JATKUVAN SODANKÄYNNIN PERUSTEET JA SOTAKONEISTO. (continued 2)

Esikuntaupseerien valinta ja kasvattaminen oli vaikeinta. Minä otin tällaisiksi vain upseereja, jotka olivat perehtyneet rintamapalvelukseen. Rauhanaikaista seikkaperäistä kouluutusta eivät pystyneet korvaamaan sodassa saadut kokemukset eikä se opetus, jota Sedanissa annettiin esikuntaupseereille erikoisilla opetuskursseilla. Ylimmälle armeijanjohdolle saapui kyllä valituksia armeijasta, nimenomaan heidän nuoruutensa vuoksi, mutta yleensä pidettiin heitä arvossa. Esikunta tarvitsi paljon upseereja ja ne otettiin joukoista. Minun täytyi ottaa nuorempia herroja, joten joukot eivät menettäneet liiaksi niitä upseerejaan, jotka soveltuivat päälliköiksi. Olen tavannut heidän joukossaan monta etevää, suoraa ja miehekästä luonnetta, jotka ovat olleet selvillä tehtävistään ja hoitaneet niitä taitavasti. Edellä mainitsemani sosialidemokraattien johtomies huomautti minulle, että hän, vastoin aikaisempaa mielipidettään, pitää nyt esikuntaupseeria sodankäynnin sieluna. Niin olikin laita.

Sodan jälkeen on minulle sanottu, ettei yleisesikunta persoonallisista syistä ollut minulle antanut oikeita tietoja, vaan oli esittänyt aseman aina liian edullisessa valossa. Tämä väite ei ole todenmukainen ja se halventaa yleisesikuntaa, jolle armeija on niin sanomattoman suuressa kiitollisuuden velassa.

Minä en kiinnittänyt erikoista huomiota esikuntaupseeriin, vaan aina upseereihin, sillä he minun käsitykseni mukaan muodostivat armeijan selkärangan. Eräässä lokakuulla 1918 kirjoitetussa kehotusohjeessa, joka on viimeisiä minun laatimiani, minä katsoin upseereille kuuluvan ottaa ratkaisevasti osaa maan uudestiluomiseen.

Meidän upseerimme ovat täyttäneet velvollisuutensa. Sitä todistaa selvästi suuri mieshukka heidän keskuudessaan. Siitä, että useat upseerit olivat liian kokemattomia, ei voida heitä syyttää, se johtui kokonaan ja yksinomaan sodan olosuhteista sekä äärettömistä menetyksistä. Nämä kokemattomatkin upseerit osasivat käydä urheasti kuolemaan. Taistelussa, hädässä ja vaarassa sotilas turvautui aina upseeriinsa, vaikkapa tämä olisikin ollut aivan nuori ihmislapsi, ja luotti häneen. Joskaan eivät upseerit löytäneet aina oikeata käytöksen sävyä suhteessaan alaisiinsa ja vaikka jotkut siinä suhteessa tekivät pahoja virheitäkin, niin ei se seikka silti yleensä koske upseerikunnan esiintymistä. Olot eivät voineet sodassa olla muunlaiset kuin ne olivat. Pitkänä asemasotakautena oli alempien päällikköjen holhoaminen saanut arveluttavasti sijaa. Se oli erittäin surkuteltava epäkohta, joka sai voimaa monista käytettävissä olevista puhelinyhteyksistä ja osaksi myöskin alempien virastojen kokemattomuudesta. Jokainen päällikkö tarvitsi toiminnalleen tilaa. Minä koetin aina sekä komentovirastoissa että yleisesikunnassa vaikuttaa siihen, ettei tässä kohden sallittaisi mitään rajoituksia, jotka ovat sodan luonteen vastaisia.

Armeijan kehittäminen puolustussotaan tuotti ylimmälle armeijanjohdolle sanomattoman runsaasti työtä. Minulle tuotti tyydytystä se, että länsirintaman ylikomennot hyväksyivät meidän toimenpiteemme. Tammikuun lopulla 1917 ei luonnollisestikaan vielä ollut mitään saatu loppuun suoritetuksi. Uusien joukkojen luonti ja vanhojen järjestely uudelle kannalle oli vielä käynnissä. Armeija alkoi vahvistua, mutta se kävi hitaasti. Joukot olivat kärsineet liian raskaita vaurioita. Uusien ohjesääntöjen periaatteet oli tajuttu, mutta ne eivät olleet vielä muuttuneet joukkojen yhteisomaisuudeksi. Sotatarvehankinnassa oltiin vieläkin takapajulla. Jännitys länsirintamalla ei kaikista vaivoista ja uupumattomasta työstä huolimatta ollut vielä olennaisesti vähentynyt.

Itärintamallakin ja Romaaniassa työskenneltiin uutterasti samojen periaatteiden mukaan kuin lännessäkin. Itärintaman ylipäällikön ja kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin tehtäväksi oli annettu muuttaa niitä sotanäyttämön vaatimusten mukaan. Yleensä oli muuten joukkojen tila siellä sama kuin lännessäkin.

Itävalta-Unkarin armeijassa edistettiin sotilasopetustyötä. Se pääsi kuitenkin vain hitaasti suurempaan vauhtiin.

Kenraali v. Below oli ottanut hoitaakseen myöskin Bulgaarian armeijan. Mutta bulgaarialaisten kieli ja kansallistunne olivat meille outoja. Vain työläästi pääsimme eteenpäin, sillä bulgaarialaiset vainusivat kaikkialla saksalaisten holhousta. Bulgaarian armeijan ryhti rupesi kuitenkin lujittumaan, vaikkakaan sen oman ylikomennon taholta ei tehty mitään tehokasta armeijan kehittämiseksi.

Turkin armeijassa teki vakavaa työtä vain Liman pasha. Galitsiassa ja Romaaniassa olevia turkkilaisia joukkoja kouluutettiin saksalaisen mallin mukaan eikä työ suinkaan mennyt hukkaan. Ne tekivät siellä tehtävänsä tyydyttävästi, mutta muilla taistelurintamilla ne eivät pystyneet samaan.

Ylin armeijanjohto oli koettanut tehdä kaikkensa sotakoneiston vahvistamiseksi. Yritys puolalaisen armeijan muodostamiseksi, jonka kautta armeija vahvistuisi myöskin miesluvun puolesta ja poistaisi siinäkin suhteessa vihollisen ylivoiman, kärsi valitettavasti kuitenkin haaksirikon.

X.

Oli luonnollista, että neliliitto halusi käyttää hyväkseen sodassa Puolan asekuntoisia voimia, me kun olimme vapauttaneet tämän maan Venäjän ikeestä. Minä olin asiaa jo aikaisemmin ajatellut ja lopulta edistänytkin puolalaisen legionan värväystä. Tämä työ ei tahtonut kuitenkaan oikein edistyä. Puolalaisen, etenkin Galitsian puolalaisista muodostetun legionan kokoonpanossa ei mikään muuttunut. Venäjän puolalaiset pysyttäytyivät kokonaan syrjässä. Sodan ensi vaiheissa Puola laski pääsevänsä itsenäiseksi Venäjän avulla. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh oli eräässä julistuksessaan antanut lupauksen kuningaskunnan uudistamisesta sen entisissä rajoissa Venäjän tsaarin valtikan alaisena, ja tämä manifesti oli epäilemättä tehnyt syvän vaikutuksen kaikkiin puolalaisiin. Nyt oli sotatilanne täydellisesti muuttunut. He saattoivat nyt ajatella kansansa itsenäisyyttä vain siinä tapauksessa, että he yhteistoiminnassa keskusvaltojen kanssa, jos suinkin mahdollista, nujertaisivat Venäjän. Tähän oli meidän sotilaallisista syistä pyrittävä. Minusta näytti mahdolliselta, että Puola antaisi poikiaan työhön maan irroittamiseksi Venäjästä. Sen edut olivat tässä, kuten oikeastaan monessa muussakin kohden, samat kuin keskusvaltojenkin.

Kun minä elok. 29:ntenä tulin ensimmäiseksi kenraalimajoitusmestariksi, sain käsiini valtiokanslerin ja parooni v. Burianin, kaksoismonarkian yhteisen ulkoministerin, välisen sopimuksen, joka oli tehty Wienissä elok. 11:ntenä. Siinä Saksa ja Itävalta-Unkari sitoutuivat yhteisesti perustamaan itsenäisen Puolan kuningaskunnan, josta oli tuleva perinnöllinen monarkia perustuslakeineen ja omine armeijoineen, jonka johto oli oleva yhtenäinen ja Saksan käsissä. Tämän kansallisen valtion perustamishanke aiottiin mahdollisimman pian julistaa kummankin monarkian taholta, valtion luominen oli tapahtuva myöhemmin. Tähän Puolaan oli ajateltu kuuluvaksi myöskin Vilno ja sen rajat aiottiin ulottaa, mikäli se rauhansopimuksessa oli saavutettavissa, mahdollisimman kauaksi itään.

Tämä Puola oli joutuva kummankin keisarikunnan yhteiseen liittoon ja sen ulkopolitiikka ohjattava sen mukaisesti.

Molemmat vallat antoivat vakuutuksen siitä, että niiden tähänastisten puolalaisten alueiden omistus jää voimaan, ja ne keskustelivat sellaisesta rajansiirtelystä, joka Venäjän-Puolan alueella niiden omien rajojen sotilaallisen turvallisuuden vuoksi oli välttämätön. Rajan siirron piti ehdottomasti supistua vain sotilaallisesti välttämättömään. Herra v. Bethmann oli syksyllä 1914 ja vuonna 1915 useampaan kertaan kysellyt minun ajatustani rajaviivasta.

Puolan taloudelliseen tulevaisuuteen nähden mielipiteet hajaantuivat. Herra v. Bethmann suunnitteli tulliliittoa Saksan kanssa. Parooni Burianin mielestä tämä olisi ollut liian pitkälle menevä toimenpide. Hän puolsi sitä, että Puolalla olisi oma tullialueensa.

Molemmin puolin oltiin sitä mieltä, että tulli- ja liikennerajoja, jotka vielä erottivat Saksan ja Itävalta-Unkarin alueen toisistaan, oli koetettava supistaa mahdollisimman vähiin.

Siltä varalta, että Venäjän kanssa olisi syntynyt erikoisrauha, mikä kuitenkin näytti sangen vähän todennäköiseltä, ei sopimuksiin ollut pantu mitään rajoittavia määräyksiä.

On selvää, ja herra v. Bethmannin sekä parooni v. Burianin luonne viittaa siihen, että nämä sopimukset olivat syntyneet sangen pitkien neuvottelujen perästä, joiden alkukohta palautunee aina vuoteen 1915.

Huhtikuun 5:ntenä 1916 oli valtiokansleri joka tapauksessa selittänyt, että Puolan kysymys on esillä ja että Saksan sekä Itävalta-Unkarin oli päästävä siinä ratkaisuun.

Varsovan kenraalikuvernööri oli niinikään pohtinut kysymystä puolalaisen armeijan luomisesta ja tullut erittäin suotuisiin tuloksiin.

Puolan kuningaskunnan perustaminen ja oman armeijan luominen sille oli siis johtavien valtiomiesten sopimusten mukaan varma asia. Puolan kenraalikuvernööri ei pitänyt tämän armeijan muodostamista ainoastaan mahdollisena, vaan tekemiensä huomioiden pohjalla sangen lupaavanakin. Tavattoman jännittynyt sotatilanne vaati nelihitolta mitä kiireellisintä voimasuhteiden tasoitusta. Ylimmän armeijanjohdon velvollisuutena oli saada kysymys puolalaisen sotajoukon muodostamisesta ratkaisuun. Kaikki vitkastelu olisi merkinnyt virheen tekoa, sillä olihan kysymys Saksan kansan voitosta tai tappiosta, sen kuolemasta tai elämästä. Miten myöhemmin kävisi, olisi myöhemmän ajan huoli. Sotatilanne, jossa syyskuun alussa elimme, oli paljastanut hyvin selvästi meitä uhkaavat vaarat.

Aivan kohta pidettiin Puolan kysymyksestä Plessissä, jonne oli kutsuttu politiikasta ja sodankäynnistä vastuunalaisia Saksan ja Itävalta-Unkarin viranomaisia, ja sitä paitsi kenraali von Beseler, sarja neuvotteluja, joissa minun osalleni oli merkitsevää vain Puolan armeijan asia sodankäynnin voimien lisänä.

Kenraali v. Beseler pysyi toivorikkaana, vaikka kenraali v. Conrad varoittikin vakavasti kaikesta optimismista. Kenraali v. Beseler piti täyden onnistumisen ehtona sitä, että kuningaskunta julistetaan ja että Puolaan järjestetään yhtenäinen hallinto, liittämällä Lublinin kenraalikuvernöörikunta Varsovan kenraalikuvernöörikuntaan. Vasta sitten puolalaiset uskoisivat, että keskusvallat tarkoittaisivat totta puolalaisten suunnitelmien toteuttamisella. Ehdotuksella oli minun käsitykseni mukaan sisäinen oikeutuksensa. Harrastaen puolalaisen sotajoukon muodostamista minä vastoin parooni Buriania hyvin lämpimästi kannatin tätä yhdistämistä. Johtavat valtiomiehet eivät päässeet mitenkään yksimielisyyteen. Parooni Burianille merkitsivät kaksoismonarkian pyyteet ja sisäisten vaikeuksien pelko enemmän kuin yhteisen sodankäynnin edut. Saksan ylimmän armeijanjohdon ja kenraali v. Beselerin puoltama suunnitelma kummankin kenraalikuvernöörikunnan yhdistämisestä meni myttyyn. Mutta siitä huolimatta luuli kenraali v. Beseler voivansa muodostaa armeijan, jos keskusvallat antaisivat julistuksen Puolan kuningaskunnan perustamisesta. Hän ehdotti aluksi neljän tai viiden divisioonan muodostamista. Puolalaisen legionan oli määrä olla sen runkona. Hän toivoi voivansa asettaa nämä divisioonat huhtikuussa 1917 ylimmän armeijanjohdon käytettäviksi ja muodostaa myöhemmin vielä uusia. Paljonhan siinä ei ollut, mutta lisästä oli toiveita. Sota saattoi kestää vielä vuosikausia. Kaikki voimien lisäykset, mitkä suinkin olivat mahdollisia, oli otettava vastaan. Sotatilanne pakotti meidät yhtymään kenraali v. Beselerin ehdotuksiin. Ylin armeijanjohto kulki sitä tietä, jota näytti voivan päästä eteenpäin.

Valtakunnan hallitus ryhtyi nyt toteuttamaan herra v. Bethmannin ja parooni Burianin ohjelmaa Puolan kuningaskunnan luomiseksi, kun me taas aloimme neuvotella kenraali v. Beselerin ja Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa puolalaisen armeijan muodostamisesta.

Alivaltiosihteeri Wahnschaffe pyysi minun esittämään ministeri v. Löbellille käsitykseni puolalaisen armeijan luomisen välttämättömyydestä. Seurasin hänen toivomustaan ja perustelin mielipidettäni, jonka mukaan oli välttämättä luotava puolalainen armeija, yksityiskirjeessä sillä, että sota vaati ankarasti lisäväkeä.

En ole yksityiskohtaisesti selvillä siitä, mitä Berliinissä tapahtui. Valtakunnankansleri ja kenraali v. Beseler puolsivat siellä hartaasti puolalaisen armeijan muodostamista ja Puolan kuningaskunnan perustamista. Puolan kuningaskunnan luomista vastaan esitettiin kuitenkin useilla tahoilla Saksaa vakavia epäilyksiä. Heti levisi Berliinistä käsin huhuja, että minä olin suunnitelman luoja. Minä pyysin useaan kertaan hallitusta tekemään selkoa tapausten kulusta, mutta pyynnöistäni huolimatta ei yksikään valtiomies, ikävä kyllä, selittänyt asiaa kaikin puolin. Kuten sukellussotakysymyksessäkin, samoin nyt syksyllä 1916 sekoitettiin ylin armeijanjohto, joka ei itse antanut siihen aihetta, toisen kerran poliittiseen riitaan, vieläpä harhaanjohtavalla tavalla. Oliko ihme, oliko muuta kuin inhimillistä, että minä näiden seikkojen vuoksi tunsin suorastaan loukkaantumista ja kyllästystä? Kaikki herrat, jotka ovat minun kanssani tehneet työtä, tietävät, että minä olin valmis avoimeen keskusteluun, kuuntelin mielelläni vastaperusteluja, mutta vaadin tinkimätöntä suoruutta.

Valtiokansleri antoi vielä minun nähtäväkseni Puolan kuningaskunnan perustamista koskevan julistuksen tekstin.

Julistus itsessään oli epäselvä. Esitin sen mielipiteenäni.

Marraskuun 5:nnen julistus kuningaskunnan perustamisesta, samoin kuin kaikki toimenpiteet puolalaisen armeijan muodostamiseksi, olivat iskuja ilmaan. Meille selvisi aivan pian, että kenraali v. Conrad oli arvostellut olosuhteita oikein. Toiveet, että puolalaiset joukot vahvistaisivat armeijaamme, minun oli pakko lopullisesti jättää. Kenraali v. Beselerkin huomasi nyt erehtyneensä. Kysymys puolalaisen armeijan perustamisesta oli siten mennyt kokonaan myttyyn. Silloin tällöin ilmoille tullutta ajatusta, että oli muodostettava kansallinen puolalainen joukko, edustivat kenraali v. Beseler ja Itävalta-Unkarin hallitus, mutta ylin armeijanjohto asettui tästä alkaen siihen nähden kielteiselle kannalle. Sen mielestä Puolan epäselvän suhtautumisen vuoksi saattoi sen asestamisesta nyt koitua vaara, jonka torjumiseen ylimmällä armeijanjohdolla oli yhtä suuri velvollisuus kuin aikaisemmin yritykseen saada täältä sotavoiman lisäystä.

Näissä tuloksettomissa neuvotteluissa meni sanomattoman paljon aikaa ja voimia hukkaan ja niissä oli vain mielenkiintoista se itsepäisyys, millä Itävalta-Unkarin valtiomiehet ajoivat meidän etujamme vastaan kohdistuvia tarkoituksiaan Puolassa.

Puolalaisen armeijan luominen raukesi poliittisista syistä. Puola näytti mieluummin tahtovan saavuttaa tarkoituksensa ententen avulla, asettumalla Saksan ja Itävalta-Unkarin vastustajaksi. Puolalla oli tarpeeksi väkeä, vaikka se antoikin työmiehiä Saksalle ja Itävalta-Unkarille. Väkikysymys ei tässä mielessä ole armeijan muodostamista koskevassa asiassa näytellyt ylipäänsä mitään osaa. Oli selvää, että me edelleenkin koetimme saada Puolasta mahdollisimman paljon työvoimia ja käyttää maata sotatehtävissä hyväksemme.

Jos nyt Puolan ja meidän itäalueittemme olosuhteet yhdistetään tähän Puolan kuningaskunnan perustamista tarkoittavaan yritykseen, niin ammutaan yli maalin. Ilman Puolan kuningaskunnan julistamista ja puolalaisen armeijan muodostamisyritystäkin olisi näihin ilmiöihin johduttu, niihin oli syynä yksinomaan historialliset olosuhteet, puolalaisten luja kansallistunto ja saksalaisten ja puolalaisten välillä ennestään vallinnut vastakkaisuus.

Neuvoteltaessa Puolan kuningaskunnan perustamisesta ja puolalaisen armeijan luomisesta koskettelimme myöskin erikoisrauhan mahdollisuutta Venäjän kanssa. Esitettiin, mitä luonnollisia vaikeuksia niiden pyrkimysten vuoksi syntyisi, joita keskusvalloilla oli Puolaan nähden. Erikoisrauha Venäjän kanssa on aina Saksan kansan ajatuselämässä näytellyt erikoista osaa. Sain jo syksyllä 1914 "taatun" ilmoituksen kreivi Witten oleskelusta Berliinissä. Se oli tietenkin houretta. Englanti ja Ranska pitivät liian lujasti käsissään Venäjää. Stürmer oli jo kauan ollut Venäjällä pääministerinä. Alettiin taaskin puhua rauhan mahdollisuuksista hänen myötävaikutuksellaan. Tietysti olisi minustakin rauha Venäjän kanssa ollut koko joukon mieluisampi kuin koko puolalainen armeija ja etenkin Puolan kuningaskunta, jota minä syntyperäisenä posenilaisena sydämeni sisimmässä vastustin. Puolan armeija saattoi merkitä meille vain muutamia divisioonia, jotka sen kevennyksen rinnalla, minkä Venäjän luopuminen Saksan vihollisista olisi tuonut, eivät olisi merkinneet mitään. Laskutehtävä oli sangen helppo. Siihen ei kannata tuhlata sanaakaan. Heikko kohta oli siinä, että tässäkin tapauksessa toiveista ja toivomuksista oli vielä pitkä matka rauhaan, eivätkä diplomaatitkaan ja valtakunnan hallitus päässeet toiveita ja toivomuksia pitemmälle. He tunsivat kai itsekin, ettei asiassa ollut mitään pohjaa, muutoinhan he eivät olisi esittäneet Puolan-ohjelmaa, joka oli niin jyrkästi tähdätty Venäjää vastaan. Nytkään ei päästy sellaisia rauhaa koskevia mietteitä pitemmälle, joita milloin hyvänsä saattoi hautoa. Ei ollut puhettakaan minkäänmoisesta mahdollisuudesta, johon olisi voitu tarttua, jotta olisi päästy edes yleensä yhteyteen Stürmerin kanssa, yhtä vähän kuin mistään Stürmerin etäisimmästäkään yrityksestä. Ei kukaan uskonut rauhan mahdollisuuteen Venäjän kanssa. Sotatilanne syys- ja lokakuussa ei ollut siihen sopiva, vaikkakin ententen täytyi jo lokakuussa huomata, ettei suuri rynnäkkö syksyllä 1916 tulisi onnistumaan. Lokakuun 21:senä viittasi valtakunnankansleri siihen, ettei siihen aikaan ollut olemassa mitään toiveitakaan erikoisrauhasta Venäjän kanssa. Venäjä oli muka niin riippuvainen Englannista.

* * * * *

Jotta voisin hankkia ylimmälle armeijanjohdolle välttämättömän perustan sodan jatkamiseen ja vahvistaa sotakoneistoa, oli minun käytävä muokkaamaan laajaa ja syvää työmaata. Minä en tietystikään voinut itse olla kaikkialla auraa ohjaamassa enkä kylvämässä. Missä huomasin kykeneviä yhteistyön suorittajia ja yhtä vakavaa suhdetta sotaan, siellä kohosi hyvä kylvö, mutta paikoitellen orasti se heikosti eikä pelto kantanut mitään hedelmää. Ilmestyipä rikkaruohoakin ja se tukahdutti sen, mikä siihen asti oli rehoittanut.