SISÄLLYS: (continued 3)

Otto herra suostui 11 päivän aselepoon, helmikuun 21 päivästä maaliskuun 3 päivään, jollaikaa vihollinen ei polttaisi eikä murhaisi; ryöstämästä ei hän tahtonut eikä voinut heitä kieltää. Tarvitsihan heidän olla jossakin toimessa. Kristina rouva sai joka päivä kirjeitä ja viestejä siitä, mitä tapahtui, mutta ne eivät masentaneet hänen mieltään. Hän tiesi kyllä, että jos ruotsalaisten herrojen sydämissä olisi sykkinyt uskollinen, isänmaallinen sydän, eivät tanskalaiset olisi saaneet sellaista menestystä. Mutta hänellä ja hänen ystävillään olivat vielä valtakunnan tärkeimmät linnoitukset, Nyköping, Stegeborg ja ennen kaikkea Kalmari. Ja herrat Maunu Gren ja Pentti Arendinpoika olivat hänen apunaan ja tukenaan.

Tosin tiesi hän, että Juhana Maununpoika oli jälleen sairastunut, mutta Anna Bjelke eli, ja näinä hajaannuksen päivinä oli kylläkin merkillistä, että kaksi naista oli isänmaallisen puolueen etunenässä ja yksinään pitämässä sitä yllä.

Kristina rouva lähetti poikansa jo maaliskuun ensi päivinä Lyypekkiin ja kirjoitti sinne liikuttavan kirjeen, puhuen siitä suopeudesta ja osanotosta, jota hänen herransa oli kokenut siellä oleskellessaan, ja pyysi, että he hänen muistoaan kunnioittaen tahtoisivat tulla hänen leskensä avuksi taisteluun sen isänmaan puolesta, jota pelastaessaan Sten Sture oli uhrannut henkensä.

Ja niin syvästi vaikutti kirje, niin yleinen oli osanotto Kristina rouvaa kohtaan, että varustettiin laiva viemään sotaväkeä ja elintarpeita Tukholmaan jalon naispäällikön avuksi.

Hän unhotti itsensä kokonaan, naisellinen heikkous oli kadonnut.

Esbjörn oli väsymätön. Hän hankki aina parhaat ja luotettavimmat uutiset, häneltä saatiin ensiksi tietää, että kaikista maanääristä kutsuttiin herroja kokoukseen Upsalaan.

Sitten saapui lähettiläs kutsuen kokoukseen myös Kristinaa ja niitä aatelismiehiä, jotka olivat linnassa.

Neuvottelu, joka tämän johdosta pidettiin, ei ollut pitkä.

"Minä en mene sinne!" sanoi Kristina.

"Me olemme liian harvalukuisia voidaksemme kumota heidän päätöksensä", tuumi Maunu Gren. "Meidän on osoitettava mielipiteemme toiminnassa."

"Toiminnassa, joka pystyy kumoamaan heidän päätöksensä!" lisäsi Pentti Arendinpoika.

Suuri oli liike Upsalassa. Arkkipiispa Kustaa Trolle oli saapunut. Hänen viime aikoina melkein tylsä välinpitämättömyytensä oli väistynyt kuumeisen toimeliaisuuden tieltä. Nyt oli toiminnan hetki lyönyt, nyt voisi hän näyttää todellisen mielialansa! Kukaan ei tuntenut sitä oikein, sen tiesi hän.

Sinne saapui myös piispa Mathias, notkeaselkäinen mies, joka Sten herran eläessä oli pitänyt kyntensä piilossa ja ystävällisesti hymyillyt molemminpuolin ja nyt hieroi sovintoa tanskalaisten kanssa.

Saapui Vesteråsin piispa Otto, ja Holger Kaarlonpoika, saapui Erik Abrahaminpoika, ylpeämpänä, häikäilemättömämpänä kuin koskaan, ja sitä tarvitsi hänen olla niiden edessä, jotka, vaikkeivät kenties ajatuksissaan olleet parempia kuin hän, kuitenkaan eivät olleet tehneet mitään tihutöitä.

Sinne tuli myös herra Juhana Arendinpoika, Pentti Gylta, Knut Pentinpoika ja Knut Niilonpoika.

Ruotsalaisten herrojen joukossa olivat nämä ylhäisimmät; luku ei ollut suuri, mutta se ei estänyt heitä esiintymästä valtaneuvoston nimessä ja sen vallalla.

Sitä paitsi saapuivat herra Otto Krumpen ja Knut Alfinpoika, mukanaan joukko sotaväkeä, voidakseen, jos niin tarvittiin, antaa tarpeellista painoa niille päätöksille, jotka oli tehtävä; katsottiin sitä paitsi edulliseksi pitää alituiseen ruotsalaisten herrojen silmien edessä vieraan kuninkaan mahtavuus ja sotaonni.

Ikäänkuin se ei olisi kylliksi tepsinyt, näytti Otto herra kuninkaansa valtakirjan "osoittaa suopeutta ja ystävyyttä kaikille niille, jotka tahtoivat taipua ystävälliseen sopimukseen".

Kuinka he kumarsivat maahan hänen edessään! Herra Kustaa Trolle esiintyi ensi kertaa puhujana. "Saattaa hyvin nähdä edeltäpäin", sanoi hän, "että vaikkapa Kristian kuningas saataisiinkin vielä kerran peräytymään, niin ei se paljoakaan auttaisi. Tanskan kuninkaat ovat nyt jo pian viidenkymmenen vuoden aikana osoittaneet, etteivät he koskaan aio luopua Ruotsin kruunusta. Jolleivät Sturet olisi yllyttäneet Ruotsin kansaa kapinaan, niin olisi valtakunnalla ollut alituinen rauha. Nämä pohjoismaiset valtakunnat ovat aivan kuin luonnon määräämät yhden ainoan pään hallittaviksi; sama kieli ja samat tavat osoittivat, että ne kuuluivat samaan heimoon. Ja eivätkö näiden kolmen valtakunnan kansat ole sukulaisuuden ja avioliittojen kautta niin kietoutuneet ja sitoutuneet yhteen, että itse verisiteetkin vaativat niiden yhdistymistä? Ja niin kauan kuin ne pysyvät yhtenä ruumiina, katselee koko Europa niitä pelolla. Vanhempien aikojen kronikat osoittavat, että he ovat taltuttaneet itse ylpeän Roomankin."

"Mikä meitä estää säilyttämästä samaa vaikutusvaltaa!" huudahti Holger Kaarlonpoika.

"Ei mikään! Mutta valtakunnalla täytyy olla kuningas, ja kun Ruotsin vanha kuningassuku on nyt kuollut sukupuuttoon, ei ketään ruotsalaista aatelismiestä voitaisi ilman kateutta ja epäsopua korottaa tälle kunniasijalle."

Kuului hyväksymisen murinaa.

"Kuningas Kristian", jatkoi Kustaa herra, "on vanhan ruhtinaallisen suvun jälkeläinen. Ruotsalaisten kuninkaiden haaravesana voisi hänellä tavallaan olla oikeuskin valtakuntaan. Voisihan hänet hyväksyä ehdoilla ja varata itselleen kaikki mahdolliset takeet."

Kuulijat tuskin tunsivat Kustaa herraa; missä oli nyt entinen ankaruus, hän puhui sellaisella lempeydellä ja sovinnollisuudella kaikkia kohtaan, ettei kukaan ollut sitä odottanut.

Tanskan kuninkaan asiaa ei olisi voitu ajaa onnellisemmalla tavalla. Ruotsalaisten urhoollisuutta ja suurta arvoa oli imarreltu, samalla kuin toiselta puolen oli esitetty kaikki pysyvän rauhan kultaiset hedelmät.

Innostus oli vilkas ja yleinen. Monet, jotka tähän asti olivat tunteneet ynseyttä, alkoivat luottaa häneen.

Lisäksi saapui tieto, että Simon junkeri, kreivi von der Lippe, marssi läpi Smålannin ja Itä-Göötanmaan tuoden tanskalaisen sotajoukon avuksi 1,500 ratsumiestä, kaikki valioväkeä.

Niistäkin, jotka olivat taipuvaisia kallistumaan Kristinan puolelle, näytti suorastaan mahdottomalta ajatella Ruotsin valtakunnan ylläpitämistä.

Enempää neuvottelematta jättivät läsnäolijat arkkipiispa Kustaan ja yllämainittujen herrojen tehtäväksi hieroa sovintoa Otto Krumpenin ja muiden tanskalaisten sotapäällikköjen kanssa.

Nämä puolestaan olivat pelkkää ystävyyttä, he lupasivat, mitä pyydettiin, lupasivat yhdeksät hyvät ja kahdeksat kauniit.

Ja kokoontuneet ruotsalaiset herrat lupasivat omasta ja Ruotsin valtakunnan puolesta Kristian kuninkaalle uskollisuutta ja alamaisuutta. Hän olisi tästedes oleva Ruotsin kuningas.

Ei tiedetä varmaan, oliko kuningas määrännyt, mitä lupauksia he saivat antaa, mutta varmaa on, että paljon luvattiin. Kristian kuninkaan oli hallittava valtakuntaa Ruotsin lain ja vanhan ja hyvän tavan mukaan neuvoston avulla, pidettävä voimassa kaikkien hengellisten ja maallisten herrojen erioikeudet ja vapaudet, samoin pidettävä voimassa ja noudatettava kaikkia sopimuksia, jotka oli tehty kolmen valtion kesken. Kaikki linnat ja läänit oli jätettävä neuvoston huostaan, nekin, jotka kuninkaalla jo olivat hallussaan, mitään raskaampaa veroa ei säädettäisi neuvoston ja aateliston suostumuksetta, vieläpä hänen armonsa laupiaasti antaisi jokaiselle takaisin ne tilukset, mitkä tässä taistelussa oli menetetty. Luja ja ikuinen rauha oli vallitseva kolmen valtakunnan kesken, ja kaikki vangit oli molemmin puolin päästettävä vapaiksi.

Tanskalaiset herrat allekirjoittivat kirjeensä Upsalassa maaliskuun 6 päivänä 1520.

Ovelasti oli kirje laadittu pyydystämään etujaan etsiviä herroja. Aatelisto saattoi sillä vallalla, joka täten annettiin sen käsiin, saada takaisin muinaisen merkityksensä, kun Albrekt kuningas jätti linnat ja hallitusvallan neuvosherrojen käsiin.

On sangen merkillistä, ettei kukaan näistä herroista ajatellut, kuinka turhia kaikki sopimukset tässä suhteessa olivat olleet ja kuinka monet kerrat moiset laskut olivat rauenneet tyhjiin. Mutta menneet ajat eivät olleet näille herroille mitään opettaneet.

Kun Kristian kuningas sai tiedon Upsalassa tehdystä sopimuksesta, hyväksyi hän sen sellaisenaan. Ennen kuukauden loppua tulvehti valtakunta täytenään kuninkaan armollisia ja suosiollisia kirjeitä. Niitä saivat yksityiset miehetkin, eivät ainoastaan aateliset, vaan talonpojatkin. Kukaan muu kuningas ei ole lähettänyt niin paljon kirjeitä yhdellä kertaa, ja kirjeet pystyivät paremmin kuin miekka. Suurin osa rahvaasta alistui, sillä eiväthän he tienneet mitään keinoa.

Mutta vuoristossa, Taalainmaassa ja Vermlannissa, ei siihen oltu halukkaita. Arkkipiispan lähettiläät eivät sieltä paljoakaan hyötyneet "kuninkaankirjeineen"; töintuskin saatiin rahvas antamaan ensin sellainen selitys, että tahdottiin muutamia kuukausia ajatusaikaa, sitten vastaus, että jos koko Ruotsi alistui ennen ensi heinäkuun 29 päivää, niin hekin kenties seurasivat esimerkkiä.

Mutta taalalaiset tahtoivat mieluummin jatkaa sotaa, ja värendiläiset eivät voineet tehdä päätöstään. Mutta sillävälin tekivät virdalaiset erikoisrauhan blekingiläisten kanssa ja päättivät puolustaa maataan väkivaltaa vastaan.

Kuitenkin oli tärkeintä kaikista voittaa Kristina rouva ja hänen kanssaan Tukholma.

Mieluimmin tahdottiin tehdä se ilman miekan iskua.

Niin tanskalaiset kuin ruotsalaisetkin herrat päättivät lähteä pääkaupunkia kohden päästäkseen puheisiin hänen ja häntä kannattavain miesten kanssa.

Spångaan saavuttuaan jättivät he sotajoukon siihen, ja arkkipiispa lähetti erään Upsalan professorin, mestari Henrik Sledormin, ja kanslerinsa, Mathias piispan Tukholmaan viemään kirjeitä Kristina rouvalle ja kaikille korkeille herroille.

Molemmat miehet lähtivät taipaleelle, kenties eivät niinkään pelkäämättä, mitä tulisivat kohtaamaan.

Kun he saapuivat Norrmalmiin, oli ulompi silta vedetty ylös, niin etteivät he voineet päästä kaupunkiin. Kahdenvaiheilla katselivat he toisiaan, tietämättä mihin ryhtyisivät.

Silloin kajahti "seis"-huuto heitä vastaan.

He huiskuttivat valkoliinaa merkiksi, että tulivat rauhallisilla asioilla.

Raatimies, joka piti vahtia, meni lähemmäksi ja kysyi:

"Mitä tahdotte täältä?"

"Tuomme kirjeitä!" sanoivat he.

"Kenelle?"

"Jalolle Kristina rouvalle", vastasi kansleri.

"Ja herra Magnus Grenille", lisäsi mestari Henrik.

"Ja monille muille", jatkoi edellinen.

"Tunnetteko sisällön?"

Lähettiläät katsoivat epäröiden toisiinsa; he eivät tienneet, mikä vastaus heidän oli annettava.

"Jollette tahdo vastata, niin laittautukaa tiehenne!"

"Me tunnemme sisällön."

"Sanokaa sitten se."

"Mutta kirjeet…"

"Sisältö, tai korjatkaa luunne!"

Upsalan professori sai sanoiksi. "Sisältö on", sanoi hän, "että joukko ruotsalaisia herroja haluaa ja pyytää, että jalo Kristina rouva, herra Magnus Gren ja muut ritarit ja herrat, jotka ovat linnassa ja kaupungissa, tahtoisivat tulla heitä kohtaamaan Spångaan, neuvottelemaan niistä tärkeistä asioista, jotka ovat jokaisen rehellisen miehen sydämellä."

Raatimies kutsui luokseen kaksi miestä, jotka seisoivat hieman loitompana. Näiden kanssa hän neuvotteli hiljaa ja kääntyi sitten vieraihin.

"Ilmoitan teidät Kristina rouvalle", sanoi hän. "Riippuu hänestä, saatteko tulla kaupunkiin vai ettekö!" Näin sanoen hän lähti.

Mutta toinen paikalle kutsutuista miehistä oli Esbjörn, ja hän meni lähemmäksi.

"Sangen uskaliasta tulla tänne", sanoi hän.

"Kuinka niin?"

"Muistattekos niitä, kuutta herraa, panttivankeja, jotka Kristian kuningas vilpillisesti vei mukanaan?"

"He olivat hänen alamaisiaan."

"Ovatko he lukon takana?"

"Jos ovat olleet hänelle tottelemattomat."

"Silloin saatte kytkeä ja kahlehtia koko Ruotsin, sillä ainoastaan lurjukset alistuvat hänen tahtoonsa."

Heillä oli hyvää aikaa jutella. Odotus kesti niin kauan, että kansleri virkkoi professorille tyytymätönnä:

"Ihmettelen, aikovatko he antaa meille mitään vastausta!"

Samassa pamahti laukaus Helgeandholmasta, ja kun molemmat miehet pelästyneinä katsoivat sinne päin, huomasivat he, kuinka muureilta suunnattiin serpentiinejä ja hakapyssyjä heitä kohden.

Miehet heittäytyivät suulleen maahan.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyivät he.

"Herra Maunu Gren lähettää teille tervehdyksensä!"

"Mutta vastaus?"

"Tahdotteko vielä toisen?"

"Eikö muuta vastausta annetakaan?"

"Tykinkuuliako tahdotte?"

"Auttakaa meidät pois täältä!"

"Menkää ja viekää terveisiä linnasta ja kaupungista herra Krumpenille ja tanskalaisille herroille, että jos ne tähän asti ovat tavanneet ainoastaan sellaisia miehiä, jotka ovat käyttäytyneet kuten heikot naiset, niin täältä löytävät he naisen, joka toimii kuten mies!"

"Kuinka pääsemme täältä?"

"Juoskaa minkä käpälistä lähtee!"

"Mutta jos he ampuvat meitä?"

"Juoskaa sittenkin!"

Ja he juoksivat suinpäin tiehensä; kappaleen matkan päässä odottivat heidän hevosensa; he heittäytyivät niiden selkään ja riensivät huimaa vauhtia Spångaan kertomaan retkensä tuloksista.

Kevät teki tuloaan, jäät lähtivät tavattoman nopeasti, ja sen jälkeen ei ollut ajattelemistakaan Tukholman piirittämistä ennenkuin laivasto saapuisi Tanskasta; mutta kun nyt tuli tuntuva puute elintarpeista ja oli siis vaikea pitää väkeä koossa, sijoitettiin tanskalaisesta sotajoukosta osa Upsalan tienoille, toinen Vesteråsiin ja kolmas Strengnäsiin. Entinen Sturein ystävä, piispa Mathias, oli väsymätön vaikuttamaan Kristian kuninkaan puolesta ikäänkuin odottaisi palkakseen suuria läänityksiä. Hän alentui yhdessä tanskalaisten herrojen kanssa kiertelemään ympäri Södermanlantia, pitämään puheita kansalle ja hieromaan sovintoa Kristian kuninkaan puolesta. Näissä puuhissa hyöri hän koko paastoajan päästään.

Sillävälin kirjoitteli Kristina rouva eri maakuntiin. Ja mihin hänen kirjeensä saapuivat, siellä hiottiin kirveitä ja tahkottiin tapparoita. Nyt ei auttanut kuhnailla, tanskalaiset olivat maassa ja heidät oli ajettava pois. Talonpojat olivat sen tehneet ennenkin, he sen saattoivat tehdä jälleen.

Puolasta ei Kristina ollut saanut apua; sen kuningas, Sigismund, oli liitossa Kristian kuninkaan kanssa, ja tämä viimeksimainittu piti Kristina rouvan ulkomaalaisen avun etsinnän niin vaarallisena, että hankki paavilta pannajulistuksen Pietari maisterille, joka oli ollut nuoren Sturen matkatoverina. Sitä vastoin oli maassa siellä ja täällä oikeinajattelevia miehiä, herrojakin, jotka kokosivat rahvaan miehiä ja lähettivät useita kertoja Tukholmaan tervetullutta apua.

Mutta sitäkään ennen, vaikka näytti mitä synkimmältä, ei Kristina koskaan kadottanut rohkeuttaan. Hän neuvotteli usein päällikköjensä kanssa, mutta linnan ja kaupungin luovuttamisesta ei koskaan puhuttu sanaakaan. Kaikki rouvansa ja neitsyensä oli hän lähettänyt koteihinsa, ainoastaan Kaarina oli jälellä, sillä rohkea tyttö oli itse pyytänyt jakaa vaarat hänen kanssansa. Heitä molempia valvoi alituiseen Esbjörn; häntä oli mahdoton saada enää lähtemään kaupungista, hän tahtoi aina olla saapusalla ikäänkuin olisi varustautunut uhraamaan henkensä, jos jompaakumpaa heistä uhattaisiin.

Upsalan tienoilta saapui tieto, että talonpojat olivat siellä kärsineet katkeran tappion. Urheasti olivat he ensin ajaneet tanskalaiset peräytymään. Mutta kun talonpojilla ei ollut tarpeellista johtoa, joka olisi heidät pitänyt koossa, hajaantuivat ne. Silloin tanskalaiset kävivät kiivaasti kimppuun; osa talonpojista hakattiin maahan, muuan joukko, joka oli turvautunut erääseen tiilivajaan, poltettiin, osa hukkui Fyrisjokeen.

Niin päättyi tappelu Upsalan luona. Mutta menetetty tappelu ei saanut ruotsalaisia toivottomiksi. Talonpojat joutuivat aivan raivoihinsa, he liittyivät pieniin joukkoihin, muutamia satoja kuhunkin.

Väestössä oli herännyt epäluulo ja viha pappeja kohtaan, joka purkautui ilmoille. Toisena pääsiäispäivänä tunkeutui muuan parvi Vesteråsin tuomiokirkkoon, ja siellä ottivat he Otto piispan alttarilta ja veivät linnaan säilöön. Jos he olisivat saaneet herra Kustaa Trollen käsiinsä, olisivat hänen päivänsä olleet luetut. Mutta varovainen herra aavisti, kuinka vähän häntä suosittiin, ja sentähden piti hän suuren aseellisen vartioston ympärillään.

Mutta Jaakko Ulfinpoika, vanha piispa Arnon kartanossa, eikö hänkin ollut osoittautunut Sten herran vihamieheksi; eikö hän ollut toiminut häntä vastaan valtionhoitajan vaalissa ja eikö juuri hän toimittanut Kustaa herraa virkaan?

Ja joukko lähti Arnöhön aikoen viedä Jaakko herran Tukholmaan Kristinan tuomittavaksi. Vanha pääpappi oli juuri laatimassa kirjettä Kristian kuninkaalle, kun talonpoikaisjoukko lappautui pihaan. Pergamentti sujahti nopeasti näkyvistä, ja kun hänen pelästyneet palvelijansa tulivat ilmoittamaan hänelle, että johtajat pyysivät puhutella hänen armoaan, meni hän heti ystävällisesti heitä vastaan.

Mutta talonpojat olivat siksi kiihtyneessä mielentilassa, ettei tämä vaikuttanut heihin mitään, ja he sanoivat hänelle muitta mutkitta, että aikoivat ottaa hänet vangikseen ja kysyivät, tahtoiko hän seurata hyvällä, muuten vietäisiin hänet väkisin.

"Mihin?" kysyi hänen armonsa.

"Tukholmaan!"

"Kristina rouva saa sitten määrätä."

Ei auttanut muu kuin lähteminen. Hänen armonsa tahtoi käyttää vaunujaan ja siihen suostuttiin. Hänelle osoitettiin kaikkea kohteliaisuutta, ja suuren talonpoikaissaattueen keskellä vietiin hänet Tukholmaan.

Kaupunginportilla jätettiin hänet vartiota johtavalle raatimiehelle vietäväksi linnaan, ja talonpojat palasivat takaisin ryhtyäkseen uuteen partioretkeen.

Tukholmassa päätettiin lähettää joukko miehiä Mathias piispaa ja hänen seuruettaan vastaan. Neuvoteltiin, kuka oli tuleva pienen joukon johtajaksi.

"Jollen minä olisi niin halpa-arvoinen!" sanoi Esbjörn.

"Minä teen sinut asemiehekseni!" vastasi Kristina rouva.

"Silloin muutan nimenikin", sanoi Esbjörn. "Otan nimekseni Juhana Terve, ja luulenpa, että se parantaa kaikki mielentuskatkin."

Kaksi muuta asemiestä, Gunnar Galle ja Lassi Göthe, oli tuleva mukaan, ja Esbjörn valitsi omin päin muutaman palvelijan nimeltään Pietari Perjantai. Tämä oli vähää ennen ollut hänen mukanaan, kun hän vartioston kera saattoi Jaakko Ulfinpoikaa Gripsholmaan, missä vanhus halusi viettää loput päivänsä.

Ja niin lähti hän matkalle pienen parvensa keralla. Saatujen tietojen mukaan piti piispan ja hänen väkensä olla Teljen läheisyydessä, ja sen retkeilijät pian havaitsivatkin todeksi. Sillä ojanreunoilla istui äitejä imulapset sylissään, kuolleita ja haavoitettuja makasi vierekkäin ja elävät pilkistelivät metsien reunoista ja katosivat nopeasti peläten vihollisen heidät keksivän.

Pieni kylä oli tavattoman tiheästi rakennettu ja asuttu, mutta joka tuvan ulkopuolella oli kasoittain särettyjä talouskaluja ja sisältä kuului huutoja ja melua. Aavistettiin niin vähän mitään äkkiylläkköä, ettei vihollisen väestä huomannut kukaan lähestyvää parvea.

Esbjörn komensi heti pysähtymään ja laskeutumaan ratsailta, väki sai vetäytyä läheisen kirkon taa ja olla näyttäytymättä ennenkuin annettiin merkki hyökkäykseen.

Hänen ratsumiesvaippansa muistutti suuresti tanskalaisten käyttämää, ja hän saattoi sentähden ilman keksimisen pelkoa heittäytyä maahan erään keski-ikäisen naisen luo, joka istui liikkumatonna aito varressa tuijottaen pieniin tupiin, joista melu kuului.

"Ovatko he ajaneet teidät sieltä pois?" kysyi hän hiljaa.

"Tiedättehän sen", jupisi vaimo hiljaa.

"En tule sieltä."

Vaimo tuijotti vain tupiin.

"Onko teillä siellä ketä?"

"Molemmat lapseni."

"Tyttöjä?"

"Niin!"

"Kauniita?"

"Nuoria ja kauniita!" Äiti parka väänteli käsiään epätoivoissaan.

"Onko piispa siellä?"

"Ei, mutta tanskalainen kapteeni."

"Missäs piispa on?"

"Pappilassa!"

"Milloin tulivat he tänne?"

"Eilen illalla."

"Ja ajoivat teidät kotoanne."

"Niin, sillä miehet kieltäytyivät vannomasta uskollisuutta ja alamaisuutta."

"Silloin syntyi taistelu?"

"Niin!"

"Mutta en näe lainkaan kaatuneita tanskalaisia."

"He ovat vieneet ne kaikki pois ja haudanneet."

"Mutta te ette ole haudanneet omia miehiänne?"

"He kielsivät sen! Mieheni makaa kaatuneena tuolla notkelmassa. Siihen kerääntyvät kärpäset ja paarmat päiväpaisteessa, mutta minä en saa niitä ajaa pois. Jospa vain uskaltaisin!"

"Pelkäättekö henkeänne?"

"Tytöt voivat tarvita minua. Elsa ja Pirkitta parka! Kuulkaas, kuinka muukalaiset elämöivät!"

"Odottakaahan, vielä siitä tulee pahempaakin! Kun näette minun ryntäävän taloon miehineni, niin tulkaa perästä niin monta kuin teitä on."

"Varokaa, heitä on paljon!"

"Kylläpähän pian vähenevät!"

Esbjörn hiipi takaisin yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Miesjoukko jaettiin kolmeen parveen, neljätoista kuhunkin, ja asemiehet saivat kukin osastonsa.

Esbjörn näytti tuvan, mihin hän hyökkäisi, toisten oli otettava osalleen reunimmaiset molemmin puolin, ja sitten oli puhdistus jatkuva talosta taloon.

Luultavasti saisivat he ahdistamatta tehdä hyökkäyksensä, mutta vahti oli asetettava joka ovelle ulkopuolisten vihollisten varalta ja hänen oli heti kaadettava se, ken aikoi hyökätä.

He lähestyivät kuulumattomin askelin; samassa kuului merkkitoitotus loitompaa.

Tanskalaisten päitä pisti esiin kaikista ovista; samassa komennettiin hyökkäykseen. Tuvanovien eteen koetettiin tehdä varustuksia, ja Esbjörn huomasi, että siinä tuvassa, johon hän hyökkäsi, oli vihollisten luku kolminkertainen hänen miehiinsä verraten.

Sen parempi; vimmatun tavoin löi hän kelpo miekallaan eteensä ja kupeelle kummallekin. Oli kuin tahtoisi hän tanskalaisten verellä sammuttaa sen surun ja kaipauksen, joka paloi hänen sydämessään! Hän oli puolestaan vakuutettu, että Sten Sturen kuolemaan oli petoksellakin osansa, ja tämän muiston leimahtaessa hänen mielessään jatkoi hän yhä vimmatummin veristä työtään.

Huutoja ja ulvontaa, aselevon vaatimuksia, jotka kajahtelivat hänen ympärillään, niitä ei hän kuullut. Verisen miekan, jonka hän tempasi yhden kaatuneen vihollisensa ruumiista, upotti hän heti toiseen.

Ahtaaseen huoneeseen tuli pian tilaa viljalta, hän sai kavuta yli ruumiskasojen, ja elävät, jotka eivät päässeet ulos, piiloutuivat ruumiskasojen alle pelastaakseen henkensä.

Perinnä huoneessa seisoi kaksi kalpeaa naisolentoa. He näyttivät tuskin päässeen lapsuusiästään, ja kuitenkin kuvastui heidän kasvoillaan kauhu ja kammo, joka saattoi kuulua ainoastaan kypsyneemmän iän kokemuksiin. He olivat kietoneet käsivartensa toistensa ympärille ikäänkuin olisivat tahtoneet kaatua samalla surmaniskulla.

Mutta kun Esbjörn seisoi heidän edessään, kääntyi hän ympäri. Kaikki viholliset olivat poissa tai kaatuneet.

Hänen omasta väestään oli ainoastaan Pietari Perjantai paikalla.

"Sotamiehet?" kysäisi Esbjörn.

"He tappelevat ulkona!"

"Tulkaa", sanoi hän molemmille lapsille. "Vien teidät äitinne luo!"

Hän kietaisi käsivartensa heidän molempain ympärille ja kantoi heidät ulos tuvasta. Perjantai raivasi tietä.

Ulkona taisteltiin hirmuisesti, mutta Perjantai kulki yhä edellä ja Esbjörn seurasi jälestä kantamuksineen.

Silloin huomasi hän edessään piispa Mathiaan; tämä piti pyssyä kädessään, ja kun Esbjörnin molemmat kädet olivat puolitajuttomain lasten ympärillä, oli hänet helppo kaataa.

Laukaus pamahti ja sankari kaatui!

Mutta samassa syöksyi nainen esiin, tempasi molemmat lapset ja riensi pois niiden keralla.

Perjantai polvistui kuoliaaksi ammutun viereen ja koetti tyrehyttää verenvuotoa.

Silloin lähestyi piispa, hän oli mielestään hoitanut asiansa hyvin; hän kosketti jalallaan kaatunutta ja kysyi:

"Mikä mies on nimeltään, olen nähnyt hänet ennenkin?"

Esbjörn avasi silmänsä. "Juhana Terve", vastasi hän huoaten syvään.

Ja hänen päivänsä olivat päättyneet.

10.

ANNA BJELKE.

Suuria tapauksia on tapahtunut Kalmarin linnassa viimeksi siellä oltuamme.

Rehellinen Juhana Maununpoika oli vaipunut kuolemaan.

Puolison ja tyttären hellyydellä oli Anna häntä vaalinut; kumpikaan pojista ei ollut saapuvilla; Juhana herra sanoi, että heidän näyttäytymisensä häiritsisi vain sitä sopusointuista rauhaa, mitä hän tunsi ollessaan yksin Annan kanssa. Oliko se mustasukkaisuuden tunnetta, pelkäsikö hän, että joku kääntäisi Annan ajatukset pois hänestä? Anna oli käynyt hänelle rakkaammaksi päivä päivältä, ja jos hän nyt rakasti elämää, teki hän niin Annan tähden.

"Kuka on sinua suojeleva, kun minä olen mennyt?"

"Jumala on tehnyt sen tähän asti ja on varmaan tekevä sen tästedeskin."

"Mutta poikani?"

"Kuinka tarkoitatte, herra?"

"He rakastavat sinua!"

"Mutta kunnioittavat myös minua!"

"Mutta sinä, Anna, rakastat Åkea!"

"Sisaren rakkaudella."

"Siihen ei hän tyydy."

"Eikö ole tyytynyt tähänkin asti?"

"Mutta kun minä olen poissa…"

"Ei hän ole koskaan lausuva mitään, mikä olisi loukkaus minua kohtaan."

"Eikä myös sietävä, että sinä kuulut jollekin toiselle."

"En mene uudestaan naimisiin. Pyysin teitä herrakseni sovittaakseni poikanne keskenään, karkoittaakseni eripuraisuuden hengen, vetääkseni pojat isänsä luo."

"Oi Anna, Anna!"

"Menette nyt pois luotani, juuri kun sodan liekki syttyy uudelleen; mutta olette itse tehnyt minut asetoveriksenne, opettanut minut puolustamaan linnoitusta, joka oli teille uskottu. Älkää pelätkö, että petän luottamuksenne tai jätän sen toisiin käsiin vaaran ollessa suurimmillaan. Teidän kunnianne on minunkin, ja minä puolustan sitä viimeiseen saakka."

Häntä siunaten nukkui Juhana herra iäiseen elämään. Annalle oli kuolema ainoastaan siirtyminen uuteen elämään; hän uskoi lujasti jälleennäkemiseen, ja hänen kaipauksensa oli sentähden tyyni ja luottavainen. Ensi toimekseen kirjoitti hän poikapuolilleen, ilmoitti heille heidän isänsä kuolemasta ja kehoitti heitä heti rientämään Kalmariin.

He saapuivat viivyttelemättä.

Kun he kuulivat, kuinka kauan hän oli ollut sairaana, kummastelivat he, ettei heitä ollut ennen kutsuttu.

"Kaikki on minun syytäni", sanoi hän. "Mutta minä pyydän, ettette lue sitä minulle viaksi. Sota uhkasi, ja täällä oli niin paljon kyseltävää ja hommattavaa linnoituksen puolustukseen nähden."

"Ette suinkaan aikone siihen puuttua?" huudahti Maunu. "Herrani on uskonut sen minulle."

"Sallikaa minun auttaa teitä!" pyysi Åke. "Sen tahdon tehdä minäkin!"

"Tämä on minun työni", sanoi Anna. "Teillä on toinen, hoitakaamme kukin omamme."

Molemmat vaikenivat, mutta ilmeisesti tyytymättöminä.

Hautajaispäivänä, kun leski ja molemmat pojat ennen kirstunkannen sulkemista olivat kolmenkesken ruumishuoneessa, sanoi Anna heille:

"Rakkaan herrani muiston kautta lupaan, että viimeiseen saakka olen teille harras ja uskollinen sisar ja pyydän, että te puolestanne suotte minulle veljellisen ystävyytenne." Molemmat suutelivat hänen kättään vastaamatta mitään. Hautajaiset vietettiin linnoituksessa suurilla juhlallisuuksilla; pääalttarin alla kirkossa oli muurattu hauta, ja sinne vainaja kätkettiin, kunnes tyynemmän ajan tultua hänet voitaisiin viedä sukuhautaan Göksholmaan.

Molemmilla pojilla oli yhtä ja toista toimitettavaa ennenkuin lähtivät Kalmarin linnasta. Åke halusi ottaa vaarin tärkeistä perhepapereista, ja Maunulla ei ollut lainkaan halua matkustaa ilman häntä.

Anna vapisi ajatellessaan, mitä olisi tuleva; hän tapasi tosin heitä ainoastaan aterioilla, mutta heistä toisen äänettömyys ja synkkä katse puhui tehdystä päätöksestä, kun taasen toisen suruinen ja levoton esiintyminen ikäänkuin varoitti uhkaavasta vaarasta.

Kuinka Anna katuikaan, ettei ollut taivuttanut herraansa poikiensa ollessa läsnä nimittämään hänet seuraajakseen; nyt saattoivat he evätä häneltä tämän oikeuden. Ah, hän tiesi kyllä, että he tavoittelivat sitä ainoastaan saadakseen olla hänen läheisyydessään, suojellakseen ja puolustaakseen häntä.

Mutta tämä ei saanut tapahtua! Heidän täytyi lähteä pois! Hän oli luullut, että he syvästi kunnioittaisivat isänsä mustiinpukeutunutta leskeä; mutta sitä vastoin tahtoivat he suojella häntä, erittäinkin Maunu otti itselleen sen oikeuden.

Upseereja puhutteli hän kuten päällikkö, ja se huomaavaisuus, jota hän heidän läsnäollessaan osoitti Annalle, oli ritarin eikä pojan kunnioitusta.

Kokonaisen viikon olivat he olleet linnassa, eikä lähdöstä puhuttu mitään.

Annan ystävälliset sanat sattuivat kuin kallioon. Maunu herra tiesi kyllä hänen toivomuksensa, mutta oli lujasti päättänyt viedä tahtonsa läpi.

Mutta niin ei saanut käydä; urhoollinen nainen päätti viedä asiansa perille.

Eräänä päivänä sanoi hän heille molemmille, että hän halusi keskustella heidän molempain kanssa.

"Minä en jouda", vastasi Maunu.

"Ja te, Åke herra?"

Tämä punastui. "Minulla on muutamia tärkeitä papereita tarkastettavana läpi", sanoi hän.

"Teillä ei siis ole hetkistäkään uhrata minulle?"

"Ei nyt, kenties toiste."

"Sitten tahdon heti sanoa teille jäähyväiset", sanoi kiihottunut Anna ja nousi ylpeästi.

"Matkustatteko?"

"Huomenna jo!"

"Se ei saa tapahtua!" huudahti Maunu aivan poissa suunniltaan. "Minä kiellän sen!"

"Sitä ette voi, ritari!" Ja hän valmistautui jättämään huoneen.

Åke riensi jälestä. "Kuinka voi meidän läsnäolomme olla teille kiusaksi", sanoi hän. "Mehän pyydämme vain oleskella teidän läheisyydessänne, pitää huolta teistä."

"Mutta sitä juuri en voi sallia!"

"Miksette voisi?" huusi Maunu. "Onko kenties upseerien joukossa joku, jota kohtaan tunnette myötätuntoa, ja pelkäätte meidän…?"

"Vaikene!" huusi Åke. "Kuinka uskallat loukata puhtainta, jalointa naista!"

"Täytyyhän olla jokin syy siihen ilmeiseen vastahakoisuuteen, mitä hän meille osoittaa."

"Sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin!"

"Ei, sitä en tiedä."

"Hän näkee, että me molemmat rakastamme häntä."

"Ja hän vihaa meitä!"

"Teet taasen hänelle väärin."

"Totisesti et näytä tuntevan Anna rouvan ajatuksia paremmin kuin minäkään!" vastasi Maunu, ja mustasukkaisuus tuikki hänen silmistään.

"Nyt tiedän, mitä merkitsee seista turvatonna", sanoi Anna rouva. "Mutta tunnette minua vähän, jos luulette, että voitte pelottelemalla muuttaa mieleni. Valitkaa, joko lähdette täältä viivyttelemättä, muuten lähden minä."

"Minä en lähde!" huusi Maunu ja polkaisi vimmastuneena lattiaa. "Isäni kuoltua olen hänen lähin seuraajansa ottamaan linnoituksen päällikkyyden haltuuni, kunnes valtaneuvosto on ehtinyt asiasta päättää."

Anna seisoi tyynenä kohottamatta päätään, muutamat kyynelet vierivät hitaasti pitkin hänen kalpeita poskiaan, mutta ikäänkuin niitä häveten kääntyi hän nopeasti lähteäkseen huoneesta.

"Minä tottelen teitä, Anna", sanoi Åke ja riensi hänen jälkeensä. "Tämä käytöstapa on arvoton, ja minä vannon, etten palaa ennenkuin te sen sallitte."

"Saatte menetellä siinä kuten haluatte", vastasi Anna. "Minä en väisty siitä, mitä olen sanonut."

"Ja niin lähtee uljas ritari kaunista rouvaa saattamaan", huusi Maunu melkein hurjasti. "Mutta hänellä täytyy olla kaksi saattajaa, ja siksi lähden minä mukaan."

"Ja jätät linnoituksen?" kysäisi veli.

"Ei sitä ole minulle uskottukaan."

"Ei, se on uskottu minulle", sanoi Anna suurella arvokkuudella. "Ja minä ansaitsen teidän loukkauksenne, kun en ole aikoja sitten käyttänyt valtaani. Ritarit, olette minulle haitaksi, ja minä tahdon, että lähdette täältä jo huomenna."

"Minä tottelen", vastasi Åke.

Maunu seisoi epäröiden, seuraavana sekuntina lepäsi hän polvillaan Annan jaloissa ja huudahti intohimoisesti:

"Tiedätte, että rakastan teitä yli kaiken maailmassa, niin etten voi sietää elämää teitä näkemättä! Oi, sallikaa minun oleskella läheisyydessänne, ja minä vannon, että hautaan salaisuuden syvälle sieluuni, en koskaan puhu siitä sanoin enkä katsein! Oi Anna, ole armollinen!"

"Tarvitsiko teidän lisätä tämä uusi loukkaus entisiin", sanoi Anna ylpeästi, "pakottaaksenne minut käsittämään, että minun on välttämätöntä heti sanoa teille jäähyväiset iäksi?"

"Jollette sano niin", huudahti Maunu kalveten, "niin lähden heti, jos tahdotte."

"Eikö minun ole vapautettava itseni ja teidät kohtauksista, jotka ovat yhtä kiusalliset meille kaikille?"

"Ne eivät tule uudistumaan!" lisäsi Maunu. "Ennen puren kieleni poikki!"

"Sen lupaan minäkin", lisäsi Åke.

"Mitä takeita tarjoatte siitä?"

"Emme tule takaisin ennenkuin te sallitte."

"Tämäkin käynti on koitunut kiroukseksi! Synnin rangaistus tulee täytäntöön. Meidän, veljesten, täytyy kärsiä samasta toivottomasta rakkaudesta ja meidän sydämemme kääntyvät vihoissaan toisiaan vastaan. Toinen ei suo toiselle teidän näkemistänne. Katsokaa Åkea, hän on aikoja sitten mukautunut teidän tahtoonne, mutta hän ei mene, sillä hän ei uskalla jättää minua teidän kanssanne kahden, vaikka hän tietääkin, ettei se hyödytä minua mitään. Ja jos te suosisitte Åkea hitusenkaan enemmän kuin minua, en vastaa siitä, mitä voisi tapahtua, sillä minä uskon, pelkään, että rakastatte häntä, ja tämä ajatus voi minut tehdä hulluksi."

"Ja te puhutte, että me vielä kerran kohtaisimme", sanoi Anna kalmankalpeana nojaten pöytää vasten. Onni oli hänelle, että hän voi välttää sen rukoilevan, palvovan katseen, jonka Åke upotti häneen. Anna parka, hän luuli jokaisen jäsenensä jähmettyvän, kunnes vihdoin kyynelvirta lievensi sorretun sydämen tuskia.

Molemmat veljekset makasivat polvillaan hänen edessään; kumpikaan ei uskaltanut tulla häntä lähelle, mutta heidän tuskansa puhui selvemmin kuin sanat.

Anna toipui nopeasti. "Annamme yksityisasiain vallata mielemme", sanoi hän. "Sellaisina aikoina kuin nykyiset ovat, tulisi jokaisen ajatella ainoastaan isänmaata." Hän kuivasi nopeasti pois kyyneleensä ja sanoi lempeästi: "Nouskaa, rakkaat ystävät, ja unhottakaa menneet; minä tahdon nyt kuten ennenkin olla teidän uskollinen sisarenne ja sellaisena antaa teille hyvän neuvon, jos sallitte."

Molemmat olivat nousseet, molemmat olivat tarttuneet hänen ojentamaansa käteen, ja molemmat sanoivat aivan kuin yhdestä suusta: "Puhukaa!"

"Isänmaa tarvitsee teitä!"

"Minun haluni ei vedä sinnepäin", sanoi Maunu.

"Minä luulin, että kun kuolema on oven edessä, niin olisi aina halua sitä torjumaan", vastasi Anna vapauttaen hiljaa kätensä.

"Minä lähden sotaan!" sanoi Åke.

"Etsimään kuolemaa?" lisäsi Maunu vilkkaasti. "Sitä ette voine tahtoa, Anna."

"Se, joka menee täyttämään velvollisuuttaan, ei kysyne mitä saattaa kohdata."

Nopea oli se katse, jonka Åke sai, mutta hän ymmärsi sen, sillä iloisina helähtivät sanat, kun hän vastasi:

"Kuinka minä pelkäisin kuolemaa! Nyt olen varma, että te molemmat tulette minua kaipaamaan."

Mutta nyt ei Maunukaan tahtonut jäädä miestä huonommaksi, ja niin päättivät molemmat veljet ottaa osaa taisteluun Kristian kuningasta vastaan. Maunu aikoi lähteä kokoamaan talonpoikaisjoukkoja ja Åke Tukholmaan tarjoamaan Kristina rouvalle palvelustaan.

"Viekää sitten hänelle terveisiä minulta", huudahti Anna vilkkaasti. "Sanokaa, että hänen esimerkkinsä kehottaa minua seuraamaan."

* * * * *

Saksalaisten pursiin, jotka olivat purjehtineet ruotsalaiseen saaristoon myymään tavaroitaan, tuli usein uutisia Tanskasta; kertomuksia siitä, että Kristian kuningas laivastoineen pian lähtisi Tukholmaan, liikkui jo hyvät ajat ennen kuin se tapahtui.

Saksalaiset laivurit kertoivat siitä rajattomasta ilosta mikä oli noussut Kööpenhaminassa, kun saatiin viestejä tanskalaisten aseiden menestyksestä Ruotsissa. Sotajoukot olivat voittoisasti retkeilleet kautta maan, valtionhoitaja oli kaatunut, nyt varmaankin oli kuninkaan helppo kukistaa Ruotsi lopullisesti. Huhtikuun ensi päivinä oli jälleen lähetetty suuret tukut kirjeitä ympäri maata ja kaikki olivat tulvehtineet täytenään mitä pyhimpiä vakuutuksia ja runsaimpia lupauksia kuninkaan armosta ja suosiosta. Muuan sellainen kirje saapui Kalmariinkin.

Anna rouva pani sen heti syrjään; kuninkaan uusien lupausten sijaan puhui hän niistä monista, jotka hän oli pettänyt.

Usein nähtiin hänet suuren upseeri- ja sotamies joukon ympäröimänä. Silloin kertoi hän aina jostakin uudesta ilkityöstä, joka oli tehty Ruotsissa, ja varmaa on, ettei Tanskan kuninkaalla ollut toimeliaampaa, vaikutusvaltaisempaa vastustajaa kuin Anna Bjelke.

Mutta kun hän sellaisten seurojen jälkeen palasi hiljaisiin suojiinsa, silloin tunsi hän itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi ja ikävöi, että toiminnan hetki pian löisi.

Eräänä päivänä oli hän äsken saapuneen purren mukana saanut kirjeen Suomesta ja luki sitä juuri parhaillaan, kun Outi astui sisään.

Sorjalla neitosella oli Kalmarin linnassa väljät tanhuat miellytyshalulleen, ja hän olikin paljon palvonnan esineenä. Tyytyväisyydestä säteilivät hänen mustat silmänsä. Mutta nyt näytti hän kalpealta ja pelokkaalta rientäessään esiin huudahtaen: "Jalo rouva!"

"Mitä on tekeillä?"

"Turo on täällä!"

"Turo! Mistä hän tulee?"

"Suomesta. Isä on kuollut!"

"Niinkö, se on siis syynä liikutukseesi! Hän on ollut Viipurissa?"

"Niin, mutta…"

"Mitä on tapahtunut?"

"Turo tahtoo, että minun on mentävä hänen kanssaan naimisiin."

"Olethan luvannut sen!"

"Silloin, mutta nyt…"

"Tahdotko pettää lupauksesi?"

"Tahdon vain lykätä sen täyttämisen."

"Onko mielesi kiintynyt johonkin toiseen?"

"Ah, kuinka voitte luulla…"

"Minulla ei ole ollut aikaa valvoa sinua viime kuukausina, sinä olet nyt kyllin vahva tehdäksesi sen itse."

"Minä en ole tehnyt mitään pahaa!" sanoi Outi itkien.

"Toivotaan!"

Outi heittäytyi Anna rouvan jalkoihin ja suuteli hänen hamettaan. "Jalo rouva", sanoi hän, "taivuttakaa hänet antamaan minun olla vapaana vielä vuosikauden."

"Mistä syystä?"

"En tahdo erota teistä!"

"Onko tämä todellinen syysi!"

"Vakuutan sen!"

"Pyydä sitten Turoa tulemaan tänne!"

"Pyhä neitsyt siunatkoon teitä!" Ja hän riensi nopeasti huoneesta, mutta palasi hetkisen kuluttua Turon kanssa.

Turosta oli paisunut suuri ja väkevä merimies, joka uhkui elämää ja terveyttä.

"Totisesti, Turo, tuskin tunnen sinua", huudahti kummastunut Anna hänet nähdessään.

"Te, jalo rouva, minut veditte ylös unteloisuudestani", sanoi hän. "Ja jos minusta on tullut jotakin, on se tapahtunut teidän avullanne, enkä koskaan lakkaa teitä siunaamasta."

Sanoissa oli niin paljon sydämellisyyttä, että Anna oli vakuutettu, etteivät ne olleet opetettuja, ja kuitenkin ihmetytti häntä suuresti, missä Turo oli niin sievistynyt sanoiltaan ja käytökseltään.

Hänen kysymykseensä vastasi mies olleensa kolme viikkoa kotonaan ennenkuin äskettäin oli erään laivurin mukana tullut Ruotsiin.

"Mitä sinulla oli niin kauan kotipuolellasi tehtävää?" kysyi Anna.

"Hautasin Outin kunniallisen isäukon ja laitoin kaiken kuntoon hänen tuloaan varten."

"Luuletko itse tulevasi siellä maanäärillä viihtymään?"

"Tuskinpa kauan, mutta silloin lähden jälleen merille."

"Kuinkas hän silloin?"

"Jää tietysti mökille! Mummo ikävystyy yksin."

Sanat kuulostivat kovilta ja ankarilta, ja katse, jolla hän katseli Outia, muistutti haukkaa, joka pitelee varpusta kynsissään.

Outi kääntyi pois ja itki.

"Oletteko jo riidelleet?"

"Hän on kuin pursi ilman peräsintä, nyt saa hän tutustua kompassiin."

Anna rouva antoi Outille muutamia tehtäviä suoritettavaksi, ja vasta tämän mentyä käski hän nuoren merimiehen kertoa mitä tiesi hänen äitinsä ja sisarensa kodista; kaikki mikä oli yhteydessä Viipurin kanssa, oli hänelle rakasta.

Sitten kysyi hän, tiesikö Turo mitään mielialasta Suomessa, ja Turo kertoi elävyydellä, ja lämmöllä, että suomalaisiin kansanmiehiin sai huoletta luottaa; mutta oli siellä herrojakin, jotka olivat kunnon miehiä. "Teidän oma lankonne, jalo herra Tönne Erikinpoika, on ruotsalainen sielultaan ja mieleltään", sanoi hän.

"Oletko kuullut mitään herra vainajani vävystä, jalosta Åke Yrjänänpojasta?"

"Kuulin hänen sanovan talonpojille, että niin totta kuin herra Sten Sture oli jalo ja ylevämielinen herra, suuri toimissaan, niin varmasti tahtoi hänkin taistella henkeen ja vereen hänen oikean asiansa puolesta."

"Sitä odotinkin!"

"Sentähden kansa häntä rakastaa, ja äitini, joka talvikorvalla oli Turun puolella, kertoi, kuinka piispa on kehottanut, että jokaisen on pysyttävä uskollisena esivallalle, joka jo niin kauan on maata parhaimmiten hoivannut."

"Et usko, Turo, kuinka sanasi lohduttavat ja ilahuttavat minua; mielelläni olisin nähnyt, että olisit tahtonut jäädä tämän rauhattomuuden ajaksi linnoitukseen; luotettava palvelija on suuri aarre, eikä minulla ole sellaista ainoatakaan."

"Sen sanotte Outin tähden!"

"Sanon sen omastakin puolestani, Turo."

Turo näytti sangen epäilevältä. "On kai sama, tapahtuuko se muutamia kuukausia ennemmin vai myöhemmin", jupisi hän.

"Samalla voisit pitää silmällä Outiakin, ja niin oppisi hän tottelemaan; olen viime aikoina ollut vähän tekemisissä hänen kanssaan."

"Tiedän, että hän rakastaa minua", sanoi Turo. "Hän ei ole minulle uskoton enempää kuin minäkään hänelle; mutta en tahdo, että toiset näkevät häntä; tosin on hän kaunis, mutta ainoastaan minulle!"

Siinä puuskahti villi esiin; kuinka vähän miekkonen tunsikaan Outia! Anna rouva katui, että oli pyytänyt häntä lykkäämään häitä ja muisti Esbjörnin neuvon naittaa heidät niin pian kuin mahdollista ja lähettää heidät takaisin kotiin.

Mutta sitten ajatteli hän sitä hyötyä, mitä Turo tekisi hänelle. Ja niin kehotti hän häntä tekemään tuttavuutta niiden saksalaisten kanssa, joita oli linnoituksessa. "Kenties teen siinä väärin, mutta epäilen heitä", sanoi hän. "En ole kuitenkaan uskaltanut puhua tästä kenellekään ennenkuin nyt sinulle."

Turo selitti heti olevansa halukas; hänelle näytti olevan mieliin saamansa luottamus, ja hän pyysi, ettei Anna mitenkään osoittaisi häntä tuntevansa nähdessään hänet miehistön kesken. "Täytyy varoa herättämästä heidän epäluulojaan", sanoi hän.

Kun Outi kuuli emännältään tehdystä sopimuksesta, ei se juuri näyttänyt häntä ilahuttavan. "Nyt varmaankin hän rupeaa urkkimaan minua", sanoi hän. "Mutta se on turhaa vaivaa, minä olen yhtä viisas kuin hänkin!"

Toukokuu oli alullaan. Lumet ja jäät olivat lähteneet, meriliike oli vapaa. Tornista tähysteltiin, eikö laivastoa näkyisi etelästä päin.

Eräänä aamuna ilmoitettiin, että se yöllä oli tullut Kalmarinlahteen. Mutta se oli laskenut ankkurinsa eikä tiedetty mistä syystä.

Eräänä päivänä antoi Turo Anna rouvalle merkin, että hänellä oli jotakin tärkeää sanottavaa. Anna oli itse ollut päällystön kanssa linnanportilla katsomassa, että kaikki oli hyvin sulettuna; sieltä palattuaan viittasi hän Turon seuraamaan.

Huoneeseen tultuaan sanoi Turo hänelle: "Olette oikeassa, täällä on kapina tekeillä!"

"Keiden kesken?"

"Saksalaisten!"

"Mitä he valittavat?"

"Sitä, että heillä on nainen päällikkönä."

"Ja ruotsalaiset?"

"Ovat tyynet — toistaiseksi."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Kaikki riippuu siitä, miten kapinahankkeet menestyvät."

"Siinä olet oikeassa!" sanoi Anna rouva hieman katkerasti. "Mutta minä olen ollut varuillani, ja nyt tarvitsen sinun apuasi."

"Mitä minun on tehtävä?"

Anna rouva avasi oven viereiseen pienempään huoneeseen. "Hanki työaseita ja murra täällä auki lattia; mutta sen täytyy käydä pian."

Turo katsoi häneen kummissaan. "Mitä varten?"

"Alla on ruutikellari!"

"Ja te tahdotte?"

"Pelkäätkö, Turo?"

"En enempää kuin tekään!" vastasi Turo ihaillen. "Silloin olemme yksimieliset! Kas tässä avain huoneeseen, sinä vastaat siitä minulle."

"Luottakaa minuun!"

"Asia jää meidän kesken!"

"Tietysti!"

"Outi ei saa tietää mitään."

"Ei saakaan", vastasi Turo. Mutta Anna muisti kauan jälkeenpäin, että hän oli huomannut ihmeellisen ilmeen Turon kasvoilla tämän sanoessa: "Ei saakaan."

Samana päivänä alkoi jo työ.

Sen jälkeen pysyi ovi sulettuna, ja Turolla oli avain huostassaan, mutta kukaan ei tiennyt, oliko suomalaisella merimiehellä mitään työtä linnassa.

Ei viipynyt monta päivää, ennenkuin nähtiin muutamain tanskalaisten laivojen lähestyvän. Ne heittivät ankkurin muutamain askelten päähän linnoituksesta. Kuninkaan laiva oli joukossa, ja hänen sanottiin olevan laivalla.

Toukokuun 10 päivänä nostettiin rauhanlippu ja heti sen jälkeen saapui viestintuoja pyytäen kuninkaan lähettiläälle pääsyä kaupunkiin.

Anna rouva kielsi sen.

Silloin pyysi lähettiläs keskustella päällikön kanssa.

"Voinhan minäkin lähettää lähettilään", sanoi urhea nainen eräälle upseereistaan. "Menkää ja ottakaa puolestani vastaan kuninkaan viesti; tuokaa minulle se sitten."

Se oli sellainen kuin oli odotettukin.

"Hänen kaikkein armollisin majesteettinsa, Tanskan kuningas Kristian II, kehotti jaloa rouvaa Anna Bjelkeä heti luovuttamaan kaupungin ja linnoituksen lailliselle herralleen ja kuninkaalleen."

"Tulkoon hän ja ottakoon sen!" vastasi Anna rouva.

Tämän ylpeän vastauksen kera täytyi lähettilään palata kuninkaansa luo.

Tämä joutui vihan vimmoihin; mutta mitä eivät mahtisanat voineet, voi kenties viekkaus saada aikaan; sentähden tahtoi hän odottaa muutamia viikkoja.

Kaksi päivää myöhemmin saatiin kiinni saksalainen sotamies, joka tahtoi hiipiä linnoituksesta pois; siitä saattoi huomata, että linnoituksen puolustusväen ja tanskalaisten välillä oli jotakin yhteyttä. Sotamiehen kulettamat kirjeet olivat kaikki kirjoitetut salakirjaimin, mutta osoitetut laivojen päälliköille ja yksi niistä kuninkaalle. Vartiat vahvistettiin tämän jälkeen kaksin kerroin ja heiltä vaadittiin suurinta valppautta.

Linnassa vallitsi kolkko alakuloisuus; päällystö ja miehistö oli jakautunut kahteen puolueeseen. Arvossapidetyimmät ruotsalaisesta päällystöstä kuuluivat Anna Bjelke puolelle, mutta suuri joukko horjui. Ruotsalaiset olivat ylipäätään ruotsinmielisiä, saksalaiset taasen päällystöineen miehistöineen tanskanmielisiä; nämä ne hankitsivat kavallusta, mutta koettivat edeltäpäin kaikin mahdollisin keinoin vetää ruotsalaiset puolelleen.

Sillävälin oli Turo melkein päättänyt työnsä.

Mutta sen aikana oli hän päässyt varmuuteen, joka melkein kauhistutti häntä itseään.

Rakkaus Outiin täytti koko hänen sielunsa, hän saattoi olla vihainen ja torailla tytölle, mutta hän olisi vaikka tuhat kertaa antanut henkensä hänet pelastaakseen. Miellytyshalu, jota Outi aina osoitti, kalvoi ja nakersi Turon mieltä, mutta hän ei luullut voivan sen toisin ollakaan, sellaisia olivat kenties kaikki naiset luonnoltaan. Hän ei ollut koskaan kiinnittänyt huomiotaan muihin naisiin ja sentähden tahtoi hän viedä Outin mukanaan, niin ettei kukaan muu näkisi hänen kauneuttaan. Mutta nyt olosuhteet pakottivat viipymään täällä ja sentähden täytyi ryhtyä toimenpiteihin.

Nämä olivat oikeastaan siinä, että hän päivittäin kävi eri aikoina Outin luona.

Outi asui pienessä tornikamarissa Anna rouvan makuuhuoneen yläpuolella, ja puhetorven kautta saattoi tämä kutsua häntä milloin tahtoi.

Täällä oli hän siis melkein aina tavattavissa, mutta Turo huomasi pian, että hänen käyntinsä siellä herättivät Outissa eräänlaista levottomuutta; tyttö sanoi, että hänen hyvä maineensa kärsisi niistä, ja vaikkei hän säästänyt hyväilyjään, tahtoi hän kuitenkin niin pian kuin mahdollista päästä vieraastaan.

Jollei Turo olisi ollut mielettömästi rakastunut, olisi hänessä varmaan ennenkin herännyt epäluuloja.

Ensi aihe siihen oli miehen hansikas, jonka hän löysi huoneesta; huomaamatta otti hän sen ja pisti taskuunsa, mutta hän tunsi sellaista tuskaa kuin kuolema olisi kouristanut hänen sydäntään.

Siitä huolimatta ei hän ilmaissut mitään, nauroi vain ja laski leikkiä kuten tavallisesti, vieläpä enemmänkin!

Koskaan ei Outi ollut näyttänyt hänestä niin kauniilta, niin houkuttelevalta. Nyt oli hän varma siitä, että tyttö petti häntä, ja hän olisi saattanut itkeä verta sentähden, sillä hän rakasti häntä yhtä mielettömästi kuin ennenkin.

Mutta kenen oli hansikas?

Siitä täytyi hänen hankkia tieto.

Hän puhui siitä eräälle sotamiehelle ja tämä otti hansikkaan, piti sitä ylhäällä ilmassa, kysyen kuka oli sen kadottanut.

Turo hämmästyi suuresti, kun näki erään nuoren upseerin, tanskalaisen syntyjään, tempaavan sen kysyen: "Mistä olet löytänyt sen?"

"Täältä pihalta!" vastasi sotamies.

Kuinka mielellään olisikaan Turo taistellut hänen kanssaan elämästä ja kuolemasta, mutta ensin täytyi hänen päästä varmuuteen.

Nyt hän vakoili.

Ja seuraavana päivänä meni hän heti kilpakosijansa jälestä Outin kamariin.

Upseeria ei näkynyt. Turo ymmärsi, että Outi oli kätkenyt hänet. Niinpä oli jäätävä odottamaan, ja turhaan sanoi Outi, että huoneessa oli oltava hiljaa, sillä Anna rouva oli makuukamarissaan, turhaan valitti hän päänsärkyä ja pyysi sulhastaan lähtemään tiehensä. Turo vastasi, että niin kauan kuin Outi oli sairas, tahtoi hän tehdä hänelle seuraa.

Silloin tuumi Outi, että raitis ilma tekisi hänelle hyvää, ja niin veti hän Turon ulos mukanaan.

Sinä päivänä oli Turo lyönyt työnsä laimin melkein tykkönään, ja niin uskaliasta kuin se olikin, täytyi hänen ryhtyä työhön yöllä.

Hän oli juuri alkanut, kun hän kuuli ääniä viereisestä suuresta juhlasalista.

"Täällä olemme omassa vapaudessamme!" sanoi naurava naisääni. Se oli Outin.

"Se oli hyvä keksintö", vakuutti rakastunut tanskalainen "Outi, et tiedä, mitä kärsin seistessäni sulettuna pukuhuoneeseen."

"Entä minä sitten!"

"Sinä et rakasta Turoa?"

"Minä vihaan häntä!"

"Mutta karkoita sitten hänet pois."

"Sitä en uskalla, hän lyö minut kuoliaaksi!"

"Sitten teen minä sen!"

"Jos voitte!"

"Mitä annat silloin?"

"Meillä karhu ensin ammutaan, sitten vasta nyletään!" vastasi Outi nauraen.

Mutta hän, joka seinän takana kuunteli, mitä hänestä puhuttiin, ei saanut ilmaista läsnäoloaan; Anna rouvalle antamansa lupaus sitoi hänen kielensä, mutta raivosta mykistyneenä puristi hän kätensä nyrkkiin ja vannoi, että kosto oli tuleva sitä hirmuisemmaksi. Nyt kuiskailivat he keskenään.

He olivat istuutuneet penkille, josta Turon erotti ainoastaan ohut lautaseinä, ja kun hän kuunteli tarkoin, saattoi hän kuulla jokaisen sanan, joka sanottiin. "Oletko tehnyt päätöksesi?" kysyi nuori mies. "Älkää pyytäkö sitä minulta."

"Ajattele suurta summaa!"

"Anna rouva ei antaisi kuunaan anteeksi."

"Kuka hänestä välittää, kaunis hupakkoni, hän ei pääse kuun kuuluviin eikä päivän näkyviin."

"Kuinka se käy päinsä?"

"Lasket öiseen aikaan junkerin ja hänen miehensä makuukamariin, he vievät hänet pois kaikessa hiljaisuudessa, valtaavat avaimet linnoitukseen, joka heti avataan kuninkaalle."

"Tietääkö hän siitä?"

"Kyllä, hän kiittäisi itse sinua siitä, mitä teet, jos tapaisitte toisenne."

"Niin korkea herra!"

"Joka pitää kauniista naisista. Mutta minä en tahdo, että hän näkee sinut."

"Miksi et?"

"Sinä kuulut minulle etkä kenellekään muulle."

"Päästäkää minut, herra!"

"Vien sinut Tanskaan."

"Minua halveksitaan siellä."

"Ei, kun olet rikas. Ostat suuren talon rahoilla, jotka saat, ja siellä saat ottaa vastaan monia hienoja junkereja, mutta et rakastaa ketään muuta kuin minua. Lupaatko sen?"

"Kunpa ensin olisi siellä!"

"Se riippuu sinusta."

"Mistä tiedän, nukkuuko hän?"

"Voit auttaa hänet siihen."

"Millä tavoin?"

"Unijuomalla."

"Ei, sitä en tahdo!"

Syntyi tuokion hiljaisuus. "Kas tässä", sanoi nuori mies, "mitä olen tuonut kauniille ruusulleni."

"Oh, eihän minulle sovi tuollainen."

"Ei täällä, mutta Tanskassa."

"Niin, niin, siellä tahdon kantaa tätä kallisarvoista koristetta! Ah, kunpa jo olisin siellä!"

"Mutta kiitä minua silloin?"

Nyt ei puhuttu mitään, mutta hiki helmeili Turon otsalla, hänen täytyi purra hampaitaan yhteen voidakseen olla huutamatta, ja hän tarvitsi kaiken lujan tahdonvoimansa, jottei syöksähtänyt sisään ottaakseen molemmat rikolliset hengiltä.

Mutta kuitenkaan ei hän liikahtanut paikaltaan.

"Kuului aivan kuin huokaus!" kuiskasi Outi ja tempautui rakastajansa käsivarsilta.

"Täällä ei ole ketään, kuten hyvin näet."

Toukokuun yö oli kyllin valoisa, että saattoi erottaa kaikki esineet huoneessa.

"Minua pelottaa!"

"Mikä?"

"Jos Turo tietäisi…"

"Älä välitä hänestä, sinä kauneista kaunein, vaan sano sen sijaan, milloin tulee se onnellinen päivä, jolloin saan viedä sinut täältä?"

"Mistä minä sen tiedän?"

"Se riippuu sinusta."

"Onko unipulveri vaarallinen?"

"Ei vähintäkään."

"Voisin sekoittaa sen iltajuomaan?"

"Juuri niin!"

"Antakaa se sitten minulle."

"Saat huomenna sen."

"Mutta sitten en enää tahdo kohdata rouvaani."

"Sitä ei sinun tarvitsekaan."

Nyt alkoi Outi itkeä ja nyyhkyttää.

"Mikä sinua vaivaa, Outi?"

"Miksi kiusaatte minua niin kovin?"

"Eikö kunkin täydy jotakin tehdä saavuttaakseen onnensa?"

"Mutta tämä on suuri synti!"

"Tahdotko mieluummin palata Turon mukana Suomen metsiin?"

"En, en!"

"Paina sitten sanani hyvin mieleesi, Outi."

"Onko sitten vielä jotakin?"

"Ketä tahdot mieluummin palvella, Anna rouvaa vai minua, kaunis, kukoistava Outini?"

"Sinua tietysti!"

"No, silloin tiedät, mitä sinun on tehtävä."

"Annettava hänelle unipulveria iltajuomassa?"

"Ja sitten pidettävä ovi auki junkerille."

"Niin, se oli totta."

"Siinä onkin kaikki."

"Päästäkää minut nyt!" sanoi Outi. "Anna rouva voisi kutsua minua."

"Etkö ole koskaan ollut ulkosalla näin myöhään?"

"Minäkö? Minuahan on pidetty niin kovilla." Ja he nauroivat molemmat ja hiipivät hiljaisin askelin ulos huoneesta.

Mutta Turo seisoi kauan, kauan paikoillaan. Hän kuunteli ikäänkuin voisi vielä kuulla heidän puheensa, ja väliin värisi hän aivan kuin kovassa horkassa.

Vihdoin palattuaan tajuunsa meni hän huoneeseen, jossa he olivat olleet. Hän istuutui samalle paikalle, missä he olivat istuneet, ja pysyi siellä liikkumatonna useita tunteja. Ne tuskat, joita hän oli kärsinyt, tahtoi hän valmistaa Outille ja hänen rakastajalleen, ja hän mietti miettimistään, kuinka hän voisi tehdä ne niin katkeriksi kuin mahdollista.

Äkkiä muisti hän, että luvattu työ ei ollut vielä valmis, ja palasi takaisin huoneeseen. Tähän asti oli hän työskennellyt niin hiljaa kuin mahdollista, nyt unhotti hän kaiken varovaisuuden, hänen ainoa ajatuksensa oli, että se tulisi valmiiksi. Onneksi ei kukaan pannut huomiota hänen synnyttämäänsä lautojen ryskeeseen, ja muutamain tuntien levottoman työn jälkeen oli kaikki valmiina. Lattia oli auki enemmän kuin puoleksi ja alhaalla syvyydessä olivat täydet ruutitynnyrit.

Turo hymyili mieliteoissaan niitä kohden. Hän tuumi tuokion ja hyppäsi sitten nopeasti sinne alas. Hän oli huomannut siellä pienen nassakan, ja sen tahtoi hän saada.

Kun hän avasi sen, ei siinä näkynyt olevan paljon ruutia, mutta sentään aivan kylliksi tarkoitukseen, mihin hän sitä tarvitsi. Hän sitoi nassakan lujasti selkäänsä, tarttui molemmin käsin köyteen, jonka toisen pään oli sitonut ylhäällä kiinni pilariin, ja kiipesi sitä myöten ylös. Oli jo aivan valoisaa, aamu käsissä. Hän sulki työhuoneensa, ottipa avaimen juhlasalistakin, etteivät rikolliset sinne enää pääsisi.

Joutuin riensi hän omaan huoneeseensa piilottaakseen tuomansa aarteen.

Oli vielä liian aikaista lähteä Anna rouvan luo, täytyi odottaa.

Nukkua ei hän voinut, itkeä ja valittaa naisten tapaan ei hän tahtonut, vaikka olisi ollut siihen haluakin, ja niin vaipui hän vielä kerran sellaiseen horrosmaiseen tilaan, jossa ei luule mitään ajattelevansa ja sieluntoiminta kuitenkin jatkuu lakkaamatta.

Äkkiä hypähti hän pystyyn; nyt täytyi olla aika mennä Anna rouvan luo.

Silloin huomasi hän tämän kävelevän edestakaisin valleilla. Hänellä oli mukana muutamia palvelijattariaan, niiden joukossa Outikin.

Turo oli edeltäpäin ajatellut, että Outi saattoi huoneeseensa kuulla, mitä Anna rouvan makuuhuoneessa sanottiin ja tämä täytyi estää.

Nopein askelin riensi hän torniin ja pikku portaita ylös Avain oli ovessa, mutta hänet valtasi samassa vastustamaton halu vilaista hieman huoneeseen.

Hän astui sisälle niin varovasti kuin konsanaan viattoman naisen pyhättöön. Outi rakasti koreutta, ja kaikessa hänen ympärillään havaitsi merkkejä siitä: pikku vuoteessa, jonka valkoiset uutimet olivat tiiviisti suletut, ikkunaverhoissa, kehyksissä, jossa oli hänen koruompeluksensa. Ainoastaan muuan seikka oli epäjärjestyksessä. Puku, jota hän oli edellisenä päivänä pitänyt, makasi puoleksi lattialla, puoleksi tuolilla, huolimattomasti tai halveksivasti heitettynä pois.

"Siitä kyllä voit päästä, mutta et synnistäsi", jupisi Turo tallaten sitä jaloillaan.

Sitten istuutui hän tuolille, jota Outi tavallisesti käytti. Kehyksessä oli Outin käsiliina ja hän suuteli sitä; oli kuin hän tahtoisi ottaa jäähyväiset rakkaimmilta muistoiltaan. Mutta samassa hän hypähti pystyyn, kirosi kurjaa heikkouttaan ja riensi ulos, sulki oven ja otti avaimen.

Silloin kuuli hän keveitä askeleita, jotka lähestyivät portaita ylös; Outi hyräili hiljaa.

Kuinka hän hätkähti! Mutta hän tiesi heti mitä hänen oli tehtävä.

"Sinä, Turo!" sanoi Outi hämillään hänet nähdessään.

"Ihmetteletkö sitä?"

"Olen kaivannutkin sinua", sanoi Outi mielistellen ja ojensi suunsa hänelle.

Tyttö oli säteilevän kaunis. Pienet, valkoiset hampaat loistivat puoleksi suljettujen, uhkeain punahuulien välitse, ja silmissä oli kostea loiste.

Kiusaus oli kova. Hän olisi tahtonut puristaa hänet syliinsä, nauttia kyllikseen hänen petollisista suudelmistaan ja hyväilyistään ja sitten syöksyä hänen kanssaan mereen. Mutta se olisi ollut liian pieni kosto, ja kuinka olisi hän silloin täyttänyt lupauksensa Annalle.

"No?" sanoi Outi hieman kärsimättömästi.

"Sinä olet likainen, pese itsesi ensin, jos voit", kuului ankara vastaus, ja niin tyrkkäsi Turo hänet jokseenkin tylysti luotaan.

"Likainen! Minä? Se ei ole totta." Ja hän juoksi kuin pyrytuuli portaita ylöspäin.

Turo seisoi odottaen alhaalla.

"Avain!" huusi Outi. "Turo, oletko ottanut avaimen?"

"Kyllä se on itselläsi!"

"Ei, muistan hyvin…"

"Etkö luule minun nähneen, että käyntini ovat sinulle hyvin vähän tervetulleita, ja sentähden siis…"

"Mutta kun sanon sinulle, etten ole sitä ottanut!" Outi etsi kärsimättömästi lattialta.

"Sitten olet antanut sen jollekin toiselle."

Turo lähti alaspäin.

Ensimäiseltä palvelijattarelta, jonka tapasi, kysyi hän, oliko Annalla aikaa päästää hänet puheilleen.

Palvelijatar meni heti kysymään.

Mielen herkkätuntoisuus on usein riippumaton yhteiskunnallisesta asemasta ja kasvatuksesta, usein voi se oli synnynnäinen tai riippuva loukatusta turhamaisuudesta Ei ilmaise mielellään sen vikoja ja heikkouksia, ketä hellii lähimpänään.

Turo tunsi selvään sen nöyryytyksen, joka kohtasi häntä itseään, jopa hänen kansaansakin sen rikoksen tähden, minkä Outi oli tekemäisillään, ja vaikka hän olikin lujasti päättänyt rangaista, ei hän siltä kärsinyt vähemmän.

Epävarmoin askelin hän sentähden meni Anna rouvan luo.

"Mitä nyt, Turo?", kysäisi tämä pelästyneenä hänet nähdessään.

"Ah, eipä juuri mitään."

"Oletko sairas?"

"En tietääkseni!"

"Onko jotakin tapahtunut?"

"Näkyykö se naamastani?"

"Kyllä! Et ole sama tänään kuin eilen, sen täytyy olla jotakin hirveää!"

"Niin se onkin!"

Anna meni hänen luokseen ja pani kätensä hänen olalleen. "Sano minulle kaikki!" virkkoi hän lempeästi.

Turo loi nopean katseen häneen, mutta se osanotto, joka loisti jalon naisen silmistä, näytti tekevän hänelle enemmän kipeää kuin hyvää, ja hän vetäytyi arasti loitommalle sanoen: "Outi!"

Anna rouva viittasi ikäänkuin varoittaen ylöspäin.

Silloin Turo pani hymyillen avaimen pöydälle.

"Onko se hänen?"

"On!"

"Sinä olet sulkenut hänet ulos?"

"Älkää antako sitä takaisin."

"Mitä hän on tehnyt?"

"Kavaltanut teidät!"

"Se ei ole mahdollista!"

"Huonolle naiselle on kaikki mahdollista."

"Huono hän ei ole!"

"Kevytmielinen sitten, ja se on pahempaa."

"Onko sinulla todisteita?"

Turo pani kätensä silmilleen ja nyyhkytti, itkeä hän ei voinut.

"Jätä hänet sitten!"

"Pitäisittekö te hänet sen jälkeen?"

"Sitä en tiedä."

"Mutta jos hän olisi tahtonut kavaltaa teidät?"

"Minut?"

"Teidät ja linnan vihollisen käsiin."

"Houritko, Turo?"

"Soisipa Jumala, että hourisin!"

"Se ei voi olla totta!"

"Ja kuitenkin se on!"

Ja nyt kertoi Turo niin lievin sanoin kuin mahdollista, mitä me jo tiedämme.

Anna Bjelke tiesi tuskin, uskoiko omia korviaan. Turo jätti hänelle niin juhlasalin kuin sisemmänkin huoneen avaimet.

"Ethän ole puhunut tästä asiasta kenellekään muille kuin minulle?" kysyi Anna rouva.

"En suinkaan."

"Sitten saat olla ainoa uskottuni."

"Yhdellä ehdolla!"

"No?"

"Ensin lupaus."

"Tietämättä mitä lupaan?"

"Voitte kai ymmärtää, ettei se koske teitä."

"Mutta Outia!"

"Ettekö ole luvannut hänet minulle?"

"Turo, on rikoksellista kostaa itse!"

"Lupaan, ettei hänelle käy pahemmin kuin minullekaan", sanoi Turo tyynnyttäen.

"Tahdot viedä hänet täältä?"

"Se on aikeeni!"

"Pakottaa hänet kuuliaisuuteen?"

"Jollei hän taivu vapaasta tahdostaan!"

"Kuinka suuresti sinun täytyy häntä rakastaa!" sanoi Anna rouva lämpimästi. "Suostun mielelläni, kun vain lupaat, ettet kohtele häntä ylen ankarasti."

"Ettekö te tahdo hänelle mitään kostoa?"

"Jumala on pelastanut minut sinun kauttasi."

"Mutta hän on…"

"Hänen tähtensä sinäkin palvelet minua."

"Tahdon ajaa teidän asiaanne häntäkin vastaan", sanoi Turo hymyillen.

"Mitä meidän on mielestäsi tehtävä?"

"Ennen kaikkea vangittava rikolliset."

"Sen täytyy tapahtua salassa!"

"Jättäkää se minun huostaani!"

Anna seisoi kotvan ajatuksissaan. "Luulen välttämättömäksi, että ajamme asian loppuun niin pian kuin mahdollista."

"Se onkin parasta!"

"Sanoit, että saksalaisten päällikkö, junkeri Stein, on kapinan johtaja?"

"Tanskalainen sanoi niin, ja se käy yksiin koko miehistön todistuksen kanssa."

"Tanskalainen on vangittava."

"Tietenkin. Mutta sen täytyy tapahtua hissukseen, muuten tanskalaiset nousevat vastarintaan."

"Ei, Turo, vaan avoimesti ja rehellisesti."

"Kuka on tuleva ilmiantajaksi?"

"Outi!"

Turo katsoi häneen suu selällään.

"Outi?" toisti hän.

"Eikö hän ole oikea?"

"Kyllä, mutta…"

"Sinä epäilet, ettei hän suostu."

"En, jos minä saan hänet pakottaa siihen."

"Tee se sitten heti, tunnin kuluttua kutsun päällystö kokoon."

"Siihen sen kyllä teen", vastasi Turo ja otti avaimen takaisin. "Tuolla ylhäällä voimme puhua kahdenkesken."

Outi luulotteli tosiaankin, että hänen uusi rakastajansa oli ottanut avaimen, ja hän oli juuri lähdössä häntä etsimään, kun muuan kyökkipoika tuli juosten hänen luoksensa. Hän sanoi löytäneensä avaimen.

Outi tempaisi sen häneltä ja riensi huoneeseensa, mutta heti oli Turokin hänen jälessään. "Täällä olemme omassa vapaudessamme!" sanoi hän.

Turon muoto, mutta kenties vielä enemmän omantuntonsa nuhteleva ääni sai Outin kauhusta jähmettymään. Hän tiesi, että Turon oli mahdoton tietää mitään, ja kuitenkin oli tämä toistanut ensi sanat, jotka hän oli lausunut astuttuaan juhlasaliin.

Hän kalpeni, hämmästys ja pelko vei häneltä rohkeuden kieltää totuutta.

"Kerro kaikki eilisiltainen!" käski Turo.

"Se ei ole mitään!" rohkaisi Outi itsensä vastaamaan.

Silloin sieppasi Turo esiin ampuma-aseen.

"Turo!" huusi Outi.

"Kerro!"

Outi heittäytyi maahan hänen jalkoihinsa itkien ja rukoillen.

"Kerro kaikki!" sanoi Turo.

Outi katsoi häneen; hänen kasvoillaan ei kuvastunut mitään armoa, ei mitään sääliä. Mutta kuinka paljon hän tiesi?

Täytyi alottaa.

Mutta heti ensi sanoissaan poikkesi hän totuudesta.

Silloin kohotti Turo aseensa. Muutaman kerran sanoi hän myös sanasen ilmaistakseen, että oli kuullut kaiken.

Tarkkuudella, joka osoitti, kuinka tapaus oli tulikirjaimin syöpynyt hänen omaan sieluunsa, pakotti hän kertomaan kaiken jättämättä pois vähintäkään, täytyipä Outin ottaa esiin koristuskin ja näyttää hänelle. Kenties sai hän nyt jo maksaa ne tuskat, jotka Turo oli saanut kärsiä. Hän oli vuoroin tulipunainen, vuoroin kalmankalpea, ja kauhistunut katse harhaili ympäri huonetta ikäänkuin pelastusta etsien. Mutta Turo ei jättänyt häntä näkyvistään, ja väliin häiläytti hän asettaan ikäänkuin muistuttaakseen, että Outi oli hänen vallassaan.

Vihdoin oli tunnustus tehty. Turo oli yhtä kiihottunut kuin rikollinen nainenkin, joka lepäsi hänen jaloissaan sulaen kyyneliin.

"Lue nyt viimeinen rukouksesi!" sanoi hän.

Outi kirkaisi. "En tahdo kuolla!" Mutta kun ase kohosi, ryömi hän polvilleen ja huusi kaikilta pyhimyksiltä apua ja armoa.

Silloin aukeni ovi ja Anna rouva astui sisään kahden asemiehensä keralla.

Outi päästi valitushuudon, mutta hän ei uskaltanut, ei voinut nousta. Hän ainoastaan peitti kasvonsa.

"Nouse ylös, onneton!" käski Anna, mutta hänen syvässä vakavuudessaan ilmeni suru, joka koski syntiseen kovemmin kuin ankarimmatkaan nuhteet olisivat koskeneet.

"Armoa!" kykeni hän vain sanomaan.

"Hän ei sitä ansaitse!" vastasi Turo.

"Hänen rikoksensa ansaitsee kuoleman!" sanoi toinen asemiehistä.

"Armoa, armoa!"

"Mitä tahdot tehdä sitä ansaitaksesi?"

"Kaiken, kaiken!" puuskahti Outi ja tarttui Anna rouvan hameeseen, jota hän suuteli kerta toisensa jälkeen.

"Elämä on sinulle hyvin rakas!"

"Niin, yli kaiken muun."

"Mikset ajatellut sitä ennenkuin oli liian myöhäistä?" kysyi jalo rouva.

"Hän kiusasi niin kovin!"

Anna rouva osoitti pihalle. "Mitä näet tuolla?" kysyi hän.

"Upseereja ja sotamiehiä!" huudahti Outi kauhuissaan.

"Sinun on heti seurattava minua sinne ja kaikkien läsnäollessa syytettävä sitä, joka on tahtonut houkutella sinut mustimpaan uskottomuuteen, katalimpaan kavallukseen."

Outi seisoi vavisten, äärimäisen kauhun kuvana. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta hänen huuliltaan ei tullut sanaakaan. Hänen tuskainen katseensa kiintyi Anna rouvaan, ja hän vaipui ristissä käsin polvilleen.

"Jaa vai ei! Valitse!"

"Saanko sitten jäädä henkiin?"

"Sitä en tiedä. Mutta ainakin toistaiseksi."

"Minä seuraan!" sanoi hän ja nousi. "Mutta minä jään tänne ylös", vastasi Turo. "Ja tiedäthän, Outi, ennaltaan, että ammun jokaisen otuksen silmänkantamista. Huomaa nyt tarkoin, jos et puhu niin ääneen, että kuulen jokaisen sanan, tai pienimmässäkään määrin poikkeat totuudesta, niin luoti pyssystäni lävistää sydämesi, niin totta kuin kadun, ettei se ole jo ennen sitä tehnyt."

Vanha uhma palasi takaisin, hän heitti Turoon taisteluun vaativan katseen, mutta kääntyi heti Anna rouvan puoleen ja sanoi nöyrästi: "Tulette olemaan tyytyväinen, jalo rouva!"

Alhaalla pihalla puhuttiin yleisesti, mitä syytä mahtoi olla niin äkilliseen kutsuun; olikohan saapunut jokin uusi viesti Kristian kuninkaalta ja aikoiko Anna rouva suostua antautumaan.

Saksalaiset tuumivat, että se kai hänelle olisikin viisainta. Kukaan ei tiennyt mitä muuten saattoi tapahtua.

Nuori tanskalainen upseeri, luutnantti Evens, kuiskaili salavihkaan junkeri Steinille, ja molemmat nauroivat ääneensä, että asia nyttemmin kernaasti sai mennä menojaan.

Ruotsalaisten kesken olivat mielipiteet ristiriitaiset; mutta pahoin näytti heistä kaikista olevan, jos Anna rouva olisi korkeamman päällystön kanssa keskustelematta tehnyt niin tärkeän päätöksen.

Anna rouvan astuttua ulos portaille, tervehdittiin häntä tavan mukaan rummunpärrytyksellä. Ylhäisimmät herrat menivät häntä vastaan, ja näiden seuraamana nousi hän pienelle lavalle, joka oli pystytetty keskelle pihaa ja jolta hän saattoi nähdä kaikkien ylitse.

Outi seurasi häntä, mutta pysähtyi maahan.

"Mitähän nyt on tuleva!" kuiskailtiin.

Annan surullinen, vakava katse suuntautui pitkäksi aikaa läsnäolijoihin, ja he olivat ehtineet asettua täydelliseen hiljaisuuteen ennenkuin hän alotti: "Mitä minulla on teille sanottavaa, on niin surettavaa, että sanat tuskin tahtovat tulla huuliltani, ja kuitenkin täytyy sen tapahtua; olisin arvoton siihen korkeaan paikkaan, joka on hallussani, jos arkuudesta tai pelosta salaisin sitä, minkä olen velvollinen ilmaisemaan ja rankaisemaan."

"Meillä on kavaltajia joukossamme!"

Syntyi yleinen surina.

"Kavaltajia? Missä, missä he ovat."

"Laittaudu pois täältä!" kuiskasi junkeri kalveten.

Mutta juuri kun luutnantti kääntyi, laskivat molemmat asemiehet, jotka olivat seuranneet Anna rouvaa, kätensä hänen olalleen ja sanoivat: "Pysykää paikoillanne!"

Hän ei sen jälkeen liikuttanut ainoaakaan jäsentään.

"Kuka on syyttäjä?" kysyi junkeri ivallisesti.

Outin käskettiin nousta lavan portaille, ja hän totteli heti.

"Hameväkeä taas!" lisäsi junkeri.

"Hiljaa, hiljaa!" huudettiin kaikilta tahoilta.

"Puhu!" käski Anna Bjelke.

Mutta pelästys oli lamauttanut Outin kielen, hän heitti Anna rouvaan tylsän katseen. Oli niin hiljaista, että hän kuuli selvään pyssynlukon nopsauksen. Hän katsoi ylös, ja silloin tuli eloa hänen silmiinsä ja liikkeihinsä.

"Minä olen syyttäjä", huudahti hän vihlaisevalla äänellä, "ja häntä, junkeri Evensiä, minä syytän siitä, että hän houkutellen ja lahjuksin on taivutellut minua kavaltamaan jalon rouva Anna Bjelken!"

Nyt nousi yleinen hälinä. Luutnantin ällistys oli silminnähtävä, ja asemiesten käytös antoi lisäpontta syytökselle.

"Sinä valehtelet, mieletön!" huusi hän.

"Tahdotko kieltää?" huusi Outi, nyt tosiaankin kiihdyksissään. "Tiedätte hyvin te, hänen toverinsa, oliko hän yötä asunnossaan. Minun luonani hän oli juhlasalissa, siellä houkutteli hän minut lupaamaan, että tänä yönä antaisin unijuoman jalolle rouvalleni ja sitten antaisin vihollisten viedä hänet pois."

"Kuolema kavaltajalle!"

"Ampukaa hänet!"

"Ei, hirttäkää hänet!"

"Niin, hirttäkäämme hänet!"

Vaivoin saatiin tyyneys joltisestikin palaamaan. Outi loi katseen torniin.

"Edelleen!"

Nyt oli Outi vauhdissaan, hänestä tuntui, kuin olisi hän valittu uhriksi, ja mitä suuremmaksi hän kuvaisi rikostoverinsa syyn, sitä paremmin puhdistaisi hän itsensä. Nyt hän ymmärsi mitä Turo oli tarkoittanut.

"Kun tunnustin tietäväni, missä linnoituksen avaimia säilytettiin, kerjäsi ja rukoili hän minua, että antaisin ne hänelle."

"Mitä varten?"

"Yleisen hälinän vallitessa oli portit avattava Tanskan kuninkaalle."

"Hyvin keksitty!" nauroi junkeri von Stein. "Oliko kuninkaallekin ilmoitettu etukäteen?"

"Kyllä, herra, juuri te olitte ilmoittanut. Sen näkee kyllä vääristyneistä kasvoistannekin!"

"Kaikki on keksittyä valhetta!" huusi Evens. "Onko teillä mitä todistuksia?"

"Sinä unhotat syntirahat!" huusi Outi ja heitti koristeen niin varmalla kädellä, että se lensi hänelle vasten kasvoja. Kun ne vääristyivät tuskasta, tervehdittiin raakaa tekoa riemuhuudolla.

Syntyi taistelu siitä, kuka sen sieppaisi, junkeri sen vihdoin sai.

Hänen käskettiin antamaan se pois, mutta hän vastasi, että sodassa pitää kukin saaliinsa, eikä hän aikonut antaa pois omaansa.

Hänen sotamiehensä jupisivat hyväksyen, mutta ruotsalaisten joukosta kuului paheksumisen murinaa.

Anna Bjelke piti päällystön kanssa lyhyen neuvottelun; kaikki olivat yksimieliset siitä, että rikollinen oli heti vangittava. Ja Anna rouva meni lavan reunalle sanoen kuuluvalla ja selvällä äänellä:

"Junker von Stein, käskekää heti vangita syytetty." Tämä katsoi ylös linnanrouvaan, raivo kiehui hänen sisällään, mutta hän ei ollut valmistautunut mihinkään toimenpiteihin. Rouvan tyyni ryhti herätti epäluuloa, että mahdollisesti ruotsalaisten pyssyt olivat ladattuina. Ja niin pani hän melkein halveksivasti toimeen annetun määräyksen. Hän taputti nauraen vankia olalle ja kuiskasi hänelle lohduttavia sanoja.

Saksalaiset sotamiehet näyttivät pitävän tapausta suoranaisena loukkauksena; se ei ollut kapinaa, lupaava alku siihen.

Kun vanki oli viety pois, kutsui linnanrouva päällystön istumaan sotaoikeutta seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, sen jälkeen poistui hän lavalta.

Outi seurasi jälestä ja piti hyvänään kaiken sen ylistyksen, mitä hänelle tuhlattiin sen rohkeuden ja varmuuden vuoksi, millä hän oli esiintynyt ja pelottomasti ilmaissut totuuden.

Mutta linnaan päästyään riensi Outi portaita ylös huoneeseensa, jossa hän äsken oli nähnyt Turon. Mutta tämä oli jo poissa.

Viisaus sanoi hänelle, että hänen oli pysyttävä täällä, ja hän teki niin. Hän otti esiin pienen peilinsirusen ja opettelihe kauneimman ja viattomimman ilmeen minkä voi.

Turo odotti Anna rouvaa tämän huoneessa.

"He päästävät hänet tänä yönä karkaamaan", sanoi hän, "jollemme ryhdy varokeinoihin."

"Mitä tahdot tehdä?"

"Vartioida itse."

"Sinua tarvitaan muualla!"

Turo seisoi tuumaillen. "Päivän aikaan ei meillä ole mitään pelättävää", sanoi hän. "Ja tottapahan yön tultua aina keino keksitään."

"Ja Outi?"

"Hän on mennyt huoneeseensa."

"Hän teki hyvin asiansa."

"Pelosta!"

"Hän ei ole ilkeä!"

"E-ei!"

"Tiedätkös, minä kadun erästä asiaa."

"Hm!"

"Että olen antanut hänet sinun valtaasi!"

"Siitä on myöhä puhua!"

"Anna anteeksi hänelle, Turo!"

Turo pudisti päätänsä.

"Hän on nuori ja turhamainen, kiusaus oli hänelle voittamaton, hän lankesi, mutta nousi jälleen."

"Olen vannonut."

"Mitä?"

"Heidän molempain täytyy kuolla."

"Tahdotko ottaa sellaisen synnin omalletunnollesi?"

"Minä seuraan itse mukana?"

"Oletko kristitty, Turo?"

"Onhan minut ristitty."

"Mutta tiedät niin vähän siitä, mitä siihen sisältyy."

"Silmä silmästä, hammas hampaasta!"

"Ei, Turo, antakaa anteeksi, niin teillekin anteeksi annetaan."

"Minä en voi!"

"Voit, jos tahdot!"

"En tahdokaan!"

"Muistatko, ettei hän tahtonut tulla kihlatuksesi."

"Muistanenhan tuon!"

"Sinä et voinut elää ilman häntä."

"En voi sitä nytkään!"

"Ota sitten hänet huostaasi, kuin olisi hän osa sinusta, korjaa mitä minä olen lyönyt laimin; sellainen rakkaus kuin sinun voi kaiken mitä vain vakavasti tahtoo."

"Hän on pirun juonia täynnään!"

"Aja sitten ne ulos; valloita rakkaudellasi hänen sydämensä."

Turon kasvot hieman kirkastuivat: "Saanko viedä hänet mukanani kotiin?"

"Tietysti saat, ensi laivalla."

Turo vaikeni kotvan. "Minun aikeeni oli", sanoi hän, "panna heidät molemmat pieneen veneeseen; minä itse olisin ollut soutumies; kun olisimme päässeet loitommalle vesille, olisin ensin näyttänyt heille pientä ruutinassakkaa mukanani. Sitten olisin iskenyt tulta ja leikkinyt heidän kanssaan hetkisen, kuten kissa hiiren kanssa, kunnes lopulta…"

"He olisivat sen estäneet!" huudahti Anna väristen.

"Olisin ottanut nuoran mukaan ja sitonut heidät. He olisivat saaneet voimattomina katsella, mikä heitä odotti." Hänen silmänsä paloivat, hän värisi kuvitellessaan tuskia, joita oli aikonut valmistaa uhreilleen.

"Aja pois nämä kamalat ajatukset, Turo, ja kiitä Jumalaa siitä, että hän on pelastanut sinut sellaisesta ilkiteosta."

"Niin, mutta… valani!"

"Etkö muista mitään muuta vannoneesi?"

Hän taisteli kovan kamppailun. Rakkaus Outiin ei ollut koskaan ollut voimakkaampi, mutta tämän arvottomuus oli ikäänkuin peittänyt sen rikkakasaan. Mutta tytön reipas esiintyminen ja se vauhti, jolla hän heitti kallisarvoisen koristeen viettelijälleen, oli Turoa miellyttänyt. Hänestä se oli hyvin tehty ja hän tiesi, että se oli Outille suuri uhraus. Mutta erittäinkin jalon linnanrouvan itsesyytökset ja langenneen puolustelut polttivat pois kaiken tomun ja lastut, ja niin leimahti liekki entistään korkeammalle.

Mutta viimeiseen saakka tahtoi hän pitää puoliaan; miehen on arvotonta antaa liian pian myöten. "En lupaa mitään", sanoi hän.

"Mene hänen luoksensa."

"Sen teen."

Ja niin hän menikin, mutta ainoastaan muutamain askelten päähän ovesta. Äsken oli hän kerskaillut voimastaan, nyt piteli jokin häntä takista. Oliko se pelkoa? Oliko Outi tosiaankin saanut puolustajan hänen omasta sydämestään, joka uhkasi kumota kaikki hänen lujat päätöksensä?

Hän tuumi jättää tytön tuskiinsa, ainakin muutamiksi tunneiksi. Mutta silloin muisti hän jättäneensä pyssynsä sinne ylös. Ajatteles, jos tyttö tekisi sillä tuhoja? Ei, hänen täytyi heti mennä sisään. Kun hän avasi oven, makasi Outi lattialla nojaten päätään sohvaan ja nukkuen.

"Hän voi nukkua!" jupisi Turo tyytymätönnä.

No, niinpä hänelläkin oli tilaisuus hieman katsella. Kaikki pyhimykset, kuinka tyttö oli kaunis!

Kenties hän oli itkenyt itsensä nukuksiin, sillä kyynelet kimmelsivät vieläkin silmäluomilla.

Turo rukka, hän ei tullut ajatelleeksi, kuinka vaarallista oli antautua ilokseen kaunokaista katselemaan; mutta sitä vastoin tunsi hän elävästi, että jokaisen täytyi ihastua Outia nähdessään, ja kun heikkoa naista houkutellaan, ei pidä lukea niin suureksi viaksi, vaikkei hän aina voi seista vastaan; mieshän sen tekee eikä hän.

Mihin oli hänen nyt ryhdyttävä? Herättää tyttöä ei hän tahtonut. Äkkiä älysi hän, miten oli seissut siinä katselemassa, ja sen ei Turo katsonut sopivan arvolleen. Pyssy oli ikkunan ääressä, sen saattoi hän kyllä ottaa, mutta silloin Outi kuitenkin käsittäisi, että hän oli ollut huoneessa, ja toisekseen oli… Hyi häpeää, Turo, sinähän ikävöit sovintoa, raukka!

Turo nyökkäsi tyytyväisenä; nyt hän tiesi mitä oli tehtävä.

Hän hiipi takaisin yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Mutta ulkona hän tömisteli ja murisi äänekkäästi; sen jälkeen tempoi hän ovea ennenkuin oli saavinaan sen auki. Se onnistui.

Outi seisoi keskellä lattiaa, täysin valveillaan, ja pelästys kuvastui hänen kasvoillaan.

"Pyssyni!" sanoi hän ikäänkuin selittäen ja edes katsomatta tyttöön.

Mutta samassa tunsi hän käsivarsien kiertyvän sääriensä ympärille ja Outi katsoi ylös häneen ja sanoi rukoillen: "Turo!"

"Anna minun olla!"

"Sano, että annat minulle anteeksi!"

Nyt käsitti Turo, että tyttö pelkäsi henkeään; no, sitä parempi.

"Oletko valmis?" kysyi hän.

"Jos välttämättömästi tahdot!" nyyhkytti Outi.

"Voit kai käsittää, etten voi jättää sinua elämään tämän jälkeen."

"Voisinhan tulla paremmaksi."

"Vieläkös!"

"Ajattelin, että jos veisit minut täältä entiseen kotiini…"

"Sitähän et tahdo!"

Outi puhkesi kyyneltulvaan.

"Siellä ei ole ketään, jota voisit liehitellä."

"Saan kai elää isän tuvassa."

"Voitko viihtyä siellä?"

"Täytyy tietenkin!"

"Sieltä lähtisit pian."

"Sinun ollessasi poissa voisin mennä äitisi luo."

"Mutta jos minä jäisin kotiin?"

Outi katsoi häneen… Olisiko mahdollista, että… "Jos jäisit kotiin, Turo?"

"Voisihan käydä niinkin."

Outi nousi hiljaa kuin kissanpoikanen. Ensin painoi hän huulensa Turon käteen eikä tämä vetänyt sitä pois, mutta ei kuitenkaan ollut niinä miehinäänkään, tuijotti vain kattoon.

Kaikki pyhimykset, kuinka Outia pelotti, mutta täytyi uskaltaa. Ja niin likistäytyi hän pojan turrikkaa vasten ja sanoi rukoillen: "Turo!"

"Mitä niin?"

"Tiedäthän, että voin hoitaa mökkiä."

"Mutta et tahdo!"

"Nyt tahdon. Ja ymmärränkin nyt paremmin kuin ennen, kuinka kaikki on laitettava."

"Nurinkurin!"

"Ennen paloi mieleni pahaan, nyt olen parantunut tykkönään."

"Kunpa siihen olisi uskomista!"

"Pane minut koetteelle, Turo, jätä minut äitisi luo koko talveksi, ypö yksin. Jollei hänellä ole mitään valittamista, silloin kai synti on ajettu pois."

Tämä oli suurempi kieltäytyminen kuin Turo voi toivoakaan, ja se, että Outi ehdotti itse asiaa, osoitti hänen aikeensa vakavuutta, mutta ei sentään sopinut vielä antautua.

Outin silmät etsivät hätääntyneinä Turon silmiä, mutta ne olivat yhä kiinnitetyt kattoon, Outi ymmärsi, ettei hän tahtonut nähdä häntä, ja niin painoi hän rintansa hänen rintaansa vasten ja pani kätensä hänen kaulaansa: "Et ole koskaan ollut minulle niin rakas kuin nyt, ja jos tahtoisit antaa anteeksi…"

Turo ei vastannut mitään, ja hänen käsivartensa riippuivat rentonaan. Mutta ei hän tyrkännyt tyttöä poiskaan.

"Uskon kyllä, että minusta tulisi sinulle hyvä vaimo", sanoi Outi. "Olen nyt suuresti vikapää sinua kohtaan, ja sentähden olet minulle hyvin rakas."

"Sanot vain niin."

"Niin rakas, että mieluummin kuolisin kuin eläisin ilman sinua!"

Ei, sitä ei Outi sietänyt. Äkkiä koetti hän temmata pyssyä Turon kädestä. Minuutin ajan oli epävarmaa, kenen elämä oli kyseessä. Mutta kun Turo vapaasta tahdostaan pani pois pyssyn, vapisi hän ja oli kalpea kuin kuolema.

Mutta jos Outi oli paljon uskaltanut, niin oli nyt kaikki voitettu. Ei ollut epäilystäkään, että Turo rakasti häntä yhtä suuresti, kenties enemmänkin kuin ennen, ja niin kietaisi hän käsivartensa hänen kaulaansa, väänsi vastahakoisen pään itseensä päin ja suuteli häntä.

Ja soturin aseet oli riisuttu. Kuolemaan tuomittu oli päässyt valtiaaksi.

He menivät Annan luo, ja tämän lempeät, mutta vakavat sanat tuottivat Outille katkerimman nöyryytyksen, koska ne pakottivat hänet katsomaan omaan syntiseen sydämeensä ja häpeämään itseään.

Sovittiin, että Outi ei liikkuisi huoneestaan mihinkään; muutamien päivien kuluttua vihittäisiin hänet Turon vaimoksi ja he lähtisivät sitten ensi laivalla.

Mutta yön tultua meni Turo muiden vanginvartijain kera vartioimaan, eikä mitään häiritsevää tapahtunut.

Varhain aamulla pyysivät muutamat korkeimmasta päällystöstä Anna rouvaa puhutella. He sanoivat hänelle, että oli odotettavissa kapina; ruotsalainen päällystö oli suurimmaksi osaksi lahjottu, ja nekin, jotka eivät olleet, epäröivät silminnähtävästi.

"Mitä he tahtovat?" kysyi Anna rouva. "Jättää linnoituksen Kristian kuninkaan käsiin."

"Petosta siis!"

"Valitettavasti!"

"Mitä mieltä te olette, jalot herrat?"

"Me voimme käydä taisteluun, uhrata henkemme ja veremme, mutta se on hyödytöntä."

"Parempi kuolla kunnialla kuin elää häpeäkseen", puuttui toinen tulisesti puheeseen.

"Sitä mieltä olen minäkin", sanoi Anna. "Kuitenkin luulen, että lykkäämme tämän kysymyksen sotaoikeuden istunnon jälkeen; sillävälin voinemme hankkia lähempiä tietoja."

"Juuri silloin on kapina puhkeava!"

"Saksalaiset tulevat estämään tuomion julistamisen."

"Ja varsinkin sen toimeenpanon!"

"Ja te tiedätte tämän!" huudahti Anna.

"Olen juuri äsken saanut tietooni, ettei neljäsosa ruotsalaisista ole halukas täyttämään velvollisuuttaan. Mitä on tehtävä sellaisissa olosuhteissa?" Linnanpäällikön apulainen se näin puhui, ja hänen maahanluotu katseensa ja kiihottunut ulkomuotonsa osoitti, ettei hän itsekään ollut syytön.

"En tiedä", sanoi Anna arvokkaasti, "onko minulla syytä valittaa silmälläpidon puutteellisuutta, sen tutkiminen kuuluu tuleville ajoille. Linnanpäällikkönä olen vastuunalainen niistä toimenpiteistä, joihin ryhdytään, ja toivon, ettei kukaan kiellä minulta sitä kuuliaisuutta, johon minua kohtaan olette velvolliset."

He sanoivat kaikessa alistuvansa hänen tahtoonsa. "Ainoastaan yhden muutoksen haluan ennen annettuihin määräyksiin. Sotaoikeuden piti kokoontua kahdentoista aikaan, nyt tahdon, että se tapahtuu kymmenen aikaan."

"Neljäkymmentä luotettavaa miestä tulee teidän vartioksenne."

"Kiitän teitä, herra eversti, mutta hylkään tarjouksen Sitä vastoin tulee junkeri von Stein koko saksalaisen rykmenttinsä kera olemaan läsnä."

"Mutta ajatelkaa!"

"Se on tahtoni! He sijoittuvat salin itäiselle seinämälle; vastakkaiselle puolelle sijoitetaan kaikki tyytymättömät ja napisevat ruotsalaiset, kuitenkin näkisin mielelläni, että heidän lukunsa olisi melkoista pienempi kuin edellisten."

Viimeksi puhunut heittäytyi hänen jalkoihinsa.

"Valmistatte oman tuhonne, jalo rouva", sanoi hän "Ottakaa sananne takaisin!"

"Älkää pelätkö minun tähteni, ritari; minä olen Jumalan suojeluksessa! Siis kymmenen aikaan, jalot herrat!" Hän taivutti päätään ja jätti heidät.

"Nyt saavat saksalaiset helpon tehtävän!" sanoi muuan. "He vangitsevat meidät!"

"Anna rouva on viisas nainen, kenties on hän löytänyt keinon."

"Missähän se olisi?"

"Meidän on toteltava määräystä, meitä ei voida nuhdella mistään!"

Levottomina päätöksestä riensivät kaikki asianomaiset ilmoittamaan päällystölle, että sotaoikeus alkaa istuntonsa jo kymmenen aikaan.

Muutos ei miellyttänyt junkeri Steiniä; hänen valmistuksensa eivät vielä olleet aivan valmiit. Mutta kun sanottiin, että koko saksalainen rykmentti tulisi olemaan läsnä, silloin hieroi hän tyytyväisenä käsiään, arvellen että ylivoima oli paras todistus, ja se oli hänen puolellaan.

Sotaoikeuden piti istua juhlasalissa. Anna rouva antoi Turolle muutamia käskyjä, ja kun hän oli täyttänyt ne, meni hän noutamaan Outia, jonka piti myös olla läsnä.

Hänen avattuaan oven Outin huoneeseen heitti tämä häneen voitonriemuisen katseen.

"Sinäpäs kauniisti vartioit!" sanoi tyttö.

"Onko joku ollut täällä?"

"Junkeri itse!"

"Ei suinkaan hän päässyt sisään!"

"Ei, siksipä hän puhui läpi oven."

"Mitä hän tahtoi?"

"Että minun oli peruutettava kaikki, mitä olin sanonut."

"Sinä kieltäydyit?"

"Ei, niin tuhma en ollut!"

"Silloin lupasi hän sinulle viidet vihannat, kahdeksat kauriit."

"Siihen minä en tyytynyt."

"Mitä muuta saattoi hän antaa?"

"Katso oven taa!"

Turo teki niin ja löysi pienen pussin kultarahoja täynnään; ylinnä oli koriste.

"Näetkös nyt!"

"Voi sinua, Outi; ilmiannolla ei ole puijattu junkeria eikä rakastajaa; he ymmärtävät, että sinut on siihen pakoitettu."

"Mutta tämä kai todistaa, että olen alkanut uuden elämän?"

"Minä en tyynny ennenkuin olen nähnyt sen kurjan verta!" huudahti Turo.

Outi ei uskaltanut sanoa, että junkeri Stein oli tuonut vangilta sen tervehdyksen, että tämä oli antanut anteeksi kaiken ja rakasti häntä yhtä suuresti kuin ennenkin; kaikki ne lupaukset, jotka oli antanut, tahtoi hän myös pitää. Outi ei sulkenut korviaan imelältä myrkyltä, mutta hän oli niin pelon valloissa, ettei kiusaus saanut häneen nähden mitään valtaa; sitä paitsi oli voitto hänelle, kun hirveän Turon edessä saattoi kerskailla sillä mitä oli tehnyt.

"Ota mukaasi roska", sanoi Turo, "ja tule heti, sillä meillä ei ole aikaa viivytellä."

Tuomiosalissa oli tehty se muutos, että pöytä oli nyt huoneen lyhemmällä seinällä; linnanrouvan paikka aivan sivuhuoneen oven edessä, sitä lähinnä seisoi Turo palava soihtu kädessään ja molemmin puolin häntä kaksi miestä pertuskoineen. Anna rouvaa lähinnä istui ylin päällystö ja huoneen toisessa päässä aivan yksin junkeri Stein. Saksalainen miehistö täytti huoneesta enemmän kuin puolet ja ruotsalaisia oli tuskin puoltakaan heidän määrästään.

Anna rouva astui sisään ja hänen jälestään Outi, jolle osoitettiin paikka syrjemmässä.

Kaikki nousivat ja kumarsivat kunnioittavasti. Ainoastaan junkeri ei ollut näkevinään, kun hän astui sisään, ja sitten teki ainoastaan puolinaisen kumarruksen. Heti sen jälkeen tuotiin vanki sisään.

Mutta silloin meni Turo ja otti avaimen ovesta, josta kaikki olivat tulleet; hän pani sen Annan eteen.

"Ettekö tahdo antaa sitä minulle, jalo rouva?" kysyi junkeri pilkallisesti.

"Mitä varten?"

"Saan sitten avata oven teille, kun lähdette luotamme."

"Lienee vielä epävarmaa, teenkö sen."

Nyt käytiin asiaan.

Outi sai käskyn astua esiin, ja kun häneltä kysyttiin, pitikö hän kiinni ilmiannosta, myönsi hän sen.

Junkeri näytti hämmästyneeltä; hän vaihtoi salavihkaisen katseen vangin kanssa ja kysyi sitten: "Eikö teitä ole uudestaan yritetty lahjoa, kaunis Outi?"

"Otettaneenko tämä lukuun?" kysyi Outi. Linnanpäällikkö otti kukkaron, ja kun koriste oli ylimäisenä ja Outi selitti, että se oli hyvin samanlainen kuin se, jonka hän oli heittänyt pois edellisenä päivänä, näytti sanoittakin jokseenkin selvältä, että junkeri oli itse sen antanut. Hän näyttikin hämmentyneeltä, vaikka koetti sitä salata.

Vankia käskettiin vastaamaan.

Hän nousi nopeasti ja meni hymyillen pöydän luo. "En salaa mitään", sanoi hän. "On totta, että kehotin kaunista lasta jättämään jalon rouvansa minun käsiini. Sillä, jalot ritarit ja herrat, tahdoin tehdä pikaisen lopun tästä sodasta ja sentähden jättää linnan kaikkien meidän laillisen herramme ja kuninkaamme käsiin."

"Täällä ei tarvita enempää", huusi päällikkö. "Hänen omat sanansa tuomitsevat hänet!"

"Ei, ne asettavat hänet teidän kaikkien ylitsenne", huusi junkeri. "Olemme kyllästyneet hamehallitukseen… Kovin paljon valkoista käy ikäväksi ajanoloon. Kristian kuningas on rehellisesti maksanut siitä, että avaamme portit, ja kysyn teiltä kaikilta, tahdotteko hyvällä taipua siihen, vai onko ryhdyttävä pakkotoimiin?"

"Tiesin, että tulisi niin käymään!" kuiskasi päällikkö Annalle.

Mutta katse, jonka Anna loi häneen, oli melkein uhkaava; siinä ei ollut vähintäkään pelkoa.

"Tehkää päätöksenne pian, jalo rouva; kuten näette, on meillä voiman oikeus puolellamme!"

Ja saksalaiset iskivät kätensä miekkojensa kahvaan ja lähestyivät jupisten, ikäänkuin antaakseen enemmän painoa päällikön sanoille.

"Kärsivällisyyttä, ystäväni!" sanoi tämä. "Tiedätte kai, että kaunottaret ensin empivät ennenkuin taipuvat toiveihimme."

Raakaan sutkaukseen vastattiin raikuvalla naurulla. Mutta Anna Bjelke ei ollut mitään kuullut, hän seisoi näköjään tyynenä ja kylmänä; oikealla kädellään oli hän tarttunut pöydän nurkkaan, leimuava katse kulki yli kokoontuneiden, ja laajentuneet sieraimet ja sulkeutunut suu todisti taistelua, jota hän taisteli.

Ylpeä pää kohosi, ja katse pysähtyi junkeri Steiniin. "Teidät on palkattu taistelemaan Ruotsin asian puolesta", sanoi hän. "Olemmeko rikkoneet sitoumuksemme?"

"Me palvelemme mieluummin Kristian kuningasta", vastasi junkeri häikäilemättä.

"Eikö teidän olisi pitänyt palvella meitä ainakin se aika, josta olette saanut palkan?"

"Joutavia! Ei sellaisia oteta!" Ja junkeri kääntyi väkeensä ikäänkuin tuntisi tarvitsevansa kannatusta. "Olette siis kavaltaja!"

"Niin olen, tätä laitonta hallitusta kohtaan!" huudahti junkeri kieputellen hattuaan.

Saksalaiset hurrasivat.

Kaikki ruotsalaiset herrat olivat temmanneet miekkansa, he kerääntyivät ympyrään rohkean naisen ympärille. "Puolustamme teitä viimeiseen henkeen ja vereen", huusivat he. "Jos minä olen nostattanut myrskyn, voin sen laannuttaakin", sanoi Anna ottaen soihdun Turon kädestä; hänen viittauksestaan avasi tämä ovet pieneen huoneeseen. "Katsokaa kaikki tänne! Tuolla on linnoituksen ruutivarasto, jos sivallan kerran vain tällä soihdulla, niin olemme kaikki kuoleman omat!"

Ja tämän ensimäisen, ainoan huudahduksen jälkeen seurasi hiljaisuus niin syvä, että olisi luullut kuoleman sinetöineen äsken niin sadattelevat kielet.

"Olen kauan tiennyt, että tällaista tulisi", lisäsi Anna, "ja olen valmistautunut siihen. Nyt sanon teille: alistukaa ja totelkaa, tai minä panen uhkaukseni toimeen!"

Niin vakavalta, niin hirmuiselta näytti hän tällä hetkellä, ettei kukaan epäillyt, että hän aikoi pitää lujasti kiinni sanoistaan, jos tehtäisiin vähäisintäkään vastarintaa.

Kenties arveli junkeri Stein, ettei sen mikä oli peitetty, tarvinnut siltä olla heitetty. Koska hän oli syyllisin, katsoi hän täytyvänsä astua ensi askeleen ja sanoi sentähden teennäisellä alistuvaisuudella:

"Olette voimakkain; minä alistun!"

"Uskollisuudenvala!" käski Anna.

"Mitäs sillä…"

"Sanelkaa se!" käski Anna ankarasti.

Muuan sotapäälliköistä astui saksalaisen sotaväen eteen, ja heidän täytyi tehdä vala.

"Lukekaa sotalait!"

Tapahtui niin, ja silloin kalpeni junkeri, hänen mieleensä juolahti, että asia saattoi päättyä toisin kuin hän oli odottanut.

Mutta ovi oli yhä auki, ja kun Anna väsyi pitelemään soihtua, sai Turo tukea häntä. Kukaan muu ei uskaltanut tarjoutua.

Kun lukeminen oli päättynyt, sanoi Anna tukahutetulla liikutuksella, mutta lujalla äänellä:

"Rikolliset ovat tunnustaneet; nyt langetkoon tuomio!"

"Kuolema!" kuului vastaus.

"Tämä ei voi koskea minua!" huusi Stein pelästyksestä aivan poissa suunniltaan.

"Minä olen ollut ainoastaan hänen välikappaleensa!" huusi Evens. "Armoa, armoa, ankara rouva!"

Päällikkö näki, mitä tuskaa Anna kärsi. "Älkää antako myöten", kuiskasi hän. "Saanko puhua puolestanne?"

"Puhukaa!"

Päällikkö meni pöydän ääreen. "Armo käyköön täällä oikeuden edellä", sanoi hän. "Harhaanjohdettuja säälitään, rikolliset rangaistaan. Saksalainen miehistö menköön vapaana, junkeri von Stein ja luutnantti Evens käykööt kuolemaan!"

Nyt nousi hirveä metakka; molemmat tuomitut syöksyivät sotamiesten luo ja vaativat, että näiden oli suojeltava heitä. Mutta nämä näkivät ainoastaan uhkaavan soihdun, ja kun se nousi liehuen, päättivät soturit itse käydä käsiksi molempiin onnettomiin upseereihin.

Kaksitoista saksalaista upseeria ja kaksi korpraalia marssi muodostamaan vartijapiiriä.

Lähetettiin noutamaan sotapappeja, ja kaikkien ollessa läsnä saivat kuolemaantuomitut ripittäytyä ja ottaa vastaan synninpäästön ja ehtoollisen.

Se oli valtaava hetki, jota ei kukaan läsnäolijoista voinut ikinä unhottaa, ja yhä seisoi Anna soihtu kädessään; kipinä siitä olisi riittänyt tuottamaan heille kaikille kuoleman.

Kaksi ruotsalaista upseeria otti vangit huostaansa, pappi seurasi edeltä ristiinnaulitun kuva kädessään; he seurasivat hänen jälestään.

Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus, jokainen kuunteli poistuvain askelia. Kaikkien kasvot olivat aivan kuin kivettyneet.

Silloin pamahti ensimäinen laukaus. Oli kuin salama olisi iskenyt kaikkiin läsnäolijoihin. Sitten tuli toinen.

Silloin ojensi Anna soihdun Turolle sammutettavaksi ja pani kätensä ristiin sanoen syvällä liikutuksella: "Nyt ovat he sovittaneet rikoksensa. Jumala antakoon heille anteeksi niinkuin minäkin annan kaikesta sydämestäni!" Sen jälkeen meni hän hitaasti pöydän luo.

Mutta koko miehistö oli langennut polvilleen; useat heistä kuuluivat itkevän ja nyyhkyttävän.

Anna Bjelke löi vasaralla pöytään merkiksi, että hän tahtoi puhua.

"Ne saksalaiset upseerit, jotka ovat vainajia lähinnä, astukoot heidän sijaansa", sanoi hän. "Olkoon se, mitä on tapahtunut, alituisena varoituksena silmienne edessä!"

"Eläköön rouva Anna Bjelke!" huusivat saksalaiset.

"Eläköön rouva Anna Bjelke!" säestivät ruotsalaiset.

"Ja olkoon hän esikuvana, joka kehottaa meitä suuriin sankarillisiin tekoihin!" huudahti päällikkö.

Kokous hajosi, sotamiehet palasivat kasarmeihinsa, kapina oli lopussa.

Mutta niin korkealle nousi Anna Bjelke kansan silmissä, että kaikki sanoivat suuremmaksi kunniaksi palvella häntä kuin urhoollisintakaan sotaherraa, sillä se rohkeus, jota vaaditaan urhoolliselta soturilta, ei ole suurempi kuin mitä hän on osoittanut rohkeassa teossaan.

Huhu siitä, mitä oli tapahtunut Kalmarissa, saapui tanskalaiseen laivastoonkin.

Kuningasta sapetti, mutta mitä se auttoi. Linna seisoi uhkaavana sulettuine portteineen, korkeine muureineen ja torneineen. Ja hänen täytyi purjehtia sieltä pois, suunnaten matkansa Tukholman saaristoon.

Kehenkään ei ollut koskenut tapaus Kalmarissa niinkuin Outiin. Jos joku koputti ovelle, hypähti hän ylös, kaikki muinoinen ylimielisyys oli poissa, ja niin Anna rouvaa kuin Turoakin kohtaan oli hän niin alistuvainen, etteivät he enää häntä tunteneet.

Eräänä päivänä laski maihin alus, joka tuli Suomesta ja oli pian palaava sinne.

"Kolmen päivän kuluttua!" sanoi Turo Outille.

"Olen valmis!"

Varhain eräänä aamuna vihittiin heidät kappelissa. Anna rouva oli läsnä; hän oli antanut heille runsaita lahjoja, ja Outi suuteli itkien hänen kättään ja lupasi koettaa parastaan.

"Älä ole liian ankara!" olivat Annan viimeiset sanat Turolle.

Mutta Kalmarin linnassa oli kuri siitä päivin entistään ankarampi, ja usein, kun upseerit istuivat jutellen täysien haarikkain ääressä, puhelivat he siitä merkillisestä päivästä, jona Anna Bjelke rohkeudellaan ja päättäväisyydellään pelasti heidät kaikki joutumasta vihollisen käsiin.

11.

TUOMIO.

Tanskalainen laivasto purjehti siis Tukholmaan. Eräällä laivoista, pienessä yksinäisessä kapyysissä, istui Hemming Gadd. Pienellä pöydällä hänen edessään oli äsken päätetty kirjoitus, mutta ei hän lukenut, tuijotti vain siihen. Hänen sielunsa ja hänen ajatuksensa näyttivät olevan kaukana nykyisyydestä.

Kenties muisteli hän niitä lukemattomia kertoja, jotka hän oli seissut urhoollisten soturiensa edessä tai tyyntä, mietteliästä kansaa, johon kukaan ei voinut puhaltaa elämää kuten hän. Isänmaan pelastus vihollisen käsistä oli ollut hänen kaikkien pyrintöjensä maalina, ja kuinka hän olikaan ivalla ja halveksumisella puhunut tästä vihollisesta! Ja nyt oli tapahtunut se kuulumaton, uskomaton, että hän, Hemming Gadd, tanskalaisvihaaja, puhui vihollisen puolesta; tuossa pöydällä hänen edessään oli avoin kirje kotoiselle kansalle, jossa hän selitti, että Tanskan kuningas Kristian oli rehellinen ja oikeamielinen herra, jota Ruotsin ei pitänyt sysätä pois, kun hän tarjosi rauhaa ja unhotusta menneihin nähden. Kirjeen alle oli Hemming Gadd kirjoittanut nimensä. Sama Hemming Gadd, joka niin usein oli heille sanonut: "Älkää koskaan uskoko tanskalaista!"

Luottaisivatko he häneen nytkin, eivätkö he pikemmin uskoisi hänen menettäneen ymmärryksensä? Eivätkö he voineet viitata omaan ja isiensä kokemukseen, mitä oli seurannut joka kerta, kun vihollinen oli päässyt pujahtamaan maahan, ja oliko mitään syytä luulla, että tällä kertaa kävisi paremmin?

"Jos he uskovat minua, ovat he kurjia tuuliviirejä", sanoi hän, "ja ansaitsevat kohtalonsa."

Pernilla rouva oli sanonut hänelle, että hänen kaunopuheisuutensa pystyi kyllä saamaan sen aikaan, jos hän tahtoi sitä käyttää. Hän ei ollut koskaan sitä uskonut, mutta nyt tahtoi hän koettaa; hän puhuisi aivan päinvastaista mitä ajatteli, ja jos he ottivat onkeen, niin silloin totisesti oli ovelalla naisella ollut enemmän ymmärrystä ja ihmistuntemusta kuin hänellä, ja hän saisi ensi kerran elämässään tunnustaa itsensä voitetuksi. Ja voittaja oli nainen, tosin nerokkain maailmassa!

Eikö hän muuten ollutkin tullut siihen vakaumukseen, ettei maksanut vaivaa rimpuilla vasten virtaa? Jos Sten Sture olisi elänyt, olisi se ollut toinen asia, mutta kuka tulisi jatkamaan hänen työtään? Oliko valtakunnan suurmiesten joukossa ketään, joka kelpasi mihinkään? Kuinka he kaikki olivat häntä kohdelleet? Ja eikö hän ollut saanut mitä oivallisimman tilaisuuden kostoon? Nyt täyttyisivät heidän toivomuksensa, he saisivat tanskalaisen hallituksen, ja he saisivat kauhukseen kokea seuraukset.

Kapyysiin astui muuan kuninkaan palvelijoista ja pyysi luvattua kirjoitusta.

Joko mies näytti liian mitättömältä tai ruotsalaisuus otti oikeutensa, mutta vanha leijona syöksyi pystyyn, kohotti karhunkämmenensä ja huusi: "Luikkikaa tiehenne!"

Käsky täytettiin niin siekailematta, että hänen täytyi nauraa sellaiselle pelkurille.

Hurja, kamala oli hänen naurunsa. Hemming oli kerran kuullut niin nauravan erään kavaltajan, joka vietiin mestauslavalle.

Hetkisen kuluttua saapui muuan kuninkaan herroista, mutta hän jätti oven auki näyttääkseen ne asestetut miehet, jotka häntä seurasivat.

Hemming hymyili mielessään; poiskäännetyin silmin viittasi hän pergamenttiin, joka oli pöydällä. Hovimies otti sen ja riensi pois.

Niin oli arpa heitetty!

Hemming Gadd oli kavaltaja! Kulovalkeana oli sellainen puhe leviävä ympäri Ruotsin maan. Ja hän löi nyrkkiä pöytään niin rajusti, että se halkesi, ja sitten tuijotti hän halkeamaan synkin muistelmin ja miettein.

Mutta askel oli otettu, hänen täytyi käydä eteenpäin tiellä, jolle oli lähtenyt. Helluntain aikoihin saapuivat he Tukholman edustalle. Kirje lähetettiin jo saaristosta ruotsalaisiin maakuntiin, ja mukana seurasi kuninkaan kirje, jossa hän lupasi lakien, oikeuksien ja vanhojen hyvien tapojen pyhänä pitämistä, ja rahvas oli kutsuttava Tukholmaan valtiopäiville päättämään ikuisesta rauhasta kolmen valtakunnan kesken. Samalla laskettiin joukko sotaväkeä maihin.

Nyt alkoi Tukholman piiritys, mutta näyttäytyi pian, että se oli miltei yhtä mahdotonta kuin Kalmarinkin valloittaminen. Piiritettiin niin maan kuin merenkin puolelta, mutta jokainen porvari oli ruvennut sotamieheksi, ja yhdessä he muodostivat muurin, joka ainakin tällä haavaa oli läpipääsemätön.

Kristina oli väsymätön, ja urhoollinen puolustusjoukko osoitti mitä suurinta uhrautuvaisuutta. Oli kysymys isänmaasta, kotiliesistä, ja kaikki arvelut väistyivät.

Kuningas oli synkällä tuulella, ja pian näyttäytyi, etteivät kirjeet eivätkä lupaukset pystyneet kehenkään; Hemmingin kirjeet herättivät suuttumusta, kuninkaan naurua.

Silloin koetettiin lahjoa ei ainoastaan herroja, vaan rahvastakin. Erittäinkin ne, jotka olivat Tukholman läheisyydessä, tahtoi kuningas vetää puolelleen. Niin hän itse kuin hänen lähettinsäkin kokosivat Uplannin talonpoikia ympärilleen ja puhuttelivat heitä ystävällisesti, ja kun he tulivat leiriin Tukholman edustalle, kestitettiin heitä, eivätkä he palanneet sieltä koskaan saamatta lahjaksi suolatynnyriä.

Ruotsalaisten herrojen joukosta varsinkin Mathias piispa touhusi innokkaasti kääntääkseen kansan mielen kuninkaan puolelle. Hän ei koskaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta, missä saattoi saavuttaa jonkunlaisen hyväntekijän maineen. Kansaa miellytti hänen suopea ja leikkisä luonteensa. Koko hänen oma persoonallisuutensa oli sulanut yhteen ainoaan haluun, hän tahtoi miellyttää ja saada suosiota niin kansalta kuin kuninkaaltakin. Mahdollisesti hän ajanoloon odotti ylennystä, mutta nyt oli hänen ajettava kuninkaan asiaa rahvaan kesken, ja suuresti mielissään oli hän kuullessaan toisten pappien sanovan, ettei kenelläkään ollut niin suurta vaikutusvaltaa kuin hänellä. Turhamainen vanha mies punastui kuin tyttö, kun kuningas taputti häntä olalle ja pyysi häntä tekemään hänen asiansa hyväksi minkä voi.

Käsi sydämellä hän sen lupasi, eikä Kristian kuninkaalla ollut uskollisempaa palvelijaa.

Oli kyllä toisiakin, jotka eivät tahtoneet olla häntä huonompia; huomattavimmat niistä olivat Skaran piispa Vincentius ja herrat Ture Jönsinpoika ja Erik Abrahaminpoika.

Mutta vapaussota jatkui yhä Kalmarin läänissä, Itä-Göötanmaalla, Vestmanlannissa ja Nerikessä. Siellä taisteli Niilo Eskilinpoika (Banér), kunnon herra ja isänmaan ystävä; hyvin linnoitetussa Göksholmassa valmistauduttiin vakavaan vastarintaan. Örebro oli myös varmoissa käsissä.

Kuningas sai pian kokea, kuinka tyhjiä kaikki hänen toiveensa olivat olleet. Vihamielinen liike häntä vastaan levisi yhä enemmän. Vesteråsin linnan vouti lujitti linnoituksia minkä ehti. Itä-Göötan talonpoikia, jotka piirittivät Linköpingin piispantaloa, johtivat Sven Höök ja Pietari Smed, molemmat kelpo miehiä.

Maunu Erikinpoika lähti Vesteråsista urhean parven kera ryntäysretkelle Strengnäsiä vastaan. Erik Abrahaminpoika sai siitä tiedon, ja hän riensi ilmoittamaan kuninkaalle, että Vesteråsin linna oli jätetty melkein oman onnensa nojaan ja sen kimppuun oli heti käytävä.

Lähetettiin joukko aluksia ja veneitä, varustettuina miehin ja pyssyin, purjehtimaan Vesteråsiin Erik herran johdolla. Varustukset oli tehty niin hissukseen, ettei kukaan tiennyt minne matka piti, ennenkuin he jo olivat ulapalla. Myöhään yöllä saapui pieni laivasto määräpaikkaansa; siellä ei vaaraa aavistettukaan ennenkuin laukaukset jyrisivät linnanporttien edustalla. Se oli täydellinen äkkiyllätys, ja rynnäkkö menestyi siis toiveiden mukaan. Kohta sen jälkeen lähetettiin muuan joukko kotiinpalaavaa vanhaa Maunu Erikinpoikaa vastaan; hänetkin saatiin äkkiylläköllä vangiksi ja lähetettiin leiriin.

Kuninkaan ilo oli ylenpalttisen suuri, ja hän ilmoitti heti Tukholman porvaristolle saavuttamastaan voitosta. Mutta ei se täällä hänen asiaansa yhtään edistänyt. Porvarit näyttäytyivät yhtä rohkeina kaupungin muureilla, tehtiinpä melkein päivittäin uloskarkauksiakin suuremmalla tai pienemmällä menestyksellä. Ja tämä ärsytti kuningasta äärimmilleen; siinä hänen käsityksensä mukaan piili julkeutta ja ivaa, mikä kiihdytti hänet aivan mielipuolisuutta lähentelevään raivoon.

Ja lisäksi saapui alituiseen viestejä, kuinka miehuullisena rahvas pysyi kaikkialla. Ei edes syrjäisessä Suomessakaan saavuttanut Kristian kuningas sitä menestystä mitä oli odottanut; vanha stureystävä Arvi Kurki, Tönne Erikinpoika (Anna Bjelken lanko) ja herra Åke Yrjänänpoika kannattivat kaikin voimin urhakkaa Kristina rouvaa; he olivat päättäneet kestää tai kaatua taistelussa oikean asian puolesta.

Asema pysyi edelleen samana aina elokuuhun, elintarpeiden puute kävi leirissä tuntuvammaksi päivä päivältä, sillä makeilullakaan ei kansaa saatu muonavaroja tuomaan. Eikä muutosta näyttänyt pian olevan toivottavissakaan, ja talven tullen täytyisi kuninkaan luopua piirityksestä ja häpeissään palata Tanskaan, saavuttamatta mitään paljonmaksavilla varustuksillaan.

Katkerin mielin kiroili hän niitä, jotka olivat neuvoneet häntä ryhtymään tähän sotaretkeen. Mutta silloin astui Didrik maisteri ja neuvoi häntä yrittämään toista tietä perille. Pernilla rouva ja itse Sigbritkin olivat kirjoittaneet ja neuvoneet lähettämään tohtori Hemmingin Tukholmaan. Jos muutamia ruotsalaisia herroja lähetettäisiin kaupunkiin, ei heitä voitu siellä olla ottamatta vastaan ja hyvällä asiantuntemuksellaan pääsisivät he parempiin tuloksiin kuin rauhanhierojat.

Kuningas kutsutti Hemming piispan luoksensa, ja tämä tuli hetkisen kuluttua.

"Olette sanonut, että tahdotte palvella minua?"

"Niin, teidän armonne."

"Todistakaa se!"

"Millä tavoin?"

"Taivuttakaa heidät antautumaan."

Hemming seisoi hetken mietteissään. "Teen parastani", sanoi hän.

"Milloin olette valmis?"

"Milloin käskette!"

"Huomenna siis!"

"Vaikka huomenna, teidän armonne!"

Hemming Gadd lähti, ja kuningas lähetti sanan Mathiaalle ja Erik Ryningille, että he samassa tarkoituksessa saapuisivat kaupunkiin, mutta puhemiehenä olisi Hemming Gadd. "Jos hän epäonnistuu", huusi kuningas, "niin lähetän hänen päänsä Pernilla rouvalle, joka pääsee siitä käsittämään, kuinka vähän arvoinen papin kaunopuheisuus on!"

Huomenna pyysivät kolme yllämainittua herraa pääsyä kaupunkiin. Siihen suostuttiin heti. Sillä Kristina rouva tuumi, etteivät ne viestit, joita Hemming Gadd toi, voineet olla muita kuin hyviä, ja sentähden ikävöi hän niitä kuulla.

Mutta kun kaupunkiin levisi tieto, että Hemming piispa oli tulossa, silloin tunsivat kaikki ikäänkuin tuulahduksen muinaisista, onnellisista ajoista.

Varmasti tuli hän auttamaan sorrettua kaupunkia! Kaikki, ketkä elivät ja hengittivät, riensivät häntä vastaan. Muutamia upseereja ja useita porvareita oli tulijaa vastassa kaupungin portilla, ja katseluhaluisena väkijoukko muodosti kunniakujan aina linnaan saakka, mutta he eivät nähneet ketään muita kuin Hemmingin.

"Kuinka hän punoittaa!"

"Ja tuijottaa eteensä!"

"Eikä näe meitä ensinkään!" kuiskailtiin.

Mitä hän itse vaistomaisesti tunsi, sitä ei hän perustellut. Mutta vältti katsoa kehenkään, ettei hänen tarvinnut tervehtiä; vastoin tahtoaan tunsi hän kiusautuvansa, hän ei voinut päästä oikeaan oloonsa. Mutta jollei se heti käynyt, niin odottakoothan vain, kunnes hän ehti luoda jäänsä ja näyttää mitä kantoi kilvessään. Silloin kaikki kimmastuvat häneen, silloin on hän taasen keskellä taistelua, ja sitten — sitten olisi osoitettava, kuinka oikeassa hän oli väitteissään ja kuinka vähän he ymmärsivät omia etujaan.

He saapuivat linnaan.

Suureen saliin oli kokoontunut viitisenkymmentä kaupungin ylhäisimmistä herroista, ja kaikista etumaisena seisoi jalo rouva Kristina Gyllenstjerna. Tämä tuli häntä vastaan ja hän seisoi kasvotusten ystävävainajansa lesken kanssa. Hän tunsi tämän katseen kiintyvän itseensä, mutta ei vastannut siihen, kumarsi vain syvään hänelle ja sitten kaikille läsnäolijoille.

Ilma tuntui raskaalta ja painostavalta; jokainen aavisti mitä oli tuleva, mutta kukaan ei virkkanut sanaakaan, se kuului Hemming Gaddille. Mutta tämä haparoi sanojaan, ensi kertaa elämässään; hänen oli vaikea tämän naisen ja näiden miesten edessä puhua ulkopuolelta hampaitaan, tarjoten kahdeksankymmenvuotiaan huulin isänmaalleen juudassuudelman, ja siksi hän epäröi.

"On jo kaksi vuotta siitä", sanoi hän, "kun toisten panttivankien mukana lähdin täältä Tanskaan; toista on nähdä jokin asia etäältä, toista läheltä. Kristian kuningas on lempeä ja armollinen herra, hän sanoo olevansa Ruotsin laillinen kuningas, ja tästä laillisesta oikeudestaan ei hän aio luopua koskaan, ja varmaa ja totta on, että Ruotsi hänen valtikkansa alla kulkisi kunniakasta ja onnellista aikaa kohden!" Kristina tuijotti häneen, aivan kuin ei tahtoisi uskoa omia korviaan.

"Ja te, elektus, sanotte tämän!"

"Mihin vie vastarinta muuhun kuin maan perinpohjaiseen köyhtymiseen? Kuka teille tulee apuun? Hansakaupungit, Puolan kuningas, Venäjän suuriruhtinas, kenties Saksan keisarikin ovat valmiit ojentamaan Tanskan kuninkaalle auttavan käden kurittamaan hänen kapinallisia alamaisiaan. Paavi antaa pannajulistuksen toisensa jälkeen, ja, mikä merkitsee kaikista enimmän, maan omat lapset, tarkoitan nyt suurmiehiä, ovat suurimmaksi osaksi yksimieliset, että valtikka on jätettävä Kristian kuninkaalle. Mitä vastarinta sitten enää auttaa? Se ärsyttää vain kuninkaan mieltä, pitkittää sekasortoa ja tekee kurjuuden suuremmaksi kuin se jo on."

Monet läsnäolijoista myönsivät hiljaisuudessa, että hän oli oikeassa, mutta he vaikenivat.

Kristinan mielessä oli hämmästys väistynyt vihastuksen ja inhon tieltä; suuttumuksen puna paloi hänen poskillaan, kun hän sanoi: "En ikinä uskonut, että teistä voisi tulla maankavaltaja!"

Näin sanoen hän käänsi kuninkaan puhemiehille selkänsä ja laitatti pois koko lähetystön.

Hemming Gadd lähti kaupungin raastupaan, joka oli ihmisiä täpötäytenään.

"Vapautta elämään ja toimintaan, rauhaa vihollisiin nähden, unhotusta ja sovitusta, kas, siinä mitä minulla on teille tarjottavaa!" huudahti hän heille. "Oletteko Tanskan kuninkaan mies?"

"Ilvehdittekö kanssamme?"

"Ettekö tule viemään meitä sotaan tanskalaisia vastaan?" kysyi muuan työmies, joka ovelta oli nähnyt rotevan, tarmokkaan vanhuksen.

"Pikemmin kuulostaa hän aikovan taivuttaa niskamme tanskalaisen ikeen alle", huusi muuan taalalainen.

"Sellainen ei ole hänen tapaistaan."

"Hän, tanskalaisten tulisin vihamies!"

"Niin, niin, minä tappelin hänen johdollaan Itä-Göötanmaalla."

"Olisittepas kuulleet, kun hän puhui Lyypekissä!"

"Minun isäukkoni oli mukana Kalmarissa, kun Hannu kuningas hirtätti joka toisen porvarin, mutta silloin tuli piispa, ja koko tanskalaisjoukkue lähti tiehensä, ja niin puhui hän talonpojille, kuinka heidän oli taisteltava viimeiseen mieheen, ja hän sanoi sumeilematta antavansa henkensä Ruotsin puolesta, ja niin hurrattiin oikein hartiavoimin urhoolliselle piispalle."

"Hurratkaamme hänelle!"

Ja he hurrasivat minkä jaksoivat, ja turhaan koetti hän saada suunvuoroa; hänen täytyi kuulla loppumattomiin omia urotöitään; ne pistivät kuin terävät okaat hänen sydämeensä, mutta peräytyä hän ei tahtonut.

Hän odotti, kunnes myrsky oli ehtinyt hieman laantua ja huusi sitten: "Tahdotteko kuulla minua?"

"Kyllä, kyllä!" huudettiin kaikilta tahoilta.

"Tahdotteko saada loppuun tämän ainaisen sodan?"

"Tahdomme kyllä!"

"Eikö jokainen tahtoisi rauhassa ja levossa palata ammattiinsa?" kysyi piispa.

"Kyllä, kyllä!"

"Suolaa olisi aina saatava."

"Niin olisi."

"Kankaita halvemmalla."

"Paljon halvemmalla!"

"Rikkaat eivät saisi sortaa köyhiä."

"Sama oikeus kaikille!" huusi muuan.

"Sitä ei hän voi!" tokaisi toinen.

"Kenties, jos tahdotte taipua erääseen ehtoon."

"Mihin, mihin?"

"Vähät herättää, vaikka sen sanonkin, olette sellaisia härkäpäitä, ettette koskaan tule järkiinne."

"Ehto, ehto!"

"Olen sanonut teille, mitä etuja se tuottaa."

"Me suostumme siihen!"

"Niin, niin!"

"Mikä ehto on?"

"Sopimus vihollisen kanssa!"

Ensin haudan hiljaisuus, sitten syntyi ökä ja metakka, aivan kuin hornan henget olisivat päässeet valloilleen, Esbjörnin palvelija, Pietari Perjantai, sai käsiinsä jyrkeän rautakangen ja kimmahutti sen sellaisella vauhdilla Hemming Gaddia kohden, että tämä oli vähällä saada surmaniskun.

"Hän on kavaltaja!"

"Heittäkäämme hänet yli muurin!"

Porvareilla oli täysi työ pelastaessaan vanhaa miestä kansan raivolta, mutta niin vähän hän pelkäsi, että tahtoi mennä ulos väkijoukkoon. Heidän vastarintansa huvitti häntä, ja hän tahtoi nähdä, eikö lopulta saisi heitä taipumaan.

Mutta porvarien ynseys oli yhtä suuri, vaikkei yhtä äänekäs. He sanoivat hänelle suoraan, ettei sovinnonhieronnasta voinut koitua mitään; he olivat vakuutetut, ettei Kristian kuningas voinut vallata kaupunkia rynnäköllä, ja avata portteja eivät he aikoneet koskaan.

Hän pyysi heitä heti ajattelemaan asiaa, heidän ei tarvinnut heti tehdä päätöstään.

Hän sai yösijan muutaman suurporvarin luona ja hänelle ja hänen ystävilleen terotti hän yön kuluessa etuja, mitkä oli yhtymisestä Tanskan kanssa. Tanskalaisesta hallituksesta tulisivat herrat enimmän kärsimään, siitä saatiin olla varmat, sillä Kristian kuningas ei voi sietää, että hänen alamaisensa kantavat päätään korkeammalla häntä itseään.

Mutta kun porvarit aamupuoleen palasivat koteihinsa, tuumivat he keskenään: "Vanha Hemming on kyllä oikeassa. Antaa kuninkaan tulla ja herrojen saada hänestä kyllikseen; eihän hänen sitten tarvitse talossa vanheta."

Mathias piispa ei hänkään puolestaan ollut toimetonna. Kaikki kaupungissa oleskelevat korkeat herrat ja aatelismiehet oli hän koonnut ympärilleen, monet heistä olivat salaisuudessa suopeita hänen asialleen, mutta vastahakoisimmatkin olivat uteliaita kuulemaan mitä hänellä oli sanottavaa.

"Tuumikaahan oikein asiaa", sanoi hän, "ja silloin näette, ettei tässä menetä mitään, vaan voittaa kaiken. Tästedes ette tule ainoastaan nimellisesti olemaan 'valtakunnan herroja', vaan myös asiallisesti! Kristian kuninkaalla ei ole aikaa eikä halua huolehtia maan hallinnosta; se jää teidän asiaksenne, jalot herrat!"

Ja jalot herrat katsoivat myhäillen toisiinsa. Sitähän he juuri tahtoivat.

"Sentähden ei hän ainoastaan aio vahvistaa kaikkia niitä erivapauksia, jotka teillä jo on, vaan myöntää uusiakin! Pyytäkää, hyvät herrat, mitä tahdotte, ja jos on kuninkaan vallassa, niin hän heti suostuu siihen."

"Mutta hänellä on julma mieli sanotaan."

"Jos niin on, sitä vähemmän on syytä panna hänen kärsivällisyyttään koetteelle; kuinka kauan luulette tämän tilan voivan jatkua, jalot herrat?"

"Mutta Kristina rouva…"

"Hän on sangen ponteva ja sitkeä, mutta ymmärtää vähät maan parhaasta."

"Hän ei suostu koskaan!"

"Hänen täytyy!"

"Porvarit ja kauppamiehet tottelevat häntä."

"Luulenpa, että Hemming Gadd tekee tyhjäksi hänen vaikutuksensa heihin."

"Mutta jos linnanrouva kieltäytyy?"

"Valitsisitte joukostanne muutamia, jotka esittäisivät hänelle välttämättömyyden antaa myöten…"

Herrat neuvottelivat keskenään, mutta kukaan ei ollut oikein halukas ottamaan tehtävää suorittaakseen. Läsnäoleva herra Erik Juhananpoika (Vaasa), panttivankina Tanskaan viedyn Kustaa Erikinpojan isä, sai vihdoin sanoiksi:

"Kristina rouvan lähimpänä sukulaisena kuuluu minulle puhuminen tästä asiasta; teen sen ja toivon voivani tuoda teille onnellisen vastauksen."

Kaikki kiittivät Erik herraa; oli kuin hän olisi nostanut raskaan kuorman heidän hartioiltaan.

Mutta Mathias piispa tuumi mielessään päässeensä arkkipiispanvirkaa melkoista lähemmäksi; kuningas tuskin voi olla antamatta sitä hänelle sen loistavan menestyksen jälkeen, mikä kaikesta päättäen lähetystöllä tulisi olemaan.

* * * * *

Kristina parka; kuinka hän oli kärsinyt ja taistellut! Hän näki, mihin jouduttaisiin, mutta kuitenkin hylkäsi hän inholla antautumisajatuksen. Oliko hänen, kaikkien niiden lupausten jälkeen, joita oli antanut rakastetulle herralleen, annettava myöten, ojennettava kätensä valtakunnan viholliselle? Ja oliko hänen petettävä kansa, joka taisteli ja kesti kaiken? Ah, kuinka hän ajatteli huolissaan, mutta mitään enkeliä ei tullut taivaasta häntä pelastamaan, hän ei löytänyt mitään keinoa. Hänen sydämessään oli yö, yö hänen ympärillään, mistä oli ensi valon säde tuleva?

Silloin sanottiin hänelle, että Cecilia rouva, hänen rakas sisarensa, ja tämän herra, Erik Juhananpoika, olivat tulleet häntä tapaamaan.

Nämä molemmat olivat Kristinan parhaita ystäviä, ja hän riensi heitä vastaan toivoen saavansa lohdutusta ja apua.

Cecilia rouva oli aina poikansa poisviennistä ollut vaipuneena syvään suruun; hän sanoi olevansa varma siitä, ettei enää koskaan saisi nähdä Kustaa poikaansa. Mutta tänään hämmästytti Kristinaa hänen ulkonäkönsä; näytti kuin hänessä olisi herännyt uusia elämän toiveita.

"Rakkahin Kristina!" sanoi hän ja syleili häntä. "Sinä voit antaa minulle elämän tai kuoleman!"

"Minä?" kysyi tämä kummissaan.

"Cecilia päästää tunteensa juoksemaan järjen edelle", puuttui hänen herransa puheeseen.

Kristina katsoi kysyvästi molempiin.

Nyt tuntui Erik herrankin vaikealta tuoda ilmoille asiaansa.

Cecilia näki sen ja sai sanoiksi:

"Kuningas tahtoo antaa takaisin Kustaani", sanoi hän, "se riippuu nyt vain sinusta."

"Minusta!"

"Rakkahin sukulaiseni!" puuttui Erik herra puheeseen. "Minulla on tuotavana teille surullinen uutinen."

"Se että petollisuus yhä levenee."

"Älkää sanoko sitä siksi. Se on pelkkää huolehtimista teidän ja maan hyvästä."

"Pyydän teitä, sukulaiseni, älkää ottako minua lukuun."

"Te olette ainoa, joka enää seisoo vastaan."

"Ovatko kaikki myöntyneet?"

"Kaikki poikkeuksetta taipuvat sovintoon."

"Tekin?"

Erik herra pääsi vahtaamasta. Tukholman pormestari ja raati pyrki kiireimmiten jalon rouva Kristina Gyllenstjernan puheille.

"Menkää", sanoi ritari, "me odotamme täällä."

"He puhuvat kyllä teidänkin puolestanne", vastasi Kristina jäätävän tyynesti ja poistui huoneesta.

Niin he tekivätkin. Liikuttavin sanoin esittivät he hänelle antautumisen välttämättömyyden; niin kovina aikoina ei ollut mitään muuta keinoa. Kaikki kaupungin varat olivat lopussa, nälkäkuolema olisi jatkuvan piirityksen varma seuraus.

Lohdutellen lisäsivät he, että oli Sten Sture vanhempikin taipunut pakkosopimukseen; vasta sen jälkeen saattoi hän oikein lujittaa valtansa, kun herrat olivat päässeet käsittämään, mihin tanskalainen hallitus ajanoloon vei.

Kristina rouva olisi voinut osoittaa heille heidän omien sanojensa ristiriidan, mutta se ei nyt enää maksanut vaivaa; sentähden vaikeni hän yhä ja kuunteli ainoastaan tarkkaavaisesti heidän esitystään. Kun he olivat lopettaneet, sanoi hän:

"Annan kahden tunnin kuluttua vastaukseni."

Hän seisoi liikahtamatta, kunnes lähetystö oli mennyt, ja lähetystön jäsenet tunsivatkin, että he jättivät Kristinan eikä tämä heitä.

Kun hän palasi sukulaistensa luo, näkivät nämä hänen kasvoistaan mitä ulkona oli tapahtunut.

"Olethan sairas, Kristina!" huudahti Cecilia rouva.

"Sanoisit pikemmin kuollut!"

"Kärsitkö suuresti?"

"Voivatko kuolleet kärsiä? Kaikki tuntuu minussa kuolleelta!"

Cecilia tahtoi sulkea hänet syliinsä.

"Älä koske minua, se lisää vain tuskaa", sanoi hän. "Puhukaamme siitä, mitä on tehtävä."

Erik herra sanoi, että Kristinan oli linnan päällikköjen ja kaupungin maistraatin kera lähetettävä kirje, jossa tunnustaisivat Kristianin kuninkaaksi ja luovuttaisivat Tukholman linnan hänelle eliniäkseen ja sen jälkeen neuvostolle. Tämä avoin kirje olisi muutamain siihen valittujen mukana toimitettava kuninkaalle, ja lähetystön oli kuninkaan lähettiläiden kanssa mentävä laivastoon niin pian kuin mahdollista.

Kristina otti vastaan määräykset ja toimi sokeasti niiden mukaan.

Hänen sielunsa oli menettänyt kaiken harrastuksensa, nyt teki hän ainoastaan mitä muut tahtoivat.

Kirje kirjoitettiin, mutta kun tanskalaiset ja ruotsalaiset lähettiläät lähtivät kaupungista, silloin vallitsi haudan hiljaisuus töllisteleväin joukkojen keskuudessa; oli kuin uteliaisuuden esineenä olisi läheiset hautajaiset, ja Ruotsin vapautta he menivät hautaamaan.

Kristian kuningas oli yhtä hämmästynyt kuin iloinen; vanha Hemming Gadd oli sentään merkillinen mies; häntä saattoi käyttää.

Jo seuraavana päivänä, syyskuun 5 päivänä 1520, allekirjoitettiin sopimus Kristian kuninkaan ja Tukholman kaupungin ynnä Kristina rouvan välillä.

Sanoin ja kättä lyöden, kirjein ja sinetein, valoin ja sitoumuksin tehtiin nyt sovinto ja rauha. Kuningas lupasi täyden unhotuksen kaikkiin menneihin nähden ja sitoutui kirjallisesti antamaan anteeksi kaikille niille, jotka olivat taistelleet Kristian I:ä, Hannu kuningasta ja häntä itseään vastaan. Samoin oli kaikki vangit päästettävä vapaiksi ja Kristina rouvalle luvattiin suuria läänityksiä.

Seuraavana aamuna, syyskuun 7 päivänä, tahtoi kuningas saapua kaupunkiin, jolloin Kristina rouvan yhdessä pormestarin, raadin ja väestön kera oli otettava hänet vastaan ja luovutettava hänelle linna ja kaupunki.

Määrätyllä hetkellä hän saapuikin; nyt oli kuninkaan mielessä pelkkää päiväpaistetta, ja suurilla juhlallisuuksilla hänet otettiin vastaan. Linnaan saavuttua teki hän lyhyen vierailun Kristina rouvan luo ja tämä luovutti omin käsin hänelle linnan avaimet. Hän hymyili kohteliaasti linnanrouvalle ottaessaan ne, mutta tämän marmorikasvoissa ei liikahtanut ainoakaan lihas, ja siitä saattoi kuningas päättää hänen sydämensäkin ajatukset.

Kaupungin raatimiesten joukossa oli muuan nimeltään Gorius Holsti; tämän luona oli kuningas asunut nuorena Tukholmassa vieraillessaan ja usein oleskellessaan linnasta poissa isäänsä peläten. Gorius Holsti oli nyt kaikessa alamaisuudessa ilmoittanut pitäneensä huolen juhla-ateriasta siihen tapaan kuin prinssi Kristian muinen tahtoi, ja hän anoi, että kuningas tahtoisi pitää sen hyvänään.

Tämä suostui heti; nyt ei hänen tarvinnut kutsua pöytäänsä muita kuin ketkä häntä miellyttivät, ja niiden joukkoon eivät ylhäiset ruotsalaiset herrat kuuluneet.

Ovela Gorius Holsti oli kuninkaan lähimpänä pöytänaapurina; häntä nipisti hän korvasta ja lupasi tehdä hänestä kaupungin pormestarin. Kun kuningas tyhjensi ensimäisen lasinsa, julisti torvien toitotus palaavaa rauhaa koko kaupungille, mutta ruotsalaiset herrat olivat aika ihmeissään, kun heidät melkein järjestään oli jätetty juhlasta pois.

Seuraavana päivänä toi Tukholman porvaristo kuninkaalle kirjallisen uskollisuudenlupauksensa.

Kuningas asui yhä edelleen raatimiehen luona. Hän arveli ehtivänsä kyllä muuttaa linnaan vielä sittenkin, kun hänet oli kruunattu, ja ensin aikoi hän pikimiten käydä Kööpenhaminassa.

Leiristä tuotiin sana, että Vesteråsin vanha linnanpäällikkö anoi hartaasti armoa.

"Sen saa hän ansionsa mukaan, huomenna jo", vastasi kuningas hymyillen.

Ja niin pystytettiin hänen käskystään hirsipuu Suurtorille, ja vanha mies, joka oli sattunut joutumaan kuninkaan vangiksi, vietiin sinne ja paloiteltiin neljään osaan, jotka ripustettiin teiliin.

"Hän varmaankin on pahoin rikkonut", kuiski kansa keskenään.

Mutta korkeat herrat arvelivat, että pitkällinen vastarinta oli syynä kuninkaan ärtyneeseen mielentilaan, ja he sopivat, että oli kaikin noudatettava hänen toivomuksiaan.

"He aikovat pitää minua narrinaan", ärisi kuningas, "mutta ennen pitkää opetan heille muuta."

Herra Kustaa Trolle ja Didrik maisteri olivat hänen ainoat uskottunsa; heidän kanssaan oli hänellä pitkiä salaisia neuvotteluja. Mielellään kuuli hän heidän ehdotuksiaan, mutta mihinkään päätökseen ei hän päässyt. "Siihen on kyllä aikaa, kunhan palaan Tanskasta", sanoi hän. "Hän neuvottelee Sigbrit rouvan kanssa", kuiskasi maisteri Kustaa herralle.

"Ymmärtääkö naisväki moista?"

"Hän ymmärtää mitä vaan!"

Arkkipiispan toivomuksesta täytettiin muutamia avoimia virkoja, ja Mathias piispa sai tehtäväkseen mennä sisämaahan toimittamaan rahvasta saapuville siksi kuin kuningas tuli takaisin.

Tämä lupasi tehdä kaiken voitavansa; mutta ne tärkeät palvelukset, jotka hän arveli jo tehneensä, oikeuttivat hänet vastaavaan palkintoon, ja tätä ei hän voinut olla ennen lähtöään sanomatta kuninkaalle.

"Ettekö luule minun sitä ajatelleen", vastasi kuningas nauraen. "Katsokaa vain, että olette täällä Tukholmassa, kun tulen takaisin, ja minä lupaan, että palkka nousee yli rohkeimpainkin toiveidenne, niin suuret kuin ansionne ovatkin!"

"Uskallanko kysyä…"

"Ei, piispa, salaisuuttani ette saa tietää ennen aikojaan!"

Niin täytyi Mathias piispan lähteä aprikoiden mielessään, mitä läänityksiä vaatisi, jos kuningas antaisi vapauden valita.

Sen jälkeen kutsuttiin puheille Hemming Gadd.

Kristian kuningas vihasi tätä miestä, mutta hän ihaili häntä myös. Hemmingin ansio oli, että Tukholma nyt oli hänen vallassaan, ja sitä suurta tehoa, joka hänen kaunopuheisuudellaan oli ruotsalaisiin, tahtoi kuningas edelleenkin käyttää.

Hemming Gadd astui kuninkaan huoneeseen tyynenä, tutkimatonna kuten tavallisesti.

"Olette tehnyt minulle palveluksen", sanoi kuningas. Kumarrus oli hänen vastauksensa. "Mitä tahdotte palkaksi?"

"Olen jo saanut sen."

"En ole antanut teille mitään!"

"Muut ovat antaneet."

"Ketkä muut?"

"Ruotsalaiset herrat."

"Millainen palkka se on?"

"Pelko, jonka näen heidän kasvoillaan."

"Mitä he pelkäävät?"

"Luultavasti Vesteråsin päällikön kohtaloa."

Kuningas hätkähti. Tiesikö sitten tämä mies, mitä hän ei ollut uskonut kenellekään?

"Hän sai mitä oli teoillaan ansainnut."

"Niin, hänellä oli ruotsalainen mieli!"

"Ja siksi arvelette…"

"Arvelen, että jos sellaista saattoi tapahtua tuoreessa puussa, mitä silloin tapahtuukaan kuivassa."

"Ettekö pelkää mitään omasta puolestanne?"

"Olen liian vanha pelkäämään."

"Olette aina ollut Tanskan vihollinen?"

"Niin olen!"

"Olette kenties vieläkin?"

"Enkö palvele teidän armoanne?"

"Mutta ette rakkaudesta!"

"Hm."

"Voisitte yhtä hyvin kääntää aseenne minua vastaan!" huudahti kuningas.

"Sitä en kiellä!"

Kristian meni häntä vastaan ankarin uhkaavin katsein. "Varokaa itseänne!" tiuskaisi hän.

Mutta nyt leimahti Hemminginkin mieli; kuulustelu ei häntä miellyttänyt, ja sentähden kohtasi hän kuninkaan uhkaavan katseen ja vastasi samaan sävyyn: "Kuolemaa en pelkää, mitä minulla silloin on pelättävää, herra kuningas?"

"Minun vihani!"

"Teidän isänne ei voinut minua vahingoittaa, luullakseni ette voi tekään!"

"Heitätän teidät vankeuteen."

"Siten menetätte palvelijan, josta voi olla teille hyötyä!"

"Mutta sitten…"

"Sitten murskataan työkalu, jota ei enää tarvita."