TOINEN OSA.

I.

Lokakuussa v. 1805 majaili venäläisiä joukkoja Itävallan arkkiherttuakunnan kylissä ja kaupungeissa, rasittaen seudun asukkaita. Venäjältä saapui yhä uusia rykmenttejä, jotka vähitellen keskittyivät Braunaun linnoituksen lähistölle, missä oli myös ylipäällikkö Kutusovin pääkortteeri.

Lokakuun 11 p:nä 1805 oli eräs äskettäin Braunauhun saapunut jalkaväkirykmentti asettunut puolen penikulman päähän kaupungista ja odotti ylipäällikköä, jonka piti saapua tarkastamaan rykmenttiä. Huolimatta vieraasta seudusta ja ympäristöstä (bedelmäpuutarhat, kivi-aitaukset, tiilikivikatot, kaukaa siintävät vuoret), vieraasta kansasta, joka uteliaana töllisteli sotilaita, näytti rykmentti aivan samallaiselta kuin ainakin venäläinen rykmentti, joka valmistautuu tarkastukseen jossain Venäjän sydämessä.

Edellisenä iltana, viimeisellä päivätaipaleella, oli saapunut käsky, jossa ilmoitettiin, että ylipäällikkö tarkastaa rykmentin matkakunnossa. Vaikka käskykirjeen sanat tuntuivatkin epäselviltä rykmentin päällikön mielestä, ja vaikka aprikoittiinkin, miten olivat käsitettävät käskykirjeen sanat: marssipukimissako oli esiinnyttävä vai juhlapukimissa? — niin päätettiin kuitenkin pataljoonan päällikköjen neuvottelussa, että rykmentti esiintyy juhlapukimissa, sillä, arveltiin, parempi on katsoa kuin katua. Ja koko yönä eivät sotilaat ummistaneet silmiään, vaikka edellisenä päivänä olivatkin kulkeneet 30 virstaa, sillä paikkailtiin, puhdistettiin; adjutantit ja komppanian päälliköt lukivat ja järjestelivät miehiä; ja aamun valjetessa muodosti tuo samainen lauma, joka edellisenä iltana, viimeisellä päivätaipaleella, oli järjestymättömänä, hajanaisena kulkea laahustanut, 2,000 miehen suuruisen komean joukko-osaston, jossa jokainen tiesi paikkansa ja tehtävänsä, ja jossa jokaisen sotilaan jokainen nappi ja hihna oli paikallaan ja välkkyi puhtauttaan. Eikä ollut ainoastaan kuori korea. Jos haluaisi ylipäällikkö vilaista takinkin alle, niin huomaisipa, että jokaisella sotilaalla on yllä huikaisevan puhtonen paita, ja jokaisen repusta hän löytäisi määrätyn luvun esineitä, "napit ja naskalit", kuten sotilaat sanovat. Oli sentään eräs seikka, joka huoletti kaikkia: jalkineet. Suurimmalla osalla sotilaista olivat saappaat riekaleina. Mutta tähän oli rykmentin päällikkö viaton, sillä alituisista huomautuksista huolimatta, eivät itävaltalaiset viranomaiset olleet hänelle hankkineet jalkineita, vaikka rykmentti olikin jo marssinut tuhannen virstaa.

Rykmentin päällikkö oli vanhanpuoleinen, vilkasluontoinen kenraali, jolla oli harmahtavat kulmakarvat ja poskiparta, ja jonka vartalon läpimitta selästä rintaan oli suurempi kuin olasta toiseen. Hänellä oli uuden uutukainen, pelehtynyt virkapuku ja kullan karvaiset tuuheahetaleiset olkalaput, jotka näyttivät aivan kuin kohottavan hänen pyöreitä olkapäitään. Hän oli sen näköinen kuin olisi paraillaan toimittanut elämänsä juhlallisinta tehtävää. Hän asteli hieman etukenossa edestakasin rintaman edessä ja astellessaan hän joka askeleella vävähytti jalallaan. Selvästi huomasi, että hän ihaili rykmenttiään ja oli siihen tyytyväinen, ja että hän käytti kaikki sielunvoimansa sen hyväksi; mutta tästä kaikesta huolimatta näytti hänen vavahteleva käytinsä ilmaisevan, että hänen sielussaan muillakin kuin sotaisilla harrastuksilla oli paikkansa, ja erittäinkin oli kauniille sukupuolelle varattu lämmin tyyssija.

— No, batjushka Mihaila Mitritsh, — puheli rykmentin päällikkö eräälle everstille (eversti lähti hymyillen häntä kohden; huomasi, että he molemmat olivat onnelliset), — olipas viime yönä aika löyly. Mutta ei se nähtävästi haittaa tehnyt, rykmentti ei ole huonoimpia... Vai mitä?

Eversti ymmärsi iloisen ivanlaskun ja naurahti.

— Eipä karkoitettaisi meitä tarkastuskentältäkään.

— Mitä? — sanoi rykmentin päällikkö.

Samassa hetkessä näkyi kaupungista johtuvalla tiellä, minne lyhyiden välimatkain päähän toisistaan oli asetettu merkinantajia, kaksi ratsastajaa: adjutantti ja hänen jälissään kasakka.

Adjutantti oli lähetetty pääesikunnasta selittämään sitä kohtaa edellisen päivän päiväkäskyssä, joka oli ollut epäselvä, että ylipäällikkö nimittäin tahtoo tarkastaa rykmentin täydellisessä marssikunnossa — sinelleissä, viitoissa ja muutenkin valmistumattomana.

Kutusovin luo oli saapunut edellisenä päivänä Wienistä eräs hovisotaneuvoston jäsen, joka ehdotti ja vaati, että Kutusof mahdollisimman pian yhtyisi arkkiherttua Ferdinandin ja Mackin armeijaan. Mutta Kutusof ei pitänyt tätä yhtymistä edullisena ja sentähden hän monien muiden syiden lisäksi, joilla hän puolusti omaa mielipidettään, tahtoi itävaltalaiselle kenraalille osoittaa, miten kurjassa tilassa olivat Venäjältä tulevat joukot. Siksipä tahtoikin hän kaupungista lähteä rykmenttiä vastaan, sillä mitä huonommassa kunnossa hän sen tapaisi sitä mieluisempaa se olisi hänestä. Vaikkei adjutantti tuntenutkaan asiaa aivan perinjuurin, niin toisti hän kuitenkin tarkalleen rykmentin päällikölle ylipäällikön vaatimuksen, että tämä tahtoo tarkastaa rykmentin sinelleissä ja kaapuissa, ja ellei tätä vaatimusta noudateta, on ylipäällikkö oleva tyytymätön. Kuultuaan adjutantin sanat rykmentin päällikkö painoi alas päänsä, kohautti vaieten olkiaan ja lyödä riehautti kätensä levälle.

— Jopa tehtiin tepposet! — hän sanoi. — Sanoinhan teille, Mihaila Mitritsh, että marssittaessa tietenkin ollaan sinelleissä, — sanoi hän moittien everstille. — Ah, Jumalani! — hän lisäsi ja lähti päättäväisenä eteenpäin. — Herrat komppanian päälliköt! — huusi hän tavallisella komentoäänellään. — Vääpelit!... Joko piankin suvaitsevat saapua? — kysyi hän adjutantilta kunnioittavan kohteliaasti. Tämä hänen kohteliaisuutensa kohdistui nähtävästi siihen henkilöön, jonka saapuminen oli kyseessä.

— Tunnin kuluttua, luulen.

— Ehdimmekö pukeutumaan toisiin tamineisiin?

— En tiedä, kenraali...

Rykmentin päällikkö kiirehti rivien luo ja antoi määräyksen, että oli pukeuduttava jälleen sinelleihin. Komppanian päälliköt juoksivat pitkin rivejä, vääpelit alkoivat hyöriä (sinellit eivät olleet aivan moitteettomia), ja yhtäkkiä alkoivat liikkua, hajaantua ja sorista nuo vielä äskettäin niin säännölliset ja hiljaiset nelikulmiot. Kaikkialla juoksi sotilaita, sinellikääröjä pujoteltiin olan takaa, rensseleitä kiskottiin päitse, sinellejä riisuttiin, ja korkealla heiluivat hihoja tavottelevat kädet.

Puolen tunnin kuluttua olivat taas kaikki entisessä järjestyksessä, nelikulmiot olivat ainoastaan muuttuneet mustista harmaiksi. Rykmentin päällikkö käyskenteli taas vavahtelevin askelin rintaman edessä ja tarkasteli rykmenttiään.

— Entä tämä vielä? Tämä vielä! — hän huusi, pysähtyen. — Kolmannen komppanian päällikkö!... — Kolmannen komppanian päällikkö kenraalin luo! päällikkö kenraalin luo, kolmannen komppanian päällikön luo! — huusivat äänet pitkin rivejä, ja adjutantti kiirehti etsimään vitkastelevaa upseeria.

Kun innokkaat huudot vihdoin — joskin aivan hullunkurisesti väänneltyinä, sillä nyt huudettiin jo "kenraalia kolmanteen komppaniaan", — saapuivat määräpaikkaansa, ilmestyi kaivattu upseeri komppaniansa takaa ja vaikka hän jo olikin vanhanpuoleinen mies eikä ollut tottunut juoksemaan, niin lähti hän kuitenkin kankeasti juosta hölköttämään kenraalia kohti. Hänen kasvoillaan oli rauhaton ilme, aivan kuin koulupojalla, joka kysyttäissä ei taida läksyään. Hänen punaselle nenälleen (arvattavasti kohtuuttomuudesta) ilmestyi täpliä, ja suu ei tahtonut pysyä asemillaan. Rykmentin päällikkö tarkasteli kapteenia kiireestä kantapäähän tämän saapuessaan hengästyneenä hänen luokseen. Tultuaan lähemmäksi kenraalia kapteeni yhä hiljensi askeliaan.

— Te puette kai piakkoin miehenne sarafraneihin![49] Mitä tämä on? — huusi rykmentin päällikkö, alahuuli löröllä ja osoittaen erästä kolmannen komppanian sotamiestä, jolla oli tehtaan verasta tehty sinelli, jonka helposti eroitti muiden sotilaiden sinelleistä. — Missä itse olitte? Odotetaan ylipäällikköä, ja te poistutte paikoiltanne? Mitä? Minä teidät opetan pukemaan sotilaita kasakanviittaan!...

Kapteeni ei irroittanut silmiään kenraalista ja puristi yhä tiukemmalle sormensa ohimoilleen, aivan kuin olisi luullut tästä puristuksesta lähtevän ainoan pelastuksensa.

— No, miksi vaikenette? Ken on komppaniassanne koristeltu kuin unkarilainen? — kysyi ankaran pilkallisesti kenraali.

— Teidän ylhäisyytenne...

— No entä sitten "teidän ylhäisyytenne?" Teidän ylhäisyytenne! Teidän ylhäisyytenne! Mutta mitä sitten seuraa teidän ylhäisyytenne — ei kenkään tiedä.

— Teidän ylhäisyytenne, hän on Dolohof, joka on alennettu ... sanoi kapteeni hiljaa.

— Onko hän sitten sotamarskiksi alennettu vai sotilaaksi? Jos hän on alennettu sotilaaksi, niin on hänen pukeuduttava muiden tapaan, sotilaan asuun.

— Teidän ylhäisyytenne, itse olette myöntänyt marssittaessa.

— Myöntänyt? Myöntänyt? Aina te nuoret niin, — sanoi rykmentin päällikkö, jonkun verran tyyntyen. — Myöntänyt? Jos teille jotain sanoo, niin heti te myös... Hän vaikeni hetkeksi. — Jos teille jotain sanoo, niin heti te myös... Mitä? — sanoi hän, jälleen kiivastuen. — Suvaitkaa pukea miehenne säädyllisesti...

Ja vilkaisten vähäväliä adjutanttiin, rykmentin päällikkö lähti vavahtelevin askelin rykmenttiä kohti astumaan. Selvästi huomasi, että ärtyisyytensä häntä miellytti, ja että hän kulkeissaan rykmentin rintamaa pitkin etsi uusia syitä kiukulleen. Sätittyään erästä upseeria himmeästä kunniamerkistä, toista rivien säännöttömyydestä, hän saapui kolmannen komppanian kohdalle.

— Mi-mi-ten seisot? Missä jalkasi on? Jalkasi missä? — huusi ylipäällikkö kärsivän kärttyisästi jo kaukaa Dolohoville, jolla vielä oli yllä sinertävä sinelli.

Dolohof oikasi verkalleen kouristuneen jalkansa ja katsahti kirkkain avonaisin silmin suoraan ylipäällikön silmiin.

— Miksi sininen sinelli? Pois... Vääpeli! Toinen puku tuolle lur... — Hän ei kerinnyt lopettamaan.

— Kenraali, velvollisuuteni on täyttää käskyt, mutta en ole velvollinen kärsimään... — sanoi hätäisesti Dolohof.

— Rintamassa ei puhuta!... Ei puhuta, ei puhuta!...

— En ole velvollinen kärsimään loukkauksia, — päätti kovalla ja kuuluvalla äänellä Dolohof.

Kenraalin ja sotamiehen katseet yhtyivät. Kenraali vaikeni, kiskoen vihaisena alas kiristävää vyötintään.

— Suvaitkaa muuttaa pukua, pyydän teitä, — hän sanoi poistuessaan.

II.

— Tulee! — huusi samassa hetkessä merkinantaja.

Rykmentin päällikkö lensi tulipunaiseksi, lähti juoksemaan hevostaan kohti, tarttui vapisevin käsin jalustimiin, heittäytyi satulaan, oikasihe, veti miekan huotrasta ja valmistautui onnellisen ja päättäväisen näköisenä huutamaan. Rykmentti sävähti kuin pyrähtävä lintu, ja sitten syntyi haudan hiljaisuus.

— Smir-r-r-r-no![50] — huusi rykmentin päällikkö sydäntä tärisyttävällä äänellä, joka häntä itseään riemastutti, peloitti rykmenttiä ja kunnioittaen tervehti saapuvaa päällikköä.

Leveällä, puiden reunustamalla, suurella, viertämättömällä tiellä vierivät vinhaan kuusivaljakan vetämät korkeat, vaaleansiniset wieniläiset vaunut, rätisten hiljaa linjaaleillaan. Vaunuja seurasivat ratsain seurue ja kroaattilainen vartiosto. Kutusovin vieressä istui itävaltalainen kenraali, jonka valkea virkapuku pisti kummasti silmään mustiin puettujen venäläisten joukosta. Vaunut pysähtyivät rintaman eteen. Kutusof ja itävaltalainen kenraali puhelivat hiljaa keskenään, ja laskeutuessaan raskaasti vaunujen astimelta Kutusof hieman hymähti, ja näytti aivan kuin hän ei olisi huomannutkaan tätä 2,000 miehen suuruista joukkiota, joka henkeä pidätellen katseli häntä ja rykmentinpäällikköä.

Komentohuuto kajahti, taas sävähti rykmentti, tehden kivääreillä kunniaa. Sitten kuului tässä haudan hiljaisuudessa ylipäällikön heikko ääni. Rykmentti jymäytti: "Jumala varjelkoon teidän ylhäi-häi-syyttänne!", ja taas syntyi haudan hiljaisuus. Alussa Kutusof seisoi paikallaan, mutta heti kun rykmentti oli jälleen asettunut asentoon, lähti hän rinnan valkean kenraalin kanssa ja seurueensa saattamana astumaan pitkin rivejä.

Kun tarkkaili, miten rykmentinpäällikkö ylipäällikköä tervehtiessään imeytyi häneen silmillään, suoristui ja sovittelihe, miten hän etukenossa kulkiessaan kenraalien jälissä koetti astella jalkojaan väväbyttämättä, miten hän hypähteli ylipäällikön jokaisesta sanasta ja liikkeestä, — niin huomasi, että hän täytti käskettävän tehtävää vielä suuremmalla nautinnolla kuin käskijän. Rykmentinpäällikön ankaruudesta ja huolellisuudesta oli seurauksena, että hänen rykmenttinsä muihin samaan aikaan Venäjältä saapuneisiin rykmentteihin verrattuna oli erinomaisessa kunnossa. Rintamasta poistuneita ja sairaita oli ainoastaan 217. Ja kaikki oli kunnossa paitsi jalkineet.

Kutusof kulki pitkin rivejä, pysähdellen silloin tällöin jonkun upseerin tai sotilaan luo, jotka hän tunsi Turkin sodan ajoilta, ja lausui heille jonkun suopean sanan. Toisinaan vilkasi hän sotamiesten jalkineisiin, ravisti surullisena päätään ja näytti niitä itävaltalaiselle kenraalille. Hänen ilmeestään voi päättää, ettei hän voinut olla näkemättä tätä surullista seikkaa, vaikkeikaan tahtonut ketään erityisemmin siitä moittia. Joka kerta juoksahti rykmentinpäällikkö tällöin kenraalien luo, kuullakseen ylipäällikön jokaisen rykmentistä lausuman sanan. Ylipäällikön jälissä kulki 20 henkinen seurue sellaisen välimatkan päässä, että ylipäällikön heikomminkin lausuman sanan selvästi eroitti. Seurueen jäsenet puhelivat keskenään ja nauroivatkin toisinaan. Lähinnä ylipäällikköä kulki kaunis adjutantti, ruhtinas Bolkonski. Hänen rinnallaan asteli hänen kumppalinsa Nesvitski, kookas ja tavattoman lihava esikunta-upseeri, jolla olivat hyvänsuovat, hymyilevät kasvot ja kosteat silmät. Nesvitskin oli vaikea pidättyä naurusta, johon häntä kutkutti hänen rinnallaan asteleva tummanverevä husaari-upseeri. Tämä asteli vakavana ja totisena, silmät kiintyneinä rykmentinpäällikön selkään, ja matki rykmentinpäällikön jokaista liikettä. Joka kerta kun rykmentinpäällikkö vavahti ja kurottautui, vavahti ja kurottautui myös husaariupseeri. Nesvitski nauroi ja töni tovereitaan, jotta nämä katsoisivat ilonpitäjää.

Kutusof kulki hitaasti ja veltosti noiden tuhansien silmien ohi, jotka olivat soljahtaa kuopistaan häntä tähytessään. Tultuaan kolmannen komppanian kohdalle ylipäällikkö äkkiä seisahtui. Seurue ei ajoissa huomannut tätä äkkinäistä pysähtymistä ja oli vähällä töytäistä ylipäällikköön.

— Kas vaan, Timohin! — sanoi ylipäällikkö, nähdessään punanenäisen kapteenin, joka rykmentinpäälliköltä sai ripityksen sinervästä sinellistä.

Olisi luullut, ettei ihminen suoremmaksi voi oijistua kuin oijistui Timohin, rykmentinpäällikön häntä nuhdellessa. Mutta nyt, kun ylipäällikkö häntä puhutteli, oijistui kapteeni niin suoraksi, että varmaankin olisi katkennut, jos ylipäällikkö vielä hetkisenkin olisi häntä katsellut; ja sen tähden varmaankin Kutusof, joka sydämestään halusi hänen parastaan, kiireesti kääntyi hänestä. Ylipäällikön pöhöttyneille, arven rumentamille kasvoille välähti tuskin huomattava hymy.

— Hän on jo Ismailin aikuisia tovereita, — hän lausui. — Urhoollinen upseeri! Oletko häneen tyytyväinen? — kysyi Kutusof rykmentinpäälliköltä.

Ja rykmentinpäällikkö, jonka jokaisen liikkeen husaari-upseeri toisti kuin kuvastin, vavahti, astui ylipäällikköä kohti ja vastasi:

— Sangen tyytyväinen, teidän ylhäisyytenne.

— Kullakin meillä on heikkoutensa, — sanoi Kutusof hymyillen ja lähti rykmentinpäällikön luota. — Hän on mieltynyt Bakkukseen.

Rykmentinpäällikkö säikähti, sillä hän arveli, että se kenties on hänen syynsä eikä vastannut sanaakaan. Samassa huomasi husaari-upseeri punanenäisen, pystyvatsaisen kapteenin ja alkoi jäljitellä tämän kasvojen eleitä ja ruumiin liikkeitä niin sattuvasti, ettei Nesvitski voinut pidättyä naurusta. Kutusof kääntyi. Mutta husaari-upseeri näytti täydellisesti hallitsevan kasvojensa ilmeitä; sillä vaikkakin ne hetki sitten olivat olleet kumman viurussa, olivat ne, ylipäällikön seurueeseen käännyttyä, sangen totiset, kunnioittavan ja viattoman näköiset.

Kolmas komppania oli viimeisenä rintamassa. Kutusof näytti miettivältä, aivan kuin olisi jotain muistutellut. Ruhtinas Andrei astui hänen luokseen ja sanoi hiljaa ranskankielellä.

— Käskitte muistuttamaan tässä rykmentissä palvelevasta, sotamieheksi alennetusta Dolohovista.

— Missä täällä on Dolohof? — kysyi Kutusof.

Dolohof, joka jo oli pukeutunut harmaaseen sotilassinelliin, ei odottanut käskyä. Sorja, valkoverinen, sinisilmäinen sotamies astui rintamasta. Hän astui ylipäällikön luo ja teki kunniaa.

— Valituksiako? — kysyi Kutusof, rypistäen hieman kulmiaan.

— Tässä on Dolohof, — sanoi ruhtinas Andrei.

— Vai niin! — sanoi Kutusof: — toivon, että tämä läksy sinut parantaa, palvele miehen lailla. Keisari on armelias. Enkä minäkään sinua unohda jos kunnostaudut.

Kirkkaat, siniset silmät tuijottivat ylipäällikköön yhtä rohkeasti kuin olivat tuijottaneet rykmentinpäällikköönkin, aivan kuin olisivat ne tahtoneet repiä sovinnaiverhon, joka eroittaa ylipäällikön niin kauvas sotilaasta.

— Yhtä pyydän, teidän ylhäisyytenne, — sanoi Dolohof soinnukkaalla, kalskealla ja varmalla äänellään. — Pyydän, että minulle annetaan tilaisuus syyni sovittamiseen, jotta voin osoittaa, miten kokonaan olen herrani keisarin ja Venäjän.

Kutusof kääntyi hänestä. Hänen silmissään välähti samallainen hymy kuin silloinkin, kun hän kääntyi Timohinista. Käännyttyään hän rypisti kulmiaan aivan kuin olisi tällä tahtonut ilmaista, että kaiken sen, mitä Dolohof hänelle sanoi, vieläpä senkin, mitä tämä olisi saattanut sanoa, hän jo aikoja sitten on tietänyt ja se häntä tympäsee, ja että kaikki tämä on aivan joutavaa. Hän kääntyi ja lähti astumaan vaunujaan kohti.

Rykmentti hajautui komppanioihin, ja sotilaat johdettiin asuntoihinsa Braunaun lähistölle. Sotilaat toivoivat lepoa uuvuttavain päivämarssien jälkeen, uusia pukimia ja jalkineita.

— Ettehän valita käytökseni johdosta, Prohor Ignatjitsh? — sanoi rykmentinpäällikkö, ajaessaan majapaikkaansa marssivan kolmannen komppanian ohi ja lähestyessään komppanian edessä astuvaa Timohinia. (Onnellisesti päättyneen tarkastuksen johdosta kuvastui rykmentinpäällikön kasvoilla hillitön riemu). — Keisarin palvelus ... ei käy päinsä ... toisinaan tulee rintamassa sättineeksi... Itse olen ensimäinen tunnustamaan vikani, tunnettehan minut... Kylläpä kiitteli! — Ja rykmentinpäällikkö ojensi kapteenille kätensä.

— Hyvänen aika, kenraali, uskaltaisinko minä! — vastasi kapteeni hymyillen, ja hänen nenänsä kävi entistään punasemmaksi. Kun hän hymyili, niin saattoi huomata, että häneltä puuttui kaksi etuhammasta; nämä oli häneltä lyöty kiväärinperällä Ismailin luona.

— Ja ilmoittakaa herra Dolohoville, etten häntä unhota, olkoon rauhallinen. Mutta sanokaa, tehkää hyvin, olen usein aikonut kysyä, miten hän käyttäytyy, ja yhä...

— Palvelustoimissa hän on moitteeton, teidän ylhäisyytenne ... mutta luonne... — sanoi Timohin.

— Mitä, miten on luonteen? — kysyi rykmentinpäällikkö.

— On aikoja, teidän ylhäisyytenne, — puhui kapteeni, — jolloin hän on järkevä, oppivainen, hyvänsuopa. Mutta toisinaan taas peto. Puolassa oli hän tappaa juutalaisen, teidän ylhäisyytenne...

— No niin, no niin, — sanoi rykmentinpäällikkö, — täytyyhän sääliä nuorukaista onnettomuudessa, sillä onhan hänellä ylhäisiä suosijoita... Te siis...

— Ymmärrän, teidän ylhäisyytenne, — sanoi Timohin, ilmaisten hymyllään, että käsittää päällikkönsä toivomuksen.

— No niin, no niin.

Rykmentinpäällikkö etsi rivistä Dolohovin ja pidätti hevostaan.

— Ennen ensi taistelua olkalaput, — sanoi hän hänelle.

Dolohof vilkasi sivulleen, ei sanonut sanaakaan, eikä edes hymyilevän ivallinen ilme kadonnut hänen kasvoiltaan.

— No, nyt on hyvä, — jatkoi rykmentinpäällikkö.

— Pojille sarkka viinaa mieheen minun puolestani, — hän lisäsi, jotta sotilaat olisivat kuulleet. — Kiitän kaikkia! Jumalan kiitos! Ja kierrettyään komppanian hän ajoi toisen luo.

— Kas vain, hän on todellakin hyvä ihminen; hänen kanssaan mielikseen palvelee, — sanoi Timohin vierellään kulkevalle nuorelle upseerille.

— Täydellinen herttakuningas! ... (rykmentinpäällikön pilkkanimi oli herttakuningas), sanoi nauraen nuori upseeri.

Päällystön hyvätuuli tarttui sotilaihinkin. Komppania astui iloisena. Sotamiehet puhua pälpättivät vilkkaasti.

— Onkohan siinä perää, ettei Kutusof näe toisella silmällään.

— Tottahan se on. Silmäpuoli hän on.

— E-ei veliseni, paremmin hän näkee kuin sinä. Saappaat ja jalkarievut — kaikki tarkasti.

— Kun hän, veliseni, katsahti jalkoihini ... ai! ajattelin...

— Mutta entäs se toinen, itävaltalainen, aivan oli kuin liiduttu. Aivan kuin jauho, valkea. Ja entäs tällaisen puvun puhdistaminen!

— Kuulehan Fedoshou! ... sanoiko hän milloin taistelu alkaa, sinähän olit lähempänä? On puhuttu, että Brunovissa (Braunaussa) itse Bunaparte (Bonaparte) majailee.

— Bunaparte majailee! valetta, hölmö! Et näy mitään tietävän! Nyt kapinoi preussilainen. Itävaltalainen hänet näet nujertaa. Kun hän on taltutettu, alkaa sota Bunapartea vastaan. Ja sanoa sitten, että Bunaparte majailee Brunovissa! Siitäpä näkyy, että olet hölmö. Kuuntele tarkemmin.

— Katsos noita majoittaja riiviöitä! Viides komppania jo kylään kääntyy, hutulle pääsevät, mutta me tässä vielä tallustamme.

— Annahan korppua, hirtehinen.

— Annoitkos eilen tupakkaa? Niinpä niin, veliseni. No, tuossa on, Herra huoli.

— Saispa edes hieman levähtää, mutta viisi virstaa on vielä potkittava tyhjin vatsoin.

— Toivoisit kai, että saksalaiset toimittaisivat meille vaunut. Niissä kun ajettaisi, sepäs komeata!

— Mutta täälläpä, veli hyvä, kansa vasta on pirullista. Puolalainen sentään vielä oli saman herran palvelija; mutta nyt on vaan pelkkää saksalaista.

— Laulajat eteen! — kuului kapteenin huuto.

Ja noin parikymmentä miestä lähti riveistä juoksemaan komppanian eteen. Rummunlyöjä, joka oli komppanian laulunjohtaja, kääntyi kasvoin laulajiin, heilautti kädellään ja alkoi vetää pitkäveteistä sotilaslaulua, joka alkoi: "Jo aurinkoinen koittaa ja aamurumpu soi..." ja päättyi: "Niinpä, veljet, kunniaan vie meidät isä Kamenski..." Tämä laulu oli sepitetty Turkin maalla ja sitä laulettiin nyt Itävallassa sen verran muutettuna, että sanojen "isä Kamenskin" asemasta laulettiin: "isä Kutusovin".

Kun rummunlyöjä, noin neljänkymmenen vuotias, kuivan kälpeä, kaunis sotilas, oli oikein sotilaallisella vauhdilla laulanut loppusäkeen ja lopun merkiksi huitaissut käsillään, aivan kuin olisi jotain heittänyt maahan, katsahti hän tuimasti laulajiin ja sulki silmänsä. Kun hän sitten oli varma, että kaikki silmät tuijottivat häneen, kohotti hän varovaisesti käsiään, aivan kuin olisi nostanut jotain kallisarvoista, tavatonta esinettä. Hetkisen hän piti käsiään päänsä yläpuolella, heitti ne äkkiä alas epätoivon vimmalla, ja samassa kajahti:

Ah, te majat, majaseni!

"Majaseni uutukaiset" ... yhtyi kaksikymmentä ääntä lauluun, ja lusikantekijä, huolimatta raskaista tamineistaan, hypähti vallattomasti komppanian eteen ja kulkien takaperin heilutteli harteitaan ja uhkaili jotakuta lusikoillaan. Sotilaat astuivat reimaa vauhtia, huitoen käsiään laulun tahtiin, ja tahtomattaankin tulivat he astuneeksi yhtä jalkaa. Komppanian takaa alkoi kuulua pyörien kolinaa, linjaalien räminää ja kavioiden kapsetta. Kutusof seurueineen oli paluumatkalla kaupunkiin. Ylipäällikkö viittasi sotilaille, jotta nämä jatkaisivat vapaata kulkuaan, ja hänen ja kaikkien seurueen jäsenten kasvoilla kuvastui tyytyväisyys, kun he kuulivat sotilaiden laulun ja näkivät tanssivan lusikantekijän ja reippaasti ja iloisesti kulkevat sotilaat. Oikean sivustan toisessa rivissä veti väkisinkin huomion puoleensa sinisilmäinen sotilas, Dolohof, joka erityisen reimasti ja sulavasti astui laulun tahtiin ja katseli ohi ajavia sen näköisenä kuin olisi säälinyt kaikkia, jotka eivät nyt astuneet komppanian mukana. Husaarikornetti, joka niin sattuvasti oli matkinut rykmentinpäällikköä, jättäytyi jälelle ylipäällikön vaunuista ja ajoi Dolohovin luo.

Husaarikornetti Scherkof oli Pietarissa yhteen aikaan kuulunut siihen remuavaan seurapiiriin, jonka sieluna oli Dolohof. Ulkomaalla oli Scherkof tavannut Dolohovin sotilaana eikä ollut häntä tuntevinaan. Nyt taas, kun Kutusof oli puhellut Dolohovin kanssa, tuli hän vanhana ystävänä ilomielin häntä tervehtimään.

— Rakas ystävä, miten jaksat? — sanoi hän laulun kajahdellessa, ja taltutteli hevostaan astumaan sotilaiden tahtiin.

— Mitenkö jaksan? — vastasi Dolohof kylmästi, — kuten näet.

Reipas laulu antoi erityisen merkityksen Scherkovin luontevan hilpeälle puhelutavalle ja Dolohovin vastausten tahalliselle jäykkyydelle.

— Miten sukeudut päällystösi kanssa? — kysyi Scherkof.

— Eipä hätää, hyviä miehiä. Miten olet sinä esikuntaan pujahtanut?

— Olen määrätty, olen päivystävä. Molemmat vaikenivat.

"Päästin haukan lentämään, oikealta kädeltäni", — lauloivat sotilaat, ja välittömästi herättivät nämä säveleet rohkean ja iloisen mielialan. Varmaankin olisi entisten toverien keskustelu saanut toisenlaisen luonteen, jolleivat he olisi puhelleet laulun raikuessa.

— Onko totta, että itävaltalaiset on lyöty? — kysyi Dolohof.

— Hitto sen tietää, kerrotaan.

— Olen iloinen, — vastasi Dolohof lyhyeen ja selvästi, kuten laulu vaati.

— Tulehan joskus iltasella meitä tapaamaan, Faraon järjestämme, — sanoi Scherkof.

— Onko teille liikoja rahoja kasaantunut.

— Tule todellakin.

— En tule. Olen vannonut, etten juo enkä pelaa, ennenkun olen ylennetty jälleen upseeriksi.

— Siis ensi taisteluun saakka...

— Sittenhän nähdään. Taas he vaikenivat.

— Pistäyhän, kun jotain tarvitset, esikunnassa, kyllä autetaan ... — sanoi Scherkof.

Dolohof hymähti.

— Olehan vain huoletta. Jos jotain tarvitsen, en pyydä, otan itse.

— Älähän nyt, minä vain...

— Niin, minäkin vain.

— Hyvästi.

— Terve...

Scherkof kannusti hevostaan.

III.

Palattuaan tarkastuksesta, meni Kutusof itävaltalaisen kenraalin seurassa työhuoneeseensa ja huudettuaan adjutanttinsa käski tämän tuoda asiakirjat, joissa käsiteltiin saapuneiden joukkojen tilaa. Sitäpaitsi käski hän tuoda etumaisen armeija-osaston päälliköltä, arkkiherttua Ferdinandilta saapuneet kirjeet. Ruhtinas Andrei vei vaaditut asiakirjat ja kirjeet ylipäällikön työhuoneeseen. Pöydälle levitetyn kartan ääressä istuivat Kutusof ja itävaltalainen hovisotaneuvoston jäsen.

— Hyvä... — sanoi Kutusof, katsahdettuaan Bolkonskiin, aivan kuin olisi hän tällä sanalla pyytänyt adjutanttia odottamaan, ja jatkoi ranskankielellä alotettua keskustelua.

— Tahdon vain sanoa, kenraali, — puhui Kutusof miellyttävän viehkeällä äänenpainolla ja sulavuudella, joka pakoitti kuulijan tarkkaamaan jokaista harvakseen lausuttua sanaa (Näytti siltä niinkuin Kutusof itsekin mielihyvin olisi kuunnellut omaa puhettaan). — Tahdon vain sanoa, kenraali, että jos asia riippuisi ainoastaan minun omasta tahdostani, niin hänen keisarillisen korkeutensa keisari Franssin tahto olisi aikoja sitten täytetty. Olisin jo aikoja sitten yhtynyt arkkiherttuan joukkoihin. Ja uskokaa, vakuutan kunniani kautta, että itse puolestani riemumielin luovuttaisin armeijan ylijohdon jollekin itseäni kokeneemmalle ja taitavammalle kenraalille, joista Itävallassa ei ole puutetta, ja ravistaisin harteiltani tämän raskaan edesvastuun. Mutta olosuhteet ovat toisinaan meitä voimakkaammat, kenraali.

Kutusof hymyili, ja hänen kasvoillaan oli ilme, joka näytti sanovan: "Teillä on täysi oikeus olla uskomatta minun sanojani, ja vieläpä on minulle yhdentekevä, uskotteko minua vai ette, mutta teillä ei ole syytä sitä minulle lausua. Ja siinäpäs onkin asian ydin."

Itävaltalainen kenraali oli tyytymättömän näköinen, mutta siitä huolimatta hän vastasi Kutusoville yhtä hienon sievistelevästi.

— Päinvastoin, — sanoi hän yrmeän äkäisellä äänellä, joka ei lainkaan sopinut sanojen imartelevaan sisältöön, — päinvastoin pitää hänen majesteettinsa sangen suuriarvoisena teidän ylhäisyytenne toiminnan yhteisessä asiassa, mutta meidän mielestämme jatkuva vitkasteleminen riistää verrattomilta venäläisiltä joukoilta ja niiden ylipäälliköiltä laakerit, joita he ovat tottuneet niittämään tappotanterilla, — lopetti kenraali ilmeisesti valmistetun lausepartensa.

Kutusof kumarsi, mutta sama hymy leikki yhä hänen huulillaan.

— Olen aivan vakuutettu, että itävaltalainen armeija niin taitavan päällikön johdossa kuin kenraali Mack jo on ratkaisevasti lyönyt vihollisen eikä enää kaipaa meidän apuamme, ja tätä arveluani vahvistaa kirje, jonka hänen korkeutensa arkkiherttua Ferdinand on suvainnut minulle lähettää, — sanoi Kutusof.

Kenraali yrmisti kulmiaan. Vaikkeikaan vielä ollut saapunut varmaa tietoa itävaltalaisten häviöstä, niin oli olemassa liiankin paljon asianhaaroja, jotka tekivät uskottaviksi nuo onnettomat huhut; ja senpä tähden Kutusovin arvelut itävaltalaisten voitosta tuntuivatkin ivalta. Kutusovin kasvoilla oli yhä tuo hymyilevän lempeä ilme, joka aivan kuin sanoi, että hänellä oli oikeus tätä olettaa. Ja todellakin oli hänelle viimeisessä Mackin armeijasta saamassaan kirjeessä ilmoitettu saadusta voitosta ja armeijan erittäin edullisesta asemasta.

— Annahan tänne tuo kirje, — sanoi Kutusof ruhtinas Andreille. — Kuulkaahan, tehkää hyvin.

Ja ivallinen hymy huulilla luki Kutusof saksaksi seuraavan kohdan arkkiherttua Ferdinandin kirjeestä: "Meillä on täysin keskitetyt joukot, noin 70,000 miestä, joilla voimme hyökätä vihollisen kimppuun ja hänet lyödäkin, jos hän pyrkii Lechin yli. Koska Ulm on hallussamme, voimme me vallita Tonavan molemmat rannat; ja niin muodoin millä hetkellä tahansa, jos vihollinen ei mene Lechin yli, kulkea Tonavan toiselle rannalle, uhata vihollisen yhdyslinjaa ja palata alempaa takasin Tonavan yli ja tehdä tyhjäksi vihollisen aikeet, jos hän koko voimillaan aikoisi hyökätä meidän uskollisen liittolaisemme kimppuun. Reippaina odotamme näin ollen sitä aikaa, jolloin keisarillinen Venäjän armeija on täysin varustautunut, ja helppo on meidän sitten yhdistetyin voimin valmistaa viholliselle kohtalo, jonka se täysin ansaitsee."

Kutusof huokasi syvään, lopetettuaan lukunsa, ja katsahti tutkivan ystävällisesti hovisotaneuvoston jäseneen.

— Mutta tiedättehän, teidän ylhäisyytenne, että viisainta on otaksua aina pahinta, — sanoi itävaltalainen kenraali, haluten nähtävästi lopettaa siekailemiset ja iskeä asian ytimeen.

Hän katsahti tahtomattaan adjutanttiin

— Anteeksi, kenraali, — keskeytti hänet Kutusof ja kääntyi myös ruhtinas Andreihin. — Kuulehan, rakkaani, otahan Koslovskilta kaikki meikäläisten urkkijain tiedonannot. Tässä on kaksi kirjettä kreivi Nostitzilta, tässä kirje hänen korkeudeltaan arkkiherttua Ferdinandilta, tässä vielä, — sanoi hän, antaessaan joukon papereita. — Laadihan kaikesta tästä ranskankielellä sievonen memorandum, pienonen muistiinpano, josta kävisi selville kaikki meidän nykyiset tietomme itävaltalaisen armeijan toimista. Ja esitä se sitten hänen ylhäisyydelleen.

Ruhtinas Andrei nyökäytti päällään merkiksi, että hän ylipäällikön ensi sanoista oli käsittänyt, ei ainoastaan sen, mitä tämä hänelle sanoi, vaan vieläpä senkin, mitä tämä hänelle olisi tahtonut sanoa. Hän kokosi paperit, kumarsi molemmille yhteisesti ja poistui vastaanottohuoneeseen, hiljaa astua sipsuttaen pehmeällä matolla.

Vaikkakin ruhtinas Andrei vasta lyhyen ajan oli ollut poissa Venäjältä, hän oli kuitenkin suuresti muuttunut. Hänen kasvojensa ilmeessä, liikkeissään, käynnissään tuskin huomasi entistä teeskentelyä, väsymystä ja raukeutta; nyt muistutti hän miestä, jolla ei ole aikaa ajatella, minkä vaikutuksen hän mahdollisesti tekee toisiin, vaan joka mielellään ja innostuneesti tekee tehtävänsä. Hänen kasvonsa ilmaisivat, että hän oli entistään tyytyväisempi itseensä ja muihin; hymy ja katse olivat entistään iloisemmat ja viehättävämmät.

Kutusof, jonka hän oli saavuttanut jo Puolassa, oli ottanut ystävällisesti hänet vastaan, luvannut muistaa häntä, oli ollut hänelle huomaavampi kuin muille adjutanteille, oli ottanut hänet mukaansa Wieniin ja antanut hänelle tärkeämpiä tehtäviä. Wienistä kirjoitti Kutusof vanhalle toverilleen, ruhtinas Andrein isälle:

"Pojastanne toivon tulevan tavallista etevämmän upseerin, sillä hän toimittaa tehtävänsä kunnialla, on tarmokas ja päättäväinen. Olen onnellinen, kun minulla on käskettävänäni sellainen kyky."

Kutusovrin esikunnassa sekä armeijassa, samoin kuin oli ollut asian laita Pietarin seurapiireissäkin, olivat mielipiteet ruhtinas Andreista aivan vastakkaiset. Toiset, ne olivat vähemmistössä, pitivät häntä jonain erinomaisena, itseään ja kaikkia muita erikoisempana, odottivat häneltä suurtöitä, kuuntelivat häntä, jumaloivat häntä ja jäljittelivät kaikessa; ja näiden ihmisten seurassa oli ruhtinas Andrei suora ja miellyttävä. Toiset taas, enemmistö, eivät häntä rakastaneet, vaan pitivät häntä pöyhkeilevänä, kylmänä ja vastenmielisenä miehenä. Mutta näiden seurassa ruhtinas Andrei käyttäytyi niin, että häntä kunnioitettiin, vieläpä pelättiinkin.

Tultuaan Kutusovin työhuoneesta vastaanottohuoneeseen ruhtinas Andrei meni paperineen toverinsa, päivystävän adjutantin, Koslovskin luo, joka istui kirja kädessä akkunan luona.

— No, mitä kuuluu, ruhtinas? — Koslovski kysyi.

— On käsketty laatimaan kirjelmä meidän vitkastelemisestamme.

— Miksi?

Ruhtinas Andrei kohotti harteitaan.

— Eikö ole tietoja Mackilta? — Koslovski kysyi.

— Ei ole.

— Jos hän todella olisi lyöty, niin varmaankin olisi saapunut tietoja.

— Varmaankin, — sanoi ruhtinas Andrei ja lähti astumaan ovea kohti. Mutta samassa mäjähti ovi, ja huoneesen syöksähti kookas, nähtävästi juuri saapunut, itävaltalainen kenraali. Hänellä oli yllään loippunatakki, hänen päänsä oli kääritty mustaan siteeseen, ja hänen kaulassaan helyili Maria Teresian ritarimerkki. Ruhtinas Andrei pysähtyi.

— Kenraali en chef Kutusof? — kysyi tulija hätäisesti, murtaen tuntuvasti saksankieleen. Hän vilkasi sivuilleen ja jatkoi matkaansa työhuoneen ovea kohti.

— Kenraali en chef on työssä, — sanoi Koslofski, kiiruhtaen sulkemaan tietä vieraalta kenraalilta. — Kenen käskette ilmoittamaan?

Tuntematon kenraali katsoi halveksivasti korkeudestaan lyhytkasvuiseen Koslofskiin, aivan kuin ihmetellenj ettei häntä tunneta.

— Kenraali en chef on työssä, — toisti Koslovski rauhallisesti.

Kenraalin kasvot synkistyivät, hänen huulensa vavahtivat ja alkoivat vapista. Hän otti taskustaan muistikirjansa, kirjoitti kiireesti jotain lyijykynällä, repäsi lehden, antoi sen adjutantille, astui kiivaasti akkunan luo, heittäysi tuolille istumaan ja vilkasi huoneessa olijoihin, aivan kuin olisi kysynyt: miksi he häntä katselevat? Sitten nosti hän päänsä pystyyn, kurotti kaulansa, aivan kuin olisi aikonut jotain sanoa, mutta samassa hän, aivan kuin olisi alkanut itsekseen hyräillä, päästi kumman äännähdyksen, joka kuitenkin katkesi alkuunsa. Työhuoneen ovi avautui, ja Kutusof näyttäytyi kynnyksellä. Sidepäinen, hoikkasäärinen kenraali astui kyyryisenä nopein askelin, aivan kuin vaaraa paeten, Kutusovin luo.

— Vous voyez le malheureux Mack,[51] sanoi hän murtuneella äänellä.

Kutusovin kasvot olivat muutaman hetken aivan liikkumattomat. Sitten kierisi hänen kasvoillaan syvä uurre aivan kuin aalto, otsa siliytyi; hän kumarsi kunnioittavasti, sulki silmänsä, päästi Mackin edellään työhuoneeseensa ja sulki oven.

Huhu itävaltalaisten tappiosta ja koko armeijan antautumisesta Ulmin luona näyttäytyi siis todeksi. Puolen tunnin kuluttua lähetettiin adjutantteja eri haaroille. Heidän viemistään määräyksistä saattoi huomata, että pian venäläistenkin joukkojen, jotka niin kauvan olivat olleet toimettomina, oli kamppailtava vihollisen kanssa.

Ruhtinas Andrei oli niitä harvoja esikunta-upseereja, joiden päähuomio oli kiintynyt sota-asioiden yleiseen menoon. Nähtyään Mackin ja kuultuaan hänen häviönsä yksityisseikat, hän käsitti, että puolet sotaretkestä oli menetetty, hän käsitti täydessä alastomuudessaan venäläisten joukkojen vaaranalaisen aseman ja elävästi kuvastuivat hänelle armeijan tulevaisuus ja oma osansa sen vastaisissa vaiheissa. Tahtomattaankin valtasi hänet kuohahtavan iloinen tunnelma, kun hän ajatteli pöyhkeilevän Itävallan häpeätä ja sitä seikkaa, että hän jo kenties viikon kuluttua näkisi venäläisten ja ranskalaisten ottelevan, jotka eivät sitten Suvorovin aikojen olleet voimiaan mitelleet, ja että hän itsekin olisi mukana tässä kamppailussa. Mutta hän pelkäsi Bonaparten neroa, joka voisi murtaa venäläisten huiman rohkeuden, ja eipä hän sen ohella oikein voinut toivoa sankarilleen häpeää.

Tällaisten ajatusten kiihdyttämänä lähti ruhtinas Andrei huoneeseensa kirjoittamaan isälleen jokapäiväistä kirjettään. Käytävässä hän tapasi huonekumppalinsa Nesvitskin ja pilkkakirveen, Scherkovin; tavallisuuden mukaan nauraa hohottivat nämä jollekin.

— Miksi olet niin synkkä? — kysyi Nesvitski, huomattuaan ruhtinas Andrein kalpeat kasvot ja hehkuvat silmät.

— Ei ole syytä iloon, — vastasi Bolkonski.

Samaan aikaan kun ruhtinas Andrei kohtasi Nesvitskin ja Scherkovin, tulivat käytävän toisessa päässä heitä kohden itävaltalainen kenraali Strauch, jonka toimena Kutusovin esikunnassa oli venäläisen armeijan muonitus, ja hovisotaneuvoston jäsen, joka oli saapunut Braunauhun edellisenä päivänä. Leveässä käytävässä olisivat kenraalit huoletta voineet sivuuttaa upseerit; mutta Scherkof alkoi sysiä Nesvitskiä ja hoputti hätääntyneenä:

— Tulevat! ... tulevat! väistykää, tietä! olkaa hyvät, tietä!

Kenraalit menivät vaatimattomasti upseerien ohi, ja selvästi huomasi, että he tahtoivat välttää rasittavia kunnianosoituksia. Yhtäkkiä ilmestyi Scherkovin kasvoille tyhmän iloinen hymy, jota hän muka ei näyttänyt voivan pidättää.

— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän saksankielellä, vetäytyi suoraksi ja kääntyi itävaltalaiseen kenraaliin. — Onnittelen kunnioittavasti.

Hän kumarsi syvään ja alkoi kömpelösti harailla vuoroon kummallakin jalallaan, aivan kuin lapset tanssimaan opetellessaan.

Hovisotaneuvoston jäsen katsahti häneen ankarasti; mutta huomattuaan, miten totiselta näytti tuo tyhmä hymyilevä naama, hän ei voinut olla hetkistä sitä tarkkaamatta. Hän siristi silmiään, osoittaen täten, että kuuntelee.

— Onnittelen kunnioittavasti, kenraali Mack on saapunut ja aivan terveenä, tuohon on saanut vain pienen naarmun, — Scherkof lisäsi, osoittaen päätään, ja hänen naamansa loisti hymyilystä.

Kenraali yrmisti kulmiaan, kääntyi hänestä ja jatkoi matkaansa.

— Gott, wie naïv,[52] — sanoi hän vihaisesti, astuttuaan jonkun askeleen.

Nesvitski kaappasi Bolkonskin syleilyynsä ja nauroi läkähtyäkseen, mutta tämä oli käynyt entistään kalpeammaksi, töykkäsi hänet vihaisena luotaan ja kääntyi Scherkoviin. Ärtynyt hermostunut mieliala, johon hänet olivat saattaneet Mackin näkeminen ja tietoisuus hänen onnettomasta tilastaan sekä aavistukset venäläisen armeijan vastaisesta kohtalosta, purkautui nyt suuttumukseksi Scherkovin sopimattoman pilanteon johdosta.

— Jos te, arvoisa herra, — puhui hän terävästi, ja hänen alaleukansa vavahteli heikosti, — tahdotte olla narri, niin en tosin voi teiltä sitä huvia kieltää; mutta sen teille sanon, että jos vielä kerran minun kuulteni rohkenette ilvehtiä, niin opetanpa teidät käyttäytymään.

Nesvitski ja Scherkof ällistyivät niin tästä tupsahduksesta, etteivät voineet lausua sanaakaan, katselivat vain silmät selällään Bolkonskia.

— Minähän vain onnittelin, — sanoi vihdoin Scherkof.

— En puhu teille leikkiä, olkaa vaiti! — kirkasi Bolkonski, tarttui Nesvitskin käsivarteen ja lähti astumann ällistyneen Scherkovin luota.

— Mutta, hyvä veli, — sanoi Nesvitski, tyynnyttäen ystäväänsä.

— Miten, mutta? — kysyi ruhtinas Andrei, pysähtyen ärtyneenä. — Ajattelehan toki, olemmeko upseereja, jotka palvellen keisariamme ja isänmaatamme iloitsemme yhteisestä menestyksestä ja suremme yhteistä onnettomuutta, vai olemmeko palvelijoita, joita ei liikuta herransa asiat. Quarante mille hommes massacrés et l'armée de nos alliés détruite, et vous trouvez là le mot pour rire,[53] — sanoi hän, aivan kuin hän tällä ranskalaisella lauseparrella olisi tahtonut vahvistaa lausumansa pätevyyttä. — C'est bien pour un garçon de rien comme cet individu dont vous avez fait un ami, mais pas pour vous, pas pour vous.[54] Poika nulikat voivat vain näin huvitteleida, — sanoi ruhtinas Andrei venäjäksi, (lausuen poika nulikat sanan ranskalaisella korotuksella), jotta Scherkof sen kuulisi.

Hän odotti, vastaisiko kornetti jotakin. Mutta tämä kääntyi häneen selin ja poistui käytävästä.

IV.

Pavlogradin husaarirykmentti majaili kahden penikulman päässä Braunausta. Eskadroona, jossa Nikolai Rostof palveli junkkarina, oli sijoittunut Salzeneck nimiseen saksalaiseen kylään. Kylän paras asunto oli luovutettu eskadroonan komentajalle, ratsumestari Denisoville, jota ratsuväkidivisioonan kesken kutsuttiin Vaska Denisoviksi. Junkkari Rostof oli ollut ratsumestarin huonekumppalina siitä alkaen, kun hän Puolassa oli saavuttanut rykmenttinsä.

Lokakuun 11 p:nä, samana päivänä, jolloin tieto Mackin tappiosta oli saattanut pääkortteerissa kaikki jalkeille, kulki leiri-elämä rauhallista vanhaa latuaan eskadroonan esikunnassa. Denisof, joka kaiken yötä oli lyönyt korttia, ei vielä ollut saapunut kotiin, kun Rostof aikaisin aamulla ratsain palasi rehunhankintamatkaltaan. Rostof junkkarinpuku yllä pysäytti hevosensa aivan portaiden eteen, heittäytyi joustavan nuorekkaasti satulasta, jääden hetkeksi seisomaan jalustimelle, aivan kun ei olisi halunnut erota hevosestaan, hypähti viimein alas ja huusi päivystäjää.

— Hei, Bondarjenko, hyvä ystävä! — puhui hän husaarille, joka suin päin syöksyi hänen hevostaan kohti. — Kävelytä, ystäväiseni, — hän sanoi veljellisen hellästi ja iloisesti, kuten kohtelevat kaikkia hyväsydämmiset nuorukaiset, ollessaan onnellisia.

— Ymmärrän teidän jalosukuisuutenne, — vastasi vähävenäläinen, ravistaen iloisesti päätään.

— Katsohan, että kävelytät tarpeeksi!

Toinenkin husaari oli pyrähtänyt hevosen luo, mutta Bondarjenko oli jo heittänyt varaohjat hevosen kaulalle. Selvästi huomasi, että junkkarilla oli antelias käsi, ja että sotilaat häntä mielellään palvelivat. Rostof silitteli hevosen kaulaa, sitten lautasia ja jäi seisomaan portaille.

"Mainiota! Siitäpä vieiä hevosta paisuu!" puheli hän itsekseen, tarttui huotraansa ja lähti hymyilevänä juoksemaan ylös portaita niin että kannukset helisivät. Läävästä kurkisti talon isäntä, joka ihokas yllä, patalakki päässä loi lantaa tadikolla. Saksalaisen kasvot kirkastuivat, heti kun hän huomasi Rostovin. Hän hymyili iloisena ja iski silmää: (Schön, gut Morgen! Schön, gut Morgen!"[55] — hän toisteli ollen nähtävästi haltioissaan, kun sai tervehtää nuorukaista.

— Schon fleissig![56] — sanoi Rostof, hymyillen yhä veljellisen iloisesti. — Hoch Oestreicher! Hoch Russen! Kaiser Alexander hoch![57] huusi hän saksalaiselle, toistaen tämän usein käyttämiä sanoja.

Saksalainen pyrähti nauramaan, tuli ulos läävästä, sieppasi patalakin päästään, heilautti sitä ilmassa ja huusi:

— Und die ganze Welt hoch![58]

Rostovkin tempasi lakin päästään, heilautti sitä ilmassa ja huusi nauraen: (Und vivat die ganze Welt!"

Ja vaikkei heillä ollutkaan mitään erikoisempaa ilon aihetta, ei saksalaisella, joka loi lantaa läävästään, eikä Rostovrilla, joka oli ollut plutonineen heinän haussa, niin katsahtivat nämä ihmiset kuitenkin toisiinsa onnellisen ihastuneesti ja veljellisen rakkaasti, nyökäyttivät päillään keskinäisen rakkauden merkiksi ja erosivat hymyillen — saksalainen meni lääväänsä ja Rostof tupaan, jossa hän asui Denisovin kanssa.

— Entäs Herrasi? — kysyi Rostof Lavrushkalta, Denisovin palvelijalta, joka rykmentissä oli tunnettu konnankoukuistaan.

— Iltasella matkallaan. Varmaankin on hän hävinnyt korttipelissä, — vastasi Lavrushka. — Kyllä tiedän; jos voittaa, niin aikaisin tulee kotiin kerskumaan; mutta jos aamuun viipyy, niin on kynitty putipuhtaaksi — äkäisenä silloin palaa. Haluatteko kahvia?

— Tuo, tuo.

Kymmenen minuutin kuluttua toi Lavrushka kahvia. "Tulee!" — hän sanoi: "nyt on piru merrassa". Rostof vilkasi akkunasta ja näki kotiin tallustavan ratsumestarin. Denisof oli punanaamainen, lyhyläntä mies. Hänellä oli mustat, loistavat silmät ja takkuiset, mustat hiukset ja viikset. Hänen lyhyt husaaritakkinsa rekotti avollaan, leveät ratsashousunsa olivat laskoksilla, ja pieni husaarilakki oli läsässä takaraivolla. Synkkänä, pää retkallaan, hän läheni portaita.

— Lavrushka, — hän huusi äänekkäästi ja vihaisena. — Jouduhan riisumaan, tolvana!

— Parastanipa teen, — vastasi Lavrushkan ääni.

— Katsoppas! olet jo jalkeilla, — sanoi Denisof tullessaan huoneeseen.

— Aikoja sitten, — sanoi Rostof, — olen jo käynyt heinän haussa ja näinpä neiti Mathildankin.

— Sepä sen! Mutta minutpa kynivät eilen, ja oikein tyystin, — sanoi Denisof. — Voi sun! voi sun! Heti kun olit lähtenyt alkoi mennä. Hoi, teetä!

Denisof virnisti naamaansa, aivan kuin olisi hymyillyt. Hänen lyhyet, vankat hampaansa pistivät esiin, ja molemmin käsin veteli hän lyhyillä sormillaan mustaa, sankkaa tukkaansa.

— Hitto minut johdattikin sen rotan pesään (erään upseerin pilkkanimi) — puheli hän, hieroen molemmin käsin otsaansa ja kasvojaan. — Ajattelehan, ei ainoatakaan korttia, ei niin ainoatakaan korttia antanut.

Lavrushka ojensi hänelle sytytetyn piipun. Hän puristi pesän kouraansa, koputteli sitä lattiaan ja varisteli tulta ympärilleen, jatkaen yhä kirkumistaan.

— Simple antaa, paroli lyö; simple antaa, paroli lyö![59]

Viimein varisti hän tulen kokonaan piipustaan, löi sen sirpaleiksi ja heitti nurkkaan. Yhtäkkiä hän vaikeni ja katsahti iloisesti mustilla, loistavilla silmillään Rostoviin.

— Olisipa edes naisia. Muuten kuluu aika vain juomingeissa. Tai saisi edes tapella pian. Hei, kuka siellä? — huusi hän oveen kääntyneenä, kuultuaan raskaita askelia, kannusten helinää ja aran kunnioittavaa köhimistä.

— Vahtimestari! — sanoi Lavrushka.

Denisof yrmisti entistä enemmän kulmiaan.

— Huonosti ovat asiat, hän sanoi ja heitti Rostoville kukkaronsa, jossa oli muutama kultaraha. — Rostof, laskehan, kyyhkyläiseni, paljonko sinne on jäänyt; ja pistä kukkaro sitten patjan alle, — hän sanoi ja lähti tapaamaan vahtimestaria.

Rostof otti rahat, lateli koneellisesti vanhat ja uudet kolikot eri kasoihin ja alkoi sitte laskea.

— Katsos! Teljanin! Terve! Kynivät minut eilen, — kuului viereisestä huoneesta Denisovin ääni.

— Missä? Bikovinko luona, rotan luona?... Arvasinhan, — puhui heikko ääni, ja samalla astui tupaan luutnantti Teljanin, lyhytkasvuinen upseeri, joka palveli Denisovin eskadroonassa.

Rostof pisti kukkaron patjan alle ja puristi hänelle ojennettua pientä, kosteata kättä. Ennen sotaretken alkamista oli Teljanin jostain syystä siirretty kaartista husaareihin. Toistaiseksi hän oli käyttäytynyt erittäin hyvin; mutta hänestä ei pidetty, ja etenkin oli Rostovin vaikea tukahuttaa tai edes salata aiheetonta vastenmielisyyttään tähän upseeriin.

— No, nuori ratsumies, miten Gratshikin teitä palvelee? (Gratshik oli ratsuhevonen, opetettava, jonka Teljanin oli myönyt Rostoville.)

Teljanin ei koskaan katsonut puhekumppalinsa silmiin; hänen silmänsä siirtyivät alituisesti esineestä toiseen.

— Näin teidät, kun tänään ajoitte ohi...

— Olen tyytyväinen, hevonen on hyvä, — Rostof vastasi, vaikkeikaan hevonen, josta hän oli maksanut 700 ruplaa, todellisuudessa vastannut puoltakaan tästä hinnasta. — Vasenta etujalkaansa se on alkanut onnahtaa ... hän lisäsi.

— Kavio on särkynyt! Ei se tee mitään. Näytän teille, mihin on naula lyötävä.

— Niin, näyttäkäähän, tehkää hyvin, — Rostof sanoi.

— Näytän, näytän, ei se ole salaisuus. Mutta hevosesta vielä kiitätte minua.

— Käsken siis tuomaan hevosen, — Rostof sanoi, jotta olisi päässyt Teljaninista, ja lähti etsimään päivystäjää.

Eteisen kynnyksellä istui Denisof kyyryissään, piippu suussa, ja hänen edessään seisoi vahtimestari, selitellen jotain eskadroonan päällikölle. Nähtyään Rostovin Denisof yrmisti kulmiaan ja osoittaen peukalollaan olkansa taa huoneeseen, missä Teljanin istui, hän puistelihe inhoten.

— Ah, en voi kärsiä tuota miestä, — hän sanoi, välittämättä vahtimestarista.

Rostof kohautti hartioitaan, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "En minäkään, mutta minkäs teet!" Toimitettuaan asiansa hän palasi tupaan.

Teljanin istui yhä raukean reuhkana, hieroen pieniä valkeita käsiään.

"Onpas maailmassa vastenmielisiä henkilöitä", ajatteli Rostof astuessaan huoneeseen.

— Käskittekö siis tuomaan hevosen? — Teljanin sanoi, nousten seisoalleen ja katsellen huolettomasti ympärilleen.

— Käskin.

— Menkäämme sitten. Poikkesinhan vain kuullostamaan eilistä päiväkäskyä. Oletko sen saanut, Denisof?

— En vielä. Mutta minne menette?

— Opetanpa tässä nuoren miehen hevosta kengittämään, — Teljanin vastasi.

Teljanin ja Rostof menivät portaille ja sieltä talliin. Luutnantti näytti, miten naula oli lyötävä kavioon ja lähti sitten kotiinsa.

Kun Rostof palasi tupaan, näki hän pöydällä viinapullon ja makkaran, Denisof istui pöydän ääressä, ja kynä rapisi hänen kädessään. Hän katsahti synkästi Rostoviin.

— Kirjoitan tytölle, — hän sanoi.

Hän oli rähmällään pöydällä kynä kädessä ja nähtävästi hän riemastui, kun sai sanoin kertoa, mitä oli aikonut kirjoittaa, ja sitten hän kertoi kirjeensä sisällön Rostoville.

— Ymmärrätkö, veliseni, — hän sanoi. — Nukumme niin kauvan kun emme rakasta. Olemme tomun lapsia ... mutta annas kun rakastut — silloin olet Jumala, olet puhdas, kuin luomisen ensi päivänä... Ken siellä taas? Aja hänet helvettiin. Ei ole aikaa! — huusi hän Lavrushkalle, joka vähääkään häikäilemättä oli tullut hänen luokseen.

— Kenpä hän olisi? Itse käskitte tulemaan. Vahtimestari tuli rahoja noutamaan.

Denisof rypisti kulmiaan, aikoi jotain huutaa, mutta vaikenikin.

— Huonosti ovat asiat, — hän sanoi itsekseen. — Paljonko oli rahaa kukkarossa? — kysyi hän Rostovilta.

— Seitsemän uutta ja kolme vanhaa.

— Ah, huonosti ovat asiat! No, mitä siinä töllistelet, hörhetyinen? Käske vahtimestari tänne, — sanoi hän Lavrushkalle.

— Denisof, rakas veli, ota minulta rahoja, onhan minulla, sanoi Rostof, punastuen.

— En lainaa oman eskadroonani miehiltä, en lainaa, — murisi Denisof.

— Jollet minulta ota toverillisesti rahoja, niin loukkaannun. Todellakin, onhan minulla, — Rostof toisti.

— En ota.

Ja Denisof meni vuoteen luo ottaakseen kukkaron patjan alta.

— Mihin asetit kukkaron, Rostof?

— Alimman patjan alle.

— Täällä ei ole.

Denisof heitti patjat lattialle, mutta kukkaroa ei löytynyt.

— Tämäpäs ihmeellistä!

— Odotahan, ethän vain pudottanut? — sanoi Rostof, nostellen ja puristellen patjoja.

Sitten nosti hän peitteen ja ravisti sitäkin. Kukkaroa ei löytynyt.

— Enhän vain muista väärin? En, ajattelin vielä pistäessäni kukkaroa, että sinä aivan kuin aarretta haudot, — sanoi Rostof. Tuohon panin kukkaron. Missä se on? — kysyi hän Lavrushkalta.

— En ole käynyt täällä. Minne kätkitte, siellä sen täytyy olla.

— Mutta eipä ole!...

— Aina te niin, heitätte jonnekin ja unohdatte. Etsikäähän taskunne.

— Ei, jollen olisi ajatellut aarretta, — Rostof sanoi, — hyvin muistan, että pistin tähän.

Lavrushka penkoi vuoteen perinpohjin, katsoi vuoteen alle, pöydän alle, käänsi koko huoneen ylösalasin ja jäi viimein seisomaan keskelle huonetta. Denisof seurasi vaijeten Lavrushkan hommia, ja kun tämä ihmetellen levitti kätensä ja ilmoitti, ettei kukkaroa löydy, katsahti hän Rostoviin.

— Rostof, ethän vain kujeile...

Rostof tunsi Denisovin katseen, nosti silmänsä, mutta loi ne samassa maahan. Yhtäkkiä tulvasi veri, joka oli pysähtänyt jonnekin kaulan alapuolelle, hänen päähänsä ja silmiinsä. Hän ei voinut hengittää.

— Ja huoneessahan ei muita ole ollut kuin luutnantti ja te itse. Täällä sen pitää jossakin olla, — sanoi Lavrushka.

— Annahan olla, sinä, pirun sikiö, laita itsesi etsimään — huusi yhtäkkiä Denisof, käyden tulipunaiseksi ja lähestyen uhkaavana palvelijaa. Toimita kukkaro, muuten pehmitän selkäsi! Pehmitän teidät kaikki!

Rostof alkoi napittaa nuttuaan, katsomatta Denisoviin, vyötti miekan kupeelleen ja painoi lakin päähänsä.

— Kuuletkos, toimita kukkaro, — ärjyi Denisof, ravistellen Lavrushkaa hartioista ja jymäytellen häntä seinää vasten.

— Denisof, jätä hänet rauhaan! tiedän, ken on ottanut, — sanoi Rostof mennen ovea kohden, silmät maahan luotuina.

Denisof jätti Lavrushkan, mietti hetkisen ja käsitettyään nähtävästi ketä Rostof oli tarkoittanut, hän tarttui tämän käteen.

— Tyhmyyksiä! — huusi hän raivoissaan, ja hänen otsa- ja kaulasuonensa paisuivat suunnattomasti. — Olethan menettänyt järkesi, tätä en salli. Kukkaro on täällä. Nyljen elävältä tämän konnan ja kukkaro ilmestyy.

— Tiedän, ken on ottanut — toisti Rostof vapisevin äänin ja lähti ovea kohti.

— Sanon sinulle, jätä se tekemättä! — ärjyi Denisof, syöksyen junkkarin luo pidättääkseen tätä.

Mutta Rostof riuhtaisihe irti ja iski silmänsä niin tuikean ilkeästi Denisoviin, aivan kuin tämä olisi ollut hänen verivihollisensa.

— Käsitätkö mitä puhut? — hän sanoi, vapisevin äänin: — huoneessa ei ollut muita kuin hän ja minä. Jollei siis hän, niin...

Hän ei voinut jatkaa ja syöksyi huoneesta.

— Ah, hiisi vieköön sinut ja kaikki, — kuuli Rostof ystävänsä huutavan.

Rostof saapui Teljaninin asuntoon.

— Herra ei ole kotosalla, lähti esikuntaan, — sanoi Teljaninin palvelija. — Onko jotain tapahtunut? — hän kysyi, ihmetellen junkkarin kiihtyneitä kasvoja.

— Ei, ei mitään.

— Aivan juuri lähti, — palvelija sanoi.

Esikunta sijaitsi Salzeneckistä kolmen virstan päässä. Rostof ei poikennut asuntoonsa, otti hevosen ja lähti ajamaan. Kylässä, jossa esikunta sijaitsi, oli kapakka, missä upseerit olivat tavallisia vieraita. Rostof saapui kapakan edustalle; portaiden edessä oli Teljaninin hevonen.

Kapakan peräkamarissa istui Teljanin, ja hänen edessään pöydällä oli makkaravati ja viinapullo.

— Kas, tekin poikkesitte, nuori mies! — Teljanin sanoi, hymyillen ja kohottaen tuntuvasti kulmakarvojaan.

— Niin, — Rostof vastasi, aivan kuin jo tämänkin sanan lausuminen olisi ollut hänelle sangen työlästä, ja hän istuutui viereiseen pöytään.

Kumpikaan ei lausunut sanaakaan; huoneessa istui kaksi saksalaista ja eräs venäläinen upseeri. Kukaan ei puhunut, kuului ainoastaan veitsien kalinaa, niiden lautasia kosketellessa ja Teljaninin huulten maiskutusta. Kun Teljanin oli lopettanut einehtimisensä otti hän taskustaan kaksipäisen rahapussin, siirsi renkaat pienillä, ylöspäin koukistuneilla, valkeilla sormillaan, otti kultarahan ja antoi palvelijalle, kulmiaan kohauttaen.

— Tehkää hyvin, joutukaa, — hän sanoi. Kultaraha oli uusi. Rostof nousi ja astui Teljaninin luo.

— Sallikaa minun katsoa rahapussianne, — hän sanoi hiljaa kuiskaten.

Teljaninin silmät alkoivat vilkuilla, ja kulmansa olivat yhä koholla. Hän antoi rahapussin Rostoville.

— Niin hyvä pussi ... niin, niin... — hän sanoi ja kalpeni yhtäkkiä. — Katsokaa nuorukainen, — hän lisäsi.

Rostof piti rahapussia kädessään, katsahti pussiin, sitten rahoihin, sitten Teljaniniin. Luutnantti vilkuili tapansa mukaan ympärilleen, ja yhtäkkiä näytti hän käyneen sangen iloiseksi.

— Kun saavumme Wieniin, niin siellä annan mennä kaikki, täällä, näissä kaupunkirähjissä ei saa kulumaan, — hän sanoi. — No antakaahan, nuorukainen, lähden.

Rostof oli vaiti.

— Entä te? aijotteko myös einehtiä? Täällä on jotenkin hyvä ruoka, — Teljanin jatkoi. — Antakaahan.

Hän ojensi kätensä ja tarttui pussiin. Rostof hellitti. Teljanin otti pussin ja sovitteli sitä ratsuhousujensa taskuun. Suunsa oli hieman avollaan ja kulmat huolettoman kohollaan, aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa; "niin, niin, pistänpä pussini taskuun, se on luonnollista, eikä se ketään liikuta."

— Entä nyt, nuorukainen? — sanoi hän huoahtaen ja katsahti kulmainsa alta Rostovin silmiin.

Jonkinlainen valonsäde tuikahti Teljaninin silmistä ja siirtyi Rostovin silmiin, sähkökipunan nopeudella singahti se takaisin, vielä kerran — ja tämä tapahtui kaikki silmänräpäyksessä.

— Tulkaa tänne, — sanoi Rostof, tarttuen Teljaninin käteen (hän vei luutnantin melkein kiskomalla akkunan luo). — Nämä ovat Denisovin rahat, olette ne anastanut... — kuiskasi hän luutnantin korvaan.

— Mitä?... Mitä?... Kuinka rohkenette? Mitä?... — puhui Teljanin.

Mutta nämä sanat kuulostivat valittavalta epätoivonhuudahdukselta ja rukoilevalta anteeksipyynnöltä. Heti kun Rostof oli kuullut tämän rukoilevan äänen, vierähti hänen sydämeltään hirvittävä epäluulon kivi. Hän tunsi riemua sydämessään, ja samalla kävi hänen sääli onnetonta; mutta hän ei voinut jättää kesken alkamaansa asiaa.

— Täällä saattavat ihmiset ajatella Jumala ties mitä, — mumisi Teljanin, ottaen lakkinsa ja mennen viereiseen pieneen, tyhjään huoneeseen, — tehkäämme selvä asiasta...

— Olen varma asiastani, näytän sen toteen, — Rostof sanoi.

— Mitä...

Kaikki lihakset alkoivat vapista Teljaninin peljästyneillä, kalpeilla kasvoilla; silmät vilkuilivat rauhattomina, mutta katse ei kohonnut, vaan harhaili jossain alhaalla; alkoi kuulua nyyhkytystä.

— Kreivi! ... älkää syöskö surman suuhun nuorta miestä ... tässä ovat nuo onnettomat rahat, ottakaa ne... — Hän heitti rahat pöydälle. — Minulla on isävanhus, äiti!...

Rostof otti rahat, vältellen Teljaninin katsetta, ja sanaa sanomatta hän lähti huoneesta. Mutta ovella hän pysähtyi ja kääntyi takaisin. — Jumalani, — hän sanoi kyynelsilmin, — kuinka olette voinut tämän tehdä?

— Kreivi, — sanoi Teljanin, lähestyen junkkaria.

— Älkää koskeko minuun, — sanoi Rostof, väistyen.

— Jos olette puutteessa, niin ottakaa nämä rahat. — Hän heitti rahapussin Teljaninille ja syöksyi huoneesta.

V.

Saman päivän iltana keskustelivat eskadroonan upseerit vilkkaasti Denisovin asunnossa.

— Mutta sanon teille, Rostof, että teidän on pyydettävä anteeksi rykmentinpäälliköltä, — puhui korviaan myöten punastuneelle, kiihtyneelle Rostoville, kookas aliratsumestari, jolla oli harmahtavat hiukset, tavattoman suuret viikset ja ryppyiset, karkeapiirteiset kasvot.

Aliratsumestari Kirsten oli kahdesti alennettu sotilaaksi kaksintaistelun tähden, mutta kummallakin kerralla oli hän jälleen saanut arvonsa.

— En salli kenenkään nimittävän itseäni valehtelijaksi! — huudahti Rostof, — Hän sanoi, että valehtelen, mutta minä sanoin hänelle, että hän valehtelee. Ja sanassani pysyn. Päivystäjävuoroja määrätköön vaikka joka päiväksi, pistäköön lukkojen taa, mutta anteeksi pyytämään ei minua voi kukaan pakottaa, sillä jollei hän rykmentinpäällikkönä luulekkaan voivansa antaa minulle hyvitystä, niin...

— Mutta odottakaahan, veliseni; kuulkaahan, mitä teille sanon, — keskeytti hänet aliratsumestari bassoäänellään, vedellen rauhallisena pitkiä viiksiään. — Muiden upseerien kuullen sanotte te rykmentinpäällikölle, että upseeri on varastanut...

— Ei ole minun syyni, että tämä tapahtui muiden upseerien kuullen. Kenties olisi ollut viisaampaa puhua kahden kesken, mutta enhän olekkaan valtiomies. Sentähden rupesinkin husaariksi, kun luulin, ettei täällä tarvitsisi kursailla; mutta hän sanoi, että valehtelen ... antakoon siis hyvitystä...

— Tämä on kaikki oivallista, kukaan ei pidä teitä pelkurina, mutta tämä ei kuulu asiaan. Kysykää Denisovilta, käykö päinsä, että junkkari vaatii hyvitystä rykmentinpäälliköltä?

Denisof kuunteli keskustelua synkkänä, viiksiään pureskellen, eikä hänellä näyttänyt olevan halua siihen puuttua. Aliratsumestarin kysymykseen hän vastasi ravistaen kieltävästi päätään.

— Upseerien kuullen puhutte te rykmentinpäällikölle tästä konnantyöstä, — jatkoi aliratsumestari. — Bogdanitsh (rykmentinpäällikköä kutsuttiin Bogdanitshiksi) teidät nolasi.

— Eipähän nolannut, sanoihan vain, että valehtelen.

— Niinpä niin, te puhuitte hänelle tyhmyyksiä, ja sentähden on teidän pyydettävä anteeksi.

— Mahdotonta! — Rostof huudahti.

— En luullut teitä tällaiseksi, — puhui aliratsumestari ankaran vakavana. — Ette taivu pyytämään anteeksi, mutta sanon teille, ettette ole loukannut ainoastaan häntä, koko rykmenttiä olette loukannut, meitä kaikkia olette syvästi loukannut. Selitän asian teille: kunpahan olisitte hieman ajatellut, olisitte neuvotellut, miten asiasta olisi suoriuduttu; mutta sen sijaan päätä puhkaa hölöttämään, ja vielä upseerien kuullen. Mitä on nyt rykmentinpäällikön tehtävä? Upseeri on tuomittava ja koko rykmentin kunnia on häväistävä? Onko koko rykmentin kunnia jätettävä yhden konnan varaan? Niinkö on meneteltävä teidän mielestänne? Mutta Bogdanitshpa oli reima poika, hän sanoi että valehtelette. Ikävää; mutta minkä sille teet, veliseni: oma syynne. Ja nyt, kun asia aijotaan sotkea, niin te jonkinlaisesta ylpeydestä ette taivu pyytämään anteeksi, vaan aijotte kertoa kaikki. Teitä harmittavat päivystysvuorot, mutta ette taivu pyytämään anteeksi vanhalta, kunnialliselta upseerilta! Vikansa on kai Bogdanitshillakin, mutta rehellinen ja urhoollinen hän on, ja sitä paitsi iäkäs eversti, ettekä sittenkään taivu; mutta rykmentin kunnia on teille vähäpätöinen? — Aliratsumestarin ääni alkoi väristä. — Te, veliseni, olette rykmentissä pyhättömän ajastajan; tänäpänä täällä, huomenna siirrytte jonnekin adjutantiksi; teistä on yhdentekevää, vaikka sanotaankin: "Pavlogradin rykmentin upseerien joukossa on varkaita!" Mutta meistä ei ole yhdentekevää. Puhunko totta, Denisof? Onko yhdentekevää?

Denisof oli yhä vaiti ja istui liikkumattomana, vilkaisten silloin tällöin loistavilla, mustilla silmillään Rostoviin.

— Teille on ylpeytenne kallis, ette taivu anteeksi pyytämään, — jatkoi aliratsumestari, — mutta meille vanhuksille, jotka olemme paraat päivämme eläneet rykmentissä, ja, jos Jumala suo, sen helmassa ummistamme silmämme, meille on rykmentin kunnia kallis, ja Bogdanitsh sen tietää. Ah, miten kallis, veliseni! Huonosti olette tehnyt, huonosti! Suuttukaa, jos haluttaa, mutta sanon aina totuuden. Huonosti tehty!

Ja aliratsumestari nousi ja kääntyi selin Rostoviin.

— Totta, hitto vieköön! — huusi Denisof, hypähtäen seisaalleen. — No, Rostof! No.

Rostof, vuoroin punastuen, vuoroin vaaleten, katseli molempiin upseereihin.

— Ei, herrat, ei ... älkää luulko ... hyvin ymmärrän, suotta ajattelette minusta sellaista ... minä ... minulle ... rykmentin kunnia on minulle... Taistelussa olen osoittava, ja lipun kunnia on minulle... Mutta yhdentekevä, tottatosiaan, olen syyllinen!... — Kyyneleet helmeilivät hänen silmissään. — Olen syyllinen, syvästi syyllinen! No, mitä vielä haluatte?

— Se on miehen puhetta, kreivi, — sanoi aliratsumestari kääntyen Rostoviin, ja lyöden häntä suurella kämmenellään olalle.

— Olenhan sanonut, — huudahti Denisof, — hän on kelpo poika.

— Näin on paras, kreivi, — lisäsi aliratsumestari; ja näytti siltä niinkuin hän Rostovin myöntymisen johdosta olisi ruvennut kutsumaan häntä kreiviisi. — Menkää ja pyytäkää anteeksi, teidän jaloutenne, niin.

— Hyvät herrat, teen kaikki, kenkään ei ole kuuleva sanaakaan asiasta, — puhui Rostof rukoilevalla äänellä, — mutta anteeksi en voi pyytää; jumaliste en voi, tuli mitä tuli! Miten voisinkaan pyytää anteeksi aivan kuin pieni poikanen?

Denisof remahti nauramaan.

— Omaksi vahingoksenne. Bogdanitsh on pitkävihainen, jukopäiväisyytenne käy teille kalliiksi, — sanoi Kirsten.

— Tämä ei ole jukopäiväisyyttä, jumaliste, ei olekkaan! En voi teille selittää tätä tunnetta, en voi...

— No, tehkää miten tahdotte, — sanoi aliratsumestari. — Entä, minne on tuo konna joutunut?

— Sairaaksi on tekeytynyt, huomisessa päiväkäskyssä hänet erotetaan, — sanoi Denisof.

— Sairas siis, muuten asiaa ei saisikaan selittää, — sanoi aliratsumestari.

— Olkoon sairaus, tai mitä lieneekin, mutta tulkoon hän vain minun tielleni, niin tapan heti, — huusi Denisof verenhimoisena.

Huoneeseen astui Scherkof.

— Mistä sinä? — huusivat upseerit tulijalle.

— Liikkeelle, hyvät herrat. Mack on antautunut armeijoineen, loppu.

— Valehtelet!

— Itse näin.

— Miten? Mackinko näit elävänä? käsineen, jalkoineen?

— Liikkeelle! Liikkeelle! Antakaa hänelle pullo tällaisesta uutisesta. Miten olet tänne joutunut?

— Siirrettiin taas rykmenttiin tuon kirotun Mackin tähden. Itävaltalainen kenraali valitti. Toivotin hänelle onnea Mackin saapumisen johdosta... Mikä sinun on, Rostof, olet aivan kuin olisit ollut saunassa?

— Täällä on, veli hyvä, jo toista päivää ollut paha merrassa.

Huoneeseen astui rykmentin adjutantti ja vahvisti Scherkovin tuoman uutisen. Seuraavana päivänä oli lähdettävä liikkeelle.

— Liikkeelle, hyvät herrat!

— Jumalalle kiitos, onpa jo vetelehdittykin.

VI.

Kutusof vetäytyi Wieniä kohti, hävittäen mennessään sillat Innistä (Braunaun luona) ja Traunista (Linzin luona). Lokakuun 23 p:nä menivät venäläiset joukot Ennsin yli, kulkien keskipäivällä kuormastoineen, tykistöineen samannimisen kaupungin läpi molemmin puolin siltaa.

Oli lämmin syksyinen päivä, ja sataa tihutteli vähä väliä. Kukkulalta, minne olivat asetetut siltaa suojelevat venäläisten tykit, avautui laaja näköala. Toisinaan peitti tämän näköalan vihmasade aivan kuin muslini-esirippu, toisinaan taas se avautui laajaksi, ja auringonpaisteessa näkyivät esineet kauvas ja selvästi ja välkkyilivät kuin olisivat olleet lakalla voidellut. Alhaalla uinui sievonen kaupunki punakattoisine, valkoisine taloineen, kirkkoineen ja siltoineen, jonka molemmin puolin tunkeili ja hääri suunnattomia venäläisten joukkoja. Tonavan polvekkeessa näkyi laivoja, saari ja linna puistoineen, jota ympäröi sillä kohdalla Tonavaan laskevan Ennsin vedet. Näkyi Tonavan kallioinen vasen ranta, jota peittivät mäntymetsät. Salaperäisinä siinsivät kaukaiset vihertävät huiput ja autereiset rotkot. Villin koskemattomalta näyttävän mäntymetsän keskestä kurkistelivat luostarin tornit; kaukana vuorella. Ennsin toisella puolella liikuskelivat vihollisen ratsastavat tiedustelijajoukkuet.

Tykkien keskessä kukkulalla seisoivat etumaisina: jälkivartion kenraali ja hänen seurue-upseerinsa tähystellen kaukoputkella seutua. Jonkun verran taempana istui tykintelalla Nesvitski, jonka ylipäällikkö oli lähettänyt jälkivartioon. Nesvitskin ratsupalvelija, kasakka, antoi herralleen repun ja taskumatin, ja tämä kestitsi upseereita piirailla ja kuminaviinalla. Iloisina kokoontuivat upseerit hänen ympärilleen. Toiset olivat polvillaan, toiset istuivat turkkilaisen tapaan kostealla nurmikolla:

— Ei ole ollut paksupää se itävaltalainen ruhtinas, ken tuonne on rakentanut linnansa. Ihana paikka. Miksette syö, herrat? — puhui Nesvitski.

— Tuhannet kiitokset, ruhtinas, — vastasi eräs upseeri, ja ilo loisti hänen silmistään, kun sai keskustella arvokkaan esikunta-upseerin kanssa. — Ihana seutu. Kuljimme aivan puiston vieritse, näimme kaksi hirveä, ja talopa vasta oli verraton!

— Katsokaahan, ruhtinas, — sanoi toinen, jonka kovin teki mieli ottaa vielä piiras, muttei oikein ilennyt, ja sentähden oli tarkastelevinaan seutua, — katsokaahan, jopa on tuolla meidän jalkaväkeä. Kas tuolla, niityn pälveellä kylän takana, kolme miestä kiskoo jotain. Puhtaan tekevät tuosta hovista, — hän sanoi, nähtävästi hyväksyen heidän tekonsa.

— Sepä, sepä, — Nesvitski sanoi. — Ei, mutta minullapa halu olisi, — hän lisäsi, pureskellen kauniissa, kosteassa suussaan piirasta, — tuonne pistäytyä.

Hän osoitti vuorelta siintävää luostaria. Hän hymähti, silmänsä kävivät tihruisiksi ja alkoivat välkkyä.

— Eikö olisi verratonta, herrat!

Upseerit pyrähtivät nauramaan.

— Saisipa edes hieman peloitella noita nunnatylleröitä. Sanotaan heidän olevan italiattaria, nuoriakin kuuluu olevan joukossa. Tosiaankin viisi vuotta antaisin elämästäni!

— Tietenkin on heidänkin ikävä, — sanoi nauraen eräs muita rohkeampi upseeri.

Upseerien näin haastellessa osoitti seurue-upseeri jotain kenraalille; tämä katsoi kaukoputkella.

— Totta tosiaan, totta tosiaan, — sanoi kenraali kiukkuisena, laskien kaukoputkea silmiltään ja kohautellen harteitaan, — alkavat pyyhkäistä tykeillään ylimenopaikkaa. Ja mitä he siellä nahjustelevat?

Paljaalla silmällä saattoi joen toiselta rannalta eroittaa vihollisen tykkeineen. Näkyi maidonvalkea savupilvi, ja pian kuului kaukainen tykin jymäys: Selvästi huomasi, miten venäläiset alkoivat kiirehtiä ylimenopaikalla.

Nesvitski puhkasi syvään, nousi seisaalleen ja astui hymyhuulin kenraalin luo.

— Ettekö halua haukata hieman, teidän ylhäisyytenne? — hän sanoi.

— Asiat ovat hullusti, — sanoi kenraali, vastaamatta hänen kysymykseensä, — meikäläiset ovat vitkastelleet.

— Vienkö käskyn, teidän ylhäisyytenne? — kysyi Nesvitski.

— Niin, viekää, tehkää hyvin, — sanoi kenraali, toistaen tarkalleen jo kerran ennen antamansa käskyn, — ja sanokaa husaareille, että heidän on viimeisinä mentävä sillan yli ja sitten sytytettävä silta, kuten olen käskenyt; ja tarkastakoot virikkeet sillalla.

— Sangen hyvä, — Nesvitski vastasi.

Hän huusi kasakkaa tuomaan hevosen, käski korjaamaan repun ja taskumatin ja kieräytti keveästi raskaan ruhonsa satulaan.

— Poikkeanpa tosiaankin nunnia tervehtimään, — sanoi hän upseereille, jotka hymyillen katselivat häntä, ja läksi ratsastamaan laaksoon kiemurtelevaa polkua pitkin.

— No, kapteeni, minne asti vie, koettakaapa! — sanoi kenraali, kääntyen tykistöupseeriin. — Huvitelkaa hieman ikäviinne.

— Miehistö tykkien ääreen! — huusi upseeri.

Tuossa tuokiossa juoksivat tykkimiehet iloisina nuotioiden äärestä ja syöttivät tykit.

— Ensimäinen! — kuului komentohuuto.

Reimasti laukasi n:o 1. Kuului huumaava metallin poru, ja laaksossa olevien venäläisten päiden yli lensi vinkuen kranaatti. Vihollista se ei saavuttanut, ei lähimainkaan; näkyi savupilvi, kranaatti räjähti.

Sotamiesten ja upseerien kasvot ilostuivat tästä äänestä; kaikki kavahtivat jalkeilleen ja seurasivat innokkaasti laaksossa liikehtiviä venäläisiä, jotka täältä korkeudesta eroitti kuin kämmeneltään, ja joen toiselta puolelta lähestyvän vihollisen liikkeitä. Samassa hetkessä solui pilvi auringon edestä, ja tämän yksinäisen laukauksen hurmaava jyrähdys ja auringon kirkas loiste sulivat rohkaisevaksi ja riemastuttavaksi tunnelmaksi.

VII.

Sillan yli oli jo lentänyt kaksi vihollisen tykinluotia, ja sillalla oli tungos. Sillan keskipaikalla seisoi kaidepuihin puristuneena lihava Nesvitski, jonka ahdingon tähden oli täytynyt laskeutua ratsultaan. Nauraen katseli hän muutaman askeleen päässä takanaan seisovaa kasakkaansa, joka suitsista piteli kahta ratsua. Heti kun Nesvitski hiemankin yritti pyrkiä eteenpäin, puristivat sotilaat ja kuormarattaat hänet jälleen kaidepuihin, eikä hän tälle muuta voinut kuin hymyillä.

— Jopa olet, veliseni! — puhui kasakka kuormastosotilaalle, joka kuormineen oli ajanut aivan jalkaväen sekaan, tallauttaen heitä hevosillaan ja kolhien pyörillä: — jopa olet! Etkö voisi odottaa, kun näet, että kenraali pyrkii ohi.

Mutta kuormastosotilas vähät välitti kenraalin mainitsemisesta, huusihan vain sotilaille, jotka täydellisesti olivat sulkeneet häneltä tien: "Hei! rakkaani, väistykää vasemmalle, seis!" Mutta sotilaat liikkuivat kylki kyljessä, pistimistä toisiinsa takertuneina, aivan kuin puristettu ainejoukko. Katsahdettuaan kaidepuitten yli virtaan näki ruhtinas Nesvitski Ennsin vuolaat, pauhaavat, matalat aallot. Toisiinsa sulautuen, värehtien ja koukistuen sillan paaluja vasten, ne kilvan kiitivät toistensa ohi. Katsahdettuaan sillalle näki hän yhtä yksitoikkoisia sotilasaaltoja, sotilaspäähineitä, rensseleitä, pistimiä, pitkiä pyssyjä ja päähineitten alta tuijottavia naamoja korkeine poskipäineen, painuneine poskineen ja huolettoman väsyneine katseineen. Sankkana metsänä liikkuivat sotilaiden jalat sillan livastelevilla, likaisilla palkeilla. Toisinaan sattui silmä yksitoikkoisten sotilasaaltojen keskestä tapaamaan upseerin, jonka kasvojen juonteesta ja viitasta eroitti sotilaista, samoin kuin valkean vaahdon pärskeen oli eroittanut Ennsin aalloista; toisinaan kuljettivat jalkaväkiaallot mukanaan jalan astuvaa husaaria, upseerin palvelijaa tai seudun asukasta, aivan kuin Ennsin aallot olivat kuljettaneet kieppuvaa lastua; toisinaan taas lipuivat siltaa pitkin, kuten tukki virran aalloissa, komppanian tai upseerien kuormavaunut, täyteen ahdettuina ja peitettyinä nahkaisilla verhokkeilla.

— Kas heitä, aivan kuin padon olisivat murtaneet, — puhui toivottomana kasakka ja pysähtyi. — Paljonko teitä vielä on siellä?

— Yhtä vaille miljoona! — vastasi silmää iskien, rääsyiseen sinelliin pukeutunut sotilas, kulkiessaan aivan kasakan vieritse. Samalla hän katosi. Hänen jälessään kulki vanha sotilas.

— Kun hän (hän — vihollinen) tästä alkaa tykeillään siltaa pyyhkiä, — |puheli vanha sotilas synkkänä toverilleen, — niin unhotatpa syhymisen.

Ja hänkin katosi. Häntä seurasi kuormastosotilas kuormallaan istuen.

— Mihin olet, hirtehinen jalkarievut pistänyt? huusi hänelle upseerin palvelija, juosten rattaiden takana ja penkoen kuormaa.

Ja kuormastosotilas hävisi. Kuorman jälestä kulki iloisia, nähtävästi päihtyneitä sotilaita.

— Kun hän, rakkaani, kiväärinperällä kolhasi häntä päin turpaa... — puhui iloisesti käsiään heilutellen eräs heistä, jonka sinellin helmat olivat korkealle käärityt.

— Mutta kylläpä oli kinkkukin maukasta, — vastasi toinen, nauraa hohottaen.

Ja hekin hävisivät; niin ettei Nesvitskille käynyt selväksi, ketä oli lyöty turpaan ja mitä yhteyttä oli kinkulla asian kanssa.

— Kylläpä nyt kiirehtivät, kun vihollinen jyskyttää alkoi; luulevat varmaankin, että hän kaikki tuhoaa,— puhui ali-upseeri kiukkuisen nuhtelevasti.

— Kun tykinluoti suhisten lensi ohitseni, veli kulta, niin aivan sydämeni jähmettyi, — puheli, vaivoin nauruaan pidätellen, nuori, suurisuinen sotilas. — Totta toisen kerran, niin säikähdin, jotta! — hän jatkoi, aivan kuin olisi tahtonut kerskua säikähtämistään.

Ja hänkin hävisi. Sitten kulkivat ohi parihevostun vetämät vankkurit, jotka täydellisesti erosivat tavallisista kuormastorattaista. Vankkurien vierellä astui ajaja, saksalainen talonpoika, ja niiden jälissä tallusteli kaunis, kirjava, suuriutareinen lehmä. Vankkurit olivat muuten ylen ahdetut, aivan kuin olisi ollut koko talo niille sälytetty. Höyhenpatjalla istuivat saksalaisen vaimo lapsi sylissä, vanha akka ja nuori, punaposkinen, tuore neitonen. Nähtävästi olivat nämä vihollista pakenevat asukkaat erityisen luvan nojalla saaneet lähteä näin sotilaiden keskessä. Kaikki sotilaat tähystelivät naisia, ja koko ajan kun vankkurit vyöryivät sotilaiden ohi, suuntautuivat näiden huomautukset yksinomaan naisiin. Ja kaikkien sotilaiden kasvoilla huomasi miltei samanlaisen hymyn, jonka olivat herättäneet riettaat ajatukset naisista.

— Katsos makkaraa, korjaa myös luitaan!

— Myö muijasi, — sanoi eräs toinen sotilas saksalaiselle, joka silmät maahan luotuina vihaisen ja pelästyneen näköisenä astua vänkelsi pitkin askelin.

— Mutta onpa hän huoliteltu! — senkin vietävät! — Sinunpa, Fjedotof, pitäisi olla heidän parissaan.

— Onpa noita nähty, veliseni!

— Mihin te olette matkalla? — kysyi eräs jalkaväen upseeri, joka omenaa syöden asteli vankkurien vieressä ja hymyhuulin katseli kaunista tyttöä.

Saksalainen sulki silmänsä ja ilmoitti eleillään, ettei ymmärrä.

— Ota, jos haluttaa, — sanoi upseeri, ojentaen omenan tytölle.

Tyttö hymähti ja otti omenan. Nesvitskikään ei irroittanut silmiään tytöstä, ennenkuin vankkurit hävisivät. Taas tuli sotilaita, yhä samallaisia sotilaita, samallaisine keskusteluineen, ja vihdoin kaikki pysähtyivät. Kuten on tavallista siltojen yli kuljettaissa, niin kävi nytkin: komppanian kuormastohevoset alkoivat vikuroida, ja kaikkien täytyi odottaa.

— Miksi pysähdytään? Järjestystä ei vain ole! — puhuivat sotilaat. — Mihin tunkeilet? Hirtehinen? Ei ole vitkastelemisen aika. Sitten vasta kuuma tulee, kun vihollinen sillan sytyttää. Katsohan, tuolla likistävät upseeriakin, — kuului eri haaroilta sotilaiden ääniä. Sotilaat vilkuilivat toisiinsa ja kaikki pakkautuivat sillan suuta kohti.

— Katsahdettuaan taas virtaan kuuli Nesvritski outoa ääntä: jokin valtavan suuri esine lähestyi nopeasti ja pulskahti veteen.

— Katsos mihin mäjäyttää! — sanoi totisena Nesvitskin vieressä seisova sotilas, katsahtaen ääntä kohti.

— Kiirehtimään hoputtaa, — sanoi toinen sotilas hätäisesti.

Joukot lähtivät taas liikkeelle. Nesvitski käsitti, että jokeen oli pudonnut tykinluoti.

— Hei, kasakka, tuo hevonen! — hän huusi. — No, pojat! väistykää! väistykää hieman! tietä!

Vaivoin hän pääsi hevosensa luo. Huutaen, kirkuen hän lähti eteenpäin. Sotilaat likistyivät yhteen antaakseen hänelle tietä, mutta heidät tungettiin takaisin, ja Nesvitskin tila kävi entistään tukalammaksi. Hänen jalkansa jäi kaidepuun ja hevosen väliin, eivätkä lähimmät sotilaat sille mitään taitaneet, sillä heitä tungettiin yhä voimakkaammin ja voimakkaammin.

— Nesvitski! Nesvitski! Senkin turvakko! — kuului samassa käheä ääni huutavan hänen takanaan.

Nesvitski katsahti taakseen ja näki noin viidentoista askeleen päässä punanaamaisen Vaska Denisovin, joka lakki takaraivalla ja husaariturkki reimasti hartioilla lehottaen koetti tunkeutua elävänä ainejoukkona liikehtivän jalkaväen lävitse.

— Käske niiden hirtehisten, paholaisten, antaa tietä, — hän huusi. Hän oli nähtävästi vimmoissaan, hänen sysimustat silmäteränsä kiiluivat ja kierivät tulehtuneissa valkuaisissa, ja hän huitoi huotrassa olevalla miekalla, pidellen sitä pienessä, paljaassa kädessään, joka oli yhtä punainen kuin hänen naamansakin.

— Ho hoi! Vasja! — vastasi Nesvitski iloisesti.

— Mihin sinä?

— Eskadroona ei pääse kulkemaan, — huusi Vaska Denisof, vihaisena paljastaen valkeat hampaansa ja kannustaen mustaa, kaunista, puhdasrotuista Beduiniaan, joka korviaan vinhoen vältteli jalkaväen pistimiä, pärskyi, pureskeli kuolaimiaan, pirskotteli vaahtoa suupielistään ja kenkiään helistellen tepasteli paikoillaan. Se näytti joka hetki valmiilta hypähtämään sillan kaidepuun yli, kun vain ratsastaja antaisi merkin. — Mitä tämä merkitsee? aivan kuin jäärät! toden totta kuin jäärät! Syrjään ... tehkää tietä!... Seis siellä! kuormamies, hirtehinen! Halkasen kallonne miekalla! — hän kirkui, paljastaen todellakin miekkansa ja huitoen uhkaavana.

Pelästyneinä lyyhistyivät sotilaat, ja Denisof pujottelihe viimein Nesvitskin luo.

— Ethän ole tänään edes humalassakaan! — sanoi Nesvitski, kun Denisof oli päässyt hänen luokseen.

— Vieläpä tässä olisi aikaa humaltumaan! — vastasi Vaska Denisof. — Kaiken päivää on rykmenttiä laahattu milloin sinne, milloin tänne. Antaisivat edes tapella. Mutta tässä vain rimpuillaan, piru ties miksi!

— Miten oletkaan tänään hieno! — sanoi Nesvitski, tarkastellen Denisovin uutta husaariturkkia ja satulavaippaa.

Denisof hymähti, otti satulalaukusta hajuvedeltä tuoksuvan nenäliinan ja vei sen Nesvitskin nenälle.

— Täytyy, alkaahan taistelu! ajelin partani, hampaani puhdistin ja valelin hajuvesiä vaatteisiini.

Kasakan seuraaman Nesvitskin komea, ryhdikäs vartalo ja miekalla huituvan, remuavan Denisovin päättäväisyys vaikuttivat sen, että jalkaväki pysähtyi, ja toverusten onnistui pujotteleita sillan toiseen päähän. Sillan suulla Nesvitski tapasi everstin, jolle hänen oli jätettävä kenraalinsa käsky, ja tehtävänsä toimitettuaan hän lähti ajamaan takaisin.

Raivattuaan tien Denisof pysäytti hevosensa sillan korvalle. Huolettomasti pidätellen toisten hevosten luo rimpuilevaa, tepastelevaa orittaan hän katseli lähestyvää eskadroonaansa. Sillan palkit alkoivat jymistä, aivan kuin niitä pitkin olisi laukannut joukko hevosia, ja nelimiehisissä riveissä, upseerit etunenässä, solui eskadroona sillalle, läheten vähitellen ratsumestariaan.

Pysäytetyt jalkamiehet tunkeilivat yhteen sulloutuneina porosella sillalla ja katselivat ryhdikkäästi ohi kulkevia, siistejä, keikarimaisia husaareja omituisen pahan suovasti ja vierovan pilkallisesti, joka on niin tavallista eri aselajeihin kuuluvain sotilaiden tavatessa toisensa.

— Komeita poikia! Vaikka heti paraatiin!

— Liekkö heistäkin hyötyä! Silmän ruoaksi ovat tuodut! — puhui toinen.

— Jalkaväki, älkää pölyyttäkö! — virnisteli husaari, jonka temmeltävä hevonen räiski poroa erään jalkamiehen kasvoille.

— Annahan sinunkin laahustaa pari päivää rensseli selässä, niin luulenpa, että nauharimpeesi roikkuvat, — puheli jalkamies, pyyhkien hihallaan poroa kasvoistaan; — mutta ethän olekkaan mies, lintunen, mikä lienetkin!

— Mutta sinutpa, Sikin, pitäisi nostaa satulaan; olisitpa soma, — virnisteli korpraali laihalle, raskaan rensselin käyristämälle sotilas pahaselle.

— Pistä seiväs koipiesi väliin, siinä on sinulle kyllin hevosta, — vastasi husaari.

VIII.

Jalkaväen tähteet olivat ahtautuneet suppiloksi sillan suuhun ja lähtivät nyt kiireesti astumaan sillan yli. Viimein pääsivät kaikki kuormavaunut toiselle rannalle, tungos väheni, ja viimeinen pataljoona marssi sillalle. Ainoastaan Denisovin husaarit jäivät vihollisen puoleiselle rannalle. Sillalta ei vielä nähnyt vihollista, vaikkakin sen kaukaa eroitti toisella rannalla kohoavilta vuorilta, sillä joen uomasta viholliseen katsottaissa katkaisi näköpiirin noin puolen virstan päässä kukkula. Sillan ja kukkulan välissä oli aukea tasanko, jolla näkyi siellä täällä liikuskelevan tähystelijäkasakoita. Yhtäkkiä ilmestyi kukkulalle siniviittaisia sotilaita ja tykistöä. Ne ol;vat ranskalaisia. Kasakkavartiosto lähti ajamaan ravia alas pitkin vuoren rinnettä. Kaikki Denisovin eskadroonan upseerit ja sotilaat, vaikka olivatkin puhelevinaan muista asioista ja katselevinaan minne sattui, ajattelivat kuitenkin lakkaamatta vuorella olevia vihollisia, ja heidän katseensa kiintyivät väkisinkin näköpiiriin ilmestyviin pilkkuihin, jotka he tunsivat vihollisen joukoiksi. Puolestapäivästä ilma taas seestyi, kirkkaana valaisi aurinko Tonavan ja sitä ympäröivät tummat vuoret. Oli hiljaista, vain silloin tällöin kuului virran vasemmalla rannalla olevilta vuorilta vihollisen torventoitotusta ja huutoja. Eskadroonan ja vihollisen välillä liikehteli enää muutamia vartiokasakoita. Ainoastaan avonainen, noin 200 sylen levyinen tasanko erotti eskadroonan vihollisesta. Vihollinen herkesi ampumasta, ja sentähden tunsivatkin sotilaat yhä selvemmin tuon julman, uhkaavan, luokseen päästämättömän ja epämääräisen rajan, joka erotti heidät vihollisesta.

"Askelkin vain tämän rajan toiselle puolelle, joka muuten muistuttaa elävien ja kuolleitten välistä rajaa, ja — edessäsi ovat tuntemattomat kärsimykset ja kuolema. Ja mitä on siellä? Kuka on siellä? tuolla, tuon kentän takana, tuon puun ja tuon auringon valaiseman katon tuolla puolla? Kenkään ei tiedä, mutta tietää tahtoisit; ja tuntuu kauhealta käydä tuon rajan poikki, ja sentään tahtoisit käydä; ja tiedät, että ennemmin tai myöhemmin on käytävä tuon rajan poikki, ja saatava selville, mitä siellä on, rajan tuolla puolla, samalla kuin on välttämäti saatava selville, mitä on kuoleman tuolla puolla. Mutta olet voimakas, terve, iloinen ja kiihtynyt, ja ympärilläsi on pelkkiä terveitä ja kiihtyneen eloisia ihmisiä." Täten tuntee, vaikkeikaan ajattele, jokainen ihminen, katsellessaan vihollista silmästä silmään, ja tämä tunne se antaa erityisen loisteen ja iloisen huimuuden tunteen kaikelle, mitä tapahtuu näinä hetkinä.

Vihollisen puoleiselta kukkulalta pöllähti savupilvi, ja vinkuen lensi tykinluoti husaarien yli. Upseerit, jotka olivat kokoontuneet yhteen joukkioon, hajaantuivat ja ratsastivat kukin paikalleen. Husaarit alkoivat huolellisesti ojennella rivejään. Syntyi haudan hiljaisuus. Sotilaat tuijottivat viholliseen ja eskadroonan päällikköön, odotellen käskyä. Lensi toinen tykinluoti, kolmas. Selvästi huomasi, että vihollinen ampui husaareja, mutta vaikkakin luotien tasaisen vinhan suhinan selvästi eroitti, lensivät ne sentään kaikki eskadroonan yli ja putosivat jonnekin etäämmälle. Husaarit eivät vilkuilleet taakseen, mutta henkeään pidätellen nousivat nuo ensi katsannalta saman —, mutta silti erinäköiset sotilaat jalustimilleen, aivan kuin päällikön käskystä, joka kerta kun kuula vinkuen lensi heidän ylitseen. Päätään kääntämättä kurkistelivat sotilaat toisiaan syrjästä, tarkastellen uteliaina, minkä vaikutuksen luodit olivat tehneet vieruskumppaliin. Jokaisen kasvoilla, Denisovista torvensoittajaan, huomasi huulten ja leuvan seutuvilla yhteisen piirteen, joka ilmaisi taistelun halua, kiihtymystä ja intoilemista. Vahtimestari oli yrmeän näköinen ja tarkasteli sotilaita aivan kuin olisi uhkaillut heitä rangaistuksella. Junkkari Mironof kumartui joka kerta, kun tykinluoti lensi eskadroonan yli. Rostof oli vasemmalla sivustalla ja istui huonojalkaisen, mutta upean Gratshikinsa selässä. Hän oli onnellisen näköinen kuin koulupoika, joka on määrätty tutkintoa suorittamaan suuren ihmisjoukon läsnä ollessa ja joka tietää siitä suoriutuvansa loistolla. Hän katsahti jokaiseen kirkkailla loistavilla silmillään, aivan kuin olisi pyytänyt tarkkaamaan, miten hän rauhallisena istuu kuulasateessa. Mutta hänenkin kasvoillaan, suun seutuvilla, oli tuo samainen piirre, joka hänen tahtomattaankin ilmaisi, että hänen olemustaan hallitsi jokin uusi, ankara tunne.

— Ken siellä kumartelee? Junkkari Mironof! Ei käy päinsä, katsokaa minuun! — huusi Denisof, joka ei pysynyt paikoillaan, vaan kieppui ratsullaan eskadroonan edessä. Lyhyen vanttera Vaska Denisof nykyränenineen, mustanpuuhevine kasvoineen ja suonikkaine käsineen (sormensa olivat lyhyet ja karvapeitteiset) oli aivan ennallaan, muistuttaen sentään enemmän sitä Vaska Denisovia, joka iltasin on tyhjentänyt tavalliset "pari pulloaan". Oikea kätensä oli puristunut paljastetun miekan kahvaan. Hän oli sentään jonkun verran tavallistaan punakampi. Pörhöisen päänsä oli hän vetäissyt takakenoon, kuten linnut juodessaan. Yhtäkkiä hän armottomasti iski pienillä jaloillaan kannukset kelpo Beduininsa kylkiin. Tämä lähti nelistämään, ja näytti kuin ratsastaja olisi hervahtanut taaksepäin. Saavuttuaan eskadroonan toiselle sivustalle Denisof huusi käheällä äänellä husaareille, jotta nämä tarkastaisivat pistoolinsa. Sitten hän lähti ratsastamaan Kirsteniä kohti. Aliratsumestari ajoi käyden leveällä, lauhalla tammallaan häntä vastaan. Pitkäviiksinen aliratsumestari oli totinen, kuten tavallisesti, mutta silmänsä sentään loistivat tavallista enemmän.

— Entä nyt? — hän sanoi Denisoville — ei näy tulevan mitään tappelusta. Näethän, meikäläiset vetäytyvät takaisin.

— Piru heidät tietää, mitä tekevät! — mutisi Denisof. — Hei! Rostof! — huusi hän junkkarille, huomattuaan hänen iloiset kasvonsa. — Jopa alkaa.

Ja hän hymähti hyväksyvästi, ollen nähtävästi hyvillään junkkarin takia. Rostof tunsi olevansa ylen onnellinen. Samassa ilmestyi rykmentinpäällikkö sillalle. Denisovv pyräytti täyttä neljää häntä kohti.

— Teidän ylhäisyytenne! käskekää rynnäkköön, minä heidät karkoitan!

— Mihin tässä rynnätään, — sanoi rykmentinpäällikkö ikävän kuivasti ja nyrpisti naamansa aivan kuin olisi torjunut tunkeilevaa kärpästä. — Ja miksi tässä seisotte? Näettehän, kylkivartijat peräytyvät. Johtakaa eskadroona takasin.

Eskadroona ajoi sillan poikki ja pääsi suojaan tykinluodeilta, menettämättä ainoatakaan miestä. Sitä seurasi toinen eskadroona, joka oli ollut ketjussa, ja viimein jättivät viimeisetkin kasakat vihollisen puoleisen rannan.

Päästyään joen toiselle rannalle, lähtivät molemmat Pavlogradin rykmentin eskadroonat perätysten kulkemaan vuorelle. Rykmentinpäällikkö Karl Bogdanovitsh Schubert oli liittynyt Denisovin eskadroonaan ja ajoi käyden aivan Rostovrin edessä, muttei ollut hänestä tietääkseenkään vaikkakin he tapasivat toisensa ensi kerran Teljaninin jutun jälkeen. Rostof, joka nyt rintamassa tunsi olevansa tämän miehen vallassa, jota hän luuli syvästi loukanneensa, ei irrottanut silmiään rykmentinpäällikön leveästä selästä, hänen valkean harmaasta takaraivostaan ja punakasta niskastaan. Toisin hetkin tuntui Rostovista aivan kuin Bogdanitsh vain tahallaan tekeytyisi huomaamattomaksi, ja että hänen todellisena tarkoituksenaan oli tutkia junkkarin urhoollisuutta, ja silloin hän oikaisihe suoraksi ja katseli iloisena ympärilleen; toisin hetkin taas hänestä tuntui kuin kulkisi Bogdanitsh hänen lähistöllään vain sentähden, jotta junkkari huomaisi hänen pelottomuutensa. Milloin ajatteli hän, että hänen vihamiehensä lähettää eskadroonan huimaan rynnäkköön rangaistakseen häntä, Rostovia; milloin taas, että rykmentinpäällikkö rynnäkön jälkeen tulee hänen luokseen, kun hän haavoittuneena viruu kentällä, ja ojentaa jalomielisenä sovinnon käden.

Pavlogradilaisille tuttu, korkeahartiainen Scherkof (hän oli hiljan siirtynyt heidän rykmentistään) ajoi samassa rykmentinpäällikön luo. Palattuaan pääesikunnasta karkoitettuna takasin rykmenttiinsä Scherkof ei siellä kauvan viihtynyt, sillä hänen mielestään olisi ollut tyhmää kiristellä rintamassa nälkävyötä, kun kerran esikunnassa laiskanakin saa suuremman palkan, ja hänen onnistuikin päästä lähetiksi ruhtinas Bogrationin esikuntaan. Nyt oli hän tuonut entiselle päällikölleen käskyn jälkivartioston päälliköltä.

— Eversti, — sanoi hän synkän vakavasti, kääntyen Rostovin vihamieheen ja katsellen tovereitaan, — on käsketty pysähtymään, sytyttämään silta.

— Ketä on käsketty? — kysyi eversti synkästi.

— Enpä minäkään tiedä, eversti, ketä on käsketty — vastasi kornetti vakavana, — mutta ruhtinas minulle vain sanoi: "mene ja sano everstille, että husaarit kääntykööt takasin rutosti ja sytyttäkööt sillan."

Heti Scherkovin jälissä saapui seurue-upseeri, tuoden saman käskyn. Seurue-upseerin jälissä saapui paksu Nesvitski nelistäen kasakkahevosella, joka vaivoin kannatteli hänen suunnatonta ruhoaan.

— Miten nyt ovat asiat, eversti, — huusi hän jo kaukaa, — sanoinhan teille, että silta on sytytettävä, mutta täällä näkyy joku sotkeneen asiat; tuolla ovat kaikki järjiltään, kaikki on sekasin.

Eversti pysäytti rauhallisena rykmentin ja kääntyi Nesvitskiin:

— Te puhuitte minulle sytykkeistä, hän sanoi, — mutta sytyttämisestä ette maininneet halastua sanaa.

— Tietenkin puhuin, herraseni, — alkoi Nesvitski, ottaen lakin päästään ja järjestellen turpealla kädellään hien kostuttamia hiuksiaan, — tietenkin sanoin, että silta on sytytettävä, kun kerran määräsin asetettavaksi sytykkeitä.

— En ole teille "herraseni", herra esikunta-upseeri, ettekä ole minulle sanonut, että silta oli sytytettävä! Tunnen palveluksen ja olen tottunut tarkalleen noudattamaan käskyjä. Sanoitte, että silta on sytytettävä, mutta ken sen sytyttäisi, sitä en voinut tietää, en, kautta pyhän hengen...

— Siinäpä ollaan, näin se aina käy, — sanoi Nesvitski, heiluttaen kädellään. — Miten olet sinä täällä? kysyi hän Scherkovilta.

— Samalla asialla kuin sinäkin. Mutta oletpa märkä kuin koira, annahan kun sinua hieman puserran.

— Te sanoitte, herra esikunta-upseeri, — jatkoi eversti kiukkuisena...

— Eversti, — keskeytti hänet seurue-upseeri, — on kiirehdittävä, muuten siirtää vihollinen tykkinsä raehaulien kantamille.

Eversti ei vastannut, katsahtihan vain seurue-upseeriin, sitten paksuun esikunta-upseeriin, sitten Scherkoviin, ja sitten hän yrmisti kulmansa.

— Sytytän sillan, — sanoi hän juhlallisesti, aivan kuin olisi tahtonut ilmaista, että hän kaikista ikävyyksistä huolimatta täyttää tehtävänsä.

Hän kannusti pitkillä, jäntevillä jaloillaan ratsuaan, aivan kuin tämä olisi ollut kaikkeen vikapää, ja ratsasti toisen eskadroonan luo, missä Rostof palveli, ja komensi eskadroonan takaisin sillalle.

"Arvasinhan", ajatteli Rostof: "hän tahtoo koetella minua!" Hänen sydämensä kouristui, ja veri tulvi kasvoihin. "Katsokoon, olenko pelkuri!" hän ajatteli.

Taas ilmestyi sotilaiden iloisille kasvoille tuo samainen vakava ilme, jonka huomasi niillä, heidän seisoessaan tykkitulessa. Rostof ei irroittanut silmiään vihamiehestään, rykmentinpäälliköstä, toivoen tämän katseesta saavansa vakuutta arveluilleen; mutta eversti ei edes vilkaissut häneen, katselihan vain, kuten ainakin rintamassa, ankaran ja juhlallisen näköisenä suoraan eteensä. Komentohuuto kajahti.

— Kiireesti! Kiireesti! — kuuli Rostof huudettavan ympärillään.

Takertuen miekoistaan ohjaksiin, helistellen kannuksiaan ja hätäellen, laskeutuivat husaarit ratsuiltaan, tietämättä itsekään, mitä heidän oli toimitettava. Husaarit ristivät silmiään. Rostof ei enää katsellut everstiä, ei ollut hänellä siihen aikaa. Hän pelkäsi, pelkäsi kuollakseen, ettei vain jäisi jälelle husaareista. Hänen kätensä vapisi, kun hän jätti hevosensa pitelijälle, ja hän tunsi, miten veri jyskyttäen tulvaili sydämeen. Denisof ajoi takakenossa hänen ohitseen ja huusi jotain. Rostof ei nähnyt muuta kuin ympärillään juoksevia husaareja, jotka kompastelivat kannuksiinsa ja sälähteleviin säiliinsä.

— Paarit! — kuuli hän takanaan huudettavan.

Rostof ei joutunut ajattelemaan, mitä merkitsee paarien vaatiminen, hän juoksi, koettaen päästä ensimäiseksi mutta aivan sillan suussa joutui hän tahmeaan porolätäkköön, kompastui ja kaatui rähmilleen. Toiset juoksivat hänen ohitseen.

— Pitkin sivuja, ratsumestari, — kuuli Rostof rykmentinpäällikön huutavan. Tämä oli ratsastanut edellä, pysäyttänyt hevosensa lähelle siltaa ja istui nyt riemuitsevan ja iloisen näköisenä ratsullaan.

Rostof pyyhkieli poroisia käsiään ratsuhousuihinsa, vilkasi vihamieheensä ja aikoi lähteä juoksemaan eteenpäin, arvellen, että mitä kauvemmas hän pääsee sen parempi. Mutta samalla huusi hänelle Bogdanitsh, joka ei edes häntä tuntenut:

— Ken juoksee keskellä siltaa? Oikealle! Junkkari, takaisin! — huusi hän kiukkuisena, Denisoviin kääntyen, joka urhoollisuuttaan näyttääkseen oli ajanut ratsain sillalle.

— Miksi uhmailla, ratsumestari! Laskeutukaahan ratsulta, — sanoi eversti.

— Soo! onpa syy muistuttamiseen, — vastasi Vaska Denisof, kääntyen satulassaan.

Samaan aikaan seisoivat Nesvitski, Scherkof ja seurue-upseeri etäämpänä, tykinluotien kantamattomilla ja katselivat milloin tuota pientä sotilasjoukkoa, joka keltaisissa kiivereissään, nauhakoristeisissa, tummanviheriöissä takeissaan ja sinisissä ratsuhousuissaan hääräili sillalla, milloin taas toisella rannalla läheneviä siniviittaisia vihollisia, jotka ryhmittyneinä hevosineen kuljettelivat tykkejä.

"Saavatko sillan sytytetyksi, vai eivätkö saa? Ken joutuu ennen? Ennättävätkö meikäläiset sytyttämään sillan, vai ennättävätkö ranskalaiset raehaulien kantamille ja surmaavat heidät?" Sydän kurkussa tekivät sotilaat toisilleen tällaisia kysymyksiä, kun he joen oikealla rannalla kohoavilta vuorilta kirkkaan ilta-auringon valossa tarkastelivat sillalla hyöriviä husaareja ja toisella rannalla läheneviä sinisiä viittoja, pistimiä ja tykkejä.

— Voi! huonosti käy husaarien! — puheli Nesvitski: — nyt ovat he jo raehaulien kantamilla.

— Suotta vei hän sinne niin paljon miehiä, — sanoi seurue-upseeri.

— Todellakin, — sanoi Nesvitski. — Olisi lähettänyt pari reimaa poikaa, saman työn olisivat tehneet.

— Turhia puhutte, teidän jalosukuisuutenne, — tokasi Scherkof, irroittamatta silmiään husaareista, ja puhuen tapansa mukaan niin luontevan yksinkertaisesti, että oli mahdoton arvata tarkoittiko hän totta vai leikkiä. — Turhia puhutte, teidän jalosukuisuutenne! Miten te päättelette! Kaksi miestä olisi pitänyt lähettää, mutta mistä sitten saisimme Vladimirin ritarimerkit nauharuusuineen? Ja entä sitten, jos miehiä kaatuukin, onhan eskadroona kunnostautunut, ja päällikölle ilmestyy risti rintaan. Meidän Bogdanitsh tietää asiain menon.

— No, — sanoi seurue-upseeri, — pian lentävät raehaulit!

Hän osoitti ranskalaisten tykkejä, joita irroitettiin etuteloista ja käännettiin kiireellisesti vihollista kohti.

Samassa pöllähti savupatsas, toinen, kolmas melkein yhtaikaa, ja silloin kun kuului ensimäinen jymäys, näkyi neljäs savupatsas. Sitten kuului kaksi jymäystä aivan perätysten, sitten kolmas.

— Oo, oh! voihki Nesvitski, aivan kuin kivun kourissa, ja tarttui seurue-upseerin käteen. Katsokaa, eräs sotilas kaatui, kaatui, kaatui!

— Kaatui kaksi, luullakseni.

— Jos olisin keisari, niin en koskaan kävisi sotia, — sanoi Nesvitski, kääntyen selin siltaan.

Ranskalaiset syöttivät tykkinsä kiireesti. Siniviittaiset jalkamiehet syöksyivät juosten siltaa kohti. Taas pöllähtelivät savupilvet, ja raehaulit rätisivät ja paukkuivat sillalla. Mutta tällä kerralla Nesvitski ei voinut katsella mitä sillalla tapahtui. Sillalta nousi sakea savu. Husaarien onnistui sytyttää silta, eivätkä ranskalaiset enää yrittäneetkään heitä häiritä, ampuivathan vain, kun kerran tykit olivat sillalle suunnatut, ja oli ketä saattoi ampua.

Ranskalaiset kerkesivät ampua kolme yhteislaukausta raehauleilla, ennenkuin husaarit olivat saapuneet hevostensa luo. Kaksi laukausta oli huonosti tähdätty, ja raehaulit mennä vinkuivat yli sillan, mutta kolmas laukaus sattui keskelle husaariryhmää ja kaatoi kolme miestä.

Rostof, jota kiusasivat välinsä Bogdanitshiin, oli seisahtunut sillalle eikä tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Ketään ei saattanut hakata maahan (vaikka hän aina oli kuvitellut taistelua sellaiseksi), sillan sytyttämisessä ei hän myöskään voinut olla avuksi toisille, sillä hän ei ollut hankkinut itselleen olkikupoa. Hän seisoi ja vilkuili ympärilleen, kun yhtäkkiä kuului rätinää, ja raehaulit roiskivat siltaa aivan kuin olisi herneitä joku kourastaan viskonut. Lähin mies hänen vierellään vaipui voihkien kaidepuulle. Rostof kiirehti muiden mukana häntä auttamaan. Taas huusi joku: "Paarit!" Neljä miestä tarttui haavoittuneeseen ja alkoi nostaa häntä.

— Oooo!... Jättäkää, Kristuksen nimessä, — huusi haavoittunut; mutta hänen huudoistaan välittämättä asettivat husaarit hänet paareille.

Nikolai Rostof kääntyi haavoittuneesta ja, aivan kuin olisi jotain etsinyt silmillään, alkoi katsella kaukaisuuteen, Tonavan vesiä, taivasta, aurinkoa. Miten kauniilta näyttikään taivas; miten helakan sininen, rauhallinen ja syvä! Miten kirkas ja juhlallinen onkaan laskeuva aurinko! Miten hempeän päälyvinä siintävät kaukaiset Tonavan vedet! Ja vielä ihanimmilta näyttivät Tonavan takaiset, kaukaiset, autereiset vuoret, luostari, salaperäiset rotkot, latvojaan myöten sumussa uinailevat männistöt... Siellä on rauhallista, onnellista... "En mitään, en mitään haluaisi, olisinpa vain tuolla", ajatteli Rostof. "Minussa yksinään ja auringossa on niin paljon onnea, mutta täällä ... valitusta, kärsimyksiä, pelkoa, ja tämä hapuileminen, tämä touhu... Taas huudetaan jotain, kaikki lähtevät juoksemaan jonnekin takasin, ja minä juoksen mukana, ja tuossa, aivan tuossa, ylläni, vierelläni on kuolema... Hetki vain, enkä enää koskaan näe tuota aurinkoa, tuota vettä, tuota rotkoa"...

Samassa alkoi aurinko kätkeytyä pilviin; Rostof huomasi edessään toiset paarit. Ja kuoleman pelko, kammottavat paarit ja rakkaus elämään ja aurinkoon, kaikki tämä sai hänen sydämensä sairaaloisen rauhattomaan sykintään.

"Herra Jumala! Sinä, joka asut tuolla taivaissa, pelasta, armahda, suojele minua!" kuiskasi Rostof hiljaa.

Husaarit saapuivat hevostensa luo, äänet kävivät kuuluvammiksi ja rauhallisemmiksi, paarit hävisivät näkyvistä.

— No, veliseni, joko pääsit ruudin hajuun?... — huusi Denisof Rostovin korvaan.

"Kaikki on päättynyt; mutta olenpa pelkuri, pelkuri olen", ajatteli Rostof ja, raskaasti huoahtaen, hän otti pitelijältä jalkaansa arastelevan Gratshikinsa ja asettelihe istumaan satulaan.

— Oltiinko nyt raehaulisateessa? — kysyi hän Denisovilta.

— Vieläpä hyvässäkin! — huusi Denisof: — oivallisesti toimimme! Mutta tämä on roskatyötä! Hyökkäys, se on suloista, lyö haluusi, mutta tässä, hitto vieköön, ampuvat kuin maalitauluun.

Ja Denisof ratsasti lähellä olevan upseeriryhmän luo, missä olivat rykmentinpäällikkö, Nesvitski, Scherkof ja seurue-upseeri.

"Nähtävästi ei ole sentään kukaan huomannut", ajatteli Rostof itsekseen. Ja todellakaan ei kukaan ollut huomannut mitään erikoisempaa, sillä jokainen oli aikoinaan tuntenut samaa kuin nyt ensi kerran oli tuntenut ruudin hajuun tottumaton junkkari.

— Jopa on teillä raportin aihetta, — sanoi Scherkof, — ties vaikka minutkin ylentäisivät aliluutnantiksi.

— Ilmoittakaa ruhtinaalle, että sytytin sillan, — sanoi eversti iloisen juhlallisesti.

— Mutta jos tiedustellaan mieshukkaa?

— Tuskin mainittavia! — mörähti eversti: — kaksi husaaria haavoittunut, yksi kuollut, — sanoi hän huomattavan iloisesti, eikä hän voinut pidättyä tyytyväisestä hymystä, kun hän soinnukkaasti lausui tuon kauniin sanan kuollut.

IX

Kutusovin johtama kolmenkymmenenviidentuhannen miehen suuruinen venäläinen armeija vetäytyi kiireesti alas pitkin Tonavan rantamaa. Bonaparten johtama sadantuhannen miehen suuruinen ranskalainen armeija kulki aivan sen kintereillä, ahdistellen sitä lakkaamatta. Seudun asukkaat kohtelivat venäläisiä vihamielisesti; he kärsivät muonan puutetta; he eivät enää luottaneet liittolaisiinsa, ja kaikki ennen sotaretken alkamista laaditut suunnitelmat olivat osoittautuneet tehottomiksi. Armeija pysähtyi ainoastaan vihollisen pakoittamana, ja jälkijoukot kahakoivat ainoastaan sen verran, että armeija kuormastojaan menettämättä saattoi jatkaa peräytymistään. Niinpä kahakoittiin Lambachin, Amstettenin ja Melkin luona; mutta huolimatta venäläisten urhoollisuudesta ja jäykkyydestä, jota muuten vihollinenkin oli ihmetellyt, oli näiden kahakoiden seurauksena vain yhä nopeampi peräytyminen. Ne itävaltalaiset joukko-osastot, jotka olivat pelastuneet Ulmin luona ja sittemmin Braunaun luona yhdistyneet Kutusovin joukkoihin, erkanivat nyt venäläisistä, ja niin ollen jäi Kutusof oman onnensa nojaan nääntyneine, heikkoine joukkoineen. Wienin puollustaminen ei enää saattanut tulla kysymykseenkään. Ei ollut enää ajatteleminenkaan hyökkäyssotaa, jonka itävaltalainen hovisotaneuvosto niin syvällisesti oli suunnitellut kaikkien uusimman sotataidon sääntöjen mukaisesti. Kutusoville oli tämä suunnitelma annettu hänen Wienissä ollessaan. Kutusovin ainoana tehtävänä — ja sekin näytti miltei saavuttamattomalta — oli yrittää päästä yhtymään Venäjältä tuleviin joukkoihin, jos hän tahtoi välttää Mackin kohtalon Ulmin luona.

Lokakuun 28 p:nä saapui Kutusof armeijoineen Tonavan vasemmalle rannalle ja pysähtyi ensi kerran levähtämään, sillä nyt erotti Tonava hänet vihollisen pääjoukoista. 30 p:nä hän hyökkäsi Tonavan vasemmalla rannalla majailevan Mortierin divisioonan kimppuun ja löi sen perinpohjin. Tässä taistelussa saivat venäläiset ensimäiset voitonmerkkinsä: lipun, kanuunia ja kaksi ranskalaista kenraalia. Kaksiviikkoisen peräytymisen aikana pysähtyivät venäläiset nyt ensi kerran ja, taistelun tauottua, jäi tappotanner heille, ja ranskalaiset karkoitettiin. Vaikkakin joukot olivat miltei alastomat, lopen uupuneet, ja kolmas osa miehistä oli jättänyt rintaman sairaina, haavoittuneina, kuolleina; vaikkakin sairaat ja haavoittuneet oli täytynyt jättää Tonavan toiselle puolelle vihollisen jalomielisyyden varaan; vaikkakin Kremsin suuret sairaalat ja sairaaloiksi järjestetyt yksityiset talot olivat riittämättömät mukana kuljetetuille sairaille ja haavoittuneille; niin kuitenkin, kaikesta tästä huolimatta, olivat pysähtyminen ja Mortierista saatu voitto huomattavasti elvyttäneet sotilasten mielialaa. Armeijassa ja pääkortteerissa kiertelivät mitä toivehikkaammat, joskin epäillyttävät huhut: että Venäjältä oli muka tulossa apujoukkoja, että itävaltalaiset muka olivat lyöneet ranskalaiset, ja että Bonaparte säikähtyneenä pakeni minkä kerkesi.

Ruhtinas Andrei oli taistelun aikana ollut itävaltalaisen kenraalin, Schmidtin, adjutanttina. Schmidt kaatui taistelussa. Ruhtinas Andrein hevonen haavoittui, ja häntä itseään raappasi kiväärinluoti käsivarteen. Ylipäällikön erityisestä suosiosta sai hän toimekseen viedä voitonsanoman Itävallan hoviin, joka ei enää oleillut ranskalaisten uhkaamassa Wienissä, vaan oli muuttanut Brünniin. Taisteluyönä oli ruhtinas Andrei ratsain saapunut Dohturovin armeijasta ylipäällikön luo Kremsiin. Hän oli kiihtynyt, muttei suinkaan väsynyt (sillä vaikka hän näköjään olikin heikkorakenteinen, kesti hän kuitenkin ruumiillisia vaivoja ja vastuksia helpommin kuin vahvimmat miehet), ja vielä samana yönä lähetettiin hänet viestinviejänä Brünniin. Tällainen toimi oli sangen merkitsevä porras ylenemisen tiellä, puhumattakaan palkinnoista.

Yö oli pimeä, taivas tähdissä. Taisteluyönä oli satanut lunta, ja mustana häämöitti tie valkean lumen keskessä. Ruhtinas Andrei ajoi huimaa vauhtia postivaunuissa ja vieritteli mielessään milloin taistelusta saamiaan vaikutelmia, milloin sitä mielialaa, jonka voitonsanoma aikaan saa hovissa, milloin taas ylipäällikön ja tovereitten saattajaispuheita. Hän tunsi samaa kuin ihminen, joka kauvan odotettuaan onneaan, vihdoinkin on luullut päässeensä sen esikartanolle. Heti kun hän sulki silmänsä oli hän kuulevinaan tykkien ja pyssyjen pauketta, johon sulautuivat pyörien kolina ja voiton riemastus. Toisinaan tuntui hänestä kuin venäläiset pakenisivat, kuin hän itse olisi kaatunut; mutta silloin hän aina heräsi, ja hänestä tuntui aivan kuin hän olisi ollut onnellinen tietäessään, että tämä oli ollut vain harhaluuloa, ja että todellisuudessa ranskalaiset pakenivat. Jälleen muisteli hän kaikkia voiton yksityiskohtia, rauhallista miehuuttaan taistelun tuoksinassa, ja rauhoituttuaan hän taas uinahti... Pimeätä tähtiyötä seurasi kirkas, iloinen aamu. Aurinko sulatti lunta, hevoset laukkasivat vinhaan, ja oikealla ja vasemmalla vilahteli yhä uusia, vaihtelevia metsiä, ketoja, kyliä.

Eräällä asemalla sivuutti hän haavoittuneita kuljettavan kuormaston. Venäläinen upseeri, kuormaston johtaja, loikoi etumaisilla rattailla ja sätti, hurjasti huutaen, erästä sotilasta. Pitkillä saksalaisilla vankkureilla loikoili kullakin noin kuusi seitsemän kalpeata, sidottua, likaista haavoittunutta, heiluen ja häälyen, vankkurien vaappuessa kivisellä tiellä. Toiset puhelivat keskenään (ruhtinas Andrei kuuli heidän puhuvan venättä), toiset näversivät leipää, mutta heikoimmat sairaat olivat ääneti ja katselivat sairaaloisen hellästi ja lapsellisen osaaottavasti ohi kiitävää viestinviejää.

Ruhtinas Andrei käski pysäyttämään ja kysyi eräältä sotilaalta, missä taistelussa he olivat haavoittuneet. "Toissapäivänä Tonavalla", vastasi sotilas.. Ruhtinas Andrei kaivoi kukkaron taskustaan ja antoi sotilaalle kolme kultarahaa.

— Kaikille yhteisesti, — lisäsi hän upseerille, joka oli saapunut paikalle. Tulkaa terveiksi, pojat, — sanoi hän sotilaille, — paljon on vielä toimitettavaa.

— Minkälaisia uutisia, herra adjutantti? — kysyi upseeri, joka nähtävästi mielellään olisi ryhtynyt puheisiin.

— Hyviä! Eteenpäin, — huusi ruhtinas Andrei ajurille, ja hevoset lähtivät laukkaamaan.

Oli jo aivan pimeä, kun ruhtinas Andrei saapui Brünniin ja huomasi ympärillään suuria taloja, valaistuja kauppapuoteja, katulyhtyjä ja upeita ajoneuvoja. Hän huomasi yhtäkkiä olevansa suurkaupungin vilkkaassa hyörinässä, joka aina niin kiehtovasti vetää puoleensa sotilasta leiri-elämän jälkeen. Huolimatta huimasta ajosta ja unettomasta yöstä tunsi ruhtinas Andrei, hovia lähestyessään, olevansa reippaampi kuin edellisenä päivänä. Hänen silmänsä loistivat sentään aivan kuin kuumetautisen, ja aatos liiteli sanomattoman nopeasti ja selvästi. Elävästi kuvastuivat hänen mieleensä taas taistelun yksityiskohdat, eivät enää hämärinä, epämääräisinä, vaan hiuskarvalleen tarkkoina, aivan kuin valettuina, ja mielikuvituksissaan hän esitti niitä keisari Fransille. Selvinä olivat hänellä satunnaiset kysymyksetkin, joita hänelle mahdollisesti tehdään, ja vastaukset samoin. Hän luuli, että hänet heti paikalla esitettäisiin keisarille. Mutta kun hän oli saapunut hovin pääkäytävän edustalle, juoksi hänen luokseen virkamies, joka, saatuaan tietää, että hän oli viestintuoja, johdatti hänet toisen käytävän edustalle.

— Käytävästä oikealle; siellä, Euer Hochgeboren,[60] tapaatte päivystävän sivuis-adjutantin, — sanoi virkamies. — Hän johtaa teidät sotaministerin luo.

Päivystävä sivuis-adjutantti pyysi häntä odottamaan hetkisen ja meni sotaministerin luo. Viiden minutin kuluttua adjutantti palasi ja, kumartaen erityisen kohteliaasti, hän käski ruhtinas Andrein astumaan edellään ja johdatti hänet käytävää pitkin sotaministerin työhuoneeseen. Näytti siltä aivan kuin sivuisadjutantti ylettömällä kohteliaisuudellaan olisi tahtonut pidätellä venäläistä adjutanttia heittäytymästä liian tuttavalliseksi. Ruhtinas Andrein iloinen mieliala vaimeni tuntuvasti, kun hän lähestyi sotaministerin työhuoneen ovea. Hän tunsi itsensä loukatuksi, ja hänen huomaamattaan muuttui tämä tunne samalla hetkellä halveksumisen tunteeksi, jolla tosin ei ollut minkäänlaista perustetta. Mutta hänen sukevan ovela järkensä löysi pian syyn, joka aiheutti hänet halveksimaan sekä adjutanttia että sotaministeriä. "Heistä varmaankin", hän ajatteli, "tuntuu sangen helpolta voiton saanti, koska he itse eivät ole ruutia haistelleet!" Hän siristeli halveksivasti silmiään ja astui erityisen raukeasti sotaministerin työhuoneeseen. Tämä omituinen halveksimisen tunne yhä vain vahveni, kun hän näki sotaministerin, joka istui suuren työpöydän vieressä eikä pariin minuuttiin ollut huomaavinaankaan huoneeseen tulijaa. Kahden vahakynttilän välistä näkyi sotaministerin kalju pää, jossa ainoastaan ohimoilla oli harmaita hiuksia. Hän luki kyyryissään jotain papereita, vedellen silloin tällöin lyijykynällä niihin merkkejä. Hän jatkoi lukemistaan eikä nostanut edes päätään, kun ovi avautui ja alkoi kuulua askelia.

— Ottakaa tämä ja viekää, — sanoi sotaministeri adjutantilleen, ojentaen hänelle papereita, mutta vieläkään hän ei ollut huomaavinaankaan viestintuojaa.

Ruhtinas Andreista tuntui aivan kuin olisi sotaministeri vähimmin maailmassa välittänyt Kutusovin armeijan liikkeistä, tai aivan kuin hän ainakin tahtoisi viestintuojalle sitä uskotella. "Mutta minusta on aivan yhdentekevää", hän ajatteli. Sotaministeri siirsi syrjään muut paperit, sovitellen niitä päällitysten, ja kohotti päänsä. Hänellä oli viisaan ja luontehikkaan näköiset piirteet. Mutta hänen kääntyessään ruhtinas Andreihin, muuttui hänen viisas ja päättäväinen ilmeensä, nähtävästi tottumuksesta ja tahallisesti: hänen kasvoilleen ilmestyi tyhmä, teeskennelty hymy, joka ei edes taitanut peittää alkuperäänsä. Tällainen hymy on ominainen ihmisille, jotka ovat tottuneet alituiseen kuuntelemaan anojien pyyntöjä ja esityksiä.

— Sotamarski Kutusoviltako? — hän kysyi. — Toivon teidän tuovan hyviä uutisia? Onko ollut ottelu Mortierien kanssa? Voittoko? Onpa jo aikakin!

Hän otti ruhtinas Andreilta nimelleen osoitetun kirjelmän ja alkoi lukea sitä surullisen näköisenä.

— Ah, Jumalani! Jumalani! Schmidt! — huudahti hän saksaksi. — Minkälainen onnettomuus, minkälainen onnettomuus!

Silmäiltyään kiireesti kirjelmän hän asetti sen pöydälle ja katsahti ruhtinas Andreihin, ja näytti kuin olisi hän jotain miettinyt.

— Ah, minkälainen onnettomuus! Sanoitteko, että taistelu oli ratkaiseva? Mortier ei kuitenkaan ole joutunut vangiksi. (Hän vaipui hetkiseksi aatoksiinsa.) Olen iloinen tuomistanne hyvistä uutisista, vaikkakin Schmidtin menettäminen on kallis maksu voitosta. Hänen majesteettinsa haluaa varmaankin tavata teidät, muttei tänään. Kiitän teitä, levätkää. Tulkaa huomenna paraatin jälkeen juhlallisiin vastaanottajaisiin. Ilmoitan muuten teille tästä.

Keskustelun aikana hävinnyt tyhmä hymy ilmestyi taas sotaministerin kasvoille.

— Näkemiin, kiitän teitä sydämellisesti. Keisari varmaankin haluaa tavata teidät, — hän toisti ja kumarsi.

Kun ruhtinas Andrei oli poistunut hovin suojista tunsi hän, että hän nyt oli jättänyt voiton hänessä herättämän onnen ja mielenkiinnon sotaministerin ja kohteliaan adjutantin välinpitämättömiin käsiin. Hetkessä saivat hänen ajatuksensa aivan toisen suunnan: voitto tuntui hänestä nyt kaukaiselta, hämärältä muistelmalta.

X.

Ruhtinas Andrei asui Brünnissä tuttavansa, venäläisen valtiomiehen Bilibinin luona.

— Bakas ruhtinas, mieluisampaa vierasta en saata ajatella, — sanoi Bilibin tullessaan ruhtinas Andreita vastaan. — Frans, vie ruhtinaan tamineet minun makuusucjaani! — sanoi hän palvelijalleen, joka saattoi ruhtinas Andreita. — Miten, voiton viestintuojanako? Verratonta. Minä tässä istuskelen sairaana, kuten näette.

Kun ruhtinas Andrei oli pessyt itsensä ja vaihtanut pukua tuli hän valtiomiehen komeaan työhuoneeseen ja istuutui katetun puolispöydän ääreen. Bilibin istui rauhallisena uunin ääressä.

Vaivaloisen matkansa ja koko rasittavan sotaretken jälkeen, jonka aikana hänen oli täytynyt kieltäytyä elämän mukavuuksista, vieläpä puhtauden vaatimuksistakin, tuntui ruhtinas Andreista sangen suloiselta levätä tässä elämän komeudessa ja loistossa, johon hän lapsuudesta saakka oli tottunut. Sen ohessa tuntui hänestä hauskalta itävaltalaisen kohtelun jälkeen haastella venäläisen kanssa, vaikkeikaan venäjänkielellä (he puhelivat ranskaa), mutta sentään venäläisen kanssa, jonka hän luuli, kuten oli laita kaikkien venäläisten, tuntevan nurjamielisyyttä itävaltalaisiin. (Viime tapausten johdosta oli tämä nurjamielisyys käynyt erittäin tuntuvaksi).

Bilibin oli noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen vanhapoika ja oli kuulunut samaan seurapiiriin kuin ruhtinas Andreikin. He olivat olleet tuttavat jo Pietarissa, mutta lähemmin olivat he tutustuneet vasta Wienissä. kun ruhtinas Andrei oli oleskellut siellä Kutusovrin seuralaisena. Samoin kuin ruhtinas Andrei oli lupaava kyky sotilasalalla, samoin, ja vieläpä enemminkin, oli Bilibin valtiomiesalalla. Hän oli vielä nuori mies, muttei suinkaan nuori valtiomies, sillä hän oli alkanut uransa jo kuudentoista vuotiaana, oli ollut Pariisissa, Kööpenhaminassa, ja nyt oli hänellä Wienissä sangen huomattava asema. Sekä kansleri että Venäjän lähettiläs tunsivat hänet ja pitivät häntä suuressa arvossa. Hän ei kuulunut siihen valtiomiesten suureen joukkoon, joilla, ollakseen erittäin hyviä valtiomiehiä, täytyy olla ainoastaan kielteisiä ansioita, joiden täytyy olla tekemättä määrättyjä tekoja ja täytyy osata ranskaa; hän kuului niihin valtiomiehiin, jotka tahtovat ja osaavat tehdä työtä, ja niinpä hän saattoikin toisinaan, laiskuudestaan huolimatta, istua yökausia kirjoituspöytänsä ääressä. Työn laadusta välittämättä hän jätti aina yhtä hyvää jälkeä. Hänen mieltään ei kiinnittänyt kysymys "miksi?", vaan kysymys "miten?" Hänestä oli yhdentekevää, mitä valtiollinen asia koski, kunhan vain sai taitavasti, sattuvasti ja pyörein lauseparsin kyhätä kiertokirjeen, muistutekirjelmän tai tiedonannon. Tällainen työ tuotti hänelle mielihyvää. Bilibinin ansiot eivät rajoittuneet yksinomaan kirjallisiin töihin, hän oli myös kuulu siitä, että taisi verrattomasti käyttäytyä ja puhua ylhäisissä seurapiireissä.

Työnteko ja keskusteleminen olivat Bilibinille yhtä rakkaat, mutta hän piti ainoastaan taiteellisesti kauniista ja nerokkaasta keskustelemisesta. Seuroissa hän aina odotteli tilaisuutta lausuakseen jotain erinomaista eikä hän milloinkaan sekaantunutkaan keskusteluun, jollei tarjoutunut tällaista tilaisuutta. Hänen puheensa oli aina höystetty alkuperäisen nerokkailla, pyöreän hiotuilla lauseparsilla, jotka herättivät yleistä mielenkiintoa. Nämä lauseparret syntyivät Bilibinin sisäisessä työpajassa aivan kuin itsestään, ja tahallaan hän ne laati helposti tajuttavaan muotoon, jotta suuren maailman tyhjätaskutkin saattoivat ne kätkeä muistiinsa ja sitten kuljetella niitä vierashuoneesta vierashuoneeseen. Ja todellakin, les mots de Bilibine se colportaient dans les salons de Vienne,[61] ja niillä oli usein vaikutusta niin sanottuihin tärkeisiin asioihin.

Hänen laihat, raukeat, kellahtavat kasvonsa olivat kokonaan syvien kurttujen uurtamat. Ja nämä kurtut olivat aina niin huolellisesti ja tarkoin huuhdellut kuin näpit kylvyn jälkeen. Näiden kurttujen liikkeisiin rajoittuikin pääasiallisesti hänen kasvojensa liikehtiminen. Milloin muodostui hänen otsalleen leveitä vakoja, kulmat kohousivat korkealle, milloin taas kulmat laskeutuivat, ja poskille muodostui syviä kurttuja. Syvistä kuopistaan katselivat pienet silmät aina suoraan eteensä, ja niissä oli aina iloinen ilme.

— No, nythän kerrottekin meille urotöistänne, — hän sanoi.

Vaatimattomasti ja kertaakaan itseään mainitsematta kertoi Bolkonski taistelun menosta ja käynnistään sotaministerin luona.

— Ils m'ont reçu avec ma nouvelle comme un chien dans un jeu de quilles,[62] — päätti hän kertomuksensa.

Bilibin hymähti, ja kurtut hänen kasvoillaan siliytyivät.

— Cependant, mon cher, — sanoi hän, tarkastellen etäältä kynttään, ja hänen vasemman silmänsä yläpuolelle muodostui kurttu, — malgré la haute estime que je professe pour le oikeauskoiseen venäläiseen armeijaan, j'avoue que votre victoire n'est pas des plus victorieuses.[63]

Hän jatkoi yhä samaan tapaan ranskaksi, lausuen venäjäksi ainoastaan ne sanat, jotka hän tahtoi pilkallisesti alleviivata.

— Miten kävi? Suunnattomine joukkoinenne syöksyitte te onnettoman Mortierin kimppuun, jolla ei ollut kuin yksi divisioona, mutta kuitenkin livisti Mortier käsistänne. Mikä voitto tämä on?

— Vakavasti puhuen, — vastasi ruhtinas Andrei, — voimme kuitenkin sanoa kerskumatta, että se oli hieman toista kuin Ulmin luona...

— Miksette vanginneet edes yhtä sotamarskia?

— Siksi, ettei kaikki käy niinkuin toivotaan, eikä niin säännöllisesti kuin paraatissa. Olimme laskeneet voivamme kiertää vihollisen, kuten teille jo kerroin, aamuun kello seitsemään, mutta se ei meille onnistunut edes viiteen iltapäivällä.

— Miksette saapuneet sitten perille seitsemäksi? Teidän olisi pitänyt keritä perille seitsemältä aamulla, — sanoi Bilibin, hymyillen, — olisi pitänyt joutua seitsemältä aamulla.

— Miksette te diplomaattisilla keinoillanne saaneet Bonapartea vakuutetuksi, että hänen olisi ollut viisainta luopua Genuasta? — sanoi ruhtinas Andrei samallaisella äänensävyllä.

— Tiedän, — keskeytti hänet Bilibin, — teidän arvelevan, että on sangen helppo vangita sotamarskeja sohvalla uunin edessä. Niinhän se on, mutta sittenkin, miksette häntä vanginneet? Ja älkää ihmetelkö, jolleivät, ei ainoastaan sotaministeri, vaan myöskin hänen majesteettinsa keisari ja kuningas Frans ole ylen onnelliset teidän voitostanne; sillä en minäkään, Venäjän lähetystön sihteeri pahanen, tunne erityistä tarvetta lahjoittaa iloni merkiksi Fransilleni taaleria ja päästää häntä hempukoineen Praterille... Mutta, eihän täällä olekkaan Prateria.

Hän katsahti suoraan ruhtinas Andreita silmiin, ja yhtäkkiä siliytyivät otsalta kurtut.

— Nyt on minun vuoroni kysyä teiltä "miksi", rakas ystävä, — sanoi Bolkonski. — Tunnustan, etten oikein käsitä asioita; kenties ovat kyseessä diplomaattiset hienoudet, joita ei heikko järkeni pysty käsittämään, mutta ymmärtää en saata: Mack menettää kokonaisen armeijan, arkkiherttuat Ferdinand ja Karl eivät ilmaise elonmerkkejäkään ja tekevät virheen toisensa jälkeen, vihdoin Kutusof yksinään saa todellisen voiton, paljastaa ranskalaisten voittamattomuuden, ja kaikesta tästä huolimatta ei sotaministeriä edes viehätä tapauksen yksityisseikat.

— Niinpä juuri, rakkaani. Nähkääs, rakkaani: eläköön keisari, eläköön Venäjä, eläköön uskonto! tämä kaikki on verratonta, mutta mitä liikuttaa meitä, sanon Itävallan hovia, teidän voittonne? Mutta tuokaahan suotuisa viesti arkkiherttua Kaarlen tai Ferdinandin — kuten tiedätte, un archiduc vaut l'autre [64] — voitosta, niin kyllä silloin panemme tykit jyskymään, vaikkapa sitten voitetuksi olisi tullutkin vain Bonaparten palokunnan komppania. Mutta tämä tuntuu meistä vain tahalliselta ärsytykseltä. Arkkiherttua Karl ei saa mitään aikaan, arkkiherttua Ferdinand peittyy häpeään. Wienin te jätätte, ette sitä enää puollusta, aivan tuntuu kuin sanoisitte meille: Jumala on kanssamme, jääkää Herran huomaau pääkaupunkinenne. Kaikkein rakastaman kenraalimme, Schmidtin, viette luotituiskuun ja onnittelette sitten meitä voiton johdosta! Myöntänette, että vaikea olisi ajatella ärsyttävämpää uutista kuin se, jonka olette meille tuonut. Tämä tuntuu aivan tahalliselta, aivan tahalliselta. Jä entäs jos olisittekin saaneet loistavan voiton, ja saakoonpa vaikka arkkiherttua Karlkin voiton, mitä voisi tämä kaikki vaikuttaa asiain yleiseen menoon? Nyt on jo kaikki myöhäistä, kun ranskalaiset joukot ovat vallanneet Wienin.

— Miten, vallanneet? Onko Wien valloitettu?

— Onpa niinkin, ja Bonaparte on Sehönbrunnissa, ja kreivi, meidän rakas kreivimme Vrbna on matkalla hänen luokseen tiedustelemaan hänen käskyjään.

Nyt tunsi Bolkonski, ettei hän, matkan vaivoista ja vaikutelmista uupuneena, väsyneenä vastaanotosta ja erittäinkin ateriasta, voinut käsittää kuulemainsa sanojen merkitystä.

— Tänään aamulla kävi luonani kreivi Lichtenfels, — jatkoi Bilibin, — ja näytti minulle kirjeen, jossa tarkasti kerrottiin ranskalaisten paraatista Wienissä. Prinssi Murat ja koko hälinä... Näette siis, ettei teidän voittonne ole omiaan herättämään suurtakaan iloa, eikä teitä siis voida ottaa vastaan pelastajana...

— Minusta on todellakin yhdentekevää, aivan yhdentekevää, — sanoi ruhtinas Andrei, joka vähitellen alkoi käsittää, ettei hänen tuomallaan voitonsanomalla Kremsin taistelusta todellakaan ollut suurtakaan merkitystä niin tärkeiden tapausten rinnalla kuin Itävallan pääkaupungin menettäminen. — Miten on Wien saatettu valloittaa? Entä silta, ja kuuluisa siltavaruste, ja ruhtinas Auersperg? Meillä huhuiltiin, että ruhtinas Auersperg puollustaa Wieniä.

— Ruhtinas Auersperg on tällä puolella, meidän puolella, ja suojelee meitä; arvelen hänen suojelevan huonosti, mutta suojelee hän sentään. Mutta Wien on toisella puolella. Siltaa ei toki vielä ole vallattu, ja toivon, ettei sitä vallatakkaan, sillä sen alle on kaivettu miinoja, ja tarpeen tullen räjäytetään se ilmaan. Muussa tapauksessa olisimme jo aikoja sitten olleet Böhmin vuoristossa, ja teillä olisi ollut tukala neljännestunti kahden tulen välissä.

— Mutta tästä ei toki vielä seuraa sotaretken loppuminen, — sanoi ruhtinas Andrei.

— Arvelen sen jo loppuneen. Ja samaa arvelevat täkäläiset verrattomat nahjukset, mutteivät uskalla ilmaista arvelujaan. Käy, kuten ennustin sodan alussa: ei teidän kahakkanne Dürensteinen luona, eikä ylimalkaan ruuti ratkaise asiaa, vaan ruudin keksijät, — sanoi Bilibin, toistaen tavallisen lausepartensa. Kurtut hänen otsallaan siliytyivät, ja hän vaikeni hetkeksi. — Nyt on vain kysymys keisari Aleksanterin ja Preussin kuninkaan kohtauksesta Berliinissä. Jos Preussi yhtyy liittoon, niin velvoittaa se Itävaltaakin, ja silloin jatkuu sota. Jollei näin käy, niin on ainoastaan sovittava paikasta, missä on ryhdyttävä laatimaan alustavia pykäliä uuteen Campo Formioon.

— Mutta onpa siinä tavaton nerokkuus, — huudahti yhtäkkiä ruhtinas Andrei, puristaen pienen kätensä nyrkkiin ja lyöden sen pöytään. — Ja entä sitä onnea, joka tätä miestä seuraa!

— Buonaparteako? — sanoi kysyvästi Bilibin, rypistäen otsaansa ja ilmaisten täten, että hänellä on sutkaus valmiina. — Buonaparteako? — hän sanoi, korostaen erityisemmin u äännettä. — Arvelen kuitenkin, että nyt, kun hän säätää Itävallalle lakeja Schönbrunnista, hänet voitaisiin vapauttaa u äänteestä. Otan lopullisesti käytäntöön uuden tavan ja kutsuu häntä ainoastaan Bonaparteksi.

— Leikki sikseen, — sanoi ruhtinas Andrei, — arveletteko todellakin, että sotaretki on päättynyt?

— Sanonpa teille, mikä on minun mielipiteeni. Itävalta on vetänyt lyhyen tikun, mutta se ei ole tottunut tällaiseen. Ja se on kostava. Ja syynä sen onnettomuuteen on, ensiksikin se, että maakunnat ovat hävitetyt (kerrotaan, että meidän oikeauskoinen armeijamme on ollut julma ryöstämään), armeija lyöty, pääkaupunki vihollisen vallassa, ja kaikki tämä pour les beaux yeux du[65] Sardinian kuninkaan. Ja siksipä — meidän kesken sanottuna, rakkaani — minä vainuan, että meitä petetään, minä vainuan lähentelemistä Ranskaan ja rauhan suunnitelmia, salaisen rauhan, joka solmitaan meidän tietämättämme.

— Se on mahdotonta! — sanoi ruhtinas Andrei — se olisi toki liian alhaista.

— Ken elää, hän näkee, — sanoi Bilibin, päästäen taas kurtut siliytymään, merkiksi, että tahtoo lopettaa keskustelun.

Kun ruhtinas Andrei oli vetäytynyt häntä varten varattuun huoneeseen ja puhtaisiin liinavaatteisiin pukeutuneena oli heittäytynyt höyhenpatjoille ja hajuvesiltä tuoksuville, lämmitetyille pään-alusille, — niin tuntui hänestä kuin taistelu, josta hän oli tullut tuomaan viestiä, olisi ollut kaukana, kovin kaukana hänestä. Preussin liitto, Itävallan petollisuus, Bonaparten uusi riemukulku, juhlalliset vastaanottajaiset hovissa, paraati ja keisari Fransin tapaaminen seuraavana päivänä — kaikki nämä seikat olivat vallanneet hänet kokonaan.

Hän sulki silmänsä, mutta samassa kuuli hän tykkien jyskettä, pyssyjen pauketta, rattaiden pyöräin kolinaa, ja taas näki hän muskettisoturien pitkissä jonoissa laskeutuvan vuorelta, ranskalaisten ampuvan, ja hän tunsi, miten hänen sydämensä vavahti, hän ajaa eteenpäin Schmidtin rinnalla, luodit vinkuvat iloisesti hänen ympärillään, ja hänen sydämensä täyttää valtavan voimakas elämän ilo, jollaista hän ei ollut tuntenut sitten lapsuuden päiväin.

Hän heräsi...

"Niin, niinhän se kävi!..." sanoi hän, hymyillen lapsekkaan onnellisena, ja vaipui sikeään, nuorekkaaseen uneen.

XI.

Seuraavana aamuna hän heräsi myöhään. Vieritellessään mielessään äskeisiä vaikutelmia, muistui hänen mieleensä ensiksi se seikka, että hänet tänäpänä esitellään keisari Fransille, sitten muistuivat hänen mieleensä sotaministeri, kohtelias sivuis-adjutantti, Bilibin ja edellisen illan keskustelu. Pukeuduttuaan hovin vastaanottajaisia varten täydelliseen juhlapukuun, joka pitkiin aikoihin ei ollut ollut hänen yllään, astui hän Bilibinin työhuoneeseen tuorean reippaana ja kauniina, käsi siteessä. Huoneessa oli neljä lähetystön virkamiestä. Kuragininin, joka oli lähetystön sihteerinä, tunsi ruhtinas Andrei ennaltaan; muut esitti hänelle Bilibin.

Nämä herrat, jotka olivat nuoria, rikkaita, iloisia suuren maailman miehiä, olivat muodostaneet Wienissä, ja muodostivat nyt täälläkin, erityisen seurapiirin, jota sen sielu, Bilibin, nimitti meikäläisiksi, les notres. Tämän seurapiirin jäsenillä, jotka melkein poikkeuksetta olivat valtiomiehiä, näkyi olevan omat, erityiset harrastuksensa, joilla ei ollut mitään tekemistä sodan eikä politiikan kanssa. Heitä näkyivät enemmän kannustavan suuren maailman tapahtumat, suhteet erinäisiin naikkosiin ja virastotyöt. Näytti siltä aivan kuin he mielellään, kuten omaisen (kunnia, joka sattui harvalle), olisivat ottaneet seurapiiriinsä ruhtinas Andrein. Kohteliaisuudesta, ja helpottaakseen keskustelun alkamista, kyseltiin ruhtinas Andreilta yhtä ja toista armeijasta, taistelusta y.m.s., ja sitten muuttui keskustelu taas hajanaiseksi leikinlaskuksi ja juoruilemiseksi.

— Mutta sepä vasta on jotain, — puhui eräs heistä, kertoessaan, miten hullusti oli käynyt eräälle hänen toverilleen, valtiomiehelle, — sepä vasta on jotain, kun kansleri sanoo hänelle suoraan, että hänen nimittämisensä Lontooseen on onnenkeikaus, ja kehoittaa häntä itseäänkin sitä sellaisena pitämään. Ajatelkaa tuota onnetonta tällä hetkellä!...

— Mutta tämä on vielä arveluttavampaa, hyvät herrat, minä ilmi annan Kuraginin: mies on hädässä, ja sitä käyttää hyväkseen tämä don Juan, tämä kauhea mies!

Ruhtinas Hippolyt oli lojollaan voltairelaisessa nojatuolissa, jalat roikuksissa sivunojan yli. Hän pyrskähti nauramaan.

— Parlez moi de ça,[66] — hän sanoi.

— Oi, sinua don Juan! Oi, käärme!

— Ette tiedä, Bolkonski, — sanoi Bilibin, ruhtinas Andreihin kääntyen, — että kaikki ranskalaisen (olin sanoa venäläisen) armeijan kauhutyöt vaalenevat niiden töiden rinnalla, joita tämä mies on toimittanut naismaailmassa.