämä sulkeutuneena salakamariinsa niitä lukien.

Lundin piispalta Gunnarinpojalta oli tullut pitkä kirjelmä. Hän kirjoitti, että koskei Kustaa herra kai ollut saanut pitkiin aikoihin tietoja Kööpenhaminasta, tahtoi hän kertoa mikä siihen oli syynä.

Kuningasta oli kohdannut kauhea suru, josta hänen ei luultu hengissä suoriutuvan; koko hänen mielensäkin on muuttunut, ja mitä siitä seurasi, sitä ei tiedetty. "Olettehan kaiketikin kuullut", kirjoitti piispa, "kuinka hän melkeinpä mielettömästi rakasti kaunista Dyvekaa." Norjan arkkipiispa Erik Walkendorf, joka oli tutustuttanut hänet tähän, koetti kaikella kaunopuheisuudellaan saada kuningasta naimisensa jälkeen luopumaan naisesta, mutta hän oli puhunut kuuroille korville.

Kuiskailtiin, että kaunis syntinen, joka äitinsä pakotuksesta oli ruvennut kuninkaan jalkavaimoksi, oli kääntynyt arkkipiispan puoleen ja pyytänyt häntä vapauttamaan hänet siteestä, mikä saattoi hänet kansan vihoihin ja mitä hän itse inhosi. Piispa oli ainoana keinona neuvonut häntä menemään naimisiin. Mutta ei löytyisi monta miestä, joka uskaltaisi panna itsensä alttiiksi kostolle, mikä kohtaisi sitä, joka uskaltaisi ulottaa kätensä kuninkaan omaisuuteen; sen oli hän myöskin peittelemättä sanonut hänelle.

Dyveka oli myöntänyt hänen olevan oikeassa, mutta lisännyt, että hän luuli kumminkin löytyvän yhden sellaisen.

Runsaiden kyynelten vuotaessa oli hän ilmaissut, että hänen äitinsä pitäisi jäädä tietämättömäksi aikeesta, tämä ei koskaan suostuisi siihen. 'En edes tiedä kuka pappi rohkenisi uhmata kuninkaan vihaa vihkimällä minut jonkun toisen kanssa', oli hän sanonut.

'Jos olin kyllin ajattelematon näyttäessäni teidät hänelle', oli Walkendorf sanonut, 'hyvitän sen niin hyvin kuin voin täyttämällä toivomuksenne.'

Kööpenhaminan linnanpäällikkö herra Torben Oxe, nuori, komea herra ja kuninkaan lähin mies, oli monien muiden muassa rakastunut kauniiseen tyttöön ja pyytänyt hänen kättään ja omaisuuttaan.

On epätietoista, oliko se täyttä totta, koskapa hän epäröi, kun tyttö ilmaisi hänelle suunnitelmansa. Tämä pettymys koski häneen syvästi, sillä hän oli todellakin mieltynyt nuoreen ritariin; ritari ei kumminkaan tahtonut erota hänestä, vaan puhui sukulaisuussuhteistaan ja menetti aikaa. Hän sanoi tälle, että niin pian kuin kuningas oli matkustanut pois, antaisivat he vihkiä itsensä.

Pettyikö tyttö hänen lupaustensa suhteen, en tiedä, mutta on luultavaa, että ritari on sen nojalla käyttäytynyt liian vapaasti, mikä koski häneen kipeästi, sillä käydessään uudelleen arkkipiispan luona oli hän sanonut, että mieltymys, mitä hän oli tuntenut Torben Oxea kohtaan, oli muuttunut inhoksi, eikä hän tiennyt enää mitään pelastuksen keinoa.

Kunnianarvoisa isä oli kehottanut häntä kärsivällisyyteen ja sanonut, että kuolema irroittaa kaikki kahleet.

Muutamia päiviä senjälkeen levisi kuin kulovalkea läpi Kööpenhaminan tieto Dyvekan kuolemasta. Hänet oli nähty ulkona edellisenä päivänä, ei epäilystäkään, ettei hän olisi saanut myrkkyä. Piispa yksin uskoi hänen itsensä ottaneen sitä. Hän meni äidin luo ja kertoi tälle tyttären käynneistä hänen luonaan sekä tälle viimeiseksi sanomansa sanat.

'Silloin olette te syypää hänen kuolemaansa', huudahti epätoivoinen nainen, mutta kumminkin oli hän pyytänyt piispaa salaamaan kuninkaalta, mitä oli hänelle uskonut. Piispa ei nähnyt siinä mitään vaaraa ja suostui siis.

Kuninkaan suru oli ensi päivinä melkein mieletöntä, sitten heräsi kostonhimo, ja hän puhui siitä Sigbritin kanssa.

Tämä viittasi hänelle Torben Oxoen.

Oli vaikeata houkutella häntä tunnustamaan, mutta kuningas teki sen itse.

Ystävyyden naamariin kätkeytyneenä houkutteli hän Torbenin uskomaan itselleen rakkautensa kauniiseen tyttöön, tämä ei kertonut aiotusta avioliittosuunnitelmasta, mutta sen sijaan sanoi hän, että Dyvekan kylmyys oli saattanut hänet epätoivoon.

Johtopäätös oli helppo tehdä, ja Torben Oxea syytettiin valtaneuvoston edessä siitä, että hän oli tahtonut käyttää väkivaltaa Dyvekaa vastaan. Herrat vapauttivat linnanpäällikön ainoan kuulustelun jälkeen. Silloin raivostui kuningas.

'Olisipa minulla ollut yhtä monta ystävää neuvostossa kuin Torbenilla', sanoi hän, 'olisi tuomio ollut toisenlainen, mutta vaikkapa hänellä olisikin paksu kaula kuin härällä, katkeaa se sittenkin.' Sitten muodosti hän oikeuden kahdestatoista talonpojasta, jotka kirjallisesti selittivät, etteivät he tuominneet Torben Oxenia, vaan että hänen omat tekonsa tuomitsivat hänet.

Ylhäiset sukulaiset polvistuivat, kuningatar kaikkine rouvineen ja neitosineen rukoili armoa, kuningas oli ja jäi leppymättömäksi, ja tuomio pantiin täytäntöön.

Sigbrit rouva sanoi heltiämättä, että piispa Erik Walkendorf oli varsinainen syyllinen hänen tyttärensä kuolemaan.

Kuningas synkkeni hänet nähdessään, mutta hän ei uskaltanut ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin häntä vastaan.

"Sellainen on asema", kirjoitti piispa Gunnar, "kukaan ei voi tietää, mitä tästä seuraa; melkein koko päivät viettää hänen armonsa Sigbrit rouvan luona. Tiedämme, ettei tämä ole ruotsinmielinen, ja siksi onkin uskottavaa, että kun ensimäinen kiihkein suru on mennyt ohitse, kuningas suuremmalla voimalla käy sotaan käsiksi."

"Viivytys naisen tähden", jupisi herra Kustaa Trolle ja hymyili ylenkatseellisesti.

Hän asetti mietteissään kirjeen kokoon ja kätki sen huolellisesti. Hänen oma asemansa alkoi näyttää hänestä epävarmalta, mutta perään ei hän tahtonut antaa; piiritystyö edistyi äärettömän hitaasti; apua voi tulla minä päivänä tahansa, ei, perään ei hän anna.

Mutta päivä kului toisensa jälkeen eikä mitään apua tullut. Keskikesä oli jo käsissä, piiritys kävi yhä ankarammaksi. Palavat sytykkeet olivat jo kerran vähällä sytyttää linnan. Kustaa herra ei ollut mikään sankari, ja nyt lähetti hän sanan leiriin ja pyysi saada puhutella valtionhoitajaa.

Tämä oli sillä hetkellä Tukholmassa, mutta luvattiin lähettää sana hänelle.

Samaan aikaan tuli Kööpenhaminasta kirje, jossa ilmoitettiin, että nyt lähti tanskalainen laivasto liikkeelle Tukholmaa kohden.

Sillävälin kiiruhti Sten herra muutamien neuvosherrain seuraamana leiriin Stäketin edustalle. Hän antoi nostaa hatun suojavallille ja odotti arkkipiispaa linnasta. Sinä päivänä oli oikea herran ilma tuulineen ja sateineen, mutta sittenkin seisoi Sten herra ja toiset herrat ja odottivat kokonaista kaksi tuntia, mutta mitään arkkipiispaa ei kuulunut. Herroilla ei ollut rihman vertaa kuivaa ruumiillaan, kun vihdoinkin muutamia palvelijoita tuli linnasta.

Sanoma, minkä he toivat herraltaan sisälsi, "ettei linnan luovutuksella ollut kiirettä, kuukauteen, tahi kuuteen viikkoon ei tulisi kysymystäkään mistään pakkosopimuksesta, niin suurta levottomuutta oli kuninkaan kirje linnassa herättänyt".

Sillä tavoin leikitteli arkkipiispa valtakunnan päämiehen kanssa, ja kun paha aina saavuttaa jossakin määrin menestystä, niin onnistui hän pitämään vireillä asemiestensä rohkeutta ja toiveita, vaikkakin muuan itsessään vähäpätöinen tapaus oli vähällä saattaa heidän luottamuksensa häpeään.

Tiedämme, että Esbjörn oli nähnyt vanhan Edilin ruumiin ja että tämä näky vei hetkeksi hänen ajatuksensa ylhäällä tornissa olevaan noitaan, jonka hän ensin oli vähällä säikyttää kuoliaaksi ja joka sitten tervehti hänen käyntejään ilolla, osaksi rahojen ja herkkujen tähden, joita hän toi muassaan, osaksi sentähden, että hän toi hänelle tietoja asemasta alhaalla.

Aukko lattiassa, minkä Esbjörn tavallisella terävällä katseellaan oli keksinyt, soi hänelle mieluista ajanvietettä.

Hän tunsi siksi hyvin vanhat olosuhteet, että voi vaikeudetta tottua uusiin. Julma tuska, mitä hän kärsi, oli muuttanut hänen mielipiteensä, ja kun hän kuuli Kustaa Trollen lausuvan halveksien ja pilkalla mielipiteensä Jaakko herrasta, jota hänen kumminkin oli kiittäminen nykyisestä suuruudestaan, muuttui hänen muinoinen ihailunsa inhoksi, ja jollei hän olisi pelännyt henkensä tähden, olisi hän kyllä sanonut sen hänelle.

Hänen ainoana nautintonaan oli nyt ravita sappeaan kuuntelemalla häntä. Basiliski ei tarkastele uhriaan terävämmin eikä himoitse ahneemmin kostoa.

Vanha Edil ei lyönyt koskaan laimin kantaa hänelle päivittäin parasta ruokaa, sillä hän maksoi hyvin, ja vaikkakin hän ihmetteli, että hänellä niin hyvin riitti rahat, piti hän ne kuitenkin hyvänään. Vaikkapa paholainen itse olisi kantanut ne hänelle, välitti hän vähät siitä, ne kävivät hyvin kaupaksi, ja se oli pääasia.

Mutta eräänä päivänä oli Edil poissa. "Vanha rähjä on syönyt liiaksi, kiitos rahojeni", ajatteli hän. "Hän on sairas."

Kaikkien ahneiden tavoin oli hän kätkenyt erittäinkin viiniä, leipää ja kakkuja.

Muutaman päivän oli hän mielellään ilman Ediliä, pianhan tämä tulisi terveeksi jälleen.

Mutta viikot kuluivat eikä hän tullut. Silloin iski hänen mieleensä, että tämä oli kuollut. Viini- ja leipävarat eivät olleet vielä lopussa, mutta pitkälle ne eivät voisi riittää; hänen täytyi säästää.

Niin suuri oli hänen pelkonsa arkkipiispaa kohtaan, ettei hän uskaltanut ilmaista tälle itseään.

Siksi jakoi hän ruokavaransa moneen osaan, mutta kun hän ajatteli, että niiden kerran loputtua täytyisi hänen ilman pelastusta kuolla, silloin jakoi hän taas. Hänen pitäisi syödä ainoastaan niin paljon, että voi pysyä hengissä.

Laukaukset vihollisten leiristä kaikuivat kuin musiikki hänen korvissaan, jonakin päivänä saapuisi vapahdus, silloin kertoisi hän, mitä oli kärsinyt ja mitä oli saanut tietoonsa. Niin alkoi uusi ruokajärjestys; alussa varsinkin oli se vaikeaa, mutta rouva Bonti eli entisillä lihoillaan ja ne riittivät hänelle koko kauaksi.

Enimmät ajat makasi hän suullaan lattialla ja katseli alas siepaten joka sanan minkä kuuli.

Jonkun ajan perästä saattoi tapahtua, että hän äkkipäätä nukahti, ja herätessään löysi hän ihmeekseen itsensä samasta paikasta.

Mutta sitten älysi hän sen sangen mukavaksi, varsinkin kun nälkä ei tuntunut silloin niin kaivelevan, ja oli merkillistä miten jano sammui hänen oikein katsellessaan piispan iltajuomaa tuolla alhaalla.

Mutta eräänä päivänä meni hänen päänsä aivan sekaisin. Pikari, joka seisoi pöydällä, kasvoi kasvamistaan. Hän tunsi sen lähenevän hänen huuliaan, ja että hän ulottuisi siihen, kunhan vaan kurotti päätään. Ketään ei ollut huoneessa, sen näki hän selvästi.

Samassa teki hän voimakkaan ponnistuksen… se onnistui… pikari, missä se oli?… Niin, tuolla… Hän kallisti päätään… Kauhea kuva irvisti häntä vastaan sieltä… Hän tahtoi huutaa, mutta sanat tarttuivat kiinni, suulaki oli niin kuiva, ja sitten kuuli hän askelia ja tahtoi vetäytyä takaisin… Mahdotonta!… Yksi ainoa kauhunhuuto, ja hänen kurjuutensa oli loppunut tässä maailmassa. Mutta sisäänastuja ei ollut arkkipiispa, vaan eräs hänen asemiehistään. Hän oli kuullut huudon, se kiinnitti hänen huomiotaan, ja näky, mikä häntä kohtasi, sai hänet päistikkaa syöksymään ovelle.

Ei epäilystäkään, ettei itse piru ollut arkkipiispan makuukamarissa.

Hänen armonsa oli sillä hetkellä keskustelemassa linnanpuolustuksesta, joten asemiesjoukko tohti miehissä lähteä makuukamariin katsomaan hirveää näkyä.

Ja hirveä se olikin, moni kääntyi pois ensi silmäyksellä, rohkeimmat jäivät ja tarkastelivat kauhulla mustanruskeita, sisäänpainuneita kasvoja, joiden teräviä, ulkonevia luita peitti pitkälle riippuva nahka, nipottavina ulkonevia, loisteettomia, tuijottavia silmiä ja takkuista harmaata tukkaa, mikä osaksi oli riipuksissa; suu oli jäänyt selälleen ja kivettynyt kauhunhuutoon, antaen mitä kiihkeimmän pelästyksen leiman elottomille kasvoille.

Useimmat asemiehistä olivat nähneet rouva Bontin, mutta ainoankaan mieleen ei juolahtanut, että se olisi hän.

"Itse ilmetty paholainen!"

"Hornasta tullut!"

"Paha tunnusmerkki!"

"Nyt alkaa rangaistus!"

"Kristus auttakoon meitä!"

Siten he keskenään kuiskailivat.

Kuka ilmoittaisi piispalle?

Kukaan ei tahtonut.

"Vanhin?"

"En, en, ennemmin pois täältä!"

"Nuorin?"

"Hän lyö minut kuoliaaksi!"

"Hänen palvelijansa sanokoon sen hänelle."

Asemiehet lähtivät pois, mutta pysyttelivät lähistöllä sopiakseen sen jälkeen, oliko heidän lähdettävä linnasta vaiko jäätävä edelleen.

Palvelija ilmoitti hänen armolleen, joka sanoi tämän kadottaneen järkensä, mutta lähti siitä huolimatta heti makuukamariin nähdäkseen mikä oli hätänä.

Hänenkin kovaa luontoaan näytti näky järkyttävän, varsinkin kun hän ei voinut käsittää, miten se oli sinne tullut. "Voi sitä, joka on tämän minulle tehnyt!" huusi hän. "Hänen päänsä naulaan tuonne, missä tuo nyt on! Tikapuut pian tänne!"

Ne tuotiin, ja palvelija kiiruhti ylös ottaakseen alas kauhean pään.

Mutta yrittäessään tarttua siihen päästi hän kauhean huudon.

"Heittiö!"

"Teidän armonne, se on vielä aivan lämmin ja ruumis on siinä mukana."

"Hän on hullu, heti alas! Ulos ja pieksäkää häntä, niin ettei hän liikuta jäsentäkään."

Eräs toinen palvelija kiiruhti käskemättä ylös. Hän käänsi heti kohta kalpeat kasvot arkkipiispaan: "Ankara herra, ruumis on sen mukana."

"Mahdotonta", huudahti piispa ja polki lattiaa, "näkisinhän silloin sen."

Nyt selitti palvelija, että onneton on voinut tulla ylhäältä alas, siellä oli aukko.

Nyt kalpeni arkkipiispa vuorostaan, hän muisti vihdoin, että muuatta ihmistä oli pidetty vankina tuolla ylhäällä, ja hän oli saanut kuolla nälkään.

Hän mietti hetkisen.

"Vihollisten lähetti, joka on urkkinut minua", sanoi hän, "mutta jonka herra on lyönyt kuoliaaksi. Siinä näette, millainen rangaistus odottaa vastustajiani!"

Palvelijat ristivät silmänsä hämmästyksen valtaamina.

"Pian, hankkikaa minulle avain tuonne ylös, tahdon itse lähettää urkkijan takaisin."

Ja kun hänen armonsa oli sen saanut, juoksi hän portaita ylös kurjaan hökkeliin. Mieletönnä kiiruhti hän tarttumaan ruumiiseen, se oli ihmeellisen kevyt, mutta häntäkin värisytti, sillä se ei ollut vielä täysin kylmennyt. Mutta siitä huolimatta otti hän sen mukaansa; aivan hökkelin vieressä oli pieni porras, mikä vei linnankatolle — samaa tietä oli Esbjörn käyttänyt. Hän tarttui ruumiiseen ja heitti sen pois voimakkain käsivarsin. "Tuossa on sinulle pyhäksijulistus, minkä lupasin", jupisi hän, "on oma asiasi, jos se vie sinut helvettiin."

"Mikähän suuri lintu lentää linnan katolta?" kyseltiin leirissä.

"Sanotaan, että piru voi ottaa linnun muodon, kun se ilmestyy palvelijoilleen!" lisäsi toinen.

Mutta ruumis putosi alas tielle, erään vanhan kulkijan lähelle, joka astui reippain askelin eteenpäin. Hänkin oli nähnyt lennon ja pysähtyi nyt osaaottaen ja ihmetellen kummallisen ilmestyksen eteen, mutta heti nähtyään sen olevan ihmisen, nosti hän sen käsivarsilleen ja huolimatta siitä, että se oli kuollut, kantoi hän sen mukanaan aivan kuin olisi se ollut elävä.

Hänen armonsa arkkipiispa oli mennyt takaisin hökkeliin. Uteliaana tarkasteli hän jaettuja muruja, mitkä olivat jälellä hänen edessään, ja hän laski, kuinka monta päivää oli hän laskenut voivansa vielä pitää yllä henkeänsä… Viisiviidettä päivää!

"Niin kurja elämä, eikä sittenkään tahtonut siitä erota!" sanoi hän ja nosti ylös viinipullon toisensa perästä. "Hän oli yksissä tuumin Edilin, tuon lurjuksen kanssa, kaikki tyyni ovat kotoisin minun viinikellaristani!" Kaksi pulloa oli vielä koskematta. "Ahneus, viheliäinen, kurja ahneus!"

Lattialuukun kautta, minkä hän oli keksinyt ja mistä ei arkkipiispalla ollut aavistustakaan, oli vanki saanut tiedon hänen salaisista keskusteluistaan salaliittolaisten kanssa, mutta hänen täytyi olla liitossa jonkun kanssa, sillä paljon oli tullut tunnetuksi käsittämättömällä tavalla. Hän oli syönyt tiedon puusta, siksi pelkäsi hän ilmaista itseänsä. Hän tiesi, että arkkipiispa olisi ottanut hänet hengiltä, yhtä hyvin kuin arkkipiispa itsekin tiesi, että olisi niin tehnyt, jos vanki olisi ilmaissut itsensä.

Arkkipiispa potkaisi kasaan viheliäiset ruokavarat ja heitti pullot läjään, ja kun hän meni ulos, sulki hän oven jälkeensä, mutta avaimen piti hän itse, kenelläkään ei ollut siellä tekemistä.

Eivät asemiehet eivätkä palvelijat uskaltaneet tehdä kysymyksiä, ja niin painui asia vähitellen unhotuksiin.

Mutta pimeän tullen eivät palvelijat mielellään menneet piispan makuukamariin. He vannoivat kuulleensa sipsuttelevia askelia juoksevan edestakaisin siellä ylhäällä ja pullojen kalinaa, kun niitä lyötiin vastakkain.

Mutta kukaan ei uskaltanut sanoa sanaakaan siitä hänen armolleen.

Oltiin jo elokuun ensi päivässä, eikä vieläkään kuulunut luvattua apulähetystä; silloin tuskastui arkkipiispa, alkoi näyttää huonolta koko apulähetyksen laita.

Mutta toisen päivän illalla syöksyi eräs asemiehistä hänen luoksensa ja ilmoitti että suuri tulenloimu näkyi Tukholmasta päin; oli ilmeistä että se paloi saaristossa, kenties oli tulessa itse pääkaupunkikin.

Silloin kiiruhti arkkipiispa katolle nähdäkseen ikävöidyn näyn, ja kun taivas näytti tulimereltä, loistivat hänen silmänsä ilosta. Hän taputti asemiestä olkapäälle ja hymyili melkeinpä ystävällisesti sanoessaan: "Nyt on piiritys pian lopussa, nyt ovat ystäväni saapuneet Tanskasta saaristoon ja Tukholmaan. Rohkaiskaa nyt vaan mielenne, apu on lähellä; jos olette jotain menettäneet, saatte sen nyt nelinkertaisesti takaisin. Aika on käsissä, jolloin siunaan tätä kansaa terävin kalvoin."

Sellaisin sanoin otti Ruotsin arkkipiispa vastaan tiedon vihollisten tulosta, ja mitä korkeammalle liekit kohosivat sytytetyistä kylistä ja kartanoista, sitä enempi riemuitsi hän mielessään.

Muutamia päiviä myöhemmin saapui Krister Pentinpoika muutamain Tukholman raatimiesten ja porvarien kera Stäketiin; koetettiin vielä kerran saada arkkipiispaa taipumaan.

Tämä otti lähetystön vastaan melkein loukkaavan halveksuvasti ja kysyi mitä he tahtoivat.

Herra Krister Pentinpoika sanoi, "että kalvat olivat paljastettuina molemmin puolin ja pyysi että arkkipiispa Jumalan tähden tahtoisi katsoa omaa parastaan ja säästää kirkkoa, itseään, papistoa, omaa isäänsä sekä kaikkia niitä, jotka hänen kerallaan olivat saattaneet valtakunnalle tämän pahan aikaan, jota eivät kyenneet sovittamaan."

Vielä kerran uudistivat he jo tehdyn tarjouksen ehdolla, että hän kirjoittaisi sedälleen, ettei kuninkaan väen tarvinnut toivoa Stäketistä eikä häneltä mitään, sillä hän ei tahtonut pettää maatansa.

Mutta Kustaa herra nauroi hänelle ja sanoi, "että tanskalaiset olivat hänestä sydämellisesti tervetulleet, hän avaa Stäketin portit seposen selälleen ja osoittaa heille kaikkea kunniaa parhaansa mukaan."

Siten sai Krister herra palata kotiin niine hyvineen. Ratkaisu riippui nyt keihään kärestä.

3.

OIKEUS NÄYTTÄÄ VOITTAVAN.

Elokuun kolmantena päivänä saapui ensimäinen tieto Tukholmaan, että vihollisten laivasto purjehti läpi saariston. Sotajoukon johtajina olivat herra Joachim Trolle, arkkipiispan setä, herra Severin Norrby ja valtionhoitajan velipuoli herra Kaarle Alfinpoika.

Eräs laivoista laski maihin Biskopstunan luona, josta oli lähin matka Stäketiin, aiottiin näet tuotapikaa lähteä sinne. Mutta valtionhoitaja oli saanut aikanaan varoituksen, pieni, urhea joukko oli vihollista vastassa ja pakotti sen peräytymään laivalle. Tämä tapahtui elokuun seitsemäntenä päivänä.

Seuraavana päivänä lähestyivät vihollisten laivat Tukholmaa ja alkoivat purkaa maihin koko miesvoimaansa rynnätäkseen senjälkeen Stäketiin yhtynein voimin.

Sten Sture näki, että nyt oli hetki käsissä, hetki, jolloin maan kohtalo ratkaistaisiin taistelun arvanheitolla. Hän puhui Kristina rouvan kanssa, mitä silloin tehtäisiin, jos ruotsalaisten aseet pettäisivät. Hän oli kyllä lähettänyt sanan arkkipiispalle, mutta hänhän tiesi ennestään, ettei sieltä ollut mitään odotettavissa.

Nuori, rohkea nainen oli tosin kalpea kasvoiltaan, mutta hän sanoi herralleen, ettei tämän pitänyt olla levoton hänen tähtensä. Hän oli niin kauan valmistautunut tätä hetkeä varten, ettei tuntenut yhtään pelkoa. Herransa ja maansa kohtalon jätti hän Jumalan käsiin, ja omissa toimissaan hän lupasi noudattaa tarkoin niitä määräyksiä, mitä oli saanut, ainoatakaan niistä unhottamatta.

Samalla kertaa alistuvasti ja luottavasti sanoivat he jäähyväiset toisilleen, ja sitten meni kumpikin taholleen.

Sten herra kokosi väkensä ja lähti Tukholmasta vihollista vastaan, joka oli noussut maihin Tukholman kaakkoispuolella olevalle niemelle, minkä nimi oli Vädla, Nachan pitäjässä. Valtionhoitajan mukana seurasi nuori Kustaa Erikinpoika. Hän ratsasti Sten herran sivulla sotajoukon etunenässä ja oli esimerkkinä kaikille reippaudessaan ja hartaassa luottamuksessaan Sten herran ja isänmaan oikean asian menestykseen. Häntä katsellessaan muistui mieleen kauan sitten mennyt aika, jolloin vanha Sten herra nuoruuspäivinään taisteli Niilo Sturen rinnalla metsässä Harrakerin luona.

Tanskalaisilla oli taitava johtaja ja he näyttivät itsekin olevan urhoollisia ja rohkeita miehiä; he kävivät alussa kimppuun kolmelta taholta, mutta ruotsalaisista taisteli joka mies kodin ja isänmaan edestä eivätkä he olisi väistyneet vihollisen tieltä, vaikka se olisi ollut kahtavertaa väkevämpi. Linnaan kuuluva karjakartano näytti Kaarle Alfinpojasta olevan helposti saavutettava saalis. Miehet uhittelivat sitä polttamaan, ikäänkuin siten suurenkin kunnian saavuttaakseen. Kaarle Alfinpoika kehotti heitä käymään urhakasti kimppuun, hän itse tahtoi käydä etunenässä. Niin johti hän heidät karjakartanolle.

Juuri tätä osastoa vastaan kääntyi Sten Sture. Palavain eläinten mylvinä ja mölinä, miesten huuto ja kirkuna sekaantui aseiden kalinaan, mutta häpeällinen ilkityö suututti ruotsalaisia enimmän, ja he hakkasivat armotta. Juuri kun Kaarle herran piti mennä pihan poikki, tuli Sten herra niin lähelle, että sai annetuksi hänelle iskun, mutta ei kumminkaan onnistunut tuottamaan hänelle suurempaa vahinkoa.

Taistelu kävi joka tapauksessa tuimaksi, Severin Norrby oli kokenut ja urhea soturi eikä suinkaan tottunut hetimiten väistymään. Hän antoi miestensä muodostaa linnan keskelle pihaa ja vältti siten saamasta vihollista selkäänsä. Mutta Sten Sture ja Hemming Gadd hyökkäsivät linnaan; he olivat molemmatkin kelpo johtajia, ja ruotsalaiset menivät miehissä taisteluun lauluin ja riemuhuudoin, vastarinta murrettiin pian, tanskalaisten täytyi pelastautua pakenemalla, ja onnellinen se, joka ensinnä pääsi piiloon.

Suuri joukko tanskalaisia oli kaatunut, monta sataa hukkui koettaessaan päästä laivoihin, ja vankeja saatiin joukoittain.

Nuori valtionhoitaja oli saavuttanut täydellisen voiton, ja tärkeimpänä seurauksenaan oli tämä voitto tehnyt tyhjäksi Kristian kuninkaan tuuman, että hän lähettämällä arkkipiispalle apua saattaisi tämän pystyväksi taistelemaan valtionhoitajaa vastaan ja senjälkeen valtaisi Ruotsin.

Vanha Hemming hieroi tyytyväisenä käsiään. Tanskalaisviha liekehti yhtä korkealla kuin ennenkin, verileikki miellytti häntä, ja rauhanystäväin pelästynyt ilme osoitti, että isku oli sattunut heihin, mutta porvaristossa, kansassa ja nuoressa aatelistossa oli menestys herättänyt ihailua onnekasta valtionhoitajaa kohtaan ja monin verroin vahvistunein voimin päätettiin rohkeasti käydä lähestyviä vaaroja kohden, voittaa nuoren sankarin keralla tai kuolla!

Tämä oli näkymätön, mutta ei siltä vähemmän todellinen voitto ensi taistelusta.

Menomatkallaan tuhosi tanskalaisten laivasto Ruotsin rannikkoa. Söderköpingiltä kiristettiin paloveroa, Westervik ja Stäkeholma poltettiin, mutta mitään todellista hyötyä ei tästä retkestä ollut kuningas Kristianille.

Voiton jälkeisenä päivänä lähetettiin muutamia vangittuja tanskalaisia Stäketiin tekemään arkkipiispalle selkoa taistelun menosta ja selittämään hänelle, kuinka turhaa oli kaikki jatkuva vastustus.

Mutta asemiehet saivat ensiksi tiedon ja, sillävälin kun tanskalaiset kertoivat heidän herrallensa, keskustelivat he innokkaasti siitä, mitä oli tehtävä, jos hänen armonsa näytti edelleenkin pysyvän vanhoissa mielipiteissään, joka saattaisi heidät kaikki turmioon.

Tanskalaisten mentyä lähtivät he miehissä ankaran herran luo; rohkein sai sanoiksi ja selitti hänelle, kuinka turhanpäiväiseltä oli luottaa tanskalaisten apuun.

Toinen lisäsi, ettei heidän juuri kannattanut yksin taistella Sten Sturea ja koko Ruotsia vastaan. Jos ruotsalaiset olivat kerta voittaneet tanskalaisten sotajoukon, oli Stäketin valloittaminen heille silloin mitätön asia, jos he vain välittivät sen voittamisesta.

Kun piispa yhä edelleen vaikeni, alkoivat useat kiihkeästi pyytää häntä ajoissa vaatimaan loukkaamattomuutta itselleen ja tanskalaisille asemiehilleen ja yhtymään ystävyydessä ruotsalaisiin herroihin.

Mutta ankaran herransa jatkuvan vaikenemisen johdosta yhä rohkeammaksi käynyt asemiesjoukko huusi yhdestä suusta, ettei heillä ollut aikomusta enää panna henkeään vaaranalaiseksi hänen kanssaan ja joutua sotaan koko valtakuntaa vastaan.

Silloin kuohahti Kustaa Trollen sappi, raivo salamoi hänen synkistä silmistään; hän oli hillinnyt itseänsä äärimmilleen saadakseen tietää heidän sydämensä ajatukset, nyt saivat he tietää hänen.

Sattumalta oli hänen luonansa Juhana mestari, joka tuomiokapitulin nimessä johti puolta sotajoukkoa ja muuten vihasi Ruotsia ja ruotsalaisia vähintään yhtä suuresti kuin arkkipiispakin.

Tämän rangaistavaksi jätti hän petturit, jotka olivat uskaltaneet olla eri mieltä hänen kanssaan.

Kaikki ne asemiehet, jotka olivat ilmaisseet aikeensa, pistettiin torniin rautoihin, ja muutamat kidutettiin ja rääkättiin kuoliaiksi, toisille varoitukseksi.

Mutta Juhana mestarille hän sanoi, että tanskalaisten vankien lähetys oli vain konnankoukku valtionhoitajan puolelta. Apujoukkoa ei oltu voitettu, ja hän voisi odottaa sitä joka päivä Stäketiin.

Hän ei kumminkaan luottanut omiin sanoihinsa. Pelko ja tuska kiusasi häntä ja ajoi unen pois hänen makuusijoiltaan.

Oliko se kuvittelua, vai kuuliko hän todellakin naurua ylhäältä vinnihökkelistä? Hän oli aina tuuminut itsekseen, että rotat nakertelivat siellä leivänpaloja, mitkä hän oli jättänyt. Nyt kuuli hän selvästi askelia… Kattoluukku, minkä hän oli sulkenut, kiskaistiin auki ja lyötiin taas kiinni yhä uudestaan. Hänestä tuntui vihdoin koko katto hänen päällänsä olevan täynnä pikku luukkuja, ja minne hän katsoikin hämärässä elokuun yövalossa, luuli hän näkevänsä tuon kauhean pään avonaisine kitoineen, ja hurja nauru kaikui viiltävänä hänen korvissaan.

Kustaa herra nousi kiiruusti ylös, sytytti kynttilän ja pukeutui. Hän tahtoi itse nähdä, mitä paholaisen kujeita harjoitettiin siellä ylhäällä; aaveita ei hän uskonut eikä hän myöskään ollut pelkuri. Avain oli hänen kirjoituspöydällään, hän otti sen toiseen ja kynttilän toiseen käteensä "En pelkää itse paholaistakaan", jupisi hän ja lähestyi ovea. Samassa silmänräpäyksessä koputti joku sille. "Sisään!" huusi hän.

Mutta kun ei ketään tullut, vetäisi hän itse auki sen. Oliko tämäkin kuvittelua!

Kuollut seisoi ilmielävänä hänen edessään ja kohotti uhkaavasti kätensä.

Mutta kynttilä putosi lattialle ja sammui. Kustaa Trolle vaipui tajutonna lattialle.

Herätessään värisi hän vilusta, hiipi hiljaa vuoteeseensa ja veti peitteen päänsä yli, nukkua ei hän uskaltanut, mutta ei myöskään uskaltanut katsoa ylös. Kun hän vihdoin nukkui rauhattomaan uneen, pelottelivat häntä hirveät unet. Nyt oli hänestä tullut pelkuri.

Seuraavana päivänä oli hän hyvin erilainen, ja kun uusia tietoja saapui Vädlan taistelusta, eivät ne tehneet parempaa vaikutusta.

Nyt alkoi ylpeä, jäykkä mies vihdoinkin taipua, ja hän lähetti sanan Sten herralle, että tahtoisi luovuttaa linnan ja mennä tuomiokirkkoonsa ja jäädä sinne.

Sten herra vastasi, "että hänen olisi pitänyt puhua sillä tavoin ennemmin, niin olisi elänyt moni mies, joka hänen tähtensä on kuollut". Hän lisäsi, "että koska arkkipiispa oli syypää niin monen miehen kuolemaan ja koska hänestä oli tullut murhaaja, ei hän kauempaa ole kelvollinen arkkipiispan virkaan."

Mutta tämä oli rohkeampaa puhetta kuin Kustaa Trolle voi sietää. Kaikkien niiden edessä, jotka olivat tilaisuudessa läsnä, vastasi hän:

"Kaikki, mitä olen tehnyt, on tapahtunut hänen pyhyytensä paavin suostumuksella. Hän on antanut minulle vallan käyttää niin hengellistä kuin maallistakin miekkaa, eikä sentähden kenenkään sovi nimittää minua murhaajaksi, joskin moni on minun tähteni menettänyt päänsä. Tervehtikää herra Sten Sturea ja sanokaa se hänelle." Ja voimattomassa vihassaan käänsi hän selkänsä lähetille.

Mutta nyt ei enää kukaan kuunnellut hänen puolustuksiaan, kaikkien mielestä samoin kuin valtionhoitajankin olisi hänen pitänyt sellaiset puheensa puhua aikoja sitten.