SISÄLLYS: (continued 2)

Välttämätöntä oli kuitenkin ratkaista asia lopullisesti. Arkkipiispan tappio oli pannut piispain ja pappien suut suppuun. He tunsivat tarpeelliseksi alistua sen tahdon alaiseksi, jolla oli korkein valta, eikä siksi näin suotuisaa tilaisuutta sen vallan lujittamiseksi saanut laiminlyödä.

Marraskuun lopussa kutsui valtionhoitaja kokouksen Tukholmaan. Sinne tuli Linköpingin piispa Hannu Brask, Strengnäsin piispa Mathias, Vesteråsin piispa Otto ja Turun Arvid piispa, sitä paitsi Hemming Gadd, suuri joukko ritareita, vapaasukuisia rälssimiehiä, kuparivuorimiehiä, taalalaisia sekä Tukholman pormestari ja raati. Vihdoin saapui myös arkkipiispa Kustaa Trollekin valtionhoitajan suojelusluvalla vastaamaan puolestaan, jos hän ylimalkaan voi puolustaa asiaansa.

Mutta hänen astuessaan suureen kokoussaliin paloi hänen silmissään villi tuli, hän heitti päänsä ylpeästi taapäin ja tarkasteli kokousta aivankuin olisi hän tullut tuomitsemaan eikä tuomittavaksi.

Silloin nousi Sten Sture. Rauhallisin ja arvokkain sanoin puhui hän siitä, kuinka herra Kustaa Trolle jo valtakunnan arkkipiispana Ruotsiin saapuessaan oli osoittanut olevansa maan vihollinen, kuinka hän oli antanut pahoinpidellä kaatuneiden ruotsalaisten ruumiita, ja monta monituista kertaa vastoin annettuja lupauksia rikkonut rauhan, tehdyn aselevon aikana antanut laukaista linnankanuunat mitään pahaa aavistamatonta piiritysjoukkoa vastaan ja saanut siten aikaan suuren mieshukan. Hän oli avoimesti tunnustanut olevansa kuningas Kristianin mies ja siten selvästi näyttänyt toteen petollisen mielenlaatunsa ja osoittanut arvottomuutensa ei ainoastaan olemaan ruotsalaisen kirkon päänä, vaan myöskin yhtenä sen jäsenistä.

Paheksuva nurina kävi läpi kokouksen, kaikkien katseet kiintyivät arkkipiispaan, useimpain uhkaavin ilmein, toisten melkein häveten; tuomiokapituli ei uskaltanut virkkaa mitään hänen puolustuksekseen.

Mutta pappien kuunnellessa syytöksiä kovenivat hänen kasvonpiirteensä ja olivat kuin raudasta valetut. Mitä se häneen kuului, mitä nuo toiset ajattelivat ja tuumivat.

Petturuuden syytöksen heitti hän takaisin valtionhoitajalle, joka oli nostanut aseensa maan oikeata herraa ja kuningasta vastaan.

Omasta puolestaan ei hänen tarvinnut seisoa tämän kokouksen edessä tekemässä tiliä töistään; pyhää sauvaa, minkä hän oli vastaanottanut Pietarin huoneenhaltijalta, ei mikään maallinen herra voi ottaa häneltä, ja herjauksista ei hän välittänyt.

Tuollainen puhe voi ainoastaan lisätä katkeruutta, petturuushan oli kyllin selvä, ja mieliala kiihottui äärimmilleen ivallisesta esiintymisestä yhä enemmän rakastettua valtionhoitajaa kohtaan.

Asia oli siten helposti ratkaistu, ja valtiopäiväin tuomio arkkipiispan asiassa kuului seuraavasti:

"Sen suunnattoman vahingon ja tuhon tähden, jota Stäketin linna on tuottanut Ruotsin asujamille siitä pitäen kuin se rakennettiin, ensin arkkipiispa Jönsin aikaan ottamalla Kristianin valtakuntaan, sitten arkkipiispa Jaakon aikaan ottamalla Hannu kuninkaan ja nyt lopuksi arkkipiispa Kustaan aikaan ottamalla nuoren Kristian kuninkaan, — on Stäketin linna revittävä ja hävitettävä maan tasalle, niin etteivät tämän jälkeen kotimaan kavaltajat saa siellä tyyssijaansa."

Mutta arkkipiispaan nähden langetettiin seuraava tuomio:

"Koska herra Kustaa Trolle on tuottanut muukalaista sotaväkeä synnyinmaansa niskoille ja koska hän on kantanut nurjaa kilpeä herraansa ja päämiestänsä, Ruotsin valtakunnan valtionhoitajaa vastaan, olemme me kaikki yksimielisesti jaa-huudoin ja kohotetuin käsin vannoneet ja luvanneet, ettemme ikipäivinämme tahdo häntä arkkipiispaksi tähän valtakuntaan, mutta hän saakoon nauttia sitä suojeluslupaa, jonka hänelle meidän rakas herramme ja päämiehemme antanut on."

Lisäksi sitoutuivat kaikki läsnäolijat, "koska he olivat kaikki yhdessä liitossa tässä asiassa, keskinäisesti auttamaan ja tukemaan toisiaan siinä tapauksessa, että joku sen johdosta, mitä oli tapahtunut, saattaisi valtakunnan rappioon ja kirkonkiroukseen, milloin ja missä tällaiseen, joko pyhän isän paavin huoneesta tai muilta tahoilta, ryhtyä saatettaisiin."

Kun tuomio siten oli langetettu ja asianmukaisesti kirjaan merkitty, kirjoittivat läsnäolijat nimensä alle, ja valtakunnan leima pantiin siihen lisäksi allekirjoittajain "riippuvain sinettien" kera. Mutta piispa Brask, joka ei ollut tuomioon tyytyväinen, mutta ei uskaltanut kieltäytyäkään, käytti "viekasta pappisjuonta" ja kirjoitti pienelle paperilapulle: "Tähän olin minä pakotettu." Sitten pani hän kenenkään huomaamatta lapun vahasuojuksessa sinetin alle.

Tämä päätös tehtiin 23 marraskuuta 1517.

Siten päättyi tämä merkillinen kokous!

Erinäisiä kirjeitä tämän kokouksen tapauksista ja päätöksistä laadittiin, ja yksi ja toinen osanottajista vei niitä mukanaan kotiseudulleen.

Norrköpingin kaupunkia varten laati valtionhoitaja itse kirjelmän; se alkaa selonteolla kokouksesta, mutta päättyy näin:

"Rakkaat ystävät, kiitän teitä kaikkia hyvin sydämellisesti uskollisuudestanne ja hyväntahtoisuudestanne, jota minulle ja isänmaallenne olette aina osoittaneet, rehellisten ja uskollisten miesten tavoin joka suhteessa toivoen enkä ollenkaan epäillen, ettette tahtoisi tehdä tämän mukaan. Sentähden kehotan minä teitä kaikkia valtakunnan puolesta ja käsken ankarasti kaikkia hankkimaan itselleen hyvät aseet. Jos emme mitenkään saa olla rauhassa tanskalaisilta, niin tahdomme me, kun oikea aika on tullut, käydä heidän kimppuunsa sellaisella voimalla, että he lähinnä Jumalan apua itse mielellään rukoilevat Jumalalta rauhaa."

Päivän hengähdysajan soi Sten herra itselleen; Kristina rouva kokosi hänen ympärilleen muutamia rakkaita ystäviä, joiden kanssa hän voisi keskustella ilman pakkoa äsken tapahtuneista tärkeistä asioista. Niiden joukossa oli myös Kristinan isä, herra Erikki Juhananpoika, joka oli ollut yksi arkkipiispan tuomareista. Muiden muassa oli myöskin Hemming Gadd ja nuori Kustaa Erikinpoika sekä linnanpäällikkö Jöns Jönsinpoika.

"Aika on rientänyt pitkin askelin eteenpäin", huudahti tohtori Hemming. "Siitähän ei ole kuin viisikymmentä vuotta, kun Jöns Pentinpoika johti samanlaista taistelua kuin tämäkin valtakunnan edusmiestä vastaan, joka silloin sattui olemaan kuningas. Silloin pääsi voittajaksi kirkon päämies, ja maallinen majesteetti kadotti sekä kruunun että valtakunnan. Nyt sitä vastoin on ruotsalainen isänmaallisuusintomme saavuttanut sellaisen voiman ja merkityksen, että kun valtionhoitaja puhuu sen puolesta, seisoo koko kansa hänen takanaan yhtenä miehenä. Se sysää pois jokaisen, joka asettuu kansan edistyksen tielle, huolimatta siitä, vaikka se onkin valtakunnan arkkipiispa!"

"Luulen", puuttui herra Erikki Juhananpoika puheeseen, "että äsken voitetun taistelun suurin ja oikein merkitys on siinä, että siitä huokuu syvä kansallishenki, joka luopuu traditsioneistaan ja kunnioituksestaan papillista arvoa kohtaan, kun on kysymyksessä olemassaolon suojeleminen ja itsensä varjeleminen."

"Ketkä miehet ovat vaikuttaneet tämän nopean kehityksen", virkkoi Jöns Jönsinpoika. "Viisikymmentä vuotta sitten, voidaan hyvin sanoa, kantoi Ruotsin kansa vielä orjan kahleita, ja katsokaa nyt kuinka itsetietoisena se kohottaa päätään. Valtionhoitajiaan sen on kiittäminen vapautumisestaan tanskalaisesta ylivallasta. Mutta vielä tärkeämpää on, että kansa on näiltä oppinut ajattelemaan omin päin, että siitä on noussut vapaita, itsenäisiä miehiä. Tämä kallisarvoinen lahja on kulkeva perintönä polvesta polveen, ja kun mitään Stureja ei ole enää olemassa, tulevat heidän kylvämänsä valistuksen ja vapauden siemenet kantamaan siunattuja hedelmiä ikuisiin aikoihin!"

"Älkäämme unhottako sitä, joka teki ensi alun!" puuttui Sten herra puheeseen. "Jollei Engelbrekt olisi urennut oikealle tielle, kuka tietää, olisivatko hänen seuraajansa tehneet sen. Esimerkillä on mahtava vaikutus; kansanmies kulki edeltä, ja seuraajat jatkoivat hänen työtään. Herra kaikkivaltias on ihmeellisesti siunannut kaikkia Sten Sturen toimia; hänestä juontui maamme koko kehitys, ja hänen kylvämänsä kehityksen siemenet ovat kantaneet hedelmän. Rakas isäni ei saanut aikaa kokea muuta kuin sodan vaaroja, ja kun katson taaksepäin, mitä on tämä aika ollut muuta kuin suurta työtä vapauttamiseksemme turmiollisesta unionista Tanskan kanssa; se oli kohdaltaan kiirastuli, jonka oli temmattava maa pimeydestä ja tietämättömyydestä, babylonialainen vankeus, jonka oli pakotettava meidät pyrkimään valoon ja vapauteen. Minusta näyttää, kuin Herran käsi olisi koko ajan suojelevana ojentunut yllemme, ja onneaan saavat kiittää ne, jotka ovat olleet välikappaleina toteuttamassa hänen pyhää tahtoaan!"

Ja niin joivat he illan yhdessä.

Nuori herra Kustaa Erikinpoika kertoi Kristina rouvalle, kuinka urhoollisesti hänen herransa oli menetellyt, kuinka kaikkien silmät olivat luottamuksella tähdätyt häneen ja kuinka hän oli ylhäisten ja alhaisten rakastama.

Ja nämä sanat soivat suloisina Kristinan korvissa, hän tunsi itsensä niin äärettömän onnelliseksi, ettei suurempaa onnea voinut tulla ihmisen osaksi. Sitten ajatteli hän, että kenties miekka tulisi lävistämään hänenkin sielunsa, hän tiesi, että koetukset ja kärsimykset olivat välttämättömät, että hän kerran voisi puhdistuneena, koeteltuna sanoa sydämessään:

"Katso, Herran palvelija!"

* * * * *

Kuten päätetty oli, palasi arkkipiispa vahingoittumattomana takaisin linnaansa.

Mutta monta päivää ei viipynyt, ennenkuin valtionhoitaja seurasi jälestä. Nyt oli piiritystä jatkettava suurella voimalla ja vakavuudella.

Tämä oli sitä välttämättömämpää, kun Lundin arkkipiispa, Birger Gunnarinpoika, kehotti kirjeellisesti valtionhoitajaa lakkaamaan piirittämästä Stäketiä, muussa tapauksessa hän paavin lähettiläänä ja Ruotsin kirkon pääpiispana julistaisi hänet kirkonkiroukseen moisesta väkivallanteosta.

Sten herra pani vakavan vastalauseen tätä uhkausta vastaan; Lundin arkkipiispa, joka niin monella tavoin oli riippuvainen Kristian kuninkaasta, ei voinut langettaa tuomiota Ruotsin ja Tanskan välillä.

"Kun ei Tanskan kuningasta ole tunnustettu Ruotsin kuninkaaksi, ei hänen asettamansa arkkipiispakaan voine tulla meidän arkkipiispaksemme", puuttui Hemming Gadd puheeseen. "Sitä paitsi pannajulistus merkitsee vähän enää nykyään."

"Se vetää huomion meihin ja voi viedä siihen, että hänen pyhyytensä paavi tahtoo sekaantua asioihimme."

"Alistuisitteko siihen?"

"En, kautta elävän Jumalan!"

Hemming hymyili tyytyväisenä. "Se vastaus oli kullan arvoinen", sanoi hän. "Tahtoisin olla neljäkymmentä vuotta nuorempi voidakseni vielä kappaleen matkaa seurata teitä elämän tiellä."

"Minun tieni voi päättyä ennenkuin teidän."

"Jumala siitä varjelkoon!"

* * * * *

Mielettömyydessään aikoi Kustaa Trolle tosiaankin edelleen puolustautua Stäketin linnassa. Hän uskoi lujasti, että Tanskasta viipymättä saapuisi uusi avunlähetys.

Mutta hänen väkensä mieliala ei enää ollut sellainen, että hän uhkauksilla ja selityksillä olisi voinut saada heidät tottelemaan.

Tiedämme jo, kuinka Juhana mestari, ankaran herransa käskystä, oli menetellyt asemiehiin nähden.

Saatuaan takaisin vapautensa eivät he olleet tulleet ollenkaan nöyremmiksi, ja kun hänen armonsa sanoi heille tahtonsa olevan, että linnaa puolustettiin viimeiseen mieheen, silloin kieltäytyivät he siitä joka mies ja vaativat melkein uhmaillen, että linna oli luovutettava.

Ja ylimielisyys väistyi pelon tieltä. Kustaa Trolle kuvitteli mielessään, että asemiehet tahtoivat äkkiylläköllä käydä hänen kimppuunsa, kenties riistää hänen henkensäkin.

Hän ei uskaltanut turvautua huolissaan kehenkään, hänellä ei ollut ainoatakaan luotettavaa ystävää tai palvelijaa. Eräänä yönä hiipi hän pahantekijän tavoin linnastaan, vartijan huutoon ei hän tohtinut vastata, ja oli lähellä, ettei häntä ammuttu urkkijana. Rannalla oli pieni vene, hän sen vapautti ja souti eräälle saarelle, joka oli aivan lähellä. Siellä piiloutui hän yöksi vuorenluolaan.

Seuraavana aamuna, kun hänen havaittiin olevan poissa, nousi linnassa suuri hälinä.

"Onkohan hän päättänyt päivänsä?" kyseltiin keskenään.

"Siihen on hän liian arka."

"Kurja!"

"Hän oli koko paholainen!"

"Kenties piru on hänet noutanut."

"Moinen herra!"

"Minä ainakin pyrin Sten herran palvelukseen!"

"Kunpa uskaltaisi!"

"Hänestä puhutaan pelkkää hyvää!"

"Koettakaamme!"

Kenen onni pettää, hänellä ei ole mitään ystäviä; sen sai arkkipiispakin kokea; samat miehet, jotka olivat kumartaneet maahan hänet nähdessään, ivasivat ja pilkkasivat nyt hänen muistoaan.

Koko asemiesparvi lähti leiriin pyytämään, että valtionhoitaja ottaisi linnan haltuunsa. Mutta heillä oli toinenkin nöyrä anomus.

"Mikä niin?"

"Että teidän armonne tahtoisi ottaa meidät palvelukseensa."

Hän lupasi pitää huolen heidän viennistään Tanskaan. "Tanskalaisten tulee pysyä Tanskan palveluksessa", sanoi hän, mutta kysyi lisäksi, missä heidän herransa oli tavattavissa.

Kukaan ei voinut sitä sanoa.

Muuan köyhä kalastaja teki sen.

Hän oli kaivannut venettään ja löytänyt sen pienen saaren rannalta. Siellä puuhaili muuan ihminenkin, joka, kun hän huomasi, että vastakkaisella rannalla liikuskelevat ihmiset olivat hänet keksineet, riensi nopeasti pois.

Uutinen arkkipiispan katoamisesta oli jo ehtinyt levitä, ja luonnollinen johtopäätös oli, että mahdollisesti juuri hän oli etsinyt tyyssijansa saarelta.

Katkeruus kansan kesken oli yleinen, kunnioitus hänen virkaansa kohtaan oli kadonnut, heillä oli kova halu saada miekkonen käsiinsä.

Hankittiin vene ja siihen tuppautui niin useita, että se oli vajoamaisillaan. Onneksi pääsi se perille; joka mies taittoi seipään käteensä ja niin hajosivat he ympäri saaren etsimään.

He löysivät hänet vihdoin; aivan kuin metsänpeto istui hän kyyristyneenä parin kiven väliin, ja mulkoili heihin silmin, jotka paloivat kuin tuliset hiilet.

He aivan ällistyivät hänet nähdessään ja vilkuivat ihmeissään ja epäröiden toisiinsa.

"Nyt ei hän liene vaarallinen. Menkäämme lähemmäksi." Ja he lähestyivät muutamia askelia.

"Hän näyttää voivan vaikka purrakin!"

"Hiokaamme vähän hänen hampaitaan!"

"Tuollaiset suden silmät!"

"Pistäkäämme ne puhki!" He menivät yhä lähemmäksi.

Ja Kustaa Trollen valtasi sanomaton pelko, hän luuli viimeisen hetkensä tulleen.

"Tuletkos esiin sieltä!" huudettiin joukosta. He olivat unhottaneet hänen korkean säätynsä ja papillisen arvonsa ja näkivät ainoastaan villipedon.

Sillävälin oli Sten herralle ilmoitettu, että piispan pakopaikka oli keksitty ja että talonpojat luultavasti itse tulisivat istumaan oikeutta. Nopeasti riensi hän paikalle muutamani miesten seuraamana ja joutui parahiksi estämään aiottua tihutyötä.

"Mitä ajattelette, rakkaat ystävät", sanoi hän talonpojille. "Tahdotteko ehättää lain edelle ja ruveta tuomareiksi; onko nyt maassa tapa sellainen?"

He vetäytyivät häpeissään syrjään, mutta jupisivat keskenään, että jolleivät he olisi niin kauan vitkastelleet, olisi nyt asia ratkaistu aikoja sitten.

Mutta Sten herra sanoi kohteliaasti, että jos hänen armonsa tahtoi seurata häntä ja hänen miehiään, pääsisi hän täydessä turvassa takaisin.

Tässä ei ollut varaa valita, hänen oli vihattua valtionhoitajaa kiittäminen hengestään. Ja sanomatta sanaakaan, luomatta katsettakaan viholliseensa luikki hän rannalle ja istuutui veneeseen.

Mutta rahvas nimitti saarta siitä pitäen piispansaareksi.

Sten herra virkkoi taipaleella, että hänen armonsa saattoi tarvita varmaa suojaa ja kysyi sentähden, mihin luostariin hän halusi itsensä vietävän.

"Vesteråsiin!" oli vastaus.

Muutamia tunteja täytyi hänen kuitenkin odottaa leirissä; hän pyysi päästä yksin, mutta ensin täytyi hänen allekirjoittaa sitoumus, jossa hän luopui kirkostaan ja arkkipiispuudestaan, ja tämän hän vahvisti sinetillään.

Sen jälkeen vietiin hänet varmasti vartioituna Vesteråsiin; kukaan hänen asemiehistään ei pyytänyt päästä häntä seuraamaan, eikä hän luottanut kenenkään, ei kysynyt ketään; kaikki hänen ajatuksensa ja toivomuksensa kohdistuivat vihaan ja kostoon; sitä hän hautoi katkeroituneessa mielessään päivin ja öin.

4.

HAAMU.

Piispan-Arnöhön oli tullut rakas ja kaivattu vieras. Vanha Jaakko herra näki olevansa vanhojen ystäviensä ja ihailijainsa hylkäämä, sentähden oli isä Johannes sitä tervetulleempi. Hurskaista, iäkkäistä kasvoista loisti sellainen rauha, sellainen tyyni, tasainen mieli, jota mitkään elämän myrskyt eivät voineet kukistaa; ne murtuivat sitä vasten kuin kallioseinää vasten.

Oli omituista isä Johannekselle, että hän tuli yhä iloisemmaksi ja melkeinpä voimakkaammaksikin vuosien mukana. Hänen Herransa työ kävi hänelle rakkaammaksi päivä päivältä, ja hän oli onnellinen saadessaan vaikuttaa sen puolesta. Hänen viettämänsä liikkuvainen, yksinkertainen elämä, se hellyys ja ystävyys, joka säteili häntä kohtaan kaikkien silmistä, lämmitti ja ikäänkuin toi uutta elinvoimaa vanhaan sydämeen.

"Missä olet ollut niin kauan, karkuri!" virkkoi hänen armonsa häntä syleillen.

"Maailma on suuri, ja minun luuni alkavat väsyä", vastasi Johannes.

"Ainoastaan alkavat, kun minun ovat upiuupuneet jo aikoja sitten! Jos minulla olisi sinun voimasi, en olisi epätietoinen, mitä minun on tehtävä."

"Ei teidän ole oltava nytkään, vaan vaikutettava niin kauan kuin voimanne sallivat."

"Tiedätkö, mitä tarkoitan?"

"Luullakseni petollista huoneenhaltijaa."

"Nyt käytät kovia sanoja."

"Minun täytyy."

"Tapasi ei ole tuomita ankarasti."

"Minua on siis uskottava, kun sen teen."

"Palaamme toiste asiaan!"

Seuraavana päivänä sai hänen armonsa muutamia kirjeitä, ja nämä kädessään tuli hän Johanneksen luo.

"Roskaväki loukkaa tuomiokapitulin jäseniä", sanoi hän kiihdyksissään. "Jumalanpalvelusta ei enää pidetä pyhänä."

"Upsalassa?" kysyi Johannes.

"Minun vanhassa, kunniakkaassa hiippakunnassani!"

"Juuri herättääkseen kansan mielissä vanhan kunnioituksen tahtoo Sten herra taivuttaa tuomiokapitulin uuteen vaaliin."

"Neuvon Sten herraa sekaantumaan hengellisiin ja kirkollisiin vaaleihin niin vähän kuin mahdollista."

"Mutta Kustaa herrahan on itse luopunut virastaan, silloin täytyy kai asettaa joku toinen."

"Luopuminen ei merkitse mitään ilman paavin vahvistusta, varsinkaan kun sen ei voi katsoa tapahtuneen ilman väkivaltaa, uhkaa ja pelkoa; sen on Linköpingin Hannu piispa valtionhoitajalle kirjoittanut."

"Jäikö Sten herra vastauksen velkaan?"

"Sitä hän ei jää koskaan. Hän vastasi, ettei pyhä isämme paavi ja kirkon laki voi sietää sellaisia kirkon esimiehiä, jotka sen sijaan, että olisivat maallikoille esikuvana, harjoittavat ilmeistä kavallusta, erittäinkin omaa isänmaataan vastaan."

"Minusta se ajatus on Sten herralle kunniaksi, vaikkei se oikein hyvin sovellu roomalaisen kirkon periaatteihin."

"Totisesti en sittenkään ota uskoakseni, Johannes, että sinäkin olisit kiintynyt uuden ajan aatteihin."

"Sen vaikuttaa uusi arkkipiispa."

"Kuinka niin?"

"Eikö hän tule Roomasta!"

"Entä sitten?"

"Ja sen häpeälliset tavat ja käsitteet hänellä on."

"Johannes! Hän on minun ystäväni!"

"Se hän ei ole ollut koskaan."

"Todista vastakohta!"

"Todistakaa hänen ystävyytensä!"

Jaakko herra tuumi kotvan. "Minulla on siitä monia todistuksia", sanoi hän. "Muistathan, että minulla oli syytä tyytymättömyyteen rouva Bontiin nähden."

"Niin, kyllä muistan!"

"Hän on vapauttanut minut hänestä."

"Millä tavoin?"

"Hän teki omalla vastuullaan hänet Vårfrubergan luostarin abbedissaksi."

"Hän on siis siellä?"

"Luultavasti vihitty jo aikoja sitten, kosken ole kuullut hänestä mitään."

"Teidän pitäisi toki tiedustella."

"Miksi niin?"

"Hän on seurannut teitä niin kauan."

"Ja kiusannut ja kiduttanut minua."

"Luulin teillä olevan vanhaa syytä."

"Sen olen jo moneen kertaan sovittanut."

"Mutta ette unhottanut, luulen. Lähettäkää viesti Vårfrubergaan ja toivottakaa hänelle onnea."

"Kuka tietää, miten se käsitettäisiin?"

"Voittehan lähettää muutamia pyhäinjäännöksiä luostariin."

Hänen armonsa ei ollut oikein halukas. "Tuskin tiedän, miksi taivun mielesi mukaan", sanoi hän. "Kai siksi, että pysyisin sovussa rippi-isäni kanssa."

Koottiin muutamia todella kallisarvoisia kirkkokoristeita ja pyhiä esineitä, ja muuan uskottu palvelija lähetettiin viemään niitä Vårfrubergaan. Kalleudet oli vietävä abbedissalle asetettaviksi luostariin; hänelle itselleen lähetti hänen armonsa tervehdyksensä.

"Toivon, ettei hän vain tämän jälkeen kunnioita minua käynnillään", sanoi hän melkein katuen.

"Sitä en luule hänen tekevän."

Palvelijan lähdettyä näytti siltä, kuin isä Johannes olisi tullut tyynemmäksi; hän ei antanut enää mitään teräviä vastauksia, ja suurin sopusointu näytti palaavan.

"Onko sinulla tuttavia Saksassa?" kysyi vanhus Johannekselta.

"Ei tietääkseni."

"Täällä on kotvan aikaa odottanut sinua muuan kirje."

"Kirje minulle, mistä sitten?"

"Luullakseni Baselista."

"Siellä ei minua tuntene kukaan."

Piispa otti esille suuren kirjeen, jonka jätti Johannekselle.

"Tätä en ymmärrä", sanoi hän ja poistui lukeakseen sen rauhassa.

Mutta muutamia tunteja myöhemmin palasi hän ja kysyi, tahtoiko hänen armonsa ottaa hänet vastaan.

"Nykyään ei minua enää estä mikään!" vastasi tämä surumielisesti hymyillen.

Mutta Johanneksen kasvot loistivat ilosta.

"Niin onnellisena en ole nähnyt sinua koskaan ennen, rakas ystävä, mitä on tapahtunut?"

"Jumala on kuullut palvelijansa rukouksen!"

"Kirje, jonka sait?"

"Ilmoittaa minulle siitä!" Ja nyt kertoi hän karanneesta vadstenalaisveljestä, joka kävi hänen puheillaan hänen armonsa luona, jota hän neuvoi pakenemaan vieraille maille ja josta hän sittemmin ei ollut kuullut vähintäkään. "Luulin, että hän oli kuollut tai vankilassa", lisäsi Johannes.

"Mutta nyt kirjoittaa hän minulle ja kysyy, olenko löytänyt hänen rakkaan Kaarinansa, jota hän sanoo ajattelevansa öin ja päivin."

"Pappi!"

"Niin, se näyttää oudolta!"

"Missä hän oleskelee?"

"Zürichissä, yhdessä Zwinglin kanssa. Hän kirjoittaa, että vasta tältä mieheltä on hän oppinut ymmärryksellä lukemaan Jumalan pyhää sanaa. Hän kertoo laajasti hänen opistaan, joka ei kuulu paljoakaan eroavan tohtori Martti Lutherin opista. Luenko?"

"Kuulen mielelläni."

Johannes luki uskonvoimaa uhkuvan kirjeen. Se päättyi näin:

"Lopuksi täytyy minun kertoa teille, että Octenbachin nunnat Zürichissä ovat anoneet neuvostolta vapautumista luostarilupauksestaan. Hallitus, joka luuli, että he kaipasivat mukavampaa elämää, hyväksyi monia vapauksia, jotka luostarisäännöt olivat tähän asti kieltäneet. Mutta he vastasivat, etteivät he pyytäneet mitään myönnytyksiä ruumiilleen; heidän sieluilleen oli tultava avuksi ja kevennettävä heidän omiatuntojaan, Jumalan laupeuden tähden oli heitä pidettävä viattomina vankeina ja vapautettava heidät.

Olen tämän johdosta puhunut Zwinglin kanssa avioliitosta, ja hän on sanonut, ettei missään paikassa pyhiä kirjoja ole pappeja kielletty menemästä naimisiin, ja läsnäolollaan Kaanaan häissä on Kristus pyhittänyt ja vahvistanut jokaisen sellaisen liiton.

En voi kirjoittaa teille, kunnianarvoisa isä, mitä silloin tunsin. Jos Zwingli menee naimisiin, voin minäkin tehdä sen. Olen tosin karkoitettuna isänmaastani, mutta olen varma, että Kaarina tahtoo tulla tänne luokseni.

Kautta kaiken, mikä teille on rakasta, rukoilen, että tahdotte antaa minulle tietoja hänestä; riutuuko hän vielä luostarissa? Huntua ei hän kuitenkaan ole vielä ottanut, sen hän lupasi, ja olen varma, ettei hän petä sanaansa. Sanokaa hänelle tuhannet terveiset ja ottakaa itse vastaan nöyrät terveiseni.

Teille kiitollinen ja kuuliainen Pentti Pentinpoika.

Osoitteeni on: tohtori Zwingli, Zürich."

Johannes taittoi kirjeen laskoksilleen, mutta kun hän kohotti katseensa, hämmästytti häntä se mielenkuohu, joka kuvastui arkkipiispan kasvoilla. Hänen poskillaan paloi heleä puna, ja rinta kohoili kiihkeästi. "Mikä teitä vaivaa, herra?"

"Selibaatti lakkautettu. Se on mahdotonta!"

"Jumala suokoon, että siihen tultaisiin!"

"Toivotko sitä, Johannes?"

"Ettekö te ole koskaan toivonut?"

Muutamia suuria kyyneliä vierähti vanhan ylipapin poskille, ne olivat nyt yhtä kalpeat kuin ennenkin.

"Jos tämä olisi tapahtunut viitisenkymmentä vuotta sitten", sanoi hän, "en totisesti olisi kauaksi aikaa jäänyt Ruotsin kirkon pääpiispaksi, mutta kuinka paljon onnellisempi sitä vastoin olisin ollut!" Hän kätki päänsä käsiinsä ja vaipui ajatuksiinsa.

Samoin teki isä Johanneskin, hän tunsi ihmeellistä mielenkiintoa niihin uusiin ajatuksiin, jotka raivasivat tietään kautta maailman. Ne olivat kuin valonsäteet pimeässä yössä, ja hän kiitti Jumalaa siitä, että oli saanut elää niin kauan, että oli nähnyt valon tulevan.

Piispa, vanha, itsekäs, ajatteli etupäässä mitä hän itse oli menettänyt. Toisessa sijassa aprikoi hän, missä määrin kirkko menettäisi arvoaan, jos uudet aatteet pääsisivät vallalle. "Tiedätkös, Johannes, olen iloinen päästessäni pois kaikesta tästä. Se päättyy huonosti!"

"Minun uskoni on, että se vie hyvään!"

"Se järkyttää kirkon perustuksia."

"Silloin ei se ole rakennettu raamatun opille."

"Minä pidän enemmän Erasmuksesta", jatkoi piispa melkein itsekseen. "Hän harrasti vain vanhojen kielten tuntemista; se oli tosin alku, mutta hän ei pyrkinyt koskaan pitemmälle."

"Silloin on hänen työnsä täytetty, toiset ovat jatkaneet ja menneet pitemmälle."

"Luther on kääntänyt uuden testamentin."

"Joku toinen on sen tuova meillekin."

"Toivon, ettei se tapahdu."

"Miksi?"

"Koska se sytyttäisi kuin tuli."

"Ja puhdistaisi kuonan kullasta."

"Kenties joutuisi rahvaankin käsiin."

"Silloin tulee jokaisesta oma pappinsa!"

"Ja ihmiset eivät anna johtaa itseään kuten nyt, tarkoitat kai? Tunnet vähän maailmaa, jos luulet, että valistus on tekevä ihmiset paremmiksi. Ei, huonommiksi, paljon huonommiksi, se on vakaumukseni."

"Mihin sen perustatte?"

"Kokemukseen! Kaikilla pettureilla on hyvät päät; anna heille valistusta, niin he käyttävät lahjojaan ihmiskunnan turmioksi."

"Opettakaa heitä oikein lukemaan ja ymmärtämään pyhää kirjaa, niin se on tuleva heille ensin pakkopaidaksi ja sitten pelastukseksi ja lohdutukseksi."

"Sinäkin tahtoisit luoda uudestaan koko maailmanjärjestyksen."

"Jospa voisin!"

"Mutta sitä et voi sinä eikä kukaan muu, sentähden ei ole päästettävä näkyviin enemmän valoa kuin heikkonäköiset voivat sietää. Minä estän sen."

"Te, herra?"

Hänen armonsa hymyili ivallisesti. "Sanotaan, että Strengnäsin piispa Mathias on aiottu arkkipiispaksi. Puhun hänelle asiasta."

"Mutta valtionhoitajan tarkoitus on toinen, ja sen hyväksi vaikuttamaan olen saapunut tänne."

"Pitäisikö minun palata Upsalaan?"

"Niin, ja ottaa takaisin virkanne."

"Tehdä herra Kustaa Trolle vihamiehekseni?"

"Mitä teidän tarvitsee häntä pelätä?"

"Hänellä on Kristian kuningas takanaan!"

"Sten herra pitää hänet kyllä poissa."

"Jos hän voi!"

"Kun jokainen tekee velvollisuutensa, silloin pitää Jumala huolen lopusta."

"Mikä sinun velvollisuutesi on?"

"Kun olen ensin saanut herra Jaakko Ulfinpojan täyttämään omansa, lähden alamaahan päin. Tiedätte, että maassa on liikkeessä paavin anekauppias seurueineen, ja minä aion mennä häntä vastaan."

"Mitä aiot?"

"Jos he levittävät harhaluuloja kansan keskuuteen, tahdon valistaa niin monta kuin voin."

"Kukaan ei usko sinua!"

"Kyllä, jos puhun Herran innoittamana."

"Odota, kunnes kaupustelijat tulevat tänne."

"Minulla ei ole aikaa", vastasi Johannes viitaten kauniiseen harmaaseen päähänsä.

Vårfrubergaan lähetetty viesti viipyi kauan ennenkuin palasi. Hänen armonsa ei näyttänyt kiinnittävän siihen huomiotaan, mutta Johannes kiinnitti sitä enemmän, vaikka hän melkein arvasi syyn.

Vihdoin eräänä päivänä tuli vanha Jaakko herra melkoisesti kiihdyksissään vanhan ystävänsä luo, sanoen: "Lähettiläs on tosin palannut Vårfrubergasta, mutta hän puhuu niin kummia, etten minä voi siihen panna luottamusta."

"Lähetittehän luotettavan palvelijan?"

"Hän sanoo, että Beat… että entinen abbedissa on kadonnut, hän tapasi uuden."

"Eikö hän tehnyt mitään kysymyksiä?"

Hänen armonsa heittäytyi penkille, tarttui kelloon ja soitti kiihkeästi.

Muuan palvelija astui sisään.

"Kutsu Anselmo tänne."

Tämä tuli heti.

"Kerro alusta alkaen!" käski ylipappi.

"Minä en sanonut heti, mistä tulin", alotti palvelija. "Sanoin ainoastaan tuovani lahjoja luostarille. Minut vietiin refektoriumiin, ja abbedissa tuli heti minua vastaan. Ääni oli aivan vieras, ja minä kysäisin rouva Bontia."

"Miksette jatka…?"

"Hm, hän vastasi niin kummallisesti."

"Kerro se?"

"Se kurja nainen ei ole koskaan ollut Vårfrubergan abbedissana."

"Oliko siinä kaikki?"

"Minä väitin, että hänet oli ainakin aiottu siksi ja että toin luostarille kalliita lahjoja hänen armoltaan, herra Jaakko Ulfinpojalta."

"Sitä ei sinun pitänyt sanoa!" puuttui tämä puheeseen.

"Tahdoin häntä pehmittää, ja se tepsikin. Katseltuaan kyllikseen kallisarvoisia lahjoja sanoi hän: 'Vie hänen armolleen luostarin nöyrät kiitokset ja sano hänelle, että siunattu äitimme katosi täältä jo kolme kuukautta sitten. En tiedä otettiinko hänet elävänä ylös taivaaseen, sillä kukaan ei ole nähnyt sitä, mutta luultavaa se on'."

"Oliko siinä kaikki?"

"Sellaista lirumlarua hän vain lasketteli. Mutta minä kyselin luostarin ulkopuolella."

"Tiesikö kukaan mitään?"

"Kolmet, neljät silmät olivat nähneet hengellisen äidin lähtevän useain palvelijain kera luostarista. Palvelijat olivat palanneet, mutta hän ei kuunaan."

"Eivätkö palvelijat kertoneet mitään?"

"He olivat ensi päivänä saavuttuaan kertoneet, että he tulivat Stäketistä, että rouva Bonti oli puhjennut karkeisiin solvauksiin arkkipiispaa kohtaan ja että hänet sen jälkeen oli pistetty vankeuteen. Asemiehet olivat arvelleet, ettei hän sieltä pääsisi hengissä. Muutamia päiviä myöhemmin olivat he peruuttaneet kaiken ja sanoneet, etteivät tienneet eivätkä olleet kuulleet kerrassaan mitään."

Huoneessa oli haudanhiljaisuus. Jaakko herra istui suorana kalpein poskin, mutta koko hänen olemuksessaan huomasi hiljaisen väristyksen.

Johannes katseli häntä tarkkaavaisesti. "Jätä meidät Anselmo!"

Palvelija meni.

Tuli jälleen muutamien minuuttien hiljaisuus.

"Tahdotteko, herra, että rukoilemme hänen sielunsa puolesta?"

"Luulet siis, että hän on kuollut?"

"Tiedän sen!"

"Etkä ole sanonut mitään?"

"Teitä piti valmistaa."

"Kuoliko hän ilman synninpäästöä?"

"Pelkään niin."

"Sano minulle kaikki!"

"Oletteko kyllin vahva sitä kuulemaan?"

"Se on sitten jotakin kamalaa?"

"Niin, herra!"

"Ja syyllinen?"

"Herra Kustaa Trolle!"

"Oletko varma siitä?"

"Nämä vanhat silmät ovat nähneet sen."

Jaakko Ulfinpoika taisteli kovaa taistelua. "Epävarmuus surmaisi minut", sanoi hän. "Kerro kaikki."

Ja isä Johannes kertoi, kuinka hän oli ollut taipaleella leiriin; sattumalta oli hän tullut kohottaneeksi katseensa Stäketiin ja huomannut katolla erään henkilön; hän oli nähnyt tämän heittävän jotakin alas, ja tämä outo esine oli pudonnut hänen jalkoihinsa. Kun hän kauhukseen oli nähnyt, että se oli ihminen, oli hän uudestaan kohottanut katseensa linnankatolle ja silloin selvästi tuntenut jälleen Kustaa herran, joka oli kurottautunut kaidepuun ylitse, mutta heti vetäytynyt takaisin, nähtyään että häntä tarkasteltiin.

Jaakko Ulfinpoika tuijotti eteensä aivan kuin olisi nähnyt kummituksen, hän värisi kuin kouristuksen käsissä.

"Ette kestä, herra."

"Kyllä, kyllä, tahdon tietää kaiken!"

"Kun nostin vainajan käsivarsilleni, olivat jäsenet vielä pehmeät."

"Kamalaa, kamalaa!"

"Hän oli kuollut vain hetkinen sitten."

"Tunsitteko hänet heti?"

"En, hän oli vain nahkaa ja luuta."

"Onko hän tappanut hänet nälkään?"

"Siltä näyttää!"

"Kirous hänelle!"

"En tuntenut, kuten sanottu, heti vainajaa, mutta kannoin taakkani leiriin saadakseni sen lasketuksi vihittyyn maahan. Pyhänhengentalolta kutsuttiin muutamia palvelijattaria pesemään vainajaa ja panemaan hänet kirstuun. He jättivät minulle kaksi kirjettä, jotka hänellä olivat olleet povellaan. Niissä luki: 'Rouva Bontille!' Silloin tunsin hänet. Niin, tosiaankin se oli hän, mutta kuinka muuttuneena! Hänet haudattiin pieneen kirkkotarhaan ja minä toimitin pienet maahanpaniaiset."

"Johannes!" Piispa nojasi häneen, ja vanha mies itki kuin lapsi.

"Keneltä kirjeet olivat?"

"Herra Kustaa Trollelta."

"Miltä ajoilta?"

"Toinen oli kirjoitettu 1490, toinen 1501, mutta molemmissa puhuttiin niistä suurista taivaallisista aarteista, jotka hän saisi palkakseen niistä maallisista lahjoista, jotka lähettäisi Kustaa herralle."

"Hän varasti minulta?"

"Sentähden, että Kustaa herra oli luvannut hänelle pyhimyssäteikön; ilmeisesti mies on käyttänyt häntä tarkoituksiinsa, ja nyt on hän saanut palkintonsa."

"Ansion mukaan, Johannes!"

"Herra olkoon kiitetty, kun rangaistus alkoi täällä alhaalla! Kenties on se avannut hänen silmänsä."

"Missä ovat kirjeet?"

"Minä lähetin ne herra Kustaa Trollelle!"

"Mikset antanut niitä minulle?"

"Silloin olisitte antanut kiihtyneiden tunteittenne johtaa toimianne, ja kirjeet olisivat alinomaa antaneet niille uutta ravintoa. Nyt sitä vastoin olette vapaa!"

Mutta Jaakko Ulfinpoika oli aivan kuin ukkosen iskemä; hän saattoi istua kokonaisia tunteja hiljaa ja liikkumatonna samalla paikalla, vaipuneena muistoihinsa ja ajatuksiinsa. Ja etteivät nämä juuri olleet iloisinta laatua, sen näki kalpeista surullisista kasvoista.

Isä Johannes odotti kärsivällisesti, että hän vapautuisi tästä tylsyyden tilasta, puhui väliin ystävällisiä, lohduttavia sanoja.

Valtionhoitajalta saapui arkkipiispalle kirje, jossa kysyttiin eikö viimeinen hetki jo ollut käsissä.

Taistelu oli lyhyt! "Minä matkustan takaisin Upsalaan ja ryhdyn uudestaan arkkipiispan virkaani", huudahti Jaakko Ulfinpoika suurella ponnella. "Mikä seuraus on, en tiedä, jätän sen Jumalan haltuun."

"Silloin käy kaikki parhain päin", vastasi Johannes.

Nyt ei häntä enää mikään pidättänyt täällä. Jönköpingin lähistöllä oli luostari, joka ankarien, vakavain tapojensa tähden suuresti lähenteli kartusiaaneja. Johanneksella oli heidän joukossaan monia hyviä ystäviä ja häntä oli usein pyydetty tulemaan sinne. Hänelle oli kirjoitettu, että sistersiiniluostari, joka oli kappaleen matkan päässä sieltä, oli luovutettu asuinpaikaksi paavin lähettiläille. Jos hän pitäisi kiirettä, joutuisi hän näkemään ja arvostelemaan omin silmin.

Arkkipiispa ei mielellään suostunut eroon, eikä hän sallinut, että Johannes taivaltaisi niin pitkän matkan jalkaisin; hevoisin ja ajoneuvoin hänen oli matkustettava, saipa hänen armonsa hänet ottamaan palvelijankin seuralaisekseen.

Ja niin isä Johannes matkusti ja asettui asumaan luostariin.

5.

ANEKAUPPIAAT.

Jönköpingissä oli kaupungin koko väestö liikkeellä, se paavillisen lähetystön osasto, jota odotettiin, oli aivan kaupungin edustalla. Sistersiiniluostarista lähtivät munkit liikkeelle juhlallisessa kulkueessa ristein ja liehuvin lipuin. Kaikki kirkonkellot soivat, kansa oli innostuksesta poissa suunniltaan; nyt tulivat he saamaan anteeksi kaikki syntinsä.

Kaupungin portilla kohdattiin paavin lähettilään Arcimboldin komissario Johan Tezel, useita ulkomaalaisia seurasi jälestä, mutta hänen edessään kannettiin punaista ristiä, jossa oli paavin vaakuna, ja paavillista anebullaa samettityynyllä.

Suunnattoman kansanjoukon ympäröimänä taivalsi Tezel seurueineen luostarikirkkoon, jossa risti asetettiin kuoriin; töllistelevälle, tietämättömälle joukolle vakuutti hän; että sillä oli sama voima ja teho kuin Kristuksen omalla ristillä.

Muuan hänen seuralaisistaan kuiskasi läheisimmille, että "jos he oikein yksivakaisesti katselivat ristiä, saattoivat he nähdä siitä Kristuksen veren hiljaa vuotavan."

Ristin punainen väri, jos sitä katsoi silmää räpäyttämättä, saattoi herkkäuskoiset helposti tuudittaa sellaiseen harhanäköön, ja innostus ei pian tiennyt mitään rajoja.

Messun ja rukouksen jälkeen lähti juhlakulkue kirkosta torille, ja siellä alkoi anekauppa. Synnit sai anteeksi kuudesta ja kymmenestä taalarista, ja myyjäin ympärillä oli tungos niin suuri, että monet tallattiin jalkoihin. Silloin huusi Tezel heille: "Antakaa rikkaiden ja ylhäisaatelisten tulla ensiksi, te muut saatte sitten synninpäästön huokeammalla."

Ja kaupan käydessä huutelivat kaupustelijat ostajille:

"Kun raha kirstuun kilahtaa, taivaaseen sielu vilahtaa."

Mutta kun anekirjeiden suuri joukko oli huvennut, silloin vetääntyivät kaupanvälittäjät luostariin, luvaten tulla uudestaan seuraavana päivänä, mutta luostarissa juotiin ja pidettiin iloa koko yö aina valoisaan päivään.

Seuraavana päivänä alkoi sama näytelmä. Nytkin huusivat kaupustelijat köyhille, jotka hekin tahtoivat tunkeilla luullulle lohdutuksen lähteelle: "Hyvät ihmiset, älkää tunkeilko niin tuimasti, antakaa ensin tulla niiden, joilla on rahaa; ne, joilla ei ole, saavat sitten päästökirjan." Anekirjeet olivat rikkaille kirjoitetut pergamentille, köyhille paperille. Kaikesta saattoi saada synninpäästön, vieläpä tekemättömistäkin synneistä jo edeltäpäin.

Koko kaupungin väestö aaltoili kuin kuohuva meri; helposti saatava synninpäästö antoi hyvän aiheen päästämään himot vapaasti valloilleen; kun pelastus oli niin mukavasti saatavissa, oli pidettävä varansa.

Isä Johannes hämmästyi näkemänsä johdosta; tosin koetti hän puhua järkeä yhdelle ja toiselle, mutta he näyttivät hänelle anekirjojaan ja arvelivat siten vapautuneensa synneistään. Turhaan sanoi hän, että kristitty, joka elää Jumalalle otollista elämää saa anteeksiannon ja sovituksen ilman kaikkia anekirjeitä. Se oli puhetta kuuroille korville, kukaan ei häntä kuunnellut.

Tosin oli viisaita ja ajatteleviakin miehiä, mutta nämä arvelivat, että oli parasta antaa hurmauksen mennä menoaan; kukaan ei voinut sitä kuitenkaan hillitä.

Kun anekauppa ei enää käynyt niin vilkkaasti, silloin otettiin pyhäinjäännökset esille, ja ne menivät heti kuin kuumille kiville. Jokaiseen niistä liittyi todistus, että ne olivat oikeita; ne olivat, sanottiin, käyneet läpi tulikoetuksensa ja niillä oli ihmeitä tekevä voima. Onnellinen se, joka oli kyllin rikas voidakseen ostaa muutaman sellaisen. Mutta kalliita ne olivat, ja monet myivät kalleimpansa hankkiakseen niin verrattoman aarteen.

Kun kerrottiin, että enin osa pyhäinjäännöksistä oli mennyttä, hyökättiin luostariin aivan rynnäköllä, jotta saataisiin jälelläolevat, joista maksettiin satumaisia summia. Kahden päivän kuluttua oli niitä jälleen saatavissa yhtä paljon kuin ennenkin, Roomasta oli saapunut uusi lähetys ja siinäkin olivat kaikki esineet todistetut oikeaperäisiksi.

Tähän aikaan kertoi muuan veljistä Johannekselle, että kaupungissa oli tehty hirveä varkaus. Useissa paikoin oli kuolleet kaivettu haudoistaan kirkkotarhassa ja viety pois.

Ei tietty, kuka tihutyön oli tehnyt, mutta ihmeellisiä huhuja oli liikkeellä.

Sillä välin retkeili Tezel palvelijoineen kautta kaupungin. Hänen edellään kannettiin ristiä, ja hän pani kätensä kaikkien sairaiden ja raajarikkojen päälle, jotka kohtasi, ja he tulivat heti terveiksi.

"Kas, kas", huusi kansa ympärillä, "hän tekee ihmeitä kuten Kristus!"

Ja he kantoivat häntä käsillään.

Eräänä päivänä tuli muuan nuori talonpoikaistyttö taluttaen vanhaa, sokeaa isäänsä; hän polvistui ihmeidentekijän eteen ja pyysi, että hänen isänsä saisi näkönsä jälleen.

Tezel oli katsovinaan sairaan silmiin, mutta hän katsoi kuitenkin enemmän kauniiseen neitoon.

"Isälläsi ei ole uskoa", sanoi hän.

"Tiedän vain, että hän on sokea", vastasi tyttö itkien, "eikä hän voi enää tehdä työtä."

"Enkö tiennyt, ettei hän voi mitään!" jupisi sokea kääntyen lähteäkseen.

"Tahdon todistaa sinulle vastakohdan hurskaan tyttäresi tähden", vastasi Tezel. "Kautta Marian, tulkoon hän luostariin, ja minä annan avun hänen sairaalle isälleen; ja huomenna tähän aikaan on hän itse ilmoittava teille, kuinka ukon on käynyt."

Kuka ihmettelee, vaikka seuraavana päivänä kansanjoukko oli vieläkin taajempi. Tezel ja hänen apurinsa saapuivat, he tekivät ihmeitään kuten tavallisesti, mutta siihen ei kiinnitetty niin suurta huomiota. Kaikki odottivat tyttöä.

"Tuolla hän tulee!" huusivat useat.

Tezel ei kohottanut päätänsä; hän sanoi vain hymähtäen: "Epäilijät!"

Tyttö lähestyi vitkaan, hänen silmänsä olivat itkusta turvonneet ja hän katsoi alas maahan.

Tultuaan ihmeidentekijän luo, lankesi hän jälleen polvilleen ja koetti puhua, mutta kyynelet tukehduttivat äänen.

Ihmeidentekijän kasvot värähtelivät, ja kun hänen kärsimättömyytensä alkoi tarttua ympäröiviinkin, kumartui hän ja jupisi muutamia sanoja pannen kätensä tytön päähän.

Tämä nousi nopeasti ja sanoi verrattain varmalla äänellä: "Isäni sai näkönsä jälleen!"

Joukko päästi rajattoman riemuhuudon.

Tezel antoi heille merkin vaieta. "Tytöllä näyttää olevan enemmänkin sanottavaa."

Kaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti.

"Mutta hän kuoli kohta sen jälkeen", jatkoi tyttö. "Sillä hänellä ei ollut uskoa."

"Onko hän kuollut?" kysyi Tezel teennäisellä hämmästyksellä.

"On, ankara herra!"

"Ja sinä olet yksin maailmassa?"

"Aivan yksin!"

"Jos tahdot minut isäksesi, niin pane kätesi käteeni!" sanoi ihmeidentekijä lempeästi.

Tyttö teki kuten hän käski, mutta palava puna lehahti hänen poskilleen.

"Mene, hautaa isäsi ja valmistaudu sitten seuraamaan minua milloin käsken."

Tyttö suuteli hänen kättään ja riensi pois.

Kuka uskalsi nyt epäillä pyhän miehen voimaa. Eikö Jumala itse ollut rangaissut epäilijää kuolemalla!

Mutta sillaikaa kuin suurin osa väestöstä antautui yhä yltyvään jumaloimiseen, kuiskailtiin hiljaisuudessa inhottavista irstailuista ja juomingeista luostarissa; nuori tyttökin olisi voinut niistä kertoa yhtä ja toista, jollei vala olisi sitonut hänen kieltänsä.

Mutta suurinkin kuuluisuus saattaa aikaa voittaen muuttua vastakohdakseen. Vähitellen näyttäytyi, ettei kaikilla niillä luuvaloisilla, jotka Tezel oli parantanut, ollut niitä vammoja, joita he valittivat, ja muutamat tunnustivat, että heidät oli ostettu olemaan rujoina ja rampoina. Alussa eivät monet tahtoneet uskoa moiseen, mutta ne kävivät yhä useammiksi.

Mutta vielä ei Tezel ollut kylliksi nylkenyt kaupunkia ja sen ympäristöä, hän katsoi olevan enemmänkin otettavaa ja tahtoi sentähden viipyä jonkun aikaa.

Luostari, missä hän oleskeli, oli joutunut hänen tähtensä huonoon maineeseen, sanoivat abbotti ja munkit. Hän sanoi, ettei sillä ollut parempaa mainetta ennestäänkään; mutta koska nyt sen arvo oli pienempi kuin naapuriluostarin, joka oli voittanut monia ystäviä ja kannattajia ankaralla kartusiaanisella suunnallaan, niin tahtoi hän auttaa sistersiinejä lyömään vaaralliset naapurinsa laudalta.

Äkkiä levisi nyt kaupunkiin huhu että sistersiinikirkon Mariankuva itki verikyyneliä; kansa virtaili sinne suurin laumoin, tämä ihme herätti kauhua ja oli enteenä siitä raskaasta Jumalan rangaistuksesta, joka uhkasi piammiten kaupunkia.

Samalla oli anekauppa saanut uutta vauhtia. Tezel harjoitti sitä luostarin pihalla.

Saapui muuankin aatelismies pyytämään synninpäästöä rosvoretkestä, jonka hän aikoi tehdä seuraavana yönä. Tezel sanoi, että se kävi kalliiksi, mutta aatelismies oli valmis siihen ja maksoi sievoisen summan synninpäästöstä. Silloin huudahti Tezel, että hän näki, kuinka sielut liitelivät kiirastulesta ylös taivaaseen ja että häntä ilahutti, kun oli voinut niin monille tuhansille näyttää tien sinne, ennenkuin nyt pian eroaisi heistä.

Isä Johannes ei kaiken tämän hulluuden aikana ollut toimetonna, hän oli kulkenut ympärinsä kaikkialla kaupungissa ja varoittanut antautumasta petoksen uhriksi. Mutta hyvin saattoi hän sanoa: "Kuka kuulee meidän saarnaamme!"

Abbotti siinä luostarissa, jossa hän oleskeli, oli varoittanut häntä julkisesti sekaantumasta Tezelin vehkeihin. Mutta kun kerrottiin, että madonna itki verikyyneliä, silloin ei enää mikään voinut häntä pitää poissa sistersiinien kirkosta.

Se oli ihmisiä täytenään, muutamat makasivat polvillaan, itkivät ja vaikeroivat, toiset jupisivat rukouksia ja tekivät ristinmerkkejä.

Muutamat harvat seisoivat epäillen ja katsoivat ylös Mariankuvaan, jonka silmistä tippuivat harvakseen verikyyneleet. Kuvan edessä seisoi kaksi munkkia, jotka keräilivät ne, myydäkseen niitä sitten uskovaisille suuresta rahasta.

Kiihdyksissään, poissa suunniltaan hävyttömän petoksen tähden ja välittämättä vanhuudestaan tunkeutui Johannes alttarin luo; ennenkuin kukaan ajattelikaan sitä estää, hypähti hän portaita ylös, kosketti kuvaa sormillaan ja huusi äänellä, joka kajahti kautta kirkon: "Se on ainoastaan punaista väriä, ja kaikki tyyni on pelkkää petosta!"

Seurasi sekunniksi haudanhiljaisuus, kuten tuulenhenkäys ennenkuin myrsky purkautuu valloilleen, sitten seurasi hurja, läpitunkeva huuto satojen ihmisten suista, hämmästyksen ja mielipahan nostattamana.

Harvat epäilijät, jotka olivat läsnä, iloitsivat tosin paljastuksesta, mutta heidän lukunsa oli ainoastaan mitätön murto-osa niistä, jotka eivät halunneet mitään muuta kuin että heidät petettäisiin.

Seurasi vimmainen metakka, ja jolleivät kaupungin viranomaiset olisi siihen sekaantuneet, olisi Johannekselle kenties käynyt pahoin.

Kirkko tyhjennettiin, ja Tezel sai vihjauksen poistua kaupungista.

Mutta yöllä herätettiin hänet sanoen, että muuan ylhäinen herra halusi häntä puhutella.

Hän pukeutui nopeasti ja riensi alas pihalle, jossa hänen sanottiin odottavan.

"Minä se ostin anekirjan aiottua rosvoretkeä varten", virkkoi vieras.

"Tahdotteko vielä yhden?" kysäisi saksalainen.

"En, tahdon ainoastaan tuoda terveiset sokean miehen tyttäreltä!" Ja nopealla otteella heitti hän Tezelin maahan ja antoi niin perinpohjaisen selkäsaunan, ettei miekkonen pystynyt nousemaan pönkilleen.

"Kun aion tehdä tämän uudestaan, ostan teiltä uuden anekirjeen!" sanoi vieras ja lähti.

Syntinen voi töintuskin laahautua pois pihalta; hän vannoi hirveästi kostavansa, mutta seuraavana päivänä nousi hän raskaihin, kolmivaljakon vetämiin vaunuihinsa ja lähti kaupungista.

Niin hurjasti kuin hänen lähettiläänsä, ei itse Arcimboldus tosin menetellyt, mutta Johannes kuuli kerrottavan, että anekirjeitä kaupiteltiin yli koko maan ja että synninpäästöjä ostettiin yksin vainajillekin. Hän ymmärsi siitä, että puijaus pyhimmillä asioilla oli saavuttanut huippunsa.

* * * * *

Arcimboldin, paavin edusmiehen, esiintyminen herätti erittäinkin naisten keskuudessa suurinta hälinää. Muutamia se suuressa määrin loukkasikin.

Näiden viimeksimainittujen joukossa oli Kristina rouvakin, niin omasta kuin neitsyttensä ja piikastensakin puolesta.

Noudattaakseen herransa toivomusta oli hän Tukholman ylhäisimpäin rouvien kera käynyt korkeaa herraa tervehtimässä tämän saavuttua kaupunkiin. Ja silloin oli häntä loukannut muukalaisen häikäilemätön ihailu; mutta kun tämä sitten tuli linnaan, värisi hän silminnähtävästi nähdessään niin paljon nuoruutta ja kauneutta.

Mutta hän unhotti kaikki muut Kaarinan tähden. Tämän kalpeat kasvot ja suruisa katse miellytti häntä enemmän kuin ruusuiset posket ja iloinen hymy. Hän vakuutti Kristina rouvalle, ettei etelässä ollut koskaan kehittynyt sellaista kaunotarta.

Kristina rouva johti keskustelun muihin asioihin ja osoitti selvästi, ettei hänellä ollut halua enempää keskustella tästä aineesta.

Silloin paavin lähettiläs jätti hänet, ja aivan oikein älyten, ettei Kristina rouvan ympäristössä ollut ketään, joka suosi hänen tuumiaan, oli hän olevinaan Kaarinaan nähden välinpitämätön ja omisti ihailunsa hovin nuorille neitsyille. Hänen tummat, salamoivat silmänsä ja miehekäs ryhtinsä yhdessä sen loiston kanssa, joka häntä ympäröi, ei jättänytkään tekemättä vaikutustaan. Suloisointuinen italiankieli, jota monet lukivat, sai hänen kauniista ääntämisestään omituisen viehätyksen. Kun hän puhui aneiden eduista, ei hän lukenut niihin ainoastaan synninpäästön, oikeuden paaston aikanakin syödä maitoruokia ja juustoa y.m., vaan lupasi myös täydellisen synninpäästön kaikista heikkoudensynneistä. Ja samalla lähettiläs teki vihjauksia, jotka ajoivat veret monen neitosen poskille.

Kristinaa kauhistutti se vaikutus, minkä tämä mies saavutti muutamissa tunneissa. Miehet ja naiset ihastuivat häneen.

Hän jakeli suuren joukon arvonimiä hovin herroille; Tukholman pormestarista, joka sattumalta oli läsnä, teki hän paavillisen notaarion; kaksi siviilivirkamiestä sai tohtorindiploomin, ja kuitenkin ehti hän vielä kuiskata nuorille kaunottarille, mihin aikaan hän toivoi heidän itsensä tulevan noutamaan anekirjeitään.

Lähettiläällä oli asiamiehiä ei ainoastaan maaseuduilla, vaan itse pääkaupungissakin. Hän myi itse ainoastaan ylhäisimmille, ja hänen kätyrinsä kulkivat ympärinsä kaduilla ja toreilla, pystyttivät ristinsä, pitivät puheita ja jakoivat synninpäästöjä ja taikaesineitä käteistä maksua vastaan.

Monet eivät enää välittäneet tunnustaa syntejään, olivathan he saaneet ne anteeksi etukäteen. Muuan käsityöläinen, jonka vaimo äkkiä kuoli, kieltäytyi maksamasta muutamia messuja, koska vainaja oli niin äsken ostanut aneet, ettei vielä ollut ehtinyt syntiä tehdä.

Mutta muuan toinen, jolla ei ollut millä maksaa, sanoi, että paavit olivat lurjuksia, sillä he saattoivat pelastaa sieluja kiirastulesta eivätkä tehneet sitä muuten kuin hyvästä maksusta.

Mielet olivat levottomat ja kiihdyksissään, ja papisto ilmoitti asian arkkipiispalle.

Jaakko Ulfinpoika kirjoitti lähettiläälle, että hän katsoi olevan syytä kertoa hänen pyhyydelleen asiain tilasta; mutta Arcimboldus vastasi, että hän oli jo aikeissa lähteä Tukholmasta ja että hän monien ystäväinsä tähden antoi vastustajilleen anteeksi.

Kristina oli varoittanut Kaarinaa Arcimboldukseen nähden, mutta tämä näytti hänelle veitsen, jota kantoi vyöllään, sanoen: "Minulla ei ole mitään pelättävää."

Tähän aikaan tuli kirje isä Johannekselta; hän kirjoitti Kaarinalle, että Pentti eli ja rakasti häntä yhtä uskollisesti kuin ennenkin. Silloin muuttui suru iloksi. Kaarina heittäytyi rakastetun rouvansa jalkoihin ja pyysi tätä antamaan anteeksi sen välinpitämättömyyden, mitä hän oli ilmaissut; nyt oli epätoivo hälvennyt hänen sielustaan, nyt hän tahtoi elää!

"Ja mieluummin välttää vaaraa kuin mennä sitä vastaan?" sanoi Kristina kysyvästi.

"Teen kaiken, mitä tahdotte, jalo rouva."

"Vieraat henkilöt hiipivät linnassa ympäri", jatkoi Kristina. "Esbjörn on ilmoittanut minulle siitä, mutta he sanovat aina olevansa lähetetyt anekirjeiden kaupalle, enkä minä uskalla karkoittaa heitä pois. Ja viimeiseen saakka tahdon varoa huolestuttamasta Sten herraa."

"Teettekö kaiken tämän minun tähteni?" kysyi Kaarina suurimmasti kummissaan.

"Kenenkäs sitten!"

"Milläpä minä olen ansainnut sellaista hyvyyttä."

"Et tiedä, Kaarina, kuinka rakas olet minulle."

"Koetan ansaita sen!" vastasi nuori tyttö itkien ja suudellen Kristinan kättä. "Nyt tuntuu minusta kuin elämäni olisi saanut sellaisen arvon, mitä sillä ei ole koskaan ollut!"

Lähettilään kaikki ponnistukset olivat hyödyttömät. Hänen kätyrinsä vaanivat nuorta tyttöä, mutta eivät saaneet häntä valtaansa.

Lähdön aika lähestyi, ainoastaan muutamia päiviä oli jälellä, eikä hän ollut vielä saanut tyttöä puhutellakaan.

Silloin saapui Esbjörn eräänä päivänä lastenkamariin, jossa Kristina ja Kaarina vaalivat pienokaisia.

Hän pysähtyi ovelle, kuten palvelijoille sopi, odottaen että häntä puhuteltiin.

"Mitä nyt, Esbjörn?" kysyi Kristina.

"Kauniin Kaarinan täytyy lähteä pois, jalo rouva!"

"Onko nyt vaara ovella?" kysyi reipas tyttö mennen häntä vastaan.

"Luulen niin!"

"Tiedättekö mitä, minua haluttaisi astua julkean lähettilään silmien eteen ja sanoa hänelle ajatukseni suoraan."

"Se auttanee vähän, hän miettii jotakin rohkeaa kepposta saadakseen teidät valtaansa."

"En lähetä Kaarinaa täältä pois", virkkoi Kristina pontevasti, "sillä en tiedä mikä häntä kohtaisi taipaleella. Jos rakas sisareni Cecilia olisi kaupungissa, veisin itse hänet sinne, koska hän siellä kenties olisi paremmassa turvassa. Nyt täytyy hänen pysyä täällä, ja kehnosti olisi, jollen itse voisi häntä suojella."

"Jos tahdotte, jalo rouva, voin pysyttäytyä piilossa pukuhuoneessa", tuumi Kaarina.

"Tee se, kukaan ei saa tietää siitä mitään, tahdon itse kantaa sinne sinulle ruuankin!"

"Ette tunne noita paholaisen lähettejä!" huudahti Esbjörn. "Jos heillä on jokin syy luulla, että hän on sittenkin täällä, eivät he hellitä ennenkuin ovat saaneet hänet käsiinsä. Hänet viedään heti maasta pois, ja kuka uskaltaa syyttää niin vaikutusvaltaista miestä."

"Olisipa Sten herra kaupungissa!"

"Juuri siksi, että hän on poissa, pitää lähettiläs varansa. Hän aikoo olla tiposen tiessään, ennenkuin valtionhoitaja palaa."

"Siinä hän tekeekin viisaimmin."

"Saanko nyt sanoa teille tuumani."

"Tietysti sinulla on aina tuuma varalla, rehellinen Esbjörn."

"Huomenna tulee hän sanomaan hyvästejä. Olkaa silloin valmis, jalo rouva!"

"Mihin?"

"Siihen, että hän pyytää Kaarinaa teiltä."

"Kuinka hän uskaltaisi?"

"Luulen kyllä uskaltavan."

"Tarkoitatko, että minun on silloin vastattava, että hän on poissa?"

"Matkustanut vanhempainsa luo Vadstenaan."

"Hän ei usko sitä."

"Huomisiltana ajetaan umpinaiset vaunut linnanpihaan. Niitä vartioimassa on muutamia miehiä. Niihin astuu hunnutettu naishenkilö, ja sen jälkeen kiitävät ne Eteläporttia kohden."

"Kuka on nainen?"

"Minä, jalo rouva!"

"Sinä, Esbjörn!" huudahti Kaarina.

"Niin, siinä on pelastus!" lisäsi Kristina. "Olen varma, että lähettiläs sen jälkeen heti lähtee tiehensä."

"Siihen juuri luotankin."

"Saat puvun, jota tavallisesti käytän", sanoi Kaarina. "Annan sinulle mustan hameen riippumaan sen alta, niin et näytä niin pitkältä. Odota silmänräpäys, niin saat kaikki!" Ja hän riensi pois liitelevin askelin.

"Eikö tästä koidu vaaraa sinulle?" kysyi Kristina rouva levottomasti.

"Jumala on auttanut minut monista vaaroista, ja jos hän tahtoo käyttää minua vitsana kädessään, niin kyllä minua tällä kertaa lyöminen miellyttää."

"Ajatteles, että olet yksin monta vastaan."

"Voimalla voin vähän, mutta viekkaudella sitä enemmän."

Kaarina palasi pieni nyytti ja vaippa käsivarrellaan.

"Pituudeltaan luulen sen kyllä menettelevän", sanoi hän, "ja kun vaippa riippuu hartioilla, ei kukaan voi nähdä, miten puku käy."

Esbjörn tarkasti vaatekertaa. "Niitä pikku liivejä ei maksa koetella", sanoi hän. "Tarvitsen ainoastaan hameen ja vaipan."

"Sinun täytyy opetella käymään lyhyin askelin."

"Sitä tahdon harjoitella. Tahdotteko nyt ottaa nämä kaikki takaisin ja antaa minulle kamarinne avaimen; pukeudun siellä ja lähden sieltä matkalle."

"Jumala palkitkoon sinulle, mitä olet tehnyt hyväkseni", sanoi Kaarina antaen hänelle sen.

"Tiedän kyllä, kuka on tehnyt enemmän minun hyväkseni", vastasi Esbjörn ja katsoi ylös Sten Sturen kuvaan, joka riippui seinällä.

Sovittiin siitä, että muuan vanha palvelijatar, joka oli hyvin kiintynyt Kaarinaan, seuraisi Esbjörniä portaita alas vaunujen luo ja hyvästellessään ilmaisisi surunsa.

"Olkaa varma, että meitä tähystelevät silmät kaikista nurkista ja loukoista", sanoi Esbjörn. "Tunnen vanhastaan munkkien ja pirujen juonet."

Niin jätti hän heidät, ja Kaarina riensi järjestämään majoittumistaan pukuhuoneeseen.

"Mitä sinä aiot siellä askarrella?" kysyi Kristina rouva osanottavasti.

"Luen Pentin rakasta kirjettä", vastasi hän.

"Aiotko vastata siihen?"

"Se ei ole minulle."

"Etkö luule, että se ilahuttaisi häntä?"

"Kyllä, mutta hän on pappi, ja minä luulen, että hänen ajatuksensa ovat syntisiä."

Tällöin vierivät kyyneleet poskia pitkin, ja nähtyään, ettei voinut niitä pidättää, pani hän molemmat kätensä silmilleen ja itki hiljaa.

Kristina veti hänet syliinsä ja kuiskasi: "Puhdas ja viaton rakkaus ei voi olla Jumalalle epämieluinen, ja olen varma siitä, että jos Pentin kirje olisi sisältänyt jotakin paheksuttavaa, ei isä Johannes olisi lähettänyt sitä sinulle."

Kaarina katsoi Kristinan silmiin aivan kuin olisi nähnyt avoimen taivaan.

"Tulihan sekin ajatus mieleeni", sanoi hän, "mutta olen luullut, että se oli kiusaus."

"Olen puhunut siitä Sten herran kanssa, kaikkina aikoina ei ole ollut kielletty pappien meno naimisiin."

"Ja nyt hän luulee…"

"Että kielto voidaan lakkauttaa; sillä Jumalan laissa ei sitä ole säädetty."

Kaarina painoi käsiään rintaansa vasten, hän luuli sen pakahtuvan ilosta. "Nyt tiedän, mitä kirjoitan hänelle", sanoi hän. "Jos hän on varma siitä, ettei se ole synti, tahdon mielelläni tulla hänen vaimokseen; jollei, tiedän, että pääsemme taivaassa yhteen, sillä täällä maan päällä en tahdo kuulua kenellekään muulle kuin hänelle."

Ja niin otti kaunis Kaarina pukukammion haltuunsa, ja joka kerta, kun Kristina tuli sinne sisälle, näytti hänestä kuin koko huone olisi ollut täynnä auringon valoa, niin säteilivät Kaarinan kauniit silmät.

Mutta seuraavana päivänä ilmoitettiin paavin lähettiläs Angelus Arcimboldus, hän tuli sanomaan jäähyväisiä ja pyysi, että hänet otettaisiin heti vastaan.

Kristina oli valmistunut ja otti hänet vastaan juhlasalissa rouviensa ja neitsyttensä ympäröimänä.

Tämä näytti olevan vastoin hänen laskujaan, mutta kauan ei hän ollut ymmällä, ja tavallisella rohkeudellaan virkkoi hän kaikkien kuullen vaikkakin kääntyneenä Kristinaan:

"Tiedättekös, jalo rouva, että tällä hetkellä luulen olevani siirtynyt etelään!"

"En ymmärrä syytä siihen."

"Olette itse auringonkukka, ansiokas nostettavaksi keisarin povelle, ja täällä kaikkinaisia kukkia, joita ansaitsee tavoitella ja voittaa."

"Ne viihtyvät parhaiten siinä maaperässä, joka ne on kasvattanut."

"Kuitenkin kaipaan yhtä, ja sanon sen suoraan, kauneinta kaikista. Miksi ette ole hänen sallinut tulla näkyviini, ei kai pelosta?"

"Minkä pelosta?" kysyi Kristina kummissaan.

"En tahdo lausua sellaista, mikä olisi minulle aivan liian imartelevaa."

Harmin puna lehahti Kristinan poskille, mutta hän hillitsi itsensä.

"En voikaan jättää teitä siihen uskoon. Kaarina ei ole enää täällä."

"Sitten pyydän, että lähetätte häntä noutamaan."

"Mitä varten?" kysäisi loukattu nainen ja katsoi hävytöntä terävästi silmiin.

"Hänelle on aiottu suuri ja suunnaton armo: teillä ei ole mitään aihetta estää häntä saamasta sitä!" huudahti kiihottunut lähettiläs.

"Hänen on silloin saatava jonkun toisen kautta, eikä minun, sillä kuten olen jo sanonut teidän armollenne, ette voi tavata häntä täällä."

Ääni oli niin tyyni, sanat niin päättäväiset, ettei mies voinut toivoakaan saavansa häntä taipumaan.

Mutta himo oli valtavampi kuin hänen ymmärryksensä. "Miksi tahdotte häntä estää!" huudahti hän. "Ettekö tiedä, että minun valtani on rajaton, voin korottaa hänet pyhimykseksi ja voin vaivuttaa hänet tomuun. Minulle, aneiden jakajalle, ei ole olemassa mitään syntiä; vaikkapa olisin vietellyt itsensä pyhän neitsyt Marian, saisin sen kyllä anteeksi!"

Kristina oli noussut ja koko hänen naisseuransa hänen mukanaan. Inho ja syvä paheksuminen oli luettavana kaikkien heidän kasvoillaan.

"Olen jo sanonut teille, ettei hän ole täällä tavattavissa!" virkkoi syvästi loukattu nainen. "Ja toivon teille muuten onnellista matkaa."

Kumartaen poistui hän koko hovinsa keralla.

Arcimboldus luultavasti katui äkkipikaisuudessa päästämäänsä lausetta ja käsitti menneensä liian pitkälle, mutta siltä ei hän aikonut luopua toiveistaan, kaunis tyttö oli tuleva hänen omakseen, maksoi mitä maksoi; vastustus vain kiihotti häntä, ja hän oli kyllä löytävä keinoja.

Mutta kun Kristina rouva oli yksin rouviensa ja neitsyttensä kanssa, virkkoi hän:

"Tämäkin sanoo itseään Herran palvelijaksi!"

Millä levottomuudella odottikaan hän nuoren suojattinsa kera tulevaa yötä.

Esbjörn oli oikeassa, kaikista nurkista ja loukoista kiilui väijyviä silmiä. Muuan lähettilään kätyri oli kolkuttanut Kaarinan huoneen ovelle ja käskenyt häntä avaamaan, kaikkialla linnassa oli piilossa hänen tovereitaan. Linnanpäällikkö tiesi sen, mutta hän ei uskaltanut ryhtyä mihinkään heitä vastaan; he olivat kerta kaikkiaan kirkon suojeluksessa.

Tarvittiin Esbjörnin peloton rohkeus antautuakseen alttiiksi siihen vaaraan, joka uhkasi siinä tapauksessa, että hänet keksittiin.

Mutta rohkeutta seuraa tavallisesti oma menestyksensä. Esbjörn pääsi koskematonna vaunuihin, ja ne ajoivat sen jälkeen pois täyttä laukkaa.

Muuatta tuntia myöhemmin pyysi Jöns Jönsinpoika puhutella rouva Kristinaa.

"Olkaa nyt huoletta, jalo rouva", sanoi hän. "Haukat ovat poissa, linna on puhdistettu ja suljettu."

"Ovatko he lähteneet?"

"Kaikki tyyni! Näyttää siltä, kuin ne olisivat valmistelleet täksi yöksi jotakin rohkeaa tepposta ja aikoneet sen jälkeen heti lähteä; muuten en voi selittää sitä, että he niin pian olivat valmiit. Rahavaunut lähtivät jo aamulla."

"Kuinka kauan Esbjörnillä oli aikaa jätättää?"

"Tuskin puolta tuntia."

"Jumala häntä suojelkoon!"

"Ja palkitkoon hylkiöt ansionsa mukaan."

"Se on hirveä toivomus."

"Mutta oikeuden mukainen!"

6.

SOVITUS KUOLEMASSA.

Sten herra oli ollut Upsalassa neuvotellakseen arkkipiispan kanssa, eikä tämä ollut koskaan ennen ollut niin ystävällinen ja myötämielinen häntä kohtaan.

"Minun silmäni olivat sokaistut", sanoi hän. "Mutta koetan Herran avulla korjata ne vammat, jotka olen saanut aikaan."

Tukholmaan palattuaan, kun hän sai tiedon siitä, mitä oli tapahtunut, puuskahti valtionhoitaja: "Minun täytyy kiittää Jumalaa, etten ollut täällä, sillä paavin lähettiläälle olisi käynyt huonosti, mitä hänestä sitten olisi seurannutkaan."

Sittemmin saapui viestejä, että lähetystö oli melkein suoraan lähtenyt maasta. Arcimboldus oli pienen seurueen kera poikennut Vadstenaan ja vieraillut luostarissa muutamia tunteja, kukaan ei tiennyt kertoa enempää.

Puolisentoista viikkoa sen jälkeen palasi Esbjörn takaisin. Hän oli houkutellut takaa-ajajansa harhapolulle metsään, näreikköjen ja rämeiden keskelle.

"Minun oli vaikea osata sieltä pois", sanoi hän, "ja toivoin, etteivät he koskaan olisi voineet sitä tehdä; mutta jos meidän Herramme auttoi minua, niin auttoi heitä itse piru. Kauniin Kaarinan kirjava hame, jonka jätin sinne, oli heidän ainoa saaliinsa, mutta se sai myös heidät siihen uskoon, että hän oli joutunut metsänpetojen uhriksi."

"Et ole enää palvelijani", sanoi Sten herra, "vaan asemieheni, tahdon nimittää sinut siksi kaikkien asemiesteni ollessa läsnä."

"Palvelija voi hyödyttää herraansa enemmän kuin asemies", vastasi Esbjörn. "Antakaa vain jäädä ennalleen. Minä en sovi muuhun."

Ja hänen tahtonsa tapahtui.

Tähän aikaan saapui Sten herralle useita kirjeitä kaikista maan ääristä. Kaikkialla ilmeni suurta alttiutta ja uhrautuvaisuutta uhkaavaan sotaan nähden. Kansa ei pelännyt taistelua, se päinvastoin ikävöi koettamaan käsivoimiaan vanhaa verivihollista vastaan. Ja Hemming Gadd retkeili alamaassa päin, hän sytytti monet untelot miehet ja lietsoi isänmaanrakkautta, niin että liekit leimahtelivat taivaalle.

Sten Sture oli antanut Tukholman linnan päällikölle määräyksensä linnan puolustukseen nähden, hän oli sanonut Kristinalle, mitä tämän oli tehtävä, ja valmistautui nyt lähtemään Vesteråsiin, jossa hän kohtaisi sotajoukkonsa.

Muutamia päiviä ennen lähtöä ilmoitettiin Kristina rouvalle, että muuan tiiviisti hunnutettu nainen pyysi salaista keskustelua hänen kanssaan.

Sten herra oli läsnä, ja Kristina loi kysyvän silmäyksen häneen.

"Ota vastaan hänet, Kristina, hän kenties tarvitsee meitä", vastasi Sten.

Kun Kristina oli tullut huoneeseen, johon vieras oli viety, kummastutti häntä tämän ylpeä ryhti katujanpuvun alla. Puvun yllä oli paksu, musta huntu, joka teki tuntemisen mahdottomaksi.

"Rouva Kristina Gyllenstjerna!" sanoi vieras.

"Tunnetteko minut?"

"Tunnen!" Hän tarttui kädellään tuolinselustaan ikäänkuin pysyttäytyäkseen pystyssä.

Kristina tarttui toiseen käteen. "Tulkaa tänne istumaan", sanoi hän vieden vieraan leposohvaan. "Jollette tahdo sanoa minulle nimeänne, niin ilmaiskaa ainakin huolenne; olisin iloinen, jos voisin niitä lieventää."

Vieras purskahti niin rajuun itkuun, että värisi aivan kuin kouristuksen käsissä.

"Mitä voin tehdä hyväksenne?" kysyi Kristina osanotolla.

"Päästäkää huntu!" kuului melkein käskevä vastaus. Se oli kiinnitetty niskaan suurella neulalla, ja Kristina täytti hänen toivomuksensa.

Huntu putosi alas. "Tunnetko vielä minut?" kysyi vieras melkein uhmaavalla ryhdillä.

Kristina tuijotti hämmästyneenä häneen. "Rouva Kirsti Gyllenstjerna!" huudahti hän.

"Miksi et käänny pois minusta. Sellaiseen olen nyttemmin tottunut."

"Rakkahin sukulainen… yllätys… odotin niin vähän näkeväni teidät… uskokaa, että sydämeni vuotaa verta ajatellessani suruja, joita olette saanut kestää. Tuletteko tapaamaan herraanne?"

"Sitäkin varten!"

"Menen heti kutsumaan Sten herraa."

"Ei vielä, tarvitsen hieman toipua."

"Sallikaa minun sitten ottaa teidät hoitooni. Levätkää muutamia tunteja vuoteella tuolla sisällä, se on vahvistava teitä keskusteluun valtionhoitajan kanssa. Jos tahdotte, voidaan se jättää huomiseen."

Ja hän vei hänet naisparvelle ja sai hänet levolle. Rouva rukalle oli käynyt harvinaiseksi osanottavain käsien vaalinta; hän tunsi sen johdosta niin suurta mielihyvää, että hän epäröimättä jättäytyi Kristinan ja Kaarinan käsiin.

Hän oli siinä määrin tylsynyt, ettei hän enää tuntenut Kaarinaa.

Melkein tainnoksissaan nautti hän muutamia viiniin kastettuja öylättejä ja vaipui sen jälkeen syvään uneen.

"Ja tämä on kaunis Kirsti Gyllenstjerna!" ajatteli Kristina katsellen kalpeita, lopen laihtuneita kasvoja, joille surut olivat painaneet vanhuuden leiman. "Oi Jumala, kuinka katoava ja arvoton on maallinen kauneus!"

"Tuskin häntä enää tunnen!" kuiskasi Kaarina rouvalleen.

"Tahdotko ottaa hänet hoitoosi?"

"Teen sen parhaan vointini mukaan."

Ja Kristina rouva riensi rakkaan herransa luo ilmoittamaan kuka vieras oli.

Kirsti rouva nukkui raskaasti, ja Kaarina istui vuoteen ääressä ja muisti niin elävästi mitä oli taannoisena vuonna elänyt Ekholmassa ja kuinka kummalliselta ja oikukkaalta ylhäinen rouva oli silloin hänestä tuntunut.

Mutta hetken kuluttua alkoi nukkuva levottomasti liikahdella; hän näytti uneksivan, ja huulet liikkuivat ikäänkuin hän tahtoisi puhua.

Kaarina siveli hänen otsaansa etikalla ja antoi hänen hengittää sen tuoksua.

"Kiitos!" kuiskasivat vaaleat huulet, ja sen jälkeen nukkui hän uudestaan.

Ja Kaarina antoi ajatustensa liidellä yli vetten ja maiden, sydämensä rakastetun luo.

"Pentti!"

Sairas se huudahti:

"Penttini!"

"Hänen? Houriiko hän?"

"Älä lähde luotani!"

Kaarina tuijotti pelästyneenä häneen.

Mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, että sennimisiä oli useitakin. "Mitä saattoi olla yhteistä ylhäisen rouvan ja halvan luostariveljen välillä?" Hän tahtoi karkoittaa pois hassut ajatukset, mutta ne olivat vallanneet hänet niin, että hän oli näkevinään heissä yhtäläisyyttäkin.

Hän katseli tutkivasti nukkuvaa, ja yhtäläisyys pisti yhä enemmän silmään. Sehän oli hulluutta, hän houraili hänkin. Ja hän riensi ikkunan luo ja katseli ulos haihduttaakseen kuvittelut, jotka hämmensivät hänen ymmärryksensä.

Niin istui hän pitkän hetken ja koetti olla ajattelematta mitään.

"Olenko nukkunut?"

Taivaan vallat, äänikin muistutti Pentin ääntä!

"Olette, jalo rouva!"

"Kauanko?"

"Lähes nelisen tuntia."

"Olen nähnyt unta!"

"Silloin ette ole nukkunut tyynesti!"

"Kyllä, nukkuu tyynesti uneksiessaan siitä, jota rakastaa!"

Kirsti rouva oli puhunut melkein avaamatta silmiään.

"Olen hyvin janoissani!"

Kaarina vei pikarin hänen huulilleen. "Kristina rouva on valmistanut teille tämän virvoitusjuoman", sanoi hän.

"Kiitos!"

Kaarina pani pois pikarin.

"Missä on Kristina rouva?"

"Tahdotteko, että menen häntä noutamaan?"

"Ei vielä! Täällä on niin pimeä!"

Kaarina veti syrjään raskaat uutimet, ja nyt virtaili huhtikuun päiväpaiste huoneeseen.

Mutta silloin sattuivat Kirsti rouvan silmät Kaarinaan, ja niistä loisti hämmästys ja kauhu.

"Mikä teitä vaivaa?" huudahti Kaarina pelästyneenä.

"Mene, mene?" Ja hän pani kädet silmilleen.

Mutta Kaarina ei ollut halukas menemään.

"Ettekö tunne minua, Kirsti rouva?" sanoi hän mennen häntä lähemmäksi.

"Kyllä tunnen sinut?"

"Koskaan en ole tehnyt teille mitään pahaa."

Ei mitään vastausta. Hän piti yhä kätensä kasvoillaan.

"On toinen kysymys, voitteko te sanoa samaa."

"Sinä olet ottanut hänet minulta. Sinun tähtesi on hän pettänyt kaikki lupauksensa."

"Kenestä puhutte?" kysyi Kaarina tuskin kuuluvasti.

Ei vastausta.

"Pentistäkö?"

Kirsti rouva nyökäytti päätänsä hyväksymisen merkiksi.

"Mitä hän on teille? Te ette ole mitään hänelle, mutta jos olette syypää hänen kärsimyksiinsä, silloin tahdon rukoilla pyhää neitsyttä, että saatte niittää hedelmät siitä, te julma, sydämetön nainen."

Kirsti rouva ojentautui ikäänkuin noustakseen, mutta vaipui parkaisten tiedotonna paikoilleen.

Kaarina katseli häntä pelästyneenä.

"Hän on kuollut", sanoi hän.

Kristina oli kuullut huudon ja riensi huoneeseen.

"Mitä nyt, Kaarina!"

Tämä ei voinut vastata, vaan viittasi ainoastaan elottomaan Kirsti rouvaan.

"Pyhä Jumalan äiti, mistä tämä?"

"Minä olen syypää!"

"Sinä, Kaarina?"

"Hän sanoi, että olen ottanut Pentin häneltä. Paitsi minua on siis joku toinenkin, jota hän rakastaa."

Hänen sanoissaan ja kasvoillaan kuvastui niin lohduton epätoivo, että Kristina rouvan täytyi ensin huolehtia hänestä.

"Mieletön! Eikö sitten voi olla muita siteitä?" Ja kun hän samalla loi katseen Kirsti rouvaan, lisäsi hän melkein tietämättään: "Ajatteles Kaarina, jos hän on Pentin äiti!"

"Hänen äitinsä!"

"Etkö näe yhteyttä heidän välillään?"

"Ja jos nyt olen surmannut hänet?"

"Hän on ainoastaan vaipunut tainnoksiin."

"Pyhä Jumalan äiti, auta minua herättämään hänet eloon!" Ja nuori tyttö vaali häntä mitä hellimmin; oli aivan kuin hänen oma elämänsä riippuisi toisen elpymisestä.

Kun vihdoin elonväri palasi kalmankalpeille kasvoille, kuiskasi Kristina.

"Älä ilmaise kenellekään, mitä sanoin, se oli ainoastaan arvelua, mutta minä tahdon puhua hänen kanssaan."

"Antaa hänen pitää salaisuutensa, tämän jälkeen en sitä tarvitse."

Sairas avasi silmänsä.

Hänen katseensa harhaili Kristinasta Kaarinaan. Hän koetti nousta. "Auttakaa minut pystyyn!" sanoi hän.

"Pyydän teitä, rakas sukulainen, levätkää paikoillanne!" sanoi Kristina.

"Iäisen sielunrauhani tähden, auttakaa minut pystyyn!"

"Mihin aiotte?"

"Pystyyn, ainoastaan pystyyn!"

Kristinan ja Kaarinan avulla ja omalla lujalla tahdonvoimallaan hän pääsi todellakin pystyyn.

"Päästäkää minut nyt!"

"Ette voi pysyä pystyssä omin voimin!"

"Kyllä, kyllä!"

Heidän täytyi taipua hänen tahtoonsa.

"Katsokaas! Herra auttaa minua!" sanoi hän. "Hän katsoo armossaan minun syntisraukan puoleen!"

Näin sanoen vaipui hän hiljaa polvilleen Kaarinan eteen.

He tahtoivat nostaa hänet. Hän tarttui Kaarinan käteen.

"Niinkuin nyt lepään jalkojesi edessä, niin olen äsken maannut hänen jaloissaan!" sanoi hän. "Hän on antanut anteeksi sen, että synnytin hänet maailmaan voimatta antaa hänelle kunniallista nimeä; hän on antanut anteeksi sen, että vilpillä ja juonittelulla pakotin hänet papilliselle uralle, ja Jumala on kääntänyt sen minulle rangaistukseksi, sillä oma poikani on kieltänyt minulta synninpäästön, hän on langettanut oman pääni päälle sen kirouksen, jonka olisi ollut kohdattava häntä, kun hän rikkoi papinvalan. Oi, minä olen kärsinyt kamalasti! Hän on armotta pakottanut minut tunnustamaan kaikki syntini. Enkä minä saa hänen siunaustaan ennenkuin sinä annat anteeksi kaiken sen pahan, mitä olen tehnyt sinulle, ei ennenkuin sanot minua äidiksi. Sillä hän sanoo, ettei avioliitto teidän välillänne ole enää rikos, ja kaikki ne kurjat sukuluulot, jotka ovat täyttäneet sieluni, ovat puhalletut pois, kuin akanat tuuleen! Oi, sano, sano, että annat anteeksi!"

"Jalo rouva…"

"Sano minua äidiksi!"

"Äiti!" virkkoi Kaarina ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. "Oi, Jumala, onko tämä unta!"

"Pentti, Pentti!" huudahti onneton. "Kuuletko, hän antaa minulle anteeksi!"

Nyt hän vihdoin salli, että hänet vietiin takaisin vuoteeseen, mutta hän piti Kaarinan käden lujasti sulettuna omaansa. Se näytti hänestä olevan ikäänkuin vahvistus rakkaan poikansa anteeksiannolle.

Hän uinahti tuokion, mutta äkkiä sävähti hän valveille, ja veti Kaarinan itseään vasten.

"Sormus!" kuiskasi hän.

"Jonka olen saanut häneltä?"

"Niin, juuri se."

Kaarina kantoi sitä nauhassa kaulassaan; nyt hän otti sen ja antoi hänelle.

Kirsti rouva pani sen tytön vasempaan käteen. "Nyt olen kihlannut sinut pojalleni", sanoi hän. "Rakas lapsi, sano, että tahdot pysyä hänelle uskollisena!"

"Elämässä ja kuolemassa!" vastasi Kaarina liikutettuna.

Kristina oli lähettänyt sanan lääkärille ja ilmoittanut herralleen. Nämä molemmat astuivat yhtaikaa sairaan luo. Edellinen tunnusteli hänen valtimoaan, mutta kun hän ei sanonut olevan itsellään mitään kipuja, ei lääkäri tiennyt mitä määrätä.

"Antaa hänen mennä!" sanoi Kirsti rouva.

Sen jälkeen tarttui hän Sten herran käteen ja tahtoi viedä sen huulilleen.

Sten suuteli hänen kättänsä virkkaen osanottavasti: "Mitä haluatte minulta, jalo rouva?"

"Olen tehnyt pahaa teillekin!"

"Sen annan sydämestäni anteeksi."

"Mutta herrani ja isäntäni?"

"Tahdotteko, että noudan hänet heti?"

"Tunnin kuluttua; minun täytyy hieman tointua."

Sten herra riensi torniin, jossa Erik herralla oli asuntonsa.

Hän oli sinne hankkinut joukon oppineita teoksia, ja se tyyneys, missä hän eli, antoi hänelle tilaisuuden tutkia niitä sydämensä halusta.

Sten herran nähdessään tuli hän hieman ymmälle. "Ettehän vain tulle ottamaan minulta näitä rakkaita ystäviäni?" kysyi hän viitaten kirjoihinsa.

"En suinkaan, ja minua ilahuttaa suuresti, että olette, löytänyt puuhaa, joka teitä huvittaa."

"Huvittaa suurestikin, sen voin vakuuttaa teille, ja jos vain rakas emäntäni…"

"Tulen tuomaan terveisiä häneltä."

"Ei, todellakin!" Ja hän sysäsi kirjat luotaan. "Tuleeko hän pian kotiin?"

"Hän on tullut!"

"Ekholmaan?"

"Ei, hän on täällä!"

"Täällä?" toisti hän. "Tukholmassa?"

"Täällä linnassa, Kristina rouvan luona."

Erik herra näytti siltä, kuin tuskin uskoisi korviaan. Sangen nöyrästi lisäsi hän: "Sallitte kai hänen käydä luonani?"

"Tahdon heti viedä teidät hänen luoksensa."

"Todellakin! Minä pukeudun heti ja siistiydyn."

"Sitä teidän ei tarvitse, Erik herra; Kirsti rouva on sairas!"

"Hänellä on tapana usein voida pahoin", vastasi Erik herra ja nyökäytti hymyillen päätänsä. "Tiedättekös, minua melkein huvittaa, että hän on säilyttänyt vanhat tapansa."

Ja puhellessaan suori hän tukkaansa ja laittoi kaulaliinaansa, unhottaen että valtionhoitaja oli saapuvilla.

"Pelkään, että sairaus on vakavaa laatua", lisäsi Sten herra, joka katsoi täytyvän valmistaa häntä.

"Ah, sitä minä en usko! Vieraasta voi vain näyttää siltä. Kaikessa tapauksessa otan mukaani erään lääkesekoituksen, jonka olen itse valmistanut ja josta hän pitää paljon." Hän etsi käsiin pikku pullosen, jonka kätki takkinsa alle. "Nyt olen valmis! Jumala auttakoon minua, tämä oli odottamaton ilo."

Sten herra vei hänet naisparvelle.

Kristina rouva tuli heitä vastaan.

"Teitä odottaa suuri suru, herra ritari", sanoi hän ojentaen osanottavasti kätensä.

Erik herra suuteli sitä ritarillisella kohteliaisuudella. "Ei suinkaan se liene niin vaarallista", sanoi hän hymyillen. "Hän on usein näyttänyt kuolinsairaalta kaikista muista paitsi minusta."

"Älkää pettäkö itseänne turhilla toiveilla, tässä tuskin on sijaa toivolle."

"Pyhä neitsyt, tehän aivan säikyttelette minua!" Ja nopein askelin meni hän Kristinan rinnalla sairashuoneeseen.

Siellä oli kaikki ennallaan. Kirsti rouva makasi silmät puoliummessa, ei tiennyt nukkuiko hän vai oliko valveilla. Kaarina oli polvillaan vuoteen vieressä, ja sairas piteli yhä hänen kättään.

Erik herra pysähtyi ovelle. Oliko tämä Kirsti rouva, hänen kaunis, säteilevä emäntänsä? Hän ei tuntenut häntä.

Melkein hätääntyneenä käänsi hän katseensa Kristina rouvaan. "Onko tämä tosiaankin emäntäni?" kysyi hän.

Samassa avasi sairas silmänsä.

"Erik!" sanoi hän.

"Ei epäilystäkään enää!"

Hän riensi hänen luoksensa.

"Kirsti, rakastettu Kirstini!"

Mutta sairas työnsi hänet hiljaa luotansa.

"Ei ennen kuin olen saanut sinulta anteeksi", sanoi hän.

"Mitä minulla on anteeksiannettavaa? Kas tässä, rakkahin, minulla on mukanani sinun oma mikstuuripullosi, ota siitä lusikallinen, se vahvistaa sinua!" Pullo vapisi hänen kädessään.

"Jätä kaikki moiset, minun viime hetkeni on käsissä."

"Miksi huolestutat itseäsi ja minua sellaisilla ajatuksilla. Sinun on tultava terveeksi jälleen ja…"

"Ei, Erik, minä kuolen, mutta ensin täytyy minun tehdä sinulle tunnustus."

"Sinulla ei ole mitään tunnustettavaa enkä minä tahdo tietää mitään…"

"Oi Jumalani!" huokasi sairas. Nyt vasta päästi hän Kaarinan käden ja ojensi molemmat käsivartensa puolisoaan kohden. "Kaiken sen rakkauden nimessä, mitä olette osoittanut minulle, herra, rukoilen teitä kuulemaan minua!"

Erik herra katsoi huolissaan, melkein peloissaan sairaaseen vaimoonsa; kenties tunsi hän nyt, että kaikki ne kauniit harhaluulot, joilla hän tähän asti oli hurmannut itseään, tulisivat kerta kaikkiaan luhistumaan. Jos hän oli pettänyt itseään, miksei toinen antanut hänen pysyä onnellisessa uskossaan? Mutta sairas katsoi yhä rukoillen häneen. Hän ei ollut koskaan kieltäytynyt täyttämästä tämän toivomuksia, kuinka voisi hän nyt tehdä sen? Ja niin polvistui hän vuoteen viereen ja sanoi väristen:

"Olen valmis!"

"Jättäkää meidät kahden!" kuiskasi Kirsti rouva.

Mitä näillä kahdella oli sanottavaa toisilleen, sen tietäköön yksin hän, joka sydämet ja munaskuut tutkii ja näkee salatuimmatkin asiat.

Kolme tuntia he olivat häiritsemättä.

Sen jälkeen tuli Erik herra ulos ja pyysi Kaarinaa menemään Kirsti rouvan luo.

Mutta kun Kaarina oli mennyt, heittäytyi Erik herra tuolille ja purskahti hillittömään itkuun.

Kristina puhui lohduttavia sanoja, mutta Erik herra puristi vain hänen kättänsä.

Kun puuska oli asettunut hieman, sanoi hän nyyhkyttäen: "Kaiken, kaiken voin kestää, en vain menettää häntä. Uskotteko hänen kuolevan?"

"Hän itse uskoo niin?" vastasi Kristina hiljaa.

"Hän voi pettyä. Ah, Kristina rouva, kun vain saan pitää hänet, en halua, en toivo muuta mitään. Ette voi aavistaa, kuinka suuresti rakastan kaunista, ylpeää, ihanaa Kirstiäni!"

"Teidän sananne vakuuttavat minut siitä, jalo herra; ja tahdomme tehdä hänen hyväkseen kaiken, mikä ihmisen voimissa on."

"Luuletteko", lisäsi hän hämillään, "että Sten herra sallii minun jäädä tänne?"

"Kyllä, sillä se tyynnyttää sairasta. Tuomme kirjanne tänne alas."

"Vähät kirjoista, kun saan olla hänen luonaan."

Erik herra osoitti Kaarinaa kohtaan melkein isällistä huomaavaisuutta, erittäinkin sairashuoneessa; oli ilmeistä, että Kirsti rouva oli puhunut tytön suhteesta poikaansa, ja Erik herra tahtoi ikäänkuin vahvistaa sen.

Yhdessä vaalivat he sairasta, ja oli liikuttavaa nähdä, millä hellällä huolenpidolla Erik herra tarkkasi tautia. Hänen lääkärikirjansa tuotiin pian alas, hän piti neuvotteluja lääkärin kanssa, mutta päivä päivältä alenivat hänen toiveensa, ja eräänä päivänä tuli hän Kristina rouvan luo ja sanoi kyynelten tukehduttamalla äänellä.

"Nyt käsitän, että hän kuolee!"

"Hän näyttää niin tyyneltä ja onnelliselta!"

"Ja miten hyvä hän on! Mitä hyvänsä laitankin, ottaa hän vastaväitteittä. Sitä ei hän ole tehnyt koskaan ennen."

"Hän on sangen kiitollinen teitä kohtaan."

"Mistäpä hänellä on syytä minua kiittää! Minulla sitä vastoin… Tiedättekö, Kristina rouva, mihin tautiin hän kuolee?" lisäsi hän melkein epätoivoissaan.

"Hänet surmaa kenties surunsa?"

"Hänen sydämensä on murtunut! Kaikki kirjani puhuvat siinä yhteen!"

Kymmenentenä päivänä vaipui hän tosiaankin kuolonuneen.

Ketään pappia ei kutsuttu.

"Olen ripittänyt itseni niille, joita vastaan olen rikkonut", sanoi hän. "Kun he ovat antaneet anteeksi, uskallan toivoa, että Jumalakin laupeudessaan tekee sen. Pappeja en usko!"

Painaen päänsä Erik herran olkaa vasten hän veti viimeisen henkäyksensä. Hänen viimeiset sanansa olivat: "Anna meille meidän syntimme anteeksi!"

Oli odotettu, että jälkeenjääneen puolison suru olisi hillitön, mutta niin ei tapahtunut, hän itki harvoin, puhui tuskin vainajasta, mutta saattoi istua tunnin toisensa jälkeen aivan liikahtamatta samalla paikalla ja pitämättä väliä mistään mitä tapahtui.

Hautajaisten jälkeen, jotka vietettiin kaikella sillä loistolla, minkä vainajan sääty vaati, sanoi Erik herra, että ruumis oli vietävä Ekholman perhehautaan. "Sinne ovat minun — hänen tyttärensäkin kerran koottavat", lisäsi hän.

Silloin esitti Kristina rouva herransa määräyksen, että oli Erik herran vapaassa vallassa seurata itse mukana ja jäädä Ekholmaan poikansa, Kustaa herran luo.

"Kiittäkää häntä!" vastasi hän liikutettuna. "Sten herra menettelee totisesti ritarillisemmin meitä kohtaan kuin me olemme menetelleet häntä vastaan."

Ja niin lähti hän matkalle.

7.

KAVALA KUNINGAS.

Häpeä Vädlan tappion tähden ja harmi sen johdosta, ettei ollut voittanut ruotsalaisia, poltti kuin tuli Kristian kuninkaan mieltä.

Sigbrit rouva oli tavallisella oveluudellaan johtanut hänen surunsa uomaan, jossa se joutui tehokkaimmin palvelemaan hänen tuumiaan. Sodan kauhuista löytäisi kuningas unhotuksen ja sota veisi hänet siihen maaliin, jota hän nyt ennen muuta tavoitteli: Ruotsin valloitukseen.

Kun hän Dyvekan kuoltua heittäytyi melkein mielettömään epätoivoon, silloin Sigbrit unhotti oman surunsa näyttääkseen kuninkaalle tulevaisuudenkuvan, joka alituiseen kajasti hänen omiin silmiinsä.

Ja molemmat aivan hekumoivat kuvitteluissaan, että murha ja veri, tuli, palo ja häväistys hukuttaisi kansan, jota he rajattomasti vihasivat sen sotaisen sankariuden ja kuolemanhalveksumisen tähden.

Kristian kuningas ei enää välittänyt salata, mikä oli ollut Tanskan kuninkaiden tarkoituksena aina siitä päivin kuin, Oldenburgilaiset nousivat valtaistuimelle. Heidän suurten uhraustensa päämaalina oli ollut panna Ruotsi maakuntana Tanskan vallan alle.

Kesäkuun 16 päivänä 1518 nousi Kristian kuningas laivaan, ja hänen laivastonsa oli hyvin miehitetty tykkiväellä ja saksalaisilla palkkasotureilla, jotka enimmäkseen olivat irtainta roistoväkeä. Joukko tanskalaisia ritareita ja herroja seurasi mukana.

Kotvan ennen juhannusta purjehti laivasto Tukholman saaristoon. Laivat laskivat maihin kaupungin pohjoispuolella, mutta kun joukot olivat ehtineet järjestyä, marssitti kuningas ne ensin Brunkevuorelle ja sitten Södermalmiin, johon hän leiriytyi ja valmistautui hyökkäykseen.

Sten Sture oli viime aikoina ryhtynyt suurisuuntaisiin puolustusvarustuksiin, Tukholman linnoituksia oli lujitettu, ja miesten mielet paloivat innosta koettaa voimiaan vihollisen kanssa; koskaan eivät he olleet olleet varmemmat voitosta.

Valtionhoitaja johti itse pääjoukkoa. Hemming Gadd oli vestmanlantilaisten ja taalalaisten eturinnassa, ja nuori asemies Kustaa Erikinpoika kantoi Ruotsin lippua.

Tukholman linnassa piti Jöns Jönsinpoika kaikkea tarkoin silmällä, ja Kristina rouva oli valmis neitsyineen ja palvelijoineen ottamaan huostaansa sairaat ja haavoittuneet. Kaikki odottivat, kaikki olivat valmiit uhraamaan henkensä ja verensä rakkaan isänmaan vapauden ja itsenäisyyden puolesta.

Ollakseen varmempi menestyksestä tahtoi kuningas toimia varovaisesti, ja niin käski hän hyökätä Eteläportin äärimäistä tornia vastaan.

Hemming Gadd johti puolustusta, eikä kalliokaan seiso lujempana kuin ruotsalaiset tällöin seisoivat.

Tanskalaiset menettivät paljon väkeä, mutta eivät voittaneet maata tuuman leveydeltäkään.

Hyökkäys uudistettiin seuraavana päivänä ja vielä seuraavinakin, mutta samalla tuloksella. Kaupunki puolustautui pontevasti, eikä valtionhoitaja kuitenkaan ollut mukana, hän oli lähtenyt Brännkyrkaan.

Siellä oli hän Örbyn tiluksille rakennuttanut nelisnurkkaisen vallituksen, jota ympäröivät syvät kaivannot; nämä oli peitetty kuusenhavuilla, ja sisäpuolelle olivat ruotsalaiset talonpoikaisjoukot sijoitetut. Pienoinen osasto sai käskyn tehdä uhkaavia liikkeitä vihollisen selän takana, mutta sen lähestyessä vetäytyä takaisin ja siten houkutella sen jälkeensä.

Toisen pienehkön ryhmän kera lähti Sten herra Teljeen pitääkseen rannikon selvänä.

Kun tanskalaiset havaitsivat kaikki muut hankkeensa hyödyttömiksi, lähtivät he Brännkyrkaan suurella parvella ratsain ja jalkaisin.

On luultavaa, että kuninkaan päätökseen vaikutti sekin, että hän pelkäsi hyökkäystä selkäänsä.

Hänen vakoilijansa olivat ilmoittaneet hänelle, mihin suuri osa ruotsalaista sotajoukkoa oli sijoitettu, ja häntä halutti yllättää heidät.

Sentähden lähti tanskalainen sotajoukko liikkeelle keskellä yötä ja marssi niin hiljaa kuin voi.

Hyökkäyksen oli tapahduttava heinäkuun 22 päivänä.

Kuningas löysi väelleen hyvän aseman Brännkyrkan luota, ja kun luultiin, että ruotsalaiset olivat valmistumattomat, puhallettiin hyökkäykseen.

Sten Sture oli saanut varoituksen ja riensi täyttä laukkaa leiriin.

Silloin kohtasi hän ryntäävän vihollisen. Tosin oli ruotsalaisten parvi pieni luvultaan, mutta sotahalu ja rohkeus leimusi kaikkien sydämissä; nuori valtionhoitaja ryntäsi eteenpäin kuin sankari, ja sankareita seurasi hänen jälestään. Vimmatusti kävi pieni parvi tanskalaisten kimppuun lyöden ja pistäen.

Mutta Kristian kuningas oli sanonut, että tänään oli hänen niitettävä voitto, ja kiroten uhkasi hän itse hakata pään poikki siltä, joka käänsi viholliselle selkänsä, mutta lupasi kultaa ja kunniaa niille, jotka löivät maahan nämä kurjat ruotsalaiset, jotka pettivät lailliselle herralleen ja kuninkaalleen vannomansa valat.

Itse osoitti hän tavatonta urhoollisuutta, ja hänen henkensä elähytti hänen miehiäänkin.

Talonpoikaisjoukko oli rynnännyt ulos vallituksistaan; se taisteli sellaisella tyynellä rohkeudella, joka aikaa saatuaan käy voitokkaana taistelusta. Kaksi kertaa kävivät ruotsalaiset kimppuun ja kaksi kertaa lyötiin heidät takaisin. Näytti melkein siltä, kuin tanskalaiset voittaisivat; he jo riemuitsivat voitostaan ja se teki heidät rohkeammiksi. Silloin huomasi Sten Sture, kuinka tanskalaisten rivit erosivat toisistaan, ja kerallaan pieni parvi rohkeimpia miehiään hän tunkeutui heidän väliinsä. Ruotsalaisten säilät välähtelivät kuin salamat, kuka ajatteli omaa elämäänsä, kun oli kysymys voitosta tai kaatumisesta? Nyt näyttäytyi mikä ero on soturilla, joka taistelee pyhimpien oikeuksien puolesta, ja palkkalaisella, joka ainoastaan kurjaa voittoa tavoittelee. Kuninkaan palkkasoturit eivät voineet seista ruotsalaisia vastaan, ja pian syntyi yleinen pako. Maa melkein virtaili verta, ja harvat pääsivät pakoon.

Ja min oli taistelu jatkunut aamusta iltaan.

Kuningas miehineen ratsasti pakoon minkä kavioista kerkesi urheasti ryntääväin ruotsalaisten edestä, joita johti valtionhoitaja itse. Mutta hätäisessä paossaan eivät edelliset huomanneet, että maa alkoi antaa perään kavioiden alla, ennenkuin he olivat keskellä rämeikköä. Monet heistä vajosivat rimpinevaan.

Takaa-ajajat välttivät vaaran. Valtionhoitaja pysähdytti väkensä ja kokosi riveihin.

Tämä oli toinen voitto, minkä Sten Sture oli saavuttanut maalleen. Kun hän ja hänen miehensä marssivat Tukholmaan vankeineen, silloin oli riemu ja innostus yhtä suuri linnassa kuin matalassa majassakin; jos moni silmä olikin sammunut, hervonnut moni käsivarsi, joka aamulla uhkui elämää ja voimaa, niin oli uhri kannettu isänmaan alttarille; oli oikeus itkeä ja kaivata hiljaisuudessa, mutta samalla oli kiitettävä ja ylistettävä Jumalaa, joka oli auttanut hädän hetkenä.

Ja kirkot täyttyivät rukoilevain joukoista, ylistyslaulut nousivat pilviin, yksi ainoa halleluja, kiitos ja ylistys helkkyi kaikissa rinnoissa, houkutteli kyyneleet kaikkiin silmiin. Mutta kun jumalanpalvelus oli lopussa, silloin ystävät ja sukulaiset etsivät toisiaan, silloin pudistivat tutut ja tuntemattomat toistensa kättä ja puhuivat siitä, mitä oli tapahtunut.

Jos silloin sanottiin, että sen tai tämän naapurivaimon isä, mies, veli, tai poika oli mennyt manalle, silloin pantiin toimeen nopea keräys; moni leskenropo silloin pantiin lippaaseen, niiden, jotka olivat menettäneet kaiken, täytyi saada osa niiltä, jotka eivät olleet menettäneet mitään, ja niin saatiin lohdutustakin surunmaljaan; sillä paras lievennys, kun sydän suree, on toisilta saatu osanotto — se vuodattaa palsamia sydämeen ja kuivaa kyyneleet.

Ja Kristina rouva kulki ympäri kuin lohdutuksen enkeli; hän teki hyvää kaikille, ja kaikki häntä siunasivat.

Mutta jos tulevaisuus häämötti iloisin toivein valtionhoitajalle ja hänen uskollisille ystävilleen, niin oli Kristian kuningas sitä synkempi mieleltään. Harmi ja katkeruus kiehui hänen mielessään, kun hän kirkkaana kesäiltana ratsasti pois sotakentältä ja etsi suojaa linnoitetussa leirissään. Vaikkei hän voinut siellä mitään toimittaa, jäi hän kuitenkin joksikin aikaa sinne paikoilleen, kenties toivoen, että joku petturi avaisi hänelle tien. Niin kulutti hän turhaan kuutisen viikkoa; Tukholman piiritys oli koitunut hänelle uudeksi häpeäksi, ja nyt täytyi hänen siitä luopua.

Hänen väkensä nousi jälleen laivoihin, mutta se tapahtui niin vähäisellä huolellisuudella, että leiri samalla jäi aivan turvattomaksi.

Sten Sture käytti tilaisuutta hyväkseen, teki pikaisen hyökkäyksen kaupungista, kaasi suuren joukon vihollisia, ajoi toiset mereen ja sai kolmesataa vankia.

Loput kuninkaan väestä juoksivat päätäpahkaa laivoihin, mutta silloin nousi niin kova vastatuuli, ettei hän uskaltanut lähteä merille, vaan hänen täytyi jäädä saaristoon. Mutta elintarpeiden puute laivastossa kävi yhä tuntuvammaksi, ja joukko miehiä lähetettiin maihin ryöstämään.

Nämä retkeilivät aina Upsalaan saakka hävittäen ja polttaen; mutta joukko talonpoikia lyöttäytyi yhteen tuhoten rosvoparven, ja ne, jotka pääsivät elossa, palasivat kiireimmiten kuninkaan luo laivastoon.

Vastatuuli yhä jatkui, mitään ruokatavaroita ei ollut odotettavissa maista, ja viimeinen villitys näytti käyvän ensimäistä pahemmaksi. Suuri joukko saksalaista palkkaväkeä karkasi laivastosta ja tarjoutui Sten herran palvelukseen. Nälänhätä ahdisti yhä ankarammin.

Synkin otsin kulki kuningas laivalla edestakaisin; kukaan ei tahtonut häntä puhutella, eikä hän puhutellut ketään muuten kuin vihaisin ja uhkaavin sanoin.

Eräänä aamuna hän nukkui pitempään kuin tavallisesti; mutta kun hän vihdoin nousi, oli hänen katseensa leppeämpi ja hän oli puheliaampi kuin tavallisesti. Hän käski heti pystyttämään rauhanlipun, hän tahtoi ryhtyä neuvotteluihin Sten herran kanssa.

Lähettiläs palasi vakuuttaen, ettei valtionhoitaja toivonut mitään hartaammin. Kun hän oli kuullut, että laivastolla oli puute elintarpeista, tahtoi hän lähettää niin suuren varaston kuin voi hankkia.

Mutta Kristian ei ymmärtänyt, että hyvänsuopeudella saattoi olla muukin syy kuin pelko, ja heti alkoi hän rehennellä ja vaati, että hänet oli otettava Ruotsin kuninkaaksi tai maksettava vuotuinen korvaussumma. Herra Kustaa Trollen oli saatava vapautensa ja vahingonkorvausta.

Mutta valtionhoitaja vastasi, ettei hän sellaisilla ehdoilla voinut ryhtyä neuvotteluihin.

Silloin kosketti Kristian kuningas toista kieltä, hän tahtoi neuvotella ystävällisesti Sten herran kanssa ja tehdä ikuisen rauhan valtioiden välillä; sentähden oli sovittava Uus-Varbergissa heinäkuussa 1519 pidettävästä unionikokouksesta, mihin paavin lähettiläs ja hansakaupunkien asiamiehet ottaisivat osaa välittäjinä. Lisäksi oli aselevon heti alettava ja jatkuttava Varbergin kokoukseen saakka tai, jos siitä ei tulisi mitään, edelleen vielä vuosikausi, jollaikaa ei asetettaisi mitään esteitä Ruotsin ja hansakaupunkien väliselle kaupalle.

Nämä olivat kaikki hyväksyttäviä ehtoja, ja Sten herra ilmoitti olevansa halukas neuvottelemaan kuninkaan kanssa.

Taasen ei kuulunut mitään muutamiin päiviin, mutta sitten lähetti kuningas uudestaan lähettilään Tukholmaan pyytämään, että Sten herra tahtoisi persoonallisesti saapua tanskalaiselle laivastolle, silloin saataisiin tilaisuus suullisesti keskustella keskenään.

Panttivankeina tahtoi kuningas lähettää muutamia ritareita ja aatelismiehiä.

Sten herra sanoi olevansa taipuvainen siihen, mutta hänen täytyi ensin kuulla valtaneuvoston mieltä.

Neuvokset kutsuttiin koolle linnaan, samoin pormestari ja raati, monia ritareita ja korkeita herroja.

Valtionhoitaja ilmoitti heille kuninkaan ehdotukset, ne näyttivät hänestä niin hyviltä, että hän arveli täytyvän osoittaa myöntyväisyyttä hänen armonsa toivomuksiin, ja Sten herra oli sentähden taipuvainen lähtemään laivastoon.

Mutta nyt kohtasi häntä vastarinta, jollaista hän ei ollut odottanut

"Ette saa lähteä sinne!" huusivat useat.

"Se olisi mieletöntä!"

"Kuka voi luottaa kurjaan kuninkaaseen!"

"Milloin on hän pitänyt sanansa!"

Sellaista vastustusta ei Sten herra ollut koskaan saanut osakseen. Herrat huusivat kilvan, ja hän sai töintuskin sananvuoroa. Vihdoin se onnistui.

"Täytyyhän jokaisella ihmisellä olla hyviäkin puolia", sanoi hän. "Ja se luottamus, jota osoitan Kristian kuninkaalle saapumisellani, on herättävä luottamusta hänessäkin."

"Iskekää sitten ensin miekka rintaani, sillä muilla ehdoin ette pääse täältä", huusi Hemming Gadd.

"Tekin, tohtori, sitä en odottanut!"

"Enkö ole sanonut, että juutit ja juuttaat ovat samaa maata, ja kuningas on tanskalaisista pahin."

"Mutta minä en ole sitä uskonut."

"Paha kyllä!"

"Ajatelkaa, herra", virkkoi Erik Juhananpoika, "jos teitä kohtaisi jokin onnettomuus!"

"Emme salli hänen mennä."

"Emme, emme!"

Mutta nyt kuohahti Sten herran mieli. "Onhan minulla toki vapaa tahtoni!" sanoi hän harmissaan.

"Ei Ruotsin valtionhoitajana!"

"Ette saa päästää häntä!" huusi Hemming Gadd. "En suostu koskaan siihen."

Näin sanoen Hemming tohtori poistui salista, ja Sten Sture uteli tahtomattaankin, mihin hän oli mennyt. "Oli paha, että hän meni, hänen tähtensä yksin olisin voinut antaa myöten." Hän alkoi käsittää olevansa liian itsepäinen, mutta ylpeys käski häntä pysymään aikeessaan.

Silloin tunsi hän pehmeän käsivarren pistäytyvän kainaloonsa, ja tuttu rakas ääni kuiskasi hänen korvaansa: "Rakas Sten, minun tähteni!"

"Isä!" säesti lapsenääni, ja lämpimät lapsenhuulet painuivat vasten hänen kättänsä.

Nyt oli vastakynsi taipunut. Luoden lemmekkään katseen Kristinaan irroittautui hän hänestä ja meni kokoontuneita lähemmäksi, virkkaen vilkkaasti:

"Ettekö tahdo, että suostun kuninkaan kutsuun?"

"Emme!" kajahti kautta salin.

"No, hyvä; en tee sitä sitten; määrätkää nyt itse, minkä vastauksen annamme."

Sitä ei näyttänyt kukaan ajatelleen.

Syntyi muutamien minuuttien hiljaisuus.

"Kuningas antaa panttivangit!" tuumi herra Lauri Siggenpoika. "Sen voitte tehdä tekin."

"Onko useampia, jotka siihen suostuvat?"

Ensin kuului muutama "jaa", sitten huudettiin miehissä:

"Panttivangit!"

"Ettekö katso näiden joutuvan vaaraan."

"Onhan meillä kuninkaan panttivangit."

"Tosin kyllä!"

Silloin astui nuori asemies Kustaa Erikinpoika (Vaasa) esiin ja notkisti polvensa valtionhoitajan edessä.

"Tiedän tosin, että tässä on vähäinen vaara ja vähäinen kunnia voitettavana, mutta kuitenkin olisi minusta suuri onni, jos minut katsottaisiin kelpoiseksi teidän panttivangiksenne, jalo sukulainen."

"Niin kallisarvoista panttivankia en olisi tahtonut lähettää, mutta tapahtukoon tahtosi, nuori sukulainen."

Nyt astui esiin Lauri Siggenpoika.

"Hyväksyttekö minut?" sanoi hän.

"Sen teen täydellisesti!"

"Ja minut?" lisäsi Yrjänä Siggenpoika.

"Urhea herra ja jalo ritari!"

"Silloin saan kai minäkin mennä mukaan!" virkahti terhakka Olavi Ryning hymyillen.

"Pitämään nuorisoa kurissa! Menkää sitten!"

"Silloin täytyy hänellä olla komentosana mukanaan, ja sellaisena minut tunnetaan", tokaisi Pentti Niilonpoika (Färla). "Tiedättehän, Sten herra, että me kuulumme yhteen kuin pata ja kapusta."

Kaikuva nauru palkitsi sutkauksen.

"Kunhan vain ei kauha ammenna liian kuumia suullisia padasta", vastasi valtionhoitaja. "Tanskalaiset panisivat pahakseen, jos polttaisivat kielensä."

"Seis!" huusi Hemming, kun näki useiden lähestyvän. "Nyt on minun vuoroni!"

"Teidän, tohtori?"

"Niin, minä tahdon myös mukaan!"

"Tanskan laivastoon?"

"Minulla on kaksi syytä; ensiksi huvittaa minua muutamia tunteja saada esimakua helvetistä, sitten olen saanut kirjeen eräältä jalosukuiselta rouvalta Kööpenhaminasta; hän tahtoo minua luokseen vierailemaan, mutta kun minulla ei ole siihen halua, luovutan oikeuteni pahimmalle sipuliasyövälle tanskalaiselle, jonka onnistun nuuskimaan tanskalaiselta laivalta."

Salissa kaikui äänekäs nauru.

"Neuvon vain teitä pitämään suunne supussa, tohtori."

"Tahdon pitää siinä vettä."

"Ette suinkaan luullekaan heidän tarjoavan muuta", tuumi Pentti Niilonpoika uteliaana.

"Heidänkö tarjoavan? Ette tunne tanskalaisia, he eivät tarjoa koskaan, ainoastaan ottavat vastaan."

Kuului naurua ja leikinlaskua ylteen ympärinsä.

"Tiedän hyvin, ettei teillä ole mitään pelättävää", sanoi Sten herra sen jälkeen Hemmingille. "Kuitenkin olisin toivonut, ettei kukaan teistä olisi lähtenyt panttivangiksi."

Kokoontuneet sopivat nyt, että lähetettäisiin viestinviejä kuninkaan luo, joka tällä haavaa oli Dalarössä, ilmoittamaan neuvoston päätöksestä. Heti hänen vastauksensa saavuttua olisivat valitut panttivangit valmiit lähtemään. Kuningas vastasi, että hän oli halukkaampi kohtaukseen maajalassa ja määräsi yhtymäpaikaksi Österhanningen kirkon, johon valtionhoitajan oli seuraavana päivänä saavuttava. Tämä suostui heti.

Kungsholmasta oli aluksen lähdettävä viemään ruotsalaisia herroja ja odotettiin tanskalaisten saapuvan. Silloin nähtiin lujasti asestettu alus, joka lähestyi tanskalaisesta laivastosta, ja kun ei saattanut olla epäilystä siitä, keitä se toi mukanaan, ja kohtauksen aika oli pian käsissä, lähti valtionhoitaja pienen seurueensa kera Österhanningeen. Hän odotti kaksi päivää, mutta kuningasta ei kuulunut eikä hänen lähettilästäänkään.

Vilpittömän Sten herran mieleenkään ei juolahtanut, että mitään petosta saattoi olla kysymyksessä; hän ihmetteli vain, mikä mahtoi olla viivykkinä.

Kolmantena päivänä hän päätti matkustaa takaisin Tukholmaan.

Siellä hän sai tiedon, että ruotsalaiset herrat oli otettu tanskalaiselle alukselle ja viety tanskalaiseen laivastoon. Tuuli oli kääntynyt ja käynyt suotuisaksi kuninkaalle, sentähden nostivat he ankkurin, ja laivasto purjehti aavalle merelle matkalla Tanskaan, ja ruotsalaiset saivat seurata mukana.

Djurhaminasta kirjoitti kuningas syyskuun 26 päivänä 1518 suurmestari Albrektille ja Danzigiin, ettei ruotsalaisille, jotka nyt olivat kuninkaan vihollisia, saisi tuoda mitään tavaraa Preussista. Samasta satamasta lähetti hän lokakuun 2 päivänä kirjoituksia Tukholman kaupungille ja koko Ruotsin kansalle, ilmoittaen peruuttavansa äsken päätetyn aselevon sillä verukkeella, ettei Sten herrakaan ollut muka sitä pitänyt.

Muutamia päiviä myöhemmin nostatti hän ankkurin ja purjehti Tanskaan vieden vastoin lupauksiaan mukanaan kuusi ruotsalaista panttivankia.

Niin päättyi Kristian kuninkaan toinen yritys saada Ruotsin kruunu päähänsä.

Vilppiä ja petosta alusta loppuun, häpeämättömiä oikeudenloukkauksia; tämäkin uusi vilpillisyys herätti Ruotsissa aivan rajatonta katkeruutta.

8.

SUURIN EDELLÄ.

Valtionhoitaja oli vuoden vieriessä voittanut monta kelpo taistelua, ja kun hän joulun aikaan 1519 istui kotonaan Tukholman linnassa, niin lankesi luonnostaan, että Kristinan kera kahden ollessaan he puhuivat siitä, kuinka ihmeellisesti Jumala oli suojellut häntä koko ajan tähän asti.

Tämä tunne ja tietoisuus suojeluksesta ei ainoastaan ollut pitänyt yllä heidän rohkeuttaan, vaan säilytti myös lujana heidän luottamuksensa, kun monilta tahoilta saapui tietoja niistä hämmästyttävistä varustuksista, joita Kristian teki Ruotsin perikadoksi.

Sellaisissa tilaisuuksissa katsoi Kristina rouva herraansa, ja hänen nähdessään lujan tyyneyden tämän katseessa väistyi kaikki pelko hänen sielustaan. Kenties olivat hänen rukouksensa palavammat kuin ennen, mutta silloin täytti sydämen toivo ja luottamus, ja hän antautui täydellisesti Jumalan haltuun, kuten ainoastaan naissielu saattaa tehdä.

Kun sitten joulukynttilät oli sytytetty niin palatsissa kuin matalassa majassakin, kun kellot kutsuivat koolle aikaisena aamuhetkenä ja kansa riensi kirkkoihin suurin joukoin, silloin seisoivat nämä molemmat käsitysten ja katselivat tähtikirkkaalle taivaalle; he puhuivat siitä, kuinka monet niistä, jotka nyt uhkuivat elämänhalua, ennen pitkää tulisivat olemaan raajarikkoja tai vainajia, ja utelivat, miltä kaikki tulisi näyttämään ensi jouluna.

Mutta rajattomassa laupeudessaan pitää Herra hunnun ihmisten silmäin edessä; hän ei saa tietää, mitä piilee tulevaisuuden synkän esiripun takana; toiveet, aikeet, suunnitelmat ovat ihmisen itsensä, mutta niiden menestys tai vastoinkäyminen ei näytä olevan suurinkaan riippuvainen niiden puhtaudesta tai tarkoitusperästä, päinvastoin: parhaat menevät ensin myttyyn, huonojen täytyy päästä ilmoille kantamaan katkeroita hedelmiään! Sentähden näyttää ihmissilmästä elämän meno ihmeelliseltä; tekee mieli kysymään, onko kaiken luhistuttava kasaan ja haihduttava tyhjiin. Mutta Herralla on luotirihma kädessään, ja Hän yksin tietää oikean hetken koota hajonneet osat ja viedä ihmiskuntaa askeleen eteenpäin.

"Tiedät, rakkahin Kristina, kaiken, mikä jää sinun toimitettavaksesi", sanoi valtionhoitaja kalpealle emännälleen, sanottuaan vielä viime kerran hyvästit ja ollessaan nyt hänen kanssansa kahden salakamarissa.

"Tiedän sen!" vastasi Kristina ponnistetulla tyyneydellä.

"Jos käy mahdolliseksi lyödä tanskalainen sotajoukko Länsi-Göötanmaalla tai Smoolannissa, silloin ei ole mitään vaaraa tarjolla. Mutta jos käy niin, että vihollinen tunkeutuu tänne, tai jos meren puolelta tanskalainen sotajoukko piirittää Tukholman?"

"Silloin me puolustaudumme!"

"Viime tingassa voit etsiä apua Puolasta, sen kuningas on minulle suosiollinen."

"Kyllä muistan sen."

"Mutta yksi täytyy sinun luvata ennen kaikkea pitää mielessäsi."

"Mikä, herra?"

"Älä luota Kristianin lupauksiin, älä seuraa, kuinka hän houkutteleekin."

"Sen lupaan!"

"En ole mitään katkerammin katunut kuin että lähetin hänen käsiinsä Hemming Gaddin ja niin monta muuta uskollista isänmaan ystävää."

"Jumala kääntää kyllä kaiken parhain päin."

"Jos vaara uhkaa, niin kirjoita maaseuduille, rahvas on meille uskollinen."

"Sinulle, Sten!"

"Me kaksihan olemme yhtä!"

"Ja sinun tähtesi tahtovat he hyvää minullekin!" vastasi Kristina.

Ja kun he sulkivat toisensa syliinsä, tuntui heistä, ettei heitä voinut erottaa mikään maailmassa, ei kuolemakaan.

"Luota minuun!" sanoi Kristina hyvästellessä.

"Viime hengenvetoon!"

Niin he erosivat.

Lukuisan ratsumiesparvensa eturinnassa kiiti Sten herra pois uljaalla ratsullaan.

Kun Kristina ei enää voinut häntä nähdä, silloin lankesi hän polvilleen taistellen sanomatonta epätoivoa vastaan. Mutta rukous tyynnytti sen, ja hän rukoili palavasti, kunnes usko ja luottamus valoi palsamia kirveleviin haavoihin ja hän taasen saattoi nöyrin mielin sanoa: "Tapahtukoon sinun tahtosi!"

* * * * *

Tammikuussa 1520 tunkeutui vahva sotajoukko, tanskalaisia ja saksalaisia, ranskalaisia ja skotlantilaisia, Smoolantiin ja edelleen Länsi-Göötanmaalle kuninkaan suosikin, asemies Otto Krumpenin johdolla.

Oli kova talvi, niin että kaikki suot ja järvet kannattivat, ja se edisti suuresti heidän marssiaan eteenpäin. Åtranin jäätä pitkin retkeili sotajoukko Länsi-Göötanmaalle ja leiriytyi Kalfin pappilaan.

Tätä mahtavaa sotataitoista ja monissa taisteluissa koeteltua sotajoukkoa vastaan ei Ruotsin valtionhoitajalla ollut antaa muita miehiä kuin ne, jotka olivat taistelleet ja niittäneet voittoja Holavedenin rannalla, Harakerin metsissä ja Brunkevuorella. Nyt kuten aina oli Ruotsin rahvas kuullut kutsua astua aseihin ja rynnätä vihollista vastaan, joka jälleen saaliinhimoisena kävi heidän maansa kimppuun.

Samalla rohkeudella ja luottamuksella, jolla vanha Sten herra kerran pukeutui sotisopaan rajua tanskalaista ritarijoukkoa vastaan, oli nuori Sten Sture lähettänyt viestin rahvaalle, ja samoin kuin silloin paloi vieläkin talonpojan rinnassa rakkaus valtakunnan päämiestä kohtaan.

Kymmenentuhannen talonpojan ja vapaamiehen kera oli Sten herra marssinut läpi Länsi-Göötanmaan Bogesundiin Åsundenin rannalla. Siellä hän lepäili muutamia päiviä odotellen vielä lisää väkeä, mutta samalla pitäen tarkoin silmällä vihollista Kalfin pappilassa.

Åsundenin kaakkoispäässä, pohjoisesta päin laskevan Ätranin rannalla, sijaitsi koko huomattava Bogesundin kaupunki; sieltä meni tie Hallantiin ja ylöspäin Falköpinkiin.

Luonto oli muovannut tänne monia kauniita seutuja koristellen lukemattomat kukkulat ja laaksot havu- ja lehtimetsillä; nyt peitti lumi metsät ja Åsundenin jää levisi tasaisena kenttänä ruotsalaisen talonpoikaisjoukon edessä.

Iloisin ja rohkein mielin ryhtyi Sten herra tärkeihin toimenpiteihinsä.

Hänen ei ollut ainoastaan pidettävä huolta väkensä hyvinvoinnista, vaan myös ryhdyttävä varokeinoihin vihollista vastaan. Hän hakkautti jäävalleja sotajoukkonsa eteen ja kaivatti vallituksia sataman sivustoille, siten estääkseen yllätykset sivuilta ja takaapäin.

Hän tiesi, että sotajoukko, jota vastaan hänen oli taisteltava, oli monin kerroin voimakkaampi, ja siksi hänen tarkoituksensa oli odottaa täällä lisäväkeä.

Hänen uskollinen Esbjörninsä se tavallisesti oli tähystelemässä; hän kiipesi korkeimpiin puihin ja näki siten laajalle yli seudun.

Niinpä ilmoitti hän eräänä päivänä, että tanskalainen ylipäällikkö oli lähtenyt pappilasta ja näytti olevan aikeissa lähteä sisämaahan päin. Joukot olivat liikkeessä ja seurasivat miehissä jälestä.

Tammikuun 19 päivänä varhain aamulla nousi valtionhoitaja itsekin tähystelemään korkeaan tammeen, joka oli lähistöllä; oli tähtikirkas yö, ja hän saattoi nähdä vihollisjoukon, joka järjestäytyi hänen väkeään vastaan ja valmistautui taisteluun.

Hän riensi heti alas antamaan välttämättömät menettelyohjeet, mutta päivän tultua kiipesi hän jälleen puuhun tutustuakseen tarkemmin vihollisen asemaan.

Tanskalaiset keksivät tähystelijät ja alkoivat ammuskella tammea, mutta valtionhoitaja pääsi alas jälleen, ja tammi sai kantaa amputammen nimeä niin kauan kuin seisoi paikoillaan.

Otto Krumpen teki tulisen hyökkäyksen, mutta hänet lyötiin takaisin.

Ulkomaalaiset soturit kummastelivat sitä, että joukko talonpoikia, joilla oli aseinaan ainoastaan keihäitä ja jousia, uskalsi käydä taisteluun heitä vastaan. Ratsumiehiä oli vähän; sellaisen vihollisen voittaminen näytti ylväistä herroista pikku asialta.

Tämän talonpoikaisjoukon entiset voitot olivat osaksi unhotetut, osaksi tunnettiin ne vain korvakuulolta, mutta Sten herra tunsi ne, ja sentähden tämä rakastettu päällikkö iloisella rohkeudella ja lujalla luottamuksella oikean asiansa menestykseen ratsasti sotajoukkonsa edessä järjestäen ja kehotellen. Alku oli ollut hyvä, ja jatko oli Herran avulla oleva samanlainen.

Ja talonpojat katsoivat ylös häneen tuskin huomattava hymy tuimilla kasvoillaan niinkuin päivän säteily vanhojen honkien latvoilla. He näyttivät olevan yhtä vakavia, yhtä uhkaavia kuin ennenkin, mutta kuitenkin oli heidän kasvoillaan omituista kirkkautta.

Sten herra ratsasti raisulla päistäriköllä, joka oli tottunut taistelussa sekä puremaan että potkimaan. Kun nyt nuori päällikkö ratsasti urhojensa eturinnassa, heitähteli eläin levottomasti milloin eteen, milloin taa, ikäänkuin sillä olisi aavistus uhkaavasta onnettomuudesta, mutta ratsastajan varma käsi ohjasti sitä ja pakoitti elukan tottelemaan herransa tahtoa.

Silloin tuli muuan kuula vinkuen tanskalaisten leiristä.

Ällistyneet soturit näkivät Sten herran kaatuvan maahan ratsuineen. Kuula oli sattunut hänen reiteensä, mutta mennyt läpi hevosen.

Hämmästys ja suru valtasi kaikki mielet. Luultiin, että rakastettu herra oli ammuttu kuoliaaksi. Vihollisen luotien vinkuessa ympärinsä vetivät hänen uskolliset ystävänsä hänet esiin hevosen alta. Silloin he näkivät, että hän vielä eli, mutta haava ja kenties vielä enemmän hevosen paino oli tehnyt hänet aivan voimattomaksi.

Hankittiin reki paikalle. Esbjörn, joka aina oli herransa läheisyydessä, pyysi päästä ajamaan, ja hän vei haavoitetun nopeasti turvaan.

Mutta koko sotajoukkoon levisi salamannopeudella tieto siitä, mitä oli tapahtunut, ja samassa oli kadonnut ajatuskin käymisestä taisteluun vihollista vastaan. Sotajoukko hajaantui, suuressa sekamelskassa peräytyivät talonpoikain parvet, jättäen Länsi-Göötanmaan alttiiksi vihollisen säälimättömälle temmellykselle.

Ja herra Otto Krumpen ja tanskalaiset eivät jättäneet käyttämättä hyväkseen helposti saavuttamaansa voittoa Bogesundin luona; he seurasivat lakkaamatta pakenevan ruotsalaisen sotajoukon kintereillä.

Mutta paetessa juolahti ruotsalaisten mieleen, että toista oli Sten herra heiltä odottanut; muutamain mielessä välähti vanha miehuus, he häpesivät arkuuttaan ja Tivedenin jäälle pysähtyi suurin osa sotajoukosta. Täällä saivat he viestin Sten herralta.

Esbjörn oli vienyt herransa muutamaan läheiseen taloon, mutta niin pian kuin tämä oli palannut tajuunsa, tahtoi hän heti palata sotajoukkoon, ja tieto siitä, että ruotsalaiset olivat peräytyneet, kannusti siihen sitäkin enemmän.

Heti saatuaan varman tiedon, että he olivat leiriytyneet Tivedenin jäälle, vietätti hän itsensä sinne. Rajattomalla riemulla tervehtivät talonpojat hänet tervetulleeksi, sanoen tekevänsä kaiken mitä hän tahtoi.

Silloin sanoi hän heille, että hän tahtoi ottaa osaa puolustukseen niin paljon kuin voi ja hänen vaarallinen haavansa salli. Hänen käskystään hakattiin murrosaita metsään Ramundabodan luo, ja sotajoukko sijoitettiin sen suojaan.

Kynttilämessun aattona marssitti Otto herra väkensä murrosaitaa vastaan ja ryhtyi hyökkäykseen.

Ranskalaiset ne olivat saaneet rynnäkön tehtäväkseen, ja he kävivät urheasti eteenpäin, mutta saivat sellaisen vastaanoton, että puolet kaatuivat kahden päällikön keralla.

Nyt näytti synkältä tanskalaisten pääsy läpi. Tiveden näytti uhkaavan käydä heille toiseksi Holavedeniksi; tieto siitä, että valtionhoitaja oli mukana, kohotti kaksin verroin ruotsalaisten soturien rohkeutta.

Silloin hiipi muuan ruotsalainen herra kiertoteitä tanskalaisten leiriin; hän oli herra Erik Abrahaminpoika (Lejonhufvud), joka tahtoi tavata herra Otto Krumpenin. "Kaikki kävi hyvin!" virkahti hän. Mutta Otto herra oli synkällä tuulella. "Minä en pääse täältä voittajana", sanoi hän. "Luoti on tehnyt tehtävänsä ainoastaan puolittain."

"Sitten teen minä toisen puolen."

"Miten voitte sen?"

"Viemällä teidät murrosaidan ympäri."

"Voiko sen tehdä?"

"Olen pitänyt siitä huolen!"

"Silloin on Kristian kuningas pitävä huolen teistä ja jälkeläisistänne aina viimeiseen polveen."

"Siihen luotan, sillä pahoin kävisi minulle, jos palaisin ruotsalaisten luo."

"Sen arvaan!" vastasi Otto herra nauraen.

Ja ruotsalainen ritarismies pukeutui tanskalaiseen ratsumiehen vaippaan ja vei seuraavana yönä koko sotajoukon murrosaidan ympäri.

Ruotsalaisessa leirissä ei kukaan ollut ajatellut kavalluksen mahdollisuutta, ja Sten herra oli viety Örebrohon, hänen uskollinen Esbjörninsä oli hänen mukanaan, ja niin tehtiin tuhansien toiveet tyhjiksi yhdellä ainoalla luihulla kavalluksella.

Mutta hän, joka teki sen, Erik Abrahaminpoika (Lejonhufvud) oli yksi valtaneuvoksista, Vestmanlannin ja Taalainmaan laamanni; se ei estänyt häntä vetämästä niin suurta kurjuutta maahansa, ja sentähden olkoon kirottu hänen muistonsa!

Sillävälin oli Sten herran haava tuntuvasti pahentunut; huoli valtakunnasta ei antanutkaan hänelle rauhaa yöllä eikä päivällä.

Mutta niin kovat kuin tuskat olivatkin, lähti hän kuitenkin Örebrosta Strengnäsiä kohden. Helmikuun 3 päivänä, kynttilämessun päivänä, saapui hän sinne. Täällä sai hän tiedon onnettomasta lopusta Tivedenillä; hän kuuli, että vihollinen herra Erik Abrahaminpojan johdattamana marssi maan sydämeen, ja se koski syvästi hänen isänmaalliseen mieleensä, sillä hän tiesi, mitä nyt oli seuraava.

Tanskalaisystävät, erotettu piispa etunenässä, yhtyisivät vihollisjoukkoon, ja helppo oli nähdä, mikä kohtalo silloin Ruotsia odotti.

Kuolinsairaan valtionhoitajan luona oli useita ylhäisiä herroja, ja heidän kanssaan hän neuvotteli siitä, mitä oli tehtävä.

"Koettakaa, jos se on mahdollista, saada arkkipiispa Kustaan mieli heltymään!" huudahti Sten Sture. "Jos hän kantaa kaunaa minua kohtaan, niin sanokaa hänelle, että minä lähden pian pois, mutta meidän molempain isänmaata uhkaavat suurimmat onnettomuudet, jos se joutuu tanskalaisten käsiin! Jos Ruotsin kansa huomaa, että hän tahtoo maan parasta, saavuttaa hän pian sen luottamuksen ja suosion; kansa nousee taisteluun hänen johdollaan, ja sen avulla hän voi ajaa vihollisen maasta pois."

Strengnäsin piispa Mathias ja Magnus Gren, samannimisen Erik kuninkaan ja Kaarle Knuutinpojan aikoina niin kuuluisan miehen pojanpoika, ottivat käydäkseen arkkipiispa Trollen luona ja esittääkseen asian.

Herrat ajoivat Mälarin jäätä Ekholmaan, ja heidät otettiin hyvin vastaan.

Kukaan ei tiedä, mitä Kustaa herra silloin hautoi mielessään; kenties tahtoi hän vetää nenästä valtionhoitajaa ja hänen kannattajiaan tai myös huvikseen nähdä sen hämmästyksen, minkä hänen sanansa herättivät, sillä hän lausui osanottoisalla, liikutetulla äänellä:

"Jumala antakoon anteeksi niille, jotka ovat saaneet aikaan tämän epäsovun minun ja sukulaiseni välille. Emme olleet niin kaukaisia sukulaisia, että meidän olisi niin tarvinnut loitota toisistamme. Valtakunnan onnettomuus on minulle yhtä raskas kuin hänellekin; kaukana siitä, että tahtoisin auttaa Kristian kuningasta, päinvastoin tahdon kaikin voimin seista häntä vastaan ja mielelläni tehdä valtionhoitajalle uskollisuudenvalani!"

Herrat tiesivät tuskin, saattoivatko uskoa korviaan kuullessaan sellaista puhetta, ja kuitenkin olivat he nyt saaneet tehtäväkseen sanoa valtionhoitajalle, että kaikki epäsopu hänen ja arkkipiispan välillä oli sulanut ja että tämä oli valmis milloin tahansa rupeamaan valtionhoitajan mieheksi.

Mutta seuraavana päivänä sai herra Kustaa Trolle tiedon siitä, kuinka tanskalaisjoukot marssivat yhä syvemmälle maahan, ja kun hänen vanha isänsä syvällä liikutuksella puhui niin tästä kuin kuudenkolmattavuotiaan valtionhoitajan vaarallisesta sairaudesta, silloin hieroi hän mielissään käsiään ja sanoi tyytyväisesti nauraen:

"Nyt minun päiväni alkaa sarastaa; mitä olen kylvänyt aikoja sitten, sen saan nyt vihdoin niittää, talonpoikainen roskajoukko saa herran, joka on pakottava heidät vetojuhtien tavoin vetämään taakkaansa, hengelliset saavat tietää, ketä ovat pistäneet; heidän ja Sturen ystäväin verellä olen pesevä pois sen häväistyksen, jota minä ja koko sukuni olemme saaneet kärsiä pitkät ajat."

Tähän asti kahlehdittu tiikeri aivan hekumoi ajatellessaan kostoa, jonka hän oli suorittava, ja vanha, heikko isä värisi kauhistuksesta katsellessaan julmaa, verenhimoista poikaansa.

Heti arkkipiispan viestin saatuaan tahtoi Sten herra lähteä Tukholmaan.

Hevosta valjastettaessa viittasi hän Esbjörnille, joka ei koskaan poistunut hänen luotaan.

Tämä lähestyi lepotuolia, jossa hänen herransa lepäsi ummessa silmin.

"Tietääkö Kristina rouva…?"

"Kyllä, herra!"

"Jollen pääse perille, niin sano…"

Esbjörn kuunteli tarkoin.

"Isän… maa… ennen… kaikkea…"

"Sanon sen."

"Pyydä, ettei hän… anna myöten."

"Sitä ei hän suinkaan tee."

"Tervehdi… lapsiani!"

"Kyllä, kyllä!"

"Viha… miehilleni… annan anteeksi."

"Sen tiedän."

"Kiitos, Esbjörn!"

Tämän kuumat kyyneleet kostuttivat Sten herran käden.

"Sinä… uskoll… linen… palvelija…"

"Joka en saanut antaa henkeäni teidän edestänne!"

"Ole Kristinan tukena!"

"Sen teen!"

"Taala… lai… sille…"

"On vietävä viesti?"

"Niin!"

"Se tehdään."

"Kiitettävä… heitä…"

"Heillä on syytä kiittää teitä kaikesta."

Sairas makasi vaiti muutamia minuutteja; pari suurta kyyneltä vieri pitkin hänen poskiaan, ja heikolla äänellä kuiskasi hän: "Ruotsi raukka!"

"Ettekö usko Herran sitä auttavan?"

"Aika… naan, mutta nyt…"

"Onko sen paljon kärsittävä?"

"On… on!"

"Älkää ajatelko sitä, herra!"

Silloin astui huoneeseen palvelija ilmoittaen, että reki oli kunnossa ja hevonen valjaissa.

"Ruotsi ja Kristina…" kuiskasi vielä kerran jalo Sten Sture, ja melkein tainnoksissa kannettiin hänet pihalle rekeen. Matka kävi jäitse. Kulku sujui vinhaan; pian jättivät he taakseen Strengnäsin lähimmät salmet ja saaret ja kääntyivät suuren Björkselän aukealle.

Mutta monet ylhäiset herrat, jotka olivat olleet hänen luonaan viimeiset tunnit Strengnäsissä, seisoivat nyt katsellen poiskiitävää rekeä, useimmat liikutetuin mielin.

"Jalompaa miestä ei ole ollut!" virkkoi herra Magnus Gren pyyhäisten kädellään silmiään.

"Ei ainoallakaan huonolla teolla ole hän tahrannut nimeään", lisäsi toinen.

"Lämpimästi harrasti hän hallitsijalle kuuluvia rauhantehtäviäkin."

"Kansa rakasti häntä suuresti!"

"Ja pontta hänessä oli, ja hän ymmärsikin tehdä mikä oli tarpeen…"

"Minulla on ollut kunnia olla kolme vuotta hänen kanslerinaan", sanoi maisteri Pietari Jaakonpoika (Sunnanväder). "Ja sen voin sanoa, etten ole koskaan tavannut jalompaa, oikeamielisempää herraa. Minusta tuntuu, kuin olisi hän ollut paljon edellä aikaansa."

Niin puhuivat he hänen ylistyksekseen.

Korkeimman tahto ei ollut, että jalo mies pääsisi vielä Ruotsin pääkaupunkiin. Ajettaessa Björkselän jäätä veti Sten Sture viimeisen henkäyksensä.

Surren veivät hänen miehensä rakastetun herransa ruumiin Tukholmaan hänen uskollisen puolisonsa ja leskensä Kristina Gyllenstjernan luo.

9.

PAHUUDEN VALTA PÄÄSEE YLIKYNTEEN.

Suuri ja yleinen oli hämmästys ja pelästys, kun levisi tieto Sten herran kuolemasta.

Ensi kertaa oli Ruotsi ilman päällikköä, kun vihollinen oli valtakunnan sydämessä. Se vaikutti kerrassaan lamauttavasti, ei sotakuntoiseen kansaan, vaan isänmaallisen puolueen herrasaineksiin. Tanskalaisystävät kohottivat päätään, mutta isänmaan ystävät hajaantuivat eri puolueihin, vallitsi neuvottomuus, joka kääntyi kaikille tahoille löytämättä mitään mihin tarttua tai turvata.

Sotahalu paloi rahvaan mielessä, mutta mitä voi mahtava virta siellä, missä ei ole ylevää, pontevaa tahtoa näyttämässä sille tietä oikeaan suuntaan.

Herrojen kesken neuvoteltiin vilkkaasti kysymyksestä, mihin oli ryhdyttävä. Valtakunnan puolustus ja valtionhoitajan vaali olivat mitä lähimmässä yhteydessä keskenään. Jälkimäinen sillä hetkellä polttavin. Muutamat sanoivat suoraan, etteivät tahtoneet käydä taisteluun ennenkuin oli määrätty päämies.

Ainoastaan yhdellä oli kylliksi rohkeutta ja tarmoa katsoa vaaraa suoraan silmiin, ja se ainoa oli nainen.

Ihmeteltävällä lujuudella oli Kristina rouva ottanut vastaan tiedon jalon herransa manalle menosta. Kyyneletön oli hänen katkera surunsa, mutta sitä syvempi, ja kuitenkin näytti siltä, kuin vainajan tarmo olisi siirtynyt häneen.

Kun hänen rouvansa ja neitsyensä seisoivat valittaen hänen ympärillään, sanoi hän heille:

"Älkää itkekö ja valittako minun ollessani läsnä, sillä minä en saa itkeä enkä valittaa, vaan ainoastaan toimia!"

Ponnella ja päättäväisyydellä, jonka täytyy herättää kaikkien aikojen ihailua ja joka erittäinkin tänä yleisen sekamelskan ja epätoivon aikana heittää mitä kirkkaimman valon hänen ylitsensä, kokosi hän ympärilleen samanmielisiä miehiä, puhui heidän kanssaan isänmaan hädästä ja elähdytti heitä ponnistuksiin, jotka saavuttivat odottamatonta menestystä.

Jöns Jönsinpoika seisoi uskollisesti hänen rinnallaan, esittäen hänelle, että oli välttämätöntä laittaa kaupungin muurit ja tornit puolustuskuntoon niin pian kuin mahdollista.

Silloin kutsui hän koolle kaupungin porvarit.

He saapuivat linnaan.

Kun mustapukuinen, kalpea nuori nainen astui heidän joukkoonsa, silloin kyyneltyi moni silmä, ja useampi kuin yksi harmaantunut pää kääntyi pois, ettei ilmaisisi omaa heikkouttaan tai syvää osanottoaan häntä kohtaan.

Yksinkertaisin sanoin puhui hän heidän kanssaan uhkaavista vaaroista ja kysyi mitä oli tehtävä.

"Teemme kaiken teidän ja rakkaan Sten herran muiston tähden!" vastasi pormestari juhlallisesti.

"Vannokaa sitten minulle, että teette viholliselle vastarintaa viimeiseen mieheen!" huudahti hän.

Ja he tekivät heti valan.

"Tahdotteko uskoa linnan puolustuksen minulle vai jollekulle muulle?" kysyi hän sen jälkeen.

"Ainoastaan teille!"

"Silloin on meidän molemmin puolin tehtävä velvollisuutemme!"

Sitten neuvoteltiin, mihin toimenpiteihin oli ryhdyttävä; ja uhrautuvaisuus oli niin suuri, ettei mitään pidetty mahdottomana niin tärkeän ja tähdellisen asian tähden.

Seuraavana päivänä ryhdyttiin työhön.

Ei pantu työhön ainoastaan kaikki käsityöläiset, jotka olivat kaupungissa, vaan kauppamiehet, porvarit ja kaikki, jotka pystyivät kantamaan kalkkia ja kiviä, saivat auttaa vointinsa mukaan. Täällä joutui ylhäisinkin käskettäväksi, kunto määräsi etusijan, eikä kukaan vetäytynyt työstä pois.

Ripeydellä ja ponnella, joka saa etsiä vertaistaan, laitettiin kaupunki ja sen muurit ja tornit puolustuskuntoon; joka miehen valtasi halu tehdä voitavansa kaupungin puolustukseksi, ja Kristina rouva osoitti ajattelevaisuudellaan ja määräyksillään, että hän oli täysin kykenevä siihen vaikeaan ja vastuunalaiseen tehtävään, jonka oli ottanut niskoilleen.

Mutta kun häneltä kerran kysyttiin, kuinka hän niin hyvin voi saada selon kaikesta, mitä oli tehtävä, vastasi hän:

"Kuinka minä tietäisin mitään, jollei hän olisi opettanut minua. Kaikki työni on ainoastaan rakastetun herrani tahdon toteuttamista; ainoastaan puutteellisuudet ovat minun osaani."

Vasta illan tultua otti hän oikeuden käydä lastensa luona. Nämä olivat nyttemmin jätetyt palvelijatarten huostaan. Ainoastaan vanhin seurasi äitiään koko päivän ja katsoi usein häneen viisailla kysyvillä lapsensilmillään. Mutta kun ilta tuli, silloin oli hänellä ne kaikki ympärillään.

Silloin ei saanut olla läsnä kukaan muu vieras kuin Kaarina.

Hänen kanssaan puhui hän vainajasta; hänen sylissään saattoi hän itkeä.

Mutta pienokaiset tahtoivat nähdä hänet iloisena kuten muinoin; he kysyivät isäänsä, joka niin usein oli leikkinyt heidän kanssaan, ja kun heille sanottiin, että hän oli mennyt Jumalan luo, tahtoivat he mennä sinne jälestä; hänen luonaan oli parempi olla kuin äidin, joka ei tahtonut leikkiä heidän kanssaan.

"Onko teillä sydäntä jättää minut yksin tänne?" kysyi Kristina rouva.

"Äiti, voittehan tulla mukaan."

"Mutta jos en saa?"

"Saatte, jos isä kutsuu!"

"Kristina rouvalla oli niin paljon ajateltavaa, mutta minä leikin kanssanne, kun ette vain puhu noin!" lopetti Kaarina jutun.

Näihin hiljaisiin yksityissuojiin oli Esbjörnillä vapaa pääsy; lapset ottivat hänet vastaan ilohuudolla, ja Kristina rouva näki aina mielihyvällä uskollisen palvelijan, joka toi hänelle viime tervehdyksen hänen herraltaan. Tavallisesti toi hän hyviä uutisia mielialasta kaupungissa ja aina osasi hän tehdä ilmoituksensa niin, että ne sisälsivät muistoja joistakin Sten herran toivomuksista, ja ylhäisen rouvan ja halvan palvelijan pyrinnöt kävivät yhteen siinä, että heille oli korkeinta kaikista hänen tahtonsa toteuttaminen.

Mutta sitten Esbjörn leikki pienokaisten kanssa, kunnes ilo nousi korkealle kattoon, eikä hän kuitenkaan koskaan hymyillyt, Esbjörnin kasvoilla oli niin syvä surun piirre, hänen sanottiin muutamissa kuukausissa vanhentuneen kymmenkunnan vuotta. Mutta lasten sydämellinen ilo houkutteli hymyn Kristinan ja Kaarinan huulille, ja tätä hän juuri näytti toivovankin.

Se rajaton luottamus, joka Kristinalle oli näihin molempiin, vei siihen, että Esbjörnille uskottiin vietäväksi tärkeimpiä viestejä ja silmälläpito linnan sisällä linnoitustöiden kestäessä Kaarinalle. Reipas tyttö valvoi, että ne, jotka tarvitsivat ruokaa ja juomaa, saivat sitä linnasta; usein vietti hän koko päivät ulkosalla eikä arastellut olla apuna vointinsa mukaan.

Tuliluikkuja, ruutia, luoteja ja nuolia hankittiin ja pantiin varalle erityisiin paikkoihin.

Kristina rouva esitti porvareille, että oli välttämätöntä valita päällikkö palkatuille pyssymiehille, ja kun tämä oli tapahtunut, kutsui hän nämä linnaan, puhui siitä vastuusta, jonka he olivat ottaneet niskoilleen, kehotti heitä rohkeuteen ja urhoollisuuteen, jakoi lahjoja ja sanoi iloitsevansa niistä urhoollisuuden osoituksista, joita he tulisivat antamaan.

Ja niin suuri oli innostus, että jokainen sanoi mielellään tahtovansa antaa lupauksensa hänelle.

Meripuolelle rakennetun paalulaitoksen puomien edustalle varustettiin lotjia ja asestettuja aluksia. Linnoitustyöt tehtiin lujemmin kuin konsanaan.

Mutta ei siinä kyllin. Kristina rouva päätti ensi avovedellä lähettää tuskin seitsenvuotiaan poikansa, varman vartioston saattamana, viemään kirjettä Puolan kuninkaalle taivuttaakseen hänet ja Danzigin kaupungin auttamaan. Nuoren herran saattajaksi valittiin ennenmainittu Pietari Jaakonpoika (Sunnanväder), joka äskettäin oli nimitetty Tukholman kirkkoherraksi.

Ja neuvottomille herroille, jotka epäilivät isänmaan menestystä, kirjoitti rohkea nainen kirjeen toisensa jälkeen. Hän kehotti heitä liikuttavin sanoin yksimielisyyteen ja miehuuteen ja esitti, että oli välttämätöntä heti valita valtionhoitaja.

Varmaankin herroja vähän hävetti. Nöyryyttävää oli, kun nainen täten oli heitä miehuullisempi. Ja tämä vei lopulta siihen, että herrat kokoontuivat Eldsundiin Strengnäsin luona kohdatakseen siellä vihollisen. Sinne riensi monia tuhansia rahvaan miehiä, herrasmiehiä, vuorimiehiä ja talonpoikia.

Sillävälin oli Otto Krumpen tanskalaisine joukkoineen mennyt Tivedeniltä Vesteråsiin, voitonriemuisena ja ylimielisenä kuten onnen suosikit ainakin.

Kun sitten saapui viesti, että ruotsalainen sotajoukko kokoontui Strengnäsiin, lähtivät tanskalaiset heti liikkeelle ja marssivat iloisina heitä vastaan.

Mutta ruotsalaisten herrojen keskuudessa oli neuvottomuus kenties vielä suurempi kuin ennen, kun nyt toiminnan hetki oli käsissä. Mitä lähemmäksi vihollinen tuli, sitä välttämättömämmäksi käsitettiin päämies, mutta mistä sellainen otettaisiin. Aika vaati voimakasta kättä, ja kun hätä on oven edessä, silloin pelkuruus vetäytyy oven taa.

Oli kyllä useita, jotka tahtoivat, mutta ei ketään, joka olisi uskaltanut ottaa niskoilleen vastuunalaisen tehtävän sotajoukon ja valtakunnan eturinnassa. Jokainen vetääntyi syrjään, ja seuraus oli, että koko sotajoukko hajaantui. Talonpojat lähtivät tiehensä harmissaan, mutta suurin osa aatelistosta ratsasti illalla Tynnelsöhön, tanskalaisen sotajoukon parhaallaan rynnätessä Strengnäsiin.

Tämä tapahtui maanantaina helmikuun 20 päivänä. Neuvottelemisen taidossa herrat sitä vastoin olivat verrattomia. Neuvoteltuaan koko yön tulivat he lopulta siihen päätökseen, jonka jokainen jo ennen oli tehnyt itsekseen. Oli ryhdyttävä pakkosopimuksen hierontaan vihollisen kanssa. Jokainen tahtoi säilyttää oman nokkansa, isänmaan asia työnnettiin syrjään.