Front matter (continued 2)

Vaikka ei hävitystyötä ollut voitukaan suorittaa monta minuuttia ennen heidän tuloaan, näytti norsu poistuneen siltä paikalta. Ainakaan ei sitä näkynyt missään lähistöllä, ja tarpeetonta on mainitakaan, että asiaa tarkoin tutkittiin. Peläten sen olevan vaarallisen lähellä he olivat pysytelleet pensaiden suojassa tarkastellessaan raunioita kauempaa. Vasta melkoisen väliajan kuluttua he uskalsivat tulla aukealle päästäkseen selville vahingon täydestä suuruudesta.

Viimein he tekivät näin ja huomasivat hävityksen perinpohjaiseksi. Mitä majaan tuli, ei jälkeäkään koko rakennuksesta ollut havaittavissa — seinät ja katto oli hajoitettu maan tasalle. Mutta suurempi surun lähde nyt kodittomille kasvinhakijoille oli se, että heidän pieni ampumatarvevarastonsa — ruuti, jota he koko vankeutensa ajan olivat huolellisesti säilytelleet — oli hajoitettu muun roskan joukkoon ja luonnollisestikin auttamattomasti hukassa. Se oli ollut sijoitettuna suureen kurpitsapallonkuoreen, joka oli valmistettu siihen tarkoitukseen. Sen oli raivostunut nelijalkainen murskannut jalkojensa alle samalla kuin muunkin sen tapaisen irtaimiston. Heidän savustetut ruokavaransa oli myöskin viskelty pois säilytyspaikastaan ja poljettu maan tomuun. Mutta vaikka sekin suretti heitä, ei se kuitenkaan tuntunut niin katkeralta. Toisia ruokavaroja saattoi hankkia — ei tosin niin helposti nyt, kun ruuti oli tuhoutunut — mutta viimeksimainittua he eivät voineet korvata.

20. luku.

JÄLLEEN PUUHUN!

He olisivat ehkä kauemminkin viipyneet maassa valitellen tätä korvaamatonta tappiota, mutta he pelkäsivät vielä norsun palaavan. Minne se oli mennyt? Sen kysymyksen he lausuivat toinen toiselleen jokaisen katsellessa eri suuntaan samalla kun heidän silmistään ilmeni rauhattomuus.

Kiertolaisnorsu ei ollut voinut olla poissa tältä paikalta enempää kuin muutamia harvoja minuutteja. Ruoho, jonka se oli suunnattomalla painollaan polkenut maahan, oli vielä tuoretta. Sen olisi kuitenkin saattanut nähdä joka suunnalle melkein neljännesmailin päähän. Sitä lähempänä ei ollut minkäänlaista metsää, joka olisi voinut suojata niin suurta eläintä kuin norsu oli.

Niin ajattelivat Karl ja Kaspar, mutta Ossaru oli toista mieltä. Se metsäpala, jonka kautta he olivat kulkeneet, riittäisi hyvin kätkemään norsun, sanoi hän. Sitäpaitsi hän kertoi lisäksi erään pikku seikan, jonka kokemus oli opettanut hänelle hänen shikarina ollessaan, sen nimittäin, että norsu, niin suuri kuin se onkin, saattaa kätkeytyä vähäiseen suojaan ihmeteltävän taitavasti, että sen viisaus auttaa sitä valikoimaan parhaan mahdollisen piilopaikan ja että sen, vaikkei se osaa kyyristyä eikä ryömiä, onnistuu usein välttää valppaimmankin metsästäjän silmä pysyen hiljaa ja ollen etäältä vain muodoton kasa.

Vaikkakin Karl ja Kaspar tuskin saattoivat uskoa sitä, ilmaisi Ossaru käsityksenään, ettei norsu ainoastaan saattanut piiloutua siihen vähäiseen viidakkoon, josta he puhelivat, vaan että se todellakin oli siellä.

Heidän onnettomuudekseen tukivat Ossarun väitettä liiankin pian tosiasiat, joiden tarkkuudessa ei ollut pienintäkään epäilyn sijaa. Kun he seisoivat tutkistelemassa viidakkoa terävin katsein ja korvat kovasti jännittyneinä erottaakseen joka äänen, mikä saattaisi lähteä sieltä, huomasivat he muutamien korkeiden vesojen latvoissa liikettä, joka lähestyi keskustaa. Seuraavalla hetkellä lehahti pari kaunista fasaania surisevin siivin lentoon, samalla päästäen kovan hätähuudon.

Linnut pakenivat, viidakosta lähtiessään, seikkailijoittemme päiden yli ja saivat huudoillaan aikaan sellaisen räikynän, että Fritz rupesi hellittämättömästi haukkumaan.

Joko vihollinen oli vain ollut väijyksissä odottaen sopivaa hyökkäystilaisuutta tai kiihotti sitä koiran tuttu ja vihattu ääni uudelleen kostoon, varmaa vain on, että ennenkuin säikähtynyt kolmikko saattoi vaihtaa lausettakaan keskenään, näkyivät pitkä keilamainen kärsä ja leveät paksut hartiat vähäisen viidakon läpi. Kaikesta päättäen oli selvää, että hirviö kulki heitä kohti petollisen laahaavin askelin, mikä vie suunnatonta nelijalkaista eteenpäin meikein nelistävän hevosen vauhdilla, vaikkakin se näyttää vain kävelyltä.

Hetkisen pysyivät miehet paikoillaan, ei suinkaan sen vuoksi, että olisivat aikoneet odottaa hyökkäystä tai koettaa torjua sitä, vaan yksinkertaisesti siksi, etteivät tietäneet mihin suuntaan pakenisivat.

Niin ymmälle he joutuivat nähdessään vihollisen lähenevän, että kului muutamia sekunteja, ennenkuin kukaan noista kolmesta saattoi esittää suunnitelmaa, joka olisi tarjonnut pakomahdollisuuden. Melkein koneellisesti kohottivat Karl ja Kaspar pyssynsä vaakasuoraan asentoon aikoen laukaista ne vihollisensa naamaan, sillä heillä ei ollut paljon toivoa, että heidän pyssyistään lähtenyt lyijy, ne kun kumpikin olivat pienikokoisia, saattaisi pysähdyttää sen hurjaa hyökkäystä.

Molemmat laukaisivat samalla hetkellä, ja sitten pamautti Kaspar toisenkin panoksensa. Mutta niinkuin he olivat odottaneetkin, norsu jatkoi hyökkäystään eteenpäin.

Onneksi heille ei shikari ollut ryhtynyt lennättämään nuolta jousestaan. Kokemus oli opettanut hänelle, että nuoli oli hyödytön ase sellaisissa olosuhteissa. Hän olisi yhtä hyvin voinut koettaa potkaista norsua tai pistää neulan sen kärsään. Kumpikin näistä tempuista olisi vahingoittanut eläintä melkein yhtä paljon ja ehkä ärsyttänyt sitä vähän vähemmän kuin Ossarun nuoli.

Tämän tietäen oli shikari sensijaan, että olisi vaivannut itseään jousipyssyllään tai tuhlannut aikaa mihinkään ajatuksiin vastarinnasta, käyttänyt harvat harkinnan varalle jääneet sekunnit lähistön nopeaan tarkasteluun nähdäkseen, oliko mitään pakomahdollisuutta olemassa.

Totta puhuen näytti ympäristö jokseenkin vähän lupaavalta. Kallioissa ei ollut mitään askelmia, joille he olisivat voineet kiivetä pois norsun ulottuvilta. Viidakko olisi voinut tarjota heille väliaikaisen turvapaikan, mutta vaikkakin se oli kätkenyt norsun heidän silmiltään, ei se olisi voinut kauaa piilottaa heitä niin viisaan eläimen näkyvistä kuin heidän vastustajansa tuntui olevan. Sitäpaitsi oli norsu heidän ja sen välillä, joten siihen suuntaan pakeneminen olisi ollut samaa kuin suoraan sen kärsään heittäytyminen!

Onneksi osuivat shikarin silmät tällä epävarmuuden ja päättämättömyyden hetkellä erääseen turvapaikkaan: puuhun, joka oli ainoa koko sillä paikalla. Se oli sama puu, joka oli jo aikaisemmin ollut välikappaleena hänen henkensä pelastamisessa. Se nimittäin kasvoi niiden pikku salmien vieressä, joihin Ossaru oli laskenut verkkonsa, ja sen avulla Kaspar oli saattanut kiskoa hänet ylös lentohiekasta.

Tämä puu oli hyvin suuri, ja kun se kasvoi aivan erillään muista, olivat sen oksat saattaneet vapaasti ulottua joka suuntaan, ojentuen melkein salmien poikki.

Ossaru ei tuhlannut kallisarvoisia hetkiä turhaan arvelemiseen, vaan huutaen nuorille herroille ja käskien heidän seurata hänen esimerkkiään hän painoi puuta kohti niin nopeasti kuin hänen säärensä kantoivat. Vasta kolmannen tai neljännen oksakerroksen päälle päästessään hän katsahti taakseen nähdäkseen, seurattiinko hänen esimerkkiään.

Nuorukaiset olivat ripeästi noudattaneet hänen kehoitustaan panematta hetkeksikään sen oikeutta kysymyksenalaiseksi, ja molemmat olivat ylhäällä puussa melkein yhtä nopeasti kuin shikarikin.

21. luku.

LEPPYMÄTÖN PIIRITTÄJÄ.

Fritz oli paennut herrojensa keralla puun juurelle asti, mutta koska sillä oli vain koiran kynnet, ei se kyennyt kiipeämään eikä luonnollisesti voinut seurata heitä pitemmälle. Mutta jollei se saattanut nousta puuhun, ei se myöskään aikonut jäädä sen juurelle, koska ei nähnyt mitään mahdollisuutta välttää norsun kostoa. Hetkeksikään pysähtymättä se syöksyi veteen ja ui salmien poikki. Sitten se kahlasi ylös vastakkaiselle äyräälle ja livisti järven rannalla kasvavien kaislojen suojaan sekä kätkeytyi sinne.

Tällä kerralla ei norsu kiinnittänyt koiraan mitään huomiota. Sen silmät olivat suunnatut vain metsästäjiin, ja heihin näyttivät sen kostoaikeet nyt erikoisesti kohdistuneen. Se oli ollut aivan heidän kintereillään heidän juostessaan aukean yli ja näki selvästi heidän kiipeävän puuhun. Se oli tosiaankin niin lähellä, että Karlin ja Kasparin täytyi taas pudottaa pyssynsä voidakseen käyttää kumpaakin kättään kiipeämiseen. Muuten he eivät olisi ennättäneet päästä sen ulottuvilta ja pieninkin viivytys heidän taholtaan olisi voinut olla kohtalokas jommallekummalle tai molemmillekin.

Karl kiipesi viimeisenä. Juuri hänen kohottaessaan jalkansa eräältä oksalta nostaakseen ne ylemmälle, kiersi norsu kärsänsä ensinmainitun ympärille ja taittoi sen poikki kuin se olisi ollut vain hento kaisla.

Mutta nyt oli Karl, niinkuin toisetkin, poissa sen ulottuvilta. Kaikki kolme onnittelivat itseään vieläkin, että olivat päässeet pakoon vaaralta, joka ei ollut kuolemaa vähäisempi.

Jos mahdollista, oli norsu nyt raivostuneempi kuin milloinkaan. Se ei ollut ainoastaan toista kertaa pettynyt kostotuumissaan, vaan oli saanut kolme uutta luodinhaavaa, jotka, vaikka ne olivatkin vain pelkkiä raapaisuja sen suunnatonta ruumista peittävässä nahkassa, olivat kyllin kipeitä ärsyttääkseen sitä aivan äärimmäisyyteen asti. Päästäen kimeän, torven ääntä muistuttavan huudon se heilutteli kärsäänsä korkealla ilmassa sekä tarttuen sillä ulottuvillaan oleviin puunhaaroihin taitteli niitä päärungosta kuin olisivat ne olleet hentoja oksia.

Lyhyessä ajassa oli puu, jonka haarautumat olivat ulottuneet alas asti, täydellisesti karsittu melkein kahdenkymmenen jalan korkeuteen saakka, kun taas alla olevaa maata peittivät oksat, lehdet ja taittuneet puunhaarat, jotka olivat murskautuneet aivan pehkuiksi norsun painavien kavioiden alla sen tallatessa niitä lakkaamatta.

Tyytymättä karsimaan oksia puusta tarttui tuo suuri torahampainen sen runkoon kietaisten kärsänsä niin pitkälle kuin saattoi sen ympäri ja alkoi nykiä sitä kuin olisi toivonut voivansa kiskoa sen ylös juurineen.

Huomattuaan tuon teon olevan ylivoimaisen se hellitti otteensa ja ryhtyi sitten toiseen yritykseen — työntämään puuta kumoon hartioittensa voimalla.

Vaikka sen onnistuikin saada puu tutisemaan, käsitti se pian sen seisovan kyllin lujassa uhmatakseen ravistajan koko voimaa, niin suuri kuin se olikin. Tästä vakuutettuna se viimein luopui yrityksestä.

Mutta se ei näyttänyt pienintäkään poislähdön merkkiä, vaan asettui päinvastoin puun juurelle; aivan toiset olivat näet sen aivoitukset.

Vaikkakin seikkailijamme olivat tyytyväisiä siihen, että olivat turvassa, eivät he suinkaan olleet riemuissaan. He huomasivat olevansa suojassa vain joksikin ajaksi, sillä vaikka heidän pelottava vastustajansa vetäytyisikin pois jonkin hetken kuluttua ja antaisi heidän vapaasti tulla alas, ei heillä olisi mitään varmuutta turvallisuudesta tulevaisuudessa. Heillä oli nyt vähemmän toivoa voida tuhota tuo mahtava vihollinen, koska heillä oli pyssyissään vain yksi panos jäljellä. Se ei olisi kylliksi viemään norsulta henkeä. Se, että tuo nelijalkainen oli tuhonnut heidän ruutinsa, näytti oikein sotajuonelta, joka jätti heidät surkeaan pulaan.

Minkäänlaisessa rakentamassaan majassa he eivät olisi paremmin suojatut sitä vastaan kuin avoimella kentälläkään, sillä norsu oli osoittanut voivansa hävittää vahvimmatkin seinät, joita he saattoivat pystyttää. Päästäkseen pois sen ulottuvilta olisi heidän pakko pysytellä aina puun latvoissa ja viettää apinain ja oravain elämää, mikä olisi hyvin epämiellyttävä olotila.

Juuri silloin johtui Kasparin mieleen ajatus, joka tarjosi heille vaihtoehdon tätä puuhun jäämistä vastaan. Hän muisti luolan, jossa he olivat tappaneet karhun. Sinne saattoi päästä vain portaita myöten, joten se luonnollisesti olisi norsulle saavuttamaton paikka. Kun he taas pääsisivät tästä pinteestä, saattaisivat he hakea siellä turvaa.

22. luku.

JUOMAN HANKKIMINEN.

Ajatus luolasta oli hyvä ja soi heille vähän lohdutusta keskellä ahdistusta.

Mutta ei paljon, sillä vaikka he olisivatkin kyllin turvassa luolassa ollessaan, eivät he voisi tehdä siellä mitään. Valon puute estäisi heitä valmistamasta tikapuita, ja hankkiessaan puuainetta he olisivat joka hetki siinä puuhassa ollessaan alttiina leppymättömän vihollisensa hyökkäyksille.

Tuo tulevaisuuden näky riitti saattamaan heidät alakuloisiksi — vaikkakin he tiesivät, että luola tarjoaisi heille luotettavan turvapaikan, minne he voisivat vetäytyä, jos joutuisivat vainotuiksi.

Kun norsu pysyi verrattain rauhallisena jonkin aikaa, valtasivat nämä ajatukset tulevista puuhista heidän kaiken huomionsa. Koska he nyt olivat varmassa turvassa, ei heitä vaivannut minkään välittömän vaaran pelko.

Mutta hyvin pian alkoi tämä turvallisuuden tunne hävitä. Kuinka kauan täytyisi heidän pysyä puussa? Se kysymys heräsi nyt heidän mielessään ja muuttui aikaa myöten levottomuuden lähteeksi.

Vaikka ei kukaan heistä voinut vastata tähän kysymykseen, saattoivat kuitenkin kaikki ymmärtää, että piirityksestä tulisi pitkäaikainen — ehkä paljon pitempi kun se, joka oli äskettäin loppunut, sillä norsu, jota kiihdytti syvä ja leppymätön viha, ilmaisi äreällä muodollaan päätöksenään olevan pysyä paikallaan epämääräisen ajan. Tämän huomatessaan tulivat seikkailijamme jälleen levottomiksi. Heidän asemansa ei ainoastaan ollut väsyttävä, heidän kun oli istuttava hajasäärin ohuilla oksilla, vaan jos piiritystä jatkuisi, joutuisivat he vielä senkin vaaran alaisiksi, joka uhkaa kaikkia piiritykseen joutuneita ihmisiä: nälkäkuoleman. Jo alussa kaikki kolme olivat nälkäisiä kuin sudet. He olivat syöneet vain keveän aamiaisen eikä mitään sen jälkeen, sillä heillä ei ollut aikaa päivällisen keittämiseen. Nyt oli jo myöhäinen iltapäivä, ja jos vihollinen jatkaisi piiritystään kaiken yötä, olisi heidän ryhdyttävä nukkumaan illallisetta. Ah niin, nukkumaan! Ehkä ei heillä sinä yönä tulisi olemaan vuodetta eikä unta, sillä kuinka he voisivat nukkua noin kovilla oksilla? Jos he hetkeksikään kadottaisivat tietoisuutensa, putoaisivat he ja syöksyisivät valveillaan olevan piirittäjänsä päälle! Ja vaikkapa he sitoisivat itsensä puuhun kiinni, olisi mahdotonta ajatella niin kapeilla alustoilla nukkumista.

He eivät siis voineet toivoa saavansa illallista tai unta sinä yönä. Mutta heitä vaivasi eräs toinen himo enemmän kuin nälkä tai uni. Se oli jano. Niillä kovilla ja moninaisilla ponnistuksilla, joihin heidän oli ollut pakko ryhtyä sitten aamun — puihin kiipeäminen ja tiettömien viidakkojen läpi hiipaileminen yhtyneenä yhä uudistuneen vaaran aiheuttamiin mielenliikutuksiin — kaikilla niillä oli ollut taipumus herättää janoa. He tunsivatkin sitä aivan tavattomassa määrässä. Sitä ei suinkaan vähentänyt heidän alapuolellaan välkkyvän veden näkeminen. Päinvastoin se kiihdytti vain tuota halua melkein sietämättömässä määrässä.

Melkoisen ajan he tunsivat tuota tuskaa voimatta toivoa sen lievittämistä. Järven välkkyessä heidän silmiensä edessä kirkkaassa auringonpaisteessa ja joen hiljaa lipuessa alapuolella olevien solien läpi he saattoivat käsittää selvemmin kuin mielikuvituksessa, millaisia Tantalus paran hirveiden kärsimysten oli täytynyt olla.

Heidän kärsittyään tätä tuskaa melkoisen pitkän ajan pääsi Kasparilta huudahdus, joka kiinnitti häneen toisten huomion.

"Tulta ja tulikiveä!" huudahti hän. "Mitä me olemme ajatelleet kaiken aikaa? Kolme miestä istuu tässä tukehtumaisillaan janoon, ja joki virtaa ulottuvillamme!"

"Ulottuvillamme? Sitäpä toivoisin, Kaspar", lausui Karl jokseenkin epätoivoisella äänellä.

"Se on varmasti ulottuvillamme. Katsohan!"

Puhuessaan ojensi Kaspar nyt melkein tyhjentynyttä kuparista ruutisarveaan. Karl ei vielä nytkään oikein ymmärtänyt häntä.

"Mikä estää meitä laskemasta tätä alas", kysyi hän, "ja vetämästä sitä jälleen ylös täynnä vettä? Ei mikään. Onko teillä, Ossaru, köydenpätkää mukananne?"

"Kyllä, sahib, minulla on", vastasi shikari samalla vetäen puuvillaisen paitansa povesta esille kimpun hamppupunosta ja ojentaen sen nuorelle metsästäjälle.

"Se on kyllin pitkä", sanoi Kaspar ottaen köyden, jonka hän seuraavalla hetkellä kiinnitti ruutisarven kaulan ympäri. Kaadettuaan ruudin patruunakoteloonsa hän antoi sarven pudota alas, kunnes se upposi jokeen. Antaen sen olla siellä niin kauan, että se täyttyi vedellä, hän veti sen jälleen ylös ja tarjosi sen onnitellen Karlille kehoittaen häntä juomaan sydämensä pohjasta. Karl totteli tätä käskyä ilman pienintäkään viivyttelyä.

Sarvi tyhjentyi pian. Sitten se taas laskettiin alas ja täyttyi sekä tyhjentyi. Tätä menettelyä jatkui siksi, kunnes kaikki olivat tyydytettyjä eikä puun latvassa enää ollut yhtään janoista ihmistä.

23. luku.

JÄTTILÄISMÄINEN RUISKU.

Saatuaan Kasparin kekseliään tempun avulla niin paljon vettä kuin halusivat, tunsivat piiritetyt kykenevänsä paremmin kestämään väsyttävässä asemassaan. He mukautuivat sietämään kiusaa vähän kauemmin niin filosofisesti kuin saattoivat, kun suureksi hämmästyksekseen saivat paljon runsaamman vesikestityksen kuin halusivat, vieläpä yhtä odottamattomasta kuin omituisesta lähteestä.

Olisi vaikea sanoa, oliko norsu saanut vihjauksen nähdessään ruutisarven uppoavan veteen vai oliko ajatus juolahtanut sen päähän ilman mitään erikoista aihetta. Varmaa vaan on, että heti viimeisen sarvellisen noustua ylös ja ennenkuin vesipyörteet olivat hävinneet järven pinnalta, syöksyi norsu veteen samalla upottaen kärsänsä syvälle kuin juodakseen.

Joitakin hetkiä se pysyi liikkumattomassa asennossa, ilmeisesti täyttäen tilavan vatsansa nesteellä.

Ei ollut olemassa mitään syytä, jonka vuoksi se ei olisi ollut yhtä janoinen kuin katselijatkin. Ei puussa olijoilla ollutkaan muuta aavistusta kuin että tuo suuri nelijalkainen oli kahlannut lammikkoon vain sammuttaakseen janoaan.

Sen liikkeissä ja siinä tavassa, millä se nyt imi vettä itseensä, oli kuitenkin jotakin, mikä ilmaisi toisenlaista tarkoitusta. Ei kestänyt kauan, ennenkuin tämän osoitti todeksi eräs seikka, joka toisenlaisissa olosuhteissa olisi herättänyt naurunhalua katselijoissa. Mutta tässä tapauksessa olivat katselijat itse pilan esineinä, jos tällaista voi sanoa pilaksi, ja sen kestäessä ei ainoakaan näistä kolmesta tuntenut pienintäkään halua antautua ilon valtaan.

Norsu nimittäin menetteli seuraavalla tavalla:

Täytettyään kärsänsä joesta vedellä se nosti sen ilmaan. Sitten se suuntasi sen puuta kohti, tähtäsipä vielä erittäin kylmäverisesti ja tarkisti, niinkuin tähtientutkija kaukoputkeaan sovitellessaan, kastavan vesivirran niiden kolmen miehen kasvoihin, joita se piiritti. Kaikki kolme, jotka sattuivat istumaan lähekkäin, joutuivat samalla hetkellä ja samalla lailla tämän odottamattoman vedenpaisumuksen uhreiksi ja ennenkuin kukaan heistä oli ennättänyt laskea kahteenkymmeneen, olivat he likomärkiä kiireestä kantapäähän asti. Joka riekale heidän selässään ja etupuolenaan kastui niinkuin he olisivat olleet tuntikausia myrskysateen piestävinä.

Mutta norsu ei tyytynyt siihen, että olisi antanut heille vain yhden suihkun. Niin pian kuin sen ensimmäinen varasto oli tyhjentynyt, se upotti jälleen veteen taipuvaisen imuputkensa, täytti sen uudelleen, tähtäsi tarkoin ja antoi vesivirran suihkuta miesten kasvoihin.

Tällä lailla se menetteli vetäen vettä sisäänsä joesta ja ruiskuttaen sitä suurella lihasruiskullaan, kunnes oli liottanut heidät ainakin kymmenen kertaa.

Heidän asemansa oli kaikkea muuta kuin kadehdittava, sillä vesivirta, joka suuntautui heihin yhtä voimakkaasti kuin paloruiskun letkutorvesta, oli pyyhkäistä heidät pois heidän horjuvalta istuinpaikaltaan, puhumattakaan siitä suuresta kiusasta, jonka suihku aiheutti heille.

Oli vaikeaa arvata, mikä saattoi olla norsun kummallisen menettelyn aiheena. Ehkä se oli toivonut voivansa ajaa heidät pois puusta tai väkivallalla pyyhkäistä heidät alas oksilta, tai ehkä se oli vain aikonut tehdä heidän asemansa mahdollisimman epämukavaksi ja siten jossakin määrin tyydyttää pahanilkisyyttään.

Yhtä vaikeaa olisi ollut sanoa, kuinka kauan tätä puuhaa olisi kestänyt. Ehkä tuntikausia kauemmin, koska vesivarasto oli tyhjentymätön, mutta siitä tuli sellainen loppu, jota ei aavistanut tuo suuri paksunahkainen itse eivätkä sen vesiantimien saajat.

24. luku.

VAJONNUT MÖHKÄLE.

Juuri paraikaa norsun puuhaillessa ja jatkaessa täysin innoin vesiotteluaan sekä ilmeisesti nauttiessa siitä pahansuovasti, he näkivät sen äkkiä lakkaavan. Sitten sen suunnaton ruumis alkoi huojua puolelta toiselle, suurten hartiain kohotessa vuorotellen, pitkän kärsän pyyhkiessä ilmaa ympyrän muotoisesti, samalla päästäen veden sijasta kimeitä huutoja, jotka ilmaisivat joko tuskaa tai kauhua.

Mitä se saattoi merkitä? Nelijalkaisen oli ilmeisesti vallannut jokin äkillinen pelko, mutta kuka tai mikä oli sitä uhkaava vihollinen? Niin kyselivät Karl ja Kaspar itsekseen, mutta ennenkuin kumpikaan ennätti pukea ajatuksensa sanamuotoon, oli shikari vastannut heille.

"Hiihaa!" huudahti hän. "Hyvä! Oikein hyvä! Kiitos Suuren Gangeksen Jumalalle! Katsokaahan, sahibit, norsu vaipuu alas, se putoaa lentohiekkaan, mikä oli vähällä nielaista Ossarun! Hiihaa, se vajoaa, se vajoaa!"

Karl ja Kaspar ymmärsivät helposti Ossarun katkonaisen, mutta riemuitsevan puheen. Kääntäen silmänsä alapuolella olevaan petoon ja katsellen sen liikkeitä he heti käsittivät shikarin puhuneen totta. Norsu ilmeisesti upposi lentohiekkaan!

He olivat huomanneet sen ensi kertaa astuessa joen uomaan, ettei vesi ulottunut paljon sen polvien yläpuolelle. Nyt se oli sen kyljissä asti ja kohosi hitaasti ja varmasti yhä korkeammalle. Sitäpaitsi ilmaisivat sen vimmatut ponnistelut, sen hartiain vuorotellen kohoaminen, sen kiihkeät huudot ja kärsä, joka nopeasti kääntelehti milloin millekin puolelle kuin etsien mihin tukikohtaan tarttuisi, — kaikki tämä todisti Ossarun väitteen oikeaksi; norsu vajosi paraikaa lentohiekkaan. Ja nopeasti se vaipuikin alemmaksi. Ennenkuin katselijat olivat tarkastelleet sitä viittä minuuttia, nuoleskeli vesi jo melkein sen selän tasalla ja sitten tuuma tuumalta, jalka jalalta se kohosi korkeammalle, kunnes pyöreät hartiat katosivat näkyvistä ja vedenpinnan yläpuolella näkyi ainoastaan pää ja sen pitkä, torven tapainen kasvannainen.

Pian lakkasivat hartiat liikkumasta, eikä suuri ruumis antanut muuta elonmerkkiä kuin vaipui hiljalleen maan uumeniin.

Kärsä heilahteli vielä edestakaisin, milloin voimakkaasti pieksäen vettä, niin että vaahto roiskui, milloin heikosti liikahdellen, kaiken aikaa päästäen tuskanhuutoja.

Vihdoin vaipuivat ylöspäin kääntynyt pää ja sileät ulkonevat leukapielet pinnan alle, ja ainoastaan kärsä näkyi seisoen pystysuorana veden yläpuolella kuin jättimäinen Bolognan makkara. Se oli lakannut päästämästä kimeitä torventörähdyksiä, mutta vielä saattoi erottaa kovan huokumisen, jota silloin tällöin keskeyttivät pulputtavat äänet.

Karl ja Kaspar pysyivät paikoillaan puussa, katsellen tätä outoa näkyä kasvoillaan kauhun ilme. Shikari menetteli toisin. Hän ei enää pysynyt ylhäällä. Niin pian kuin hän oli nähnyt norsun täydelleen joutuvan tuon lentohiekan syleilyyn, joka oli ollut vähällä nielaista hänenkin kalliin olentonsa, laskeutui hän ketterästi alas oksilta.

Muutamia hetkiä hän seisoi järven rannalla katsellen eläimen turhia ponnistuksia vapauttaa itsensä, kaiken aikaa puhelen sille ja ilkkuen sitä ilkein sanoin, sillä Ossaru oli erittäin suuttunut paitansa menettämisestä. Kun lopulta ei enää ollut vedenpinnan yläpuolella muuta näkyvissä norsun kärsästä kuin viimeiset kaksitoista turmaa, ei shikari enää jaksanut hillitä itseään. Vetäen esille pitkän veitsensä hän syöksyi veteen ja erotti yhdellä leikkauksella tuon lihaskappaleen sitä kannattavasta varresta kuin olisi sirppi tasoittanut pehmeää mehevää ruohoa.

Katkaistu putki vaipui silmänräpäyksessä pohjaan. Muutamia punaisia kuplia vain kohosi pinnalle ja ne olivat viimeiset merkit, jotka ilmaisivat tuon suuren norsun katoamisen maan pinnalta. Se oli vajonnut alas syvään hiekkaan maatuakseen siellä, ehkä monien sukupolvien kuluttua taas joutuakseen kaivetuksi ylös jonkun ihmettelevän kivenlouhijan lapion ja kärkikuokan avulla.

Niin olivat seikkailijamme omituisen sattuman avulla vapautuneet ikävästä naapurista tai paremminkin vaarallisesta vihollisesta, jopa niin vaarallisesta, että jollei jokin sellainen sattuma olisi tullut heidän puolelleen, on vaikea arvata kuinka he olisivat päässeet eroon siitä. Ei enää ollut kysymys luotien lennättämisestä sen ruumiiseen ja sen tappamisesta sillä tavalla. Heidän ruutinsa tuhoaminen oli tehnyt sen suunnitelman tyhjäksi ja kolme panosta, jotka heillä vielä oli jäljellä, eivät olisi riittäneet senlaatuisista pyssyistä kuin heidän oli.

Epäilemättä olisivat niin reippaat metsästäjät kuin Kaspar ja Ossaru ja niin sukkela ja kekseliäs mies kuin Karl ennen pitkää huomanneet jonkin keinon pettää norsua ja lopettaa sen. Mutta siitä huolimatta he olivat hyvin mielissään tuosta omituisesta seikasta, joka oli vapauttanut heidät tästä välttämättömyydestä, ja he onnittelivat itseään niin suotuisasta lopputuloksesta.

Kuullessaan heidän puhelevan yhdessä ja huomatessaan, etteivät he enää olleet puussa, sukelsi Fritz, joka oli tänä aikana hiiviskellyt vain muutamia askelia paikaltaan, esiin piilostaan ja tuli hypellen heitä kohti. Vähän aavisti Fritz, uidessaan salmen poikki päästäkseen herrojensa luo, että se suuri nelijalkainen, joka oli niin usein ajanut sitä takaa, oli sillä hetkellä niin kovin lähellä sitä, ja että sen omat kynnet vettä halkaistessaan olivat vähällä raapaista hirveää kärsää, joka oli nyt typistynyt aikaisemman itsensä tyngäksi!

Mutta vaikka ei Fritz tiennytkään mitään tuosta omituisesta tapauksesta, joka oli sattunut sen poissa ollessa, ja mahdollisesti ihmetteli mihin suuntaan vihollinen oli lähtenyt, ilmaisi sille sen uidessa salmen poikki muutamilla kohdin näkyvä veden punainen väri tai luultavammin veren tuoksu siinä, että jokin verinen kohtaus oli sattunut. Se päästi muutamia kiihtyneitä haukahduksia uljaasti halkaistessaan aaltoja.

Fritz sai osakseen onnitteluja. Vaikkakin tuo uskollinen eläin oli paennut joka kerta hyökkäyksen esineeksi joutuessaan, ei kukaan ajatellut alentaa sen kelpo koiranluontoa. Se oli vain ilmaissut viisasta arvostelukykyä, sillä kuinka sen olisi ollut mahdollista pitää puoliaan niin hirveää vihollista vastaan? Se oli siis tehnyt parhaiten livistäessään tiehensä, sillä jos se olisi typerästi pysynyt paikallaan ja menettänyt henkensä ensimmäisessä kahakassa obeliskin luona, voisi norsu vieläkin olla elossa ja piirittää heitä puussa. Sitäpaitsi oli Fritz päästänyt ensimmäisen varoitushuudon ja siten antanut heille aikaa varustautua ottamaan hyökkäystä vastaan.

Kaikki seurueen jäsenet pitivät Fritziä palkinnon arvoisena, ja Ossaru oli päättänyt, että se saisi sen päivällisekseen norsun kärsän muodossa. Mutta kahlatessaan takaisin jokeen huomasi shikari surukseen, että tuo kelpo koira tulisi pettymään, koska hänen niin taitavasti katkaisemansa kappale oli joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin ne muut osat, joista se oli erotettu, ja oli nyt syvällä hiekkapinnan alapuolella.

Ossaru ei ollenkaan yrittänyt kaivaa sitä enää ylös. Hän tunsi terveellistä pelkoa tuota petollista pohjaa kohtaan ja astellen varovasti sillä hän ei viivytellyt ollenkaan palatessaan rannalle ja seuratessaan tovereitaan, jotka jo olivat lähteneet veden partaalta ja kulkivat raunioina olevaa majaa kohti.

25. luku.

SEETRI.

Ajatusta, joka oli juolahtanut heidän mieleensä, nimittäin luolan ottamista heidän asunnokseen, ei enää pidetty kannatettavana. Norsun vaarallinen läheisyys yksin oli sen aiheuttanut, ja sitä syytä ei enää ollut. Ei ollut todennäköistä, että laaksossa oli toista kiertolaisnorsua. Ossaru saattoikin rauhoittaa heitä siinä suhteessa vakuuttamalla heille, ettei kahta sellaista eläintä milloinkaan tavattu samoilla seuduilla, koska kaksi niin sisukasta olentoa varmasti matkisi Kilkennyn kissojen murhenäytelmää, vaikkakaan ei Ossaru valaissut ajatustaan tekemällä tarkemmin selvää tästä vertauksesta.

Mahdollisesti saattaisi lähistöllä olla toisia yhtä pelottavia eläimiä kuin norsukin oli ollut. Siellä voisi olla panttereita tai leopardeja tai tiikereitä tai vaikkapa toinen karhukin, mutta kaikkia näitä vastaan ei luola olisi mikään varma turvapaikka ei sen varmempi kuin heidän vanha majansa. He voisivat panna sen lujempaan kuntoon kuin ennen ja rakentaa siihen vahvan oven turvaksi yöllisiä tungettelijoita vastaan. Tähän työhön he ryhtyivätkin niin pian kuin olivat syöneet päivällistä ja kuivanneet vaatteensa, jotka norsu vainajan suunnaton ruisku oli niin perinpohjin kastanut.

Muutamia päiviä kului majan kuntoonpanoon. Siihen tehtiin nyt huomattavia parannuksia. Talvi-ilma oli nyt täydelleen alkanut, ja kotilämpö oli tullut tärkeäksi asiaksi, niin että he eivät ainoastaan täyttäneet vakoja paksulla savikerroksella, vaan kyhäsivät tulisijan ja uuninkin sekä vielä lisäksi vahvan oven.

He tiesivät itseltään kuluvan pitkän ajan tikapuiden valmistukseen, niitä kun piti olla enemmän kuin kaksitoista pitkää jaksoa, joista jokaisen piti olla kevyt kuin ruoko ja suora kuin nuoli.

Leudompina talvipäivinä he saattaisivat työskennellä ulkoilmassa. Tosiaankin oli heidän tehtävä suurin osa työstään majan ulkopuolella. Välttämätöntä kuitenkin olisi saada suojaa ei ainoastaan yön aikana, vaan myrskyn ja rajuilmankin kestäessä.

Viisaus neuvoi heitä senvuoksi varovaisuuteen, ja ennenkuin he ryhtyivät tarmokkaammin puuhaamaan kallion reunalle kiipeämistä, laittoivat he kaikki kuntoon majassa.

Heillä ei ollut pelkoa joutua kärsimään talven pakkasesta, ei vaatteiden puutteen vuoksi päivällä eikä peitteiden puutteesta yöllä. Joitakin jakinnahkoja oli vielä tallella sekä muutamien muiden otusten turkkeja, jotka eläimet Kasparin kaksipiippuinen oli kaatanut. Ne riittäisivät lämpimäksi vaatetukseksi päivällä ja peitteeksi yöllä.

Talviravinnostaan he olivat vähän enemmän huolissaan. Norsun ei ollut ainoastaan onnistunut hävittää heidän ruokavarojen hankkimiseen tarvittavia apuneuvojaan, vaan se oli myöskin tuhonnut sen varaston, joka heillä jo oli, tallaamalla sen liejuun. Ne palaset kuivattua metsänriistaa ja jakin lihaa, joita ei norsu ollut saanut perinpohjin tuhotuksi, koottiin jälleen ja sijoitettiin turvalliseen paikkaan. He päättivät siltä varalta, etteivät kykenisi hankkimaan lisää, jakaa ruokavaransa sellaisiin annoksiin, että ne riittäisivät koko sen ajan, mikä heidän mahdollisesti pitäisi viettää kalliovankilassaan. Tietenkään he eivät olleet toivottomia uusien ruokavarojen hankkimisen suhteen, vaikkakin heidän ampumavaransa olivat lopussa. Ossarun nuolia oli vielä olemassa eivätkä ne olleet riippuvaisia ruudista tai lyijystä. Satimet ja ansat auttaisivat heitä hankkimaan monta otusta, jotka näkyivät joutuneen vangeiksi tähän erilliseen ja yksinäiseen laaksoon samoin kuin hekin.

Kun kaikki toimenpiteet heidän talvioleskelunsa varalle oli suoritettu, alkoivat he jälleen tarkastella kallioita, minkä puuhan norsu oli keskeyttänyt.

Niiden pengermien tarkastelua, jotka oli huomattu tuona tapausrikkaana päivänä, jatkoivat he yhä, kunnes olivat kiertäneet koko laakson. Ei jalkaakaan jyrkänteestä sivuutettu tutkistelematta sitä mitä huolellisimmin. Luonnollisesti tarkasteltiin muiden muassa ne kaksoiskalliotkin, jotka reunustivat jäätiköltä johtavaa kuilua.

Ei löytynyt toista paikkaa, josta olisi ollut niin edullista kiivetä portaita ylös, kuin se, jonka he jo olivat löytäneet. Vaikkakaan ei ollut ehdottoman varmaa, että olisivat voineet suorittaa tuon hirveän yrityksen, päättivät he koettaa ja enempää viivyttelemättä alkaa valmistaa tikapuita.

Ensimmäinen työ oli valita ja hakata riittävän paljon sopivan pituisia puita. He aikoivat turvautua kauniiseen Tibetin honkaan, samaan puulajiin, jota he olivat käyttäneet siltanaan kuilun yli kulkiessaan. Silloin he keksivät uuden puun, joka oli kauniimpi ja siihen tarkoitukseen sopivampi. Se oli seetri (Pinus deodara). Ossaru valitteli vieläkin, ettei hänen rakasta bambuaan kasvanut siellä, sekä väitti, että jos niitä olisi ollut kylliksi, hän olisi voinut valmistaa kylliksi tikapuita kalliolle kiipeämisen varalle vähemmässä kuin neljänneksessä siitä ajasta, mitä heiltä kuluisi siihen työhön rakentaessaan niitä hongista. Tämä ei ollut mitään liioittelua, sillä suuren bambun varsi sellaisena kuin se on hakattu viidakosta sopii tikapuiden syrjiksi ilman muuta erikoista puuhaa kuin että uurretaan reiät, joihin voi panna pienat. Sitäpaitsi olisi bambu, kevyttä kun on, sopinut paremmin kuin mikään muu puulaji sellaisiin portaisiin, joita he tarvitsivat, koska he voisivat nostaa ne vähemmällä vaivalla ylös pengermälle, missä puuhassa he arvasivat ilmestyvän melkoisia vaikeuksia. Mutta vaikkakin laaksossa kasvoi eräs ruokolaji, ei sen runko ollut kyllin pitkä eikä paksu heidän tarkoituksiinsa. Ossaru oli kaivannut troopillisten viidakoiden suurta bamburuokoa, samaa, jonka he olivat, kulkiessaan Himalajan alempien selänteitten yli, nähneet kasvavan suurissa viidakoissa useinkin sadan jalan korkuisena.

Seetri kasvaa suotuisissa oloissa varsin suureksi, sen rungon läpimitta kun saattaa usein vuoristossa olla kymmenen ja korkeus sata jalkaa. Muutamat tähän lajiin kuuluvat puut olisivat tehneet heidän vaivansa sekä lyhyeksi että helpoksi.

Kun ei bambua löytynyt, valitsivat he siis seuraavan parhaan raaka-aineen, minkä metsä heille tarjosi — korkean seetrin. Tämä puu on jo kauan sitten tuotu Englannin puistoihin ja huvipuutarhoihin deodarana, mikä on sen kasvitieteellinen erikoisnimi. Se on oikea honka, ja sitä tavataan Himalajan vuoriston useimmilla kukkuloilla ja melkein kaikissa laaksoissa samoin kuin lähellä ikuisen lumen rajaa. Mutta sen mielipaikka on matalammilla kukkuloilla, ja vaikkakaan se ei suinkaan ole kaunis puu, on se arvokas sen suuren tervamäärän vuoksi, jota sen pihkasta voidaan valmistaa.

Siellä, missä on paljon seetrejä yhdessä, kasvavat ne pitkinä suipentuvina runkoina, joissa on lyhyet oksat, ja niissä ilmenee hongille luonteenomainen terävän keilan muoto. Aivan yksinään tai jonkun verran toisista erossa kasvavat puut ovat taas kokonaan toisenlaisia. Ne ojentavat silloin pitkiä tiheitä oksiaan vaakasuorassa asennossa, ja kun pikku oksat ja lehdetkin ulkonevat vaakasuorasti, muodostaa jokainen haara siten niin tasaisen pinnan kuin pöytä. Tällainen deodara saavuttaa usein sadan jalan korkeuden.

Deodarin puuainetta pidetään suuriarvoisena kaikissa maissa, missä se kasvaa. Se on erinomaista rakennustarpeisiin, helposti valmistettavaa, melkein ikuista kestävyydeltään ja voidaan sitä vähällä vaivalla halkoa laudoiksi; se on siis välttämätön tarvetavara maassa, missä sahat ovat melkein tuntemattomia. Kashmirissa rakennetaan siitä siltoja. Se pitkä aika, jonka monet niistä ovat kestäneet, todistaa puun erinomaista lujuutta. Jotkut näistä silloista ovat veden alla enemmän kuin puoli vuotta ja vaikkakin niiden joukossa on melkein satavuotiaita, ovat ne vielä säilyneet hyvin ja kestävät täysin ylikulkua.

Kun deodaria käsitellään samoin kuin muita puita, joista juoksutetaan tervaa, lähtee siitä paljon ohuempaa nestettä kuin terva on, tummanpunaista ja hyvin pistävän hajuista. Tämä neste tunnetaan seetriöljynä ja sitä käyttävät vuoristolaiset parannuksena ihotaudeissa samoin kuin kaikissa karjan risatautitapauksissa.

Deodar kasvaa hyvin hitaasti, ja se tekee sen sopimattomaksi Eurooppaan kuljetettavaksi paitsi koristepuuksi puistoihin ja huvipuutarhoihin.

Se valittiin tikapuiden syrjäpuiksi pääasiassa sen vuoksi, että se oli sopivaa helposti halkaistavaksi laudoiksi tai kevyiksi tarvepuiksi. Meidän kokemattomille puusepillemme olisi ollut aivan loppumaton työ kaataa kevyiksi portaiksi sopivan paksuisia raskaita puunrunkoja niin epätäydellisillä työkaluilla kuin heillä oli. Ossarun pikku kirves ja veitset olivat ainoat kapineet, joita heidän sopi käyttää siihen työhön. Koska seetriä saattoi halkoa kiilalla, oli se heidän olosuhteissaan mahdollisimman paras puu.

Tarkastellessaan seetrejä he havaitsivat erään toiseen lajiin kuuluvan hongan. Se tunnettiin "tshiilin" nimellä.

He olisivat voineet nähdä sen ilman että se olisi erikoisesti herättänyt heidän huomiotaan, jollei Karlia olisi ollut mukana. Hän huomasi sen lehtiä katsellessaan ja tutkiessaan niitä oikein kasviopillisesti tshiilipuun rungossa sellaisia aineksia, jotka olivat erittäin arvokkaita heille niissä olosuhteissa missä he olivat. Karl tiesi sen olevan niitä honkia, joiden puusta saadaan mainioimpia soihtuja, ne kun ovat täynnä tärpättiä. Hän oli lukenut, että sitä käyttävät juuri tähän tarkoitukseen kaikkiin kansanluokkiin kuuluvat ihmiset, jotka asuvat Himalajalla ja yleensä pitävät näitä soihtuja kynttilöiden ja lamppujen päävastikkeina. Karl olisi myöskin voinut kertoa tovereilleen, että tärpättiä, joka tihkuu elävästä puusta, käyttävät ihmiset voiteena sierottumiin, ja että se on nopea ja tehoisa lääke rohtuneisiin käsiin. Tämä tshiilihonka kasvaa melkein aina rinnatusten seetrin kanssa etenkin siellä, missä viimeksimainittu on metsän pääkasvullisuutena.

Karl olisi myöskin voinut kertoa toisille, etteivät deodar ja tshiili ole ainoat Himalajalle kotiutuneet hongat. Hän olisi voinut mainita eräitä muitakin lajeja, niinkuin "morendan", suuren ja kauniin puun, jolla on hyvin tumma lehdistö, samalla kuin se on havupuiden korkeimpia lajeja, usein kasvaen kahdensadan jalan hämmästyttävään korkeuteen, ja melkein yhtä korkean ja ehkä yhtä koristeellisen "ruishongan". Niinikään hän tunsi tavallisen hongan, "kolin", joka muodostaa laajoja metsiä noin kuudesta yhdeksääntuhanteen jalkaan meren yläpuolelle kohoavilla vuorenselänteillä. Viimeksimainittu menestyy parhaiten kuivalla kallioisella maaperällä, ja on aivan hämmästyttävää nähdä millaisilla paikoilla se juurtuu ja kasvaa. Sileän graniittikallion äkkijyrkällä rinteellä voidaan nähdä tähän lajiin kuuluvia suuria puita. Kallioissa on pieni halkeama. Tähän joutuu siemen jollakin tavalla, alkaa kasvaa ja muuttuu aikaa myöten suureksi puuksi, kukoistaen ehkä vuosisatoja paikassa, missä kaiken todennäköisyyden mukaan ei ole maan hituistakaan sen ravinnoksi, ja luultavasti imien ravintoa itse kalliosta!

Karl huomasi hyvin kiitollisena tshiilin kasvavan niin lähellä. Hän tiesi, että he saisivat siitä erinomaisia soihtuja niin paljon kuin tarvitsisivat, joten he voisivat pimeinä iltoina työskennellä majassa myöhäiseen, valmistamalla tikapuiden pienoja sekä tekemällä muita pieniä tilanteen vaatimia kotiaskareita sen sijaan että istuisivat joutilaina valon puutteessa.

26. luku.

KIIPEÄMISTIKAPUUT.

Puiden hakkaaminen ei vienyt heiltä kovin pitkää aikaa. He valitsivat vain hoikkakasvuisia, mitä hoikempia sitä parempi, mikäli ne vastasivat pituusvaatimuksia. Puut, joiden koko pituus oli noin viisikymmentä jalkaa, olivat parhaita. Niistä jäi jäljelle kolmenkymmenen jalan pituinen kappale tai vähän isompi, kun latvan heikoimman osan katkaisi pois. Sellaiset, joiden läpimitta oli vain muutamia tuumia, saattoi hyvin vähällä vaivalla muuttaa sopivan kokoisiksi tikapuiden syrjiksi, kun vain kuori ne ja halkaisi kahtia.

Yhtä helposti valmistuivat poikkipienat, paitsi että niihin kului aikaa enemmän, niitä kun tarvittiin niin paljon.

Työn vaikein kohta, ja sen he olivat aavistaneetkin, oli reikien poraaminen, joihin voisi sovittaa pienat. Se homma osoittautui kaikkein hitaimmaksikin, sen suorittamiseen kun kului enemmän aikaa kuin yhteensä puiden hakkaamiseen ja niiden sopivan muotoisiksi ja kokoisiksi muokkaamiseen.

Jos heillä olisi ollut napakaira tai uurtamistaltta tai edes hyvä käsipura, olisi asia ollut hyvinkin helppo. Vielä paremmin olisi asia luonnistunut, jos heillä olisi ollut "rintakaira". Mutta luonnollisestikaan ei mitään näistä työkapineista ollut saatavissa eikä mitään muutakaan, jonka avulla olisi voinut porata niin suuren reiän, että heidän pikku sormensa kärki olisi siihen sopinut. Satoja reikiä tarvittaisiin. Mitenkä ne tehtäisiin? Pienten veitsiensä terillä he olisivat voineet kovertaa syvennyksen — suurella vaivalla ja pitkän ajan kuluessa, mutta tavattoman paljon aikaa ja vaivaa kuluisi neljänsadan reiän kaivertamiseen, ja se määrä ainakin tarvittaisiin. Se olisi ikävä työ ja melkein loppumaton siinäkin tapauksessa, että sen saattaisi suorittaa, mikä oli hyvin epäilyttävää. Veitsien terät voisivat kulua tai taittua kauan ennen kuin tarpeellinen määrä reikiä olisi valmiina.

Tietysti he olisivat voineet tulla toimeen ilman reikiä, jos heillä olisi ollut tarpeeksi paljon nauloja. Tikapuiden askelmat olisi saattanut naulata syrjiin sen sijaan että olisi ne upottanut niihin. Mutta naulat olivat heille aivan yhtä harvinaista tavaraa kuin työkapineetkin. Lukuunottamatta heidän kengänpohjissaan ja pyssyjensä varsissa olevia ei koko laaksossa ollut ainoaakaan naulaa.

Kieltämättä he olivat suuressa pulassa. Mutta Karl oli aavistanut tämän vaikeuden ja varustautunut sen varalle, ennenkuin ainoaakaan puuta oli kaadettu. Heti kun heidän päähänsä oli juolahtanut ruveta laittamaan tikapuita, oli hänen mielessään herännyt eräs ajatus, joka oli selvinnyt hänen tyydytyksekseen. Tosin vain tietopuolisesti mutta se toteutui jälkeenpäin käytännössä, ja toisin kuin monen teorian laita on, osoittautui käytäntö vastaavan sitä.

Karlin suunnitelma oli laittaa reiät tulella, toisin sanoen porata ne tulikuumalla raudalla.

Mistä tällaisen raudan saisi? Se tuntui yhtä vaikealta kuin napakairan tai taltan hankkiminen. Mutta Karlin kekseliäisyyden avulla selvittiin siitäkin. Hänellä sattui olemaan pieni käsipistooli. Se oli yksipiippuinen, jonka piippu oli noin kuusi tuumaa pitkä ilman mitään heloja, reunakoristuksia tai latasinta. Karin suunnitelmana oli kuumentaa tämä piippu tulikuumaksi ja tehdä siitä porausrauta. Niin hän sitten tekikin. Kuumennettuaan sitä muutamia satoja kertoja ja painettuaan sitä yhtä usein eri tikapuiden syrjiin, onnistui hänen vihdoin polttaa niin monta reikää kuin pienoja varten tarvittiin.

On tarpeetonta mainita, ettei tätä ihmeellistä poraustyötä suoritettu yhdellä rupeamalla, ei edes yhtenä päivänä. Päinvastoin meni Karlilta monta tuntia ja monta päivää sekä lukemattomia hikipisaroita, ennenkuin hän oli suorittanut näiden neljänsadan reiän poraamisen. Epälukuisia kyyneleitä valui siinä kasvintutkijan silmistä, ei surusta, vaan seetripuun savun ja hehkumisen vaikutuksesta.

Kun Karl oli lopettanut itselleen määräämänsä erikoistyön, oli enää vain vähän puuhaa jäljellä. Kukin pari oi asetettava vastakkain, nappulat pistettävä paikoilleen, sidottava kiinni kummastakin päästä, ja niin olivat tikapuut valmiit kiivettäviksi.

Yksitellen ne siten saatiin valmiiksi ja yksitellen kannettiin sen kallion juurelle, jota oli yritettävä kiivetä ylös.

Surullista on sanoa, että se oli vasta yritys, ja vielä surullisempaa, että yritys epäonnistui.

Yksitellen nostettiin portaat määrätyille askelmilleen, kunnes kolme neljännestä kalliosta oli onnellisesti kiivetty. Mutta voi! Siinä päättyi heidän kohoamisensa tähän asti aavistamattoman seikan vuoksi. Saapuessaan eräälle pengermälle, joka oli neljäs kallion huipulta laskien, he huomasivat surukseen, että yläpuolella oleva kallio työntyi muutamia tuumia pengermän ulkoreunan yli sensijaan että se olisi vähän kallistunut taaksepäin niinkuin toiset. Tuota kalliota vastaan ei voinut asettaa mitään portaita, ei mikään olisi siinä pysynyt, koska ei niitä olisi voinut asettaa edes kohtisuoraan. Ei mitään yritystä tehtykään tikapuiden sijoittamiseksi. Vaikka ei ulkonemaa voinut huomata alhaalta, näki Karl heti, seisoessaan heidän sijoittamiensa viimeisten tikapuiden ylimmällä askelmalla, insinöörin silmänä, että se vaikeus oli ylipääsemätön. Heidän olisi yhtä helppo seisoa tuolle onnettomalle pengermälle sijoitetuilla tikapuilla kuin lentää. Täysin vakuutettuna siitä asiasta palasi nuori kasvintutkija hitaasti ja surullisesti alas kertomaan tovereineen tämän epämieluisan tiedon.

Kaikki heidän kekseliäisyytensä oli hyödytön, kaikki heidän aherruksensa hukkaan mennytpä, heidän aikansa tuhlattu, toivonsa tuhoutunut, heidän tulevaisuutensa kirkas taivas jälleen peittynyt mitä pimeimpiin pilviin — kaikki tuon aavistamattoman seikan vuoksi.

Samoin kuin palatessaan ulos luolasta tuon kärsivällisen, mutta hyödyttömän etsiskelyn jälkeen istuutuivat he nytkin paasille, kukin horjahtaen itseään lähimmälle kivelle surullisena, alakuloisena, toivottomana.

Siinä he istuivat silmät milloin maahan luotuina, milloin suuntautuen kalliota kohti ja tuijottaen koneellisesti tuohon tiheään jonoon, joka oli kuin jonkin jättiläismäisen hämähäkin tie, noihin pitkiin tikapuihin, jotka oli sijoitettu niin suurella vaivalla, joita oli vain kerran kiivetty ja joita ei enää koskaan kiivettäisi!

27. luku.

TYHJÄ RUOKASÄILIÖ.

Kauan he kaikki kolme istuivat tässä asennossa syvän hiljaisuuden vallitessa. Ilma oli purevan kylmä, sillä nyt oli keskitalvi, mutta ei kukaan heistä näyttänyt huomaavan pakkasta. Se syvä alakuloisuus ja katkera suru, joka täytti heidän mielensä, esti heitä huomaamasta ruumiillista tuskia. Jos sillä hetkellä olisi jokin lumivyöry uhannut luistaa heidän päälleen yläpuolella olevalta lumihuipulta, ei kukaan noista kolmesta olisi paljon välittänyt väistyä sen tieltä.

Niin väsyneet he olivat tähän ilmavankeuteensa, niin kauhuissaan ajatellessaan sen kestävän ikuisesti tai ainakin heidän elinikänsä, että olisivat voineet ajatella kuolemaakin ilman suurempaa kauhua.

Se oljenkorsi, josta he olivat niin kauan ja niin mielettömästi pitäneet kiinni, oli temmattu heiltä. Jälleen he olivat vajoamassa.

Melkein tunnin he istuivat näin synkkinä ja alakuloisina.

Purppuran väriset vivahdukset, jotka alkoivat väikkyä yläpuolia olevan ikuisen lumen pinnalla, ilmaisivat auringon olevan hyvin alhaalla taivaanrannalla ja yön lähenevän.

Karl huomasi tämän ensimmäiseksi ja katkaisi hiljaisuuden ensimmäisenä.

"Oi, veljet!" sanoi hän puhutellen Ossaruakin noin läheisellä tavalla heidän yhteisen onnettomuutensa vaikutuksesta. "Tulkaahan! On hyödytöntä jäädä tänne kauemmaksi. Menkäämme kotiin!"

"Kotiin!" toisti Kaspar surumielisesti hymyillen. "Oi, Karl, jospa et olisi lausunut tuota sanaa. Niin suloinen kuin se toisella kerralla olisikin, kaikuu se nyt korvissani maanalaisena sointuna. Tosiaankin kotiin! Voi, rakas veli, emme milloinkaan pääse kotiin."

Karl ei vastannut mitään tähän liikuttavaan puheeseen. Hän ei voinut lausua mitään toivon tai lohdutuksen sanaa ja vaikeni senvuoksi. Hän oli jo noussut seisomaan toisten seuratessa hänen esimerkkiään, ja kaikki kolme lähtivät alakuloisina siltä paikalta suunnaten kulkunsa suorinta tietä karkeatekoista asuntoaan kohti, jota heillä oli nyt suurempi syy kuin koskaan ennen pitää kotinaan.

Majalle tullessaan he saivat vielä toisenkin rauhattomuuden syyn. He olivat huolellisesti säästelleet niitä ruokavarojaan, jotka olivat pelastuneet norsun hävitykseltä. Mutta kun he olivat liian innokkaasti valmistelleet tikapuitaan tuhlatakseen aikaansa mihinkään muunlaiseen puuhaan, ei ruokavaroja ollut ollenkaan lisätty, ei kalaa, lihaa tai lintuja. Päinvastoin ne olivat kutistamistaan kutistuneet, kunnes heiltä oli jäänyt sinä päivänä, jolloin he olivat lähteneet sovittelemaan tikapuitaan kalliota vastaan, ainoastaan yksi pala kuivaa jakin lihaa suunnilleen sen verran, että he olisivat siitä saaneet yhden aterian.

Nälkäisiä kun olivat päivän hyödyttömän ponnistelun jälkeen, he suunnittelivat sitä illallisekseen, jopa tuntien jonkinlaista mieluista esimakua, sillä luonto vaatii kaikissa olosuhteissa osansa, eikä ruokahalua voi tyydyttää kaikkein tuskallisimmillakaan henkisillä kärsimyksillä.

Majaa lähestyessään ja etenkin tullessaan sen näkyviin, niin että huomasivat sen karkeatekoisen, mutta vieraanvaraisen oven olevan avoinna heitä vastaanottamaan, kun he pakkasessa kulkiessaan havaitsivat sen suojaavan olkikaton ja ajattelivat sen kodikasta siistiä sisustaa, kun he selvästi tuntien sekä kylmän että nälän pistävän tuskan näkivät mielikuvituksessaan kirkkaan risuvalkean rätisevän liedessä ja kuulivat jakin lihan sähisevän ja kärisevän tuessa, alkoi heidän mielentilansa jälleen tulla ennalleen. Kaikkien käytöksessä olisi voinut huomata jollei todellista iloa, niin jotakin läheisesti hilpeyteen vivahtavaa.

Ihmismieli on aina sellainen, ja ehkä se onkin onni. Ihmissielu löytää esikuvansa taivaasta: pilviä ja auringonpaistetta, auringonpaistetta ja pilviä.

Meidän seikkailijoiltamme olivat mustat pilvet hetkiseksi haihtuneet, ja valonvälähdys heijastui jälleen heidän sydämiinsä.

Sen kohtaloksi ei tullut paistaa kauan. Valo oli syttynyt ja tuli alkanut palaa, joka pian loimusi kirkkaasti. Yhden toiveensa he ainakin saisivat tyydytetyksi. He voisivat lämmitellä. Mutta kun he alkoivat ajatella ruokahalunsa tyydyttämistä, mikä oli heille vielä paljon tärkeämpää; kun he alkoivat hakea määräpaikasta jakin lihaa, josta piti tulla heidän illallisensa, eivät he löytäneet sitä.

Heidän poissaollessaan oli murtovaras ollut liikkeellä. Heidän ruokasäiliönsä kimppuun oli hyökätty. Lihan kappale ei enää riippunut paikallaan.

Jokin villi eläin — susi, pantteri tai muu petoeläin — oli tullut sisään avoimesta oviaukosta, he kun olivat jättäneet ovensa auki toivorikkaan lähtönsä innostuksessa. Nyt he tapasivat sen samoin avoinna, mutta sen laita oli niinkuin sadun mainitseman tallinoven, jota ei enää kannattanut suikeakaan, kun ratsu oli sieltä varastettu.

Ei kappalettakaan, ei suupalastakaan ollut jäljellä, ei jakin lihaa tai mitään muutakaan, ja kaikkien kolmen, Fritzin neljäntenä, oli mentävä illallisetta nukkumaan.

28. luku.

AAMIAISEN HAKUUN.

Heidän ponnistelunsa kantaessaan tikapuita ja pystyttäessään niitä olivat niin väsyttäneet heidät, että kaikki kolme voivat heittäytyä nukkumaan, vaikka vatsa olikin tyhjä. Mutta heidän unensa ei ollut syvä eikä pitkällinen. Kukin heistä heräsi siioin tällöin yön kuluessa ja makasi valveillaan mietiskelen sitä kurjaa kohtaloa, joka oli tullut heidän osakseen, sekä tehden tulevaisuudensuunnitelmia.

Heillä ei ollut edes sitä tavallista lohdutusta, että olisivat tienneet löytävänsä jotakin syötävää aamulla. Ennenkuin he saattaisivat syödä mitään aamiaista, tiesivät he olevansa pakotetut ensin hakemaan sitä metsästä. Heidän olisi haettava, löydettävä ja tapettava, ennenkuin voisivat syödä.

Mutta heillä oli nyt syytä epäillä ei ainoastaan aamiaisen, vaan myöskin päivällisen ja illallisen hankkimista, lyhyesti sanoen koko ravintonsa saamista tästä lähin. Olosuhteet olivat muuttuneet. Ruokasäiliö, jonka Kasparin taitavuus oli tähän asti pitänyt runsaasti varustettuna, oli nyt aivan tyhjä. Hän olisi voinut sen pian täyttää, jolleivät heidän ampumavaransa olisi tuhoutuneet, mutta nyt oli laita aivan toisin. Kasparin voima oli hävinnyt ruudin keralla. Saksanhirvet ja muut nelijalkaiset, joita nyt tiedettiin runsaasti olevan laaksossa, puhumattakaan mitään siellä asustavista siivellisistä olennoista, saattoivat nyt nauraa kaikille Kasparin yrityksille häiritä niitä enää kaksipiippuisellaan. Pyssy oli tämän jälkeen yhtä hyödytön kuin rautatanko.

Vain yksi tehoisa panos kutakin piippua kohti oli jäljellä, ja yksi Karlin rihlapyssyä varten. Kun ne kolme olisi laukaistu, ei milloinkaan enää saisi kuulla laukauksen kajahtavan tuon hiljaisen laakson läpi ja herättävän vastakaikua ympäröivissä kallioissa.

Mutta ei heidän mieleensä ollut vielä juolahtanut, etteivät he kykenisi tappamaan jotakin niistä villieläimistä, joita sillä paikalla oli niin runsaasti. Jos he olisivat ajatelleet niin, olisivat he tosiaankin olleet onnettomia, ehkäpä niin levottomia, etteivät olisi nukkuneet rahtustakaan sinä yönä. Mutta he eivät vielä ajatelleet tulevaisuutta niin toivottomasti. He toivoivat ilman pyssyjäänkin voivansa vielä hankkia kyllin metsänriistaa ravinnokseen. Maatessaan hereillään juuri ennen päivän koittoa oli tämä heidän keskustelunsa aiheena.

Ossaru luotti vielä täysin jousipyssyynsä ja nuoliinsa. Jos ne pettäisivät, olisi hänellä vielä kalaverkkonsa jäljellä, ja jos nekin nousisivat tyhjinä, tiesi kokenut shikari parikin kymmentä muuta suunnitelmaa eläinten pettämiseksi maalla, lintujen ilmassa ja evillä varustettujen asujainten vedessä. Karl ilmaisi päätöksensä olevan alkaa kevään tullen viljellä joitakin syötäväksi kelpaavia juuria ja kasveja, joita oli siellä täällä hajallaan, mutta joista huolellisella kasvattamisella saattaisi hankkia jokseenkin riittävän sadon. Sitäpaitsi he päättivät koota seuraavaksi vuodeksi varastoon ruuaksi kelpaavia hedelmiä ja marjoja ja siten turvata itsensä kaikkea mahdollista nälänhätää vastaan tuleviksi kuukausiksi. Heidän viimeisen hommansa, tikapuiden suurtyön, epäonnistuessa oli heissä herännyt se luja, vaikkakin kauhistuttava vakaumus, että heidän kohtalonaan oli asua loppu-ikänsä tuossa vuorilaaksossa, koskaan enää pääsemättä ympäröivän suunnattoman vankilaseinän toiselle puolelle.

Kun tämä vaikutelma oli nyt uudelleen herännyt heidän mielessään, alkoivat he mietiskellä nykyhetken ja myöskin lähemmän tulevaisuutensa elinkeinoja. Tällä lailla he viettivät yön viimeisen tunnin, sen, jota seurasi päivänkoitto.

Päivän ensi säteiden ilmestyessä lumipeitteiselle kukkulalle — muutamia niistä näkyi heidän majansa ovestakin — olisi noiden kaikkien kolmen saattanut nähdä ulkopuolella varustautuvan jonkun tärkeän tehtävän suoritukseen. Heidän tarkoituksensa saattoi helposti huomata heidän valmistelujensa laadusta. Kaspar latasi kaksipiippuista pyssyään, vieläpä hyvin huolellisesti, sillä nyt oli kysymyksessä hänen ampuma-aseensa viimeinen laukaus.

Karl puuhaili rihlapyssynsä kimpussa Ossarun varustautuessa omalla erikoisella tavallaan tarkastellen jousipyssynsä jännettä ja täyttäen pientä pajusta punottua viintään teräväkärkisillä nuolilla.

Tästä saattoi päättää metsästyksen olevan heidän lähimmän tehtävänsä ja kaikkien kolmen olevan siinä mukana. He aikoivat tosiaankin lähteä hakemaan jotakin aamiaisekseen, ja jos kova ruokahalu saattaisi taata menestyksen, voivat he tuskin epäonnistua ruuan hankinnassa, sillä he olivat kaikki kolme nälkäisiä kuin sudet.

Fritzinkin oli yhtä nälkä kuin kenen muun tahansa heistä. Se oli aivan sen näköinen kuin olisi halunnut tehdä parhaansa auttaessaan heitä hankkimaan aineksia ateriaksi. Minkä olennon, eläimen tai linnun tahansa, joka onnettomuudekseen joutuisi sen nälkäisten leukapielten ulottuville, olisi tuona aamuna perin vähän mahdollista päästä pakoon.

He olivat päättäneet lähteä eri suuntiin, koska heillä sillä keinolla olisi kolme mahdollisuutta yhtä vastaan löytää metsänriistaa, ja kun jotakin tarvittiin aamiaiseksi, oli sen parempi, mitä pikemmin sitä saataisiin. Jos Ossarun onnistuisi tappaa jotakin nuolillaan, kutsuisi hän toiset majalle kimeällä vihellyksellä. Jos taas jompikumpi toisista saisi otuksen, kuuluisi tietysti laukaus ja se olisi kaikille merkkinä kotiin paluusta.

Sovittuaan tästä ja jaariteltuaan vähän siitä, kenen kohdalle sattuisi onni olla ruuan hankkijana, lähtivät he kaikki liikkeelle, Kaspar oikealle, Ossaru vasemmalle ja Karl Fritzin seuraamana suoraan eteenpäin.

29. luku.

KASPAR VÄIJYKSISSÄ.

Muutamissa minuuteissa olivat nuo kolme metsästäjää kadottaneet toinen toisensa näkyvistään, Karlin ja Kasparin kulkiessa järven ympäri eri puolilta, mutta kummankin pysytellessä pensaiden suojassa, kun taas Ossaru kiersi kallion juurta — luullen sillä puolella onnistuvansa paremmin.

Se metsänriista, jonka Kaspar odotti ensiksi osuvan tielleen, oli "kakur" eli haukkuva saksanhirvi. Näitä pikku eläimiä näkyi laaksossa olevan lukuisammin kuin mitään muita eläimiä. Kaspar oli tuskin koskaan ollut ampumaretkellä näkemättä jotakin kakuria, ja useina kertoina oli tuo eläin ollut hänen pussinsa koko sisällyksenä. Hän oli huomannut kekseliään tavan houkutella niitä pyssynsä kantamalle, yksinkertaisesti asettautumalla väijyksiin ja jäljittelemällä niiden ääntä, joka on jonkunlaista haukkumista, niinkuin eräästä niiden tavallisesta nimestä saattaa päättää. Se muistuttaa hyvin paljon ketun haukkumista, mutta on paljon kovempaa. Tämän äänen päästää kakur kuuluville, milloin tahansa se epäilee jonkin vihollisen olevan lähistöllä. Tuon tuostakin se toistaa sen, kunnes luulee vihollisen vetäytyneen pois tai väistyy itse vaarasta.

Tuo yksinkertainen pikku märehtijä ei näytä huomaavan, että tästä sen äänestä, joka ehkä on tarkoitettu varoitusmerkiksi tovereille, liiankin usein tulee sen oma kuolinmerkki, se kun ilmaisee sen olinpaikan metsästäjälle tai muulle henkeä vaanivalle viholliselle. Ei ainoastaan metsästäjä, vaan tiikeri, leopardi ja muutkin petoeläimet käyttävät hyväkseen tätä saksanhirven mieletöntä tapaa ja hiipien huomaamatta sen kimppuun tekevät siitä lopun.

Sen haukuntaa voi hyvin helposti jäljitellä ihmisäänellä, ja Ossarun antaman yhden ainoan oppitunnin jälkeen ei ainoastaan Kaspar osannut taitavasti pettää sitä, vaan myöskin Karl, joka vain kuuli sattumalta shikarin opetuksen ja kykeni saamaan esille täydellisesti samanlaisen äänen.

Nykyhetken nälkä kiiruhti Kasparia lähtemään kakuria hakemaan kuin se olisi ollut kaikkein varmimmin saatavaa riistaa. Oli muita nelijalkaisia, vieläpä joitakin lintujakin, joiden lihaa hän olisi enemmän toivonut, koska se oli paremman makuista, sillä haukkuvan saksanhirven liha ei suinkaan ole parhainta lajia. Syksyllä se ei ole pahaa, ei myöskään myöhäisenä talviaikana, vaikka se ei ole minään vuodenaikana kovin herkullista.

Mutta tuona aamuna ei Kaspar ollut ollenkaan herkkusuu ja hän tiesi, etteivät toisetkaan olleet, nälkä kun oli vienyt heiltä kaiken nirsouden. Kakurinkin liha olisi kyllin maittavaa, jos hän vain saisi sitä hankituksi. Tässä tarkoituksessa hän asteli määrättyyn suuntaan eikä sinne tänne kuljeskellen, niinkuin metsämiehet tavallisesti tekevät riistaa hakiessaan. Hän tiesi erään paikan, josta kakureja melkein varmasti saattoi löytää. Se oli sievä metsäaukio, paksun ikivihreän pensaikon ympäröimä, lähellä järvenrantaa, vastakkaisella puolella sieltä lähtien, mihin maja oli rakennettu.

Kaspar ei ollut milloinkaan käynyt tällä metsäaukiolla näkemättä jonkun kakurin käyskentelevän syömässä näillä ruohoisilla turpeilla tai makaamassa sen ympärillä kasvavien pensaiden varjossa, vaikkakin hän oli kulkenut sen läpi monta kertaa. Oli siis aivan luonnollista odottaa, että tuona aamuna niinkuin muinakin aukeama tarjoisi hänelle tuonlaatuista riistaa.

Pysähtymättä minnekään muualle hän kulki eteenpäin, kunnes oli tullut muutaman kivenheiton päähän siitä paikasta, missä odotti voivansa hankkia aamiaisruokaa. Sitten hän astui pensaikkoon ja kulki eteenpäin hitaammin ja varovammin. Ollakseen varmempi menestyksestä hän laskeutui vielä polvilleenkin ja ryömi niinkuin kissa käyttäen käsivarsiaan etujalkoina ja käsiään kämmeninä. Tällä lailla hän kulki eteenpäin aukeaman reunalle, kaiken aikaa pitäen tiheää lehtevää pensasta ruumiinsa edessä kätkeäkseen itsensä jokaiselta täällä päin kuljeskelevalta eläimeltä, kakurilta ja muilta.

Päästyään aivan pensaan taakse hän pysähtyi, sitten hän kohotti varovasti hartioitaan ja kurkisti lehtevien oksien läpi.

Häneltä kului muutamia sekunteja yleissilmäyksen luomiseen metsäaukiolle, mutta kun hän oli sen tehnyt, olisi saattanut huomata pettymyksen varjon kulkevan hänen kasvojensa yli. Siellä ei näkynyt mitään riistaa, ei kakuria eikä mitään muitakaan eläimiä.

Jonkunlaista surumielisyyttä tuntien huomasi nuori metsämies aukeaman olevan tyhjän, sillä puhumattakaan siitä huolesta, jota hän tunsi, kun ei kyennyt hankkimaan lihaa aamiaiseksi, oli hän mairitellut itseään sillä, että hän ensimmäiseksi löytäisi lihaa heidän aamuateriaansa varten, koska tunsi maaperän parhaiten, ja se herätti hänessä jonkinlaista metsästäjän ylpeyttä ja kilpailu-innostusta.

Hän ei antanut tämän ensimmäisen pettymyksen riistää itseltään kaikkea toivoa. Jollei metsäaukiolla ollut kauriita, saattoi sen reunalla kasvavassa pensaikossa olla joitakin. Ehkä hän saattaisi houkutella jonkun niistä aukeamalle matkimalla niiden ääntä, mitä keinoa hän oli jo joitakin kertoja käyttänyt.

Tätä ajatustaan noudattaen hän kyyristyi aivan pensaan taakse ja alkoi haukkua niin tarkoin kakuria matkien kuin osasi.

30. luku.

KAKSINKERTAINEN EREHDYS.

Kului melkoinen aika, ennenkuin hän ilokseen kuuli mitään vastausta tai huomasi mitään merkkiä, joka olisi osoittanut jonkun eläimen olevan sillä paikalla tai lähistöllä.

Hän haukkui useampia kertoja vaieten välillä ja oli tulemaisillaan siihen uskoon, että ei ainoastaan aukeama, vaan sen ympärillä olevat pensaatkin olivat tyhjät riistasta.

Kun hän oli haukkunut viimeisen kerran sovittaen ääneensä kaikki ne houkuttelevat vivahteet, mitä suinkin osasi, aikoi hän nousta seisomaan lähteäkseen muualle, kun juuri silloin kakurin todellinen ääni vastasi hänen jäljittelyynsä. Se tuli ilmeisesti metsäaukion vastakkaisella puolella kasvavasta tiheiköstä.

Ääni kuului vain heikosti kuin olisi eläin ollut hyvin kaukana, mutta Kaspar tiesi, että jos se oli vastaus hänen haukuntaansa, niinkuin hän luuli, tulisi se pian lähemmäksi. Hän ei siis tuhlannut ollenkaan aikaa, vaan haukkui yhä uudelleen mitä houkuttelevimmin ja jännitti sitten taas korviaan kuullakseen vastauksen.

Jälleen kantoi ilman henki hänen korviinsa kakurin haukunnan sarjoittain toistuvana ja niin samanlaisena kuin hänen omansa, että jollei Kaspar olisi tiennyt sen lähtevän saksanhirven kurkusta, olisi hän luullut sitä vain kaiuksi. Hän ei antanut kulua montakaan sekuntia, ennenkuin haukkui yhä uudelleen, koettaen saada äänensä yhtä houkuttelevaksi.

Tällä kerralla ei nuori metsämies hämmästyksekseen saanut mitään vastausta. Hän kuunteli, mutta ei erottanut minkäänlaista ääntä, ei edes kaikua.

Jälleen hän haukkui ja taas kuunteli. Niinkuin ennenkin oli hiljaisuus syvä ja häiritsemätön.

Ei — häiritsemätön ei se sentään ollut. Vaikkakaan ei kakurin huutoa kuulunut, katkaisi hiljaisuuden toinen ääni, joka oli nuoren metsämiehen korville yhtä tervetullut. Se oli lehtien kahinaa aukeaman päinvastaisella puolella olevan viidakon keskellä. Se oli juuri sellaista ääntä, joka ilmaisee eläimen murtautuvan pensaikon läpi.

Suunnaten silmänsä sitä paikkaa kohti, mistä tuo ääni tuntui tulevan, huomasi tai luuli Kaspar huomaavansa joidenkin oksien liikkuvan. Mutta se ei ollut mielikuvitusta, sillä hetkeä myöhemmin hän ei ainoastaan voinut nähdä oksien liikkuvan, vaan samojen pensaiden takana hän saattoi erottaa tummahkon esineen. Se ei saattanut olla mikään muu kuin kakurin ruumis. Vaikkakin se oli hyvin lähellä, sillä metsäaukio oli tuskin kolmenkymmenen kyynärän levyinen, ja saksanhirvi oli suoraan sen matalan pensasrajan takana, joka muodosti jonkinlaisen reunakkeen sen ympärille, ei Kaspar voinut nähdä eläintä. Sen peitti hyvin lehdistö ja ehkäpä vielä paremmin kirkkaan valon puute, sillä nyt oli vasta harmaa aamuvalaistus. Mutta oli kuitenkin kyllin valoa, että saattoi tähdätä, ja koska välillä olevat oksat olivat vain hentoja, ei Kaspar pelännyt niiden tulevan esteeksi hänen luodilleen. Senvuoksi ei ollut mitään syytä lykätä sitä tuonnemmaksi. Hänelle ei mahdollisesti tulisi parempaa tilaisuutta, ja jos hän odottaisi kauemmin tai jälleen haukkuisi, voisi kakur huomata petoksen ja juosta takaisin pensaikkoon.

"Nyt siis", mutisi Kaspar itsekseen, samalla asettuen tukevasti toiselle polvelleen, kohottaen pyssynsä ja vetäen hanan vireeseen.

Kasparin pyssyn oikeanpuolisessa piipussa oli mainio lukko, jonka hana täyteen vireeseen vedettynä naksahti ja siten ilmaisi pontimen olevan täydellisessä kunnossa.

Aamuilman täydellisessä hiljaisuudessa kajahti tue naksahdus niin selvästi, että sen olisi saattanut kuulla metsäaukion poikki ja paljon kauemmaksi. Pelkäsipä Kaspar, että se olisi kyllin kova pelästyttämään saksanhirveä, ja piti silmänsä kiinnitettyinä viimeksimainittuun vetäessään hanan taaksepäin. Eläin ei liikahtanut, mutta sen sijaan kuului metsämiehen korviin melkein yht'aikaa hänen pyssynsä naksahduksen kanssa ja kuin sen kaikuna toinen naksahdus, joka ilmeisesti tuli siltä kohdalta, missä kakur seisoi.

Onneksi Kasparille oli hänen oman pyssynsä hana naksahtanut niin selvästi ja onneksi oli hänkin kuullut tuon näennäisen kaiun, muuten joko hän olisi ampunut veljensä tai hänen veljensä hänet tai kumpikin olisi voinut ampua toisensa.

Mutta nyt sai toinen naksahdus Kasparin hypähtämään seisaalleen. Samalla näkyi Karl äkkiä nousevan pystyyn metsäaukion toisella puolella, kummankin seisoessa pyssy kädessä toisiinsa tuijottaen kuin kaksi henkilöä, jotka aikovat ryhtyä kaksintaisteluun rihlapyssyillä.

Jos joku olisi nähnyt heidät tuolla hetkellä ja tuossa asennossa, olisi heidän hurja ulkomuotonsa vahvistanut sitä otaksumaa, että se todellakin oli heidän aikomuksensa, ja jonkun verran aikaa olisi kulunut, ennenkuin mikään liike kummankaan taholta olisi sotinut tätä hirveää käsitystä vastaan, sillä kesti joitakin sekunteja, kunnes kumpikaan sai suustaan mitään sanoja hämmästystään ilmaistakseen.

Se olikin vielä voimakkaampaa kuin hämmästys, se oli kauhua, syvää, rajattoman kauhun aiheuttamaa surua, joka vähitellen väistyi sydämellisen kiitollisuuden tieltä sen onnellisen sattuman vuoksi, joka oli saattanut heidät huomaamaan toinen toisensa läsnäolon ja pelastanut heidät molemminpuolisesta veljenmurhasta.

Muutamiin sekunteihin ei lausuttu mitään sanoja, ja sitten kuului vain lyhyitä huudahduksia. Molemmat heittivät pyssynsä maahan kuin yhteisestä vaikuttimesta toimien. Sitten he syöksyivät metsäaukion yli, kietoivat käsivartensa toinen toisensa ympärille ja viipyivät joitakin hetkiä veljelliseen syleilyyn suljettuina.

Ei kummankaan taholta tarvittu mitään selityksiä. Kiertäessään järven ympäri toiselta puolelta oli Karl sattumalta kulkenut metsäaukiolle päin. Sitä lähestyessään hän oli kuullut kakurin haukkuvan uneksimattakaan, että Kaspar toimi siten pettääkseen. Hän oli vastannut tähän merkkiin ja huomattuaan kakurin yhä pysyvän paikallaan sitten kulkenut aukeamaa kohti aikoen hiipiä sen yli. Lähemmäksi päästyään hän lakkasi haukkumasta luullen voivansa tavata saksanhirven aukeamalta. Juuri hänen saapuessaan sen reunaan jäljitteli Kaspar kakuria niin ihmeteltävällä tavalla ja niin pontevasti, että Karl ei saattanut olla pettymättä eläimen laadusta taikka pysyä tietämättömänä sen paikasta. Ikivihreiden lehtien takana näkyvä tummahko kiekko ei voinut olla mikään muu kuin saksanhirven ruumis. Karl oli juuri laukaisemaisillaan rihlapyssynsä lävistääkseen sen luodillaan, kun hänen korviinsa pahaenteisesti kuuluva Kasparin kaksipiippuisen naksahdus onneksi johti aivan toiseen päätökseen kuin mitä se tuhoisa loppu olisi ollut, joka niin täpärästi saatiin vältetyksi.

31. luku.

SHIKARIN MERKINANTO.

Juuri silloin kuului Ossarun kimeä vihellys suhahtavan järven poikki, kaikuen siitä kalliosta, jota kohti hän oli kulkenut, kuin ilahduttaakseen heitä ja johtaakseen heidän mielestään pois sen kauhun tunteen, joka yhä piti heitä vallassaan. Vähän sen jälkeen kajahti sama merkinanto taas hiukan toiselta suunnalta osoittaen, että shikarin oli onnistunut hankkia riistaa ja että hän palasi majalle päin.

Sen kuullessaan katselivat Karl ja Kaspar toinen toistaan erikoisen merkitsevästi.

"Kas niin, veli", sanoi Kaspar hymyillen omituisesti, "näethän kuinka Ossaru on voittanut meidät molemmat halveksitulla kaaripyssyllään ja nuolillaan. Mutta kuinkahan olisi, jos jompikumpi meistä olisi voittanut hänet?"

"Tai", vastasi Karl, "mitä jos kumpikin meistä olisi voittanut hänet? Oi, veli Kaspar", lisäsi hän väristen puhuessaan, "kuinka vähällä olimme lopettaa toinen toisemme! Hirveää on ajatella sitä."

"Älkäämme siis enää ajatelko sitä", lausui Kaspar, "vaan menkäämme paikalla kotiin katsomaan, minkälaisen aamiaisen Ossaru on valmistanut meille. Mahtaakohan se olla nelijalkaista vai lintua?

"Epäilemättä jompaakumpaa", jatkoi hän vähän vaiettuaan. "Luullakseni lintua, sillä järven ympäri kulkiessani kuulin jotakin omituista kirkunaa tuolla kallion suunnalla, jonka kautta Ossaru oli kulkenut. Se tuntui lähtevän jonkin linnun kurkusta, mutta en luule milloinkaan ennen kuulleeni sellaista."

"Mutta minä olen", sanoi Karl, "minäkin kuulin sen. Otaksun tuntevani sen linnun, joka saa aikaan niin hurjia ääniä, ja jos shikari on tappanut sellaisen, saamme aivan ruhtinaallisen aterian, jolla Lukulluskin olisi mielikseen herkutellut. Mutta totelkaamme shikarimme merkkiä ja menkäämme katsomaan, onko meitä kohdannut sellainen onni."

He olivat jälleen ottaneet pyssyt käsiinsä. Nostaen ne olkapäilleen he lähtivät liikkeelle metsäaukiolta, joka oli ollut niin vähällä joutua surullisen kohtauksen tapahtumapaikaksi, ja kiertäen järven pään ympäri kulkivat ripeästi takaisin majalle päin.

Tullessaan sen näkyviin he huomasivat shikarin istumassa kivellä juuri oviaukon luona, ja poikittain hänen polvillaan oli mitä kaunein lintu, kaunein eläin, mikä milloinkaan lentää ilmassa, ui vedessä tai kävelee maassa, nimittäin riikinkukko. Ei tuo puolittain kalkkunan muotoinen olento, joka tepastelee pitkin maatalon pihaa, vaikka sekin on kauniimpi kuin mikään muu lintu, vaan Intian villi riikinkukko, joka on hoikka ja siromuotoinen, jonka höyhenet ovat loistavat kuin verrattomimmat jalokivet ja, mikä meidän seikkailijoillemme oli silloin tärkeintä, jonka liha on herkullista ja hienotuoksuista kuin parhaimman metsänriistan. Tätä riikinkukon viimeistä ominaisuutta ihaili Ossaru eniten. Siron muodon hän oli jo tuhonnut, loistavia höyheniä hän par'aikaa kyni ja heitteli tuulen vietäviksi kuin olisivat ne olleet tavallisia höyheniä, ja koko hänen puuhansa osoitti, ettei hänellä ollut noita komeita pyrstöhöyheniä ja tuota muhkeaa purppuranpunaista rintahaarniskaa kohtaan enemmän kunnioitusta kuin jos hänen polvillaan olisi ollut jokin hanhi tai vanha kalkkunakukko.

Vaikka ei Ossaru sanonutkaan mitään toisten tullessa hänen luokseen, oli hänen katsahtaessaan salavihkaa nuoria herroja kohti ja huomatessaan heidän kummankin tulevan tyhjin käsin hänen ilmeessään jotakin, mikä ilmaisi jonkun verran ylpeyttä juuri kylliksi osoittamaan hänen nauttivan voitostaan. Hänen ei ollut välttämätöntä katsahtaa ylös huomatakseen olevansa ainoa, jonka oli onnistunut saada saalista. Jos jommankumman toisen olisi onnistunut tappaa jokin eläin tai edes löytää sellainen, olisi hänen täytynyt kuulla pyssyn laukaus, eikä yksikään sellainen ollut tuona aamuna kajahtanut laaksossa! Ossaru siis tiesi, että nuorukaisilla ei voinut tuona aamuna olla mukanaan muuta kuin pari tyhjää metsälaukkua.

Toisin kuin hänen tovereillaan ei hänellä ollut mitään erikoisia seikkailuja kerrottavana. Hänen "hupailunsa" oli ollut hyvin rauhallinen ja päättynyt niinkuin useimmat rauhalliset hiipailut jonkun eläimen kuolemaan. Hän oli kuullut vanhan riikinkukon kirkuvan korkean puun latvassa, hiipinyt kaaripyssyn kantamalle, lähettänyt nuolen sen loistavien rintahöyhenien läpi ja saanut sen keikahtamaan maahan. Sitten hän oli tarttunut kauniin linnun jalkoihin raaoilla käsillään ja kantanut sitä laahaavin siivin aivan kuin olisi tuonut Kalkuttan torilta tavallista kotilintua.

Karl ja Kaspar eivät halunneet tuhlata aikaa kertomalla shikarille, kuinka vähällä he olivat olleet jättää hänet yksinäisen asunnon ja siihen kuuluvan maan ainoaksi ja kiistämättömäksi omistajaksi. Nälkä kiiruhti heitä lykkäämään tuon kertomuksen toiseen aikaan ja käymään käsiksi niihin keittopuuhiin, jotka Ossaru jo oli pannut alulle. Heidän avullaan siis viritettiin tuli, ja riikinkukko, jota ei ollut kovin tarkoin kynitty, joutui pian paahtumaan tulelle, Fritzin pian tehtyä lopun sen jätteistä.

32. luku.

IBEX.

Niin suuri kuin riikinkukon ruumis olikin, ei siitä ollut paljon jäljellä tuon aamiaisen jälkeen, joka syötiin ilman veitsiä ja haarukoita. Vain luut, ja nekin niin puhtaiksi kaluttuina, että jollei Fritz olisi alkajaisiksi pistellyt suuhunsa yhtä ja toista, olisi se saanut niistä vain hyvin niukan aterian.

Tuo hyvältä tuoksuva paahtopaisti kohotti aika lailla heidän mielialaansa, mutta he eivät voineet olla yhtä välinpitämättömiä kuin tähän asti uusien ruokavarojen hankkimisesta; niin paljon olivat olosuhteet muuttuneet sen kautta, että heidän ruutinsa oli tuhoutunut.

Ossarun kaaripyssy ja nuolet olivat vielä jäljellä ja toisia kaaripyssyjä saattoi tehdä, jos entinen särkyisi. Kaspar päätti joka tapauksessa hankkia itselleen oman sekä harjoitella jousiammuntaa shikarin ohjaamana, kunnes osaisi käyttää tuota vanhanaikaista ja yli maailman tunnettua surmaamisasetta.

Vanhanaikaiseksi sitä hyvin saattaa sanoa, koska se on ollut olemassa jo ennen varhaisinta historiallista ajanlaskua. Yli maailman tunnetuksi sitä myöskin saattaa sanoa, sillä minne tahansa meneekin etäisimpiin kolkkiin, tavataan kaaripyssy keskellä yksinäisimpiä seutuja ilman mitään mallia sommiteltuna, mistään ulkonaisesta lähteestä tulematta, aina ilmeisesti kotimaisena kussakin maassa ja kullakin heimolla aivan kuin saisi ihminen Luojalta tuon aseen käteensä heti synnyttyään.

Tosiaankin on kaaripyssyjen sekä niihin välttämättä kuuluvien nuolien esiintyminen hajallaan kaukana toisistaan elävien heimojen keskuudessa, jotka kaiken todennäköisyyden mukaan eivät ole milloinkaan voineet ilmoittaa tuota ajatusta kenellekään toiselle, ihmissuvun historian omituisimpia seikkoja. Ei ole mitään muuta keinoa sen selittämiseksi kuin otaksuma, että se potkaisuvoima, mikä on hyvin pingoitetun jousen kimmahduksessa, on varmasti aikaisimpia ihmishengelle esiintyviä ilmiöitä ja että sen vuoksi tämä ajatus on ollut synnynnäinen ja alkuperäinen useimmissa maailman seuduissa.

On jo sanottu, että seikkailijamme olivat paremmalla mielellä syötyään riikinkukon, mutta kaikesta siitä huolimatta eivät he voineet olla tuntematta jonkinlaista pelkoa ruuan saannin suhteen tästälähin. Ossarun taitavuus oli hankkinut heille aamiaisen, mutta kuinka kävisi päivällisen? Ja senjälkeen heidän illallisensa? Ja joskin jotakin ilmestyisi seuraavaksi ateriaksi, eivät he ehkä olisi yhtä onnellisia hankkiessaan sitä seuraavaa. Tämä epävarma elintapa, he kun elivät aivan kädestä suuhun, panisi heidät alituiseen nälkäkuolemaan vaaraan.

Niin pian kuin he olivat lopettaneet riikinkukon syömisen ja Ossaru, joka söi kauemmin kuin toiset, vielä viimeisteli "rumpupalikoita", oli heidän keskustelunsa pääaiheena ruokasäiliön täyttäminen. He päättivät siis antautua kokonaan tähän puuhaan sekä käyttää sellaisia keinoja kuin heidän vallassaan oli riistan hankkimiseksi ja keksiä uusia keinoja, jos nämä osoittautuisivat riittämättömiksi.

Mitä heidän nyt kaikkein ensiksi oli saatava päivällisekseen? Kalaa, lihaa vai lintua? He eivät aikoneet hankkia kaikkia kolmea yht'aikaa, sillä toistaiseksi he eivät voineet toivoa saavansa mitään säädyllistä päivällistä. Yksi ruokalaji olisi heille kylliksi, ja he olisivat kovasti kiitollisia saadessaan sen taatuksi itselleen.

Ei ollut vielä päätetty, lähtisivätkö he aluksi Ossarun verkolla pyydystämään kalaa päivällisekseen, koettaisivatko saada toisen riikinkukon tai fasaanin tai pari bramiinihanhea vai lähtisivätkö he metsään hakemaan suurempaa saalista, kun sattui eräs tapaus, joka ratkaisi tuon kysymyksen, mitä heidän oli hankittava ensi ateriaksi. Ilman minkäänlaista ponnistusta omalta taholtaan, tuhlaamatta ainoatakaan laukausta tai nuolta, he saivat lihaa, vieläpä riittävästi ei ainoastaan sen päivän päivälliseksi, vaan koko viikon varalle, niin että vielä Fritzin osalle joutuivat runsaat tähteet.

He olivat jälleen menneet ulos majasta ja istuivat niinkuin usein aikaisemminkin muutamilla sen edessä olevilla suurilla kivillä. Oli kaunis ja kirkas aamu, ja vaikkakin varjossa oli kylmä, teki auringonpaiste, joka vielä heijastui yläpuolella olevien vuorten valkeasta lumesta, olon hyvin miellyttäväksi. Siitä syystä he söivät mieluimmin ulkoilmassa sekä myöskin senvuoksi, että oli jonkun verran savua majan sisällä, missä he olivat keittäneet aamiaisensa. Ulkona he nyt neuvottelivatkin vastaisista suunnitelmistaan.

Heidän ollessaan tässä puuhassa kuului heidän korvissaan ääni, joka muistutti jonkun verran vuohen määkimistä. Se tuntui tulevan heidän yläpuolellaan olevista pilvistä, mutta he tiesivät, että sen varmasti aiheutti jokin eläin ylempänä kallioilla.

Katsahtaessaan sinne päin he näkivätkin eläimen, ja jos sen ääni jo oli tuntunut heistä vuohen ääneltä, muistutti eläin ulkomuodoltaankin kovasti vuohta.

Totta puhuen se oli pukki, vaikka ei tavalliseen lajiin kuuluva. Se oli ibex.

Taas oli Karl tovereitaan etevämpi. Hänen tietonsa luonnonhistorian alalta olivat niin monipuoliset, että hän heti tunsi tuon eläimen. Ensi silmäyksellä hän selitti sen ibexiksi, vaikka ei ollut koskaan ennen nähnyt elävää ibexiä. Mutta eläimen vuohenkaltainen ruumis, sen karvainen turkki ja ennen kaikkea sen hartioiden yli taaksepäin säännöllisesti käyristyneet suunnattomat renkaalliset sarvet olivat kaikki sellaisia luonteenomaisia tunnusmerkkejä, jotka Karl kykeni toteamaan vertaamalla niitä kirjoissa näkemiinsä kuviin sekä eräässä museossa tutkimiinsa täytettyihin eläimiin.

Ossaru sanoi sitä vuoheksi, jonkunlaiseksi villivuoheksi, niinkuin hän otaksui, mutta koska ei Ossaru ollut koskaan ennen ollut niin korkealla vuoristossa eikä siis koskaan sellaisilla seuduilla, missä ibexit majailevat, ei hän tuntenut sitä. Hänen otaksumansa, että se oli vuohi, perustui siihen yleiseen yhdennäköisyyteen, mikä sillä oli vuohen kanssa. Sen oli Kasparkin huomannut samoin kuin Ossaru.

He voivat nähdä eläimen päästä jalkoihin asti, seisomassa majesteetillisessa asennossa kallion kielekkeellä, mutta vaikkakin se todellisuudessa oli paljon suurempi kuin tavallinen kotivuohi, oli se niin kaukana heistä, ettei se näyttänyt vohlaa suuremmalta. He näkivät sen sivulta päin ja saattoivat erottaa sinistä taivasta vastaan eläimen ulkopiirteet täysin selvästi sekä huomata sarvien komean kaarteen.

Kasparin ensimmäinen ajatus oli tarttua pyssyynsä ja laukaista se eläintä kohti, mutta molemmat toiset tulivat väliin ja estivät sen osoittaen, kuinka mahdotonta oli osata niin pitkän matkan päästä. Vaikkakin ibex näennäisesti oli paljon lähempänä, oli se runsaasti puolentoista sadan kyynärän päässä siitä paikasta, missä he istuivat, sillä se kohta kielekkeellä, jossa se seisoi, oli arviolta kolme sataa jalkaa heidän tasonsa yläpuolella.

Kun Kaspar huomasi tämän, saatiin hänet helposti luopumaan aikomuksestaan, ja seuraavalla hetkellä hän ihmetteli, miksi hän oli ollut niin vähällä heittäytyä hulluksi ja tuhlata laukauksen, joka sitäpaitsi oli hänen viimeisenedellisensä, ainakin viisikymmentä kyynärää hänen pyssynsä kantaman ulkopuolella olevaan eläimeen.

32. luku.

VUOHET JA LAMPAAT.

Kun ibex pysyi paikallaan näyttämättä mitään poistumisen merkkejä, liikahuttamatta lihastakaan ruumiissaan, katselivat toverukset sitä. Eivät kuitenkaan ääneti, sillä eläimen seisoessa paikallaan aivan kuin maalattavana, alkoi Karl kertoa siitä lähemmin pääasiassa opettaakseen Kasparia, vaikkakin hän kohdisti sanansa kumpaankin toveriinsa.

"Ibex", sanoi hän, "on sellainen eläin, jonka nimi on ollut kauan tunnettu ja josta kamariluonnontutkijat ovat kirjoittaneet paljon lorua, niinkuin ovat kirjoittaneet melkein kaikista muistakin maailman eläimistä. Huolimatta kaikesta siitä, mitä siitä on sanottu, on se vain vuohi, tosin villi vuohi, jolla on kaikki sen tavat ja hyvin paljon sennimisen kotieläimen luonteenomaisesta ulkomuodosta.

"Jokainen tietää, että tavallista vuohta on yhtä monta muunnosta kuin on niitä maita, missä se asuu. Onpa tosiaankin olemassa useampia vuohilajeja kuin maita, sillä ei ole harvinaista tavata kolme neljä eri lajia saman maan rajojen sisäpuolella — niinkuin esimerkiksi Suur-Britanniassa. Nämä muunnokset eroavat toisistaan melkein yhtä paljon kuin koirarodut. Tästä johtuu, että eläintieteilijöiden kesken on paljon harkittu sitä asiaa, mistä villivuohen lajista ne ovat alkuisin.

"Niin, se on minun mielipiteeni", jatkoi kasvientutkija, "etteivät kaikki maailman eri kansojen keskuudessa tavattavat kesyt vuohet ole johtuneet samasta suvusta, vaan ovat useamman kuin yhden villilajin jälkeläisiä, samoin kuin kotilampaat ovat johtuneet useammista villilammaslajeista, vaikkakin monet eläintieteilijät kieltävät tämän aivan selvän tosiasian."

"On siis olemassa useita lajeja villivuohia?" kysyi Kaspar.

"On kyllä", vastasi kasvientutkija, "vaikkakaan ne eivät ole kovin lukuisia ehkäpä on niitä kaikkiaan noin tusinan verran. Tähän mennessä eivät eläintieteilijät tunne niinkään monta, toisin sanoen eivät ole todenneet ja kuvailleet kahtatoista eri lajia, mutta epäilemättä huomataan näitä eläimiä ainakin tuo määrä, kun tieteelliset luonnontutkijat ovat tutkineet sekä Aasian että Afrikan sisäosat suurine vuoristoineen.

"Spekulatiiviset systemaatikot, jotka päättävät suvuista ja lajeista jonkin pienen hampaanmukuran nojalla, ovat jo saaneet aikaan ihmeellisen sekasotkun vuohien suvussa. Tyytymättä siihen, että olisivat päättäneet niiden kuuluvan samaan sukuun, he ovat jakaneet ne viiteen eri sukuun, vaikka laskevat melkein kaikkiin näihin viiteen kuuluvan vain yhden lajin, siten hyödyttömästi lisäten nimiä ja saaden asian tutkimisen monimutkaisemmaksi ja vaikeammaksi.

"Ei voi olla epäilystäkään siitä, että kaikki vuohet, sekä villit että kesyt, niihin luettuna ibex, joka on todellinen villi vuohi, muodostavat eläinten valtakunnassa yhtenäisen suvun, joka on helposti erotettavissa lampaista, saksanhirvistä, antiloopeista ja häristä. Villivuohilla on usein hyvin suuri yhdennäköisyys muutamien villilampaiden lajien kanssa, eikä näitä molempia voida erottaa toisistaan sen nojalla, että vuohia peittävät karvat ja lampaita villa, niinkuin on tavallisesti asian laita kesyillä eläimillä. Päinvastoin on villissä tilassa olevilla sekä vuohilla että lampailla karvainen ruumiinpeite. Useissa tapauksissa vielä on kummankin karva aivan yhtä lyhyttä kuin sekä antiloopilla että saksanhirvellä. Mutta silloinkin, kun tuskin on mitään ulkonaisia seikkoja villivuohien erottamiseksi joistakin lajeista villilampaita, tavataan luonteen tunnusmerkkejä, joiden avulla voidaan päättää suku. Vuohi on luonteeltaan rohkeampi ja rajumpi, ja sen muut tavat villissäkin tilassa eroavat oleellisesti villilampaan tavoista.

"Se ibex, jonka me näemme yläpuolellamme", jatkoi Karl katsellen korkealla kalliolla olevaa nelijalkaista, "ei ole mitään muuta kuin villivuohi. Se ei ole ainoa Himalajalla elävä villivuohen laji, sillä tavataan myöskin 'tahir', joka on voimakkaampi ja suurempi eläin kuin tämä. Luullaanpa löydettävän pari uuttakin lajia, kun nämä suuret vuoret on perinpohjin tutkittu.

"Eikä tämä ole edes ainoa ibexlaji, jatkoi hän, sillä Euroopan Alpeillakin on tavattu yksi, joka tunnetaan nimellä vuorikauris, Pyreneillä toinen, jota sanotaan turiksi, ja Kaukasuksella kolmas, jolle on annettu nimeksi zac; sitäpaitsi vielä parisen muuta Afrikan vuoristossa.

"Mitä meidän edessämme tai paremminkin yläpuolellamme olevaan eläimeen tulee, jatkoi Karl, eroaa se hyvin vähän toisista samaan sukuun kuuluvista, ja koska sen sekä ulkomuodon että tavat on hyvin taitavasti kuvannut etevä urheilija, joka oli myöskin täydellinen luonnontutkija, en voi tehdä paremmin kuin esittää hänen kuvauksensa, koska siinä on mainittuna melkein jokainen yksityiskohta, joka nyt luotettavasti tiedetään Himalajan ibexistä.

"'Koiras', lausuu tämä kirjoittaja, 'on melkein tahirin kokoinen' (tässä hän puhuu eräästä toisesta hyvin tunnetusta lajista Himalajan villivuohta, joka on paljon suurempi kuin mikään kesy laji). Ibexin tavallinen väri on likaisen kellertävän ruskea, paitsi heti nahkan luomisen jälkeen, jolloin siinä on harmahtava vivahdus. Mutta minä olen tappanut nuorempia eläimiä, sekä koiraita että naaraita, joiden nahka on yhtä punainen kuin saksanhirven sen ollessa punaisena mutta en milloinkaan nähnyt sen väristä vanhaa koirasta, luullakseni siitä syystä, että se elää paljon korkeammalla ja luo karvansa paljon myöhemmin. Karva on jokseenkin lyhyttä ja jonkun verran burrellin tai muiden villilampaiden karvaa muistuttavaa. Kylmänä talviaikana on siihen sekaantunut hyvin pehmeää untuvaista villaa, joka on samankaltaista kuin Tibetin huivivilla. Tämän samoin kuin vanhan karvansakin luo ibex touko- ja kesäkuulla. Sellaisissa paikoissa, missä elää vuohilaumoja, ovat pensaat ja terävät kallionkielekkeet tuona vuodenaikana niiden riisuman talviturkin peitossa. Ibexin silmäänpistävä ulkomuoto johtuu pääasiassa niistä komeista sarvista, jotka luonto on suonut sille. Täysikasvuisilla eläimillä ovat sirosti hartioiden yli kaareutuvat sarvet kolmen neljän jalan mittaisia pitkin kaarretta laskettuna ja noin yksitoista tuumaa juuresta ympäri mitaten. Hyvin harvat saavuttavat suuremman pituuden kuin neljä jalkaa, mutta olen kuullut olevan sellaisiakin, joiden sarvet ovat vielä kolme tuumaa pitempiä. Niiden kuusi tai kahdeksan tuumaa pitkä parta on karvainen ja musta. Naaraat, jotka ovat harmahtavan ruskeita, ovat tuskin kolmatta osaa uroksen koosta. Niiden sarvet ovat pyöreät ja suippenevat, pituudeltaan kymmenestä tuumasta jalkaan asti. Yleisvaikutus niiden ulkomuodosta on se, että ne ovat sirotekoisia ja ketteriä.

"Kesällä ne aina lähtevät mahdollisimman korkeisiin paikkoihin, mistä voi saada ruokaa, useinkin niin kauas, että sinne on joidenkin päivämatkojen marssi niiden talvipaikoilta. Tämä siirtyminen alkaa melkein heti lumen ruvetessa sulamaan. Se suoritetaan asteettain eläinten siirtyessä kukkulalta kukkulalle ja viipyessä muutamia päiviä kullakin.

"Tänä vuodenaikana pysyttelevät koiraat yhdessä, naaraista erillään, voidaanpa joskus nähdä satakin kappaletta samassa joukossa. Päivän helteessä ne harvoin liikkuvat, vaan lepäävät ja nukkuvat joko luolissaan lumivuoteilla tai kallioilla ja autioiden kukkuloiden soraisilla rinteillä kasvullisuuden rajan yläpuolella. Toisinaan, mutta hyvin harvoin, jäävät ne makaamaan niille ruohoisille paikoille, missä ovat syöneetkin. Illemmalla ne alkavat liikkua ja kulkevat laidunmailleen, jotka ovat usein penikulmien päässä. Ne alkavat matkansa hitaasti, mutta jos niillä on melkoinen taival kuljettavanaan, rupeavat ne pian ravaamaan. Painaapa toisinaan kokonainen lauma eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin voivat siirrellä jalkojaan. Siitä, mitä alkuasukkailta kuulimme, päätimme niiden jäävän näille korkeille paikoille lokakuun loppuun asti, jolloin ne alkavat sekaantua naaraiden joukkoon ja laskeutuvat vähitellen talvipaikoilleen. Naaraat eivät kulje niin paljon tai niin kauas. Monet niistä jäävät koko vuodeksi samaan paikkaan. Ne taas, jotka käyvät etäisillä kukkuloilla, oleskelevat tavallisesti alempana kuin koiraat, ne kun harvoin nousevat kasvullisuusrajan yli. Ne synnyttävät poikasensa heinäkuussa, tavallisesti kaksi erällään, vaikkakin niissä on paljon mahoja, niinkuin muissakin laumaeläimissä.

"Ibexit ovat varovaisia eläimiä, joilla on erittäin tarkka näkö- ja hajuaisti. Ne pelästyvät hyvin helposti ja ovat niin arkoja, että yksi ainoa laumaan tähdätty laukaus riittää ajamaan ne pois siltä vuorenselänteeltä, missä ne oleskelevat. Ja vaikkei niitä ammukaan, on usein sama seuraus ihmisolennon näkemisestä niiden asuntopaikkojen lähistöllä. Tästä me saimme monta esimerkkiä harhaillessamme niitä takaa ajamassa, ja ensimmäinen tapaamamme koiraslauma todisti sen heti. Ne olivat Asrung-laakson päässä, ja me huomasimme ne juuri niiden tullessa kukkulaa alas ruuan hakuun. Siinä oli komea meikein sata vanhaa koirasta käsittävä lauma. Päivä oli jo pitkälle kulunut, ja meillä oli kuljettavanamme pitkä matka leirillemme. Varovaisuus kuiskasi: Jättäkää ne rauhaan huomiseksi, mutta kiihtymys pääsi voitolle ja me päätimme koetella metsästysonnea. Kun päivää oli enää vähän jäljellä, taisimme kiiruhtaa ja lähestyimme niitä siis vähemmän varovasti kuin olisi pitänyt tehdä, jos meillä olisi ollut aikaa. Kuinka lieneekään ollut, me epäonnistuimme, sillä kauan ennen kuin pääsimme pyssyn kantamalle, huomasivat muutamat niistä meidät, ja koko joukko lähti pakoon antamatta meille ampumisen tilaisuutta. Koska emme olleet laukaisseet niihin tai muuten häirinneet niitä paitsi vain lähestymällä joukkoa, toivoimme löytävämme ne seuraavana päivänä. Mutta se kului samoin kuin muutamat sitä seuraavatkin turhassa haeskelemisessa. Ne olivat kokonaan lähteneet siltä vuorenselänteeltä.

"Kaikki luonnonhistorian lukijat tuntevat ibexin ihmeellisen kiipeämis- ja loikkauskyvyn. Vaikkakaan ne eivät voi hyppäyksensä jälkeen jäädä sarvistaan riippumaan, kunnes saavat jalansijan (niinkuin kirjoissa on kuvattu), pääsevät ne kuitenkin melkein ihmeteltävällä tavalla mitä ylipääsemättömimpien paikkojen poikki, niin painavan näköisiä eläimiä kuin ovatkin. Ei mikään näytä niitä pidättävän eikä pienimmässäkään määrässä ehkäisevän niiden kulkua. Helposti ei unohda sellaista laumaa, jonka on nähnyt keskuuteensa laukauksen saaneena lähtevän suorana viivana, niinkuin ne usein tekevät, kaikenlaisten näennäisesti ylipääsemättömien paikkojen poikki, kulkien vuoroin melkein äkkijyrkän kallion paljasta syrjää, vuoroin poikki hirvittävän maanvieremän tai irtokivien ja hiekan peittämää kaltevaa pintaa pitkin, jonka pieninkin joko ylhäältä tai alhaalta päin tuleva kosketus saa liikkumaan. Ne kaivautuvat matkallaan kuiluihin, joista ei näytä olevan mitään mahdollista ulospääsyä, mutta ilmestyvät tuokion päästä jälleen päinvastaiselle puolelle, eivätkä milloinkaan poikkea vähintäkään suunnastaan. Samalla niillä kuitenkin on vauhti, joka näyttää viidentoista mailin nopeudelta tunnissa. On vain harvoja eläimiä, jos ollenkaan, jotka voittavat ibexin kestävyydessä ja nopeudessa."

34. luku.

PUKKIEN TAISTELU.

Tuskin oli Karl lakannut puhumasta, kun heidän tarkastamalleen eläimelle sattui omituinen tapaus aivan kuin sitä varten, että ibexin tavat olisivat tulleet tarkemmin valaistuiksi.

Se ei enää ollut yksin, sillä heidän tuijottaessaan siihen ilmestyi toinen ibex kalliolle kulkien sitä kohti, jonka he olivat ensiksi nähneet. Uusi tulokaskin oli koiras niinkuin sen suunnattomat koukeromiekan muotoiset sarvet todistivat. Kooltaan samoin kuin toisissakin suhteissa se muistutti aikaisemmin kalliolla ollutta aivan kuin olisivat ne olleet veljekset. Mutta todennäköisesti ne eivät sitä olleet. Joka tapauksessa ilmaisi vastatulleen käytös kaikkea muuta kuin veljellisiä tunteita. Päinvastoin se kulki eteenpäin vihamielisessä tarkoituksessa, niinkuin sen liikkeet selvästi osoittivat. Se oli kääntänyt kuononsa alas- ja sisäänpäin, niin että sen partainen leuka melkein kosketti rintaa, kun taas sen sarvet olivat korkealla ilmassa sen sijaan että ne olisivat suuntautuneet taaksepäin hartioiden yli, mikä on niiden tavallinen asento eläimen seisoessa pystyssä. Sitäpaitsi ilmaisi sen lyhyt, pystyssä heiluva häntä, joka teki nopeita hermostuneita liikkeitä, eläimen suunnittelevan ilkeyttä. Niinkin suuren välimatkan päästä saattoivat katselijat huomata sen, sillä kummankin ibexin hahmo erottautui niin selvästi taivaanlakea vastaan, että molempien pienimmänkin liikkeen saattoi huomata täydellisen selvästi.

Kun he ensiksi näkivät uuden tulokkaan, lähestyi se kuin varkain ja aivan kuin aikoen tehdä raukkamaisen salamurhan ja sysätä toisen alas kalliolta. Tämä oli tosiaankin sen tarkoitus, niinkuin seuraavasta käy ilmi. Jos toinen olisi pysynyt vain kuusi sekuntia kauemmin siinä asennossa, missä se oli ensin ollut, olisi sen vihollinen epäilemättä heti onnistunut petollisissa aikeissaan.

Valitettavasti on sanottava, että se onnistui siinä, vaikkakaan ei ilman kamppailua ja joutumatta siihen vaaraan, että olisi täytynyt tehdä tuo epätoivoinen hyppäys, jota oli suunnitellut vastustajalleen.

Luultavasti ehkäisi Kasparin ääni tämän häijyn aikomuksen välittömän toimeenpanon, vaikkakin se pysähdytti sen vain hetkiseksi. Huomatessaan tuon petollisen lähestymisen oli Kaspar vaistomaisesti päästänyt varoitushuudon. Vaikka ei vaarassa oleva ibex voinut sitä ymmärtää, oli sillä se vaikutus, että se pelästytti sen uneksivasta asennosta ja sai sen katsahtamaan ympärilleen. Tuo silmäys ilmaisi sille vaaran ja nopeasti kuin ajatus se ryhtyi torjumaan sitä. Äkkiä nousten takajaloilleen ja käyttäen niitä käännähdyslautana se pyörähti ympäri ja laskeutui sitten kaikille neljälle jalalleen päin vastustajaansa. Se ei osoittanut mitään halua lähteä tiehensä vaan tuntui ottavan taisteluhaasteen vastaan luonnollisena asiana. Sen olisi tosiaankin ollut mahdoton toivoa voivansa turvallisesti paeta. Kallio, jolla se oli seisonut, oli jonkinlainen varsinaisesta jyrkänteestä ulkoneva kieleke. Pakotien vuorenrinteen yli oli siltä jo katkaissut sen vastustaja. Sen kaikilla muilla puolilla oli ulkoneva kalliosyrjä. Sillä ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin taistella tai antaa toisen keikauttaa itsensä alas. Sen oli ryhdyttävä pitämään puoliaan vähemmän vapaasta tahdosta kuin välttämättömyyden pakottamana.

Se ennätti juuri tehdä tämän päätöksen ja asettautua puolustusasentoon, kun sen vihollinen hyökkäsi sitä kohti. Molemmat eläimet päästivät yht'aikaa julman pärskynnän ja takajaloilleen kohoten seisoivat toinen toistaan vastassa kuin pari kaksijalkaista. Tässä liikkeessä tunsivat katselijat tavallisten vuohten yleisen taistelutavan; sillä juuri tuolla tavalla ne osoittavat urhoollisuuttaan.

Sen sijaan, että ne hyökkäisivät vaakasuorasti pää päätä vastaan ja painaisivat toinen toistaan taaksepäin, niinkuin oinaat tekevät taisteluissaan, putoavat ibexit sarvet etummaisina jälleen alas, seistyään takajaloillaan, ja käyttävät ruumiinsa painoa junttauskoneena, kumpikin koettaen musertaa toisensa painavan rintansa ja maan väliin.

Muutamia kertoja perättäin uudistivat tappelijat saman tempun kohoten takajaloilleen ja iskien sarvensa alaspäin, mutta pian kävi selville, että se, joka oli hyökkäyksen aloittanut, tulisi voittamaan. Sillä oli edullisempi asema, sillä paikka, jossa sen vastustaja seisoi ja josta se ei voinut paeta, ei ollut kyllin tilava, jotta siinä olisi voinut tehdä mitään voimakkaita liikkeitä. Sitäpaitsi se oli välittömässä vaarassa työntää jonkun jalkansa kallion ulkopuolelle, ja tämä seikka ilmeisesti täytti sen pelolla ja ahdistuksella. Kun hyökkääjällä oli kyllin liikkumistilaa, saattoi se peräytyä ja rynnätä eteenpäin mielensä mukaan. Välillä se vetäytyi taaksepäin jalka jalalta, sitten taas hyökkäsi eteenpäin, kohosi pystyyn ja viskautui jälleen alas. Joka kerta se teki hyökkäyksensä uudistetulla vauhdilla, sillä kun oli puolellaan parempi asema sekä tieto siitä, että jos sen yritys epäonnistuisi, voisi sen heti uudistaa. Jos sen vastustajalta taas epäonnistuisi yksi ainoakin isku tai jos se ei olisi tarkoin varuillaan, olisi se varmasti enteenä sen tuhosta.

Pian kävi ilmi, ettei aikaisemmin ilmestynyt ibex ollut hyökkääjänsä vertainen, joko se nyt sitten johtui siitä, että se oli heikompi eläin tai sen asema niin epäedullinen. Aivan alun pitäen se näytti ainoastaan puolustautuvan, ja kaiken todennäköisyyden mukaan se olisi paikalla kääntynyt ja lähtenyt livistämään, jos sillä olisi ollut vapaa pääsy.

Mutta tappelun alusta asti ei sillä ollut hetkeäkään minkäänlaista pakenemismahdollisuutta, eikä sille todennäköisesti ilmestyisikään mitään, ennenkuin taistelu olisi ohi. Ainoa keino päästä pakoon, mikä sillä oli tarjolla, oli tehdä suuri hyppäys ja suoriutua pois kalliolta.

Tämä ajatus näytti viimein valtaavan sen mielen, sillä yht'äkkiä se luopui puolustusasennostaan ja loikkasi korkealle ilmaan kuin päästäkseen vastustajansa sarvien yli ja kätkeytyäkseen vuoren turvallisempien lumikinosten sekaan.

Jos sen tarkoitus oli sellainen, epäonnistui se surkeasti. Sen liitäessä ilmassa, kaikki neljä jalkaa kohotettuina korkealle ylös maasta, painoi toinen vuohi suunnattomat sarvensa hirveällä voimalla sen kylkiluita vastaan, mikä isku heitti sen kuin syöstävän kallion reunan yli.

Isku oli ollut niin kova, että se oli suunnannut sen ruumiin kaarena ilmaan. Kierien ympäri se putosi kovasti tärähtäen laakson pohjalle. Siellä se kimmahti kokonaista kuusi jalkaa maasta ylös ja putosi jälleen alas kuolleena kuin kivi.

Kului muutamia sekunteja, ennenkuin katselijat toipuivat niin omituisen tapauksen aiheuttamasta hämmästyksestä. Tosin saattaa sellaista joutua usein näkemään kuljeskellessaan Himalajan yksinäisillä kalliohuipuilla, missä usein sattuu tappeluita ibex-, tahir- ja barrell-koiraiden tai villipässien välillä samoin kuin jättiläismäisten Ovis ammon oinaiden kesken.

Nämä taistelut tapahtuvat usein ulkonevien kalliokielekkeiden reunalla, sillä sekaisissa paikoissa haluavat nämä neljä eläinlajia oleskella, ja usein on tappelun lopputulos samanlainen kuin siinä kahakassa, jonka kertomuksemme sankarit joutuivat näkemään, nimittäin se, että jompikumpi taistelijoista syöstään suoraa päätä alas kalliolta.

Ei käy aina niin, että se eläin, joka työnnetään alas, menettää henkensä. Päinvastoin nousee ibex, tahir tai oinas jälleen jaloilleen tuollaisen hirveän putouksen jälkeen, jollei kallion syrjä ole aivan suunnattoman korkea. Se joko juoksee tai ontuu pois siltä paikalta ehkä toipuakseen ja koettaakseen onneaan ja voimiaan jossakin uudessa kahakassa saman vastustajan kanssa. Mitä merkillisimmän tämänlaatuisen tapauksen kertoo etevä metsämies eversti Markham, vieläpä sellaisen, jonka hän väittää omaksi havaitsemakseen. Jäljennämme hänen kertomuksensa sananmukaisesti:

"Minä näin mitä omituisimman teon, jonka suoritti eräs vanha tahir. Sellaista en ole minä eikä kukaan muukaan koskaan muulloin saanut katsella. Ammuin tahiria sen ollessa runsaasti toista sataa kyynärää yläpuolellani eräällä kalliopengermällä. Se putosi kohtisuorasti tuon matkan, kimmahti takaisin koskettamatta maata tai kallion syrjää ja putosi jälleen parikymmentä kyynärää kauemmaksi alas. Luulin sen murskautuneen aivan pieniksi kappaleiksi, mutta se nousi ja poistui, ja vaikka me seurasimme sen verisiä jälkiä melkoisen matkan päähän, emme kuitenkaan voineet sitä löytää."

Nuoret lukijani muistakoot, että on todettu monta samanlaista tekoa, jotka on suorittanut Ameriikan Kalliovuorilla "suurisarvinen", eräs villilammas, joka asustaa siellä ja muistuttaa niin läheisesti Himalajan Ovis ammonia, että sitä pitävät jotkut luonnontutkijat samaan lajiin kuuluvana. Ameriikan aarniometsäin metsästäjät väittävät tosiaankin, että tuo suurisarvinen heittäytyy pelotta korkealta kalliolta pudoten alas suurille sarvilleen. Sitten se kimmahtaa ilmaan kuin pallo, pääsee loukkaantumatta jaloilleen, vieläpä aivan pökertymättä!

Epäilemättä on näissä metsästysjutuissa koko joukko liioittelua, mutta siitä huolimatta on totta, että useimmat villivuohien ja -lampaiden lajit samoin kuin muutamat vuoristoissa asustavat antiloopit, esimerkiksi vuorivuohet, saattavat tehdä aivan ihmeellisiä hyppyjä, vieläpä sellaisia, joita on vaikea uskoa muiden kuin niiden, jotka ovat tottuneet näiden eläinten tapoihin. Ei ole helppoa käsittää, kuinka eversti Markhamin mainitsema tahir voi pudota toista sataa kyynärää, puhumattakaan sen lisäksi tulevasta runsaasti neljänkymmenen jalan lisähyppäyksestä, musertumatta nuuskaksi. Mutta vaikka me ehkä epäilemme uskoa niin ihmeelliseen väitteeseen, ei olisi oikein väittää sitä vastaan nimenomaan. Kuka voi sanoa, ettei noiden eläinten luissa ole jotakin kimmoisuusainetta tai kykyä, joka kumoaa sellaisten suurten putousten vaikutukset?

Elollisissa olennoissa on monia tähän asti vielä hyvin epätäydellisesti ymmärrettyjä koneellisia puolia. Hyvin tunnettuahan on, että luonto on ihmeellisesti soveltanut luontokappaleensa niiden oleskelupaikkojen ja tapojen mukaan, mihin se on kunkin tarkoittanut. Mahdollista siis on, että näillä villivuohilla ja -lampailla on määrätty hyppäystaito ja että ne ovat varustetut sellaisella rakenteella, mikä kokonaan puuttuu toisilta eläimiltä, jotka eivät sitä tarvitse.

Meidän kertomuksemme sankarit eivät olleet ryhtyneet mihinkään keskusteluun tästä asiasta, huomatessaan ibexin putoamisen. Ei mikään tosiaankaan antanut aihetta sellaiseen puheluun, sillä eläin oli pudonnut niin suunnattoman korkealta ja tömähtänyt kovalle maaperälle sellaisella jysähdyksellä, ettei kenenkään mieleen tosiaankaan juolahtanut, että sen ruumiissa olisi ollut ainoaakaan hengähdystä jäljellä. Eikä siinä ollutkaan, sillä pudotessaan maahan ja ensin kimmahdettuaan ylös eläin makasi jäsenet irtonaisina ja velttoina, täysin liikkumattomana — ilmeisesti kuolleena.

35. luku.

KARHUKOTKAT.

Meidän seikkailijamme onnittelivat itseään tästä odottamattomasta ruokasäiliönsä lisäyksestä. Se oli kuin manna ennen muinoin satanut alas taivaasta.

"Meidän päivällisemme!" huudahti Kaspar iloisesti, kuullessaan ibexin pudota jysähtävän maahan "Meidän illallisemmekin", lisäsi hän. "Vieläpä enemmän! Niin suuresta ruhosta riittää meille varmasti ruokaa kokonaiseksi viikoksi!"

Kaikki kolme nousivat seisomaan ja aikoivat lähteä ottamaan haltuunsa saaliin, kun heidän korviinsa kuului kimeä ääni, joka toistui pari kertaa. Se tuntui tulevan kallioiden tai paremminkin vuoren huipulta, joka kaartui korkeana heidän yläpuolellaan.

Saattoiko se olla voittaneen ibexin riemuhuuto? Ei, se ei ollut sen ääni eikä minkäänlaisen nelijalkaisen. Kuulijatkaan eivät hetkeäkään uskoneet sellaista. Luodessaan silmänsä ylöspäin he huomasivat eläimen tai oikeastaan kaksi, joiden kurkusta nuo huudot olivat lähteneet.

Voittanut ibex näkyi selvästi kalliolla. Niiden muutamien sekuntien kuluessa, jolloin katselijoiden huomio oli ollut muualle kohdistuneena, näytti se miettivän sitä julmaa tuhotyötä, jonka oli juuri tehnyt ja ehkä nauttivan voitosta, jonka oli saavuttanut onnettomasta kilpailijastaan. Joka tapauksessa se oli astunut eteenpäin ulkonevalle kallionkielekkeelle samaan paikkaan, missä sen vastustaja äsken oli seisonut.

Mutta huuto, joka oli kuulunut alas laaksoon, oli saapunut sen korviin yht'aikaa, ehkä vähän pikemminkin, sillä katselijoiden silmätessä ylös pukki näkyi pelästyneen sitä ja katselevan ympärilleen selvästi hätääntyneenä. Yläpuolella ilmassa muutamien kyynäröiden päässä siitä oli kaksi tummaa esinettä, jotka helposti saattoi tuntea lennossa oleviksi linnuiksi. Ne olivat suurikokoisia, melkein mustia, ja niiden ääriviivoissa ja siipien kaaressa oli tuo erikoinen terävyys, joka on tunnusmerkillinen todelliselle petolinnulle. Niiden laadusta ei voinut erehtyä, ne olivat kotkia ja kuuluivat lajiin, jota Himalajalla ja Tibetin ruohoaavikoilla sanotaan "karhukotkiksi".

Ne liitelivät lyhyissä jyrkissä kaarissa, silloin tällöin päästäen kimeitä ääniä, molemmat huutaen yhdessä. Niiden vihaisesta ulkomuodosta ja liikkeiden laadusta voi selvästi huomata, mikä oli niiden äänekkäiden mielenosoitusten aiheena. Ne tekivät hyökkäyksiä vihollisen kimppuun, eikä se vihollinen ollut mikään muu kuin ibex.

Tuo eläin näytti täysin tajuavan niiden tarkoituksen ja olevan hetkisen neuvottomana siitä, miten oli toimittava. Sen sijaan että se olisi ottanut rohkean ja ylenkatseellisen asennon niinkuin äsken omaan lajiinsa kuuluvaa vastustajaa kohtaan, seisoi se kyyristyneenä ja pelon lamaamana. Juuri tätä vaikutusta olivat kotkat koettaneetkin saada aikaan huudoillaan, ja tosiaankin onnistuivat nuo julmat linnut mitä täydellisimmin odotuksessaan.

Katselijat eivät irroittaneet silmiään tämän uuden murhenäytelmän näyttelijöistä, vaan tuijottivat kiihkeän jännittyneinä sekä lintujen että nelijalkaisen jokaista liikettä. Kaikki toivoivat näkevänsä viimeksi mainitun saavan rangaistuksen äsken suorittamastaan julmasta työstä, joka heidän mielestään hajahti voimakkaasti veljenmurhalta.

Kohtalon kirjaan oli merkitty, että heidän toiveensa tulisi tyydytetyksi ja että ilkityön tekijä joutuisi itse tuhon omaksi. He odottivat saavansa nähdä pitkäaikaisen taistelun, mutta siinä he pettyivät. Taistelu oli yhtä lyhyt kuin sen alkuvalmistuksetkin ja ne olivat mitä lyhyintä lajia, sillä tuskin oli kulunut kymmentä sekuntia ensimmäisen huudon kuulumisesta, ennenkuin karhukotkat painuivat liki kalliota ja aloittivat yhteisen hyökkäyksen ibexiä vastaan, iskien sitä vuorotellen nokallaan ja kynsillään.

Hetkiseksi pukki verhoutui, melkein kokonaan peittyi lintujen suurten varjoisain siipien suojaan. Mutta vaikka sen ulkopiirteet saattoi erottaa, ei se näyttänyt tekevän mitään voimakkaita puolustusyrityksiä Niin outojen vihollisten tekemä äkillinen hyökkäys näytti saattaneen ibexin täydellisesti ymmälle ja se oli vieläkin kuin pelon lamauttama.

Hetken parin kuluttua näytti ibexin maltti palaavan ja se kohosi takajaloilleen sekä iski sarvillaan. Mutta karhukotkat olivat varuillaan, ja joka kerta nelijalkaisen yrittäessä liikahtaa eteenpäin ne välttivät helposti iskun heittäytymällä jommallekummalle puolelle. Sitten ne äkkiä pyörähtäen iskivät siihen takaa päin.

Tällä lailla jatkui taistelu ibexin pysyessä samalla paikalla, missä sen kimppuun ensiksi oli hyökätty, ja käännellessä sinne tänne molemmat etukaviot vierekkäin ilmassa tai seisoessa pystyssä takajaloillaan ja käyttäessä niitä kääntövipuna.

Ibexin olisi ollut parempi pysytellä kaikilla neljällä jalallaan, sillä sellaisessa asennossa se olisi vähän kauemmin voinut pitää puoliansa — ehkä siihen asti, että olisi joko voittanut siivekkäät vastustajansa tai perinpohjin väsyttänyt ne jatkuvalla puolustautumisella.

Mutta sen tapoihin ei nyt sattunut kuulumaan taistella sellaisessa asennossa. Se oli vastakkaista sen suvun ja rodun tottumuksille, jonka kaikki jäsenet olivat ikimuistoisista ajoista alkaen vihollisen kanssa taistellessaan seisoneet pystyssä takajaloillaan.

Niin oli siis sekin noussut pystysuoraan ja aikoi juuri iskeä rintaan toista karhukotkaa, joka kiusasi sitä edestäpäin, kun toinen, joka oli vetäytynyt vähän taaksepäin saadakseen paremmin vauhtia, liiti takaapäin nuolennopeasti ja tarttuen kynsillään äkkiä ja voimakkaasti ibexiä leuan alle iski sen pään niin kauas taaksepäin, että se kadotti tasapainonsa ja keikahti alas kalliolta. Seuraavalla hetkellä ibex oli tyhjässä ilmassa — pudoten — pudoten — saman hirveän avaruuden läpi, jonka kautta sen oma uhri oli juuri lentänyt.

Katselijat odottivat saavansa nähdä sen iskevän maahan joutumatta sen enempää kiusattavaksi siivekkäiden vastustajiensa taholta. Mutta niin ei asia kuitenkaan päättynyt. Juuri eläimen päästyä noin puolitiehen alas jyrkänteen rinnettä, näkyi toinen kotka syöksyvän sen perästä salamannopeasti, ja ennenkuin ibex saapui maahan, nähtiin kotkan iskevän siihen jälleen kerran ja saavan sen poikkeamaan kohtisuorasta putoamisestaan. Pukin ruho tuli lopultakin maahan mutta melkoisen matkan päähän siitä, missä toinen makasi. Kotka laskeutui sen kera, vieläpä jäi sen päälle siivet ja raajat ojennettuina kuin yhä pitäen sitä kiinni kynsillään.

Ei ollut aivan selvää, miksi karhukotka näin piti ibexiä kiinni, sillä eläin oli ilmeisesti kuollut ja oli varmasti ollut hengetön jo ennenkuin saapui maahan. Tuossa linnun menettelytavassa oli jotakin outoa, niinkuin sen laskeutumisessakin oli ollut viimeisten viiden-, kuudenkymmenen kyynärän kuluessa. Siitä tavasta, millä lintu ojenteli siipiään iskettyään saaliiseensa ja vieläkin liehutteli niitä, alkoivat katselijat ajatella, että kotkan omituinen laskeutuminen maahan sekä pysyminen saaliinsa päällä tuollaisessa kyyristyneessä asennossa eivät kumpikaan olleet sen taholta vapaaehtoisia tekoja.

Totuus selvenikin pian. Karhukotkan räpytellessä tai paremminkin läimäytellessä siipiään voimakkain, säännöttömin liikkein, kävi selville, että se koetti parhaimpansa mukaan päästä irti uhristaan eikä suinkaan halunnut pysyä pudonneen ruumiin päällä. Tämän saattoi uskoa sitäkin helpommin, kun se alkoi päästää hurjia huutoja, joista ei enää ilmennyt raivo tai uhma, niinkuin aikaisemmin, vaan mitä suurin kauhu.

Katselijat, jotka olivat jo nousseet seisomaan, juoksivat sitä paikkaa kohti, aavistaen jotakin olevan nurinkurin.

Päästessään aivan lähelle yhä huutavaa ja räpyttelevää lintua he saattoivat ymmärtää sen, mikä oli näyttänyt niin käsittämättömältä.

He havaitsivat karhukotkan olevan pulassa. Sen kynnet olivat hautaantuneet ibexin ruumiiseen ja tarttuneet niin lujasti, että sen oli mahdoton vapauttaa itseään, vaikka käyttikin koko voimaansa ja jänteviä jalkojaan sekä niiden apuna joustavien siipiensä voimaa.

Iskiessään ibexiin sen pudotessa, oli lintu upottanut koukkuiset kyntensä syvälle pukin pehmeään vatsaan, mutta koettaessaan vetää niitä taas ulos se oli huomannut epäilemättä suureksi surukseen, että se paksu "poshmi"-peite, joka verhosi ibexin nahkaa, oli takertunut sen säärien ympäri. Mitä enemmän se räpytteli vapautuakseen, ponnistellen sinne tänne, sitä vahvemmaksi ja tiukemmaksi kävi se köysi, jota se punoi kuuluisasta raaka-aineesta, nimittäin Kashmirin huivivillasta.

Epäilemättä oli karhukotka pahassa pinteessä, ja vaikkakin se pian vapautui "poshmi"-kammitsastaan, huomasi se olevansa vielä lujemmin sidottu Ossarun taskusta otetulla vahvalla köydellä.

Toinen karhukotka, joka oli seurannut aivan jäljessä, näytti päättäneen pelastaa toverinsa sen vangitsijoiden käsistä. Päästäen kovia huutoja se lensi ensin yhtä, sitten toista kohti uhaten kutakin heistä vuorostaan pitkillä terävillä kynsillään.

Koska heillä kaikilla oli aseet käsissään, onnistui heidän pitää puoliaan vihaista lintua vastaan, mutta niin hyvin ei luultavasti olisi käynyt Fritzin, joka vuorostaan joutui kotkan raivoisan hyökkäyksen esineeksi ja jolla ei ollut muita aseita kuin hampaansa.

Nämä olisivat tuskin kyenneet puolustamaan sitä linnun kynsiä vastaan, ja Fritz olisi aivan todennäköisesti kadottanut jommankumman silmänsä tai molemmatkin, jollei shikarin jousipyssystä olisi singahtanut nuoli, joka työntyi suoraa päätä suuren linnun rintaan ja pani sen läjähtäen putoamaan maan pinnalle.

Nuoli ei tappanut sitä heti, ja koira olisi turhaan hyökännyt sen kimppuun nähdessään sen putoavan maahan. Mutta huomatessaan vahvan käyrän nokan ja terävien kynsien ojentuvan itseään kohti ymmärsi Fritz helposti olevan parasta pysyä viisaan välimatkan päässä ja jättää shikari lopettamaan karhukotka pitkällä villisianpeitsellään.

30. luku.

KARHUKOTKAAN NOJAUTUVA TOIVO.

Tätä odottamatta saatua ruokavarastoa, jonka voi sanoa melkein kirjaimellisesti pudonneen taivaasta, ei Karl voinut olla pitämättä kohtalon käden lahjoittamana ja ilmaisematta tätä ajatustaan tovereilleenkin. Kasparinkin vähemmän harkitsevassa mielessä ja hindun puolipakanallisessa sydämessä heräsi ajatus, että jokin muu voima kuin pelkkä sattuma oli heidän apunaan. He olivat hyvinkin halukkaita liittymään Karlin rukouksessa ilmaisemaan kiitollisuuteen sitä olentoa kohtaan, joka näkymättömänä oli heidän kerallaan tuossa yksinäisessä laaksossa.

Jonkun aikaa he seisoivat tarkastellen uteliaasti ei ainoastaan molempia ibexejä, vaan myöskin kotkia. Heidän mieltään kiinnitti se tietoisuus, että kaikki nuo neljä eläintä olivat äsken vapaasti vaellelleet heidän vuorivankilansa rajojen toisella puolella ja saapuneet nyt aivan kuin ulkomaailmasta, jonka kanssa he itse halusivat niin innokkaasti päästä yhteyteen. Mitä he olisivatkaan antaneet, jos kukin olisi ollut varustettu siipiparilla niinkuin tuo karhukotka, joka vielä eli? Silloin he olisivat pian paenneet tästä laaksosta, joka heille oli kyynelten laakso, ja sitä ympäröiviltä lumivuorilta.

Karlin tätä ajatellessa heräsi hänen filosofisessa mielessään eräs ajatus, joka sai hänen kasvonsa vähän kirkastumaan. Vain vähän, sillä ajatus, joka oli juolahtanut hänen mieleensä, ei ollut kaikkein valoisimpia. Siinä oli kuitenkin jotakin, ja niinkuin hukkuva mies tarttuu oljenkorteenkin, takertui Karl tähän aatteeseensa ja hetkisen sitä tarkasteltuaan ilmaisi sen toimillekin.

Karhukotka oli herättänyt tämän aatteen. Lintu oli todellinen kotka, vahvasiipinen ja -lihaksinen niinkuin kaikki sen heimoon kuuluvat, vieläpä sukunsa vahvin. Nuolen lailla se saattoi lentää ylös sen lumipeitteisen vuoren huipuille, joka kohosi heidän yläpuolellaan.

"Mikä estää", kysyi Karl osoittaen lintua, "tuota kantamasta…"

"Kantamasta mitä?" sanoi Kaspar keskeyttäen veljensä kysymyksen, joka kuului epävarmana ja epäröivänä. "Ei suinkaan meitä, Karl?" jatkoi hän pieni leikillisyyden väre äänessään. "Sitähän et toki tarkoittane?"

"Ei meitä", myönsi Karl vakavasti, "vaan köyden, joka voi kantaa jonkun meistä."

"Hei!" huudahti Kaspar ilon hohteen levitessä hänen kasvoilleen hänen puhuessaan. "Siinäpä on jotakin järkeä."

Ossaru, joka oli uteliaasti kuunnellut keskustelua, päästi samalla hetkellä riemun huudon.

"Mitä ajattelette siitä, shikari?" kysyi Karl puhuen vakavasti.

Ossarun vastauksesta ei ilmennyt kovinkaan herkkäuskoista toivoa. Hän oli kuitenkin halukas neuvottelemaan tuon suunnitelman koettelemisesta. He saattoivat yrittää sitä suuremmatta haitatta. Tarvitsisi vain punoa vähän enemmän köyttä hampusta, jota heillä oli yllin kyllin, kiinnittää se karhukotkan sääreen ja päästää se vapaaksi. Ei ollut epäilystäkään siitä suunnasta, mihin lintu lähtisi. Se oli jo saanut kyllikseen laaksosta ja yrittäisi varmasti päästä sieltä pois heti, kun saisi siihen mahdollisuuden.

Pintapuolisesti tarkasteltuna näytti suunnitelma oikein hyväksyttävältä, mutta kun sen yksityiskohtia alkoi tarkemmin tutkia, ilmestyi kaksi suurta vaikeutta, niin suurta, että ne melkein tuhosivat sen toivon, jonka he olivat niin äkkiä ja liian helposti omaksuneet.

Ensimmäinen näistä vaikeuksista oli, ettei karhukotka siipiensä suuresta voimasta huolimatta jaksaisi viedä ylös asti köyttä, joka olisi kyllin vahva kantamaan jonkun heistä. Jonkin nuoran se saattaisi helposti kuljettaa kallion huipulle, mutta siitä ei olisi mitään hyötyä. Tarvittaisiin hyvin vahva köysi miehen kannattamiseen, etenkin kun kiipeejällä silloin olisi kova työ ponnistellessaan ylös kalliota. Köyden pitäisi olla hyvin pitkä, ainakin kolmesataa kyynärää, ja joka kyynärä lisäisi sitä painoa, joka kotkan olisi kannettava ylös.

Ei ole luultavaa, että he aikoivat kiivetä ylös tätä köyttä käsivoimin. Parikymmentä kyynärää tai vähän enemmän olisi kuka tahansa heistä jaksanut kiivetä. Mutta heidän olisi kiskottava ainakin pari sataa kyynärää ylöspäin ennenkuin voisivat asettaa jalkansa kallion reunalle. Ketterinkään merimies, joka on koskaan kiivennyt isonmaston partuuniin, ei olisi päässyt puoliväliin tuosta korkeudesta. He olivat heti alussa aavistaneet tämän vaikeuden, ja Karlin kekseliäisyys oli paikalla ryhtynyt huolehtimaan sen auttamisesta, niinkuin seuraavasta nähdään.

Toinen kysymys, joka heräsi, oli se, voiko köyden saada kiinnitetyksi kalliolle, jos karhukotka olisi kyllin vahva kuljettamaan sen sinne.

Luonnollisestikaan eivät he voisi itse tehdä mitään sen asian hyväksi, ja se seikka jäisi pelkän sattuman varaan. Yksi mahdollisuus oli olemassa, sen kaikki myönsivät. Lintu voisi leijaillessaan pakoon vuoren yli takerruttaa köyden jonkin kallionlohkareen tai jäätyneen lumikokkareen ympäri. Se oli sellainen mahdollisuus, josta pääsisi selville ainoastaan kokeilemalla. Mahdollisesti se saattaisi onnistua.

Ensimmäinen vaikeus, joka koski köyden vahvuutta ja painoa, joutui järkevän keskustelun ja arvioimisen alaiseksi. Oli olemassa tosiasioita, joihin saattoi nojautua, ja joista sopi päätellä arviolta, mutta kyllin läheltä totuutta, jotta niihin uskalsi perustaa suunnitelmansa. He osasivat jokseenkin tarkoin määritellä, kuinka tukeva köyden tulisi olla, jotta joku heistä voisi siinä riippua, ja sellainen olisi kyllin vahva kantamaan heidät täältä ylös. Kotkan voimat saattoi myöskin arvioida jokseenkin tarkoin, ja epäilemättä tekisi lintu parhaansa päästäkseen pois laaksosta. Sen tylyn kohtelun jälkeen, joka jo oli tullut sen osaksi, ei se tarvitsisi mitään muuta kannustinta ryhtyäkseen äärimmäisiin ponnistuksiin.

Heidän keskustellessaan tästä asiasta sen eri puolilta selvisi pian, että tärkein asia olisi köyden punominen. Sen saattaisi valmistaa kyllin hienon, niin ettei se olisi liian raskas karhukotkalle ja kuitenkin kyllin luja kannattaakseen miehen painon, jolloin ensimmäinen vaikeus olisi voitettu. Köysi olisi siis tehtävä mitä huolellisimmin. Sen joka säikeen piti olla mitä parasta hamppua ja joka kuidun punottu täydellisesti yhtä paksuksi ja joka suortuvaa piti käsitellä erittäin täsmällisesti.

Ossaru kykeni tekemään sellaisen köyden. Hän osasi punoa sen yhtä tasaiseksi kuin jokin Manchesterin tehdas. Ei tarvinnut pelätä, että Ossarun tekemässä köydessä olisi arvostelevinkaan silmä huomannut vikaa tai virhettä.

Päätettiin lopullisesti, että köysi oli punottava Ossarun toimiessa johtajana ja toisten ollessa paremminkin vain katselijoina kuin auttajina.

Mutta ennenkuin työhön ryhdyttiin, pidettiin sopivana varustautua nälkäpäiviä vastaan savustamalla kummankin ibexin liha. Kuollut karhukotka päätettiin syödä tuoreena.

Niin se sitten syötiin, joten Jupiterin lintu tuotti heille päivällisen, kun taas Junon lintu oli ollut aamiaisruokana.

37. luku.

PÖLKKY JALASSA.

Niin pian kuin he olivat ripustaneet ibexien lihat savustusrihmoille ja pingoittaneet molemmat nahat kuivumaan, kohdistivat he kaiken huomionsa köyden tekemiseen, jonka oli määrä vetää heidät ylös vankilasta. Onneksi heillä oli kyllin suuri varasto hamppua, jota saattoi heti ruveta punomaan. Sen oli Ossaru säästänyt niiltä ajoilta, jolloin hän oli tehnyt kalaverkkonsa. Kun sitä oli säilytetty pienessä kuivassa kallioluolassa, oli se vielä erinomaisessa kunnossa. Sitäpaitsi heillä oli ennestään hyvin pitkä köysi, mutta valitettavasti ei kuitenkaan kyllin pitkä heidän tarkoitukseensa. Se oli sama, jota he olivat käyttäneet kyhätessään puusiltaa kuilun poikki ja jonka he sitten olivat irroittaneet taljoista ja tuoneet talteen majaan. Tämä köysi oli juuri sopivan paksuinen heidän tarkoitukseensa, sillä vähänkin hoikempi olisi tuskin riittänyt kantamaan miehen painoa. Katsoen siihen hirveään vaaraan, johon he joutuisivat riippuessaan siinä sellaisen kallion syrjää vastaan, oli välttämätöntä olla varma edes köyden kestämisestä. He olisivat voineet punoa hyvin paksun ja vahvan, niin ettei olisi ollut pelkoa sen katkeamisesta. Mutta silloin esiintyi toiselta puolen se vaikeus, että kotkan siivet mahdollisesti eivät kannattaisi. Jos köysi olisi liian raskas linnun kannettavaksi kallion reunan yli, silloin olisi kaikki heidän vaivansa turha.

"Miksi emme hankkisi varmuutta siitä asiasta, ennenkuin teemme köyden?" ehdotti Karl.

"Mutta kuinka voimme kokeilla?" oli Kasparin vastaus.

"Luullakseni voimme järjestää sen asian", sanoi kasvintutkija, ilmeisesti pohtien jotakin vaikeata arviolaskua.

"Minä puolestani en keksi siihen mitään keinoa", lausui Kaspar katsahtaen kysyvästi veljeensä.

"Minä luullakseni keksin", sanoi Karl. "Mikä estää meitä ottamasta selville köyden painoa, ennenkuin teemme sen, ja sitä seikkaa, voiko lintu kantaa niin paljon?"

"Mutta kuinka voit punnita köyden, ennenkuin olet tehnyt sen? Mehän juuri koetamme välttää sen tekovaivaa. Ajattelehan, jos se osoittautuisikin hyödyttömäksi jälkeenpäin."

"Mitä siihen tulee", lausui Karl, "ei ole välttämätöntä tehdä sitä valmiiksi saadakseen selville sen painon. Me tiedämme jokseenkin tarkoin, kuinka pitkäksi se on tehtävä, ja punnitsemalla kappaleen tuota, mikä meillä nyt jo on, voimme arvioida minkä tahansa pituuden painon."

"Unohdat, veli Karl, ettei meillä ole mitään punnitsemiskeinoja, ei edes pienintäkään kappaletta. Meillä ei ole vaakalantaa, ei vaakakuppeja eikä punnuksia."

"Pyh", sanoi Karl äänessään tuo luottamuksen vivahdus, jonka synnyttää suurempi asiantuntemus. "Ei ole ollenkaan vaikeaa hankkia kaikkia noita. Mikä luja keppi tahansa kelpaa vaa'an orreksi, kun se asetetaan tasapainoon. Vaakakupit taas saadaan yhtä helposti kuin orsikin."

"Mutta punnukset?" keskeytti Kaspar. "Mistä ne? Sinun vaakaortesi ja -kuppisi olisivat luullakseni hyödyttömät ilman oikeita painoja. Minun käsitykseni mukaan me epäonnistumme siinä yrityksessä, kun ei meillä ole painoja."

"Minua hämmästyttää, Kaspar, että sinä olet niin ajattelematon ja annat kekseliäisyytesi niin vähällä lamaantua. Minä luulisin voivani tehdä sarjan painoja millaisissa olosuhteissa tahansa, joihin joudun, kun vain saan työtarpeita, esimerkiksi kappaleen puuta ja useita kiviä."

"Mutta kuinka, veli? Kerrohan meille!"

"No niin, ensiksikin tiedän oman painoni."

"Se on totta. Mutta se on vain yksi paino. Kuinka saat sitten pienemmät painot?"

"Sillä vaa'an orrella, jonka laatisin, punnitsisin oman ruumiini kivikasaa vastaan. Sitten jakaisin kivet kahteen ryhmään ja punnitsisin ne yhtä kiveä vastaan. Siten saisin punnuksen, joka vastaisi puolta ruumiini painosta, mikä on tunnettu, kuten muistanet. Taas jakamalla kahtia jäljellä olevat kiviläjät saisin yhä pienempiä punnuksia, kunnes saisin pienimmän tarvitsemani painon. Siten menettelemällä saan tietää kilon, jopa grammankin."

"Se on totta, veljeni", vastasi Kaspar, "ja hyvin kekseliästä. Epäilemättä onnistuisi suunnitelmasi, mutta esteenä on eräs pikku seikka, jonka sinä näytät unohtaneen."

"Mikä se on?"

"Ovatko sinun perusteesi täysin oikeat?" kysyi Kaspar suorasti.

"Minun perusteeniko!"

"Niin — se alkuperäinen mittakaava, josta aiot lähteä ja johon perustat arviosi. Tarkoitan oman ruumiisi painoa. Tiedätkö sen?"

"Varmasti", sanoi Karl, "painan täsmälleen seitsemänkymmentä kiloa".

"Oi, veljeni", huomautti Kaspar pudistaen päätään ilmaistakseen epäilystään, "sinä painoit seitsemänkymmentä kiloa Lontoossa, sen minäkin tiedän. Melkeinpä painoin saman verran minäkin, mutta sinä unohdat, että tämän kurjan elämän harmit ja vaivat ovat heikontaneet meitä kumpaakin. Voinpa tosiaankin, veli rakas, huomata sinun olevan paljon laihemman kuin lähtiessämme Kalkuttasta. Epäilemättä voit huomata minussa saman muutoksen. Eikö niin?"

Karlin oli pakko vastata myöntävästi tähän kysymykseen, hän kun huomasi veljensä väitteen oikeaksi. Hänen perusteensa eivät olleet totuudenmukaiset. Hänen ruumiinsa paino, mikä on kaikkina aikoina epäluotettava mittapuu, se kun ei ole muuttumaton, ei kelpaisi tässä tapauksessa perusteeksi. Se arviolasku, jonka he olivat aikoneet tehdä, oli liian tärkeälaatuinen, jotta sen olisi voinut nojata niin epäluotettavaan perustaan. Karl käsitti tämän hyvin selvästi, mutta se ei lannistanut hänen rohkeuttaan, vaan hän päätti panna sittenkin täytäntöön sen suunnitelman, jota oli ehdottanut.

"Kas niin, veli", sanoi hän katsellen hymyillen Kaspariin ja ilmeisesti tyytyväisenä hänen terävyydestään. "Tunnustan sinun johtopäätöksesi tällä kerralla olleen omaani paremman, mutta ei siinä ole kyllin syytä minun luopua suunnitelmastani. On monta muuta keinoa päästä selville jonkin esineen painosta, ja epäilemättä minä keksisin jonkin, jos vähän miettisin, mutta onneksi ei meidän tarvitse vaivata itseämme enemmän sillä seikalla. Jollen erehdy, on meillä eräs aivan täsmällinen normaalipainomitta hallussamme."

"Mikä normaalimitta?" kysyi Kaspar.

"Toinen sinun pyssysi lyijyluodeista. Olen kuullut sinun joskus sanovan niitä viidenkolmatta gramman luodeiksi."

"Niitä menee täsmälleen neljäkymmentä kiloon, joten ne siis painavat viisikolmatta grammaa kukin. Olet oikeassa, Karl, siinä meillä on normaalipainomitta. Se tosiaankin kelpaa."

Asia ei kaivannut enempää pohtimista. Viivyttelemättä he ryhtyivät ottamaan selville kolmensadan kyynärän pituisen köyden painoa. Vaaka laadittiin pian, vieläpä niin tarkka kuin he olisivat aikoneet punnita kultaa sen vaakakupissa. Ne kolmekymmentä kyynärää köyttä, jotka heillä jo oli olemassa, pantiin toiselle puolelle, ja toiselle useita kiviä, joiden painon he jo saattoivat määrätä kertomalla luodin painon määrättyjä kertoja. Ottamalla tämän köydenkappaleen painon kahdeksan kertaa he saivat tietää, minkä verran painaisi kaksisataa neljäkymmentä kyynärää samaa köyttä, jonka määrän he arvatenkin tarvitsisivat.

Kun se oli määrätty, oli seuraava asia ottaa selville, jaksoiko kotka kantaa sellaisen taakan. Tietystikään ei linnun olisi heti kannettava kaikkea sitä, koska osa köyttä olisi vielä maassa, mutta jos sen onnistuisi päästä kallion huipulle, vaikkapa vain sen matalimmalle kohdalle, riippuisi sen säärestä silloin ainakin puolentoista sadan kyynärän pituinen köysi. Jos se kohoaisi vielä korkeammalle, tulisi sen kannettava paino suhteellisesti suuremmaksi.

Oli luonnollista otaksua, että karhukotka lähtiessään laaksosta valitsisi jyrkänteen matalimman kohdan, etenkin kun se tuntisi lentoaan ehkäisevän omituisen lisäkkeen sääressään. Jos tämä otaksuma osoittautuisi oikeaksi, olisi sillä kannettavana vähin mahdollinen paino. He saattoivat sitäpaitsi ohjata karhukotkaa köyden avulla matalimmalle kohdalle, koska he voivat estää sitä lentämästä mihinkään muuhun suuntaan, pitämällä köyttä käsissään.

Kaikkia näitä seikkoja mietiskellen ja jokseenkin iloisina niistä monista kohdista, jotka näyttivät olevan heidän puolellaan, he ryhtyivät koettelemaan kotkan voimaa.

Sen selville ottaminen ei kestäisi kauan, mutta tietoisina tuloksen tärkeydestä he kävivät tähän käsiksi tarkoin harkiten.

He hankkivat puupölkyn ja katkaisivat sen niin lyhyeksi, että se painoi aivan saman verran kuin köysi, jonka he tarvitsivat. Tämän tukin toiseen päähän he kiinnittivät sen kolmenkymmenen kyynärän pituisen köydenkappaleen, jota he jo olivat käyttäneet eri tarkoituksiin, kun taas toinen pää oli lujasti solmittu kotkan säären ympäri.

Kun kaikki oli valmista, vapautettiin lintu muista siteistään, ja sitten kaikki vetäytyivät jonkun matkan päähän, jotta kotka voisi vapaasti käyttää siipiään.

Kuvitellen nyt olevansa kahleeton hypähti karhukotka siltä kiveltä, jolle se oli asetettu, ja levittäen siipensä kohosi melkein kohtisuorasti ilmaan.

Ensimmäiset kolmekymmentä kyynärää se nousi voimakkaasti ja nopeasti. Katselijoiden toivorikas mieli pukeutui iloisiin huudahduksiin.

Mutta voi! Se toivo oli lyhytaikainen ja loppui melkein samalla hetkellä kuin oli syntynytkin. Köysi, joka oli nyt venynyt täyteen pituuteensa, jännittyi äkkiä ja nykäisi kotkaa muutamia jalkoja takaisin maahan päin. Samalla hetkellä kohosi pölkky vain muutamia tuumia maasta. Lintu lepatteli hetkisen nolostuneena tästä odottamattomasta keskeytyksestä. Saavutettuaan tasapainonsa se koetti jälleen kohota ylöspäin.

Taas pingoittui köysi kohottaen niinkuin äskenkin pölkkyä vain hyvin vähän. Kotkan lento ei tällä kerralla häiriintynyt niin paljon kuin edellisellä, se kun osasi nyt odottaa nykäystä. Siitä huolimatta se painui niin paljon alas, että sen "ankkuri otti pohjaan". Sitten se näytti tulevan siihen uskoon, ettei kyennyt nousemaan pystysuorasti ylöspäin, ja suuntasi kulkunsa vaakasuorasti. Pölkky hyppelehti maassa paikasta toiseen välillä heilahdellen ilmassa, mutta vain muutamia sekunteja kerrallaan.