KOLMAS OSA. (continued 3)

Hänen edellään asteli Kutusovrin ratsupalvelija, kuljettaen ohjista loimiselkäisiä ratsuja. Ratsupalvelijan jälissä kulkivat kuormakärryt, joiden takana tallusteli vääräsäärinen vanhus, lippalakki päässä ja yllä lyhyt kesiturkki.

— Tit, hei Tit! — sanoi ratsupalvelija.

— Mikä hätänä? — vastasi ukko hajamielisesti.

— Tit! Menehän survomaan.

— Senkin hölmö, tfui! — sanoi ukko, sylkäisten vihaisesti.

Jonkun aikaa kuljettiin hiljaa, ja sitten nähjäsi ratsupalvelija taas vanhaa Titusta.

Viidettä käydessä iltapäivällä olivat venäläiset häviöllä kaikilla asemillaan. Ranskalaiset olivat anastaneet jo toista sataa tykkiä. Prschebishevski osastoineen oli antautunut. Muut osastot olivat menettäneet noin puolet miehistään ja pakenivat hämmästyneinä järjestymättöminä laumoina.

Langeronin ja Dohtunnvin osastojen järjestymättömät jäännökset tungeskelivat Augezdin kylän luona olevien lammikkojen rannoilla ja padoilla.

Kuudetta käydessä kuului tykinjyskettä enää ainoastaan näiden lammikkojen seutuvilta. Ranskalaiset olivat rakentaneet suuren joukon pattereita Pratzin ylängön rinteille ja ampuivat nyt vimmatusti pakenevia venäläisiä.

Jälkijoukossa koettivat Dohturof ja muutamat muut, jotka olivat saaneet pataljoonansa järjestykseen, torjua kivääritulella yhä ankarammin ahdistelevaa ranskalaista ratsuväkeä. Alkoi hämärtää. Augezdin kylän kapealla padolla, jolla mylläri vanhus, patalakki päässä ja vapa kädessä niin monet herran vuodet rauhallisena oli istuskellut ja hänen pojanpoikansa, paidan hihat käärittyinä, ruiskukannun yllä rähmällään ollen riekotellut kannussa uiskentelevaa, vapisevaa, hopealtahohtavaa kalanlisua, tällä padolla, jota pitkin sinitakkiset, pörhölakkiset moravit aikojen ajat olivat rauhallisina parihevosillaan kuljetelleet myllyyn vehnäkuormiaan ja jauhoisina palanneet valkeine kuormineen, — tällä kapealla padolla tungeskeli nyt kuormakärryjen ja tykkien keskellä, hevosten jaloissa ja pyörien välissä ihmisiä, joiden ilmeen kuoleman kauhu oli vääristänyt; he sotkivat toisiaan, kulkivat kuolleiden ruumiilla, kuolivat itse ja tappoivat toisiaan päästäkseen muutaman askeleen eteenpäin, kunnes heidät tapasi sama kohtalo.

Kymmenkunnan sekunnin väliajoin mäjähteli tähän sankkaan joukkoon tykinluoteja tai kranaattia, puristaen ilmaa ja tappaen tai tahrien vereen kaikki lähellä olevat. Dolohovin rykmentistä oli kaikkiaan jälellä kymmenkunta miestä. Rykmentinpäällikkö istui ratsullaan ja Dolohof, joka taas oli ylennetty upseeriksi, astua rämpi haavoittuneine käsineen henkiin jääneiden miestensä keskellä. Joukon tunkemina puristautuivat he padon suulle. Joka puolelta puristettiin heitä. Yhtäkkiä täytyi heidän pysähtyä, sillä heidän edessään kulkevan tykin edestä kaatui hevonen ja miehet alkoivat hinata tykkiä. Tykinluoti surmasi jonkun heidän takanaan, toinen putosi aivan heidän eteensä ja ryvetti Dolohovin vereen. Joukko riehtautui vimmoissaan eteenpäin, pakkautui yhteen, pääsi jonkun askeleen eteenpäin ja pysähtyi taas.

"Kun pääsisimme nämä sata askelta, niin olisi pelastus varma; mutta jos vielä seistään pari minuttia, niin on tuho tullut", ajatteli jokainen.

Dolohof, joka oli keskellä joukkoa, ryntäsi padon reunaa kohti, työnsi kumoon pari sotilasta ja juoksi lammen liukkaalle jäälle.

— Kääntykää tänne, — hän huusi, hyppien jäällä, joka rätisi hänen allaan; — kääntykää! — huusi hän tykkimiehille. — Kyllä kestää!...

Jää kannatti hänet, mutta taipui ja rätisi, ja oli päivän selvää, ettei se kannattaisi tykkiä tai miesjoukkoa, vaan voi murtua minä hetkenä tahansa hänenkin painostaan. Sotilaat katselivat hänen kulkuansa ja painautuivat rannalle astumatta sentään jäälle. Rykmentinpäällikkö, joka istui ratsullaan padon suulla, kohotti kätensä ja avasi suunsa huutaakseen jotakin Dolohoville. Samassa lensi tykinluoti joukon yli niin matalalta, että kaikki kauhistuivat. Kuului mäjähdys, ja kenraali hevosineen virui verilätäkössä. Kukaan ei katsahtanut kenraaliin eikä ajatellutkaan häntä auttaa.

"Jäälle! Jäälle! Menkää! Kääntykää! Ettekö kuule! Menkää!" kuului joka taholta, kun tykinluoti oli kaatanut kenraalin. Kohta ei kukaan tietänyt mitä ja miksi huudettiin.

Eräs takimmaisista tykeistä, joka oli padon suulla, kääntyi jäälle. Padolta laskeutui sinne yhä enemmän sotilaita. Erään edellä kulkevan sotilaan alla jää petti, ja hänen toinen jalkansa joutui veteen; yrittäessään siitä nousta hän upposi vyötäisiä myöten. Lähellä olevat sotilaat säikähtivät ja peräytyivät, tykinajaja pysähdytti hevosensa, mutta takaa huudettiin yhä: "Jäälle! Miksi pysähdytte! Menkää jäälle!" Ja joukosta kuului kauhun huutoja. Tykkien ympärillä kulkevat sotilaat heiluttivat käsiään ja löivät hevosia, jotta ne kääntyisivät ja lähtisivät jäälle. Hevoset tottelivat. Jää, joka oli kannattanut jalankulkevia, murtui laajalta alalta, ja suunnilleen neljäkymmentä jäällä olevaa miestä pyrki eteen- tai taaksepäin vetäen toisiaan mukanaan syvyyteen.

Tykinluoteja sinkoili yhä säännöllisesti jäälle, veteen ja varsinkin padolle, jäällä ja rannoilla tungeksivaan ihmismereen.

XIX

Pratzenin vuorella, samassa paikassa, johon oli kaatunut, makasi ruhtinas Andrei lipputanko kädessä, verissään ja valittaen tietämättään hiljaa ja lapsellisen surkeasti.

Illan tullen hän herkesi valittamasta ja makasi aivan ääneti. Hän ei tietänyt, kuinka kauan horrostilaa oli kestänyt. Yht'äkkiä hän tunsi taas olevansa hengissä. Päässä tuntui polttava, raateleva kipu.

"Missä onkaan se korkea taivas, jota en ollut nähnyt ennen kuin tänään?" välähti heti hänen mieleensä. "Näitä kärsimyksiäkään en ole ennen tuntenut", ajatteli hän. "Niin, en ole ennen tietänyt mitään, en mitään. Mutta missä olen?"

Hän alkoi kuunnella ja kuuli lähenevää kavioiden kapsetta ja ihmisääniä, jotka puhuivat ranskaa. Hän avasi silmänsä. Hänen yllään kaareutui jälleen sama korkea taivas purjehtivine pilvineen, jotka nyt olivat entistä korkeammalla ja joiden lomitse siinsi taivaan sininen äärettömyys. Hän ei kääntänyt päätänsä eikä nähnyt ratsastajia, jotka kavioiden kapseesta ja äänistä päättäen olivat jo saapuneet hänen kohdalleen ja pysähtyneet.

Ratsastajat olivat Napoleon ja hänen kaksi adjutanttiansa. Bonaparte kierteli taistelutannerta, antoi viimeisiä tykkitulen lisäämistä koskevia määräyksiä Aujezdin patoa ampuville pattereille ja tarkasteli taistelukentälle jääneitä kuolleita ja haavoittuneita.

— Oivallista väkeä! — sanoi Napoleon katsellessaan kaatunutta venäläistä krenatööriä, joka mustunein takaraivoin makasi suullaan maassa, kangistunut käsi ojossa.

— Pattereissa ei ole enää ammuksia, teidän majesteettinne, — ilmoitti samalla adjutantti, joka oli saapunut Aujezdin patoa ahdistavilta pattereilta.

— Käskekää toimittaa niitä varaväeltä, — sanoi Napoleon, ratsasti muutamia askelia kauemmaksi ja pysähdytti hevosensa ruhtinas Andrein viereen, joka makasi selällään, lipputanko vieressä (lipun olivat ranskalaiset jo korjanneet voitonmerkiksi).

— Kaunis kuolema, — sanoi Napoleon katsellen Bolkonskia.

Ruhtinas Andrei käsitti, että puhuttiin hänestä, ja että puhuja oli Napoleon. Hän kuuli, että puhujaa kutsuttiin majesteetiksi. Mutta nämä sanat kuuluivat kärpäsen surinalta. Ne eivät häntä lainkaan liikuttaneet, eipä hän edes niitä erityisemmin huomannutkaan ja unohti ne heti. Hänen päänsä oli kuin tulessa; hän tunsi verensä kuivuvan tyhjiin ja yllään näki hän kaukaisen, korkean, ikuisen taivaan. Hän tiesi, että hänen vieressään seisoi Napoleon, — hänen sankarinsa, mutta tällä hetkellä näytti Napoleon vähäpätöseltä, mitättömältä henkilöltä sen rinnalla, mitä paraillaan tapahtui hänen sielunsa ja tuon korkean, äärettömän taivaan ja sillä purjehtivain pilvien välillä. Hänestä oli aivan yhdentekevää tällä hetkellä kuka seisoi hänen vieressään tai mitä hänestä puhuttiin; riemuissaan hän oli vain siitä, että hänen vierellään oli ihmisiä, ja hän toivoi, että nämä ihmiset häntä auttaisivat ja pelastaisivat hänet elämälle, joka hänestä nyt tuntui niin ihanalta: sillä hän käsitti elämän nyt aivan toisin kuin ennen. Hän kokosi viimeiset voimansa ilmaistakseen liikkeellä tai jollakin äännähdyksellä olevansa elossa. Hän liikautti heikosti jalkaansa ja valitti niin sairaaloisen heikosti, että se häntä itseäänkin liikutti.

— Hänhän on hengissä, — sanoi Napoleon. — Nostakaa tämä nuori mies paareille ja viekää sitomapaikalle!

Tämän sanottuaan lähti Napoleon ratsastamaan marsalkka Lannesia kohti, joka keisaria lähestyessään paljasti päänsä ja toivotti hymysuin onnea voiton johdosta.

Pitemmälle ei ruhtinas Andrei muistanut: sillä paareille nostaminen, sitomapaikalle kuljettaminen ja haavan tutkiminen tuottivat hänelle niin kauheita tuskia että hän menetti tajunsa. Hän tuli tuntoihinsa vasta iltamyöhällä, kun häntä muiden haavoittuneiden ja vangiksi joutuneiden venäläisten upseerien seurassa lähdettiin kuljettamaan sairaalaan. Matkalla tunsi hän olevansa hieman reippaampi; hän saattoi katsella ympärilleen, vieläpä puhellakin.

Tuntoihin tullessaan kuuli hän sairassaattoa kuljettavan ranskalaisen upseerin puhuvan:

— Tähän on meidän pysähdyttävä: keisari kulkee tästä pian ohi; hän on varmaan mielissään kun näkee nämä vangiksi joutuneet upseerit.

— Tänäpänä on saatu niin paljon vankeja, melkein koko venäläisten armeija, että varmaankin hän niihin jo on kyllästynyt, — sanoi toinen upseeri.

— Mutta, sittenkin! sanotaan, että tuo on keisari Aleksanterin kaikkien kaartinjoukkojen päällikkö, — sanoi ensimäinen upseeri, osoittaen erästä valkeaan hevoskaartin pukuun puettua venäläistä upseeria.

Bolkonski tunsi upseerin ruhtinas Rjepniniksi, jonka oli usein tavannut Pietarin ylhäisöpiireissä. Hänen vieressään seisoi toinen haavoittunut hevoskaartin upseeri, 19 vuotias poikanen.

Bonaparte saapui paikalle ajaen täyttä neljää ja pysäytti ratsunsa.

— Kuka on vanhin? — sanoi hän vangit nähtyään. Mainittiin eversti Rjepninin nimi.

— Tekö olette keisari Aleksanterin hevoskaartin päällikkö? — kysyi Napoleon.

— Olen komentanut eskadroonaa, — vastasi Rjepnin.

— Teidän rykmenttinne on kunniakkaasti täyttänyt velvollisuutensa, — sanoi Napoleon.

— Suuren sotapäällikön kiitos on sotilaan paras palkinto, — sanoi Rjepnin.

— Mielihyvin annan sen teille, — sanoi Napoleon. — Ken on tuo nuorukainen teidän vieressänne?

— Luutnantti Suchtelen, — vastasi Rjepnin.

Katsahdettuaan luutnanttiin Napoleon lausui hymyillen:

— Nuorena on hän tullut kanssamme ottelemaan.

— Nuoruus ei ole haitaksi urhoollisuudelle — virkkoi Suchtelen.

— Verraton vastaus, — sanoi Napoleon; — nuori mies, teillä on loistava tulevaisuus!

Ruhtinas Andreikin oli asetettu näkösälle vankien eteen, jotta voiton suuruus näyttäisi mahdollisimman täydelliseltä keisarista. Mutta keisarin huomio ei erityisemmin häneen kiintynyt. Varmaankin muisti hän jo nähneensä hänet taistelutantereella ja siksipä hän nytkin, häneen kääntyessään, kutsui häntä nuoreksi mieheksi — jeune homme, jolla nimityksellä Bolkonski ensi näkemältä oli jäänyt hänen muistiinsa.

— No, entä te nuori mies? — sanoi hän Bolkonskille, — miten on teidän laitanne, sankarini?

Vaikka ruhtinas Andrei hetki sitten oli saattanut lausua muutaman sanan kantajilleen, niin ei hän nyt mitään vastannut, katsoa tuijotti vain Napoleoniin. Tällä hetkellä näyttivät hänestä ylen mitättömiltä kaikki Napoleonin harrastukset, ja mitättömältä näytti itse hänen sankarinsakin halpamaisine kunnianhimoineen ja voitonriemuineen. Niin vähäpätöiseltä tuntui hänestä tämä kaikki tuon korkean, hyvän totuuden taivaan rinnalla, jonka hän näki ja jonka hän nyt käsitti, ettei hän saattanut edes vastata.

Ja kaikki näytti niin hyödyttömältä ja turhalta näiden vakavain ja jumalallisten ajatusten rinnalla, joita hänessä olivat herättäneet veren vuodosta johtunut heikkous, kärsimys ja läheisen kuoleman odottaminen. Katsellessaan Napoleonia silmiin ruhtinas Andrei ajatteli maineen mitättömyyttä, elämän mitättömyyttä, jonka arvoa kukaan ei käsitä, ja kuoleman kauheata mitättömyyttä, jonka tarkoitusta ei kukaan elävä ole voinut käsittää eli selittää.

Odottamatta vastausta kysymykseensä Napoleon kääntyi ruhtinas Andreista ja huusi mennessään eräälle päälliköistään:

— Pidettäköön huolta niistä herroista ja kuljetettakoon heidät minun leiripaikalleni; tarkastakoon minun lääkärini Larrey heidän haavansa. Näkemiin saakka, ruhtinas Rjepnin, — ja hän kannusti hevostaan ja lähti laukassa ajamaan edelleen.

Hänen kasvonsa loistivat onnesta ja itsetyytyväisyydestä.

Kantajat, jotka olivat riistäneet ruhtinas Andrein kaulasta ruhtinatar Marian lahjoittaman pyhänkuvan, hätääntyivät nähdessään miten ystävällisesti keisari oli kohdellut vankeja ja ripustivat kuvan viipymättä entiselle paikalleen.

Ruhtinas Andrei ei huomannut miten kuva ripustettiin tai kuka sen ripusti, mutta yhtäkkiä ilmestyi hänen rinnalleen, virkapuvun ylle ohuvista kultaketjuista riippuva pyhänkuva.

"Hyvä olisi", ajatteli ruhtinas Andrei katsahdettuaan tähän pyhänkuvaan, jonka sisar sellaisella hartaudella ja tunteen lämmöllä oli ripustanut hänen kaulaansa, "hyvä olisi, jos kaikki olisi niin selvää ja yksinkertaista kuin miltä se sisaresta näyttää. Miten olisikaan suloista tietää, mistä etsiä apua tässä elämässä, ja mitä on odotettavissa sen päätyttyä tuolla, haudan tuolla puolla! Miten olisinkaan onnellinen ja rauhallinen, jos voisin tällä hetkellä sanoa: Herra armahda minua!... Mutta kenelle sen sanon? Joko on se voima — määräämätön, käsittämätön, jonka puoleen en taida kääntyä ja jota en edes taida sanoin lausua, — suuri kaikkeus tai tyhjyys", puheli hän itsekseen, "tai onko se Jumala, joka on suljettuna tähän ruhtinatar Marian antamaan pyhänkuvaan? Ei ole mitään, ei mitään muuta varmaa kuin sen mitättömyys, jonka käsitän, ja jonkin käsittämättömän, mutta silti tärkeimmän suuremmoisuus."

Kantajat lähtivät liikkeelle. Jokainen sysäys tuotti hänelle sietämättömiä kärsimyksiä; kuume yltyi, ja hän alkoi hourailla. Edellisen illan haaveilut isästä, sisaresta, vaimosta ja odotettavasta pojasta, tuon illan hellä tunteellisuus, Napoleonin mitätön kuva ja kaiken tämän yllä korkea taivas muodostivat hänen houreidensa pääsisällön. Hän oli viettävinään hiljaista elämää onnellisen perheensä keskuudessa Lisijagorissa. Hän nautti jo tästä onnestaan, kun yhtäkkiä ilmestyi lyhytkasvuinen, kylmäkatseinen Napoleon, joka näytti nauttivan toisten onnettomuudesta, ja silloin alkoivat epäilykset, tuskat, ja ainoastaan taivas lupasi rauhaa. Aamulla olivat jo kaikki haaveet sotkeutuneet ja sulautuneet täydelliseksi horrostilaksi, unhon pimeydeksi ja horrokseksi, jonka seuraajana kaiken todennäköisyyden mukaan on kuolema, kuten Napoleonin henkilääkäri Larrey arveli.

— Hän on hermostunut ja sapekas henkilö, — sanoi Larrey, — hän ei parane.

Muiden toivottomasti haavoittuneiden joukossa jätettiin ruhtinas Andrei seudun asukkaiden hoidettavaksi.

Ensimäisen osan loppu.