SISÄLLYS: (continued 4)

— Ettekö te sitten ollenkaan toivo saada lähteä tältä saarelta? kysyin eräänä päivänä.

— Käyttäisin ilolla — ensimmäistä tilaisuutta, joka tarjoisi minulle onnellisen matkan Englantiin, vastasi hän. — Mutta minä odotan kärsivällisesti oikeata hetkeä. Ei ole ainoastaan hyödytöntä surra pidennetyn olomme tähden, vaan se on sitäpaitsi Jumalan voiman epäilemistä, ettei hän voisi viedä meitä täältä. Ole varma, ettei hän ole suojellut meitä näin kauan ja niin monista vaaroista, hylätäkseen meidät silloin, kun parhaiten tarvitsemme hänen apuaan.

Koetin etsiä lohtua tuollaisista kuvitteluista, mutta ehkä ei nuori mieli voi niin helposti mukaantua sellaiseen, josta se ei pidä, sillä en voi sanoa, että tulin tyytyväiseksi kohtalooni.

Hätä ensimmäisellä matkallani oli peloittanut minua toista kertaa tekemästä samanlaista koetta, mutta korjasin siitä huolimatta veneeni, tein sen lujemmaksi ja laitoin siihen jonkunlaisen kalasäiliön. Silloin kun meressä ei näkynyt haikaloja, soutelin tavallisesti jonkun matkan päähän onkimaan.

Suurtyöni kumminkin kalastamisen helpottamiseksi oli verkko, jonka olin rouva Reichardt'in avulla onnistunut kutomaan. Tähän aikaan oli hän voittanut pelkonsa ja seurasi minua kalastusmatkoillani. Hän voi soutaakin laskiessani verkkoa ja auttoi minua sen nostamisessa veneeseen.

Ensi kerralla, kun nostin verkkoa veneeseen, pelkäsin veneen kaatuvan. Kalasäiliö oli täynnä ja useat suuret kalat, jotka olin irroittanut verkosta, hyppivät ja telmivät veneen pohjalla. Se alkoi vajota syvemmälle kuin oli mukavaa meille kummallekaan ja olin pakotettu heti heittämään suurimman osan saaliistamme mereen. Sousimme sitten varovaisesti maihin iloisina siitä, että voimme saada niin paljon elintarpeita milloin vain halusimme.

Rouva Reichardt seurasi minua myöskin maamatkoillani. Olimme yhdessä tarkastaneet melkein koko saaren. Päätarkoituksenamme oli hakea kukkia kasvitarhamme kaunistukseksi ja usein toimmekin jonkun lisäyksen kokoelmaamme. Koska toverini osasi vähän kasvioppia, selitti hän minulle eri lajien nimet, heimon ja ominaisuudet, jonka tähden kävelymatkamme olivat hyvin hauskoja.

Ulkonäkömme nauratti usein meitä molempia, sillä pukujamme olisivat varmaan vieraat henkilöt pitäneet hyvin kummallisina. Kumpikaan meistä ei käyttänyt sukkia eikä kenkiä, sillä sellaisia ei meillä ollut, emmekä voineet niitä mistään hankkiakaan, mutta sensijaan käytimme hylkeennahkasäärystimiä ja sandaaleja, suojellaksemme itseämme kaktuskasvien lehdiltä ja piikeiltä, joiden välistä meidän oli matkoillamme pujottautuminen. Toverillani oli päässään sokerikeon muotoinen hylkeennahkalakki ja suojeli hän ihoansa auringolta jonkunlaisella päivänvarjon tapaisella, jonka olin tehnyt hänelle.

Näillä matkoilla oli hän puettu karkeisiin purjekangashousuihin, sillä hänen oma pukunsa olisi ollut riekaleina, ennenkuin olisimme päässeet pensaikossa puolenkaan peninkulman päähän. Lisäksi kantoi hän yllään lyhyttä, miehenliiveistä tekemäänsä nuttua ja pumpulialushametta.

Minulla taasen oli päässäni leveälierinen, kuivatuista ruohoista tehty hattu, jonka itse olin letittänyt. Ylläni oli hyvin kulunut hylkeennahalla paikattu merimiesnuttu ja samalla tavalla paikatut purjekangashousut.

Vaikka huvimatkamme olivatkin aivan vaarattomia, kuljetimme kuitenkin aseita mukanamme. Toverini kehoituksesta olin tehnyt itselleni hyvän ja vahvan jousen nuolineen ja harjoitellut niin ahkerasti pilkkaanampumista, että olin jo melko taitava sen käsittelemisessä. Minulla oli nyt jonkunlaisessa pussissa seljässäni useita kovasta puusta valmistettuja nuolia, joista muutamien kärjet olin varustanut terävillä ruodoilla ja toisten rautanauloilla. Tupessa vyölläni kannoin ameriikkalaista puukkoani, jota käytin kaivaessani kasveja maasta. Olallani kannoin saarella kasvavasta, pitkästä ruohosta tekemääni koria, jossa säilytin kaikki löytämämme aarteet, ja joustani pidin kädessäni.

Paitsi päivänvarjoaan oli toverillani toisessa kädessään pitkä sauva ja olaltaan riippui pieni laukku, jossa tavallisesti oli vähän virvokkeita, sillä hän sanoi aina, ettei voinut edeltäpäin tietää, mitä sattuisi tapahtumaan, joka viivyttäisi paluutamme, ja sentähden oli hyvä pitää vähän evästä mukanaan. Ateriamme oli hauskimpia keskeytyksiä päivän työssä. Istuuduimme johonkin rauhalliseen nurkkaan, missä kukat tuoksuivat ja pensaikko suojeli auringolta. Söimme siinä kuivattua kalaamme, maistelimme lintujamme, paistoimme perunoita pikku nuotiolla ja lopuksi huuhdoimme kaiken menemään pullollisella raikasta vettä, joka olikin ateriamme virkistävin kohta.

Niinkuin jo äsken sanoin, olin tullut jousen käytössä hyvin taitavaksi, josta oli meille välistä ollut suurtakin hyötyä lintujen pyydystämisessä.

Käytin sitäpaitsi taitoani toiseen tarkoitukseen, joka teki minut hyvin tyytyväiseksi. Vanhoilla vihollisillani haikaloilla oli vielä tapana suurin parvin vierailla muutamassa rannikkomme osassa, mutta niin pian kuin osasin asettani käyttää, asetuin niin lähelle kallionreunaa kuin vaaratta voin tehdä, ja valittuani uhrini tähtäsin sen ylempään uimaevään ja ammuin, jolloin tavallisesti osasinkin tarkoittamaani paikkaan, mistä seurasi, että haikalat taasen sillä kertaa katosivat.

Vihasin noita eläimiä niin sanomattomasti, koska ne olivat peloittaneet minua muistorikkaalla löytömatkallani ja tappaneet Nero-lemmikkini, että päätin käydä sotaa niitä vastaan niin kauan kuin vain voin valmistaa jousia ja yksikään haikala oleskelisi rannikolla.

Olimme niin usein kuljeskelleet saaren ristiin rastiin, ettemme uneksineetkaan mistään vaarasta. Emme olleet milloinkaan nähneet muita eläimiä kuin vanhoja ystäviämme hylkeitä, jotka pysyttelivät rannalla. Samanlaiset linnut kuin nekin, joita meillä oli, olivat melkein ainoat, jotka kävivät saarella, mutta joskus olimme sentään nähneet aivan toisenlaisiakin lintuja, joista olin ampunut muutamia.

Näillä matkoillamme katselin sentähden aina jotakin vierasta lintua, koettaakseni ampumataitoani. Jos lintu sattui olemaan syötäväksi kelpaava, oli se varmasti tervetullut, mutta jos ei ollutkaan, niin sain siitä sentään hetkeksi ajanvietettä, kun rouva Reichardt sanoi minulle sen nimen ja selitti sen elämäntavat.

Olimme löytäneet luonnollisen laakson, joka sijaitsi niin alhaalla, ettei sitä voinut huomata, ennenkuin oli tullut aivan sen lähistölle. Päästäkseen sinne täytyi laskeutua erästä jyrkkää pensaita kasvavaa mäkeä. Laakson pohjalla oli kai maa hyvin hedelmällistä, sillä siellä kasvoi melkoisen suuria puita, suurena vastakohtana kaikille pensasmaisille kasveille saaren muissa osissa. Tätä täplää sanoimme "Onnellisten laaksoksi" ja siitä tuli mielipaikkamme.

Muistelen eräällä tällaisella matkallamme syöneemme päivällisen, useita tunteja ensin haettuamme kasveja, joita olimme saaneetkin aikamoisen kimpun. Ateriamme jäännökset olivat erään suuren puun alla, jonka varjossa olimme levähtäneet.

Olimme juuri saaren vastakkaisella puolella, noin neljännespeninkulman päässä merestä. Paikalla kasvoi paljon harvinaisia kukkia ja rouva Reichardt oli poistunut vähän matkan päähän tarkastaakseen kaikkea nähtävää. Katsellen puihin ja pensaisiin ympärilläni nähdäkseni jotakin uutta, poistuin sillä aikaa vastakkaiseen suuntaan ja hiivin juuri muutamien noin kahdentoista metrin päässä olevien pensaitten ympärillä, joista olin kuulevinani visertelyä, kun kuulin kovasti huudettavan.

Pyörähdin äkkiä ympäri ja näin rouva Reichardt'in, joka nähtävästi aivan kuolemaisillaan pelosta kiiruhti vastaani. Hän oli menettänyt päivänvarjonsa ja sauvansa, hänen lakkinsa oli pudonnut päästä ja hänen kiivaasta juoksusta irtautunut pitkä tukkansa liehui tuulessa.

Ensin en huomannut mitään, joka olisi aiheuttanut tämän äkkinäisen pelon, mutta hetken kuluttua kuulin risahduksia pensaikosta, josta hän tuli, ikäänkuin joku raskas ruumis olisi laahautunut niitten läpi, ja samalla näyttäytyikin oikein kauhea hirviö. Se lähestyi kiivaasti pitäen päätään noin kolmen metrin korkeudella maasta ja kita ammollaan. Halkinaista kieltään liikutti se suurella nopeudella. Sen ruumis oli kauhean pitkä ja tavallisen puun paksuinen. Eriväriset suomut peittivät sen kaikkialta, ja se kiemurteli pitkin maata epätasaisissa kiekuroissa, monen metrin pituinen häntä perässään. Sen silmät olivat kiiltävät ja julmat ja koko sen näkö selitti tarpeeksi hyvin toverini pelästyksen.

— Pakoon! huusi hän hirveän pelästyneellä äänellä ja kiiruhti vastaani, pakene, muuten olet mennyttä miestä!

Hänen onnistui päästä sille paikalle, jossa olin, mutta kun hän vilkaistuaan taaksensa näki tuon kauhean hirviön tulevan täyttä vauhtia perässään, vaipui hän pelon valtaamana jalkoihini.

Hyppäsin heti hänen ylitsensä estääkseni hirviötä hyökkäämästä hänen kimppuunsa, ja seisovassa asennossa, jännittäen joustani niin paljon kuin voin, odotin muutamia sekunteja, saadakseni tarkan tähtäimen, sillä ymmärsin kaiken riippuvan varmuudestani ja päättäväisyydestäni.

Aina lähemmäksi ja lähemmäksi tuli kauhea vastustajani, sähisten hirveästi, silmät salamoiden ja kita ammollaan, aikoen nähtävästi nielaista minut yhtenä suupalana. Sen kauhean ruumiin äärettömät kiemurat vyörivat maalla kuin rattaat, musertaen kuin ruohon ne paksut kasvit, jotka olivat sen tiellä.

Tunnustan, että tunsin sydämessäni jotakin pelontapaista, mutta tiesin samalla, että ainoa pelastuksen mahdollisuus oli hirviön kuolettavasti haavoittaminen, ja vaaran välitön läheisyys antoikin minulle tarvittavan kylmäverisyyden.

Hirviö oli nyt päässyt juuri sen puun taakse, jonka juurella olimme syöneet päivällistä, ja minä olin siitä noin kahdentoista metrin päässä. Juuri kun sen pää pisti esiin puun takaa, tähtäsin tarkkaan ja annoin nuolen lentää, niinkuin luulin, suoraan sen silmään, toivoen, että se tunkeutumalla aivoihin pysähdyttäisi sen heti. Mutta kun se sillä hetkellä liikautti päätään, lensikin nuoli sen avonaiseen kitaan, mennen läpi toisesta leuasta ja tunkeutuen syvälle takana olevaan puuhun, naulaten siten sen pään kiinni.

Kun hirviö huomasi olevansa haavoitettu, kiersi se kauhean ruumiinsa rungon ympärille ja pudisteli äkkinäisillä ponnistuksillaan paksua puuta edes ja takaisin rajummin kuin minä sen heikointa oksaa. Peläten sen pääsevän irti, ennenkuin ennätin pelastaa tajuttoman toverini, ammuin niin pian kuin voin kaikki nuoleni, jotka sattuivat sinne tänne sen ruumiiseen. Sen ponnistukset tulivat silloin niin kauheiksi, että sieppasin rouva Reichardt'in äkkiä syliini ja peloissani, joka näkyi antavan minulle yliluonnollisia voimia, kiiruhdin niin pian kuin voin suorinta tietä majaamme. Ennättämättä vielä puolta peninkulmaakaan, tuli toverini onneksi tuntoihinsa ja jaksoi jatkaa pakoaan avuttanikin. Vihdoin saavuimme kotiin, puolikuolleina väsymyksestä ja pelosta. Ensimmäiseksi työksemme telkesimme kaikki ovet ja ikkunat, jättäen kuitenkin pieniä tähystysreikiä, ja istuimme sitten siellä useita tunteja vavisten ja pelokkaina odottaen hirviön lähestymistä.

Sinä yönä emme panneet nukkumaan, eikä meistä kumpikaan mennyt ulos seuraavanakaan päivänä. Seuraavana yönä valvoi aina toinen, toisen nukkuessa. Mutta toisena päivänä oli rohkeuteni jo niin paljon palannut, että halusin mennä katsomaan alituisten keskustelujemme esinettä, mutta rouva Reichardt kielteli minua.

Hän sanoi sen olevan jonkun hirveän suuren jättiläiskäärmeen eli boakäärmeen, jotka ovat yleisiä Etelä-Ameriikan metsissä. Saarellemme oli se kai tullut jonkun ajelehtivan puun mukana, ja koska sen saamat haavat eivät luultavasti voineet niin suurta eläintä sanottavasti vahingoittaa, kiemurteli kai se ympäriinsä saarellamme, valmiina hyökkäämään kimppuumme niin pian kuin jompikumpi meistä näyttäytyisi.

Kolmantena päivänä, kun ei mitään tapahtunut, joka olisi lisännyt levottomuuttamme, päätin tutkia vaaraa ja hiivin majasta, varustettuna uudella jousella ja nuolivarastolla, kirveellä ja ameriikkalaisella puukollani. Päättäneenä aloittaa uuden taistelun, jos tarvittiin, hiivin varovaisesti eteenpäin, katsellen silmä tarkkana kaikkea liikkuvaa ja korvat höröllään heikoimmallekin äänelle, kunnes lähestyin viimeisen epätasaisen tappeluni tapahtumapaikkaa.

Minun täytyy tunnustaa, että aloin hengittää kiivaammin ja sydämeni löi nopeammasti, kun lähestyin paikkaa, johon olin jättänyt kauhean viholliseni. Suureksi kummastuksekseni oli käärme kadonnut. Puu seisoi vielä paikoillaan, vaikka maa olikin peitetty sen lehvillä ja oksilla ja suurin osa sen kuoresta oli paljaana tomuna. Rungon juurella oli kuorenkappaleilla ja katkenneilla nuolilla, lehdillä ja mullalla sekoittunut suuri verilätäkkö. Hirviö oli kadonnut. — Mutta missä se oli?

Vähän levottomana aloin hakea sen paluumatkan jälkiä ja ne löytyivätkin helposti. Jousi valmiina heti käytettäväksi seurasin verijälkeä, joka vielä oli näkyvissä ruohikossa ja varmasti osoitti, että käärme oli kiemurrellut puun luota suorinta tietä mereen, johon jäljet loppuivat.

Huomattuani tämän, hengitin taasen helpotuksesta. Ei ollut epäilemistäkään, että eläin, jos se vain jäi henkiin, oli satojen peninkulmain päässä ja varmaankaan ei palaisi takaisin paikkaan, jossa se sai niin epäkohteliaan vastaanoton.

En kadottanut hetkeäkään rientäessäni toverilleni viemään näitä hyviä uutisia.

38. Laivahylky.

Olin jo väsynyt laivojen tähystelemiseen. Vaikka päivä päivältä ja viikko viikolta tein kiikarillani mitä tarkimpia tutkimuksia, olivat ne, kuten olen sanonut, aivan tuloksettomia. Välistä kuvittelin jonkun laivan näkyvän taivaanrannalla, jolloin ladoin risukimppuja päällekkäin, sytyttäen ne palamaan ja valaen niitä vedellä saadakseni ne savuamaan, kuten Jackson'kin oli tehnyt, mutta kaikki oli turhaa. Näköni oli varmaan pettänyt, tahi merkkejäni ei oltu huomattu, tai laivan suunta ei ollut saarelle päin.

Myrskyt olivat myöskin raivonneet useita kertoja, mutta mitään hylkyä ei ollut tarttunut rannikollemme. Aloin uskoa olevamme tuomittuja viettämään elämämme tällä kalliolla ja tapasin itseni usein nurisemassa kohtaloani vastaan, vaikka koetinkin siihen tyynesti mukaantua. Kasvava ikäväni päästä Englantiin etsimään äidinisääni ja hänelle jättämään timantit esti aina nöyryyttäni tulemasta pitkäaikaiseksi. Olin saanut rouva Reichardt'ilta tietää suunnilleen näitten kivien arvon ja miten tärkeätä olisi, että sukulaiseni saisi ne jälleen haltuunsa. Usein olin ajatellut sitä mielihyvää, jota tuntisin esiintyessäni hänen edessään sellaisen — varmaan jo kauan sitten kadonneeksi luullun — omaisuuden takaisin tuojana.

Mutta viime aikoina olin ajatellut sentään vähemmän näitä asioita. Edellytykset saarelta lähtemiseen näyttivät yhtä kaukaisilta kuin toiveet äidinisänikin näkemisestä, ja niin lakkasin ajattelemasta vyön sisältöä. Timantit näyttivät tulevan yhtä arvottomiksi kuin ne olivat hyödyttömiäkin, ja kahmalollinen vehnää olisi ollut paljon halutumpaa. Oli kulunut jo jonkun aikaa siitä, kun olin nähnytkään vyötä, tahi kysynytkään sitä.

Niin elimme kauan, mitään kertomisen arvoista tapahtumatta. Eräänä päivänä kumminkin ennusti taivas myrskyä ja hirmuinen rajuilma ukkosineen ja salamoineen puhkesikin ja raivosi koko päivän ja yön. Tuuli kiskoi irti puita juurineen, kaasi aittamme, teki hirveätä jälkeä kasvitarhassamme ja uhkasi pyöräyttää majamme ylösalaisin.

Emme voineet ajatellakaan maatapanoa sellaisen myrskyn raivotessa ympärillämme. Istuimme sentähden ylhäällä, kuunnellen puitten ritinää ja odottaen joka hetki majan murskautumista kappaleiksi. Onneksi suojeli kaarna, jolla olin peittänyt katon, meitä osaksi sateelta, joka virtasi puroina, mutta katto ei ollut kaikkialta yhtä pitävä ja kurjuutemme lisääntyi veden tippumisesta ja lattialle syntyvistä rapakoista.

Ukkosta jatkui vielä lyhyin väliajoin, tullen välistä niin ankaraksi, että se teki meihin kummastuttavan vaikutuksen. Toverini polvistui, lukien hartaasti rukouksiaan, ja minä yhdyin melkein yhtä hartaana häneen. Se oli todellakin kauhea yö ja tilamme ei ollut vaaraton, vaikka olimmekin katon alla. Yhtämittaiset salamat näyttivät leikkivän majamme ympärillä ikäänkuin aikoen sytyttää sen tuleen ja kauheat ukkosen jyrähdykset, jotka seurasivat niitä, vyöryivät ylitsemme, tahtoen ikäänkuin paiskata menemään heikot laudat, jotka suojelivat meitä sateen ja myrskyn raivolta.

Kerran tahi kahdesti myrskyn raivotessa luulin kuulevani aivan toisenlaisia ääniä kuin ukkosen jyrinä. Ne eivät olleet niin voimakkaita, eivätkä kaikuneet niin, mutta ne tuntuivat tulevan likemmäksi, jolloin äänten eroavaisuuden hyvin huomasi.

— Hyvä Jumala, huudahti rouva Reichardt, nousten äkisti polvistuneesta asennostaan — se on jonkin laivan kanuuna!

Myrsky ei raivonnut enää sellaisella voimalla ja jyrinä lakkasi. Kuuntelimme hengähtämättä, uudistuiko äsken kuulemamme ääni, mutta emme erottaneet mitään. Silmänräpäys sen jälkeen kuului hirveimpiä huutoja, voivotusta ja kirousten sekoitusta mitä milloinkaan olin kuullut. Vereni tuntui hyytyvän suonissani.

— Joku laiva on juuri joutunut karille, kuiskasi toverini tuskin kuuluvasti. Jumala varjelkoon laivaväkeä!

Hän polvistui jälleen rukoilemaan noitten ihmisraukkojen puolesta, jotka parhaillaan taistelivat kuoleman kanssa. Myrsky ulvoi ja ukkonen jyrisi vielä, ja luonnonvoimien hirveästi raivotessa olin silloin tällöin kuulevinani sydäntäsärkevin huudoin rukoiltavan taivaasta apua. Kerran tahi kahdesti yritin ulos, mutta ajatellessani, että toverini turvallisuus riippui omastani, en voinut jättää häntä yksikseen, ja huomasin sitä paitsi aivan hyvin, etten minä, ennenkuin myrskyn raivo oli asettunut, voinut olla miksikään hyödyksi haaksirikkoutuneen laivan väelle, vaikka onnettomuuden minua kohtaamatta lähtisinkin myrskyn raivoon.

Kärsimättömästi ja suuressa tuskassa odotin kumminkin, että myrsky vähäisenkään lakkaisi, mutta se ei tapahtunut, ennenkuin auringon noustessa seuraavana aamuna. Silloin taukosi ukkonenkin, sade näkyi vähenevän ja koittavan päivän valo alkoi pilkoittaa pimeimpään yöhön, mitä milloinkaan oli saarella ollut.

Rouva Reichardt ei tahtonut enää jäädä sisälle. Hänestähän voisi mahdollisesti olla hyötyä ja ottaen mukaansa pienen korin, minkä hän oli täyttänyt kaikenlaisilla tavaroilla, joita hän luulotteli tarvittavan, seurasi hän minua rannan kallioille.

Tullessamme sinne näimme mitä tavattovimman näytelmän. Vedessä kellui piiroja, mastoja, arkkuja, rikkinäisiä tahi muuten vahingoittuneita veneitä, tynnyreitä, tyhjiä kanahäkkejä ja muita lukemattomia hylynpalasia, joita aallot alituisesti pieksivät kallioihin, tahi heittivät maalle siinä, missä vain vesi vähäsenkään rauhoittui. Vähän matkan päässä näkyivät erään kauniin laivan jäännökset, mastot katkenneina ja laidat rikki, koko alus täydellisenä hylkynä, jota meri vielä huuhteli, paiskaten veteen kannelta kaikki, mitkä eivät voineet kestää sen raivoa.

En voinut huomata ketään ihmisen näköistä, vaikka toverini ja minä koetimme tarkkaan etsiä toivoen, että näkisimme jonkun onnettoman olennon, joka tarvitsi apuamme. Mutta näytti siltä, että laivanväki oli turvautunut veneisiin, jotka olivat kaatuneet ja todennäköisesti olivat kaikki, jotka olivat uskaltaneet laskeutua niihin, joutuneet haikalojen ruoaksi tahi murskautuneet kallioita vastaan.

Jos ihmiset olisivat pysyneet laivassaan, olisivat he varmaan pelastuneet, sillä se oli tarttunut eräälle vedenalaiselle kalliolle.

Niin pian kuin meri oli tyyntynyt ja varmistuttuamme siitä, ettei haikaloja ollut näkyvissä, työnsin pienen veneeni vesille ja tarttuen kumpikin airoomme sousimme hylylle, jonka muutamissa minuuteissa saavutimme.

Laiva oli karille törmätessään kallistunut ja meri oli aivan tyyni sen suojanpuolella. Onnistuin kiipeämään kannelle ja aloin innokkaasti tutkia hylkyä. Tunkeusin kaikkialle, mihin vain suinkin pääsin, ja ihmettelin suuresti kaikkia tavaroita, joita löysin. Siellä näytti olevan niin suunnaton määrä minulle aivan tuntemattomia esineitä, että tulin kokonaan ymmälle.

Löydettyäni ruomasta käärön uutta köyttä laahasin sen kannelle ja kiinnitin sillä pian pienen veneeni laivaan. Senjälkeen tein jonkunlaiset nuoratikapuut, jotka kiinnitin laivan partaaseen ja muutamissa minuuteissa seisoi rouva Reichardt vieressäni kannella. Hänen kokemuksensa oli minulle tarpeellinen saadakseni tietää, mihin näitä kaikkia näkemiäni esineitä käytettiin, ja auttamaan minua valitsemaan niistä hyödyllisimmät omiksi tarpeiksemme.

Hän näkyi hyvin tuntevan laivojen sisustukset ja selitettyään minulle kaikki sen mukavuudet, en voinut kyllin ihmetellä ihmisen neroa saada aikaan niin hämmästyttäviä asioita.

Koska laivan ruomassa oli paljon vettä, olin pakotettu sukeltamalla hakemaan muutamia esineitä. Näin ja koskettelin nyt ensimmäisen kerran elämässäni pyssyjä ja pistooleja. Ne herättivät minussa suurta mielenkiintoa ja toverini selitettyä, miten ne ladattiin ja laukaistiin, käsitin heti niitten etevämmyyden jousen ja nuolien rinnalla. Aioin juuri valita niitä pari kolme kappaletta, ottaakseni ne mukaani, kun toverini selittikin niitten olevan aivan hyödyttömiä ampumatarpeitta. Olisin kai tyytynytkin entisiin yksinkertaisiin aseisiini, joista minulla jo oli ollut niin suurta hyötyä, jollei rouva Reichardt jatkuvassa tarkastuksessamme olisi löytänyt useita täysinäisiä tinakanistereita aivan vahingoittumatonta ruutia ja suuren määrän patruunia kuulineen, jotka kaikki otin heti haltuuni.

Laivan toisista osista löysimme jyväsäkkejä, jauhotynnyreitä ja kaikenlaisia muita tavaroita, kuten peitevaatteita, tarvekalulaatikoita ja suuren joukon pulloja ja saviastioita, joitten sisältö oli minulle kokonaan tuntematonta, mutta tuotti toverilleni suurta iloa. Enimmän ihmetyttivät minua kaikki ne erilaiset maanviljelyskalut, jotka löysimme ruumasta. Vähässä ajassa sain sitten tietää lapioitten, haravan, aurojen, puimakoneitten ja monien muitten esineitten, joitten olemassaolosta en milloinkaan ollut uneksinutkaan, oikean käyttämistavan.

Löysimme myös suuria määriä kaikenlaisia siemeniä ja juuria ja jonkunlaisia ruukuissa kasvavia taimia, jotka rouva Reichardt oikein erityisesti käski ottaa mukaan, koska niistä saisimme mitä suurinta hyötyä, lisäten, että hän merkeistä päättäen arveli tämän olleen jonkun siirtolaislaivan matkustajineen, vaikkakaan ei voinut sanoa, mihin paikkaan se oli menossa.

Mursimme auki, sen enempää välittämättä, kaappeja ja arkkuja, kaikkialta löytäen paljon tavaroita, jotka lisäisivät suuresti mukavuuttamme, jos vain voisimme saada ne saarellemme. Miten se tapahtuisi oli arvoitus, jota ei kumpikaan meistä kyennyt ratkaisemaan. Pieneen veneeseemme ei mahtunut muuta kuin joitakin keveämpiä tavaroita ja pian olivatkin sellaiset, jotka voimme ottaa mukaamme, siihen sullotut.

Olimme juuri lähtemäisillämme lastinemme, kun toverini kiinnitti huomiotani ryminään, joka tuntui kuuluvan jostakin laivan perimmäisestä sopukasta. Hän näytti niin suuresti ilostuvan siitä, että luulin tämän löytömme olevanpaljon arvokkaamman ennen tekemiämme.

Jatkoimme raivaamistamme, niinkuin minusta tuntui, aivan laivan äärimmäiseen perukkaan, oppainamme ryminä, joka sieltä kuului. Oli niin pimeäkin, että meidän täytyi hankkia valoa, ja toverini haki lyhdyn, jonka hän sytytti tuluksilla Sitten vei hän minut muutamaan paikkaan, missä näin useita eläimiä, joista toiset olivat kuolleita. Hän sai kumminkin selville, että siellä oli pari nuorta vasikkaa, kolme tahi neljä lammasta ja yhtä monta sikaa, jotka hyvin äänekkäästi ilmaisivat olevansa vielä hengissä. Vähän haettuaan, löysi ja antoi hän niille ruokaa, jota ne halukkaasti söivät. Hän sanoi minulle noitten suurempien eläimien olevan hevosia ja lehmiä, mutta ne olivat kaatuneet, eivätkä näyttäneet elon merkkiäkään.

Toverini ja minä harkitsimme sen jälkeen kauan miten voisimme viedä hengissä olevat eläimet saarellemme. Hän esitti kaunopuheliaasti ne suuret edut, joita ne meille hankkisivat, jos vain voisimme ne sinne saada.

Ymmärrettyämme, ettemme ainakaan nyt voineet kuljettaa niitä pois ja annettuamme niille hyvästi ruokaa, laskeusimme veneeseen ja sousimme onnellisesti rantaan. Sitten kannoimme aarteemme kotiin ja ajattelimme ruveta rakentamaan lauttaa kallioitten juurella uiskentelevista laudoista ja tynnyreistä, mutta koska tiesin sen vievän paljon aikaa, päätin tarkastaa laivan veneet, jotka uiskentelivat kumossa jonkun matkan päässä meistä.

Suureksi iloksemme huomasin, että toinen niistä oli vain vähän vahingoittunut, ja saatuani sen maihin, onnistuimme yhteisvoimin saamaan sen kohdalleen. Muutamissa tunneissa olimme tehneet sen vedenpitäväksi, hakeneet pari airoa ja soudimme nyt hilpeästi hylylle.

39. Laajennettua toimintaa.

Jos hevoset ja lehmät olisivat eläneet, olisi ne täytynyt jättää laivaan, koska emme olisi voineet kuljettaa niitä pois, mutta nuo pienet eläimet saimme vähällä vaivalla kannelle ja veneeseen. Otimme mukaamme muutamia esineitä, jotka olivat siinä lähettyvillä, ja ajoimme muutamien minuuttien kuluttua nauraen ja leikkiä laskien nelijalkaiset aarteemme maihin, suureksi kummastukseksi linnuille, jotka eivät ollenkaan tahtoneet lakata siipiään räpyttämästä, kun ajoimme niitten uudet toverit majalle.

Samalla tavalla kuljetimme maihin keveimmät maanviljelyskalut, sängyt ja sänkyvaatteet, kojut ja riippumatot, huonekalut, huoneen rungon, kaikenlaiset säilykkeet, lääkelaatikon, kirjat, lasit ja porsliinit, kaikenlaiset hyödylliset tarve- ja talouskalut, lyhyesti sanoen, seuraavina kahtena kolmena viikkona täytimme pelastamillamme tavaroilla, joita alituisesti kävimme noutamassa, kaikki vapaat paikat, joita vain voimme löytää.

Sitten puhkesi toinen, hirveä myrsky, joka kesti kaksi päivää, jolloin hylky särkyi ja kappaleet ajautuivat kaikille tahoille. Onnistuin kumminkin korjaamaan ajopuita, tynnyreitä, piiroja ja arkkuja, jotka kaikki toin maihin ja olivat ne minulle suureksi hyödyksi.

Vaikka olimmekin tällä tavalla hankkineet itsellemme paljon tavaraa, olisimme molemmat olleet paljon iloisemmat, jos olisimme voineet pelastaa jonkun noista onnettomista ihmisistä, joille tavarat ennen olivat kuuluneet. Mutta ei yksikään heistä ollut pelastunut ja ainoastaan yksi ruumis tuli maihin. Se oli muutaman nuoren naisen. Löysimme sen makaamasta vatsallaan, märät vaatteet kietoutuneina kiinteästi ruumiin ympärille. Kääntäessämme hänet varovaisesti selälleen näin kasvot, jotka olivat minusta ihmeellisen kauniit. Haikalat eivät olleet häntä huomanneet, ja hän oli ollut kuolleena monta tuntia. Aallot olivat varmaan heittäneet hänet maihin heti sen jälkeen kuin laiva oli törmännyt karille, sillä hän ei ollut musertunut kallioihinkaan, jotka muussa tapauksessa olisivat jättäneet kauheita jälkiä hänen hentoon ruumiiseensa.

Hänen ruumiinsa näkeminen herätti minussa joukon surullisia ajatuksia.

Nostimme hänet niin huolellisesti ja hellästi kuin hän olisi ollut läheisin ja kallein sukulaisemme, ja kannoimme hänet kotiin, laskien hänet rouva Reichardt'in vuoteelle. Sen jälkeen valmistin laudoista jonkunlaisen laatikon, jota rouva Reichardt sanoi ruumisarkuksi, ja kaivoin hänelle syvän haudan guanoon.

Ja koko ajan itkin niin, etten ennen milloinkaan. Mieleni oli alakuloinen ja sydämeni tuntui väsyneeltä. Vakavina kannoimme hänet hautaan ja luimme rukouskirjasta hautaussanat hänelle. Polvistuneina rukoilimme tämän nimettömän olennon puolesta, jota emme olleet milloinkaan nähneet elävänä, vuodattaen kyyneliä hänen kovan kohtalonsa tähden, ikäänkuin hän olisi ollut toverinamme monta vuotta. Ja luotuamme haudan umpeen ja tultuamme kotiin, tunsimme itsemme alakuloisiksi ja surullisiksi, niinkuin rakkaan sisaren kuoleman jälkeen.

Minulla oli nyt paljon hommia, jotka pitivät minua ahkerassa työssä. Mutta vähän väliä palasi mieleeni aina muisto noista kalpeista ja suloisista kasvoista. Tein jonkunlaisen ristin paikalle, missä hän oli haudattuna, ja istutin kummulle kauniimmat kukkamme. En milloinkaan lähestynyt paikkaa rukoilematta, sillä tuntui siltä kuin olisin tullut johonkin pyhään huoneeseen.

Olen melkein unhottanut kertoa, että muutamien päivien kuluttua haaksirikosta muutamat odottamattomat, mutta erittäin tervetulleet vieraat meidät yllättivät. Olin jo useina päivinä huomannut vieraita lintuja saarella kuljeskelemassa. Kun toverini ne näki, tunsi hän ne heti ankoiksi ja kanoiksi, jotka epäilemättä olivat paenneet laivasta.

Voimme siis nyt perustaa pienen siirtolan, jonka välittöminä hallitsijoina olivat rouva Reichardt ja minä ja asukkaina vasikat, lampaat, siat ja siipikarja, jotka kaikki elivät hyvässä sovussa keskenään.

Myrsky oli runnellut vanhaa majaamme niin, että päätin rakentaa uuden paremmalle paikalle. Otin sentähden katseltavakseni tuon huoneenkehyksen, jonka olimme tuoneet hylystä. Oli vähän hankalaa saada eri kappaleet sovitetuiksi yhteen, mutta kerran siinä onnistuttuani, saimme tosin pienen, mutta mukavan majan omaksemme. Laitoin sen ympärille uuden kasvitarhan, johon istutimme kaikki kasvattamamme appelsiinipuut ja paljon siemeniä ja juuria, joita olimme saaneet hylystä. Huoneen taakse aitasin pienen tilkun, jonne istutin ne taimet, jotka olimme löytäneet ruukuista ja jotka näyttivät olevan hedelmäpuitten alkuja.

Ajattelin sitten maanviljelystyökalujani ja halusin mielelläni koettaa erästä niitten joukossa olevaa kevyttä auraa, kuultuani sen maanviljelykselle tuottamasta hyödystä. Rupesin ensin itse airoihin ja rouva Reichardt alkoi ohjata, mutta se näkyi olevan niin kovaa ja raskasta työtä, että minun täytyi keksiä joku keino sitä helpoittamaan. Käytännöllisimmäksi huomasin vasikoiden käyttämisen siihen tarkoitukseen ja valjastinkin ne auran eteen. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Eläimet eivät näyttäneet olevan juuri oppivaisia, mutta aikojen kuluessa, suurella kärsivällisyydellä ja lempeydellä, onnistuin lopuksi saamaan ne tekemään työn, jota niiltä vaadittiin.

Niin kului aika hupaisesti rakennus- ja puutarhatöissä. Tämän vuoden kuluessa oli paikan ulkomuoto kokonaan muuttunut. Guano teki maan hedelmälliseksi ja pani kaikki kasvit kasvamaan ihmeteltävän nopeasti. Meillä oli mukava asunto, jota toiselta puolen viiniköynnökset, toiselta päärynäpuut varjostivat. Meillä oli mitä parhaimpia appelsiini- ja omenapuita, jotka pian kantaisivat hedelmiä, runsaasti talouskaluja ja tyhjentymätön varasto elintarpeita. Meillä oli useita lampaita ja karitsoita, uusi kasvitarhamme oli täynnä hyödyllisiä kasviksia, kanamme ja ankkamme olivat lisääntyneet enemmällä kuin puolella, vasikat olivat melkoisesti kasvaneet ja siat olivat suuresti lisääntyneet. Vilja ja perunat olivat kasvaneet ja korjatut.

Pienestä metsäläisestä oli nyt kaksikymmenvuotiaana tullut oikea maanviljelijä. Talon ja eläinten hoidosta ei jäänyt enää aikaa hyödyttömään suruun ja turhaan toivoon saada lähteä saaresta.

Kaksi vuotta sen jälkeen oli vielä suurempia parannuksia ja lisäyksiä huomattavissa. Laitoimme pienen meijerin, ja koska nautakarjamme, siat ja linnut pian lisääntyivät, niin kai me muutamissa vuosissa tulisimme niin varakkaiksi maanviljelijöiksi, kuin mitä milloinkaan on tässä maailman osassa elänyt.

40. Eräs löytöretki.

Vaikka ensimmäinen meriretkeni oli ollutkin niin seikkailurikas, halusin kumminkin tehdä uuden kokeen saaren ympäripurjehtimisessa, koska minulla nyt oli paremmat vehkeet vaarojen välttämiseksi. Venettä, joka oli kuulunut haaksirikkoutuneelle laivalle, olin tiheillä käynneilläni saaresta sinne ja sieltä saareen oppinut käsittelemään yhtä hyvin kuin jos olisin soutanut veneitä koko ikäni.

Apunani rouva Reichardt, joka hoiti airoja melkein yhtä hyvin kuin minäkin, voimme helposti kuljettaa sitä eteenpäin, vaikka se olisi ollut kuinka lastissa tahansa. Yhteiset ponnistelumme olivat karkoittaneet hänen pelkonsa, joka oli silloin, kun ensimmäisen kerran koetin lähteä merelle, estänyt hänet tulemasta mukaani.

Olinkin nyt aivan eri tavalla varustettu kuin silloin. Heikon kuoren sijasta, jonka jokainen lähestyvä aalto uhkasi kaataa ja johon ei tahtonut mahtua kahta henkeäkään, olin nyt hyvin rakennetun laivaveneen omistajana, aluksen, johon hyvästi mahtui puoli tusinaa ihmisiä ja joka oli, paitsi hyvin kovassa ilmassa, yhtä varma kuin mikään paikka maalla.

Olin korjannut ne pienet viat, joita se oli saanut, ja laittanut siihen katon, joka soutaessamme suojeli meitä auringon säteiltä. Olin pystyttänyt mastonkin purjeineen, joka säästäisi meiltä suuremman osan vaivojamme. Kun kaikki oli kunnossa, pyysin kiihkeästi rouva Reichardt'in seuraamaan minua matkalleni saaren ympäri, matkalle, jonka toivoin tulevan sekä hauskaksi että hyödylliseksi.

Hän oli hyvin vastahakoinen lähtemään rannikolta etemmäksi merelle kuin mitä välttämättä oli tarpeellista. Hän teki kaikenlaisia esteitä; etenkin huomautti hän taitamattomuudestani hoitaa venettä aavalla merellä; hän pelkäsi myöskin vaaraa, johon voisimme joutua äkillisen kuuron sattuessa, tahi haikalojen mahdollisesti hyökätessä kimppuumme; voisimmehan sitäpaitsi törmätä johonkin terävään kallioon; näytin kuitenkin vääräksi kaikki hänen epäilyksensä.

Pienillä huvimatkoillamme merelle osoitin hänelle osaavani hoitaa venettä yhtä hyvin airoilla kuin purjeillakin, ja vakuutin, että me pysyttelemällä likellä saarta pian pääsisimme maihin, jos joku vaara meitä uhkaisi ja ettei mikään olisi sen helpompaa kuin pysytellä poissa sekä kallioitten että haikalojen lähettyviltä. En luule saaneeni häntä täydellisesti vakuutetuksi pelkonsa aiheettomuudesta, mutta uudistuneet pyyntönsä kauniin ilman tukemina ja hänen vastenmielisyytensä jäädä taasen saarelle minun uskaltaessa henkeni merelle, voittivat ja vihdoinkin lupasi hän lähteä mukaani tälle toiselle retkelleni.

Hänen huolenpitonsa näyttäytyi kumminkin tässäkin asiassa yhtä hyvin kuin muissakin tilaisuuksissa, sillä hän ei sallinut veneen lähteä rannasta ennenkuin olimme varustautuneet joka tapauksen varalta, mikä voisi viivyttää paluutamme määrätyn ajan sivu.

Kauniimpaa päivää matkallemme emme olisi voineet valita. Taivaalla ei näkynyt pilveäkään ja tuultakin oli juuri kylliksi tarkoitukseemme. Pystytin teltan, vedin purjeen ylös ja talutin rouva Reichardt'in määrätylle paikalleen, jonka jälkeen hyvästelimme kaksi- ja nelijalkaiset maissa olevat ystävämme, jotka katsoivat meitä ikäänkuin aavistaen eroavansa ainoista suojelijoistaan. Työnsin sitten veneen ulommaksi, tuuli tarttui purjeeseen ja se alkoi liukua kiivaasti eteenpäin.

Purjehdin siten noin neljäspeninkulmaa ulommaksi maasta, ja käänsin sitten peräsimen toisaalle, jolloin vene heti muutti suuntaansa; niin jatkoimme siten melkein samanlaisella vauhdilla melkoisen matkaa.

Huolimatta ennen osoittamastaan pelosta, ei rouva Reichardt voinut olla tuntematta tämän matkan virkistävää vaikutusta. Keinuimme mukavasti ja turvallisesti aalloilla, näkemättä muuta kuin taivaan ja vettä kaikilla muilla suunnilla, paitsi siellä, missä saaremme rosoiset rannat toivat vaihtelua taulun yksitoikkoisuuteen.

Sydämeni laajeni tuosta valtavasta näköalasta edessäni. Lieköhän milloinkaan mikään merimies löytäessään suuren mantereen tuntenut suurempaa riemua kuin minä ohjatessani pientä purttani suurella vesiaavikolla, joka levisi edessäni? Istuuduin rouva Reichardt'in viereen, antaen veneen jatkaa matkaansa, niinkuin se ei olisi kaivannutkaan ohjaavaa kättä. Se suunta, jota seurasimme, oli mielestäni niin mukava, etten halunnut sitä muuttaa.

— Voin hyvin helposti kuvitella, sanoin, sellaisten miesten innostusta kuin Kolumbus oli, jonka tekemästä Ameriikan löydöstä kerroitte minulle eräänä päivänä. Näitten muinaisten merenkulkijain tehtävä on ollut kunniakas.

— Epäilemättä, Frank, vastasi hän, ja ehkä se juuri antoikin voimaa äsken mainitsemallesi suurelle miehelle kestämään niitä vaikeita koettelemuksia, joita hänen täytyi kärsiä löytönsä edelliseen iltaan asti, löytönsä, joka oli tekevä hänen nimensä kuuluisaksi kaikkina aikoina. Hän oli kärsinyt hirveitä vaikeuksia, laiva oli ollut niin kauan poissa maitten näkyvistä, ettei kukaan katsonut tarpeelliseksi tähystellä sitä ja hän odotti vain, että laivaväki tekisi kapinan ja vaatisi häntä palaamaan takaisin. Juuri tänä hänen elämänsä pulmallisena hetkenä näkyi ensimmäinen vihje maasta. Alakuloisten merimiesten uteliaisuus heräsi, toivo elpyi taasen heidän kuolemattoman päällikkönsä rinnassa, muudan mies määrättiin isoonmastoon ja hänen iloinen huutonsa, että maa oli näkyvissä, herätti jälleen väen nukkuvan elämänhalun.

— Minusta tuntuu hyvin väärältä, huomautin, että niin tärkeätä löytöä ei ole nimitetty ensimmäisen löytäjän, vaan erään myöhemmän, näillä rannikoilla vierailleen merenkulkijan mukaan.

— Tietysti, sanoi rouva Reichardt, on se näennäisesti väärin, että Amerigo Vespucci saa kunnian, jonka Kolumbus yksinään oli ansainnut. Mutta ei kukaan voi riistää häneltä mainetta, joka on hänen luonnollinen oikeutensa, koska ainoastaan hän rohkeudellaan ja yritteliäisyydellään teki tämän suuremmoisen löydön. Hänen jättiläislöytöänsä sanottakoon vain Ameriikaksi, mutta maailma tunnustaa suhteensa Kolumbukseen ja tietää hänen kilpailijastansa tuskin muuta kuin nimen.

— No, oliko tästä suuresta maantieteellisestä löydöstä hyötyä koko ihmiskunnalle?

— Saatpahan kuulla. Tuo laaja maanosa, joka silloin löydettiin sivistyksen hyväksi, voidaan jakaa kahteen osaan: pohjoiseen ja eteläiseen. Eteläisessä osassa asui hyväsävyinen ja veltostunut kansa, joka omisti paljon sivistyksen tuomia etuja, muun muassa olivat sen tiedot rakennustaiteessa suuret, niinkuin nähdään heidän kaupunkiensa raunioista. Heillä oli suuria rohkean- ja komeantyylisiä rakennuksia, he tuhlasivat kalliita metalleja, joita maassa oli runsaasti, ja käyttivät pukuja, joista huomasi heidän kankaitten kutomistaitonsa olevan melkein täydellisen ja vaatteitten kuosin ja ompelemistaidon hyvin suuren.

Espanjalaiset, joita houkutteli tähän maanosaan kulta, jota ensimmäiset löytäjät olivat niin suurin määrin nähneet tässä uudessa maassa, tunkeutuivat rauhallisen väestön alueelle ja voivat, asestuksensa etevämmyydellä ja koska alkuasukkaat eivät aavistaneet tunkeutujien suunnitelmia, panemalla toimeen useita verilöytyjä jotensakin pienellä voimalla valloittaa tämän laajan valtakunnan, joka oli sinne perustettu kaukaisessa muinaisuudessa, ja tehdä siitä espanjalaisen siirtolan.

Rauhallisen väestön veri juoksi virtoina, sen suuret kuninkaat tahi keisarit pantiin viralta ja murhattiin, sen komeista temppeleistä ryöstettiin kalleudet, sen jalosukuiset miehet ja papit pakotettiin kidutuksella luopumaan uskostaan ja kansan enemmistö tehtiin sotaisten voittajiensa orjiksi. Tällä tavalla rikastui Espanjan aarrekammio Meksikon ja Perun kullalla, mutta jokainen kultakappale toi mukanaan veren kirouksen ja siitä ajasta alkoi Espanjan valta, joka silloin oli suurimmillaan, heiketä, kunnes siitä tuli Euroopan vähäpätöisimpiä kansoja. Siirtomaat nousivat kapinaan emämaatansa vastaan ja tulivat itsenäisiksi valtioiksi, mutta kirous, joka seurasi alhaista maahantunkeutumista, näkyi seuraavan rikollisten hyökkääjien perillisiäkin, koska ei hallitus eikä kansa alkanut kukoistaa.

— Maan eteläosan historian olen sinulle nyt lyhyesti kertonut, mutta olet huomaava, että pohjoisen osan historia on aivan erilainen.

— Olkaa niin hyvä ja kertokaa sekin!

— Kun Pohjois-Ameriikka ensin löydettiin, huomattiin siellä asuvan villiä kansaa, joka oli jakautunut moneen heimoon. Niillä ei ollut mitään teollisuutta eivätkä ne tunteneet ollenkaan taiteita eikä tieteitä. Ne asuivat karkeasti tehdyissä majoissa noissa läpipääsemättömissä metsissä, olivat melkein alastomia, hyvin sotaisia ja innokkaita metsästäjiä; heistä kerrottiin, että he syövät taisteluissa tappamansa viholliset.

Tämän raakalaiskansan luokse saapui Englannista, suoraan myrskyisen Atlantin yli, muutamia seikkailijoita.

— Ah, Englanti, huudahdin! Se on vanhempieni kotimaa, se on äidinisäni koti! Sanokaa minulle kaikki, mitä tiedätte Englannista.

Rouva Reichardt hymyili innolleni, mutta jatkoi, tekemättä mitään huomautusta puheeni johdosta.

— Englannissa oli siihen aikaan paljon seikkailunhaluisia miehiä, jotka olivat valmiit uhmaamaan kaikkia vaaroja, hankkiakseen isänmaalleen osan siitä kunniasta, jota muut maat olivat merenkulkijainsa suurteoista saaneet. Sellaiset miehet ne sitten löysivät Pohjois-Ameriikan mantereen eri osat. Maine niitten ihmeellisestä hedelmällisyydestä ja suotuisasta ilmastosta levisi pian heidän maanmiestensä joukkoon, ja aika-ajoittain lähti useita laivoja englantilaisista satamista, mukanaan seikkailijoita, jotka sitten perustivat niin sanottuja uudisasutuksia intiaanien maahan. He eivät menetelleet niinkuin espanjalaiset, että olisivat säälimättömästi murhanneet alkuasukkaita ja sitten heiltä ryöstäneet kaikki, vaan ostivat alkuperäisiltä omistajilta määrättyjä aloja ja viljelivät niitä sitten rauhallisesti. Sitä myöten kuin muukalaisten lukumäärä lisääntyi, lisääntyivät myöskin heidän asumuksensa ja saivat he metsäläisiltä vaihtamalla uusia maa-aloja.

— Englantilaiset näkyivät olleen paljon inhimillisempiä kuin espanjalaiset, huomautin. Mutta eivätkö he milloinkaan joutuneet sotiin maan villien asukkaitten kanssa?

— Kyllä, usein, vastasi rouva Reichardt, mutta se oli tavallaan välttämätöntä. Kun uusia siirtolaisia saapui Englannista, tarvittiin enemmän maata, mutta alkuasukkaat eivät olleetkaan enää halukkaita vaihtamaan. Ne alkoivat kadehtia muukalaisia ja tahtoivat ajaa ne takaisin laivoihin, ennenkuin ne liiaksi lisääntyivät. Vihamielisiä tekoja, jotka usein olivat hyvinkin raakoja, tekivät villit uudisasukkaille, jotka niistä katkeroituneina yhtyivät sotaiseen liittoon ja ajoivat viholliset, huolimatta niitten suuresta lukumäärästä, aina kauemmaksi ja kauemmaksi, kunnes englantilaiset jälkeläisineen, valloituksien, sopimusten tahi ostojen perusteella omistivat suurimman osan Pohjois-Ameriikasta.

Olin ollut niin kiintynyt näihin kuvauksiin, etten ollut muistanut tarkastaa veneen vauhtia. Kiiruhdin sentähden kääntämään purjeen toiselle puolelle, koska olimme etääntyneet monen peninkulman päähän saaresta ja jos en olisi varuillani, voisimme pian kadottaa maan näkyvistämme. En kadottanut hetkeäkään muuttaessani suuntaa, mutta emme olleet ehtineet pitkällekään, kun huomasin tuulen lakkaavan ja lopuksi tyyntyvän kokonaan.

Olimme nyt pakotettuja tarttumaan airoihin ja sousimme voimaimme takaa maihin päin. Jatkoimme vähän aikaa, kunnes väsyimme, jolloin kummastuin nähdessäni, miten vähän matkaa olimme päässeet. Annoimme airojen levätä ja nautittuamme, vähän virvokkeita jatkoimme soutamistamme vereksillä voimilla, mutta pian aloin epäillä, että me sen sijaan että olisimme lähestyneet maata, etäännyimmekin siitä. Huomautin rouva Reichardt'ille siitä, että saaren suuruus pieneni, vaikka olimme niin kauan sinne päin soutaneet.

— Voi Frank, sanoi hän surullisena, olen jo hetken aikaa epäillyt, että kulutamme voimiamme aivan turhaan. On aivan selvää, että olemme joutuneet virtaan, joka viepi meidät joka hetki kauemmaksi merelle, ja jos ei pian rupea tuulemaan, niin kadotamme saaren näkyvistämme ja sitten tietää vain taivas, miten meille käy.

Levitin purjetta toivossa, että sitä pullistava tuuli kuljettaisi meidät pois virrasta, mutta ei tuntunut henkäystäkään. Meillä ei ollut kompassin tapaistakaan. Ruokana, joka oli tarkoitettu ainoastaan huvimatkallemme, oli meillä pieni ruukullinen vettä, pullollinen väkiviinaa, muutamia korppuja, pari suurta leipää, kananpoika ja vähän kuivattua kalaa. Maa katosi äkkiä näkyvistä ja voin ainoastaan määrätä sen paikan auringosta, joka nyt paistoi kuumasti veneeseemme. Jos ei telttaa olisi ollut, emme olisi voineet sitä kestää, sillä kuumuus oli tukahduttava. Olimme lakanneet soutamasta yhtä paljon väsymisen kuin turhan voimain kuluttamisenkin vuoksi.

Nyt istuimme ja katselimme vapisevin sydämin kiivaasti katoavaa maata. Se muuttui ensin täpläksi ja sitten pisteeksi, kadotakseen vihdoin kokonaan näkyvistämme. Aurinko paistoi täydeltä terältä meidän ajautuessamme virran mukana, tietämättä minne ja näkemättä ympärillämme muuta kuin taivaan ja vettä joka puolella.

41. Myrsky.

Turhaan etsin jotakin laivaa valtameren äärettömällä ulapalla, mitään ei näkynyt, laaja ulappa vain levisi aavikon tapaan kaikille tahoille. Koko tällä suurella alalla ei näkynyt merkkiäkään ihmisistä muualla kuin pienessä veneessämme, ja kuinka vähäpätöisiä olivatkaan tämän äärettömyyden rinnalla nuo pari avutonta ihmisraukkaa, jotka hiljaisina ja liikkumattomina istuivat veneessään odottamassa kohtaloaan.

Tähdet alkoivat tuikkia ihmeellisen kirkkaasti. En muistanut milloinkaan nähneeni niitä niin valoisina, mutta kai oli se vain ajatusteni synkkyys, joka pani ne niin kirkkaasti loistamaan. Olin olevinani keskipiste maailmojen loistavassa järjestelmässä, joka kaareutui ylläni tyynessä ja hiljaisessa kauneudessaan.

Veden pintaa, joka tuskin väreilikään, näyttivät nyt valaisevan lukemattomat tulet, ja purppuramainen, matalan liekin tapainen sumu loisti kaikilla suunnilla. Kiinnitin toverini huomion tähän kummalliseen ilmiöön. Huolimatta suuresta pelostaan rupesi hän heti selittämään sitä ja sanoi sen johtuvan veden omituisesta fosforisoimisesta, jonka aiheuttajana olivat myriadit, kiiltomadon ominaisuuksilla varustetut olennot, jotka noustuaan pinnalle panevat veden liekehtimään.

Kauan istuin ja katselin omituisia ilmiöitä, jotka näyttäytyivät silloin, kun pistin airon veteen. Näytti aivan siltä, kuin olisin halkaissut tulta veden asemasta ja tulta näkyi lähtevän airoistakin mereen tippuvan veden mukana.

Kului tunteja tällä tavalla ja yhä kuljimme virran mukana. Kuu ja tähdet loistivat nyt kylmästi yllämme, ja meri hehkui vielä. Rouva Reichardt kehoitti minua syömään vähäsen ja koettamaan sitten nukkua, ja lisäsi, että hän vartioitsisi ja ilmoittaisi sitten minulle, jos jotakin meille edullista tapahtuisi.

Ikävöin ainoastaan laivaa tahi tuulta, josta ei tällä hetkellä tuntunut henkäystäkään. Ei tehnyt mieleni ruokaa eikä juomaa, vaan kehoitin toveriani sen sijaan vähän syömään ja sitten nukkumaan, koska sopisi paljon paremmin, että minä vartioitsisin, eikä hän. Seikka oli nyt sellainen, että me molemmat yhtä mielellämme toivoimme jommankumman meistä ensin tyydyttävän nälkänsä vähistä ruokavaroistamme, mutta kun ei kumpikaan tähän suostunut, päätimme jakaa varastomme yhtä suuriin annoksiin, ja nauttia ruokamme aina auringon nousun ja laskun aikoina. Yöllä vuorottelisimme vartioimisessa, sekä aina silloin, kun saimme maan tahi laivan näkyviimme, tahi alkaisi tuulla, neuvottelisimme matkamme suunnasta.

Onnistuin saamaan hänet veneen pohjalle nukkumaan ainoastaan ehdolla, että herättäisin hänet vähän ajan kuluttua puolestaan taas vartioimaan, minun saadessa sitten vuorostani levähtää. Ensin luki hän kuitenkin tavalliset iltarukouksensa, joihin yhdyin. Tulin iloiseksi, kuullessani hänen sitten muutamien minuuttien kuluttua hengittävän säännöllisesti ja tietäessäni hänen nauttivan varmasti suuresti kaipaamaansa lepoa.

Olin nyt ainoana katselijana tuolle hämmästyttävälle näytelmälle, joka esiintyi yläpuolellani ja ympärilläni. Tämän kunnioitusta herättävän näyn juhlallisimpana piirteenä oli minusta ääretön hiljaisuus, joka vallitsi kaikkialla. Taivas oli yhtä mykkä kuin merikin. Näytti aivan siltä kuin uusi vedenpaisumus olisi peittänyt maan ja kaikki elävät olennot olisivat hävinneet sukupuuttoon sen pinnalta.

Tunsin vähitellen syvän surun täyttävän mieleni, enkä voinut olla syyttämättä itseäni siitä, että olin antautunut tähän uskallettuun yritykseen ja pannut alttiiksi elämän, jota olin velvollinen suojelemaan. Eri tiennyt, mihin joutuisimme, mutta käsitin, että jos emme pian pelastuisi johonkin laivaan tahi pääsisi jollekin ystävälliselle rannikolle, emme kestäisi montakaan päivää.

Olin täydellisesti varma siitä, ettemme milloinkaan enää näkisi saartamme ja vaikka olinkin niin monena vuonna ikävöinyt saada lähteä sieltä, en voinut nyt, kun kohtalo oli meidät erottanut, lohduttaa itseäni, koska olin menettänyt kodin, jonka niin monet muistot tekivät rakkaaksi. Suurin suruni oli kumminkin äidinisäni timanttien menettäminen. Hänellä ei nyt enää ollut mitään edellytyksiä saada niitä haltuunsa. Jos ne joskus tavattaisiin, tulisivat ne löytäjän omaisuudeksi, eikä hän saisi milloinkaan tietää, miten hänen tyttärensä kuoli eräällä saarella ja miten hänen tyttärenpoikansa hukkui meren syvyyteen.

Ajattelin sitten kotimaatani, jota olin jo niin kauan toivonut saavani nähdä ja sydämeni kutistui kokoon katsellessani loppumatonta näköalaa. Sieltä ei mikään ääni kuiskannut lohdutuksen sanoja, eikä ojentanut kättä avuksemme. Enkö milloinkaan saisi nähdä noita kerrottavan, että voin ne kuvitella niin selvästi, kuin olisivat ne kaikessa suuruudessaan ja komeudessaan olleet tuossa edessäni.

Kuinka usein olinkaan uneksinut tulostani Englannin siunatuille rannikoille, kuinka usein olinkaan ollut kuulevinani iloisten äänien lausuvan pienen villin tervetulleeksi luonnolliseen kotiinsa, kuinka usein ajatuksissani vanha äidinisäni olikaan syleillyt minua ja esittänyt minut hyville ystävilleen, jotka kunnioittaisivat minua hänen perillisenään. Olin uneksinut suloisia unia ja nähnyt onnellisia näkyjä, joiden loppuna oli nälkään kuoleminen pienessä veneessä äärettömällä valtamerellä.

Rouva Reichardt nukkui vielä, enkä tahtonut häntä herättää. Niin kauan kuin hän oli tietämätönnä tilansa vaarallisuudesta, voi hän olla jotenkin onnellinen. Hänen häiritsemisensä olisi ollut vaaran- ja kurjuudentunteen palauttamista hänen mieleensä ja muistuttamista, että minun ajattelemattomuuteni oli saattanut hänet tähän toivottomaan tilaan.

Huomasin taivaanrannalla pienen pilven ja samassa silmänräpäyksessä tunsin tuulenhenkäyksen, joka juuri kykeni purjetta heilauttamaan. Muutamissa minuuteissa oli pilvi kasvanut suuremmaksi ja tuuli pullisti purjetta. Kuvittelin sen puhaltavan vastavirtaan ja luullen olevani oikeassa, käänsin pian veneen ja suureksi ilokseni kiisi se nyt tuulessa vauhdilla, joka huomattavasti kiihtyi.

Mutta pilvi alkoi nyt peittää koko taivaan ja synkkä pimeys kietoi pian kaikki verhoonsa. Tuuli puhalsi jotenkin kovasti ja taivutti mastoa, johon purje oli kiinnitetty, niin että rupesin pelkäämään jonkun äkkinäisen puuskan kaatavan veneen tahi irroittavan purjeen. Olisin mielelläni laskenut purjeen alas, ellen olisi pitänyt sitä hyvin vaarallisena tehtävänä. Rouva Reichardt makasi asennossa, joka esti minua pääsemästä purjeen luo herättämättä häntä; olisin voinut keikauttaa venettä niin, että se täyttyisi vedellä ja vajoaisi, vieden meidät molemmat matkassaan. Vaikka osasimmekin uida, olin varma siitä, että meillä kerran jouduttuamme veteen oli hyvin vähän toivoa pysyä hengissä kauempaa kuin korkeintaan muutamia tunteja.

Vene jatkoi siis vain kiivasta kulkuaan. Heikko masto natisi ja purje oli niin kiinteällä, että joka minuutti odotin kaatumistamme. Silloin heräsi rouva Reichardt ja nopealla silmäyksellään käsitti hän heti vaaran koko suuruuden.

— Me joudumme perikatoon, sanoi hän kiivaasti, jos emme korjaa purjetta.

Sen ymmärsin täydellisesti, mutta hän oli nähnyt enemmän merimiesten vaaroja kuin minä ja ymmärsi paremmin, miten oli meneteltävä. Hän tarjoutui auttamaan minua purjeen korjaamisessa ja käskettyään minun olla hyvin varovainen, pääsimme vihdoin maston luo ja onnistuimme suurella työllä ja vaarassa pudota mereen saamaan alas purjeen sekä maston.

Mutta olimme nyt joutuneet yhtä suureen vaaraan toisesta syystä. Meren pinta, joka oli ollut niin sileä tyynellä, oli nyt niin kovasti myrskyn myllertämä, että vene noustuaan suuren aallon harjalle seuraavassa hetkessä taasen putosi aallon pohjaan. Usein putosimme alas melkein kohtisuoraan ja korkeus tuntui joka hetki lisääntyvän. Joka kerralla, kun sillä tavalla syöksyimme päistikkaa kiehuvaan veteen, luulin vajoavamme niin ettemme enää milloinkaan nousisi, vaan seuraavassa minuutissa nousimme kumminkin taasen toisen, entisiä paljon kauheamman aallon harjalle, taasen pudotaksemme sieltä tuohon pohjattomaan kuiluun, joka kuohuvien vesivuorien ympäröimänä näytti valmiilta hautaamaan meidät ikuisiksi ajoiksi.

Oli melkein pimeä ja voimme ainoastaan nähdä valkoisen harjan siitä aallosta, jolle olimme nousemassa; muuten oli pimeää yllämme, pimeää allamme ja läpinäkymätön pimeys kaikkialla ympärillämme.

Rouva Reichardt istui aivan vieressäni pitäen kättänsä minun kädessäni. Hän ei huutanut peloissaan, kuten naiset tavallisesti, vaan tunsi enemmän kunnioitusta kuin pelkoa. Luulen hänen olleen täysin vakuutetun siitä, että hänen viimeinen hetkensä oli lyönyt, sillä kuulin hänen mumisevan rukouksen, jossa hän uskoi sielunsa Jumalan haltuun.

En voi sanoa olleeni hyvinkään levoton. Veneen äkkinäiset liikkeet ylös ja alas antoivat minulle sellaista huvia, jota en milloinkaan ennen ollut kokenut. Pulmakseni totta, olisin muuten ollut hyvinkin tyytyväinen siihen, että olin sillä tavalla, pimeänä ja myrskyisenä yönä, jäänyt tuulen ja aaltojen ajeltavaksi äärettömälle valtamerelle, jollen alituisesti olisi ajatellut toveriani ja katkerasti moittinut itseäni siitä, että olin saattanut hänet niin kauheaan vaaraan.

Ahkeran työn välttämättömyys karkoitti kumminkin pian nämä ajatukset. Joka kerralla, kun vene liukui alas, tuli siihen vettä ja jollen ruvennut pikaisiin toimenpiteisiin sen pois saamiseksi, olisi se epäilemättä täyttynyt pian ja uponnut. Tartuin sentähden rautakattilaan, jonka olimme ottaneet mukaamme keittääksemme siinä päivällistä, ja aloin kiireesti viskata vettä, jota jo olikin veneen pohjalla nilkkoihin asti. Vettä tuli yhä vieläkin veneeseen, milloin enemmän milloin vähemmän, ja rouva Reichardt auttoi minua nyt viskaamaan sitä pois tinakauhalla.

Yhteisillä ponnistuksillamme saimme veden vähenemään ja toivoimme voivamme vapautua siitä kokonaan. Silloin rupesi satamaan hyvin rankasti ja vaikka teltta suojelikin päätämme, tuli sitä sentään veneeseen siksi paljon, että se huolimatta ponnistuksistamme, kohosi jälleen nilkkoihimme asti.

Kuitenkin olimme iloisia huomatessamme, että tuuli asettui sateen tultua ja kun se lakkasi, rauhoittui merikin sen verran, ettei vettä enää tullut niin paljon sisään. Voin nyt yksikseni pitää veneen jotakuinkin tyhjänä, ja aina ennalta harkitseva rouva Reichardt asetti kaikki mukaan ottamansa tyhjät astiat kokoamaan sadevettä, sillä emmehän tienneet, kuinka arvokasta tämä vesi pian tulisi olemaan.

Sade valui muutamia tunteja oikein virtoina, jonka jälkeen taivas vähitellen kirkastui. Vaikka vieläkin levotonna, ei meressä kumminkaan enää kohonnut tuollaisia vuoren korkuisia aaltoja, jotka vähää ennen uhkasivat tuhota meidät joka kerralla, kun syöksyimme niitten väliin; tuultakin oli juuri sen verran, että purjehdimme kohtuullista vauhtia.

Rouva Reichardt auttoi minua maston pystyttämisessä, ja niin pian kuin aloimme tuntea tuulen vaikuttavan, kehoitti hän minua innokkaasti vähän syömään. Välttämätöntähän se oli meille molemmillekin, sillä olimme työskennelleet ankarasti monta tuntia. Söimme sentähden säästäväisesti ja joimme väkiviinalla sekoitettua vettä.

43. Äärettömällä valtamerellä.

Aamu valkeni rajattomalla ulapalla. Ensimmäinen esine, jonka huomasin, oli suunnattoman suuri valas, joka noin neljännespeninkulman päässä suihkutti vettä ilmaan. Senjälkeen näin vielä toisen, kolmannen ja sitten yhä useampia. Oli juhlallisen ja komean näköistä, kun joku näistä tavattoman suurista eläimistä ruiskautti ilmaan vesipilarin, johon auringonsäteet kuvastuivat, mikä näin matkan päästä näytti erittäin kauniilta.

Turhaan tähystelin maata ja yhtä turhaan odotin laivaa. Ei ollut muuta näkyvissä kuin tuo valasparvi, ja rouva Reichardt koetti huvittaa minua kuvailemalla valaanpyynnin merkitystä ja niitä vaaroja, joihin ne miehet antautuivat, jotka ajavat eläimiä takaa, tappaakseen ne harppuuna-nimisellä rautakeihäällä.

Nämä yksityiskohdat huvittivat minua suuresti ja toverini kertoi minulle kokonaisen jutun eräästä valaanpyyntimatkasta: miten tuo suunnaton eläin ensin huomattiin laivasta, takaa-ajon ja valaan keihästämisen, haavoitetun valaan taistelun hengestään, sen hinaamisen laivan luo ja sitten seuraavan öljyn valmistuksen sen ihrasta ja valaanluitten talteen oton.

Kuunnellessani tätä esitystä unohdin kokonaan, että ajelehdin avonaisessa veneessä aavalla merellä, tietämättä minne. Ehkä jo hetken kuluttua olisin ruumiina, jota aallot nakkelisivat, kunnes joku haikala sen nielaisisi, ehkä saisin kärsiä nälän ja janon tuskia, ehkä heittäisivät aallot minut jollekin kalliolle, jossa valkenevat luuni olisivat ainoana muistomerkkinä siitä, että näilläkin leveysasteilla oli joskus elänyt sellainenkin olento kuin "saaren pieni orpo".

Missähän nyt olikaan saaremme, josta niin kauan olin halunnut lähteä ja johon nyt tuhat kertaa mieluummin halusin jälleen palata. Tunsin, ettei mikään olisi ollut minulle mieluisempaa kuin tuon rakkaan rannikon näkeminen, rannikon, joka niin usein oli tuntunut minusta sietämättömältä vankilalta.

Turhaan rasitin silmiäni katselemalla kaikkiin suuntiin: taivaanranta levisi vain tasaisena kaikkialla ympärilläni. Missähän me olimmekaan? kysyin usein itseltäni, mutta toverillani ja minulla ei ollut aavistustakaan maantieteellisestä asemastamme; tiesimmehän vain olevamme jossain aavalla valtamerellä. Myrsky kai oli kuljettanut meitä suunnattoman matkan poispäin saaresta, paljon enemmän kuin virta.

Laskin, että olisimme kulkeneet monta peninkulmaa saaremme ohi, jos olisimme purjehtineet samaan suuntaan, mutta tuuli oli monta kertaa kääntynyt ja voi olla, ettemme olleetkaan niin kovin kaukana siitä, jos vain saisimme vähän tietoa, niistä päin sitä hakisimme. Mutta toivotontahan se oli ja olin varma siitä, että meidän oli luovuttava kaikista sinne pääsemisen ajatuksista.

Kesken näitä tuskallisia mietelmiäni kiinnitti toverini huomiotani muutamaan hyvin kaukana olevaan esineeseen, jota sanoi luulevansa laivaksi. Onneksi olin ottanut kiikarin mukaani ja suuntasin sen heti kiireesti sanottuun paikkaan. Laivahan se todellakin oli, mutta niin hirveän kaukana, että siitä oli mahdotonta kenenkään ihmisen huomata venettämme. Olisin purjehtinut sinne päin, mutta tuuli oli vastainen ja minulla ei ollut siis muuta neuvoa kuin odottaa niin kauan, kunnes laiva tulisi tarpeeksi likelle huomatakseen meidät.

Vietin nyt useampia tunteja mitä suurimmassa hädässä tarkastaen tuon kaukaisen laivan suuntaa.

Se suureni vähitellen niin, että paljailla silmilläkin voi jo selvästi huomata sen olevan suuren aluksen, mutta koska laskimme myötätuulessa aivan päinvastaiseen suuntaan, oli meillä hyvin pienet mahdollisuudet päästä sen luokse, jos se ei vain muuttaisi suuntaansa.

Rouva Reichardt mainitsi, että kaukana toisistaan olevat laivat kiinnittivät merkkien annolla huomiota puoleensa ja selitti eri tapoja, miten niitten päälliköt ilmoittivat toisilleen toivomuksiaan. Ainoa merkki, jota olin tavallisesti käyttänyt, oli risujen polttaminen rannalla ja niitten vedellä valeleminen, että ne paremmin savuaisivat, mutta näin veneessähän se oli mahdotonta. Toverini ehdotti vihdoin, että sitoisin pöytäliinan, jonka olimme sattumalta ottaneet mukaamme, mastoon, sillä sen puhdas valkoinen väri kiinnittäisi varmaan merimiesten huomion puoleemme. Korjattuamme purjeen, ripustimme liinan sen sijaan, mutta tuuli tyyntyi onnettomuudeksemme heti sen jälkeen ja liina riippui laskoksissa pitkin mastoa.

Ei kukaan meitä huomannut. Tartuimme nyt airoihin ja aloimme soutaa laivaan päin, mutta soudettuamme useita tunteja voimaimme takaa olimme jo niin väsyksissä, ettemme enää jaksaneet, ja siltikin näytimme kulkeneen vain hyvin vähän matkaa.

Pian laskeutui aurinkokin. Tähystimme ikävämme esinettä kaihoisin katsein siksi kunnes tuli pimeä, joka peitti sen näkyvistämme. Vähän myöhempään rupesi jälleen tuulemaan ja uudistetuilla toiveilla levitimme jälleen purjeemme, mutta se vei meitä vain vastakkaiseen suuntaan ja aamun valjetessa emme enää nähneetkään laivaa.

Tuuli oli taasenkin kääntynyt. Purjehdimme yhä myötätuuleen. Mutta minne? Tuskasta ja työstä puolikuolleena olin viime yönä nukkunut ja heräsin vasta myöhään aamulla. Rouva Reichardt ei ollut tahtonut häiritä minua, sillä nukkuessanihan en tietänyt kurjuudestani enkä tilani vaarallisuudesta. Hän ei ollut saattanut häiritä lepoa, jota niin sekä sielu että ruumis tarvitsivat. — Näin suloista unta uudesta kodistani Englannissa, jota niin usein rukouksissani olin halunnut nähdä. Iloiset kasvot hymyilivät minulle ja hellät, sanomatonta suopeutta ilmaisevat äänet lausuivat minut tervetulleeksi.

Eräissä kasvoissa olin tuntevinani äitini, jonka rakkauden niin nuorena olin kadottanut. — Ne olivat muita kalpeammat, mutta paljon hellemmät ja lemmekkäämmät. Sitten ne kalpenivat ja vaalenivat yhä enemmän, kunnes ne olivat sen kauniin, guanoon hautaamani olennon näköiset, ja minusta tuntui, että hän syleili minua kivenkylmillä käsivarsillaan ja suuteli minua huulilla, jotka jäähdyttivät vereni ja saivat minut pelosta värisemään.

Äkkiä näin Jackson'in sokeine silmineen hapuilevan luokseni veitsi kädessään ja mumisten kirouksia. Hän tarttui minuun — taistelimme epätoivon vimmalla keskenämme — ja upotti pitkän veitsensä rintaani, päästäen äänekkään ja pahansuovan ivanaurun. Tuntiessani veitsen tunkeutuvan ruumiiseeni vavahdin ja syöksyen ylös pelotin herätessäni rouva Reichardt'in kauhealla huudollani.

Tämä uni syöpyi syvälle sieluuni ja siinä esiintyneitten eri henkilöitten kasvot olivat selvinä mielessäni. Muistin äiti-raukkani niin tarkkaan kuin olisin nähnyt hänet eilen, muistin hänen suloiset silmäyksensä, kun hän lähestyi minua, — kuinka koetinkaan muistutella ja nauttia niistä kuin kadotetusta siunauksesta.

Tuntui niin kummalliselta, että tuo nimetön, hylystä maihin tullut ruumis näyttäytyi minulle unessa niin pitkän ajan perästä, kuin olisimme kauan pitäneet toisistamme ja hänen rakkautensa elämässä olisi kokonaan kuulunutkin minulle. Tyttö-raukka! Ehkäpä joku hellä ystävä juuri nyt sureekin häntä.

Mutta Jackson'in esiintyminen unessani oli kaikkein hirveintä ja kului kauan, ennenkuin voin tulla vakuutetuksi siitä, etten ollutkaan nähnyt hänen tuttuja piirteitään, enkä saanut mitään kuolettavaa haavaa, josta nyt kärsisin. Vihdoinkin vapauduin kuvittelustani ja vastasin rouva Reichardt'in huolestuneisiin kysymyksiin, että olin nähnyt pahaa unta.

Pian aloin kumminkin ajatella, olikohan herääminen suloisempaa kuin uni. Ääretön valtameri levisi vielä suunnattoman suurena käärinliinana edessäni; tuota kirkasta taivasta, joka oli niin kaunis aamuauringon valossa, en voinut pitää muuna kuin paarivaatteena, ja pieni veneemme oli ruumisarkku, jossa kaksi vielä elävää ja avutonta ihmisolentoa odotti hautaamista.

— Onko Jumala meidät hylännyt? kysyin toveriltani, tahi onko hän unhottanut, että kaksi luomaansa olentoa on mitä suurimmassa hädässä, josta ainoastaan hän voi ne pelastaa?

— Ole vaiti, Frank Henniker, huudahti rouva Reichardt juhlallisesti, se on jumalatonta! Jumala ei hylkää milloinkaan niitä, jotka ovat hänen suojeluksensa arvoisia. Hän joko pelastaa heidät, jos hän pitää sen tarpeellisena, tahi katsoo hän edullisemmaksi ottaa heidät pois sellaisesta paikasta, jossa niin monet vaarat heitä ympäröivät, ja muuttaa heidät sinne, jossa ainoastaan rauha ja ääretön onni vallitsevat. Meidän pitäisi mieluummin iloita siitä, sanoi hän lisääntyvällä vakavuudella, että hän pitää meidät kyllin arvokkaina otettavaksi niin aikaisin pois maailmasta, jossa olemme saaneet kärsiä niin paljon kurjuutta.

— Mutta kuolla tällä tavalla, väitin jurosti, kun pitää kärsiä päiväkausia hirmuisia tuskia avun toivotta, niin siihen en minä oikein voi alistua.

— Ennemmin tahi myöhemmin on meidän kuoltava, sanoi hän, ja on paljon tauteja, joista kuolema seuraa vasta pitkien ja kuvaamattomien kärsimyksien jälkeen. Olemme säästyneet niiltä. Roisto, joka riutuu jonkun inhottavan taudin tuottamissa tuskissa, kadehtisi meitä, jos hän näkisi sen verrattain helpon tavan, jolla meidän sallitaan lähteä elämästä. Mutta en näe tilassamme mitään toivotonta, lisäsi hän. Ei vieläkään ole mahdotonta, että joku laiva meidät huomaisi, tahi voimmehan päästä jollekin rauhalliselle rannikolle, josta voimme matkustaa Englantiin.

— En näe siihen minkäänlaisia edellytyksiä, vastasin, me olemme nähtävästi syrjässä tavallisista laivareiteistä, ja jos olisimmekin niin onnellisia, että näkisimme jonkun, niin onko sanottu, että laivaväki meidät huomaisi. — Toivon, etten milloinkaan olisi lähtenyt saaresta.

Rouva Reichardt ei torunut minua, eikä edes vihjannutkaan, että se oli oma syyni. Hän vain lisäsi:

— Sellainen kai oli Jumalan tahto.

Söimme ja joimme pieniä annoksiamme. Tarkastin, mitä oli jäljellä. Vaikka olimmekin olleet äärettömän säästäväisiä, oli ruokaa jäljellä ainoastaan yhdeksi päiväksi. Päätimme sentähden pienentää vieläkin pientä annostamme, lisätäksemme sillä tavalla pelastuksemme mahdollisuuksia.

44. Oppaat.

Viisi vuorokautta olimme nyt ajelehtineet aalloilla ja kaikki ruokavaramme olivat lopussa, vaikka olimme säästäneetkin joka murusen, niinkuin ahne säästää kultaansa. Vieläpä sadevedenkin ja kaiken sen, mitä meillä oli ollut mukanamme, olimme juoneet viimeiseen tippaan.

Ilma oli välistä tyyntä, välistä tuulista, joka kääntyi usein, mutta minulla ei ollut enää voimia purjeen hoitamiseen, vaan vene sai hoitaa itsensä tahi paremmin: tuuli sai hoitaa venettä. Tyynellä pysyimme paikoillamme, mutta tuulella kuljimme sen mukana siksi kunnes se ei enää jaksanut pullistaa purjetta.

Viisi pitkää päivää ja yötä, päiviä täynnä ääretöntä tuskaa, ja öitä täynnä kuvaamatonta kauhua. Auringon noususta sen laskuun rasitin silmiäni tähystelemällä taivaanrantaa, mutta muuta en nähnyt kuin taivasta ja vettä. Pimeän tultua en voinut nukkua, koska olin kuohuksissani päivillä tuntemastani äärettömästä hädästä. Olin pimeässä näkevinäni eriskummallisten olentojen pilkkaavan ja puhuvan, ja korkealla niitten yläpuolella ojentui sen kauhean käärmeen pää, jonka kanssa olin taistellut "onnellisessa laaksossa". Se aukaisi hirveän kitansa nielläkseen minut ja kierti auki kauheata ruumistaan kiemuran kiemuran perästä kääriytyäkseen veneen ympärille ja musertaakseen sen.

Iloitsin aina päivän valjetessa ja silloin, kun yö sattui olemaan kaunis ja taivas tähdessä, sillä aaveet katosivat auringon paistaessa ja tähtien hiljainen kauneus tyynnytti mieltäni.

Riuduin ruoan puutteessa, mutta kärsin enemmän janosta, sillä kuumuus päivillä oli niin hirveä, että tulin aivan raivoihini, ja ainoastaan rouva Reichardt'in kehotukset voivat pidättää minut hyppäämästä mereen ja juomasta kyllikseni suolaista vettä, joka näytti niin viekoittelevalta ja virkistävältä.

Toverini koetti elvyttää toivoani paljon senkin jälkeen, kun kaikki toivo oli mennyttä. Sitten saarnasi hän alistumista Jumalan tahtoon ja valaisi käytännöllisesti oppiaan esimerkillään.

Huomasin hänen äänensä tulevan aina vain heikommaksi ja hänen itsensä joka tunti voimattomammaksi. Hän ei jaksanut enää nousta paikaltaan ja pyysi minua viimein auttamaan häntä veneen pohjalle makaamaan. Silloin huomasin hänen rukoilevan hartaasti ja kuulin hänen usein mainitsevan nimeäni.

Päässäni rupesi tuntumaan niin kummalliselta ja kieleni kuivui kuin tikku suuhuni, mutta pureskeltuani paitani hihaa, sain siihen vähän helpotusta, vaikka pääni tulikin pahemmaksi. Silmäni rupesivat myöskin valehtelemaan. Olin myötäänsä näkevinäni laivoja purjehtivan lähelläni ja koetin huutamalla herättää niitten huomiota. Ääneni oli heikko ja voin saada kuuluville ainoastaan jonkunlaisen puoleksi tukahtuneen huudon. Sitten luulin näkeväni maata: kauniita metsiä ja vihreitä laitumia levisi edessäni, loistavia kukkia ja virkistäviä hedelmiä kasvoi kaikkialla; huusin toverilleni, että hän kiiruhtaisi, koska lähenimme maata ja saisimme pian noukkia viinirypäleitä ja levähtää tuoksuavilla kukilla.

Rouva Reichardt raotti silmiään ja katseli minua tuskallisella mielenkiinnolla. Hän tiesi, että minua ahdistivat nälän ja janon aiheuttamat harhakuvat, mutta hän näkyi kokonaan kadottaneen puhekykynsä. Hän kehoitti minua yhtymään rukoukseensa, mutta olin niin kovin hurmoksissani maihin pääsystämme, etten nähnyt ollenkaan hänen viittauksiaan.

Tuo loistava maisema katosi nyt, enkä nähnyt muuta kuin äärettömän ulapan, jonka ääret näyttivät suurenevan ja sulautuvan yhteen taivaan kanssa; taivas näytti sekoittuvan veteen, niin että ne muutamia minuutteja näyttivät olevan mitä kummallisimmassa sekasotkussa. Sen jälkeen olin kai nukkunut, sillä hetken kuluttua tapasin itseni istumassa muutamassa veneen nurkassa, johon olin pudonnut penkiltä. Tuijotin hetken ympärilleni, tietämättä oikein, missä olin. Aurinko paistoi vielä kirkkaasti ja ääretön meri lainehti yhä.

Silmäsin veneen pohjalle ja kohtasin toverini ylöspäin suunnatun katseen. Kasvot olivat tulleet yhä kalpeammiksi ja ilme hänen kärsivissä silmissään hämärämmäksi. Minusta oli hän aivan sen näköinen kuin unissani, jolloin hänen oma olemuksensa muuttui tuoksi tyttöraukaksi, jonka hautasimme guanoon.

Käänsin pois katseeni, sillä se oli liian surullista nähtävää. Olin nyt varma siitä, että hän oli kuolemaisillaan ja tiesin, että pian olin kaikiksi ajoiksi kadottava tuon uskollisen ja hellän ystäväni.

Tein kumminkin vielä viimeisen kokeen. Vaikka olinkin heikko ja vapiseva, polttavassa kuumeessa ja tuntien itseni kuolettavan sairaaksi, onnistuin kumminkin ryömimään maston luo; nojaten siihen toisella kädelläni kohotin kiikarin toiselle ja katselin tarkasti ympäristöä. Käteni vapisivat kovasti ja silmäni hämärsivät. — En voinut nähdä muuta kuin vettä.

Juuri kun olin epätoivoissani vajoamaisillani veneen pohjalle, pysäytti minut eräs kummallinen näky taivaalla. Niin oudon näköistä pilveä, joka tuossa läheni, en ollut milloinkaan ennen nähnyt. Nostin jälleen kiikarini ja katseltuani sitä suurella tarkkuudella kauan aikaa olin varma siitä, että se, jota olin luullut pitkäksi pilvimöhkäleeksi, olikin suunnattoman suuri lintuparvi.

Tämä huomio kiinnitti mieltäni. Unohdin kärsimykseni, katsellessani tuon loppumattomalta näyttävän parven liikkumista. Ensimmäisten lähestyessä katselin tarkkaan saadakseni selville, mitä lintuja ne olivat. Taivaan Herra, ne olivat samanlaisia lintuja kuin ne, jotka pesivät saarellamme!

Ryömin toverini luokse niin pian kuin heikoilla jaloillani pääsin, ilmoittaakseni hänelle huomiosta, jonka olin tehnyt. Ah, huomasin, ettei hän minua nähnyt. En voinut vielä uskoa, että hänen jalo sielunsa olisi jo jättänyt ruumiin, ei, hän liikutti kättään, mutta hänen hämärä sieluton katseensa ennusti minulle, että hänen kuolemansa oli lähellä. Hain väkiviinapullon esiin ja huomasin siinä vielä muutamia tippoja. Kaasin ne hänen suuhunsa ja odotin vaikutusta suurimmalla tuskalla, mitä syntymisestäni asti milloinkaan olin tuntenut.

Muutamien minuuttien kuluttua huomasin, että hän hengitti tasaisemmin ja selvemmin — hänen silmistään katosi nyt tuo ilmeetön katse, jonka vuoksi niitä oli ollut niin vaikea nähdä. Hän tunsi minut ja tarttuen käteeni katsoi minuun, hymyillen suloisesti entiseen tapaansa.

Huomattuani hänen jälleen tulleen tuntoihinsa, kerroin hänelle tuosta suuresta lintuparvesta, joka nähtävästi ohjasi kulkunsa tavalliselle levähdyspaikalleen, ja toivostani, että voisimme pitää sen näkyvissämme, ja, jos tuuli puhaltaisi samaan suuntaan, ohjata veneemme niitten jäljessä sille paikalle, jossa ne pesivät.

Hän kuunteli tarkkaavaisesti ja näytti ymmärtävän puheeni. Hänen huulensa liikkuivat ja luulin hänen kiittävän Jumalaa, pitäen lintujen tuloa varmana merkkinä siitä, että hän vielä suojeli meitä. Näin että hän hetken aikaa katseli melkein koko taivasta peittävää, lähestyvää suurta lintuparvea ja kääntäen sitten katseensa vastakkaiseen suuntaan, ojensi hän voitonriemuisesti hymyillen, joka sädekehän tapaan valaisi hänen kalpeat kasvonsa, kätensä ja viittasi taivaan rannalle. Käänsin katseeni kiivaasti hänen osoittamaansa suuntaan ja olin taivaanrannan tasaisessa ympyrässä näkevinäni jonkun kohokkeen, joka ei ollut laivan näköinen. Suuntasin kiikarini sitä kohti ja näin ilokseni, että maa oli lähellä.

Tämä uusi huomio lisäsi voimiani, tahi paremmin sanoen, kehitti heräävää toivoani tavalla, jota en ennen ollut kokenut. Rupesin nyt puolestani lohduttamaan. Rohkaisin rouva Reichardt'ia kaikilla syillä, joita vain voin löytää, toivomaan pikaista pelastustamme. Hän hymyili ja olin huomaavinani jotakin vilkastumisen tapaista hänen kalpeilla kasvoillaan.

Tunsin, että olisin sanomattoman onnellinen, jos voisin hänet pelastaa. Sellaisen päämäärän saavuttamiseksi kannatti pyrkiä ja minä koetin. En tiedä, mistä sain voimia tehdäkseni kaiken sen, mitä sinä päivänä tein, mutta kai sain voimia ylhäältä. Kun maapilkku, jonka hän ensin oli huomannut, vähitellen suureni sitä myöten kuin tulimme likemmäksi, lisääntyivät ponnistuksenikin turvata toverini lähestyvä pelastus kuoleman kidasta.

Tuuli puhalsi ja kiisimme eteenpäin hyvällä vauhdilla, seuraten koko ajan lintuja, jotka nähtävästi aikoivat samalle saarelle. Puhelin vielä rouva Reichardt'ille ja koetin rohkaista hänen mieltään iloisilla kuvitteluilla siitä, mitä tekisimme maihin tultuamme, sillä Jumala ohjaisi meidät varmasti johonkin sellaiseen paikkaan, jossa vaikeuksitta voisimme saada voimamme jälleen.

Hän ei ollut vielä puhunut sanaakaan, mutta niin pian kuin aloimme erottaa lähestyvän rannikon muodon, aukaisi hän suunsa ja sama voitonriemuinen hymy kuin äskenkin leikki hänen huulillaan.

— Frank Henniker, tunnetko tuota kalliota?

— En! Kyllä! Voiko se olla mahdollista? Oi, mikä armollinen Jumala onkaan suojellut meitä!

Hän tarkoitti erästä kummallisen näköistä kalliota joka kohosi merestä vähän matkan päässä uimarannasta. Emme voineet enää erehtyä, linnut olivat näyttäneet meille tien entisille asuinpaikoillemme. Lähestyessämme saarta, katsoin toveriini ja näin hänen rukoilevan. Yhdyin häneen heti ja kiitimme siitä näkyväisestä armosta, jota meille oli osoitettu. Tunnin kuluttua tästä sain jo suureksi ilokseni kantaa hänet rannalta majaan, missä huolellisella hoidolla pian voitimme kauhean matkamme seuraukset.

44. Epäilyttävä vierailu.

Lukuisat työni pakottivat minut, niinkuin jo edellä olen maininnut, alituisesti työskentelemään ja estivät minut hyödyttömästä kohtaloni pahoittelemisesta. Olin jo kauan aikaa sitten lakannut tähystelemästä sivu kulkevia laivoja, tuskinpa niitä enää milloinkaan ajattelinkaan, ja lakannut kuvittelemasta vastaanottoani äidinisäni luona. Läksin harvoin merelle muuten kuin kalastamaan, enkä milloinkaan huolehtinut muusta kuin tuosta rajoitetusta alasta, joka oli perintöni.

Lukija voi siis kuvitella kummastustani, kun rouva Reichardt eräänä painostavana päivänä, jolloin jo useita tunteja olin ahkerasti työskennellyt vehnän korjaamisessa, tuli juosten ilmoittamaan sen ihmeellisen uutisen että eräs laiva oli ankkuroinut likelle saarta ja täynnä väkeä oleva vene oli juuri lähtenyt sieltä ja läheni maata. Tartuin kiireesti kiikariin, jonka hän oli tuonut mukanaan ja niin pian kuin olin löytänyt sopivan paikan, heittäysin maahan ja tarkastin kiikarilla tulijain näköä.

Huomasin pian toisten heistä olevan asestettuja ja toisten ei, koska he olivat köytetyt sillä tavalla, että he eivät kyenneet liikuttamaan käsiään eikä jalkojaan. Paneuduimme makaamaan korkeaan ruohikkoon, ettei meitä huomattaisi. Veneen lähestyessä huomasin, että aseettomat kuuluivat korkeampaan yhteiskuntaluokkaan, jota vastoin useimmat noista toisista olivat sen näköisiä, että ne eivät herättäneet minussa ollenkaan luottamusta.

— Luulen ymmärtäväni tämän, kuiskasi rouva Reichardt, on tapahtunut joku onnettomuus.

— Eikö olisi parempi juosta kotiin, hakemaan aseita? kysyin minä.

— Ei, vastasi hän, mitä se auttaisi? Jos tahdomme saada aikaan jotakin, on meidän toimittava viekkaasti. Vartioikaamme heidän liikkeitään ja toimitaan hyvin varovaisesti.

Toverini neuvo oli, kuten pian huomasin, viisain, jota voitiin seurata. Pysyimme sentähden piilossamme, katsellen tarkasti vieraitamme heidän lähestyessään. He ohjasivat suoraan kalalahteen, ja voin silloin jo kuullakin, enkä ainoastaan nähdä. Suurimmaksi hämmästyksekseni oli John Gough, joka oli tuonut rouva Reichardt'in saarelle, ensimmäisiä, jotka hyppäsivät veneestä maalle. Hän oli vanhentunut mutta toverini ja minä tunsimme hänet heti. Toverini varoittava "hiljaa" esti minut ilmaisemasta piilopaikkaamme ja suuri oli sentähden kummastukseni, koska olin aina luullut hänen tovereineen hukkuneen merellä.

Hän oli hyvin asestettu ja oli nähtävästi jonakin päällikkönä, mutta luulin kumminkin hänen kasvoissaan huomaavani huolestumista, kun hän auttoi erästä vankia veneestä maalle. Mutta tämä katsoi häntä halveksien ja hyppäsi avutta maalle, vaikka hänen kätensä olivatkin sidotut selän taakse. Hän oli käskevän näköinen mies, pronssin värisine kasvoineen, jotka osoittivat suurta tahdonvoimaa. Hänen lakissaan olivat kultaiset reunat ja muuna pukunaan olivat purjevaatehousut, sininen takki ja liivit.

— Kuulkaa, kapteeni, huudahti John Gough, minulla ei ole mitään teitä vastaan. Vaikka olette ollutkin ankara meitä kohtaan, emme aio jättää teitä tänne nälkään kuolemaan.

— Hän on paljon paremmassa asemassa, kuin hän ansaitseekaan, huusi eräs mies veneestä; tunsin hänet samaksi, jota olin uhannut veitselläni, koska hän oli tehnyt Nerolle pahaa. — Jos olisimme nakanneet hänet mereen, niinkuin ehdotin, voin vannoa, että se olisi ollut paljon parempi kuin tuoda hänet suurine muonavarastoineen tälle saarelle ja antaa hänen upseereineen saada kaikki mukavasti järjestetyksi loppuelämäkseen.

— Suusi kiinni, kurja, kapinallinen roisto! huudahti kapteeni vihastuneena — köydenpätkä raa'an nokassa on pian oleva palkkasi!

— Kiitoksia paljon, kapteeni, vastasi mies, nostaen ilkkuen hattuaan. Mutta teidän täytyy olla hyvä ja muistaa, etten vielä ole vankinanne. Aiomme vielä tehdä monta hauskaa matkaa laivallamme ja koota paljon rahoja, ennenkuin ajattelenkaan loppuani. Sitten aion kuolla kristittynä, katua syntini ja osoittaa paljon mieltäylentävämpää esimerkkiä kuin hirressä roikkumista.

Miehet nauroivat, kapteeni mumisi jotain "merirosvoista ja kapinasta", mutta muut upseerit olivat, viisaasti kyllä, vaiti.

Huomasin nyt muutaman vanhan ja kunnianarvoisen miehen, joka ei ollut sidottu, niinkuin muut. Hänen hiuksensa olivat aivan harmaat, ihonsa hyvin kalpea ja hän näytti muutenkin surun ja murheen painamalta. Hän nousi paikaltaan veneessä ja John Gough auttoi hänet maalle.

— Mieleni on hyvin paha, herra Evelyn, että olemme pakotettuja jättämään teidät tänne, mutta niinkuin näette, meillä ei ole muuta neuvoa. Emme voisi monestakaan syystä pitää teitä luonamme ja sentähden täytyykin meidän menetellä teidän kanssanne niinkuin muiden upseerienkin.

— Ja saatte uskoa, että se on hyvin kiusallista tunteillemme, herra, sanoi eräs toinen kapinallisista ilkkuen. — Tulen oikein surulliseksi ajatellessani sitä.

Taasen nauroivat miehet, mutta puhuteltu henkilö meni kapteeni luokse tekemättä mitään huomautusta. Muutkin vangit lähtivät veneestä vaiti ollen. Heitä oli kaikkiaan kahdeksan, mutta neljä heistä oli nähtävästi puvusta päättäen yksinkertaisia merimiehiä, muut olivat upseereita. Kaikki olivat väkeviä ja kaunisvartaloisia miehiä.

— Millaisen suurenmoisen siirtolan te laitattekaan, ystäväni, sanoi eräs kapinallisista ivaten, auttaessaan muutaman tynnyrin ja useitten myttyjen maihintuontia. — On vahinko, ettette saa ketään naisia toveriksenne, voidaksenne mennä naimisiin, perustaa koteja ja kasvattaa hurskaita perheitä.

— Naisista puhuessa, huusi eräs, niin ihmettelenpä, mihin se on joutunut, jonka jätimme tänne niin kätevästi, kun teimme haaksirikon täällä läheistöllä kuusi vuotta sitten.

John Gough'ia ei tämä kysymys näyttänyt miellyttävän, lienevätköhän sitten muistot siitä olleet hänelle vastenmielisiä.

— Ja pieni metsäläinenkin, jatkoi mies, joka oli vähällä työntää veitsensä kylkiluitteni väliin jostakin syystä, jota en enää muista. He ovat kai kuolleet jo aikoja sitten, koska emme onnettomuudeksi jättäneet heille mitään syötävää.

— He kuolivat varmaan käsi kädessä, niinkuin lapset metsässä, sanoi toinen.

Pidin vieläkin silmällä John Gough'ia, joka ei näyttänyt pitävän aiheesta, johon puhe oli kääntynyt.

— Kas niin pojat, sanoi hän kiireesti, palatkaamme laivaan. Olemme tehneet, mitä oli tehtäväkin.

— Äänestän, että lähdemme katsomaan lähetyssaarnaajan vaimoa ja pientä metsäläistä, huusi neljäs. Tahtoisin kumminkin nähdä, elävätkö he vai ei, ja pikkunen kävelymatka ei kai ole meille haitaksi.

— Jään tänne siksi aikaa, kunnes tulette takaisin, sanoi John Gough, heittäytyen pitkälleen ruohikkoon, selkä minuun päin ja ainoastaan muutamien metrien päähän paikasta, jossa olimme piilossa. Kiinnitettyään veneen, läksivät muut löytömatkalleen vanhaan majaan päin.

45. Poistun saarestani.

Vangit olivat kokoontuneet yhteen ryhmään, toiset istuivat ja toiset seisoivat. Ei kukaan heistä näyttänyt olevan alakuloinen ja huomasin heidän liikkeistään, että köydet, joilla he olivat sidotut, vaivasivat heitä. Huomioni kiintyi useimmiten tuohon vanhaan herraan, jota oli puhuteltu herra Evelyn'iksi. Huolimatta surusta, joka oli painanut leimansa hänen kasvoihinsa, oli hän hyväntahtoisen ja lempeän näköinen, jota ei hänen nykyinen kohtalonsakaan voinut peittää. En ymmärtänyt, minkä vuoksi, mutta tunsin enemmän kiintymystä häneen kuin noihin muihin.

Heti roistojen poistuttua viittasi John Gough herra Evelyn'ille, että hän istuutuisi hänen viereensä. Mahdollisesti teki hän niin, estääkseen häntä auttamasta tovereitaan vapauteen, jonka herra Evelyn olisi helposti voinut tehdä, koska hän ei ollut sidottu niinkuin muut. He olisivat sitten voineet yllättää vartiansa, ennenkuin toverit olisivat ennättäneet apuun. Mutta koska Gough oli hyvin asestettu ja muilla ei ollut minkäänlaisia aseita, oli tuskin luultavaa, että he uskaltaisivat henkeänsä niin epätoivoiseen yritykseen.

Herra Evelyn tuli ja istuutui tyynesti osoitetulle paikalle. Katselin häntä kasvavalla mielenkiinnolla, ja tuntunee ehkä kummalliselta, että kuta kauemmin tarkastelin hänen kunnianarvoisaa ulkomuotoaan, sitä enemmän olin varma siitä, että olin nähnyt nuo piirteet ennen. Mahdotontahan se tietysti oli, mutta tämä kuvittelu sai minut valtaansa ja tunsin kummallista iloa tarkastaessani hänen kasvojensa kaikkia ilmeitä.

— John Gough, olen pahoillani nähdessäni teidän sekaantuneen tähän roistontyöhön, sanoi hän lempeästi.

Toinen ei vastannut mitään ja koska hän istui selin minuun, en voinut nähdä, minkä vaikutuksen huomautus häneen teki.

— Tiedän, että miehet, jotka poistuivat, ovat huonoja ihmisiä, jatkoi puhuja — joilta en odota muuta kuin pahuutta. Mutta olen huomannut, että te olette saanut paremman kasvatuksen, ja teidän edesvastuunne on sentähden suurempi, koska olette auttanut tässä roistontyössä.

— Varokaa, etteivät he saa kuulla puhettanne, herra Evelyn, vastasi John Gough vihdoin äreästi, — en tahdo vastata seurauksista.

— Heitä en pelkää, vastasi toinen. Seuraukset eivät voi tulla kovinkaan vaikeiksi näin haudanpartaalla olevalle miehelle, joka on elänyt vanhemmaksi kaikkia sukulaisiaan ja jota ei kiinnitä elämään mikään muu kuin onnettomuuksiensa muisto; mutta elämän keväässä olevalle henkilölle, niinkuin teille, jolla on ystäviä ja sukulaisia, mitkä panevat arvoa hyvälle maineellenne, tuntunee kai tällainen sanomattoman surulliselta. Mitähän kunnianarvoisa isänne sanoo, kun hän saa tiedon teidän liittymisestänne merirosvojoukkoon, kuinka syvästi sureekaan hellä äitinne, saatuaan kuulla, että olette saanut ansaitsemanne rangaistuksen, joka on ennen tahi myöhemmin kohtaava teitä rikollisen elämänne tähden?

— Kuulkaapas, herra Eevelyn, huudahti Gough vapisevalla äänellä, joka ilmaisi hänen tunteensa, — teillä ei ole mitään oikeutta saarnata minulle siveysoppia. Olen tehnyt, mitä suinkin vain olen voinut puolestanne. Miehet eivät olisi paljonkaan siekailleet kanssanne, jos en olisi tullut välittämään ja muistuttanut heille tästä asumattomasta saaresta.

— Johon kuulutte jättäneen erään naisraukan kuolemaan nälkään, sanoi herra Evelyn.

— Se ei ollut minun syyni, vastasi mies. — Tein kaikki, mitä voin, estääkseni sen.

— Olisi ollut miehekkäämpää, jos olisitte jäänyt hänen toverikseen tänne saarelle ja antanut raukkamaisten toverienne mennä tiehensä. Mutta olette heikko ja päättämätön, John Gough, helppo suostuttaa pahaan ja hidas seuraamaan hyviä vaistojanne. Olette aivan yhtä syyllinen tuon naisraukan murhaan kuin jos olisitte ennen lähtöänne murskanneet hänen päänsä. Luulenpa melkein, että alempana mainitsemani tapa olisi ollut vähemmän rikollista.

John Gough ei vastannut, mutta en luule hänen olleen oikein rauhallisen kuunnellessaan tätä syytöstä, sillä hän näytti levottomalta leikitellessään pistooleillaan, ja pitäen katsettaan alasluotuna.

— Osanottonne tähän kapinaan, John Gough, on yhtä rikoksellista, jatkoi herra Evelyn. Teidän velvollisuutenne olisi ollut puolustaa kapteeni Manvers'ia ja hänen upseereitaan. Palkkioksi olisitte saanut heidän ikuisen kiitollisuutensa ja kauniin palkinnon laivan omistajalta.

— Tuosta ei kannata puhua nyt enää, herra Evelyn, sanoi Gough kiireesti. Olen valinnut ja on myöhäistä muuttaa kantaansa; mutta Jumalan nimessä toivoisin kuitenkin, lisäsi hän lyöden kädellään kovasti otsaansa, ettei minulla olisi siinä mitään osaa.

— Ei ole milloinkaan liian myöhäistä tehdä hyvää, John Gough, huudahti nyt rouva Reichardt, tullen esille piilostaan suureksi kummastukseksi sekä minulle että muille.

Ei voi kuvitella John Gough'in hämmästystä, kun hän näki rouva Reichardt'in. Hän hyppäsi pystyyn ja jättäen pistoolinsa maahan sekä lyöden kätensä yhteen hän huudahti:

— Jumalalle kiitos, hän on pelastettu!

— Kyllä, vastasi rouva Reichardt, ja tullen likemmäksi tarttui hän ystävällisesti Gough'in käteen. Jumalan varjeluksesta olette säästynyt syyllisyydestä murhaan, ja hänen nimessään, joka on pelastanut teidät itsellenne, vaadin minä, että luovutte nykyisistä pahoista aikeistanne.

Mies epäröi, mutta ei voinut irroittaa katsettaan hänen kasvoistaan ja oli selvää, että hänen läsnäolollaan oli ihmeellinen vaikutus John Gough'iin. Sillä aikaa olin minäkin tullut esille, en suinkaan vähemmäksi hämmästykseksi katselijoille. Ensimmäiseksi työkseni otin haltuuni nuo molemmat pistoolit jotka Gough oli jättänyt maahan, toiseksi kiiruhdin vankien luo, jotka katselivat meitä mitä suurimmalla kummastuksella, ja leikkasin poikki heidän siteensä ameriikkalaisella veitselläni.

— Teen, kuten hyväksi näette, sanoi John Gough. — Uskokaa, että olen vasten tahtoani houkuteltu tähän ja otin osaa kapinaan ainoastaan sentähden, että tiesin miesten tappavan minut, jos en suostuisi.

— Teidän on koetettava hyvittää niin paljon kuin voitte, auttamalla upseereitanne saamaan laiva taasen haltuunsa.

— Autan mielelläni teitä kaikessa, mitä he pitävät mahdollisena, vastasi mies. Mutta ensin on meidän voitettava nuo julmistuneet miehet, jotka äsken poistuivat, ja koska olemme huonosti asestettuja, on sekin jo yksinään hyvin vaarallinen tehtävä. Laivan ottaminen haltuumme, pelkään minä, on vieläkin uskalletumpaa, mutta olette näkevä minut ensimmäisenä joka vaarassa.

Kapteeni Manvers ja nuo muut tulivat nyt paikalle, missä John Gough ja rouva Reichardt keskustelivat. Kapteeni kuuli Gough'in viimeiset sanat ja aikoi sanoa jotakin, jolloin huomautin, ettei ollut ollenkaan aikaa selvityksiin, sillä muutamien minuuttien kuluttua voivat miehet jo tulla takaisin. Parasta oli heidän mennä rouva Reichardt'in saattamina majaan, jossa oli aseita ja ampumavaroja tarpeeksi ja sitten ruveta vastarintaan. Minä vahtisin sillä aikaa ja laukaisemalla toisen pistooleistani ilmoittaisin heille, jos joutuisin johonkin vaaraan. Vihdoin kehoitin heitä ottamaan airot pois veneestä, etteivät kapinoitsijat voisi paeta laivaan.

Esiintymiseni ja sanani herättivät yleistä huomiota. Erittäinkin huomasin herra Evelyn'in hätkähtävän nähdessään minut ja näkyi hän katsovan minua hyvin tarkasti, mutta se johtui varmaan odottamattomasta puheestani ja kummallisesta tavasta, jolla esiinnyin.

Kapteeni hyväksyi tuumani ja otettuaan airot pois veneestä, lähti koko seurue kiireesti asuntooni. Minä kätkeydyin jälleen ruohikkoon ja odotin kapinoitsijain palaamista. He eivät viipyneetkään kauan poissa. Kuulin heidän lähestyvän, sillä he nauroivat ja hoilasivat tullessaan niin kovasti, että se kuului pitkän matkan päähän. Heidän alkaessaan laskeutua kalliolle, kulkivat he niin likeltä ohitseni, että kuulin joka sanan, mitä puhuttiin.

— Niin, kaikki liha on multaa, niinkuin pappi sanoo. He olisivat kuolleet ennemmin tahi myöhemmin, vaikka emme olisi eronneetkaan niin sukkelaan. Mutta, haloo! Missä on John Gough? Missä on kapteeni? Missä ovat kaikki muutkin?

On mahdotonta kuvata miesten kummastusta, kun he tultuaan paikalle, johon äsken olivat jättäneet vankinsa, eivät nyt nähneet niistä jälkeäkään. Ensin arvelivat he niitten paenneen veneellä, mutta nähtyään sen olevan hyvässä tallessa, luopuivat he siitä luulostaan. Sitten kuvittelivat he, että John Gough oli vienyt vangit pienelle kävelylle ja alkoivat huutaa keuhkojensa koko voimalla. Koska he eivät saaneet mitään vastausta, päästelivät he kummallisia huudahduksia, joita en silloin ymmärtänyt, mutta jotka, niinkuin sittemmin kuulin, olivat karkeita kirouksia. Viimein he eivät tienneet, mitä tekisivät, lähtisivätkö etsimään saarelta, vai palaisivatko laivaan.

Ainoastaan yksi kannatti ensimmäistä ehdotusta, mutta toiset äänestivät hänet kumoon. He eivät katsoneet maksavan vaivaa lähteä turhanpäiten kuljeskelemaan oudossa seudussa. Juuri kun he olivat lähdössä veneelle, huomautti yksi, että he mahdollisesti joutuisivat kiikkiin, jos he tulisivat ilman toveriaan. Vihdoin päättivät he istuutua odottamaan hänen tuloaan.

Nyt rupesi yksi heistä valittamaan väsymystään, koska hänellä oli viime yönä ollut kapinassa paljon tekemistä ja toisetkin myönsivät, alkaen haukotella, että hekin samasta syystä tarvitseisivat lepoa. He paneutuivat pitkäkseen ruohikolle ja hetken kuluttua kuului heidän kuorsauksistaan, että he nukkuivat.

Nyt ryömin kontallani heidän luokseen ja otin pistoolit heidän vyöltään, sillä he nukkuivat niin sikeästi, etteivät he siitä mitään tietäneet. Olin juuri lopettanut, kun kapteeni, John Gough, herra Evelyn ja kaikki muut lähestyivät paikkaa, hyvin varustettuina pyssyillä ja pistooleilla.

Muutamia minuutteja sen jälkeen olivat kapinoitsijat sidotut, heidän ennättämättä tehdä ollenkaan vastarintaa. Kapteeni kehui neuvokkaisuuttani. Puhellessani hänen kanssaan näin suureksi kummastuksekseni herra Evelyn'in äkkiä rientävän luokseni rouva Reichardt'in luota, jonka kanssa hän oli keskustellut. Hän syleili minua ja mitä liikuttavimmilla todistuksilla hellyydestään sanoi minua tyttärenpojakseen.

Salaisuus oli pian selvillä. Herra Evelyn oli kärsinyt suuria vahinkoja kaupoissaan ja oli sentähden käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja lähtenyt eräässä kauniissa laivassa, joka teki matkoja Etelä-Ameriikkaan, tähän maanosaan, myödäkseen siellä osan tavaroistaan. Mutta hänen matkallaan oli myöskin toinen tarkoitus. Hän tahtoi nimittäin saada selville jo kauan sitten kadonneen vävynsä perheen kohtalon, josta hän ei ollut saanut mitään tietoa sen jälkeen kuin nämä olivat astuneet erääseen laivaan, palatakseen kotiin timantteineen, joita he olivat ostaneet. Laivasta, jolla he olivat purjehtineet, ei sen jälkeen ollut kuulunut mitään ja herra Evelyn oli jo kauan aikaa sitten kadottanut kaiken toivonsa saada joskus vielä nähdä jommankumman heistä ja saada haltuunsa kalliin omaisuuden, joka heillä oli mukanaan.

Matkalla asuntoomme oli hän kysynyt rouva Reichardt'ilta nimeäni, sanoen minun olevan niin erään hänen rakkaan ystävänsä näköinen, jonka hän oli luullut kuolleeksi jo aikoja sitten, että hän mielellään tahtoisi tietää nimeni. Vastaus, jonka hän sai, johti muihin kysymyksiin, ja rouva Reichardt tyydytti hänen uteliaisuutensa joka suhteessa. Hän näytti kaiken rouva Henniker'in ja hänen miehensä omaisuuden, kertoi Jackson'in elämäntarinan ja sai hänet vakuutetuksi siitä, että vaikka hän olikin kadottanut tyttärensä, jota hän niin kauan oli surrut, niin hänen perillisensä eli pikku metsäläisenä, joka pelasti hänet kohtalosta, jonka kapinoitsijat olivat hänelle valmistaneet.

Voin ainoastaan lisätä, että minulla oli onni antaa äidinisälleni timantit, jotka olin saanut Jackson'ilta ja jotka epäilemättä olivat hänelle hyvin tervetulleita, koska ne eivät ainoastaan palauttaneet hänen varallisuuttaan, vaan tekivät hänestä myöskin pörssin rikkaimman kauppiaan.

Kauttani sai kapteeni myöskin takaisin laivansa päällikkyyden ja järjestys palautettiin laivaväen keskuudessa. Kapinan johtajat pantiin rautoihin ja vietiin kotimaahan, joutuakseen syytteeseen oikeudessa. Siinä kävi niin, että pari heistä hirtettiin varoittavaksi esimerkiksi muille ja nuo kaksi sattuivatkin olemaan juuri ne, jotka niin julmasti olivat hyljänneet rouva Reichardt'in. Hän seurasi minua Englantiin kapteeni Manvers'in laivassa, sillä kun äidinisäni kuuli ne suhteet, joissa olin häneen, päätti hän, että rouva Reichardt saisi asua luonamme elämänsä loppuun asti. Kumminkaan emme poistuneet saarelta ennenkuin olimme näyttäneet äidinisälleni, kapteenille ja hänen upseereilleen, mitä olimme saaneet aikaan sinä aikana, kuin olimme olleet saarella, ja kaikki kummastuivat nähdessään meidän luoneen kukoistavan maakartanon tälle autiolle paikalle. En unhoittanut näyttää heille niitä paikkoja, missä olin taistellut käärmeen kanssa ja missä haikalat olivat minua ahdistaneet, mitkä molemmat kertomukset näyttivät hyvin kiinnittävän heidän mieltään.

En saa unhoittaa lisäystä, että John Gough päivää ennen, kun poistuimme saaresta, pyysi puhua kahdenkesken kanssani ja toivoi minun apuani, saadakseen kapteenin suostumaan siihen, että hän saisi jäädä saarelle. Hän oli paljon muuttunut entisestään ja koska en voinut epäillä hänen katumuksensa vilpittömyyttä, puhuin hänen puolestaan niin paljon kuin voin. Suositukseni hyväksyttiin ja niin luovutin John Gough'ille koko maakartanoni eläimineen ja maanviljelyskaluineen, luvaten sitäpaitsi lähettää hänelle vielä kaikenlaista, joka tekisi hänen elämänsä mukavaksi ja onnelliseksi. Hän kiitteli minua tarjouksestani, mutta ei sanonut muuta pyytävänsä kuin että ilmoittaisimme hänen perheelleen hänen hyvistä olosuhteistaan ja ettei hän luultavasti milloinkaan palaisi.

Lieköhän nyt John Gough pelännyt sitä, että häntä syytettäisiin kapinasta, vai eikö hän tahtonut purjehtia entisten toveriensa kanssa, en tiedä, mutta mikä nyt lienee ollutkin syynä, niin jäi hän jäljelle laivan poistuessa saarelta ja elää kai siellä vieläkin, ainakaan en ole kuullut mitään hänen kuolemastaan.

Teimme pikaisen matkan Englantiin ja epäilemättä huvittaa lukijaa kuulla, että saaren pieni orpo nousi terveenä maihin Plymouth'issa ja otettiin pian sydämellisesti vastaan äidinisänsä talossa Lontoossa.