I. ENSIMÄISET EHDOT.

I. ENSIMÄISET EHDOT.

Uudessa Testamentissa kerrotaan Kristuksen sanoneen: »etsikää, niin te löydätte, anokaa, niin teille annetaan, kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä se, joka etsii, hän löytää, ja joka anoo, hän saa, ja kolkuttajalle avataan».

Minulta on joskus kysytty: »millä tavalla meidän pitää etsiä totuutta, millä tavalla voimme päästä totuuden tietoon ja Jumalan tuntoon? Millä tavalla voimme tulla vakuutetuiksi teosofisesta maailmankatsomuksesta, millä tavalla todella tulla teosofeiksi?»

Ja tosiaan, kun katselemme niitä ihmisiä, jotka etsivät totuutta, huomaamme, että eivät läheskään kaikki löydä. Niidenkin joukosta, jotka etsivät totuutta teosofisesta maailmankatsomuksesta, jotka sitä tutkivat ja siihen syventyvät, monet jonkun ajan kuluttua, vaikkapa vuosien kuluttua kääntyvät taas pois ja sanovat: »ei sieltä löytynyt minulle tyydytystä». Millä tavalla siis niiden, jotka tahtoisivat saada todellista tyydytystä teosofisesta maailmankatsomuksesta, jotka tahtoisivat löytää totuuden ja tulla Jumalan tuntoon, millä tavalla heidän on etsiminen? Vai ovatko ainoastaan muutamat ihmiset ennakolta määrätyt löytämään? Todella näyttää siltä, että kaikki ihmiset eivät saata tulla teosofiseen maailmankatsomukseen eivätkä löytää sen todellista ydintä.

Tavallinen totuudenetsiminen, jota pidetään tieteellisesti pätevänä, on etsintä, joka käyttäen viittä tunnettua aistiaan ymmärryksen avulla luokittelee niitä tosiasioita, joita viiden aistimemme avulla voidaan tajuta. Sentähden ihmiset, jotka luottavat viiteen aistimeeseen ja siihen järkeen, joka heillä on, kun tahtovat olla aivan rehellisiä, tulevat useimmiten etsiessään materialisteiksi. Elleivät ole tilaisuudessa viiden aistimen avulla tekemään havaintoja, joita suorastaan täytyy nimittää yli-aistillisiksi, he sangen ymmärrettävistä syistä tulevat materialisteiksi tai ainakin epäilijöiksi.

Mutta tämä materialistinen maailmanselitys ei saata heitä ajan pitkään tyydyttää. Se ei täytä heidän sielullisia ja henkisiä tarpeitaan, sillä heidän aina täytyy syrjäyttää ja aivankuin tappaa jotakin sielussaan. Kun ajattelevat kuolemaa, kadotettuaan rakastetun omaisen, kun ajattelevat, että kuoleman tuolla puolla on pelkkä tyhjyys, niin heidän täytyy painaa alas toinen kapinallinen ajatus: »mutta jos ei kaikki sittenkään ole paljasta ainetta?» Heidän kuten jokaisen ihmisen sisässä puhuu kysyvä ääni: »ei suinkaan kaikki sentään ole mennyttä kuolemassa? Eiköhän maailmankaikkeudessa sittenkin mahda olla muuta kuin mitä me aistimilla näemme?» Tämä ääni on tapettava, kun ihminen jyrkästi tahtoo pysyä muka tieteellisenä ajattelijana.

On toisia ihmisiä, jotka ovat tehneet uskonnollisen kokemuksen tunteen alalla. He ovat tunteneet joko yksin ollessaan tai n.k. uskonnollisessa herätyskokouksessa, että kun he uskovat Jumalan armoon Jeesuksessa Kristuksessa, heidän sielunsa on pelastunut. He eivät punnitse tunnettaan, eivät mietiskele eivätkä katso älyn silmällä, he vain tyytyvät sen suomaan hetkelliseen sopusointuun. Mutta heille saattaa pian tulla järki-epäilys, sellainen silmän avautuminen, että kysyvät itseltään: »vaan onkohan tämä totta? Olenkohan mahdollisesti ollut vain jonkun harhan nenästä vetämä, olenko vain kuvitellut pelastusta, armoa j.n.e.?» Tällainen epäilys on aina heitä väijymässä.

Meidän täytyy näin ollen sanoa sekä materialisteista että sokeasti uskovista, että he eivät ole löytäneet totuutta, joka kestäisi.

Teosofia sanoo: »minä olen totuus, joka kestää. Kun te tulette teosofeiksi, silloin on järkenne valistunut ja tunteenne tyydytetty. Kun te oikein osaatte syventyä minuun, teosofiseen maailmankatsomukseen, niin olette saaneet sellaisen elämänymmärryksen, joka kestää—kestää kaikissa koettelemuksissa—kärsimyksen tuskassa ja järjen puhdistavassa tulessa.»

Kuinka meidän nyt on määriteltävä teosofista etsimistä ja teosofista löytämistä? Millä tavalla se eroaa suorastaan tieteellisestä tai tavallisesta uskonnollisesta etsimisestä? Millä tavalla teosofinen etsivä elämä kohoaa toisten yläpuolelle?

Me ymmärrämme tämän parhaiten, jos jo olemme teosofeja, jos jo tunnemme teosofisen maailmankatsomuksen. Teosofian mukaan ihminen ei ole sama kuin fyysillinen ruumis eikä tämä ruumis ole ihmisen ainoa käyttöväline vaan ainoastaan yksi useammasta käyttövälineestä. Ihmisen personallisuus on puettu, niinkuin sanomme teosofisesti, paitsi tähän fyysilliseen myös astraliseen eli tunne-käyttövälineeseen ja mentaliseen eli älylliseen. Tämä merkitsee, että kun ihminen tietää ainoastaan fyysillisestä ruumiista ja kun hänen tajuntansa on sidottu ainoastaan fyysillisiin aivoihin, hän ei voi etsiä ja löytää mitään aatetta tai elämänymmärrystä, mitään henkistä sisältöä elämälleen, joka tyydyttäisi koko hänen personallisuuttaan, sillä hänen personallinen tajuntansa ei elä ainoastaan fyysillisessä käyttövälineessä vaan myös tunne- ja älyruumiissa.

Jos ihminen ihmisenä—ja ihminen itse kuuluu inhimillisenä olentona korkeampaan maailmaan, kuin personalliseen »kolminaismaailmaan»—tahtoo etsiä ja löytää totuutta, täytyy totuuden, jota hän etsii ja jonka hän löytää, tyydyttää paitsi sitä tajuntaa, joka ilmenee fyysillisten aivojen välityksellä, myöskin sitä puolta personallista tajuntaa, joka ilmenee tunneruumiin, ja sitä, joka ilmenee älyruumiin välityksellä. Hänen täytyy saavuttaa sellainen elämänymmärrys, joka valoaalloilla säteilee hänen luokseen viisauden auringosta ei ainoastaan fyysillis-eetterisessä maailmassa vaan myöskin astralisessa ja älyllisessä. Jos ainoastaan aivotajunta etsii, on etsintä materialistis-tieteellistä laatua. Jos ihminen on taipuvainen ottamaan vastaan vaikutelmia ainoastaan tunneruumiista, on hän tuomittu sokeasti uskomaan. Mutta jotta ihminen voisi ymmärtää elämää sillä tavalla, että se tyydyttäisi koko hänen personallisuuttaan, täytyy hänen tajuta totuus, tuntea Jumala, sekä fyysillisessä tajunnassa että astralisessa ja mentalisessa »alitajunnassa». Toisin sanoin ihminen ei saa rajottua ainoastaan viiteen aistimeen, jos hän tahtoo totuutta etsiä, vaan hänen täytyy osata käyttää niitäkin kahta aistinta, jotka eivät ole vielä ihmiskunnassa heränneet täyteen toimintaan. Kuudes aisti asettaa hänet heti yhteyteen uuden eli astralisen maailman voimien kanssa ja seitsemäs aisti vielä toisen eli älyllisen maailman voimien kanssa. Silloin vasta kun hänessä itsessään ovat heränneet nämä kuudes ja seitsemäs aisti, voi hän löytää sellaisen elämänymmärryksen, joka häntä täysin tyydyttää.

Nyt te sanotte minulle: »mutta tämähän on aivan mahdoton asia. Kuinka me voisimme etsiä ja löytää totuutta kuudennen ja seitsemännen aistimen avulla, kun ne eivät ole vielä meissä heränneet? Näin ollen olemme tuomitut olemaan ilman totuutta, ulkopuolella taivaan valtakuntaa.» Niin olisi, jos olisi kysymyksessä kuudennen ja seitsemännen aistimen niin täydellinen herääminen ihmisessä, että hän voisi itsetietoisesti käyttää niitä tutkimuksiin. Jos olisi kysymyksessä astralinen selvänäköisyys ja älyllinen selvänäköisyys, silloin tosiaan ihminen olisi onnettomassa tilassa, ja meidän täytyisi sanoa: »hän ei voi etsiä totuutta». Onneksi niin ei ole. Nämä uudet aistit ovat ihmisessä jonkun verran jo heränneinä, vaikka emme ollenkaan älyä niitä aistimiksi, ne kun toimivat subjektivisesti eikä objektivisesti. Meidän fyysillinen silmämme esim. on objektivinen, koska me sillä havaitsemme ulkonaista maailmaa ja koska meidän kaikkien havainnot ovat samanlaisia. Kuudes ja seitsemäs aisti sitä vastoin toimivat meissä sisäkohtaisesti ja ovat eri pitkälle kehittyneet ja erilaisia eri yksilöissä. Muutamissa ne ovat tuskin ollenkaan heränneet, meidän täytyy ehkä sanoa, että ne useimmissa ihmisissä ovat sangen vähän toimivia, mutta niissä ihmisissä esim., jotka tulevat teosofeiksi ja pysyvät teosofeina, niissä ne ovat vissiin kohtaan heränneet, ja he voivat kehittää näitä aisteja yhä edelleen.

Mitkä ovat sitten kuudes ja seitsemäs aisti? Lyhyesti sanoen kuudes on aisti, jota tahtoisin kutsua taiteilijavaistoksi eli taiteelliseksi kauneusaistiksi ja seitsemäs on filosofinen intuitsioni.

[1]

Selvittäkäämme tarkemmin. Uskovaiset sanovat: »järjellään ihminen ei voi päästä Jumalan tuntoon. Ihmisen täytyy uskoa.» Me sanomme niinikään: ihminen ei voi päästä totuuden tietoon ainoastaan järkensä ja viiden aistimensa avulla, vaan ennen kaikkea hänellä täytyy olla apuna taiteellinen kauneusaisti. Ja tietääksemme mitä tällä tarkotetaan, tulee meidän vain katsella, minkälaisena se ilmenee niissä ihmisissä, joita kutsumme taiteilijoiksi.

Taiteellinen aisti ilmenee taiteilijassa ensinnäkin siten, että hänellä on joku fyysillinen aisti enemmän kehittynyt kuin tavallisella ihmisellä. Maalarilla on esim. silmä enemmän kehittynyt kuin muilla ihmisillä. Mutta sen sijaan että maalarin silmä, joka näkee enemmän viivoja, enemmän värejä, enemmän sopusointua kuin tavallisen ihmisen silmä, tekisi hänet silmänsä tajuaman maailman orjaksi, se aivan kuin vapauttaa hänet fyysillisestä maailmasta, sillä silmän tarkkuuteen liittyy sielullinen kauneudenaisti ja puhdas rakkaus kauneuteen. Ottaaksemme vanhan esimerkin ajatelkaamme vain, että taiteilija ja tavallinen ihminen katselevat auringonlaskua. Jos aurinko laskee tulipunaisena ja taivas yltympäri loistaa heleänä, ajattelee arki-ihminen: »huomenna on pouta», mutta taiteilijan mieleen ei juolahda sellaista; hän ihailee ihmeellisiä punaisia, ja vihreitä värivivahduksia, jotka elävät taivaanrannalla, ja ajattelee korkeintaan: »oi, jos ihmiskädellä ja pensselin avulla voisi noita ihanuuksia kankaalle kiinnittää!» Jos taivaanrannalla näkyy harmaan violettisia pilviä, ajattelee arki-ihminen: »huomenna varmaan on tuulta ja sadetta», mutta taiteilija vain katselee värejä ja tuntee, että maailma on ihana. Kauneus täyttää hänen sielunsa. Hän toisin sanoin ei ole kauppanero vaan haaveilija. Sentähden taiteilijat jokapäiväisessä elämässä enimmäkseen ovat »epäkäytännöllistä» väkeä. He käyskentelevät ja katselevat taivaan pilviä, ajattelevat »turhia» ja näkevät linnoja ja eläviä olentoja pilvissä, mutta eivät huomaa, että heidän pitäisi tehdä työtä saadakseen ruokaa, asuntoa ja vaatteita. Jokapäiväiset ihmiset ovat tottuneet ajattelemaan heitä, hieman ylenkatseellisesti, olennoiksi, jotka eivät osaa »tulla toimeen» maan päällä. Tosin on heidän joukossaan poikkeuksia, jotka ovat »ottaneet lusikan kauniisti käteensä» ja tottuneet mailman menoon, mutta todellinen taiteilijasielu on ainakin nuorena sellainen, ettei hän osaa ajatella elämän käytännöllisiä asioita vaan ainoastaan elämän ja maailman kauneutta. Hän näkee kauneutta, jota toiset eivät näe. Runoilija voi sanoilla tuoda esiin, mitä kauneutta hän näkee, maalari pensselillä, ja me toiset saamme siitä kaikesta oppia. He opettavat meitäkin näkemään, millainen on maailma.

Mitä tämä taiteellinen aisti sitten vaikuttaa sielullisesti? Mitä se vaikuttaa todelliseen taiteilijaan ja samalla ihmiseen, joka, vaikkei hän ole taiteilija, on taiteellinen sielussaan? Se aikaansaa ihmeellisen muutoksen sielussa, kun ihminen sitä viljelee ja kasvattaa. Se vaikuttaa näet, että ihminen osaa asettua ikäänkuin objektiviselle kannalle elämän ja maailman ilmiöihin nähden. Hän ihmettelee ja ihailee, hän kaikkialla etsii ja kaikkialla löytää ja kaikkialla näkee. Niinkuin vanhat filosofit sanovat: filosofia alkaa ihmettelystä. Taiteellinen aisti ihmisessä tekee sen, että hän voi ihmetellä ja ihailla. Ei hän asetu samalla tavalla objektiviseksi kuin itsekkäästi ajatteleva kauppa-ymmärrys, joka asioita katselee edun kannalta ja punnitsee, kuinka voisi käyttää ympärillään olevia voimia niin, että niistä olisi suurinta aineellista hyötyä. Tämä on toisenlainen objektivisuus, sellainen joka kuuluu viiteen aistimeen. Taiteilija on todellinen tiedemies, joka ei ajattele etua eikä seurauksia, vaan ainoastaan ihastuu totuuden näkemisestä. Todellinen taiteilija on ihminen, joka osaa nähdä kauneutta kaikkialla, eikä siis tuomitse mitään vaan on suvaitsevainen. Kaikkia ilmiöitä hän ihmettelee, kaikkia ihmisiä hän ihailee, hän voi nähdä kauneutta julmimmassakin olennossa, juopossa hän voi nähdä jumalan kuvan ja langenneessa naisessa, joita maailma inhoo. Hän näkee jokaisessa ihmisessä veljen tai sisaren. Kuta enemmän taiteellinen aisti hänessä kehittyy, sitä enemmän hän tuntee itsensä veljeksi kaikkia kohtaan, sitä enemmän jokainen olento kuvastuu hänelle ihmeelliseksi taideteokseksi. Ei hänen päähänsä juolahda, että hänen pitäisi tahtoa ketään toisenlaiseksi kuin tämä on. Hän ihmettelee pahaa yhtä paljon kuin hyvää. Hän on ihminen, joka ei tee laskelmia. Senpätähden sanotaankin välistä taiteilijoista ja haaveilijoista yleensä: »heillä on löyhä moraali. He eivät tiedä eroa hyvän ja pahan välillä.» Tämä on kuitenkin ymmärrettävä sillä tavalla, että taiteellinen aisti tuo mukanaan sen, että ihminen ei osaa tuomita, ainoastaan ihailla ja ihmetellä. Mutta kun hän totuuden etsijänä on tämän ensimäisen ehdon täyttänyt, ei hänen tarvitse jäädä paikalleen seisomaan.

Jos hän on luova taiteilija, hän tietysti jää tälle kohdalle tietä pitemmäksi ajaksi, yhdeksi tai useammaksi elämäksi, kehittäen itsessään taiteellista luovaa kykyä, jolloin hän samalla kaikin puolin lähenee totuutta. Mutta ihminen, joka ei tee taiteellista työtä, hänen pitää välttämättä ottaa uusi askel, jos hän tahtoo totuutta etsiä. Hänen täytyy herättää itsessään seitsemäskin aistin, filosofinen intuitsioni. Nyt kun taiteellinen aisti on hänessä hereillä, hän voi menestyksellä ryhtyä tekemään työtä järjen avulla. Hän silloin lukee esim. teosofista kirjallisuutta, tutustuu maailman eri uskontoihin, syventyy salatieteellisiin tutkimuksiin, opettelee filosofisesti ajattelemaan. Jos teosofinen etsintä tapahtuu liian varhain, niin ihminen väsyy. Jos se on vain järjen työtä, vaikkakin laajanäköisempää kuin materialistinen spekulatsioni, ihminen hylkää teosofiankin jonkun ajan kuluttua, ellei hänessä herää taiteellinen aisti. Mutta kun hän on ensimäisen askelen ottanut ja sitten järjellään etsii teosofisesta kirjallisuudesta ja maailman pyhistä kirjoista, silloin hänessä itsestään herää filosofinen intuitsioni, sillä ajatustoiminta yhteydessä taiteellisen aistin aikaansaaman yleisen sympatian kanssa herättää tämän intuitsionin. Ja filosofinen totuuden näkemys on tavallaan mentalisen käyttövälineen aisti. Filosofinen intuitsioni, samalla tavalla kuin musikalinen inspiratsioni, käsittää, että tämä maailma on Kosmos eikä Kaaos. Jos meillä ei ole filosofista intuitsionia, niin vaikka tekisimme kuinka paljon järjen työtä tahansa, emme koskaan pääse syvään sielulliseen vakaumukseen siitä, että maailma on Kosmos ja elämä järjestetty, vaan me voimme filosofoida paljon sinne ja tänne ilman että sielumme tulee tyydytetyksi. Ainoastaan filosofisen intuitsionin avulla ihminen pääsee tähän syvään tuntoon— voisimme kutsua sitä vaikka tiedoksi—että maailma on järkevästi järjestetty. Sen avulla ihminen pääsee selvään järkinäkemykseen siitä, josta viisaat ovat puhuneet, että nim. näkyväisen maailman takana on henkimaailma ja olennollisen henkimaailman takana aatteiden maailma ja aatteiden maailman takana hengen maailma. Sen avulla ihminen pääsee tuntoon siitä, että me ihmiset emme sisimmässä itsessämme ole kuolevaisia olentoja vaan kuolemattomia, niinkuin viisaat opettavat.

Kun ihmisessä on tämä filosofinen intuitsioni herännyt, silloin vasta alkaa hänelle todellinen salatieteellinen etsiminen. Ennenkuin on filosofinen intuitsioni ja taiteellinen aisti ja yleisinhimillinen sympatia herännyt ihmisessä, ei hän voi etsiä salatieteellisesti. Nämä ovat välttämättömät ensi askeleet. Mutta kun ne ovat ihmisessä heränneet, hän voi alkaa käydä vihkimyksen portteja kohti.