ENTENTEN RYNNISTYS 1917 VUODEN ALKUPUOLISKOLLA (continued 2)

Puolalaispropagandaa oli ehkäistävä. Oli kuitenkin vältettävä sellaista julkista kannanmääräämistä, joka veisi ristiriitaan Varsovan kenraalikuvernöörin toiminnan kanssa.

Nämä periaatteet eivät vielä lopullisesti sitoneet valtakunnanhallituksen käsiä Liettuan-politiikan suhteen, vaan ne määräsivät tälle politiikalle varman suunnan. Hallituksen suostumuksella antoi itärintaman ylipäällikkö toukokuun 30:ntenä liettualaisille luvan "luottamusneuvoston" perustamiseen, jossa liettualaisilla olisi enemmistö; muilla kansallisuuksilla olisi neuvostossa yksityisiä edustajia. Luottamusneuvosto tuli olemaan se elin, jonka oli esitettävä liettualaisten toiveet hallitukselle.

Olosuhteet pakottivat meidät lopullisesti määräämään kantamme miehittämällämme itäalueella noudatettavaan politiikkaan. Ententen kiihoituksesta syntyneet iskusanat "rauha ilman aluevaltauksia" ja "kansojen itsemääräämisoikeus" olivat omiaan johtamaan Liettuan kysymyksen Saksan etujen vastaiseen ratkaisuun. Niiden avulla Puola saattoi päästä yliherruuteen sellaisillakin alueilla, joissa puolalaiset eivät vielä tähän saakka olleet valtatekijänä.

Heinäkuun 21:senä — t:ri Michaelis oli juuri ryhtynyt hoitamaan valtakunnankanslerin tehtäviä — ylin armeijanjohto ehdotti ulkoasiainvirastolle, että Liettuassa ja Kuurinmaalla alettaisiin harjoittaa kansallista politiikkaa — Liettuassa nimenomaan liettualaista. Päämääränämme oli lopullisesti toteuttaa suunnitelmamme Liettuan ja Kuurinmaan olojen järjestämisestä. Molemmissa maissa oli maaneuvostot herätettävä henkiin.

Heinäkuun 25:ntenä valtiosihteeri Zimmerman ilmoitti, että hän hyväksyy suunnitelmamme toimeenpanoajan ja -tavan. Menestys, jota olimme tällä välin saavuttaneet Galitsiassa, oli selventänyt asemaa. Valtiosihteeri antoi ainoastaan sen neuvon, että arvaamattomien tulevaisuudenmahdollisuuksien varalta ei meidän pitäisi huomattavasti eikä hartaasti vaatia personaliunioonia. Myöhemmin hän kuitenkin huomautti, ettei hän suinkaan tahdo hylätä tätä suunnitelmaa. Milloin hallitus voisi julkisesti myöntää kannattavansa tätä politiikkaa, oli sen oma asia. Minulle riitti se, että ulkoasiainvirasto oli tähän selvään politiikkaan antanut suostumuksensa. Minä lausuin ulkoasiainvirastolle tyytyväisyyteni sen johdosta, että hallitus ja armeijanjohto olivat päässeet yksimielisyyteen itärintaman ylipäällikön alueella lähimmässä tulevaisuudessa ajettavasta politiikasta. Itärintaman ylipäällikkö sai elokuun alussa tarpeelliset ohjeet. Hänen tuli ryhtyä toimenpiteisiin, joitten lopputuloksena olisi maaneuvostojen luominen. Minä toivoin, että me voisimme päästä päämääräämme, kun vain olisimme toiminnassamme tarpeeksi lujia ja järkähtämättömiä. Jos meidän valtiollinen suunnitelmamme Liettuan suhteen toteutuisi, olisi Liettuan tulevaisuus paremmin turvattu kuin maan liittyessä Puolaan tai Venäjään. Arvostelukykyiset liettualaiset olivatkin havainneet, että he voivat säilyttää kansallisuutensa vain Saksan avulla. Näin ajatteli varsinkin papisto, joka oli meitä kohtaan myötätuntoinen, osaksi paremman asiantuntemuksensa vuoksi, osaksi kiitollisuudesta, Kownon piispa kun oli meidän avullamme saattanut palata entiseen toimeensa. Liettuan kansanvaltaiset ainekset taas luottivat "kansojen itsemääräämisoikeuteen", vaikka tätä ei voitu soveltaa Liettuaan, jossa asui useita eri kansoja. Valtiollisiin suunnitelmiinsa kietoutuneina eivät nämä liettualaiset huomanneet vaaraa, joka heitä uhkasi puolalaisten taholta.

Elsass-Lothringenin kysymys oli kolmas niistä kysymyksistä, joitten ratkaisemiseksi kesällä 1917 työskentelin. Ylin armeijanjohto saattoi käsitellä sitä ainoastaan siltä kannalta, jota se oli pantu edustamaan, nimittäin sotilaalliselta kannalta. Vaikutelmat, joita olin saanut ollessani brigaadinkomentajana Strassburgissa ja tämän sodan monet onnettomat kokemukset, sikäli kuin ne koskivat Elsass-Lothringenia, olivat minussa synnyttäneet sen vakaumuksen, että Elsass-Lothringenin valtio-oikeudellinen asema valtakunnanmaana oli epämuodostuma, joka ei tyydyttänyt asukkaita. Valtiopäivät pyrkivät liiaksi sekaantumaan maan hallintoon. Siellä noudatettiin epäselvää ja heikkoa politiikkaa, joka ei ketään tyydyttänyt. Minun pyrkimysteni päämäärä oli Elsass-Lothringenin liittäminen Preussiin, mikä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että sen asukkaat "preussiläistytettäisiin". Reininmaakunta on ollut liitettynä Preussiin; sen asukkaat ovat siitä huolimatta säilyttäneet erikoisluonteensa ja voimakkaasti edistyneet. Miksi ei Elsass-Lothringen voisi kulkea samaa tietä asukkaittensa menestykseksi? Kuuluivathan he sekä heimolaisuuden kannalta että taloudellisessa suhteessa kiinteästi Saksaan. Muitakin ratkaisumahdollisuuksia saattoi ajatella. Joka tapauksessa oli pidettävä silmällä, että raja-alueella olevien sotajoukkojen ylikomento ja rajavartiaston sekä rautateiden ylipäällystö toimisivat yhtenäisesti. Jos asiaa perinpohjin yksityiskohdittain harkitaan, niin on tätä hyvin vaikea saavuttaa muulla tavoin kuin yllämainitun ratkaisun, Preussiin liittämisen avulla.

Sotilaalliselta kannalta katsoen olen pitänyt autonomian antamista Elsass-Lothringenille epäviisaana, minkä vuoksi olen sellaista ratkaisua vastustanut. Mutta valittakoonpa mikä ratkaisu tahansa, pääehto kuitenkin on, että epäoikeutettu ranskalainen vaikutus Elsass-Lothringenin asioihin estetään ja sen sijaan asetetaan saksalainen vaikutus. Tässä suhteessa on ensimmäinen tehtävä papiston ja virkamiehistön saksalaistuttaminen. Elsass-Lothringenin papisto saa kouluutuksensa vielä nytkin ranskalaisissa laitoksissa. Samoin kasvatetaan Ranskassa muutamien laupeudensisarjärjestojen jäseniä sekä opettajattaria. Siinä oli huutava epäkohta! Eikö Saksa yhtä hyvin voisi valmistaa sinne tarvittavia pappeja, sisaria ja opettajattaria? Virkamiehissä tuli olla myös saksalainen henki! Eihän ollut välttämätöntä ottaa kuuluisia "ostelbierejä" (Elben-takaisia), jotka kaikesta parjauksesta huolimatta ovat tehneet sanomattoman paljon Saksan suuruuden hyväksi. Jyrkän luonteensa vuoksi he eivät ehkä olisi sopivia Elsass-Lothringenin virkamiehinä. Reininmaakunnasta ja Etelä-Saksasta saataisiin kyllä riittävästi sopivia henkilöitä.

Vielä olisi Elsass-Lothringenin ranskalaisten hallussa oleva maaomaisuus saatava saksalaisiin käsiin. Tämänsuuntaisen politiikan on entente julistanut sotaoikeuden mukaiseksi. Tällä tavalla hankittaisiin myös maata siirtola-alueeksi saksalaisille sotamiehille.

Yksityisomaisuuteen kohdistuva taistelu oli tämän sodan kauheimpia puolia. V. 1870/71 oli saksalaiset karkoitettu Ranskasta. Sitä pidettiin siihen aikaan kansainvälisen oikeuden loukkauksena. Ranska ei kajonnut näiden karkoitettujen saksalaisten yksityisomaisuuteen. Mutta heti nykyisen sodan alussa Englanti ryhtyi asettamaan suoritustilaan Englannissa olevia saksalaisia liikkeitä ja osoitti siten selvään, mistä syystä se oli sotaan yhtynyt. Se tahtoi syrjäyttää maailman markkinoilta vaaralliseksi käyneen kilpailijan. Englannin antamaa esimerkkiä noudattivat sitten muut ententeen kuuluvat kansat. "Mustilla listoilla" oli samanlainen tehtävä. Osaksi tuli niiden myös lisätä saarron tehokkuutta. Ne koskivat erittäin kipeästi puolueettomain maitten liike-elämään. Mutta nämä — pysyivät ääneti. Kansojen sota muodostui yhä hirvittävämmäksi.

Mielestäni oli välttämätöntä, että sotilas- ja siviiliviranomaiset pääsisivät yhteiseen ohjelmaan Elsass-Lothringenin tulevaisuudesta. Kenraalisotamarsalkka Württembergin herttua Albrechtin, joka keväästä 1917 oli korkeimman sotilaallisen vallan käyttäjä Elsass-Lothringenissa, tuli saada selvät ohjeet. Minä esitin hallitukselle, että asiasta neuvoteltaisiin. Niin tapahtuikin, mutta selvää ratkaisua ei saatu aikaan.