KAKSI TALONPOIKAISPÄÄLLIKKÖÄ.

Missä Päijänne korkean kokkansa kääntää pyrkien vuoria päin, missä lahtehen tunkee sen avarin selkä armain tai myrskyvin säin, sielläpä syntyi etelän tuullessa rantamille poikaa kaks samanviikkoista naapuruksille.

Kuopus heist' oli toinen vaurahan talon, toinenpa toivottu esikoinen. Mutta kummallekin elon sarkapa aukes kuin syntymäsarkansa samanmoinen. — Jo ens elonaamunsa Mellon poika ja Samolan rinnan pitivät valtikkaa kotinotkelman.

Noro tummine virtoineen oli raja poikien konnun ja haan. Kirkonkylästä kivin ja seipähinkin turhaan sai viikarit sotimaan. — Mutta jos saapui he vieraiks tupahan rehtiin, silloin pillit ja huilutkin yksissä tehtiin.

Ja kun urkeni juhliva nuoruusaika, riemuhun nousta he tohti, niinkuin köynnökset korkeinta riukua kiertäin hattarapilviä kohti. — Niin kesät kulki kuin yöttömät yöt, yhtä nopsasti illat kuin päivien työt.

Miehuuspäivänsä nousi jo loitolta hohtain — Silloinpa taistelu alkoi! Toki tiettyä tuo, että Melto ja Samola nyt oman uransa halkoi. Rauhanpäivin he johtaneet oli toimissa muissa, siispä paikkansa päällikön myös nyt taisteluissa.

»Sata miestä kun marssivi Päijänteeltä, heilahti tanner ja pelto. Vie nyt ryssiä päin pojat tappeluhun Samolan poika ja Melto!» — Niinpä kierteli laulu ja välkkyvä retki, jylisten kaukaa tervehti taistelun hetki.

* * *

Niin saivat tulikasteen, löivät löylyn, viholliselle häkää tappion, mut itsellensä voittojuhlalöylyn, Käsistä sodan hirmun, rappion takaisin saatu puolet Päijännettä! Sen tiedon voitto toi ja hurmion, jot' en voi taaskaan muistaa kyynelettä.

Kuin koko maailman ois maahan lyöneet ja työtään ihmetellen katselleet, niin seisoi voiton eessä Samola ja Melto joukkoinensa. Niittäneet osansa hekin vihanviljaa lakoon — Kuink' ihanaa näin laasta mantereet, päin päivää marssia ja lyödä pakoon!

Niin helpolta heist' tuntui kuolon taito, noin sotilaana, tiellä kunnian. — — — Mut silloin juur kun käsky taipaleelle taas paisuin nosti povet armeijan, juur silloin saapui käsky toinenkin, jok' iski maahan Mellon, Samolan, kuin salamurha puhtaan sankarin.

Hämärtyi ilta. Viime hehkullansa viel' loisti kaukaisuus kuin houkuttain tulisten taistoin kautta ihmemaihin. Ja pihamaalla touhuin innokkain miesjoukko hihnat kiintää olkaan, sääriin, kuin aikois kilpaleikkiin juoksijoin tai marssia se tahtois maailmanääriin.

Juur silloin kutsun sai luo herrain Melto ja Samola. He viipyi tuokion. Kun astuivat taas portahille, toinen niin kalvas kasvoiltaan kuin miehell' on, ken äkkikuolon voitti taistelulla. Mut toisen kiersi suonet ohimon kuin mustat jäljet naamaan ruoskitulla.

Jäi kaidepuuta vastaan nojallensa tuo kalvas Samola. Luo miehien vetistetyin käy silmin Melto, jäykkään tärähtää leuat sanaan kahtehen: »Hyvästi pojat!» Kääntyy pois ja astuu kujalle päin. »Nyt paha riivas sen.» »Mit on tää, Juho? Meille anna vastuu!»

Niin tuimin kysymyksin ryntää joukko nyt portahille luokse Samolan. »Niin veljet, meidät moukat erotettiin virasta päällikön. Siks kunnian vei meiltä herrat, koska Ruotsin kielin ois käskyt kuultava nyt johtajan. Ei enää kuollakaan saa Suomen mielin.»

Vaelsi hurja lauma koivikkoon. Siell' istui Tuomas Melto murheineen samalla kunnahalla, jolta lähti hän jäämeineen ens kerran rynnökseen. »Nyt Tuomas syntyy meillä kapina!» rämähti huuto. Mutta seisaalleen kavahti Tuomas, lausui lauseensa:

»Ken räähkä täällä huutaa kapinaa, sen turpeeseen ma totisesti lyön! — Häväistiin meidät vuoksi Ruotsin herran, mut estää ei saa täyttymästä työn, min alkoi suomalainen. — Sanitäärin jos tekivät, ma valaniko syön? Ei veljet! Kuolla saa, ei tehdä väärin. —»

Niin ryntäs armeija koht' etelää kuin hyöky hurman paisteess' auringon. Mit' armaammin sen lemmest' uhkui maa sit' tulisempi taisto armoton. Söi kukkeutta, miesten rintaa nuoli tuo tuhathaara lieska taistelon. Ja tautiin soreaan mies moni kuoli —

Mut turhaan kahta miestä peittää koki tuo kuolonkasken kypeninen tuhka. Heill' lienee ollut murhe pantsarina tai yöltä saatu peljättävä uhka. He siellä teki työtään tuoksinassa, miss' suurin kertyi kuolevien ruhka, kuin työmies raunioita raatamassa.

Lomassa taisteluiden nähtiin kyllä, he enää eivät pitkään kiistelleet elosta tästä. Riutui Samola, kuin rintasairas, joskus silmiin veet sai soitto riehakka. Mut Tuomas Melto niin istui kuin ois raudat painaneet tai merten taakse häipyis kotipelto.

Heit' toveritkin melkein kaihtain katsoi kuin nuoret häpeillänsä kuolevaa. — — Mut ahdinkoon sai komppania kerran niin turmaisaan, siit' että pelastaa vain sankar saattoi. Silloin kahleet raukes! Sai talonpoika niittää kunniaa, ja viime panos ohimoihin laukes.

Taas lyötiin aamust' asti, kunnes kääntyi, juur seudun peittyessä hämäriin päin turmaa verityö. Sai sanantuoja: »Koht' oikealta lyödään saarroksiin, tuon kummun, taistelun se pelastaa, vihollisiin ken iskee ryntääviin ja meidän valtahamme harjun saa.»

Kuin tuomiolla joukkueensa eessä nyt seisoo päämies. — Uskaltaako tuo? välähtää haaste miesten kulmain alta. — Pudistaa päätään herra: Miehet nuo vain rippeet joukkueesta — — eikä monta yl' aavan kentän tuon voi päästä luo. Ei mikään päiväks tee yöt' onnetonta!

Tärähti silloin ääni jämeästi: »Mars, ketjuun! Seuratkaa nyt miestä tätä.» »— Meit' Tuomas, Tuomas johtaa!» kaikuu huuto. »Ei suomalainen koettamatta jätä, käy syteen taikka saveen. Jos teen väärin mun herrat ampukoot! Mua käskee hätä. Nyt isku lyödään, isku sanitäärin!»

»Ja kahden sanitäärin!» hurjaan huusi nyt sairas Samola. »Tää komeaa! On totta vieköön!» sinkoi sanoja. »Ikuinen peijakas! Tää naurattaa!» »Nyt maantie auki taivaaseen!» »Kuin nallit kivelle ruotsit jää, kun painaltaa nää suomalaiset takkukarva-hallit!»

Niin ryntäs jono. Joka mies ja katse vain tähtäs Tuomaan selkään leveään. Ei viuhuneet, ei vinkuneet vain kuulat! Humisten kiersi ympärillä pään kuin tulikehä säihkysäkenin. Päin rinnettä! Ja lakealta jään jo ryskii vastaan ryntö toinenkin.

Ken ennen ennättää, saa valtahansa se kuularuiskut sekä jyrkänteet — — Jo harjanteelle Tuomas ammahtaa, nyt Juho, muitakin. Mut ehtineet myös vihamiehet! Alkaa turmantuokse — —. Kuin muinoin nuijamiehet taistelleet niin hekin nyt. Ei ykskään pakoon juokse.

Rämähtää metsä, räikky kuolon laulaa! Ei onni hurja miehiänsä heitä: Lakaistaan rinne puhtaaks tuokiossa, yl' lähdenkin jo yltää ilman teitä tuo räiskeviesti vihollisen luo, ett' turmaan, alas kuolon penkereitä jo syöstiin toverinsa hurjat nuo.

Lysähtää maahan siellä rohkeus, ja sekasorroin laumat pakenee. On voitto meillä taas! Ja tappiot, ne suurta summaa eivät toki tee: vain kymmenkunta Hämeen miehistä — luvuista vääpelin se selvenee ja kaksi, kuuluu, sanitääriä