NELJÄS OSA. (continued 2)

— Pierrellekö? Ei ollenkaan! Hänhän on niin hyvä, — vastasi ruhtinatar Maria.

— Tiedättekö, Maria, — sanoi yht'äkkiä Natasha kasvoilla veikeä hymy, jota ruhtinatar Maria ei ollut nähnyt kotvaan aikaan. — Hän on muuttunut merkillisen siistiksi, siloiseksi ja tuoksuavaksi, ihan kuin olisi suoraan saunasta tullut, ymmärrättehän, moraalisesta saunasta tullut. Eikö totta?

— Niin, — vastasi ruhtinatar Maria. — Hän on paljon muuttunut edukseen.

— Nuttukin oli lyhyt ja hiukset ajellut, ihan, ihan kuin ... pappa ennen saunasta tultuaan...

— Minä ymmärrän, ettei hän (ruhtinas Andrei) rakastanut ketään niinkuin häntä, — sanoi ruhtinatar Maria.

— Ja sittenkin he olivat niin erilaiset. Miehet kuuluvat olevan ystäviä silloin, kun he ovat aivan erilaiset ja niin kai se lienee. Eihän hän ole ollenkaan hänen kaltaisensa vai mitä?

— Ei ole, mutta erinomainen mies.

— No, hyvää yötä, — sanoi Natasha.

Sama veikeä hymy pysyi vielä hyvän aikaa hänen kasvoillaan.

XIX.

Pierre ei saanut unta pitkään aikaan. Hän käveli edestakasin huoneessa vuoroin synkin kasvoin miettien jotain vaikeaa asiaa, vuoroin yht'äkkiä olkapäitään kohotellen ja nytkähtäen, vuoroin onnellisesti hymyillen.

Hän ajatteli ruhtinas Andreita, Natashaa ja näiden rakkautta ja silloin tuli hän mustasukkaiseksi Natashan entisyydelle, ja vuoroin hän moitti tästä itseään, vuoroin antoi sen itselleen anteeksi. Kello oli jo kuusi aamulla, mutta hän käveli yhä huoneessaan.

"Ka, minkäs sille tekee, jos se niin on ollakseen! Mitä tehdä?! Sen pitää siis niin olla", sanoi hän itselleen, riisuutui nopeasti ja kävi nukkumaan onnellisena ja mieli läikyksissä, mutta ilman epäilyjä ja epäröimistä.

"Tuntukoonpa tämä onni miten oudolta ja saavuttamattomalta tahansa, täytyy kuitenkin tehdä kaikki päästäksemme mieheksi ja vaimoksi", ajatteli hän.

Pierre oli jo muutamia päiviä tätä ennen määrännyt perjantain lähtöpäiväkseen Pietariin. Kun hän heräsi torstaina, tuli Saveljitsh kysymään häneltä neuvoja matkatavaroiden kuntoon panemisesta.

"Mitä, Pietariinko? Mikä on Pietari? Kuka aikoo Pietariin?" nousi itsestään hänen ajatuksiinsa kysymyksiä. "Tosiaankin, kauan aikaa ennen kuin tämä tapahtui taisin olla Pietariin lähdössä", muisti hän. "Niin, miks'ei, voinhan ehkä lähteä. Miten hyvä ja huolellinen hän on ja muistaa kaikki!" ajatteli hän ja katsoi vanhan Saveljitshin kasvoihin. "Ja miten ystävälliset hänen kasvonsa ovat!"

— No, Saveljitsh, eikö mielesi vieläkään tee päästä vapauteen? — kysyi Pierre.

— Mitäs minä, herra kreivi, vapaudella teen? Hyvin tultiin toimeen kreivivainajan aikana, taivaan autuus hänelle, eikä teidänkään aikananne ole pahaa puhetta ollut.

— Entä lapsesi?

— Siinä ne menevät lapsetkin, herra kreivi, semmoisen herrasväen turvissa kelpaa asua.

— Vaanpa minun perillisteni? — sanoi Pierre. — Jos yht'äkkiä menenkin naimisiin ... voihan semmoista tapahtua, — lisäsi hän tahtomattaan hymähtäen.

— Uskallan sanoa, että se on hyvä asia, herra kreivi.

"Noin helppona hän pitää asiaa", ajatteli Pierre. "Hän ei tiedä, miten pelottavaa ja vaarallista se on. Joko liian aikaista tai liian myöhäistä... Kauheata!"

— Mitä suvaitsette käskeä? Suvaitsetteko matkustaa huomenna? — kysyi Saveljitsh.

— En, matkustan vähä myöhemmin. Ilmotan sitte. Suo anteeksi, että juoksutan sinua, — sanoi Pierre ja nähdessään Saveljitshin hymyilevät kasvot hän ajatteli: "miten kummallista, ettei hän tiedä, ettei minulla nyt ole mitään tekemistä Pietarissa ja että ennen kaikkea on ratkaistava eräs toinen asia. Toisekseen hän taitaa tietää, vaikka ei ole tietävinään. Olisikohan puhua hänen kanssaan, mitä hän asiasta ajattelee? Ei, ehkä joskus toisen kerran", ajatteli Pierre.

Aamiaista syödessä ilmotti Pierre ruhtinattarelle, että hän oli eilen käynyt ruhtinatar Marian luona ja tavannut siellä suureksi ihmeekseen Natasha Rostovan.

Ruhtinatar ei näyttänyt pitävän tätä sen kummallisempana kuin Anna Semjonovankaan tapaamista.

— Tunnetteko hänet? — kysyi Pierre.

— Olen nähnyt kerran ruhtinattaren, — vastasi hän. — Kerrotaan, että hän oli menossa nuorelle Rostoville. Se olisi ollutkin oikein hyvä Rostovilaisille, sillä he ovat aivan häviön partaalla.

— Minähän kysynkin, tunnetteko Natasha Rostovan?

— Minä vain kuulin silloin siitä jutusta ... surullinen juttu.

"Ei, hän ei ymmärrä tai ei ole ymmärtävinään", ajatteli Pierre, "parasta on olla jatkamatta."

Ruhtinatar valmisti myöskin matkaeväitä Pierrelle.

"Miten hyviä he ovat kaikki", ajatteli Pierre, "kun he pitävät minusta näin suurta huolta, vaikkei sen nyt pitäisi huvittaa ketään. Ihmeellistä."

Samana päivänä tuli Pierren luo poliisimestari, joka pyysi lähettämään valtuutetun ottamaan vastaan niitä tavaroita, joita hallituksen säilöstä jaettiin omistajilleen.

"Ja hänkin", ajatteli Pierre katsoessaan poliisimestarin kasvoihin, "kaunis, kelpo upseeri ja niin hyvä mies! Nyt askaroi hän näin vähäpätöisillä asioilla. Sanokaa sitten, että hän on epärehellinen ja etuilee. Joutavia loruja! Vaan toisekseen, miksikäs hän ei voisi etuilla? Onhan hän saanut sellaisen kasvatuksen. Ja tekeväthän kaikki muutkin sillä tavalla. Mutta hänen kasvonsa ovat niin miellyttävät ja hyväntahtoiset ja hän hymyilee katsoessaan minuun."

Pierre läksi päivällisille ruhtinatar Marialle.

Ajaessaan pitkin katuja raunioiksi palaneiden talojen ohi, ihaili Pierre niiden kauneutta. Talojen savupiippuja ja raunioituneita muureja, jotka elävästi muistuttivat Rheinin rantoja ja Colosseumia, ulottui toinen toisensa taa kautta monien mustaksi palaneiden korttelien. Vastaan sattuvat ajurit, ratsastajat ja kirvesmiehet, jotka salvoivat uusia rakennuksia, kaupustelijat ja puotilaiset katselivat Pierreen ilosta sädehtivin silmin ja näyttivät ikään kuin sanovan: "ahaa, jo on tullut, katsotaanpas, mitä siitä nyt syntyy!"

Kun Pierre oli pysähtynyt ruhtinatar Marian talon eteen, rupesi häntä epäilyttämään, oliko hän eilen illalla ollutkaan täällä, tavannut Natashan ja puhellut hänen kanssaan. "Ehkä kaikki onkin ollut mielikuvitusta, ehkä en tapaa talosta ketään." Mutta tuskin oli hän ehtinyt astua ensimäiseen huoneeseen, kun hän silmänräpäyksessä tunsi katoavan vapautensa ja koko hänen olentonsa läpi virtasi tunne Natashan läsnäolosta. Natasha oli samassa mustassa, pehmeäpoimuisessa puvussa ja kammattu samoin kuin eilenkin, mutta sittekin oli hän aivan toinen ihminen. Jos hän olisi eilen Pierren huoneeseen astuessa ollut semmoinen kuin nyt, olisi Pierre aivan varmasti tuntenut hänet silmänräpäyksessä.

Nyt oli Natasha samanlainen, jommoisena Pierre oli hänet muistanut melkein lapsuudesta pitäen ja sittemmin ruhtinas Andrein morsiamena. Natashan silmissä loisti eloisa, kysyvä välke ja hänen kasvoillaan leikki leveä, kummallisen veikeä ilme.

Päivällisen jälkeen olisi Pierre jäänyt istumaan koko illaksi, mutta kun ruhtinatar Maria läksi kirkkoon, meni Pierre heidän kanssaan.

Seuraavana päivänä tuli Pierre aikaiseen, söi päivällistä ja jäi heidän luokseen koko illaksi. Vaikka ruhtinatar Maria ja Natasha näkivät hyvin mielellään Pierren vieraanaan ja vaikka Pierren elämän kaikki harrastukset olivat kiintyneet tähän taloon, kuivui keskustelu illan suussa kokonaan, vierähti vähäväliä yhdestä vähäpätöisestä asiasta toiseen ja katkesi monesti kokonaan. Pierre unohtui tänä iltana istumaan niin myöhään, että ruhtinatar Maria ja Natasha rupesivat vilkkumaan toisiinsa nähtävästi toivoen Pierren lähtevän pois. Pierre näki tämän, mutta ei voinut lähteä. Hänen tuli vaikea ja painostava olla, mutta sittenkin hän istui edelleen, sillä hän ei voinut nousta ylös eikä lähteä.

Kun ruhtinatar Maria ei nähnyt tulevan tälle loppua, nousi hän ensimäisenä ylös ja valittaen päänkivistystä rupesi hyvästelemään.

— Te siis matkustatte huomenna Pietariin? — kysyi hän.

— En, en matkusta, — vastasi Pierre ihmeissään ja ikäänkuin pahastuen. — Tahi oikeastaan, ehkä ... joka tapauksessa käyn kuulemassa, olisiko teillä annettava jotain toimekseni, — sanoi hän seisten ruhtinatar Marian edessä punastuneena.

Natasha antoi Pierrelle kättä ja poistui. Ruhtinatar Maria jäi huoneeseen, istuutui nojatuoliin ja loi Pierreen vakavan, tutkivan katseen syvistä, sädehtivistä silmistään. Väsymys, jota hän tätä ennen näytti tunteneen, katosi nyt kokonaan. Hän huokasi pitkään ja raskaasti ikäänkuin valmistuakseen pitkään keskusteluun.

Kun Natasha oli poistunut, muuttui Pierren painostus silmänräpäyksessä kiihkeäksi eloisuudeksi. Hän siirsi nopeasti tuolin ruhtinatar Marian viereen.

— Minulla olisi teille jotain sanomista, — sanoi hän vastaten ruhtinatar Marian katseeseen ikäänkuin sanoihin. — Ruhtinatar, auttakaa minua. Mitä minun on tehtävä? Voinko minä toivoa? Ruhtinatar, ystäväni, kuulkaa minua. Minä tiedän kaikki. Minä tiedän, etten ansaitse häntä, minä tiedän, että nyt ei käy laatuun puhua siitä. Mutta minä tahtoisin olla hänen veljenään. Ei, ei, en tahdo olla sitä, en voi olla...

Hän pysähtyi ja pyyhki kasvojaan ja silmiään käsillään.

— Kuulkaahan nyt, — jatkoi hän nähtävästi ponnistaen itseään puhumaan tajuttavasti. — En tiedä, kuinka kauan olen häntä rakastanut, mutta minä olen rakastanut häntä, ainoastaan häntä koko elämän ikäni ja rakastanut niin, etten ole ilman häntä voinut kuvitella itselleni mitään elämää. Nyt en uskalla pyytää hänen kättään, mutta ajatuskin siitä, että hän ehkä voisi olla omani ja että tämä mahdollisuus voisi luisua käsistäni ... on kauhistava. Sanokaa, voisinko minä toivoa. Sanokaa, mitä minun on tehtävä, rakas ruhtinatar! — sanoi hän hieman vaiti oltuaan ja koskettaen ruhtinattaren käteen, koska tämä ei vastannut.

— Olen ajatellut teidän sanojanne, — vastasi ruhtinatar Maria. — Kuulkaa, mitä sanon teille. Olette oikeassa, että rakkaudesta puhuminen hänelle nyt...

Ruhtinatar pysähtyi. Hän oli aikonut sanoa: rakkaudesta puhuminen hänelle ei nyt käy laatuun, mutta hän pysähtyi siksi, että hän oli nähnyt jo kolmatta päivää Natashan äkkinäisesti muuttuneesta olennosta, ettei Natasha suinkaan olisi loukkautunut siitä, että Pierre olisi tunnustanut hänelle rakkautensa, vaan että Natasha juuri sitä odottikin.

— Nyt ei hänelle kuitenkaan voi puhua, — sanoi ruhtinatar Maria.

— Mutta mitä minun on tehtävä?

— Jättäkää se minun huolekseni, — virkkoi ruhtinatar Maria. — Minä tiedän...

Pierre katsahti ruhtinattaren silmiin.

— Mitä, mitä? ... — kysyi Pierre.

— Minä tiedän, että hän rakastaa ... rakastua teihin, — oikaisi ruhtinatar Maria.

Tuskin oli hän ehtinyt sanoa nämä sanat, kun Pierre kavahti pystyyn ja tarttui sävähtävin kasvoin ruhtinattaren käteen. — Mistä te sen päätätte? Luuletteko, että minä voin toivoa? Luuletteko?!

— Luulen kyllä, — vastasi ruhtinatar hymyillen. — Kirjottakaa hänen vanhemmilleen ja jättäkää muu minun tehtäväkseni. Minä puhun hänen kanssaan, kun tulee sopiva hetki. Minäkin haluan sitä ja minä tunnen sydämessäni, että siitä tulee tosi.

— Ei, se on mahdotonta! Kuinka onnellinen olen! Mutta se on mahdotonta! Miten onnellinen olen! Ei, se on mahdotonta! — hoki Pierre suudellen ruhtinatar Marian käsiä.

— Matkustakaa te Pietariin, se on parasta. Minä kirjotan teille sinne, — sanoi ruhtinatar.

— Pietariinko? Matkustaa? Hyvä on, minä matkustan. Mutta voinko huomenna uudestaan käydä teillä?

Seuraavana päivänä tuli Pierre sanomaan hyvästejä. Natasha ei ollut tänään niin virkeä kuin edellisenä päivänä, mutta kun Pierre toisinaan katsahti Natashan silmiin, tunsi hän, että sekä hän itse että Natasha haipui olemattomiin ja sen sijaan jäi jälelle pelkkä onnen valtava tunne. "Tottako? Ei, mahdotonta", ajatteli Pierre jokaisen Natashan katseen, liikkeen ja sanan johdosta, sillä ne täyttivät hänen sydämensä huumaavalla onnella.

Kun Pierre hyvästejä jättäessään Natashalle tarttui tämän hienoon, laihaan käteen, piti hän sitä tahallaan jonkun aikaa omassaan.

"Onko totta, että tämä käsi, nuo kasvot, nuo silmät, tuo naisellisen sulon minulle tuntematon koko pyhättö — kaikki tulevat olemaan ikuisesti minun omaani, aivan samallaista kuin minä itse olen itselleni? Ei, se on mahdotonta!"...

— Hyvästi, kreivi, — sanoi Natasha Pierrelle kovalla äänellä. — Odotan teitä kiihkein mielin, — lisäsi hän kuiskaten.

Ja nämä vaatimattomat sanat, katse ja kasvojen ilme, jotka niitä seurasivat, olivat kokonaista kaksi kuukautta Pierren muistelmien, toivojen ja ihanien unelmien lähteenä. "'Odotan teitä kiihkein mielin', sanoi hän. Oo, kuinka onnellinen olen! Mitä tämä oikeastaan on, että olen näin onnellinen?" hoki Pierre.

XX.

Pierren sydämen elämä oli nyt aivan toisenlainen kuin silloin kun hän oli ollut kihloissa Helenan kanssa.

Hän ei toistanut, niinkuin silloin, kiertelevin mielin sanoja, jotka hän oli lausunut eikä sanonut itselleen, "ah, miksi en sanonut sitä, vaan miksi, miksi sanoin silloin je vous aime?"[129] Nyt sitävastoin toisti hän mielikuvituksissaan jokaisen Natashan ja omat sanansa muistellen pienimpiäkin kasvojen eleitä ja hymyn vivahduksia eikä hänen mielensä tehnyt lisätä eikä vähentää mitään. Häntä ei ajatteluttanut vähän vähää se, oliko hän menetellyt oikein vai väärin, mutta sen sijaan pelotti häntä joskus eräs toinen ajatus. "Eiköhän tämä olekin vain unta? Eiköhän ruhtinatar Maria erehtynyt? Enköhän ole liian ylpeä ja itseeni luottava? Mitähän, jos hän ruhtinatar Marian sanoihin vastaakin: sepä kummallista. Varmaankin on hän erehtynyt. Eikö hän tiedä, että hän on vain tavallinen mies. Vaan entä minä? Minä olen kokonaan toista, paljoa korkeammalla häntä."

Ainoastaan tämä ajatus vaivasi usein Pierreä. Hän ei tehnyt minkäänlaisia suunnitelmiakaan. Tuleva onni tuntui hänestä niin uskomattomalta, että kun se vain pääsisi toteutumaan, niin ei sen jälkeen voisi enää tapahtua mitään, vaan kaikki päättyisi siihen.

Pierren valtasi riemukas, äkkinäinen mielen-häiriön kaltainen huumaus, jommoiseen tilaan hän ei ollut luullut koskaan voivansa joutua. Ei ainoastaan hänen oman, vaan koko maailman elämän tarkotus tuntui hänen mielestään sisältyvän ainoastaan hänen rakkauteensa ja toivoon Natashan rakkaudesta.

Toisinaan tuntui hänestä siltä, että kaikki ihmiset ajattelivat yksistään hänen tulevaa onneansa. Hänestä tuntui joskus, että kaikki ihmiset iloitsivat samoin kuin hänkin, ja kun heillä oli olevinaan muuta tekemistä, tahtoivat he siten vain peittää ilonsa. Jokaisessa sanassa ja liikkeessä näki hän vihjauksen onnestaan ja monesti ihmettelivät ihmiset hänen salaista onnea ilmaisevia katseitaan ja hymyään. Mutta kun hän milloin huomasi, etteivät ihmiset voineet käsittää hänen onneaan, surkutteli hän semmoisia ihmisiä kaikesta sydämestään ja häntä poltti halu saada jotenkin selittää heille, että kaikki se, joka heitä askaroittaa, on jonninjoutavaa hölynpölyä joka ei ansaitse huomiota.

Kun häntä kehotettiin astumaan virkaan tai pohdittiin valtiollisia tai sotaa koskevia asioita ja otaksuttiin, että ihmisten onni riippui siitä, miten se tai se asia ratkeaa, kuunteli hän näitä puheita kasvot hyväntahtoisessa, surkuttelevassa hymyssä ja teki niin kummallisia huomautuksia, että se herätti muissa oudoksumista. Mutta kummatkin ihmiset, sekä ne, jotka Pierrestä näyttivät käsittävän elämän oikean tarkotuksen s.o. hänen rakkautensa että ne poloiset, jotka eivät näyttäneet sitä käsittävän, esiintyivät hänestä tänä aikana hänen voimakkaiden tunteittensa kirkkaassa valossa niin selvästi, että kohtasipa hän minkä ihmisen tahansa, hän voi heti paikalla vähimmättäkään ponnistuksetta erottaa kaikki, mikä noissa ihmisissä oli hyvää ja rakkauden arvoista.

Tutkiessaan vaimovainajansa asioita ja papereita, muisteli hän vaimoaan ainoastaan surkutellen, sillä tämä ei ollut saavuttanut sitä onnea, jonka hän oli nyt saavuttanut. Ruhtinas Vasili, joka oli nyt tullut hyvin ylpeäksi uudesta virastaan ja kunniamerkistään, tuntui Pierrestä säälittävältä ukkopahalta.

Myöhemmin muisteli Pierre usein tätä onnen huumausaikaa. Kaikki ne käsitykset, jotka hän oli tänä aikana muodostanut itselleen ihmisistä ja asioista, pysyivät kautta koko hänen elämänsä oikeina. Hän ei ainoastaan ollut luopumatta jälestäpäin näistä mielipiteistään ihmisistä ja asioista, vaan kun hänessä syntyi epäilyä ja ristiriitaa, turvautui hän aina tuona houruaikana muodostuneeseen käsitykseen, joka aina osottautui oikeaksi.

"Ehkä minä silloin näytinkin omituiselta ja hassulta", ajatteli Pierre, "mutta niin houkka en silloin ollut kuin luultiin. Päinvastoin olin silloin järkevämpi ja teräväsilmäisempi kuin koskaan ennen ja käsitin elämästä sen mikä ansaitsi käsittää, sillä minä olin ... onnellinen."

Pierren mielettömyys oli siinä, ettei hän odottanut, kuten ennen, semmoisia suoranaisia syitä, joita hän oli sanonut ihmisten ansioiksi, voidakseen rakastaa lähimmäisiään, vaan kun hänen sydämensä uhkui rakkautta, löysi hän lähimäisiään aiheettomasti rakastaessaan varmoja syitä, joiden perusteella ansaitsi rakastaa heitä.

XXI.

Siitä ensimäisestä illasta asti, jolloin Natasha Pierren lähdettyä oli sanonut ruhtinatar Marialle leikillisesti, että "hän oli ihan kuin saunasta tullut, päällä lyhyt nuttu, ajeltu", siitä hetkestä asti heräsi Natashan rinnassa eloon jotain salassa piillyttä ja hänelle itselleen tuntematonta, joka samalla oli vastustamatonta.

Kasvot, käynti, katse, ääni — kaikki oli hänessä yht'äkkiä muuttunut. Hänelle itselleen aavistamaton elämän voima, onnen toivo oli pulpahtanut pinnalle ja vaati tyydytystä. Ensimäisestä illasta pitäen oli Natasha ikään kuin unohtanut kaiken entisyytensä. Siitä saakka ei hän kertaakaan valittanut asemaansa, hän ei sanonut sanaakaan entisyydestä ja hän rohkeni rakentaa valoisia tulevaisuuden kuvia. Hän puhui vähän Pierrestä vaan kun ruhtinatar Maria sattui mainitsemaan jotain Pierrestä, syttyi Natashan silmiin ammoin sammunut liekki ja hänen huulensa vetäytyivät omituiseen hymyyn.

Natashassa tapahtunut muutos oli alussa vain kummastuttanut ruhtinatar Mariaa, mutta kun hän sittemmin pääsi käsittämään muutoksen syyn, katkeroitti se häntä. "Niinkö vähän hän tosiaankin rakasti minun veljeäni, että hän näin pian voi unohtaa hänet", ajatteli ruhtinatar Maria miettiessään yksinään tapahtunutta muutosta. Mutta kun hän oli Natashan seurassa, ei hän lausunut tälle ainoatakaan moitteen eikä pahastuksen sanaa. Natashan rinnassa elpynyt elämän voima näytti olevan niin väkevä ja niin odottamaton itselleen Natashallekin, että ruhtinatar Maria tunsi Natashan läsnäollessa olevansa vailla oikeutta moittia Natashaa edes sydämessään.

Natasha uskoutui niin täydellisesti ja vilpittömästi uuden tunteensa valtaan, ettei hän edes yrittänytkään salata, että ilo ja riemu oli astunut surun sijaan.

Kun ruhtinatar Maria yöllisen kohtauksen jälkeen Pierren kanssa palasi huoneeseensa, oli Natasha kynnyksellä vastassa.

— Sanoiko hän, sanoiko hän jotain? — kyseli Natasha.

Ja Natashan kasvot lennähtivät riemukkaiksi, mutta samalla liikuttaviksi niin kuin anteeksi pyytävän.

— Mieleni teki kuunnella oven takana, mutta tiesin, että sinä sanot minulle.

Niin käsitettävä ja liikuttava kuin ruhtinatar Mariasta olikin se katse, jolla Natasha häneen katsoi ja niin säälittävältä kuin hänestä tuntuikin nähdä Natashan mielen läikyntää, pistivät Natashan sanat ensi hetkestä hänen sydämeensä. Hän muisti veljeään ja tämän rakkautta.

"Mitä tehdä? Asiaa ei voi auttaa", ajatteli ruhtinatar Maria.

Ja hän kertoi Natashalle surullisin ja jonkun verran kylmin kasvoin kaikki, mitä Pierre oli hänelle sanonut. Kuultuaan, että Pierre oli Pietariin lähdössä, joutui Natasha ymmälle.

— Pietariin! — toisti hän aivan kuin mitään käsittämättä.

Kun hän samassa loi katseen ruhtinatar Marian murheellisiin kasvoihin, oivalsi hän syyn hänen murheeseensa ja puhkesi yht'äkkiä itkuun.

— Maria, — sanoi hän, — opeta minulle, mitä minun pitää tehdä. En tahdo olla paha. Sano vain ja minä teen sen. Opeta minulle...

— Rakastatko häntä?

— Rakastan, — kuiskasi Natasha.

— Mitä sinä sitte itket? Minä iloitsen onnestasi, — sanoi ruhtinatar Maria antaen noiden kyynelten tähden kokonaan anteeksi Natashan ilomielisyyden.

— Sinne on vielä pitkä aika. Ajattelehan, mikä onni, kun minusta tulee hänen vaimonsa ja sinä menet Nikolaille.

— Natasha, olen pyytänyt sinua olemaan puhumatta minusta. Puhukaamme sinusta.

He olivat hetken vaiti.

— Mutta miksi hän menee Pietariin? — kysyi Natasha yht'äkkiä ja samassa vastasi itse: — ei, ei, se on niin oleva... Eikö niin Maria? Niin se on...