V. YLIAISTILLINEN ELÄMÄ.

V. YLIAISTILLINEN ELÄMÄ.

Aiomme tänään jatkaa viime luentoa, joka jäi kesken siinä merkityksessä, että en ehtinyt kuvata kolmatta askelta totuuden etsijän tiellä. Tietysti askeleita tällä tiellä on useampia. Totuuden etsiminen ei lopu, ennenkuin ihminen on kehittynyt täydelliseksi Mestariksi, ja tietysti kehitystä on senkin jälkeen, vaikkei sitä silloin enää kutsuta totuudenetsimiseksi. Mutta totuudenetsimisen alkupäässä on ne kolme askelta, joista viime kerralla lupasin puhua ja joista en ehtinyt kuvata muuta kuin kahta.

Kuten muistatte oli ensimäinen askel totuudenetsimisessä totuuden älyllistä etsimistä, joka päättyi sellaiseen huippukohtaan, että ihminen heräsi älyllisesti, jolloin ihminen ensin järkensä silmillä näki ja ymmärsi, että elämän moninaisten ilmiöitten takana oli olemassa yksi yhtenäinen elämä. Ihminen älyllisesti näki niin sanoaksemme Jumalan olemassaolon ja siitä johtuvan seurauksen, että kaikki ihmiset ovat tämän Jumalan lapsia ja siis ytimeltään yhdenvertaisia.

Tätä älyllistä heräämistä seuraa luonnollisesti velvollisuus toteuttaa sitä jumalallista yhtenäistä elämää, jonka ihminen näkee olevan kaikkien ilmiöitten takana ja piilevän hänessä itsessäänkin, toisin sanoen velvollisuus toteuttaa veljeys.

Sentähden totuudenetsijä, joka ei pysähdy älylliseen totuudenetsimiseen, yrittää elää veljellisesti. Hän koettaa järjestää omaa personallista elämäänsä niin paljon kuin hän osaa ymmärtämäinsä veljeysperiaatteiden mukaisesti. Näiden siveellisten pyrkimysten luonnollisena palkkana seuraa sitten toinen heräymys eli uudestasyntyminen, joka ei ole enää älyllistä vaan siveellistä laatua. Ihminen silloin kokee kummallista ekstasia, jolloin jumalallinen elämä tulvaa hänen personallisuuteensa, tehden sen pyhäksi ja täyttäen sen suurenmoisella rakkaudella kaikkia kohtaan koko luomakunnassa. Se, joka on pyrkinyt veljellisyydessä eteenpäin, varmasti joskus on tehnyt tällaisen kokemuksen. Ennen hän ei ole osannut rakastaa, ei ole tuntenut yleis-inhimillistä, kosmillista rakkautta, vaikka hän on ymmärtänyt ja älynnyt sitä yhtenäistä elämää, mikä hänen sisässään voisi tuntua ja siinä on

de jure

vaikkei vielä

de facto

. Mutta noina ekstasin hetkinä hän tuntee voivansa rakastaa kaikkia, voivansa syleillä koko maailmaa. Näitä kokemuksia ihminen tekee pyrkiessään toisella tien kohdalla eteenpäin, ja ne kohoavat huippuunsa suurimmassa rakastamiskyvyssä ja voiman kokemuksessa, minkä ihminen voi saavuttaa.

Mutta nämä kokemukset ovat vain hetkellisiä ekstasi-tiloja. Ihminen ei vielä ole joka hetki sellainen. Hän tietää, mitä Mestarin rakkaus on, hän on saanut kokea, mitä on täydellisen ihmisen elämä, hän käsittää, että jos hän olisi täydellinen, hän joka hetki rakastaisi siten kuin hän rakastaa ekstasin hetkinä, ja koko hänen elämänsä olisi yhtä ainoata rakkauden unelmaa aamusta iltaan ja illasta aamuun. Ja tämä tieto velvottaa. Hänen velvollisuutensa on kehittyä siihen elämään, jossa hän aina voisi tuntea tuota ihmeellistä äidin eli Mestarin rakkautta kaikkia kohtaan. Hänen velvollisuutensa on siihen pyrkiä. Ja silloin hän ymmärtää tärkeän seikan. Hän ymmärtää, miksikä hänessä tämä rakkaus ei elä yhtämittaa. Hän ymmärtää sen riippuvan siitä tosiseikasta, että hän ei ole kyllin viisas. Hän ei voisi sitä rakkautta vielä käyttää. Jos se hänessä aina asuisi, mitä hän tekisi? Millä tavalla hän ihmiskuntaa auttaisi, millä tavalla hän rakastaisi, kuinka hänen rakkautensa ilmenisi?

Ekstasin hetkenä tai sen perästä on tavallista, että ihminen ajattelee: »oi, jos olisin rikas, jos minulla olisi kaiken maailman rikkaudet, niin minä auttaisin kaikkia, jotka tulevat tielleni ja kärsivät ruumiillisesti,—oi jos olisin rikas!» Mutta vähänkin asiaa punnittuaan hän huomaa, että sellainen ratkaisu olisikin humbugia, sillä silloin kaikkien muiden ihmisten pitäisi olla sellaisessa asemassa, että he kaipaisivat hänen rikkauttaan. Siis kaikkien muiden pitäisi olla köyhiä, puutteessa, hänen yksin rikas, jotta voisi näyttää heille rakkauttaan. Mitä tämä olisi muuta kuin humbugia? Minkätähden hänen pitäisi olla sellainen ihmeellinen olento, joka näyttäisi muille rakkauttaan? Ja mitä hyötyä toisilla olisi tällaisesta avunsaannista, joka tekisi tyhjäksi heidän oman yritteliäisyytensä, heidän omat ponnistuksensa?

Totuudenetsijä ymmärtää selvästi, että siihen päin ei ole pyrittävä. Hän ymmärtää, että luonnollinen taloudellinen ratkaisu on, että toinen ihminen ei tarvitse toisen apua suoranaisesti. Hän ymmärtää, että näitä kysymyksiä köyhyydestä ja rikkaudesta, aineellisesta puutteesta ja avuliaisuudesta pitää ratkaista siten, että olosuhteet maan päällä järjestetään niin, ettei ole köyhiä eikä rikkaita, ei puutteellisia eikä yltäkylläisiä. Ja näin ollen hänen täytyy osata näyttää rakkauttaan toisella tavalla: «jos oikein rakastan ihmisiä, pitää minun osata näyttää heille rakkauttani, vaikka olisin niin köyhä, etten voisi heille mitään aineellista apua antaa.»

Mitenkä sitten voidaan ihmisiä auttaa? Kaipaavatko ihmiset muuta kuin aineellista apua? Ei tosiaan ole muu tarve niin lähellä. On kyllä ihmisiä, jotka kaipaisivat rakkautta ja hyvyyttä; esim. jokainen sairas on kiitollinen toisen hyvyydestä; jokainen surun painama on kiitollinen siitä, että toinen ihminen osottaa hänelle myötätuntoa, osanottoa hänen surussansa, mutta usein on kuitenkin elämässä niin, että niillä ihmisillä, jotka ovat surullisia tai sairaita, onkin lohduttajansa. Sillä kaikkein enimmän tietysti voi surevaa tai sairasta lohduttaa ja hänelle osottaa myötätuntoa sellainen, joka jo personallisesti häntä rakastaa ja ymmärtää hänen personallisia omituisuuksiaan. Sairas ihminen ottaa mieluummin vastaan hoitoa sen puolelta, joka häntä rakastaa kuin vento-vieraalta. Totuudenetsijä vetää näistä huomioistaan sen johtopäätöksen, että elämässä täytyy olla ala, jossa ihmiset todella kaipaavat apua ja jossa he eivät voi saada keltä tahansa apua, ei niiltäkään, jotka heitä rakastavat. Ja sellainen ala onkin. Mikä? Yleensä elämän tieto. Siinä ihmiset kaipaavat apua. Heillä ei ole tietoa siitä, mitä elämä on. Ihmiset eivät tiedä, ovatko he kuolevaisia vai ovatko he kuolemattomia olentoja. He eivät tiedä, elävätkö kuoleman jälkeen, ovatko täällä vain yhden kerran vai tulevatko useamman kerran tähän maailmaan. Ihmiset eivät ole osanneet ratkaista itse elämän kysymystä. He elävät tietämättömyydessä ja kaipaavat tietoa. »Siis», huudahtaa totuudenetsijä, »jos minulla olisi tietoa ja viisautta, silloin voisin ihmisiä auttaa.»

Ihminen, joka on tehnyt rakkauden ekstasin kokemuksia, hän kaipaa tietoa, ei itseänsä varten, vaan sentähden että hän muuten on hyödytön maailmassa, että hänellä ei ole maailmassa muuten mitään tehtävää. Hän tahtoo rakastaa ihmisiä, auttaa heitä ja olla hyödyksi ihmiskunnalle, mutta siihen kyetäkseen hän tarvitsee tietoa. Siveellisestä uudestasyntymisestä seuraa välttämättömänä vaatimuksena ja velvollisuutena totuudenetsijälle hankkia itselleen tietoa elämän ja kuoleman salaisuudesta.

Tämä tieto elämän ja kuoleman salaisuudesta, jota hän kaipaa ja jota hän tahtoo itselleen hankkia ihmiskunnan vuoksi, ei ole psyykillistä vaan henkistä laatua. Ei hän kaipaa yliaistillisia kykyjä, ei hypnotista voimaa, ei tavallista selvänäköisyyttä, ei mitään hermoja kiihottavaa, vaan todellista tietoa siitä, onko mitään olemassa kuoleman jälkeen, onko totta, että on olemassa taivaita ja helvettejä, onko olemassa iankaikkinen elämä, onko totta, että ihminen syntyy monta kertaa maailmaan. Tätä tietoa hän tarvitsee, tätä henkistä tietoa elämän ja kuoleman salaisuudesta, toisin sanoin tietoa siitä, onko hän itse sellainen olento ihmisenä, että hän voi elää kuoleman jälkeen.

Millä tavalla hän voi tästä saada tietoa? Mitä tapahtuu kuolemassa? Aivan selvästi kuolemassa tapahtuu se, että fyysillinen ruumis jää elottomaksi. Jos siis ihminen on olemassa kuoleman jälkeen, on hän jokin muu kuin fyysillinen ruumis. Fyysillinen ruumis jää elottomaksi, se kuolee. Jos ihminen on sama kuin fyysillinen ruumis, ei hän ole olemassa kuoleman jälkeen. Mutta jos ihminen on olemassa kuoleman jälkeen, silloin hänen täytyy olla joku muu kuin fyysillinen ruumis, ja siinä tapauksessa on hän tämä muu nyt jo eläessään. Tämä on aivan selvää logiikkaa. Jos ihminen on olemassa kuoleman jälkeen ilman fyysillistä ruumista, täytyy hänen voida olla olemassa eläessäkin ilman fyysillistä ruumista. Sille ihmiselle, joka tahtoo tietoa elämän ja kuoleman salaisuudesta, muodostuu aivan selvä problemi ratkaistavaksi. Hänen täytyy päästä tietoon siitä, voiko olla olemassa ihmisenä, vaikkei ole fyysillistä ruumista käytettävänä. Ja kun itse kysymys on selvä, on syytä toivoa vastausta.

Nyt tietysti kun ihminen asettaa ratkaistavakseen tällaisen problemin, hän joutuu tekemisiin yliaistillisen maailman ja tavallaan tuntemattomien voimien kanssa, sillä kuolemantakaiset asiat eivät ainakaan ole fyysilliselle silmälle näkyviä, vaan asettavat hänet yhteyteen psyykillisen, yliaistillisen maailman kanssa. Hän saattaa nähdä näkyjä ja kummallisia unia, aavistaa asioita ja kehittyä erityisen herkkätuntoiseksi. Ja lopulta hän tulee sellaiseen kummalliseen kohtaan, että kokee olevansa ulkopuolella fyysillistä ruumista ja tietää elävänsä fyysillisesta ruumiista riippumatta.

Nyt meidän täytyy tätä kysymystä hieman tutkia, mitä se merkitsee ja kuinka se on ymmärrettävissä. Jokainen fysiologi ja jokainen psykologi, joka on tutustunut n.k. kokemusperäiseen sielutieteeseen, tietää että ihminen on olento, jossa sielulliset tajunnan ilmiöt käyvät käsi kädessä aineellisten ilmiöitten kanssa. Kun ihminen ajattelee ja tuntee, tapahtuu samalla vastaava aineellinen, muutamat sanovat sähköllinen ilmiö hänen fyysillisessä koneistossaan, aivoissa ja hermostossa. Tämän nojalla materialistinen katsantokanta on tehnyt tuon tunnetun johtopäätöksensä, että koska kaikkia sielullisia ilmiöitä seuraa rinnakkain jonkinlaiset fysiologiset ilmiöt, ei ole ilman näitä fyysillisiä eli fysiologisia ilmiöitä olemassa mitään tajunnallisia sieluilmiöitä. Sentähden sanovat materialistiset fysiologit ja kokemusperäiset psykologit, että ihmisen koko personallinen sielu-elämä sisältyy hänen ruumiilliseen elimistöönsä, ja lisäävät: kun te esim. tutkitte ihmisen unielämää, huomaatte, kuinka ihminen todella on riippuvainen aineellisesta koneistostaan, ruumiistaan, sillä unielämässä ihmisen tajunta siirtyy isoista aivoista pieniin aivoihin ja selkäytimeen eikä siis unielämä saata olla personallisesti itsetietoisaa samalla tavalla kuin päiväelämä; isot aivot välittävät päivätajunnan sielullisia ilmiöitä, ja kun nämä isot aivot ovat horrostilassa (nukkuvat) ja tajunta on laskeutunut alaspäin pieniin aivoihin ja selkäytimeen, niin ihminen ei ole sama itsetietoinen, tekojaan ja tunteitaan hallitseva olento kuin päivällä vaan hän muuttuu olennoksi, jonka kaikki tajunnalliset elonilmaukset ovat sekasotkuisia tai ainakin toisten lakien hallitsemia kuin päivätajunnallisen itsetietoisuuden. Sentähden ihminen unessa saattaa menetellä toisin kuin päivätajunnassa. Unessaan hän saattaa tehdä hullunkurisia tekoja eikä ihmettele, että tapahtuu yhtämittaa mitä merkillisimpiä vaihteluita. Päinvastoin on ihmisen alitajunnalla, joka tulee näkyviin, kun päivätajunta laskeutuu aivokynnyksen alapuolelle, luonnostaan esim. dramatisoiva eli näytelmällinen kyky. Aivan yksinkertaisia fyysillisiä ilmiöitä tulkitaan monimutkaisten unien välityksellä. Jos ihmisen nenän alle hänen nukkuessaan pistetään tuoksuva ruusu, hän alitajunnassaan, silloin kun se ottaa vastaan hermojen välittämän sanoman tuoksuvasta ruususta, selittää tämän draamallisesti unen muodossa esim. siten, että hän kävelee ihanassa ruusutarhassa. Ihminen on ikäänkuin paljon lapsellisempi, tyhmempi ja itsetiedottomampi olento unissaan, sanovat fysiologit, kuin päivätajunnassa.

Ja tietysti pitäisi niin olla kaikkien teoriojen mukaan, ellei olisi olemassa ihmeellinen tosiseikka, jota eivät fysiologit ja tavalliset kokeelliset psykologit saata ottaa lukuun, koska he yleensä eivät sitä tunne. Se ei ole siksi yleinen ilmiö, että jokainen nykyaikainen sielutieteilijä kohtaisi sitä luvuissaan tai empiirisissä tutkimuksissaan. Mutta ilmiö on olemassa ja se ilmiö on, että ihminen uni-elämässään saattaa olla aivan sama olento kuin päivällä, saattaa tuntea itsensä aivan samaksi ja olla yhtä itsetietoinen ja yhtä vapaa kuin päivätajunnassaan sekä ulkomaailman että omien sielullisten tajuntatilojensa suhteen, saattaa siis yhtä paljon hallita itseään ja olla itsensä herra unessa kuin päivällä. Minä tunnen ihmisiä, joille tällainen unitila on aivan luonnollinen. He nukkuessaan kummallisella tavalla jatkavat päivä-elämäänsä, liikkuvat keveämmin ja nopeammin, mutta toimivat muuten samalla tavalla kuin päivällä. Tietysti tämä tapahtuu sielullisesti, ruumiillisesti he eivät saata toimia samalla tavalla. Uni-elämässään, vaikka ovat mielestään aivan hereillään, eivät voi esim. nostaa fyysillisiä huonekaluja, mutta muuten ovat kaltaisiaan, puettuja niinkuin päivällä, tunteiltaan ja ajatuksiltaan samoja.

Tällaisen unitilan pitäisi tietysti fysiologien ja tavallisten kokeellisten psykologien mielestä olla aivan mahdoton, sairas, epänormaali, sillä eihän ihminen sellaisessa tilassa saata nukkua. Jos hän on sama kuin päivällä, täytyy hänen tajuntansa toimia isojen aivojen välityksellä. Vai olisiko hän niin epänormaalinen olento, että hänellä pikku-aivot ja selkäydin olisivat samalla tavalla organisoidut kuin isot aivot? Ei, sillä tutkiessaan tiedemiehet voivat huomata, että hänen pikku-aivonsa eivät ole samanlaisia kuin isot aivot vaan ovat rakennetut niinkuin vastaavat elimet muilla ihmisillä.

Kuinka nyt tätä salaperäistä ilmiötä voimme ymmärtää ja onko tämä sitä yliaistillista tietoa, jota ihminen tarvitsee? Me voimme okkultisesti aivan hyvin ymmärtää, mistä ilmiö johtuu. Emme saata kumota sitä selvää lakia, jonka kokeelliset sielutieteilijät ovat keksineet, että sielulliset ja aineelliset ilmiöt käyvät rinnakkain, käsi kädessä. Laki kuin laki, jos kerran laki pitää paikkansa. Mutta mitä voimme okkultisesti huomata? Sen kummallisen seikan, että ihminen fyysillisessä ruumiissa on muuta kuin vain—käyttääkseni vanhojen filosofien ja alkemistien lausetapaa—maata, vettä, ilmaa ja tulta. Hänen fyysillinen ruumiinsa on kokoonpantu paitsi niistä aineista, joita me fyysillisillä aistimilla havaitsemme, sellaisistakin aineista, joita emme tavalliselta fyysillisellä silmällä näekään ja joita me okkultismissa eli salatieteessä olemme tottuneet kutsumaan eetteri-aineiksi. Nämä ainekset muodostavat aivan kuin näkymättömän puolen fyysillisestä ruumiista. Ihmisen tajunta toimiessaan fyysillisessä ruumiissa ja sen aivoissa ei ole ainoastaan fyysillisten solujen välittämä vaan kulkee myös niihin sisältyvien eetteriainesten kautta. Siis ihmisen tajunnan välittäjänä on suurempi joukko aineellisia ilmiöitä kuin fysiologit tuntevat. Fysiologit ja kokeelliset psykologit tuntevat ainoastaan niitä ilmiöitä, joita he saattavat aistimilla ja koneilla havaita fyysillisessä ruumiissa, mutta toinen puoli niistä ilmiöistä, jotka ovat ulkopuolella fyysillisen aistihavainnon, jää heiltä huomaamatta. Kun ihminen ajattelee tai tuntee, ei siis tapahdu aineellinen parallelli-ilmiö yksinomaan karkeasti fyysillistä laatua—ei siis vain sähkö-ilmiö, vaan myös värähtely hienommassa aineessa jota emme näe mutta jota kutsumme eetteriksi.

Tämä eetteri on nyt sitä laatua ja siinä suhteessa fyysilliseen ruumiiseen, että se saattaa siitä erkautua. Se saattaa epänormaalisissa tapauksissa eristäytyä fyysillisestä aineesta. Ihminen saattaa ikäänkuin jakautua kahtia fyysillisesti. Yliaistillisten ilmiöitten esimerkkikokoelmiin on keräilty useita sellaisia tapauksia, että sama ihminen on nähty kahdessa paikassa yhtaikaa. Niinkin selvä ilmiö kuin seuraava on näissä kokoelmissa: opettajatar Emilie Sagée, joka kirjottaessaan taululla luokkansa edessä tyttöjen häntä katsellessa, oli samalla heidän nähtensä, kun joku ensin sattui huomauttamaan, ulkona puutarhassa kävelemässä. Tällaisia tapauksia on ja ne näyttävät meille objektivisesti, että ihmisen fyysillinen olemus saattaa jakautua kahtia. Salatieteen kannalta muuten vanhastaan tiedetään, että ihmisen fysiologinen olemus saattaa näin jakautua. Ehdottomasti pitää paikkansa tuo laki, että sielullisia ilmiöitä vastaavat määrätyt aineelliset ilmiöt, mutta itse aineelliset ilmiöt ovat kaksinaisia: fyysillisiä ja eetterisiä ja saattavat ilmetä kahtena. Personallinen tajunta on vain toisessa paikassa. Jos personallinen tajunta on eetterisessä haahmossa, joka kulkee puutarhassa, silloin opettajatar seisoessaan taulun luona, on aivankuin hetkeksi poissa tajunnastaan. Mutta jos hän on itsetietoinen fyysillisessä olemuksessaan, niin toinen puoli hänestä, joka on ulkona, on vain aineellinen ilmiö. Samalla tavalla ihmiset, jotka näkevät selviä unia sitä laatua, josta äsken puhuin, että he ovat itsetietoisia ja hereillään ja saattavat nähdä oman fyysillisen ruumiinsa,—ovat tietoisia haamussa eli kaksoisolemuksessa, sillä fyysillis-personallisesti itsetietoinen ihminen ei saata olla ilman fyysillis-eetteristä ainetta.

Tämä on ensimäinen tosiseikka, minkä ihminen ymmärtää, joutuessaan tekemisiin yliaistillisen maailman kanssa. Hän ei voi olla toisessa maailmassa sama personallinen olento kuin hän on tässä ilman tätä fyysillis-eetteristä ainetta. Siis hän ei voi olla olemassa kuolemankaan jälkeen ilman fyysillis-eetteristä ruumista, joka välittää hänen personallista itsetietoisuuttaan, ellei hän muutu toiseksi olennoksi. Ja minkä kokemuksen itse asiassa ne ihmiset tekevät, jotka ovat hereillään ja personallisesti oma itsensä ulkopuolella fyysillistä ruumista? He tekevät sen kokemuksen, etteivät tiedä minkälainen on ihmisen tila kuoleman jälkeen. He eivät tapaa kuolleita, ellei joku vainaja tule heidän luokseen puhumaan heille. Joskus kuollut sukulainen tai ystävä saattaa tulla heidän luoksensa, ja he voivat tietää, että hän on kuollut, he voivat puhua hänelle, mutta he eivät kykene itse lähtemään vainajien valtakuntaan, helvetteihin ja taivaisiin ottamaan selvää, kuinka siellä on. Tämän huomion he pian tekevät. He kyllä ovat päässeet ihmeelliseen tietoon siitä, että ihminen saattaa olla olemassa ulkopuolella karkeata fyysillistä välinettään, mutta he eivät saata päästä vainajien yhteyteen muitta mutkitta. Itse asiassa tämä ilmiö on epänormaali. Se on pohjaltaan aineellinen ilmiö eikä sellainen henkinen ilmiö, jonka tarpeessa totuudenetsijä on. Se ei anna hänelle sitä henkistä tietoa, jota hän kaipaa.

Sillä henkisen tiedon kaipuu on lyhyesti määriteltynä tämä: »onko ihminen toinen olento kuin fyysillisen ruumiin välityksellä ilmenevä personallisuus? Onko ihminen todella sellainen kuolematon olento, joka on olemassa kuoleman jälkeen? Missä ovat vainajat olemassa kuoleman jälkeen?» Jos heitä on olemassa, täytyy elävässä ihmisessä jo piillä kuolemattomuuden siemen. Ja jotta ihminen eläissään voisi päästä tietoon vainajien olotilasta, täytyisi hänen tulla tietoiseksi siitä puolesta itsestään, joka on riippumaton fyysillis-eetterisestä personallisuudesta. Tämä on se henkinen tieto, jota totuudenetsijä kaipaa toisen heräymyksen jälkeen.