KOLMAS OSA.

I.

Borodinon taistelu, jota seurasi Moskovan valtaus ja sittemmin ranskalaisten pako uusitta taisteluitta, on historian opettavimpia ilmiöitä.

Kaikki historioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että valtakuntien ja kansojen ulkonainen toiminta niiden keskinäisissä yhteentörmäyksissä ilmenee sodissa ja että valtakuntien ja kansojen valtiollinen voima joko kasvaa tai vähenee sotaisten ennätysten suuruudesta tai pienuudesta välittömästi riippuen.

Niin kummia kuin ovatkin semmoiset historialliset kuvaukset, joissa kerrotaan, miten joku kuningas tai keisari riitaannuttuaan jonkun toisen keisarin tai kuninkaan kanssa kokosi sotajoukon, tappeli vihollisen väen kanssa, sai voiton, surmasi kolme, viisi, kymmenen tuhatta miestä ja siten kukisti valtakunnan ja muutamiin miljooniin nousevan kokonaisen kansan, niin käsittämätöntä kuin onkin, että yhden armeijan tappio, armeijan, joka vain on sadannes osa koko kansan voimasta, on pakottanut kukistumaan kansan, vahvistavat kuitenkin kaikki historian tosiseikat (mikäli me sitä tunnemme) oikeaksi sen, että jonkun kansan sotajoukon suuremmat tai pienemmät ennätykset toisen kansan sotajoukon rinnalla ovat kansojen voiman kasvamisen tai vähenemisen syitä tahi ainakin oleellisia merkkejä. Jos sotajoukko saa voiton, kasvaa heti voittaneen kansan valta voitetun vahingoksi. Jos sotajoukko kärsii tappion, menettää kansa heti tappion suuruuden mukaan valtansa ja jos sotajoukon tappio on täydellinen, kukistuu kansa kokonaan.

Näin on ollut (historian mukaan) ammoisista ajoista saakka nykyiseen aikaan asti. Kaikki Napoleonin sodat vahvistavat tämän säännön. Itävaltalaisten sotajoukkojen tappion suuruuden mukaan menetti Itävalta valtansa, vaan Ranskan valta ja voimat kasvoivat. Ranskalaisten voitto Jenan ja Auerstädtin taisteluissa hävitti Preussin itsenäisyyden.

Mutta 1812 saivat ranskalaiset yht'äkkiä voiton lähellä Moskovaa, Moskova vallattiin ja sen jälkeen lakkaa ilman uusia taisteluja olemasta 600-tuhantinen armeija ja sitte Napoleonin Ranska eikä suinkaan Venäjä. Pujottaa väkisin tosiasioita historian sääntöihin ja sanoa, että Borodinon taistelutanner jäi venäläisille ja että Moskovan antautumisen jälkeen oli taisteluja, jotka tuhosivat Napoleonin armeijan, — on mahdotonta.

Ranskalaisten voiton jälkeen Borodinossa ei ollut ainoatakaan yleistä eikä edes yhtään merkitsevämpääkään taistelua, vaan Ranskan armeija lakkasi sittenkin olemasta. Mitä se merkitsee? Jos tämä olisi tapaus Kiinan historiasta, niin voisimme sanoa, ettei se ole historiallinen ilmiö (historioitsijoiden temppu, silloin kun jokin ei sovellu heidän mittaansa), jos olisi kysymyksessä lyhytaikainen taistelukausi, johon olisivat ottaneet osaa vähälukuiset sotajoukot, niin voisimme pitää tätä ilmiötä poikkeuksena, mutta tapaus tapahtui meidän isiemme nähden, joilla oli ratkaistavana kysymys isänmaan elämästä ja kuolemasta ja tämä sota oli suurin kaikista tunnetuista sodista.

Vuoden 1812 sodan jakso Borodinon taistelusta ranskalaisten karkottamiseen saakka todisti, ettei voitettu taistelu suinkaan ole syynä vallotukseen eikä edes vallotuksen pysyväinen merkkikään, vaan se todisti, että se voima, joka ratkaisee kansojen kohtalot, ei ole vallottajissa eikä edes armeijoissa eikä taisteluissakaan, vaan jossain muussa.

Kuvatessaan ranskalaisten joukkojen asemaa Moskovasta lähdön edellä vakuuttavat ranskalaiset historioitsijat, että mahtavassa armeijassa oli kaikki järjestyksessä, ratsuväkeä, tykistöä ja kuormastoa lukuun ottamatta; eikä myöskään ollut rehuja hevosten ruuaksi eikä sarvikarjaa. Tätä vitsausta ei voinut mikään auttaa, sillä lähiseutujen musikat eivät antaneet ranskalaisille heiniään, vaan polttivat ne.

Voitettu taistelu ei tuottanut tavallisia tuloksia, sillä musikat Karp ja Vlas, jotka ranskalaisten lähdön jälkeen saapuivat hevosineen ja kärryineen Moskovaan ryöstämään kaupunkia ja jotka yleensä eivät olleet jalomielisiä hyväntekijöitä, eivät olleet vetäneet samoin kuin lukemattomat muutkaan samallaiset musikat heiniä Moskovaan niistä hyvistä rahoista, joita heille oli tarjottu, vaan polttivat heinänsä.

Ajatellaan kahta henkilöä, jotka ovat ryhtyneet kaksintaisteluun miekoilla miekkailutaidon kaikkien sääntöjen mukaan; miekkailua on kestänyt jokseenkin pitkän aikaa; yht'äkkiä tuntee toinen taistelija itsensä haavotetuksi ja tietäen, ettei tässä ole leikin tekoa, vaan on kysymyksessä hänen henkensä, hän viskaa kädestään miekan, ja tarttuu ensimäiseen käteen osuvaan nuijaan ja alkaa huitoa sillä. Mutta ajatellaan lisäksi, että vastustaja, joka on taitavasti osannut käyttää parhainta ja yksinkertaisinta keinoa tarkotuksensa saavuttamiseksi ja jota samalla elähyttää ritarillisuus, haluaisi salata asian oikean laidan ja väittäisi, että hän on tappelutaidon kaikkien sääntöjen mukaisesti voittanut miekoilla taistellessa. Voi arvata, minkälainen sotku ja sekaannus syntyisi tämmöisestä tapahtuneen kaksintaistelun kuvauksesta.

Sinä miekkailijana, joka vaati taistelua taiteen sääntöjen mukaan, olivat ranskalaiset; hänen vastustajanaan, joka viskasi pois miekan ja tarttui nuijaan, olivat venäläiset; niinä ihmisinä, jotka koettavat selittää kaikki miekkailun sääntöjen mukaan, ovat historioitsijat, jotka ovat tapauksesta kirjottaneet.

Smolenskin palosta pitäen alkoi sota, joka jyrkästi poikkesi sotien kaikista entisistä tavoista. Kaupunkien ja kylien polttaminen, peräytyminen taistelujen jälkeen, Borodinon isku ja taas peräytyminen, Moskovan palo, sotarosvojen pyydystäminen, kuormastojen anastaminen, sissisota — kaikki nämä olivat poikkeuksia säännöistä.

Napoleon tunsi kaiken tämän ja siitä asti, kun hän oikeassa miekkailuasennossa pysähtyi Moskovaan ja näki vastustajan uhkaavan miekan asemasta nuijalla, hän valitteli lakkaamatta Kutusoville ja keisari Aleksanterille, että sotaa käytiin vastoin kaikkia sääntöjä (ikään kuin olisi olemassa joitain sääntöjä ihmisten surmaamista varten). Vaikka ranskalaiset valittivatkin sääntöjen laiminlyömistä, vaikka korkeassa asemassa olevia venäläisiä jostain syystä hävettikin tapella nuijalla, ja sen sijaan halutti asettua kaikkien sääntöjen mukaan en quarte tahi en tierce asentoon, tehdä taitava prime-hyökkäys j.n.e., nousi kuitenkin kansansodan nuija kaikessa pelottavan mahtavassa voimassaan ja kenenkään mausta tahi säännöistä piittaamatta nousi ja laski se kömpelön jykevästi ja mitään valikoimatta, mutta tarkotuksen mukaisesti ja kolhi ranskalaisia niin kauvan, kunnes heidän retkensä oli kokonaan päätynyt perikatoon.

Kunnia sille kansalle, joka toisin kuin ranskalaiset 1813, toimitettuaan tervehdystemput taiteen kaikkien sääntöjen mukaan, ojentaa miekkansa kahva edellä kauniin ja kohteliain liikkein jalomieliselle voittajalle, mutta suurempi kunnia sille kansalle, joka koettelemuksen kourissa kohottaa yksvakaisesti ja kepeästi ensimäisen käteen osuvan nuijan ja huitoo sillä kysymättä, kuinka säännönmukaisesti muut ovat menetelleet samallaisissa tapauksissa, niin kauan, kunnes sen rinnassa on loukkauksen ja koston tunne muuttunut halveksumiseksi ja sääliksi.

II.

Kouraantuntuvimpia ja edullisimpia poikkeuksia niin sanotuista sodan säännöistä on hajallaan olevien ihmisten toiminta ryhmään ahtautunutta ihmisjoukkoa vastaan. Tällaista toimintaa ilmenee aina semmoisessa sodassa, joka muuttuu kansansodaksi. Tämä toiminta on sellaista, että joukkona käymisen sijasta toista joukkoa vastaan ihmiset hajaantuvat erilleen, hyökkäilevät yksitellen ja lähtevät karkuun heti, kun heidän kimppuunsa käydään suurilla voimilla, mutta sopivan hetken tullen hyökkäävät ne taas uudelleen. Näin ovat tehneet guerillasit Espanjassa, vuoriheimot Kaukasiassa ja näin tekivät venäläiset 1812. Tämän luontaista sotaa on sanottu partiosodaksi ja luultu, että tämä nimi selittää myöskin sen tarkotuksen. Mutta tämmöinen sota ei kuitenkaan sovi minkäänlaisiin sääntöihin, vaan se on päinvastoin tunnetun ja erehdyksistä vapaaksi tunnustetun taktillisen säännön suora vastakohta. Tämä sääntö sanoo, että hyökkääjän on sijotettava joukkonsa sillä tavoin, että hän olisi taistelun aikana vihollistaan voimakkaampi.

Partiosota (aina menestyksellinen, kuten historia osottaa) on tämän säännön suora vastakohta.

Tämä vastakohta johtuu siitä, että sotatiede pitää sotajoukkojen voimana niiden juhlallisen suurta lukumäärää. Sotatiede sanoo, että kuta enemmän on sotaväkeä, sen enemmän on voimaakin. Les gros bataillons ont toujours raison.[86]

Näin väittäessään menettelee sotatiede samoin kuin se mekaniikka, joka perustuen voimien tarkastamiseen ainoastaan niiden massoihin nähden, sanoisi, että voimat ovat yhtäsuuret tai erisuuret keskenään siksi, että niiden massat ovat yhtä suuret tai erisuuret.

Voima (liikkeen paljous) on massan vaikutus nopeuteen.

Sota-asioissa on sotajoukkojen voima massan vaikutus johonkuhun tuntemattomaan x:ään.

Sotatiede, joka näkee historiasta lukemattoman paljon esimerkkiä siitä, että sotajoukkojen massa ei satu yhteen voiman kanssa ja että pienet joukko-osastot voittavat suuria, tunnustaa hämärästi tuon tuntemattoman kertojan olemassaolon ja koettaa etsiä sitä milloin geometrisesta rakennelmasta, milloin asestuksesta, milloin taas, ja tavallisimmin, sotapäällikköjen nerokkuudesta. Mutta ei yhdenkään näiden kertojan arvojen sijottaminen anna historiallisten tosiseikkojen mukaisia tuloksia.

Mutta kuitenkaan ei tarvita muuta kuin irtautua sankarien eduksi vakiintuneesta valheellisesta katsantokannasta niiden määräyksien tehokkaisuuteen nähden, joita korkeimmat päälliköt sodan aikana antavat, niin löydämme tuon tuntemattoman x:n.

Tämä x on sotajoukon mieliala, s.o. kaikkien niiden ihmisten suurempi tai pienempi halu tapella ja antautua vaaroihin, jotka muodostavat sotajoukon, kokonaan riippumatta siitä, tappelevatko ihmiset nerojen tai nerottomien johdolla, kahdessa tai kolmessa linjassa, nuijilla tai pyssyillä, jotka ampuvat 30 laukausta minuutissa. Ne ihmiset, joilla on suurin halu tapella, osaavat aina valita parhaimman tappeluasennon.

Sotajoukon mieliala on se massan kertoja, joka antaa voiman vaikutuksen. Sotajoukon mielialan, tuon tuntemattoman kertojan määrääminen ja arvon ilmaiseminen on tieteen tehtävä.

Tämä tehtävä on mahdollinen vain silloin, kun me lakkaamme mielivaltaisesti sijottamasta koko tuntemattoman x:n arvon asemasta niitä seikkoja, joiden nojalla ilmenee voima, kuten sotapäällikön käskyjä, asestamista j.n.e,, ja joita me pidämme kertojan arvona, vaan sen sijaan säilytämme tuntemattoman täydellisen kokonaisena, s.o. suurempana tai pienempänä haluna tapella ja antautua vaaroihin. Vasta sitte, kun tunnettuja historiallisia tosiseikkoja ilmaistaan verrantojen kautta, voidaan toivoa, että tuon tuntemattoman suhteellisesta arvosta saadaan määrätyksi myöskin itse tuntematon.

Jos kymmenen miestä, pataljoonaa tai divisioonaa taistellessaan viidentoista miehen, pataljoonan tai divisioonan kanssa on päässyt voitolle, s.o. surmannut ja ottanut nämä vangiksi viimeiseen mieheen asti, jota vastoin he itse ovat menettäneet neljä eli siis yhdeltä puolen on tuhoutunut neljä ja toiselta viisitoista, niin saadaan neljä suhteelliseksi viiteentoista ja siis 4x = 15y ja tästä x:y = 15:4. Tämä verranto ei ilmaise tuntemattoman arvoa, mutta se ilmaisee kahden tuntemattoman suhteen. Ja jos sijotetaan eri luontoisia historiallisia yksikköjä (taisteluja, sotia, sodan jaksoja) tämmöisiin verrantoihin, niin saadaan semmoisia lukumääriä, joissa täytyy olla olemassa lakeja ja joista näitä lakeja voidaan löytää.

Se taktillinen sääntö, että hyökätessä on liikuttava suurin joukoin ja peräytyessä hajallaan, vahvistaa itsetiedottomasti vain sen totuuden, että sotajoukon voima perustuu sen mielialaan. Ihmisten johtamiseen luotisateeseen tarvitaan paljoa enemmän kuria, joka on saavutettavissa vain massoissa vallitsevan mielialan avulla, kuin hyökkäävän vihollisen torjumiseen. Mutta tämä sääntö, jota noudattaessa jätetään huomioon ottamatta sotajoukon mieliala, osottautuu myötäänsä vääräksi ja se sotii erityisen räikeästi todellisuutta vastaan varsinkin silloin, kun sotaväen mieliala on hyvin voimakas tahi masennuksissa — kaikissa kansansodissa.

Kun ranskalaiset pakenivat 1812, ajautuivat he yhteen rykelmään, vaikka heidän olisi pitänyt taktiikan mukaan puolustautua eri joukoin, sillä sotaväen mieliala oli niin lamassa, että ainoastaan paljous piti sotaväkeä koossa. Venäläisten olisi sitävastoin pitänyt taktiikan mukaan hyökätä suurena joukkona, mutta todellisuudessa he jakautuvat pieniin osiin, sillä mieliala oli niin voimakas, että yksityiset henkilöt löivät kenenkään käskemättä ranskalaisia eikä kenenkään tarvinnut heitä pakottaa antautumaan vaaroihin ja vastuksiin.

III.

Niin sanottu partiosota alkoi vihollisen päästyä Smolenskiin.

Ennen kuin meidän hallituksemme oli virallisesti ryhtynyt partiosotaan, oli jo tuhansittain vihollisen väkeä, jälelle jääneitä sotarosvoja, muonanhankkijoita y.m. kaatunut kasakkojen ja musikkojen iskuista, jotka nujersivat vihollisia yhtä itsetiedottomasti kuin koirat repivät hengiltä villiytyneen kulkukoiran. Denis Davidof käsitti ensimäisenä venäläisen vaistonsa avulla sen kammottavan nuijan merkityksen, joka sotataidon säännöistä välittämättä kaatoi ranskalaisia ja hänelle lankeaa kunnia siitä, että hän otti ensimäisen askeleen tämän sodankäyntitavan laillistuttamisessa.

24 p:nä elokuuta muodostettiin ensimäinen, Davidovin, partiojoukko ja kohta tämän jälkeen ryhdyttiin muodostamaan monia muita. Kuta pitemmälle sota edistyi, sitä suuremmaksi kasvoi näiden joukkojen lukumäärä.

Partiomiehet pirstoivat suurta armeijaa osittain. He korjasivat ne varisseet lehdet, jotka itsestään putoilivat kuivuneesta puusta, Ranskan armeijasta, vaan toisinaan pudistelivat he itse puutakin. Lokakuussa, silloin kun ranskalaiset pakenivat Smolenskiin, oli olemassa eri kokoisia ja -luontoisia partiokuntia sadottain. Oli semmoisia, jotka jäljittelivät armeijan kaikkia sodankäyntitapoja jalkaväkineen, tykistöineen, esikuntineen ja elämän mukavuuksineen, oli pelkkiä kasakka- ja ratsupartiokuntia, oli pieniä, koottuja, jalka- ja hevoskuntia ja oli musikkojen ja suurtilallisten partiokuntia, joista ei kukaan tiennyt. Jonkun partiokunnan päällikkönä oli kirkonpalvelija, joka otti kuukaudessa useita satoja vankeja ja jonkun toisen kylänvanhimman eukko Vasilisa, joka surmasi satoja ranskalaisia.

Lokakuun viimeisinä päivinä kiehui partiosota kuumimmillaan. Se tämän sodan kausi, jolloin partiomiehet itsekin ihmettelivät rohkeuttaan, pelkäsivät joka hetki joutuvansa ranskalaisten saarroksiin ja käsiin ja hevosia riisumatta ja melkein koskaan satulasta laskeutumatta piileskelivät metsissä odottaen joka hetki takaa-ajoa, oli jo ohi. Nyt oli partiosota vakiutunut ja kaikille oli käynyt selväksi, mitä ranskalaisille voitiin tehdä ja mitä ei. Nyt pitivät enää vain niiden joukkojen päälliköt, jotka sääntöjen mukaisesti liikuskelivat esikuntineen loitolla ranskalaisista, monia asioita mahdottomina. Pienet partiojoukot, jotka jo kauan sitte olivat alkaneet toimia ja joilla oli hyvä kokemus ranskalaisista, pitivät mahdollisena sitä, jota suurien joukkojen päälliköt eivät uskaltaneet edes ajatellakaan. Kasakat ja musikat, jotka puikkelehtivat ranskalaisten seassa, olivat sitä mieltä, että nyt jo oli kaikki mahdollista.

Denisof, joka hänkin oli partiomiehiä, oli 22 p:nä lokakuuta joukkoineen kuumimmassa partiotouhussa. Aamusta alkaen oli hän ollut miehineen kulussa. Hän oli koko päivän vaaniskellut maantien varrella olevissa metsissä erästä suurta, Smolenskiin menossa olevaa ranskalaista kuormastoa, jossa kuletettiin tykistötarpeita ja venäläisiä sotavankeja vahvan vartioväen turvissa ja joka oli eronnut muista joukoista, kuten vakoojien ja vankien puheista oli saatu tietää. Tästä kuormastosta eivät tienneet ainoastaan Denisof ja Dolohof (hänkin partiomies, jolla oli pieni joukko), joka liikuskeli Denisovin lähettyvillä, vaan myöskin suurten joukkojen päälliköt esikuntineen. Kaikki tiesivät tästä kuormastosta ja hijoivat sille hampaitaan, kuten Denisof sanoi. Kaksi suuren joukon päällikköä, toinen puolalainen toinen saksalainen, lähetti melkein samaan aikaan Denisoville kehotuksen yhtyä heidän joukkoihinsa, jotta olisi käyty kuormaston kimppuun.

— Jokos, en minäkään enää ole maitoparta, — sanoi Denisof kenraalien kirjeet luettuaan ja hän kirjotti saksalaiselle, että vaikka hän sydämestään haluaakin antautua niin urhoollisen ja mainehikkaan kenraalin johtoon, täytyy hänen kuitenkin riistää itseltään tämä onni, koska hän jo on ruvennut puolalaisen kenraalin palvelukseen. Tälle kenraalille kirjotti hän samalla tavalla ilmottaen, että hän jo on ruvennut saksalaisen kenraalin palvelukseen. Järjestettyään asiat tällä tavalla aikoi Denisof ylemmille päälliköille mitään ilmottamatta tehdä hyökkäyksen Dolohovin kanssa ja ottaa kuormaston vähillä voimillaan. 22 p:nä lokakuuta oli kuormasto matkalla Mikulinon kylästä Shamshevon kylään. Näiden kylien välisen tien vasemmalla puolella oli suuria metsiä, jotka paikoin ulottuivat aivan tiehen saakka, vaan toisin paikoin loittonivat tiestä virstan, jopa pitemmänkin matkan päähän. Näissä metsissä oli Denisof liikkunut koko päivän joukkoineen milloin painuen syvemmä metsän umpeen, milloin tullen metsän rinteeseen voidakseen myötäänsä pitää silmällä maantietä myöten kulkevia ranskalaisia. Muutamat Denisovin kasakat olivat siepanneet aamulla lähellä Mikulinon kylää, semmoisessa kohden, jossa metsä ulottui aivan maantiehen saakka, kaksi likaan juuttunutta ranskalaista kuormaa, joissa oli ratsuväen satuloita. Siitä saakka iltaan asti ei partiokunta tehnyt enää yhtään hyökkäystä, vaan piti silmällä ranskalaisten liikkeitä. Ranskalaisten oli häiritsemättä annettava päästä Shamshevon kylään ja vasta sitte, kun Denisoviin oli yhtynyt Dolohof, jonka oli määrä saapua illan suussa neuvottelemaan erääseen vahtitupaan metsään (virstan päässä Shamshevosta), oli aamun sarastaessa hyökättävä kahdelta puolen kuin lumipyry ranskalaisten kimppuun ja surmattava ja vangittava kaikki yhdellä kertaa.

Kahden virstan päähän Mikulinon kylästä jätettiin erääseen kohtaan, jossa metsä antoi maantiehen saakka, kuusi kasakkaa, joiden piti heti antaa sana muille, kun uusia ranskalaisia kolonnia ilmestyisi näkyviin.

Shamshevon etupuolella oli Dolohovin niin ikään tutkittava tie ja saatava selville, kuinka pitkän matkan päässä oli muita ranskalaisia joukkoja. Kuormaston mukana arveltiin olevan 1,500 miestä. Denisovilla oli 200 miestä, Dolohovilla lienee ollut saman verran. Vihollisen ylivoimaisuus ei kuitenkaan pelottanut Denisovia. Yksi seikka täytyi hänen kuitenkin vielä saada tietää ja se oli se, mitä väkeä ranskalaiset oikeastaan olivat. Tätä varten oli Denisovin pakko saada käsiinsä kieli (siepata joku mies vihollisen kolonnasta). Aamullinen hyökkäys kuormien kimppuun oli suoritettu niin rutosti, että kaikki kuormia saattavat ranskalaiset oli surmattu ja elävänä oli saatu vain eräs rumpali-poikanen, joka oli ollut muita jälempänä ja joka ei tiennyt kerrassaan mitään siitä, mitä väkeä kolonnassa oli.

Uutta hyökkäystä piti Denisof vaarallisena, sillä se olisi nostanut häläkän koko kolonnassa ja sen vuoksi hän lähetti partiokuntaansa kuuluvan musikka Tihon Shtsherbatovin edeltäpäin Shamshevoon sieppaamaan, jos mahdollista, edes yhden siellä olevista ranskalaisista etujoukon majotusmiehistä.

IV.

Oli lämmin, sateinen syyspäivä. Taivas ja sen ääri olivat samean veden väriset. Toisinaan laskeutui sade sumuna, toisin vuoroin hurahteli sade viistoon suurina karpaloina.

Denisof, jolla oli päällä huopaviitta ja päässä korkea karvalakki, joista valui vettä, ratsasti laihaksi kutistuneella rotuhevosella. Hänen naamansa oli vetäytynyt tuiskuavasta sateesta ryppyyn ja hän piti päätään viistossa samoin kuin hänen hevosensakin. Denisof tähysteli huolestuneen näköisenä eteensä. Hänen kuihtuneet kasvonsa, joita peitti lyhyt, tuuhea, musta parta, näyttivät vihaisilta.

Denisovin rinnalla ratsasti kookkaalla, kylläisellä donilaisella kasakkakapteeni, hänen apulaisensa, niin ikään huopaviitta päällä ja korkea karvalakki päässä.

Kasakkakapteeni Lovaiski kolmas oli pitkä, litteä kuin lauta, vaaleakasvoinen ja vaaleaverinen mies, jonka pienet silmät olivat kapeat ja sekä kasvoilla että asennossa levollisen itsetyytyväinen ilme. Vaikkei voinutkaan sanoa, mikä oli erikoista miehessä ja hevosessa, näki kuitenkin ensi katsahduksella kasakkakapteeniin ja Denisoviin, että Denisovin oli märkä ja vaikea olla ja että Denisof oli mies, joka oli istuutunut hevosen selkään, jota vastoin kapteeniin katsoessa huomasi, että hänen oli yhtä mukava ja helppo olla kuin muulloinkin ja ettei hän ollut mies, joka oli istuutunut hevosen selkään, vaan mies, joka oli hevosen kanssa sama, kaksinkertaisen voiman suurentama olento.

Vähän matkaa heidän edellään paarusti likomäräksi kastunut musikkaopas harmaa kauhtana päällä ja valkea patalakki päässä.

Jälelläpäin ratsasti laihalla, hinterällä, pienellä kirgisiläisellä hevosella, jolla oli äärettömän tuuhea häntä ja harja ja suupielet verille kiskottu, nuori upseeri sininen ranskalainen sinelli päällä.

Hänen rinnallaan ratsasti eräs husari, jonka takana hevosen lautasilla istui eräs poika ranskalaisen sotamiehen puku päällä ja sininen tasapäälakki päässä. Poika piteli kylmästä punottavin käsin kiinni husarista, heilutteli jalkojaan, jotta ne olisivat lämmenneet ja katseli silmät harallaan ihmeissään ympärilleen. Tämä oli aamulla otettu ranskalainen rumpali.

Taempana ratsasti kapeaa, röykkelikölle ajettua tietä myöten kolmi- ja nelikunnin husareja ja sitte kasakkoja kuka huopaviitassa, kuka ranskalaisessa sinellissä, kuka loimi korvissa. Sekä rautiot että tummanruskeat hevoset näyttivät mustilta niistä valuvan veden tähden. Hevosten kaulat näyttivät omituisen hoikilta vettyneiden harjojen tähden. Hevoset höyrysivät. Puvut, satulat, ohjat, kaikki olivat märät, käyneet näljäisiksi ja happamen hajuisiksi, samoin kuin maa ja varisseet lehdet, jotka peittivät tien. Miehet istuivat kyyhällään ja koettivat olla liikahtamatta lämmittääkseen sitä vettä, joka oli tunkeutunut ruumiiseen saakka ja estääkseen pääsemästä uutta, kylmää vettä istuimien ja kintereiden alle ja niskaan. Kasakkarivin keskellä keikkui kantoja ja oksia vasten rymisten ja veden täyttämissä raitioissa pulisten kaksi kuormaa, joita vetivät ranskalaiset ja näiden viereen valjastetut satulaselkäiset kasakkahevoset.

Denisovin hevonen koetti kiertää erästä keskellä tietä olevaa rapakkoa ja viskautui syrjään, jolloin Denisovin polvi iskeytyi puuta vasten.

— Äh, piru! — kivahti Denisof vihaisesti ja sivalsi hammasta purren pari kolme kertaa hevostaan ruoskalla, jolloin rapaa roiskui sekä häneen että läheisiin tovereihin.

Denisof oli pahalla tuulella sekä sateesta että nälästä (aamusta saakka ei ollut kukaan syönyt mitään), mutta varsinkin siitä, ettei Dolohovilta ollut saapunut minkäänlaista tietoa ja ettei kuulunut takasin kieltä noutamaan lähetettyä musikkaa.

"Tuskinpa saadaan toista tämmöistä tilaisuutta hyökätä kuormaston kimppuun. Yksinään on liian vaarallista hyökätä ja jos jättää toiseen päivään, sieppaa joku suuri partiojoukko saaliin ihan nenän alta", ajatteli Denisof myötäänsä edellepäin tähystellen, josta hän luuli tulevan Dolohovin odotetun lähetin.

Kun oli tultu erään aukeaman kohdalle, josta näkyi kauas oikealle, pysähtyi Denisof.

— Joku ajaa, — sanoi hän.

Kapteeni katsoi Denisovin osottamalle suunnalle.

— Ajajia on kaksi, upseeri ja kasakka. Mutta ei ole edellytettävää, että sieltä tulisi itse everstiluutnantti, — virkkoi kapteeni, joka käytti mielellään kasakoille outoja sanoja.

Tulijat laskeutuivat mäen alle ja katosivat näkyvistä, vaan muutaman hetken perästä nousivat taas näkyviin. Etumaisena ratsasti neliä upseeri, joka hosui hevostaan nagaikalla. Hänen tukkansa oli pörrössä, mies aivan likomärkä ja housut soljuneet ratsastuksesta polvien yläpuolelle. Hänen jälessään tulla huristi kasakka jalustimissa seisten. Upseeri, joka oli aivan nuori poika, kasvot leveät, punaposkiset ja silmät vilkkaat ja iloiset, ratsasti Denisovin luo ja antoi hänelle märän kirjeen.

— Se on kenraalilta, — sanoi upseeri, — anteeksi, ettei se ole ihan kuiva...

Denisof otti kirjeen tuikean näköisenä ja rupesi sitä aukasemaan.

— Meille vakuutettiin moneen kertaan, että matka olisi vaarallinen, — sanoi upseeri kasakkakapteenille sillä aikaa, kun Denisof luki saamaansa kirjettä. — Me olimme muuten varuillamme, Komarof ja minä, — lisäsi hän kasakkaan osottaen. — Meillä on kummallakin kaksi pistoo... Mikäs tuo on? — kysyi hän nähtyään ranskalaisen rumpalin. — Vankiko? Oletteko jo ehtineet tapella? Saako hänen kanssaan puhella?

— Rostof! Petja! — huudahti samassa Denisof silmäiltyään kirjeen loppuun. — No, miksi et ole sanonut, kuka olet? — ja Denisof ojensi hänelle hymyillen kätensä.

Upseeri oli Petja Rostof.

Petja oli koko matkan ajan miettinyt, että hän käyttäytyisi Denisovin seurassa aikamiehen ja upseerin tavoin ja olematta tietävinään mitään heidän entisestä tuttavuudestaan. Mutta niin pian kun Denisof oli hänelle naurahtanut, kirkastuivat heti Petjan kasvot, hän punastui ilosta ja unohti aikomansa virallisuuden. Hän alkoi jutella, kuinka hänen matkansa oli käynyt aivan läheltä ranskalaisia, kuinka iloinen hän oli, kun oli saanut suoritettavakseen tärkeän tehtävän, että hän jo oli saanut tapella Vjasman taistelussa ja että eräs husari oli erityisesti kunnostanut siellä itseään.

— Onpa hauska tavata sinua, — keskeytti hänet Denisof, jonka kasvot vetäytyivät taas huolestuneiksi.

— Mihail Feoklititsh, — sanoi hän kasakkakapteenille, — tämä on siltä samalta saksalaiselta. Hän palvelee saksalaisen väessä.

Ja Denisof kertoi kasakkakapteenille, että äsken saatu kirje sisälsi entisen vaatimuksen liittyä saksalaisen kenraalin joukkoon kuormaston kimppuun hyökkäämistä varten.

— Jollei kuormasta ole huomenna meidän käsissämme, riistää hän sen meidän nenämme alta, — päätti hän.

Sillä aikaa kun Denisof puheli kasakkakapteenin kanssa, koetti Petja, joka joutui hämilleen Denisovin kylmästä sävystä ja luuli tuon sävyn johtuvan hänen housujensa kummallisesta asusta, suoristaa kohonneita housujaan sinellin alla, ettei kukaan olisi sitä huomannut, mutta koko ajan hän koetti pysytellä niin sotaisen näköisenä kuin mahdollista.

— Saanko minä mitään käskyä herra everstiltä, — kysyi Petja Denisovilta nostaen kätensä ohimolleen ja näytellen siten adjutantin osaa kenraalin edessä, — vai onko minun jäätävä herra everstin luo?

— Käskyäkö? — toisti Denisof ajatuksissaan. — Voitko sinä jäädä tänne huomiseen saakka?

— Kyllä, mielelläni... Saanko jäädä teidän luoksenne? — huudahti Petja.

— Mutta minkälaisen käskyn on kenraali antanut sinulle, palatako heti takasin? — kysyi Denisof.

Petja punastui.

— Hän ei antanut minkäänlaista käskyä, minä luulen, että saan jäädä, — sanoi hän epäröivästi.

— Olkoon menneeksi, — vastasi Denisof.

Sitte hän kääntyi miehiinsä ja käski näiden mennä metsään vahtituvalle, jonne oli päätetty kokoutua levähtämään, vaan upseerin, jolla oli kirgisiläinen hevonen (tämä upseeri toimitti adjutantin tehtäviä), etsimään Dolohovia, ottamaan selon, missä hän oli ja tulisiko illalla. Denisof itse aikoi lähteä kasakkakapteenin ja Petjan kanssa metsän laiteeseen Shamshevon kohdalle ottamaan vihiä siitä paikasta, johon ranskalaiset asettuisivat ja johon hyökkäys oli huomenna tehtävä.

— No, pitkäparta, — sanoi Denisof opasmusikalle, — vieppäs Shamshevoon.

Denisof, Petja ja kasakkakapteeni, joita seurasi muutamia kasakkoja ja se husari, joka kuletti ranskalaista poikaa, läksivät ratsastamaan vasemmalle rotkon yli metsän reunaa kohti.

V.

Sade oli tauonnut, ainoastaan sumua laskeutui vielä ja vesipisaroita putoili puiden oksista. Denisof, Petja ja kasakkakapteeni ratsastivat ääneti musikan jälestä, joka kuulumattomin askelin paarusti virsuissaan metsän rinnettä kohti.

Kun he olivat päässeet eräälle loivalle rinteelle, pysähtyi musikka, vilkasi ympärilleen ja suuntasi kulkunsa harvenevaa metsän laitaa kohti. Hän pysähtyi erään suuren tammen viereen, joka ei vielä ollut luonut lehtiään ja viittasi salaperäisesti kädellään tulemaan luokseen.

Denisof ja Petja ajoivat hänen luokseen. Siltä paikalta, johon musikka oli pysähtynyt, näkyi ranskalaisia. Metsän laidasta ulottui eteenpäin loivana kumpareena toukopelto. Oikealta näkyi jyrkän notkon takaa pieni kylä pahanen ja pieni herrastalo luhistuneine kattoineen. Kylässä, herrastalossa, sen ympärillä, puutarhassa, kaivojen ja lammen luona ja pitkin sillalta kylään nousevaa tietä näkyi häälyvän sumun seassa liikkuvan väkeä, joka oli noin 200 sylen päässä. Kuului selvästi vieraskielisiä huutoja miesten kesken ja myöskin hevosille, jotka kiskoivat kuormia mäkeä ylös.

— Tuokaa vanki tänne, — sanoi Denisof matalalla äänellä laskematta ranskalaisia silmistään.

Kasakka laskeutui hevosen selästä, otti alas pojan ja meni hänen kanssaan Denisovin luo. Denisof kyseli ranskalaisiin osottaen, mitä joukkoja mitkin olivat. Poika katsoi kohmettuneet kädet taskussa ja harittavin silmin niin peloissaan Denisoviin, että vaikka hän näyttikin haluavan sanoa kaikki, minkä tiesi, sotkeutui hän kokonaan vastauksissaan eikä osannut muuta kuin myöntää sen, mitä Denisof kysyi. Denisof kääntyi äkäisenä kasakkakapteeniin ja ilmaisi tälle omat arvelunsa.

Petja käänteli nopeasti päätään milloin minnekin päin, katsoi vuoroin ranskalaiseen poikaan, vuoroin Denisoviin, vuoroin kasakkakapteeniin ja kylässä ja tiellä liikkuviin ranskalaisiin, ikään kuin hänellä olisi ollut jotain tärkeää silmällä pidettävää.

— Tulipa Dolohof tahi ei, on hyökkäys tehtävä!... Vai mitä? — sanoi Denisof iloisesti välkähtävin silmin.

— Paikka on sopiva, — virkkoi kasakkakapteeni.

— Jalkaväki lähetetään alakäteen soitse, — jatkoi Denisof, — se hiipii puutarhalle, vaan te ajatte kasakkoinenne tuolta, — Denisof osotti kylän takana olevaa metsää, — ja minä lähden husareineni täältä. Merkkinä olkoon laukaus...

— Noroa myöten ei käy laatuun, se on vetelää, — huomautti kasakkakapteeni. — Hevosia upottaa, pitää kiertää vasemmittain...

Heidän tällä tavoin puoliääneen neuvotellessaan kuului notkosta läheltä lampea pamahdus, pölähti savuhattara, pamahti toinen laukaus ja samassa kuului satojen ranskalaisten kovaa, iloiselta kajahtavaa huutoa. Ensi hetkenä hypähti Denisof ja kasakkakapteeni taapäin. He olivat niin lähellä ranskalaisia, että heistä tuntui ranskalaisten laukaukset ja huudot olleen kohdistetut heihin. Mutta heitä ne eivät kuitenkaan tarkottaneet. Alhaalla suota myöten juoksi eräs mies, jolla oli päällä jotain punaista. Ranskalaiset olivat nähtävästi ampuneet häntä ja huutaneet hänelle.

— Sehän on meidän Tihon, — sanoi kasakkakapteeni.

— Niin, totta vieköön, onkin!

— Aika lurjus! — virkkoi Denisof.

— Pääsee kun pääseekin, — sanoi kasakkakapteeni silmiään siristäen.

Mies, jota he sanoivat Tihoniksi, oli tällä välin juossut joelle, roiskahti veteen, että pisarat pärskyivät, katosi tuokioksi näkyvistä, vaan nousi sitte likaisesta vedestä mustana ryömilleen, kapusi toiselle rannalle ja iäksi juoksemaan edelleen. Takaa-ajavat ranskalaiset pysähtyivät.

— Sukkela mies, — virkkoi kasakkakapteeni.

— Senkin oinas! — sanoi Denisof entisen äreästi. — Missä se on kuhnaillut koko ajan?

— Kuka hän on? — kysyi Petja.

— Meidän vakoojamme. Lähetin hänet hakemaan kieltä.

— Aivan niin, — virkkoi Petja päätään nyökäyttäen ikään kuin hän olisi tiennyt koko jutun, vaikkei ymmärtänyt ainoatakaan sanaa.

Tihon Shtsherbatof oli partiokunnan tärkeimpiä miehiä. Hän oli kotoisin Pakrovskojen kylästä. Kun Denisof partioretkiensä alussa oli saapunut Pokrovskojeen, kutsui hän tavallisuuden mukaan puheilleen kylänvanhimman ja kysyi tältä, mitä kylässä tiedettiin ranskalaisista. Kylänvanhin vastasi samaan tapaan kuin muutkin kylänvanhimmat itseään puolustellen, ettei heillä ole mitään tietämistä. Mutta kun Denisof oli selittänyt, että hänen tarkotuksensa oli lyödä ranskalaisia ja kun hän oli kysynyt, oliko ranskalaisia kurkkinut niillä main, vastasi kylänvanhin, että ranskalaisia sissejä oli kyllä käynyt, vaan että heidän kyläläisistään ainoastaan Tishka Shtsherbatof oli askaroinut niillä asioilla. Denisof kutsutti luokseen Tihonin, kiitteli häntä hänen toimistaan ja lausui kylänvanhimman kuullen muutamia sanoja siitä uskollisuudesta tsaaria ja isänmaata kohtaan ja vihasta ranskalaisia kohtaan, jota jokaisen isänmaan pojan tuli osottaa.

— Me emme tee ranskalaisille pahaa, — sanoi Tihon, joka näytti hätääntyneen Denisovin sanoista. — Me olemme muuten ilmanaikojaan ilkamoineet heidän kanssaan. Sissejä on surmattu parisenkymmenen paikoille, mutta muuhun ei ole puututtu, ei tartuttu...

Kun Denisof, joka oli kokonaan unohtanut Tihonin, läksi seuraavana päivänä Pokrovskojesta, ilmotettiin hänelle, että Tihon oli lyöttäytynyt joukkoon ja pyytänyt päästä mukaan. Denisof suostui pyyntöön.

Alussa teki Tihon rengin töitä, keräsi nuotiopuita, kantoi vettä, nylki hevosia j.n.e., mutta kohtapuoleen tuli hänestä hyvin innokas ja taitava partiomies. Hän kulki öisin saaliin haussa ja kuletti joka kerran ranskalaisia vaatteita ja aseita, vaan kun käskettiin kaappaamaan vankeja, toi hän niitäkin. Viimein Denisof pidätti Tihonin rengin töistä, rupesi pitämään häntä mukanaan retkillä ja määräsi hänet kasakkajoukkoonsa.

Tihon ei pitänyt ratsastuksesta, jonka vuoksi hän kulki aina jalan, mutta pysyi kuitenkin aina ratsumiesten kintereillä. Hänen aseinaan oli musketti, jota hän piti enemmän pilanpäiten, keihäs ja kirves, jota hän käytti niin kuin susi käyttää hampaitaan, joilla se tavottaa turkistaan kirpun yhtä helposti kuin rouskuttelee paksuja luita. Tihon oli yhtä taitava halkasemaan yhdellä väkevällä kirveen iskulla kokonaisen hirren kuin veistämään kirvestä hamarasta pidellen hienoja puikkoja ja näpertelemään puulusikoita. Denisovin joukossa oli Tihonilla erityinen poikkeusasemansa. Kun oli tarvis tehdä jotain erityisen vaikeaa ja törkyistä — puskea hartioin kuorma irti liasta, kiskoa hevonen hännästä suosta, nylkeä hevosia, hiipiä ihan ranskalaisten keskeen, taivaltaa päivässä 50 virstaa — kaikki osottivat silloin naureskellen häntä.

— Se poika ei pelkää piruakaan ja tekee vaikka mitä, — sanottiin hänestä.

Kun Tihon kerran vangitsi erästä ranskalaista, ampui tämä häntä pistoolilla ja osui selän pehmeään alapäähän. Tästä haavasta, jota Tihon paranteli ainoastaan viinalla sekä sisällisesti että ulkonaisesti, laskettiin koko joukossa mitä veikeintä pilaa, jota Tihon kuunteli mielellään.

— No veli, vieläkö syyhyttää? Vai joko köntisti käppyrään? — nauroivat hänelle kasakat.

Tihon köykistelihe piloillaan ja vääristeli naamaansa osottaakseen muka olevinaan suutuksissaan ja manasi ranskalaisia mitä hassunkurisimmilla haukkumasanoilla. Tämä tapaus sai aikaan vain sen, että Tihon haavastaan parannuttuaan kuletti hyvin harvoin vankeja.

Tihon oli partiokunnan hyödyllisin ja rohkein mies. Hän keksi kaikista useimmin, milloin oli sopiva hyökätä vihollisen kimppuun eikä kukaan ryöstänyt ja surmannut niin paljo ranskalaisia kuin hän. Ja tämän johdosta pitivät kaikki kasakat ja husarit häntä narrinaan eikä Tihon ollenkaan pannut tätä pahakseen. Edellisenä yönä, kuten sanottu, oli Denisof lähettänyt Tihonin Shamshevoon kaappaamaan ranskalaista vankia. Mutta liekö hän vähäksynyt yhden ranskalaisen sieppaamista tai nukkunut liian myöhään, hiipi hän vasta päivällä pensaiden turvin aivan ranskalaisten keskeen, jolloin nämä hänet keksivät, kuten Denisof oli mäeltä nähnyt.

VI.

Keskusteltuaan vielä jonkun aikaa kasakkakapteenin kanssa huomisesta hyökkäyksestä, jonka Denisof ranskalaisten läheisyyden tähden näytti lopullisesti päättäneen tehdä, hän käänsi hevosensa ja läksi ajamaan takasin.

— No, veliseni, nyt lähdetään kuivautumaan, — sanoi hän Petjalle.

Oli jo päästy metsässä olevan vahtituvan lähettyville, kun Denisof pysähtyi ja tähysteli metsään. Puiden välitse läheni heitä suurin, kepein askelin pitkäkoipinen ja pitkäkätinen mies lyhyt nuttu päällä, virsut jalassa, kasanilainen hattu päässä, pyssy harteilla ja kirves vyöllä. Kun tulija huomasi Denisovin, viskasi hän jotain nopeasti pensaaseen, otti päästään märän hatun, jonka lieret olivat lupallaan, ja astui päällikön eteen. Hän oli Tihon. Hänen rokonrikkomilta ja ryppyisiltä kasvoiltaan samoin kuin hänen pienistä viirusilmistäänkin paistoi iloinen itsekylläisyys. Hän nosti päänsä kekkeästi pystyyn ja ikään kuin naurua pidättäen loi katseensa Denisoviin.

— No, missäs sinä olet kuleksinut? — kysyi Denisof.

— Missäkö kuleksinut? Ranskalaisia vaanimassa, — vastasi Tihon rohkeasti ja nopeasti käheällä, mutta laulavalla bassoäänellä.

— Mikä pakko sinun oli mennä keskellä päivää? Aasi! Oletko saanut mitään?...

— En suinkaan minä ilmankaan, — vastasi Tihon.

— No, missä hän on?

— Minä otin sen ensi töikseni jo aikaiseen aamulla, — jatkoi Tihon asettuen seisomaan hajasäärin, — ja vein metsään. Siellä näin, ettei miehestä ollut mihinkään. Ajattelin, annahan kun lähden uuden kerran ja otan kelvollisen.

— Siinä sen lurjuksen nyt näkee, — sanoi Denisof kasakkakapteenille. — Mikset tuonut häntä tänne?

— Mitäs mokomaa tuomaan, — keskeytti Tihon äkäisesti ja nopeasti, — se oli epäkelpo. Kyllä minä tiedän, minkälaista te tarvitsette.

— Senkin elukka!... Entä sitte?...

— Sitte läksin vaaniskelemaan toista, — jatkoi Tihon, — hiivin tällä tavoin hiljaa metsän rinteeseen ja pötkähdin pitkälleni. — Tihon laskeutui samassa nopsasti vatsalleen näyttääkseen, miten hän oli tehnyt. — Jo tuleekin yksi. Minä ylös ja kiinni mieheen. (Tihon kavahti riuskasti pystyyn.) Lähdetäänpäs everstin luo, sanoin. Vaan kun otti ja päästi äläkän! Ja samassa tuli neljä muuta saapuville. Hyökkäsivät kimppuuni miekan töpelöt käsissä. Silloin minä heilautin kirvestä näinikään ja huusin: mikäs teitä riivaa, Herra hyvästi siunatkoon! — huusi Tihon, huitasi käsillään ja pullisti kasvot tuimina rintaansa.

— Kyllä me näimme mäeltä, miten sinä pötkit pakoon rapakkoja myöten, — sanoi kasakkakapteeni välkkyvät silmät sirhallaan.

Petjan teki kovasti mieli nauraa, mutta kun hän näki, että toisetkin pidättivät nauruaan, koetti hänkin pysyä vakavana ja siirteli nopeasti katsettaan Tihonin kasvoista kasakkakapteenin ja Denisovin kasvoihin käsittämättä, mitä tämä kaikki merkitsi.

— Älä hölmistele ensinkään, — sanoi Denisof vihaisesti rykien. — Mikset tuonut sitä ensimäistä?

Tihon rupesi kaahnuttamaan toisella kädellä selkäänsä, toisella päätään, jolloin hänen naamansa yht'äkkiä vetäytyi leveään, tyhmänsekaiseen irvistykseen, joka paljasti aukon hänen hampaissaan. Denisof hymähti ja Petja purskahti iloiseen nauruun, johon yhtyi itse Tihonkin.

— Niin, niin, se oli aivan kelvoton, sanoi Tihon. — Puku oli aivan pahanpäiväinen, mitä sillä semmoisella miehellä ja päälle päätteeksi oli töykeä. "Ohoh", sanoi se, "minä olen kenraalin poika enkä lähde!"

— Aasi! — virkkoi Denisof. — Minun on tarvis tiedustella...

— Jo minä siltä tiedustelinkin, — sanoi Tihon. — Ei sanonut tietävänsä paljon mitään. Sanoi olevan paljon heikäläisiä, mutta niistä ei ole mihinkään, kaikki joutavanpäiväisiä. Ei tarvitse muuta kuin syläistä, sanoi, niin saatte joka sorkan, — lopetti Tihon iloisesti ja päättävästi katsahtaen Denisovin silmiin.

— Maltahan kun korvennan sinun nahkasi, kyllä sinusta lähtee viisastelemisen halu, — sanoi Denisof ankarasti.

— Mitäs äkäilemistä tässä on, — puolustelihe Tihon, — jottako muka en tuntisi ranskalaisia? Kunhan pimenee, tuon minä sinulle vaikka kolme, jos tahdot.

— No, nyt lähdetään, — sanoi Denisof ja hän ratsasti vahtituvalle asti tuikeana ja sanaakaan virkkamatta.

Tihon kulki takana ja Petja kuuli, miten kasakat nauroivat hänen kanssaan ja irvistelivät hänelle joistain saappaista, jotka hän oli viskannut pensaaseen.

Kun se nauru, johon Petja oli purskahtanut Tihonin sanojen ja irvistyksen johdosta, oli päättynyt ja Petjan päähän oli välähtänyt, että Tihon oli surmannut ranskalaisen, tuli Petjan paha olla. Hän katsahti rumpalipoikaan, jolloin hänen sydäntään oudosti vihlasi. Tätä outoa tunnetta kesti vain tuokioisen. Hän tunsi, että hänen täytyi nostaa päänsä pystymmä, reipastua ja kysellä kasakkakapteenilta merkitsevän näköisenä huomisesta yrityksestä, jotta hän olisi kyllin arvokas jäsen olemaan siinä seurassa, johon hän oli liittynyt.

Se upseeri, jonka Denisof oli lähettänyt Dolohovin luo, tuli tiellä heitä vastaan ja kertoi, että Dolohof saapuu kohta ja että Dolohovin puolesta oli kaikki järjestyksessä.

Denisof tuli yht'äkkiä iloiseksi ja kutsui luokseen Petjan.

— No, kerroppas nyt minulle itsestäsi, — sanoi hän.

VII.

Moskovasta lähdettyään oli Petja jättänyt vanhempansa ja matkustanut rykmenttiinsä, jonka jälkeen hän kohta oli päässyt erään suurta osastoa komentavan kenraalin ordonanssiksi. Siitä hetkestä asti, kun hänet oli korotettu upseeriksi ja varsinkin kun hän oli päässyt toimivaan armeijaan, oli hän ollut alituisessa onnen huumeessa siitä, että hän nyt oli aikamies ja hän oli myötäänsä jännitetyin mielin koettanut pitää varansa, ettei vain olisi laiminlyönyt ainoatakaan semmoista tilaisuutta, jolloin hän olisi voinut osottaa sankariuttaan. Hän oli hyvin onnellinen siitä, mitä hän oli nähnyt ja kokenut armeijassa, mutta samalla hänestä tuntui alituisesti, että juuri siellä, missä hän ei ollut, tapahtui suurimmat asiat ja sai osottaa sankariutta. Ja tämän vuoksi koetti hän jouduttautua sinne, missä hän ei ollut.

Kun hänen kenraalinsa 21 p:nä lokakuuta oli lausunut haluavansa lähettää jonkun viemään sanaa Denisoville, oli Petja pyytänyt niin hartaasti päästä menemään, ettei kenraali ollut voinut kieltää häntä lähtemästä. Mutta kun Petja oli lähdössä, muistui kenraalin mieleen Petjan ajattelematon teko Vjasman taistelussa, jolloin Petja oli ratsastanut ranskalaisten luotisateessa ketjuun ja ampunut siellä pistoolillaan kaksi laukausta, sen sijaan että hänen olisi pitänyt ajaa tietä myöten sinne, minne hänet oli käsketty. Tämän johdosta oli kenraali kieltänyt Petjaa ottamasta osaa mihinkään Denisovin toimiin. Tästä syystä olikin Petja punastunut ja joutunut hämilleen Denisovin kysyessä häneltä, saiko hän viipyä. Ennen metsän rinteeseen tuloa oli Petja ajatellut, että hänen on ehdottomasti täytettävä velvollisuutensa ja palattava viipymättä takasin. Mutta kun hän näki ranskalaiset, näki Tihonin ja sai kuulla, että yöllä aivan varmaan tehdään hyökkäys, päätti hän itsekseen sillä nuorukaisille ominaisella kerkeydellä, jolla he siirtyvät ajatuksesta toiseen, että hänen kenraalinsa, jota hän tähän saakka oli suuresti kunnioittanut, oli kehnopäinen saksalainen, vaan että Denisof, kasakkakapteeni ja Tihon olivat oikeita sankaria ja että hänen olisi ollut häpeällistä jättää heidät tukalana hetkenä. Alkoi jo hämärtää, kun Denisof, Petja ja kasakkakapteeni saapuivat vahtituvalle. Hämärästä häämötti satuloituja hevosia, kasakkoja ja husareja, jotka pystyttivät telttoja metsänaukeamaan ja virittivät ilmituleen nuotiota eräässä kuopassa, jottei savu olisi ilmaissut ranskalaisille heidän olinpaikkaansa. Pienen vahtimajan eteisessä palotteli eräs kasakka käärityin hihoin lammaslihaa. Majassa oli kolme Denisovin joukon upseeria, jotka kyhäsivät pöytää ovesta. Petja oli riisunut pukunsa kuivamaan ja auttoi nyt päivällispöydän kuntoon panemista.

Kymmenen minuutin kuluttua saatiin pöytä valmiiksi. Se katettiin liinalla. Pöydällä oli viinaa, rommia, nisuleipää, suolaa ja lammaspaistia.

Istuessaan muiden upseerien seurassa ja kiskoessaan rasvaa valuvine sormineen tuoksuavaa, rasvaista lammaspaistia oli Petjan vallannut lapsellinen riemu ja hän tunsi hellää rakkautta kaikkia kohtaan ja oli varma siitä, että muut tunsivat samallaista rakkautta häntä kohtaan.

— Mitä arvelette, Vasili Fedorovitsh, — sanoi hän Denisoville, — eihän se tee mitään, että jään luoksenne päiväksi? — Ja vastausta odottamatta vastasi hän itse itselleen: — onhan minun käsketty ottamaan asioista selko ja sen minä nyt teenkin... Mutta teidän on päästettävä minut pahimpaan ... oikeaan ... enkä minä palkinnosta välitä, kunhan vain saan...

Petja puri hammasta ja katsahti ympärilleen pystypäin ja kädellään viittoen.

— Päästettävä pahimpaan... — toisti Denisof hymähtäen.

— Minä pyydän pyytämällä, että antaisitte jonkun joukon kokonaan minun hoteihini, että saisin komentaa, — jatkoi Petja, — eihän se merkitse teille mitään. Ah, tahdotteko veitsen? — sanoi hän upseerille, joka halusi leikata paistia.

Hän antoi kääntöpääveitsensä. Upseeri kiitteli veistä.

— Ottakaa se omaksenne. Minulla on niitä koko joukko... — sanoi Petja punastuen, — Hyvänen aika! Minähän olen kokonaan unohtanut! — huudahti hän yht'äkkiä. — Minulla on mainioita rusinoita, siemenettömiä. Meillä on siellä uusi kaupustelija ja sillä on erinomaisia tavaroita. Ostin kymmenen naulaa. Minä olen, nähkääs, tottunut makeaan. Tahdotteko? — Ja Petja juoksi eteiseen kasakkansa luo ja toi sieltä pusseja, joissa oli viiden naulan verran rusinoita. — Syökää, hyvät herrat, syökää!

— Ehkä te tahdotte kahvipannun? — sanoi hän kasakkakapteenille. — Ostin kaupustelijaltamme mainion kahvipannun. Sillä on kerrassaan erinomaista tavaraa! Ja se on rehellinen mies ja sehän on pääasia. Aivan varmaan lähetän teille pannun. Tahi ehkä teiltä ovat loppuneet tuluskivet, sattuuhan sitä. Minulla on niitäkin, minulla on tuolla (hän osotti pusseja) sata kappaletta. Ostin ne hyvin huokealla. Ottakaa, niin paljon kun tahdotte tahi vaikka kaikkikin...

Mutta samassa hän vaikeni ja punastui, sillä hän luuli puhuneensa liikoja.

Hän rupesi miettimään, oliko hän ehkä tehnyt muitakin tyhmyyksiä ja muistellessaan päivän tapahtumia johtui yht'äkkiä hänen mieleensä ranskalainen rumpalipoika. "Hätäkös meillä on, vaan mitenkä lie hänen laitansa? Mihinkä hän onkaan joutunut? Lienevätkö antaneet edes ruokaakaan? Ovatkohan ne tehneet hänelle pahaa?" ajatteli hän. Huomattuaan, että hän oli puhunut puita heiniä tuluskivistä, rupesi häntä pelottamaan.

"Olisikohan kysyä?" ajatteli hän. "Mutta ne sanoisivat: mitäs lapsi lapsesta! Minä näytän huomenna, olenko enää lapsi! Mutta hävettää kysyäkin", ajatteli Petja. "Vaan samapa se, kysyn kuitenkin!" ja samassa sanoi hän punastuen ja pelästyneenä katsoen upseereihin, joiden hän luuli ottavan pilkaksi hänen sanansa:

— Saako kutsua sisään sen pojan, joka on otettu vangiksi ja antaa hänelle jotain syötävää ... ehkä hän...

— Tosiaankin, poika parka, — virkkoi Denisof, joka nähtävästi ei huomannut mitään häpeällistä Petjan ehdotuksessa. — Käskekää poika sisään. Hänen nimensä on Vincent Bosse. Käskekää sisään.

— Minä menen käskemään, — sanoi Petja.

— Mene, mene. Poika pahanen, — toisti Denisof.

Kun Denisof sanoi nämä sanat, seisoi Petja jo kynnyksellä, mutta samassa pujottautui hän upseerien välitse Denisovin luo.

— Sallikaa minun suudella teitä, rakas ystävä, — sanoi hän. — Oo, kuinka hyvä, kuinka hyvä te olette!

Ja suudeltuaan Denisovia hän juoksi portaille.

— Bosse! Vincent! — huusi Petja portailta.

— Ketä te tahdotte, herra? — kysyi ääni pimeästä.

Petja vastasi tarvitsevansa sitä ranskalaista poikaa, joka äskettäin oli otettu vangiksi.

— Ahaa, Vesenniä! — toisti kasakka.

Kasakat olivat jo muuttaneet pojan nimen Vincentin Vesenniksi ja musikat ja sotamiehet Visenjaksi.[87] Kumpikin muunnos soveltui hyvin kuvaamaan pojan keväistä, nuorta ulkomuotoa.

— Hän oli äsken lämmittelemässä tuolla nuotion ääressä. Visenja hoi, Visenja! Vesenni! — kuului pimeästä miehestä mieheen. — Se on nasakka poika, — virkkoi Petjan vieressä seisova husari. — Me syötimme häntä taannoin. Pojalla oli nälkä kuin sudella!

Pimeästä kuului askeleita. Rumpalipoika tulla läiskytteli avojaloin lätäkköjä myöten oven eteen.

— Ah c'est vous! — sanoi Petja. — Voulez vous manger? N'ayez pas peur, on ne vous fera pas de mal, — lisäsi hän koskettaen pehmeästi ja ystävällisesti pojan kättä. — Entrez, entrez![88]

— Merci, monsieur,[89] — vastasi rumpali väräjävällä ja melkein lapsen äänellä ja rupesi pyyhkimään likaisia jalkojaan kynnykseen.

Petjan mieli teki sanoa paljokin rumpalille, mutta hän ei uskaltanut. Hän seisoi hetken aikaa pojan vieressä eteisessä, vaan sitte tarttui pimeässä pojan käteen ja puristi sitä.

— Entrez, entrez, — toisti Petja hellästi supattaen.

"Ah, mitä voisin tehdä hänen hyväkseen?" virkkoi Petja itsekseen, avasi oven ja laski pojan edellään huoneeseen.

Kun poika oli tullut mökkiin, istuutui Petja loitolle hänestä, sillä Petjasta tuntui alentavalta kiinittää huomiota poikaan. Sen sijaan kopeloi Petja taskustaan rahoja kahden vaiheella, kävisikö laatuun antaa niitä pienelle rummuttajalle vai ei.

VIII.

Rummuttajasta, jolle Denisovin käskystä annettiin viinaa ja lammaspaistia ja jonka Denisof käski pukea venäläiseen pukuun jättääkseen hänet joukkoonsa, kääntyi Petjan huomio Dolohoviin, joka nyt saapui mökkiin. Petja oli armeijassa ollessaan kuullut paljon kerrottavan Dolohovin tavattomasta urhoudesta ja julmuudesta ranskalaisia kohtaan ja tämän tähden katsoi Petja hellittämättä Dolohoviin siitä hetkestä pitäen, kun tämä oli mökkiin tullut. Petjan mieli nousi nousemistaan rohkeammaksi ja hän keikisteli myötäänsä päätään osottaakseen olevansa kyllin arvokas Dolohovinkin laisen miehen seurassa.

Dolohovin ulkoasu hämmästytti Petjaa komeudellaan.

Denisovin pukuna oli aina kasakkatakki, hän piti partaa ja hänen rinnassaan oli Pyhän Ihmeitätekevän Nikolain kuva, jota paitsi hänen puhetavassaan ja kaikissa liikkeissään osottautui hänen erikoinen olemuksensa. Dolohof sitä vastoin, joka ennen oli Moskovassa pitänyt persialaista pukua, oli nyt mitä keikarimaisimman kaartiupseerin asussa. Hänen kasvonsa olivat sileiksi ajellut, hänen päällään oli puuvillaverhoinen kaartilaisen pitkä takki, Yrjön risti napinlävessä ja päässä huolellisesti painettu siro lakki. Hän heitti nurkkaan märän huopaviittansa, astui Denisovin luo ja rupesi ketään tervehtimättä kyselemään, millä kannalla asiat olivat. Denisof kertoi hänelle suurempien joukkojen aikeista siepata heidän kuormastonsa, Petjan lähettämisestä ja siitä, mitä hän oli vastannut kummallekin kenraalille. Lopuksi kertoi Denisof kaiken sen, minkä tiesi vihollisjoukosta.

— Hyvä on, mutta täytyy saada selville, mitä väkeä vihollinen on ja paljoko niitä on, — huomautti Dolohof. — Sen vuoksi on lähdettävä tiedustelemaan. Kun ei tiedetä varmaan, kuinka paljon vihollisia on, ei umpimähkään voi lähteä semmoiselle retkelle. Minun tapani on toimia säntillisesti. Eikö kuka teistä tahtoisi lähteä minun kanssani heidän leiriinsä. Minulla on tarvittavat puvut.

— Minä, minä!... Minä lähden kanssanne! — huudahti Petja.

— Sinun ei tarvitse ollenkaan lähteä, — sanoi Denisof ja lisäsi Dolohoville: — häntä minä en laske ensinkään.

— Sepä ihmeellistä! — huudahti Petja. — Miksi minä en saisi lähteä?...

— Siksi, ettei sinua siellä tarvita.

— Olkoon miten tahansa, mutta ... mutta ... minä lähden ja sillä hyvä. Otattehan te minut? — sanoi hän Dolohoville.

— Miksikäs en? ... — vastasi Dolohof hajamielisesti katsellen ranskalaisen pojan kasvoihin. — Kauvanko sinulla on ollut tämä puitukka? — kysyi hän Denisovilta.

— Vasta aamusta saakka, hän ei kuitenkaan tiedä mitään. Olen jättänyt hänet luokseni.

— Mihinkäs sinä ne muut panet? — kysyi Dolohof.

— Mihinkäkö panen? Minä lähetän ne pois kuittia vastaan! — kivahti yht'äkkiä Denisof punastuen. — Minä uskallan sanoa peittelemättä, ettei minun omallatunnollani ole yhdenkään ihmisen henkeä. Paljoa helpompi on lähettää 30 tai 300 miestä vartioituina kaupunkiin, kuin ruveta, totta puhuen, ryvettämään sotilaskunniaansa.

— Tuollainen lapsellinen puhe sopii paljoa paremmin tuolle nuorelle kreiville, joka on vasta 16 vanha, mutta ei sinunlaisellesi partasuulle, — sanoi Dolohof kylmän ivallisesti.

— Enhän minä ole sanonut mitään muuta, kuin että lähden kaiken mokomin mukaanne, — huomautti Petja arasti.

— Minulle ja sinulle, veliseni, eivät enää sovi mokomat vehkeet, — jatkoi Dolohof, jota näytti erityisesti huvittavan puhua asiasta, joka ärsytti Denisovia. — Miksi esimerkiksi olet ottanut tuon pojan? — sanoi hän päätään nyökyttäen. — Siksikö, että sinun on häntä sääli? Kyllä ne sinun lähetyksesi kuittia vastaan tunnetaan. Kun sinä lähetät sata vankia, tulee perille kolmekymmentä. Muut kuolevat nälkään tai kolhivat saattomiehet heidät hengiltä. Eikö ole yhtä hyvä olla niitä ottamatta?

Kasakkakapteeni nyökytti välkkyvät silmät sirhallaan hyväksyvästi päätään.

— Asia ei liikuta minua ollenkaan eikä siihen kannata hukata sanoja. Sinä sanot, että kuolevat. Kuolkoot, minun syyni ei se ainakaan ole.

Dolohof purskahti nauruun.

— Eikö heitä sitte ole käsketty senkin seitsemän kertaa ottamaan kiinni meitä? Ja kun saavat kiinni, ei siinä auta enemmän sinun kuin minunkaan ritarillisuuteni — naru kaulaan ja sillä hyvä. — Hän oli hetkisen vaiti. — Mutta nyt täytyy ruveta käsiksi toimeen. Käskekää minun kasakkani tänne tavaroineen. Minulla on siellä kaksi ranskalaista univormua. No, lähdettekö kanssani? — kysyi hän Petjalta.

— Minäkö? Tietysti, tietysti, — huudahti Petja punastuen melkein kyyneliin saakka ja katsoi Denisoviin.

Dolohovin ja Denisovin kiistellessä siitä, miten vankeja on kohdeltava, joutui Petja taas ymmälle, sillä hän ei päässyt oikein perille, mistä he olivat puhelleet. "Jos tunnetut aikamiehet ajattelevat sillä tavalla, niin on se kai oikein ja hyvin", ajatteli hän. "Älköön vain Denisof luulkokaan, että minä tottelen häntä ja että hänellä on valta komentaa minua. Lähden vaikka mikä olisi Dolohovin kera ranskalaisten leiriin!"

Kaikkiin Denisovin pyytelyihin olla lähtemättä vastasi Petja, että hänkin oli tottunut tekemään kaikki säntillisesti eikä umpimähkään arviokaupalla ja ettei hän välitä vaarasta mitään.

— Sillä, nähkääs, onhan se selvä juttu, että jollei tiedä tarkkaan niiden lukumäärää ... saattaa se maksaa monen sadan hengen ja paljokos meitä täällä on. Toisekseen tekee minun mieleni hyvin kovasti ja minä lähden kun lähdenkin. Älkää minua siis estelkö, se vain pahentaisi asian, — puheli Petja.

IX.

Pukeuduttuaan ranskalaisiin pukuihin läksivät Petja ja Dolohof ratsastamaan samalle paikalle metsän rinteeseen, josta Denisof oli silmäillyt ranskalaisten leiriä. Oli pilkkosen pimeä, kun he pääsivät metsästä ja laskeutuivat notkoon. Dolohof käski saattamassa olleiden kasakoiden jäädä tähän, vaan itse hän jatkoi ravakkaa ravia tietä myöten sillalle päin. Petja, joka oli kivettymäisillään jännityksestä, ratsasti hänen rinnallaan.

— Jos joudumme kiinni, en elävänä antaudu, minulla on pistooli, — supatti Petja.

— Älä puhu venäjää, — supatti Dolohof nopeasti ja samassa hetkessä kuului pimeästä "qui vive?"[90] ja pyssyn ratinaa.

Veri tulvahti Petjan kasvoille ja hän tarttui pistooliinsa.

— Lanciers du 6-me,[91] — sanoi Dolohof hevosen vauhtia hillitsemättä enemmän kuin lisäämättäkään.

Vahtisotamiehen musta vartalo häämötti sillalla.

— Mot d'ordre?[92]

Dolohof pidätti hevosensa käyntiin.

— Dites donc, le colonel Gérard est ici?[93] — kysyi hän.

— Mot d'ordre?[94] — vaati vahtisotamies kysymykseen vastaamatta ja salpasi tien.

— Quand un officier fait sa ronde, les sentinelles ne demandent pasle mot d'ordre... — kivahti Dolohof yht'äkkiä tuimistuen ja kannusti hevosensa suoraan sotamiestä kohti. — Je vous demande, si le colonel est ici?[95]

Ja odottamatta vastausta vahtisotamieheltä, joka väistyi tieltä, läksi Dolohof ajamaan käyden mäkeä ylös.

Kun Dolohof huomasi erään miehen mustan varjon kulkevan tien poikki, pysähdytti Dolohof miehen ja kysyi, missä oli komentaja ja upseerit. Mies, jolla oli säkki olalla ja joka oli sotamies, pysähtyi, astui aivan Dolohovin ratsun viereen, taputti sitä kädellään ja kertoi avomielisesti ja ystävällisesti, että komentaja ja upseerit olivat mäellä oikealla kädellä herraskartanon pihalla.

Ratsastettuaan vielä jonkun matkaa tietä myöten, jonka kummaltakin puolen kuului puheen sorinaa nuotioiden ympäriltä, ajoi Dolohof herraskartanon pihaan. Täällä hän laskeutui hevosen selästä ja meni erään leimuavan nuotion luo, jonka ympärillä istui muutamia miehiä kovaäänisesti keskustellen. Tulella oli kiehumassa jotain kattilassa, jota eräs sotamies polvillaan ja kasvot tulesta punaisina hämmensi latasimella.

— Oh, c'est un dur à cuire,[96] — virkkoi eräs upseereista, jotka istuivat pimennossa toisella puolen nuotiota.

— Il les fera marcher les lapins,[97] — vastasi eräs toinen nauraen.

Kumpikin vaikeni ja rupesi katsomaan pimeästä kuuluviin Dolohovin ja Petjan askeliin päin, kun nämä hevosiaan taluttaen astuivat nuotiota kohti.

— Bonjour, messieurs![98] — lausui Dolohof kovalla ja selvällä äänellä.

Upseerit nousivat pystyyn nuotion takana ja eräs kookas, pitkäkaulainen upseeri kiersi nuotion ympäri Dolohovin luo.

— C'est vous, Clément? — kysyi hän. — Dou, diable...[99] — mutta häneltä jäi lause kesken, kun hän samassa huomasi erehtyneensä. Hieman naamaansa rypistäen tervehti hän sitte Dolohovia tuntemattomana henkilönä ja kysyi, miten hän voisi osottaa palvelustaan.

Dolohof kertoi olevansa tovereineen matkalla rykmenttiinsä ja kysyi kaikkiin upseereihin kääntyen, eivätkö he tietäisi jotain 6:sta rykmentistä. Kukaan ei tiennyt mitään. Petjasta näytti, että ranskalaiset upseerit rupesivat tarkastamaan häntä ja Dolohovia karsain ja epäilevin katsein. Muutamaan tuokioon ei kukaan virkkanut mitään.

— Si vous comptez sur la soupe du soir, vous venez trop tard,[100] — kuului nuotion takaa eräs naurun sekainen ääni.

Dolohof vastasi, että he ovat kylläiset ja että heidän on vielä tänä yönä jatkettava matkaa.

Hän antoi hevoset kattilaa hämmentävän sotamiehen hoteihin ja laskeutui kyyrylleen nuotion ääreen pitkäkaulaisen upseerin viereen. Tämä upseeri katsoi hetkeksikään silmiään hellittämättä Dolohoviin ja kysyi vielä kerran, mistä rykmentistä hän oli. Dolohof ei vastannut, koska ei ollut kuulevinaan kysymystä, vaan rupesi taskusta ottamaansa ranskalaista piipun nysää sytytellen kysymään upseereilta, näinköhän kasakoista olisi suurtakin haittaa matkalla tästä edelleen.

— Les brigands sont partout,[101] — vastasi eräs upseeri nuotion takaa.

Dolohof sanoi, että kasakat ovat vaarallisia sellaisille jälelle jääneille kuin hän ja hänen toverinsa olivat, mutta etteivät kasakat varmaankaan uskaltaisi suurten osastojen kimppuun, lisäsi hän kysyvästi.

Kukaan ei vastannut mitään.

"Eikö hän viimeinkään lähde?" ajatteli Petja joka hetki seisoessaan nuotion edessä ja kuunnellessaan Dolohovin puhetta.

Mutta Dolohof alotti taas uudelleen keskustelun ja rupesi kainostelematta tiedustelemaan, paljoko ranskalaisilla oli väkeä pataljoonassa, paljoko oli pataljoonia ja paljoko vankia. Puhuessaan osaston mukana olevista sotavangeista virkkoi Dolohof:

— La vilaine affaire de trainer ces cadavres après soi. Vaudrait mieux fusiller cette canaille,[102] — ja hän purskahti niin väkevään omituiseen nauruun, että Petjaa pelotti, että ranskalaiset heti oivaltaisivat petoksen. Petja astui tahtomattaan askeleen takaperin.

Kukaan ei virkkanut sanaakaan Dolohovin nauruun. Eräs upseeri, jota ei näkynyt (hän oli pitkällään sinelli korvissa), kohottautui supattamaan jotain toverilleen. Dolohof nousi ja kutsui sotamiestä, jonka hoteihin oli jätetty hevoset.

"Näinköhän tuovat hevoset?" ajatteli Petja vaistomaisesti läheten Dolohovia.

Hevoset tuotiin.

— Bonjour, messieurs, — sanoi Dolohof.

Petja aikoi sanoa bonsoir, vaan hän ei saanut ääntäkään suustaan. Ranskalaiset upseerit supattelivat yhä keskenään. Dolohovilta meni hyvän aikaa, ennen kuin hän pääsi hevosen selkään, koska se ei pysynyt asemillaan. Sitte ajoi hän käyden pihasta ulos. Petja ratsasti hänen rinnallaan ja vaikka hänen mielensä kovasti teki, ei hän kuitenkaan uskaltanut katsahtaa taakseen nähdäkseen, juoksivatko ranskalaiset heidän jälessään vai ei.

Päästyään maantielle ei Dolohof lähtenyt samanne päin, josta he olivat tulleet, vaan pitkin kylää. Eräässä kohden hän pysähtyi kuuntelemaan. "Kuuletko?" sanoi hän. Petja tunsi venäläisten puheen ääniä ja näki nuotioiden ympärillä venäläisten vankien tummia haamuja. Hetkisen kuluttua he läksivät ajamaan sillalle päin, sivuuttivat vahtisotamiehen, joka ääneti ja synkkänä käveli sillalla, ja tulivat notkoon, jossa kasakat odottivat.

— No, hyvästi nyt. Sano Denisoville, että hän on valmis aamun valetessa ensimäisen laukauksen pamahdettua, — sanoi Dolohof ja aikoi lähteä, mutta Petja tarttui hänen käteensä.

— Ei! — huudahti hän. — Te olette suuri sankari. Ah, miten mainiota, miten suuremmoista! Minä rakastan teitä suuresti.

— Hyvä on, hyvä on, — vastasi Dolohof.

Mutta Petja ei laskenut häntä menemään ja pimeässä erotti Dolohof, että Petja kumartui häneen päin suudellakseen häntä. Dolohof suuteli Petjaa, naurahti, käänsi hevosensa ja katosi pimeyteen.

X.

Vahtituvalle palattuaan tapasi Petja Denisovin. Tämä oli odottanut Petjaa levottomana, hädissään ja suuttuneena itseensä, että oli laskenut Petjan menemään.

— Jumalan kiitos! — huudahti hän. — No, Jumalan kiitos! — toisti hän moneen kertaan kuunnellessaan Petjan innostunutta kertomusta. — Lempo sinut periköön! Sinun tähtesi en ole saanut unentäyttä silmääni! — virkkoi Denisof. — No, Jumalan kiitos, käy nyt makaamaan. Aamuun saakka ehdimme vielä nukahtaa.

— Eihän toki, — sanoi Petja, — minua ei vielä nukuta. Ja toisekseen on minun laitani niin, että jos pääsen uneen, en voi enää herätä. Sitä paitsi en ole koskaan tottunut nukkumaan taistelun edellisenä yönä. Petja istui hetken aikaa mökissä muistellen riemumielin äskeisen seikkailun yksityiskohtia ja elävästi kuvitellen mielessään, mitä huomenna tapahtuisi. Huomattuaan, että Denisof oli nukahtanut, hän läksi ulos.

Ulkona oli vielä pilkkopimeä. Sade oli tauonnut, ainoastaan puista putoili harvakseen pisaroita. Vähän matkan päässä mökistä häämötti kasakkojen telttien ja toisiinsa sidottujen hevosten tummia piirteitä. Mökin takaa näkyi kahdet kuormarattaat, joiden luona seisoi hevosia ja kuopasta hohti hiipuvan nuotion punerrus. Kaikki kasakat ja husarit eivät nukkuneet, sieltä täältä kuului matalia, supatuksen kaltaisia ääniä, joita säestivät putoilevien pisaroiden pärskeet ja hevosten pureskelemisen ratina.

Kun Petja oli tullut ulos, katseli hän ympärilleen pimeyteen ja meni kuormarattaiden luo. Näiden alta kuului jonkun kuorsausta, ympärillä seisoi kauroja rouskutellen useita satuloituja hevosia. Petja erotti oman ratsunsa, jota hän sanoi Karabahiksi ja joka oli vähä-venäläinen juoksija.

— No, Karabah, huomenna saamme tekemistä, — sanoi hän silittäen sen kuonoa ja suudellen sitä.

— No, barin, ettekö nuku? — kysyi kuorman alla oleva kasakka.

— En, aa ... Lihatshof, sehän sinun nimesi taisi olla. Olen vast'ikään tullut. Me kävimme ranskalaisten leirissä.

Ja Petja kertoi juurta jaksain kasakalle sekä retken vaiheet että syyn siihen, miksi hän oli käynyt ja miksi hän on sitä mieltä, että on parempi panna henkensä vaaraan, kuin ryhtyä tekoon umpimähkään.

— Menisitte makaamaan, — virkkoi kasakka.

— Ei, olen tottunut valvomaan, — vastasi Petja. — Onkos teillä vielä pistooleissa piitä. Minulla on niitä mukanani. Jos tahdot, niin saat.

Kasakka kurotti päätään kuorman alta nähdäkseen paremmin Petjan.

— Minä kysyin siksi, että tapani on tehdä kaikki säntillisesti, — jatkoi Petja. — Monet eivät pidä varaansa ajoissa ja saavat sitä jälestäpäin katua. Minä en semmoisesta pidä.

— Selvähän se on, — sanoi kasakka.

— Vielä yksi asia, voisitko sinä, veliseni, terottaa miekkani, se on tyl... — mutta samassa Petja vaikeni, kun hän huomasi valehtelevansa, sillä miekkaa ei oltu koskaan hijottu. — Voisitko tehdä sen?

— Miksikäs ei, saapi kyllä.

Lihatshof nousi ylös, kaiveli tavaramyttyjä ja kohta kuuli Petja teräksisen miekan ja kovasimen kilisevää ääntä, Petja nousi kuorman laidalle, kasakka hijoi miekkaa kuorman alla.

— Nukkuvatko miehet? — kysyi Petja.

— Kuka nukkuu, kuka ei.

— Entäs poika?

— Vesennikö? Hän käpertyi tuonne tuvan eteiseen ja nukkuu pelosta.

Petja oli kotvan aikaa ääneti kuunnellen kovasimen ääntä. Pimeydestä kuului läheneviä askeleita ja kohta näyttäytyi musta vartalo.

— Mitä sinä terotat? — kysyi mies, joka oli tullut kuorman luo.

— Terotan barinin miekkaa.

— Se on hyvä asia, — virkkoi mies, joka näytti Petjasta husarilta. — Eikös tänne teille jäänyt eräs haarikka.

— Tuossa on pyörän vieressä.

Husari otti haarikan.

— Eiköhän jo kohta alkane valetakin, — virkkoi hän haukotellen ja poistui.

Petjan olisi pitänyt tietää, että hän on metsässä Denisovin partiojoukossa virstan päässä maantiestä, että hän istuu kuormalla, joka oli anastettu ranskalaisilta ja jonka viereen oli sidottu hevosia, että hänen allaan istuu kasakka Lihatshof ja terottaa hänen miekkaansa, että suuri, musta pilkku oikealla oli vahtitupa ja punainen, kirkas pilkku alhaalla vasemmalla oli sammuva hiillos, että mies, joka oli käynyt hakemassa haarikkaa, oli ollut husari, jonka mieli oli tehnyt juoda, — mutta hän ei tiennyt tästä mitään eikä tahtonutkaan tietää. Hän oli lumotussa valtakunnassa, jossa ei mikään ollut todellisuuden kaltaista. Suuri musta pilkku taisi todellakin olla vahtitupa, mutta se voi myöskin olla rotkon suu, joka vei syvälle maan uumeniin. Punainen pilkku taisi olla tuli, mutta se taisi myöskin olla jättiläishirviön silmä. Mahdollista, että hän tosiaankin istui kuormalla, mutta yhtä mahdollista oli, että hän istuikin niin kauhean korkeassa tornissa, että jos sieltä putoaisi, niin lentäisi maahan kokonaisen päivän, kokonaisen kuukauden, lentäisi lentämistään eikä koskaan pääsisi perille. Mahdollista, että kuorman alla istui vain kasakka Lihatshof, mutta hyvin mahdollista oli myöskin, että istuja oli maailman parhain, urhoollisin, ihmeellisin ja oivallisin mies, josta kukaan ei tiennyt mitään. Mahdollista, että husari tosiaankin oli käynyt kuorman luona ja mennyt hakemaan vettä, mutta yhtä hyvin oli hän vast'ikään kadonnut näkyvistä ja kadonnut kokonaan eikä häntä ollut ollutkaan.

Näkipä Petja nyt mitä tahansa, ei mikään häntä ihmetyttänyt. Hän oli lumotussa valtakunnassa, jossa kaikki oli mahdollista.

Hän katsoi taivaalle, sekin oli yhtä lumottu kuin maa. Taivas alkoi seestyä, puiden latvojen yllä kiisi pilviä, joiden kätköistä paljastui tähtiä. Toisinaan tuntui, että pilvet kiitäessään aukoivat taivaalle mustia pälviä, vaan toisinaan tuntui, että nuo mustat pälvet olivat pilviä. Toisinaan tuntui, että taivaan laki oli huimaavan korkealla, vaan toisinaan tuntui se laskeutuvan niin alas, että kädellä olisi voinut siihen koskettaa.

Petjan silmät sulkeutuivat ja hän alkoi vaappua.

Sadepisaroita putoili tuontuostakin. Kuului hiljaista puheen sorinaa. Hevoset rauskuttivat kaurojaan ja härskivät keskenään. Joku kuorsasi.

"Kilik-lik-kilik-lik..." kuului kovasimen kilke ja yht'äkkiä kuuli Petja suloista soittoa ... orkesteri soitti jotain tuntematonta, juhlallisen huumaavaa hymniä. Petja oli musikaalinen samoin kuin Natashakin, mutta musikaalisempi kuin Nikolai. Hän ei kuitenkaan ollut koskaan harjottanut soittoa eikä ajatellutkaan ruveta harjottamaan. Sen vuoksi tuntuivat hänestä nämä säveleet, jotka yht'äkkiä olivat alkaneet tulvia hänen korviinsa, erityisen tuoreilta ja viehkeiltä. Soitto kasvoi yhä äänekkäämmäksi ja äänekkäämmäksi. Säveleet paisuivat, virtasivat soittimelta toiselle. Oli menossa niin kutsuttu fuga, vaikkei Petjalla ollut pienintäkään käsitystä siitä, mitä fuga oli. Kukin soitin, joka oli milloin viulun, milloin torven näköinen, kummutteli omaa säveltään, mutta paljoa soinnukkaammin ja puhtaammin kuin viulut ja torvet. Soitin ei ehtinyt säveltään päähän, kun se suli toiseen melkein samallaiseen, kiehtyi kolmanteen ja neljänteen, nämä yhtyivät kaikki kuoroon, kunnes taas karkasivat erilleen ja sitte uudelleen yhtyivät milloin juhlallisen hartaaksi kuorovirraksi, milloin häikäisevän loistavaksi voittohymniksi.

"Tosiaankin, minähän vain uneksin", sanoi Petja itselleen nyykähtäen eteenpäin. "Säveleet soivat vain korvissani. Ehkä se onkin minun orkesterini. Alkakaa uudelleen! Hei, orkesteri! Uudestaan!..."

Hän sulki silmänsä. Ja eri tahoilta, ikään kuin jostain kaukaa alkoi taasen soida samoja säveliä, jotka vuoroin soivat hajallaan, vuoroin taas tulvahtivat samaksi ihanaksi juhlahymniksi, "Ah, tämä on taivaallista! Ja sitä tulee niin paljon kuin tahdon!" sanoi Petja itselleen ja hän koetti johtaa tuota suuremmoista orkesteria.

"Hiljemmin, hiljemmin, vaimentukaa nyt." Ja säveleet tottelivat häntä. "Nyt voimakkaammin, iloisesti! Vielä iloisemmin!" Ja kaukaa syvyyden kätköstä vyöryi voimakkaita, juhlallisia ääniä. "Kaikki yhdessä!" käski Petja. Ja ensin kaikui kaukaa miesten ääniä, sitte naisten. Äänten voima paisui tasaisesti ja juhlallisesti valtavaksi kuoroksi. Petjan valtasi kammo ja riemu kuunnellessaan sävelvirtojen ihanaa pauhua.

Laulu humisi ylpeän voitonriemukkaana marssina, vesipisaroita putoili, "kilk-lik-lik" kiikkui miekka ja taas alkoi kuulua hevosten härskettä ja hirnuntaa, joka ei häirinnyt laulua, vain sointui säveliin.

Petja ei tiennyt, kauanko tätä kesti, sillä se tuotti hänelle suuremmoista nautintoa ja ihastusta ja hän pahotteli, ettei ollut ketään, jolle hän olisi voinut ihastustaan kertoa. Hänet herätti Lihatshovin ystävällinen ääni.

— Nyt se on hiottu, barin. Ranskalaisen halkasee sillä kahtia.

Petja heräsi.

— Ka, päivä valkenee, tosiaankin! — huudahti hän.

Ennen näkymättömät hevoset näkyivät nyt hännän päitä myöten ja alastomien oksien lomista pilkisti vetistä valoa. Petja puistalsihe, hypähti maahan, otti taskustaan ruplan ja antoi sen Lihatshoville. Petja heilautti miekkaansa koettaakseen sitä ja pisti sen sitte huotraan. Kasakat päästivät hevosia siteistä ja tiukkasivat satulavöitä.

— Tuolla tulee päällikkö, — sanoi Lihatshof.

Vahtituvasta tuli Denisof, huusi Petjaa ja käski laittautumaan lähtöön.

XI.

Hevoset laitettiin hämärässä yks kaks kuntoon ja kaikki järjestyivät paikoilleen. Denisof seisoi vahtituvan luona ja antoi viimeisiä määräyksiä. Jalkaväki läksi edelle ja katosi kohta näkyvistä puiden taa aamu-usvaan. Kasakkakapteeni antoi joitain käskyjä kasakoille. Petja piti hevostaan suitsista ja odotti kärsimättömästi käskyä nousta selkään. Hänen kylmällä vedellä pestyillä kasvoillaan ja varsinkin silmissä hehkui kummallinen tuli, kylmiä väreitä kareili selässä ja koko ruumiissa tuntui nopeaa, tasaista vavahtelemista.

— No, onko teillä kaikki valmista? — kysyi Denisof. — Hevonen tänne.

Hevonen tuotiin. Denisof suuttui eräälle kasakalle siitä, että tämä oli jättänyt satulavyön löyhäksi, haukkui häntä ja nousi ratsulleen. Petja tarttui jalustimeen. Hänen hevosensa hotasi tapansa mukaan purrakseen häntä jalasta, mutta Petja kiepsahti ketterästi satulaan, kääntyi muutaman kerran katsomaan liikkeelle lähteneisiin husareihin ja ajoi Denisovin luo.

— Vasili Fedorovitsh, antakaa minulle joku määrätty tehtävä? Annattehan vai mitä? — pyysi Petja.

Denisof näytti kokonaan unohtaneen Petjan olemassaolon. Hän katsahti Petjaan.

— Minä pyydän sinulta ainoastaan sitä, — sanoi Denisof tuikeasti, — että tottelisit minua etkä työntäytyisi mihinkään omin päin.

Koko matkan ajan ei Denisof virkkanut Petjalle sanaakaan. Kun he olivat tulleet metsän laitaan, alkoi alhaalla laaksossakin valeta. Denisof keskusteli jotain supattamalla kasakkakapteenin kanssa, jonka jälkeen kasakat alkoivat ajaa Petjan ja Denisovin ohi. Kun kaikki olivat heidät sivuttaneet, läksi Denisof ajamaan alas rinnettä. Hevoset laskeutuivat takajaloillaan pidätellen ja luisuen rinnettä alas notkoon miehet selässä. Petja ajoi Denisovin rinnalla. Kylmät väreet hänen ruumiissaan yltymistään yltyivät. Päivä valkeni ehtimiseen ja ainoastaan kaukaisimmat esineet olivat sumun kätkössä. Päästyään alas ja katsahdettuaan taakseen viittasi Denisof päällään vieressään seisovalle kasakalle.

— Merkkilaukaus! — virkkoi hän.

Kasakka nosti kätensä, pamahti laukaus. Samassa silmänräpäyksessä alkoi kuulua etupuolelta nelistämään lähteneiden hevosten jalkojen töminää, huutoja eri tahoilta ja uusia laukauksia.

Samassa tuokiossa, kun oli alkanut kaikua huutoa ja töminää, sivalsi Petja hevostaan, laski ohjat valtoimilleen ja läksi Denisovin huudoista välittämättä kiitämään eteenpäin. Petjasta oli tuntunut, että sinä hetkenä, jolloin laukaus oli kajahtanut, oli yht'äkkiä käynyt valkeaksi kuin sydänpäivällä. Petja läheni siltaa. Hänen edellään ratsasti kasakoita. Sillalla työkkäsi hän syrjään erään jälelle jääneen kasakan ja kiidätti edelleen. Hänen editseen juoksi tien poikki oikealta vasemmalle joitain miehiä, luultavasti ranskalaisia. Yksi kaatui likaan Petjan hevosen jalkoihin.

Erään mökin luona tungeskeli kasakoita jotain tehden. Joukon keskeltä kuului kauhea huuto. Petja nelisti joukon luo ja näki ensimäiseksi kalpeakasvoisen ranskalaisen, jonka alaleuka tärisi ja joka oli tarttunut häntä kohden ojennetun peitsen varteen. — Hurraa!... Pojat ... meikäläiset ... — huusi Petja, kannusti huohottavaa ratsuaan ja lennätti edelleen kylätietä.

Etupuolelta kuului laukauksia. Kasakat, husarit ja venäläiset ryysyiset sotavangit, jotka olivat juosseet ryntääjiä vastaan tien kummaltakin puolen, huusivat ja hälisivät kovalla äänellä. Eräs urhea, punakka, sinisessä sinellissä oleva ranskalainen torjui lakittomin päin ja kasvot tuikeina pistimellään husarien iskuja. Kun Petja ehti paikalle, oli ranskalainen jo kaatunut. "Taasen myöhästyin", välähti Petjan päässä ja hän nelisti sinne, mistä kuului tiheää ammuntaa. Ammunta kuului sen herrastalon pihalta, jossa hän oli viime yönä käynyt Dolohovin kanssa. Ranskalaiset olivat asettuneet sinne puolustusasentoon aidan taa tiheäpensaiseen puutarhaan ja ammuskelivat kasakoita, joita tungeskeli portilla. Petja huomasi portille ajaessaan ruudinsavun seasta Dolohovin, joka kasvot kalpean vihertävinä huusi jotain miehille. "Saartoon! Jalkaväkeä on odotettava!" huusi hän juuri silloin, kun Petja ajoi hänen luokseen.

— Odotettava?... Hurraa! — kiljui Petja ja läksi samassa tuokiossa lennättämään sinne, josta kuului laukauksia ja jossa oli sakeinna ruudin savua.

Pamahti yhteislaukaus, luodit vinkuivat ja iskivät johonkin. Kasakat ja Dolohof ratsastivat Petjan jälestä portista sisään. Muutamat ranskalaisista viskoivat aaltoavassa ruudin savussa aseitaan ja juoksivat pensaikosta kasakkoja vastaan, toiset riensivät mäkeä alas lammelle. Petja ratsasti hevosellaan pitkin pihaa ohjat valtoiminaan, huitoi kummallisen hätäisesti käsillään ja luisui luisumistaan toiselle puolelle satulaa. Hänen hevosensa, joka oli törmännyt erään nuotion hehkuvaan hiillokseen, pysähtyi yht'äkkiä, jolloin Petja putosi raskaasti märkään maahan. Kasakat näkivät, miten hänen jalkansa ja kätensä kiivaasti nytkähtelivät, mutta pää pysyi liikkumattomana. Luoti oli lävistänyt hänen päänsä.

Eräs vanhempi ranskalainen upseeri tuli kartanon takaa valkea liina miekkaan sidottuna Dolohovin luo ja ilmotti, että he antautuvat. Vaihdettuaan muutaman sanan ranskalaisen kanssa laskeutui Dolohof hevosen selästä ja meni kädet levällään liikkumattomana viruvan Petjan luo.

— Loppunut, — sanoi hän synkein kasvoin ja meni portista tulevaa Denisovia vastaan.

— Surmattu?! — huudahti Denisof nähdessään jo matkan päästä sen oudon asennon, jossa Petjan ruumis virui.

— Loppunut, — toisti Dolohof, jolle tuon sanan lausuminen näytti tuottavan mielihyvää ja hän läksi nopeasti vankien luo, joita ympäröivät ratsuiltaan laskeutuneet kasakat. — Me jätämme hänet tänne! — huusi hän Denisoville.

Denisof ei vastannut mitään. Hän ajoi Petjan luo, laskeutui satulasta ja käänsi vapisevin käsin itseensä päin lian ja veren tahrimat Petjan kasvot, joilla jo oli kalman leima.

"Minä pidän makeasta. Mainioita rusinoita, ottakaa kaikki", muistui Denisovin mieleen. Ja kasakat kääntyivät ihmeissään katsomaan, kun he kuulivat koiran ulvonnan tapaista ulinaa, joka pusertui Denisovin rinnasta hänen yht'äkkiä käännähtäessään ympäri ja mennessään aidan viereen, johon hän rajusti tarttui.

Niiden venäläisten vankien joukossa, jotka Denisof ja Dolohof vapauttivat, oli myöskin Pierre Besuhof.

XII.

Ranskalaiset päälliköt eivät olleet antaneet koko matkan aikana siitä vankikunnasta, jossa Pierre oli, mitään uusia määräyksiä Moskovasta lähdön jälkeen. Lokakuun 22 p:nä ei vankikunta enää kulkenut niiden joukkojen ja kuormien mukana, joiden kera se oli lähtenyt Moskovasta. Puolet kuormastosta, jossa oli korppuja ja joka oli kulkenut ensimäisinä päivinä heidän jälestään, oli joutunut kasakkojen saaliiksi, toinen puoli oli lähtenyt edelle. Jalan kulkevasta ratsuväestä, joka oli ollut edellä, ei ollut enää jälellä ainoatakaan miestä, kaikki olivat kadonneet. Tykistön sijaan, joka ensimäisinä päivinä oli kulkenut edellä, oli tullut westfalilaisten saattaman marsalkka Junotin pitkä tavarakuormasta. Vankien takana tuli ratsuväen tarpeita kulettava kuormasto.

Vjasmasta saakka kulkivat ranskalaiset joukot, jotka ennen olivat marssineet kolmena kolonnana, yhtenä laumana. Ne epäjärjestyksen oireet, joita Pierre oli huomannut ensimäisessä levähdyspaikassa Moskovasta lähdettyä, olivat nyt kehittyneet huippuunsa.

Sen tien varret, jota ranskalaiset kulkivat, olivat täynnä hevosen raatoja. Eri joukko-osastoista jälelle jäänyttä ryysyistä väkeä yhtyi tuontuostakin kolonnaan, mutta jonkun ajan kuluttua jäi siitä taas jälelle.

Matkan varrella oli tapahtunut valhehälytyksiä, jolloin saattoväki ampui, juoksi sikinsokin toinen toistaan sysien, mutta sitte taas palasi järjestykseen ja haukkui toinen toistaan turhasta pelosta. Joukon kolme osastoa, ratsuväen tarpeiden kuormasto, vangit ja Junotin kuormasto muodostivat vielä jonkunlaisen kokonaisuuden, mutta kukin niistäkin nopeasti hupeni.

Kuormasto, jossa alunpitäen oli ollut 120 kuormaa, oli nyt huvennut 60, muut olivat joutuneet venäläisten käsiin tahi hylätyt. Junotinkin kuormastosta oli hylätty ja ryöstetty muutamia kuormia. Kolme kuormaa olivat rosvonneet Davoustin armeijakunnasta häipyneet sotamiehet. Saksalaisten puheista sai Pierre kuulla, että Davoustin kuormia saattoi suurempi vartiojoukko kuin vankeja ja että yksi heidän tovereistaan, saksalainen sotamies, oli ammuttu itsensä marsalkan käskystä siitä syystä, että sotamieheltä oli tavattu marsalkalle kuuluva hopealusikka.

Kaikista enin oli kuitenkin huvennut vankien joukko. Niistä 330 miehestä, jotka olivat lähteneet Moskovasta, ei nyt ollut jälellä sataakaan. Vangeista oli saattoväelle suurempi vastus kuin ratsuväen tarpeista ja Junotin kuormista. Ratsuväen tarpeiden ja Junotin lusikkojen käsitettiin kyllä olevan tarpeen, mutta se, että nälkäisten ja viluisten sotamiesten täytyi vartioida yhtä nälkäisiä ja viluisia venäläisiä, joita paleltui ja uupui tiepuoliin ja joita oli käsketty ampua, oli sekä käsittämätöntä että vastenmielistä. Mutta saattoväki, joka ikään kuin pelkäsi joutuvansa siinä surkeassa asemassaan, jossa se itse oli, säälintunteen valtaan vankeja kohtaan, josta seikasta saattoväen oma asema vain olisi pahentunut, kohteli vankeja entistä tylymmin ja ankarammin. Dorogobuschissa telkesivät saattosotamiehet vangit erääseen talliin ja läksivät itse ryöstämään omia makasiinejaan, mutta sillä aikaa kaivautuivat muutamat vangit maan alitse tallista pois ja karkasivat. Ranskalaiset saivat kuitenkin heidät kiinni ja ampuivat.

Se Moskovasta lähtiessä toimeenpantu järjestys, että vangittujen upseerien oli kulettava erillään sotamiehistä, oli aikoja sitte ollut ja mennyt. Kaikki, jotka kykenivät kävelemään, marssivat yhdessä ja Pierre oli jo kolmannen päivämarssin jälkeen liittynyt Karatajeviin ja sinipunervaan, vääräkoipiseen koiraan, joka oli valinnut isännäkseen Karatajevin.

Kolmantena päivänä Moskovasta lähdön jälkeen sai Karatajef saman kuumeen, jota hän oli potenut Moskovan sairaalassa ja sikäli kuin hän heikkeni, alkoi Pierre karttaa häntä. Jos Pierren joskus piti mennä Karatajevin luo, täytyi hänen pakottamalla pakottaa siihen itsensä eikä hän tiennyt mistä tämä vastenmielisyys oli häneen tullut. Kun hän joskus läheni Karatajevia, kuuli tämän tavallisuuden mukaan hiljaa voihkien laskeutuvan pitkälleen ja tunsi sen katkeran hajun, jota nyt Karatajevista levisi entistä enemmän, poistui Pierre heti hänen luotaan ja unohti hänet ajatuksistaankin.

Vankeutensa aikana lautakojussa oli Pierre oivaltanut koko olennollaan ja elämällään eikä järkensä avulla, että ihminen on luotu onneen, että onni on hänessä itsessään, hänen luonnollisten tarpeidensa tyydyttämisessä ja että kaikki onnettomuus tulee liiallisuudesta eikä suinkaan puutteesta. Mutta näinä viimeisinä kolmena viikkona oli hän saavuttanut erään uuden, lohdullisen totuuden, hän oli havainnut, ettei maailmassa ole mitään pelottavaa. Hän oli havainnut, että samoin kuin ei maailmassa ole semmoista tilaa, jossa ihminen olisi onnellinen ja täysin vapaa, samoin ei ole olemassa semmoistakaan tilaa, jossa hän olisi kokonaan onneton tai riippuvainen. Hän oli havainnut, että kärsimyksillä on rajansa ja vapaudella rajansa ja että nämä rajat ovat hyvin lähellä toisiaan; että se ihminen, joka on kärsinyt siitä, että hänen ruusuisella vuoteellaan yksi ruusunlehti on ollut käppyrässä, on kärsinyt samalla tavalla, kuin hän kärsi nyt nukkuessaan paljaalla märällä maalla toinen kylki kylmänä toista lämmitellessä ja että hän pitäessään ahtaita juhlakenkiä oli silloin kärsinyt aivan samalla tavalla kuin nytkin kulkiessaan aivan paljain jaloin (hänen jalkineensa olivat aikoja sitte kuluneet lopullisesti), jotka olivat kirjavanaan paiseita. Hän oli havainnut, että kun hän oli mennyt naimisiin omasta mielestään vapaasta tahdosta, ei hän ollut ollut sen vapaampi kuin nytkään, jolloin hänet teljettiin yöksi talliin. Kaikesta siitä, jota hänkin sittemmin sanoi kärsimykseksi, mutta jota hän silloin ei ollut melkein tuntenutkaan, olivat pahimmat hänen avoimet, murjoutuneet ja ruvettuneet jalkansa. (Hevosen liha oli maukasta ja ravitsevaa; salpietarin hajuinen ruuti, jota käytettiin suolan asemasta, oli sekin miellyttävää; kylmyys ei ollut vallan suuri ja päivin marssiessa oli aina helle; öisin paloivat nuotiot; täit, jotka häntä söivät, lämmittivät hänen ruumistaan.) Pahimpana rasituksena olivat ensi alussa jalat.

Kun Pierre toisena matkapäivänä tarkasteli nuotion ääressä paiseitaan, tuntui hänestä mahdottomalta päästä liikkumaan, mutta kun kaikki muut nousivat ylös, läksi hänkin ontumaan, vaan sittemmin, kun hän oli lämmennyt, kulki hän kivutta, vaikka jalat illalla näyttivät entistä pahemmilta. Mutta hän ei katsonut jalkoihinsa ja rupesi ajattelemaan muuta.

Nyt vasta käsitti Pierre ihmisessä piilevän elinvoiman ja huomion esineen siirtämisen pelastavan voiman, joka on sen varmuusläpän kaltainen, joka laskee veturista liian höyryn, niin pian kuin höyryn paine nousee määrättyä rajaa suuremmaksi.

Pierre ei kuullut eikä nähnytkään, kun jälelle jääviä vankeja ammuttiin, vaikka jo toista sataa vankia oli tällä tavoin saanut surmansa. Hän ei ajatellut Karatajevia, joka huononi päivä päivältä ja joka luultavasti oli kohta joutuva samallaisen kohtalon uhriksi. Vielä vähemmin ajatteli Pierre itseään. Kuta tukalammaksi hänen olonsa tuli, kuta synkemmältä näytti tulevaisuus, sitä riippumattomammin siitä asemasta, jossa hän oli, virtasi hänen mieleensä valoisia ja lohduttavia ajatuksia, muistoja ja kuvitelmia.

XIII.

Lokakuun 22 p:nä nousi Pierre puolenpäivän rinteessä ylös mäkeä likaista, livettävää tietä myöten katsoen jalkoihinsa ja kuopikkaaseen tiehen. Toisinaan silmäili hän ympärillään kulkevaa tuttua väkeä, mutta sitte taas painui hänen katseensa jalkoihin. Sekä väki että jalat olivat hänestä yhtä omaa ja tuttua. Punasinervä, vääräkoipinen koira kepelsi huolettomana tien vieressä, nosti silloin tällöin toisen takajalkansa koholle ikään kuin osottaakseen ravakkuuttaan ja tyytyväisyyttään, juoksi kolmella jalalla, vaan toisinaan läksi aika vauhtia neljällä jalalla ja kiivaasti haukkuen hätyyttämään korppia, joita istui raadoilla. Koira oli nyt paljoa iloisempi ja lihavampi kuin Moskovassa. Pitkin tien varsia virui kaikenlaista eläinten lihaa, ihmislihasta hevosen lihaan saakka, mikä minkin verran mädännyttä, ja kun sudet eivät uskaltaneet tulla joukkojen tähden raadoille, sai koira tyydyttää nälkäänsä minkä mieli teki.

Aamusta pitäen oli satanut, ja vaikka usein tuntui, että sade taukoaa ja taivas seestyy, alkoi sade pienien lomien jälkeen tulvia entistä kovemmin. Likomärkä maa ei jaksanut enää imeä vettä, joka juoksi puroina tien raitioissa.

Pierre kulki tiepuoliin katsellen ja laskien askeleitaan kolmittain, jolloin hän käänsi sormen koukkuun. Pierre sanoi itsekseen sateelle: "anna tulla, anna tulla niin paljon kuin haluttaa".

Hänestä tuntui, ettei hän ajattele mitään, mutta hänen sielunsa vaelsi jossain kaukana ja hän mietiskeli jotain tärkeää ja lohdullista. Tämä jotain oli eräs syvä ja sielukas kohta Karatajevin kertomuksesta edellisenä päivänä. Edellisenä iltana oli Pierreä ruvennut levähdyspaikassa vilustamaani kun nuotio oli sammunut ja sen vuoksi hän oli noussut ja siirtynyt läheisimmän palavan nuotion ääreen. Tämän nuotion luona istui Platon sinelli korvissa ja kertoi sotamiehille nopealla, miellyttävällä, mutta heikolla ja sairaloisella äänellä Pierrelle tuttua juttua. Yö oli kallistunut aamupuoleen. Tämä oli se aika, jolloin Karatajef tavallisesti vapautui joksikuksi aikaa kuumeesta ja jolloin hän elostui erittäin virkeäksi. Nuotion luo tultuaan, kuultuaan Platonin heikon ja sairaloisen äänen ja nähtyään hänen surkeat kasvonsa, joita kirkkaat leimut valaisivat, tunsi Pierre yht'äkkiä, että hänen sydäntään vihlasi vastenmielisesti. Hän säpsähti sitä, että hänet oli yht'äkkiä vallannut sääli tuota miestä kohtaan ja hän aikoi pyörähtää pois, mutta kun muuta nuotiota ei ollut, istuutui Pierre nuotion viereen koettaen olla katsomatta Platoniin.

— Kuinka on terveytesi laita? — kysyi Pierre.

— Mitäs siitä? Kuka vaivojaan vaikertaa, ei se siitä sen ennemmin kuole, — vastasi Karatajef ja rupesi heti jatkamaan alkamaansa kertomusta.

— Niin, veliseni, — jatkoi Platon hymy kuihtuneilla, kalpeilla kasvoilla ja erityisen iloinen välke silmissä. — Niin, veliseni...

Pierre tunsi tämän jutun jo vanhastaan, sillä Karatajef oli yksistään Pierrelle kertonut sen ainakin kuuteen kertaan ja joka kerran erityisen iloisin tuntein. Mutta vaikka Pierre tunsikin jutun juurtajaksain, antautui hän kuitenkin sitä kuuntelemaan aivan kuin uutta tarinaa ja se hiljainen riemu, jota Karatajef näytti kertoessaan tuntevan, tarttui Pierreenkin. Juttu oli eräästä vanhasta kauppiaasta, joka oli elänyt sovussa ja Jumalan pelossa perheensä kanssa ja joka oli kerran lähtenyt erään toverinsa, rikkaan kauppiaan, kanssa Makarjin luo.

Kauppiaat olivat jääneet yöksi erääseen majapaikkaan, vaan aamulla oli kauppiaan toveri tavattu surmattuna ja ryöstettynä. Verinen veitsi oli löydetty vanhan kauppiaan vuoteesta tyynyn alta. Kauppias oli vedetty oikeuteen, tuomittu raippoihin, jonka jälkeen häneltä oli lävistetty sieramet, "niin kuin laki ja järjestys vaati", kuten Karatajef sanoi, sekä lopuksi lähetetty pakkotyövankeuteen.

— Niin, veliseni (Pierre saapui tässä kohden Karatajevin kertomusta), siitä tapauksesta oli kulunut kymmenen vuotta ja enemmänkin, vaan vanhus elelee pakkotyövankeudessa entisekseen. On kaikessa nöyrä ja alistuvainen, kuten tuleekin eikä tee kenellekään pahaa, vaan alituisesti rukoilee Jumalalta kuolemaa. No, niin... Eräänä yönä kokoutuivat vangit yhteen, kuten mekin tässä ja vanhus oli siinä myöskin. Alkoivat puhella, kuka mistäkin on joutunut kärsimään ja mitä syntejä ovat Jumalan edessä tehneet. Yksi kertoi ottaneensa hengen, toinen kaksi, kolmas oli murhapolttaja, neljäs karkuri ja kuka mitäkin. Ruvettiin kysymään ukoltakin: "mistäs sinä, vanhus parka, kärsit?" — "Minä, rakkaat veljet", sanoo, "kärsin omien syntieni ja muiden pahojen tekojen tähden. En ole kenenkään henkeä ottanut, en vieraan tavaraa koskenut enkä muuta mitään tehnyt kuin köyhiä lähimäisiäni auttanut. Minä, rakkaat veljeni, olen kauppias ja minulla oli suuria rikkauksia." Ja niin tarinoi ukko, miten kaikki oli alunpitäen ollut ja käynyt. "Enkä minä itseäni surkuttele", sanoo, "sillä Jumala minua on etsiskellyt. Vaimoni ja lasteni tähden on vain haikea olla." Ja väkevään itkuun purskahti ukko. Mutta mitä ollakaan, sattuipa heidän seurassaan olemaan se samainen mies, joka oli sen toisen kauppiaan surmannut. "Missä", kysyy se, "se tapahtui, milloin ja missä kuussa?" kyseli tarkkaan. Ja miehen sydän sai kovan ahdistuksen. Astui siitä vanhuksen luo ja jalkoihin viskautui. "Minun tähteni", sanoo, "saat, vanhus parka, kitua. Se on totinen tosi, syyttä suotta, rakkaat veljet, on tämä mies tuskaan joutunut. Minä juuri olen sen tekosen tehnyt ja pistänyt veitsen nukkuessasi pääsi alle. Anna anteeksi, vanhus parka, Kristuksen tähden."

Karatajef vaikeni lempeä hymy kasvoilla nuotiovalkeaan katsoen ja puita kohennellen.

"Vaan vanhus sanoi: 'Jumala on sinulle anteeksi antanut, kaikkihan me olemme syntisiä Jumalan edessä. Omien syntieni palkaksi saan minä kärsiä.' Ja taas alkoi hän itkeä kuumia kyyneliä. Mitäs sanot, ystäväni?" puheli Karatajef entisestään valostuvimmin ja riemukkaan säteilevin kasvoin, ikään kuin siinä, mitä hän nyt tulisi kertomaan, olisi ollut hänen kertomuksensa suurin viehätys ja tärkein merkitys. "Mitäs sanot, ystäväiseni: se murhamies ilmottautui itse viranomaisille. 'Kuusi henkeä', sanoo se, 'olen surmannut, mutta surkein on minusta tämän vanhuksen kohtalo. Älköön hän enää minun tähteni itkekö.' Hän ilmottautui, kirjotettiin paperit ja lähetettiin sinne, minne pitikin. Se paikka oli kaukana ja pitkältä kului aikaa oikeuden ja jutun käyntiin ja kaikellaisten paperien kirjottamiseen, kuten virkamiesten on aina tapana. Joutuivat sitte paperit tsaarin käsiin ja tsaarilta tuli semmoinen käsky, että kauppias on laskettava vapaaksi ja hänelle annettava se korvaus, minkä ne olivat siellä tuominneet. Kun paperit tulivat, ruvettiin etsimään ukkoa: 'missä on se ukko, joka on syyttä suotta kärsinyt? Tsaarilta on tullut paperi!' Etsittiin ja etsittiin." — Karatajevin alaleuka vavahti. — "Vaan Jumala oli jo armahtanut häntä — hän oli kuollut. Niin, sillä tavalla se oli, ystäväiseni", lopetti Karatajef ja katsoi ääneti hymyillen kotvan aikaa eteensä.

Kertomuksen salaperäinen ajatus ja se hehkuva juhlallisuus, joka säteili Karatajevin kasvoilla kertomuksen kestäessä ja tuon juhlallisuuden hämärä merkitys täyttivät nyt Pierren sydämen selittämättömällä onnella.

XIV.

— A vos places![103] — huudettiin yht'äkkiä.

Vankien ja saattosotamiesten kesken syntyi vilkasta liikettä ja he rupesivat odottamaan jotain hauskaa ja juhlallista. Joka puolelta alkoi kuulua komennushuutoja ja vankien ohi nelisti vasemmalta puolen kylläisillä hevosilla siistipukuista ratsuväkeä. Kaikkien kasvoille oli noussut semmoinen jännityksen ilme, joka on tavallista korkeimpien päällikköjen saapuessa. Vangit työntäytyivät yhteen läjään, mutta heidät työnnettiin pois tieltä. Sotamiehet asettuivat rintamaan.

— L'Empereur! L'Empereur! Le maréchal! Le duc![104]

Tuskin oli kylläinen ratsujoukko ehtinyt ohi, kun samassa tulla jyrisivät umpivaunut, joita veti harmaa kuusivaljakko. Pierre näki vilahdukselta vaunussa istuvan kolmikolkkalakkisen miehen levolliset, kauniit, täyteläiset ja valkoveriset kasvot. Tämä oli eräs marsalkka. Marsalkan katse kohdistui Pierren kookkaaseen, rotevaan vartaloon ja siinä ilmeessä, joka oli välähtänyt marsalkan kasvoille, silloin kun hän oli katsahtanut Pierreen tuikeasti ja kääntänyt ne pois, näytti Pierren mielestä olleen surkuttelua ja halua salata se.

Kulkuetta johtava kenraali ratsasti punehtunein, pelokkain kasvoin vaunujen takana laihaa hevostaan hosuen. Muutamia upseereja kokoutui yhteen ja sotamiehiä tuli heidän ympärilleen. Kaikkien kasvot olivat levottoman jännitetyt.

— Qu'est ce qu'il a dit? Qu'est ce qu'il a dit?...[105] — kuuli Pierre.

Marsalkan ajaessa ohi olivat vangit keräytyneet yhteen, jolloin Pierre näki Karatajevin, jota hän ei vielä ollut nähnyt tänä aamuna. Karatajef istui sinelli pahanen päällään koivun runkoa vasten. Hänen kasvoillaan päilyi lempeä kuvastus eilisestä kertomuksesta viattoman miehen kärsimyksistä ja sitä paitsi hiljaisen riemun tunne.

Karatajef katsoi Pierreen pehmeillä, pyöreillä silmillään, joilla välkkyi kyynelten kosteus ja joilla hän näytti kutsuvan Pierreä luokseen sanoakseen hänelle jotain. Mutta kun Pierre pelkäsi saavansa mielipahaa, ei hän ollut näkevinäänkään Karatajevin katsetta, vaan poistui nopeasti. Kun vangit taas läksivät liikkeelle, katsahti Pierre jälelleen. Karatajef istui tiepuolessa koivua vasten, kaksi ranskalaista puheli jotain keskenään hänen vieressään. Pierre ei enää katsonut taakseen. Hän kulki nilkuttaen mäkeä ylös.

Takaa päin kuului siltä kohden, johon Karatajef oli jäänyt istumaan, laukaus. Pierre kuuli aivan selvästi laukauksen, mutta samassa tuokiossa, kun hän kuuli tämän, muisti hän, että häneltä oli jäänyt kesken ennen marsalkan tuloa alettu lasku, montako päivämatkaa oli vielä Smolenskiin. Hän rupesi laskemaan. Kaksi ranskalaista sotamiestä, joista toisella oli kädessä savuava kivääri, juoksi Pierren ohi. Kumpikin oli kalpea ja heidän kasvojensa ilmeessä — toinen sotamiehistä katsahti arasti Pierreen — oli jotain samantapaista, jota Pierre oli nähnyt monessa sotamiehessä telotuksen aikana. Pierre katsahti sotamieheen ja hänen mieleensä muistui, että sama sotamies oli toissapäivänä polttanut paitansa kuivatessaan sitä nuotiolla ja että muut olivat hänelle nauraneet.

Koira alkoi ulvoa sillä kohden, johon Karatajef oli jäänyt istumaan. "Mokoma pöllö, mikä sitä nyt siellä ulvottaa?" ajatteli Pierre.

Ne sotamiestoverit, jotka kulkivat Pierren rinnalla, eivät kääntyneet samoin kuin Pierrekään katsomaan sinne päin, josta ensin oli kuulunut laukaus ja sitte koiran ulvontaa. Kaikkien kasvoilla oli vakava ilme.

XV.

Ratsuväen kuormasto, vangit ja marsalkan kuormasto pysähtyivät Shamshevon kylään. Kaikki ryhmittyivät nuotioiden ympärille. Pierre meni erään nuotion ääreen, söi paistettua hevosen lihaa, laskeutui pitkälleen selin nuotioon ja nukkui heti. Hän nukkui taas samallaista unta kuin Moschaiskissa Borodinon taistelun jälkeen.

Taasen kietoutuivat todellisuuden tapahtumat unikuviin ja taasen puhui hänelle joku, hän itse tai joku muu, ajatuksia ja juuri niitä samoja ajatuksia, joita hänelle oli puhuttu Moschaiskissa.

— Elämä on kaikki. Elämä on Jumala. Kaikki muuttuu ja liikkuu ja tämä liike on Jumala. Ja niin kauan kuin on elämää, on Jumaluuden tuntemisen nautintoa. Rakastaa elämää on rakastaa elämää omissa kärsimyksissään, ansaitsemattomissa kärsimyksissä.

"Karatajef!" muistui Pierren mieleen.

Mutta samassa nousi Pierren mieleen ilmi elävänä hänen aikoja sitte unohtunut vanha opettajansa, joka oli hänelle opettanut maantietoa Sveitsissä. "Odotahan", sanoi opettaja ja näytti Pierrelle maapalloa. Tämä maapallo oli elävä, väräjävä pallo, jolla ei ollut kiinteitä rajoja. Pallon koko yläosa oli muodostunut hyvin kiinnekkäin vieretysten painuneista vesipisaroista. Kaikki vesipisarat liikkuivat, muuttuivat, toisinaan sulivat muutamat yhdeksi, toisinaan jakautui yksi moneksi. Joka pisara koetti paisua, anastaa niin suuren alan kuin mahdollista, mutta toiset koettivat tehdä samoin ja puristivat muita saaden ne toisinaan kokonaan häviämään, toisinaan taas sulamaan itseensä.

— Tämä on elämää, — virkkoi vanha opettaja.

"Miten yksinkertaista ja selvää", ajatteli Pierre. "Miksi en ole käsittänyt tuota ennen?"

— Keskellä on Jumala ja jokainen pisara koettaa suurentua voidakseen kuvastaa Häntä niin paljon kuin mahdollista. Ja jokainen kasvaa, sulaa toisiin, puristuu pienemmäksi, katoaa pinnalta, painuu syvyyteen ja sukeltaa taas näkyviin. Karatajef, hän paisui rajoistaan ja katosi. Vous avez compris, mon enfant?[106] — sanoi opettaja.

— Vous avez compris, sacré nom![107] — kuului huuto ja Pierre heräsi.

Hän nousi istualleen. Nuotion ääressä oli kyyryllään eräs ranskalainen, joka vast'ikään oli tyrkännyt kumoon venäläisen sotamiehen, ja paistoi latasimeen pistettyä lihapalaa. Jäntevät, karvaiset, punaiset, lyhytsormiset kädet pyörittelivät nokkelasti latasimessa kärventyvää lihaa. Ruskettuneet, tuikeat kasvot tuuheine kulmakarvoineen näkyivät selvästi hehkuvien hiilten valossa.

— Ça lui est bien egal, — murahti hän nopeasti käännähtäen takanaan seisovaan sotamieheen. — Brigand. Va![108]

Ja sotamies katsahti lihaa käännellen Pierreen. Pierre käänsi kasvonsa pois ja rupesi tähystämään syrjään. Se venäläinen vanki, jota ranskalainen oli tyrkännyt, istui nuotion vieressä ja taputteli jotain kädellään. Paremmin tähystettyään huomasi Pierre punasinervän koiran rehvanan, joka häntäänsä kieputtaen istui sotamiehen vieressä.

— Aa, jopa tuli! — sanoi Pierre. — Entä Pla... — oli hän jatkamaisillaan, vaan vaikeni samassa.

Hänen mieleensä nousi samassa yhtenäinen kuva siitä katseesta, jonka Platon koivun alla istuessaan oli häneen luonut, samalta paikalta kuuluneesta laukauksesta, koiran ulvonnasta, kahden ranskalaisen syyllisistä kasvoista, kädessä olleesta savuavasta pyssystä ja Karatajevin poissaolosta tältä leiripaikalta, ja hän oli valmis uskomaan, että Karatajef oli surmattu. Mutta yht'äkkiä, aivan aavistamatta välkähti hänessä muisto eräästä illasta, jonka hän kerran oli viettänyt erään puolalaisen kaunottaren kanssa talonsa balkonilla Kijevissä. Yhdistämättä kuitenkaan toisiinsa näitä kuvia ja tekemättä niistä johtopäätöksiä sulki Pierre silmänsä ja keväisen luonnon kuva suli muistoihin uimisesta, juoksevassa tilassa olevasta, väräjävästä maapallosta ja hän laskeutui jonnekin viileään veteen, niin että aallot painuivat umpeen hänen päänsä päällä.

Vähää ennen auringon nousua heräsi Pierre kovaan, kiihkeään ammuntaan. Hänen ohitsensa juoksi ranskalaisia.

— Les cosaques![109] — huusi yksi ranskalaisista ja hetken kuluttua ympäröi Pierren joukko venäläisiä.

Pierre ei päässyt hyvään aikaan selville, mitä oli tapahtunut. Hän kuuli joka puolelta toveriensa ilonhuudahduksia.

— Rakkaat ystävät! Veljet! Toverit! — huusivat vanhat sotamiehet itkussa silmin syleillen kasakkoja ja husareja.

Husareja ja kasakkoja oli kokoutunut vankien ympärille ja kukin tarjosi näille pukimia, saappaita, leipää ja kuka mitäkin. Pierre itki ääneen istuessaan heidän keskessään eikä saanut sanaa suustaan. Hän syleili ja suuteli itkien ensimäistä hänen luokseen tullutta sotamiestä.

Dolohof seisoi luhistuneen talon portilla ja laski ohitsensa ranskalaisia, joilta oli riisuttu aseet. Ranskalaiset olivat vielä kiihdyksissään äskeisestä tapahtumasta ja puhelivat keskenään kovaäänisesti, mutta Dolohovin ohi mennessään, joka hiljakseen läiskytteli nagaikallaan saappaan varsiaan vasten ja silmäili heitä kylmin, kiiluvin katsein, joka ei ennustanut mitään hyvää, vaikeni heidän puheensa. Toisella puolen seisoi Dolohovin kasakka ja luki vankeja vetäen jokaiselle sadalle liidulla viivan porttipieleen.

— Paljoko on? — kysyi Dolohof kasakalta.

— Toinen sata menossa, — vastasi kasakka.

— Filez, filex![110] — komenteli Dolohof, joka oli oppinut nämä sanat ranskalaisilta, ja kun hänen silmänsä kohtasivat jonkun vangin katseen, leimahti hänen silmissään vihainen salama.

Tällä välin kulki Denisof synkin kasvoin ja paljain päin niiden kasakkojen jälestä, jotka kantoivat Petja Rostovin ruumista puistoon kaivettuun hautaan.

XVI.

Lokakuun 28 p:stä alkoivat pakkaset ja ranskalaisten pako muuttui entistä surullisemmaksi. Väkeä palentui pakkasesta ja paloi nuotiotulista kuoliaiksi. Keisari, kuninkaat ja herttuat ajoivat turkkeihin kietoutuneina vaunuissaan ryöstetyn hyvyytensä keskellä. Ranskan armeijan paon ja hajoamisen kulku ei ollut muuttunut vähääkään.

Moskovasta Vjasmaan paetessa oli 73-tuhantisesta Ranskan armeijasta, kaartia lukuunottamatta (joka koko sodan aikana ei ollut tehnyt mitään muuta kuin rosvonnut), oli jäänyt jälelle 36,000 (tästä luvusta oli taistelujen kautta vähentynyt korkeintaan viisi tuhatta miestä). Tämä oli se sarjan ensimäinen jäsen, joka matemaattisen tarkasti ilmaisi seuraavat jäsenet. Ranskan armeija hupeni ja sortui samassa suhteessa Moskovan ja Vjasman, Vjasman ja Smolenskin, Smolenskin ja Beresinan ja Beresinan ja Vilnan välillä, ollenkaan riippumatta pakkasen laadusta, takaa-ajosta, tien salpaamisesta eikä mistään muustakaan toisistaan erikseen otetusta seikasta. Vjasmasta lähdettyään olivat ranskalaiset joukot, jotka olivat kulkeneet kolmena kolonnana, lyöttäytyneet yhdeksi joukkioksi, joka marssi semmoisena loppuun saakka. Berthier kirjotti keisarilleen (on selvää, miten paljon sotapäälliköt uskaltavat poiketa totuudesta kuvatessaan armeijan asemaa), seuraavan kirjeen:

"Je crois devoir faire connaître à Votre Majesté l'état de ses troupes dans les différents corps d'année que j'ai été à même d'observer depuis deux ou trois jours dans différents passages. Elles sont presque débandées. Le nombre des soldats qui suivent les drapeaux est en proportion du quart au plus dans presque tous les régiments; les autres marchent isolément dans différentes directions et pour leur compte, dans l'espérance de trouver des subsistances et pour se débarrasser de la discipline. En général ils regardent Smolensk comme le point, où ils doivent se refaire. Ces derniers jours on a remarqué que beaucoup de soldats jettent leurs cariouches et leurs armes. Dans cet état de choses, l'intérêt du service da Votre Majesté exige, quelles que soient ses vues ultérieures, qu'on rallie l'armée à Smolensk en commençant à la débarasser des non-combattans, tels que hommes démontés, et des bagages inutiles et du matériel de l'artillerie, qui n'est plus en proportion avec les forces actuelles. En outres les jours de repos, des subsistances sont nécessaires aux soldats qui sont exténués par la faim et la fatigue; beaucoup sont morts ces derniers jours sur la route et dans les bivacs. Cet état de choses va toujours en augmentant et donne lieu de craindre, que si l'on n'y prête un prompt remède, on ne soit plus maître des troupes dans un combat. Le 9 Novembre, à 30 verstes de Smolensk."[111]

Sen jälkeen kun ranskalaiset olivat humahtaneet Smolenskiin, joka oli heille kuvastunut luvattuna maana, surmasivat he toinen toisiaan ruokatarpeista kiistellessä, ryöstivät omia makasiinejaan ja kun kaikki oli ryöstetty, läksivät he jouduttautumaan edelleen.

Kaikki kulkivat itsekään tietämättä miksi ja mihin. Kaikista vähimmin tiesi sen nerokas Napoleon, koska kukaan ei antanut hänelle käskyjä. Hän ja häntä ympäröivät henkilöt noudattivat kuitenkin pinttyneitä tapojaan: kirjotettiin määräyksiä, kirjeitä, raportteja ja ordre du jour;[112] puhuteltiin toinen toisiaan: "Sire, Mon Cousin, Prince d'Ekmuhl, Roi de Naples"[113] j.n.e. Mutta määräykset ja raportit jäivät ainoastaan paperille, mitään niihin kirjotettua ei pantu toimeen, koska mitään ei voitu panna toimeen, ja vaikka nimitettiinkin toinen toisiaan majesteeteiksi, korkeuksiksi ja serkuiksi, tunsivat he kaikki olevansa kuitenkin surkuteltavia ja huonoja ihmisiä, jotka olivat tehneet ylenmäärin paljon pahaa, joka heidän nyt oli maksettava. Ja vaikka he olivat pitävinään huolta armeijasta, ajatteli kukin heistä ainoastaan itseään ja sitä, miten saisi matkan joutumaan ja pääsisi pelastumaan.

XVII.

Venäjän ja Ranskan sotajoukkojen toiminta jälkiretken aikana Moskovasta Niemenille on sokkosilla olon kaltaista, jolloin kahden leikkivän silmät sidotaan ja toinen silloin tällöin kilahduttaa tiukua ilmottaakseen itsestään sokolle. Alussa soittaa se, jota otetaan kiinni, vastustajaansa pelkäämättä, mutta kun hän joutuu ahtaalle, koettaa hän kuulumattomin askelin väistyä vihollisensa lähettyviltä, mutta usein sattuukin niin, että hän paetessaan tupsahtaa suoraan vihollisen käsiin.

Alussa antoivat vielä Napoleonin joukot tietoja itsestään — se tapahtui ensi aikoina Kalugan tietä marssiessa — mutta sitte kun he olivat päässeet Smolenskin tielle, riensivät he tiuvun kielestä kiinni pitäen ja tapahtui usein, että kun he luulivat pakenevansa, osuivat he suoraan venäläisten eteen.

Sen johdosta, että ranskalaiset pakenivat kovaa vauhtia eivätkä venäläiset luopuneet heidän kintereiltään, nääntyivät hevoset ja täten menetettiin se keino, jonka avulla tavallisesti saadaan osapuilleen tietää vihollisen asema. Sitä paitsi vaikutti kummankin armeijan asemien lukuisat ja nopeat muutokset sen, etteivät nekään tiedot, joita onnistuttiin saamaan, ehtineet perille oikeissa ajoin. Jos toisena päivänä oli saapunut tieto, että vihollisen armeija oli ollut siellä ja siellä ensimäisenä päivänä, niin kolmantena päivänä, jolloin saadun tiedon johdosta olisi voitu ryhtyä tarpeellisiin toimiin, olikin tuo armeija kulkenut kaksi päivämarssia ja sen asema oli muuttunut aivan toisellaiseksi.

Toinen armeija pakeni, toinen koetti saavuttaa sitä. Smolenskista tarjoutui ranskalaisille monta eri tietä. Kun nyt ranskalaiset viipyivät täällä neljä päivää, tuntuisi siltä, että he olisivat voineet saada tietää, missä vihollinen oli, tulla johonkuhun edulliseen johtopäätökseen ja tehdä jotain uutta. Mutta nelipäiväisen pysähdyksen jälkeen eivät heidän laumansa lähteneet pakenemaan oikealle eivätkä vasemmalle, vaan vähääkään punnitsematta painautuivat vanhalle, huonoimmalle tielle Krasnojea ja Orshaa kohti raivattua latua myöten.

Kun ranskalaiset odottivat vihollista takaa päin, pakenivat he pitkänä jonona, joka oli jakautunut 24 tunnin matkan päässä toisistaan oleviksi osastoiksi. Kaikista etumaisinna pakeni keisari, sitte kuninkaat, sitte herttuat. Venäjän armeija, joka luuli Napoleonin kallistuvan oikealle Dnjeprin toiselle puolelle eli ainoalle ajateltavissa olevalle suunnalle, painui sekin oikealle ja tuli Krasnojeen vievälle suurelle tielle. Täällä kohtasivat ranskalaiset aivan kuin sokkosilla ollessa venäläisiä etuvartiojoukkoja. Kun ranskalaiset aavistamattaan kohtasivat vihollisen, ällistyivät he ja pysähtyivät äkkinäisestä säikähdyksestä, mutta läksivät sitten pakenemaan takana tulevista tovereistaan välittämättä. Täällä kulki aivan kuin venäläisten joukkojen läpi kolme päivää peräkkäin yksityisiä ranskalaisia osastoja toinen toisensa perästä, ensin varakuninkaan joukko, sitte Davoustin ja sitten Neyn. Kukaan näistä ei välittänyt toisestaan, he hylkäsivät kaikki raskaat tavaransa, tykistön ja puolet väkeään ja pakenivat kiertämällä venäläiset oikeanpuolitse öiseen aikaan.

Ney, joka kulki viimeisenä (sillä tukalasta asemastaan huolimatta tahi juuri sen tähden halutti häntä särkeä se lattia, johonka hän oli loukannut itsensä ja siksi hän oli jäänyt revittämään Smolenskin muureja, jotka eivät olleet tehneet kenellekään mitään pahaa), 10,000 miehen suuruisen armeijan kera, ehätti Orshaan Napoleonin luo ainoastaan 1,000 miestä mukanaan, hylättyään kaiken väkensä ja kaikki tykkinsä ja päästyään yöllä salakähmää puikkimaan metsän kautta Dnjeprin yli.

Orshasta riennettiin edelleen tietä myöten Vilnaan entiseen tapaan sokkosilla ollen takaa ajavan armeijan kanssa. Beresina-joella tuli taas hätä käteen, monia hukkui ja monia antautui, mutta ne, joiden onnistui päästä joen yli, pakenivat yhtäpäätä. Ylipäällikkö pukeutui turkkiin, istuutui rekeen ja läksi livistämään yksinään tovereistaan välittämättä. Ken kynnelle kykeni, se lähti ajaen, ken ei kyennyt, se antautui tai kuoli.

XVIII.

Kun ranskalaiset tänä sodan pakokautena tekivät kaiken voitavansa tuhoutuakseen, kun ei ranskalaisen lauman ainoassakaan liikkeessä Kalugan tielle kääntymisestä asti siihen saakka, jolloin päällikkö pakeni armeijastaan, ollut vähänvähää järkeä, niin tuntuu aivan mahdottomalta, että historioitsijat kuvatessaan tätä ranskalaisten pakoretkeä selittävät joukkojen liikettä johtaneen yhden ainoan henkilön tahdon. Mutta sittenkin ovat historioitsijat kirjottaneet kokonaisia vuoria kirjoja tästä retkestä ja kaikkialla kuvaavat he Napoleonin toimenpiteitä, hänen suuremmoisia suunnitelmiaan armeijan johtamista varten ja hänen marsalkkojensa nerokkaita määräyksiä.

Napoleonin paon Mali Jaroslavetsista, vaikka hänellä olisi ollut avoin tie rikkaihin lääneihin ja hän olisi voinut vapaasti valita sen tien, joka kulki samassa suunnassa kuin sekin, jota Kutusof sittemmin ajoi häntä takaa — tämän tarpeettoman peräytymisen hävitettyjen seutujen kautta selitetään meille tapahtuneen minkä minkinlaisten syvämietteisten perustelmien pohjalla. Yhtä syvistä syistä kerrotaan tapahtuneen myöskin hänen peräytymisensä Smolenskista Orshaan. Sitte kuvataan hänen sankarimielisyyttään Krasnojessa, jossa hän muka valmistui ryhtymään taisteluun ja itse johtamaan sitä ja jossa hän koivunen keppi kädessä kävellen sanoi:

— J'ai assez fait l'empereur, il est temps de faire le général.[114]

Mutta tästä huolimatta pakenee hän heti paikalla tämän jälkeen edelleen ja jättää oman onnensa nojaan häviön partaalla olevat armeijansa tähteet.

Sitte kuvataan marsalkkojen ja varsinkin Neyn urhoutta, joka oli sellaista, että hän öiseen aikaan samosi kiertoteitä Dnjeprin yli ja saapui Orshaan kadotettuaan lippunsa, tykistönsä ja yhdeksän kymmenettä osaa väestään. Ja lopuksi kuvaavat historioitsijat suuren keisarin viimeistä eroa sankarillisesta armeijasta jonkunlaisena suuremmoisena tapahtumana. Yksinpä tämäkin teko, viimeinen pako, jota tavallisella ihmiskielellä sanotaan suurimmaksi konnuudeksi, jota jokainen lapsikin opettelee pitämään häpeänä, saa historioitsijoiden kielellä puolustuksensa.

Silloinkin, kun on aivan mahdotonta venyttää jo muutoinkin hyvin venyviä historiallisen järkeilyn säikeitä ja kun teko ilmeisesti sotii sitä vastaan, jota koko ihmiskunta pitää hyvänä ja oikeana, silloinkin tuovat historioitsijat esiin pelastavan käsitteen suuruudesta, ikään kuin käsitteet hyvästä ja pahasta eivät muuten sopisi siihen ollenkaan. Suurelle henkilölle ei ole olemassa mitään pahaa. Ei ole olemassa niin kauhistavaa tekoa, että sen voisi lukea viaksi suurelle henkilölle.

"C'est grand!"[115] — sanovat historioitsijat ja silloin ei ole enää olemassa enemmän hyvää kuin pahaakaan, vaan on "grand" ja ei "grand". Grand on hyvä, ei grand on huono. Grand on historioitsijoiden mielestä jonkunlaisten sellaisten erityisten elollisten ominaisuus, joita he nimittävät sankareiksi. Ja kun Napoleon raivautui lämpimässä turkissaan kotiinsa ei ainoastaan menehtyvien toveriensa, vaan myöskin (omasta mielestään) niiden ihmisten parista, jotka hän oli tänne tuonut, tuntee hän que c'est grand ja hänen mielensä on tyyni.

"Du sublime (hän näkee jotain sublime'a itsessään) au ridicule il n'y a qu'un pas",[116] — sanoo hän ja koko maailma toistaa 50 vuotta: "sublime, grand! Napoléon le grand! Du sublime au ridicule il n'y a qu'un pas!"[117]

Eikä kenenkään päähän pälkähdä, että semmoisen suuruuden tunnustaminen, jota ei voi mitata hyvän ja pahan mittapuikolla, on ainoastaan oman mitättömyyden ja mittaamattoman pienuuden tunnustamista.

Meille, joille Kristus on antanut hyvän ja pahan mittapuun, ei ole mitään mittaamatonta. Eikä ole suuruutta siellä, missä ei ole yksinkertaisuutta, hyvyyttä ja totuutta.

XIX.

Kuka venäläisistä ei olisi tuntenut katkeruutta, tyytymättömyyttä ja sekavuutta lukiessaan kuvausta 1812 sodan viimeisestä jaksosta? Kuka ei olisi kysynyt itseltään, miksi ei vangittu ja tuhottu kaikkia ranskalaisia, kun kaikki kolme armeijaa saartoi heidät ylivoimaisin joukoin, kun hajotetut ranskalaiset nälissään ja viluissaan antautuivat joukottain ja kun (niinkuin historia meille kertoo) venäläisten tarkotuksena oli juuri se, että ranskalaisilta oli tukettava tie ja heidät kaikki otettava vangiksi?

Millä tavoin jäi siltä venäläiseltä sotajoukolta, joka lukumäärältään ranskalaisia heikompana antautui Borodinon taisteluun, millä tavoin tältä sotajoukolta, joka ympäröi kolmelta puolen ranskalaiset ja jonka tarkotuksena oli vangita nämä, jäi tarkotus saavuttamatta? Oliko tosiaankin ranskalaisilla niin paljoa suuremmat edut puolellaan kuin meillä, että me emme kyenneet lyömään heitä suuremmilla voimillamme, vaikka olimme saartaneetkin heidät? Miten on tämä voinut tapahtua?

Historia (se, jota tällä sanalla nimitetään) vastaa näihin kysymyksiin sanomalla, ettei Kutusof eikä Tormasof eikä Tshitshagof eikä se eikä se tehnyt niitä ja niitä liikkeitä...

Mutta miksi he eivät tehneet kaikkia noita liikkeitä? Jos oli heidän syynsä, ettei saavutettu aiottua tarkotusta, niin miksi ei heitä saatettu oikeuden käsiin ja telotettu? Ja jospa vielä otaksutaan, että venäläisten onnistumattomuuteen olivat syynä Kutusof, Tshitshagof y.m., niin ei kuitenkaan voida käsittää, miksi ei niissäkään oloissa, joissa Venäjän joukot olivat Krasnojessa ja Beresina-joella (kummassakin tapauksessa olivat venäläiset ylivoimaisia), vangittu ranskalaisten sotaväkeä marsalkkoineen, kuninkaineen ja keisareineen, koska se juuri oli venäläisten tarkotuksena?

Jos tämä omituinen ilmiö selitetään siten (niin kuin venäläiset sotahistorioitsijat sen tekevät), että Kutusof ehkäisi armeijaa hyökkäämästä, niin on se väärin siitä syystä, että me tiedämme, ettei Kutusofin tahto kyennyt pidättämään sotaväkeä hyökkäämästä Vjasmassa eikä Tarutinossa.

Miksi sen venäläisen armeijan, joka vihollista paljoa vähäväkisempänä voitti Borodinossa koko vihollisen voiman, voittivat Krasnojessa ja Beresina-joella hajanaiset ranskalaiset laumat, vaikka venäläiset olivatkin ylivoimaisia?

Jos venäläisten tarkoituksena oli se, että Napoleonilta ja hänen marsalkoiltaan oli katkaistava retki ja heidät vangittava eikä tätä tarkotusta saavutettu, vaan kaikki yrityksetkin tarkotuksen saavuttamiseksi raukesivat mitä häpeällisimmällä tavalla, niin ovat ranskalaiset aivan oikeassa esittäessään sodan viimeisen jakson voittoretkenä, vaan venäläiset historioitsijat ovat kokonaan väärässä kuvatessaan sitä voittokulkuna.

Venäläiset historioitsijat tulevat sikäli, kuin he tahtovat pysyä kiinni logiikan säännöissä, tahtomattaankin tähän johtopäätökseen, ja vaikka he runollisesti puhuvatkin miehuudesta, uskollisuudesta j.n.e., täytyy heidän pakosta tunnustaa, että ranskalaisten pako Moskovasta on yhtenäinen sarja voittoja Napoleonille ja tappioita Kutusoville.

Jos jätetään kokonaan syrjään kansallinen itserakkaus, niin tuntuu siltä, että tuo johtopäätös itsessään on aivan ristiriitainen, sillä ranskalaisten voitoista seurasi heidän täydellinen perikatonsa vaan venäläisten tappioista isänmaan vapauttaminen.

Tämän ristiriidan lähde on löydettävissä siitä seikasta, että historioitsijat, jotka tutkivat tapauksien kulkua hallitsijoiden ja kenraalien kirjeistä, virallisista kertomuksista, raporteista, suunnitelmista j.n.e., otaksuvat aivan väärin 1812 sodan viimeisen jakson tarkotukseksi sen, että Napoleonilta, hänen marsalkoiltaan ja armeijaltaan tahdottiin katkaista tie ja ottaa heidät vangiksi.

Tätä tarkotusta ei ollut eikä voinut olla, sillä se oli järjetön ja sen saavuttaminen oli kerrassaan mahdoton.

Tämä tarkotus oli aivan järjetön ensiksikin siitä syystä, että Napoleonin hajallinen armeija pakeni Venäjältä kiireimmän kaupalla ja joudutti juuri sitä, jota jokainen venäläinen toivoi. Mitä syytä oli siis ryhtyä kaikemmoisiin sotatoimiin ranskalaisten tähden, jotka pakenivat niin nopeaan kuin suinkin voivat?

Toiseksi oli järjetöntä asettua niiden tielle, joiden kaikki voimat oli kohdistetut pakoon.

Kolmanneksi oli järjetöntä hukata väkeä ranskalaisten tuhoamiseen, kun nämä tuhoutuivat ulkonaisistakin syistä siinä määrin, että he, vaikka heiltä ei olisi tukettukaan tietä, eivät olisi voineet viedä takasin sen enempää kuin mitä he joulukuussa veivät eli sadannen osan koko armeijastaan.

Neljänneksi oli järjetöntä koettaa vangita keisarikuninkaat ja herttuat, joiden vankeus olisi mitä suurimmassa määrin haitannut venäläisten toimia, kuten sen ovat tunnustaneet sen ajan taitavimmat diplomaatit (J. Maistre y.m.). Vieläkin järjettömämpää oli koettaa vangita ranskalaisia armeijakuntia, kun omat joukot olivat huvenneet puoleen entisestään ennen Krasnojeen tuloa, kun näin suuria vankijoukkoja varten olisi pitänyt varata vartioväeksi kokonaisia divisiooneja ja kun omatkaan sotamiehet eivät saaneet täysiä ruoka-annoksia ja ranskalaisia vankeja kuoli nälkään.

Koko se syvämietteinen suunnitelma, joka tarkotti Napoleonin ja hänen armeijansa retken katkaisemista ja heidän vangitsemistaan, on sen puutarhurin suunnitelman kaltainen, joka ajaessaan puutarhasta istutuksia tallanneita elukoita juoksee portille ja rupeaa lyömään niitä päähän. Ainoa seikka, jonka voisi sanoa puutarhurin puolustukseksi, on se, että hän oli hyvin kiivastunut. Samaa ei kuitenkaan voi sanoa suunnitelman laatijoista, sillä eiväthän he kärsineet tallatuista istutuksista.

Sen lisäksi, että oli järjetöntä katkaista Napoleonin ja hänen armeijansa retki, oli se myöskin mahdotonta.

Mahdotonta oli se ensiksikin siitä syystä, että koska kokemus on osottanut, että kolonnien liikkuminen viiden virstan matkalla samassa taistelussa ei koskaan lyö yksiin suunnitelmien kanssa, niin se mahdollisuus, että Tshitshagof, Kutusof y.m. olisivat oikeaan aikaan joutuneet johonkuhun määrättyyn paikkaan, oli niin vähäinen, että se oli yhtä suuri kuin itse mahdottomuus. Johan Kutusof sitä ajattelikin sanoessaan suunnitelman saatuaan, että sivuryntäyksistä laajalla alalla ei koidu toivottuja tuloksia.

Toiseksi se oli mahdotonta siitä syystä, että jos mieli lamauttaa se inertsian voima, jolla Napoleonin sotajoukot hyökyivät takasin, niin olisi pitänyt olla verrattomasti suuremmat sotavoimat, kuin mitä venäläisillä oli.

Kolmanneksi oli se mahdotonta siitä syystä, että sotakäsitteellä "katkaista retki" ei ole mitään merkitystä. Katkaista voi ainoastaan leipäpalan, mutta ei armeijaa. Katkaista armeija, tuketa sen tie ei käy mitenkään päinsä, sillä ylt'ympäri on aina väljyyttä kiertoon ja öitä pysyä näkymättömänä, jotka seikat sotaoppineiden pitäisi tietää ainakin Krasnojen ja Beresinan antamista esimerkeistä. Jos tahdotaan joku vangita, niin ei sitä voi tehdä mitenkään muuten kuin että vangittava suostuu siihen, samoin kuin ei voida saada kiinni pääskyä, ennen kuin se on istuutunut kädelle. Vangita voidaan vaan se, joka antautuu kuten saksalaiset strategiian ja taktiikan sääntöjen mukaan. Mutta ranskalaiset joukot eivät pitäneet tätä ollenkaan edullisena, koska heitä odotti samallainen nälkä- ja vilukuolema paossa kuin vankeudessakin.

Neljänneksi ja kaikkein tärkeimmästä syystä oli se mahdotonta siksi, ettei maailman alusta asti ole kertaakaan käyty sotaa semmoisissa oloissa, joissa tämä sota tapahtui, ja vaikka venäläiset ranskalaisia takaa-ajaessaan jännittivät kaikki voimansa, eivät he sittenkään saaneet aikaan sen enempää tuhoutumatta itse.

Venäjän armeija kadotti Tarutinon ja Krasnojen välisellä retkellä 50,000 miestä sairaina ja jälelle jääneinä eli osapuilleen suuren lääninkaupungin väkiluvun suuruisen määrän. Puolet armeijan väestä poistui taisteluitta.

Ja tästä sodan jaksosta, jolloin sotaväki saappaitta ja turkitta, vajaalla ruualla ja viinatta nukkui kuukausimääriä hangella 15 asteen pakkasessa, jolloin päivää oli vain 7-8 tuntia ja muu vuorokausi yötä, jonka aikana sotaväki oli voimaton, jolloin ihmisiä ei viety kuoleman valtakuntaan vaan muutamiksi tuntikausiksi, kuten taistelussa tapahtuu, vaan he saivat kuukausittain taistella joka hetki nälkä- ja vilukuolemaa vastaan, jolloin kuukaudessa sortui puolet armeijaa, — tästä samasta sodan jaksosta kertovat meille historioitsijat, miten Miloradovitshin oli tehtävä siipihyökkäys sinne ja sinne, vaan Tormasovin toisaalle ja miten Tshitshagovin oli marssittava sinne (marssittava polvia myöten lumessa) ja miten se löi nurinniskoin ja voitti j.n.e., j.n.e.

Venäläiset, joista oli vain puolet elossa, tekivät kaikki, mitä tehtävissä oli ja mikä tuli tehdä kansan arvoa vastaavan tarkotusperän saavuttamiseksi eikä ole heidän syynsä, että toiset venäläiset istuivat sillä aikaa lämpimissä huoneissa ja ajattelivat aivan mahdottomia asioita.

Koko tämä sekava ja käsittämätön todellisuuden vastakohta johtuu siitä, että historioitsijat ovat kirjottaneet ainoastaan eri kenraalien innostuneiden tunteiden ja sanojen historian, vaan ei tapausten historiaa.

Heistä tuntuvat mielenkiintoisilta jonkun Miloradovitshin sanat, palkinnot, joita se ja se kenraali sai ja heidän ehdotuksensa, vaan kysymys niistä 50,000, jotka jäivät sairaaloihin ja hautoihin, ei ollenkaan kiinnitä heidän huomiotaan, koska se ei kuulu heidän tutkimusalaansa.

Mutta kuitenkaan ei tarvita muuta kuin jättää syrjään raporttien ja taistelusuunnitelmien tutkiminen ja tutkia niiden satojen tuhansien liikettä, jotka ovat suoranaisesti ottaneet osaa tapaukseen, niin kaikki ratkaistemattomalta näyttäneet kysymykset muuttuvat ihmeellisen helposti päivän selviksi.

Napoleonin ja hänen armeijansa retken katkaisemisen tarkotus oli olemassa vain kymmenkunnan miehen mielikuvituksessa. Enemmältä sitä ei voinut olla olemassa siitä syystä, että se oli järjetön ja sen saavuttaminen oli mahdoton.

Kansalla oli yksi ainoa tarkotus: vapauttaa maansa vihollisesta. Tämä tarkotus saavutettiin ensiksikin itsestään, koska ranskalaiset pakenivat, josta syystä paon piti antaa tapahtua esteettömästi. Toiseksi saavutettiin tämä tarkotus kansansodan kautta, joka tuhosi ranskalaisia ja kolmanneksi siten, että suuri venäläinen armeija kulki ranskalaisten jälestä valmiina käyttämään pakkokeinoja, jos ranskalaiset olisivat pysähtyneet.

Venäjän armeijan oli vaikutettava niin kuin ruoska vaikuttaa juoksevaan eläimeen. Ja kokenut ajaja tiesi, että kaikista edullisinta oli pitää ruoska koholla uhkaavassa asennossa eikä suomia sillä päätä vasten juoksevaa eläintä.