← Table of contents
Saarroksissa Himalajalla

Front matter (continued 3)

Aino Tuomikoski translation

Vihdoin tulivat katselijat vakuutetuiksi siitä, että karhukotka ei jaksanut nousta kallion huipulle sääressään tuon pölkyn painoinen köysi.

Lyhyesti sanoen, suunnitelma oli osoittautunut virheelliseksi, ja kun ei enää ollut toivoa sen onnistumisesta, loivat seikkailijamme pettyneen silmäyksen toinen toisiinsa, jättäen kotkan vapaasti laahaamaan puuankkuriaan minne tahansa halusi.

38. luku.

UUSIA KOKEITA.

Tuo tavallinen hiljaisuus, joka seuraa pettymystä, vallitsi jonkun aikaa niiden kolmen henkilön kesken, jotka olivat joutuneet katselemaan kotkan epäonnistunutta yritystä. Kaspar näytti vähemmän masentuneelta kuin toiset, mutta miksi niin oli, ei kumpikaan toisesta viitsinyt kysyä.

He eivät olleet kovin kauan vaiti, eikä se suru, joka oli aiheuttanut heidän vaikenemisensa, kestänyt paljoa kauemmin. Molemmat olivat haihtuvia kuin kesäpilvi, joka hetkiseksi pimittää taivaanlaen ja sitten liitää pois jättäen sen yhtä kirkkaaksi ja selkeäksi kuin se oli ennemminkin.

Kasparille saivat toiset olla kiitollisia tästä onnellisesta tunteen muutoksesta. Nuoren metsämiehen mieleen oli juolahtanut eräs ajatus tai paremminkin uusi suunnitelma, jonka hän heti ilmaisi tovereilleen. Täsmällisesti puhuen ei Kasparin suunnitelmaa voinut sanoa uudeksi. Se oli vain täydennys siihen, jonka Karl jo oli heille esittänyt. Samoin kuin aikaisemminkin oli karhukotkan näyteltävä siinä pääosaa.

Jo heidän arvioidessaan sen köyden pituutta, joka heillä pitäisi olla päästäkseen kallion huipulle, oli Kaspar ajatellut erästä toista keinoa, millä sitä lyhentää, toisin sanoen, kuinka voisi asiat järjestää niin, että lyhyempi köysi riittäisi. Hän oli jonkun aikaa pohtinut tätä ajatusta mielessään, mutta ei ollut halunnut puhua siitä toisille, ennenkuin oli saatu selville kotkan voimakkuus. Nyt kun karhukotka oli "punnittu ja köykäiseksi huomattu", olisi saattanut kuvitella, ettei siitä enää olisi välitetty muuten kuin ruuan lisänä heille. Niin arvelivat Karl ja Ossaru, mutta Kasparin käsitys oli toinen. Hänen mielestään saattoi lintu vieläkin palvella heitä — vieläpä aivan samalla lailla, jolla se oli äsken yrittänyt, vaikkakaan ei ollut onnistunut.

Kaspar mietti ja tuli aivan oikein siihen tulokseen, että köyteen sidottu ylimääräinen paino oli estänyt kotkaa kohoamasta. Se ei ollutkaan niin kovin ylivoimainen sille. Ehkä sen olisi onnistunut kuljettaa se kallion yli, jos se olisi ollut vain puoleksi niin raskas tai vaikkapa vähän suurempikin.

Mitähän, jos painoa vähentäisi?

Kaspar ei suunnitellut köyden ohentamista. Hän tiesi, ettei se kävisi päinsä, koska siitä asiasta oli jo keskusteltu ja päätetty.

Mutta mitähän, jos köysi olisi lyhyempi kuin se, jonka he olivat teoreettisesti arvioineet sopivaksi? Kuinka kävisi, jos se olisi vain viisikymmentä kyynärää sen sijaan, että he olivat ajatelleet parin sadan kyynärän pituista? Silloin voisi kotka lentää sen kera niin korkealle kuin köyden pituus sallisi.

Kaspar tunsi olevansa vakuutettu tästä asiasta, eikä kumpikaan toisista epäillyt sitä seikkaa — mutta mitä sitten?

"Mitä hyödyttäisi", kysyi Karl, "käyttää viidenkymmenen kyynärän pituista köyttä, vaikka kotka voisi kantaa sen kuuhun asti? Vaikka se kuljettaisi köyden toisen pään kallion matalimmalle kohdille, olisi toinen noin sata kyynärää meidän päämme yläpuolella."

"Ei kyynärääkään, veljeni — ei jalkaakaan. Toinen pää olisi meidän käsissämme, sen takaan."

"Niin, Kaspar", lausui Karl tyynesti, "sinä näytät olevan hyvin luottavainen, vaikka en voi ymmärtää mihin tähtäät. Tiedäthän, ettei tämä hirveä jyrkänne ole miltään kohdalta vähemmän kuin puolitoista sataa kyynärää kohtisuoraan mitattuna."

"Niin tiedän", vastasi Kaspar puhuen yhä yhtä luottavasti, "mutta me voimme pitää käsissämme köyttä, joka on vain viisikymmentä kyynärää pitkä, taikka vielä lyhyempääkin, toisen pään ollessa kallion huipulla."

Karl näytti hämmentyneeltä, mutta shikari, jolla tällä kerralla oli nopeampi käsityskyky kuin filosofilla, ymmärsi Kasparin tarkoituksen ja huudahti:

"Hahaa, nuori sahib tarkoittaa tikapuiden yläpäästä. Se on hänen suunnitelmansa."

"Aivan niin", sanoi Kaspar, "olette arvannut oikein, Ossi. Sitä juuri tarkoitan."

"Niin, nyt ymmärrän", sanoi Karl venyttäen ja samalla vaipuen mietiskelevään äänettömyyteen.

"Ehkä olet oikeassa", lisäsi hän hetken kuluttua. "Joka tapauksessa voi sitä helposti koettaa. Jos suunnitelmasi onnistuu, ei meidän tarvitse tehdä lisää köyttä. Meillä on nyt jo riittävästi. Koettakaamme heti!"

"Missä on karhukotka?" kysyi Kaspar katsahtaen ympärilleen nähdäkseen linnun.

"Tuolla se on, nuori sahib", vastasi Ossaru osoittaen jyrkänteelle päin, "tuolla se istuu kalliolla".

Kotka näkyikin istuvan tai paremminkin olevan kyyristyneenä matalalla kalliopengermällä, mihin se oli laskeutunut epäonnistuneen lentoyrityksensä jälkeen. Se näytti masentuneelta ja väsyneeltä kuin olisi antanut ottaa itsensä käsin kiinni. Mutta Ossarun lähestyessä sitä siinä tarkoituksessa, se näkyi luulevan itsensä vapaaksi ja kohosi jälleen ilmaan komein siiveniskuin.

Mutta silloin se tunsi kahleen jälleen kiristyvän säärensä ympäri. Se putosi taas räpytellen, sitä kun ensin veti alas pölkyn paino ja sitten shikarin voimakas käsivarsi.

Pölkky otettiin nyt pois ja sen tilalle sidottiin koko se köysi, joka heillä oli, näkeinpä enemmän kuin viidenkymmenen kyynärän pituinen.

Karhukotka vapautettiin jälleen Ossarun ryhtyessä pitämään kytkyettä kädessään. Silloin kohosi Jupiterin kaunis lintu ilmaan kuin ei sen lennon päämääränä olisi ollutkaan tämän kallion huippu, vaan Khumularin juhlallinen kärki.

Viidenkymmenen kyynärän korkeudessa sen korkealentoinen kunnianhimo äkkiä masentui Ossarun nykäisyn muistuttaessa sille että se vielä oli vanki. Koe oli täydellisesti onnistunut. Kasparin suunnitelma näytti hyvältä. He ryhtyivät heti tarpeellisiin toimenpiteisiin pannakseen sen käytännössä toimeen.

39. luku.

KOTKAN PAKO.

Ensiksi oli heidän tutkittava köyden laatu ja otettava selville sen vahvuus. Tikapuut olivat jo paikoillaan siellä, mihin ne oli jätetty. Kun köyttä kerran oli koetettu, ei senvuoksi enää ollut mitään muuta vaivaa kuin sitoa se kotkan sääreen; sitten oli kiivettävä korkeimmalle kalliopengermälle, johon tikapuiden avulla pääsi, ja päästettävä lintu lentoon.

Jos heidän onnistuisi saada lintu lähtemään kallion yli ja köysi jotenkin takertumaan huipulle, voisivat he pitää itseään vapaina. Pelkkä ajatuskin sellaisesta mahdollisuudesta, joka nyt tuntuikin varmalta, kohotti taas heidän mielentilaansa suuresti.

He eivät kuvitelleetkaan voivansa kiivetä ohutta köydenkappaletta myöten melkein viidenkymmenen kyynärän korkeuteen. Sellainen temppu ei olisi onnistunut ketterimmältäkään merimieheltä, joka milloinkaan on "apinana riippunut" prammiköydessä. Eivät he ajatelleetkaan sillä lailla kiivetä köyttä ylös, vaan toisella tavalla, jonka he olivat paljon aikaisemmin keksineet ja pohtineet. He aikoivat niin pian kuin köysi olisi varmasti kiinni ylhäällä laittaa siihen portaat sovittamalla pieniä puukappaleita säikeiden väliin. Pitkien välien päähän toinen toisestaan asetettuina ne olisivat tukikohtia, joilla he kiivetessään voisivat lepuuttaa jalkojaan.

Niinkuin on jo mainittu, oli tämä kaikki sovittu etukäteen. Se ei enää kiinnittänyt heidän huomiotaan, joka nyt oli kokonaan kohdistunut sellaisen keinon keksimiseen, millä he saisivat selville tuon köyden luotettavuuden, jonka nojaan heidän henkensä oli uskottava.

Ei pidetty riittävänä sitoa köyttä puuhun ja vetää sitä heidän yhteisillä voimillaan. Karlin ja Kasparin mielestä se kyllä oli riittävä, mutta Ossaru oli toista mieltä. Parempi suunnitelma ja shikarin ajatustavan mukainen oli eräs toinen, joka oli kypsynyt hänen itämaalaisissa aivoissaan ja jolla hän ryhtyi kokeilemaan välittämättä toisten vastaväitteistä. Tarttuen köyden toiseen päähän hän kiipesi korkeaan puuhun ja jotenkin päästyään eräälle vaakasuoralle oksalle, joka oli hyvinkin viisikymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolella, hän kiinnitti köyden lujasti. Hänen määräyksestään tarttuivat nuorukaiset köyden alapäähän, kumpikin kohotti jalkansa maasta ja jäi muutamiksi sekunneiksi ilmaan riippumaan.

Kun ei köysi osoittanut mitään venymisen tai katkeamisen merkkejä molempien painaessa, oli selvää, että sen saattoi millaisten asianhaarojen vallitessa tahansa uskoa kannattavan yhden miehen painon. Siitä varmana shikari laskeutui alas puusta.

Kotka oikeassa kainalossa ja köysikimppu vasemmalla käsivarrella riippuen Ossaru lähti nyt sinne päin, missä tikapuut nojasivat kalliota vastaan. Karl ja Kaspar astelivat aivan hänen jäljessään Fritzin seuratessa kintereillä. Kaikki neljä kulkivat äänettöminä, ulkomuodossaan ja liikkeissään jonkinlainen juhlallisuuden leima kuin heijastuksena siitä tärkeästä puuhasta, jossa he nyt olivat.

Uusi kokeilu samoin kuin kotkan voimakkuuden selville ottaminen ei vienyt pitkää aikaa. Jos se olisi onnistunut, olisivat meidän seikkailijamme puuhailleet kauemman aikaa ja sen jälkeen olisi heidän nähty seisovan voitonriemuisina kallion huipulla, Fritzin hypellessä sen toisella puolella olevalla lumisella rinteellä kuin olisi aikonut lähteä ajamaan takaa Ovis ammonia Khumularin taivasta tapailevalla harjalla.

Voi, kuinka toisenlainen olikaan tuon tapausrikkaan päivän ilta! Vähää ennen auringonlaskua palasivat kaikki kolme hitaasti ja surullisina majalleen, tuolle halveksitulle hökkelille, jonka vaatimattoman katon alla he eivät enää koskaan olleet luulleet joutuvansa hakemaan turvaa.

Mutta voi, heidän oli taaskin merkittävä uusi pettymys epäonnistuneiden yritysten pitkään luetteloon!

Ossaru oli kiivennyt karhukotka kainalossaan tikapuita myöten korkeimmalle kalliopengermälle, mihin saattoi päästä. Siitä hän oli päästänyt linnun lentoon, hellittäen suoraksi kaiken hallussaan olevan köyden. Se oli shikarille tuhoisa yritys ja vähällä muodostua hänen elämänsä viimeiseksi teoksi.

Ajatellen, että karhukotka kohoisi ylöspäin ilmaan, ei hän ollut pitänyt muuta mahdollisenakaan. Koettaessaan säilyttää tasapainoaan tuolla kapealla reunakkeella hän oli huonosti valmistunut siihen, mitä sitten seurasi. Sensijaan että kotka olisi kohonnut ylöspäin, lähti se kiitämään vaakasuorasti muuttamatta suuntaansa, ennenkuin sen kytkyt jännittyi. Ei se edes silloinkaan pysähtynyt lennossaan, vaan jatkoi kulkuaan, laahaten perässään viidenkymmenen kyynärän pituista köyttä, jonka toisen pään Ossaru onnekseen oli päästänyt irti, laakson poikki toisella puolella olevia kallioita kohti. Niiden huipulle se pääsi helposti kulkemalla siihen suuntaan, johon oli odottamatta lähtenyt shikarin käsistä.

Harmistuneina katselivat Karl ja Kaspar karhukotkan lähtöä. Heidän käsityksensä mukaan oli Ossaru huonosti hoitanut sen asian, joka oli uskottu hänen haltuunsa.

Mutta Ossarun selitykset valaisivat asian tyydyttävästi. Karl ja Kaspar ymmärsivät, että jollei hän olisi päästänyt lintua irti ajoissa, olisi hänen ollut pakko tehdä sellainen hyppäys, jonka jälkeen hänellä ei olisi ollut minkäänlaista tilaisuutta selittää, millä lailla kotka oli paennut.

40. luku.

FRITZ JA HAUKAT.

Surullisen ja katkeran pettymyksen tuntein käänsivät seikkailijamme selkänsä noille tikapuille, jotka olivat taas pettäneet heidät, ja lähtivät kulkemaan majalle.

Niinkuin edelliselläkin kerralla he astelivat hitaasti ja alakuloisen näköisinä. Fritzin veltto käynti ja riippuva häntä ilmaisivat senkin ottavan osaa yleiseen mielten masentumiseen.

He olivat saapuneet melkein majalle, ennenkuin kukaan noista kolmesta ajatteli puhumista. Heidän nähdessään tuon karkeatekoisen kodin, jolta he niin usein luulivat ottaneensa viimeiset jäähyväiset ja jolle heidän oli yhtä usein ollut pakko palata, johtui Karlin mieleen eräs ajatus, joka sai hänet katkaisemaan hiljaisuuden juuri ovelle tullessa.

"Meidän uskollinen ystävämme", sanoi hän osoittaen majaa, "ainoa ystävämme, kun kaikki muu pettää meidät. Karkea se on niinkuin moni ystävä, joka siitä huolimatta on arvokas. Minua alkaa miellyttää sen kunniallinen ulkonäkö. Tunnen kunnioitusta sitä kohtaan niinkuin ainakin kotia katsellessa."

Kaspar ei vastannut mitään. Hän vain huokasi. Baijerin Alpeilta tullut nuori vuorivuohien metsästäjä ajatteli toista kotia, joka oli kaukana laskevan auringon puolella. Niin kauan kuin tuo asia askarrutti hänen aivojaan, ei hän voinut suopein mielin ajatella Himalajalla sijaitsevaa asuntoa, jossa heidän oli pakosta majailtava.

Ossarun ajatukset olivat yhtä kaukana siltä paikalta. Hän mietiskeli kristallinkirkkaan virran reunalle pystytettyä bambumajaa, jota varjostivat palmut ja muut troopilliset puut. Vielä enemmän hän ajatteli riisiä ja pähkinöitä ja ylinnä kaikkea muuta oli hänen mielessään rakas betelinsä [kasvi, jota yleisesti pureksitaan itämaissa Suom.], jota Cannabis sativa vain huonosti korvasi.

Kaspar ajatteli nyt erästä uutta asiaa, joka ilmaisi, ettei hän ollut vielä hylännyt kaikkea toivoa saada palata takaisin syntymäkotiin. Heidän syötyään illallisekseen paahdettua vuohenpaistia hän ilmaisi mietteensä toisillekin.

Hän ei ollut itsestään ryhtynyt katkaisemaan hiljaisuutta. Hän vain vastasi Karlin kysymykseen, sillä tämä oli pyytänyt selitystä veljeltään huomattuaan hänen hajamielisen ilmeensä.

"Olen koko ajan kotkan paon jälkeen", sanoi Kaspar, "mietiskellyt toista lintua, josta tiedän jotakin. Se saattaisi suorittaa meidän tarvitsemamme palveluksen aivan hyvin, ehkäpä paremminkin kuin karhukotka."

"Toista lintuako?" kysyi Karl. "Mistä linnusta sinä puhut? Tarkoitatko noita järvellä eleleviä bramiinihanhia? Me saattaisimme tosin ottaa jonkun niistä kiinni elävänä, mutta minun on mainittava sinulle, veljeni, että niiden siivet kantavat ainoastaan niiden oman painavan ruumiin. Jos lisäisit siihen kilon tai vain puolikin sitomalla niiden jalkaan nuoran, eivät ne voisi kohota pois tästä laaksosta paremmin kuin mekään. Ei — ei. Minun mielestäni voimme paikalla hylätä sen ajatuksen. Ei millään muulla linnulla kuin kotkalla ole niin voimakkaita siipiä, että se voisi suorittaa sinun toivomasi tempun."

"Se lintu, jota minä ajattelin", virkkoi Kaspar, "kuuluu samaan sukuun kuin kotkakin. Luullakseni puhun täsmällistä tieteellistä kieltä. Vai mitä arvelet, veli houkkioni? Hahahaa! No, sanonko sen? Olet varmaankin jo arvannut, millaista lintua tarkoitan?"

"En tosiaankaan", vastasi Karl. "Tässä laaksossa ei ole muita kotkan sukuun kuuluvia lintuja kuin haukkoja, eivätkä ne ankaroiden luonnontutkijain mukaan kuulu samaan sukuun, ainoastaan samaan heimoon Jos tarkoitat haukkaa, on niitä muutamia lajeja tällä paikalla, mutta suurimmatkaan niistä eivät voisi kantaa kallion yli mitään raskaampaa kuin purjelankapätkän. Katsohan, tuolla on nyt pari sellaista!" jatkoi Karl osoittain kahta noin kolmenkymmenen kyynärän korkeudessa heidän yläpuolellaan kaartelevaa lintua. "Niitä sanotaan 'tshork'-haukoiksi; ne ovat suurimpia Himalajan haukoista. Noitako tarkoitat, veljeni?"

"Eikö tuo ole sääksipari?" kysyi Kaspar suunnaten silmänsä ylöspäin ja katsellen korkealla heidän yläpuolellaan kaartelevia siivekkäitä olentoja, jotka risteilivät ilmassa kuin saalista etsien.

"On", vastasi luonnontutkija, "ne kuuluvat siihen lajiin ja tarkasti puhuen samaan sukuunkin kuin kotka. Ethän niitä tarkoittane?"

"En, en aivan niitä", sanoi Kaspar venyttäen ääntään ja hymyillen merkitsevästi puhuessaan, "mutta jos ne ovat leijoja… [Sekä sääksi että leija ovat englanninkielellä kite; siitä Kasparin sanaleikki. Suom.] Oho, mitä nyt?" huudahti hän, kun eräs haukkojen liike äkkiä keskeytti hänen ajatusjuoksunsa ja puheensa. "Mitä ilkeyttä nuo linnut puuhaavat? Niin totta kuin elän, ne näyttävät yrittävän hyökätä Fritzin kimppuun! Luulevatkohan ne tosiaankin olevansa kyllin väkeviä voidakseen jotenkin vahingoittaa kelpo koiraamme?"

Kasparin puhuessa nähtiin molempien haukkojen äkkiä laskeutuvan äskeiseltä korkealta tasoltaan ja sitten kaartelevan nopein lyhyin kierroksin baijerilaisen mäyräkoiran pään ympärillä. Koira oli kyyristynyt maahan lähelle pientä viidakkoa noin kolmenkymmenen kyynärän päähän majasta.

"Mahdollisesti niiden pesä on tuolla viidakossa", arveli Karl. "Senvuoksi ne ehkä ovat vihaisia koiralle, sillä vihaisia ne tosiaankin näyttävät olevan."

Niin olisi saattanut kuka tahansa päätellä lintujen käytöksestä niiden yhä hyökätessä koiran kimppuun, milloin kohoten joitakin jalkoja sen yläpuolelle ja sitten taas syöksyessä alas jonkinlaisessa vertauskuvallisessa kaaressa, joka siiveniskulla tullen yhä lähemmäksi, kunnes ne lehauttelivat siipiään melkein sen silmille. Näitä liikkeitä ne eivät tehneet äänettöminä, sillä lennellessään ne tuon tuostakin päästivät kimeitä huutoja, jotka tuntuivat parin vihaisen naarasketun ääneltä.

"Niiden poikaset kai ovat lähellä?" arveli Karl.

"Ei, sahib", sanoi Ossaru, "ei ole pesää eikä poikasia. Fritz syö illallisekseen ibexin lihaa. Nuo rosvot tahtovat viedä siltä aterian."

"Syökö Fritz siis?" kysyi Kaspar. "Sehän selittää kaikki. Kuinka tyhmiä nuo linnut ovatkaan kuvitellessaan voivansa siepata illallisen oivan Fritzin suusta! Sehän ei näytä väittävän niistä ollenkaan!"

Oli aivan totta, että Fritz oli tähän mennessä tuskin huomannut noita kahta siivekästä ahdistajaansa. Niiden vihamieliset mielenosoitukset olivat saaneet sen puolelta osakseen vain silloin tällöin jonkun murahduksen. Mutta niiden laskeutuessa lähemmäksi ja kun niiden siipien kärjet pieksivät Fritzin silmiä, kävi asia kovin sietämättömäksi, ja Fritz alkoi menettää mielenmalttiaan. Se alkoi murista yhä tiheämmin, kohosi kerran pari kyyristyneestä asennostaan ja koetti siepata suuhunsa lähinnä olevia sulkia.

Tätä omituista näytelmää mäyräkoiran ja lintujen välillä kesti kauemmin kuin viisi minuuttia. Sitten se päättyi jokseenkin omituisesti ja Fritzin mielestä epäilemättä peräti epämiellyttävästi.

Haukat olivat ensi hyökkäyksestään alkaen noudattaneet erilaista menettelytapaa. Toinen teki kaikki lähentymisyrityksensä edestäpäin, kun taas toinen suuntasi hyökkäyksensä yksinomaan takaapäin. Anastajien menetellessä tällä lailla oli koiran pakko puolustaa itseään sekä edestä että takaapäin ja sitä tehdessään sen täytyi katsella samalla kertaa kahteen suuntaan. Juuri kun se ärisi ja haukkui edessään olevalle linnulle, täytyi sen heti käännähtää ympäri ja uhata samalla lailla arempaa ryöväriä, joka hyökkäili sen kimppuun takaapäin. Tämä viimeksimainittu olikin vielä häiritsevämpi ja äänekkäämpi kuin sen toveri. Lopulta se ei enää tyytynyt siilon tällöin läjäyttämään Fritziä siivellään, vaan uskalsi julkeasti iskeä terävät kyntensä kiinni sen takapuoleen.

Se oli enemmän kuin koiran luonto saattoi kestää. Fritz päättikin olla sietämättä sitä enää kauemmin. Pudottaen sen mällin, jota oli pureskellut, se hypähti seisaalleen, pyörähti äkkiä sitä sääkseä kohti, joka oli iskenyt siihen kyntensä, ja loikkasi ylös ilmaan aikoen siepata sen kiinni.

Mutta varuillaan oleva lintu oli aavistanut tämän nelijalkaisen tempun, ja ennenkuin viimeksimainittu ehti tarttua siihen, oli se liitänyt paljon ylemmäksi kuin mihin mikään nelijalkainen eläin saattoi koskaan hypätä.

Fritz kääntyi muristen pettyneenä jälleen lihapalaansa päin, mutta vielä pettyneemmän näköinen hän oli huomatessaan, ettei se ollut enää saavutettavissa. Toinen ryövärihaukka oli iskenyt kyntensä koiran lonkkaan ja toinen ryöstänyt siltä illallisen!

Viimeisen kerran näki Fritz vuohenlihan linnun nokassa korkealla ilmassa yhä pienenevänä, kunnes se kokonaan katosi hämärään etäisyyteen.

41. luku.

FRITZ LOUKKAANTUNEENA.

Tämä omituinen pieni välikohtaus mäyräkoiran ja haukkojen välillä oli keskeyttänyt veljesten puhelun Kasparin esittämästä aiheesta. Eikä siihen palattu edes heti kahakan päätyttyä, sillä se katse, millä Fritz seurasi tuon linnun lähtöä, joka oli niin siekailematta napannut siltä lihapalan, oli niin äärimmäisen hullunkurinen, että se herätti katselijoissa pitkiä äänekkäitä naurunpuuskauksia.

Fritzin naama ilmaisi harvinaista järkytystä. Syvää hämmästystä ja harmia, johon oli sekaantunut voimakas keskittyneen raivon tunne, ei näkynyt ainoastaan sen silmistä, vaan myöskin koko asennosta. Jonkun aikaa se seisoi pää pystyssä ja kuono korkealla ilmassa, silmien liekehtiessä sanomattomasta kostonhalusta seuratessaan haukkojen lentoa.

Fritz ei ollut koskaan ennen elämässään, ei silloinkaan kun norsun kärsä kurkottui aivan sen häntään asti, tuntenut niin elävästi siipien puutetta. Ei milloinkaan ennen se ollut niin pahoitellut sitä rakenteensa vajavaisuutta, ettei ollut saanut noita hyödyllisiä lisäkkeitä. Jos se olisi saanut haltiattaren taikasauvan haltuunsa sillä hetkellä, olisi se sen avulla hankkinut itselleen siivet, ei tosin välttämättä kauniit, sillä se oli toisarvoinen kysymys, vaan vahvat ja pitkät, joiden avulla se olisi voinut saada kiinni nuo ryövärihaukat ja rangaista niitä ennenkuulumattomasta rohkeudesta.

Kauemmin kuin minuutin ajan pysyi Fritz mainitsemassamme asennossa. Sen ryhti sopi mainiosti koiralle, kun sitä on perinpohjin narrannut ja pettänyt pari olentoa, joiden vahvuutta ja kykyä kohtaan se oli osoittanut äärimmäistä halveksumista. Juuri tuo hämmästyksen ja raivon sekainen ilme antoi Fritzille sen vakavanhullunkurisen näön, joka oli saanut heidät kaikki nauramaan. Yhtä hullunkurinen oli koiran naamalla kuvastuva ilme sen kääntyessä katsomaan kolmea ihmistoveriaan. Se huomasi heidän laskevan leikkiä hänen kustannuksellaan, mutta sen puolittain moittiva, puolittain apua anova ilme teki vain heidän ilonsa kaksinkertaiseksi. Katsahtaen yhdestä toiseen se näytti pyytävän heiltä kultakin vuorostaan myötätuntoa.

Se oli turha pyyntö. Kaikki kolme olivat samalla lailla heittäytyneet iloisuuden valtaan, mikä tuntui yhtä tylyltä kuin se oli vastustamatontakin. Fritzillä ei ollut ainoaakaan ystävää.

Kului varmaankin kymmenen minuuttia, ennenkuin kukaan heistä saattoi hillitä äänekästä naurunhohotustaan, mutta paljon ennen sitä oli heidän naurunsa esine lähtenyt pois näkyvistä. Se oli tahtonut poistua sellaiselta paikalta, missä siltä oli ryöstetty illallinen, ja vetäytyi loukkaantuneen näköisenä ystävällisemmän majan turviin.

Kesti jonkin aikaa, ennenkuin seikkailijamme saivat takaisin vakavan mielialansa. Kun heidän hilpeytensä esine sitten oli poissa näkyvistä, haihtui se vähitellen heidän mielestäänkin.

Saattaisi herättää ihmetystä, että he olivat sellaisissa olosuhteissa, jommoisissa he olivat, antaneet valtaa iloisuuden puuskalle. Mutta siinä ei kuitenkaan ollut mitään kummallista. Päinvastoin oli täysin luonnollista, täysin ihmisluonnon mukaista olla näin eri mielialojen vallassa. Ilo ja suru seuraavat toisiaan ajoittain vaihdellen yhtä varmasti kuin päivä seuraa yötä tai kaunis ilma myrskyä.

Vaikka emme ymmärrä miksi ja minkätähden tällaista tapahtuu, voimme helposti uskoa kohtalon niin järjestäneen asiat. Eräs runoilija on kauniisti laulanut:

"kevätkin ois synkkää säätä, jollei muuta aikaa ois",

ja meidän oma kokemuksemme vahvistaa tässä säkeistössä lausutun totuuden.

Sellainen, joka on elänyt troopillisten maiden ikikestävässä keväässä, kun ei lehti koskaan putoa eivätkä kukat koskaan kuihdu, voi hyvin vahvistaa tuon tosiasian, että kevätkin voi aikaa myöten muuttua väsyttäväksi. Me ikävöimme talvea, sen pakkasta ja lunta ja kylmiä, purevia tuulenviimoja. Niin ihastuneita kuin olemmekin vihreihin metsiin, katseemme niitä välillä mielihyvin ruosteenkarvaiseen verhoutuneina, taivaanlaen ollessa harmaa ja synkkä, mutta silti silmääkiehtova. Totta on, vaikka se tuntuukin omituiselta, että ihmisluonto samoin kuin ilmakin tarvitsee välillä myrskyä.

42. luku.

LEIJA!

Niin pian kuin heidän ilonpuuskansa oli kokonaan ohi, jatkoivat Karl ja Kaspar sitä keskustelua, joka oli niin äkkiä katkennut.

"Sanot siis, veljeni", lausui Karl, joka ensimmäisenä palasi siihen aiheeseen, "että on olemassa kotkansukuinen lintu, joka voisi kantaa meidän köytemme kallion yli. Mistä linnusta puhut?"

"Kas vain, Karl, sinullahan on kovin hidas käsityskyky tänä aamuna. Tosiaankin olisi noiden kahden sääksen näkemisen pitänyt selvittää sinulle tarkoitukseni."

"Ahaa, tarkoitat siis leijaa?"

"Niin, sellaista, jolla olisi hyvin leveä rinta, hyvin ohut ruumis ja hyvin pitkä häntä, sellaista, jollaisia sinulla ja minulla oli tapana tehdä, eikä siitä ole kovinkaan monta vuotta."

"Paperileija", sanoi Karl toistaen lauseen koneellisesti ja samalla istuutuen miettivään asentoon. "Tosiaankin, veljeni", lisäsi hän hetkisen kuluttua, "tuossa ehdotuksessasi on jonkun verran järkeä. Jos meillä olisi paperileija, nimittäin hyvin suuri, saattaisi se mahdollisesti kuljettaa kallion huipun yli köyden mutta voi…"

"Ei sinun tarvitse jatkaa pitemmälle, Karl", keskeytti hänet Kaspar. "Tiedän mitä aiot sanoa: ettei meillä ole ollenkaan paperia, mistä voisimme tehdä leijan, ja että se luonnollisesti sotkee koko asian. Meidän ei kannata ajatella sitä enempää, koska ei meillä ole aineksia. Rungon eri osat me saattaisimme helposti laatia, samoin pyrstön. Mutta sitten siivet, niin siivet! Toivoisinpa, että meillä olisi pino vanhoja sanomalehtiä. Mutta mitä hyötyä on toivomisesta! Meillä ei niitä ole."

Vaikka Karl istuikin vaiti, ei hän näyttänyt kuulevan tai ei ainakaan ottavan huomioon, mitä Kaspar oli juuri lausunut. Hän tuntui vaipuneen joko haaveiluun tai johonkin syvään mietiskelyyn.

Pian osoitti hänen puheensa selvästi, että tuo hiljaisuus oli merkinnyt mietiskelyä.

"Ehkä", sanoi hän katsahtaen toivorikkaasti metsään päin, "ehkä ei meiltä aivan kokonaan puutu sitä raaka-ainetta, josta olet puhunut".

"Tarkoitatko paperia?"

"Mehän olemme juuri sillä alueella maailmassa missä sitä kasvaa", jatkoi Karl ottamatta kysymystä huomioonsa.

"Mitä, missäkö paperia kasvaa?"

"Ei", vastasi Karl, "en tarkoita, että täällä kasvaa paperia, vaan sellaista ainetta, josta voi tehdä tuota hyödyllistä tavaraa".

"Mitä se on, veljeni?"

"Se on eräs puu tai paremminkin pensas, joka kuuluu Thymeleaceaen eli daphnein luokkaan. Tämän luokan kasveja tavataan monissa maissa, mutta pääasiassa Intian ja Etelä-Ameriikan viileämmillä seuduilla. Englannissakin on sen suvun edustajia, sillä metsien ja pensasaitojen kaunis 'Britannian näsiä', joka tunnetaan lääkkeenä hammassärkyä vastaan, on oikea daphne. Ehkä kummallisin kaikista Thymeleaceaista on kuuluisa 'lagetta' eli Jamaikan pitsipuu; siitä osaavat tuon saaren naiset valmistaa kalvosimia, kauluksia ja vöitä, jotka täydellisesti muistuttavat todellisia pitsejä oikeihin muotoihinsa leikattuina ja kokonaan valkaistuina. Maihin lasketut niskoittelevat merimiehet sekä muut Jamaikan karanneet neekerit valmistivat usein ennen orjuuden lakkauttamista vaatekerran lagettasta, jota he löysivät yllin kyllin saaren vuoristossa kasvavista metsistä. Jo ennen orjuuden poistamista käyttivät noiden samojen orjien herrat pitsipuun kuorta toiseen, vähemmän hienoon tarkoitukseen. Noilla julmilla tyranneilla oli tapana punoa sen sitkeistä säikeistä siimoja orjanruoskiinsa."

"Ja sinä luulet noista puista voitavan tehdä paperia?" kysyi Kaspar kärsimättömästi haluten tietää, oliko olemassa mitään mahdollisuutta hankkia sellaista leijan levyksi.

"On olemassa joitakin daphnelajeja", vastasi kasvintutkija, "joiden kuorta voidaan muokata paperiksi. Muutamia niistä tavataan Hyväntoivonniemellä ja toisia Madagaskarin saarilla, mutta parhaat lajit tähän tarkoitukseen kasvavat juuri näillä vuorilla ja Kiinassa. Nepalissa on Daphne Bholua, josta nepalilaiset valmistavat vahvaa, sitkeää pakkauspaperia, ja minulla on syytä uskoa, että sellaista kasvaa myöskin Bhotanin Himalajalla, ei kaukanakaan siltä kohdilta, missä me nyt asumme. Sitäpaitsi on Kiinassa ja Japanissa, näiden vuorten toisena puolella kaksi tai kolme saman kasvin eri lajia, joista kiinalaiset tekevät sitä kellertävää paperia, mitä lienet nähnyt heidän kirjoissaan ja heidän teerasioihinsa liimattuna. Siis", lisäsi kasvintutkija katsellen tarkkaavasti metsiin päin, "koska paperin valmistukseen kelpaavaa daphnea kasvaa Kiinassa meistä itäänpäin ja Nepalissa ja Bhotanissa meistä länteen, on aivan johdonmukaista päättää, että joitakin sen lajeja voi löytää tästä laaksosta, missä ilmanala on juuri sellainen kuin se vaatii. Sen siemeniä ovat linnut voineet kuljettaa tänne, koska monet lintulajit pitävät sen marjoista ja syövät niitä saamatta mitään vahinkoa itselleen, vaikkakin ne, omituista kyllä, ovat myrkyllisiä kaikille nelijalkaisille".

"Luuletko tuntevasi tuon pensaan, jos näet sen, veljeni?"

"No, totta puhuen, en luule voivani tuntea sitä sen tavallisesta ulkomuodosta päättäen, mutta jos näkisin daphnen kukan, voisin epäilemättä tuntea pensaan sen kasvitieteellisten tunnusmerkkien mukaan. Paperin valmistamiseen kelpaavien lajien lehdet ovat suikeita ja punertavia, hienopintaisia ja kiiltäviä kuin laakeripuun lehdet. Se liittyykin läheisesti laakerin sukuun. Valitettavasti ei pensas kuki tähän vuodenaikaan, mutta jos voimme löytää jonkin marjan ja lehden tai pari, luulen voivani sen todeta. Sitäpaitsi auttaisi kuori joka on hyvin sitkeää, meitä pääsemään selville asiasta. Minulla on tosiaankin syytä luulla, että löydämme sen täältä lähistöltä. Senvuoksi puhun niin luottavasti sanoessani, ettei meiltä ehkä kokonaan puutu raaka-ainetta paperin valmistamiseen."

"Minkä vuoksi. Karl? Olet ehkä nähnyt jotakin sen tapaista?"

"Niin olenkin. Jonkin aikaa sitten kuljeskellessani siellä täällä kuljin matalapensaisen tiheikön läpi. Pensaiden latvat ulottuivat rintaani asti. Silloin ne kukkivat. Kukat olivat sinipunertavia ja kasvoivat oksien kärjissä pieninä terttuina. Niillä ei ollut minkäänlaista teriötä, ainoastaan värilliset verholehdet Nämä tunnusmerkit vastaavat niitä, jotka daphnesta on annettu. Sitäpaitsi olivat lehdet suikeat, sametinhienot pinnaltaan ja purppuranväriset. Kukat tuoksuivat erittäin suloiselta aivan kuin kaikki daphnelajit. En ajatellut niiden tutkimista silloin, mutta kun nyt muistelen noita tunnusmerkkejä, olen melkein varma siitä, että pensaat olivat daphneja."

"Luuletko voivasi löytää tuon tiheikön jälleen?"

"Kyllä, helpostikin. Ei se ole kaukanakaan siitä paikasta, missä olimme vähällä ryhtyä hirveään kaksintaisteluun."

"Hahahaa", nauroi Kaspar vastaukseksi kasvintutkijan merkitykselliseen huomautukseen. "Mutta, veljeni", jatkoi hän, "joskin tuo pensas osoittautuisi daphneksi, mitä hyötyä olisi meillä sen löytämisestä niin kauan kuin emme osaa valmistaa siitä paperia?"

"Mistä tiedät, ettemme osaa?" sanoi Karl väittäen Kasparin liian varmaa huomautusta vastaan. "En ole niin varma siitä, ettemme osaa. Olen lukenut erään Kiinan olojen kuvaajan kertomuksen koko tuosta menettelytavasta. Se on hyvin yksinkertainen, ja minä luulen muistavani kylliksi voidakseni sitä seurata. Ehkä en kykenisi tekemään hienoa kirjoituspaperia mutta sellaista kyllä, joka auttaisi meitä tässä tarpeessamme. Emme tarvitse parasta 'kellertävänvalkoista'. Valitettavasti ei meillä ole täällä postitoimistoa. Toivoisin, että meillä olisi. Jos voimme saada aikaan jotakin niin hienoa kuin karkein pakkauspaperi, kelpaa se luullakseni aivan hyvin leijaan."

"Se on totta", vastasi Kaspar. "Sen parempi, mitä karkeampaa ja vahvempaa se on. Mutta lähtekäämme heti, Karl, katsomaan voimmeko löytää noita puita."

"Sen me teemmekin", vastasi Karl nousten seisomaan puhuessaan ja valmistautuen lähtemään daphnen etsintään.

Kaikki lähtivät tietenkin yhdessä, sillä Ossaru oli yhtä innostunut tutkimuksen tuloksesta kuin kumpi hyvänsä veljeksistä. Fritz, joka huomasi majasta, että toiset aikoivat lähteä uudelle retkelle, sai osittain voitetuksi pahantuulensa ja hyökäten ulos piilopaikasta asteli ääneti heidän jäljessään.

43. luku.

PAPERIPUU.

Seurueen suureksi iloksi kääntyivät asiat juuri sille tolalle kuin Karl oli otaksunut. Sen tiheikön, josta hän oli puhunut, muodostivat pääasiassa daphnepensaat. Sen näet Karl päätti pudonneiden lehtien muodosta ja muutamista marjoista, joita vielä oli jäljellä oksissa. Mutta kuorikin oli tunnusmerkillinen, se kun oli erittäin sitkeää ja sitäpaitsi kovin katkeran makuista, vieläpä niin suuressa määrässä, että poltti nahan Ossarun suusta hänen pureskellessaan sitä, ajattelemattomasti kyllä, liian vapaasti.

Tarkastettuaan asianmukaisesti lehtiä, marjoja ja kuorta kasvintutkija tuli siihen tulokseen että pensas varmasti oli oikea daphne. Niin se tosiaan olikin nimittäin se laji, joka Nepalissa tunnetaan Daphne Bholuana ja josta nepalilaiset valmistavat karheapintaista, mutta pehmeää paperia.

Niin pian kuin he olivat tyytyväisinä todenneet tämän asian, päättivät he ryhtyä toimeenpanemaan Kasparin ehdotusta ja koettaa valmistaa paperileijan.

Ilman Karlin käytännöllistä taitoa, hän kun ei ainoastaan ollut tutustunut kasvien ja puiden kasviopilliseen rakenteeseen, vaan myöskin niiden käytäntöön, vieläpä muutamissa tapauksissa siihen tapaankin, millä niitä valmistettiin määrättyihin tarkoituksiin, ilman tätä taitoa ei pelkkä daphnen löytäminen olisi heitä ollenkaan auttanut. Kasvaessaan tiheikössä se ei muistuttanut paperipuuta enemmän kuin mikään muukaan sen vieressä kasvava puu. Päinvastoin näkyi lähistöllä monta muuta puuta joiden kuoresta olisi saanut paljon enemmän paperin näköistä ainetta ja leveämpinä kaistaleina kuin daphnesta, sillä viimeksimainitun kuori, joka irtaantui kapeina kappaleina, näytti kaikkein huonoimmalta raaka-aineelta paperileijan valmistamiseen. Mutta Karl tunsi sen menettelytavan, jonka avulla se voitiin muuttaa paperiksi. Enempää viivyttelemättä hän kävi työhön käsiksi, toisten auttaessa häntä ja toimiessa tottelevasti hänen määräystensä mukaan.

Kaikkien kolmen veitsenteriä tarvittiin nyt. Uskomattoman lyhyessä ajassa kuorittiin joitakin kymmeniä pikku puita juuresta alempiin oksiin asti. Puita ei hakattu kumoon, koska se ei ollut välttämätöntä. Ne voitiin kasvavassa asennossa paremmin kuoria. Senvuoksi annettiin niiden seisoa paikallaan.

Auringonlaskuun asti työskentelivät nämä cascarillerot, keskeyttäen työnsä vain muutamiksi minuuteiksi, kun palasivat majalleen syömään kiireisesti puolipäiväateriakseen kappaleen pukinlihaa. Juuri auringon laskiessa suuren Khumularin huipun taakse he astelivat kotiin päin kukin kantaen raskasta kuoritaakkaa, Fritzin seuratessa iloisesti heidän kintereillään.

Siinä tiheikössä, josta he olivat lähteneet, näkyi selviä jälkiä siitä työstä, jota he olivat siellä tehneet kaiken päivää. Noin kahdentuhannen neliömetrin alalla oli kaikkien kasvavien puiden ohuesta rungosta kuori kokonaan nyljetty kuin olisi kokonainen vuohilauma ollut siellä laitumella.

Majalle saapuessaan eivät kuorenkokoojat luopuneet työnteostaan. He vain siirtyivät uudelle alalle rupeamalla paperin valmistajiksi.

Tuli ilta, ja heidän oli työskenneltävä männystä valmistamiensa soihtujen valossa. Ne paloivat kirkkaasti ja tasaisesti ja tekivät aivan yhtä hyvän palveluksen kuin kynttilät.

Ensimmäinen vaihe paperin valmistamisessa ei vaatinut paljon tarkkuutta. Sitäpaitsi sen saattoi suorittaa yhtä hyvin majan sisällä kuin suurimmassa paperitehtaan huoneessa. Heidän oli vain revittävä kuori liuskoiksi. Tämä työ vei heiltä koko illan, jonka kuluessa keskusteltiin iloisesti ja vilkkaasti, laskettiinpa vähän leikkiä rohtimien kiskomisesta vankilassakin. Sitä muistuttikin heille ei ainoastaan se, mitä he puuhailivat, vaan myöskin tilanne, jossa he työtään suorittivat. Kun he olivat saaneet sen tehdyksi, söivät he niukan illallisensa ja laskeutuivat levolle täynnä intoa jatkaa paperin valmistusta aamulla.

Aamun tullen ei heillä ollut paljon tekemistä, sillä seuraava vaihe työssä vaati kärsivällisyyden harjoitusta enemmän kuin työtä.

Kun daphnen kuori on perinpohjin revitty kaistaleiksi, pannaan se suureen pataan tai kattilaan, joka on täynnä vettä. Sitten sen päälle kaadetaan puuntuhasta valmistettua lipeää ja annetaan sen kiehua muutamia tunteja.

Koska ei meidän tehtailijoillamme ollut minkäänlaista pataa tai kattilaa, olisi tässä tullut voittamaton keskeytys työhön, ellei heillä olisi ollut yllin kyllin kiehuvaa vettä lähellä majaa olevassa kuumassa lähteessä.

Ensiksi olisi luullut, ettei heidän olisi tarvinnut tehdä muuta kuin upottaa muokattu kuori lähteeseen ja jättää se sinne sopivan pitkäksi ajaksi. Mutta niillä kohdin, missä vesi oli kuuminta, se liikkui alituisesti kuplehtien ylös ja virraten pois, niin etteivät ainoastaan kuoren säikeet olisi kulkeutuneet pois, vaan tuhkakin olisi irtaantunut seoksesta eikä siis olisi voinut auttaa sen pehmittämisessä.

Kuinka oli tämä vaikeus voitettava? Aivan helposti. He eivät olleet ryhtyneet näin suureen puuhaan tekemättä valmista suunnitelmaa, ja se oli: asettaa kuoret tuhan kanssa suureen jakinnahkaan, joka heillä vielä oli hyvässä tallessa, ja tehdä siitä sitten jonkinlainen käärö niinkuin pesutupaan vietävistä vaatteista, upottaa nahka sisältöineen lähteeseen ja jättää se sinne, kunnes kiehuva vesi olisi tehnyt tehtävänsä. Tämän keksinnön avulla he voittivat sen vaikeuden, jonka kattilan puute uhkasi aiheuttaa heille.

Kun kuori oli Karlin mielestä kyllin kiehunut, otettiin se pois vedestä ja jakinnahkaisesta kääreestään. Sitten se pantiin kasana lähellä olevalle sileälle kalliolle, minne se jätettiin valumaan ja kuivumaan.

Sillä aikaa kuin se oli vedessä sekä sitten valumassa ja kuivumassa, ei kukaan miehistä ollut joutilaana. Kaspar puuhaili suuren puuvasaran valmistamisessa, jota työkapinetta tarvittaisiin jossakin seuraavassa muokkausvaiheessa, kun taas Ossaru laitteli aivan toisenlaista esinettä. Se oli jonkinlainen seula, joka tehtiin ohuista ruokosäleistä ja pantiin samasta ruo'osta, eräästä bambulajista, valmistettuun paksumpaan kehykseen.

Ossaru oli ryhtynyt tähän erikoistehtävään, koska ei kumpikaan toinen osannut niin hyvin kuin hän muokata bambua miksi hyödylliseksi tarve-aineeksi tahansa. Vaikka hän nyt teki kapinetta, joka oli hänelle aivan outo, joskin se tapahtui Karlin ohjauksen mukaan, onnistui hänen saada aikaan seula, joka varmasti hyvin sopisi kasvintutkijan tarkoitukseen. Tästä tulee kohta puhe.

Niin pian kuin kuoren säikeet olivat melkein kuivat, tarvittiin vasaraa. Sen avulla nuijattiin keitettyä kuorta kallion sileää pintaa vasten, kunnes siitä tuli vanuketta.

Tämä pantiin taas jakinnahkaan, jonka reunat oli käännetty vähän ylös, niin että se muodosti jonkinlaisen syvennyksen tai vaatimattoman ammeen. Sitten se upotettiin veteen, ei kiehuvaan lähteeseen, vaan järven viileään veteen, kunnes pussi täyttyi. Sen jälkeen sekoitettiin massaa tikulla, joka nosti huonot, likaiset osat pinnalle. Ne kuorittiin pois ja heitettiin törkynä menemään. Siten meneteltiin useampia kertoja ottamalla aina uutta vettä, kunnes koko aines, joka oli limaista laadultaan, muuttui puhtaaksi ja pehmeäksi käsitellä.

Seuraava ja viimeinen vaihe oli paperin valmistaminen, jonka Karl itse suoritti. Se oli hyvin yksinkertaista, vaikka se vaati jonkin verran kätevyyttä onnistuakseen hyvin. Levitettiin vanuketta aikaisemmin mainitulle seulalle, jota heilutettiin edestakaisin koko ajan veden alla, kunnes vanuke levisi tasaisesti ja yhtäläisesti yli koko pinnan. Sitten otettiin seula pois vedestä hiljaa ja vaakasuorassa asennossa, niin ettei sitä peittävän aineen tasainen pinta rikkoutunut. Kun se oli tehty, ei ollut jäljellä muuta kuin asettaa kehys parin tangon päälle ja jättää siihen valumaan ja vihdoin kuivumaankin. Kuivana se olisi paperia!

Luonnollisestikaan ei voinut yhden seulan avulla valmistaa koko tarvittavaa määrää yhdellä valamisella, mutta niin pian kuin yksi arkki oli kyllin kuiva, jotta se voitiin ottaa pois kehyksestä, täytettiin seula jälleen. Niin meneteltiin, kunnes kaikki keitetyt kuoret muuttuivat paperiksi, jolloin he huomasivat omistavansa kylliksi suuren määrän isoja arkkeja, voidakseen tehdä vaunuvajan oven kokoisen leijan.

Koska heidän oli odotettava joka arkin kuivumista, kesti tämä valmistusvaihe joitakin päiviä, mutta sinä aikana he eivät olleet laiskoja eikä toimettomia. Karl ja Kaspar työskentelivät kovasti valmistellessaan leijan runkoa, kun taas Ossaru oli ryhtynyt tekemään sen pyrstöä.

Sen köyden laatiminen, jonka avulla leija oli pantava lentämään, vaati enemmän aikaa ja huolta kuin mikään muu osa heidän työstään. Joka säie oli punottava erinomaisen täsmällisesti ja joka kuitu kokeiltava voimansa ja sopivaisuutensa puolesta. Jos he olisivat voineet käyttää vahvempirakenteista köyttä, ei olisi ollut välttämätöntä olla niin tarkka, mutta paksu köysi olisi ollut liian raskas leijan kuljetettavaksi aivan niinkuin se oli ollut liian raskas kotkan voimille. Ohuemman köyden, jollainen heidän oli tehtävä, piti siis olla virheetön; muuten saattaisi joku heistä menettää henkensä koettaessaan nousta.

Kun he tiesivät tämän ennakolta, on tuskin tarpeellista mainita, että Ossaru teki parhaansa köyttä valmistaessaan. Hän punoi sen joka säikeen etusormensa ja peukalonsa välissä niin tasaiseksi ja sileäksi kuin olisi kehrännyt sitä kalaverkkoaan varten.

Leijan runko valmistettiin bambun halkaistuista varsista. Tämä ruoko oli vahvuutensa, joustavuutensa ja keveytensä vuoksi paljon sopivampaa heidän tarkoitukseensa kuin mikään puulaji. Liima, jota tarvittiin paperin kiinnittämiseksi, saatiin erään inkivääripuun juuresta, josta se ensin raapittiin irti ja sitten keitettiin liimatärkkelykseksi.

Noin viikko senjälkeen kuin leija-ajatus oli syntynyt Kasparin aivoissa, oli lintu itsekin valmiina majan oven ulkopuolella, täysisulkaisena ja valmiina lentämään.

44. luku.

LEIJAN LASKEMINEN LENTOON.

Kun leija oli näin valmistettu, odottivat he vain sopivaa tilaisuutta päästääkseen sen lentoon, sellaista päivää, jolloin tuuli olisi kyllin voimakas ja puhaltaisi oikealta suunnalta, siis sitä jyrkänteen osaa kohti, jonka yli paperilintu oli lähetettävä. Se oli sama paikka, mihin tikapuut oli sijoitettu ja mistä he olivat, vaikkakin menestyksettä, koettaneet päästää karhukotkan lentoon.

He olivat jo kiivenneet eräälle niistä yksinäisistä kukkuloista, joita laaksossa oli melkein vastapäätä tätä kallionosaa. Sen huipulta he olivat saaneet yleissilmäyksen, vaikkakaan ei kovin hyvää, eräästä osasta yläpuolella kohoavan vuoren rinnettä. Se näytti olevan lumipeitteinen; siellä täällä kohosi suuria möhkäleitä, joko kiviä taikka tummia jäälohkareita. Seikkailijoittemme silmät tarkastelivat niitä hyvin suurella mielenkiinnolla niinkuin edelliselläkin kerralla, jolloin he olivat aikoneet päästää karhukotkan lentämään niiden välistä. Nyt oli heidän näihin lohkareisiin perustuva toivonsa suurempi kuin milloinkaan ennen. Jos heidän onnistuisi päästää leija lentämään niiden keskelle ja sitten saada se putoamaan sinne, ei ollut ainoastaan mahdollista, vaan hyvin luultavaakin, että se joko kiertäisi köyden jonkun sellaisen ympärille tai takertuisi itse parin väliin niin lujasti, että pysyisi siinä. Tehdäkseen leijansa vieläkin käytännöllisemmäksi he olivat varustaneet sen siivet kannuksilla, toisin sanoen he olivat jättäneet siihen bambuisen poikkikappaleen, joka ulottui kummallekin puolelle noin jalan verran paperin reunan yli. Lähelle kummankin ulokkeen päätä he olivat asettaneet poikittain toisen kappaleen ja köyttäneet sen kovasti kiinni, niin että ne saattoivat toimia kuin ankkurin kynsinä.

He eivät olleet säästäneet vaivaa eikä kekseliäisyyttä ollakseen varmat menestymisestä. He olivat tehneet kaikki, mitä ihminen saattaa tehdä ansaitakseen sen.

Kohtalo olikin niin suopea, että heidän ei tarvinnut kauan olla jännityksessä. Jo parin kolmen päivän kuluttua tuli heille mieluinen tuuli, juuri sellainen kuin he olivat halunneet. Se oli kova viima, joka puhalsi kestävästi oikeaan suuntaan ja oli kyllin voimakas kantaakseen ilmaan mitä suurimpiakin paperileijoja.

He varustautuivat laskemaan leijan lentoon menemällä sille paikalle, mihin tikapuut oli asetettu, Ossarun kantaessa tuota suunnatonta lintua kainalossaan. Karlin oli määrä päästää leija lentoon ja pitää silmällä sen kohoamista Kasparin ja shikarin juoksuttaessa köyttä, sillä tarvittiin heidän kummankin voima pidättämään niin leveärintaista lintua tuulta vastaan. He olivat varovaisuuden vuoksi hakanneet pois pensaat pitkän matkaa taaksepäin kalliosta ja siten puhdistaneet tien, niin ettei ollut mitään esteenä heidän suoltaessaan köyttä.

Sovittiin niin, että Karlilla olisi asiain johto ja että hän antaisi toisille lähtömerkin.

Kaikki kolme olivat hyvin jännittyneitä asettuessaan määräpaikalleen, Karl leijan viereen pidellen sen selkää toisessa ja pyrstöä toisessa kädessään, Ossaru puristaen köyttä kädessään, Kasparin seisoessa hänen vieressään pitelemässä suurta köysikimppua valmiina irti päästettäväksi.

Karl piti leijaa tasapainossa sen pyrstön pään varassa. Sitten hän nosti sitä kaikin voimin saadakseen sen kohoamaan muutamia jalkoja maasta ja antoi merkin kaikkein kimeimmällä äänellään.

Samalla hetkellä juoksivat Kaspar ja shikari taaksepäin kiristäen köyttä mennessään. Kuin suuri korppikotka siivet levällään lehahti leija äänettömästi ylös ilmaan.

Se kohosi tasaisesti ja majesteetillisesti, pian nousten lähellä kasvavien puiden yli ja yhä yleten kallion huippua kohti.

Karl iloitsi nähdessään tämän nousun. Toiset puuhailivat liian innokkaasti omassa tehtävässään, ennättääkseen mitenkään ilmaista iloaan. Vasta sittenkun leija oli noussut korkealle pilviä kohti ja näytti olevan monta metriä ulkonevan jyrkänteen reunan yläpuolella, ottivat Kaspar ja Ossaru osaa Karlin riemuun. Silloin kumpikin yht'aikaa päästi ilmoille kiihkeät tunteensa pitkänä hurraana.

"Päästäkäähän irti, Ossaru!" huusi Karl yrittäen saada äänensä kuuluville tuulen yli. "Pidä sinä, Kaspar, kiinni köyden toisesta päästä."

Ossaru totteli määräystä ja hellitti äkkiä otteensa samalla juosten Kasparia kohti ja tarttuen hänkin kaiken varalta köyden toiseen päähän.

Näin irroitettu leija kääntyi pää alaspäin maata kohti kuin kuolinhaavan saanut suunnaton lintu. Sitten se teki muutamia mutkikkaita kaarroksia ilmassa kääntäen suuren pyrstönsä ensin yhteen, sitten toiseen suuntaan ja syöksyi vuoren takarinnettä kohti. Vihdoin päästyään kallion huipun taakse se ei enää näkynyt niiden silmiin, jotka olivat auttaneet sitä lentämään korkealle ja sitten antaneet sen pudota avuttomana.

Näin pitkälle he olivat onnistuneet rohkeimmissa odotuksissaan. Leija oli lentänyt juuri sinne, mihin he olivat halunneetkin.

Mutta nyt heräsi kysymys: jäisikö se sinne? Toisin sanoen: tarttuisiko se kallionlohkareiden sekaan ja pysyisi kiinni.

Jollei, niin heidän olisi päästettävä se lentoon yhä uudestaan, kunnes se tarttuisi jonnekin tai kunnes yritys osoittautuisi mahdottomaksi.

Karl astui eteenpäin ottaakseen asiasta selvän toisten seuratessa häntä silmillään, joiden kiihkeä katse ilmaisi, kuinka suurta mielenkiintoa he tunsivat asiaa kohtaan.

Karlin käsi vapisi hänen tarttuessaan köyteen. Ensiksi hän veti sitä hiljaa siirtäen kättänsä vain vähän kerrallaan eteenpäin, kuin ainoastaan oikaistakseen löyhänä riippuvan osan köyttä.

Viimein se alkoi kiristyä vaatien suurempaa voimaa vetämisessä, aivan kuin olisi leija vielä ollut vapaa ja laahautunut lumen yli.

Tämä herätti kaikkea muuta kuin mieluisan aavistuksen, ja köyden luistaessa käteen jalka jalalta, kyynärä kyynärältä, synkkeni se varjo tuntuvasti, joka oli levinnyt kaikkien kolmen kasvoille.

Vain lyhyen ajan pysyi tämä varjo paikallaan. Se katosi nopeammin kuin oli ilmestynyt heidän nähdessään köyden äkkiä pysähtyvän juoksussaan ja sitten tiukentuvan Karlin yhä vetäessä sitä. Hän kiskoi sitä ensin ponnistaen vain osalla voimaansa kuin peläten sen voivan taas irtaantua. Jonkin ajan kuluttua hän tuli luottavammaksi ja veti täysin voimin. Se pysyi yhä kiinni!

Ossaru ja Kaspar ryhtyivät nyt auttamaan häntä, ja kaikki kolme vetivät yhdessä.

Hurraa, leija ei tullut! Köysi kesti, ulottuen kallion juurelle asti yhtä jäykkänä kuin laivan touvi.

Ilon huudahdus pääsi kaikkien kolmen huulilta yht'aikaa, ja he seisoivat kaikki jonkin aikaa pitäen kovasti kiinni köydestä kuin peläten jonkun vihamielisen, näkymättömän käden vetävän sen heidän otteestaan.

Viimein Karl arveli sopivaksi kiinnittää sen johonkin esineeseen. Suuri korkea kivi, joka oli aivan lähellä kallion juurta, näytti sopivimmalta siihen tarkoitukseen. Siihen he päättivätkin sen kiinnittää.

Pitäen sitä yhä kireällä, jotta eivät hellittämällä sitä liikahuttaisi ylhäällä olevaa ankkuria, he siirsivät kätensä vähitellen ja hiljaa, kunnes olivat tulleet aivan jyrkänteen juurelle asti. Sitten Ossaru kokosi kaiken löysällä olevan köyden käteensä Karlin ja Kasparin yhä pidellessä kiinni. Hän kiersi sen joitakin kertoja kivenlohkareen ympäri ja sitoi lujasti kiinni. Ei ollut enää mitään muuta jäljellä kuin valmistaa portaat, jotka jo oli suunniteltu valmiiksi, sovittaa ne määräpaikalleen, kiivetä kallion huipuille ja olla vapaa kuin vuorituuli, joka siellä puhaltelisi heidän ympärillään.

Niin onnellisen pelastuksen ajatus täytti heidät jälleen iloisilla kuvitteluilla, ja he seisoivat sen kiven ympärillä, johon köysi oli kiinnitetty, onnitellen itseään kuin olisivat jo päässeet pois.

He tiesivät kestävän vielä jonkin aikaa, ennenkuin portaat oli tehty ja kiinnitetty paikalleen, mutta koska he eivät enää epäilleet kykenevänsä suorittamaan nousua, saattoi tuo väliaika kulua hyvin iloisesti. Tässä mieluisassa toivossa he palasivat työpajaansa mitä parhaimmalla mielellä ja keittivät itselleen huolellisemmin valmistetun aterian kuin olivat nauttineet koko aikana daphnepensaiden löytymisen jälkeen.

45. luku.

KÖYSIPORTAAT.

Toinen päivä heiltä kului niiden puikkojen valmistamiseen, joista oli saatava nuoraportaiden pienat, vaikkakin kaikkien veitset olivat ahkerassa työssä aamusta iltaan. Tarvittiin yli sata sellaista, koska kallio, jonka syrjää köysi kulki, oli noin sata metriä korkea ja askelmat oli suunniteltu yhtä kauas toisistaan noin puolentoista kyynärän välimatkan päähän.

Heidän tarkoituksensa oli ensin ollut sijoittaa pienat köyteen niiden säikeiden väliin, joista se oli punottu, mutta asiaa miettiessä selvisi heille parempi suunnitelma. Heidän avatessaan säikeitä saadakseen puupuikot niiden väliin, saattaisi köysi heikentyä niinkin suuressa määrin, että katkeamisen vaara olisi uhkaamassa, ja sitä ennen kaikkea oli vältettävä. Pidettiin varovaisempana jättää köysi koskemattomaksi ja sijoittaa nappulat ristiin sen ulkopuolelle. Ne saataisiin helposti pysymään paikoillaan, kun niiden ympäri kierrettäisiin toista vahvaa nuoraa, etenkin kun kiipeejän tarttuessa käsillään nuoraan ylempää ei ainoankaan pienan tarvinnut yksin kannattaa hänen ruumiinsa koko painoa. Jos sittenkin jokin niistä vähän luiskahtaisi paikaltaan, ei se voisi aiheuttaa suurtakaan tapaturman vaaraa.

Seuraava päivä heiltä kului niiden köysikappaleiden punomisessa, joita tarvittiin pienojen sitomiseksi paikoilleen. Kolmannen päivän aamuna he palasivat kallion luo aikeissa muuttaa leijan kuljettama köysi nuoraportaiksi.

Aikaisemmin kerrotusta ymmärtää helposti, millä lailla he aikoivat suorittaa tämän suunnitelmansa. Pikku puikot oli sovitettava poikittain köyttä vastaan ja sidottava niin lujasti paikoilleen, etteivät ne päässeet luisumaan alas. Ensimmäinen oli kiinnitettävä noin miehen vyötäisten korkeudelle maasta ja toinen hänen leukansa tasalle. Sitten oli seisottava alemmalla ja tartuttava vasemmalla kädellä ylös köyteen, joten olisi mahdollista sovittaa uusi nappula taas leuan korkeudelle. Kiipeämällä toiselle nappulalle voisi kiinnittää neljännen määrätyn matkan päähän ja niin edespäin, kunnes köysi olisi varustettu nappuloilla kallion huipulle asti.

Ei pidetty todennäköisenä, että kukaan voisi jatkaa pienojen kiinnittämistä niin kauan, että kaikki olisivat paikoillaan, eivätkä he luulleet kykenevänsä suorittamaan työtänsä pienessä ajassa. Päinvastoin he arvelivat sen kestävän päiväkausia ja tiesivät sitäpaitsi, että se, joka ryhtyisi siihen työhön, tarvitsisi pitkät lepohetket. Olisi sekä hankalaa että väsyttävää seisoa niin epävakaisella jalustalla kovin pitkää aikaa ja he kävivätkin käsiksi tehtäväänsä täysin tietoisina sen vaikeuksista.

Päästyään köyden luo he heti ryhtyivät työhön. Tai täsmällisemmin sanoen yksi heistä ryhtyi siihen, sillä ainoastaan yksi kerrallaan saattoi puuhailla tuossa työssä, joka oli heidän arvelunsa mukaan heidän viimeisensä tuossa yksinäisessä laaksossa.

Oli sovittu, että Ossaru yksin saisi kiinnittää poikkipuut köyteen, koska ei kumpikaan toinen ymmärtänyt nuorien käsittelemistä niin hyvin kuin hän. He saattoivat toimia ainoastaan katselijoina, ja ainoa apu, mitä heidän läsnäolostaan voi olla, oli se, että he ilahuttivat shikaria seurallaan ja puhelullaan.

Onneksi ei Ossarun tarvinnut kiinnittää poikkipuita ensimmäisten kolmenkymmenen jalan osalle tätä leijasta riippuvaa köyttä. Yhdet heidän tekemänsä pitkät tikapuut auttoivat häntä kiipeämään niin korkealle nappuloita käyttämättä. Kaikkiakin tikapuita olisi saattanut niin käyttää, jos leija olisi kuljettanut köyden niiden likelle. Valitettavasti ei asian laita ollut niin. Ainoastaan ensimmäisiä tikapuita voi käyttää avuksi.

Asettaen ne melkein samansuuntaisesti köyden kanssa Ossaru kiipesi ylös ja alkoi kiinnittää poikkipuita, päästyään melkein tikapuiden kärkeen asti. Hän oli ottanut mukaansa noin tusinan verran pikku puikkoja sekä niihin kuuluvat nuorat eräänlaisessa pikku pussissa, jonka hän oli sommitellut puuvillapuseronsa helmaan.

Karl ja Kaspar, jotka istuivat alhaalla kivillä, sekä maahan kyyristynyt Fritz katselivat shikarin liikkeitä suuren ja äänettömän mielenkiinnon vallassa.

Ei kestänyt kovin kauan, ennenkuin hän oli sovittanut ensimmäiset kaksi puikkoa määräpaikkoihinsa. Sitten hän siirtyi tikapuilta ja laski molemmat jalkansa ensimmäiselle poikkipienalle sillä lailla, että ne pitivät toinen toistaan tasapainossa ja puikkoa vaakasuorassa asennossa, minkä jälkeen hän ryhtyi sovittamaan kolmatta noin leukansa tasalle.

Siihen vaadittiin melkolailla kätevyyttä, mutta Ossarulla oli sitä ominaisuutta suuressa määrässä. Mitä jalansijaan tuli, oli hindu yhtä kotonaan köydellä kuin mikä tahansa apina, jota Brahman uskovaiset pitävät pyhänä.

Kenen muun jalat tahansa olisivat väsyneet nojatessaan niin hentoon tukeen, mutta Ossaru oli tottunut kiipeämään hoikkiin korkeisiin palmuihin, niin että hänen varpaansa olivat saavuttaneet määrätyn tarttumiskyvyn. Pieninkin oksa tai ulkonema puunrungossa tai nuoran solmukin oli hänelle riittävä jalansija monen minuutin ajaksi. Hänen ei siis ollut ollenkaan vaikea pysyä tasapainossa niillä poikkipuilla, joille hän oli jo päässyt, tai kiivetä toiselta toiselle, kun kukin niistä oli solmittu paikalleen. Siten hän menetteli, kunnes oli käyttänyt kaiken mukaan ottamansa varaston, niin että hänen puseronsa helma riippui tyhjänä. Sitten hän laskeutui kallion juurelle kulkemalla poikkipuulta toiselle ja siirtämällä jalkansa varovasti köydestä tikapuille.

Karl ja Kaspar olisivat voineet tehdä hänen alas tulemisensa tarpeettomaksi, koska kumpikin olisi voinut viedä tikapuita myöten niin kevyen kantamuksen, mutta Ossarulla oli täysi syy laskeutua alas, sillä hänen oli levättävä ja saatava ravintoa.

Hän ei viipynyt maassa kovin kauan, ainoastaan sen verran, että sai veren kiertämään pitkin paljaita jalkapohjiaan. Sitten hän kiipesi jälleen portaita ylös, puseron helma taas täynnä poikkipuita, heittäytyi köyden varaan ja kapusi ylös niitä nappuloita, jotka hän jo oli kiinnittänyt paikoilleen.

Kun hänen toinen puikkovarastonsa loppui samoin kuin ensimmäinenkin, tuli hän jälleen maahan. Taas hän otti pienen lepohetken ja kiipesi sitten jälleen työhönsä.

Ossarun puuhaillessa tällä lailla kului loppu-osa päivää. Pitempi lepohetki pidettiin päivällisellä, jonka Karl ja Kaspar olivat keittäneet erikoisen huolellisesti, heillä kun ei ollut mitään muuta tekemistä. He eivät palanneet majalle suorittamaan keittopuuhiaan. Ei siellä olisi ollut sen parempi, sillä keittiömukavuudet eivät siellä olleet rahtustakaan suuremmat kuin heidän työpaikallaankaan. Ruokasäiliö ei myöskään sisältänyt mitään muuta kuin mitä he olivat tuoneet tullessaan, nimittäin kuivattua ibexin lihaa. Mutta Karl ei ollut silti joutilaana koko aikaa. Hän oli kerännyt erilaisia juuria ja hedelmiä, jotka paahdettuina eivät ainoastaan lisänneet ruokia, vaan tekivät aterian riittävän herkulliseksi heidän vatsoilleen, jotka eivät enää olleet niin turhan tarkkoja.

Päivällisen jälkeen Ossaru nautti perinpohjin mielisavujensa vetelemisestä ja palasi niiden virkistämänä uusin voimin työhönsä.

Niin suurella menestyksellä hän sen suoritti, että ennen auringonlaskua oli sijoittanut täyteen viisikymmentä porrasta paikoilleen. Niiden sekä puutikapuiden avulla hän saattoi kiivetä melkein kolmanneksen kallion korkeutta.

Luonnollisesti lopetti pimeys siltä päivältä hänen puuhansa, ja päättäen jatkaa sitä seuraavana aamuna palasivat sekä työn suorittaja että katselijat jälleen majalle, Karlin ja Kasparin osoittaessa Ossarulle niin suurta kunnioitusta kuin hän olisi ollut pääarkkitehti ja he ainoastaan hänen apulaisiaan tai työmiehiään. Fritzkin näytti pitävän shikaria seurueen tärkeimpänä henkilönä, sillä joka kerta kun viimeksimainittu laskeutui alas kalliolta, oli koira ilmaissut hänelle arvonantoaan hypellen hänen ympärillään ja katsellen uskollisesti hänen kasvoihinsa kuin kiittääkseen häntä siitä, että hän oli heidän vapauttajansa.

Kotimatkalla jatkoi Fritz näitä mielenosoituksiaan, hypellen shikarin sääriä vastaan aivan kuin estääkseen häntä kulkemasta eteenpäin, ilmeisesti vakuutettuna siitä, että hindu oli päivän sankari, päättäen sen joko oman huomiokykynsä tai toisten osoittaman suosion nojalla.

46. luku.

OSSARU LASKEUTUU NOPEASTI.

Seuraavana aamuna, heti nautittuaan varhaisen aterian, he palasivat työhönsä, toisin sanoen Ossaru työhön ja toiset katselemaan.

Onnettomuudeksi oli ilma sinä päivänä epäsuopea työnteolle. Tuuli oli voimakas, ei yhtenäinen, vaan se puhalsi lyhyinä äkillisinä puuskauksina kovan myrskyn tavalla.

Ossarun riippuessa köydessä jyrkänteen puolivälin kohdalla, heilutteli tuuli hänen ruumistaan, heittipä hänet välillä muutamien jalkojen päähän kalliosta ja sai hänet huojumaan pahasti puolelta toiselle, vaikka köysi oli kiinni kummastakin päästä.

Hirveää oli nähdä hänen näin riippuvan ja heiluvan ilmassa. Välillä täyttyivät katselijoiden sydämet pelolla, että kelpo shikarin aivot murskautuisivat ulkonevaa kalliota vastaan tai hänen olisi pakko irroittaa otteensa ja singahtaa alhaalla oleville kalliolohkareille, jolloin hän murskautuisi kappaleiksi.

Monta kertaa aamupäivän kuluessa tuli Karlin ja Kasparin levottomuus niin suureksi, että he huusivat Ossarua tulemaan alas, ja hänen laskeuduttuaan he pyysivät, ettei hän kiipeäisi jälleen ylös, ennenkuin vaara vähenisi tuulen tyyntyessä.

Mutta heidän pyynnöistään ei ollut mitään hyötyä. Shikari, joka oli koko elämänsä ajan tottunut luonnonvoimia uhmaamaan, ei pelännyt niitä ollenkaan. Päinvastoin hän näytti tuntevan ylpeyttä, joskaan ei suoranaista mielihyvää siten uskaltautumalla vaaraan.

Singahtaessaan kauas kalliostakin ja heiluessaan pitkin sen syrjää kuin jonkin jättiläismäisen kellon heiluri, hän sitoi nuoria ja sovitteli puikkoja paikoilleen yhtä kylmäverisesti kuin olisi seisonut alhaalla lujalla maalla.

Näin jatkoi Ossaru innokkaasti työtään melkein puolipäivään asti, tietysti pitämällä kuitenkin tavan mukaiset lepohetket, joiden aikana Karl ja Kaspar toistivat pyyntönsä, että hän lykkäisi työnsä suorittamisen sopivampaan aikaan. Fritzkin näytti tuhlatessaan hyväilyjään rohkealle kiipeejälle katselevan vakuuttavasti hänen silmiinsä kuin tietäen hindun olevan vaarallisessa työssä.

Kaikki oli turhaa. Shikari näytti halveksivan heidän pelkäämäänsä vaaraa ja vastustaen kaikkia heidän pidättämisyrityksiään palasi epäröimättä vaaralliseen puuhaansa.

Ja varmasti hänen olisi onnistunutkin suorittaa se uhraamalla siihen riittävästi aikaa. Tuuli ei olisi voinut pudistaa häntä irti siitä köydestä, josta hän piti kiinni itsepäisesti kuin hämähäkki. Jos tuki olisi pitänyt paikkansa, olisi hän saattanut jatkaa työtään, vaikka hirmumyrsky olisi puhaltanut.

Siinä ei hänen suurin vaaransa ollutkaan eikä se johtunutkaan sellaisesta, vaan kokonaan odottamattomasta ja aavistamattomasta seikasta.

Ennen puoltapäivää oli Ossarun jo onnistunut sovittaa poikkipuut paikoilleen melkein puoliväliin kallion korkeutta. Hän oli käynyt alhaalla ottamassa uutta puikkovarastoa, kiivennyt jälleen ylös ja sitten heilauttanut itsensä leijasta riippuvan köyden varaan sekä aikoi juuri ruveta kiipeämään sitä pitkin, niinkuin jo oli tehnyt melkein parikymmentä kertaa.

Karl ja Kaspar katselivat häntä, seuraten hänen liikkeitään niinkuin olivat tehneet kaiken aikaa, sillä niin usein kuin hän oli kiivennyt ylös, oli se aina vaarallinen temppu ja mieltäkiinnittävä katsella.

Juuri hänen päästettyään irti tikapuista ja heittäydyttyään kokonaan köyden varaan, pääsi hänen huuliltaan huuto, joka sai katselijoiden sydämet värisemään kauhusta, sillä he käsittivät sen pelonhuudoksi. He eivät tarvinneet mitään selityksiä tuolle äänelle, sillä samalla hetkellä kuin se saapui heidän korviinsa, huomasivat he vaaran, joka oli saanut Ossarun huudahtamaan. Hän laskeutui alas kallion syrjää, ei vapaaehtoisesti luisuen alas köyttä, vaan aivan kuin köysi olisi irtaantunut ylhäältä, antanut perään hänen ruumiinsa painolle ja luisunut pitkin lumen pintaa.

Aluksi hän näytti laskeutuvan vain hyvin hitaasti, eivätkä maassa seisovat olisi saattaneet huomata mitä oli tekeillä, jollei hän olisi tuon tuostakin huudahtanut ja köysi olisi höltynyt alhaalta. He olivat katselleet hänen liikkeitään joitakin sekunteja, ennenkuin huomasivat asian oikean laadun ja sen hirveän vaaran, johon heidän uskollinen shikarinsa oli nyt joutunut.

Epäilemättä oli leija irtaantunut ylhäältä ja antaen myöten Ossarun painon aiheuttamalle köyden pingoitukselle solui nyt jyrkänteen reunaa kohti.

Olisiko vastustus ylhäällä yhtä suuri kuin miehen paino? Päästäisikö se hänet helposti alas? Vai saapuisiko laahaava ankkuri sellaiselle kohdille, missä pinta olisi sileä, ja sitten nopeasti luisuen sen yli saisi laskunopeuden kiihtymään? Toisin sanoen, olisiko shikarin syöksyttävä kolmenkymmenen jalan korkeudelta kallion juurelle?

Katselijoille jäi vain vähän aikaa harkita eri mahdollisuuksia. Heille ei jäänyt hetkeäkään ryhtyäkseen toimenpiteisiin toverinsa turvallisuuden varalta. Ennenkuin he toipuivat hämmästyksestään, jonka hänen ensimmäinen huutonsa oli aiheuttanut, näkivät he hänen laskeutumisensa joka hetki kiihtyvän, ensin vähitellen, sitten nopeina lyhyinä nytkähdyksinä, kunnes hän oli päässyt noin kahdenkymmenen jalan päähän maasta. He toivoivat hänen laskeutuvan sillä lailla vielä muutamia metrejä, jolloin vaara olisi ohi. Mutta juuri sillä hetkellä he näkivät leijan rungon huojuvan kallion huipulla, ja aivan kuin suuri elävä lintu se hypähti alas kalliolta ja liiti alas laaksoon.

Ossaru, joka yhä piti kiinni köydestä, kulkeutui jonkun matkan päähän kalliosta, mutta onneksi hänelle oli hänen ruumiinsa paino suurempi kuin se vastustus, jota ilma teki leijan suurelle pinnalle, sillä muuten hän olisi voinut joutua paljon korkeammalle ilmaan. Samoin oli onnellista, että ylipaino oli erittäin pieni, sillä muuten hän olisi murskautunut kovalla voimalla maahan.

Näin ollen hän putosi tasaisesti kuin kyyhkynen, tullen jaloilleen ja jääden niille seisomaan kuin Merkurius "taivaita syleilevän vuorensa" huipulle.

Sillä hetkellä, jolloin shikari tunsi jalkojensa koskettavan kovaa maata, hypähti hän ketterästi syrjään päästäen samalla köyden irti kuin se olisi ollut tulikuuma rauta.

Suuri leija, jota ei enää mikään pitänyt tasapainossa tuulta vastaan, alkoi heittelehtiä sinne tänne, joka käännähdyksellä laskeutuen alemmaksi, kunnes se viimeisellä läimäyksellä, johon se näytti kokoovan kaiken heikkenevän voimansa, laskeutui Ossarua kohti kuin jättiläismäinen petolintu, joka heittäytyy uhrinsa kimppuun.

Shikari pääsi hädin tuskin pois tieltä. Jollei hän olisi viime tingassa painanut päätään alas, olisi hän varmasti saanut kalloonsa sellaisen iskun, joka olisi murskannut sen kokonaan.

47. luku.

LEIJAN LENTO.

Ilo, jota kaikki tunsivat tästä Ossarun ihmeellisestä pelastumisesta, korvasi enemmän kuin riittävästi sen surun, jonka leijan putoaminen oli heille aiheuttanut, etenkin koska he luulivat, ettei vahinko ollut korjaamaton. Sen saattoi panna tuulen ansioksi, joka epäilemättä oli kohottanut leijan paikaltaan irroittaen sen kalliosta tai siitä esineestä, johon se silloin oli takertunut.

He eivät epäilleet onnistuvansa jälleen päästämään leijan lentoon ja saavansa sen tarttumaan kiinni niinkuin aikaisemminkin. Tästä vakuutettuina he eivät ruvenneet suremaan äsken sattunutta onnetonta tapausta, niinkuin he muussa tapauksessa olisivat tehneet.

Koska tuuli oli sinä päivänä sellaisella suunnalla ettei leijaa voinut saada lentämään kalliolle päin, päättivät he lykätä yrityksensä sopivampaan tilaisuuteen. Jotta ei leija joutuisi vaaraan turmeltua sateessa, panivat he sen taas hartioilleen ja kantoivat sen köysineen kaikkineen majan suojaan.

Kului melkein viikko, ennenkuin tuli heille sovelias tuuli, mutta sinä väliaikana he eivät olleet kokonaan olleet toimettomina. Koska ei heillä vieläkään ollut varmaa tietoa siitä, kuinka kauan heidän olisi oltava laaksossa, olivat he käyttäneet melkein jokaisen päivän hetken ruokavarastojensa lisäämiseksi, jotteivät kokonaan lopettaisi sitä savustettua pukinlihaa, jota heillä vielä oli melkoinen varasto.

He eivät enää käyttäneet pyssyjään ruuan hankkimiseen. Viimeiset panokset olivat yhä piipuissa, eikä niitä aiottu laukaista, ennenkuin kaikki muut keinot saada saalista pettäisivät.

Nyt he tosiaankin uskoivat niin varmasti pääsevänsä pois vankilastaan, että he toisinaan jo kuvittelivat astelevansa vuoren rinnettä alas ja puhelivat pitävänsä pyssynsä ladattuina kaikkia mahdollisia vaaroja vastaan, joita heillä voisi olla suurten eläinten taholta kotimatkallaan. He tiesivät, etteivät ampuma-aseet olleet välttämättömiä ruuan hankkimiseen. Ossarun kaaripyssy oli siihen riittävä ase. Usein sen kuultiin napsahtelevan puiden välissä, ja yhtä usein lävisti shikarin nuoli jonkun kauniin linnun rinnan, riikinkukon, fasaanin tai jonkin ihanan Brahman hanhen, joita asusti järven vesissä.

Ossarun verkot ja ongensiimat niinikään olivat käytännössä. Niihin tarttui erilaisia ja erinomaisen arvokkaita kaloja. Etenkin yhtä lajia näytti riittävän aivan loppumattomasti heidän ruokavaroikseen, jos kaikki muu pettäisi.

Se oli eräs suuri ankeriaslaji, jota järvessä oli niin yllin kyllin, että tarvitsi vain heittää sinne mato koukussa, kun sai paikalla vetää ylös melkein kuuden jalan pituisen ankeriaan.

Koska heitä ei aina haluttanut syödä ankeriasta, uhrasivat he vain vähän aikaa niiden hankkimiseen. Joka tapauksessa he olivat kiitollisia huomattuaan näitä liukkaita olentoja löytyvän niin paljon ja tietäen, että jos kaikki muut lähteet pettäisivät, he saisivat niistä terveellisen pääravintoaineen, joka ei milloinkaan vähenisi, vaikka he söisivät sitä kuinka paljon.

Vihdoin alkoi puhaltaa heille sopiva tuuli. Leija nostettiin jälleen hartioille ja kannettiin samaan paikkaan kuin ennenkin. He menettelivät aivan samalla lailla päästäessään sitä lentoon, ja aivan samalla lailla se taas kohosi kallion yläpuolelle, ja kun köysi äkkiä hellitettiin, putosi leija vuoren harjalle.

Niin pitkälle he tällä kerralla onnistuivat, mutta voi! Kävi ilmi, että menestys loppuikin tähän.

Vetäessään köyttä päästäkseen selville, oliko heidän ankkurinsa tarttunut kiinni, he saivat surukseen kieltävän vastauksen. Köysi palasi heille melkein ilman vastarintaa, lukuunottamatta sitä kitkaa, mikä syntyi sen liukuessa kallion syrjän yli leijan laahautuessa pitkin lumen pintaa.

Siirtäen käsiään vähän matkaa kerrallaan eteenpäin he vetivät sen takaisin. Jalka jalalta ja kyynärä kyynärältä se tuli vastustelematta heitä kohti, kunnes he näkivät tekolinnun suuren käyrän rinnan ulkonevan jyrkänteen reunan yli.

Jälleen se päästettiin ilmaan ja hellitettiin köysi, kunnes leija oli kohonnut niin pitkälle kuin pääsi, ja taas sen annettiin pudota.

Sitten taas nykäistiin alas- ja sisäänpäin, köysi sujui jälleen esteettä heidän käteensä, ja taas nähtiin leijan kaareva syrjä kallion reunalla kuvastumassa yläpuolella olevaa sinistä taivasta vasten, ei niinkuin kaunis sateenkaari, joka merkitsee lupausta, vaan pettymyksen ja surun merkkinä.

Jälleen lento, sitten epäonnistuminen, yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes miesten kärsivällisyys, puhumattakaan heidän voimistaan, oli jokseenkin lopussa.

Mutta se ei ollut pelkkää ajanvietettä. Eivät he huvikseen päästäneet leijaa lentoon, ei myöskään missään tieteellisissä kokeilemistarkoituksissa. He päästivät sen lentoon saadakseen takaisin henkilökohtaisen vapautensa, ja kaikki he jännittyneinä odottivat, onnistuisiko yritys vai ei, melkein yhtä kiihkeästi kuin jos heidän henkensä olisi riippunut tuloksesta.

Ei siis sopinut jättää asiaa sikseen, niin väsyneitä ja kokonaan kärsivällisyytensä menettäneitä kuin he olivatkin. Senvuoksi he jatkoivat ponnistuksiaan, vaikkakin heidän toivonsa yhä väheni jokaisen epäonnistuneen yrityksen jälkeen.

Yli parikymmentä kertaa he olivat päästäneet leijan lentoon ja yhtä usein vetäneet sen takaisin kallion syrjälle, vaikka ei aina samaan paikkaan, sillä he olivat itse siirtyneet eri paikkoihin ja koettaneet päästää sitä lentoon eri kohdilta.

Joka tapauksessa oli tulos sama. Lintu kieltäytyi tarttumasta mihinkään kynsillään, kallioihin tai jäälohkareisiin tai jäätyneisiin lumivalleihin, joita kaikkia oli hujan hajan vuorella.

Seikkailijamme olivat sitä hämmästyneempiä näin monista epäonnistumisista, kun leija heidän ensimmäisellä yrityksellään oli heti tarttunut kiinni. Jos se ei milloinkaan olisi takertunut sinne, ei olisi nytkään ollut mitään pettymisen syytä. Näin monen yrityksen jälkeen he olisivat olleet sitäkin halukkaampia luopumaan suunnitelmastaan, pitäen sitä epäkäytännöllisenä. Mutta kun heidän ensimmäinen kokeensa oli onnistunut, pysyi heissä vireillä toivo, että heitä saattaisi vieläkin onni suosia, ja se rohkaisi heitä yhä vain yrittämään.

Vieläkin he koettivat puolisenkymmentä kertaa, mutta kun onni kieltäytyi auttamasta heitä, herkesivät he yrityksistään jättäen paperilinnun kallion reunalle kuin istumaan siihen uutta lentoa odottamaan.

Nyt oli leija jo käynyt surkean näköiseksi. Sen höyhenet olivat tärveltyneet sen alituisesti laahautuessa kallioiden ja terävien jäälohkareiden yli. Sen ollessa ylhäällä ilmassa saattoi nähdä päivänvalon paistavan sen läpi muutamin paikoin, eikä sen lento ollut enää niin majesteetillista kuin se oli ollut alkujaan. Ilmeisesti se pian tarvitsi korjausta. Keskustellen tästä kysymyksestä samoin kuin siitä, olisiko syytä yrittää jostakin toisesta paikasta, keskeyttivät seikkailijamme puuhansa joksikin aikaa.

Kaikki kolme seisoivat koossa muutamien askelien päässä köyden päästä, jonka olivat hetkeksi jättäneet käsistään, niin että se vetelehti huolimattomasti maassa.

He eivät olleet ryhtyneet pienimpiinkään varokeinoihin siinä kohden, sillä heidän mieleensä ei ollut juolahtanut, että olisi olemassa mitään vaaraa sen jättämisessä irralleen.

Vasta liian myöhään he ymmärsivät tekemänsä erehdyksen, vasta silloin kun huomasivat köyden äkkiä hypähtävän maasta kuin jonkin näkymättömän käden pilviin kohottamana.

Kaikki kolme hyökkäsivät sitä kohti samalla hetkellä, mutta liian myöhään. Köyden pää heilui jo niin korkealla heidän yläpuolellaan, ettei pisinkään heistä saattanut koskettaa sitä edes hyppysillään.

Ossaru hypähti korkealle ilmaan yrittäen tarttua nuoraan, Kaspar juoksi ottamaan lähellä olevaa salkoa, toivoen sen avulla saavansa leijan kiinni, kun taas Karl syöksyi ylös kalliota vastaan seisovia tikapuita, joiden lähellä köysi nyt suikersi.

Kaikkien kolmen ponnistukset olivat yhtä turhat. Sekunnin pari heilahteli köyden pää heidän päittensä yläpuolella juuri niin kaukana ulottuvilta, että oikein kiusasi heitä. Sitten se kohosi nopeasti ja kohtisuorasti ylöspäin, aivan kuin olisi ylhäällä oleva näkymätön käsi nykäissyt sitä taas kovasti, minkä jälkeen se lopullisesti katosi kallion syrjän yli!

48. luku.

EI ENÄÄ PAPERIPUITA.

Köyden katoamisessa ei ollut mitään salaperäistä. Leijaa ei enää näkynyt kallion huipulla. Tuuli oli kuljettanut sen pois ja tietenkin siihen kuuluvan köyden samalla.

Kun ensimmäinen hämmästyksen hetki oli ohi, silmäsivät seikkailijamme toinen toistaan katseella, joka sisälsi jotakin muutakin kuin pettymystä. Vaikka leija oli niin monta kertaa ollut tarttumatta kiinni, oli se kuitenkin kerran tarttunut, ja hyvin järkevää oli otaksua, että se taas tarttuisi. Sitäpaitsi oli toisia paikkoja, joissa jyrkänne oli yhtä matala, vieläpä matalampikin kuin se kohta, missä he olivat tehneet kokeitaan. Mahdollisesti olisi heidän yrityksensä onnistunut paremmin jossakin niistä. Joka tapauksessa oli hyvin luultavaa, että jolleivät he olisi menettäneet leijaansa, olisivat he voineet jollakin sopivalla hetkellä kiivetä pois kalliovankilastaan nuoraportaiden avulla, mutta nyt oli kaikki sellainen ikuisesti mahdotonta. Sen mahdollisuuden oli yksi ainoa tuulenpuuska pyyhkäissyt pois.

Joku ehkä voisi luulla, ettei onnettomuus ollut auttamaton. Voisi näet väittää, että olisi saattanut tehdä toisen leijan samanlaisista aineksista kuin sekin oli ollut, jonka tuuli oli vienyt mennessään. Mutta se väite ei olisi tosiasiain mukainen.

Sama ajatus oli jo välähtänyt kaikkien kertomuksemme sankarienkin mielessä heidän huomatessaan, että se leija, jota he yrittivät saada tarttumaan kiinni ylhäällä, alkoi kulua ja muutenkin tärveltyä.

"Voimme helposti tehdä toisen", arveli Kaspar silloin.

"Ei, veljeni", vastasi Karl, "pelkäänpä, ettemme voi enää koskaan tehdä. Meillä on riittävästi paperia jäljellä paikataksemme tämän, mutta ei kylliksi uuden leijan tekoon."

"Mutta voimmehan tehdä lisää paperia", väitti Kaspar itsepintaisesti vastaan.

"Sepä se, ei arkkiakaan", vastasi Karl taas pudistaen kieltävästi päätään.

"Mutta miksi emme? Luuletko, ettei täällä kasva enemmän daphnepensaita?"

"Niin luulen. Muistathan meidän kuorineen kaikki ne, joita tiheikössä kasvoi. Kun ajattelin meidän mahdollisesti tarvitsevan lisää kuorta, olen kulkenut laakson ristiin rastiin ja tutkinut sen joka kolkan tapaamatta enää ainoaakaan daphnepensasta. Olen melkein varma, ettei niitä ole yhtään enää täällä."

Tämä keskustelu veljesten välillä oli tapahtunut paljon aikaisemmin kuin he menettivät leijansa. Sen sattuessa ei ollut enää välttämätöntä toistaa samaa asiaa. Kun molemmat siis tiesivät sen seikan, että heidän oli mahdoton rakentaa uutta, ymmärsivät he korvaamattoman menetyksen nyt kohdanneen itseään.

Mihinkähän suuntaan leija oli kulkeutunut? Olikohan mahdotonta, että tuuli puhaltaisi sen pitkin kalliojonoa ja heittäisi takaisin laaksoon?

Koska tuntui jonkun verran luultavalta, että niin saattaisi käydä, juoksivat kaikki kolme ulospäin kallioista saadakseen paremman yleissilmäyksen jyrkänteestä kummallakin puolella.

Pitkän aikaa he katselivat toivoen saavansa nähdä suuren paperilinnun palaavan syntymäpaikalleen. Mutta se ei tullut, ja vihdoin he tulivat siihen uskoon, ettei se koskaan palaisikaan. Tuulen suunta, heidän pysähtyessään sitä tarkastamaan, tekikin sen ei ainoastaan epätodennäköiseksi, vaan aivan mahdottomaksi. Se puhalsi kallioilta päin lumiharjannetta kohti. Epäilemättä oli leija kulkeutunut viettävää rinnettä kohti ja joko lentänyt vuoren yli tai pysähtynyt johonkin syvään solaan, missä tuuli ei enää ulottunut siihen. Joka tapauksessa oli varmaa, että niin leija kuin köysikin olivat heiltä iäksi menneet.

"Voi, kuinka surkeaa!" huudahti Kaspar harmistuneella äänellä heidän vihdoin päästessään tästä selville. "Kuinka huono onni meillä sentään on!"

"Ei, veljeni", huomautti Karl moittien, "älä syytä kohtaloa siitä, mitä nyt on tapahtunut. Myönnän sen suureksi onnettomuudeksi, mutta siitä on meidän oikeuden mukaan syytettävä ainoastaan itseämme. Pelkästä huolimattomuudesta olemme menettäneet leijan ja sen keralla ehkä viimeisen mahdollisuutemme päästä vapauteen."

"Niin, sinä puhut totta", myönsi Kaspar äänellä, josta ilmeni sekaisin mielipahaa ja alistumista. "Se oli meidän syymme, ja meidän on kärsittävä siitä."

"Mutta oletko, veli Karl, aivan varma, ettei tuollaisia paperin valmistamiseen kelpaavia puita ole enemmän", ryhtyi hän hetken vaitiolon jälkeen puhumaan, viitaten heidän välillään aikaisemmin tapahtuneeseen keskusteluun.

"En tietystikään ole ehdottoman varma, ettei muita paperipuita ole, vaikkakin pelkään asian olevan niin kuin olen sanonut", vastasi kasvinkokooja. "Me pääsemme asiasta helposti selville tutkimalla laaksoa tarkoin. Mahdollisesti löytyy jotakin muuta, mikä sopii yhtä hyvin siihen tarkoitukseen. Himalajan vuorilla kasvaa eräs koivulaji, joka tavataan myöskin Nepalissa ja Tibetissä. Sen kuorta voi nylkeä leveinä kaistaleina ja kahdeksana tai kymmenenä eri kerroksena, joista jokainen on melkein yhtä ohut kuin tavallinen paperi ja sopiva moneen tarkoitukseen, joihin yleensä käytetään paperia."

"Luulisitko sen kelpaavan leijaan?" kysyi Kaspar antamatta Karlin lopettaa selityksiään.

"Olen varma siitä", vastasi kasvientutkija. "Se olisi parempaakin kuin daphnesta saatu paperi. Jos olisin pitänyt mahdollisena löytää niitä täältä, olisin ehdottanutkin niitä meidän tarkoitukseemme mieluummin kuin daphnea. Mutta en luule meidän löytävän niitä. En ole huomannut täällä minkäänlaisia koivulajeja ja tiedän sen samoin kuin useimpien koivulajien vaativan paljon kylmempää ilmanalaa kuin mitä tässä laaksossa on. Hyvin luultavaa on, että niitä kasvaa tuolla ylhäällä vuorilla, mutta siellä ne ovat saavuttamattomissa. Mutta jos ulottuisimme sinne, ei meidän tarvitsisi ryöstää niiden monikertaista verhoa. Silti älkäämme joutuko epätoivoon", lisäsi Karl koettaen näyttää iloiselta, "ehkä niitä kasvaa täälläkin, tai jollei, voimme ehkä löytää jonkin toisen daphnelehdon. Lähtekäämme hakemaan!"

Karl ei suinkaan ollut herkkäuskoinen missään suhteessa, ja hyvä oli, ettei hän ollut, sillä heidän tutkittuaan laakson tarkoin ja huolellisesti, mihin heiltä kului melkein kolme kokonaista päivää, eivät he vaivansa palkaksi löytäneet toivomaansa koivua tai daphnepensasta tai mitään muuta ainetta, mistä olisi saattanut valmistaa leijan.

Ei siis kannattanut enää ajatella leijaa, ja he karkoittivatkin viimein sen ajatuksen mielestään.

49. luku.

ILMAPURJEHDUS.

On tuskin mahdollista puhua paperileijasta ajattelematta erästä toista suurempaa välikappaletta ilmassa purjehtimiseen — ilmapalloa.

Karl oli ajatellut sitä jo paljon aikaisemmin, ja samoin Kasparkin, sillä leija oli johtanut sen yht'aikaa heidän kummankin mieleen.

Saattaa kysyä, mikseivät he olleet omaksuneet sitä ajatusta ja koettaneet toteuttaa sitä käytännössä, koska ilmapallo olisi luultavasti paljon paremmin vapauttanut heidät tästä vuorivankilasta kuin paperileija.

He olivat kyllä harkinneet tuota ajatusta, ainakin Karl oli tehnyt niin, ja tutkineet sitä kaikilta puolin. Kaspar ei ollut päästänyt sitä mielestään, vaikka arvelikin heille mahdottomaksi tehdä ilmapalloa. Karlkin oli tullut samaan tulokseen, koska heillä hänen mielestään ei ollut aineksia, mistä olisivat sellaisen tehneet. Jos vain aineksia olisi ollut, tiesi Karl varmasti osaavansa tehdä ilmapallon, vaikkakin hyvin karkeatekoisen, mutta joka tapauksessa sellaisen, joka olisi hyvin kelvannut heidän tarkoitukseensa.

Niinä päivinä, jolloin he olivat puuhailleet paperilinnun valmistamisessa, hän oli ajatellut tätä asiaa aika paljon, sillä totta puhuen hän ei ollut koskaan kovinkaan herkästi uskonut leijayrityksen onnistuvan. Hän oli pohtinut kauan ja kärsivällisesti pallojuttua, koettaen muistuttaa mieleensä sitä vähää, mitä oli lukenut ilmapurjehdustaidosta. Hän oli mielessään läpikäynyt kaikki saatavissa olevat ainekset toivoen keksivänsä jotakin, mistä sellaisen välineen voisi laittaa.

Valitettavasti ei hänen mieleensä ollut juolahtanut mitään, mikä olisi soveltunut. Daphnesta saatu paperi, vaikkakin sitä olisi ollut riittävästi, ei olisi kelvannut, sillä niin lujaa kuin paperi saattaa ollakin, ei se ole kyllin vahvaa vastustaakseen ulkoilman painetta, nimittäin sellaisessa pallossa, joka olisi kyllin suuri kantaakseen vähänkään tuntuvaa painoa. Mutta ei kannattanut puhuakaan paperista, koska ei sitä ollut kylliksi. Karl olikin lakannut ajattelemasta ilmapalloa, koska ei heidän saatavissaan ollut minkäänlaista ainesta, joka olisi kelvannut sen valmistamiseen.

Hän tiesi, että tuohon ilmakokeeseen tarvittaisiin suuri pallo. Hän oli ajatellut eri eläinten nahkoja, mutta ne, joita olisi voinut saada riittävästi, olivat kerrassaan liian paksuja ja raskaita pallon kuoreksi. Hamppua, jota laaksossa oli yllin kyllin, olisi voinut punoa kankaaksi ja sitten sivellä sitä jostakin puusta otetulla kumiaineella, sillä laaksossa oli joitakin lajeja kumia tihkuvia puita. Mutta oli saatava selville, voisivatko he valmistaa hampusta kangasta, joka olisi kyllin kevyttä kumilla siveltynä. Se oli hyvin epäiltävää. Joka tapauksessa olisi heidän harjoiteltava langan punomista kauan aikaa, ennenkuin he saavuttaisivat kyllin kokemusta suorittaakseen sellaisen työn. Suunnitelma tuntui liian mahdottomalta toteuttaa, jotta sitä olisi kannattanut vakavasti harkita. Karl olikin karkoittanut sen mielestään samalla kuin koko ajatuksen ilmapallosta.

Tämä oli tapahtunut ennenkuin leijalla oli kokeiltu ja yritys oli niin epäonnistunut. Mutta kun nyt kaikki toivo siltä taholta oli mennyttä, alkoi ajatus ilmapallosta jälleen pyrkiä hänen mieleensä samoin kuin Kasparinkin, ja nyt vasta he ryhtyivät puhumaan siitä asiasta toisilleen.

"Köyttä meillä olisi kylliksi", huomautti Kaspar, "mutta siitä ei olisi mitään hyötyä, kun ei meillä ole ainetta, millä verhoaisimme suuren pallon. Sehän kai valmistetaan silkistä?"

"Niin", vastasi Karl, "silkki on parasta siihen tarkoitukseen".

"Ja miksi?" kysyi Kaspar.

"Senvuoksi, että siinä yhtyy kolme ominaisuutta, keveys, vahvuus ja kudonnan tiiviys, paljon suuremmassa määrässä kuin missään muussa tunnetussa aineessa."

"Eikö mikään muu kelpaisi?"

"Kyllä, ilmapalloon voisi käyttää monta muutakin ainetta, jotka voisivat kannattaa määrätyn painon. On mahdollista rakentaa sellainen paperipallokin, joka voi kohottaa ilmaan joitain kiloja, kissan tai pienen koiran. Monessa maassa ovat ihmiset olleet niin julmia, että ovat lähettäneet ilmaan noita eläimiä välittämättä siitä, mitä niistä sitten on tullut."

"Kuinka julmaa", yhtyi häneen Kaspar, jolla ei suinkaan ollut kova sydän, vaikkakin hän oli metsästäjä. "Sellaiset pitäisi itse lähettää ilmaan paperisessa ilmapallossa."

"Niin, jos paperinen ilmapallo kantaisi, kuten ikävä kyllä meidänkin vuoksemme ei ole laita. Vaikkapa meillä olisi rajaton paperivarasto, ei siitä olisi meille mitään hyötyä. Me tarvitsemme jotakin vahvempaa ja sitkeämpää."

"Emmekö voi keksiä mitään? Koettakaamme, Karl."

"Oi, rakas veli, minä olen koettanut päiväkausia, mutta turhaan. Tässä laaksossa ei ole mitään siihen tarkoitukseen sopivaa."

"Kelpaisikohan purjekangas? Oletko ajatellut sitä?"

"Olen. Se olisi liian karkeaa ja raskasta."

"Mutta emmekö me suurella työllä saisi sitä kyllin kevyeksi? Voisimme valita hienoimpia hampun säikeitä ja kehrätä ja kutoa ne äärimmäisen huolellisesti. Ossaruhan on täydellinen mestari sillä alalla. Takaan, että hän voittaisi Herkuleenkin värttinän ääressä."

"Oho, veljeni!" huudahti Karl vähän hämmästyneenä. "Sinähän puhut tänä aamuna kovin klassillisesti. Mistä olet kuullut jutun Herkuleesta, sinä, joka et ole milloinkaan nähnyt yliopistoa sisäpuolelta?"

"Unohdat, veljeni, että olet itse opettanut minulle noita klassillisia asioita, kuten niitä nimität. Vaikka minun on sanottava sinulle, etten ole saanut niistä pienintäkään hyötyä lukuunottamatta sitä vähäistä koristeellisuutta, minkä ne silloin tällöin antavat puheelleni, enkä luultavasti tule saamaankaan."

"No niin, Kaspar", vastasi kasvientutkija, "en minä aio ryhtyä puolustamaan klassillisuutta, kuten hyvin huomaat. Vaikkakin olen opettanut sinulle vähän sen tuntemusta, tapahtui se vain siksi, ettei minulla ollut muutakaan tekemistä ja sinä olit yhtä joutilas. Muuten olisimme me kumpikin minun mielestäni tuhlanneet aikaa. Sinä tiedät jo minun mielipiteeni siinä asiassa, ja se on, että niin sanotun klassillisen tunteminen on järkevälle miehelle suunnilleen yhtä tärkeää kuin olisi kiinalaisen muistitaidon harjoittaminen. Se aika, jonka olen uhrannut kuolleiden kielten opiskelemiseen, on ollut pelkkää tuhlausta, eikä mikään, mitä olen oppinut, kohota meitä jalkaakaan korkeammalle täältä. Ei ole luultavaa, että Jupiterin ja Junon tunteminen toimittaa meille keinon, jonka avulla pääsemme pulastamme, ei myöskään se, että saisin siipiparin, vaikkakin tunnen Merkuriuksen. Jättäkäämme siis klassillisuuden ajatukset ja ottakaamme selville, eikö se, mitä muuten tunnemme tieteestä, auta meitä nyt paremmin. Sinä olet kekseliäs, Kaspar veli. Voitko huomata mitään, tarkoitan meidän saatavissamme olevaa, mikä kelpaisi ilmapallon pussiksi?"

"Mutta osaisitko tehdä pallon, jos olisi raaka-ainetta?" kysyi Kaspar yhä epäillen, osaisiko kukaan muu kuin kokenut ilmailija sen valmistaa.

"Mitä tyhjiä", vastasi filosofi, "ilmapallon tekeminen on melkein yhtä helppoa kuin saippuakuplan aikaansaaminen. Mistä ilmaa pitävästä pussista tahansa, joka on täytetty kuumalla ilmalla, tulee ilmapallo. Kysymys on vain siitä, kuinka paljon se voidaan saada kantamaan laskemalla pois ne raaka-aineet, joista se on valmistettu."

"Mutta kuinka aiot saada sinne kuumennettua ilmaa?"

"Yksinkertaisesti tekemällä tulen alapuolelle jätetyn aukon kohdalle."

"Mutta eikö se ilma pian taas jäähdy?"

"Kyllä, ja silloin putoaa ilmapallo maahan, kun sen sisäpuolella ilma on jäähtynyt ja tullut yhtä raskaaksi kuin sen alapuolellakin. Luonnollisestikin", jatkoi filosofi, "tiedät, että kuumennettu ilma on paljon kevyempää kuin tavallinen, ja sen vuoksi nousee edellisellä täytetty pallo ilmaan ja kohoaa yhä edelleen, kunnes on saavuttanut sen korkeuden, missä harventunut ilma on yhtä kevyttä kuin kuumennettu. Sitten se ei enää pääse ylemmäksi, ja pallon oma paino pudottaa sen jälleen alas. Tavallisella ilmalla täytetty rakko tai korkilla varustettu pullo valaisee asian sinulle riittävästi."

"Ymmärrän sen aivan hyvin", vastasi Kaspar jokseenkin loukkaantuneena, kun hänen oppinut veljensä kohteli häntä liiaksi lapsena. "Mutta minä luulin olevan välttämätöntä pitää alituisesti tulta palamassa ilmapallon alla, niin että sen alapuolella riippuu jonkinlainen ristikko tai tulisäiliö. Jos meillä siis nyt olisi silkkiäkin suuren ilmapallon laittamiseksi, niin kuinka voisimme valmistaa tulisäiliön ilman rautaa?"

"Emme tarvitse sinun mainitsemaasi tulisäiliötä. Se on välttämätön vain silloin, kun haluaa pitää palloa jonkun aikaa ilmassa. Jos haluaa kohota vain lyhyen matkan, riittää se, että pallo kerran on täytetty kuumalla ilmalla, emmekä me enempää tarvitsekaan. Ja vaikka tarvitsisimme riippuvan ristikon pallon alle, olisit sinä, velimies, varmasti niin kekseliäs, että voittaisit niin pienen vaikeuden."

"En ole sentään niin varma siitä. Kuinka sinä siitä selviytyisit?"

"Tekisin vain tavallisen vasun ja sisustaisin sen savella. Se kestäisi tulta yhtä hyvin kuin joko valu- tai takoraudasta tehty. Ainakin se tekisi tehtävänsä hyvin niin lyhyellä retkellä kuin sillä, jonka aiomme suorittaa. Nykyään ei tulta käytetä ilmapallon pullistamiseen. On havaittu, että palava kaasu on paljon parempaa siihen tarkoitukseen, mutta koska meillä ei ole varastossamme mitään sellaista, olisi meidän noudatettava vanhaa menettelytapaa, samaa, jota Montgolfier veljekset, ilmapallon keksijät, käyttivät."

"Sinä siis luulet, että voisimme tulla toimeen ilman tulilaitetta, jos vain voisimme keksiä jonkin aineen, josta saisimme suuren kuumaa ilmaa säilyttävän pallon?"

"Niin", vastasi Karl, "keksihän vain jotakin, mikä kelpaa siihen, ja minä lupaan tehdä pallon".

Näin haastettuna Kaspar vaivasi aivojansa ja istui pitkän aikaa vaiti kuin vajonneena miettimään jotakin hyvin syvällistä asiaa. Luultavasti ei tuossa laaksossa ollut ainoaakaan ainetta, jota hän ei kutakin vuorostaan olisi tarkastellut henkensä silmillä.

"Sen täytyy olla kevyttä, ilmanpitävää ja vahvaa?" kysyi hän vihdoin kuin olisi hänen ajatuksiinsa osunut jotakin, mikä täytti nuo kolme välttämätöntä ehtoa.

"Kevyttä, ilmanpitävää ja vahvaa", vastasi Karl toistaen vain veljensä sanat.

"Kahdesta viimeksimainitusta ominaisuudesta olen varma", sanoi Kaspar. "Ainoastaan ensimmäistä epäilen."

"Mitä se on?" kysyi Karl äänellä, josta ilmeni hänen mielenkiintonsa sitä kohtaan, mitä Kaspar oli sanonut.

"Ankeriaan nahka", kuului lyhytsanainen vastaus.

50. luku.

NAHKAINEN ILMAPALLO.

"Ankeriaan nahka", sanoi Kaspar toistaen sanansa huomatessaan Karlin epäröivän, ennenkuin lausui mielipiteensä. "Etkö luulisi niiden kelpaavan?"

Karlilla oli kielensä kärjellä vastaus "se on mainiota", mutta jokin pidätti häntä lausumasta niin ehdotonta arvostelua.

"Ne voisivat, mahdollisesti ne kelpaisivat", sanoi hän ilmeisesti pohtien kysymystä itsekseen, "on hyvin mahdollista, ja kuitenkin pelkään —"

"Mitä pelkäät?" kysyi Kaspar. "Luuletko, etteivät ne olisi kyllin vahvoja?"

"Kyllin vahvojako?" sanoi Karl. "Sitä en pelkää."

"Eihän ilma voi päästä ankeriaan nahan läpi?"

"Ei — ei se voi."

"Saumoista ehkä. Me voimme liittää ne lujasti ja sitten voidella saumat kumilla. Takaanpa, että Ossaru osaa ommella kuin suutari."

Shikari osasi kyllä. Sen Karl tiesi. Siinä ei vaikeus ollut.

"Painoko sitten?" jatkoi Kaspar kyselyään.

"Juuri se", vastasi Karl. "Pelkään, että siitä tulee liian raskas. Tuokaahan yksi, Ossaru, ja tarkastakaamme sitä."

Shikari nousi seisomaan ja lähti majalle, josta hän pian palasi tuoden mukanaan pitkän ryppyisen esineen, jonka kuka tahansa olisi tuntenut ankeriaan nahaksi. Majassa oli monta samanlaista, sillä he olivat säilyttäneet huolellisesti pyydystämiensä ankeriaiden nahat, mihin heidät oli johtanut jokin aavistus, että he mahdollisesti jonakin päivänä tarvitsisivat niitä.

Karl otti nahan käteensä ja ojentaen sitä ulospäin kämmenellään näytti arvioivan sen painoa. Kaspar tarkasteli veljensä kasvonpiirteitä ja odotti hänen lausuntoaan, mutta Karl ilmaisi mielipiteensä vain pudistamalla epäröiden päätään, mikä näytti merkitsevän sitä, etteivät ankeriaannahat hänen mielestään olleet sopivia.

"Ne voisi luullakseni valmistaa paljon kevyemmiksi", arveli Kaspar. "Raaputtaminen parantaisi niitä paljon, ja miksei sivumennen sanoen keittäminen keventäisi niitä kylliksi? Se poistaisi niistä kaiken rasvan ja öljyaineksen."

"Tuossa on perää", sanoi Karl ilmeisesti tuntien mielenkiintoa asiaan viimeisen ehdotuksen vuoksi. "Keittämällä saisimme ne melko paljon kevyemmiksi. Helposti voimme koettaa sitä."

Näin sanoen Karl lähti kiehuvalle lähteelle päin ja upotti ankeriaan nahan veden alle. Siellä se sai olla noin puoli tuntia, jonka jälkeen se otettiin pois, ja kun sitä oli raaputettu veitsen terällä, levitettiin se kalliolle aurinkoon, missä se pian kuivui kokonaan.

Kaikki odottivat kärsivällisesti tämän valmistusvaiheen päättymistä. Tulos oli niin mieltäkiinnittävä, etteivät he voineet sitä odottaessaan puuhailla mitään muuta.

Riittävän pitkän ajan kuluttua oli ankeriaan nahka kuiva, jolloin sitä alettiin tutkia. Karl otti sen taas käteensä ja punnitsi sitä kämmenellään.

Näin epätäsmälliselläkin tavalla koeteltuna huomattiin se selvästi paljon keventyneeksi. Se suopea katse, joka filosofi tarkasteli sitä, ilmaisi hänen olevan paljon tyytyväisemmän sen painoon. Mutta nytkään ei hän ollut herkkäuskoinen, niinkuin hänen sanansakin osoittivat. Ne melkein toistivat samaa, mitä hän oli aikaisemmin sanonut.

"Ehkä se kelpaa, mahdollisesti. Missään tapauksessa ei asia pahene, jos koetammekin. Koettakaamme siis."

Se merkitsi samaa kuin "tehkäämme ilmapallo". Toiset ymmärsivät sen ja luonnollisestikin suostuivat päätökseen.

Koska ei mikään estänyt heti aloittamasta työtä, päättivät he ryhtyä siihen heti ilman enempiä viivyttelyjä.

Se määrä ankeriaannahkoja, joka heillä jo oli varastossa, ei olisi riittänyt ilmapalloa varten, vaikka niitä olikin paljon. Senvuoksi Ossaru lähti koukkuineen ja siimoineen pyydystämään muutamia satoja lisää. Karl saattoi määrätä, kuinka monta tarvittaisiin, tai hän saattoi ainakin tehdä riittävän tarkan arvion sitä tarkoitusta varten. Hän suunnitteli palloa, jonka halkaisija olisi kaksitoista jalkaa, sillä hän tiesi, ettei pienempikokoisella olisi kylliksi voimaa nostaa ilmaan miehen painoa. Karl luonnollisesti osasi laskea sellaisen pallon pinta-alan, jonka halkaisija on kaksitoista jalkaa. Hänen oli vain kerrottava halkaisija ympyrän kehällä tai halkaisijan neliö määrätyllä luvulla 3,1416 tai laskettava rajoittavan silinterin kupera pinta tai sitten otettava neljä kertaa mainitun pallon suuren ympyrän pinta-ala. Mikä tahansa näistä menettelytavoista johtaisi oikeaan tulokseen.

Arviolaskua tehdessään hän huomasi, että sellaisen pallon pinta, jonka halkaisija olisi 12 jalkaa, olisi 452 neliöjalkaa, muutamia mitättömiä murto-osia vaille. Niin ollen tarvittaisiin 452 neliöjalkaa ankeriaannahkaa palloa varten.

Koska ankeriaat sattuivat olemaan suurikokoisia, useimmat niistä kun olivat noin metrin pituisia ja ainakin neljä tuumaa keskimäärin ympärimitaten, tuli yhdestä nahasta levitettynä noin neliöjalan kokoinen pinta. Ottaen huomioon sekä suuret että pienet samoin kuin sen tappion, jonka pään ja pyrstön leikkaaminen tuottaisi, arvioi Karl saavansa melkein neliöjalan jokaisesta ankeriaasta, niin että tarvittaisiin noin viisi sataa nahkaa pallon valmistamiseen. Mutta koska ne mahdollisesti oli leikattava vinoon niitä sommiteltaessa pallon muotoon, tarvittaisiin niitä ehkä vähän enemmänkin. Senvuoksi oli Ossarun pidettävä syöttinsä vedessä, kunnes tarpeellinen määrä ankeriaita olisi tarttunut koukkuun.

Ossarulle oli määrätty toinenkin tehtävä hoidettavaksi kalanpyytämisen ohella, vieläpä sellainen, joka vaati suuremman osan hänen ajastaan, sillä syöttien laitteleminen koukkuihin samoin kuin niiden silmälläpitäminenkin vaati hänen huomiotaan ainoastaan silloin tällöin. Sen langan kehrääminen, jolla nahat oli ommeltava yhteen, oli paljon vaikeampaa työtä, koska sen ehdottomasti piti olla sekä vahvaa että hienoa. Mutta niinkuin Kaspar oli sanonutkin, oli Ossaru mestari värttinän käyttelemisessä, ja pian lähti hänen näppäristä sormistaan pitkiä vyyhtejä mitä hienointa lankaa.

Kun näin oli saatu kylliksi lankaa, alkoi Ossaru valmistaa nuoraa ja vahvaa köyttä, jota tarvittaisiin "veneen" kiinnittämiseksi samoin kuin pallon pitämiseksi paikallaan sen ollessa nousuvalmiina.

Kasparin työnä oli ensiksikin ankeriaiden nylkeminen ja senjälkeen nahkojen raaputtaminen, keittäminen ja kuivaaminen, kun taas Karl, joka toimi yli-insinöörinä työn yleisen valvonnan ohella, puuhaili raaka-aineen viimeistelyssä sekä nahkojen leikkelemisessä sellaisiin muotoihin, että ne voitaisiin ommella yhteen mukavasti ja lujasti.

Karl oli myöskin tehnyt retken metsään ja tuonut sieltä tullessaan suuren määrän kumia, jota hän oli ottanut eräästä Ficus-sukuun kuuluvasta puusta. Se oli eräänlaista kautsua, jota saadaan monesta Ficus-sukuun kuuluvasta lajista alemman Himalajan metsissä. Karl oli lähtenyt hakemaan tätä ainetta, koska hän tiesi sitä tarvittavan saumojen liimaamiseksi, jotta ne olisivat ilmanpitäviä.

Kun he olivat noin viikon ajan puuhailleet näissä askareissaan, arveltiin olevan riittävästi raaka-ainetta koottuna ja valmiissa kunnossa. Silloin Ossaru ryhtyi ompelemaan. Onneksi heillä oli neuloja mukanaan, sillä ne olivat kuuluneet kasvintutkijan varustuksiin hänen ensiksi lähtiessään retkelleen.

Koska ei Karlilla eikä Kasparilla ollut minkäänlaista kokemusta niin terävien aseiden käsittelyssä, oli ompeleminen jätettävä kokonaan Ossarun haltuun. Tämän räätälityön suorittaminen vei kokonaan toisen viikon.

Sen ajan kuluttua oli pallo ommeltu täydellisesti kokoon ja odotti vain kumivoitelua. Siihen työhön riitti yksi päivä, eikä jäljellä ollut enää mitään muuta kuin kiinnittää vene, jonka oli vietävä heidät ylös uskaliaalle lennolle "yläilmoihin".

51. luku.

VALMISTAUTUMINEN LENTOON.

Karl oli noista kolmesta ainoa, joka tiesi mitään ilmapallosta tai keinoista, millä se saatiin pullistumaan. Jos heidän aikomuksensa olisi ollut lähteä purjehtimaan ilmassa, olisi tarvittu lämmityslaite. Sen olisi Karl voinut helposti laatia. Pajunoksista valmistettu vasu, joka olisi hyvin sisustettu savella, olisi tavallaan vastannut heidän tarvettaan, oli hän sanonut, mutta koska he eivät aikoneet käyttää ilmapalloa mihinkään muuhun tarkoitukseen kuin ainoastaan lentämiseen kallioiden yli, ei pitempiaikaista tulta tarvittaisi. Ensimmäinen pullistaminen riittäisi aivan hyvin sellaiselle retkelle.

Sen veneen valmistaminen, jossa matkustajat saisivat olla, oli aivan toinen asia. Sen tekeminen olisi ottanut melkoisen ajan, jos se olisi tarkoitettu pitempää kuin vain tilapäistä käytäntöä varten, mutta melkein mikä tahansa kelpasi tähän heidän tarpeeseensa. He aikoivat käyttää vain jonkinlaista pajuvasua tai muuta syvää koria, joka pantaisiin riippumaan tukevista köysistä. Se oli jo valmistettu, eikä tarvittu muuta kuin kiinnittää se ilmapallon pohjaan.

Tässä tapauksessa on sanoja "ilmapallon pohja" käytetty vain kuvaannollisessa merkityksessä. Täsmällisesti puhuen ei sillä ollut mitään pohjaa, vaan sillä kohdalla, missä sen olisi pitänyt olla, näkyi pyöreä reikä ja sen kehänä vahva bambuvanne, johon pallo oli kiinnitetty, ja siihen aiottiin myöskin sitoa ne nuorat, joiden oli määrä kannattaa aikaisemmin mainittua vasua, samoin kuin tukiköydet.

Tämän aukon tarkoituksen ymmärtää helposti. Sen kautta oli päästettävä sisälle se kuuma ilma, jota tarvittiin pallon pullistamiseen.

Ja kuinka saataisiin tätä kuumaa ilmaa? Siihen kysymykseen saattoi ainoastaan Karl vastata. Tietysti käytettäisiin tulta päätekijänä sen aikaansaamisessa, mutta kuinka sitä saataisiin palloon? Karl saattoi sen sanoa, eikä kukaan muu. Kun nyt oli tullut aika kokeilla sitä, suvaitsi hän selittää apulaisilleen, miten hän aikoi menetellä.

Iso pussi oli tuettava maahan pystytettyjen pitkien seipäiden varaan, sen pohjaton pohja maahan päin käännettynä, niin että aukko olisi alhaalla. Sen alapuolelle oli sytytettävä tuli, mutta vasta sitten, kun kaikki olisi valmista. Ylöspäin kohoava kuuma ilma joutuisi siten pallon sisälle ja paisuttaisi sen täyteen pyöreyteensä. Kun sinne päästettäisiin lisää kuumaa ilmaa, poistuisi sisällä oleva viileämpi ilma, pallo tulisi ympäröivää ilmakehää kevyemmäksi ja kohoaisi ilmaan yksinkertaisesti ilmanpaineen nojalla. Sen odotettiin niin tekevän. Ainakin toivottiin, että niin tapahtuisi.

Totta puhuen olivat insinöörin toiveet kaikkea muuta kuin suuret, eikä hän juuri osannut odottaa hyvää. Hän oli kaiken aikaa huomannut, että ankeriaannahat olivat silkkiä paljon raskaammat, vaikkakin niitä oli koetettu keventää. Ehkei yritys sittenkään onnistuisi. Eräs toinen asia painoi Karlin mieltä yhtä paljon kuin ankeriaannahat, ja se oli aivan yhtä tärkeä seikka ilmapallossa. Hän ei ollut jättänyt huomioonottamatta sitä asiaa, että se kohta, mistä he aikoivat lähteä lentoon, oli melkein kymmenen tuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella. Hän tiesi, että ilmakehä niin korkealla oli erittäin harvaa ja ettei ilmapallo, joka voisi merenpinnan tasalta lähtiessään kohota monta tuhatta jalkaa ilmaan, liikahdakaan paikaltaan, kun se kuljetetaan kymmenen tuhannen jalan korkuisen vuoren huipulle. Tämä seikka vaivasi nuoren filosofin mieltä ja esti häntä toivomasta kovinkaan suurta menestystä heidän suunnittelemalleen yritykselle.

Tuo filosofinen totuus oli ollut hänen mielessään alusta asti ja toisinaan hän oli ollut vähällä jättää sen vuoksi kokeen sikseen. Mutta kun hän ei riittävästi tuntenut ilmapurjehdustaidon lakeja ollakseen varma epäonnistumisesta, oli hän jatkanut työtään ja päättänyt koettaa onneaan, vaikka myönnettävä onkin, että hänellä oli hyvin vähän toiveita.

Niin olivat asiat sinä aamuna, jolloin oli lopullisesti suunniteltu päästää lentoon tuo suuri ilmalaiva ja ottaa selville, osasiko se purjehtia.

Kaikki oli kunnossa varhaisella aamuhetkellä. Ilmapallo oli asetettu tukiseipäiden väliin, vene oli kiinnitetty siihen samoin kuin muutamia köysiäkin pitämään palloa kiinni, jotta se ei pääsisi karkuun. Niiden toiset päät oli sidottu tukeviin paaluihin, jotka oli isketty lujasti maahan. Alapuolelle taas oli rakennettu kiviuuni tulta varten, josta kohoavan lämmön oli paisutettava pallo ja nostettava se ilmaan.

Ne polttoainekset, joista tuli tehtäisiin, oli jo koottu paikan lähelle. Ne eivät olleet puita eikä minkäänlaisia risuja, sillä vaikka niitä tavallaan olisi voinut käyttää, tunsi Karl paremman aineksen. Hän muisti Montgolfierien ja muiden aikaisempien ilmailijoiden, jotka eivät vielä olleet tunteneet palavia kaasuja, käyttäneen silputtuja olkia ja villaa ja pitäneen näitä aineksia parhaimpina ilmapallon pullistuttamiseksi. Karl oli omaksunut heidän aatteensa ja kerännyt hienoksi hakattua ruohoa silputtujen olkien korvikkeeksi ja lampaanvillan asemasta hän oli hankkinut joukon ibexin ja muiden heidän tappamiensa eläinten karvoja — tiheää Kashmirin huivivillaa.

Vene, joka oli syvän korin muotoinen, niinkuin on aikaisemmin kuvattu, ei ollut enempää kuin kolme jalkaa läpimitaten. Se ei selvästikään voinut kannattaa kaikkia kolmea, puhumattakaan mitään suuresta koirasta, sillä tuskin on välttämätöntä mainita, ettei Fritziä aiottu jättää. Tuo uskollinen eläin oli niin monet kerrat ottanut osaa isäntiensä seikkailuihin, ettei sitä nyt voitaisi hylätä.

Mutta siitä ei ollut pienintäkään pelkoa. Veneen koko oli kyllin suuri siihen tarkoitukseen, johon se oli suunniteltu, nimittäin kestämään yhden henkilön.

Karlin mielestä oli hyvin vähän toiveita, että ilmapallo jaksaisi nostaa ylös heidät kaikki kolme, heidän yhteinen painonsa kun oli kahdensadan kilon vaiheilla. Hän olisi erittäin tyytyväinen, jos yksikin nousisi sinä ylös ja jos tuon yhden onnistuisi päästä kallion huipulle; ei ollut mitään väliä siitä, minne ilmalaiva jälkeenpäin joutuisi. Suoritettuaan tuon yhden matkan se saisi tehdä toisen oman mielensä mukaan — joko etelään Kalkuttaan tai itään Hongkongiin, jos sitä Kiina miellyttäisi enemmän.

Olisi luonnollisestikin helppoa päästä vuoren yli, jos jonkun heistä onnistuisi kiivetä kalliolle. Koska he ylöspäin kiivetessään olivat sivuuttaneet alkuasukaskyliä, voisi niihin päästä päivässä parissa. Sieltä saapuisi pian muutamia miehiä kunnolliset nuoraportaat mukanaan toisten avuksi.

Ei olisi paljon haittaa siitäkään, vaikka ei olisi mitään toivoa ulkoapäin. Jos vain joku heistä pääsisi kallion huipulle, voisivat he itse rakentaa köysiportaat, joiden avulla molemmat toiset voisivat kiivetä ylös.

Tuskin on tarpeellista sanoa, kenen oli tehtävä yritys. Ossaru oli määrätty ilmailijaksi. Hän oli vapaaehtoisesti tarjoutunut tähän vaikeaan tehtävään, ja hänen tarjouksensa oli hyväksytty.

Tämä ei tapahtunut siksi, että jompikumpi toisista olisi pelännyt vaaraan antautumista. Eivät he olleet määränneet Ossarua tehtävän suorittajaksi senvuoksi, että olisivat itse koettaneet välttää vaaraa, vaan ainoastaan siksi, että shikari ylös päästyään osaisi paljon paremmin löytää tien alas vuorelta ja voisi äidinkielellään sujuvasti keskustella kyläläisten kanssa ja kuvailla heidän tilanteensa tarkasti.

52. luku.

PULLISTUMINEN JA EPÄONNISTUMINEN.

Vihdoin koitti se tähdellinen hetki, jolloin tärkeä kokeilu oli suoritettava ja saatava selville, pysyisikö heidän ilmalaivansa ylhäällä.

Kaikki kolme seisoivat sen paikan ympärillä, missä hakatut ruohot ja villat oli sytytettävä tuleen. Nämä polttoainekset oli koottu pieneksi kevyeksi kasaksi, ja ne odottivat vain taulan kosketusta.

Karlilla oli kädessään palava soihtu, Kaspar piteli yhtä tukiköyttä estääkseen ilmapalloa kohoamasta nopeasti, kun taas Ossaru kuin matkalle varustettuna seisoi korin ääressä, valmiina oikealla ajalla hyppäämään sisään.

Voi ihmisen kaukokatseisuuden mitättömyyttä! Tarkimmatkin arviot osoittautuvat usein erheellisiksi vaikka ei tosin tällä kerralla sattunut mitään odottamatonta virhettä, sillä alusta pitäen oli Karl epäillyt niitä seikkoja, joihin oli perustanut ilmapallon lentoon nousemisen. Häntä ei siis nyt kohdannut mikään odottamaton pettymys.

Kohtalo ei ollut määrännyt Ossarua koskaan nousemaan tuohon pajukoriin tai pääsemään lentoon ilmapallolla.

Soihtu pistettiin hienoksi hakattujen ruohojen ja villan keskelle. Molemmat lehahtivat tuleen, alkoivat savuta ja kyteä. Sitten lisättiin polttoainetta, joten lieska pysyi vakinaisesti vireillä. Kuumennettu ilma kohosi aukon läpi, saaden suuren nahkapallon paisumaan täyteen laajuuteensa.

Se vapisi ja heilui puolelta toiselle kuin suunnaton hirviö jonkin tuskan valtaamana. Se kohosi muutamien tuumien korkeuteen maasta, putosi, kohosi ja putosi taas, jatkaen samaa kauan aikaa, mutta kertaakaan nousematta niin ylös, että olisi kohottanut pajukorin edes miesten pään tasalle.

Karl työnsi uuniin yhä lisää hakattua ruohoa ja villaa, mutta siitä ei ollut apua. Sisäpuolella oleva ilma oli kyllin kuumaa kohottaakseen pallon monta kilometriä, jos he vain olisivat olleet merenpinnan tasalla ja pallo olisi laadittu kevyemmistä aineista.

Asiain näin ollen olivat kaikki ponnistukset turhat Jättiläismäinen pallo ei voinut kohota maasta kuutta jalkaa korkeammalle. Se ei jaksanut nostaa ylös kissaakaan, vielä vähemmin miestä. Lyhyesti sanoen, tässä oli taas uusi pettymys lisää heidän synkkien pettymystensä pitkään luetteloon.

Toista tuntia piti Karl tulta vireillä. Koettipa hän polttaa pihkaisen männynkin oksia toivoen onnistuvansa kohottamaan ilmapallon ylemmäksi saamalla aikaan kiihkeämmän lämpövoiman, mutta se ei aiheuttanut mitään huomattavaa muutosta. Pallo hyppelehti sinne tänne, niinkuin ennenkin, mutta kieltäytyi itsepintaisesti nousemasta.

Vihdoin insinööri kääntyi pois niin suurella vaivalla valmistamastaan koneesta kärsivällisyytensä menettäneenä ja toiveet kokonaan murskana. Hetkisen hän seisoi epäröiden. Sitten hän lähti pois siltä paikalta surullisin, hitain askelin ja huoahtaen muisteli hukkaan mennyttä vaivaansa. Kaspar seurasi häntä pian, tuntien aivan yhtä voimakasta ja katkeraa pettymystä kuin hänkin. Ossaru erosi eri lailla pullistuneesta hirviöstä. Mennen sen lähelle hän seisoi joitakin sekunteja tarkastellen sitä äänettömänä kuin miettien niiden saumojen paljoutta, jotka hän oli ommellut yhteen aivan tyhjän vuoksi. Päästäen alkuasukkaan huudahduksen ja tuumien, että se oli "hyödytön maalla, merellä ja ilmassa", hän kohotti jalkansa ja potkaisi pallon syrjään sellaisella voimalla, että hänen sandaalinsa varvas puhkaisi reiän pingottuneeseen ankeriaannahkaan. Senjälkeen hän kääntyi halveksien pois ja jätti tuon arvottoman koneen pitämään huolta itsestään…

Mutta sitä tehtävää se ei näyttänyt voivan suorittaa sillä pettyneet ilmailijat eivät olleet kulkeneet montakaan minuuttia, ennenkuin pallon sisällä oleva kuumennettu ilma, joka oli jo jonkun aikaa jäähtynyt, tuli lopulta niin viileäksi, että tuo suuri pallo alkoi kutistua ja laskeutua alapuolella vielä punaisena hehkuvan männynhavutuhan päälle. Seuraus tästä oli, että kun tulenarat nahat, nuorat ja puuosat tulivat kosketukseen tulen kanssa, alkoivat ne palaa kuin taula. Liekit kohosivat ylös nuoleskellen öljyisiä ankeriaannahkoja kuin tulikäärmeiden kielet. Kun äskeiset ilmailijat katsahtivat taakseen majansa ovelta, huomasivat he ilmapallonsa olevan ilmiliekissä.

Jos tuo tapaturma olisi sattunut kaksi tuntia aikaisemmin, olisivat he pitäneet sitä mitä surullisimpana onnettomuutena. Mutta nyt he tarkastelivat tuon hyljätyn pallon palamista yhtä välinpitämättömästi kuin väitetään Neron katselleen, kuinka seitsemän kukkulan kaupunki paloi.

53. luku.

UUSI EPÄTOIVON KAUSI.

Kertomuksemme sankarit eivät kertaakaan koko aikana "Epätoivon laaksossa" oleskellessaan olleet tunteneet suurempaa alakuloisuutta kuin sinä iltapäivänä, joka seurasi heidän suuren ilmapallonsa loppua. He tiesivät tähän yritykseen panneensa kaiken kekseliäisyytensä, ja niin varmasti he olivat vakuutettuja siitä, että se olisi viimeinen, ettei kukaan heistä ajatellut uuden kokeen tekemistä. Kaikkien kolmen mieliala oli täydellisesti lamassa ja näytti muuttuneen viimein epätoivoksi.

Tietystikään se ei ollut samanlaista epätoivoa kuin tuntee se, joka tietää pikaisen ja varman kuoleman odottavan itseään. Heidän asemansa ei suinkaan ollut niin hirveä, mutta joka tapauksessa olivat heidän tunteensa katkerat. He tiesivät voivansa elää edelleen ehkä yhtä kauan siellä kuin missä tahansa muuallakin maan päällä, mutta minkä arvoista olisi elämä, kun he olisivat eristetyt kaikesta yhteydestä maailman kanssa? Nyt he nimittäin ehdottoman varmasti pitivät itseään iäksi suljettuina tuohon laaksoon.

Ei ainoallakaan heistä ollut lainkaan erakon taipumuksia. Ketä tahansa heistä olisi värisyttänyt ajatellessaan tulevansa pylväspyhimykseksi. Olisi voinut luulla, että Karl olisi ehkä tullut toimeen siellä, kun hänellä olisi ollut tutkittavana kirjoja ja luontoa. Tosin hän olisi sellaisten toverien kanssa voinut viettää vähemmän ikävää elämää kuin kumpikaan toisista, mutta vaikka hänellä olisi ollut sellaista ajanvietettä, on epäiltävää, olisiko hän saanut aikansa kulumaan. Ei nimittäin ole kovinkaan varmaa, että ihminen, joka tietää olevansa lopullisesti kokonaan yksin maailmassa, välittää paljonkaan ihmisten tai luonnon kirjoista.

Kun Kaspar ajatteli, että heidän yksinäisyyttään tulisi kestämään ikuisesti, tunsi hän veren hyytyvän suonissaan.

Hindun suru oli yhtäsuuri kuin hänen onnettomuustoveriensa. Hän kaipasi bambumajaansa Hindostanin kuumilla aavikoilla yhtä kovasti kuin toiset kotiaan kaukaisessa isänmaassaan Baijerissa.

Heidän asemansa ei tosin ollut yhtä huono kuin jos kukin olisi joutunut elämään aivan yksin. Moni hylkiöraukka autiolla saarella on tuomittu paljon onnettomampaan kohtaloon. He tiesivät ja tunnustivat sen. Kullakin oli kaksi toveria, mutta sitä ajatellessaan eivät he voineet olla miettimättä sitä tulevaa aikaa, ehkä ei kovinkaan kaukaista, jolloin joku heistä lähtisi laaksosta ilman köysiportaiden tai ilmapallojen apua. Sitten lähtisi toinenkin jättäen viimeisen heistä kolmesta yksin ja hyljätyksi.

Sellaisissa surullisissa mietteissä he viettivät sen päivän illan ja seuraavan aamusta iltaan. He eivät pitäneet mitään lukua ajasta ja jaksoivat tuskin koota niin paljon tarmoa, että saivat vaatimattoman ateriansa keitetyksi. Sekä suunnittelemis- että toimintahalu näytti luopuneen heistä iäksi.

Tällaista asianlaitaa ei voinut kauan jatkua. Niinkuin jo on sanottu, on ihmissieluun kätketty elpymisvoima. Niin kauan kuin ihminen elää, toivoo hän toipuvansa ankarimmastakin iskusta. Murtuneet sydämet ovat enemmän näennäisiä kuin todellisia. Särkyneimmilläkin on sellaiset väliajat, jolloin ne ovat täysin terveet. Orjalla kahleissaan, vangilla pimeässä tyrmässään, hylkiöllä autiolla saarellaan on ilonhetkensä, ehkä yhtä elävät ja pysyvät kuin kuninkaalla valtaistuimenaan tai valloittajalla riemuvaunuissaan.

Maan päällä ei ole sekoittamatonta iloa. Ehkä ei myöskään ole surua, joka ei aikanaan huojentuisi.

Toisena päivänä heidän viimeisen suuren pettymyksensä jälkeen alkoi kaikkien kolmen mieliala jälleen elpyä, ja luonnonvaatimukset, jotka joko tahtoen tai tahtomattamme vetävät huomiomme puoleensa, alkoivat päästä valtaan heidän mielessään.

Karl tunnusti ensiksi niiden välttämättömyyden. Jos heidän oli elettävä siellä koko ikänsä, tuumi hän — eikä se enää tuntunut pelkältä luulolta, — ei kannattaisi heittäytyä alakuloisuuden valtaan ja ruveta viettämään päiviään tylsyydessä niinkuin mykät hautajaisissa. Paljon parempi oli viettää toimeliasta elämää, vieläpä elää hyvin hankkimalla runsaasti syötävää ja juotavaa, minkä he helposti voivatkin ahkeruudellaan tehdä. Kaikki tämä ei pystyisi saattamaan heitä iloisiksi, mutta he joutuisivat varmasti vähemmän surumielisyyden valtaan puuhaillessaan jossakin todellisessa työssä kuin jos rupeisivat yhä hautomaan kohtaloaan.

Nämä ajatukset heräsivät, niinkuin on mainittu, toisena aamuna sen päivän jälkeen, jolloin he olivat hylänneet ilmapallonsa. Karl lausui ne julki koettaen ilahuttaa veljeään, joka oli vaipunut tavattomaan alakuloisuuden tilaan. Ossarukin tarvitsi mielenvirkistystä, ja senvuoksi johtui kasvientutkijan mieleen koettaa elvyttää toveriensa mieltä.

Aluksi se ei juuri menestynyt, mutta vähitellen alkoi kaikista tuntua välttämättömältä ryhtyä toimimaan, jos ei muunkaan vuoksi, niin ruokatarpeiden hankkimiseksi. Menettämättä enempää aikaa he rupesivat harjoittamaan niitä eri pyydystämistapoja, joiden avulla he tähän asti olivat estäneet ruokasäiliönsä tyhjentymästä.

Niinkuin aikaisemminkin, tuli Kasparin osaksi metsästäminen, kun taas Ossaru hoiti kalastusta, koska hän paremmin kuin kumpikaan toinen ymmärsi koukkujen, siimojen ja verkkojen käsittelyä.

Kasvientutkija puuhaili entiseen tapaansa tutkien laaksoa ja etsien sellaisia siemeniä, kasvia ja juuria, jotka olisivat terveellisiä ruuaksi, jättämättä huomioon ottamatta niitäkään, jotka sopisivat lääkkeeksi mahdollisissa sairaustapauksissa. Monta sellaista oli nuori kasvienkokoilija tavannut aikaisemmilla etsiskelyretkillään ja merkinnyt ne muistiin siltä varalta, että niitä ehkä tarvittaisiin.

Onneksi ei tähän mennessä ollut kenenkään seurueen jäsenistä paljon tarvinnut koetella sitä luonnonrohtolaa, jonka laakso tarjosi, ja toivottavaa oli, ettei heidän koskaan olisi pakko tutkia Karlin löytämien eri kasvien tehoa. Siitä huolimatta hän keräili muutamia lajeja ja käsiteltyään niitä määrätyllä säilytystavalla pani ne talteen majaan.

Ruuaksi hankituista kasviksista oli tärkein erään syötäväksi kelpaavan männyn (Pinus Gerardiana) ravitseva siemen. Tämän arvokkaan puun kävyt olivat niin suuria kuin artisokat, ja niistä jokaisesta sai muutamia pähkinän kokoisia ja näköisiä siemeniä.

Myöskin villi kukonheltta (Amaranthus cruentus) antoi heille ruuanlisää. Niiden siemenistä saatiin kuivattuina ja kivien välissä muserrettuina eräänlaisia jauhoja, joista Ossaru valmisti leipää. Se oli tosin paljon huonompaa laadultaan kuin oikea kotileivottu tai edes tavallisin leipomoissa valmistettu. Siitä huolimatta nämä leivät olivat kyllin maukkaita sellaisten mielestä, joilla ei muuta leipää ollut.

Järvestä he myöskin saivat kasviravintoa niiden kalojen lisäksi, joita Ossaru sieltä veteli. Sitä tutkiessaan huomasi kasvientutkija muutamia syötäväksi kelpaavia kasvilajeja, muiden muassa omituisen Trapa bicorniksen eli sarvellisen vesipähkinän, jonka Himalajan seutujen alkuasukkaat tuntevat singara nimisenä ja jota he paljon käyttävät terveellisenä ravintoaineena.

Siellä kasvoi myöskin komea vesililja, jolla on hyvin leveät lehdet ja suuret vaaleanpunaiset ja valkeat kukat. Senkin siemenien ja varsien tiesi Karl kelpaavan ravinnoksi, koska hän oli lukenut Kashmirin köyhien käyttävän sitä siihen tarkoitukseen. Puheena olevaa liljaa, joka on nimeltään Nelumbium speciosum, kasvaa runsaasti sennimisen laajalti tunnetun laakson järvissä.

Ensiksi huomatessaan tätä kaunista kasvia löytyvän niin ylenpalttisesti heidän omassa pienessä laaksojärvessään, Karl käytti tilaisuutta hyväkseen selittääkseen veljelleen, Ossarun samalla kuunnellessa, hänen sanojaan, niitä eri tapoja, joilla Kashmirin asukkaat sitä käyttävät. Kuinka pojilla purjehtiessaan veneillään silloin, kun päivä sattuu olemaan hyvin kuuma, on tapana nykäistä jokin sen suurista kiiltävistä lehdistä ylös vedestä ja levittää päälaelleen suojaksi polttavia auringonsäteitä vastaan ja kuinka he käyttävät sen lehtiruotia, joka on ontto sisäpuolelta, jonkinlaisena juoma-astiana. Monta sellaista mieltäkiinnittävää yksityiskohtaa tämän vesikasvin käyttämisestä kertoi nuori kasvientutkija tovereilleen, mutta mikään ei ollut sen hauskempi kuin että sen siemenet ja varret kelpaavat ruuaksi, koska he toivoivat näin saavansa lisää vakuutta siihen, ettei heidän kasvisravintonsa aivan pian joutuisi loppumisen vaaraan.

54. luku.

PYTAGORAAN PAPU.

Vesililjan keksiminen ei ollut mikään hiljattain sattunut tapaus. He olivat jo aikaisemmin tienneet sen olemassaolosta ja käyneet useammin kuin kerran siinä pienessä järvenpoukamassa, missä sitä pääasiassa kasvoi. Se oli herättänyt heidän mielenkiintonsa jo muutamia päiviä senjälkeen, kun he ensiksi olivat saapuneet laaksoon, ei oman silmäänpistävyytensä vuoksi, sillä sen suuria pyöreitä lehtiä niiden ollessa vaakasuorasti levällään veden pinnalla saattoi tuskin huomata rannalta. Vain silloin voi sen nähdä pitemmän välimatkan päästä, kun sen kauniit vaaleanpunaiset kukat olivat parhaimmillaan.

Miksi he olivat ensiksi lähestyneet sitä paikkaa, jossa sitä kasvoi, ja tutkineet sitä, johtui siitä, että he olivat huomanneet erään omituisen sen yhteydessä olevan seikan, jota selvittäessään he kaikki kolme olivat joutuneet ymmälle.

Siitä paikasta, jonne he ensin olivat leiriytyneet, näkyi silloin täydessä kukoistuksessa olevien liljojen oikea tyyssija. Joka aamu heti päivän koitettua ja toisinaan myöskin päivällä he näkivät muutamien lintujen huvittelevan lähellä tuota paikkaa kovin ihmeellisellä tavalla, sillä ne näyttivät kävelevän veden päällä.

Ne olivat suuria, pitkäjalkaisia, hoikkaruumiisia eläimiä, joiden Karl ja Kaspar helposti tunsivat kuuluvan Rallidaen eli liejukanojen heimoon.

Epäilemättä ne kävelivät veden päällä, välillä hitaasti, välillä nopeasti juosten ja, mikä oli vieläkin selittämättömämpää, toisinaan näyttivät seisovan paikallaan veden päällä. Ja kaiken ihmeellisen päälliseksi ne vielä suorittivat tämän vesitempun vain toisella jalalla seisoen!

Asia olisi tuntunut vielä salaperäisemmältä, jollei Karl olisi aavistanut syytä, minkä vuoksi ominaispainolait näyttivät olevan näin ristiriitaisia. Hän epäili järvessä olevan joitakin kasveja, joiden vedenpinnalle levinneet lehdet ehkä olivat kyllin vahvana jalansijana kannattamaan noiden lintujen painoa.

Kasvientutkija teki näitä johtopäätöksiään vain muistin nojalla. Hän oli hiljattain lukenut vain muutamia vuosia sitten julkaistun selonteon troopillisen Amerikan jättiläismäisen vesililjan Victoria regian löydöstä ja muisti sen keksijöiden puhuneen suurista kurjen heimoon kuuluvista linnuista, jotka olivat ottaneet majapaikakseen sen suunnattomat lehdet ja leikkivät niiden päällä kuin olisivat astelleet lujalla maalla.

Nämä seikat olivat Karlilla vielä tuoreessa muistissa, kun hän alkoi arvella itsensä ja toveriensa näkemien liejukanojen pysyttelevän ja ilakoivan samanlaisella jalustalla. Hänen otaksumansa osoittautuikin oikeaksi, sillä käydessään vähän myöhemmin sillä paikalla hän huomasi Nelumbium speciosumin suuria pyöreitä lehtiä, jotka olivat melkein yhtä isot kuin sen eteläameriikkalaisen toverin.

Karl oli silloin tällöin kertonut tovereilleen muitakin mieltäkiinnittäviä kohtia Himalajan järvissä kasvavasta suuresta liljasta, sillä hän tiesi, että Nelumbium speciosum oli kreikkalaisten, etenkin Herodotoon ja Theophrasteen, kirjoituksissaan mainitsema kuuluisa Pytagoraan papu.

Nämä kirjoittajat sanovat sitä kasvavan runsaasti Egyptissä, ja epäilemättä sitä viljeltiinkin tuossa maassa heidän aikoinaan, vaikka ei sitä nykyään tunneta siellä. Sitä tavataan myöskin egyptiläisissä kuvanveistoksissa, ja niin tarkoin ovat kreikkalaiset kirjailijat sen kuvailleet, ettei ole epäilystäkään lajien yhtäpitäväisyydestä.

Se on yksi niitä kasveja, joita arvellaan muinaisajan kuuluisaksi lotukseksi. Se otaksuma onkin hyvin todennäköinen, koska kaikkina aikoina ihmiset niissä maissa, joissa sitä kasvaa, ovat syöneet ei ainoastaan sen mehukasta vartta, vaan myöskin sen siemeniä eli "papuja". Sillä on vahvistava vaikutus elimistöön, ja se on myöskin hyvin virkistävä janossa. Kiinalaiset sanovat sitä lienhuaksi, ja sen siemenet sekä ohuet viipaleet sen juurta sekoitettuina aprikoosin ja saksanpähkinän sydämin sekä sovitettuina eri jääkerrosten väliin olivat yhtenä niistä valioruuista, joita suuret mandariinit tarjosivat Englannin lähettiläille viimeksimainittujen käydessä Kiinan valtakunnassa.

Ihmiset kokoovat lienhuan juuria varastoon talven ajaksi säilyttäen niitä suolan ja etikan sekaisessa liemessä. Japanilaisetkin käyttävät tätä kasvia ravintoaineena. Sitäpaitsi he pitävät sitä jumalilleen pyhitettynä, joita usein kuvataan istuvina tuon liljan suurilla lehdillä.

Nelumbium speciosumin kukat täydessä kukoistuksessa ollessaan tuoksuvat mitä voimakkaimmin, jonkun verran muistuttaen siinä suhteessa aniisia, kun taas tammenterhon muotoisten siementen haju on runsaudessaan ja hienoudessaan samanlainen kuin parhailla manteleilla.

55. luku.

ELONKORJUU VEDESSÄ.

Karl ei ollut yhdellä kertaa kertonut tovereilleen kaikkia näitä mieltäkiinnittäviä seikkoja suuresta liljasta. Monet niistä hän oli maininnut paljon aikaisemmin, ennenkaikkea sen, että siemenet olivat syötäviä. Kaspar ja Ossaru olivatkin usein suureksi tyydytyksekseen todenneet, että ne olivat muutakin kuin syötäviä: ne olivat erittäin maukkaita.

Tietäen tämän alkoivat nyt kaikki kolme ajatella liljoja, joiden suuret punertavat teriöt, ne kun eivät enää välkkyneet vedenpinnan yläpuolella, ilmaisivat "papujen" olevan kypsiä ja valmiita kuorestaan otettaviksi.

Kaikki kolme puuhailivat lähtöä majasta korjaamaan järvestä tätä satoa, joka vedenpinnan yläpuolella olevista siemenkoteloista päättäen tulisi olemaan runsas.

Kukin oli varustautunut kaislakorilla, jotka shikari oli pitkinä talvi-iltoina punonut toisiin tarkoituksiin, mutta koska ne olivat juuri sopivan kokoisia ja muotoisia Pytagoraan papujen säilyttämiseksi, aiottiin niitä käyttää siihen.

Sekä Karl että Kaspar olivat kietoneet housunsa ylös reiden puoliväliin asti, jotteivät kastaisi niitä liljojen joukossa kahlatessaan. Ossaru taas, jolla ei ollut olemassakaan sen nimisiä vaatekappaleita, oli ainoastaan kohottanut puuvillamekkonsa helman kiinnittäen sen vyön alle.

Tällä lailla puettuina lähtivät kaikki kolme kiertämään järvenrantaa sille puolelle, missä he olisivat lähinnä liljojen kasvamispaikkaa. Huomatessaan heidän lähestyvän nousivat liejukanat lehdiltä ja lensivät räpytellen hakemaan parempaa turvapaikkaa sarpaheinien joukosta.

Miehet kahlasivat heti veteen ja alkoivat poimia siemenkotia ja silpiä niitä kaislakoreihinsa. He olivat aikaisemminkin olleet siellä ja tiesivät, ettei veden syvyydestä ollut mitään vaaraa.

He olivat melkein täyttäneet korinsa Pytagoraan pavulla ja aikoivat palata kuivalle maalle, kun heidän huomiotaan kiinnitti tyynen järven pinnan yli kulkeva tumma varjo, jota heti seurasi toinen saman kokoinen ja muotoinen.

Kaikki kolme huomasivat varjot samalla hetkellä ja kaikki katsahtivat ylös yht'aikaa päästäkseen selville siitä, minkälaisista eläimistä nuo varjot johtuivat. Yläpuolellaan taivaanlakea vasten he näkivät näyn, joka oli omiaan herättämään heissä mitä oudointa mielenkiintoa.

Suoraan heidän päittensä päällä kaarteli ilmassa pari suurta lintua. Kumpaakin kannatti suunnaton siipipari, jonka pituus kärjestä kärkeen oli neljä metriä. Niiden keskellä olevasta ruumiista taas ulkoni vaakasuorasti suunnattoman pitkä kaula, päättyen suippokärkiseen nokkaan, joka oli saman muotoinen kuin pelargoniumin emi.

Niiden nokkaa saattoi hyvin verrata pelargoniumin emiin tai paremminkin viimeksimainittua niiden nokkaan, koska tuo kukka on saanut näistä linnuista kasviopillisen lisänimensä.

Linnut olivat haikaroita, ei tavallisia Ciconioita, jotka rakentavat pesänsä Hollantiin tai saavat vieläkin vieraanvaraisemman vastaanoton unkarilaisten harjahirrellä pusta-aavikoilla, vaan paljon suurempikokoisa lintuja, lyhyesti sanoen sukunsa suurimpia, ajutantteja.

Ylös katsahtaessaan Karl heti tunsi sen lajin, samoin Kaspar ensi silmäyksellä. Ei tarvinnut pitkää tarkastelua eikä suurta luonnonhistorian tuntemusta eroittaakseen kuuluisan ajutanttilajin muista. Siihen riitti hyvinkin että oli kerran nähnyt sen joko elävänä tai kuvassa. Kumpikin veli oli nähnyt luonnossa tuollaisia lintuja Intian aavikoilla Kalkutan seuduilla.

Shikarin taas oli mahdoton erehtyä noiden siivekkäiden jättiläisten laadusta, kun oli tuhansia kertoja nähdyt "saastan korjaajien" ylväästi astelevan pyhän Gangeen hiekkarannoilla. Eikä hän tosiaan epäillytkään sitä, mitkä linnut nyt loivat varjonsa tälle yksinäiselle järvelle Himalajan vuoristossa. Varmuus sitä, että hänen yläpuolellaan olevat linnut olivat jättiläismäisiä Gangeen kurkia, Brahman pyhiä lintuja, sai hänet päästämään jonkunlaisen hurjistuneen huudon ja samalla pudottamaan "papusäkkinsä" veteen.

Hänen ei tarvinnut tarkastaa lintujen väriä huomatakseen niiden olevan tummanruskeita yläpuolelta ja valkeita alta. Ensi silmäys ilmaisi hänelle kyllin selvät tunnusmerkit: alastoman, korppikotkamaisen kaulan pussinkaltaisine tiilikivenpunaisine lisäkkeineen ja pyrstön alapuolella olevat sinertävänvalkeat silkkiset höyhenet, joita monien maiden naiset tuntevat ja käyttävät marabutin sulkien nimisinä.

Linnut lensivät hitaasti ja nähtävästi työläästikin kuin olisivat niiden siivet olleet väsyneet. Ne näyttivät hakevan jotakin ortta, missä saattaisivat lepuuttaa itseään.

Muutamia minuutteja myöhemmin selvisikin, että ne olivat tulleet laaksoon siinä tarkoituksessa, sillä tehtyään kierroksen pikku järven ympäri lakkasi kumpikin samalla hetkellä heiluttelemasta pitkiä siipiään ja laskeutui alas rannikolle vetäen siivet kiinni ruumiiseensa.

Se paikka, johon he olivat katsoneet sopivaksi laskeutua, oli pieneen niemekkeeseen liittyvä ulkonema, joka ulottui melkein liljojen kasvamispaikalle asti ja josta nuo kolme kahlaajaakin olivat laskeutuneet veteen. Koska miehet nyt seisoivat polviaan myöten vesikasvien joukossa, eivät he olleet kauempana kuin kahdenkymmenen askeleen päässä niemen kärjestä.

Laskeuduttuaan maahan haikarat seisoivat pystyssä rannalla ilmeisesti yhtä tietämättöminä noiden kolmen miehen olemassaolosta kuin jos he olisivat olleet vain liiaksi kasvaneita Pytagoraan pavun varsia, täysin kykenemättömiä tekemään mitään pahaa.

56. luku

AJUTANTIT.

Ne pari jättiläismäistä lintua, jotka olivat näin laskeutuneet pikku järven rannalle, olivat, lievimmin sanoen, eriskummaisia olentoja, sillä saattaisi hakea läpi koko lintumaailman löytämättä omituisempia eläjiä kuin ajutantti on.

Ensinnäkin se on kuuden jalan korkuinen seisoessaan pitkillä suorilla säärillään, vaikka sen todellinen pituus laskettuna nokan kärjestä kynsien päähän asti on seitsemän ja puoli jalkaa. Nokka yksinään on toista jalkaa pitkä ja muutamien tuumien paksuinen. Se on keskikohdallaan laajentunut kuhmun tapaisesti, ja kumpikin leukaluu on vähän alaspäin kaareva.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings