NELJÄS OSA.

I.

Kun ihminen näkee kuolevan eläimen, valtaa hänet kauhu, sillä se mitä hän itse on — hänen oleellisuutensa — katoaa hänen omien silmiensä nähden ja lakkaa olemasta. Mutta kun kuoleva on ihminen ja rakastettu ihminen, silloin tunnemme me kauhun lisäksi elämän katoamisesta, että jotain repeää meissä itsessämme ja että me henkisesti haavotumme. Tämmöinen haava samoin kuin ruumiillinenkin tuottaa toisinaan kuoleman, vaan toisinaan se paranee, joskin sitä aina kolottaa ja se on arka ulkonaiselle ärsyttävälle kosketukselle.

Ruhtinas Andrein kuoleman jälkeen tunsivat Natasha ja ruhtinatar Maria tämän samalla tavalla. Henkisesti masentuneina siitä synkästä kuoleman pilvestä, joka oli ajautunut heidän ylleen, he eivät uskaltaneet nostaa silmiään elämän kasvoja katsomaan. Varovasti he varjelivat vuotavia haavojaan kipua tuottavilta kosketuksilta. Jos ajopelit kiisivät nopeasti kadulla, jos käskettiin syömään ja jos palvelustyttö kysyi, mikä puku oli valmistettava sekä varsinkin jos satuttiin lausumaan joku pintapuolinen sana surunvalituksesta, niin ärsytti kaikki tämä haavaa ja häiritsi sitä välttämätöntä hiljaisuutta, jossa he kumpikin koettivat unohtua kuuntelemaan yhä vieläkin heidän ajatuksissaan soivaa kolkkoa, jylhää hymniä ja joka heitä esti luomasta katsettaan niihin salaperäisiin äärettömiin etäisyyksiin, jotka tuokioiseksi avautuivat heidän eteensä.

Ainoastaan kahden kesken ollen ei heistä tuntunut häiritsevältä eikä kipeältä. He puhelivat vähän keskenään, ja silloin kun he puhelivat, tapahtui se aivan vähäpätöisistä asioista. Kumpikin karttoi yhtä paljon mainitsemasta jotain semmoista, jolla oli tekemistä tulevaisuuden kanssa.

Tulevaisuuden mahdollisuuden tunnustaminen tuntui heistä hänen muistonsa loukkaamiselta. Vielä varovammin karttoivat he keskusteluissaan kaikkea sitä, joka vähänkään koski vainajaa. Heistä tuntui, että sitä mitä he olivat kokeneet ja tunteneet, oli mahdoton ilmaista sanoin. Heistä tuntui, että pienimmälläkin sanalla mainitseminen hänen elämänsä tapauksista häiritsi heidän nähdensä täyttyneen kuoleman salaisuuden majesteettisuutta ja pyhyyttä.

Ainainen pidättyminen puhumasta ja lakkaamaton, huolellinen vaikeneminen kaikesta siitä, joka olisi voinut saada mainitsemaan jotain hänestä, tämmöinen pysytteleminen sillä rajalla, jonka taakse ei saanut mennä, loi heidän mielikuvitukseensa entistä selvemmin sen, mitä he tunsivat. Mutta puhdas ja täydellinen murhe on yhtä mahdoton kuin puhdas ja täydellinen ilo. Kun ruhtinatar Maria oli veljenpoikansa holhoojan ja kasvattajan asemassa, vieroitti elämä ensimäisenä hänet siitä murheen maailmasta, jossa hän oli elänyt kaksi ensimäistä viikkoa. Hän sai kirjeitä sukulaisilta ja niihin piti vastata. Huone, jonka Nikolushka sai asunnokseen, oli kostea ja hän alkoi rykiä. Alpatitsh saapui Jaroslavliin tekemään tiliä asioista ja neuvoi muuttamaan Moskovaan Vosdvischenkalla olevaan taloon, joka oli säilynyt eheänä ja kaipasi vain pieniä korjauksia. Elämä riensi rientämistään ja sen mukana täytyi elää. Niin raskaalta kuin ruhtinatar Mariasta tuntuikin erota siitä yksinäisyyden maailmasta, jossa hän tähän saakka oli elänyt ja niin säälittävältä ja aivan kuin häpeältäkin tuntui jättää Natasha yksikseen surun valtaan, vaativat kuitenkin elämän huolet ruhtinatar Mariaa pyörteisiinsä ja hän antautui tahtomattaankin niiden valtaan. Hän tarkasti tilit Alpatitshin kanssa, neuvotteli Dessallesin kanssa veljensäpojasta ja ryhtyi valmistamaan matkaa Moskovaan.

Natasha jäi täten yksikseen ja siitä saakka, kun ruhtinatar Maria ryhtyi matkavalmistuksiin, rupesi hän karttamaan ruhtinatar Mariaa.

Ruhtinatar Maria pyysi kreivittäreltä, että Natasha saisi lähteä hänen kanssaan Moskovaan ja kreivi ja kreivitär suostuivat ilomielin tähän ehdotukseen, sillä he näkivät, miten heidän tyttärensä voimat heikkonivat heikkonemistaan ja he toivoivat, että paikan muutos ja Moskovan lääkärit saavat Natashan taas terveeksi.

— Minä en lähde minnekään, — vastasi Natasha, kun hänelle esitettiin asia, — antakaa minun vain olla rauhassa, — sanoi hän poistuen huoneesta itkuun purskahtamaisillaan enemmän harmista ja kiukusta kuin surusta.

Siitä saakka kun Natasha tunsi ruhtinatar Marian hyljänneen hänet ja kantavansa yksinään surunsa taakkaa, vietti hän enimmän aikansa yksinään huoneessaan istuen sohvan nurkassa jalat koukussa ja repien tai nyppien jotain hienoilla sormillaan, tuijottava, liikkumaton katse luotuna siihen, johon silmät olivat pysähtyneet. Tämä yksinäisyys näännytti ja kalvoi häntä, mutta se oli hänelle välttämätön. Kun joku tuli hänen luokseen, nousi hän heti ylös, muutti asentoaan ja ilmettään, otti kirjan tai käsityön ja näytti kärsimättömästi odottavan, että tulija menisi pois.

Hänestä tuntui myötäänsä, että hän oli käsittämäisillään ja ratkaisemaisillaan sen kauhean ja kalvavan kysymyksen, johon hänen sielunsa silmät olivat kokonaan tähdätyt.

Eräänä päivänä joulukuun lopulla istui kuihtunut ja kalpea Natasha mustassa villapuvussa ja palmikko huolimattomasti nupulle sitaistuna sohvan nurkassa jalat koukussa. Hän kääri ja purki jännittynein mielin vyönsä päätä ja katsoi oven nurkkaan.

Hän katsoi sinne, minne ruhtinas oli mennyt, elämän toiselle puolen. Ja se puoli elämää, jota hän ei ollut koskaan ennen ajatellut ja joka ennen oli aina tuntunut kaukaiselta ja uskomattomalta, oli nyt tullut häntä lähemmäksi, käynyt rakkaaksi ja käsitettävämmäksi kuin tämä puoli elämää, jossa kaikki oli autiota ja hävitettyä, tuskaa ja kyyneleitä.

Hän katsoi sinne, missä hän tiesi ruhtinaan olevan, mutta hän ei voinut nähdä häntä muullaisena kuin sellaisena, jommoinen hän oli ollut elämässä. Hän näki hänet taasen samallaisena, kuin hän oli ollut Mitishtshissä, Troitsassa ja Jaroslavlissa.

Hän näki ruhtinaan kasvot, kuuli hänen äänensä, toisti hänen ja omia sanojaan, joita hän oli ruhtinaalle lausunut ja toisinaan hän mietti hänen ja omasta puolestaan uusia sanoja, joita silloin olisi voinut lausua.

Tuossa hän, ruhtinas, loikoi lepotuolissa samettiturkissaan, pää laihan, kalpean käden varassa. Hänen rintansa on kauhean painuksissa ja olkapäät koholla. Huulet ovat tiukkaan puristuneet umpeen, silmät kiiluvat ja valkealla otsalla käy ryppyjen väreitä. Toinen jalka vapisee tuskin huomattavasti. Natasha tietää, että hän taistelee tuskallisen kivun kourissa. "Mikä on tuo kipu? Mitä varten on kipu? Mitä hän tuntee? Miten häntä kivistää?" ajatteli Natasha. Ruhtinas huomaa hänen mietteensä, katsoo Natashaan ja rupeaa vakavasti puhumaan.

"On kauheata", sanoi hän, "sitoa itsensä ainaiseksi sairastavaan mieheen". Hän loi Natashaan tutkivan katseen. Natasha vastasi, kuten ennenkin, ehtimättä ajatella sanottavaansa: "ei se tuolla tavalla voi jatkua, te tulette terveeksi, aivan terveeksi."

Natasha näki ruhtinaan vain hetken ajan, mutta hän eli sielussaan nyt kaiken sen, mitä hän oli tuntenut silloin. Natashan mieleen muistui ruhtinaan pitkä, suruisa ja ankara katse noita sanoja sanoessaan ja hän käsitti tuon katseen nuhtelevan, epätoivoisen ilmeen.

"Minä myönsin", sanoi Natasha itselleen, "että olisi kauheata, jos hän jäisi ainiaaksi sairaaksi. Mutta minä sanoin sen silloin vain siksi, että se olisi ollut kauheaa hänelle, vaan hän käsitti minut väärin. Hän luuli, että se olisi kauheaa minulle. Silloin halusi hän vielä elää, sillä hän pelkäsi kuolemaa. Ja minä sanoin niin tylysti ja tyhmästi, mutta enhän minä ajatellut sitä. Ajattelin kokonaan muuta. Jos olisin sanonut sen, mitä ajattelin, niin olisin sanonut: haluaisin nähdä hänet aina kuolevana silmieni edessä, sillä silloin olisin paljoa onnellisempi kuin nyt nähdessäni näitä tuskia. Vaan nyt ... ei ole enää mitään eikä ketään. Tiesikö hän sen? Ei. Ei tiennyt eikä koskaan tule tietämään. Eikä sitä nyt voi enää koskaan, ei koskaan parantaa." Ja taas sanoi ruhtinas hänelle samat sanat, mutta nyt vastasi Natasha mielikuvituksessaan toisella tavalla. Natasha keskeytti ruhtinaan ja sanoi: "kauheata teille, mutta ei minulle. Tietäkää, ettei elämä ole minulle minkään arvoinen ilman teitä ja kärsiä teidän kanssanne on minulle suuri onni." Ja ruhtinas tarttui hänen käteensä ja puristi sitä niin lujasti kuin sinä kauheana iltana neljä päivää ennen kuolemaansa. Natasha puhui hänelle mielikuvituksessaan helliä lemmensanoja, jotka hän olisi voinut lausua silloinkin: "minä rakastan sinua ... sinua ... rakastan, rakastan..." — puhui hän tuskallisesti käsiään väännellen ja hampaitaan vinhasti kiristäen...

Samassa muuttui hänen surunsa suloisen huumaavaksi tunteeksi, silmät kyyneltyivät, mutta yht'äkkiä hän kysyi itseltään: kenelle hän näin puhuu? Missä on ruhtinas ja mikä hän nyt on? Suloinen unelma sammui, taasen peittyi kaikki epätietoisuuden pilveen ja hän vaipui taas katsomaan synkeänä sinne, missä ruhtinas oli. Ja tuntui, että hän tuossa tuokiossa näkee suloisen usman läpi... Vaan samassa tuokiossa, kun hän jo luuli näkevänsä salaisuuden perille, herätti hänet haaveistaan ovilukon kädensijan räikeä napsahdus. Huoneeseen tuli nopein, varomattomin askelin Natashan kamarityttö Dunjasha, jonka kasvoilla oli hätäinen ilme.

— Tulkaa sukkelaan, — sanoi Dunjasha erityisellä äänenpainolla, — onnettomuus, Pjotr Iljitshistä ... kirje, — lisäsi hän itku kurkussa.

II.

Natashan yleinen vastenmielisyys kaikkia ihmisiä kohtaan oli muuttunut erityisen voimakkaaksi hänen kotiväkeään kohtaan. Isä, äiti ja Sonja olivat niin läheisiä, tavallisia ja arkipäiväisiä, että kaikki heidän sanansa ja tunteensa tuntuivat loukkaavan sitä maailmaa, jossa hän oli viime ajat elänyt ja sen vuoksi ei hän ollut heille ainoastaan välinpitämätön, vaan myöskin vihainen. Hän kuuli Dunjashan sanoneen jotain Pjotr Iljitshistä, mutta hän ei käsittänyt sitä.

"Mikä onnettomuus niillä nyt olisi? Mitä heille on voinut tapahtua? Heillä on kaikki entisellään, vanhaa ja rauhallista", ajatteli Natasha.

Kun Natasha astui saliin, tuli isä nopeasti kreivittären huoneesta. Kreivin kasvot olivat rypyssä ja märät kyynelistä. Hän oli poistunut kreivittären huoneesta nähtävästi siitä syystä, että olisi saanut vuodattaa vapaasti musertavan tuskansa kyyneliä. Nähtyään Natashan hän viittasi epätoivoisesti käsillään ja purskahti kouristuksen tapaiseen itkun tyrskeeseen, joka vääristi hänen pyöreät ystävälliset kasvonsa muodottomiksi.

— Pe ... Petja... Mene, mene, hän ... kutsuu... — Ja parkuen kuin lapsi hän raahusti tuolin luo, retkahti sille ja peitti kasvot käsiinsä.

Yht'äkkiä viilsi kautta koko Natashan olennon kuin sähkövirta, joka iski hänen sydämeensä kauhean voimakkaasti. Hän tunsi hirveää kipua ja luuli jotain katkenneen sisässään ja kuolevansa. Mutta heti tämän jälkeen hän tunsi ahdistuksen taukoavan. Nähtyään isänsä ja kuultuaan oven takaa äitinsä haikean huudon hän unohti silmänräpäyksessä itsensä ja surunsa.

Hän juoksi isänsä luo, mutta tämä viittasi raukeasti kädellään äidin huoneen ovea kohti. Ruhtinatar Maria tuli kalpeana ja vavisten huoneesta häntä vastaan ja tarttui hänen käteensä jotain sanoen. Mutta Natasha ei nähnyt eikä kuullut häntä, vaan meni nopein askelin kynnykselle pysähtyen siihen tuokioksi ikään kuin taistellen itsensä kanssa, mutta syöksähti sitte äitinsä luo.

Kreivitär virui lepotuolissa kummallisessa asennossa ja takoi päätään seinään. Sonja ja palvelustytöt pitivät häntä käsistä.

— Natasha, Natasha! — huusi kreivitär. — Se ei ole totta... Hän valehtelee... Natasha! — huusi hän työntäen luotaan ympärillään olevia. — Menkää pois kaikki, se ei ole totta! Surmattu! Ha-ha-haa! Se ei ole totta!

Natasha laskeutui polvilleen tuolin laidalle, kumartui äitinsä yli, käänsi odottamattoman voimakkaasti hänen päänsä itseensä päin ja puristi sitä itseänsä vasten.

— Äiti, kulta äiti...! Minä olen tässä, kulta äiti, — supatti hän taukoamatta.

Hän ei laskenut äitiään käsistään, taisteli hellävaroin hänen ponnistuksiaan vastaan, pyysi tuomaan tyynyn ja vettä ja aukoi ja repi äitinsä pukua.

— Äitiseni, äiti kulta... Rakas äiti, — hoki hän lakkaamatta, suudellen hänen päätään, kasvojaan ja käsiään ja tuntien miten kyynelvirrat nenää ja poskia kutkuttaen vuolaana juoksivat hänen silmistään.

Ruhtinatar puristi tyttärensä kättä, sulki silmänsä ja vaikeni hetkiseksi. Yht'äkkiä hän kavahti pystyyn omituisen nopeasti, katsahti ympärilleen mielettömästi ja nähtyään Natashan rupesi kaikin voimin puristamaan tämän päätä. Sitte hän käänsi kivusta rypistyneet Natashan kasvot itseensä päin ja katsoi niihin.

— Natasha, rakastathan sinä minua, — sanoi hän hiljaisella, luottavalla äänellä, — Natasha, ethän sinä petä minua...? Sano minulle suora totuus.

Natasha katsoi häneen kyyneleissä uivin silmin ja hänen kasvoiltaan paistoi rakkaus ja anteeksipyyntö.

— Äitiseni, rakas äiti, — toisti hän ponnistaen kaiken rakkautensa voiman lieventääkseen edes jossain määrin äidin polttavaa tuskaa.

Mutta kun äiti ei enää jaksanut taistella totuutta vastaan eikä uskoa, että hän voisi enää elää, kun hänen rakas poikansa oli surmattu nuoruutensa kukoistuksessa, pelasti hänet tuosta kauheasta totuudesta mielenhäiriö.

Natasha ei käsittänyt, miten kului se päivä, yö, seuraava päivä ja seuraava yö. Hän ei nukkunut eikä poistunut äidin vuoteen vierestä. Natashan ehtymätön, kärsivällinen rakkaus ei pyrkinyt selittämään mitään eikä myöskään lohduttamaan, vaan se ikään kuin tuki kreivitärtä joka puolelta ja piti häntä siten elossa.

Kolmantena yönä vaipui kreivitär muutamaksi minuutiksi horroksiin ja Natasha sulki silmänsä pää käsivarassa lepotuolia vasten. Vuode narahti ja Natasha aukaisi silmänsä ja näki kreivittären istuvan sängyn laidalla ja hiljaa puhuvan.

— Kuinka iloinen olen, kun tulit. Oletko väsynyt, tahdotko teetä, poikani? (Natasha meni hänen luokseen.) — Sinä olet kaunistunut ja miehistynyt, — jatkoi kreivitär ja tarttui tyttärensä käteen.

— Äiti, mitä te puhutte...!

— Natasha, häntä ei ole enää, hän on poissa.

Ja hän vaipui tyttärensä kaulaan ja puhkesi ensi kerran itkuun.

III.

Ruhtinatar Maria lykkäsi matkansa. Sonja ja kreivi koettivat hoitaa kreivitärtä Natashan sijasta, mutta turhaan. He huomasivat, että Natasha yksinään voi hillitä kreivitärtä vaipumasta lopulliseen mielipuolisuuteen. Kolme viikkoa pysyi Natasha alituisesti äitinsä luona, hän nukkui lepotuolissa hänen huoneessaan, syötti ja juotti häntä ja puheli lakkaamatta hänen kanssaan, sillä ainoastaan hellä, hyväilevä ääni voi rauhottaa kreivitärtä.

Äidin sydämen haava ei voinut parantua. Petjan kuolema oli reväissyt puolet hänen elämästään. Oli kulunut kuukausi tiedon saapumisesta Petjan kuolemasta. Se oli tavannut kreivittären nuorekkaana, reippaana 50-vuotiaana naisena, vaan kun hän tuon kuukauden kuluttua nousi sairasvuoteeltaan, oli hän murtunut, puolikuollut mummo, jolla ei enää ollut mitään elämän harrastuksia. Mutta se haava, joka oli surmannut puolet kreivittären elämästä, se uusi haava nosti Natashan elämään.

Henkinen haava, joka syntyy henkisen ruumiin repeämisestä, parantuu samoin kuin ruumiillinenkin haava ainoastaan sisäpuolelta ponnistavan elämän voiman vaikutuksesta.

Näin parantui Natashankin haava. Hän oli luullut, että hänen elämänsä oli lopussa. Mutta yht'äkkiä osottikin hänen rakkautensa äitiin, että hänen elämänsä sisäinen olemus, rakkaus vielä elikin hänessä. Kun rakkaus elpyi eloon, elpyi elämäkin.

Ruhtinas Andrein viimeiset päivät olivat liittäneet Natashan ruhtinatar Mariaan. Uusi onnettomuus vei heidät vielä lähemmä toisiaan. Ruhtinatar Maria peruutti matkansa ja hoiteli kolme viimeistä viikkoa Natashaa kuin pientä lasta, sillä se aika, jonka Natasha oli viettänyt äitinsä huoneessa, oli murtanut hänen ruumiilliset voimansa.

Kun ruhtinatar Maria huomasi kerran keskellä päivää, että Natashaa puistatti vilu, vei hän hänet huoneeseensa ja pani omaan vuoteeseensa. Vaan kun ruhtinatar Maria oli laskenut ikkunaverhot alas ja aikoi poistua huoneesta, kutsui Natasha hänet luokseen.

— Minua ei nukuta, Maria, jää tänne luokseni.

— Olet väsynyt, koeta nukkua hetkinen.

— Ei, ei. Miksi toit minut tänne? Äiti kaipaa minua.

— Hän voi paljoa paremmin. Hän puheli tänään aivan selvästi, — sanoi ruhtinatar Maria.

Natasha tarkasti hämärässä ruhtinatar Marian kasvoja.

"Onko hän ruhtinaan näköinen?" ajatteli Natasha. "On ja ei ole. Hänessä on jotain erikoista, vierasta, aivan uutta, tuntematonta, mutta hän rakastaa minua. Mitä on hänen sydämessään? Pelkkää hyvyyttä. Mutta mitä hän ajattelee? Mitä hän ajattelee minusta? Niin, hän on suloinen."

— Masha, — virkkoi Natasha arasti ja veti hänen kätensä luokseen. — Masha, elä usko että olen paha. Ethän, rakas Masha? Rakastan sinua suuresti. Olkaamme ystäviä, oikein läheisiä ystäviä.

Ja Natasha syleili ruhtinatar Mariaa ja suuteli hänen käsiään ja kasvojaan. Ruhtinatar Maria hävetti tämä hellyyden osotus, mutta samalla se tuotti hänelle iloa.

Tästä päivästä asti muodostui ruhtinatar Marian ja Natashan välille se kiihkeä, hellä ystävyys, jota tavataan vain naisten kesken. He suutelivat toisiaan myötäänsä, puhelivat toisilleen helliä sanoja ja viettivät enimmät ajat kahden kesken. Jos toinen meni jonnekin, tuli toiselle ikävä ja hän riensi poissaolijan luo. He tunsivat paljoa suurempaa sopusointua yhdessä ollessaan kuin erikseen kumpikin itsekseen. Heitä yhdisti toisiinsa monin verroin voimakkaampi tunne kuin ystävyys ja se oli tunne elämisen mahdollisuudesta ainoastaan toinen toisensa läsnäollessa.

Joskus he voivat istua ääneti tuntikausia, vaan joskus he jo yövuoteella ollen alkoivat puhella ja puhelivat aamuun saakka. Puheen aiheena oli enimmäkseen kaukainen entisyys. Ruhtinatar Maria kertoi lapsuudestaan, äidistään, isästään ja haaveistaan ja Natasha, joka ennen oli välinpitämättömästi kääntänyt selkänsä tuolle kieltäytyvälle ja nöyrälle elämälle ja kristillisen uhrautuvaisuuden runollisuudelle, jonka merkitystä hän ei ollut ymmärtänyt, mieltyi nyt, tuntiessaan olevansa vilpittömästi kiintynyt ruhtinatar Mariaan, sekä tämän entisyyteen että myöskin käsitti sen puolen elämää, joka hänelle oli ennen ollut aivan ventovieras. Hän ei kuitenkaan ajatellut toteuttaa omassa elämässään kieltäymyksen eikä uhrautuvaisuuden aatetta, sillä hän oli tottunut etsimään muunlaisia iloja, mutta hän ymmärsi nämä hyveet toisessa ja kunnioitti niitä. Kun ruhtinatar Maria sai kuulla kertomuksia Natashan lapsuudesta ja aikaisimmasta nuoruudesta, oppi hänkin tuntemaan uuden puolen elämästä, uskon elämään ja elämän nautintoihin.

Edelliseen tapaansa eivät he nytkään puhuneet mitään hänestä siksi, ettei sanoin olisi säretty sitä kaunista suhdetta, joka vallitsi heidän välillään. Tämä sai aikaan sen, että hän painui vastoin heidän luuloaan vähitellen unhoon heidän mielestään.

Natasha oli laihtunut, kalvennut ja heikontunut ruumiillisesti niin kovasti, että kaikki puhuivat myötäänsä hänen terveydestään ja hänestä oli mieleen, että hänestä puhuttiin. Mutta toisinaan tapasi hänet yht'äkkiä kamala pelko, joka ei ollut kuoleman pelkoa, vaan pelko terveyden ja kauneuden menettämisestä ja tämän tähden hän joskus tarkasteli huolellisesti kuihtuneita käsiään, ihmetteli niiden laihuutta ja katseli joskus aamusin peilistä pitkiksi venyneitä ja, kuten hänestä näytti, surkeita kasvojaan. Hänestä tuntui, että sen piti niin ollakin, mutta samalla valtasi hänet pelko ja surumielisyys.

Kerran hän nousi yläkertaan niin nopeasti, että häntä rupesi hengästyttämään. Samassa hän keksi unohtaneensa jotain alakertaan, juoksi sinne ja taas uudestaan ylös, joten hän ikään kuin sai koettaa ja mitata voimiensa kantavuutta.

Erään toisen kerran hän huusi luokseen Dunjashaa, mutta kun hänen äänensä herposi, huusi hän uudestaan, vaikka Dunjashan askeleita kuuluikin, huusi sillä rintaäänellä, jolla hän ennen oli laulanut ja jonka kaikua hän nyt tarkkasi.

Hän ei tiennyt eikä olisi uskonutkaan, että sen liejun läpi, joka hänestä oli tuntunut ainaiseksi peittäneen alleen kaikki hänen sielussaan, oli jo alkanut puhjeta hienoa, hentoa orasta, joka oli juurtuva ja kietova elinvoimaisten juuriensa kätköön kalvavan surun, niin ettei sitä kohta huomaisikaan. Haava oli alkanut parantua sisästä päin.

Tammikuun lopulla matkusti ruhtinatar Maria Moskovaan Natashan kanssa, jonka kreivi oli saanut taipumaan lähtöön sillä ehdolla, että hän hakisi lääkärin apua.

IV.

Vjasman taistelun jälkeen, jolloin Kutusof ei voinut pidättää joukkojaan käymästä vihollisen kimppuun, syöksemästä nurinniskoin j.n.e., jatkui ranskalaisten ja näitä takaa-ajavien venäläisten kulku uusitta taisteluitta Krasnojeen saakka. Ranskalaiset pakenivat niin nopeaan, ettei venäläinen armeija ehtinyt perästä, että sotaväen ja tykistön hevoset uupuivat tielle ja että ranskalaisten liikkeistä saadut tiedot olivat aina vääriä.

Venäjän armeijan väki oli niin näännyksissä yhtämittaisesta marssista 40 virstaa vuorokaudessa, ettei se kyennyt jouduttamaan kulkuaan.

Käsittääkseen Venäjän armeijan nääntymyksen suuruutta on vain otettava huomioon se tosiseikka, että armeijassa, joka Tarutinosta saakka oli kadottanut kuolleina ja haavotettuina korkeintaan 5,000 miestä, josta luvusta ei ollut joutunut vangiksi sataakaan miestä, ja jossa Tarutinosta lähtiessä oli ollut 100,000 miestä, oli Krasnojeen saapuessa vain 50,000 miestä.

Venäläisten nopea marssi ranskalaisten jälestä vaikutti armeijaan yhtä hävittävästi kuin ranskalaisiin heidän pakonsa. Eroa oli vain se, että Venäjän armeija liikkui vapaehtoisesti eikä sitä uhannut mikään perikadon vaara, kuten ranskalaisia, jota paitsi ranskalaisten jälelle jääneet sairaat joutuivat vihollisen käsiin, vaan jälelle jääneet venäläiset kotimaahansa. Pääsyynä Napoleonin armeijan hupenemiseen oli sen paon nopeus, josta on epäämättömänä todistuksena venäläisten joukkojen vastaava hupeneminen.

Kutusovin toiminta oli kohdistettu, kuten Tarutinossa ja Vjasmassa, kokonaan siihen, ettei olisi ehkäisty ranskalaisten tuhoisaa pakoa (Pietarissa ja armeijan venäläisten upseerien keskuudessa tahdottiin päinvastoin), vaan että olisi sitä edistetty ja huojennettu omien joukkojen marssia.

Kutusovilla oli olemassa siitä pitäen, kun väkeä alkoi laumoittain uupua ja jäädä pois riveistä nopean marssin tähden, toinenkin syy joukkojensa marssin hidastuttamiseen ja asiain tilan käänteen odottamiseen. Venäjän armeijan tarkotuksena oli marssia ranskalaisten jälestä. Ranskalaisten paon suunta oli tuntematon ja kuta likempänä venäläiset marssivat ranskalaisten kintereillä, sitä pitemmän matkan he saisivat taivaltaa. Jos olisi seurattu ranskalaisia pitemmän matkan päästä, niin olisi voitu katkaista ranskalaisten tekemiä polvia. Kaikki ne taitavat kenttäliikkeet, joita kenraalit ehdottivat tehtäviksi, tarkottivat joukkojen siirtomarsseja ja päivämarssien pitentämistä, jota vastoin ainoana järkevänä tarkotusperänä olisi pitänyt olla niiden lyhentäminen. Tätä tarkotusperää oli Kutusof tavotellut koko ajan Moskovasta Vilnaan saakka eikä ainoastaan satunnaisesti eikä tilapäisesti, vaan niin johdonmukaisesti, ettei hän kertaakaan poikennut harhaan.

Kutusof tiesi ja tunsi koko venäläisellä olemuksellaan eikä suinkaan järkensä eikä sotatiedollisen harkinnan avulla sen, mitä jokainen venäläinen sotamieskin tunsi, että nimittäin ranskalaiset olivat voitetut, että vihollinen pakenee, mutta samalla hän myöskin tunsi samoin kuin sotamiehetkin tuon vuodenaikaan nähden kuulumattoman nopean sotaretken koko raskauden.

Mutta niistä kenraaleista, varsinkin ulkomaisista joita halutti saada osottaa mieskohtaista urheutta, ihmetyttää jotakuta, siepata vangiksi jostain syystä joku herttua tai kuningas, tuntui nyt, kun pieninkin taistelu oli järjetön ja vastenmielinen, että nyt juuri oli sopivin aika antautua taisteluun ja voittaa joku. Kutusof ei voinut muuta kuin kohotella olkapäitään, kun kenraali toisensa jälkeen ehdotti hänelle tehtäväksi liikkeitä niillä huonoissa pukimissa olevilla nälkäisillä sotamiehillä, jotka olivat huvenneet yhdessä kuukaudessa ilman taistelutta puoleksi entisestään ja joiden oli vielä marssittava rajalle asti taipale, joka oli kulettua pitempi.

Tämä halu pyrkiä kunnostautumaan, liikehtimään, eristämään ranskalaisia joukkoja toisistaan ja vangitsemaan niitä ilmeni kiihkeimmillään varsinkin silloin, kun venäläiset joutuivat kosketuksiin ranskalaisten kanssa.

Näin tapahtui Krasnojessa, jossa luultiin tavatun joku kolmesta ranskalaisesta kolonnasta, vaan jouduttiinkin tekemisiin itsensä Napoleonin kanssa, jolla oli ympärillään 60,000 miehen suuruinen joukko. Ja koettipa Kutusof millä keinoin tahansa ehkäistä kenraalejaan ryhtymästä tähän turmiolliseen verilöylyyn ja säästää joukkojaan, ei mikään auttanut, vaan Krasnojessa syttyi sittenkin taistelu, jossa Venäjän armeijan nääntynyt väki hävitti kolme päivää perätysten ranskan armeijan tähteitä. Toll kirjotti suunnitelman: die erste Colonne marschiert[118] j.n.e. Mutta, kuten tavallista, ei mikään tapahtunut suunnitelman mukaan. Württembergin prinssi Eugen ammuskeli eräältä kukkulalta ohijuoksevia ranskalaisia ja vaati lisäväkeä, jota ei kuulunut. Ranskalaiset puikkivat öillä kiertoteitä venäläisten ohi, hajaantuivat eri suunnille, piileskelivät metsissä ja pakenivat edelleen kuka miten parhaiten taisi.

Miloradovitsh, joka sanoi, ettei hän tahdo tietää mitään osastonsa taloudellisista asioista ja jota ei löytynyt milloinkaan, kun häntä oli tarvis, tuo "chevalier sans peur et sans reproche",[119] joksi hän sanoi itseään, lähetti rauhanhierojia vaatimaan ranskalaisia antautumaan, hukkasi aikaa ja teki kaikkea muuta kuin mitä, oli käsketty. — Minä lahjotan teille, pojat, tuon kolonnan, — sanoi hän ratsastaen erään osaston luo ja osotti ratsuväelle muuatta ranskalaista joukkoa.

Ja ratsuväki läksi liikkeelle hevosillaan, jotka hädin tuskin jaksoivat liikuttaa jalkojaan ja jotka saatiin juoksuun kannusten ja miekkojen avulla, lahjotettua kolonnaa s.o. paleltuneita, kohmettuneita ja nälkiintyneitä ranskalaisia kohti ja lahjotettu kolonna riisui aseensa ja antautui, jota se oli jo kauan halunnut.

Krasnojen taistelussa otettiin 26,000 vankia, satoja tykkejä, jonkunlainen keppi, jota sanottiin marsalkkasauvaksi, mutta sitten ryhdyttiin riitelemään siitä, ken oli parhaiten kunnostautunut ja kukin oli tyytyväinen itseensä. Kovasti kuitenkin pahoteltiin sitä, ettei oltu vangittu Napoleonia eikä edes ainoatakaan marsalkkaa, josta kukin syytti toistaan, mutta etupäässä Kutusovia.

Vaikka nämä henkilöt, jotka antoivat omien halujensa johtaa itseään, olivat vain välttämättömyyden alkuperäisimmän lain sokeita välikappaleita, pitivät he sittenkin itseään sankareina ja kuvittelivat, että heidän tekonsa olivat mitä arvokkaimpia ja jaloimpia. He syyttivät Kutusovia ja sanoivat, että hän oli sodan alusta saakka estänyt heitä voittamasta Napoleonia, että hän piti silmällä pelkästään omien mielitekojensa tyydyttämistä eikä ollut halunnut lähteä Jaroslavlin läänistä siitä syystä, että hänen oli siellä rauhallista olla, että hän oli pysähtynyt Krasnojessa ainoastaan siksi, että hän oli mennyt kokonaan päästä pyörälle, kun oli saanut kuulla Napoleonin läsnäolosta, että häntä voi epäillä salaliitosta Napoleonin kanssa, että Napoleon oli hänet ostanut[120] j.n.e.

Ei siinä kyllä, että Kutusovin aikalaiset intohimojensa sokaisemina tuomitsivat häntä tällä tavoin, vaan jälkimaailma ja historia ovat tunnustaneet Napoleonin grand'iks. Ulkomaalaiset taas pitävät Kutusovia viekkaana, leväperäisenä ja heikkotahtoisena hovimiehenä, venäläiset jonain hämäränä olentona, jonkunlaisena puupölhönä, jonka parhain ominaisuus oli hänen venäläinen nimensä.

V.

Vuosina 1812-13 syytettiin Kutusovia suorastaan virheestä. Hallitsija oli häneen tyytymätön. Eräästä armollisesta käskystä kirjotetussa historiassa sanotaan, että Kutusof oli viekas hovivalehtelija, joka pelkäsi Napoleonin nimeä ja Krasnojessa ja Beresina-joella tekemiensä virheiden kautta riisti Venäjän armeijalta maineen — mahdollisuuden saada täydellinen voitto ranskalaisista.[121]

Tämmöinen on niiden henkilöjen kohtalo, jotka eivät ole suuria, grand-homme, ja jotka eivät mahdu venäläisten järkeen, mutta he ovat kuitenkin niitä harvoja, aina yksinäisiä henkilöitä, jotka käsittäessään kaitselmuksen tahdon, taivuttavat oman tahtonsa kuuliaiseksi sille. Ymmärtämättömien viha ja ylenkatse rankaisee tämmöisiä miehiä korkeimpien lakien oivaltamisesta.

Venäläiset historioitsijat (synti ja häpeä sanoa) pitävät Napoleonia, tuota historian mitättömintä asetta, joka ei ole kertaakaan eikä missään, ei edes maanpaossa ollessaankaan osottanut ihmisarvoa, ihailun ja ihmettelyn esineenä, hän on grand. Sitä vastoin on heidän mielestään Kutusof, se mies, joka koko toimintansa ajan 1812, Borodinosta Vilnaan saakka, ei ainoatakaan kertaa enemmän töillään kuin sanoillaankaan horjahtanut päämäärästään ja joka on historian harvinaisimpia esimerkkejä uhrautuvaisuudesta ja siitä, että hän osasi käsittää nykyisyydessä tulevan tapahtuman merkityksen, jonkullainen epämääräinen ja surkuteltava olento, ja kun he puhuvat Kutusovista ja vuodesta 1812, näyttää heitä jonkunverran hävettävän.

Mutta toiselta puolen on vaikea löytää jotakuta toista historiallista henkilöä, jonka toiminta olisi niin horjumattoman vakavasti tähdännyt samaan tarkotusperään kuin hänen. On vaikea kuvitella arvokkaampaa ja kansan tahdon kanssa paremmin yhteenkäypää tarkotusperää. Vielä vaikeampaa on löytää historiasta semmoista esimerkkiä, että historiallisen henkilön omaksuma tarkotusperä olisi saavutettu niin täydellisesti kuin se, jonka saavuttamiseksi Kutusovin koko toiminta oli tähdätty 1812.

Kutusof ei puhunut koskaan pyramideilta katsovista 40 vuosisadasta, uhrauksista isänmaan hyväksi eikä siitä, mitä hän aikoo tehdä tai on tehnyt. Yleensä hän ei puhunut mitään itsestään, ei näytellyt mitään osaa, tuntui aina mitä vaatimattomimmalta ja tavallisimmalta mieheltä ja puhui mitä yksinkertaisimpia ja tavallisimpia asioita. Hän kirjotteli kirjeitä tyttärilleen ja m-me Stahlille, luki romaaneja, piti kauniiden naisten seurasta, laski leikkiä kenraalien, upseerien ja sotamiesten kanssa eikä koskaan vastustanut niitä, jotka tahtoivat todistaa hänelle omien ajatustensa pätevyyttä. Kun kreivi Rostoptshin nelisti Jauskin sillalla Moskovassa Kutusovin luo suurentelemaan siitä, kuka oli syypää Moskovan tuhoon ja sanoi: "tehän lupasitte, ettette jätä Moskovaa taistelutta", vastasi Kutusof: "enhän minä jätäkään Moskovaa taistelutta", vaikka koko kaupunki oli jätetty. Kun hallitsijan luota saapunut Araktshejef sanoi hänelle että Jermolof olisi nimitettävä tykistön päälliköksi, vastasi Kutusof: "minäkin puhuin siitä vast'ikään", vaikka hän hetkistä aikaisemmin oli puhunut muista asioista. Mitä liikutti häntä, joka silloin yksinään käsitti tapahtuman koko suuren merkityksen, se seikka, paniko kreivi Rostoptshin omaksi tahi hänen syykseen pääkaupungin onnettomuuden? Ja vielä vähemmin kiinnitti hänen mieltään se, kenet määrättiin tykistön päälliköksi.

Tämä vanha mies, joka elämän kokemuksesta oli tullut siihen vakaumukseen, että ajatukset ja sanat, jotka ovat ajatusten ilmaisukeinoja, eivät voi panna ihmisiä liikkeelle, ei puhunut ainoastaan noina kertoina, vaan monesti muulloinkin aivan sisällyksettömiä ja ensimäiseksi mieleen juolahtaneita sanoja.

Mutta tämä sama mies, joka ei pitänyt sen parempaa väliä sanoistaan, ei kuitenkaan sanonut kertaakaan toimintansa aikana yhtään semmoista sanaa, joka olisi ollut vastoin sitä ainoata tarkotusperää, jota kohti hän koko sodan ajan kulki. Mutta kun hän mielikarvaudekseen usein huomasi, ettei häntä ymmärretty, ilmaisi hän monasti mitä erilaisimmissa tilaisuuksissa pohjimmaisetkin ajatuksensa. Borodinon taistelusta pitäen, josta saakka alkoi eripuraisuus hänen ja hänen kenraaliensa välillä, oli hän ainoa, joka sanoi monta kertaa, että Borodinon taistelu on voitto ja hän pysyi tässä väitteessään sekä puheessa että raporteissaan ja tiedonannoissaan aina kuolemaansa saakka. Hän oli ainoa, joka sanoi, että Moskovan menettäminen ei ole Venäjän menettäminen. Hän vastasi Lauristonin rauhanhierontaan, ettei rauhasta voi olla puhettakaan, koska kansa tahtoo toisin. Hän yksinään puhui ranskalaisten paon aikana, että kaikki meidän kenttäliikkeemme ovat tarpeettomia, että kaikki tapahtuu itsestään paremmin, kuin me voimme toivoakaan, että viholliselle on annettava kultainen silta, että Tarutinon, Vjasman ja Krasnojen taistelut ovat tarpeettomia, että rajalle päästessä täytyy olla jonkunverran väkeä jälellä ja ettei hän anna kymmenestä ranskalaisesta yhtäkään venäläistä.

Ja hän yksinään, tuo hovimies, joksi hänet meille kuvataan, mies, joka valehtelee Araktshejeville tehdäkseen hallitsijan mieliksi, hän yksinään, tämä sama hovimies, sanoo Vilnassa, että sodan jatkaminen ulkomailla on vahingollista ja hyödytöntä ja joutuu siten hallitsijan epäsuosioon.

Pelkät sanat eivät kuitenkaan riitä todistamaan sitä, että hän silloin käsitti tapahtuman merkityksen. Hänen toimensa olivat pienimmättäkään poikkeuksetta tähdätyt kolmeen tarkotusperään: 1) jännittää kaikki voimat taisteluun ranskalaisten kanssa, 2) voittaa nämä ja 3) karkottaa Venäjältä huojentamalla mahdollisuuden mukaan kansan ja sotajoukkojen kärsimyksiä.

Hän, tuo kuhnailija Kutusof, jonka mielilause oli kärsivällisyys ja aika, joka oli pontevan toiminnan vihollinen, hän kuitenkin ryhtyy Borodinon taisteluun. Hän, se sama Kutusof, joka sanoi Austerlitzissa ennen taistelun alkua, että se menetetään, sanoi Borodinon taistelusta vastoin kaikkia muita ja vakuutti vielä kuolemaansa saakka, että se oli voitto, vaikka kaikki kenraalit väittivät sitä tappioksi ja vaikka tapahtuikin se kuulumaton kumma, että armeijan täytyi peräytyä voitetun taistelun jälkeen. Hän yksinään vaati koko ranskalaisten paon ajan, ettei olisi ryhdytty taisteluihin, jotka silloin olivat hyödyttömiä ja ettei olisi marssittu Venäjän rajan yli.

Kun tapaus nyt on seurauksineen kokonaisuudessaan silmiemme edessä, on helppo käsittää sen merkitys, ellemme sovita joukkojen toimintaan niitä tarkotusperiä, jotka piilivät muutaman kymmenkunnan miehen päässä.

Mutta miten voi tämä vanhus vastoin kaikkia muita arvata silloin tapauksen kansallisen merkityksen niin oikein, ettei hän kertaakaan toimintansa aikana erehtynyt sen suhteen?

Tämän tavattoman terävän kaukonäköisyyden lähde piili siinä kansallisessa tunteessa, joka asui hänen sydämessään kaikessa puhtaudessaan ja voimassaan.

Ainoastaan se seikka, että hänessä tunnustettiin olevan tuon tunteen, pakotti kansan siitäkään välittämättä, ettei vanhus ollut hallitsijan suosiossa, valitsemaan hänet vastoin hallitsijan tahtoa kansallisen sodan päämieheksi. Tämä tunne yksistään nosti hänet sille korkeimmalle inhimilliselle sijalle, jolla hän ylipäällikkönä jännitti kaikki voimansa pelastaakseen ja säästääkseen ihmisiä eikä suinkaan surmatakseen ja hävittääkseen heitä.

Tämä suora, vaatimaton ja siitä syystä totisesti suuri luonne ei voinut valautua siihen näennäisesti joukkoja johtavan europalaisen sankarin kaavaan, jonka historia on keksinyt.

Lakeijalle ei ole olemassa suurta henkilöä, sillä lakeijalla on — oma käsityksensä suuruudesta.

VI.

Marraskuun 5 p:nä oli n.s. Krasnojen taistelun ensimäinen päivä. Kun kenraalit olivat riidelleet kyllikseen erehdyksistään, jotka johtuivat siitä, että kukin oli harhaillut väärällä suunnalla ja kun adjutantteja oli juoksutettu ristiin rastiin viemässä käskyjä ja niiden peruutuksia, ja kun täten oli viimein illan suussa käynyt selville, että vihollinen pakeni kaikkialla ja ettei taistelusta voinut olla puhettakaan, läksi Kutusof Krasnojesta Dobrojeen, jonne pääkortteeri oli samana päivänä siirretty.

Päivä oli kirkas ja kylmä. Kutusof ratsasti lihavalla, valkealla, pienellä hevosellaan Dobrojeen suurine seurueineen tyytymättömiä, keskenään supattelevia kenraaleja. Pitkin tien vartta kihisi nuotioiden ympärillä lämmitteleviä ranskalaisia sotavankeja, joita tänään oli otettu 7,000. Vähän matkan päässä Dobrojen kylästä seisoi tiellä riisuttujen ranskalaisten tykkien vieressä suuri joukko repaleisia sotavankeja, jotka olivat käärineet ja kietoneet lämpimikseen minkä mitäkin ja jotka pitivät kovaäänistä puhetta. Ylipäällikön lähetessä vaikeni puheen hälinä ja kaikkien silmät kohdistuivat Kutusoviin, joka valkea, punareunuksinen lakki päässä ja puuvillavuorinen sinelli päällä, joka oli kyömällään hänen ryhistyneiden hartioidensa kohdalla, läheni hitaasti kylää. Eräs kenraaleista selitti Kutusoville, missä tykit ja vangit oli otettu.

Kutusof näytti olevan jostain syystä huolissaan eikä kuunnellut kenraalin sanoja. Hän rypisteli kasvojaan tyytymättömänä ja tähysteli tarkkaan niitä vankeja, jotka näyttivät kurjimman näköisiltä. Useimmat ranskalaiset olivat kamalan näköisiä paleltuneine nenineen ja poskineen ja melkein kaikkien silmät olivat punaset, pöhöttyneet ja märkivät.

Eräs ryhmä ranskalaisia seisoi aivan tien vieressä ja kaksi sotamiestä, joista toisen kasvot olivat täynnä paisumia, repi käsineen tuoretta lihapalaa. Siinä katseessa, jonka he vilahduksessa loivat tulijoihin oli jotain kauheaa, eläimellistä samoin kuin siinäkin silmäyksessä, jolla paisumakasvoinen sotamies katsahti Kutusoviin ja jonka hän heti käänsi pois työtään jatkaen.

Kutusof katsoi kotvan aikaa tarkkaavasti näihin kahteen sotamieheen, hänen kasvonsa vetäytyivät synkemmiksi ja hän nyökäytti päätään suruisin ajatuksin. Eräässä toisessa paikassa hän näki venäläisen sotamiehen nauraen puhuvan jotain eräälle ranskalaiselle, jota hän ystävällisesti pudisti olkapäästä. Kutusof nyökäytti taas päätään sama ilme kasvoilla.

— Mitä sinä puhut? — kysyi hän kenraalilta, joka jatkoi selitystään ja osotti ylipäällikölle ranskalaisilta otettuja lippuja, jotka seisoivat Preobrashenskin rykmentin rintaman edessä.

— Aa, lippuja! — sanoi Kutusof, joka näytti vaivoin heräävän ajatuksistaan.

Hän katsahti hajamielisesti ympärilleen. Tuhannet silmät katsoivat häneen kaikilta puolin, sillä hänen odotettiin puhuvan jotain.

Hän pysähtyi Preobrashenskin rykmentin eteen, huokasi raskaasti ja sulki silmänsä. Joku seurueen jäsenistä viittasi lippuja pitäviä sotamiehiä astumaan lähemmä ja asettamaan liput ylipäällikön ympärille. Kutusof oli muutaman tuokion vaiti, mutta sitte hän nähtävästi vastenmielisesti ja asemansa pakosta nosti päänsä ja rupesi puhumaan. Joukko upseereja tuli hänen ympärilleen. Hän silmäili tarkkaavin katsein upseereja, joista hän tunsi muutamia.

— Minä kiitän kaikkia! — sanoi hän kääntyen sotamiehiin ja sitte upseereihin. (Hiljaisuudessa, joka syntyi hänen ympärillään, kuuluivat selvästi hänen verkkaan lausumat sanansa.) — Minä kiitän kaikkia raskaasta ja uskollisesta palveluksesta. Voitto on täydellinen eikä Venäjä unohda teitä. Ikuinen kunnia teille!

Hän vaikeni tuokioksi ja katseli ympärilleen.

— Kallista, kallista alemma sen pää, — sanoi hän eräälle sotamiehelle, joka oli pitänyt ranskalaista kotkaa ja laskenut sen vahingossa Preobrashenskin rykmentin lipun eteen. — Alemma, alemma, no niin, sillä tavalla. Hurraa, pojat! — lisäsi hän sotamiehille leuka nopeasti liikahtaen.

— Hurraa! — kiljuivat tuhannet äänet.

Sotamiesten huutaessa istui Kutusof kyyhällään satulassa, painoi päänsä kumarruksiin ja hänen silmiinsä nousi lempeä, pilkalliseen vivahtava piirre.

— Kuulkaahan nyt, pojat... — alkoi hän, kun huudot olivat vaijenneet.

Ja samassa muuttui hänen äänensä ja kasvojen sävy: ylipäällikkö oli lakannut puhumasta ja sen sijaan alkoi puhua vaatimaton ukko, jota näytti haluttavan ilmaista sotamiehille jotain hyvin tärkeää.

Upseerien ja sotamiesten riveissä tapahtui liikettä, jotta olisi paremmin kuultu, mitä sanottavaa hänellä nyt oli.

— Kuulkaahan nyt, pojat. Minä tiedän, että tämä on raskasta, vaan mitäs tehdä! Olkaa kärsivällisiä, ei tätä kauan kestä. Saatetaan vieraat pois ja levätään sitte. Teidän tsaarinne ei unohda teidän työtänne. Raskas on ollaksenne, mutta olettehan kuitenkin kotonanne. Katsokaa noita, näettekö, mihin he ovat joutuneet, — sanoi hän ranskalaisiin osottaen. — He ovat kerjäläisiäkin kurjemmat. Silloin kun he olivat voimakkaita, emme me säästäneet itseämme, vaan nyt pitää meidän sääliä heitä. Ovathan hekin ihmisiä, vai mitä, pojat?

Hän katseli ympärilleen ja niissä kunnioittavan vakavissa, neuvottomissa katseissa, jotka koko ajan olivat tähdänneet häneen, hän huomasi vastakaikua sanoilleen. Silloin hänen kasvonsa valostumistaan valostuivat vanhanvoivasta, suopeasta hymystä, joka veti väreisiin hänen suupielensä ja silmien nurkat. Hän oli hetkisen vaiti ja painoi päänsä kumaraan ikään kuin jotain epäröiden.

— Ja siksi toiseksi, kukas heidät on tänne kutsunut? Pitäkööt hyvänään... — sanoi hän yht'äkkiä karkeasti kiroten ja nostaen päänsä pystyyn.

Samassa hän huitasi nagaikallaan ja läksi ensi kerran koko sodan aikana nelistämään hajaantuneiden sotamiesrivien luota, joista kuului kovaa naurun hohotusta ja hurraahuutoja.

Kutusovin sanoja lienee sotaväki tuskin ymmärtänyt. Ainakaan ei olisi kukaan kyennyt toistamaan, mitä sotamarsalkka oli sanonut juhlallisesti alkaneessa, vaan sitte suopean avomieliseksi muuttuneessa puheessaan. Mutta hänen sanojensa sydämellinen tarkotus ymmärrettiin, sillä sitä samaa riemun huumausta, johon oli yhtynyt sääli vihollisia kohtaan ja tunne oman asian oikeudesta ja joka ilmeni tuon ikämiehen lausumissa pahaa tarkottamattomissa kirosanoissa, tunsi povessaan jokainen sotamies ja se puhkesi ilmoille innokkaissa, pitkissä riemuhuudoissa. Kuu eräs kenraali tämän jälkeen kysyi ylipäälliköltä, eikö hän suvaitsisi nousta vaunuihinsa, puhkesi Kutusof kenraalin kysymykseen vastatessaan yht'äkkiä nyyhkytykseen, sillä hän ei näyttänyt jaksavan hillitä mielenliikutustaan.

VII.

Marraskuun 8 p:nä, Krasnojen taistelun viimeisenä päivänä, oli jo alkanut hämärtää, kun joukot palasivat yöleiriin. Koko päivän oli ollut tyyni pakkanen, harvakseltaan oli putoillut lumihöytäleitä, mutta illaksi seestyi ilma ja pakkanen koveni. Korkealla kuumotti mustansininen tähtitaivas.

Muskettirykmentti, jossa Tarutinosta lähtiessä oli ollut 3,000 miestä, vaan nyt 900, oli ensimäisiä maantien varrella olevaan kylään yöleirille saapuvista joukoista. Majottajat tulivat rykmenttiä vastaan ja ilmottivat, että kaikki mökit olivat täynnä sairaita ja kuolleita ranskalaisia, ratsuväkeä ja esikuntia. Ainoastaan yksi mökki oli saatavissa rykmentin päällikölle.

Rykmentin päällikkö ajoi tälle mökille, rykmentti marssi kylän läpi ja pani pyssynsä ristikolle kylän laitimaisten mökkien kohdalle tielle.

Rykmentti ryhtyi ikään kuin suunnattoman suuri, satajäseninen eläin laatimaan pesäänsä ja valmistamaan ruokaa. Osa sotamiehistä kahlasi polvia myöten lumessa kylän oikealla puolella olevaan koivikkoon, josta kohta alkoi kaikua kirveiden ja miekkojen iskuja, katkeavien oksien ryskettä ja iloisia ääniä. Eräs toinen osa puuhaili rykmentin hevosten ja kuormien kimpussa, joista otettiin patoja ja korppuja ja annettiin hevosille ruokaa. Kolmannet hajosivat ympäri kylää järjestämään esikunta-upseerien asuntoja, korjaamaan pois mökeistä kuolleita ranskalaisia ja hakemaan lautoja, kuivia halkoja ja olkia rakennusten katoilta nuotiotarpeiksi ja suojaseiniksi.

Noin viisitoista sotamiestä kiskoi parhaillaan iloisesti huutaen mökkien takana kylän laidassa erään katottoman vajan säleseinää.

— Hei, pojat, kaikki yht'aikaa! — huusivat miehet kiskoessaan irti suurta jäätynyttä seinää, joka paukkui ja narisi liitoksistaan. Paalut alkoivat ruskaa yhä tiheämmin ja viimein retkahti aita maahan miehineen, jotka olivat rynnistäneet sitä vasten. Samassa remahtivat miehet kovaan naurun rähäkkään ja huutoon.

— Tarttukaa kiinni kaksittain! Kanget tänne! Sillä tavalla! Mihin sinä siinä työnnäkset?

— No nyt, yht'aikaa... Hoi, seis, pojat!... Tahdissa laulun kanssa!

Kaikki vaikenivat ja eräs miellyttävän pehmeä ääni alkoi vetää laulun säveltä. Kolmannen säkeen lopussa yhtyivät kaikki viimeiseen ääneen huutaen: "oooo, yht'aikaa! Pojat, kaikki!..." Mutta väkevistä ponnistuksista huolimatta ei seinä liikahtanut kuin vähän matkaa ja miesten vaijettua kuului heidän keskuudestaan raskasta läähätystä.

— Hei, pojat, kuudennen komppanian miehet! Heittiöt, pirut! Tulkaa auttamaan ... vuoroin vieraissa ollaan.

Parisenkymmentä kuudennen komppanian miestä, jotka olivat menossa kylään, tuli toveriensa avuksi ja samassa nousi viiden sylen pituinen ja kolmen sylen levyinen notkuva seinä miesten olkapäille, joita se pahasti painoi kylään kantaessa.

— Mene, mene ... vai köntistymään siinä... Etkö pääse? Ähä...

Iloista, ruokotonta rienailua kuului myötäänsä.

— Mitäs te teette? — huusi yht'äkkiä komentavalla äänellä eräs vääpeli, joka juoksi kantajia vastaan. — Tuossa mökissä on itse kenraali, vaan te, paholaisen sikiöt, rietaskidat, pidätte tämmöistä rähinää! Kyllä minä teille näytän! — kiljasi vääpeli ja iski samassa täysin voimin selkään lähimpää sotamiestä. — Ettekö voi olla hiljemmin!

Sotamiehet vaikenivat. Se sotamies, jota vääpeli oli lyönyt, alkoi voihkien pyyhkiä kasvojaan, jotka olivat särkyneet verelle, kun hän vääpelin iskusta oli horjahtanut aitaa vasten.

— Hirtehisen pukari, tappelemaan siinä! Taisi tärvellä koko turparustingin, — murahti sotamies hiljaa vääpelin mentyä.

— Ei tainnut maistua makealta? — virkkoi eräs irvihammas, jonka jälkeen sotamiehet jatkoivat kulkuaan hiljaa.

Päästyään toiselle puolelle kylää alkoivat sotamiehet taas puhua kovaäänisesti höystäen puhettaan pahaa tarkoittamattomilla kiro- ja haukkumasanoilla, kuten äskenkin.

Siinä mökissä, jonka ohi sotamiehet äsken olivat kulkeneet, olivat koolla korkeimmat päälliköt ja keskustelivat vilkkaasti teetä juodessaan kuluneen päivän tapauksista ja vastaisista liikkeistä. Oli näet aikomus tehdä siipimarssi vasemmalle, eristää varakuningas muista ja siepata hänet vangiksi.

Kun sotamiehet toivat seinän perille, loimusi jo monessa paikassa keittiönuotioita. Puut räiskyivät, lumi suli ja sotamiesten mustat varjot kuukkivat sinne tänne sotamiesten miehittämällä, tasaiseksi tallatulla lumikentällä.

Kirveet ja miekat jyskivät kaikilla puolilla. Kaikki tehtiin kenenkään käskemättä. Nuotiopuita kannettiin yöksi, pieniä telttoja laitettiin upseereille, padat kiehuivat tulella, pyssyjä puhdistettiin ja pukimia korjailtiin.

Kahdeksas komppania pystytti tuodun seinän puoliympyrään suojaksi pohjoistuulelta ja sen sisäpuolelle viritettiin nuotiovalkea. Sitte toimitettiin iltasoitto, pidettiin nimihuuto, syötiin illallinen ja sijotuttiin yöksi nuotioiden ympärille ken jalkineitaan paikkaamaan, ken polttamaan piippua, jotkut taas riisuutuivat ilkosen alasti ja korvensivat vaatteistaan täitä.

VIII.

Tuntuisi siltä, että näissä kuulumattoman raskaissa oloissa, jolloin venäläisten sotamiesten täytyi toimia ilman lämpimiä jalkineita ja pukimia, ilman kattoa päänsä päällä, lumikinoksissa 18 asteen pakkasessa ja vajaalla muonalla, joka ei aina ehtinyt oikeissa ajoissa perille, sotaväki olisi tarjonnut mitä surullisimman ja masentavimman kuvan.

Asianlaita ei kuitenkaan ollut näin, sillä sotaväen mieliala ei ollut parhaimmissakaan aineellisissa oloissa ollut niin reipas ja virkeä kuin nyt. Tämä tuli siitä, että riveistä karisi pois joka päivä kaikki se, mikä oli alkanut kehnota ja masentua mieleltään. Kaikki ruumiillisesti ja henkisesti huono oli aikoja sitte häipynyt jälelle ja riveihin oli jäänyt vain armeijan parhaisto täysissä sielun ja ruumiin voimissa.

Kahdeksannen komppanian nuotiolle, joka oli suojattu säleseinällä, keräytyi väkeä kaikista enimmän. Kaksi vääpeliä tuli istumaan tälle nuotiolle, sillä se roihusi muita kirkkaammin. Komppanian miehet vaativat oikeudesta päästä istumaan seinän suojaan polttopuiden kantamista.

— Hoi, Makejef, missä sinä olet kuhnaillut vai ovatko sudet syöneet sinut? Mene kantamaan puita, — huusi eräs punanaamainen ja punatukkainen sotamies, joka siristeli ja räpytteli silmiään savun tähden, mutta ei vetäytynyt etemmä nuotiosta. — Mene vaikka sinä, varis, hakemaan puita, — käski hän erästä toista.

Punatukkainen sotamies ei ollut ali-upseeri, vaan kun hän oli roteva mies, niin komenteli hän heikompiaan. Pieni, laiha, terävänenäinen sotamies, jota sanottiin varikseksi, nousi nöyrästi ylös ja oli lähtemäisillään, mutta samassa ilmestyi nuotion valoon eräs komea, nuori sotamies, joka toi kannalmuksen puita.

— Sepä mainiota! Anna tänne! Puut katkottiin ja heitettiin tuleen, jota lietsottiin puhaltamalla ja sinellien liepeillä ja nuotio sähisi ja räiskyi. Sotamiehet siirtyivät lähemmä ja sytyttivät piippunsa. Nuori, komea sotamies, joka oli tuonut puita, rupesi nopeasti tömistelemään palentuneita jalkojaan.

— Ah, emoseni ehtoinen, kaunis on pakkanen, vaikka on kylmä... — laulaa hyräili hän katkonaisesti ikään kuin häntä olisi nikottanut joka tavun kohdalla.

— Hei, mies, kengänpohjasi luiskahtavat! — huusi punatukkainen huomatessaan, että tömistelijän kengänpohja riipatti irrallaan. — Hypittääpäs sitä!

Hyppijä pysähtyi, kiskasi irti pohjan ja heitti sen tuleen.

— Oikein sanoit, — virkkoi hän istuutuen, otti rensselistään palan sinistä ranskalaista verkaa ja rupesi sillä käärimään jalkaansa. — Lämminkö lie turvottanut vai mikä, — lisäsi hän ojentaen jalkansa tulta kohti.

— Kohta annetaan uudet. Kunhan päästään perille, kuuluvat antavan kaikille kahdet parit.

— Mutta missä se Petrovin riiviö on? On tainnut jäädä jälelle, — virkkoi vääpeli.

— Jo minä sen huomasin aikoja sitte, — sanoi eräs toinen.

— Minkäs sille huonokkaalle...

— Kolmannesta komppaniasta oli eilen, kuulemma, puuttunut yhdeksän miestä.

— Kummakos se on, kun pakkanen panee jalat, et siinä liiku.

— Joutavia loruja! — virkkoi vääpeli.

— Tekeekös sinun mielesi samaa? — sanoi eräs vanha sotamies nuhtelevasti sille, joka oli puhunut jalkojen palentumisesta.

— Mitä sinä oikeastaan horiset? — kivahti yht'äkkiä kimakalla, vapisevalla äänellä terävänenäinen sotamies, jota sanottiin varikseksi. — Nälkäinen huononee ja huono kuolee. Niin kuin esimerkiksi minä. En jaksa enää, — sanoi hän tiukasti vääpelille, — käske viemään hospitaaliin, jomotus ei lähde ruumiista tahi muuten jään tielle...

— No, no, älähän siinä... — virkkoi vääpeli levollisesti.

Sotamies vaikeni ja yleinen keskustelu jatkui.

— Otettiin niitä ranskalaisia tänäänkin aika katras, vaan jottapa edes yhdelläkään olisi ollut kunnolliset saappaat, ei muuta kuin riekaleita, — alkoi eräs sotamies uuden keskustelun.

— Kasakat ovat kaikki vieneet. Kun siivottiin tupaa everstille, kannettiin ranskalaiset ulos. Oikein pahasti pani, kun katseli, — virkkoi äskeinen tömistelijä. — Kun käänneltiin ja katsottiin, oli yksi vielä elossa ja örähteli jotain omalla kielellään.

— Mutta puhdasta väkeä ne ovat, pojat, — sanoi ensimäinen. — Valkeapintaisia kuin tuo koivu tuossa. Ja on niissä rohkeitakin ja, mene tiedä, jalosukuisia.

— Kummakos se on, kun sillä on värvätty kaiken säätyistä väkeä!

— Vaan meidän kielestämme eivät ymmärrä mitään, — virkkoi tömistelijä epäröivästi naurahtaen. — Kysyin eräältä, minkä kuninkaan valtakunnasta hän oli, mutta se hölötti vaan omaansa. Somaa väkeä!

— Merkillistä on se, pojat, — sanoi se sotamies, joka oli ihmetellyt ranskalaisten valkoista ihoa, — mitä Moschaiskin musikat kertoivat. Kun oli ruvettu korjaamaan kuolleita taistelupaikalta, niin mitäs luulette? Vähilleen kuukauden olivat ne siellä viruneet ja niin olivat olleet valkeita kuin paperi ja puhtaita eikä ollut hajun hiventä lähtenyt.

— Mahtoi olla kylmä? — arveli eräs joukosta.

— Pöllö! Kylmä, kun oli aivan lämmin sää! Jos olisi ollut kylmä, eivät ne meikäläisetkään olisi mädänneet. Mutta musikat sanoivat, että meikäläiset olivat olleet yltä alta mädänneet ja madoissa eikä oltu muuten voitu raahata pois kuin nenä siteissä ja naama toisaanne päin. Vaan ranskalaiset olivat olleet valkeat kuin paperi eikä ollut lähtenyt hajun hiventäkään.

Kaikki olivat hetkisen ääneti.

— Varmaankin ruuasta, — virkkoi vääpeli, — herrasruokia vetelevät.

Kukaan ei väittänyt vastaan.

— Moschaiskin musikat kertoivat vielä, että heitä oli kymmenestä kylästä ajettu sinne, missä se tappelu oli ollut ja kaksikymmentä päivää olivat kuolleita vetäneet eivätkä sittenkään olleet saaneet kaikkia pois, vaikka oli susiakin ollut, kertoivat...

— Se olikin oikea tappelu, — virkkoi eräs vanha sotamies, — vaan se on ollut ja mennyt. Näistä muista ei ole kuin miesten rasitukseksi.

— Entäs toissapäivänä kun rynnättiin! Ei tappelun näköistäkään, elävinä viskoivat aseensa ja polvilleen. Pardon, sanoivat ja siinä kaikki. Sanottiin, että Platof oli sen Polionin kaksi kertaa kopannut. Mutta kun se ei osannut sille tehdä mitään, oli se nujertautunut käsistä ja mennyt sitä tietään.

— Kylläpä osaat valeita puotella, Kiselef, annahan kun katson sinuun.

— Mitä valehtelemista siinä on, tosi kuin tosi.

— Kunhan olisi osunut minun käsiini, ei siinä olisi ollut muuta kuin mies tantereeseen ja haapakangella päähän. Sen olisi, turmelus, sietänyt.

— Oli miten oli, kyllä siitä loppu tehdään, katkotaan, tokko kohtapuoleen enää maita vaeltaa, — arveli vanha sotamies haukotellen.

Juttuaminen päättyi, sotamiehet alkoivat asettua yöteloilleen.

— Katsohan, miten tulisesti tähdet säkenöivät! Taitavat akat levittää palttinoita valkenemaan, — sanoi eräs sotamies linnunrataa ihaillen.

— Ei, se on hyväksi viljavuodeksi.

— Puita pitäisi vielä käydä.

— Selkä paahtuu, vaan vatsapuolta kylmää. Ihme ja kumma.

— Oh, hyvä Jumala!

— Älä tyrki, ei se tuli ole yksinään sinua varten! Röhöttää siinä kuin mikäkin...

Kaikkien vaijettua kuului hiljaisuudesta muutamien nukkuneiden kuorsausta, muut kääntelehtivät kyleltä toiselle lämmitelläkseen ja vaihtoivat silloin tällöin jonkun sanan. Eräältä nuotiolta, joka oli satakunnan askeleen päässä, kuului kovaa naurun rähäkkää.

— Kuulehan, miten kotkottavat viidennessä komppaniassa, — virkkoi eräs sotamies. — Ja väkeä ihan mustanaan!

Eräs sotamies nousi ylös ja läksi viidenteen komppaniaan.

— Olipa siellä iloa, — sanoi hän palattuaan. — Sinne oli tullut kaksi ranskalaista. Toinen oli ihan palentunut, vaan toinen oli reima poika ja veteli lauluja.

— Ohoo? Pitää lähteä katsomaan...

Muutamia miehiä läksi viidenteen komppaniaan.

IX.

Viides komppania oli asettunut aivan metsän laitaan. Mahtava nuotio loimusi keskellä hankea ja valaisi puiden huurteisia oksia.

Sydänyön aikaan kuulivat komppanian sotamiehet metsästä askeleita ja oksien ratinaa.

— Pojat, karhu tulee, — sanoi eräs sotamiehistä.

Kaikki kohottivat päänsä kuunnellakseen ja samassa ilmestyi metsästä nuotion valaisemalle alalle kaksi kummallisesti puettua ihmishaamua, jotka pitivät kiinni toisistaan.

Nämä olivat kaksi metsään piiloutunutta ranskalaista. He astuivat nuotiolle ja puhuivat sotamiehille käheällä äänellä jotain, jota venäläiset eivät ymmärtäneet. Pitemmällä tulijoista oli päässä upseerin lakki ja hän näytti olevan aivan näännyksissä. Nuotion ääreen tultuaan hän aikoi istuutua, mutta kaatua retkahti pitkälleen. Hänen toverinsa, pieni, vanttera sotamies, jonka kasvot olivat huivilla turotut, oli voimakkaampi. Hän nosti toverinsa pystyyn ja osottaen suuhunsa sanoi jotain. Sotamiehet tulivat ranskalaisten ympärille, levittivät sinellin sairaan alle ja toivat kummallekin puuroa ja viinaa.

Ranskalainen upseeri oli Ramballe ja toinen hänen palvelijansa Morel.

Kun Morel oli saanut kulahduksen viinaa ja syönyt kattilallisen puuroa, muuttui hän kerkeän iloiseksi ja alkoi laverrella pitkiä juttuja, joita venäläiset eivät ymmärtäneet. Ramballe kieltäytyi syömästä ja virui mitään virkkaamatta kyynärpäällään nuotion ääressä katsellen ilmeettömillä, punaisilla silmillään venäläisiin sotamiehiin. Toisinaan hän päästi pitkän voihkauksen ja vaikeni sitte taas hyväksi aikaa. Morel osotti olkapäihinsä tahtoen siten huomauttaa sotamiehille, että hänen toverinsa oli upseeri, jonka piti saada hoitoa. Eräs nuotiolle saapunut venäläinen upseeri lähetti kysymään everstiltä, ottaisiko hän luokseen mökkiin ranskalaisen upseerin. Kun tuli sana, että eversti oli käskenyt tuoda ranskalaisen, ilmotettiin Ramballelle, että hän läksisi. Hän nousi ylös ja aikoi lähteä, vaan horjahti samassa ja olisi kaatunut, ellei hänen vieressään seisova sotamies olisi häntä tukenut.

— No, rupeatko vielä tappelemaan? — virkko eräs sotamies leikillään Ramballelle.

— Tuhma tollikko! Pidä suusi kiinni! Mokoma musikka, — kuului eri tahoilta nuhteita leikkiä laskeneella sotamiehelle.

Sotamiehiä tuli Ramballen ympärille, hänet nostettiin kahden miehen käsiin ja lähdettiin viemään mökkiin. Ramballe laski kätensä sotamiesten kaulaan ja hoppusi mennessä:

— Oh, mes braves! Oh, mes bons, mes bons amis! Voilà des hommes! Oh, mes braves, mes bons amis,[122] — ja hän kallisti päänsä kuin lapsi toisen sotamiehen olkapäätä vasten.

Morel jäi sotamiesten pariin ja sai parhaan paikan nuotion ääressä.

Morel, pieni, vanttera ranskalainen, jonka silmät olivat tulehduksissa ja myötäänsä tihkuivat vettä ja joka oli sitonut korvilleen huivin lakin päällitse, kuten naisten tapa on, oli pukeutunut pahanpäiväiseen risaseen turkkiin. Hän oli nähtävästi hieman humaltunut ja käsi erään vieressä istuvan sotamiehen kaulassa hän lauloi käheällä, vähäväliä katkeavalla äänellä jotain ranskalaista laulua. Sotamiehet katsoivat häneen kovasti nauraen.

— Seis, seis, opetahan, miten se oli! Minä opin pian. No?... — sanoi se sotamies, jota Morel kaulaili ja joka oli iloinen laulajapoika.

— Vive Henri quatre. Vive ce roi vaillant! — veteli Morel silmää iskien. — Ce diable à quatre.[123]

— Vivarika! Viv seruvaru, sidiablaka! ... — matki sotamies, joka tosiaankin oli tavannut sanat ja luutasi kädellään.

— Aika mestari! Ha-ha-ha-ha-haa! — kajahti joka taholta rämäkkä nauru.

Morel rupesi myöskin nauramaan kasvojaan vääristellen.

— Anna tulla, anna tulla lisää!

— Hyvältä sekin kuuluu! No, Saletajef!...

— Ky... — sai Saletajef vaivoin sanotuksi. — Ky-y-y... — veti hän sitte huulet töröllään, — letriptala de bu de ba et detraver gala, — lauloi hän.

— Sillä tavalla! Siin' on vasta ranskalainen! Hoh-hoh-hoo! Nälättääkö vielä?

— Anna hänelle vielä puuroa, ei nälkäinen vatsa vähällä täyty.

Morelille annettiin taas puuroa ja hän rupesi nauraen tyhjentämään kolmatta kattilallista. Kun nuoret sotamiehet katsoivat Moreliin, paistoi heidän kasvoiltaan ystävällinen, iloinen hymy. Vanhat sotamiehet pitivät moista menoa sopimattomana ja lojuivat toisella puolen nuotiota, vaan aikaväliin nousivat hekin rynkämäisilleen ja kurkistivat naurussa suin Moreliin.

— Ihmisiä ne ovat nekin, — murahti eräs heistä sinelliinsä kietoutuen. — Omat juurensa kullakin puulla.

— Ooh, hyvä Jumala! Miten tähtinen on taivas! Pakkasiksi...

Kaikki äänet kuolivat. Tähdet, jotka näkyivät ikään kuin tietävän, ettei kukaan katso heihin, tulistuivat entistä säihkyvämpään liekkiin taivaan mustassa korkeudessa. Vuoroin säihkyen, vuoroin sammuen ja vuoroin väristen näytti niillä olevan ikään kuin salaperäisiä riemun sanomia toisilleen kuiskittavina.

X.

Ranskan sotajoukot hupenivat tasaisesti, matemaattisen tarkan sarjan mukaisesti. Beresina-joen ylimeno, josta on kirjotettu sanomattoman paljon, oli vain yksi Ranskan armeijan perikadon väliportaita eikä ollenkaan mikään sodan ratkaiseva tapaus. Se seikka, että ranskalaiset ovat pitäneet ja pitävät näin suurta ääntä Beresinasta, johtuu siitä, että kaikki ne onnettomuudet, jotka ranskalaiset olivat saaneet kärsiä tasaisesti pitkin matkaa, kasautuivat nyt Beresinan murtuneella sillalla yhteen röykköön, yhdeksi traagilliseksi näytelmäksi, joka syöpyi syvälle kaikkien sydämiin. Venäläiset puolestaan ovat puhuneet ja kirjottaneet paljon Beresinasta ainoastaan siitä syystä, että kaukana sotanäyttämöltä, Pietarissa, oli Pfuel laatinut kartan, jonka mukaan Napoleon oli ajettava strateegiseen umpikujaan Beresina-joella. Vakuutettuina siitä, että kaikki käy todellisuudessa niin kuin kartallakin, väittivät kaikki, että Beresinan ylimeno syöksi ranskalaiset perikatoon. Itse asiassa eivät Beresinan tuottamat seuraukset olleet ranskalaisille läheskään niin tuhoisat tykkeihin ja vangiksi joutuneisiin nähden kuin Kraanojen päivät, kuten sen näkee numeroistakin.

Beresinan ylimenon ainoa merkitys on siinä, että tämä ylimeno todisti silminnähtävästi ja eittämättömästi, miten nurinkurisia olivat kaikki saartosuunnitelmat ja miten oikeassa oli Kutusof ja koko armeija (massa) vaatiessaan ainoata oikeata toimintatapaa, vihollisen seuraamista. Ranskalaislauma pakeni myötäänsä kiihtyvällä nopeudella, kaikista voimistaan, jotka olivat suunnatut päämäärän saavuttamiseen. Se laukkoi kuin haavottunut eläin, jonka oli mahdoton pysähtyä tielle. Sen todisti ylimenon järjestäminen, mutta paljoa huomattavammin meneminen siltojen yli. Kun sillat murtuivat, niin eivät aseettomat sotamiehet, Moskovan asukkaat, ranskalaisten kuormastossa kulkevat naiset lapsineen eikä kukaan antautunut, sillä heihin vaikutti inertsian voima, vaan pakeni edelleen, sulloutui veneisiin ja ajautui jääkylmään veteen.

Tämmöinen jouduttautuminen oli järkevää. Sekä pakenevien ranskalaisten että takaa-ajavien asema oli yhtä tukala. Toveriensa parissa ollessaan luotti kukin ranskalainen hädän tullen toveriensa apuun, mutta jos hän sitä vastoin olisi antautunut venäläisille, niin olisi hän joutunut sielläkin samanlaiseen puutteeseen, mutta sen lisäksi olisi hän jäänyt aina viimeiseksi elintarpeiden jaossa. Eivät ranskalaiset tarvinneet luotettavia tietoja siitä, että puolet vangeista kuoli nälkään ja viluun, vaikka venäläiset tahtoivatkin pelastaa heidät, sillä he tunsivat, ettei asia voinut olla muuten. Armeliaimmatkaan venäläiset sotapäälliköt samoin kuin Venäjän armeijassa palvelevat ranskalaisetkaan eivät voineet tehdä mitään sotavankien kohtalon lieventämiseksi. Ranskalaisia tuhosi sama tukala tila, jossa venäläisetkin olivat. Eihän voinut riistää leipää ja vaatteita nälkäisiltä tarpeellisilta sotamiehillä ja antaa niitä ranskalaisille, jotka eivät kylläkään olleet vahingollisia, joita ei vihattu ja jotka eivät olleet mihinkään syyssä, vaan jotka yksinkertaisesti olivat tarpeettomia. Jotkut tosin antoivat, mutta se ilmeni poikkeuksena.

Takana uhkasi varma tuho, edessä häämötti toivo. Laivat olivat poltetut eikä ollut muuta pelastumisen varaa kuin yhteinen pako ja tähän yhteiseen pakoon olivat kohdistetut kaikki ranskalaisten voimat.

Kuta etemmä ranskalaiset pääsivät, kuta surkeammiksi hupenivat heidän tähteensä, varsinkin Beresinan jälkeen, johon Pietarista tulleen taistelusuunnitelman tähden oli pantu suuria toiveita, sitä kiihkeämmäksi kävivät venäläisten kenraalien pyyteet. He syyttivät edelleenkin toinen toistaan, vaan kaikista eniten Kutusovia. Kun otaksuttiin, että Pietarista tulleen suunnitelman onnistumattomuus pannaan Kutusovin syyksi, ilmeni tyytymättömyys, halveksuminen ja iva häntä kohtaan entistä voimakkaammin, ja kun iva ja halveksuminen ilmeni tietysti kunnioittavaan kuoreen puettuna, ei Kutusof voinut vaatia ketään tilille siitä, mistä häntä oikeastaan syytettiin. Hänen kanssaan ei asioista puhuttu vakavasti, vaan kun hänelle esitettiin asioita ja pyydettiin niistä hänen ratkaisuaan, niin oli kenraalien kasvoilla väkinäistä toimitusta todistava ilme, hänen selkänsä takana iskettiin silmää ja häntä koetettiin pettää joka askeleella.

Kun kukaan Kutusovin seuralaisista ei ymmärtänyt häntä, selittivät he suoraan, ettei ukolle maksanut vaivaa puhua mistään, sillä hän ei kykene käsittämään heidän suurpiirteisiä aikeitaan, vaan märehtii aina omia tyhjiä sanojaan kultaisesta sillasta ja siitä, ettei rajan toiselle puolen voida viedä repaleista kulkurilaumaa j.n.e. Kaiken tämän olivat he kuulleet häneltä moneen kertaan. Ja vaikka Kutusof olisi puhunut mistä: muonavarojen odottamisesta, jalkineiden puutteesta y.m. niin oli se niin vähäpätöistä heidän viisaiden ja ongelmaisten ehdotustensa rinnalla, että Kutusovin tyhmyys ja höperyys paljastui kokonaan, jota vastoin he esiintyivät oikeina, nerokkaina sotapäällikköinä.

Tämä pahansuopuus kasvoi huippuunsa esikunnassa varsinkin siitä pitäen, kun armeijaan oli liittynyt Wittgenstein, tuo loistava amiraali ja Pietarin sankari. Kutusof näki ja ymmärsi kaikki, mutta ei voinut muuta kuin nostella huokaillen olkapäitään. Yhden ainoan kerran hän suuttui ja se tapahtui Beresinan jälkeen. Silloin hän lähetti Bennigsenille, joka lähetti hallitsijalle salaisia raportteja, seuraavan kirjeen:

"Teidän sairaalloisten puuskienne tähden pyydän, että teidän ylhäisyytenne tämän kirjeen saatuaan suvaitsisi lähteä Kalugaan ja odottaa siellä Hänen Keisarillisen Majesteettinsa lähempiä määräyksiä."

Mutta kohta sen jälkeen, kun Bennigsen oli poistunut, saapui armeijaan suuriruhtinas Konstantin Pavlovitsh, joka oli ollut armeijassa sodan alussa ja jonka Kutusof oli saanut lähtemään armeijasta pois. Suuriruhtinas ilmotti nyt Kutusoville, että keisari oli tyytymätön armeijan huonojen saavutusten ja hitaiden liikkeiden tähden ja että keisari itse saapuu muutaman päivän kuluttua armeijaan.

Vanha Kutusof, joka oli yhtä kokenut hovimies kuin sotapäällikkökin, joka saman vuoden elokuussa oli valittu ylipäälliköksi vastoin hallitsijan tahtoa, joka oli karkottanut armeijasta perintöruhtinaan ja suuriruhtinaan, joka oli vastoin hallitsijan tahtoa oman valtansa nojalla luovuttanut Moskovan — tämä Kutusof oivalsi nyt heti, että hänen aikansa oli nyt päättynyt, että hänen osansa oli loppuun näytetty ja ettei hänellä enää ole sitä näennäistäkään valtaa, jonka hän muutama kuukausi sitte oli saanut. Eikä hän ymmärtänyt tätä yksistään hovimiehen kannalta. Yhdeltä puolen hän näet huomasi, että ne sotatoimet, joita hän oli johtanut, olivat lopullaan ja hän tunsi, että hän oli tehnyt tehtävänsä. Toisekseen alkoi hän näihin aikoihin tuntea ruumiillista väsymystä ja levon tarvetta vanhoille voimilleen.

XI.

Marraskuun 29 p:nä saapui Kutusof Vilnaan, tuohon rakkaaseen Vilnaansa, kuten hän sanoi. Kutusof oli ollut palveluksensa aikana kaksi kertaa Vilnan kuvernöörinä. Rikkaassa, eheänä säilyneessä Vilnassa tapasi Kutusof paitsi elämän mukavuuksia, joita hän ei ollut saanut nauttia pitkään aikaan, vanhoja ystäviään ja monia muistoja. Ja kun hän nyt oli yht'äkkiä päässyt irtautumaan kaikista sota- ja hallitushuolista, asettui hän rauhalliseen, jokapäiväiseen elämään, mikäli se oli mahdollista hänen ympärillään kiehuvien juonien tähden eikä näyttänyt välittävän vähääkään siitä, mitä historiallisessa maailmassa tapahtui.

Tshitshagof, joka oli kiivaimpia ranskalaisten nurinniskoin syöksijöitä ja tientukkijoita, joka oli ensin aikonut tehdä ryntäyksen Kreikkaan ja sitte Varsovaan, vaan ei millään neuvoin halunnut mennä sinne, minne milloinkin oli käsketty, joka oli tunnettu rohkeista sanoistaan hallitsijalle, jonka mielestä Kutusof oli hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, sillä kun hänet oli 1811 lähetetty solmimaan rauhaa Turkin kanssa Kutusovista välittämättä, oli hän, saatuaan tietää, että rauha oli jo tehty, sanonut hallitsijalle, että rauhan aikaansaaminen on Kutusovin ansio, — tämä sama Tshitshagof oli ensimäinen vastaanottamassa Kutusovia Vilnassa sen linnan edustalla, johon Kutusovin oli määrä jäädä asumaan. Laivaston arkiunivormu päällä, tikari vyöllä ja lakki kainalossa ojensi Tshitshagof Kutusoville raportin sotaväen tilasta ja kaupungin avaimet. Se halveksuvan kunnioittava tapa, jota nuoret osottivat vanhuuttaan höpertyneelle ukolle, kuvastui täydellisesti Tshitshagovin esiintymisestä, sillä hän tiesi jo ne syytökset, joita Kutusoviin kohdistettiin.

Keskustellessaan Tshitshagovin kanssa sanoi Kutusof muun muassa, että ne Tshitshagovin ajoneuvot ja astiat, jotka olivat kadonneet Borisovossa, olivat tallella ja palautetaan takasin omistajalleen.

— C'est pour me dire que je n'ai pas sur quoi manger... Je suis au contraire vous fournir de tout dans le cas même où vous voudriez donner des diners,[125] — sanoi Tshitshagof kiireissään, tahtoen joka sanalla todistaa olevansa oikeassa ja siitä syystä luullen, että Kutusoviakin huoletti sama asia.

Kutusovin suu vetäytyi terävään ivan hymyyn ja hän vastasi olkapäitään kohauttaen:

— Ce n'est que pour vous dire ce que je vous dis.[126]

Kutusof jätti Vilnaan suurimman osan sotajoukkoja, vaikka se oli vastoin hallitsijan tahtoa. Hänen läheisensä henkilöt sanoivat, että hän oli tavattomasti masentunut ja ruumiillisesti heikontunut tänä Vilnassa olinaikanaan. Hän ei välittänyt juuri ollenkaan armeijan asioista, teetätti kaikki kenraaleillaan ja vietti hallitsijaa odotellessaan hajanaista elämää.

Hallitsija oli lähtenyt Pietarista joulukuun 7 p:nä seurueineen, johon kuului kreivi Tolstoi, ruhtinas Volkonski, Araktshejef y.m. Hän saapui Vilnaan saman kuun 11 p:nä ja ajoi matkareessä suoraan linnan pihalle. Vaikka oli kova pakkanen, oli linnan edustalle kokoutunut satakunta kenraalia ja esikunta-upseeria täysissä paraatipuvuissa, jota paitsi Semjonovin rykmentti oli asetettu kunniavahdiksi.

Kuriiri lennätti linnan pihalle höyryävällä kolmivaljakolla hallitsijan edellä ja huusi: "tulee!" Konovnitsin juoksi sisään viemään sanaa Kutusoville, joka odotti pienessä porttivahdin huoneessa.

Hetken kuluttua ilmestyi rapuille ylipäällikön paksunharteva vartalo täydessä paraatipuvussa, rinta kirjavanaan arvomerkkejä ja suuri vatsa vyöllä tiukattuna. Hän pani hatun päähänsä, otti sormikkaat käteensä, laskeutui rappuja vaivaloisesti astuen syrjittäin portaalta toiselle ja otti raportin, joka oli valmistettu hallitsijalle annettavaksi.

Hetkisen aikaa vielä juostiin asioita, supateltiin, vielä tulla huristi eräs kolmivaljakko, vaan sitte kääntyivät kaikkien silmät linnaan kiitävään rekeen, josta näkyi keisari ja Volkonski.

Samaa ruumiillista levottomuutta, jota Kutusof oli tuntenut 50 vuoden aikana joka kerran hallitsijan lähestyessä, tunsi hän nytkin. Hän kopeloi itseään huolestuneen nopeasti, kohensi lakkiaan ja samassa hetkessä, kun hallitsija reestä noustuaan loi häneen silmänsä, ojentihe Kutusof reippaasti suoraksi, antoi raportin ja rupesi puhumaan hallitsijalle mielittelevällä, tahdikkaalla äänellään. Hallitsija katsahti nopeasti Kutusoviin kiireestä kantapäähän asti, jolloin hänen kulmakarvansa vetäytyivät tuokioksi ryppyyn, mutta samassa hän voitti tunteensa, astui kädet levällään vanhan kenraalin luo ja syleili häntä. Tämä syleily liikutti Kutusovin mieltä entisen vaikutuksen voimalla ja sydämellisellä tarkotuksellaan niin, että hän rupesi itkeä nyyhkyttämään.

Sitte tervehti hallitsija upseereja, kunniavahdistoa ja puristettuaan vielä kerran vanhuksen kättä hän nousi tämän kanssa linnaan.

Kun hallitsija nyt oli jäänyt kahden kesken sotamarsalkan kanssa, ilmaisi hän tyytymättömyytensä takaa-ajon hitauteen, Krasnojessa ja Beresina-joella tehtyihin virheisiin ja kertoi tulevan ulkomaisen sodan suunnitelmistaan. Kutusof ei väittänyt vastaan eikä tehnyt huomautuksia. Se sama alistuvainen, mitään ilmaisematon ilme, jolla hän seitsemän vuotta sitte oli ottanut vastaan keisarin käskyt Austerlitzin kentällä, kuvastui nytkin hänen kasvoillaan.

Kun Kutusof tuli ulos hallitsijan kabinetista ja kulki raskain, lyyhähtelevin askelin pää kumarassa salin poikki, pysähtyi hän jonkun äänestä.

— Teidän armonne, — sanoi joku.

Kutusof nosti päänsä ja tuijotti pitkän aikaa kreivi Toistoihin, joka seisoi hänen edessään hopealautanen kädessä ja sillä jokin pieni esine. Kutusof ei näyttänyt käsittävän, mitä hänestä tahdottiin.

Mutta yht'äkkiä hänen muistinsa kirkastui, hänen pöhöiset kasvonsa vetäytyivät tuskin huomattavaan hymyyn ja kunnioittavasti syvään kumartaen hän otti lautasella olevan esineen. Se oli P. Yrjön ritarikunnan I:sen luokan risti.

XII.

Seuraavana päivänä antoi Kutusof päivälliset ja tanssiaiset, joita hallitsija kunnioitti läsnäolollaan. Vaikka sotamarsalkka oli saanut Yrjön ristin ja hallitsija osotti hänelle mitä suurinta kunnioitusta, ei hallitsijan tyytymättömyys häneen ollut kuitenkaan mikään salaisuus kenellekään. Ulkonaisesti noudatettiin säädyllisyyttä ja tässä kohden oli hallitsija itse parhaana esimerkkinä, mutta kaikki tiesivät, että ukko oli syntipukki ja ettei hänestä enää ollut mihinkään. Kun hallitsija oli astunut juhlasaliin ja Kutusof käski Katarinan aikuisen tavan mukaan laskemaan hallitsijan jalkoihin sotasaaliiksi saadut sotaliput, rypisti hallitsija vastenmielisesti otsaansa ja sanoi jotain, josta muutamat lähellä olijat kuulivat: "vanha ilveilijä". Hallitsijan tyytymättömyys Kutusoviin kasvoi Vilnassa varsinkin siitä syystä, ettei Kutusof näyttänyt haluavan tai ettei hän kyennyt käsittämään uuden sotaretken merkitystä.

Kun hallitsija lausui seuraavan päivän aamulla hänen luokseen kokoontuneille upseereille: "te ette ole pelastaneet yksistään Venäjää, vaan olette pelastaneet Europankin", oivalsivat silloin kaikki, ettei sodan päähän oltu vielä päästy.

Kutusof vain ei ottanut käsittääkseen tätä, vaan hän puhui aivan julkisesti, ettei uusi sota voi parantaa Venäjän asemaa eikä suurentaa sen mainetta, vaan että se päinvastoin pahentaa sen aseman ja himmentää sen korkean maineen, jossa Venäjä nyt oli. Hän koetti todistaa hallitsijalle, että oli mahdotonta kutsua riveihin uutta väkeä, että kansan asema oli raskas, että voittojen sijasta voi tulla tappioita j.n.e.

Kun sotamarsalkan mieli oli tämmöinen, oli luonnollista, että hän oli vain esteenä uudelle sotaretkelle.

Sotamarsalkkaa ei tarvinnut suoraan loukata, sillä hänen syrjäyttämisekseen tarjoutui se sama keino, jota oli käytetty Austerlitzissa ja sodan alussa Barclayn aikana ja joka oli se, että hänelle mitään virkkaamatta ja häntä häiritsemättä vedettiin hänen altaan pois se vallan maaperä, jolla hän oli seissyt ja siirrettiin hallitsijalle itselleen.

Tässä tarkotuksessa muodostettiin vähitellen uudestaan esikunta ja Kutusovin esikunnan varsinainen valta hävitettiin kokonaan ja siirrettiin keisarin käsiin. Toll, Konovnitsin ja Jermolof saivat muita virkoja. Puhuttiin aivan yleensä ja julkisesti sotamarsalkan heikontuneesta terveydestä ja hänen terveytensä täytyi tietysti olla heikon, jotta hän olisi voinut luovuttaa paikkansa seuraajalleen. Ja hänen terveytensä oli todellakin huono.

Yhtä vaatimattomasti, luonnollisesti ja hiljaa kuin Kutusof oli saapunut Turkista Pietariin kokoamaan sotaväkeä ja lähetetty armeijaan juuri silloin kun hän oli tarpeen, yhtä vaatimattomasti, luonnollisesti ja hiljaa ilmestyi nyt, kun Kutusovin osa oli loppuun näytelty, hänen sijaansa uusi henkilö.

Vuoden 1812 sodalla piti olla jokaiselle venäläiselle sydämelle rakkaan kansallisen merkityksen ohella myöskin toinen merkityksensä — europalainen.

Lännen kansojen vaellusta itään piti seurata idän kansojen vaelluksen länteen ja tätä uutta sotaa varten täytyi olla uusi johtaja, jolla oli toiset ominaisuudet, mielipiteet ja kehottimet kuin Kutusovilla.

Aleksanteri I oli yhtä tarpeen johtamaan idän kansoja länteen ja palauttamaan kansojen rajat kuin Kutusof pelastamaan Venäjän ja hankkimaan sille mainetta.

Kutusof ei käsittänyt, mitä merkitsi Europa, tasapaino ja Napoleon. Hän ei kyennyt tätä käsittämään. Venäjän kansan edustajalla ei ollut sen jälkeen, kun vihollinen oli tuhottu, Venäjä vapautettu ja nostettu maineensa korkeimmalle kukkulalle, tämmöisellä venäläisellä miehellä ei ollut enää mitään tekemistä. Kansansodan edustajalle ei jäänyt muuta tehtävää kuin kuolla. Ja hän kuoli.

XIII.

Samoin kuin ihmiset yleensä, tunsi Pierrekin vankeusajan vaivojen ja puutteiden taakan painon vasta sitten, kun nuo vaivat ja puutteet olivat päättyneet. Vankeudesta päästyään matkusti hän Oreliin, jossa hän sairastui kolmantena päivänä tulonsa jälkeen, ollessaan juuri lähdössä Kijeviin, sappikuumeeseen, kuten lääkärit sanoivat. Hän virui vuoteessa kolme kuukautta. Vaikka lääkärit hoitivatkin häntä, iskivät suonta ja juottivat lääkkeitä, parani hän kuitenkin.

Ei mikään siitä, mitä Pierrelle oli tapahtunut hänen vapauttamisensa ja sairastumisensa välisenä aikana, ollut tehnyt häneen juuri minkäänlaista vaikutusta. Hän muisti ainoastaan harmaan, synkän sään, joka oli ollut vuoroin sateista, vuoroin lumista, sisäisen ruumiillisen kivun ja jalkojen ja kylen pakotuksen, hän muisti ihmisten kärsimyksistä ja onnettomuuksista saamansa yleisen vaikutuksen, muisti upseerien ja kenraalien uteliaat kysymykset, jotka olivat häntä vaivanneet, muisti, kuinka hän oli saanut puuhata etsiessään hevosia ja ajoneuvoja ja varsinkin kuinka kykenemätön hän oli silloin ollut ajattelemaan ja tuntemaan mitään. Sinä päivänä, jolloin hänet oli vapautettu, oli hän nähnyt Petja Rostovin ruumiin. Samana päivänä hän oli saanut tietää, että ruhtinas Andrei oli ollut elossa toista kuukautta Borodinon taistelun jälkeen ja vasta äskettäin kuollut Jaroslavlissa Rostovilaisilla. Denisof, joka oli Pierrelle kertonut tämän uutisen, oli samana päivänä maininnut muun puheen ohessa myöskin Helenan kuolemasta luullen, että Pierre oli asian tiennyt jo aikoja sitte. Kaikki tämä tuntui Pierrestä silloin ainoastaan kummalliselta, sillä hän tunsi, ettei hän jaksanut käsittää kaikkien näiden uutisten merkitystä. Hänen huolenaan oli silloin ollut ainoastaan päästä kiiruimman kaupalla lähtemään niiltä tienoin, joissa ihmiset surmasivat toisiaan, johonkuhun rauhalliseen turvapaikkaan kokoamaan ajatuksiaan, lepäämään ja punnitsemaan kaikkea sitä kummallista ja uutta, jonka hän tällä välin oli saanut tietää. Mutta heti Oreliin saavuttuaan kääntyi hän sairaaksi. Sairaudestaan kostuttuaan näki Pierre luonaan kaksi palvelijaansa, jotka olivat saapuneet Moskovasta, Terentin ja Vasjkan, sekä sitä paitsi vanhimman ruhtinattaren, joka oli asunut Pierren maatilalla Jeletsissä ja joka, saatuaan kuulla hänen vapauttamisestaan ja sairastumisestaan, oli tullut häntä hoitamaan. Parantumisensa aikana pääsi Pierre ainoastaan vähitellen irtautumaan äskeisten kuukausien painostuksesta ja vain vähitellen tottui hän siihen, ettei kukaan aja häntä huomenna mihinkään, ettei kukaan valtaa hänen lämmintä vuodettaan ja että hän aivan varmaan saa päivällistä, teetä ja illallista. Mutta nukkuessaan uneksi hän vielä kauan aikaa olevansa vankeudessa. Yhtä hitaasti pääsi hän käsittämään ne uutiset, jotka hän sai tietää vankeudesta päästyään: ruhtinas Andrein ja vaimonsa kuoleman sekä ranskalaisten perikadon.

Sen täydellisen ja katoamattoman vapauden riemukas tunne, joka on ihmisessä synnynnäistä ja jota Pierre oli tuntenut ensi kerran ensimäisessä leiripaikassa Moskovasta lähdettyä, täytti taasen hänen sydämensä hänen parantumisensa aikana. Hän ihmetteli vain sitä, että tätä sisäistä vapautta, joka oli aina riippumaton ulkonaisista oloista, ympäröi nyt melkein liiallinen, uhkea ulkonainen vapaus. Hän oli yksinään vieraassa kaupungissa, jossa ei ollut ainoatakaan tuttavaa. Kukaan ei vaatinut häneltä mitään eikä kukaan lähettänyt häntä minnekään. Kaikkea, mitä hän vain tahtoi, oli hänellä kyllälti. Hänen mieltään ei enää ollut rasittamassa ainainen ajatus vaimosta, koska tätäkään ei enää ollut.

— Ah, kuinka mainiota, kuinka ihanaa! — sanoi hän itselleen, kun hänen eteensä siirrettiin siististi katettu pöytä, jolla höyrysi tuoksuva liemi, tai kun hän illalla painautui pehmeään, puhtaaseen vuoteeseen tai kun hän muisti, ettei enää ollut vaimoa eikä ranskalaisia. — Ah, kuinka mainiota, kuinka ihanaa!

Ja vanhan tapansa mukaan kysyi hän itseltään: "mutta miten sitte käy, mitä nyt rupean tekemään?" Ja samassa hän vastasi: "en mitään, tahdon vain elää. Ah, kuinka mainiota!"

Elämän päämäärää, jonka etsiminen oli tuottanut hänelle alituista tuskaa, ei nyt enää ollut olemassa. Tämä elämän päämäärä ei ollut kadonnut hänestä satunnaisesti näinä hetkinä, sillä hän tunsi, ettei sitä ollut eikä voinut olla. Ja juuri tämä seikka, elämän päämäärän olemattomuus, loi häneen sen täydellisen, riemukkaan tietoisuuden vapaudesta, joka nyt muodosti hänen onnensa.

Hänellä ei voinut olla päämäärää, koska hänellä nyt oli usko — ei minkäänlaisiin sääntöihin eikä sanoihin eikä aatteisiin, vaan usko elävään, alati läsnäolevaan Jumalaan. Ennen oli hän etsinyt Jumalaa niistä päämääristä, joita hän oli koettanut saavuttaa. Mutta tämä päämäärän etsiminen oli ollut vain Jumalan etsimistä. Ja yht'äkkiä kirkastui hänelle vankeudessa välittömän tunteen kautta eikä mietiskelyn avulla se, mitä lapsenhoitaja oli ammoin sitte hänelle sanonut: Jumala on tässä, tuossa, kaikkialla. Hänelle oli vankeudessa selvinnyt, että Jumala oli Karatajevissa paljoa suurempi, äärettömämpi ja saavuttamattomampi kuin vapaamuurarien tunnustamassa maailman Rakennusmestarissa. Pierre oli sen ihmisen kaltainen, joka on ponnistellut näkövoimaansa kauas etäisyyteen, mutta onkin löytänyt etsimänsä edestään. Hän oli kaiken elämänsä tähystänyt jonnekin, kauas, yli ihmisten päiden, vaikka olisi pitänyt vain katsoa ainoastaan eteensä.

Aikaisemmin ei hän ollut osannut nähdä missään suurta, saavuttamatonta ja ääretöntä. Hän vain tunsi, että se oli kätketty johonkin ja hän etsi sitä. Kaikessa, joka oli läheistä ja käsitettävää, hän oli nähnyt pelkästään rajotettua, pientä, jokapäiväistä, sisällyksetöntä. Hän oli varustanut itselleen henkisen kaukoputken ja tutkinut sillä kaukaisuutta, jossa kaikki pieni ja jokapäiväinen kätkeytyi etäisyyden hämärään ja näytti hänestä suurelta ja äärettömältä vain siitä syystä, ettei sen piirteitä erottanut selvästi. Semmoisena esiintyi hänelle Europan elämä, politiikka, vapaamuurarius, filosofia ja ihmisrakkaus. Nyt sitävastoin oli hän oppinut tuntemaan suurta, ikuista ja ääretöntä kaikessa ja nähdäkseen ja nauttiakseen täydellisesti sen tuntemisesta hän heitti pois sen kaukoputken, jolla hän tähän asti oli tähystänyt ihmisten ylitse, ja hän tarkasti riemuavin mielin ympärillään ikuisesti vaihtelevaa, ikuisesti suurta, saavuttamatonta ja ääretöntä elämän ulappaa. Ja kuta tutkivammin hän tarkasti, sitä tyynempi ja onnellisempi hän oli. Entistä, kaikki hänen aaterakennuksensa musertanutta kauheaa kysymystä: miksi? ei enää ollut olemassa, sillä nyt kaikui hänen sielustaan tähän kysymykseen: siksi, että on olemassa Jumala, se Jumala, jonka tahdotta ei hiuskarvakaan putoa ihmisen päästä.

XIV.

Pierre ei ollut ulkonaisesti muuttunut paljo ollenkaan. Päältä nähden oli hän aivan samanlainen kuin ennenkin. Hän oli yhtä hajamielinen kuin ennenkin eikä häntä näyttänyt ollenkaan kiinnittävän se, mikä oli hänen ympärillään, vaan jokin muu erityinen. Ero hänen entisen ja nykyisen tilansa välillä oli siinä, että hän oli ennen näkemättä mitään, mikä oli hänen ympärillään ja kuulematta mitä hänelle puhuttiin, otsa tuskaloisessa rypyssä ikään kuin koettanut päästä jonkun semmoisen perille, joka oli hänestä kaukana, mutta ei ollut kyennyt. Nyt unohti hän myöskin sen, mikä oli hänen ympärillään ja mitä hänelle puhuttiin, mutta samalla oli hänen huomionsa tuskin huomattava ja ivaan vivahtava hymy kasvoilla kiintynyt juuri siihen, joka häntä ympäröi ja hän kuunteli sitä, mitä hänelle puhuttiin, vaikkakin hän näytti näkevän ja kuulevan jotain aivan toista. Vaikka hän ennen oli tuntunut hyväsydämiseltä, oli hän kuitenkin onneton ja siksi vieroivat ihmiset tahtomattaankin hänen seuraansa. Nyt väikkyi aina elämän iloinen hymy hänen suunsa ympärillä ja hänen silmissään sädehti lempeä osanotto ihmisten kohtaloon ja kysymys: olivatko he yhtä tyytyväisiä kuin hänkin? Ja ihmiset viihtyivät mielellään hänen seurassaan.

Ennen hän oli puhunut paljo, kiihtynyt puhuessaan ja välittänyt vähän muiden mielipiteistä, nyt puuttui hän harvoin keskusteluun, vaan osasi kuulla muiden puhetta niin, että ihmiset mielellään ilmaisivat hänelle salaisimmatkin ajatuksensa.

Ruhtinatar, joka ei ollut koskaan pitänyt Pierrestä ja joka oli tuntenut häntä kohtaan erityistä vihamielisyyttä varsinkin siitä pitäen, kun vanha kreivi oli kuollut, koska hän oli jäänyt kiitollisuuden velkaan Pierrelle, tunsi harmikseen ja ihmeekseen kohta Oreliin tulonsa jälkeen, jonne hän oli saapunut osottamaan Pierrelle, että hän pitää Pierren kiittämättömyydestä huolimatta velvollisuutenaan hoitaa häntä, että hän pitää Pierrestä. Pierre ei hakenut ruhtinattaren suosiota pienimmälläkään tavalla, vaan hän oli ainoastaan tarkkaavasti tutkinut ruhtinattaren luonnetta. Alussa luuli ruhtinatar, että Pierren katseissa oli välinpitämättömyyttä ja ivallisuutta ja hän käyttäytyi Pierren samoin kuin muidenkin suhteen umpimielisesti eikä osannut muuta kuin olla sotajalalla häntä vastaan, mutta kun ruhtinatar sittemmin tunsi, että Pierre oli ikään kuin hiipimällä hiipinyt hänen sielunsa sisimpiin sokkeloihin, alkoi hän ensin epäröiden, vaan sittemmin kiitollisena paljastaa Pierrelle luonteensa salassa piilleitä hyviä puolia.

Ovelinkaan ihminen ei olisi osannut taitavammin varastautua ruhtinattaren luottamukseen herättämällä eloon hänen ihanimman nuoruutensa ajan muistoja ja osottamalla myötätuntoisuutta niitä kohtaan. Mutta toiselta puolen ei Pierren oveluus ollut sen kummallisempaa, kuin että hän etsi omaa tyydytystään herättämällä kiukkuisessa, kuivassa ja ylpeässä ruhtinattaressa inhimillisiä tunteita.

— Niin, hän on hyvin, hyvin herttainen mies, kun hän saa olla hyvien ihmisten vaikutuksen alaisena, kuten esimerkiksi minun, — puheli ruhtinatar itselleen.

Pierressä tapahtuneen muutoksen huomasivat tavallaan hänen palvelijansakin Terenti ja Vasjka. Heidän mielestään oli Pierre tullut paljoa vaatimattomammaksi. Kun Terenti iltasin oli riisunut herransa ja toivottanut hyvää yötä, tapahtui usein, että hän jäi saappaat ja vaatteet käsissä seisomaan huoneeseen ja odottamaan, eikö Pierre rupeaisi juttelemaan. Ja useimmiten pysähdyttikin Pierre Terentin huomauttaen haluavansa tarinoida.

— No, tuota, sanoppas minulle ... miten te hankitte syötävää itsellenne? — kyseli hän.

Ja Terenti alkoi kertoa Moskovan hävityksestä, kreivivainajasta ja hän seisoi kotvan aikaa vaatteet käsissä ja kertoi kertomistaan, vaan toisinaan hän kuunteli Pierreä ja kun hän poistui eteiseen, oli hänen mielessään lämmin tunne siitä, että barin oli hänelle niin ystävällinen ja hyvä.

Lääkäri, joka hoiti Pierreä ja joka lääkärin velvollisuutensa perusteella piti velvollisuutenaan näyttää sen näköiseltä, että hänen jokainen hetkensä oli kallis kärsivälle ihmiskunnalle, kävi joka päivä Pierren luona ja kerroskeli tuntikausia mielijuttujaan ja huomioitaan sairasten tavoista yleensä, vaan erittäinkin naisten.

— Semmoisen miehen kanssa on hauska tarinoida, toista se on kuin nämä meidän maalaisemme, — ajatteli hän.

Orelissa asui muutamia vangittuja ranskalaisia upseereja ja kerran toi lääkäri yhden tämmöisen, nuoren italialaisen upseerin, Pierren luo.

Tämä upseeri rupesi käymään usein Pierren luona, jolloin hän keskusteli ja kerroskeli Pierrelle entisyydestään, kotielämästään ja rakkaudestaan sekä purki katkeruuttaan ranskalaisia ja varsinkin Napoleonia kohtaan.

— Jos kaikki venäläiset ovat hiemankaan teidänlaisianne, — virkkoi hän Pierrelle, — c'est un sacrilège que de faire la guerre à un peuple comme le votre.[127] Te, jotka olette niin paljon saaneet kärsiä ranskalaisten tähden, ette edes ole heille vihaisia.

Ja Pierre saavutti italialaisen kiihkeän rakkauden ainoastaan siten, että hän viritti hereille italialaisen sydämen kauneimmat kielet ja ihaili niitä.

Orelissa olon viimeisinä päivinä saapui Pierren luo hänen vanha tuttavansa vapaamuurari, kreivi Villarski, sama mies, joka oli vienyt hänet looshiin vuonna 1807. Villarski oli naimisissa rikkaan venakon kanssa, jolla oli suuria maatiloja Orelin läänissä, ja nyt oli hän kaupungissa väliaikaisessa virassa intendenttilaitoksessa.

Vaikka Villarski ei ollut koskaan ollut Besuhovin kanssa läheisissä ystävyyssuhteissa, saapui hän kuitenkin hänen luokseen, kuultuaan hänen olevan kaupungissa ja Villarski osotti Besuhovia kohtaan sitä ystävällisyyttä ja toveruutta, jota ihmiset tavallisesti osottavat toisilleen tavatessaan toisensa erämaassa. Villarskilla oli Orelissa hyvin ikävä ja sen vuoksi hän ihastui kovasti tavatessaan samaan säätyyn kuuluvan henkilön, jolla lisäksi oli samat harrastukset kuin hänelläkin, kuten hän luuli. Villarski sai kuitenkin kohta ihmeekseen huomata, että Pierre oli jäänyt hyvin takapajulle oikeasta elämästä ja vaipunut tylsyyteen ja itserakkauteen, kuten hän omasta mielestään arvosteli Pierreä.

— Vous vous encroutez, mon cher,[128] — sanoi hän Pierrelle. Tästä huolimatta kului Villarskin aika Pierren seurassa paljoa hauskemmin kuin ennen ja hän kävi joka päivä Pierren luona. Kun Pierre nyt tarkasti Villarskia ja kuunteli hänen puhettaan, oli hänestä kummallista ja uskomatonta ajatella, että hän itse oli vasta tuonnottain ollut samanlainen.

Villarski oli naimisissa, perheellinen mies, hän piti huolta vaimonsa tilan asioista, virastaan ja perheestään. Mutta hänen mielestään olivat kaikki nämä toimet esteenä elämälle ja halveksittavia, koska ne tarkottivat hänen omaa ja perheensä etua. Kaikki hänen ajatuksensa olivat kiintyneet sota- ja hallitusasioihin sekä valtiollisiin ja vapaamuurarien kysymyksiin. Pierre ei pyrkinyt muuttamaan hänen katsantokantaansa eikä moittinut häntä tästä, vaan ihmetteli tätä kummallista, joskin hänelle perin tuttua ilmiötä kasvot pehmeän pilkallisessa hymyssä.

Pierren suhteissa Villarskiin, ruhtinattareen, lääkäriin ja kaikkiin niihin ihmisiin, joiden kanssa hän nyt joutui tekemisiin, oli nyt uusi piirre, jolla hän sai mieltymään itseensä kaikki ihmiset: hän tunnusti jokaiselle ihmiselle oikeuden ajatella, tuntea ja arvostella asioita oman mielensä mukaan ja piti mahdottomana pyörtää ihmistä vakaumuksestaan pelkillä sanoilla. Tämä jokaisen ihmisen laillinen omituisuus, joka ennen oli häirinnyt ja suututtanut Pierreä, muodosti nyt sen osanoton ja huomion pohjan, jota hän osotti ihmisiä kohtaan. Eroavaisuus ja toisinaan suora vastakkaisuuskin ihmisten ja heidän elämänsä välillä oli Pierrestä mieleistä ja herätti hänessä vain pilkallista, suopeaa hymyä.

Pierre tunsi käytännöllistenkin asioiden suhteen tapahtuneen itsessään muutoksia. Kaikki rahakysymykset ja varsinkin lainapyynnöt, joita hänelle tehtiin hyvin usein, kun hän oli rikas mies, olivat ennen saaneet hänet jahkailemaan ja epäröimään. "Antaako vai ei?" oli hän ennen kysellyt itseltään, "Minulla on ja hän on puutteessa. Mutta toisella voi olla kipeämpi tarve. Kummalla on kipeämpi tarve? Vaan ehkä kumpikin on petturi?" Näistä arveluista ei hän ollut ennen päässyt koskaan selviytymään, vaan oli antanut kaikille, niin kauan kun oli mitä antaa. Samalla tavalla oli hän aina epäröinyt puoleen ja toiseen, joka kerran kun tuli kysymys hänen omaisuudestaan, kun yksi neuvoi yhtä, toinen toista.

Nyt havaitsi hän ihmeekseen, ettei hän enää epäröinyt eikä epäillyt ollenkaan tämmöisten kysymysten sattuessa. Häneen oli nyt ilmestynyt tuomari, joka hänelle itselleen tuntemattomien lakien mukaan päätti joka kerran, miten milloinkin oli meneteltävä.

Hän oli entisekseen leväperäinen raha-asioissa, mutta samalla hän tiesi varmasti, mitä piti tehdä ja mitä ei. Ensimäisen tuomionsa sai tuo uusi tuomari langettaa erään vangitun ranskalaisen everstin lainapyynnöstä. Tämä tuli Pierren luo ja kertoi hänelle pitkiä juttuja voitoistaan ja pyysi lopuksi melkein vaatimalla, että Pierre olisi lainannut hänelle 4,000 frangia lähettääkseen ne vaimolleen ja lapsilleen. Pierre kieltäytyi antamasta muitta mutkitta ja tämä tapahtui niin helposti ja yksinkertaisesti, että hän jälestäpäin ihmetteli, miten helposti oli käynyt päinsä se, joka ennen oli tuntunut miltei mahdottomalta. Samalla kun Pierre kieltäytyi lainaamasta everstille, päätti hän, että Orelista lähtiessä oli jollain sopivalla keinolla saatava italialainen upseeri ottamaan vastaan nuo rahat, sillä hän näytti olevan kovassa avun tarpeessa. Uuden todistuksen sai Pierre vakiintuneesta kannastaan käytännöllisissä asioissa siitä päätöksestä, jonka hän teki vaimonsa velkojen maksamisesta ja Moskovassa olevien talojensa ja huviloidensa korjauttamisesta.

Pierren luokse tuli Oreliin hänen ylitaloudenhoitajansa, jonka kanssa hän laski, missä määrin hänen tulonsa olivat muuttuneet. Moskovan tulipalo oli tuottanut Pierrelle ylitaloudenhoitajan laskujen mukaan noin kahden miljoonan ruplan vahingon.

Lohduttaakseen Pierreä tästä vahingosta esitti ylitaloudenhoitaja hänelle, että tulot saataisiin nousemaan, jos jätettäisiin maksamatta kreivittären velat, joita Pierre ei olisi velvollinenkaan maksamaan ja jos Pierre ei ryhtyisi korjauttamaan Moskovassa ja sen lähistöllä olevia kiinteimmistöjään, joiden vuotuinen ylläpito maksoi 80,000 ruplaa ja jotka eivät tuottaneet mitään.

— Niin, niin, se on totta, — sanoi Pierre iloisesti hymyillen. — En tosiaankaan tarvitse korjauksia. Hävitys on tehnyt minut entistä rikkaammaksi.

Mutta tammikuussa saapui Moskovasta Saveljitsh, joka kertoi Moskovan tilasta ja kustannusarviosta, jonka arkkitehti oli tehnyt talojen korjauttamisen varalta ja josta hän puhui niin kuin päätetystä asiasta. Samaan aikaan sai Pierre kirjeitä ruhtinas Vasililta ja joiltakuilta muiltakin tuttaviltaan Pietarista. Kirjeissä puhuttiin kreivittären veloista. Pierre päätti, että ylitaloudenhoitajan suunnitelma, joka alussa oli häntä miellyttänyt, ei ollut oikea, että hänen on matkustettava Pietariin suorittamaan kreivittären velat ja asetuttava sitte Moskovaan. Miksi näin oli tehtävä, sitä hän ei tiennyt, mutta toisekseen tiesi hän aivan varmasti, että niin täytyi tapahtua. Vaikka tämän päätöksen kautta hänen tulonsa vähenivät kolmella neljänneksellä, tunsi hän kuitenkin, että niin täytyi tapahtua.

Villarski oli lähdössä Moskovaan ja he päättivät matkustaa yhdessä.

Pierre oli tuntenut koko parantumisensa ajan iloa, vapautta ja elämää, mutta kun hän matkalla joutui elämän meren väljälle ulapalle ja kohtasi satoja uusia ihmisiä, kasvoi tämä tunne hänessä vielä voimakkaammaksi. Koko matkan ajan tunsi hän itsensä yhtä iloiseksi kuin koulupoika lomalla. Kaikki henkilöt, joita hän kohtasi tiellä ja kylissä, saivat hänen silmissään uuden arvon. Villarskin lakkaamattomat huomautukset Venäjän köyhyydestä, raakalaisuudesta ja takapajulla olemisesta Europasta olivat omiaan nostamaan Pierren ihastusta, sillä siinä, mikä Villarskin mielestä oli kuollutta, näki Pierre niiden elämää luovien voimien mahtavaa pulppuamista, jotka keskellä lumikenttiäkin pitivät pystyssä tuota kokonaista, erikoisasemassa olevaa, yhteistunteista kansaa. Pierre ei väittänyt Villarskia vastaan, vaan ikään kuin ollen yhtä mieltä hänen kanssaan (sillä teeskennelty yksimielisyys oli helpoin keino välttää keskustelu, josta ei olisi voinut tulla mitään), kuunteli pehmeästi hymyillen hänen puhettaan.

XV.

Yhtä vaikea kuin on selittää, miksi ja mihin rientävät muurahaiset hajotetusta keostaan, miksi toiset rientävät keosta pois, kantavat korsia, munia ja kuolleita tovereitaan, toiset taas takasin kekoon ja miksi ne yhtyvät toisiinsa, tavottavat toisiaan kiinni ja tappelevat, yhtä vaikeata olisi myöskin selittää niitä syitä, jotka panivat venäläiset ranskalaisten lähdön jälkeen kuhajamaan siinä paikassa, jota ennen oli sanottu Moskovaksi. Mutta samoin kuin tuhotun keon ympärille hajonneisiin muurahaisiin katsoessa näkyy keon täydellisestä hävityksestä huolimatta hääriskelevien sitkeydestä, jäntevyydestä ja monilukuisuudesta, että kaikki muu on joutunut tuhon omaksi paitsi joku semmoinen katoamaton, aineeton, joka muodostaa koko keon elinvoiman, samoin esiintyi Moskovakin lokakuussa, vaikkei siellä ollut viranomaisia, ei kirkkoja, ei pyhättöjä, ei rikkauksia eikä koteja, samana Moskovana, jona se oli ollut elokuussakin. Kaikki muu oli sortunut paitsi jokin aineeton, joka samalla oli suurta ja katoamatonta.

Niiden ihmisten kiihottimet, jotka kaikilta puolilta virtasivat Moskovaan sen jälkeen, kun vihollinen oli sieltä lähtenyt, olivat mitä moninaisimpia, omakohtaisia ja alussa parhaasta päästä — villejä ja eläimellisiä. Vain yksi yllyke oli kaikille yhteinen ja se oli pyrkimys päästä elämään ja toimimaan siihen paikkaan, jota ennen oli sanottu Moskovaksi.

Viikon kuluttua oli Moskovassa jo 15,000 asukasta, kahden viikon kuluttua 25,000 j.n.e. Asukasluku kasvoi kasvamistaan ja syksyllä vuonna 1813 oli se suurempi kuin vuonna 1812.

Ensimäiset venäläiset, jotka tulivat Moskovaan, olivat Winzingeroden joukon kasakkoja, läheisten kylien musikkoja ja kaupungista karanneita, lähiseuduilla piileskelleitä kaupungin asukkaita. Kun hävitettyyn Moskovaan tulleet venäläiset huomasivat kaupungissa ryöstetyn, rupesivat hekin ryöstämään. He jatkoivat ranskalaisten alkamaa työtä. Lähikylien musikkoja kävi hevoskuormittain hakemassa Moskovasta kaikellaista tavaraa, jota oli hylätty taloihin ja kaduille. Kasakat kulettivat telttoihinsa kaikki, mitä voivat. Talojen isännät kokosivat mitä suinkin löysivät muista taloista ja veivät itselleen väittäen tavaraa omakseen.

Mutta ensimäisten ryöstöjen perästä tuli toisia ja kolmansia ja rosvous kävi sikäli, kuin rosvoja lisääntyi, yhä työläämmäksi ja työläämmäksi ja muuttui entistään rajotetummaksi.

Vaikka ranskalaiset olivat tavanneet Moskovan tyhjänä, oli siinä kuitenkin jälellä elimellisen säännöllisesti eläneen kaupungin kaikki muodot: monenlaiset kaupan, käsityön, loisteliaan elämän, valtakunnallisen hallinnon ja uskonnon haarat. Nämä muodot olivat tosin elottomat, mutta ne olivat kuitenkin olemassa. Oli kauppahalleja, puoteja, makasiineja, varastoja, yleisiä kauppapaikkoja ja useimmissa oli tavaraa; oli tehtaita, käsityöpajoja; oli palatseja ja rikkaita taloja, jotka olivat täynnä loistoa ja ylellisyyttä; oli sairaaloita, vankiloita, virastoja, kirkkoja ja katedraaleja. Kuta kauemmin ranskalaiset viipyivät, sen enemmän hävisivät kaupungin elämän tämmöiset muodot ja lopulta raunioitui kaikki erottamattomaksi, elottomaksi rosvouden roukkioksi.

Kuta kauemmin ranskalaisten rosvous kesti, sen enemmän se hävitti Moskovan rikkauksia ja rosvoojien voimia. Kuta kauemmin venäläisten rosvous kesti, josta pitäen venäläiset alkoivat asettua pääkaupunkiin ja kuta enemmän oli näitä rosvouteen osallisia, sen nopeammin se palautti Moskovan rikkautta ja juonsi elämän säännölliseen uomaansa.

Paitsi ryöstäjiä tulvi Moskovaan, niin kuin tulvii veri sydämeen, kaikilta tahoilta mitä kirjavinta väkeä: talonomistajia, pappeja, ylhäisiä ja alhaisia virkamiehiä, kauppiaita, käsityöläisiä ja musikkoja.

Jo viikon kuluttua pysähdyttivät viranomaiset ne musikat, jotka olivat tulleet kaupunkiin hevosineen hakemaan tavaroita, ja pakottivat heidät vetämään kaupungista ruumiita. Kun toiset musikat saivat kuulla, minkälaiseen työhön heidän toverinsa oli pantu, toivat he kaupunkiin rukiita, kauroja ja heiniä ja laskivat kilpaillessaan toistensa hinnat aivan alas. Kirvesmiehiä tuli joka päivä mieskunnittain hyvien työansioiden toivossa ja ympäri kaupunkia alkoi nousta uusia salvoksia ja vanhoja, palaneita korjattiin. Kauppamiehet avasivat myymälöitään lautakojuissa. Rahvaan ruokaloita ja majapaikkoja perustettiin hiiltyneihin taloihin. Papit alkoivat pitää jumalanpalveluksia monissa tulelta säästyneissä kirkoissa. Lahjottajat toivat kirkkoihin ryöstettyä kirkon omaisuutta. Virkamiehet levittivät pöydilleen verkoja ja järjestivät papereitaan kaappeihin pieniin huoneisiin. Korkeimmat viranomaiset ja poliisi ryhtyivät jakamaan ranskalaisilta jäänyttä hyvyyttä. Niiden talojen isännät, joihin oli jäänyt paljon muista taloista kuletettuja esineitä, pitivät vääränä ja valittivat sitä, että kaikki tämmöiset esineet otettiin valtion huostaan; toiset taas väittivät, että kun ranskalaiset olivat kulettaneet eri taloista esineitä yhteen paikkaan, oli aivan väärin luovuttaa näitä tavaroita sen talon isännälle, johon ne oli tuotu. Haukuttiin ja lahjottiin poliisia, kirjotettiin kymmenkertaisia vahinkoarvioita palaneesta kruunun omaisuudesta ja anottiin apurahoja. Kreivi Rostoptshin kirjotteli julistuksiaan.

XVI.

Tammikuun lopulla saapui Pierre Moskovaan ja asettui asumaan erääseen palatsinsa eheänä säilyneeseen osaan. Hän kävi kreivi Rostoptshinin ja eräiden kaupunkiin palanneiden tuttaviensa luona ja aikoi parin päivän perästä lähteä Pietariin. Kaikki juhlivat voittoa, kaikki kuohui elämää hävitetyssä, mutta elpyvässä kaupungissa. Kaikki iloitsivat Pierren tulosta, kaikki tahtoivat nähdä häntä ja kaikki kyselivät häneltä, mitä hän oli nähnyt. Pierre tunsi olevansa erityisen ystävällisellä kannalla kaikkiin niihin ihmisiin, joita hän tapasi, mutta toiselta puolen oli hän aina varuillaan, jottei olisi sitonut itseään millään. Kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin, sekä tärkeisiin että vähäpätöisiin, kuten mihin hän asettuu asumaan, miten järjestää taloutensa, milloin lähtee Pietariin ja ottaisiko viedäkseen pienen laatikon, hän vastaili vain: ehkä, kyllä kait j.n.e.

Hän sai kuulla, että Rostovilaiset olivat Kostromassa, vaan Natasha muistui harvoin hänen mieleensä. Ja jos joskus muistuikin, esiintyi hän vain suloisena muistona kaukaisesta entisyydestä. Pierre tunsi olevansa vapaa ei ainoastaan elämän ehdoista, vaan myöskin tästä tunteesta, jonka hän tahallaan, kuten hänestä tuntui, oli kerran antanut kahlita itsensä.

Kolmantena päivänä tulonsa jälkeen Moskovaan sai Pierre kuulla Drubetskoilaisilta, että ruhtinatar Maria oli Moskovassa. Ruhtinas Andrein kuolema, kärsimykset ja viimeiset hetket olivat usein antaneet Pierrelle ajattelun aihetta, vaan nyt palasivat ne hänen mieleensä entistä elävämpinä. Saatuaan kuulla päivällispöydässä, että ruhtinatar Maria oli Moskovassa ja asui palolta säilyneessä talossaan Vosdvishenkalla, läksi Pierre samana iltana hänen luokseen.

Matkalla ruhtinatar Marian luo ajatteli Pierre taukoamatta ruhtinas Andreita, ystävyyttään häneen, monia heidän keskeisiä kohtauksiaan ja varsinkin viimeistä kohtausta Borodinossa.

"Kuolikohan hän siinä vihaisessa mielentilassa, jossa hän silloin oli? Eikö hänelle tosiaankaan kirkastunut kuoleman edellä elämän arvoitus?" ajatteli Pierre. Hän muisteli Karatajevia ja tämän kuolemaa ja hän alkoi tahtomattaan verrata noita kahta miestä toisiinsa, jotka olivat kovin erilaiset, mutta jotka samalla teki hyvin samanlaisiksi se rakkaus, jota hän oli tuntenut kumpaankin ja se, että kumpikin oli elänyt ja kumpikin kuollut.

Kun Pierre saapui vanhan ruhtinaan talon eteen, oli hän mitä vakavimmissa mietteissä. Talo oli säilynyt eheänä. Siinä näkyi tosin hävityksen jälkiä, mutta talon yleinen asu oli ennallaan. Pierreä vastaan tuli vanha kamaripalvelija, jonka tuikeat kasvot näyttivät sanovan vieraalle, että vaikka vanha ruhtinas onkin poissa, on talon entinen järjestys tallella. Kamaripalvelija sanoi, että ruhtinatar oli suvainnut vetäytyä huoneisiinsa ja ottaa vastaan sunnuntaisin.

— Ilmota kuitenkin, ehkä hän ottaa vastaan, — virkkoi Pierre.

— Kuten käskette, — vastasi palvelija, — suvaitkaa astua muotokuvahuoneeseen.

Muutaman minuutin kuluttua tuli Pierren luo kamaripalvelija ja Dessalles. Viimemainittu ilmotti Pierrelle ruhtinattaren puolesta, että ruhtinatar hyvin mielellään näkee Pierren luonaan ja pyytää, että Pierre antaisi anteeksi hänen kursailemattomuutensa ja tulisi hänen luokseen hänen huoneisiinsa.

Matalahkossa huoneessa, jota valaisi yksi kyntteli, istui ruhtinatar Maria ja vielä eräs toinen nainen mustissa puvuissa. Pierre muisti, että ruhtinattarella oli aina ollut seuranaisia, mutta keitä ja minkälaisia nämä olivat, sitä ei Pierre tiennyt eikä muistanut. "Se on joku seuranainen", ajatteli Pierre katsahtaen mustapukuiseen naiseen.

Ruhtinatar nousi nopeasti Pierreä vastaan ja ojensi hänelle kätensä.

— Niin, — virkkoi ruhtinatar tarkastaen Pierren muuttuneita kasvoja, sen jälkeen kun Pierre oli suudellut hänen kättään, — tällä tavalla me nyt kohtaamme toisemme. Ruhtinas puhui viimeaikoina usein teistä, — lisäsi hän siirtäen katseensa Pierrestä seuranaiseensa niin ujosti, että Pierre tuokioksi joutui hämilleen.

— Olin hyvin iloinen, kun kuulin teidän pelastuneen. Se oli meille ainoa ilosanoma pitkästä aikaa.

Ruhtinatar katsahti taas ja tällä kertaa vielä levottomammin seuranaiseensa ja oli sanomaisillaan jotain, mutta Pierre keskeytti hänet.

— Ajatelkaa nyt, etten minä tiennyt ruhtinaasta mitään, — sanoi Pierre. — Pidin häntä kaatuneena. Kaikki, minkä hänestä kuulin, kuulin muilta, kolmansien käsien kautta. Tiedän vain sen, että hän oli joutunut Rostovilaisille... Mikä kohtalo!

Pierre puhui nopeasti, vilkkaasti. Hän katsahti kerran seuranaisen kasvoihin, näki tämän tarkkaavan, lempeän katseen, joka oli kohdistettu häneen ja hänestä tuntui jostakin syystä, kuten usein tapahtuu keskustelun aikana, että tuo mustapukuinen seuranainen oli rakastettava, helläsydäminen, suloinen olento, joka ei mitenkään häiritseisi hänen ja ruhtinatar Marian sydämellistä keskustelua.

Mutta Pierren sanoessa viimeisiä sanoja Rostovilaisista vetäytyivät ruhtinatar Marian kasvot entistä enemmän hämilleen. Hänen katseensa lennähti taas Pierren kasvoista mustapukuisen naisen kasvoihin ja hän sanoi:

— Ettekö te tosiaan tunne?

Pierre katsahti vielä kerran seuranaisen kalpeihin, hienoihin kasvoihin, mustiin silmiin ja kummalliseen suuhun. Ja noista tarkkaavista silmistä paistoi Pierreen jotain tuttua ammoin sitten unohdettua ja enemmän kuin hellää.

"Ei, se on mahdotonta", ajatteli Pierre. "Nuo kasvot ovat ankarat, laihat, kalpeat ja vanhentuneet! Se ei voi olla hän. Tuo on pelkkä varjo hänestä." Mutta tällöin sanoi ruhtinatar Maria: "Natasha". Ja noille tarkkaavasilmäisille kasvoille nousi hymy, nousi niin työläästi ja väkisin kun avautuu ruostunut ovi, vaan tuosta avoimesta ovesta tuoksahti häntä vastaan sen ammoin sitten unehtuneen onnen tuulahdus, jota hän ei varsinkaan nyt ajatellut. Tuoksahti, valtasi ja vaivutti hänet kokonaan. Silloin kun hänen kasvoilleen nousi hymy, ei ollut enää epäilemistä: se oli Natasha ja Pierre rakasti häntä.

Ensi hetkenä tuli Pierre tahtomattaan paljastaneeksi sekä Natashalle että ruhtinatar Marialle ja varsinkin omalle itselleen salaisuuden, josta hän ei itse ollut tiennyt mitään. Hän punastui ja samalla läikkyi hänen sydämessään ilo ja tuska. Hän tahtoi salata mielensä läikynnän, vaan kuta enemmän hän ponnisteli sitä salatakseen, sen selvemmin, selvemmin kuin vakuuttavimminkaan sanoin, puhuivat hänen kasvonsa hänelle itselleen, Natashalle ja ruhtinatar Marialle, että hän rakastaa Natashaa.

"Ei, se on vain odottamattoman tapaamisen tähden", ajatteli Pierre. Mutta samassa kun hän aikoi jatkaa alkamaansa keskustelua ruhtinatar Marian kanssa, katsahti hän taas Natashaan ja hänen kasvojensa punehdus yltyi ja sydäntä huimasi entistä väkevämpi riemu ja hätä. Hän sotkeutui sanoissaan ja vaikeni kesken puhettaan.

Alussa ei Pierre huomannut Natashaa siksi, ettei hän ollut mitenkään aavistanut näkevänsä häntä täällä ja hän ei ollut tuntenut Natashaa siksi, että se muutos, joka Natashassa oli tapahtunut sinä aikana, jolloin Pierre ei ollut häntä nähnyt, oli tavattoman suuri. Natasha oli laihtunut ja kalvennut. Mutta se yksistään ei tehnyt häntä tuntemattomaksi, vaan häntä oli ollut mahdoton tuntea ensi hetkenä Pierren tultua siitä syystä, ettei noilla kasvoilla eikä silmissä, joissa oli ennen aina säteillyt elämän ilon salainen hymy, ollut Pierren tultua huoneeseen ja hänen ensi kerran katsoessaan niihin hymyn varjoakaan; oli pelkästään silmät, kirkkaat, pehmeät, murheellisen kysyvät silmät.

Pierren hämmennys ei tarttunut Natashaan, vaan se heijastui hänessä tyydytyksenä, joka loi hennon valonsäteen hänen kasvoilleen.

XVII.

— Hän vierailee minun luonani, — sanoi ruhtinatar Maria. — Kreivi ja kreivitär tulevat muutaman päivän kuluttua. Kreivittären tila on hyvin surullinen. Natashan täytyi tulla itsensä kaupunkiin saamaan lääkärin apua. Hän lähetettiin väkisin minun kanssani.

— Ei ole sitä perhettä, jossa ei olisi surua, — sanoi Pierre Natashaan kääntyen. — Tiedättekö, että se tapahtui samana päivänä, jona meidät vapautettiin. Minä näin hänet. Mikä kelpo poika!

Natasha katsoi Pierreen ja vastaukseksi Pierren sanoihin suurenivat vain hänen silmänsä ja saivat entistä valoisamman hohteen.

— Voiko sanoa tai ajatella mitään lohduttavaa sellaisessa surussa? — virkkoi Pierre. — Ei mitään. Miksi piti kuolla niin oivallisen, elämänhaluisen pojan?

— Meidän aikanamme on vaikea elää ilman uskoa... — sanoi ruhtinatar Maria.

— Niin on. Se on totinen tosi, — keskeytti Pierre yht'äkkiä.

— Miksi? — kysyi Natasha tarkkaavasti katsoen Pierren silmiin.

— Miksikö? — toisti ruhtinatar Maria. — Jo ajatuskin siitä, mikä meitä odottaa...

Natasha ei malttanut kuulla loppuun ruhtinatar Marian sanoja, vaan katsahti taas kysyvästi Pierreen.

— Ja siksi, — jatkoi Pierre, — että vain se ihminen, joka uskoo Jumalaan, joka meitä ohjaa, jaksaa kestää niin suuren surun kuin hänen ja ... teidän surunne on.

Natasha avasi jo suunsa sanoakseen jotain, mutta pysähtyi samassa. Pierre kääntyi nopeasti poispäin hänestä ja kysyi ruhtinatar Marialta ystävänsä viimeisistä hetkistä.

Pierren hämmennys oli nyt melkein kadonnut, mutta samalla hän tunsi kadonneen kaiken entisen vapautensa. Hän tunsi, että jokaisella hänen sanallaan ja teollaan on nyt tuomarinsa, jonka tuomio oli hänestä kalliimpi kuin kenenkään muun maailmassa. Kun hän nyt puhui, arvaili hän mielessään, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät Natashaan. Hän ei kuitenkaan etsinyt tahallaan semmoisia sanoja, jotka miellyttäisivät Natashaa, mutta kaikesta, mitä hän puhui, hän arvosteli itseään Natashan kannalta.

Ruhtinatar Mariasta tuntui alussa väkinäiseltä kertoa siitä, missä tilassa hän oli tavannut ruhtinas Andrein. Mutta Pierren kysymykset, vilkkaan levoton katse ja mielenliikutuksesta väräjävät kasvot saivat ruhtinattaren vähitellen syventymään niihin yksityiskohtiin, joita hän oli pelännyt uudistaa mielikuvituksessaan itselleenkin.

— Vai niin, vai niin... — puheli Pierre kumartuneena koko ruumiillaan lähelle ruhtinatar Mariaa ja kuunnellen ahneesti hänen kertomustaan. — Vai niin, hän siis tyyntyi, heltyi. Hän pyrki aina koko sielustaan yhteen päämäärään: tulla hyväksi ihmiseksi ja siksi hän ei voinut pelätä kuolemaa. Vajanaisuudet, joita hänessä oli, jos niitä oli ollenkaan, eivät johtuneet hänestä itsestään. Vai heltyi hän? — puheli Pierre. — Mikä onni, että te tapasitte toisenne, — sanoi hän yht'äkkiä Natashalle katsoen häneen kyyneltynein silmin.

Natashan kasvot vavahtivat ja synkkenivät ja hän loi hetkiseksi katseensa alas. Tuokion aikaa hän oli kahden vaiheilla, puhuako vai ei.

— Niin, se oli onni, — sanoi Natasha hiljaisella rintaäänellä, — minulle ainakin se oli onni. — Hän oli tuokioisen vaiti. — Ja hän ... hän ... sanoi kaivanneensa sitä sinä hetkenä, kun tulin hänen luokseen...

Natashan ääni katkesi. Hän punastui, väänteli käsiään polvillaan ja pakotettuaan itsensä nostamaan päänsä pystyyn, alkoi samassa nopeasti kertoa.

— Me emme tienneet mitään Moskovasta matkustaessamme. En uskaltanut kysyä hänestä mitään, ennen kuin Sonja yht'äkkiä sanoi, että hän matkusti meidän mukanamme. En ajatellut mitään enkä voinut kuvitella, minkälainen hänen tilansa oli, minun täytyi vain saada nähdä hänet ja olla hänen kanssaan, — kertoi Natasha vavisten ja hengästyneenä.

Ja antamatta keskeyttää itseään hän kertoi, mitä hän ei ollut koskaan kertonut ainoallekaan ihmiselle: kaiken sen, mitä hän oli kärsinyt kolmen viikon aikana matkalla ja Jaroslavlissa ollessa.

Pierre kuunteli suu auki ja hetkeksikään laskematta katsettaan Natashan kyynelissä kylpevistä silmistä. Natashan kertomusta kuunnellessaan ei Pierre ajatellut ruhtinas Andreita, ei kuolemaa eikä sitä, mitä Natasha kertoi. Hän tunsi vain sääliä Natashaa kohtaan sen tuskan tähden, joka Natashaa kouristeli kertomuksen aikana.

Ruhtinatar, joka rypisteli kasvojaan pidättääkseen kyyneleitään, istui Natashan vieressä ja kuuli ensi kerran tarinan veljensä ja Natashan rakkaudesta noilta viimeisiltä päiviltä.

Tämä tuskallinen ja riemukas kertomus näytti olevan välttämätön Natashalle.

Hän kertoi niin innostuneesti, että hän sekotti mitä vähäpätöisimpiä seikkoja sydämen ainoisiin salaisuuksiin ja hän näytti voivan jatkaa loppumattomiin. Muutamia kertoja hän toisti samoja asioita.

Oven takaa kuului Dessallesin ääni, joka kysyi, saako Nikolushka tulla sanomaan hyvää yötä.

— Ja siinä kaikki, kaikki... — päätti Natasha kertomuksensa.

Natasha nousi nopeasti pystyyn Nikolushkan tullessa sisään, läksi melkein juoksujalassa ovea kohti, kolahdutti päänsä uutimen suojassa olevaan oveen ja hyöksähti huoneesta voihkaisten puoleksi kivusta puoleksi sydämen tuskasta.

Pierre katsahti oveen, josta Natasha oli kadonnut ja hänestä tuntui, että hän oli yht'äkkiä jäänyt aivan yksin maailmaan.

Tästä unelmasta herätti hänet ruhtinatar Maria, huomauttamalla hänelle veljensä pojasta, joka oli tullut huoneeseen.

Nikolushkan kasvot, jotka olivat isän näköiset, vaikuttivat Pierren äärimmilleen heltyneeseen mieleen niin voimakkaasti, että hän suudeltuaan Nikolushkaa, nousi yht'äkkiä ylös, otti taskustaan nenäliinan ja meni ikkunan luo. Hän aikoi sanoa hyvästit ruhtinatar Marialle, mutta tämä pidätti hänet lähtemästä.

— Me valvomme toisinaan Natashan kanssa kolmeen asti, jääkää kaikin mokomin. Minä käsken valmistamaan illallisen. Menkää alas, me tulemme kohta.

Ennen kuin Pierre ehti lähteä, sanoi ruhtinatar Maria hänelle:

— Hän puhui vasta ensi kerran sillä tavoin hänestä.

XVIII.

Pierre saatettiin suureen, valaistuun ruokasaliin. Muutaman hetken kuluttua kuului askelia ja ruhtinatar ja Natasha tulivat huoneeseen. Natasha oli tyyntynyt, mutta hänen kasvoilleen oli taasen palautunut entinen vakava, iloton ilme. Ruhtinatar Maria, Natasha ja Pierre olivat kukin joutuneet sen neuvottoman mielialan valtaan, joka tavallisesti seuraa päättynyttä vakavaa, syvällistä keskustelua. Entisen keskustelun jatkaminen ei käynyt laatuun, joutavista asioista puhuminen oli vastenmielistä ja vaikeneminen piinallista, kun mieli kuitenkin teki puhua. He astuivat ääneti pöydän luo. Kamaripalvelijat siirtelivät tuoleja. Pierre avasi kylmän ruokaliinan ja katsahti Natashaan ja ruhtinatar Mariaan aikeessa keskeyttää äänettömyyden. Nämä näyttivät aikovan tehdä samoin, sillä kummankin silmissä väikkyi elämän tyytyväisyyttä ja käsitys siitä, että surun ohella on myöskin olemassa iloa.

— Haluatteko viinaa, kreivi? — kysyi ruhtinatar Maria ja nämä sanat haihduttivat samassa entisyyden varjon. — Kertokaapas jotain itsestänne, — lisäsi ruhtinatar Maria, — teistä kerrotaan aivan uskomattomia juttuja.

— Niin on, — vastasi Pierre suopea, ivaan vivahtava hymy huulilla, joka nyt oli tullut hänen tavakseen. — Minulle itsellenikin kerrotaan minusta niin ihmeellisiä juttuja, etten ole nähnyt niitä unissanikaan. Maria Abramovna kutsui minut eräänä päivänä luokseen ja kertoi minulle koko ajan, mitä minulle oli tapahtunut tai olisi pitänyt tapahtua. Stepan Stepanitsh niin ikään opetti minua, miten minun pitäisi kertoa. Yleensä olen huomannut, että on hyvin helppo päästä pidetyksi henkilöksi ja minä olen nyt pidetty henkilö, sillä vaikka minä saan kutsuja, ei minun itseni tarvitse kuitenkaan kertoa.

Natasha hymähti ja aikoi jotakin sanoa.

— Me olemme kuulleet, — keskeytti hänet ruhtinatar Maria, — että Moskovan hävitys on teille tuottanut kahden miljoonan vahingon. Onko se totta?

— Olen tullut kolme kertaa rikkaammaksi, — vastasi Pierre.

Vaikka Pierren vaimon velat ja korjaustöiden välttämättömyys olivat huonontaneet Pierren asiat, puhui hän kuitenkin yhä rikastuneensa kolminkertaisesti.

— Yhden asian olen minä aivan varmasti voittanut ja se on vapaus... — alkoi hän vakavasti, mutta lopetti samassa huomatessaan, että tämä keskustelun aihe oli liian itsekäs.

— Rakennutatteko te?

— Saveljitsh on sitä mieltä.

— Sanokaa, ettekö jo tienneet kreivittären kuolemasta Moskovassa ollessanne? — kysyi ruhtinatar Maria, mutta punastui samassa huomatessaan, että hän tällä kysymyksellään Pierren sanojen jälkeen vapaudesta antaisi niille väärän tulkinnan.

— En, — vastasi Pierre, joka ei näyttänyt pitävän sopimattomana sitä tulkintaa, jonka ruhtinatar Maria oli antanut hänen huomautukselleen vapaudesta. — Sain sen tietää Orelissa ja te ette voi uskoa, miten kovasti se minuun koski. Me emme olleet mallikelpoisia aviopuolisoita, — sanoi hän nopeasti, katsahtaen Natashaan ja huomaten tämän kasvoilla uteliaisuutta saada kuulla, mitä hän lausuisi puolisostaan. — Kun kaksi ihmistä on riidassa keskenään, on kummallakin aina syytä. Ja kun toinen poistuu elävien joukosta, kasvaa silloin oma syyllisyys monin verroin raskaammaksi. Ja sitte hänen kuolemansa ... ilman ystäviä, ilman lohduttavaa sanaa. Minun on hyvin, hyvin sääli häntä, — lopetti hän huomaten mielihyväkseen hyväksyvän ilmeen Natashan kasvoilla.

— No, nyt te olette taas nuorimies ja kelpaatte sulhaseksi, — huomautti ruhtinatar Maria.

Pierre lensi samassa tulipunaiseksi ja hän koetti kauvan aikaa olla katsomatta Natashaan. Kun hän lopulta uskalsi katsahtaa Natashaan, olivat tämän kasvot kylmät, vakavat, jopa halveksuvatkin, kuten Pierrestä näytti.

— Oletteko tosiaankin nähneet Napoleonin ja puhelleet hänen kanssaan, kuten kerrotaan? — kysyi ruhtinatar Maria.

Pierre rupesi nauramaan.

— En kertaakaan, en koskaan. Kaikista näyttää aina tuntuvan, että vankeudessa oleminen on samaa kuin olla Napoleonin kesteissä. En ole häntä milloinkaan nähnyt enkä edes kuullutkaan hänestä. Olin paljoa kehnommassa seurassa.

Illallinen päättyi ja Pierre, joka alussa kieltäytyi kertomasta vankeudestaan, vähitellen viehtyi kertomaan.

— Mutta onhan totta, että te jäitte Moskovaan surmaamaan Napoleonia? — kysyi Natasha hieman hymyillen. — Minä oivalsin sen silloin, kun me tapasimme teidät Suharevin tornin luona. Muistatteko?

Pierre tunnusti, että asianlaita oli niin ja tästä kysymyksestä alkaen viehtyi hän ruhtinatar Marian ja varsinkin Natashan kysymysten johdosta vähitellen kertomaan seikkaperäisesti näkemiään ja kokemiaan.

Alussa hän kertoi sillä suopean pilkallisella tavallaan, jolla hän nyt arvosteli muita ja varsinkin itseään, mutta sitte, päästyään kertomaan niistä kauhuista ja kärsimyksistään, joita hän oli nähnyt, innostui hän huomaamattaan innostumistaan ja hän rupesi puhumaan sillä hillityllä mielen läikynnällä, jolla ihminen kertoo muistelujaan eletyistä ja syvälle mieleen painuneista tapahtumista. Ruhtinatar Maria katsoi pehmeästi hymyillen vuoroin Pierreen, vuoroin Natashaan. Hän näki kautta koko tämän kertomuksen Pierren ja tämän hyvyyden. Natasha, pää käsien varassa ja kasvojen ilme myötäänsä vaihdellen kertomuksen juonen mukaan, seurasi joka ainoata Pierren sanaa ja näytti tuntevan sielussaan yhdessä kertojan kanssa kaiken sen, mitä tämä puhui. Ei ainoastaan Natashan katse, vaan myöskin huudahdukset ja lyhyet kysymykset, joita hän teki, osottivat Pierrelle, että Natasha ymmärsi hänen kertomuksestaan juuri sen, minkä hän tahtoi saada sanotuksi. Näkyi, ettei Natasha käsittänyt ainoastaan sitä, mitä Pierre kertoi, vaan myöskin sen, mitä hän tahtoi saada sanotuksi, vaikka ei voinut sanoin ilmaista. Siitä lasta ja naista koskevassa tapauksesta, joiden puolustamisesta hänet oli vangittu, kertoi Pierre näin:

— Se oli kauhea näytelmä, hylättyjä lapsia, muutamia tulessa... Minun nähteni pelastettiin yksi... Naisia, joilta kiskottiin vaatteet päältä ja raastettiin korvarenkaat... — Pierre punastui ja hämmentyi. — Silloin saapui patrulli ja vangitsi kaikki ne miehet, jotka eivät rosvonneet, minut myöskin.

— Te jätätte varmaan jotain kertomatta. Te teitte luultavasti jonkun... — sanoi Natasha ja lisäsi tuokion vaijettuaan, — hyvän työn.

Pierre jatkoi kertomustaan. Kun hän kertoi telotuksesta, aikoi hän kiertää hirveät yksityiskohdat, mutta Natasha vaati, ettei hän olisi jättänyt mitään kertomatta.

Pierre oli alkanut kertoa Karatajevista (hän oli jo noussut pöydästä kävelemään ja Natasha seurasi häntä silmillään), mutta keskeytti.

— Te ette voi aavistaa, mitenkä paljon minä opin siltä tyhmänsekaiselta mieheltä, vaikkei hän osannut edes lukea eikä kirjottua.

— Kertokaa, kertokaa — pyysi Natasha. — Missä hän nyt on?

— Hänet surmattiin melkein minun nähteni.

Pierre rupesi kertomaan heidän pakonsa viimeisistä vaiheista, Karatajevin sairaudesta (hänen äänensä vapisi koko ajan) ja kuolemasta.

Pierre ei ollut koskaan kertonut seikkailustaan sillä tavalla kuin nyt. Hänestä tuntui ikäänkuin olevan uusi merkitys kaikella sillä, mitä hän oli nähnyt ja kokenut. Kertoessaan nyt tätä kaikkea Natashalle tunsi hän sitä harvinaista nautintoa, jota naiset tuottavat miestä kuunnellessaan, mutta ei viisaat naiset, jotka kuunnellessaan koettavat joko painaa mieleensä, mitä heille puhutaan, rikastuttaakseen tietojaan ja sopivassa tilaisuudessa sanoakseen saman asian muille tahi muodostaa kuulemansa oman mielensä mukaiseksi ja toitottaa heti muille omassa ahtaassa aivokamarissa muovaillut viisaudet, — ei, vaan hän tunsi sitä nautintoa, jota saa semmoisista todellisista naisista, joilla on kyky valita ja kätkeä sydämeensä kaikki se paras, mitä vain miehessä ilmenee. Natasha oli tietämättään pelkkänä korvana, häneltä ei jäänyt huomaamatta ainoakaan Pierren sana, äänen värähdys, katse, kasvonlihasten ele eikä käsien liike. Hän poimi lennosta sanan, joka ei vielä ehtinyt päästä ilmoillekaan, kätki sen suoraan avoimeen sydämeensä ja arvaili niitä muutoksia, joita Pierren sielussa oli tapahtunut.

Ruhtinatar Maria ymmärsi ja kuunteli mielellään kertomusta, mutta hänen mieleensä oli noussut uusi ajatus, joka kokonaan valtasi hänen huomionsa: hän oli huomannut, että Natasha ja Pierre voisivat rakastaa toisiaan ja tulla onnellisiksi. Tämä ajatus, joka nyt ensi kerran oli syntynyt hänen mielessään, täytti hänen sydämensä ilolla. Kello oli 3 yöllä. Kamaripalvelijat kävivät surullisin, synkin kasvoin muuttamassa kyntteliä, mutta kukaan ei heitä huomannut.

Pierre oli lopettanut kertomuksensa. Natasha katsoi välkkyvin, eloisin silmin yhtämittaa ja tarkkaavasti Pierreen ikään kuin haluten päästä vielä senkin perille, minkä Pierre ehkä oli jättänyt sanomatta. Kainostelevan ja onnellisen hämillään loi Pierre silloin tällöin katseen Natashaan ja mietiskeli jotain, jonka hän olisi voinut sanoa keskustelun siirtämiseksi toiseen asiaan. Ruhtinatar Maria oli vaiti. Ei yhdenkään päähän pälkähtänyt, että kello oli kolme ja nukunta-aika.

— Puhutaan onnettomuuksista, kärsimyksistä, — sanoi Pierre, — mutta jos minulle nyt, juuri tänä hetkenä sanottaisiin: tahdotko muuttua siksi, mitä olit ennen vankeutta tahi nähdä uudestaan kaikki kärsimykset, vastaisin minä: tuhat kertaa mieluummin vankeus ja hevosen liha. Me luulemme, että niin pian kuin me olemme eksyneet tavalliselta tieltä, silloin on kaikki hukassa, mutta siinä se vasta uusi ja hyvä alkaakin. Niin kauan kuin on elämää, on olemassa onnea. Tulevaisuuden helmassa on paljon, paljon. Ja tämän sanon minä erityisesti teille, — lopetti Pierre Natashaan kääntyen.

— Niin, niin, — virkkoi Natasha vastaten kokonaan johonkuhun muuhun, — minä en toivoisi mitään muuta kuin saada elää kaikki uudestaan.

Pierre katsahti häneen tutkivasti.

— Niin juuri, en mitään muuta! — vakuutti Natasha.

— Mahdotonta, mahdotonta! — huudahti Pierre. — Onko se minun syyni, että olen elossa ja tahdon elää ja te myöskin.

Samassa painoi Natasha päänsä käsiinsä ja rupesi itkemään.

— Mikä sinun on, Natasha? — kysyi ruhtinatar Maria.

— Ei mikään, ei mikään. — Hän hymyili Pierrelle kyynelten läpi. — Jääkää hyvästi, on aika mennä nukkumaan.

Pierre nousi ylös ja jätti hyvästit.

Ruhtinatar Maria ja Natasha tapasivat toisensa makuuhuoneessa, kuten tavallista. He puhelivat siitä, mitä Pierre oli kertonut. Ruhtinatar Maria ei lausunut mielipidettään Pierrestä eikä Natashakaan puhunut hänestä mitään.

— No, hyvää yötä, Maria, — sanoi Natasha. — Tiedätkö, että minä pelkään usein, että kun me olemme hänestä (ruhtinas Andreista) puhumatta, ettemme loukkaisi tunteitamme, hän siten unohtuu meidän muistostamme.

Ruhtinatar Maria huokasi raskaasti ja tällä huokauksella tunnusti hän Natashan sanat oikeiksi, mutta sanoissa ei hän ollut yhtä mieltä hänen kanssaan.

— Kuinka voisi unohtaa? — sanoi hän.

— Minusta tuntui äsken niin hyvältä kertoa kaikki, tuntui niin hyväilevältä, mutta samalla niin kirvelevältä ja raskaalta, — sanoi Natasha. — Olen varma siitä, että Pierre rakasti häntä ja siksi kerroin hänelle... Oliko väärin, että kerroin hänelle? — kysyi hän yht'äkkiä punastuen.