KOLMAS OSA. (continued 2)

Rostoville kävi selväksi, mitä hänen olisi pitänyt vastata vasta sitten, kun ruhtinas Andrei jo oli poistunut. Ja tämä häntä vasta oikein harmitti. Hän käski heti tuomaan hevosensa, heitti hillitysti Borikselle hyvästit ja lähti ratsastamaan omaan leiriinsä. Koko matkan kiusasi häntä kysymys: lähteäkkö huomenna pääkortteeriin ja vaatia tuo pöyhkeilevä adjutantti kaksintaisteluun, vai jättääkkö asia silleen? Toisinaan hän kiukkuisena ajatteli, miten suloista olisi katsella tuota pelokasta, mitätöntä, heikkorakenteista, ylpeätä adjutanttia kaksintaistelussa, toisinaan hän kummakseen tunsi, ettei hän ketään tuntemistaan ihmisistä niin mielellään tahtoisi ystäväkseen kuin tämän vihaamansa adjutantti sirpaleen.

VIII.

Seuraavana päivänä tarkastivat Itävallan keisari arkkiherttuan seuraamana ja Venäjän keisari perintöruhtinaan seuraamana 80 tuhannen miehen suuruisen liittoutuneen armeijan. Osa venäläisistä joukoista oli aivan hiljan saapunut Venäjältä, osa oli taas palannut Kutusovin johtamalta sotaretkeltä.

Aikaisin aamulla alkoi Olmützin kentällä liikehtiä keikarimaisesti puettuja, siistittyjä joukkoja, järjestyen linnan edustalle. Milloin saapui tuhansia miehiä pistimineen ja liehuvine lippuineen: pysähdeltiin, kääntyeltiin, järjestyttiin riveihin upseerien komennon mukaan, ja kuljettiin toisten yhtä suurien jalkaväkijoukkojen sivu, jotka eroitti toisistaan ainoastaan erilaisista pukimista; milloin taas tömisten, helisten saapui sinisiin, punaisiin, viheriäisiin pukeutunutta upeata ratsuväkeä, kirjavaolkalappuset soittajat etupäässä, istuen mustilla, ruskeilla ja harmailla ratsuillaan; milloin taas luikerteli tykkiväkeä jalka- ja ratsuväen keskessä. Kuului vasken humu, kun häikäisevän kiiltävät tykit teloillaan heilahtelivat; sytykkeet levittivät ympäristöön kirpeätä hajuaan; tykit järjestyivät määrätyille paikoilleen. Kaikki tunsivat, että leikki oli kaukana, että oli tulossa jotain tavatonta, ylevän juhlallista: eivät ainoastaan kenraalit tätä tunteneet, kun he täysissä juhlatamineissa, uumavyöt piukalla, kaulat punahkoina ahtaiden, korkeiden kaulusten puristuksesta, ritarimerkit rinnassa, arvokkaina astelivat; eivät ainoastaan keikarimaiset, nuoltut upseerit; jokainen sotilaskin, terhakkana, pestynä, ajeltuna, aseet ja varusteet hohtavan kiiltävinä ja puhtaina, oli tämän tunteen vallassa; vieläpä hevosetkin, suittuina ja puhdistettuina jotta karva kiilsi kuin hienoin silkki, ja kostutetussa harjassa jouhi jouheen juontui — vieläpä nekin samaa tunsivat. Kenraalit ja sotilaat — jokainen tunsi mitättömyytensä, tietäen olevansa sannanmuruja tässä ihmismeressä, ja tunsivat yhtyneinä mahtavuutensa, tietäen olevansa tämän suunnattoman kokonaisuuden osia.

Jo aikaisesta aamusta oli puuhattu ja aherrettu, ja klo 10 oli kaikki tarpeellisessa kunnossa. Riveihin järjestyneinä seisoivat joukot mahdottoman laajalla kentällä. Koko armeija oli jaettu kolmeen rintamaan: edessä ratsuväki, keskellä tykistö, takana jalkaväki.

Jokaisen aselajin väliin oli jätetty leveä aukeama, aivan kuin katu. Jyrkästi jakautui armeija kolmeen osaan: sotaretkeltä palannut Kutusovin armeija (jossa oikean sivustan ensimäisessä rivissä seisoivat Pavlogradin husaarit), Venäjältä saapuneet armeija- ja kaartinjoukot ja Itävaltalaiset joukot. Mutta kaikki joukot olivat samoihin riveihin järjestetyt, samallaisessa järjestyksessä ja saman johdon alaisina.

Aivan kuin tuuli olisi lehtiä kallistellut, alkoi pitkin rivejä käydä kuiske: "tulevat! tulevat!" Kuului pelästyneitä huutoja, pitkin rivejä ryhdyttiin hätäisesti viimeisiin valmistuksiin.

Olmützistä päin läheni ratsasjoukkue. Ja samalla, vaikka olikin aivan tyyni, löyhähti hiljainen tuulenhenkäys pitkin joukkoja ja saattoi keihästen viirit ja liput lepattamaan tangoissaan. Tuntui siltä kuin olisi armeija tällä heikolla liikehtimisellä ilmaissut ilonsa keisarien saapumisen johdosta. Joku huusi: "Asentoon!" Ja sitten toistivat äänet eri tahoilla samaa huutoa aivan kuin kukot aamupuhteella. Ja sitten syntyi haudan hiljaisuus.

Tässä kuoleman hiljaisuudessa kuului ainoastaan hevosten kavioiden kapsetta. Keisarien seurue läheni. Keisarit saapuivat armeijan sivustalle, ja ensimäisen ratsuväkirykmentin torvensoittajat alkoivat soittaa kenraalimarssia. Tuntui siltä kuin eivät olisikaan torvensoittajat soittaneet, vaan kuin koko armeija olisi näihin säveliin purkanut riemastuksensa keisariensa saapumisen johdosta. Näiden sävelien keskeltä kuului selvästi ainoastaan keisari Aleksanterin nuorekas, lempeä ääni. Hän tervehti joukkoja, ja ensimäinen rykmentti kirkasi: "eläköön!" niin huumaavan voimakkaasti ja iloisesti, että sotilaat itsekin kauhistuivat mahtavuuttaan ja voimaansa.

Rostof, joka seisoi Kutusovin armeijan ensimäisessä rivissä sivustalla, minne keisari ensin oli saapunut, tunsi samaa kuin jokainen tämän mahdottoman suuren armeijan sotilas, — hän oli täydellisesti unohtanut itsensä, ja ylpeä tietoisuus mahtavuudesta täytti hänen sielunsa, ja hän tunsi, miten kaiken tämän juhlallisuuden esine veti häntä vastustamattomasti puoleensa.

Hän tunsi, että tämän henkilön ainokainenkin sana riittäisi syöksemään koko tämän mahdottoman suuren joukon (ja siis hänetkin — mitättömän sannanmurun, joka on tähän joukkoon eroittamattomasti sidottu) tuleen ja veteen, rikokseen, kuolemaan tai sankarillisiin urotöihin, ja siksipä hän ei voinutkaan olla vapisematta ja turtumatta, odotellessaan tätä mahtavaa sanaa.

— Eläköön! Eläköön! Eläköön! — raikui kaikkialta, ja rykmentti toisensa jälkeen tervehti keisariaan kenraalimarssilla; sitten "Eläköön!" ... kenraalimarssi ja taas "Eläköön!" ja yhä "Eläköön!!" Yhä yltyi ja vahveni huuto ja soitto, sulautuen lopulta korvia huumaavaksi humuksi.

Liikkumattomina ja mykkinä odotellessaan keisarin saapumista näyttivät rykmentit hengettömältä ainejoukolta; mutta heti kun keisari saapui jonkun rykmentin kohdalle, syntyi eloa ja ääntä, ja tuhannet äänet yhtyivät jo tarkastettujen rykmenttien huutoon ja kirkunaan. Näiden huumaavain äänten raikuessa, suunnattomien joukko-osastojen keskessä, jotka säännöllisissä nelikulmioissa seisoivat liikkumattomina kuin kivipatsaat, ratsastivat seurueeseen kuuluvat sadat upseerit. Huolettoman vapaina istuivat he ratsuillaan muodostaen sopusuhtaisen joukkion, jonka etupäässä ratsasti — kaksi keisaria. Näihin oli koko tämän suunnattoman sotajoukon pidätetyn intohimoinen huomio keskittynyt.

Erittäinkin tähyiltiin kaunista, nuoria Aleksanteria, joka hevoskaartin virkapuvussa, kolmikulmainen hattu päässä, miellyttävillä kasvoillaan ja soinnukkaalla, penseällä äänellään oli yleisen ihailun esineenä.

Rostof seisoi lähellä torvensoittajia ja tunsi tarkkanäköisillä silmillään jo kaukaa keisarin, seuraten sitten yhä hänen lähenemistään. Kun keisari oli saapunut noin 20 askeleen päähän Nikolaista, ja tämä selvästi, pienimpiäkin yksityisseikkoja myöten eroitti keisarinsa kauniit, nuorteat, onnelliset kasvot, täytti hänet sellainen hellyyden ja riemun tunne, jommoista hän ei vielä ennen koskaan ollut tuntenut. Kaikki näytti hänestä keisarissa hurmaavalta — jokainen piirre, jokainen liike.

Keisari pysähtyi Pavlogradin rykmentin kohdalle, sanoi jotain ranskaksi Itävallan keisarille ja hymähti.

Nähtyään tämän hymyn alkoi Rostovkin hymyillä ja hän tunsi, miten hänen rakkautensa keisariin yhä vaan kasvoi. Hän tahtoi jollakin tavalla ilmaista tätä rakkauttaan. Mutta hän tiesi, että se oli mahdotonta, ja hän oli pyrskähtää itkuun. Keisari kutsui rykmentinpäällikön luokseen ja sanoi hänelle muutaman sanan.

"Jumalani, mitenkähän minun kävisi, jos keisari puhuttelisi minua!" ajatteli Rostof, "varmaankin pakahtuisin onnesta."

Keisari puhui upseereillekin:

— Hyvät herrat, (Rostovista tuntui kuin tulisivat sanat taivaasta) kiitän sydämestäni kaikkia.

Miten onnellinen olisikaan Rostof ollut, jos olisi saanut kuolla keisarinsa puolesta.

— Te olette ansainneet Pyhän Yrjön lipun ja kunnialla on se teidän riveissänne liehuva.

Kunpa vain saisi kuolla, kuolla hänen puolestaan.

Keisari lausui vielä jotakin, jota Rostof ei selvästi eroittanut, ja sitten huusivat sotilaat täyttä kurkkua: "Eläköön!"

Rostovkin, satulaansa kyyristyneenä, huusi voimainsa takaa, ja hän halusi huutaa oikein kurkkunsa pilalle, jotta vain täydellisesti ilmenisi hänen rajaton hurmautumisensa keisariin.

Silmänräpäyksen katseli keisari epäröivän näköisenä husaareja.

"Miten saattaa keisari epäröidä?" ajatteli Rostof, mutta sitten tuntui hänestä tämä epäröiminenkin suurenmoiselta ja hurmaavalta, kuten tuntui kaikki, mitä keisari teki tai puhui.

Epäröimistä kesti vain silmänräpäyksen. Samassa koskettivat keisarin sen ajan kuosiset kapeat, suippokärkiset saappaat tummanruskean, englantilaisrotuisen tamman kupeita, valkeahansikkainen käsi kokosi ohjakset, ja keisari lähti liikkeelle lainehtivan meren kaltaisen, säännöttömän adjutanttiparven seuraamana. Hän loittoni yhä edemmäs ja edemmäs, pysähtyen vain hetkeksi eri rykmenttien kohdalle, ja viimein eroitti Rostof ainoastaan hänen sulkatöyhtönsä ympäröivän seurueen joukosta.

Seurueessa oli Rostof huomannut myöskin Bolkonskin, joka laiskan väsähtäneenä oli istunut ratsullaan. Hän muisti eilisen riitansa, ja hänen mielessään syntyi kysymys: pitäisikö hänen vaatia tuo adjutantti kaksintaisteluun, vai pitäisikö jättää asia silleen. "Tietenkin on jätettävä silleen", hän päätteli... "Ja kannattaako ajatella ja puhua tällä hetkellä tällaisia? Mitä merkitsevätkään tällaisina riemun, rakkauden ja itsensä unohtamisen hetkinä kaikki meidän riitamme ja suuttumuksemme? Rakastan kaikkia, annan anteeksi kaikille tällä hetkellä", — ajatteli Rostof.

Kun keisari oli tarkastanut melkein kaikki rykmentit, alkoivat joukot kulkea juhlamarssissa hänen ohitseen. Rostof ratsasti äskettäin Denisovilta ostamallaan Beduinilla eskadroonansa jälessä aivan yksinään ja näkösällä.

Vähän ennen kun husaarit saapuivat keisarin kohdalle, painoi Rostof, taitavan ratsastajan tapaan, kahdesti kannuksensa Beduinin kupeisiin ja sai ratsunsa hurjan vimmaiseen ravikäyntiin, josta Beduini oli kuulu husaarien keskuudessa. Painaen vaahtoisan turpansa rintaansa vastaan, kohottaen häntänsä kaarelle, se aivan kuin lensi ilmassa, nostellen korkealle jalkojaan. Näytti siltä kuin olisi sekin tuntenut keisarin katseen, ja siksi se niin ylevän komeana kulkikin keisarin ohi.

Rostof oli vetäissyt jalkansa takasojoon, pullistanut rintansa koholleen ja istui niin tanakasti, että tunsi olevansa kiinni kasvettunut ratsuunsa. Tiukka, mutta samalla autuaallinen ilme kasvoilla ajoi Rostof paholaisena, kuten Denisof sanoi, keisarin ohi.

— Kelpo poikia Pavlogradilaiset! — lausui keisari.

"Jumalani! miten olisinkaan onnellinen, jos hän suoraapäätä käskisi syöksymään tuleen", ajatteli Rostof.

Kun tarkastus oli päättynyt, kokoontuivat upseerit ryhmiin ja alkoivat jutella palkinnoista, itävaltalaisista ja heidän puvuistaan, heidän rintamastaan, Bonapartesta ja siitä, miten tälle nyt käy huonosti, kun vielä Essenin osastokin liittyy venäläisiin ja Preussi siirtyy Venäjän puolelle.

Mutta eniten puhuttiin sentään kaikissa ryhmissä keisari Aleksanterista, hänen sanojaan toisteltiin, liikkeitään matkittiin ja kaikkeen oltiin ylen ihastuneita.

Kaikilla oli vain yksi halu: päästä niin pian kuin mahdollista keisarin johdolla vihollisen kimppuun. Keisarin johdolla täytyi voittaa, ja vieläpä ken tahansa, ajattelivat Rostof ja suurin osa upseereista.

Kaikki olivat tarkastuksen jälkeen varmoja voitosta, varmempia kuin olisivat voineet olla kahden voitokkaan taistelun jälkeen.

IX.

Tarkastuksen jälkeisenä päivänä puki Boris ylleen paraan virkapukunsa ja lähti, Bergin onnea toivottaessa, Olmütziin tapaamaan ruhtinas Bolkonskia, jonka avulla ja suosiolla hän aikoi hankkia itselleen edullisen aseman armeijassa. Erittäin houkuttelevalta tuntui hänestä adjutantin toimi jonkun ylhäisen henkilön seurueessa. "Hyvä on Rostovin, jolle isä lähettelee kymmeniä tuhansia, vatkutella, ettei ketään kumartele eikä halua ruveta kenenkään rengiksi; mutta minun, jolla ei muuta ole kuin järkeni ja kykyni, täytyy itse luoda onneni; ei auta minun päästää käsistäni tilaisuutta, vaan on taottava silloin, kun rauta on kuumana."

Sinä päivänä hän ei kuitenkaan ruhtinas Andreita tavannut. Mutta oleskelu Olmützissä, missä siihen aikaan oli pääkortteeri, diplomaattikunta ja asui kaksi keisaria seurueineen, hovilaisineen ja suosikkeineen, saattoi Boriksen pään yhä enemmän pyörälle, ja hän halusi entistään kiihkeämmin liittyä tähän ylhäiseen maailmaan.

Hän ei ketään kaupungissa tuntenut, ja vaikka hänellä olikin yllä komea kaartinupseerin puku, näyttivät kaikki nuo ylhäiset henkilöt, hovilaiset ja upseerit, jotka komeissa ajoneuvoissaan, töyhtöineen, ritarimerkkeineen ja -nauhoineen hääräilivät kaduilla, olevan niin saavuttamattoman kaukana hänestä, etteivät he mitenkään saattaneet huomata hänen, vähäpätöisen kaartinupseerin, läsnäoloa. Kun hän ylipäällikön asunnossa kävi kysymässä Bolkonskia, oli hän adjutanttien, vieläpä palvelijainkin katseista huomaavinaan, miten he tahtoivat hänelle vakuuttaa, että tuollaisia upseeri pahasia käy siellä joukottain, ja että niihin jo on kokonaan kyllästytty. Huolimatta tästä, tai kenties juuri tämän johdosta, lähti Boris taas seuraavana päivänä puolisten jälkeen Olmütziin ja meni suoraapäätä ylipäällikön asuntoon tapaamaan Bolkonskia. Ruhtinas Andrei oli kotosalla, ja Boris johdettiin suureen saliin, jossa ennen varmaankin oli tanssittu, mutta jossa nyt oli viisi vuodetta ja kaikenlaisia huonekaluja: pöytiä, tuolia ja klaveeri. Lähinnä ovea, pöydän ääressä istui persialaiseen viittaan pukeutunut adjutantti ja kirjoitti. Eräs toinen adjutantti, punakka, täyteläs Nesvitski, loikoili käsi pään alla vuoteella ja naureskeli erään vuoteen reunalla istuvan upseerin kanssa. Kolmas soitti klaveerilla wieniläistä valssia, neljäs oli pitkänään klaveerilla ja laulaa loilotti samaista valssia. Bolkonskia ei ollut huoneessa. Kukaan huoneessa olijoista ei ollut tietääkseenkään, vaikka huomasivatkin tulijan. Boris kääntyi kirjoittavaan adjutanttiin; tämä kääntyi suuttuneen näköisenä ja ilmoitti, että Bolkonski on päivystäjänä, ja neuvoi häntä menemään vasemmanpuolisesta ovesta vastaanottohuoneeseen, jos haluaa tavata Bolkonskin. Boris kiitti ja meni vastaanottohuoneeseen. Täällä oli kymmenkunta upseeria ja kenraalia.

Boriksen tullessa huoneeseen, puheli ruhtinas Andrei erään iäkkään venäläisen kenraalin kanssa. Kenraali seisoi asennossa, miltei varpaillaan, punakalla naamalla sotilaallisen nöyrä ilme, ja selitti jotain ruhtinas Andreille, joka silmät sirillään, huulilla väsyneen kohtelias hymy (aivan kuin olisi tahtonut sanoa: jollei tämä kuuluisi tehtäviini, niin en hetkeäkään haastelisi kanssanne) kuunteli kenraalin selityksiä.

— Sangen hyvä, odottakaa hieman, olkaa hyvä, — sanoi ruhtinas Andrei, puhuen omituisella ranskalaisella korostuksella, jota puhetapaa hän käytti aina kun tahtoi puhua halveksuvasti, ja huomattuaan Boriksen hän jätti kenraalin (joka rukoilevin katsein seurasi häntä, haluten vielä sanoa jotain) ja, nyökäyttäen iloisesti päällään, kääntyi nuoreen suojattiinsa.

Tällä hetkellä kävi Borikselle selväksi se, mitä hän jo ennenkin oli aavistanut, että nimittäin armeijassa, paitsi ohjesäännöissä määrättyä käskynalaisuutta ja kuria, vallitsi toinenkin, oleellisempi käskynalaisuus, joka esim. saattoi tämän punanaamaisen, varpaillaan olevan kenraalin kunnioittavasti odottamaan sillä aikaa kun kapteeni Bolkonski suvaitsi puhella vänrikki Drubetskoin kanssa. Tästedes päätti Boriskin aina seurata tätä jälkimäistä käskynalaisuussääntöä, josta ei ole mitään mainittu ohjesäännöissä. Nyt tunsi hän selvästi, miten jo sekin seikka että häntä oli suositeltu ruhtinas Bolkonskille, asetti hänet arvossa kenraalin edelle, joka muissa tilaisuuksissa, esim. rintamassa, olisi saattanut perin kukistaa hänet, kaartin vänrikin. Ruhtinas Andrei astui Boriksen luo ja tarttui hänen käteensä.

— Sangen ikävä, ettette eilen minua tavannut. Kuljeskelin koko päivän saksalaisten kanssa. Olin Weihrotherin kanssa tarkistamassa taistelujärjestelyä. Kun saksalainen kerran rupeaa tarkaksi, niin auta armias!

Boris hymähti hyväksyvästi, aivan kuin olisi ruhtinas Andrei puhunut jostain heille molemmille tutusta asiasta, vaikka hän todellisuudessa ensi kerran kuuli Weihrotherin nimen ja sanan "taistelujärjestely".

— Miten ovat asiat, rakkaani, yhäkö aijotte adjutantiksi? Olen teitä ajatellut näinä viime aikoina.

— Kyllähän olen ajatellut anoa ylipäälliköltä, — vastasi Boris, punastuen, ties minkä tähden; — ruhtinas Kuragin on hänelle minusta kirjoittanut; enhän muuten anoisi, — lisäsi hän, aivan kuin puollustautuen, — mutta kun pelkään, ettei kaarttia päästetä taisteluun.

— Hyvä! hyvä! keskustelemme sitten asiasta lähemmin, — sanoi ruhtinas Andrei, — kun vaan olen toimittanut tämän herran asian niin kuulun kokonaan teille.

Kun ruhtinas Andrei oli poistunut ylipäällikön suojiin, katsahti punanaamainen kenraali niin uhkaavasti Borikseen, että tämä tunsi hämmentyvänsä. Nähtävästi ei kenraali ollut samaa mieltä Boriksen kanssa tuon omituisen käskynalaisuuden eduista, jonka mukaan hänen oli täytynyt katkaista keskustelunsa adjutantin kanssa tuollaisen hävyttömän vänrikin takia. Boris kääntyi kenraalista ja odotti kärsimättömänä ruhtinas Andrein paluuta.

— Niin, rakkaani, olen teitä ajatellut, — puhui ruhtinas Andrei, kun hän Boriksen kanssa oli saapunut adjutanttien huoneeseen. — Ylipäällikön luo teidän ei kannata mennä, hän latelee teille joukon kohteliaisuuksia, käskee kenties päivälliselle ("eipä se olisi vielä hullumpaa tämän uuden käskynalaisuuden kannalta", ajatteli Boris), mutta siihen se jääkin; meistä adjutanteista ja käskyläisistä saattaa pian muodostaa kokonaisen pataljoonan. Kuulkaahan, mitä meidän on tehtävä: minulla on hyvä ystävä, kenraaliadjutantti ja verraton ihminen, ruhtinas Dolgorukof; ja vaikkette kenties vielä ole asioista oikein selvillä, niin totta puhuakseni ovat asiat nykyään sillä kannalla, ettei Kutusovilla esikuntineen eikä meillä muillakaan ole mitään sanottavaa; kaikki on keskittynyt nykyään keisariin; menkäämme siis Dolgorukovin puheille, minullakin on hänelle asioita, minä jo olen puhunut hänelle teistä; sittenpä saamme nähdä, eikö hän voi sijoittaa teitä seurueeseensa, tai jonnekin sinne lähemmäs aurinkoa.

Ruhtinas Andrei oli aina erityisesti innostunut kun sai johdatella ja auttaa nuorukaisia, näiden pyrkiessä eteenpäin onnen tiellä. Itse oli hän taas liian ylpeä turvautuakseen muiden apuun, mutta, tekeytymällä muiden auttajaksi, saattoi hän pysytteleidä lähellä sitä piiriä, josta onni ja menestys säteili ja joka häntäkin veti puoleensa. Sangen mielellään ryhtyi hän Borista hoivaamaan ja lähti hänen kanssaan ruhtinas Dolgorukovin luo.

Oli jo myöhäinen ilta, kun ruhtinas Andrei ja Boris saapuivat Olmützin hoviin, missä keisarit seurueineen majailivat.

Samana päivänä oli ollut sotaneuvottelu, missä olivat olleet saapuvilla kaikki hovisotaneuvoston jäsenet ja molemmat keisarit. Vastoin vanhusten, Kutusovin ja ruhtinas Schwarzenbergin, mielipidettä päätettiin viipymättä lähteä liikkeelle ja ryhtyä ratkaisevaan otteluun Bonaparten kanssa. Neuvottelu oli juuri päättynyt, kun ruhtinas Andrei ja Boris saapuivat hoviin. Kaikki pääkortteeriin kuuluvat henkilöt olivat vielä huumautuneina neuvottelun päätöksestä, joka oli niin lupaava nuorten puolueelle. Kuhnustelijain äänet, jotka olivat neuvoneet yhä vaan jotain odottamaan, oli yksimielisesti tukahutettu, ja hyökkäyksen edut olivat niin kumoamattomilla todistuksilla esitetyt, että se, mistä neuvottelussa keskusteltiin, nimittäin tuleva taistelu, tai oikeastaan voitto, näyttikin jo menneisyyteen kuuluvalta. Kaikki etuudet olivat liittoutuneiden puolella: suunnattomat joukot, epäilemättä Napoleonin joukkoja paljon suuremmat, olivat keskittyneet samoille paikoille; keisarien läsnäolo innosti joukkoja, jotka paloivat taistelun halusta; joukkoja johtava itävaltalainen kenraali, Weihrother tunsi seudun pienimpiä yksityiskohtia myöten, sillä sattuman oikusta olivat itävaltalaiset edellisenä vuonna olleet kenttäharjoituksissa aivan samoilla seuduilla, missä nyt aijottiin pakottaa ranskalaiset ratkaisevaan taisteluun; seudusta oli olemassa sangen tarkat kartat, ja Bonaparte, jonka joukot olivat tuntuvasti huvenneet, ei nähtävästi ollut ryhtynyt erityisiin toimenpiteisiin.

Dolgorukof, joka oli kiivaimpia hyökkäyksen puoltajia, oli juuri palannut sotaneuvottelusta väsyneenä, kiihtyneenä, mutta ylpeänä ja innostuneena toivehikkaasta päätöksestä. Ruhtinas Andrei esitteli hänelle holhokkinsa, mutta Dolgorukof, jonka oli vaikea pidättyä puhumasta niistä asioista, jotka tällä hetkellä täyttivät kokonaan hänen sydämensä, ei sanonut sanaakaan Borikselle, tarttuihan vain kohteliaasti hänen käteensä, puristi sitä lujasti ja kääntyi sitten ruhtinas Andreihin, puhuen ranskaksi:

— Niin, rakkaani, minkälaisen voiton olemme saaneet! Suokoon vain Jumala, että sen seuraukset tulevat yhtä kunniakkaiksi. Mutta olenpa, rakkaani, suotta moittinut itävaltalaisia, ja etenkin Weihrotheria, — puhui hän katkonaisesti ja innostuneesti. — Sitä tarkkuutta, sitä säntillisyyttä, miten tarkasti hän tuntee seudun, miten hän laskee kaikki mahdollisuudet, kaikki olosuhteet, kaikki pienimmätkin yksityisseikat! Ei, rakkaani, ei saata ajatellakaan edullisempia olosuhteita. Itävaltalainen täsmällisyys ja venäläinen urhoollisuus — mitäpäs muuta tarvitaankaan?

— Onko siis lopullisesti päätetty ryhtyä hyökkäämään? — kysyi Bolkonski.

— Kuulkaahan, rakkaani, arvelen, että Buonaparte nyt lopultakin on laulanut latinansa. Olettehan kuullut, että keisari tänäpänä on saanut häneltä kirjeen. (Dolgorukof hymyili merkitsevästi.)

— Sepä sen! mitä hän kirjoittaa? — kysyi Bolkonski.

— Mitäpä hän kirjoittaisi? Tradiridiraa y.m.s., voittaakseen vain aikaa. Sanon teille, hän on meidän käsissämme; aivan varmasti! Mutta hauskinta jutussa oli osoitteen keksiminen vastauskirjeeseen, — sanoi Dolgorukof, nauraen hyvänsuovasti, — ei mitenkään keksitty sopivaa osotetta. Päivän selvää on, ettei voitu osoittaa kirjettä keisarille; jollei siis tahdottu osoittaa konsulille, niin oli ainoa mahdollisuus osoittaa kirje kenraali Buonapartelle.

— Mutta eihän sentään olisi tarvinnut osoittaa kenraali Buonapartellekaan, vaikkei tunnustaisikaaii häntä keisariksi, — huomautti Bolkonski.

— Niinpä niinkin, — keskeytti Dolgorukof, nauraen. — Tunnettehan Bilibinin, hän on sangen viisas mies, hän ehdotti että kirje osoitettaisiin: "ihmiskunnan viholliselle ja kansan villitsijälle."

Dolgorukof nauraa hohotti iloisesti.

— Ei enempää eikä vähempää? — huomautti Bolkonski.

— Mutta sittenkin keksi Bilibin sopivan arvonimen osotteeseen. Hän on teräväjärkinen ja viisas mies.

— Minkälaisen?

— Ranskan hallituksen päämiehelle, au chef du gouvernement français, vastasi Dolgorukof vakavan tyytyväisenä. — Eikö ole todellakin sopiva arvonimi?

— Sangen sopiva, mutta kyllä se häntä harmittaa, — huomautti Bolkonski.

— Varmaankin se harmittaa! Veljeni hänet tuntee: hän on usein ollut päivällisillä hänen luonaan, nykyisen keisarin nimittäin, Pariisissa, ja hän kertoi minulle, ettei milloinkaan ole tavannut hienompaa ja viekkaampaa valtiomiestä. Arvaahan sen: ranskalainen oveluus yhtyneenä italialaiseen kavaluuteen. Oletteko kuulleet juttua hänestä ja kreivi Markovista? Kreivi Markof oli ainoa ihminen, joka osasi käyttäytyä hänen kanssaan. Tunnetteko jutun nenäliinasta? Se on verraton juttu!

Ja puhelias Dolgorukof kertoi, kääntyen milloin Borikseen, milloin ruhtinas Andreihin, miten Bonaparte kerran oli pudottanut Venäjän lähettilään Markovin eteen nenäliinansa, pysähtynyt ja alkanut katsella häntä silmiin, varmaankin koetellakseen saisiko Markovin itseään palvelemaan, ja miten Markof heti oli pudottanut oman nenäliinansa aivan Bonaparten nenäliinan viereen, kumartunut sitten omaansa ottamaan, mutta jättänyt Bonaparten nenäliinan lattialle.

— Verratonta, — sanoi Bolkonski, — mutta olen tullut, ruhtinas, anomaan tämän nuoren miehen puolesta. Nähkääs...

Mutta ruhtinas Andrei ei kerinnyt lopettamaan sanottavaansa, kun huoneeseen tuli adjutantti ja käski Dolgorukovin saapua keisarin luo.

— Ah, miten harmillista! — lausui Dolgorukof, nousten kiireesti seisaalleen ja puristaen ruhtinas Andrein ja Boriksen käsiä, — Tehän tiedätte, että mielelläni teen kaikkeni teidän ja tämän rakastettavan nuoren miehen hyväksi. — Hän puristi vielä kerran Boriksen kättä kevytmielisen innostuneesti ja sydämellisen hyvänsuovasti. — Mutta näettehän ... joskus toisten!

Boris oli haltioissaan siitä korkeimman vallan läheisyydestä, jossa hän tällä hetkellä tunsi olevansa. Hän tunsi kosketuksia niistä valtavista voimista, jotka määräilivät joukkojen mahtavat liikkeet, joukkojen, joiden pieneksi, nöyräksi ja vähäpätöiseksi osaksi hän oli tuntenut itsensä rykmentissään. He tulivat käytävään Dolgorukovin jälissä ja kohtasivat lyhytkasvuisen sivilipukuisen miehen, joka astui käytävään samasta ovesta, mistä Dolgorukof meni keisarin suojiin. Miehellä oli viisaat kasvonpiirteet; alaleuka oli ulkoneva, joka teki ilmeen teräväksi, mutta samalla erityisen eläväksi ja näppäräksi. Hän nyökäytti tuttavallisesti päätään Dolgorukoville ja suuntasi kylmän tuijottavan katseensa ruhtinas Andreihin. Hän astui suoraan ruhtinas Andreita kohti, odottaen nähtävästi, että tämä kumartaisi hänelle tai antaisi tietä. Mutta ruhtinas Andrei ei tehnyt kumpaakaan; hänen kasvoillaan kuvastui ilkeys, ja nuori mies käänsi kasvonsa sivulle ja meni ohi pitkin käytävän sivua.

— Ken on hän? — kysyi Boris.

— Hän on sangen huomattava, mutta samalla sangen epämiellyttävä henkilö. Hän on ulkoasiain ministeri ruhtinas Adam Czartorisky. Nämä ihmiset ne. — puhui Bolkonski, huoahtaen, kun hän Boriksen kanssa poistui hovista, — nämä ihmiset ne päättelevät kansojen kohtaloista.

Seuraavana päivänä lähtivät joukot liikkeelle, eikä Boris enää ehtinyt ennen Austerlitzin taistelua tapaamaan ruhtinas Andreita eikä Dolgorukovia ja jäi näin ollen vielä joksikin ajaksi Ismailovin rykmenttiin.

X.

Aamun koitteessa 10:na päivänä lähti liikkeelle ruhtinas Bagrationin osastoon kuuluva Denisovin eskadroona, jossa Rostof yhä palveli. Kuljettuaan virstan verran toisten joukkojen jälessä, sai eskadroona pysähtymiskäskyn. Eskadroona asettui valtatien vierustalle. Rostof näki, miten heidän ohitseen kulkivat kasakat, husaarien 1:nen ja 2:nen eskadroona, jalkaväkipataljoonia, tykistöä ja kenraalit Bagration ja Dolgorukof adjutantteineen. Pelko, jota Nikolai Rostof tunsi, kuten ennenkin, taistelun edellä, sisäinen taistelu, jonka avulla hän voitti tämän pelon, kaikki haaveilut erinomaisesta urhoollisuudestaan alkavassa taistelussa — kaikki olikin ollut turhaa vaivaa. Hänen eskadroonansa oli määrätty varaväkeen, ja siksipä viettikin hän tämän päivän ikävässä ja murheessa. Yhdeksättä käydessä aamulla kuuli hän ampumista ja eläköön huutoja, näki kuljetettavan haavoittuneita (niitä oli vähän) ja lopuksi näki hän kasakkasotnjan kuljettavan keskellään vangiksi ottamaansa ranskalaista ratsuväkiosastoa. Nähtävästi oli taistelu jo päättynyt, ja kaikesta päättäen oli se ollut vähäpätöinen, mutta kunniakas liittoutuneille. Taistelusta palaavat sotamiehet ja upseerit kertoelivat loistavasta voitosta, Wischaun kaupungin miehittämisestä ja ranskalaisen ratsuväkiosaston vangiksi ottamisesta. Ankaran yöhallan jälkeinen syyspäivä oli kirkas, ja aurinko helotti iloisen raikkaana. Päivän ihanuus kohotti osaltaan voiton sanoman aiheuttamaa riemua, jonka Rostof huomasi säteilevän sekä taistelusta palaavien että taistelukentälle kulkevain sotilaiden, upseerien, adjutanttien ja kenraalien katseista. Yhä ankarammin ahdisti Rostovin sydäntä, kun hän muisti, että suotta aikojaan oli kärsinyt taistelun edelliset kauhun tuskat, ja että hän toimetonna oli viettänyt tämän iloisen päivän.

— Rostof, tule tänne, ottakaamme tuikku murheeseen! — huusi Denisof, joka taskumattineen ja einemyttyineen oli istuutunut tien vierustalle.

Upseerit kokoontuivat piiriin Denisovin ympärille ja nauttivat ratsumestarin herkuista.

— Kas tuolla tuovat vielä yhtä! — sanoi eräs upseereista, osoittaen kahden kasakan kuljettamaa ranskalaista rakuunaa.

Toinen kasakoista talutti suitsista ranskalaisen kaunista, korkeata hevosta.

— Myö hevonen, — huusi Denisof kasakalle.

— Sama se, teidän jalosukuisuutenne...

Upseerit nousivat seisaalleen ja ympäröivät kasakat ja ranskalaisen rakuunan. Rakuuna oli vielä aivan nuori mies, Elsassista kotoisin ja puhui ranskaa saksalaisella korostuksella. Hän oli aivan hengästynyt mielenliikutuksesta, hänen kasvonsa olivat punaset, ja kun hän kuuli puhuttavan ranskaa alkoi hän hätäisesti puhella upseerien kanssa, kääntyen milloin yhteen, milloin toiseen. Hän sanoi, ettei häntä olisi saatu vangiksi, jollei korpraali olisi lähettänyt häntä hevosloimia pelastamaan; syy on siis korpraalin, sillä hän sanoi korpraalille, että venäläiset jo olivat siellä. Kesken puhettaan hän vähäväliä lisäsi: mais qu'on ne fasse pas de mal à mon petit cheval,[95] ja samalla hän hyväili hevostaan. Selvästi huomasi, ettei hän oikein käsittänyt asemaansa. Milloin pyyteli hän anteeksi vangiksi joutumistaan, milloin taas kerskui täsmällisyyttään ja huolellisuuttaan palveluksessa, luullen varmaan puhelevansa omain upseeriensa kanssa. Hänestä saivat venäläiset jälkijoukot elävän kuvan ranskalaisesta sotilaasta, jonka elämästä ja tavoista ei muuten venäläisissä joukoissa suuriakaan tiedetty.

Kasakat möivät hevosen kahdesta tukaatista, ja Rostof, joka rahoja saatuaan oli rikkain joukossa, osti sen.

— Mutta älkää vain kiusatko pikku hevostani! — sanoi elsassilainen hyvänsuovasti Rostoville, kun kasakat olivat luovuttaneet hevosen husaarille.

Rostof lohdutteli rakuunaa ja antoi hänelle jonkun kolikon.

— Aljöö! Aljöö! — sanoi kasakka, nykäisten vankia käsivarresta ja kehoitellen häntä lähtemään edelleen.

— Keisari! keisari! — kuului yhtäkkiä husaarien joukosta.

Kaikki lähtivät juoksemaan; syntyi kiirettä ja hälinää. Rostof näki takanaan tiellä läheneviä ratsumiehiä, joiden päähineissä löyhyivät valkeat töyhdöt. Hetkessä olivat kaikki paikoillaan ja odottivat.

Rostof ei käsittänyt eikä tuntenut, miten oli juossut paikalleen ja istuutunut hevosensa selkään. Hän ei enää ollut pahoillaan varaväkeen joutumisestaan; arkipäiväinen mielialansa oli hetkessä kadonnut, kun hän istui ratsullaan näiden tarkkaan tähyävien ihmisten keskellä; ei hän enää lainkaan ajatellut itseään: keisarin läheisyydestä johtuva onni oli täyttänyt hänen sielunsa. Tämä läheisyys korvasi hänen mielestään täydellisesti päivän ikävyydet. Hän oli onnellinen kuin rakastunut, joka pitkien odotusten jälkeen viimeinkin on tavannut armaansa. Vaikkei hän rintamassa uskaltanutkaan vilaista sivulleen, niin tunsi hän siitä huolimatta hurmaantuneella vaistollaan keisarin läheisyyden. Ei hän sitä tuntenut ainoastaan ratsastajain hevosten kavioiden kapseesta, vaan hän tunsi sen siksi, että keisarin lähestyessä kaikki hänen ympärillään kävi valoisammaksi, riemukkaammaksi, arvokkaammaksi ja juhlallisemmaksi. Yhä lähemmäksi ja lähemmäksi Rostovia siirtyi tämä aurinko, säteillen lempeätä, taivaallista valoa. Jo tuntee hän näiden säteiden hyväilyn, hän kuulee keisarin äänen — tämän hyväilevän, rauhallisen, majesteetillisen ja samalla luonnollisen äänen. Syntyi haudan hiljaisuus, kuten Rostof oli odottanutkin, ja tässä hiljaisuudessa kuului keisarin ääni.

— Les huzards de Pavlograd?[96] — lausui keisari kysyvästi.

— La reserve, sire![97] — vastasi toinen ääni, joka kuullosti aivan ihmisääneltä tuon yliluonnollisen äänen jälkeen, joka oli lausunut: (Les huzards de Pavlograd?"

Keisari saapui Rostovin kohdalle ja pysähtyi. Hänen kasvonsa olivat vielä kauniimmat kuin kolme päivää sitten Olmützin kentällä. Niistä loisti sellainen iloisuus ja nuoruus, sellainen viaton nuoruus, joka muistutti neljäntoista vuotiaan poikasen vallatonta eloisuutta, ja sentään olivat ne majesteetillisen keisarin kasvot. Keisarin katsellessa husaareja, kohtasi hänen katseensa sattumalta Rostovin katseen ja pysähtyi siihen silmänräpäykseksi. Mahtoiko keisari käsittää, mitä tapahtui Rostovin sielussa (Rostovista tuntui kuin olisi hän kaikki käsittänyt), ainakin katseli hän pari sekuntia taivaansinisillä silmillään Rostovia silmiin. (Pehmeänä ja hyväilevänä virtasi niistä valo.) Sitten hän yhtäkkiä kohautti kulmiaan, kannusti kiihkeästi vasemmalla jalallaan hevostaan ja lähti ajamaan lennossa eteenpäin.

Kovin oli nuorta keisaria haluttanut olla mukana taistelutanterella, ja huolimatta hovilaisten varoituksista ja esityksistä, oli hän klo 12 aikaan eronnut kolmannesta osastosta, jonka mukana oli kulkenut, ja lähtenyt täyttä laukkaa ajamaan etujoukkojen luo. Hän ei ollut vielä saapunut husaarienkaan kohdalle, kun hänet kohtasi joukko adjutantteja ja ilmoitti hänelle taistelun onnellisen kulun.

Oikeastaan ei mitään todellista taistelua ollut tapahtunutkaan; ainoa mainittava tapaus oli ollut tuon ranskalaisen eskadroonan vangiksi ottaminen, mutta se esitettiin loistavana voittona, ja siksipä keisari ja koko armeija uskoivatkin, että ranskalaiset oli lyöty perin pohjin, ja pakenevat paraillaan. Vallankin uskottiin tähän kuvaukseen täydellisesti niin kauvan kun ruudin savu vielä peitti taistelukentän. Heti keisarin poistuttua sai Pavvlogradin rykmentti etenemiskäskyn. Pienessä saksalaisessa Wischaun kaupungissa näki Rostof vielä kerran keisarin. Kaupungin torilla, missä ennen keisarin tuloa oli ammuttu jotenkin kiivaasti, virui muutamia kaatuneita ja haavoittuneita, joita ei vielä oltu keritty korjaamaan. Keisari ajoi ruskealla englantilaisrotuisella tammalla sotilasseurueen ja muiden hovilaisten ympäröimänä. Hän piteli sulavin liikkein kultaista lornettia silmillään ja katseli, nojaten toiseen jalustimeensa, suullaan makaavaa, lakitonta sotilasta, jonka pää oli aivan veriin tahriutunut. Haavoittunut oli niin likainen, ryvettynyt ja kauhean näköinen, että Rostof tunsi loukkautuvansa kun näki keisarin hänen läheisyydessään. Rostof huomasi, miten keisarin köyristyneet hartiat vavahtelivat aivan kuin kylmän kourissa, miten vasen jalka hermostuneesti kosketteli tamman kylkeä, ja miten opetettu ratsu rauhallisena vilkuili sivuilleen, muttei hievahtanutkaan paikaltaan. Eräs adjutanteista laskeutui ratsultaan, tarttui haavoittunutta kainaloihin ja alkoi nostaa paareille. Sotilas valitti.

— Varovammin, varovammin, ettekö voi varovammin? — tuskitteli keisari, joka nähtävästi kärsi enemmän kuin kuoleva sotilas. Rostof näki, miten kyyneleet täyttivät keisarin silmät, ja kuuli hänen poistuessaan kuolevan luota lausuvan ranskaksi Czartoriskylle:

— Miten kauhea onkaan sota, miten kauhea! Quelle terrible chose que la guerre!

Etujoukkoon kuuluvat osastot sijoittuivat Wischaun edustalle. Heidän edessään oli vihollisen ketju, joka, heikosti ammuskellen, vetäytyi päivän kuluessa yhä etäämmälle. Joukoille ilmoitettiin keisarin kiitollisuus, luvattiin palkintoja, ja sotilaille jaettiin kaksinkertainen annos paloviinaa. Vielä iloisempina kuin edellisenä yönä loimuilivat nyt leiritulet ja raikuivat sotilaiden laulut. Denisof vietti tänä yönä juhlaa majuriksi ylentymisensä johdosta, ja Rostof, joka jo oli jotenkin humaltunut, esitti kekkereiden loppupuolella keisarin maljan. "En esitä hallitsija-keisarin maljaa, kuten esitetään virallisissa päivällisissä", hän sanoi, "vaan hyvän, hurmaavan keisarin ja suuren ihmisen; juokaamme hänen terveydekseen, juokaamme venäläisten aseiden varmalle menestykselle, häviö ranskalaisille!"

— Koska kerran ennenkin olemme taistelleet, — jatkoi Rostof, — emmekä ole säästäneet ranskalaisia, kuten esim. Schöngrabenin luona, niin miten onkaan nyt käyvä, kun hän on etunenässä? Me kuolemme kaikki, kuolemme riemuiten hänen puolestaan. Niinhän, hyvät herrat? Kenties eivät sanani oikein satu, olen liikoja nauttinut; mutta tunnen sen enemmän, ja te myös. Aleksanteri Ensimäisen terveydeksi! Eläköön!

— Eläköön! — kirkuivat upseerien innostuneet äänet. Ja vanha ratsumestari Kirsten huusi yhtä innostuneesti ja vilpittömästi kuin 20 vuotias Rostof.

Kun upseerit olivat juoneet maljansa pohjaan ja särkeneet lasinsa, täytti Kirsten uudet lasit, otti yhden niistä käteensä ja astui sotilaiden nuotioille. Hänellä ei ollut muuta yllä kuin ratsuhousut ja paita, jonka avonaisesta aukosta näkyi valkea rinta. Harmaaviiksinen ratsumestari seisoi siinä nuotioiden valossa komeassa asennossa, käsi koholla ja kääntyi sotilaisiin:

— Pojat, hallitsija-keisarin terveydeksi, surma vihollisille, eläköön! — huusi hän ukkomaisella, mutta silti vielä reippaalla husaaribaritonillaan.

Husaarit ympäröivät hänet ja vastasivat hänen maljaansa äänekkäillä eläköön-huudoilla.

Myöhään yöllä, kun kaikki vieraat jo olivat poistuneet, löi Denisof lyhyellä kädellään ystäväänsä Rostovia olalle ja sanoi:

— Kun ei ole sotaretkellä kehen rakastuisi, niin rakastut sinä keisariin.

— Denisof, älä laske tästä leikkiä, — huudahti Rostof — tämä on niin korkea, niin ihana tunne, sellainen...

— Uskon, uskon, ystäväiseni, tunnen samaa, hyväksyn...

— Ei, et käsitä!

Ja Rostof nousi ja lähti kuljeksimaan nuotioiden keskeen, haaveillen onnesta, minkä tuottaisi kuolema keisarin nähden. Hän ei uskaltanut edes haaveillakaan henkensä pelastamisesta, hän tahtoi vain kuolla, vain kuolla. Hän oli todellakin rakastunut keisariin ja hurmaantunut venäläisten aseiden maineesta ja tulevan voiton riemusta. Eikä hän suinkaan ollut ainoa, jonka näinä muistettavina, Austerlitzin taistelun edellisinä päivinä oli vallannut tämä tunne: yhdeksän kymmenettä osaa koko venäläisestä armeijasta oli rakastunut keisariinsa ja hurmaantunut venäläisten aseiden maineesta, vaikkeikaan niin intohimoisen ylevästi kuin Rostof.

XI.

Keisari jäi seuraavaksi päiväksi Wischauhun. Henkilääkäri Villier kävi vähäväliä keisarin luona. Pääkortteerissa ja lähimmissä joukko-osastoissa huhuiltiin, että keisari oli sairastunut. Hän ei nauttinut mitään ja oli nukkunut huonosti yönsä, kertoivat hovilaiset. Kuolleitten ja haavoittuneitten näkeminen oli tehnyt niin syvän vaikutuksen keisarin herkän tunteelliseen mieleen.

Aamun koitteessa marraskuun 17 p:nä oli vihollisen ketjusta saapunut Wischauhun valkean lipun suojassa ranskalainen upseeri ja pyytänyt päästä keisarin puheille. Tämä upseeri oli Savary. Keisari oli vasta juuri nukahtanut, ja siksi täytyi Savaryn odottaa. Puolenpäivän tienoissa pääsi hän keisarin puheille, ja tunnin kuluttua lähti hän takasin ranskalaisten ketjuun ruhtinas Dolgorukovin seuraamana.

Kerrottiin, että Savaryn käynnin tarkoituksena oli ehdottaa molempain keisarien, Aleksanterin ja Napoleonin, yhtymistä neuvottelemaan. Aleksanteri ei suostunut Savaryn ehdotukseen, jonka johdosta armeija suuresti iloitsi ja oli ylpeä, mutta kuitenkin lähetettiin neuvottelemaan ruhtinas Dolgorukof, jotta nähtäisiin, oliko Napoleonilla, vastoin kaikkia arveluja, todellakin halu rauhan solmimiseen.

Hämärässä Dolgorukof palasi, meni suoraan keisarin puheille ja viipyi kauvan hänen luonaan.

Marraskuun 18 ja 19 p:nä etenivät joukot vielä pari rupeamaa, ja ranskalaiset vetäytyivät hiljalleen takasin, heikosti ammuskellen. Puolistapäivin 19 p:nä alkoi armeijan ylemmissä piireissä kiihkoisan kiireellinen ja ankara liike, jota sitten kesti seuraavan päivän aamuun asti, jona päivänä taisteltiin tuo niin kuuluisa Austerlitzin taistelu.

Puoliinpäiviin 19 p:nä oli liikettä ja kiihkeän eloisaa puhelua, hyörinää ja adjutanttien häärimistä huomattavissa ainoastaan keisarien pääkortteerissa; puolistapäivin siirtyi tämä liike jo Kutusovin pääkortteeriin ja osastonpäällikköjen esikuntiin. Illaksi oli liike adjutanttien toimesta levinnyt armeijan kaukaisimpiinkin osiin, ja 19 ja 20 päiväin välisenä yönä oli koko yhdistynyt 80 tuhannen miehen suuruinen mahtava armeija jalkeilla ja lähti meluten, rymyten liikkeelle yhdeksän virstan pituisena valtavana jonona.

Tämä keskittynyt liike, joka aamulla oli alkanut keisarien pääkortteerissa ja sitten oli saanut liikkeelle koko armeijan, muistutti suuren tornikellon päärattaan ensi liikettä. Hiljalleen alkoi pyöriä yksi ratas, kierähti toinen, kolmas, ja yhä nopeammin ja nopeammin alkoivat pyörät pyöriä, väkipyörät natista, vaihderattaat kieriä, lyömälaitos lyödä, kuviot hyppiä, ja tasaisesti alkoivat viisarit liikkua, osoittaen liikkeen tuloksen.

Samoin kuin kellon koneistossa, samoin myös sotalaitoksen koneistossa kerran alulle pantu liike siirtyy vastustamattomasti lopulliseen tulokseen; yhtä huolettoman liikkumattomat ovat myös molemmissa koneistoissa ne osat, joihin liike vielä ei ole koskenut. Pyörät kitisevät navateissaan, tarttuvat hampain toisiin pyöriin, väkipyörät sähisevät kovasta pyörinästä, mutta viereinen pyörä seisoo rauhallisen liikkumattomana, aivan kuin ei aikoisi satoihin vuosiin liikahtaa; mutta hetki on tullut — vipu tarttuu, ja nöyrästi totellen alkaa pyörä rätisten pyöriä, yhtyen yhteiseen liikkeeseen, jonka tulos ja päämäärä ovat sille käsittämättömät.

Kuten kellossa lukemattomain erilaisten rattaiden ja väkipyöräin yhteisen liikkeen tuloksena on ainoastaan aikaa osoittavan viisarin tasainen liikunta, niin samoin kaikkien näiden 160,000 venäläisen ja ranskalaisen yhteisten liikkeiden — näiden ihmisten kaikkien intohimojen, halujen, katumusten, nöyrtymisien, kärsimysten, ylpeyden puuskausten, kauhujen ja riemujen tuloksena — oli ainoastaan Austerlitzin taistelu, tuo n.k. kolmen keisarin taistelu, toisin sanoen: maailman historiallisen viisarin hidas siirtyminen ihmiskunnan historian numerotaululla.

Ruhtinas Andrei oli sinä päivänä päivystäjänä eikä hetkeksikään poistunut ylipäällikön lähettyviltä.

Kuudetta käydessä iltapäivällä saapui Kutusof keisarien pääkortteeriin ja viivyttyään hetkisen keisari Aleksanterin luona hän meni tapaamaan ylihovimarsalkka kreivi Tolstoita.

Tällä välin pistäytyi ruhtinas Andrei Dolgorukovin luo, saadakseen tarkan selvän asiain kulusta. Hän oli huomannut, että Kutusof oli hermostunut ja johonkin tyytymätön, ja että pääkortteerissa oltiin tyytymättömiä ylipäällikköön ja että häntä kohtelivat kaikki pääkortteerin henkilöt omituisen ynseästi, aivan kuin olisivat tahtoneet osoittaa tietävänsä jotain sellaista, jota eivät muut tietäneet; ja sentähden tahtoikin hän puhella Dolgorukovin kanssa.

— No, terve, rakkaani, — sanoi Dolgorukof, joka paraillaan istui teetä juomassa Bilibinin seurassa. — Huomenna siis juhlitaan. Entäs teidän ukko? onko huonolla tuulella?

— Eipä juuri huonollakaan, mutta hän, luullakseni, toivoo, että häntä kuultaisi.

— Onhan häntä kuultu sotaneuvottelussa ja vastakin kuullaan, kun hän vain puhuu järkevästi; mutta mahdotonta on kuhnailla ja odottaa yhä jotain, silloin kun Bonaparte pelkää ratkaisevaa taistelua kuin kuolemaa.

— Näittekö siis hänet? — sanoi ruhtinas Andrei. — Mitä on miehiään Bonaparte? Minkälaisen vaikutuksen hän teihin teki?

— Niin, näin hänet ja tulin vakuutetuksi, että hän pelkää ratkaisevaa taistelua kuin kuolemaa, — toisti Dolgorukof, pitäen nähtävästi sangen tärkeänä tätä ylimalkaista johtopäätöstä, jonka hän oli tehnyt tavatessaan Napoleonin. — Jollei hän pelkäisi taistelua, niin miksi hän sitten olisi vaatinut neuvotteluja ja keskusteluja, ja miksi hän sitten pakenee, sillä onhan pakeneminen aivan outoa hänen sodankäyntitavalleen? Uskokaa minua: hän pelkää, pelkää ratkaisevaa taistelua. Hänen hetkensä on tullut; sanon sen teille.

— Mutta kertokaahan, minkälainen hän oikeastaan on? — kysyi toistamiseen ruhtinas Andrei.

— Hänellä on harmaa takki, ja hän olisi mielellään tahtonut minun kutsumaan itseään "teidän majesteettinne", mutta kiusallakaan en käyttänyt mitään arvonimeä. Muuta en hänestä saata sanoa, siinä kaikki, — vastasi Dolgorukof, katsahtaen hymyhuulin Bilibiniin.

— Vaikka suuresti kunnioitankin vanhaa Kutusovia, — jatkoi Dolgorukof, — niin en voi olla huomauttamatta, miten hullusti olisivat asiamme, jos jotain odottaen antaisimme hänen pettää itsemme tai päästäisimme hänet kynsistämme juuri nyt, kun hän auttamattomasti on vallassamme. Ei, ei pidä unohtaa Suvorovia ja hänen sääntöään: älä anna toisen hyökätä, vaan hyökkää itse. Uskokaa, sodassa on usein enemmän hyötyä nuorten tarmosta kuin vanhain kuhnustelijain kokemuksista.

— Mutta missä sitten hyökkäämme hänen kimppuunsa? Olin tänään etuvartiossa, ja minun mielestäni on vaikea päättää, missä hänen päävoimansa oikeastaan ovat, — sanoi ruhtinas Andrei.

Hänen teki mieli kertoa Dolgorukoville oma laatimansa suunnitelma.

— Ah, sehän on aivan yhdentekevä, — tarttui puheeseen Dolgorukof, levitellen hätäisesti karttaa pöydälle. — Kaikki mahdollisuudet ovat otetut huomioon: jos hän on Brünnin luona...

Ja ruhtinas Dolgorukof esitti hätäisesti Weihrotherin laatiman sivustahyökkäyssuunnitelman.

Ruhtinas Andrei alkoi väitellä ja esittää omaa suunnitelmaansa, joka saattoi olla yhtä hyvä kuin Weihrotherinkin suunnitelma, mutta sillä oli vain se puute, että Weihrotherin suunnitelma jo oli hyväksytty. Heti kun ruhtinas Andrei alkoi esittää Weihrotherin suunnitelman puutteellisuuksia ja omansa etuja, herkesi ruhtinas Dolgorukof häntä kuuntelemasta eikä enää katsellut karttaan, vaan ruhtinas Andrein kasvoihin.

— Muuten, tänään on Kutusovin luona sotaneuvottelu: siellä voitte esittää kaiken tämän, — sanoi Dolgorukof.

— Ja mistä olette huolissanne, hyvät herrat? — sanoi Bilibin, joka tähän saakka oli iloisesti hymyillen kuunnellut toisten keskustelua, mutta nyt aikoi nähtävästi laskea hieman leikkiä. — Voitetaanko huomenna tai hävitään — joka tapauksessa on venäläisten aseiden kunnia taattu. Paitsi Kutusovia, ei ole ainoatakaan venäläistä osastonpäällikköä. Päälliköt ovat: Herr General Wimpfen, le comte de Langeran, le prince de Lichtenstein, le prince de Hohenloe et enfin Prsch, prsch ... et ainsi de suite, comme tous les noms polonais.[98]

— Olkaahan ivailematta, — sanoi Dolgorukof. — Se ei ole totta, onhan jo kaksi venäläistä: Miloradovitsh ja Dohturof, ja olisi kolmaskin, kreivi Araktshejef, mutta hänellä on hermot heikot.

— Mutta luulenpa, että Mihail Ilarionovitsh jo on lähdössä, — sanoi ruhtinas Andrei. — Toivotan onnea ja menestystä, hyvät herrat, — hän lisäsi, puristi Dolgorukovin ja Bilibinin käsiä ja poistui huoneesta.

Kotimatkalla ei ruhtinas Andrei voinut pidättyä kysymästä vieressään istuvan Kutusovin mielipidettä huomisesta taistelusta.

Kutusof katsahti ankarasti adjutanttiaan silmiin, oli hetken ääneti ja vastasi:

— Arvelen, että häviämme, ja samoin sanoin kreivi Toistoille ja pyysin häntä ilmoittamaan tämän keisarille. Arvaappas, mitä hän minulle vastasi? Eh, mon cher général, je me mêle du riz et des cotelettes, mélex vous des affaires de la guerre.[99] Niin... Näin minulle vastattiin!

XII.

Kymmenettä käydessä illalla saapui Weihrother suunnitelmineen Kutusovin asuntoon, missä oli määrätty pidettäväksi sotaneuvottelu. Kaikki osaston päälliköt olivat kutsutut saapumaan tähän neuvotteluun, ja määrätyksi ajaksi olivatkin muut saapuneet paitsi ruhtinas Bagration, joka oli kieltäytynyt saapumasta.

Weihrother, joka oli suunnitellun taistelun sieluna, intoili ja hätäili ja oli uneliaan, tyytymättömän Kutusovin täydellinen vastakohta. Vastenmielisesti näkyi ylipäällikkö näyttelevän sotaneuvottelun esimiehen ja johtajan osaa. Weihrother taas näkyi tuntevan, että hänen harteillaan oli edesvastuu tästä mahtavasta liikkeestä, jota ei enää voinut pidättää. Hän oli kuin hevonen, jota raskas kuorma pakotti juoksemaan alamäessä. Hän ei enää tietänyt, vetikö hän itse, vai häntäkö tuupattiin; mutta hän kiiti mahdollisimman vinhaa vauhtia, joutumatta enää arvostelemaan, mihin veisi tämä liike. Hän oli jo kaksi kertaa tänä iltana käynyt vihollisen ketjua tarkastamassa, kahdesti oli hän käynyt keisarien — Itävallan ja Venäjän — luona tekemässä selvää toimistaan ja antamassa selityksiä ja sitä paitsi oli hän kansliassaan sanellut taistelujärjestelyä. Väsyneenä ja vaivautuneena saapui hän nyt Kutusovin luo.

Hän oli nähtävästi niin touhuissaan, ettei huomannut edes olla kohtelias ylipäällikölle: hän keskeytti usein ylipäällikön, puhui nopeasti, epäselvästi, katsomatta puhekumppaninsa silmiin eikä vastannut tehtyihin kysymyksiin. Hänen pukunsa oli porossa, ja itse oli hän surkean, uupuneen, hämmentyneen, mutta samalla itsetietoisen ja ylpeän näköinen.

Kutusof asui pienessä aatelislinnassa lähellä Ostralitziä. Suureen vierashuoneeseen, joka nyt oli ylipäällikön työhuoneena, olivat kokoontuneet: itse ylipäällikkö, Weihrother ja sotaneuvoston jäsenet. Juotiin teetä. Odotettiin vielä Bagrationia, jotta olisi voitu ryhtyä neuvotteluihin. Viimein saapuikin Bagrationin lähetti ilmoittaen, ettei ruhtinas voi saapua. Ruhtinas Andrei meni viemään tätä tietoa ylipäällikölle ja, käyttäen hyväkseen Kutusovin lupaa, että saisi olla mukana sotaneuvottelussa, hän jäi huoneeseen.

— Koska Bagration ei saavu, niin voimme alkaa, — sanoi Weihrother, nousten hätäisesti paikaltaan ja käyden pöydän luo, jolle oli levitetty mahdottoman suuri Brünnin ympäristöjen kartta.

Kutusof istui voltairelaisessa nojatuolissa täytelään pöhäkät kädet sopusuhtaisesti kyynärtaipeissa. Hänen takkinsa rekotti avollaan, ja vapaaksi päässyt, lihava kaula oli luisunut kaulukselle. Hän melkein nukkui. Kuullessaan Weihrotherin äänen hän vaivoin avasi ainoan näkevän silmänsä.

— Niin, niin, tehkää hyvin, — hän sanoi ja, nyökättyään päällään, hän päästi sen jälleen retkaan ja sulki silmänsä.

Jos neuvoston jäsenet alussa olisivatkin arvelleet Kutusovin vain teeskentelevän nukkumista, niin pian heidät tästä arvelusta vapauttivat ne äänet, joita kuului ylipäällikön nenästä. Nämä äänet todistivat, että ylipäälliköllä oli paljon tärkeämpi tehtävä kuin luettavan taistelujärjestelyn halveksuminen: tämä tärkeä tehtävä oli välttämättömän inhimillisen tarpeen — unen tyydyttäminen. Ylipäällikkö nukkui todellakin.

Weihrother oli hädissään, aivan kuin ihminen, jolla ei ole hetkeäkään menetettävänä, vilkasi Kutusoviin ja tultuaan varmuuteen, että tämä nukkui, hän otti esille paperin ja alkoi kovalla yksitoikkoisella äänellä lukea laatimaansa taistelujärjestelyä, jossa oli seuraava otsakirjoitus:

"Taistelujärjestely vihollisen aseman hyökkäämistä varten Kobelnitzin ja Sokolnitzin takana, marraskuun 20 p:nä 1805."

Taistelujärjestely oli sangen monimutkainen ja vaikeatajuinen. Alkuperäisessä taistelujärjestelyssä sanottiin:

Da der Feind mit seinem linken Fluegel an die mit Wald bedeckten Berge lehnt und sich mit seinem rechten Fluegel laengs Kobelnitz und Sokolnitz hinter die dort befindlichen Teiche zieht, wir im Gegentheil mit unserem linken Fluegel seinen rechten sehr debordiren, so ist es vortheilhaft letzteren Fluegel des Feindes zu attakiren, besonders wenn wir die Doerfer Sokolnitz und Kobelnitz im Bezitze haben, wodurch wir dem Feind zugleich in die Flanke fallen und ihn auf der Flaeche zwischen Schlapanitz und dem Theurassa-Walde verfolgen koennen, indem wir dem Deflleen von Schlapanitz und Bellowitz ausweichen, welche die feindliche Front decken. Zu diesem Endzwecke ist es noethig... Die erste Kolonne marschiert ... die Zweite Kolonne marschiert ... die dritte Kolonne marschiert[100] j.n.e. Kenraalit näyttivät vastenmielisesti kuuntelevan vaikeatajuista taistelujärjestelyä. Kookas, vaaleaverinen kenraali Buxhövden seisoi nojallaan seinää vasten ja katsoa tuijotti palavaa kynttilää. Selvästi huomasi, ettei hän lainkaan kuunnellut lukemista, vieläpä huomasi hänen ilmeestään, ettei hän edes tahtonut uskotellakaan kuuntelevansa. Vastapäätä Weihrotheria istui punakka, pystyviiksinen Miloradovitsh sotaisessa asennossa, nojaten käyristetyin käsivarsin polviinsa. Loistavat silmät selällään katseli hän Weihrotheria kasvoihin ja oli vaiti kuin muuri; ainoastaan silloin kun itävaltalainen hetkeksi vaikeni, irroitti hänkin katseensa hänestä. Tällöin vilkaisi hän aina merkitsevästi toisiin kenraaleihin. Mutta tästä merkitsevästä katseesta ei voinut päättää, oliko hän tyytyväinen vaiko tyytymätön taistelujärjestelyyn, hyväksyikö hän itävaltalaisen suunnitelman vai oliko aivan toista mieltä. Lähinnä Weihrotheria istui kreivi Langeron. Hänen eteläranskalaiset kasvonsa olivat koko lukemisen ajan hienossa hymyssä, ja hän katseli ohuvia sormiaan, joilla pyöritteli muotokuvalla varustettua, kultaista nuuskarasiaa. Keskellä erästä pitkän pitkää lausetta herkesi hän pyörittämästä nuuskarasiaa, kohotti päätään ja, ohuet huulet epämiellyttävän kohteliaassa nypyssä, hän keskeytti Weihrotheria, aikoen jotain sanoa; mutta itävaltalainen kenraali ei herennyt lukemasta, rypisti vain kulmiaan ja häiläytti vihaisesti kyynärvarsiaan, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "sittemmin, sittemmin tehkää minulle huomautuksianne, nyt katsokaa karttaan ja kuunnelkaa." Langeron kohotti kummastuneen näköisenä silmänsä, vilkasi Miloradovitshiin, aivan kuin selitystä etsien, mutta kun hänen katseensa oli kohdannut Miloradovitshin merkitsevän, mutta silti mitään ilmaisemattoman katseen, painoi hän taas surumielisenä katseensa maahan ja alkoi kieputella nuuskarasiaa.

— Un leçon de geographie,[101] — lausui hän aivan kuin itsekseen, mutta silti niin äänekkäästi, että kaikki kuulivat hänen sanansa.

Prschebishevsky oli kunnioittavan, mutta samalla arvokkaan kohteliaan näköisenä taivistanut kädellä korvansa Weihrotheria kohti ja näytti olevan pelkkänä korvana. Lyhyläntä Dohturof istui vastapäätä Weihrotheria yritteliään ja vaatimattoman näköisenä ja koetti tunnontarkkana seurata taistelujärjestöä; kumarissaan hän tarkasteli levitetyltä kartalta hänelle outoa seutua. Hän pyysi Weihrotheria jonkun kerran toistamaan huonosti kuulemiaan sanoja ja vaikeasti lausuttavia kyläin nimiä. Weihrother täytti hänen pyyntönsä, ja hän kirjoitteli yhtä ja toista muistikirjaansa.

Kun lukeminen, jota oli kestänyt runsaan tunnin, lopultakin päättyi, herkesi Langeron taas kieputtamasta nuuskarasiaansa ja, katsomatta Weihrotheriin, tai erityisemmin kehenkään muuhunkaan, hän alkoi puhua siitä, miten vaikea oli seurata tällaista taistelujärjestelyä, missä vihollisen asema oletetaan tunnetuksi, vaikkakin tämä asema saattaa olla aivan tuntematon, koska kerran vihollinen on liikkeellä. Langeronin huomautukset olivat perusteellisia, mutta selvästi huomasi, että hän niillä pääasiallisesti tahtoi huomauttaa itseensä luottavalle Weihrotherille, joka heille oli lukenut laatimansa taistelujärjestelyn aivan kuin koulupojille, ettei tämä sentään ollut tekemisissä pelkkäin pöllöjen kanssa, vaan miesten kanssa, jotka voisivat hänellekin antaa opastusta sota-asioissa. Kun Weihrotherin yksitoikkoinen ääni oli vaijennut, avasi Kutusof silmänsä, kuten mylläri, joka herää unilauluja laulavain myllyrattaiden seisahtuessa, ja kuunteli Langeronin puhetta. Hänen ilmeensä näytti sanovan: "yhäkö te vain keskustelette noista tyhmyyksistä!" Sitten sulki hän taas kiireesti silmänsä ja retkautti päänsä entistään syvempään.

Haluten mahdollisimman myrkyllisesti loukata Weihrotherin kirjailija- ja sotilas-itserakkautta, Langeron todisteli, että Bonaparte helposti itse saattaa ryhtyä hyökkäämään ja siten tehdä tämän taistelujärjestelyn tuiki tarpeettomaksi. Weihrother vastasi kaikkiin huomautuksiin lujalla, pilkallisella hymyilyllä ja oli nähtävästi jo ennakolta päättänyt täten vastata kaikkiin huomautuksiin ja vastaväitteisiin, olivatpa ne sitten minkälaisia tahansa.

— Jos hän voisi hyökätä, niin olisi hän jo hyökännyt tänäpänä, — hän sanoi.

— Te siis arvelette, ettei hänellä ole tarpeeksi voimia, — sanoi Langeron.

— Korkeintaan on hänellä 40,000 miestä, — vastasi Weihrother, hymyillen kuin lääkäri, jolle puoskariakka tarjoutuu opettamaan lääkitsemistaitoa.

— Siinä tapauksessa kulkee hän kohti perikatoaan, jos odottaa meidän hyökkäystämme, — sanoi Langeron, hymyillen hillityn pilkallisesti ja vilkaisten taas lähinnä istuvaan Miloradovitshiin, aivan kuin olisi odottanut tältä vahvistusta väitteelleen.

Mutta Miloradovitsh näytti tällä hetkellä ajattelevan aivan toisia asioita.

— Ma foi,[102] — sanoi Langeron, — huomenna kaikki selviää taistelutantereella.

Weihrother hymähti taas, aivan kuin olisi tahtonut sanoa, että häntä sekä naurattaa että kummastuttaa venäläisten kenraalien vastaväitteet, ja että turhaa on todistella sellaista, mistä hän itse on aivan varma ja josta sitäpaitsi ovat varmoja molemmat keisarit.

— Vihollinen on sammuttanut nuotionsa, ja heidän leiristään kuuluu taukoamatonta melua, — hän sanoi. — Mitä tämä merkitsee? Joko he loittonevat, jota ainoata meidän on pelättävä, tai muuttavat he asemiaan (hän hymähti). Mutta jos hän taas asettuisikin asemiin Theurassan luo, niin vapauttaisi hän vain meidät täten monista vaivoista, ja kaikki määräykset pitävät sittenkin hiuskarvalleen paikkansa.

— Mutta millä tavalla?... — sanoi ruhtinas Andrei, joka jo kauvan oli odottanut tilaisuutta lausuakseen epäilynsä.

Kutusof heräsi, yski raskaasti ja katsahti kenraaleihin.

— Hyvät herrat, huomista, tai oikeastaan tämän päiväistä (sillä kello käy jo yhtä), taistelujärjestelyä ei enää käy muuttaminen, — hän sanoi. Te olette sen kuulleet, ja kaikki täytämme me velvollisuutemme. Mutta ennen taistelua ei ole mikään niin tärkeätä ... (hän vaikeni hetkeksi) kuin hyvä uni.

Kutusof hankkiutui nousemaan. Kenraalit kumarsivat ja poistuivat huoneesta, Kello kävi jo yhtä. Ruhtinas Andreikin poistui huoneesta.

Kun ruhtinas Andreille ei onnistunut lausua mielipidettään sotaneuvottelussa, jäi hän epäröiväksi, ken oikeastaan oli oikeassa: Dolgorukovko ja Weihrother, vaiko Kutusof ja Langeron ynnä muut, jotka eivät olleet hyväksyneet hyökkäyssuunnitelmaa. Mutta eikö Kutusof sitten saattanut lausua suoraan mielipidettään keisarille? Eikö siis asiaa enää voi auttaa? "Onko siis hovilaisten ja persoonallisten arvelujen tähden uhrattava kymmenien tuhansien ja minunkin, minunkin henkeni?" hän ajatteli.

"Niin, on hyvinkin mahdollista, että huomenna kaadun", hän ajatteli edelleen. Ja yhtäkkiä, hänen ajatellessaan kuolemaa, syntyi hänen mielikuvituksissaan kokonainen sarja muistelmia, sangen kaukaisia, mutta silti sangen rakkaita: hän muisteli, miten oli jättänyt hyvästit isälleen, miten vaimolleen; hän muisteli niitä aikoja, jolloin ensin rakastui vaimoonsa! Hän muisti myös vaimonsa raskauden, ja hänen kävi sääli häntä ja itseään; hermostuneen heltyneessä ja kiihtyneessä mielentilassa hän poistui tuvasta, missä asui Nesvitskin kanssa, ja alkoi kävellä rakennuksen edustalla kartanolla.

Yö oli sumuinen, ja salaperäisenä pilkisteli kuu sumun läpi. "Niin, huomenna, huomenna!" hän ajatteli. "Huomenna kenties on kaikki lopussa, kaikki nämä muistelmat ovat silloin olleita ja menneitä, niillä ei ole enää mitään merkitystä minulle. Huomenna siis kenties, vieläpä varmaankin, huomenna, aavistan sen, saan vihdoinkin ensi kerran näyttää, mihin kykenen." Ja hän näki mielikuvituksissaan taistelun riehunan; venäläiset ovat häviöllä; taistelu on keskittynyt yhteen kohtaan; kaikki päälliköt ovat hämmentyneet. Ja se onnellinen hetki, se Toulon, jota hän niin kauvan on odottanut, on vihdoinkin tullut. Hän lausuu päättävästi ja selvästi mielipiteensä Kutusoville, Weihrotherille ja molemmille keisareille. Kaikki hämmästyvät hänen mielipiteittensä täsmällisyyttä ja tarkkuutta, mutta kukaan ei ota toteuttaakseen niitä, ja silloin ottaa hän johtoonsa rykmentin, divisioonan, panee ehdoksi, ettei kukaan sekaannu hänen tehtäviinsä, hän vie divisioonansa ratkaisevalle paikalle ja hän yksinään saa voiton. "Mutta entäs kuolema ja kärsimykset?" sanoo toinen ääni. Mutta ruhtinas Andrei ei vastaa tälle äänelle, hän vain jatkaa voittokulkuaan. Seuraavaa taistelua varten laatii hän yksinään taistelujärjestelyn. Hän on arvoltaan vain Kutusovin päivystävä adjutantti, mutta hän sentään yksinään kaikki tekee. Seuraavan taistelun voittaa hän yksinään. Kutusof luopuu ylipäällikkyydestä, hänen sijalleen nimitetään hän itse... "Mutta, entäs sitten?" sanoo taas toinen ääni, "entäs, jos oletkin jo sitä ennen kymmeniä kertoja haavoittunut, kaatunut tai pettynyt; niin, miten sitten käy?" — "Niin, entäs sitten", vastaa ruhtinas Andrei itse itselleen; "en tiedä, miten sitten käy, en tahdo enkä voi tietää; mutta eihän toki ole minun syyni, jos tätä halajan, jos halajan kunniaa, jos halajan mainetta, jos halajan ihmisten rakkautta, jos tätä ainoata, tätä ainoata halajan, jolle ainoalle elän ja kuolen. Niin, tälle ainoalle! En sano tätä koskaan kenellekään, mutta, Jumalani! mitä sille voin, etten muuta rakasta kuin kunniaa, ihmisten ihailua. Kuolema, haavat, perheen menettäminen, mikään ei minua hirvitä. Ja miten lienevätkin kalliita ja rakkaita minulle monet ihmiset — isä, sisar, vaimo, nuo rakkaimpani maailmassa, — ja miten kauhealta ja luonnottomalta se tuntuneekin, — kaikki annan minä heidät hetipaikalla kunniasta, vain hetken kunniasta, ihmisten ihailusta, ihmisten rakkaudesta, ihmisten, joita en tunne enkä koskaan ole tunteva, noiden ihmisten rakkaudesta", hän ajatteli, kuunnellessaan ihmisten ääniä Kutusovin asunnon pihalta. Ylipäällikön pihalta kuului kuormarattaita sälyttäväin palvelijoiden puhelua. Eräs ääni, varmaankin kuorma-ajurin, härnäili ylipäällikön vanhaa kokkia, Titusta, jonka ruhtinas Andrei tunsi, ja toisteli vähäväliä: "Tit, Tit, kuulehan Tit."

— No, mikä hätänä? — huusi ukko.

— Tit, mene jauhamaan, — sanoi pilkkakirves.

— Kyllä minä sun, mene helvettiin, — kuului ukon ääni, jota seurasi palvelijain ja ajurien rämisevä nauru.

"Ja sittenkin rakastan ja pidän kalliina ainoastaan noiden kaikkien rajatonta ihailua, pidän kalliina tuota salaperäistä voimaa ja kunniaa, joka tuossa ylläni sumussa liitelee!"

XIII.

Rostof oli sinä yönä plutoonineen kylkiketjussa Bagrationin osaston edessä. Husaarit olivat parittain järjestetyt ketjuun; itse ratsasteli Rostof edestakasin pitkin linjaa ja koetti kaikin voimin vastustaa yhä raukasevampaa unta. Hänen takanaan tuikkivat liittoutuneen armeijan himmeät nuotiot; hänen edessään oli sumuinen pimeys. Vaikka hän kuinkakin koetti tähystellä tähän sumuiseen etäisyyteen, ei hän sittenkään mitään nähnyt: joskus oli näkyvinään jotain harmaata, joskus mustaa; toisinaan taas tuntui kuin olisivat tulet tuikkineet sieltä, missä vihollisen luultiin olevan; toisinaan hän taas päätteli, että hänen silmissään jokin välkähteli. Vähäväliä sulkeutuivat hänen silmänsä, ja hän näki edessään milloin keisarin, milloin Denisovin, milloin taas Moskovan muistelmat elävinä kuvastuivat. Tällöin avasi hän aina nopeasti silmänsä ja näki aivan edessään ratsunsa pään ja korvat. Toisinaan näki hän taas husaarien mustat haamut kun hän äkkiä niihin töytättyään avasi silmänsä, toisinaan taas sattui katse tuohon äärettömään sumumereen. "Miksikäs ei? onhan hyvinkin mahdollista", ajatteli Rostof, "että keisari minut kohdattuaan antaa jonkin tehtävän minulle, kuten hän saattaa antaa kenelle tahansa upseereista; hän saattaa sanoa: 'Ratsastahan tuonne, ota selvä, mitä siellä on.' Onhan olemassa paljon kertomuksia, miten hän aivan sattumalta täten on tutustunut johonkuhun upseeriin ja sitten liittänyt hänet seurueeseensa. Entäs jos hän minutkin liittäisi! Oi, miten häntä suojelisin, miten paljastaisin hänelle koko totuuden, miten saattaisin häpeään hänen pettäjänsä!" Ja saadakseen rakkautensa ja uskollisuutensa keisariin oikein eläväksi, Rostof kuvitteli näkevänsä vihollisen tai saksalaisen petturin, jonka hän ilomielin tappaisi, vieläpä keisarin nähden häntä läimäyttelisi korvillekin. Yhtäkkiä havahtui hän kaukaa kuuluvaan huutoon. Hän vavahti ja avasi silmänsä.

"Missä olen? Niin, ketjussa: tunnussanat — vehmaro, Olmütz. Miten harmillista, että eskadroonamme huomenna on varaväessä..." ajatteli Rostof. "Pyydän päästä taisteluun. Kenties on tämä ainoa tilaisuus, missä saan nähdä keisarin. Mutta vahdinmuuttoon ei enää ole pitkältä. Kierrän vielä kerran ja palattuani menen kenraalin luo pyytämään, että pääsisin taisteluun." Hän oikasihe satulassaan ja nykäsi ratsuaan ohjista, kiertääkseen vielä kerran husaarinsa. Hänestä tuntui kuin olisi jo alkanut sarastaa. Vasemmalta häämötti loiva, valaistu rinne, ja edessä oli musta kunnas, joka näytti jyrkältä kuin seinä. Tällä kunnaalla oli valkea pälväs, josta Rostof ei mitenkään päässyt selville. Hän ei tietänyt, oliko se kuun valaisema moisio, vai sulamaton hanki, vai valkeaksi maalattu talo? Toisinaan tuntui hänestä aivan kuin tällä pälväällä jotain olisi liikkunut. "Varmaankin on se lunta — tuo pälväs; pälväs — un tache", ajatteli Rostof.

"Natasha, sisko, mustat silmät. Na ... tashka. (Hänpä ihmettelee, kun kerron, että olen nähnyt keisarin!) Natashka ... tashka ota"... "Oikealle, oikealle, teidän jalosukuisuutenne, muuten joudutte pensaisiin", — virkkoi husaari, jonka ohi torkkuva Rostof juuri ratsasti. Rostof kohotti päänsä, joka jo oli painunut aina hevosen harjaan, ja pysähtyi husaarin viereen. Elonvoimainen lapsuuden uni ummisti väkisinkin hänen silmänsä. "Mitä taas ajattelinkaan? — ei auta unohtaa. Miten puhelen keisarin kanssa? Ei, ei sitä — siitä vasta huomenna. Niin, niin! Na-tashka, hyökätä ... kätä — kenen kimppuun? Husaarien. Mutta husaarit ja viikset... Tvjerskoilla ajoi tuo viiksiniekka husaari, minä vielä ajattelin häntä, aivan Gurjevin talon vastapäätä... Ukko Gurjef... Ah, verraton poika Denisof! Mutta kaikki tämä on pötyä. Pääasia on nyt, keisari on täällä. Miten hän minua katseli, hänen teki mieli jotain sanoa, mutta hän ei uskaltanut... Ei, minä en uskaltanut. Niin tämä on pötyä, pääasia on, etten unhota tärkeintä ajateltavaa, niin. Na-tashka, hyökätä, niin, niin, niin. Se on hyvä." — Ja taas vaipui hänen päänsä hevosen kaulalle. Yhtäkkiä tuntui hänestä kuin häntä ammuttaisiin. "Mitä? Mitä? Mitä!... Lyö! Mitä?" ... höpisi hän havahtuen. Herätessään kuuli hän tuhansien äänien pitkäveteistä huutoa siltä suunnalta, missä vihollisen arveltiin olevan. Husaarin ja hänen hevosensa höristivät korviaan melun johdosta. Siellä, mistä kuului ääniä, välähti tulenkieli ja sammui samassa, hetken kuluttua välähti toinen, kolmas, ja pian näkyi vuorella, pitkin koko ranskalaisten linjaa tulia, ja äänet kävivät yhä kuuluvimmiksi. Rostof kuuli ranskalaista puheen pauhua, muttei eroittanut mitään selvästi. Äänien pauhu oli liian valtava. Kuului ainoastaan: aaaa! ja rrrr!

— Mitä tämä on? Mitä arvelet? — kysyi Rostof vieressään olevalta husaarilta. — Sehän kuuluu vihollisen taholta?

Husaari ei vastannut.

— Mikset vastaa, etkö kuule mitään? kysyi taas Rostof, odotettuaan jotenkin kauvan vastausta.

— Kukapa sen tietää, teidän jalosukuisuutenne, — vastasi husaari välinpitämättömästi.

— Suunnasta päättäen luulisi sen kuuluvan vihollisen taholta, — sanoi Rostof.

— Kenties on se vihollinen, kenties vain muuten, — mutisi husaari, — ken sen yöllä tietää. No! Olehan siinä alallasi! — tiuskasi hän hevoselleen, joka alkoi käydä levottomaksi.

Rostovinkin hevonen hätääntyi ja kuoppi kavioillaan jäätynyttä kamaraa, kuunnellen ääniä ja katsellen tulia. Äänien pauhu kasvoi kasvamistaan, ja viimein syntyi sellainen jymy, että sen aikaansaamiseksi tarvittiin varmaankin kokonainen armeija. Yhä laajemmalla alkoi välkähdellä tulia; varmaankin sytytettiin niitä pitkin vihollisen koko leiriä. Rostovia ei enää raukaissut. Vihollisen leiristä kuuluvat iloiset, riemukkaat huudot saivat hänet innostumaan. Hän eroitti jo aivan selvästi huudot: (Vive l'empereur, l'empereur!"[103]

— Aivan kuuluu läheltä, varmaankin puron takaa, — sanoi hän husaarille.

Husaari ei vastannut, huoahtihan vain ja rykäsi kiukkuisasti. Ketjusta alkoi kuulua ravia juoksevan ratsun kavioiden kapsetta. Kapse kuului yhä lähempää, ja viimein ilmestyi öisen sumun keskestä ratsumies, husaarialiupseeri, joka alussa näytti mahdottoman suurelta norsulta.

— Teidän jalosukuisuutenne, kenraalit! — sanoi ali-upseeri, saavuttuaan Rostovin luo. Rostof lähti ali-upseerin seurassa kohtaamaan ketjua pitkin ratsastavaa joukkuetta. Ajaessaan hän yhä tarkasteli tulia ja kuunteli huutoja. Eräs ratsastajista ajoi valkealla hevosella. Tämä oli ruhtinas Bagration, joka ruhtinas Dolgorukovin ja adjutanttiensa kanssa oli lähtenyt ottamaan selvää vihollisen leiristä näkyvistä kummallisista tulista ja huudoista. Saavuttuaan Bagrationin luo Rostof esitti hänelle raportin ja yhtyi sitten adjutantteihin ja alkoi kuunnella kenraalien keskustelua.

— Uskokaa minua, — puhui Dolgorukof, Bagrationiin kääntyen, — tämä on pelkkää petosta; hän on peräytynyt ja käskenyt jälkijoukkojen sytyttää tulia ja meluta, jotta saisi meidät petetyksi.

— Tuskinpa, — sanoi Bagration: — illasta alkaen olen heidät nähnyt tuolla kunnaalla; jos hän olisi peräytynyt, niin varmaankin olisi kunnaaltakin vienyt joukkonsa. Herra upseeri, — kääntyi Bagration Rostoviin, — ovatko vihollisen kylkivartijat vielä tuolla?

— Illalla vielä olivat, mutta en tiedä, lienevätkö enää, teidän ylhäisyytenne. Jos käskette, niin menen husaarineni tarkastamaan, — sanoi Rostof.

Bagration pysäytti hevosensa ja, vastaamatta mitään, hän koetti sumussa eroittaa Rostovin kasvonpiirteitä.

— No niin, menkäähän, — hän sanoi, hetken vaiti oltuaan.

— Ymmärrän.

Rostof kannusti ratsuaan, huusi luokseen ali-upseeri Fjetshenkon ja pari muuta husaaria, käski näiden seurata itseään ja lähti ajamaan ravia huutoja kohti alas pitkin loivetta.

Rostovista tuntui sekä raskaalta että samalla riemukkaalta lähteä yksinään husaareineen tuohon salaperäiseen, vaaralliseen, sumuiseen kaukaisuuteen, missä ei vielä kukaan ennen häntä ollut käynyt. Bagration huusi hänelle kunnaalta, jottei hän menisi puron tuolle puolen, mutta Rostof ei ollut kuulevinaan, vaan ajoi yhä edemmäs ja edemmäs, pettyen alituisesti sumussa, luulen milloin pensaan puuksi, milloin ojanteen ihmiseksi. Laskeuduttuaan kunnaalta laaksoon hän ei enää eroittanut ei venäläisten eikä ranskalaisten tulia, mutta yhä selvemmin ja äänekkäämmin kuuluivat ranskalaisten huudot. Laakson pohjasta oli hän eroittavinaan jotain joen tapaista, mutta lähelle saavuttuaan hän näki ajotien. Tielle tultuaan hän pysäytti hevosensa ja oli kabdenvaiheilla: lähteäkkö kulkemaan tietä pitkin, vai ajaakko sen yli ja kulkea pimeätä kenttää myöten vastaiselle kunnaalle. Tietä pitkin olisi ollut vaarattomampi kulkea, sillä sillä olisi helpommin eroittanut ihmisen. "Tulkaa jälissäni", sanoi hän husaareilleen ja lähti täyttä neljää ajamaan ylös kunnaalle, sitä paikkaa kohti, missä illalla oli ollut vihollisen ratsasvartio.

— Teidän jalosukuisuutenne, tuossa on vihollinen! — huusi eräs husaareista Rostovin takana.

Ei ehtinyt Rostof vielä mitään eroittamaan pimeydessä, kun yhtäkkiä leimahti tuli, kuului pamaus, ja korkealla sumussa vinkui luoti, aivan kuin olisi jotain valittanut, ja hävisi sitten etäisyyteen. Toinen pyssy ei lauvennut, välähti vain tuli sankkireijässä. Rostof käänsi hevosensa ja lähti täyttä neljää ajamaan takasin. Vielä kuului neljä laukausta, ja vinkuen, viheltäen lensivät luodit sumussa. Rostof pidätteli hevostaan, joka oli elostunut laukauksista kuten hän itsekin, ja lähti ajamaan käyden. "No, vielä, vielä!" kuuli Rostof jonkun iloisen äänen hokevan sielussaan. Mutta laukauksia ei enää kuulunut.

Vasta kun Rostof läheni Bagrationia päästi hän taas ratsunsa laukkaan ja, käsi ohimolla, sujautti hän kenraalin luo.

Dolgorukof intti yhä edelleen, että vihollinen on peräytynyt ja sytytellyt tulia vain venäläisiä pettääkseen.

— Mitä tämä todistaa? — puhui hän juuri silloin kun Rostof saapui heidän luokseen. — He ovat kyllä saattaneet peräytyä ja jättää ratsasvartiot paikoilleen.

— Nähtävästi eivät kaikki vielä ole peräytyneet, ruhtinas, — sanoi Bagration. — Huomenna näemme, huomenna kaikki selviää.

— Kunnaalla on ratsasvartio, teidän ylhäisyytenne, yhä samassa paikassa kuin illallakin, — ilmoitti Rostof, eteenpäin kumartuneena, käsi ohimolla. Hän ei voinut pidättyä hymyilemästä, sillä reipas ajo, ja etenkin luotien viuhina olivat saattaneet hänet iloiselle tuulelle.

— Hyvä, hyvä, — sanoi Bagration, — kiitän teitä, herra upseeri.

— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi Rostof, — sallitteko minun esittää teille pyynnön?

— Mitä haluatte?

— Meidän eskadroonamme on määrätty huomiseksi varaväkeen, pyydän: siirtäkää minut ensimäiseen eskadroonaan.

— Mikä on nimenne?

— Kreivi Rostof.

— Hyvä, tiedän. Jää minun adjutantikseni.

— Ilja Andreitshin poikako? — kysyi Dolgorukof.

Rostof ei vastannut hänelle.

— Saanko siis toivoa, teidän ylhäisyytenne?

— Käsken.

"Huomenna kenties lähetetään viemään jotain tiedonantoa keisarille", ajatteli Rostof. "Jumalan kiitos!"

Syynä vihollisen leiristä kuuluviin huutoihin ja leimahteleviin tuliin oli ollut se seikka, että samaan aikaan kun sotilaille luettiin Napoleonin käskykirjettä, hän itse oli lähtenyt ratsain tarkastamaan leiriä. Kun sotilaat huomasivat keisarin sytyttivät he olkikimppunsa ja lähtivät juoksemaan hänen jätkiinsä, huutaen: (vive l'empereur!" Napoleonin käskykirje oli tällainen:

"Sotilaat! Venäläinen armeija käy kimppuumme kostaakseen meille itävaltalaisille Ulmin luona antamamme iskun. Nämä ovat samoja pataljooneja, jotka te löitte Hollabrunnin luona ja joita te sitten lakkaamatta olette ahdistelleet tänne saakka. Meidän asemamme ovat verrattomat, ja samalla kuu vihollisemme alkavat kiertää meitä oikealta, jää heidän sivustansa suojatta. Sotilaat! Johdan itse teidän pataljoonianne. En antaudu vaaroille alttiiksi, jos te tapanne mukaan urhoollisesti iskette vihollista ja saatatte hänen rivinsä epäjärjestykseen ja hämmennyksiin; mutta jos voitto hetkenkin näyttää epäillyttävältä, niin näette keisarinne taistelun kuumimmassa temmellyksessä, sillä voitosta emme voi olla kahdenvaiheilla, emme vallankaan sinä päivänä, jolloin on kyseessä ranskalaisen jalkaväen kunnia, joka taas on niin välttämätön Ranskan kansan kunnialle.

"Älkää saattako rivejä epäjärjestykseen sillä tekosyyllä, että muka autatte haavoittuneita! Vallatkoon jokaisen teistä ajatus, että meidän välttämäti on voitettava nuo Englannin palkkalaiset, jotka niin intohimoisesti vihaavat meidän kansaamme. Tämä voitto päättää sotaretkemme, ja me saatamme palata talvikortteereihimme, missä yhdymme uusiin ranskalaisiin joukkoihin, joita paraillaan muodostetaan Ranskassa; ja silloin solmimani rauha on kansani, teidän ja minun itseni arvoinen.

"Napoleon."

XIV.

Viideltä aamulla oli vielä aivan pimeä. Keskusta, varaväki ja Bagrationin johtama oikea sivusta olivat vielä paikoillaan; mutta vasemman sivustan jalkaväki-osastot, ratsuväki ja tykistö, joiden taistelujärjestelyn mukaan piti ensimäisinä laskeutua ylängöltä, hyökätä vihollisen oikean sivustan kimppuun ja karkoittaa se Böhmin vuoristoon olivat jo jalkeilla ja alkoivat lähteä yöpymispaikoiltaan. Nuotioista nouseva savu kirvelti silmiä. Oli kylmä ja pimeä. Upseerit joivat teetä ja einehtivät kiireissään, sotilaat navertelivat kuivia korppuja, tömistelivät lämpimikseen jalkojaan ja keräytyivät nuotioiden ympärille, joihin heittelivät kaiken, mitä eivät saattaneet kulettaa mukanaan: kojujen laudat, tuolit, pöydät, pyörät, tynnyrit y.m.s. Itävaltalaisia osastojen johtajia hääri venäläisten keskellä, ja heidän ilmestymisensä oli liikkeelle lähdön merkkinä. Sillä aina kun itävaltalainen upseeri ilmestyi jonkun rykmentin kohdalle, alkoi rykmentti liikehtiä: sotilaat juoksivat nuotioiden äärestä, pistivät piippunsa saappaiden varsiin, heittivät pussinsa kuormille, suorivat pyssynsä ja järjestyivät riveihin. Upseerit napittivat virkapukujaan, vyöttivät miekkojaan, heittivät rensseleitä selkäänsä ja kulkivat huutaen pitkin rivejä; kuormastosotilaat ja upseerien palvelijat valjastivat hevosia, sälyttivät ja köyttivät kuormia. Adjutantit, pataljoonain ja rykmenttien päälliköt nousivat ratsuilleen, ristivät silmänsä, antoivat viimeiset käskyt, määräykset ja tehtävät jälelle jääville kuormastosotilaille, ja sitten alkoi kuulua tuhansien jalkojen yksitoikkoinen töminä. Osatot kulkivat tietämättä minne mentiin ja näkemättä eteensä tai taakseen savulta, yhä sakenevalta sumulta ja heitä ympäröiviltä joukoilta.

Sotamies on rykmenttinsä ympäröimä, siihen sidottu ja siitä riippuvainen kuten merimies laivastaan. Kunne hän kulkeneekin, miten laajoille, tuntemattomille, vaarallisille lakeuksille hän joutuneekin, aina kaikkialla ovat hänen ympärillään samat toverit, samat rivit, sama vääpeli "Ivan Mitritsh", sama komppanian koira "Schutshka", samat päälliköt, — samoin kuin ovat merimiehenkin ympärillä aina ja kaikkialla sama kansi, samat mastot, samat köydet. Sotilas harvoin välittää niistä lakeuksista, missä hänen laivansa kulloinkin sattuu olemaan; mutta taistelupäivinä, Jumala ties miksi, kuuluu sotajoukkojen siveellisessä maailmassa aina ja kaikkialla sama ankara sävel, josta soi jonkin mahtavan, ratkaisevan läheisyys, ja joka saattaa nuo tavallisesti niin välinpitämättömät olennot uteliaiksi. Taistelupäivinä koettavat sotilaat täydelleen riuhtautua rykmenttinsä arkihuolista, kysellen, kuunnellen ja tarkastellen kaikkea, mitä tapahtuu heidän ympärillään.

Sumu oli käynyt niin sankaksi, ettei saattanut nähdä edes kymmenen askeleen päähän, vaikka päivä jo sarastikin. Pensaat näyttivät suunnattomilta puilta, tasanteet jyrkänteiltä tai rinteiltä. Kaikkialla siis, joka taholla olisi saattanut kohdata viholliseen, jota ei olisi eroittanut kymmenen askeleen päästä. Mutta kauvan kulkivat osastot sumussa uusia, tuntemattomia seutuja, laskeutuivat vuorilta, nousivat toisille, sivuuttaen kasvi- ja puutarhoja. Vihollista ei vaan kuulunut, ei näkynyt. Päinvastoin huomasivat sotilaat, että kaikkialla — edessä ja takana, oikealla ja vasemmalla — samaan suuntaan kulki ainoastaan oman maan miehiä. Jokaisesta sotilaasta tuntui hauskalta tietää, että sinne minnekä hänkin, nimittäin jonnekin tuntemattomaan etäisyyteen, kulki paljon, paljon oman maan miehiä.

— Katos vain, kurskilaisetkin jo kulkivat ohi, — puheltiin riveissä.

— Mutta julmasti on meillä väkeä, veliseni! Kun illalla katselin nuotioita, niin eipä ääriä eroittanut. Aivan kuin Moskovaa olisi katsellut!

Vaikkei kukaan osastojen päälliköistä kulkenutkaan sotilaiden mukana tai heitä puhutellut (kuten sotaneuvottelussa huomasimme, olivat osastojen päälliköt huonolla tuulella ja tyytymättömiä asiain menoon ja täyttivät sentähden ainoastaan saamansa käskyt, mutteivät lainkaan välittäneet sotilaiden mielialasta), niin kulkivat sotilaat sittenkin iloisina ja reippaina, kuten ainakin kulkevat taisteluun mentäissä, erittäinkin kun on kyseessä hyökkäys. Mutta kuljettuaan tunnin verran sankassa sumussa täytyi suurimman osan joukoista pysähtyä, ja pitkin rivejä levisi tuo niin harmillisen painostava mieliala, jonka aina synnyttävät epäjärjestys ja hämminki. Sangen vaikea on määritellä, miten tämä painostava mieliala oikeastaan ilmenee; mutta varmaa vain on, että se ilmenee uskomattoman varmasti ja leviää huomaamattoman nopeasti ja hillittömästi kuin vesi uomassa. Jos venäläiset olisivat olleet yksin, ilman liittolaisia, niin olisi kenties kauvankin kestänyt, ennenkun tämä epäjärjestyksen synnyttämä mieliala olisi muodostunut yleiseksi varmaksi tietoisuudeksi; mutta nyt sysättiin erityisellä mielihyvällä epäjärjestyksen syy tyhmien saksalaisten niskaan, ja kaikki olivat vakuutettuja ja pitivät luonnollisena, että tämän vaarallisen häiriön olivat saaneet aikaan nuo saksalaiset "makkarat".

— Miksikä seisahduttiin? Vai onko tullut este? Vai joko on vastassa ranskalainen?

— Ei, eipä kuulu. Kylläpä olisi alkanut paukuttaa.

— Olipa kiire lähtöön, mutta kun alkuun päästiin, niin heti pysähdytään keskelle kenttää, — yhä nuo kirotut saksalaiset ovat sotkemassa. Sellaisia tyhmiä riiviöitä!

— Edellä heidät olisi pitänyt lähettää. Siellä nyt takana tunkeilevat. Tässä saamme nyt seistä vinkuvin vatsoin.

— Joko sieltä pian selviytyy? Sanotaan, että ratsuväki on sulkenut tien, — puhui eräs upseeri.

— Voi niitä kirottuja saksalaisia, omaa maataan eivät tunne, — puhui toinen.

— Mihin divisioonaan te kuulutte? — huusi eräs adjutantti, ajaen rivien luo.

— Kahdeksanteentoista.

— Kuinka siis olette täällä? teidän pitäisi jo olla kaukana edellä; näin ette saavu iltaankaan.

— Kylläpä on oivia määräyksiä; itse eivät tiedä, mitä tekevät, — puhui adjutantti ja lähti ajamaan edelleen.

Sitten saapui joku kenraali ja huusi kiukkuisesti jotain sotilaille vieraalla kielellä.

— Tafa lafa, tai mitä hän mutisee, eihän siitä mitään ymmärrä, — puhui eräs sotilas, matkien poistuvaa kenraalia. — Ampuisin minä kaikki heidät, konnat!

— Yhdeksättä käydessä pitäisi meidän olla perillä, mutta nyt emme ole vielä puoliakaan matkasta kulkeneet. Nämäpä vasta ovat määräyksiä! — kuului monelta taholta.

Ja innostus, joka oli vallannut sotilaat taisteluun lähdettäissä, alkoi muuttua vihaksi ja kiukuksi järjettömien määräysten johdosta. Kaikesta syytettiin saksalaisia.

Syynä sekasortoon oli se että ylimpäin päällikköjen mielestä liittoutuneiden keskusta oli liian kaukana oikeasta sivustasta, ja sentähden määrättiin, että koko ratsuväen oli vasemmalta sivustalta siirryttävä keskustan ja oikean sivustan väliin. Näin siirtyi tuhansiin nouseva ratsuväki jalkaväen editse, ja sentähden täytyi jalkaväen odottaa.

Itävaltalaisen osaston ohjaajan ja venäläisen kenraalin välillä syntyi kiista. Kenraali huusi ja kirkui, vaatien ratsuväkeä pysähtymään; itävaltalainen todisteli, että syy ei ole hänen, vaan ylimmän päällystön. Joukot seisoivat kiistan kestäessä ikävissään ja menettivät vähitellen reippaan iloisen mielialansa. Seistyään tunnin verran paikoillaan lähtivät joukot taas liikkeelle ja alkoivat laskeutua alamäkeä. Sumu oli jo vuorilta alkanut hälvetä, mutta alangossa, minne joukot paraillaan laskeutuivat, oli se käynyt entistään sankemmaksi. Sumun keskeltä, joukkojen edestä kuului laukaus, toinen, alussa harvalleen, epäsäännöllisesti: "tratta ... tat", mutta sitten yhä taajempaan ja säännöllisesti, ja taistelu alkoi pienoisen Goldbachin joen yläpuolella.

Odottamatta joutuivat venäläiset tekemisiin vihollisen kanssa; päälliköt eivät innostaneet miehistöä; miehistö tiesi, että oli tuntuvasti myöhästytty; kaikkialla ympäröi heitä sankka sumu; käskyt eivät saapuneet ajoissa, sillä päälliköt ja adjutantit harhailivat sumussa tuntemattomassa seudussa, tapaamatta etsimiään osastoja. Tästä kaikesta oli seurauksena, että venäläiset vastailivat laiskasti ja hitaasti vihollisen ammuntaan, siirtyivät hiljalleen eteenpäin ja pysähtyivät vähäväliä. Tällaisissa olosuhteissa alkoivat taistelun ensimäinen, toinen ja kolmas osasto. Neljäs osasto, jota Kutusof seurasi, oli vielä Pratzin ylängöillä.

Alangossa, missä taistelu oli alkanut, oli vielä sankka sumu, ylängöllä oli se jo hieman hälvennyt, mutta sielläkään ei vielä sentään eroittanut, mitä edessä tapahtui. Ennen yhdeksää ei kukaan saattanut sanoa, olivatko vihollisen kaikki voimat kymmenen virstan päässä venäläisistä, kuten oli arveltu, vai olivatko ne tuossa aivan lähellä, tuon sumumeren piirissä.

Kello oli 9. Alanko oli sankkana sumumerenä, mutta Schlapanitzin kylän luona kohoavalta kukkulalta, missä Napoleon tällöin oli marsalkkainsa ympäröimänä, oli usva jo täydellisesti hälvennyt. Kukkulan yllä kaartui kirkas, vaaleansininen taivaankupu, ja suunnaton auringonkehrä kellui maidonvalkean usvameren pinnalla kuin suunnattoman suuri, ontto, purppuranpunanen koho. Ei itse keisari eivätkä ranskalaiset joukotkaan enää olleet Sokolnitzin ja Schlapanitzin kylien luona olevain purojen ja alhojen tuolla puolen, missä venäläisten piti asettua asemiin ja alkaa taistelu, vaan olivat he jo siirtyneet niiden tälle puolen, niin lähelle venäläisiä, että Napoleon paljaalla silmällä saattoi helposti eroittaa venäläisen ratsuväen jalkaväestä. Napoleon istui pienen, harmaan arabialaisen ratsun selässä, jonkun verran erillään marsalkoistaan. Hänellä oli yllä sama sininen sinelli, joka hänellä oli ollut Italian retkelläkin. Vaiti ollen hän tarkasteli sumumerestä kohoutuvia kaukaisia kukkuloita, joilla liikuskeli venäläisiä joukkoja, ja kuunteli laaksosta kuuluvan ampumisen räiskettä. Hänen siihen aikaan vielä laihoissa kasvoissaan ei liikkunut ainoakaan lihas; hänen säihkyvät silmänsä tuijottivat liikkumattomina yhteen kohtaan. Hänen aavistuksensa näyttivät toteutuneen. Osaksi olivat venäläiset joukot jo laskeutuneet laaksoon lammikoiden ja järvien luo, osaksi paraillaan laskeutuivat niiltä Pratzin ylängöiltä, joille hän aikoi hyökätä ja joita hän piti aseman avaimena. Hän näki sumun keskitse, miten kahden vuoren välisessä rotkelmassa Pratzin kylän luona venäläiset osastot liikehtivät kaikki samaan suuntaan — alas laaksoon. Pistimet välähtelivät, ja toinen toisensa jälkeen katosivat osastot sumumereen. Päättäen illalla saamistaan tiedoista, pyöräin kolinasta ja askelien töminästä, jota yöllä oli kuulunut etuvartioon, venäläisten joukkojen huonosta järjestyksestä niiden kulkiessa, kaikista näistä seikoista teki Napoleon sen johtopäätöksen, että liittoutuneet luulevat hänen olevan kaukana edessään. Hänelle kävi myös selväksi, että Pratzin luona kulkevat joukot muodostivat vihollisen keskustan ja että tämä keskusta jo oli kyllin heikko jotta sen kimppuun olisi saattanut hyökätä. Mutta kaikesta tästä huolimatta hän ei sentään vielä ryhtynyt taisteluun.

Tämä päivä oli Napoleonille juhlapäivä — hänen kruunauksensa vuosipäivä. Aamuyöstä oli hän nukkunut muutaman tunnin ja terveenä, iloisena, reippaana oli hän noussut ratsulleen ja lähtenyt kentälle. Hän oli iloisen onnellisella tuulella, jolloin ihminen luulee kaikkeen pystyvänsä, ja jolloin hänelle kaikki näyttää mahdolliselta. Hän istui liikkumattomana ratsullaan ja tähysteli sumun keskeltä häämöittäviä kukkuloita. Hänen kylmillä kasvoillaan kuvastui omituinen, itsetietoisen varma onnen heijastus, joka on niin ominainen nuoren, onnellisen rakastuneen piirteille. Marsalkat olivat hänen takanaan, mutta kukaan heistä ei uskaltanut häiritä herraansa. Keisari katseli vuoroon Pratzin kukkuloita, vuoroon sumumerestä lipuvaa aurinkoa.

Kun aurinko viimein täydellisesti oli kohoutunut sumusta ja häikäisevällä loistollaan valaisi kenttiä ja sumumerta, otti keisari hansikkaan kauniista, valkeasta kädestään, (aivan kuin olisi odottanut auringon vapautumista) häiläytti sillä marsalkoilleen ja antoi käskyn taistelun alkamiseen. Adjutanttiensa seuraamina lähtivät marsalkat nelistämään eri tahoille, ja muutaman hetken kuluttua ranskalaisen armeijan päävoimat riensivät kohti Pratzin kukkuloita, joilta venäläiset joukot paraillaan laskeusivat vasemmalle alas laaksoon.

XV.

Kello kahdeksalta lähti Kutusof ratsain Pratzin kylää kohti 4:nen Miloradovitshin osaston etunenässä, jonka oli asetuttava laaksoon laskeutuneiden, Prschebishevskin ja Langeronin osastojen entisiin asemiin. Hän tervehti etumaisen rykmentin miehistöä ja antoi etenemiskäskyn, ilmaisten täten että itse aikoi johtaa tätä osastoa. Saavuttuaan Pratzin kylän luo hän pysähtyi. Ruhtinas Andrei, joka kuului ylipäällikön ylettömän suureen seurueeseen, oli pysähtynyt ylipäällikön taakse. Hän tunsi olevansa innoissaan ja hermostunut, mutta samalla hillityn rauhallinen kuten ihminen on tavallisesti kauvan toivomansa hetken lähestyessä. Hän oli varmasti vakuutettu, että tämä päivä oli oleva hänen Touloninsa tai Arcolen siltansa. Miten kaikki kävisi, sitä hän ei tietänyt, mutta hän uskoi lujasti, että jotain suurta oli hänelle tapahtuva. Hän tunsi liittoutuneen armeijan asemat ja olinpaikat niin hyvin kuin kukaan ne saattoi tuntea. Oman taistelusuunnitelmansa, jonka toteuttamista ei enää kannattanut ajatellakaan, hän oli jo unohtanut. Nyt oli hän jo kokonaan syventynyt Weihrotherin suunnitelmaan ja aprikoi mahdollisia sattumia ja vieritteli mielessään uusia tapauksia, joissa tarvittaisiin hänen päättäväisyyttään ja nopeata harkitsemiskykyään.

Vasemmalta laaksosta sumumerestä kuului näkymättömäin joukkojen laukausten vaihtoa. "Sinne keskittyy taistelu, siellä tulee ankara ottelu", ajatteli ruhtinas Andrei, "ja sinne varmaankin minut lähetetään prikaatin tai divisioonan kanssa, ja silloin minä lippu kädessä hyökkään eteenpäin ja lyön maahan kaikki, mitä eteeni sattuu."

Ruhtinas Andrei ei voinut välinpitämättömänä katsella ohi kulkevain pataljoonain lippuja. Katsellessaan niitä hän aina ajatteli: "kenties on tuo juuri se lippu, jonka sieppaan käteeni, lähtiessäni hyökkäämään joukkojen etunenässä."

Yöllisestä usvasta oli kukkuloilla enää jälellä kuuraa, joka vähitellen muuttui kasteeksi, mutta alangossa leijaili vielä maidonvalkea sumumeri. Vasemmalta, minne venäläiset joukot olivat laskeutuneet ja mistä kuului laukausten rätinää, ei vielä mitään eroittanut. Kukkuloita kaarsi tumma selkeä taivas, ja oikealla oli suunnaton päivän kerä. Edestä, kaukaa sumumeren tuonnimaiselta rannalta häämöittivät metsäiset kunnaat, joilla vihollisen joukkojen arveltiin olevan. Oikealla painautui kaartti paraillaan sumumereen; pistimet välähtelivät, ja kuului pyöräin kolinaa ja astunnan töminää. Vasemmalla, kylän takana liikehti suuria ratsuväkijoukkoja, häviten vähitellen sumuun. Edessä ja takana kulki jalkaväkeä. Ylipäällikkö oli pysäyttänyt hevosensa raittin suuhun ja antoi joukkojen kulkea ohitseen. Hän näytti uupuneelta ja ärtyisältä. Hänen ohitseen kulkeva jalkaväki pysähtyi käskemättä, varmaankin sentähden että eteen oli sattunut jokin este.

— Mutta käskekäähän niiden viimeinkin järjestyä pataljoonittain ja kiertää kylä, — sanoi Kutusof kärttyisästi hänen luokseen ratsastavalle kenraalille. Ettekö ymmärrä, teidän ylhäisyytenne, arvoisa herra, ettei sovi tällä tavoin juhlamarssissa kulkea kylätiellä, kun mennään taisteluun.

— Aijoin järjestää rivistöt kylän takana, teidän ylhäisyytenne, — vastasi kenraali.

Kutusof naurahti ilkeästi.

— Kylläpä olisi, levittää rintamansa vihollisen jaloissa, totta vie!

— Vihollinen on vielä kaukana, teidän ylhäisyytenne. Taistelujärjestelyn mukaan...

— Taistelujärjestely! — huudahti Kutusof kärttyisästä, — kuka teille sen on sanonut?... Tehkää kuten teitä käsketään, olkaa hyvä.

— Ymmärrän.

— Mon cher, — kuiskasi Nesvitski ruhtinas Andreille, — le vieux est d'une humeur de chien.[104]

Kutusovin luo ratsasti itävaltalainen upseeri, jolla oli yllä valkea virkapuku ja päässä viheriätöyhtöinen lakki, ja kysyi keisarin nimessä: "onko neljäs osasto jo ryhtynyt taisteluun?"

Kutusof ei vastannut itävaltalaiselle, käänsi hänelle selkänsä, ja hänen katseensa sattui ruhtinas Andreihin, joka istui ratsullaan aivan hänen vieressään. Kun ylipäällikkö näki adjutanttinsa, pehmeni hänen ilkeä, kärttyisä ilmeensä, aivan kuin hän tällä olisi tahtonut ilmaista, ettei adjutantti suinkaan ollut syypää siihen, mitä tapahtui. Ja vastaamatta itävaltalaiselle adjutantille hän kääntyi ruhtinas Andreihin:

— Menkää, rakkaani, katsomaan onko kolmas divisioona jo kulkenut kylän läpi. Käskekää sen pysähtyä ja odottaa käskyjäni.

Tuskin oli ruhtinas Andrei saanut ratsunsa liikkeelle, kun ylipäällikkö pidätti hänet.

— Ja kysykää, ovatko tarkka-ampujat asemillaan, — hän lisäsi. — Mitä he tekevät, mitä tekevät! — mumisi hän itsekseen, vastaamatta yhä vieläkään itävaltalaiselle.

Ruhtinas Andrei ajoi täyttämään saamiaan käskyjä.

Kuljettuaan edellä marssivain pataljoonain ohi hän pysäytti kolmannen divisioonan ja huomasi, ettei venäläisten osastojen edellä todellakaan ollut tarkka-ampujaketjua. Etumaisen rykmentin päällikkö oli kovin ihmeissään kuullessaan ylipäällikön käskyn, että tarkka-ampujat ovat asetettavat paikoilleen ketjuun. Hän oli syvästi vakuutettu, että hänen edellään vielä oli joukkoja ja että vihollinen oli vielä ainakin 10 virstan päässä. Todellakaan ei edestäpäin muuta näkynyt kuin autio, viettävä, sankan sumun peittämä seutu. Annettuaan ylipäällikön käskyt lähti ruhtinas Andrei täyttä neljää ratsastamaan takasin. Kutusof oli yhä vielä samassa paikassa, istuen ukkomaisen reuhkana täyteläisine ruhoineen satulassa ja laiskasti haukotellen silmät ummessa. Joukot eivät enää liikkuneet, ne seisoivat alallaan, pyssyt jalalla.

— Hyvä, hyvä, — sanoi Kutusof ruhtinas Andreille ja kääntyi sitten kenraalin puoleen, joka kello kourassa selitteli, että olisi jo aika lähteä liikkeelle, koska kaikki vasemman sivustan osastot jo olivat laskeutuneet alankoon.

— Kyllä vielä kerkiämme, teidän ylhäisyytenne, — puheli Kutusof haukotellen. Kyllä kerkiämme! — hän toisti.

Samassa alkoi kaukaa Kutusovin takaa kuulua rykmenttien tervehdyshuutoja. Äänet lähenivät yhä pitkin rynnäkköön valmiiden venäläisten osastojen rivejä. Selvästi huomasi, että tervehdittävä ajoi vinhaa vauhtia. Kun sen rykmentin miehet, jonka edessä Kutusof istui ratsullaan, alkoivat huutaa, ajoi ylipäällikkö hieman syrjään ja vilkasi taakseen kulmat murissa. Pratzin tiellä tulla nelisti kirjava ratsasjoukko. Muiden edellä nelisti rinnan hurjaa vauhtia kaksi ratsastajaa. Toisella oli musta virkapuku ja valkotöyhtöinen päähine, ja hän ajoi punasenruskealla englantilaisrotuisella hevosella, toisella oli valkea virkapuku ja pikimusta hevonen. Molemmat keisarit saapuivat seurueineen. Hartaan nöyränä, tavallisen rintamaupseerin tapaan, huusi Kutusof "asentoon" ja ratsasti, kunniaa tehden, keisarinsa luo. Koko hänen olentonsa ja käytöstapansa muuttuivat hetkessä. Hän ei enää muistuttanut käskijää, vaan käskettävää, jonka sokeasti on toteltava saamiaan määräyksiä. Hän lähestyi keisariaan teeskennellyn nöyränä, mikä seikka nähtävästi vaikutti sangen vastenmielisesti keisariin.

Tämä vastenmielisyys kuvastui vain hetkeksi keisarin nuorekkaille, onnellisille kasvoille ja katosi sitten, kuten sumuriekaleet kirkkaalta taivaalta. Keisari oli tänäpänä sairautensa johdosta jonkun verran laihempi kuin tarkastuspäivänä Olmützin kentällä, missä ruhtinas Andrei oli nähnyt hänet ensi kerran ulkomailla; mutta siitä huolimatta oli hänen ihanissa, harmaissa silmissään tuo ainainen majesteetillisen lempeä, hurmaava loiste, ja hänen ohuvilla huulillaan leikki tuo omituinen moninaisten ilmeiden mahdollisuus, joista voimakkaimpana sentään ilmeni jalosydämisen, viattoman nuoruuden ilme.

Olmützin kentällä oli hän majesteetillisempi, nyt oli hän iloisempi ja tarmokkaampi. Hän oli ajanut täyttä laukkaa kolmen virstan matkan, ja siksi oli hänen poskilleen noussut hieno puna. Hän pysäytti hevosensa, huoahti virkeän reippaasti ja katsahti seurueensa jäseniin, jotka olivat yhtä nuoria ja elämänhaluisia nuorukaisia kuin hän itsekin. Czartorisky, Novosiltsof, ruhtinas Volkonski, Stroganof y.m., kaikki iloisia, komeasti puettuja nuoria miehiä, istuivat kauniilla, hyvin hoidetuilla, hieman hionneilla ratsuillaan keisarin takana ja puhelivat hymyhuulin keskenään. Punakka, soikkanaamainen keisari Frans istui huomattavan suorana kauniilla sysimustalla oriillaan ja katseli huolekkaan vakavana ympärilleen. Hän kutsui luokseen erään adjutanteistaan ja kysyi tältä jotain. "Varmaankin kysyy hän, milloin lähdettiin matkalle", ajatteli ruhtinas Andrei, tarkastellessaan vanhaa tuttavaansa, ja hymähti välittömästi, kun hänen mieleensä muistuivat vastaanotto Brünnissä ja keisarin kummalliset kysymykset siinä tilaisuudessa. Keisarien seurueessa oli "valittua väkeä" sekä venäläisiä että itävaltalaisia kaartin- ja armeijaupseereja. Heidän keskellään kuljettivat ratsupalvelijat keisarien kauniita varahevosia, joilla oli koruompeleiset loimet selässä.

Tästä loistavasta nuorisojoukkueesta tarttui Kutusovin alakuloiseen esikuntaan nuoruutta, intoa ja voitonvarmuurta, samoin kuin avatusta akkunasta löyhähtää ummehtuneeseen huoneeseen raitista Jumalanilmaa.

— Miksette ryhdy toimeen, Mihail Larionovitsh? — kysyi keisari Aleksanteri hätäisesti Kutusovilta, katsahtaen samalla kohteliaasti keisari Fransiin.

— Odotan vielä, teidän majesteettinne, — vastasi Kutusof, kumartuen kunnioittavasti satulassaan.

Keisari taivisti korvaansa, yrmisti kulmiaan ja tahtoi osoittaa, ettei muka kuullut ylipäällikön vastausta.

— Odotan vielä, teidän majesteettinne, — toisti Kutusof (ruhtinas Andrei huomasi, miten ylipäällikön ylähuuli vavahti luonnottomasti hänen lausuessaan: odotan vielä). — Kaikki osastot eivät ole vielä kokoontuneet.

Keisari oli kuullut ylipäällikön vastauksen, mutta se ei häntä miellyttänyt; hän kohautti käyristyneitä harteitaan ja katsahti samalla vieressään olevaan Novosiltsoviin, aivan kuin hän tällä katseellaan olisi tahtonut syyttää Kutusovria.

— Emmehän nyt, Mihail Larionovitsh, ole Marskentällä, missä katselmusta ei aleta, ennenkun kaikki rykmentit ovat saapuneet, — sanoi keisari, katsahtaen taas keisari Fransiin aivan kuin kehoittaen tätä, jolleikaan yhtymään väitteeseensä, niin ainakin sitä kuuntelemaan. Mutta keisari Frans vilkuili vain yhä ympärilleen eikä kuunnellut.

— Siksipä en ryhdykkään toimeen, teidän majesteettinne, — vastasi Kutusof äänekkäästi, aivan kuin olisi tahtonut keisarin kuulemaan sanottavansa toistamatta. Hänen kasvonsa vavahtivat. — Siksipä en ryhdykkään toimeen, teidän majesteettinne, ettemme ole katselmuksessa tai Marskentällä, — lausui hän selvästi ja kuuluvasti.

Keisarin seuruelaiset katsahtivat silmänräpäyksessä toisiaan silmiin, ja heidän katseistaan kuvastui suuttumusta ja moitetta. "Miten vanha hän lieneekin, ei hänen sentään sopisi, ei mitenkään sopisi näin puhua", näyttivät nuo katseet sanovan.

Keisari katsahti tiukan tarkkaavasti Kutusovin silmiin, odotellen, eikö tämä sanoisi vielä jotain. Mutta Kutusof näytti myös jotakin odottavan, taiveutti kunnioittavasti päänsä eikä virkkanut sanaakaan. Vaitioloa kesti minutin verran.

— Muuten, jos käskette, teidän majesteettinne, — sanoi Kutusof, päätään kohottaen, ja hänen äänensä sävy oli taas entisen nöyrä, muistuttaen itsetiedottoman, tottelemaan tottuneen kenraalin ääntä.

Hän kannusti ratsuaan, kutsui luokseen csaston päällikön Miloradovitshin ja antoi hänelle etenemiskäskyn.

Joukoissa syntyi elämää, ja kaksi Novgorodin rykmentin pataljoonaa ja pataljoona Apsheronin rykmentistä lähti astumaan keisarin ohi.

Apsheronin pataljoonan marssiessa keisarin ohi, kannusti punakka Miloradovitsh ratsunsa laukkaan ja, tehden nuorekkaan reippaasti kunniaa keisarille, hän peräytti hevosensa keisarin eteen. Hän oli heittänyt päällysnutun yltään, kiinnittänyt ritarimerkit rintaansa ja sukaissut kolmikulmaisen, suunnattomalla töyhdöllä varustetun hattunsa toiselle korvalle.

— Herran nimeen, kenraali, — sanoi keisari hänelle.

— Ma foi, sire, nous ferons ce qui sera dans notre possibilité, sire,[105] — vastasi Miloradovitsh iloisesti, mutta seuruelaiset hymyilivät pilkallisesti hänen virheelliselle ranskan ääntämiselleen.

Miloradovitsh käänsi äkkiä hevosensa ja asettui keisarin taakse. Innostuneina keisarin läsnäolosta astuivat sotilaat reippaina ja iloisina keisarien ja heidän seurueidensa ohi.

— Pojat! huusi Miloradovitsh kovalla, itseluottavalla ja iloisella äänellä. Hän oli niin huumautunut pyssyjen paukkeesta, jännittävästä odotuksesta ja sotilaidensa reimasta astunnasta, että unohti kokonaan keisarin läsnäolon. Apsheronin rykmentin miehet olivat hänen tovereitaan jo Suvorovin retkien ajoilta.

— Pojat! emme hyökkää ensimäisen kylän kimppuun! — hän jatkoi.

— Ahkeruus on ilomme, — räjäyttivät sotilaat.

Keisarin hevonen hätkähti odottamattoman huudon johdosta. Saman tamman selässä oli keisari Venäjällä monet katselmukset pitänyt, ja nytkin se täällä Austerlitzin kentällä, kuten ennen kotimaassa, höristeli korviaan laukauksille ja kesti kärsivällisenä keisarin vasemman jalan hermostuneita lyöntejä, käsittämättä näiden laukausten merkitystä, keisari Fransin mustan oriin läheisyyttä tai herransa puheita, ajatuksia ja tunteita tänä merkillisenä päivänä.

Hymyillen kääntyi keisari erään suosikkinsa puoleen, viittasi reippaisiin apsheronilaisiin ja lausui samalla jotain.

XVI.

Adjutanttiensa seuraamana lähti Kutusof käyden ajamaan tarkka-ampujain jälkiin.

Kuljettuaan puolen virstan verran Kutusof pysäytti hevosensa tienristeykseen aution talon kohdalle (arvattavasti oli talossa ennen ollut kapakka). Molemmat tienhaarat laskeutuivat alangolle, ja molempia myöten kulki joukkoja.

Sumu alkoi hälvetä, ja parin virstan päässä olevilta kukkuloilta eroitti epäselvästi vihollisen joukkoja. Vasemmalla alangossa kävi pyssynpauke yhä kuuluvammaksi. Kutusof keskusteli erään itävaltalaisen kenraalin kanssa. Ruhtinas Andrei istui ratsullaan heidän takanaan ja katseli kenraaleja. Hän kääntyi erääseen adjutanttiin ja pyysi tältä kaukoputkea.

— Katsokaa, katsokaa, — sanoi adjutantti hätäisesti, osoittaen alas vuoren loivetta. — Tuolla on ranskalaisia!

Molemmat kenraalit ja adjutantit tarttuivat kaukoputkeen, kiskoen sitä toisiltaan. Kaikkien kasvot muuttuivat hetkessä, ja niillä kuvastui kauhu. Oli arveltu ranskalaisten olevan ainakin kahden virstan päässä, ja ne olivatkin aivan edessä.

— Vihollinenko?... Mahdotonta!... Onpa niinkin, vihollinen ... aivan varmasti... Mitä tämä merkitsee? — puhelivat he kaikki yhteen ääneen.

Paljaalla silmällä eroitti ruhtinas Andrei sankan ranskalaisen osaston, joka oikealta nousi Apsheronin pataljoonaa kohti noin 500 askeleen päässä siitä paikasta, niissä Kutusof oli.

"Jopa tuli ratkaiseva hetki! Jopa tuli minunkin vuoroni!" ajatteli ruhtinas Andrei, läimäytti ratsuaan ja karautti Kutusovin luo. "Apsheronilaiset ovat pysäytettävät, teidän ylhäisyytenne!" hän huusi. Mutta samassa silmänräpäyksessä peittyi kaikki savuun, laukaukset kuuluivat aivan vierestä, ja parin askeleen päässä ruhtinas Andreista huusi yksinkertaisen pelästynyt ääni: "no, veljet, kaikki on hukassa!" Tämä ääni tuntui aivan kuin käskyltä. Sen kuultuaan syöksyivät kaikki pakosalle.

Yhä suurempia, sotkeutuneita joukko-osastoja juoksi sitä paikkaa kohti, missä viisi minuttia sitten keisarin ohi oli kulkenut neljäs osasto. Mahdoton oli pidättää pakenevia, vieläpä veivät he mukanaan jokaisen, ken vain tielle sattui. Bolkonski koetti kaikin voimin pysyä mukana ja neuvottomana hän katseli ympärilleen, käsittämättä mitä tapahtui. Nesvitskin haahmo oli muuttunut; punakkana kiukusta hän huusi ylipäällikölle, että tämä epäilemättä joutuu vangiksi, jollei heti peräänny. Kutusof oli yhä entisellä paikallaan ja kaivoi rauhallisena nenäliinaa taskustaan. Hänen poskensa oli veressä. Ruhtinas Andrei pääsi vihdoin ylipäällikön luo.

— Oletteko haavoittunut? — hän kysyi, vaivoin pidätellen alaleukaansa vavahtelemasta.

— Haava ei ole tässä, vaan tuolla! — sanoi Kutusof, puristaen nenäliinalla haavoittunutta poskeaan ja osoittaen samalla pakenevia.

— Pysäyttäkää heidät! — huusi hän sitten, mutta samassa huomasi hän käskynsä järjettömyyden, läimäytti hevostaan ja lähti ajamaan oikealle.

Pakenevain syöksyvät joukot pidättivät hänet ja tempasivat hänet mukaansa.

Sotilaat pakenivat niin sankoissa joukoissa, että sen, ken kerran heidän keskelleen oli joutunut, oli mahdoton heistä selvitä. Joku huusi: "Tiehes! Pois sotkemasta!" Joku kääntyi juostessaan ja ampusi ilmaan, joku löi ylipäällikön hevostakin. Selviydyttyään viimein suurilla ponnistuksilla pakenevain virrasta lähti Kutusof ratsastamaan vasemmalle, läheltä kuuluvaa tykinjyskettä kohti. Hänen seurueestaan ei ollut puoliakaan mukana. Selviydyttyään pakenevain joukosta koetti ruhtinas Andrei pysyä ylipäällikön lähettyvillä. Hän huomasi vuoren rinteellä savun keskellä venäläisen patterin, josta vielä ammuttiin vihollista. Mutta aivan patterin lähistöllä juoksi ranskalaisia, jotka nähtävästi aikoivat valloittaa patterin. Ylempänä rinteellä oli venäläistä jalkaväkeä, mutta patterin avuksi se ei tullut. Joukon kenraali ajoi Kutusovin luo. Kutusovin seurueesta oli jälellä ainoastaan neljä miestä. Kaikki olivat kalpeita ja vilkuilivat ääneti toisiinsa.

— Pysäyttäkää nuo konnat! — huusi Kutusof hengästyneenä rykmentinpäällikölle, osoittaen pakenevia; mutta samassa alkoi sataa luoteja kuin rakeita rykmenttiin ja ylipäällikön seurueeseen aivan kuin rangastukseksi ylipäällikön kovista sanoista.

Ranskalaiset hyökkäsivät patterin kimppuun ja kun huomasivat Kutusovin alkoivat he häntä ampua. Kutusof tarttui jalkaansa; kaatui muutamia sotilaita, ja lipunkantaja, alivänrikki, päästi lipputangon käsistään: lippu heilahteli ja kaatui, jääden lähellä seisovain sotilaiden pyssyjen varaan. Käskyttä alkoivat sotilaat ampua.

— Ooih! — voihki Kutusof toivottoman surkeasti ja katsahti taakseen.

— Bolkonski, — kuiskasi hän värisevällä äänellä ruhtinas Andreille. Ja hänen äänestään väreili vanhuuden saamattomuuden itsetietoisuus. — Bolkonski, — hän kuiskasi, osoittaen epäjärjestykseen joutunutta pataljoonaa ja vihollista, — mitä tämä on?

Mutta ennenkun ylipäällikkö oli lausunut viimeiset sanat, tunsi ruhtinas Andrei vihan ja häpeän kyyneleet kurkkuaan ahdistavan, hän hyppäsi ratsultaan ja lähti juoksemaan lippua kohti.

— Pojat, eteenpäin! — huusi hän lapsellisen kimakasti. "Tuossahan se on!" ajatteli hän tartuttuaan lipputankoon ja riemastuneena kuunnellen luotien vinkunaa, joita vihollinen nähtävästi lähetteli juuri hänen varalleen. Kaatui muutamia sotilaita.

— Eläköön! huusi ruhtinas Andrei, vaivoin pidellen käsissään raskasta lippua, ja lähti juoksemaan vihollista kohti varmana, että koko pataljoona juoksee hänen jälissään.

Niinpä kävikin. Hän juoksi yksin ainoastaan muutaman askeleen. Ensin lähti yksi sotilas, toinen, ja koko pataljoona lähti juoksemaan eteenpäin "eläköötä" huutaen, ja pian sivuuttivatkin sotilaat hänet. Pataljoonan aliupseeri tuli juosten hänen luokseen ja sieppasi häneltä raskaan lipun, mutta kaatui samassa silmänräpäyksessä kuolleena maahan. Ruhtinas Andrei sieppasi taas lipun ja, laahaten sitä tangosta, hän lähti juoksemaan pataljoonan mukana. Edessään näki hän venäläisiä tykkimiehiä, joista toiset olivat käsikähmässä ranskalaisten kanssa, toiset taas jättivät tykkinsä ja pakenivat, juosten hyökkäävää pataljoonaa kohti; hän näki myöskin ranskalaisia jalkamiehiä, joista toiset anastivat venäläisten hevosia, toiset kääntelivät tykkejä. Ruhtinas Andrei oli pataljoonineen jo 20 askeleen päässä tykeistä. Lakkaamatta vinkuivat luodit hänen korvissaan, ja oikealla ja vasemmalla kaatui ja voihki sotilaita. Mutta ei hän niitä katsellut: hän tähysi vain eteensä — patterille. Hän näki, miten siellä eräs punatukkainen tykkimies, kiiveri korvalla, vimmatusti taisteli ranskalaisen kanssa tykinhuosiaimesta. Hän eroitti aivan selvästi näiden kahden ihmisen vihan vääristämät kasvot. Selvästi huomasi, etteivät he kumpikaan käsittäneet, mitä he oikeastaan tekivät.

— Mitä he tekevät? ajatteli ruhtinas Andrei, heitä katsellessaan, — miksei punatukkainen pakene, sillä onhan hän aseeton? Miksei ranskalainen pistä häntä kuoliaaksi? Varmaankin ranskalainen muistaa aseensa ja pistää hänet kuoliaaksi, ennenkun hän kerkiää paeta.

Jo juokseekin toinen ranskalainen pyssy sojossa ottelevia kohti, ja punatukkaisen tykkimiehen kohtalo odotti ratkaisuaan, sillä hän ei vieläkään näkynyt käsittävän asemaansa, vaan huitoi voitonriemuisena ympärilleen anastamallaan huosiaimella. Mutta ruhtinas Andrei ei kerinnyt näkemään, miten ottelu päättyi. Sillä samassa tuntui hänestä kuin joku hänen vieruskumppaneistaan olisi olkainsa takaa huitaissut häntä paksulla sauvalla päähän. Se ei erityisemmin koskenut, mutta tuntui vain niin harmilliselta, kun kipu samensi ajatukset ja esti häntä näkemästä tapausten kehitystä.

"Mitä tämä on? kaadunko? jalkani herpautuvat", hän ajatteli, ja kaatui samassa selälleen. Hän avasi silmänsä nähdäkseen, miten oli päättynyt ranskalaisten ja tykkimiehen välinen kamppailu, oliko tykkimies kaatunut vai vieläkö hän oli hengissä, olivatko tykit joutuneet ranskalaisille vai olivatko ne pelastetut. Mutta hän ei nähnyt mitään. Hänen yllään ei ollut enää muuta kuin taivas — korkea taivas, ei tosin täysin kirkas, mutta siitä huolimatta mittaamattoman korkea, jolla harmaat pilvet rauhallisina purjehtivat. "Miten hiljaista, rauhallista ja suuremmoista, aivan toista kuin juostessani", ajatteli ruhtinas Andrei: "aivan toista kuin juostessamme, huutaissamme ja tapellessamme; aivan toista kuin punatukkaisen tykkimiehen ja ranskalaisen vimmattu kamppailu tykinhuosiaimesta; toisin purjehtivat pilvet tuolla korkealla, äärettömällä taivaankuvulla. Miten en ennen ole huomannut tuota korkeata taivasta? Miten olenkaan onnellinen kun vihdoinkin olen sen huomannut. Niin! tämän äärettömän taivaan rinnalla on kaikki vähäpätöistä, valetta, petosta. Ei mitään, ei mitään ole olemassakaan paitsi tämä taivas. Mutta sitäkään ei ole, ei ole mitään, hiljaisuus vain ja rauha. Ja Jumalan kiitos!..."

XVII.

Oikealla sivustalla Bagrationin osastossa ei taistelu vielä 9 aikaan ollut alkanut. Bagration ei suostunut Dolgorukovin vaatimukseen, että heti ryhdyttäisiin taisteluun, ja vierittääkseen edesvastuun omilta niskoiltaan hän ehdotti Dolgorukoville, että olisi lähetettävä tiedustelemaan ylipäällikön mielipidettä. Bagration tiesi, että sillä melkein 10 virstan pituisella välimatkalla, joka eroitti sivustat toisistaan, saattoi lähetille tapahtua yhtä ja toista. Jolleikaan hän matkalla joutuisi surman suuhun (joka oli hyvin luultavaa), ja vaikkapa hän vielä tapaisikin ylipäällikön, mikä muuten oli sangen vaikeata, niin sittenkään ei hän missään tapauksessa ehtisi takasin ennen iltaa.

Bagration katsahti suurilla, ilmeettömillä, unisilla silmillään seurueeseensa, ja ensimäisinä sattuivat hänen silmiinsä Rostovin lapselliset, toivosta väreilevät kasvot. Bagration lähetti hänet matkalle.

— Mutta jos tapaan hänen majesteettinsa ennen kuin ylipäällikön, teidän ylhäisyytenne? sanoi Rostof, käsi ohimolla.

— Ilmoittakaa asianne hänen majesteetilleen, — ehätti Dolgorukof.

Päästyään ketjusta oli Rostof nukkunut muutaman tunnin ja tunsi olevansa iloinen, rohkea ja päättäväinen. Hänen liikkeensä olivat jäntevän joustavat, ja koko hänen olemuksensa uhkui onnen varmuutta ja tyytyväisyyttä. Tällaisessa mielentilassa tuntuu kaikki helpolta, hauskalta ja mahdolliselta.

Tänä aamuna toteutuivat kaikki hänen toiveensa: oli ryhdytty ratkaisevaan taisteluun, jossa hänkin on mukana; eikä siinä kyllin, hän oli päivystäjänä urhoollisimman kenraalin seurueessa; hänet oli lähetetty viestinviejänä Kutusovin luo, kenties itse keisarinkin luo. Aamu oli kirkas, ja hevonen hänellä oli hyvä. Hänen sielunsa täytti riemu ja onni. Saatuaan käskyn hän kannusti hevostaan ja lähti ratsastamaan pitkin linjaa. Ensin ratsasti hän pitkin Bagrationin joukkojen linjaa, jotka vielä eivät olleet ryhtyneet taisteluun, vaan seisoivat liikkumatta paikoillaan; sitten saapui hän Uvarovin ratsuväen alueelle ja täällä hän jo huomasi liikettä ja taisteluvalmistuksia; kuljettuaan Uvarovin joukkojen ohi alkoi hän jo selvästi kuulla tykinjyskettä ja pyssyjen pauketta. Ampuminen yhä kiihtyi.

Raikkaassa aamu-ilmassa eivät enää kajahdelleet yksinäiset laukaukset, milloin pari, milloin kolme laukausta aina lyhyen väliajan perästä, joihin sitten silloin tällöin yhtyy jokunen tykinjymäyskin, ei, nyt kuului Pratzin edustalla olevilta vuorilta katkeamaton pyssyjen rätinä, jonka toisinaan vaimensi niin taaja tykinjyske, ettei kaikin ajoin saattanut edes eroittaa erityisiä laukauksia, vaan sulautui ampuminen yhtenäiseksi korvia huumaavaksi jymyksi.

Vuorten rinteillä kiirivät pyssyistä pöllähtäneet savuhattarat aivan kuin toisiaan ajaen, ja tykkien mahtavat savupilvet kierivät, leijailivat ja yhtyivät toisiinsa. Savun keskestä välähtelivät liikehtivän jalkaväen pistimet, ja kaitana juovana kulki tykkiväki viheriäine ampumatarverattaineen.

Rostof pysäytti hetkeksi hevosensa mäen töppäälle nähdäkseen, mitä oli tekeillä; mutta vaikka hän kuinka olisi tähystänyt ei hän sittenkään eroittanut eikä käsittänyt, mitä oli tekeillä; ihmisiä tosin liikkui tuolla savussa, joukkoja kulki edestakasin, ja kaikkialta, edestä ja takaa näkyi yhä vaan joukkoja; mutta miksi? keitä? mihin? sitä oli mahdoton käsittää. Mutta näkemänsä ja kuulemansa ei kuitenkaan saattanut Rostovia alakuloiseksi tai araksi, päinvastoin tunsi hän olevansa entistään tarmokkaampi ja päättävämpi.

"No, vielä, vielä, jyskykää!" lausui hän itsekseen, aivan kuin olisi puhutellut paukkuvia pyssyjä ja jyriseviä tykkejä, kannusti ratsunsa neljään ja lähti taas ratsastamaan pitkin linjaa, tullen yhä edemmäs ja edemmäs joukkojen keskeen, jotka jo olivat ryhtyneet taisteluun.

"Enpä tiedä, miten kaikki tuolla käy, mutta hyvin on kaikki käyvä!" ajatteli Rostof.

Kuljettuaan muutamain itävaltalaisten joukko-osastojen ohi, Rostof huomasi, että niitä seuraava joukko-osasto (kaartti) jo oli ryhtynyt taisteluun.

"Sen parempi! näenhän läheltä", ajatteli Rostof.

Hän kulki miltei äärimäisiä rivejä pitkin. Häntä kohti tuli täyttä nelistä muutamia ratsumiehiä. Ne olivat kaartin ulaaneja, jotka hämmentynein rivin palasivat hyökkäyksestä. Rostof kiirehti niiden tieltä. Eräs ulaaneista oli verissä. Rostof lähti ajamaan edelleen.

"Minua ei tämä liikuta!" ajatteli Rostof. Hän ei ollut vielä kulkenut kuin muutamia satoja askelia, kun vasemmalta koko kentän laveudelta alkoi häntä lähestyä ravia ajaen suunnaton ratsuväki-joukko, uhaten tallata hänet jalkoihinsa. Ratsumiehillä oli mustat hevoset jä valkeat, loistavat virkapuvut. Rostof kannusti ratsunsa huimaan laukkaan päästäkseen ehjin nahoin ratsuväen tieltä, ja helposti olisi hän ehtinytkin tieltä, jos ratsastajat olisivat ajaneet entistä vauhtiaan. Mutta ratsastajat lisäsivät yhä vauhtiaan, ja muutamat hevoset olivat jo alkaneet nelistää. Rostof kuuli yhä selvemmin kavioiden kapseen, aseiden helinän ja eroitti hevoset, ratsastajat, vieläpä heidän piirteensäkin. Ratsumiehet olivat kavaljeerikaarttilaisia, jotka hyökkäsivät heitä kohden liikkuvan ranskalaisen ratsuväki-osaston kimppuun.

Ratsumiehet ajoivat jo laukkaa, mutta vielä eivät he olleet päästäneet ratsujaan täyteen vauhtiin. Rostof eroitti jo selvästi ratsastajain piirteet ja kuuli käskyn: "mars, mars!" Upseeri, joka antoi käskyn, kannusti puhdasrotuisen ratsunsa huimaan laukkaan. Rostof, peläten joutuvansa ratsuväen jalkoihin tai sotkeutuvansa heidän hyökkäykseensä, kannusti hevostaan minkä jaksoi, mutta sittenkään ei hän päässyt pälkähästä.

Laidimainen ratsumies, suunnattoman kookas, rokonarpinen sotilas, yrmisti ilkeästi kulmiaan nähdessään edessään Rostovin, jonka kanssa hänen auttamattomasti täytyi töytätä yhteen. Kaarttilainen olisi epäilemättä syössyt kumoon Rostovin Beduinineen (Rostof tunsi olevansa kovin pieni ja näämäinen näiden suhdattoman suurien miesten ja hevosten rinnalla), jollei tämä olisi ruoskallaan sivaltanut kaarttilaisen hevosta päin päätä. Musta, raskasliikkeinen, tavattoman suuri hevonen pöllähtyi ja höristi korviaan, mutta rokonarpinen ratsumies iski voimainsa takaa suuret kannuksensa sen kupeisiin, ja kaula kaarella ja hännällääa huiskien lähti hevonen kiitämään entistä vinhemmin. Tuskin olivat ratsumiehet kiitäneet Rostovrin ohi, kun tämä kuuli niiden huutavan: "Hurraa!" ja käännyttyään katsomaan Rostof näki, miten etumaiset rivit jo sekautuivat outojen, arvattavasti ranskalaisten, ratsumiesten kanssa, joilla oli punaset olkalaput. Muuta hän ei nähnyt, sillä samassa alettiin jostain ampua tykeillä, ja koko seutu peittyi savuun.

Sinä hetkenä, jolloin ratsumiehet kulkivat Rostovin ohi ja katosivat savuun, oli tämä kahden vaiheilla, olisiko hänen lähdettävä ratsumiesten jälkiin, vai jatkettava matkaansa täyttääkseen saamansa käskyn. Tämä oli se loistava kavaljeerikaarttilaisten hyökkäys, jota ranskalaisetkin ihmettelivät. Kauhukseen sai Rostof sittemmin tietää, että koko tästä joukosta, noista kookkaista, kukkeista nuorista miehistä, kaikista näistä rikkaista nuorukaisista, upseereista ja junkkareista, jotka nelistäen olivat karauttaneet hänen ohitseen, hyökkäyksen jälkeen oli jälellä ainoastaan kahdeksantoista miestä.

"Miksi heitä kadehdin, minun onneni ei kaikkone, ja pian kenties saan nähdä keisarin!" ajatteli Rostof ja lähti laukassa eteenpäin.

Saavuttuaan kaartin jalkaväen kohdalle Rostof huomasi, että siellä lenteli tykinluoteja. Tämän hän huomasi jyskeestä, mutta erittäinkin sotilaiden rauhattomista katseista ja upseerien luonnottomasta sotilaallisesta arvokkuudesta.

Ajaessaan pitkin erästä kaartinrykmentin linjaa kuuli Rostof huudettavan nimeään.

— Rostof! — huusi ääni.

— Mitä? — vastasi Rostof ja tunsi samassa Boriksen.

— Mitä arvelet? Olemme joutuneet ensimäiseen linjaan! Meidän rykmenttimme oli rynnäkössä! — sanoi Boris, hymyillen lapsellisen onnellisena, kuten hymyilevät nuoret miehet oltuaan ensi kertaa tulessa.

Rostof pysäytti hevosensa.

— Kas vaan! — hän sanoi, — miten kävi?

— Syöstiin takasin! — vastasi Boris innostuneesti ja alkoi laverrella. — Ajattelehan!

Ja Boris alkoi kertoa, miten kaartti pysähdyttyään ja nähtyään joukkoja edessään oli pitänyt niitä itävaltalaisina, mutta, miten sitten nämä joukot yhtäkkiä olivat alkaneet ampua tykeillä, ja silloin huomattiinkin, että oltiin ensimäisessä linjassa aivan vihollisen edessä, ja silloin oli odottamatta ryhdyttävä taisteluun. Rostof nykäsi ohjista hevostaan, kuulematta loppuun Boriksen kertomusta.

— Minne sinä? — Boris kysyi.

— Hänen majesteettinsa luo lähettinä.

— Täällähän hän on, — sanoi Boris, joka luuli Rostovin etsivän suuriruhtinasta.

Ja hän osoitti suuriruhtinas Konstantinia, joka kaski päässä ja kavaljeerikaartin ratsastakki yllä seisoi noin sadan askeleen päässä heistä. Hartiat koholla ja kulmat rypyssä huusi suuriruhtinas jotain eräälle kalpealle, valkeapukuiselle itävaltalaiselle upseerille.

— Sehän on suuriruhtinas, mutta minulla on asiaa ylipäällikölle tai hänen majesteetilleen, — sanoi Rostof ja nykäsi hevostaan ohjista.

— Kreivi, kreivi, — huusi Berg, yhtä innostuneena kuin Boriskin, — olen saanut haavan oikeaan käteeni, — hän puhui, osoittaen nenäliinaan käärittyä veristä kättään — mutta en ole silti poistunut rintamasta. Kreivi, pidän nyt miekkaa vasemmassa: von Bergien suvussa ovat kaikki olleet ritareita.

Berg jatkoi vielä ylistyksiään, mutta Rostof ei enää eroittanut hänen sanojaan; hän ajoi edelleen.

Kuljettuaan kaartin ohi ja ajettuaan erään tyhjän aukeaman yli Rostof käänsi ratsunsa varaväen linjalle, jottei enää joutuisi taistelulinjalle, kuten oli joutunut kavaljeerikaartin kohdalla. Kaukaa hän kierteli sellaiset kohdat, missä kivääri- ja tykkituli oli kiivain. Yhtäkkiä kuuli hän läheltä edestään ja venäläisten takaa, sellaiselta kohdalta, missä ei mitenkään olisi luullut vihollisia olevan, kiivasta pyssynpauketta.

"Mitä tämä merkitsee?" ajatteli Rostof. "Onko vihollinen kiertänyt meikäläiset? Mahdotonta", ajatteli Rostof, mutta siitä huolimatta valtasi hänet hetkessä kauhu. Hänen mieleensä välähti oma kohtalonsa ja koko taistelun meno. "Olkoon miten oli", hän ajatteli, "nyt ei enää auta kiertelemiset. Minun on etsittävä täältä ylipäällikkö, ja jos kaikki on mennyttä, niin yhdessäpä sorrun toisten kanssa."

Pahat aavistukset näyttäytyivät yhä oikeutetuimmilta mitä edemmäs Rostof joutui Pratzin kylän taakse sijoittuneiden eri aselajisten joukkojen keskuuteen.

— Mitä on tekeillä? Mitä on tapahtunut? Ketä ammutaan? Ken ampuu? — kyseli Rostof, tavatessaan venäläisiä ja itävaltalaisia joukkoja, jotka hämmentynein joukoin juoksivat, sulkien häneltä tien.

— Hiisi sen tietää! Kaikki on lyönyt! Kaikki on mennyttä! — vastasivat pakenevat venäjän-, saksan- ja tshekinkielellä, tietämättä paremmin kuin Rostovkaan, mitä oli tapahtunut.

— Lyökää saksalaisia! — huusi joku.

— Hiis' heidät vieköön, petturit.

— Zum Henker diese Russen...[106] murisi eräs saksalainen.

Muutamia haavoittuneita kulki tiellä. Sadatukset, huudot ja voihkina sulautuivat yhtenäiseksi kauheaksi humuksi. Ampuminen taukosi. Kuten Rostof sittemmin sai tietää, olivat venäläiset ja itävaltalaiset ampuneet toisiaan.

"Jumalani! mitä tämä merkinneekään?" ajatteli Rostof. "Täälläkin, missä keisari milloin tahansa saattaa heidät nähdä... Ei, tuollaisia konnia ei toki löytyne monta. Se on satunnaista, ohimenevää; se on mahdotonta", hän ajatteli. "Kunpa vain pian, pian pääsisin heidän ohitseen!" Rostof ei voinut vielä ajatellakaan häviötä ja pakoa. Vaikka hän näkikin Pratzin ylängöllä, siellä mistä hänen oli käsketty etsiä ylipäällikköä, ranskalaisia joukkoja ja tykkejä, niin hän ei voinut eikä tahtonut sitä uskoa.

XVIII.

Rostof oli saanut määräyksen etsiä Kutusovia ja keisaria Pratzin kylän seutuvilla. Mutta siellä ei ollut kumpaakaan heistä, ei edes ainoatakaan päällikköä, oli ainoastaan osia hämmentyneistä eri aselajeihin kuuluvista joukoista. Rostof hoputti yhä uupunutta hevostaan päästäkseen joutuisammin näiden joukkojen ohi, mutta mitä edemmäs hän tuli sitä suuremmaksi kävi sekasorto. Tultuaan valtatielle näki Rostof ahtautuneita vaunuja, kaikenlaisia ajoneuvoja, kaikkiin aselajeihin kuuluvia venäläisiä ja itävaltalaisia sotilaita, haavoittuneita ja terveitä. Oli ääntä ja melua, tunkeiltiin ja raastettiin, ranskalaisten tykkien jyristessä Pratzin ylängöillä, ja tykinluotien jylhästi vinkuessa ilmassa.

— Missä on keisari? missä on Kutusof? — kyseli Rostof jokaiselta kenen vain voi pysäyttää, mutta vastausta hän ei saanut keneltäkään.

Viimein tarttui hän erään sotilaan kaulukseen ja pakoitti hänet vastaamaan.

— Voi, veliseni! Jo kauvan ovat kaikki olleet tuolla, loikkivat edellä! — vastasi sotilas, nauraen jollekin ja riuhtaisten itsensä vapaaksi.

Jätettyään rauhaan sotilaan, joka nähtävästi oli humalassa, Rostof pysäytti jonkun korkea-arvoisen henkilön palvelijan tai tallirengin hevosen ja alkoi kysellä häneltä. Palvelija kertoi, että noin tunti sitten oli keisaria viety huimaa vauhtia vaunuissa tätä samaa tietä myöten, ja että keisari oli ollut vaarallisesti haavoittunut.

— Mahdotonta, — sanoi Rostof, — varmaankin oli se joku muu.

— Itse näin, — sanoi palvelija, hymähtäen itsetietoisen pilkallisesti. — Pitäisi minun toki tuntea keisari, sillä olen monet kerrat nähnyt hänet Pietarissa aivan läheltä. Kalvakkana, kalmankalvakkana hän istui vaunuissa. Neljä mustaa edessä, kun laski, voi sun pojat, ohitsemme mennä viiletti jyryten. Pitäisi minun jo tuntea sekä keisarin hevoset että Ilja Ivanitsh kuski; tietenkään ei Ilja muita kuljetakkaan kuin keisaria.

Rostof päästi hänen hevosensa ja aikoi jatkaa matkaansa. Ohi kulkeva haavoittunut upseeri kääntyi häneen.

— Ketä oikeastaan etsitte? — kysyi upseeri, — ylipäällikköäkö? Hänet tappoi tykinluoti, rintaan sattui tykinluoti meidän rykmenttimme kohdalla.

— Ei hän ole kuollut, haavoittunut vain, — oikasi toinen upseeri.

— Ken? Kutusovko? — kysyi Rostof.

"Nyt on jo kaikki yhdentekevää; jos kerran keisari on haavoittunut, niin kannattaako minunkaan itseäni säästää?" hän ajatteli. Hän joutui sille alueelle, missä eniten oli tuhoutunut väkeä Pratzista paettaessa. Ranskalaiset eivät vielä olleet seutua anastaneet, ja venäläiset taas, henkiin jääneet ja haavoittuneet, olivat jo aikoja sitten poistuneet. Kentällä virui kuolleita ja haavoittuneita kuin kuhilaita runsassatoisella vainiolla, noin 10-15 jokaisella desjatiinalla.[107] Haavoittuneet olivat ryömineet toistensa luo, ja kahden kolmen miehisissä ryhmissä he valittivat ja ähkyivät surkeasti. Rostovista tuntuivat heidän valituksensa ja vaikeroimisensa toisinaan teeskennellyiltä. Hän kannusti ratsunsa raviin, jottei olisi nähnyt noita kärsiviä ihmisiä, ja kauhu valtasi hänen mielensä. Ei hän henkeään pelännyt, vaan miehuutensa lannistumista, joka oli hänelle niin välttämätön ja jonka hän tiesi pettävän näiden onnettomien lähettyvillä.

Ranskalaiset, jotka jo olivat herenneet ampumasta tätä kuolleiden ja haavoittuneiden peittämää kenttää, jolla ei enää näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, suuntasivat taas tykkinsä sille nähdessään ratsastavan adjutantin, ja muutamia tykinluoteja mennä vinhalti Rostovin yli. Kuolleiden näkeminen ja tämä kauhea tykinluotien viuhina sulautuivat Rostovin sydämessä pelon ja itsensä surkuttelun tunteeksi. Hänen mieleensä johtui äidin viimeinen kirje. "Mitä äiti tuntisikaan", hän ajatteli, "jos hän nyt näkisi minut täällä kentällä ranskalaisten tykkien maalitauluna!"

Gostieradekin kylällä oli taistelutantereelta palaavia venäläisiä joukkoja, tosin toisiinsa sekaantuneita, mutta sentään joltisessakin järjestyksessä. Tänne eivät ranskalaisten tykit kantaneet, ja jyskekin kuului kaukaiselta. Täällä kaikki jo olivat selvillä, että taistelu oli hävitty, ja julkisesti siitä jo puheltiinkin. Kenen puoleen Rostof kääntyikin, kukaan ei saattanut sanoa, missä oli keisari, missä Kutusof. Toiset sanoivat, että keisari todella oli haavoittunut, toiset väittivät huhua perättömäksi ja selittivät huhun syntyneen siitä että kapusata ja säikähtynyttä yli-hovimarsalkka Tolstoita oli keisarin vaunuissa kiidätetty pois taistelutantereelta, minne hän oli saapunut keisarin seurueessa. Eräs upseeri kertoi Rostoville, että hän vasemmalla kylän takana oli nähnyt jonkun korkeimmista päälliköistä. Rostof lähti heti ajamaan upseerin mainitsemalle paikalle. Hän ei tosin enää toivonut ketään tapaavansa, mutta hän toimi kuitenkin omantuntonsa rauhoittamiseksi. Kuljettuaan kolmisen virstaa ja sivuutettuaan viimeisetkin venäläiset joukot huomasi Rostof ojanteen eroittaman kasvitarhan kohdalla pari ratsastajaa. Toinen, jolla oli valkotöyhtöinen päähine, tuntui Rostovista kumman tutulta; toinen, tuntematon, jolla oli kaunis, ruskea ratsu (ratsu tuntui Rostovista tutulta), ajoi ojanteen reunalle, kannusti ratsuaan, päästi ohjat valloilleen ja lensi kevyesti ratsuineen ojanteen yli. Reunamulta vain pöllähti takakavioiden iskusta. Sitten käänsi hän äkkiä hevosensa, tuoksahti taas yli ojanteen ja kääntyi kunnioittavasti valkotöyhtöisen ratsastajan puoleen, kehoittaen nähtävästi tätä seuraamaan hänen esimerkkiään. Ratsastaja, joka Rostovista tuntui tutulta, ja johon hänen huomionsa niin kummasti oli kiintynyt, ravisti epäävästi päätään ja häiläytti kädellään, ja näistä liikkeistä tunsi Rostof silmänräpäyksessä jumaloimansa, ikävöimänsä keisarin.

"Mutta eihän se voi olla hän, keskellä tätä autiota kenttää", ajatteli Rostof. Samassa käänsi Aleksanteri päätään, ja Rostof näki nuo rakkaat piirteet, jotka niin elävinä olivat painuneet hänen mieleensä. Keisari oli kalpea, posket olivat lomossa ja silmät kuopalla; mutta entistään ihanammat, lempeämmät olivat silti nuo piirteet. Rostof oli onnellinen nähdessään, että huhut keisarin haavoittumisesta olivat olleet perättömiä. Hän oli onnellinen nähdessään nyt tuossa keisarin. Hän tiesi, että hän saattaisi kääntyä keisariin, vieläpä oli se hänen velvollisuutensakin, ja ilmoittaa hänelle, mitä Dolgorukof oli käskenyt.

Mutta kuten rakastunut nuorukainen vapisee ja arkailee tavatessaan armaansa, jota kauvan on seurannut kuin varjo, ja jolle ei uskalla ilmaista tunteitaan, joita yöt ja päivät on mielessään hautonut, vaan vilkuilee arkana ympärilleen aivan kuin etsisi apua tai koettaisi jättää asian toisiin aikoihin ja luikkia kiireemmän kaupalla tiehensä, samoin Rostovkin nyt, saavutettuaan viimeinkin sen, jota enin maailmassa oli halunnut tavata, joutui ymmälle eikä tiennyt, miten hänen olisi lähestyttävä keisaria. Hänen mieleensä tuli tuhansia mietelmiä tämän asian johdosta, ja yhä tuntui hänestä sopimattomalta ja mahdottomalta lähestyä keisaria.

"Miten onkaan! Tuntuu kuin iloitsisin, että olen tilaisuudessa tapaamaan hänet tässä surussaan. Hänestä saattaa tuntua vastenmieliseltä ja raskaalta outojen kasvojen näkeminen tänä murheen hetkenä; ja mitä voin sanoa hänelle tänä hetkenä, jolloin pelkkä hänen näkemisensäkin kouristaa sydäntäni ja saattaa kielen tarttumaan lakeen?" Ei ainoakaan niistä lukemattomista puheista, joita hän mielikuvituksissaan oli keisarille pitänyt, johtunut nyt hänen mieleensä. Kaikki nämä puheet olivat pidetyt aivan toisissa olosuhteissa; ne olivat pidetyt suurimmaksi osaksi voiton hetkinä, juhlallisissa tilaisuuksissa ja etenkin kuolonkamppailussa taistelutantereella, kun keisari kiitti häntä sankaritöistä, ja hän kuolemallaan osoitti ääretöntä rakkauttaan hallitsijaansa.

"Ja mitä saatan kysyä keisarilta oikean sivustan suhteen, kun kello jo käy neljättä ja taistelu on hävitty? Ei, todentotta, minun ei pidä lähestyä häntä. Minun ei pidä häiritä häntä aatoksissaan. Mieluummin kuolen tuhat kertaa kuin näen hänen moittivan katseensa, tyytymättömän ilmeensä", päätteli Rostof ja lähti ajamaan surumielisenä ja epätoivoisena, vilkuen vähäväliä taakseen. Siellä istui keisari yhä ratsullaan samalla paikalla, ja koko hänen olennostaan uhkui arkailevaa epäröimistä.

Samaan aikaan kun Rostof näin mietiskeli ja surumielisenä loittoni keisarista, joutui kapteeni von Toll sattumalta samoille paikoille ja huomattuaan keisarin hän suoraapäätä ajoi hänen luokseen ja, tarjoten palvelustaan, auttoi keisarin ojanteen yli. Keisari oli huonovointinen ja halusi levätä ja siksipä hän istuutuikin omenapuun juurelle. Toll pysähtyi hänen viereensä. Kadesilmin ja katuen näki Rostof kaukaa, miten Toll kauvan ja innostuneesti jotain puhui keisarille, miten keisari, nähtävästi itkuun pyrskähtäen, peitti toisella kädellään silmänsä ja puristi toisella Toliin kättä.

"Ja minä olisin voinut olla hänen asemassaan!" ajatteli Rostof ja, vaivoin pidätellen säälin kyyneliä keisarin kohtalon johdosta, hän lähti epätoivoisena jatkamaan matkaansa, tietämättä minne tai miksi.

Hänen epätoivonsa kävi yhä musertavammaksi, kun hän tunsi, että syynä hänen suruunsa oli hänen oma heikkoutensa.

Hän olisi voinut ... ei ainoastaan voinut, vaan hänen olisi pitänyt ajaa keisarin luo. Ja tämä olisi ollut ainoa tilaisuus, jolloin hän olisi saattanut osoittaa keisarille rakkauttaan ja alttiuttaan. Hän ei käyttänyt tätä tilaisuutta hyväkseen... "Mitä olenkaan tehnyt?" hän ajatteli. Hän käänsi hevosensa ja alkoi täyttä neljää ajaa takasin sitä paikkaa kohti, missä oli nähnyt keisarin; mutta ojanteen takana ei enää ollut ketään. Siitä kulki ohi vain kuormia ja ajoneuvoja. Eräältä kuorma-ajurilta sai Rostof tietää, että Kutusovin esikunta oli lähistöllä kylässä, minne kuormasto paraillaan oli matkalla. Rostof lähti ajamaan kuormaston jälissä.