Front matter (continued 4)
Aino Tuomikoski translation
Täysikasvuisen ajutantin siivet ovat levällään ollessaan viidentoista jalan pituiset kärjestä kärkeen laskettuina, siis aivan yhtä isot kuin chileläisen kondorikotkan tai kiertelevän albatrossin.
Väriltään voi ajutantin sanoa olevan mustan yläpuolelta ja valkean alapuolelta, vaikka ei kumpikaan niistä ole sekoittumaton väri. Selkäpuolen höyhenet ovat likaisen tummanruskeita, kun taas vatsa ja muut alaosat näyttävät harmaanvalkeilta, osittain senvuoksi, että höyhenien joukossa on harmahtaviakin, mutta myöskin siksi, että lintu on tavallisesti lian tahraama kuten liejun ja muun loan, mistä se näyttää nauttivan. Ilman tätä epäsiisteyttä olisivat ajutantin sääret tummat, mutta elävällä linnulla niitä ei koskaan nähdä luonnollisen värisinä, koska ne saavat aina vaaleamman värin sen höyhenistä putoavasta pölystä ja muista sen nahkaan tarttuvista jätteistä.
Pyrstön yläpuoli on musta ja alapuoli valkea, etenkin alimmat peittohöyhenet, jotka ovat puhtaan valkoiset. Nämä viimeksimainitut ovat "marabutin höyhenien" nimellä tunnettuja kallisarvoisia sulkia. Nimi on harhaanjohtava, se kun johtuu erehdyksestä, jonka on tehnyt luonnontutkija Temminck verratessaan Intian ajutanttia toiseen, saman suvun hyvin poikkeavaan lajiin: afrikalaiseen marabut-haikaraan.
Ajutantilla eli "argalalla", jolla nimellä intialaiset sen paremmin tuntevat, on selvimpiä ja samalla rumimpia tunnusmerkkejä sen lihanpunainen alaston kaula, jonka nahka on ryppyinen ja suurilla laskoksilla sekä ruskehtavan karvan peittämä. Nämä "harjakset" ovat nuorilla linnuilla tiheämmät, mutta harvenevat iän karttuessa, kunnes ne melkein kokonaan katoavat jättäen sekä pään että kaulan aivan paljaiksi.
Tämä omituisuus vaikuttaa, että ajutantti muistuttaa jonkun verran korppikotkaa. Niillä on muitakin yhtäläisyyksiä, joten haikaraa saattaa pitää jonkunlaisena kahlaajoihin, Grallatores, kuuluvana korppikotkana.
Alastoman kaulan lisäksi on ajutantilla tunnusmerkkinä suunnaton pussi, joka pitkin kurkun pintaa riippuu sen rinnalle usein toista jalkaa pitkänä ja väriltään vaihtelee vaaleasta lihan väristä kirkkaan punaiseen. Niskassa on vielä toinen omituinen lisäke, jonka hyötyä ei mainittu luonnontutkija ole lähemmin selittänyt. Se on jonkunlainen rakkomainen lisäke, joka saattaa pullistua ilmasta, ja sen arvellaan toimivan jonkinmoisena ilmakohona, joka helpottaa linnun ylhäällä pysymistä sen lentäessä. Pullistumisen on huomattu tapahtuvan silloin, kun lintu joutuu alttiiksi kuumalle auringonpaisteelle, ja senvuoksi on luonnollisesti tehty se johtopäätös, että ilman harventuminen jotenkin sen aiheuttaa. Koska ajutantti usein lentää hyvin korkealle, on mahdollista, että pallomainen lisäke on välttämätön kannattamassa sitä niin ylhäällä, missä ilma on jo harventunutta. Linnun vuotuinen muutto Himalajan korkeiden vuorien yli ei olisi mahdollinen tai joka tapauksessa se olisi vaikeampi ilman tuota kykyä vähentää ruumiin ominaispainoa.
Tuskin on tarpeellista sanoa, että ajutantti, niin kuin kaikki sen sukuun kuuluvat linnut, on saastainen ja saaliinhimoinen, melkein yksinomaan lihansyöjä, se kun pitää raatoja ja sisälmyksiä parhaimpina herkkuinaan. Se tappaa ja nielee eläviäkin olentoja, kuten sammakoita, käärmeitä, pieniä nelijalkaisia ja lintuja eivätkä viimeksimainitut silti ole kovin pieniäkään, koska sen on huomattu hotkaisevan kokonaisen kanankin yhdellä ainoalla nielaisulla. Myöskin kissa ja jänis sopivat mukavasti kulkemaan alas sen tilavasta kurkusta. Sillä ei ole suurta halua tappaa ketään, koska se jättiläismäisestä koostaan huolimatta on luomakunnan suurimpia pelkureita. Lapsikin voi pikku ruoskalla ajaa ajutantin pois milloin tahansa, ja raivostunut kana saa sen pakenemaan koska hyvänsä nuorten poikastensa läheisyydestä. Se ei vetäydy pois uhmailematta ensin asettumalla uhkaavaan asentoon kurkku punaisena ja nokka ammollaan, josta lähtee yhtä kova mylvintä kuin karhun tai tiikerin kidasta. Mutta kaikki tämä on vain pöyhkeilyä, sillä jos vihollinen jatkaa hyökkäystään, laimenee haikaran into paikalla ja se turvautuu häpeälliseen pakoon.
Siinä on muutamia ajutantin tai argalan nimellä tunnetun jättiläishaikaran tuntomerkkejä. On vain mainittava vielä, että hyvin suuria haikaroita on ainakin kaksi, ehkä kolmekin muuta ajutanttiin sekoitettua lajia, vaikka ne eivät ole aivan yhtä isoja kuin tämä. Yksi niistä on marabu, joka asustaa Afrikan troopillisissa seuduissa ja josta myös saadaan hienon maailman suosimia höyheniä kuten ajutantistakin. Mutta afrikalaisen lajin höyhenet eivät ole niin kauniita eivätkä arvokkaita kuin ajutantin pyrstöstä saadut, vaikkakin juuri viimeksimainitut tunnetaan marabutin höyheninä Temminckin erehdyksen vuoksi, jota anatoomikko Cuvier vielä on levittänyt.
Toinen suuri haikara, joka eroaa sekä Aasian argalasta että Afrikan marabutista, asustaa Sumatran saarella. Alkuasukkaat tuntevat sen boorong cambay nimisenä, kun taas läheisellä Jaavan saarella tavataan joko neljäs laji tätä jättiläismäistä lintua tai samaan lajiin kuuluva kuin sumatralainenkin.
Jonkun verran omituista on, että sellaiset olennot ovat niin kauan pysyneet tuntemattomina tieteelliselle maailmalle. Ei ole kulunut paljon yli puolta vuosisataa siitä, kun matkustajat alkoivat kuvailla näitä lintuja vähän tarkemmin. Vielä meidän päiviimme saakka on niiden historiaa ja tapoja vain hyvin vähän valaistu. Tämä on sitäkin hämmästyttävämpää, kun meidän mielestämme ajutantti on mitä tavallisin lintu Gangeen rannoilla, vieläpä Kalkutassakin, se kun alituisesti kuljeskelee edestakaisin talojen ympärillä ja käy aitausten sisällä yhtä vapaasti kuin jos se olisi niissä aina asustava kotieläin.
Tähteiden korjaajana suoritetut palvelukset hankkivat sille vapauden vainoamisesta, eivätkä ihmiset ainoastaan siedä sitä, vaan vieläpä sitä rohkaistaan lähestymään heitä toverillisesti. Näin tehdään huolimatta siitä, että se toisinaan muuttuu jokseenkin vaivalloiseksi sen liiallisen huomaavaisuuden vuoksi, jota se osoittaa ankan- ja kananpoikia sekä muita karjapihan asukkaita kohtaan.
Toisinaan ne eivät edes tyydy ulkoa löytämäänsä ravintoon, vaan niiden tiedetään tunkeutuneen myöskin intialaisten kesämajoihin, siepanneen pöydältä höyryävän paistinkappaleen ja nielaisseen sen, ennenkuin isäntä tai palvelija ennätti pelastaa tuon herkkupalan sen pitkien ja itsepintaisten leukaluiden välistä.
Kun niiden näkee parvissa kahlaavan veden läpi siivet ulospäin ojennettuina, niinkuin niiden tapa on, voi niitä otaksua venekunnaksi. Toisinaan ne astelevat kopeasti hiekkaisella rannikolla ja nokkivat pitkin pyhän virran äyräille heitettyjä muruja. Silloin ne muistuttavat joukkoa alkuasukasnaisia, jotka puuhailevat samanlaisessa työssä.
Usein saattaa nähdä niiden syövän saaliinhimoisesti mitä saastaisinta eläimen raatoa, eikä ole harvinaista nähdä niiden käyvän mädäntymistilassa olevan ihmisruumiin kimppuun, joka on joutunut Juggernaut-taikauskon uhriksi ja heitetty niin sanottuun pyhään virtaan, jonka aallot sittemmin ovat heittäneet ja takaisin rannalle hylkykoirien, korppikotkien ja näiden jättiläismäisten "Gangeen kurkien" mieliksi!
57. luku.
SEISOALLAAN NUKKUJAT.
Ajutanttien saapuminen teki eloisan vaikutuksen kaikkien kolmen mieleen, Ossaruun ehkä vieläkin voimakkaamman kuin toisiin. Hänestä ne tuntuivat vanhoilta ystäviltä, jotka olivat tulleet häntä tervehtimään hänen vankilassaan. Vaikkakaan ei shikarin mieleen ollenkaan juolahtanut, että ne voivat millään lailla olla välikappaleina hänen vapautumisekseen, oli kuitenkin lintujen aiheuttama tunne mieluista laatua. Hän näki edessään kaksi olentoa, joiden ulkomuoto, niin eriskummainen kuin se olikin, yhtyi hänen varhaisimman lapsuutensa muistoihin. Hän ei voinut olla ohimennen ajattelematta, että näin odottamatta ilmestynyt pari oli mahdollisesti sama uros ja naaras, joiden hän oli niin usein nähnyt kyyköttävän suuren pyhän viikunapuun oksilla hindulaisen syntymämajansa edustalla.
Luonnollisestikin tämä oli vain Ossarun kuvittelua. Olisi ollut pelkkä sattuma, jos niistä tuhansista haikaroista, jotka vuosittain muuttavat Hindostanin aavikoilta Himalajan vuorten pohjoispuolelle, nämä kaksi hänen päänsä yläpuolella liitelevää olisivat olleet samat, jotka vuosikausia sitten olivat suorittaneet siivoojain tehtävää hänen syntymäkylässään. Vaikka Ossaru vain ohimennen ajatteli näin eikä silloinkaan vakavasti, oli hän kuitenkin mielissään nähtyään nuo molemmat haikarat, sillä hän tiesi niiden varmasti tulleen oman syntymäseutunsa aavikoilta, sen mainehikkaan joen rannoilta, jonka vedessä hän tahtoi vielä kerran saada huuhtoa jalkojaan.
Noiden suunnattomien lintujen näkeminen herätti Kasparissa aivan toisenlaisen ajatuksenjuoksun. Hänen katsellessaan niiden tavattomia, ojennettuja siipiä niiden lentäessä hitaasti, mutta kevyesti, välähti hänen mieleensä, että jommmallakummalla näistä suurista olennoista saattaisi olla voimaa suorittaa se tehtävä, joka oli osoittautunut liian vaikeaksi karhukotkalle ja jonka vuoksi leijaa oli turhaan yritetty saada lentämään heidän mielensä mukaan.
"Hei", huudahti hän tuon ajatuksen juolahtaessa hänen mieleensä, "etkö luulisi, Karl, jommankumman noista suurista linnuista jaksavan kuljettaa köyttä ylös? Näyttää aivan siltä kuin ne voisivat kohottaa kallion huipulle jonkun meistäkin."
Karl ei vastannut mitään, vaikka hänen vaitiolonsa johtuikin vain Kasparin kysymyksestä, jota hän ryhtyi nyt pohtimaan.
Nuori metsästäjä jatkoi: "Jospa vain voisimme saada niistä jommankumman kiinni elävänä. Luuletko niiden aikovan kohota lentoon? Näyttää siltä kuin ne aikoisivat. Mitä te sanotte, Ossaru? Te tiedätte näistä linnuista enemmän kuin me."
"Kyllä, nuori sahib, minä tiedän, kuinka asiat ovat. Ne laskeutuvat alas. Tiedätte niiden lentäneen pitkän matkan. Kummankin siivet ovat väsyneet, ne eivät jaksa lentää pitemmälle. Ja sitäpaitsi tässä on järvi, vettä. Ne tahtovat juoda ja syödä. Varmasti ne laskeutuvat alas."
Ossarun ennustus toteutuikin melkein samalla kun hän oli sen lausunut. Linnut nykäisivät peräkkäin kokoon suuret siipensä ja pudottautuivat järven rannalle ainoastaan kahdenkymmenen askeleen päähän siitä paikasta, missä nuo kolme kahlaajaa puuhailivat liljanlehtien joukossa, niinkuin jo on mainittu.
Kaikki kolme katselivat nyt tarkasti uusia tulokkaita, joiden käytöksessä he huomasivat jotakin vastustamattoman hullunkurista.
Melkein samalla hetkellä kuin noiden kummankin pitkäsäärisen kaksijalkaisen varpaat koskettivat lujaa maata, alkoivat ne toimia aivan toisella lailla kuin katselijat olivat odottaneet. Sen sijaan että ne olisivat lähteneet etsiskelemään ruokaa ympäristöstä tai astelleet alas rantaan juomaan, eivät ne näyttäneet välittävän ruuasta eikä juomasta. Ja jos ne välittivätkin, oli niille levon tarve vieläkin tärkeämpi, sillä tuskin oli kulunut kymmentä sekuntia niiden maahan laskeutumisesta, kun kumpikin veti sisälle pitkän kaulansa vajottaen sen hartioittensa väliin kuin laatikkoon, niin että näkyviin jäi ainoastaan pään yläosa suunnattomine viikatemaisine nokkineen, jonka leukapielet lepäsivät rintaluun ulkonemaa vastaan ja osoittivat vinosti alaspäin.
Yht'aikaa tämän liikkeen keralla huomasivat katselijat toisen, joka yhtä selvästi osoitti lintujen halua asettautua levolle. Ne nimittäin vetäisivät ylös toisen pitkän lihattoman säärensä, kunnes se kokonaan peittyi niiden irtonaisiin vatsahöyheniin, ja sen liikkeen kumpikin lintu suoritti niin täsmälleen samalla hetkellä, että luuli niiden toimivan samasta vaikuttimesta jonkin niiden välillä vallitsevan henkisen yhteyden pakotuksesta.
Kymmenen sekunnin kuluttua näyttivät molemmat linnut nukkuvan. Joka tapauksessa olivat niiden silmät ummessa, eikä niiden jäsenien, siipien, ruumiin tai edes nokankaan saattanut huomata hievahtavankaan.
Oli tosiaankin hullunkurista nähdä noiden suunnattomien lintujen seisovan vain kuin yhden ainoan niin suoran ja hoikan tikun nojassa, että olisi luullut niiden tarvitsevan pitää mitä tarkinta huolta tasapainostaan, jotta eivät keikahtaisi nurin. Kumpikaan ei kuitenkaan näyttänyt aavistavan pienintäkään sellaista vaaraa tai ainakaan pitävän tarpeellisena pelätä.
Hindu oli liiaksi tottunut näkemään tällaista huomatakseen siinä mitään nauramisen arvoista. Toisin oli Kasparin laita, jonka hilpeys paikalla kiihtyi niin, ettei hän voinut hillitä naurunhaluaan. Se välinpitämätön tapa, jolla haikarat olivat laskeutuneet paikalleen, se maalauksellinen asento, jossa he olivat ruvenneet nukkumaan, oli tyynelle Karlillekin liikaa. Hän yhtyi heti veljensä aloittamaan nauruun.
Heidän yhteiset naurunpurskahduksensa kuuluivat äänekkäästi yli järven kaikuen yhä toistuvina räjähdyksinä läheisestä kalliosta.
Olisi voinut luulla näiden naurunpuuskausten häiritsevän tulokkaita ja saavan ne jälleen turvautumaan siipiinsä.
Mutta ei mitään sellaista tapahtunut. Ainoa vaikutus, joka niillä näytti olevan lintuihin, oli se, että ne avasivat silmänsä, työnsivät vähän kaulaansa eteenpäin, pudistivat päätään ja kohottivat pitkää nokkaansa kalistellen sivumennen leukaluitaan, jotka ne pian taas sulkivat ja antoivat vaipua entiseen lepoasentoon.
Tämä lintujen tyyni käytös lisäsi vain nuorukaisten hilpeyttä. He pysyivät paikoillaan muutamia minuutteja nauraen äänekkäästi ja hillittömästi.
58. luku.
FRITZ HÖYHENTEN KESKELLÄ.
Heidän iloaan ei voinut jatkua ikuisesti. Kasparinkin päättyi lopulta, mutta ei ennen kuin hänen kylkiluitaan pakotti tuo hauska ponnistus.
Koska heidän papusäkkinsä jo olivat täynnä, päättivät he ensin lähteä majalleen ja sitten palata haikaroiden luo ottamaan ne kiinni. Ossarun mielestä se ei tulisi olemaan heille vaikeaa. Hän sanoi lintujen olevan niin kesyjä, että hyvin voi astella suoraa päätä niiden luo ja heittää juoksupaulan niiden kaulaan, Tämän hän olisi luullut varmasti voivansa suorittaa, jos hänellä olisi ollut sopiva nuoranpätkä laittaakseen tuollaisen suopungin. Mutta heillä ei ollut minkäänlaista nuorankappaletta käsillä, ei edes nauhanpalasta, ei mitään muuta kuin lootuksen siemenillä täytetyt kaislakorit. Saadakseen paulan heidän olisi välttämättä lähdettävä majalle.
Kertomuksemme sankareilla ei ollut mitään selvää käsitystä siitä, minkä vuoksi he ottaisivat haikarat kiinni. Mahdollisesti vaikutti siihen Kasparin aikaisemmin lausuma ajatus, jota sekä hän että hänen veljensä vielä hautoivat. Se jo puolusti heidän suunnitelmaansa ottaa linnut vangiksi.
Toinenkin ajatus oli herännyt, etenkin Ossarun mielessä. Jollei asiasta olisi mitään muuta hyötyä, olisi hauska pitää lintuja täällä lempieläiminä ja tovereina. Ossaru oli pakostakin tullut ajatelleeksi, että heillä voisi olla edessään pitkä yksinäinen elämä vuoristolaaksoon suljettuina. Asian niin ollen saattaisi juhlallista haikaraakin pitää hauskana toverina.
Näiden ja ehkäpä myös joittenkin muiden epämääräisempien ajatusten vallassa miehet päättivät ottaa ajutantit kiinni paulalla.
Kaikki kolme alkoivat kahlata pois järvestä sellaiseen suuntaan, etteivät häiritsisi nukkujoita. Nyt kun Karlia ja Kasparia innostutti määrätty suunnitelma, nostivat he jalkansa vedestä ja painoivat ne taas sinne aivan kuin olisivat astelleet munien päällä. Ossaru hymyili heidän liialliselle varovaisuudelleen ja selitti, ettei ollut pienintäkään pelkoa lintujen säikäyttämisestä, ja hän puhuikin totta.
Melkein kaikissa Gangeen rantaseuduissa ovat nämä linnut, joita suojelevat yhtä paljon taikauskoinen pelko kuin lain määräykset, niin tottuneet ihmisten läheisyyteen, että ne tuskin väistyvät heidän tieltään. Mahdollisesti tuo nyt esillä oleva pari kuului johonkin villimpään parveen, joita asustaa Sudderbundin rämeillä ja jotka senvuoksi ovat vähemmän tottuneet ihmisseuraan. Siinä tapauksessa tulisi olemaan jonkun verran vaikeaa lähestyä niitä, ja siksi Ossaru suostui noudattamaan niiden vangitsemisessa Karlin vaatimia varokeinoja.
Karl olikin keksinyt taitavamman suunnitelman kuin kumpikaan toinen. Hänen mieleensä se oli juolahtanut hänen nauraessaan yhdessä veljensä kanssa ja saanut hänet äkkiä lakkaamaan ilakoimisestaan tai ainakin sen äänekkäästä purkautumisesta Kasparin hämmästykseksi.
Filosofi oli tullut vaiteliaaksi ja vakavaksi kuin olisi hänen mieleensä äkkiä juolahtanut, että hilpeys sellaisissa olosuhteissa oli sopimatonta. Siitä hetkestä alkaen Karl oli pysynyt salaperäisen vaiteliaana kieltäytyen sitä selittämästäkään Kasparin kysyessä. Mutta hän oli vain tästä asiasta vaiti. Muuten hänen puheensa virtasi täysin vapaasti hänen neuvotellessaan tovereittensa kanssa kehoittaen kumpaakin noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta, jotta haikarat varmasti saataisiin kiinni, vieläpä niin kiihkeästi, että toisten oli vaikea sitä ymmärtää.
Muutamia minuutteja käveltyään he pääsivät majalle. Tai paremminkin he juoksivat kuin kävelivät, etumaisena Karl, joka saapui perille ennen toisia. Papupussit heitettiin lattialle aivan kuin ne olisivat olleet tyhjät ja arvottomat, ja sitten vedettiin esille kätköpaikoistaan Ossarun punomat nuorat ja langat, joita ryhdyttiin tarkastamaan.
Juoksupaulan laatiminen ei kestänyt kauan. Sen työn suorittivat shikarin näppärät sormet. Helposti se saatiin kiinnitetyksi pitkän bambuvarren päähän. Niin varustettuina riensivät seikkailijamme taas majasta ja lähtivät nukkuvia haikaroita kohti.
Lähestyessään niitä he tyytyväisyydekseen huomasivat lintujen vielä nauttivan puolipäiväuntaan. Epäilemättä ne olivat tehneet pitkän matkan ja tarvitsivat lepoa. Niiden siivet riippuivat velttoina sivuilla ja ilmaisivat niiden olevan väsyneitä. Ehkä ne näkivät unta jossakin korkeassa viikunapuussa olevasta orresta tai Buddan, Vishnun tai Devan kunniaksi pyhitetyn muinaisajan temppelin tornista tai sitten suuresta Gangeesta ja sen rannalle heitetyistä tuoksuvista jätteistä, niistä mehukkaista mädäntyneen lihan kappaleista, joita ne mielikseen kaivelivat suunnattomilla kuokkamaisilla leukapielillään.
Kun Ossarun haltuun oli uskottu paula, ei hän pysähtynyt miettimään, mistä linnut mahdollisesti näkivät unta tai näkivätkö ne unta ollenkaan. Hänestä oli kylliksi se, että ne näyttivät nukkuvan. Hänen onnistuikin lähestyä niitä hiipimällä eteenpäin kumarassa asemassa ja astelemalla tiikerin tavoin viidakossa, jollaisissa oli tottunut kulkemaan lapsuudestaan asti. Niin hän saapui niin lähelle mistään tietämättömiä ajutantteja, että melkein ulottui heittämään paulan niiden kaulaan.
Mutta voi pikarin siepata tuuli, kun sitä lähestyy huuli. Tuota vanhaa sananpartta valaisi hyvin shikarin epäonnistuminen hänen yrittäessään ottaa haikaroita kiinni.
Kun koe oli tehty, oli paula entisellä paikallaan työntyen jäykkänä esiin pitkän bamburuo'on kärjestä, kun taas ajutanttien nähtiin liitävän ilmaan, kohoten yhä korkeammalle, pitkät kaulat suoriksi kurkotettuina ja nokat rätisemässä kuin kastanjetit ja päästämässä kurkuistaan leijonan karjumista muistuttavan vihaisen äänen.
Tätä epäonnistumista ei voinut panna Ossarun syyksi. Se johtui erään aivan hänen kintereillään seuraavan toverin varomattomuudesta. Se toveri oli Fritz.
Juuri Ossarun aikoessa heittää silmukkansa nukkuvan ajutantin hartioille, hyökkäsi Fritz, joka oli seurannut toisia majalta ja joka nyt ensi kertaa huomasi linnut, eteenpäin ja tarttui toisen pyrstöön hampaillaan. Sitten se aivan kuin päättäen varata itselleen kauniita marabutin höyheniä kiskaisi suuren tukon niitä juurta myöten suuhunsa.
Ei tämä ollut aivan se syy, joka oli pakottanut Fritzin tekemään niin odottamattoman hyökkäyksen, sillä odottamaton se oli, koska hyvin harjoitetun eläimen olisi pitänyt ymmärtää, ettei sopinut säikäyttää sitä riistaa, jota hänen herransa aikoivat pyydystää. Se ei ollut milloinkaan ennen käyttäytynyt niin ajattelemattomasti. Riistan outous oli saanut Fritzin toimimaan näin vastoin sen tavallista varovaista käytöstä, sillä ei mikään niistä eläimistä, joita se oli nähnyt saavuttuaan tähän maahan, ollut herättänyt siinä syvempää vihamielisyyden tunnetta kuin nämä ajutantit. Oleskellessaan Kalkuttan kasvitieteellisessä puutarhassa, missä sen isännät, niinkuin muistettaneen, viettivät jonkin aikaa vieraina, oli Fritz usein joutunut kosketukseen parin tuollaisen jättiläismäisen linnun kanssa, jotka niinikään olivat vieraina tuossa kuuluisassa laitoksessa. Ne pysyttelivät tavallisesti aitauksen sisäpuolella, missä niiden sallittiin häiritsemättä tepastella sinne tänne ja nokkia niitä ruuantähteitä, joita palvelijat silloin tällöin heittivät ulos puutarhan esimiehen talosta.
Nuo linnut olivat tulleet niin kesyiksi, että ottivat ruokansa vapaasti kenen kädestä tahansa, joka tarjosi sitä niille. Yhtä vapaasti he ottivat sitä tarjoamattakin sieltä, mihin vain niiden pitkä käyrä nokka ulottui. Usein ne olivat näpistelleet sellaisiakin ruokavaroja, jotka olivat niiltä kokonaan kiellettyjä. Näiden saaliinhimoisten tekojen joukossa oli yksi, jota Fritz oli jännittyneenä katsellut ja jota se luultavasti ei koskaan antaisi niille anteeksi. Ne olivat nimittäin ryöstäneet siltä erään herkullisen lihapalan, jonka muuan kokki oli antanut Fritzille ja jota se oli aikonut ruveta syömään päivällisekseen. Toinen linnuista uskalsi siepata lihan nokkaansa, nykäistä sen aivan koiran hampaista ja nielaista sen ennenkuin viimeksimainittu ennätti pysähdyttää sitä tai panna vastalausettaan ryöstöä vastaan.
Seuraus siitä oli, että Fritz oli silloin tällöin tuntenut mitä kiukkuisinta vastenmielisyyttä kaikkia Ciconia sukuun ja etenkin argala-lajiin kuuluvia lintuja kohtaan. Tämä vaikuttikin, että se heti ajutantit huomattuaan syöksyi suu auki niitä kohti ja tarttui toisen pyrstöön hampaillaan, se kun oli niiden saapuessa ollut majalla eikä siis ollut nähnyt niitä ennemmin.
Ei ole tarpeellista lisätä, että lintu, jonka kimppuun oli hyökätty näin sopimattomasti, lehahti paikalla lentoon onnellisemman, vaikkakaan ei vähemmän pelästyneen toverinsa seuraamana, jättäen Fritzin huonolle tuulelle viskelemään marabutin höyheniä sellaisella tavalla, jolla niitä ei ole koskaan ennen kukaan kohdellut; ei edes mikään ivallinen ja mustasukkainen äkäpussi ole niitä sillä lailla repinyt vihatun kilpailijansa päähineestä!
59. luku.
HAIKARAIN VANGITSEMINEN.
Miesten katseissa, heidän seuratessaan lintujen nousemista, ilmeni pettymystä ja harmia, ja Fritz oli vaarassa saada vakavan kurituksen. Se ansaitsikin sen ja olisi samassa silmänräpäyksessä sen saanutkin, sillä Kaspar seisoi jo sen luona keppi koholla, kun Karlin huudahdus sai nuoren metsästäjän pysähdyttämään kätensä ja pelasti Fritzin siitä "saunasta", jolla sitä oli uhattu.
Karl ei ollut senvuoksi huudahtanut. Sillä äänellä, joka oli päässyt hänen suustaan, oli toinen merkitys ja niin erikoinen sävy, että se paikalla veti Kasparin huomion pois rikollisesta ja kiinnitti sen Karliin.
Tämä seisoi silmät ylöspäin luotuina ja tuijotti kiinteästi etenevään haikaraan, siihen samaan, jonka pyrstöä Fritz oli kohdellut niin anteeksiantamattoman vapaamielisesti.
Karl ei tuijottanut niitä repaleisia marabutin höyheniä, joita riippui puolittain irtonaisina haikaran pyrstöstä, vaan linnun pitkiin sääriin, jotka sen lentäessä kiireesti ylöspäin riippuivat vinosti alas ulottuen paljon sen pyrstön kärjen takapuolelle. Eivätkä nimenomaan nämäkään olleet aiheuttaneet hänen outoa huudahdustaan, vaan eräs niihin tai ainakin toiseen niistä kiinnitetty esine, joka joutuessaan kirkkaaseen auringonvaloon välkkyi Karlin silmissä metallinhohtoisena.
Sillä oli kellertävä välke niinkuin kullalla tai kiilloitetulla kuparilla, mutta auringon säteiden välkehtiminen niiden heijastuessa sen pinnasta esti katselijoita pääsemästä selville sen muodosta tai osaamasta täsmälleen sanoa, mikä se oli.
Ainoastaan Kaspar ja Ossaru olivat siitä ymmällä. Karl tunsi tuon kimmeltävän meteorin, joka oli hetkiseksi vilahtanut hänen silmissään kuin toivon säde ja nyt hitaasti, mutta varmasti loittoni hänestä ja syöksi hänet takaisin entiseen kurjuuteen.
"Voi veljeni!" huudahti hän haikaran lentäessä ylöspäin, "mikä onnettomuus on kohdannut meitä!"
"Onnettomuus? Mitä tarkoitat, Karl?"
"Niin, sinä et tiedä kuinka vähällä olimme päästä vapauteen. Voi, voi, nyt se mahdollisuus on mennyt meiltä!"
"Linnut ovat menneet meiltä, tarkoitat", sanoi Kaspar "Mitä siitä? En luule, että ne olisivat voineet missään tapauksessa kuljettaa köyttä ylös, ja mitä hyötyä olisi niiden vangitsemisesta ollut? Ne eivät ole syötäviä, emmekä me tarvitse niiden höyheniä, niin arvokkaita kuin ne lienevätkin."
"Ei ei!" sanoi Karl hätäisesti, "en tarkoita sitä".
"Mitä sitten, veljeni?" kysyi Kaspar jonkun verran hämmästyneenä kasvinkerääjän ristiriitaisesta puheesta. "Mitä sinä ajattelet?"
"Katsohan tuonne", sanoi Karl osoittaen nyt ensi kertaa ylös liiteleviin haikaroihin. "Näetkö mitään välkkyvää?"
"Kah, toisen linnun sääressäkö? Kyllä, näen jotakin; kuin keltaisen metallikappaleen Mikähän se on?"
"Minä tiedän, mikä se on", lausui Karl mielipahaa ilmaisevalla äänellä, "oikein hyvinkin sen tiedän. Voi, jos vain olisimme saaneet kiinni tuon linnun, olisi meillä toivoa. Sitä ei kannata nyt surra. Se on mennyt, voi, se on mennyt, ja sinä, Fritz, olet tänään tehnyt sellaisen tempun, joka tuottaa meille kaikille murhetta, ehkä loppuiäksemme."
"En ymmärrä sinua, veljeni", sanoi Kaspar, "mutta jos meidän on niin murehdittava haikaroiden lähtöä, niin ehkä säästymme siitä. Niillä ei näytä olevan kovinkaan kiire poistua luotamme huolimatta siitä epävieraanvaraisesta vastaanotosta, jonka ovat saaneet osakseen Fritzin puolelta. Katsohan! Ne kiertävät sinne tänne kuin aikoen jälleen laskeutua. Vilkaisehan myöskin Ossaruun, joka ojentaa niille syöttiä. Takaanpa, että vanhan shikarin onnistuu houkutella ne takaisin. Hän tuntee niiden tavat täydellisesti."
"Armias Isä!" huudahti Karl katsahtaen ensin lenteleviin haikaroihin ja sitten Ossaruun. "Suotakoon sen onnistua! Tartu sinä, Kaspar, Fritziin ja anna Ossarun koettaa parhaansa mukaan! Henkesi tähden, älä päästä koiraa käsistäsi! Henkesi tähden — meidän kaikkien hengen tähden!"
Vaikka Kaspar oli vieläkin hämmästyksissään veljensä kiihkeästä käytöksestä, ei hän antanut sen estää itseään tottelemasta hänen määräystään, vaan syöksyi Fritzin kimppuun ja tarttui siihen kiinni. Asettaen koiran sääriensä väliin hän piteli sitä molemmin käsin ja polvin niin lujasti kuin se olisi joutunut oikeaan ruuvipenkkiin.
Kaikkien silmät, koirankin, olivat suunnatut Ossaruun. Kaspar tarkasteli hänen liikkeitään sanomattoman uteliaana, Karlin seuratessa niitä mitä suurimman levottomuuden vallassa.
Ovela shikari ei ollut rientänyt paikalle valmistumattomana. Aavistaen haikaroiden kiinni ottamisen voivan käydä jonkun verran vaikeaksi hän oli kaiken varalta ottanut mukaansa syötin, jolla saisi ne houkutelluksi suopunkinsa ulottuville, jos ne osoittautuisivat pelokkaiksi. Tämä syötti oli suuri kala, jonka hän oli ottanut ruokasäiliöstä ennen majasta lähtöään ja jota hän nyt kurotti niin silmäänpistävästi kuin suinkin vetääkseen niiden huomion puoleensa. Hän oli siirtynyt jonkun matkaa eroon toisista ja etenkin Fritzistä, jota hän toruen ajoi pois lähettyviltään. Asetuttuaan pienelle kummulle lähelle järven rantaa hän käytti kaikkea oveluuttaan houkutellakseen takaisin ne linnut, jotka oli niin taitamattomasti pakotettu lentoon.
Ossaru huomasi selvästi samoin kuin toisetkin, että haikarat olivat vasten tahtoaan kohonneet ylös. Epäilemättä ne olivat väsyneitä ja kaipasivat lepoa.
Shikari ei pysähtynyt ratkaisemaan sitä, voisiko tuo halu tuoda ne jälleen maahan. Niin pian kuin hän niiden liikkeistä sai sen varmuuden, että ne olivat huomanneet kalan, jota hän ojensi kädessään, heitti hän tuon houkutuskeinon jonkun matkan päähän itsestään ja seisoi odottaen tulosta.
Asia näytti onnistuvan, vieläpä melkein samassa silmänräpäyksessä.
Ossarun ulkomuodossa tai käytöksessä ei ollut mitään, mikä olisi herättänyt ajutanttien epäluuloa. Ne tunsivat hyvin hänen tumman ihonsa ja hindulaisen vaatetuksensa, ja vaikkakin ne nyt näkivät hänet oudossa, syrjäisessä maailmankolkassa, ei se ollut mikään syy pitää häntä vihollisena.
Fritz oli heidän ainoana pelkonsa aiheena, mutta se oli nyt hyvän matkan päässä, eikä enää näyttänyt olevan mitään syytä sitä pelätä.
Näin ollen ja kun niiden päätökseen lienee ollut vaikuttamassa myöskin tyhjät vatsat, lopetti kalan näkeminen, joka makasi vartioimatta nurmikolla, niiden pelon. Enempää epäröimättä ne laskeutuivat maahan sen viereen.
Molemmat tarttuivat samalla hetkellä tuohon haluttuun saaliiseen ja kumpikin yritti saada sen ensiksi haltuunsa.
Kun toinen lintu oli tarttunut kalan päähän ja toinen sen pyrstöön, syntyi niiden kasken taistelu siitä, kumpiko saisi nielaista sen ruumiin. Kumpikin sai siitä pian kappaleen tilavaan kurkkuunsa, kunnes leukaluut kohtasivat keskellä ja kalahtivat vastakkain.
Koska ei kumpikaan tahtonut antaa myöten toiselle, ei kumpainenkaan suostunut oksentamaan saamaansa kappaletta, ja tätä omituista riitaa kesti joitakin sekunteja.
Tappelijoiden itsensä päätettäväksi ei jätetty, kuinka kauan sitä olisi jatkunut. Sen asian ratkaisi Ossaru, joka lintujen kiistellessä ryntäsi paikalle ja heittäen kätensä levälleen sulki molemmat linnut syleilyynsä, josta ne turhaan rimpuilivat irti.
Karlin ja Kasparin avulla, jotka olivat sillä välin sitoneet Fritzin puuhun, voitettiin suuret linnut pian ja kahlehdittiin niin, etteivät ne päässeet pakoon.
60. luku.
NIMILAPULLA VARUSTETTU SÄÄRI.
"Se se on! Se se on!" huusi Karl kumartuen äkkiä ja tarttuen toisen linnun sääreen.
"Mikä?" kysyi Kaspar.
"Katsohan, veljeni! Näetkö, mitä tuossa haikaran säären ympärillä on? Etkö muista nähneesi tuota koristetta ennen?"
"Kuparirengas! Olen kyllä!" sanoi Kaspar. "Nyt muistan. Kasvitieteellisessä puutarhassa oli ajutantti, jolla oli rengas nilkan ympärillä, vieläpä kuparirengas — aivan tämän näköinen. Kuinka ihmeellistä!"
"Tämän näköinen!" toisti Karl. "Ei ainoastaan saman näköinen, vaan aivan sama! Kumarruhan ja tutki sitä tarkemmin. Näetkö nuo kirjaimet?"
"R.B.G., Kalkutta", saneli Kaspar hitaasti lukiessaan renkaaseen kaiverrettua kirjoitusta. "R.B.G. Mitähän nuo alkukirjaimet merkinnevät?"
"Sitä ei ole vaikea sanoa", vastasi Karl "Royal Botanical Garden! [Kuninkaallinen kasvitieteellinen puutarha. Suom.] Mitä muuta se voisi olla?"
"Ei mitään muuta. Varmasti nuo kaksi lintua ovat samat, jotka usein näimme siellä ja joiden kanssa niin usein leikimme!"
"Ne samat", vahvisti Karl. "Siitä ei ole epäilystäkään."
"Ja Fritzinkin on täytynyt tuntea ne tehdessään tuon aiheettoman hyökkäyksen niiden kimppuun. Muistathan, kuinka se riiteli niiden kanssa?"
"Muistan. Sen ei saa enää antaa hyökätä niiden kimppuun. Minä tarvitsen niitä."
"Tarvitset?"
"Niin, vieläpä mitä tärkeimpään tehtävään, niin tärkeään, että näistä linnuista, niin rumia ja vastenmielisiä kuin ne ovatkin, täytyy pitää huolta aivan kuin ne olisivat kauneimpia ja arvokkaimpia lempieläimiä. Meidän täytyy hankkia niille ruokaa ja vettä. Meidän on hoivattava niitä päivisin ja vartioitava öisin kuin ne olisivat jokin pyhä tuli, jota meidän velvollisuutemme on pitää alituisesti vireillä."
"Sepä nyt on jotakin!"
"Se on aivan totta, veljeni. Näiden haikaroiden omistaminen ei ole meille ainoastaan tärkeää, vaan se on aivan perusehto meidän pelastuksellemme. Jos ne kuolisivat meidän käsiimme tai pääsisivät pakoon meiltä, tai jos vain toinenkin niistä kuolisi tai pääsisi karkuun, olisimme hukassa. Viimeinen toivomme on niissä. Siitä olen varma."
"Mutta mitä toivoa sinä niistä keksit?" kysyi Kaspar ymmällään veljensä sanojen merkityksestä ja ihmeissään niiden näennäisestä mielettömyydestä.
"Toivoako? Kaiken toivon. Niin, vieläpä enemmänkin kuin toivon, sillä tässä omituisessa sattumassa en voi olla huomaamatta armeliaan Jumalan sormea. Tosiaankin hän on viime n armahtanut meitä! Hän on varmasti lähettänyt nuo linnut! Ne ovat taivaan lähettiläitä!"
Kaspar vaikeni tuijottaen vakavasti veljensä silmiin, joista nyt säkenöi sekaisin kiitollisuutta ja iloa. Mutta vaikka Kaspar huomasi tämän ilmeen, ei hän voinut ollenkaan sitä selittää.
Ossaru oli yhtä ymmällä Karlin omituisesta ulkomuodosta ja puheista, mutta hindu kiinnitti niihin vähemmän huomiota, hänen mielenkiintonsa esineinä kun olivat melkein yksinomaan ajutantit, joita hän vuorotellen hyväili puhellen niille ja syleillen niitä kuin ne olisivat olleet hänen veljiään.
Heti kun nuoransilmukka oli kiertynyt niiden nilkkojen ympäri eikä enää ollut vaaraa, että ne pääsisivät pakoon, leikkasi Ossaru kalan niiden kurkun mukaisiksi viipaleiksi ja alkoi syöttää niitä yhtä hellästi kuin ne olisivat olleet pari ihmisolentoa, jotka olivat saapuneet pitkältä matkalta nälkiintyneinä.
Haikarat eivät osoittaneet pienintäkään arkuuden merkkiä. Se ei olisi ollutkaan niiden tapaista. Ne ahmaisivat niiden eteen heitetyt kappaleet yhtä ahneesti ja huolettomasti kuin olisi niitä syötetty Kalkuttan puutarhassa suuren vesisäiliön vieressä.
Ainoastaan Fritzin näkeminen häiritsi niitä, mutta Kariin käskystä pidettiin koiraa poissa lähettyviltä, kunnes ne olivat lopettaneet aterian, jonka Ossaru oli niille toimittanut.
Kaspar, joka ei vielä ollut asian perillä, kysyi taas kasvinkerääjältä hänen tarkoitustaan.
"No, no, veljeni", vastasi Karl, "ethän sinä tavallisesti ole noin hidasjärkinen. Etkö arvaa, miksi minä olen niin iloinen siitä, että nämä linnut ovat täällä?"
"En tosiaankaan, jollet…"
"Jollen mitä?"
"Jollet toivo niiden kuljettavan köyttä ylös kallioille."
"Kuljettavan köyttä kallioille! Ei sinne päinkään. Tai ehkä sittenkin vähän siihen suuntaan. Mutta koska olet arvannut niin huonosti, pidän sinua jännityksessä vähän kauemmin."
"Voi, veljeni!"
"Ei, en kerro sinulle. Se asia on kyllä arvaamisen veroinen. Sinun ja Ossarun on saatava se selville yhteisvoimin."
Molemmat metsästäjät näin haastettuina aikoivat ryhtyä esittämään joukon arveluita, kun Karl keskeytti heidät.
"Kuulkaa", sanoi hän, "nyt ei ole siihen aikaa. Te voitte ponnistaa keksiäisyyskykyänne, kun olemme päässeet kotiin majalle. Meidän on saatava haikarat turvaan, ennenkuin voimme ryhtyä mihinkään muuhun. Tämä nuorakin on liian ohut. Ne voivat hivuttaa sen poikki nokallaan ja päästä irti. Ei meidän vahvinkaan köytemme ole liian luja niille. Ottakaahan te, Ossaru, toinen. Nostakaa se syliinne. Minä kannan toista. Pidä sinä, Kaspar, huolta Fritzistä ja kuljeta sitä kytkyestä. Tästä lähin täytyy sitä pitää sidottuna, ettei sattuisi mitään onnettomuutta, joka pilaisi parhaan suunnitelman, jonka tähän mennessä olemme tehneet vapautumiseksemme."
Niin sanoen Karl kietoi käsivartensa toisen ajutantin ympärille. Samalla otti Ossaru toisen syliinsä, ja huolimatta noiden suurten lintujen kurkusta lähtevästä rääkymisestä ja niiden leukaluiden kalinasta kannettiin ne majalle.
Sinne saavuttuaan he veivät linnut sisään ja paksuilla köysillä, jotka oli huolellisesti sidottu niiden sääriin, köyttivät ne niihin suuriin hirsiin, jotka olivat katon orsina. Ovi oli pidettävä suljettuna aina silloin, kun vartijat eivät pitäneet niitä silmällä, sillä Karl tiesi, kuinka tärkeää sellaisten vieraiden omistaminen oli, ja oli päättänyt pitää saaliinsa varmassa tallessa.
61. luku.
SIIVEKKÄÄT POSTINKULJETTAJAT.
Vasta sitten, kun he olivat käyneet noutamassa papuvasunsa ja palanneet majaan, oli Kasparilla ja Ossarulla aikaa ryhtyä tarkemmin kehittämään arveluitaan siitä, miten Karl aikoi käyttää näitä lintuja. Molemmat alkoivatkin vakavasti tuumiskella. He istuutuivat oven ulkopuolella oleville suurille paasille, missä olivat usein ennenkin sommitelleet vapautumissuunnitelmiaan. Ei kumpikaan ilmaissut ajatuksiaan toiselle. Molemmat seurasivat äänettöminä omaa ajatusjuoksuaan kuin olisi heidän välillään ollut käynnissä kilpailu siitä, kumpiko heistä ensiksi arvaisi Karlin suunnitelman.
Karl seisoi aivan lähellä ilmeisesti yhtä miettiväisenä kuin hänen toverinsakin. Mutta hänen ajatuksensa askartelivat vain täydentääkseen sitä suunnitelmaa, joka toisille vielä oli hämärän peitossa.
Sitten tuotiin haikarat ulos majasta ja sidottiin lähellä olevaan raskaaseen pölkkyyn. Se tehtiin osittain siksi, että ne tutustuisivat tuon paikan ulkonäköön, ja osittain siksi, että niitä taas syötettäisiin, koska sitä ainoaa kalaa, jonka ne olivat yhteisesti nielaisseet, ei pidetty riittävänä tyydyttämään niiden nälkää.
Kasparin silmät harhailivat siihen, jonka sääressä oli rengas, ja sitten renkaaseen R.B.G. Kalkutta.
Tuo kirjoitus herätti vihdoin Kasparin mielessä erään ajatuksen, samoin kuin rengas oli herättänyt hänen veljensä mielessä, hänen ensi kerran nähdessään sen. Tuossa sormuksessa oli sanoma. Sen oli lintu kuljettanut kaiken matkaa Kalkutasta säärensä ympärille kiinnitetyssä välkkyvässä renkaassa. Miksi ei sanomaa voisi samoin kuljettaa takaisin? Miksi —
"Nyt tiedän! Jo tiedän!" huusi Kaspar malttamatta kehittää loppuun mieleensä juolahtanutta uutta ajatusta. "Niin, Karl hyvä, nyt tiedän suunnitelmasi, nyt sen tiedän. Kautta Olympon Jupiterin, se on oivallinen!"
"Olet siis vihdoinkin sen arvannut", virkkoi Karl melkein ivallisesti. "Niin, kylläpä jo olikin aika. Tuon kuparirenkaan ja siihen kaiverretun kirjoituksen näkemisen olisi pitänyt jo kauan sitten johtaa sinut tolalle. Mutta annahan nyt kuulua, mitä sinulla on sanottavana, että voin päättää, oletko arvannut oikein."
"Varmasti", vakuutti Kaspar samanlaisella hilpeällä äänenpainolla kuin hänen veljensäkin häntä puhutteli. "Sinä aiot tehdä muutoksen näiden vastasaapuneiden vieraittemme arvonimeen tai oikeastaan ammattiin." Kaspar osoitti haikaroita. "Sehän on aikomuksesi?"
"Entä sitten?"
"Nyt ne ovat sotilaita, upseereja niinkuin niiden arvonimikin ilmaisee, ajutantteja."
"No niin?"
"Niillä ei ole mitään aihetta kiittää sinua ystävällisistä aikomuksistasi. Sitä nimitystä, jonka olet päättänyt niille antaa, voi tuskin pitää ylennyksenä. En oikein tiedä, kuinka lintujen laita on, mutta tiedän, ettei ole monta miestä, joita haluttaisi vaihtaa sotilastoimensa siviilimiehen virkaan."
"Mitä nimitystä tarkoitat, Kaspar?"
"Jollen ole erehtynyt, aiot tehdä niistä postinkuljettajia."
"Hahahaa", nauroi Karl äänellä, josta ilmeni tyytyväisyyttä sitä sukkelaa tapaa kohtaan, millä Kaspar oli ilmaissut ajatuksensa. "Aivan oikein, veljeni, olet arvannut suunnitelmani täsmällisesti. Juuri niin aion menetellä."
"Kautta Juggernautin vaununpyörien!" huudahti shikari, joka oli kuunnellut ja ymmärtänyt tuon vertauskuvallisen kaksinpuhelun. "Se on mainio suunnitelma. Nämä haikarat lähtevät takaisin Kalkuttaan, aivan varmasti ne lähtevät. Ne vievät kirjeen feringhi-sahibeille, sahibit saavat tietää meidän olevan täällä vankeudessa, he tulevat vapauttamaan meidät, kun ensin saavat kirjeen — hahahaa!" Päästäen tuon tuostakin kimeitä huudahduksia hindu hypähti ylös siltä kiveltä, jolla oli istunut, ja tanssi majan ympärillä kuin olisi äkkiä kadottanut järkensä.
Niin epätäydellisesti kuin Ossaru oli puhunutkin, olivat hänen sanansa ilmaisseet koko suunnitelman sellaisena kuin se oli sukeutunut Karlin aivoissa.
Se oli hämärästi hahmottunut Karlin mielessä hänen ensiksi nähdessään haikarat yläpuolellaan ilmassa. Mutta kun tuo kiiltävä metalli välkkyi hänen silmissään ja hän huomasi linnun säären ympärillä keltaisen renkaan, kehittyi suunnitelma määrätymmäksi ja samalla tulokseltaan varmemmaksi.
Kun haikarat oli otettu kiinni ja Karl oli saanut selville kirjoituksen, jonka nojalla ne huomattiin vanhoiksi tutuiksi Kalkuttan kasvitieteellisestä puutarhasta, ei hän enää epäillyt, että kaitselmus oli tässä mukana. Hän huomasi, että nuo lähettiläät olivat tulleet aivan kuin taivaasta vapauttamaan häntä ja hänen tovereitaan siitä vankilasta, jossa he olivat niin kauan kituneet.
62. luku.
LOPPU.
Vapautus tulikin vihdoin, vaikka ei heti paikalla. Vielä muutamia kuukausia täytyi tuon kolmikon viettää yksitoikkoista erakkoelämäänsä.
Heidän oli odotettava uutta sadeaikaa, jolloin Hindostanin suuren tasangon läpi juoksevat joet täyttyvät vedellä äyräitään myöten kantaen povellaan ei elämän vaan kuoleman rehevyyttä, joka houkuttelee kurjen ja haikaran taas etsimään elatustaan niiden rannoilta. Silloin palaa suuri ajutantti pohjoiseen tekemältään kesämatkalta lentäen etelään Imauksen korkeiden huippujen yli. Silloin arvelivat Karl ja hänen toverinsa näidenkin ajutanttien joutuvan saman vaiston ohjattaviksi ja palaavan Kalkuttan kasvitieteelliseen puutarhaan.
Karl oli siitä melkein yhtä varma kuin jos olisi itse seisonut pyhän virran äyräällä kasvitieteellisessä puutarhassa ja nähnyt niiden laskeutuvan ilmamatkaltaan alas aitaukseen. Tämän varmuuden herätti hänessä muisto siitä, mitä puutarhan esimies oli sanonut hänelle Kalkutassa, että näet näillä linnuilla oli ollut sellainen tapa jo vuosikausia, ja niiden lähtö ja paluu toistui niin säännöllisin väliajoin, ettei puutarhassa ollut ainoaakaan apulaista, joka ei olisi osannut sanoa sitä päivälleen.
Onneksi Karl muisti tuon ajan, vaikkakaan ei aivan täsmällisesti määräpäivää. Hän tiesi kuitenkin, millä viikolla hänen vieraittensa saattoi odottaa lähtevän, ja se riitti hänen tarkoitukseensa.
Koko ajan, jonka linnut olivat viettäneet laaksossa, olivat niiden vartijat pitäneet niistä sellaista huolta kuin ne olisivat olleet jollekin jumalalle pyhitettyjä.
Kalaa ja lihaa oli Ossaru hankkinut niille yllin kyllin. Ruokaa ja juomaa ne saivat milloin vain tarvitsivat. Ikävystyä ne eivät voineet, ja kaikenlaisilta vihollisilta niitä suojeltiin, myöskin Fritziltä, joka jo kauan sitten oli lakannutkin olemasta niiden vihollinen. Ei mitään niiden mukavuuksista puuttunut, kaikkea oli annettu paitsi — vapautta.
Sekin niille palautettiin vihdoin.
Eräänä kauniina aamuna, jollaisen lintu mielellään valitsee korkealle lentomatkalle lähtiessään, vapautettiin kumpikin liitämään mihin niitä halutti.
Lintujen lennon ainoana esteenä oli pari pientä nahkapussia, jotka oli kiinnitetty yksi kummankin kaulaan ja sijoitettu varovasti niin, etteivät niiden leukapielet ulottuneet pusseihin. Karl oli varustanut molemmat linnut näin omituisen näköisellä pussilla, jonka sisään hän oli pannut yhden niukoista muistikirjansa lehdistä, sillä hän tahtoi lähettää sanomansa kaksoiskappaleena siltä varalta, että jompikumpi lintu joutuisi harhaan.
Jonkun aikaa linnut näyttivät olevan haluttomia lähtemään ystävällisten tovereittensa luota, jotka olivat niin kauan syöttäneet ja hoivailleet niitä. Mutta viimein voitti se vaisto, joka ohjasi niitä hakemaan Etelän aurinkoisia tasankoja. Päästäen jäähyväisiksi rääkynän, johon vastaukseksi kuului jäljelle jäävien rohkaisevat huudot ja Fritzin kurkusta lähtevä jatkuva haukunta, ne kiitivät ylös ilmaan. Pian ne kohosivat kallion yli ja katosivat sitten ympäröivän vuorenharjanteen huippujen taakse hitaasti ja juhlallisesti lentäen.
Kymmentä päivää myöhemmin seisoi tuolla samalla kalliolla parikymmentä miestä. Se oli iloinen näky Karlille, Kasparille ja Ossarulle. Fritzkin haukkui ilosta heitä katsellessaan.
Sinistä taivaanlakea vasten saattoi huomata noilla miehillä olevan mukanaan köysikimppuja, puisia telineitä ja muita kapineita, jotka olivat tarpeellisia kalliolle kavutessa.
Nyt tiesivät laakson asukkaat, että jompikumpi tai kumpikin heidän kaksoiskappaleena lähettämänsä sanoma oli varmasti saapunut perille.
Pian he pääsivät itsekin samaan määräpaikkaan. Vapauttajiensa ja heidän alas laskemiensa tikapuiden avulla onnistui kaikkien kolmen kiivetä ylös kalliolle, Fritzin suorittaessa tuon matkan shikarin hartioilla.
Sitten kaikki kolme laskeutuivat iloisten vapauttajiensa seurassa, Fritzin hyppiessä heidän kintereillään, alas Himalajan eteläistä rinnettä. Pian he jälleen seisoivat pyhän Gangeen rannalla ja astuivat taas kasvitieteelliseen puutarhaan, uudistaen siellä tuttavuutensa ei ainoastaan vierasvaraisten ystäviensä, vaan myöskin noiden siivekkäiden sanansaattajien kanssa, joiden välityksellä olivat vapautuneet joutumasta elävinä haudatuiksi ja jälleen päässeet yhteiskunnan ja muun maailman keskuuteen!