KOKOELMASTA »HEPREALAISIA SÄVELIÄ».

1.

HÄN IHANANA HIIPII LUO.

Hän ihanana hiipii luo ja säihkeessään kuin yö on musta. Mi valoon, varjoon tenhon tuo, siit' immessä on ilmausta: niin ihmeloistoon sulaa nuo, kuin vähää ennen sarastusta.

Pois varjokaan tai sädehyt — se haihduttais tuon sävyn hienon, nuo tummain kutrein viehkeilyt ja sulo kasvoin loisteen vienon, joiss' ilme puhdas virkkaa nyt, kuin kirkas, sees on aatos pienon.

Ja poskilla ja otsall' on niin armas hymy, hohde aino. niin tyyni veikeys viaton; näät lapsen, jot'ei tapaa vaino, min mieli hellän hyvä on ja sydän puhdas, lempi kaino.

2.

RINTEILLÄ JUUDAN.

Rinteillä Juudan kauris juosta nyt mielin määrin saa ja juoda joka lähteen vuosta, joit uhkuu pyhä maa. On jalka nopsa, silmiss' on vain riemun loiste vallaton.

Tuo sulo liike, silmä seijas on tuttu Juudanmaan, mut muinoin täällä jalka leijas siromman asukkaan. Puut Libanonin tummat näät, mut' poiss' on Juudan kutripäät.

Sai onnen palmu laaksoss' siellä, — hajonnut Israil ei, — se mantuun kiintyi, maass' on vielä, johon sen juuri vei: Ei kodistaan se luovu pois, ei muilla main se elää vois.

Mut meidän täytyy kuljeksia, ja muu maa haudaks jää; ei meille isäin leposija oo viime retken pää. Ei paatta jäänyt templihin, ja Herja valtas Saalemin.

3.

HEIT' ITKE!

Heit' itke, jotka vietiin virtain taa, joilt' templi ryöstettiin, jäi uneks maa; sä itke, — Juudan harppu rikki on, kodissa Herran asuu uskoton!

Miss', Israil, pesset jalkas vertyneen? Oi, milloin taas saa laulus säveleen? Ja milloin, Siion, riemuvirtes soi ja taivaansoinnuin rinnat haltioi?

Väsynyt kansa, jota miero vie, oi, minne häädyt, missä päättyy tie? On pesä kyyhkyll', luola ketullai, sai kansat maan, — mut Israil haudan sai!

4.

TAA JORDANIN.

Taa Jordanin käy kameel' erämaan, ja Herjaa Siionilla palvellaan, Baal-pappi lukee Siinain luona lait, — myös siell' on — siellä, Herra? — äänes vait:

Miss' sormin kivitaulut piirtelit! miss' itse kansalles sa ilmenit! pilvestä puhuit, liekkein-vyössä pää, näet kenkään ei sua verhotonna nää!

Oi, leimuna jo loistos julki luo! kädestä voittajan lyö peitsi tuo! — Kuin kauan maas on jäävä sortohon, kuin kauan Herra, templis tyhjä on!

5.

MUA SYNKKYYS VAIVAA.

Mua synkkyys vaivaa — harppus tuo, jos kuuntelemaan taju taipuu, ja sormin herkin sävel luo, mi sulosoinnuin sieluun vaipuu. Jos rinnassain on toivo, kaipuu, sen laulu vain saa heräämään; jos silmäpohjaan kyynel haipuu, se heruu — pois vie poltteen tään.

Mut hurja jylhyys lauluhun! Äl' ilon ääntä aluks säistä, näet itkeä nyt täytyy mun, tai sydän raskas ratkee näistä. Se routui polopäiväin jäistä, yön tuskiin ehtyi itkunpäät; nyt kokekoon se äärimmäistä, mi särkee sen — tai sulaa jäät.

6.

OIS MIELENI VILPPISÄ, JOKSI SEN TEET.

Ois mieleni vilppisä, joksi sen teet, Galilea ei mennyttä ois ja sen veet; vain uskoni heittää mun tarvinnut ois, heti syy olis pesty ja kirous pois.

Jos ei voittane hylky, — on Herrassa ties! Jos on orjassa syy, — olet synnitön mies! Jos ei turvaton maan tule taivahisiin, pidä uskosi, — omaani kuolen ma niin.

Siit' uskosta annoin, mit' antaa et voi, ja sen tietävi Hän, joka onnesi soi; Hän haltuunsa sieluni, toivoni saa: ota pois, — min jo uhrasin, — henki ja maa!

7.

PÄIVÄNÄ, JOLLOIN TITUS HÄVITTI JERUSALEMIN.

Miss' ylhäällä tie yli vuoriston viisti, sua katselin, Siion, kun Rooma sun riisti! Hävis loistosi paloon, ja liekehtien mun silmäni heijasti loimua sen.

Loin silmäni templihin, loin kotipuoleen ja alkavan orjuuden unhotin huoleen; vain lieskan ma näin, min temppeli loi, ja kahlehet, joita ma kostaa en voi.

Ain illoinhan tuonne se rinteille heittyi säde viimeinen vielä, kun päivä jo peittyi; ma vuorilla seisoin, mut huipuille päin kajo kiiti, ja viimein sen templissä näin.

Taas vuorilla seisoin, kun onni jo vaihtui, mut en nää, miten rusko se hämyyn jo haihtui: Ois pilvistä leiskunut taivahan säät, ukon-jyskäys murskannut voittajain päät!

Toki ei epäjumalat tahrata saata, sun templiäs, Herra, mist' ohjasit maata! Ja jos kurjakin kansas ja hylky on vaan, sua yksin se jää, Isä, palvelemaan.

8.

BAABELIN VIRROILLA.

Oi, Baabelin virroilla siellä me itkimme muistellen, miten rosvot ne taistotiellä sai Saalemin ylhäisen, ja sen tyttäret, puhtahat vielä, pois riistivät raastaen.

Kun murhein me istuimme illoin, ja veet ohi virtasi pois, muka lauluja pyysi he silloin, — mut pilkkaanko soiteltu ois? Käsi kuihduta, Herra, milloin pyhä harppu se vieraille sois!

Pajun oksalla harppu haikas, — Se vapaa, Saalem, on ain! Oi, päiviltä kunnia-aikas se on ainoa muistoni vain: Ei koskaan sen sointu raikas soi äänehen sortajain.

9.

»KAIKKI ON TURHUUTTA, SANOO SAARNAAJA».

Ol' loisto, valta, viisaus mun ja nuoruus, into, lempi; sai viini veret hehkuhun, mua armaat immet hempi; ne sydämeeni säihkettään loi, silmät sulotarten; mit' tarjos maa, ja mielinkään, jäi kuningasta varten.

Mut hengessäin käyn tutkimaan, mit' entispäiviss' oisi, mi elon riemuun uudestaan mua viehättää nyt voisi: En muista päivää ainoaa, mist' ehjä ilo koitui, ja kun ma kannoin purppuraa, vain mieli katkeroitui.

Voit taioin toki masentaa ja tenhoin kentän kyitä, mut talttumaan et sitä saa, mi jäytää sydänsyitä. Sit' ei saa soitot viihtymään, ei viisaan lepopielus; se pistää, kalvaa yhtenään, ja kärsimään jää sielus.