II. ENNEN VIHKIMYSTÄ.

II. ENNEN VIHKIMYSTÄ.

Tahdomme tänään luoda pienen silmäyksen siihen inhimilliseen kehitykseen, joka käy ennen vihkimystä. Sitä varten tahdomme alottaa kysymällä, minkälainen on se ihminen, jota me teosofisessa kirjallisuudessa kutsumme Vihityksi ja jota sanomme Salaisen Valkoisen Veljeskunnan jäseneksi.

Vihittyä voi kuvata monella tavalla riippuen siitä näkökohdasta, jolta asettuu katselemaan. Tänään tahdomme kääntää huomion yhteen sellaiseen ominaisuuteen, joka on Vihityllä. Jos ajattelemme, että vihitty ihminen olisi edessämme, ja me näkisimme, mitä hänessä on, joka tekee hänet vihityksi, niin me tältä kannalta katsoen sanoisimme, että hän on ihminen, joka itsetietoisesti osaa tehdä lupauksia Jumalalle. Hän voi sanoa Jumalalle: »minä olen sinun palvelijasi: minä tahdon täyttää sinun tahtosi. Minä teen, mitä sinä minulle käsket.» Ja Jumala sanoo hänelle: »tee tuo tai tuo asia, suorita se tai se työ, hanki itsellesi se tai se ominaisuus!» Ja hän, Vihitty, tietää saadessaan tämän käskyn, että työ, joka hänelle annetaan, kestää yhtämittaa esim. kymmenen tuhatta vuotta. Hän lupaa. Hän osaa luvata. Hän sanoo: »Herra minä olen sinun palvelijasi ja minä täytän käskysi.»

Vihitty on ihminen joka elää iankaikkisuudessa —jolle ei ole elämää eikä kuolemaa. Tavallinen ihminen on kuoleman orja ja elämän orja—hän ei ole elämän eikä kuoleman herra, mutta Vihitty on ulkopuolella personallista elämää ja kuolemaa. Hän on olento, joka seisoo iankaikkisuudessa—iankaikkisella kalliolla Jumalan edessä, ruumiissa, joka ei häviä. Ja kun Herra sanoo hänelle: »tee se ja se,» niin hän kumartaa ja sanoo: »Herra, minä teen.» Ja vaikka työ kestäisi 10,000 vuotta, hän tekee mitä on luvannut. Hän on iankaikkinen olento, joka uskaltaa luvata iankaikkisuutta varten. Huomatkaamme ero Vihityn ja tavallisen ihmisen välillä, sillä jokapäiväisessä elämässä on paljon ihmisiä, jotka puhuvat Jumalan kanssa, niinkuin he itse sanovat, ja lupaavat: »Mestari, Jumala, Kristus, minä olen sinun palvelijasi, minä tahdon täyttää sinun tahtosi», eivätkä tiedä, mitä tekevät, koska vielä ovat etsivällä kannalla. Tänään voivat tehdä lupauksen ja huomenna katua, etteivät voi täyttää, koska heillä on jokin helmasynti, joka estää heitä täyttämästä ja josta eivät jaksa luopua. Lupauksestaan he silloin ajattelevat: minähän tein sen tietämättömyydessä. Vihitty lupaa ja täyttää ja tietää, että jos nousee vastustaja hänen ulkopuolellaan tai hänessä itsessään, se nousee sitä varten, että hän sen voittaisi. Hänelle ei tule kysymykseen paeta, välttää, katua. Hän taistelee vaikka kymmenentuhatta vuotta mutta hän lopulta voittaa. Vihitty on täten ihminen, joka on itsetietoinen toisella tavalla kuin tavallinen kuolevainen. Hän on itsetietoinen kuolematon olento.

Jos nyt ajattelisimme näkevämme korkean vihityn edessämme hänen todellisessa muodossaan, jolloin meidän tietysti täytyisi olla selvänäköisiä, sillä fyysillinen ruumis on Vihityllä samanlainen kuin muilla ihmisillä, ainakin näennäisesti, niin mitä silloin näkisimme?

Silloin näkisimme että Vihitty on ihmeellisen kaunis loistava olento, inhimillinen muodoltaan, ruumiillinen ihminen, mutta loistava ja ihana, ja että hän on aivan kuin pukeutunut vähemmin loistaviin käyttövälineisiin. Hän itse seisoo siinä loistavana, mutta on ottanut päälleen karkeampia ruumiita eli käyttövälineitä. Jos katselemme tarkalleen, näemme, että hän omassa, niinkuin sanotaan, Augoeidees-muodossaan seisoo keskellä ja on ottanut päällensä ensin n.k. älyruumiin, sitten n.k. tunne-ruumiin ja vihdoin n.k. eetteris-fyysillisen ruumiin.

Kuinka toista taas, kun katselemme tavallista kuolevaista ihmistä! Jos me samanlaisilla silmillä katselemme tavallista kuolevaista, näemme, että hän on itse todellisena minänä ja personallisena olentona tässä eetteris-fyysillisessä muodossaan. Fyysillinen muoto on todellisin ja takana häämöttävät korkeammat käyttövälineet. Hänellä on tunne-ruumis, äly-ruumis ja niiden takana myös n.k. Augoeidees-muoto, mutta tämä on aivan kuin unitilassa, kyllä kaunis mutta niinkuin nukkuva. Ero on siinä, että Vihityn tietoisuus ja todellinen olemus on korkeammassa minässä, Augoeideksessä, jotavastoin jokapäiväisen eli tavallisen kuolevaisen itsetietoisuus eli todellinen olemus on tässä fyysillisessä ulkonaisessa personassa.

Kysykäämme nyt, millä tavalla ihminen on voinut kehittyä vihityksi, mitä läksyjä hänen on tullut oppia, mitä muutoksia on tapahtunut hänen eri käyttövälineissään, fyysillisessä, tunneruumiissa ja älyruumiissa? Jos tahdomme yhdellä lauseella ilmaista, mitä ihmisen pitää oppia, ennenkuin hän voi asettaa itsensä vihkimyskokelaaksi, voimme sanoa: ihmisen täytyy oppia onnen salaisuus. Ihmisen täytyy oppia olemaan onnellinen.

Millä tavalla hän voi tämän oppia? Mitenkä elämä opettaa hänelle tätä? Elämällä tarkotan sitä elämää, joka jatkuu monen ruumistuksen kautta. Millä tavalla elämän suuressa koulussa ihminen oppii olemaan onnellinen? Hän oppii tämän läksyn käyttövälineittensä avulla eikä hän voi oppia sitä läksyä, ennenkuin hän on saanut fyysillisen ruumiin. Ennen ei voi tulla kysymykseen sellainen kehitys, joka vie häntä vihkimystä kohti. Moni ihminen kysyy: minkätähden olemme tulleet tähän fyysilliseen ruumiilliseen maailmaan, jossa on niin paljon vaikeuksia ja kärsimyksiä? Emmekö olisi hienommassa ruumiissa henkimaailmassa voineet oppia samoja läksyjä, tulla hyviksi ja päästä vihkimyksen porttien läpi? Ei, on aivan selvä vastaus, sillä nuo sisäiset muodolliset maailmat, astraliset ja älylliset eivät ole olemassa ilman tätä fyysillistä. Ne muodostavat kaikki kokonaisuuden, jota kutsutaan kolminaismaailmaksi. Ne eivät voi olla ilman toisiaan. Ihmisen tehtävä on luoda niistä yhtä ja nostaa niitä aivan kuin ylöspäin, mutta ennenkuin ihminen voi mihinkään tällaiseen työhön ryhtyä, (joka on Vihityn työtä), täytyy hänen koko kolminaismaailmassa ollen ja eläen oppia sen läksyt. Niin hän ei voisi tehdä, jos hän alkaisi kehityksensä äly- tai eetteri-maailmassa. Hänen täytyy ensin saada fyysillinen ruumis, niin että hänellä on koko kolminaismaailma ympärillään ja sisällään. Silloin vasta hän voi oppia varsinaisen elämän läksyjä. Ja ensimäinen läksy, minkä ihminen oppii ollessaan puettu kolminaismaailmasta otettuun ruumiiseen eli kolmeen käyttövälineeseen, on sitä laatua, että hän oppii sen fyysillisten aistintensa välityksellä.

Mikä on se läksy? Se on nautinnon läksy. Ihminen oppii nauttimaan fyysillisten aistinten välityksellä. Tämä on aivan välttämätöntä. Hänen täytyy ensin puettuna fyysilliseen ruumiiseen joutua kosketukseen ympäröivän maailman kanssa, joka tapahtuu fyysillisten aistinten välityksellä, ja nämä aistimet opettavat häntä nauttimaan olemassaolosta. Voimme toisella kielellä sanoa, että ihminen heti alkaa onnea opettelemaan ja että onnen opetteleminen ja vaistomainen etsintä tapahtuu ensin fyysillisten aistinten välityksellä. Hän alkaa aistimillaan nauttia olemassaolosta. Hänellä on nuo viisi tunnettua aistinta, joihin vanhat intialaiset vielä lisäsivät viisi muuta aistinta. Ne, joista tavallisesti puhumme, kuulo, näkö, maku, haju ja tunto, ovat passivisia, mutta hindulaiset filosofit ja salatieteilijät sanoivat, että ihmisellä on vielä viisi aktivista aistinta, joiden välityksellä hän on toimivassa yhteydessä ulkomaailman kanssa, nim. kätensä, jalkansa, suunsa, sukupuolielimensä ja ulostus-elimensä. Näiden aistimien avulla ihminen oppii nauttimaan ulkonaisesta maailmasta. Alku-aikoina ihmiskunnan elämä oli elämistä paljastaan näissä fyysillisissä aistimissa. Nyt ei ihmiskunta enää kykene elämään yksinomaan sillä tavalla, mutta alkuaikoina tämä oli luonnollista ja tervettä elämää. Sillä ihmiskunnalle välttämätön läksy on onnen etsiminen, hapuileminen ja nauttiminen fyysillisessäkin maailmassa. Onni on kaikilla aloilla tarjona ja täytyy olla.

Mutta kuitenkin ihminen pian tekee toisen kokemuksen. Hän huomaa, että nautinto, jonka hän aistimillaan saavutti, on sekä lyhytaikainen ja ohimenevä että myös epävarma, vieläpä sellainen, että se muuttuu kärsimykseksi. Hän täten ei opi ainoastaan onnen vaan myös sen vastakohdan, kärsimyksen, läksyn, sillä aina kun hän antautui nauttimaan ulkomaailmasta aistimiensa välityksellä—jolloin tietysti ovat yhteistoiminnassa sekä aktiviset että passiviset aistimet—ja luuli, että nyt minä löysin onnen, niin hän pian pettyi. Hän huomasi, että onnen malja sisälsi myrkkyä, hänet saavutti sairaus ja monenlaiset kärsimykset.

Nyt ihminen jäisi onnettomaksi kysymysmerkiksi elämän tiellä, jos koko elämä sisältyisi nautinnon ja kärsimyksen alituiseen vaihteluun. Onneksi hän tekee sen havainnon, ettei elämä tyhjenny aistilliseen nautintoon ja aistilliseen kärsimykseen. Elämässä on muutakin. Hänessä toisin sanoen alkavat vaikuttaa n.k. astraliset aistit eli voimat, tunne-ruumis alkaa herätä, ja ihminen ymmärtää, että elämä onkin sisäistä laatua. Hänen elämänsä on subjektivistä, itsekohtaista. Se ei ole objektivistä, se ei ole hänen ulkopuolellaan vaan hänen sisällään. Koska hän aistillisesta nautinnosta sai kärsiä, hän luonnollisesti ymmärtää, että hänen täytyy kieltäytyä, jos ei kokonaan aistillisesta nautinnosta niin ainakin sen liiallisuudesta. Tänä päivänä meidän ihmiskuntamme on oppimassa kieltäymyksen läksyä—jokainen ainakin jossain määrin kieltää itseään. Ei kukaan heittäydy umpimähkään nauttimaan, (poikkeuksia en ota lukuun), sillä suurin osa tietää, että ihmisen täytyy kieltäytyä. Kun hän kieltäytyy, hän taas on löytävinään onnea, mutta vain hetkeksi, sillä pysyväistä onnea hän ei saa paljosta kieltäymyksestä. Mitä hän silloin alkaa etsiä?

Toinen läksy, jota voimme kutsua kieltäymyksen läksyksi, vie ihmisen siihen, että hän etsii astralista elämää eli toisin sanoen tunnetta, joka ei olisi niin haihtuvaa laatua kuin ne fyysilliset tuntemukset, jotka perustuvat aistillisiin kokemuksiin ja havaintoihin. Ja mitähän tunnetta ihminen etsii? Rakkautta, sellaista rakkautta, joka ei pettäisi. Voimme todella sanoa, että jos ihmiskunta jollakin tiellä kulkee jotakin läksyä oppimassa, on se juuri tällä kohdalla. Tällä kohdalla ihmiset todella ovat, he etsivät rakkautta, kaipaavat rakkautta, tahtoisivat tuntea tunnetta, joka ei pettäisi, tahtoisivat että toinen ihminen voisi heitä kohtaan tuntea sellaista, josta olisi onnea eikä kärsimystä. Sillä jos he kokevat rakkautta ja samalla katkeruutta, heräymyksiä ja pettymyksiä, he yhä vain kaipaavat ja etsivät, aivankuin aavistaen sisässään, että täytyy olla tunnetta, joka ei pettäisi, joka tyydyttäisi ja aina voisi tuottaa onnea. Siinä kohdassa on ihmiskunta. Katsokaa vain taidettamme, kirjallisuuttamme, niin huomaatte kaikkialla kaipuun: missä on todellinen rakkaus, sellainen tunne ihmisen sielussa, joka olisi pysyvää laatua? Ja ihminen voi tällä tiellä—sitä kaikki ihmiskuntamme suurimmat kirjailijat ja taiteilijat saarnaavat —löytää rakkaustunteen, joka pysyy, mutta se tunne on oleva hänessä itsessään. Hänen itsensä pitää oppia sillä tavalla rakastamaan.

Kokemukset tällä tiellä vievät ihmistä ajattelemaan elämän ongelmoita, totuutta etsimään, kaikenlaisia kysymyksiä itsellensä asettamaan. Täten ihminen joutuu kolmanteen läksyyn aivan kuin itsestään, sillä etsiessään pysyväistä tunnetta omasta itsestään, hän huomaa, ettei sen tunteen tarvitse välttämättä olla suunnattuna ihmiseen vaan voi kohdistua muuhunkin, ihanteeseen, työhön, totuuteen. Tämä siirtää hänen oppimisensa, niinkuin me teosofisesti sanomme, astralitasolta älytasolle, tunneruumiista älyruumiiseen. Se tekee hänen suhteensa elämään älylliseksi. Hän huomaa, että onni tulee hänelle, jos hän osaa olla uskollinen, uskollinen sille ihmiselle tai aatteelle tai työlle, jonka hän on valinnut.

Kolmas läksy on sentähden tämä: ihanteen uskollinen palveleminen, olkoon ihanne personoituneena ihmisessä tai aatteessa. Ihmiselle on nyt onnen salaisuus siinä, että hän on uskollinen aatteelleen, totuudelleen, rakastetulleen. Ja hän elää itsetietoisempaa elämää kuin koskaan ennen. Kun ihminen on tätä kolmatta läksyä oppimassa, silloin hänellä usein on selvänä jo nuoruudessaan, mitä hän tahtoo elämässä tehdä, tai myös on selvänä, ettei hän tuhlaa rakkauskykyänsä keneen tahansa vaan odottaa sitä ihmistä, joka on hänelle luvattu. On näitä omituisia ihmisiä, jotka eivät etsi rakkautta ymparillään, eivät hapuile sieltä täältä lempeä vaan tyyneesti kulkevat tietään ollen vakuutettuja siitä, että tulee kerran sielu, jota he voivat rakastaa. On myös niitä, jotka nuoresta saakka tietävät, mitä on tehtävä, millä tavalla heidän tulee järjestää elämänsä, ja jotka ovat uskollisia omalle aatteelleen ja koettavat ohjelmaansa toteuttaa elämässään. He ovat kummallisen viisaita ihmisiä, heidän onnensa on heidän uskollisuudessansa.

Mutta sitten tulee neljäs läksy, ja se on, että tämä aate, tämä ihminen, tämä ihanne, jolle ihminen on uskollinen—se pettää. Sellainen kokemus täytyy jokaisen elämän koulussa kävijän tehdä, jokaisen pyrkijän, joka lähestyy vihkimystä. Se ihminen, jota hän uskollisesti rakasti, se aate, jota hän palveli, se ihanne, se totuus, joka hänelle oli kaikki kaikessa, se pettää, menee rikki hänen käsissään ja hänen jalkojensa alla. Kaikki pettää. Hänen täytyy tehdä tämä kokemus, sillä vasta sen kautta hänet nostetaan neljättä läksyä oppimaan, joka myös on välttämätön, ennenkuin ihminen voi pyrkiä vihkimyksen porttien luo.

Mikä on sitten tämä neljäs läksy? Että ihminen löytää onnensa siitä, että hän täyttää velvollisuutensa aivan kuin kone, pyytämättä mitään itselleen elämältä. Hänen oma elämänsä on aivan tyhjä. Tämä on neljäs ja korkein läksy. Te olette voineet nähdä sellaisen ihmisen, joka lähestyy vihkimystä ja josta ette tiedä, mikä on hänen elämänsä sisältö; hän ei mitään pyydä, ei mitään toivo, hän täyttää velvollisuutensa nurkumatta vieläpä iloisesti,—hän aivan kuin säteilee onnea siitä, ettei mitään toivo eikä vaadi.

Tämä sisäinen saavutus on itse asiassa sielullinen lepotila ennen vihkimystä. Ihminen voi elää useita ruumistuksia tällaista kummallista lepotilaa, jolloin hänen sielunsa on vapaa personallisista pyyteistä. Mutta hän on onnellinen. Hän lähenee vihkimyksen portteja. Hän lähenee elämän salaisuutta. Hän käy aivan kuin kuoleman partaalla, aivan kuin kuohuvan virran rannalla. Tarvitaan vain, että hän avaisi silmänsä ja näkisi, niin astuisi kuoleman virran yli toiselle rannalle. Jos hän nyt herää uudella voimalla totuutta etsimään, Jumalaa tahtomaan, ei vastaus ole kaukana. Hän tekee varmasti kokemuksia jotka näyttävät hänelle, että elämä kätkee hänelle paljon, että nyt vasta elämä voi hänelle alkaa, nyt vasta, kun hän ei mitään pyydä itsellensä. Nyt voi elämä tulla hänen luoksensa kaikessa rikkaudessansa. Hän lähestyy sitä sieluntilaa, jolloin ihminen on tietoinen siitä, että hän on aivankuin vankilassa olija, mutta että hänellä on Jumala, oma sisäinen itse, joka on yhtä hänen kanssaan ja ulkopuolella hänen vankilaansa. Ihminen saa kokea elävänsä salaperäisessä piirissä, toisin sanoen, että hänellä on mitä me kutsumme »syy-ruumiiksi»; että hänen ympärillään on piirrettynä okkultinen kehä, joka piirittää hänen personallisen tajuntansa. Tuon munanmuotoisen piirin sisällä hän elää personallisena olentona. Siinä ovat kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa ja toimintansa, koko hänen ruumiillinen olemuksensa on tamän kehän sisäpuolella, mutta nyt hän tekee sen havainnon lähestyessään vihkimyksen portteja, että hän Itsenä elää tämän kehän ulkopuolella ja että hän itse on piirtänyt sen kehän. Hän on itse rajottanut itsensä minuudeksi, minä-ruumiiksi eli syyruumiiksi, mutta Itse hän on sen ulkopuolella.

Ohimennen sanoen on oikeastaan sangen vaillinaisesti ja miltei väärin kuvattu, kun sanotaan, että Logos luodessaan maailman ympäröi itsensä maagillisella ympyrällä, jonka sisäpuolelle hän muodostaa maailman. Asia ei ole niin, että Jumala luodessaan maailman ympäröisi itseään maagillisella piirillä; kun Jumala päättää luoda maailman, hän piirtää pallon omaan itseensä, hän aivankuin avaa omassa itsessään maailmankehän. Itse hän on sen ulkopuolella. Samalla tavalla me ihmiset henkisinä olentoina olemme tajuntaa, ja tämä merkitsee, että meillä ei ole muotoa, jota voisimme fyysillisellä kielellä kuvata; emme ole aineellisia olentoja vaan tajunnallisia. Mutta personallisuutemme, joka on ilmennyksemme ja muuten ainoa, mistä tavallinen ihminen mitään tietää, on tässä tajunnassamme piirrettynä ja rajotettuna ilmennysmuotona. Me olemme piirtäneet tämän auran ulkoviivan ja sen sisällä me ilmestymme eli ilmennämme itsemme aineellisessa maailmassa, mutta itse me olemme sen ulkopuolella henkisinä olentoina. Mestarit esim. kolminaismaailmassa ilmestyvät personallisina olentoina ja silloin rajottavat itsensä, mutta itsessään he elävät yliaineellisessa aineettomassa maailmassa tajuntoina. Me emme osaa heitä kuvailla sanoilla, niinkuin emme ylipäänsä sanoilla saata kuvata jumalallisia olentoja. Ainoastaan silloin kun he piirtävät itsessään piirin, jossa ilmentävät itsensä aineellisessa maailmassa, voimme heitä sanoilla kuvata.

Kun ihminen lähenee vihkimystä, hän tekee sen kokemuksen, että hänellä on Jumala. Jumala alkaa hänelle puhua ja aivankuin näkyy hänelle. Ja silloin hän valmistuu ottamaan askeleita elämän ja kuoleman toiselle puolelle. Hän valmistuu siten, että hän personallisessa tajunnassaan lähtee ulos personastaan. Hän personallisessa tajunnassaan lähestyy Itseään ja Jumalaa—nousee oman itsensä yli ja tulee iankaikkiseksi minuudeksi. Silloin näkevät Mestarit, jotka elävät hengen maailmassa, että hänet voi ottaa vastaan, että hänet voi vihkiä. Vihkimys on ihmisen puolelta lupausta, ja vihkimyksen edellä tapahtunut pitkä itsekasvatus on tehnyt ihmisen kykeneväksi lupaamaan. Nyt hänestäkin kerran varmasti koituu olento sellainen, jommoista alussa kuvattiin.