SISÄLLYS: (continued 2)

— En koskaan, jonka hyvin tiedätte.

— Olisit koettanut, silloin kuin en ollut kanssasi. Koetappas nyt. Minä laulan muutaman säkeen ja sinä sen sitten kertaat.

Hän teki niin ja minä lauloin perässä.

— Hyvin, oikein hyvin, sanoi hän. Koettakaamme äänesi laajuutta.

Hän lauloi sävelikön ylöspäin ja minä seurasin. — Luulenpa, että voit laulaa korkeammalle kuin minä, sanoi hän. Kaikissa tapauksissa voit päästä tarpeeksi korkealle, ja nyt rupean opettamaan sinulle laulua.

Lauleskelimme sitten koko päivän ja välillä lepäsimme, sillä Jackson oli antanut minun näin alussa rasittaa ääntäni liiaksi. Kun ilta tuli, pyysi hän minua taasen hakemaan rommia ja kun minulla, kuten muistatte, oli säilyssä kolme pientä viinipulloa, jotka olin löytynyt arkusta, otin ne mukaani ja täytin ne, koska sillä tavalla pääsin turhasta juoksemisesta.

Vein ne Jackson'ille täysinäisinä ja hän, laiteltuaan niihin ensin rieputulpat paidasta, jonka olin repinyt hänen haavoitettua rannettansa varten, kätki ne kaikki kolme vuoteeseensa.

— Näin on paljon parempi, sanoi hän, sillä nyt voin kaataa juomaa kasariin, kun sitä haluan ja sitäpaitsi aion tästä lähtien sekottaa siihen vähän vettä. Veden kanssa se kyllä ei ole yhtä hyvää, mutta riittäähän tuo kauemmin, eikä tee niin uniseksi. — Niin, niin, en olisi voinut aavistaakaan, että saisin vielä tämmöisen nautinnon kaikkien kärsimyksieni jälkeen. Nyt en enää juuri välitäkään, jos saarikin jäädä tänne. — Mene hakemaan vähän vettä kasariin.

Tästä yöstä tuli ensimmäisen kaltainen. Jackson lauleskeli kunnes päihtyi ja nukkui puhumatta sanaakaan unissaan, josta en ollenkaan pitänyt, sillä makasin valveilla kuunnellakseni, mitä hän sanoisi. — Tulisi hyvin ikäväksi kertoa kaikkea, mitä tapahtui lähinnä seuraavan aikana. Tuona aikana puhui Jackson harvoin unissaan ollessaan päissään ja mitä hän sanoi, sitä en voinut ymmärtää. Päivisin opetti hän minua laulamaan ja osasinkin laulaa jo monta laulua aivan oikein. Iltaisin juopotteli hän vanhaan tapaansa, tullen milloin enemmän, milloin vähemmän juovuksiin. Huomasin tuommoisen irstailun kumminkin vaikuttavan hänen terveyteensä; hän oli laihtunut ja tullut hyvin kalpeaksi.

Muutamana yönä, kun hän oli tyhjentänyt tavallisen määränsä ja valmistautui nukkumaan, huomasin hänen olevan hyvin levottoman. Hän nakkelehti vuoteellaan muuttaen asentoaan joka viides minuutti ja mumisi: Kapteeni James. —

Niin, mitä oli hänellä tekemistä kapteeni James'in kanssa?

Juolahti mieleeni, että hän ehkä vastaisi kysymyksiini. — Kuinka hän kuoli? kysyin matalalla, selvällä äänellä:

— Kuoliko? vastasi Jackson. Hän putosi kalliolta, niin, siten se tapahtui. Ette voi sanoa, että olisin hänet tappanut. Ei, en koskenut häneen sormellanikaan.

Sitten vaikeni hän hetkeksi, mutta alkoi sitten taasen:

— Rouva sanoi aina, että olin tappanut heidät molemmat, mutta sitä en tehnyt, ainoastaan toisen… niin, toisen… sen myönnän, mutta minä vihasin häntä… en… en… timanttien vuoksi, vaan hänen vaimonsa vuoksi — sanokaamme syyn olleen sekä vihassa että rakkaudessa.

— Sitten tapoitte hänet rakkaudesta hänen vaimoonsa ja vihasta häntä itseään kohtaan?

— Kyllä, niin se oli. — Kuka te olette, joka olette sen arvannut? — Kuka sinä olet? Minä tapan sinut.

Tätä sanoessaan nousi hän kiivaasti vuoteellaan ja heräsi kai äänestäni, jolle hän oli vastannut.

— Kuka puhui? sanoi hän. Frank Henniker, puhuitko sinä?

En vastannut, vaan olin nukkuvinani, koska hän vielä näkyi istuvan vuoteellaan, ikäänkuin minua vartioimassa. — Koetinpa vielä kuorsatakin.

— Hän se ei voinut olla, mutisi Jackson, hänhän on aivan hiljaa. Jumalani, minkälainen uni!

Sitten vaipui hän takaisin vuoteelleen ja kuulin pulputtavan äänen, joka ilmaisi hänen turvautuvan pulloon ja juovan. Päätin ajasta, jolloin tämä ääni kuului, että hän otti siitä aika paukut. Vihdoin oli kaikki taasen hiljaista.

"No nyt olen vihdoinkin saanut sen tietää", ajattelin ja vereni kuohui kuulemani johdosta. "Hän tappoi isäni. Tapanko hänet heti nukkuessaan?", oli ensimmäinen ajatus, joka syntyi aivoissani — "En, sitä en tee. Syytänkö häntä siitä sitten, kun hän herää ja tapan hänet sitten"? Mutta kun ajattelin, että hän oli sokea, eikä niin ollen voinut puolustautua, olisi se ollut kovin raukkamaista, joten en voinut sitä tehdä. — Mitä tekisinkään? Ja sikäli kuin tyynnyin, ajattelin raamatun käskyä, että meidän pitää kostaa paha hyvällä, ja Jackson oli, minun kysyessäni minkätähden meidän käskettiin niin tekemään, selittänyt sen minulle. Kun sitten tulimme paikkaan, jossa sanotaan: "Kosto on minun, sanoo Herra", sanoi hän, että pahat teot rangaistaisiin kuoleman jälkeen, jonka tähden me emme saaneet seurata juutalaista lakia: "silmä silmästä ja hammas hampaasta", johon olin viitannut. Tämän osan raamattua oli hän selittänyt hyvin ja varmaa on, että se esti minut sinä yönä häntä tappamasta. — Olin vielä kumminkin sangen kuohuksissani ja tunsin, etten voisi enää tästä lähtien olla hänen kanssaan hyvissä väleissä. — Punnitsin asiaa mielessäni, kunnes vihdoin aivan väsyneenä vaivuin raskaaseen uneen.

Vähän ennen päivän valkenemista heräsin äkisti johonkin, joka kuulosti heikolta huudolta, mutta kun kuunnellessani en erottanut enää mitään, nukahdin uudestaan enkä herännyt ennenkuin valoisalla päivällä. Ensimmäiseksi työkseni aamulla katsahdin Jackson'iin, mutta hän ei ollut vuoteellaan, se oli tyhjänä. Kummastuneena tästä muistinkin, vähän harkittuani, huudon, jonka olin kuullut yöllä ja kiiruhdin sentähden majasta, katsellen ympärilleni, mutta en voinut havaita häntä missään. Menin silloin kallion reunalle, josta tällä kohdalla oli kahdeksan metrin jyrkänne, ja katselin alas. Ajattelin, että hän oli yöllä juovuksissa ollessaan mennyt ulos ja pudonnut, mutta en voinut nähdä häntä tuolla alhaalla. Silloin on hän varmaan mennyt hakemaan vettä, ajattelin ja riensin kallioiden nurkkaukseen, jossa jyrkänne oli vielä korkeampi; sieltä näinkin hänen makaavan tuolla alhaalla, liikkumatonna ja näköjään hengettömänä. Olin siis ollut oikeassa. Aivan masentuneena istuin vesikuopan reunalle ja muistelin, miten yöllä olin suunnitellut hänen tappamistaan; nyt makasi hän tuossa edessäni kuolleena, minun olematta syypää siihen. "Kosto on minun, sanoo Herra", olivat ensimmäiset sanat, jotka lausuin ja niin vaivuin ajatuksiini moneksi minuutiksi. Vihdoin ajattelin, että hän ei ehkä ollutkaan vielä kuollut ja kiiruhdin jyrkännettä alas kiipeillen kallioiden ylitse; saavuin hengästyneenä paikalle, jossa Jackson makasi. Hän vaikeroi kovasti minun pysähtyessäni hänen viereensä.

— Jackson, sanoin polvistuessani hänen viereensä, oletteko pahoinkin vahingoittunut? Vihani oli kadonnut kokonaan, nähdessäni hänen onnettoman tilansa. — Hänen huulensa liikkuivat, mutta hän ei voinut puhua. Vihdoin sai hän heikolla äänellä sanotuksi: vettä.

Niin pian kuin suinkin voin, kiiruhdin takaisin majaan, täytin kasarin puoleksi vedellä ja kaasin pullosta vähän rommia sekaan. Tämä kaikki vei aikaa noin kymmenen minuuttia. Pidin kasaria hänen huulillaan ja hän näytti virkistyvän, mutta oli kauhean näköinen. Muutamasta hänen päässään olevasta haavasta oli veri vuotanut hänen kasvoilleen ja partaansa. En tiennyt, miten voisin saada hänet kannetuksi takaisin majaan. Oli mahdotonta kiivetä hänen kanssaan niitä kallioita ylös, joita myöten olin laskeutunut hänen luokseen, ja toinen tie joka oli olemassa, oli pitempi ja melkein yhtä vaikea. Vähitellen tuli hän tajuihinsa ja minä annoin hänelle lisää juotavaa. Vihdoin voi hän puhua, vaikka vaikeasti, ja painoi kädellään kylkeään. Hän oli todellakin aivan aaveen näköinen, lasimaisine silmineen, vaaleine huulineen ja maksoittuneella verellä peittyneine kasvoineen.

— Luuletteko voivanne lähteä kiipeämään majaan, jos autan teitä?

— En, minä en voi tulla sinne enää milloinkaan. Anna; minun kuolla tähän, missä olen, sanoi hän.

— Mutta haava päässänne ei ole kovinkaan syvä.

— Ei kai, koska en sitä tunnekaan, mutta kylkeni… olen saanut sisällisen verenvuodon… olen aivan… palasina, sanoi hän tankaten ja hengittäen syvään joka sanan välillä.

Tutkin hänen kylkensä ja huomasin sen, olevan jo kuolleella verellä ja hyvin ajetuksissa. Tarjosin hänelle taasen juomaa, jota hän näytti kovasti haluavan, ja menin sitten hakemaan lisää. Täytettyäni nuo kaksi viinipulloa vedellä ja rommilla, niinkuin ennenkin, palasin paikalle, jossa hän makasi, ja huomasin hänen olevan vähän paremman. Tämä antoi minulle toivoa, että hän vielä voisi tulla terveeksi; sanoin sen hänelle.

— Ei, ei, vastasi hän. Minulla on ainoastaan muutamia tunteja elon aikaa, sen tunnen. Anna minun kuolla tähän ja kuolla rauhassa.

Sitten vaipui hän jonkunlaiseen horrostilaan, niinkuin otaksun, juoman vaikutuksesta. Hän makasi aivan hiljaa ja hengitti raskaasti. Istuin hänen vieressään odottaen hänen heräämistään, ja olin toista tuntia sillä tavalla hyvin järkytetyssä mielentilassa.

12. Jackson'in tunnustus.

Nyt, kun hän oli kuolemaisillaan, aioin kaikin mokomin saada häneltä tietää koko totuuden isäni ja äitini kuolemasta. Jackson makasi horroksissa niin kauan, että pelkäsin hänen kuolevan, ennenkuin ehtisin ruveta häneltä kyselemään, mutta niin ei toki tapahtunut. Odotin vielä tunnin verran, hyvin kärsimättömästi, sen tunnustan, ennenkuin menin hänen luoksensa ja kysyin, miten hän nyt jaksoi. Hän vastasi heti vaikeudetta:

— Tunnen itseni paremmaksi, sisäinen verenvuoto on lakannut, mutta en silti voi jäädä elämään. Kylkeni ovat aivan palasina, en luule olevan yhtään kylkiluuta, joka ei olisi poikki, ja selkärankani on vahingoittunut, sillä en voi kääntyä enkä liikuttaa jalkojani. Mutta voin silti elää vielä monta tuntia ja kiitän Jumalaa, joka on niin laupias, että suopi minulle senkin verran aikaa hyvittääkseni vähän huonoa elämääni. — Jumalalle ei ole mikään mahdotonta.

— No silloin, vastasin, jos voitte puhua, niin kertokaa uudestaan ja valehtelematta isäni ja noitten muitten kuolemasta, sillä tiedän teidän tappaneen ainakin isäni, sen sanoitte kerran unissanne.

Vähän ajan kuluttua vastasi Jackson.

— Olen iloinen, että sen tein ja että sinä sen minulle sanoit. Haluan tunnustaa sinulle kaikki, sillä sillä tavalla kevennän omaatuntoani ja samalla todistan, että kadun, tiedän, että vihaat minua ja olet vihaava muistoanikin, se ei tunnu mielestäni kummalliseltakaan, mutta katsoppa minua nyt, Frank, ja kysy sydämeltäsi, enkö nyt tässä tilassa ollessani ansaitse paremmin ystävyyttä kuin vihaa. — "Kosto on minun, sanoo Herra", ja eikö hänen kostonsa ole tavannut minua jo tässä elämässä? Katso minua, tässä makaan, erotettuna siitä maailmasta, jota olen niin suuresti rakastanut ja johon en enää milloinkaan voi palata — rikkaana, joka vielä muutamia kuukausia sitten teki minut onnelliseksi — nyt sitä vastoin sokeana, kostavan Jumalan ankaran käden kurittamana, Jumalan, jonka kasvojen eteen minun on vähän ajan kuluttua astuttava ja vastattava pahoista töistäni. Kaikissa toiveissani olen pettynyt, kaikki suunnitelmani ovat menneet myttyyn, kaikki pahat työni tuottivat minulle vain ikuisen kadotuksen. — Kysyn sinulta vielä kerran, enkö ole ansainnut sääliä ja armoa?

En voinut muuta kuin myöntää tämän ja hän jatkoi:

— Nyt sanon sinulle koko totuuden. Kertomukseni oli tosi aina siihen asti, kun vanhempasi tulivat laivaan ja kunnes puhkesi se myrsky, joka lopulla vei laivan perikatoon. — Anna minulle nyt vähän juotavaa.

— Myrsky nakkeli laivaa ja aallot huuhtelivat sitä niin, että välikannet täyttyivät kokonaan vedellä, ja koska luukut olivat suljetut, oli kuumuus sietämätön. Minulla ei ollut vahtivuoroa ja pysyttelin sentähden alhaalla, etsien jostakin kuivaa paikkaa, missä voisin nukkua. Laivan oikealla puolella olevien kajuuttalaipioiden eteen oli kapteeni tehnyt jonkunlaisen purjekojun varapurjeille, jos sattuisimme sellaista tarvitsemaan. Se oli noin kaksi ja puoli metriä läpimitaten ja niin täynnä purjeita, ettei kannen ja purjeiden väliin jäänyt tilaa enempää kuin noin puoli metriä. Alimmat purjeet olivat märkiä, mutta päällimmäiset olivat kuivia ja valitsin sen nukkumapaikakseni. Se koju, jossa vanhempasi nukkuivat, oli kajuuttalaipion toisella puolella, ja laivan keikkuessa ja kallistellessa olivat seinäin raot suurenneet, joten voin nähdä kaikki, mitä kojussa tapahtui, ja kuulla melkein joka sanan, mitä puhuttiin. En tiennyt sitä silloin, kun valitsin purjekojun makuupaikakseni, mutta huomasin sen ensimmäisenä yönä, kun valo loisti raoista. Tietysti puhelee aviomies, ollessaan kahdenkesken vaimonsa kanssa, kaikenlaisia salaisuuksiakin, sen tiesin ja toivoin kuuntelemalla saavani tietää jotakin tärkeätä, mitä, en osannut aavistaa, mutta vihani kannustamana en aikonut jättää mitään tilaisuutta käyttämättä. Vasta noin viikon kuluttua kojuun tulostani tein ensimmäisen huomioni. Olin ollut vahdissa kello kuudesta kahdeksaan ja mennyt sen jälkeen nukkumaan. Noin kello yhdeksän aikana tuli isäsi kojuun. Äitisi oli jo sängyssä. Kun isäsi riisuutui, sanoi äitisi: Eikö tuo vyö ole sinulle suureksi haitaksi?

— Ei, olen siihen jo tottunut. Se vaivasi minua ensin pantuani sen vyölleni, mutta nyt, kun olen pitänyt sitä neljä päivää, ei se enää haittaa. Kannan sitä niin kauan kuin tätä ilmaa kestää, sillä kukaan ei voi sanoa, mitä saattaa tapahtua, ja vyötä ei silloin voi ruveta hakemaan, kun täytyy olla valmis silmänräpäyksessä.

— Luuletko sitten meidän olevan vaarassa?

— No, en nyt sitäkään, mutta myrsky on kova ja laiva vanha ja laho. Tulee kaunis ilma, jos nyt kerran tulee, päivän tahi parin kuluttua, ja kaikissa tapauksissa tuntisin itseni hyvin syylliseksi, jos en ryhdy kaikkiin niihin varokeinoihin, joihin voin, kun arvokas omaisuus, joka ei kuulu minulle, on vaarassa.

— Toivoisin olevamme taasen terveinä kotona, ystäväni, ja että isäni olisi jo saanut timanttinsa, mutta olemmehan Jumalan käsissä.

— Niin luottakaamme häneen, vastasi isäsi.

Kuulemani johdosta tirkistin muutamasta raosta, niin että voin nähdä isäsi, ja huomasin hänen irroittavan vyötäreiltään vyötä, jossa varmaan nuo mainitut timantit olivat tallella. Se oli tehty pehmeästä nahasta ja oli noin kaksikymmentäviisi sentimetriä leveä. Sekä pituudeltaan, että leveydeltään oli se jaettu pieniin neliöihin, joissa arvelin timanttien olevan tallessa. Hetken kuluttua sanoi äitisi taasen:

— Luulen todellakin, Henniker, että minun pitäisi kantaa vyötä.

— Kuinka niin, ystäväni?

— Koska se voisi tulla pelastuksekseni onnettomuuden sattuessa. Otaksukaamme nimittäin, että olisimme pakotettuja lähtemään veneissä laivasta ja semmoisessa kiireessä voi mies kyllä helposti unhottaa vaimonsa, mutta ei timanttejansa. Jos pitäisin vyötä, niin varmaankin veisit minut veneeseen.

— Tuo huomautuksesi voisi ehkä sopia joihinkin muihin aviopuolisoihin, mutta ei meihin, vastasi isäsi.

— No niinpä saan sitten olla huoletta, sanoi äitisi nauraen.

— Otaksukaamme, että jos ajaudumme johonkin syrjäiseen paikkaan, niin annan vyön huostaasi. Minä eri voisi pitää sitä kauankaan piilossa, jota vastoin on mahdollista, että sinun hallussasi se hyvin säilyisi. Puhun tästä sentähden, että vaikkapa olisimme jossakin erämaassa, niin olisi vaarallista, jos jotkut pahat ja periaatteettomat ihmiset saisivat tietää jollakin olevan mukanaan niin suuren omaisuuden.

— Hyvä, vastasi äitisi, se on lohduttavaa kuulla, sillä jos et muussa tapauksessa ottaisikaan minua mukaasi, niin tarvitsethan ainakin minua aarteesi säilyttämisessä.

— Niin, sanoi isäsi nauraen, siinähän on vielä yksi pelastuksen mahdollisuus.

Isäsi sammutti sitten valkean ja keskustelu loppui. Mutta olin kuullut tarpeekseni. Isäsi piti mukanaan suurta aarretta, joka, jos sen joskus voisin saada käsiini ja palata Englantiin, voisi varmaan pelastaa minut nykyisestä asemastani. Voitonhimoni tuli suuremmaksi ja niin yhtyi vihaani isääsi kohtaan toinen yhtä turmiollinen ja pahoihin töihin johtava intohimo. Mutta nyt täytyy minun lopettaa.

Jackson joi vähän ja makasi sitten hiljaa. Koska en ollut syönyt vielä mitään sinä päivänä, käytin tilaisuutta hyväkseni pistäytyäkseni majassa ja lupasin tulla takaisin niin pian kuin suinkin. Palasin puolen tunnin kuluttua raamattu ja rukouskirja mukanani, koska ajattelin, että hän, lopetettuaan tunnustuksensa, pyytäisi minua niistä lukemaan. Hän hengitti raskaasti ja näytti nukkuvan, jonka vuoksi en häntä herättänyt. Kun katselin häntä ja muistelin hänen sanojaan: "Enkö ole säälittävä"? niin tunnustin, että se hän oli, ja tein samalla itselleni kysymyksen: "Voitko antaa anteeksi isäsi murhaajalle"? Vähän ajateltuani luulin, että voin. — Eikö häntä oltu jo rangaistu? Eikö murhaa oltu jo kostettu? Oli mahdotonta olla vihassa tuommoiselle kurjalle ja murtuneelle olennolle. Omatuntoni soimasi minua, kun katsoin hänen vahingoittunutta kättään ja tunsin, että vaikka olinkin poika, niin olin suurena syynä hänen kurjuuteensa. — Vihdoin sanoi hän:

— Oletko siinä, Frank?

— Olen, vastasin. — Olen nukkunut vähän.

— Tuntuuko paremmalta, kysyin ystävällisesti.

— Kyllä, kylkeni on tunnottomampi ja loppuni lähenee. Mutta anna minun jatkaa tunnustustani, sillä tahdon keventää mieltäni, en senvuoksi, että kuolen vielä yöllä tai huomenna, mutta kumminkin tahdon saada sen tehdyksi. Tule lähemmäksi, niin voin puhua hiljempaa ja jaksan kauemmin.

Tein niin, ja hän jatkoi:

— Tiedät, miten jouduimme tälle saarelle — ja miten alussa käyttäydyin. Kun sitten pääsin muiden joukkoon, katosivat pahat ajatukseni vähitellen ja tulin ystävällisemmäksi isällesi. Mutta sitä ei riittänyt kauan. Toisten kuoleman jälkeen, kun ainoastaan vanhempasi ja kapteeni, paitsi minua, olivat ainoat elossa olevat saarella, sai ahneus minussa vielä kerran vallan. Ajattelin taasen vyötä timantteineen ja tapaa, jolla voisin saada sen haltuuni. Paholainen se varmaan sitten iski päähäni ajatuksen tappaa isäsi ja kapteenin. Olin huomannut uimassa ollessamme, että isäsi ei enää pitänyt vyötä ja se oli siis, niinkuin isäsi oli ehdottanut, äitisi huostassa. Kun kerran olin tehnyt päätökseni, varroin joka tilaisuutta pannakseni aikeeni täytäntöön. Oli tavallista, että joku meistä aina aamuisin meni ongelle, koska äitisi ei tahtonut syödä kuivattuja lintuja, jos vain kalaa oli saatavana; olin saanut selville, että paras tilaisuus kauhean aikeeni toimeenpanemiseen tulisi silloin, kuin isäsi menisi kallioille onkimaan. Tavallinen onkipaikkamme oli kallion niemeke, joka erottaa uimarannan merestä, mutta hain toisen paikan, josta saimme enemmän ja parempia kaloja, nimittäin tuon korkean kalliokielekkeen tuolla alhaalla. Tiedät, mitä tarkoitan, sillä olen lähettänyt sinut sinne monta kertaa onkimaan, vaikka en itse ole enää milloinkaan isäsi kuoleman jälkeen voinut sinne mennä. — Isäsi vei sinne siimansa ja juuri kun muudan iso kala oli tarttunut koukkuun ja isäsi kumartui kielekkeen yli katsomaan, milloin se kohoaisi veden pinnalle, niin minä, joka olin piilossa siinä lähellä, hyökkäsin esiin ja pukkasin hänet mereen. Tiesin, ettei hän osannut uida, ja odotettuani muutamia minuutteja katsoin kielekkeeltä ja näin hänen ruumiinsa vajoavan viimeisten ponnistusten jälkeen. Silloin riensin pois ja omantunnon vaivoissa kiipesin rotkoon, tuodakseni sieltä kantamuksen puita, ettei kukaan voisi minua epäillä, mutta siitä syntyivätkin sitten epäilykset, kuten heti olet huomaava. Palasin puineni ja kapteeni näki kun tulin majaan.

— Ohoo, tuohan on jotakin uutta, että kokoat puita, vaikka ei ole vuorosikaan. Tuntuu oikein ihmeelliseltä.

— Asia on niin, että tunnen olevani ystävällisellä tuulella, vastasin paremman puutteessa, sillä en tiennyt oikein, mitä sanoisin ja pelkäsin katsoa heitä silmiin, sillä äitisi seisoi aivan vieressäni, pitäen sinua sylissään.

— Tiedättekö, Jackson, onko mieheni saanut kaloja, kysyi äitisi; olisi jo aika hänen tulla kotiin.

— Miten minä voisin sen tietää? sanoin. — Olen ollut hakemassa rotkosta puita.

— Mutta olittehan kalliolla pari tuntia sitten, vastasi äitisi, sillä kapteeni James näki teidän tulevan sieltä.

— Niin, näin sanoi kapteeni. Oliko hän saanut kaloja, kun olit hänen luonaan?

He kai huomasivat hämmennykseni, kun sanoin: Olin kallioilla, mutta en käynyt Henniker'in luona, sen voin vaikka vannoa.

— Sinun täytyi tulla silloin hänen luotaan, kun sinut näin, sanoi kapteeni.

— En välittänyt hänestä, jos olinkin siellä, vastasin.

— No, sitten on parempi, että toinen meistä menee katsomaan, mitä hän tekee, sanoi kapteeni. Jätänkö Jackson'in luoksenne?

— Kyllä, kyllä, vastasi äitisi levottomana, aavistan jotakin. — On parempi että hän jää tänne.

Kapteeni kiiruhti kallioille, palaten noin neljännestunnin kuluttua hyvin kiihoittuneena ja sanoen:

— Hän ei ole siellä!

— Eikö ole, sepä on hyvin ikävää, vastasin ja nousin samalla seisomaan; olin nimittäin istunut koko ajan kalliolla, kapteenin ollessa poissa.

— Niin se on, sanoi kapteeni. Mene sinä, Jackson, myöskin koettamaan, jos sattuisit löytämään hänet; minä olen sillä aikaa rouva Henniker'in luona.

Äitisi oli kapteenin palatessa painanut päänsä ja, kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Olin iloinen saadessani syytä poistua, sillä omatuntoni soimasi minua, kun näin hänen surunsa.

Olin poissa noin puoli tuntia ja sanoin palattuani, etten ollut nähnyt jälkeäkään isästäsi.

Äitisi oli majassa ja kapteenin mennessä hänen luokseen jäin minä ulkopuolelle, kärsien kaikkia Kainin tuskia.

Se oli kauhea päivä meille kaikille, kukaan ei voinut syödä mitään. Äitisi ja kapteeni pysyivät majassa, enkä uskaltanut, niinkuin tavallisesti, mennä makuusijalleni, vaan makasin koko yön kalliolla. Nukkua en voinut, sillä joka silmänräpäys olin näkevinäni isäsi vajoavan ruumiin, niinkuin aamulla. Seuraavana aamuna tuli kapteeni luokseni. Hän oli hyvin totinen ja ankara, mutta ei voinut syyttää minua, vaikka hän olisi epäillytkin. Kului viikko, ennenkuin näin äitisi jälleen, sillä en uskaltanut näyttäytyä hänelle. Huomatessani sitten, ettei minua ruvettu syyttämään, tulin rohkeammaksi ja palasin majaan. — Kaikki rupesi sitten menemään entistä latuaan.

13. Jackson'in kuolema.

Eräs asia ei kuitenkaan kaivannut selvitystä, se nimittäin, että äitisi tunsi minua kohtaan vastenmielisyyttä, jopa inhoakin, jota hän ei voinut salata. Hän ei sanonut mitään, mutta hän ei voinut milloinkaan katsoa minuun ja vastasi harvoin, jos kysyin häneltä jotakin. Vaikka olisi voinut otaksua, että tämmöinen kohtelu hänen puoleltaan olisi synnyttänyt minussa kokonaan toisenlaisia tunteita, niin herättikin se minussa entisen rakkauteni eloon. Kuta enemmän hän kartti minua, sitä tunkeilevammaksi tulin, ja lisäsin siten hänen vastenmielisyyttään. Rupesin laskemaan leikkiä hänen kanssaan, ja kapteeni James'in täytyi monesti tulla kieltämään minua. Hän oli hyvin vankka mies ja olisi varmaan antanut minulle selkään tappelussa, jonka tähden olinkin hänen läsnäollessaan äitiäsi kohtaan paljon huomaavaisempi; mutta kun hän poistui, tulin niin hävyttömän tuttavalliseksi, että äitisi vihdoin vaati meitä aina yhdessä menemään joko kalastamaan, tai kokoamaan puita ja jättämään hänet siksi aikaa yksikseen. En voinut kieltäytyäkään, koska siinä tapauksessa, etten olisi suostunut, kapteeni James olisi minut varmaan väkisin siihen pakottanut, — mutta vihani kapteenia kohtaan vaan tästä syystä yltyi. Sitten sattui kumminkin tapaus, joka vapautti minut tästä sorrosta ja jätti minut yksikseni äitisi ja sinun kanssasi.

— Nyt täytyy minun vähän levähtää. Odota tunti, niin saat kuulla lopun.

Oli jo iltamyöhäinen ja kuu loisti kirkkaasti taivaalla. Valo ja varjot tekivät meitä ympäröivät kalliot kolkon ja synkän näköisiksi. Ne ryhmittyivät päällekkäin, siksi kunnes tapasivat sinitaivaan, jossa tähdet tuikkivat himmeinä, kuun taas kiitäessä avaruudessa, pilvenkään sen kirkkautta sumentamatta. Ja tässä suurenmoisessa ympäristössä ei ollut kuin kaksi elävää olentoa: muudan poika ja ruhjoutunut murhaaja, joka vähän ajan kuluttua oli kuoleva ja joutuva kostavan Jumalan eteen. — Kun istuin liikkumatta siinä hänen vieressään, ja katselin taivaalle, tunsin vapisuttavaa kunnioitusta enkä pelkoa, sillä ajattelin itsekseni, että Jumala oli luonut nämä kaikki ja koko maailman, sekä hänet että minut. Raamatussa seisoo niin ja kummastelin samalla, missä Jumala mahtoi ollakaan, sillä vaikka olin lukenut raamatun, niin oli minulla siitä hyvin hämärät käsitykset. Haaveilin sillä tavalla melkein pari tuntia ja nukuin vihdoin, nojaten kallioon. Heräsin sitten taasen Jackson'in ääneen, kun hän pyysi minulta vettä.

— Tässä on, sanoin ja ojensin hänelle astian. Oletteko: huutanut minua kauan?

— En, vastasi hän, pyysin sitä ainoastaan kerran ennen.

— Olen nukkunut.

Kun hän oli juonut, sanoi hän:

— Tahdon lopettaa tunnustukseni nyt, sillä kylkeäni alkaa polttaa. Ja hän jatkoi:

— Noin neljä kuukautta isäsi kuolemasta menimme kerran kapteeni James'in kanssa rotkoon keräämään puita Sivuutimme kallioseinän, jonka niin hyvin tunnet, ja kuilun, joksi paikkaa nimitämme, ja rupesimme kiipeämään kallion reunaa pitkin. Kannoimme molemmat nuoriamme, joilla sitten sitoisimme halkokantamuksemme. Äkisti luiskahti hän ja vyöryi kallion reunalle, mutta pelastui tarttumalla vuoressa kasvavaan pieneen pensaaseen, vaikka hänen ruumiinsa riippuikin jo puoleksi jyrkänteen ulkopuolella.

— Ojenna minulle köytesi pää, sanoi hän aivan tyynesti, vaikka hän oli suuressa vaarassa.

— Kyllä, vastasin ja aioinkin tehdä sen silloin, sillä luulin, että hän, jos kieltäisin, voisi vielä pelastua pensaan avulla, josta hän piteli kiinni. Mutta pensas alkoi nyt irtaantua ja antaa perään ja kun kapteeni James näki sen, huusi hän:

— Pian, pian, pensas irtautuu!

Päätin silloin, etten ojentaisi hänelle köyttä. Olin muka hyvin kiireissäni tehdäkseni sen, mutta sotkin sen jalkoihini ja olin sitä sitten taasen selvittelevänäni, kun hän taasen huusi:

— Pian! Ja tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, kun pensaan juuret katkesivat ja hän syöksyi alas.

Kuulin ryskeen, kun hän putosi kalliolle tuolla alhaalla. — Katso nyt Jumalan tuomiota: enkö olekin aivan samanlaisessa tilassa, kuin hänkin, maatessani tässä lyötynä ja runneltuna. — Vähän ajan kuluttua menin paikalle, jossa hän makasi ja löysin hänet kuolevana. Hänellä oli juuri sen verran voimia jäljellä, että hän voi sanoa ennen kuolemaansa: "Jumala antakoon sinulle anteeksi." — Se oli murha, sillä olisin voinut pelastaa hänet, jos olisin tahtonut, ja kumminkin pyysi hän Jumalaa minua armahtamaan. Kuinka paljon onnellisemmaksi olisinkaan tuntenut itseni, jos hän ei olisi sitä sanonut. Hänen "Jumala sinua armahtakoon" soi korvissani kuukausia sen jälkeen.

Palasin majaan ja kerroin rohkeasti äidillesi, mitä oli tapahtunut, sillä tiesin tällä kertaa voivani puhtaalla omallatunnolla sanoa, etten ollut sitä tehnyt. Hän joutui aivan pois suunniltaan ja syytti minua sekä miehensä että kapteenin murhaajaksi. Koetin tehdä, mitä ikinä osasin, saadakseni hänet tyyntymään, mutta turhaan. Useita viikkoja pysyi hän sitten surullisena ja välinpitämättömänä, niin että pelkäsin hänen kuolevan, mutta hänellä oli vielä jäljellä sinut, jolle hän voi osoittaa hellyyttään, ja sinun vuoksesi hän jäi elämään. — Huomasin sen hyvin pian. Hän oli nyt täydellisesti vallassani, mutta ensin pelkäsin häntä, yksinpä hänen katseitaankin. Vihdoin tulin rohkeammaksi ja vaadin, että hän olisi minulle ystävällisempiä mutta hän poistui inholla luotani. Turvauduin silloin muihin keinoihin. En antanut hänelle ruokaa, ja hän olisi mielellään kuollut, mutta ei voinut nähdä sinun kärsivän. — En tahdo kertoa julmuudestani ja raakalaisuudestani häntä kohtaan, voin ainoastaan sanoa sen olleen sellaista, että hän kuihtui ja kuoli noin kuuden kuukauden kuluttua kapteenin kuolemasta, pakottaen minut lupaamaan, etten tekisi sinulle pahaa, vaan veisin sinut äidinisäsi luokse, jos vain joskus saisin siihen tilaisuutta. Koska olin tappanut tämän naisen pitkällisellä kiduttamisella, ja isäsäkin, vaikka sukkelammin, en voinut olla suostumatta hänen pyyntöönsä. — Hautasin hänet guanoon toisten viereen.

Hänen kuolemansa jälkeen oli elämäni minulle kauan aikaa suurena taakkana. En voinut tappaa sinua, vaikka vihasin sinua. — Nyt hallussani olevat timantit ja toivo, että joskus vielä pääsisin Englantiin, soivat minulle joskus vähän lohdutusta — Sinä näet minut nyt, eivätkö he kaikki ole jo kostetut.

En voinut muuta kuin myöntää Jackson'in viimeiseen puheeseen. — Niin, he olivat todellakin kostetut. Vähän ajan perästä sanoi hän minulle:

— Nyt, Frank, tunnen, että kipu kyljessäni pahenee ja pian on minulla niin suuret tuskat, etten voi puhua. Olen tunnustanut täydellisesti kaikki rikokseni ja muuta hyvitystä en voi antaa sinulle. Ja nyt, voitko antaa minulle anteeksi? Kuolen hyvin onnettomana, jos et sitä tee. Katso minua. Voitko hautoa kostoa mielessäsi näin onnettomassa asemassa olevalle ihmiselle? Muista, että rukoilemme anteeksiantamusta sen perusteella, miten itsekin annamme anteeksi. Vastaa minulle.

— Luulen, niin, — tunnen, että voin antaa teille anteeksi, Jackson, vastasin. Jään pian yksikseni tälle saarelle ja tulisin varmaan paljon onnettomammaksi kuin muutoin, jos en antaisi anteeksi. — Minä teen sen.

— Kiitos, olet hyvä poika ja Jumala sinua siunatkoon. — Eikö päivä jo pian valkene?

— Kyllä. Näen pian lukea teille raamatusta ja rukouskirjasta. Minulla on ne molemmat mukanani.

— Tuskani ovat kovat ja tulevat joka minuutti suuremmiksi. Minä en voi kuunnella sinua nyt, mutta juuri ennen kuolemaani saan jonkun minuutin levon ja silloin…

Jackson huokasi syvään ja vaikeni.

Useita tunteja kestivät hänen tuskansa ja hän valitti hiljaa. Hiki tippui suurina pisaroina hänen otsaltaan ja hän hengitti vaikeasti. — Aurinko nousi ja ennätti jo melkein taas mailleen, ennenkuin Jackson voi puhua. Vihdoin pyysi hän juotavaa.

— Se on ohitse nyt, sanoi hän hiljaa. Tuskat loppuvat ja kuolema on lähellä. Voit lukea minulle nyt, mutta minä sanon sinulle ensin muistaessani, mistä voit löytää isäsi omaisuuden.

— Tiedän sen jo, vastasin. Laudan alla teidän makuusijanne pohjalla. Näin teidän kerran ottavan ne esille, kun luulitte minun olevan poissa.

— Se on totta! Minulla ei ole enää mitään sanottavaa, kaikki on pian ohitse. Lue ruumiin siunaussanat kun olen kuollut, ja lue nyt, vielä hengissä ollessani jotakin, josta luulet minun enimmän pitävän, sillä en voi koota ajatuksiani tarpeeksi sanoakseni sinulle, mikä paikka parhaiten sopisi, ja totta puhuen, tuskin sitä tiedänkään. Mutta osaan vielä rukoilla.

Aukaisin raamatun ja löysin vertauksen tuhlaajapojasta.

— Se sopii minulle, sanoi Jackson. Anna minun nyt rukoilla. Rukoile sinäkin puolestani, Frank.

— Minä en tiedä miten, vastasin, ette ole minua koskaan opettanut.

— Ah en!

Jackson vaikeni, mutta näin hänen huultensa liikkuvan vähän aikaa. Poistuin hetkeksi ja kun palasin, oli hän jo kuollut. Hänen suunsa oli auennut, ja koska ensimmäisen kerran elämässäni katselin kuolemaa silmiin, tuijotin ruumista kauhistuneena ja inholla.

Muutamien minuuttien kuluttua jätin ruumiin ja istuuduin kalliolle jonkun matkan päähän siitä, sillä pelkäsin sitä jollakin tavalla. Jäin siihen auringon laskuun asti, jolloin, pelästyneenä ajatuksesta jäädä sinne pimeäksi yöksi, otin kirjani ja kiiruhdin takaisin majaan. Mielenliikutus oli pannut pääni ihan pyörälle, enkähän ollut syönytkään moneen tuntiin. Rukoiltuani, heittäysin vuoteelle tuumiakseni, mitä nyt alkaisin tehdä, kun olin jäänyt yksikseni, mutta muutamien minuuttien kuluttua vaivuin uneen, enkä herännyt ennenkuin aurinko oli jo korkealla taivaalla. Nousin hyvin virkistyneenä ja nähdessäni raamatun ja rukouskirjan muistin lupaukseni Jackson'ille lukea ruumiinsiunausluvut hänen haudallaan. Hain ne rukouskirjasta, sillä olin lukenut ne ennenkin useampaan kertaan, ja silmäiltyäni ne lävitse, läksin kirjoilleni paikalle, missä ruumis makasi. Se oli vielä kankeamman näköinen kuin eilen illalla. Luin sanat ja sulin kirjan. Mitä voin tehdä? ajattelin. En voi haudata häntä guanoon, sillä en jaksa kantaa ruumista kallioiden yli. Ja jos se olisi ollutkin mahdollista, niin luulen, etten olisi voinut siihen koskea. Pelkäsin sitä. Vihdoin päätin peittää sen kivillä, joita oli paljon siinä ympärillä ja teinkin niin. Siihen meni minulta noin kaksi tuntia, jonka jälkeen, otettuani pullot mukaani, kiiruhdin mielelläni pois, päättäen mielessäni, etten ikinä enää tulisi sinne. Tunsin suurta helpotusta, ollessani taasen majassa. Olin kyllä yksinäni, se oli totta, mutta minulla ei ollut enää mitään tekemistä kuolleen kanssa. En voinut koota ajatuksiani, enkä tarkastaa tunteitani sinä päivänä, istuin vain mietteissäni ja nojasin päätäni käsiini. — Panin vielä kerran nukkumaan ja tunsin itseni seuraavana aamuna paljon virkeämmäksi, voiden sekä ajatella että toimia. — Mieltäni painoi kumminkin joku, josta en ensin päässyt selville, mutta kai se johtui tunteesta, että olin nyt yksinäni, ilman minkäänlaista toveria, jonka kanssa olisin voinut puhella ja jolle olisin voinut uskoa salaisuuteni. Minun suuni täytyi olla mykkä siksi, kunnes taasen tapaisin jonkun lähimmäisistäni… tapahtuisiko se koskaan? Olin nähnyt näinä vuosina muutamien niistä hukkuvan saaremme lähellä, — siinä kaikki.

14. Yksin.

Jackson'in kertomuksesta päättäen olin nyt noin neljäntoista vuotias. Näinä neljänätoista vuotena olimme nähneet ainoastaan yhden laivan. Voi mennä vielä samanverran tahi enemmänkin aikaa, ennenkuin taasen tapaisin jonkun ihmisen. — Näitten ajatusteni minua surettaessa tunsin, kuinka paljon olisinkaan uhrannut, jos Jackson olisi vielä elänyt ollakseen minulle seurana. Olisin antanut hänelle anteeksi vaikka mitä, ja tuntuipa melkein siltä, kuin olisin isäni murhaajassa menettänyt hyvänkin ystävän.

Tänä päivänä olin niin levoton, etten voinut tehdä mitään. Koetin lukea, mutta en voinut, ja syödä, mutta ruokahaluni oli poissa. Istuin ja katselin merta, kuinka aalto toisensa jälkeen vyöryi rantaan, ja ihmettelin, toisivatko ne joskus tullessaan luokseni jonkun ihmisen, mutta sillä välillä, jopa kokonaisina tunteinakaan, en ajatellut juuri mitään. Tuli ilta ja pimeä, mutta yhä vieläkin istuin paikallani. Viimein kumminkin menin vuoteelleni melkein epätoivoisena, mutta onnekseni nukuin pian ja unhotin suruni.

Seuraavana aamuna elähdytti minua kirkas aurinko. Tummansininen meri oli melkein rasvatyyni, ja muutenkin tunsin mieleni virkeämmäksi ja ruokahaluni oli palannut. Syötyäni muistin Jackson'in kertomuksen vyöstä timantteineen, jonka tähden menin hänen makuusijalleen, siirsin syrjään höyhenet ja linnunnahat, kaivoin pois maan, jota ei ollutkaan kuin noin kuuden senttimetrin vahvuudelta ja sain laudan näkyviin. Nostin sen pois ja näin sen alla noin kolmekymmentä senttimetriä syvän kuopan, joka oli täynnä erilaisia esineitä. Siellä olivat perämiehen kello ja hiannapit, muutamia vanhoihin rääsyihin käärittyjä dollareita, muudan tupakkarasia, vanha piippu, rintaneula hiuksista tehtyine nimikirjaimineen, muutamia J. Evelyn nimellä allekirjoitettuja kirjeitä, jotka ymmärsin äidinisäni lähettämiksi ja jotka Jackson oli luultavasti ottanut haltuunsa vasta äitini kuoleman jälkeen. Sanon kirjeitä, koska ne olivat semmoisia, niinkuin sittemmin sain tietää, mutta silloin en vielä milloinkaan ollut nähnyt mitään kirjettä. Ensimmäinen yritykseni lukea kirjoitusta oli turha, vaikkakin onnistuin saamaan selvän allekirjoituksesta. Tupakkarasiassa oli sileä, kultainen vihkimäsormus, joka luultavasti oli äitini, ja musta pitkä hiuskihara, joka kai myöskin oli hänen. Siinä oli myöskin kolme tahi neljä kivipalasta, jotka, niinkuin sittemmin kuulin, olivat kulta- ja hopeamalmia, yksi hopeinen lyijykynä ja pari pieniä korvarenkaita. Vasta kuopan pohjalta löysin vyön. Se oli pehmeätä nahkaa ja voin tuntea sen joka neliöön ommellun kovan esineen, joiden arvelin olevan noita timantteja, mutta en aukaissut yhtään osastoa, katsoakseni, mitä niissä oli. Siihen oli hyvin selvästi kirjoitettu: "Herra J. Evelyn'in omaisuutta, 33 Minories, London." Tutkin kaikki nämä esineet toisensa jälkeen ja panin ne, saatuani uteliaisuuteni tyydytetyksi, takaisin kuoppaan, tarkastaakseni niitä taasen joskus vastaisuudessa. Peitin kuopan laudalla, tasoitin maan, sekä järjestin höyhenet ja nahat vuoteessa samalla tavalla, kuin ennenkin. Tähän kaikkeen meni minulta noin pari tuntia, jonka jälkeen istuuduin kalliolle entiseen asentooni ja vajosin lopuksi päivää sekä sielulliseen että ruumiilliseen välinpitämättömyyteen.

Tämä alakuloisuuteni kesti monta päivää, voinpa sanoa viikkojakin, ennenkuin se kokonaan katosi. — En voinut löytää mitään hauskaa kirjoistanikaan, joita välistä katselin, pannakseni ne taasen heti pois. — Ei ollut enää kuukauttakaan siihen, kun linnut taasen palaisivat saarelle. En tarvinnut niitä elääkseni, sillä varastossa oli vielä paljon ruokaa. — Lukija tahtonee ehkä tietää, miten niin tarkkaan tiesin lintujen takaisintuloajan. Meillä, Jacksonin kanssa, oli ainoana ajanmerkkinä täysikuun ilmestyminen taivaalle, jolloin aina teimme merkin kallioon. Kolmetoista täysikuuta oli ajanmitta lintujen tulosta saarelle yhtenä vuotena, niiden takaisintuloon seuraavana ja kaksitoista täysikuuta oli nyt kulunut.

Tuskastuneena kaikkeen, väsyneenä itseeni ja elämäänikin, juolahti vihdoin viimein mieleeni, että voisinhan, ottamalla mukaani ruokaa ja pullollisen vettä, lähteä rotkoon hakkaamaan puita, niin että ne riittäisivät sitten pitkäksi aikaa. Voisinhan jäädä sinne moneksi päiväksi, sillä maja ja kaikki sen läheisyydessä oikein inhoittivat minua.

Seuraavana päivänä panin päätökseni täytäntöön. Nakkasin kuivan ruokani olalleni ja läksin kiipeämään rotkoon. Tunnissa pääsin perille, mutta koska minulla ei ollut mitään kiirettä, niin päätin kiivetä ylemmäksi ja katsoa, enkö voisi päästä toiselle puolelle saarta tai ainakin korkeimmalle vuorenhuipulle, josta olisi hyvä näköala. Jatkoin kiipeämistäni siksi, kunnes olin päässyt muutamalle tasaiselle, ruohoa kasvavalle paikalle, jossa ei ollut metsää. Istuutuessani levähtämään näin vieressäni erään pienen sinisen kukan, jollaista en ennen milloinkaan ollut nähnyt en edes tiennyt, että saarella olisi kukkia. Se oli, niinkuin sittemmin huomasin, joku laji Gentionellaa. Katselin ja ihailin sitä, tuntien sitä kohtaan todellista ystävällisyyttä. Se oli hyvin kaunis ja yksinäinen, niinkuin minäkin.

Lukiessani Mavor'in luonnonkirjaa ja nähdessäni luonnon keskelle rakennettuja englantilaisia taloja, olin kysynyt aina Jackson'ilta niistä ja hän oli selittänyt minulle paljon englantilaista puutarhanhoitoa, kuinka metsäkukkia ja puita voitiin istuttamalla jalostaa, kuinka ruusuja ja muita kukkia kiinnitettiin seiniin, kuten tauluissa näin, ja kuinka niitä kasteltiin ja hoidettiin. — Siinä istuessani ja katsellessani kukkaa juontui mieleeni, että voisinhan ottaa sen mukaani ja hoitaa sitä huvikseni. — Osaanhan kastella ja muutenkin pitää siitä huolta. — Päätin tehdä niin, sillä pidin jo kukkaa aika aarteena. Irroitin sen varovasti ameriikkalaisella veitselläni, jättäen kumminkin tarpeeksi maata juurien ympärille, ja aloin sitten kiivetä vielä ylemmäksi. Mutta ennenkuin olin päässyt kuuttakymmentä metriäkään, löysin ainakin tusinan verran samanlaisia kukkia, kaikki kauniimpia kuin se, jonka olin ottanut mukaani ja kolme neljä muuta, joita en myöskään tuntenut. En tiennyt oikein, mitä tekisin. Panin kaivamani kukan pois ja jatkoin kiipeämistäni, tekemättä vielä mitään päätöstä.

Puolessa tunnissa pääsin vuorenhuipulle ja voin nähdä meren ja toisen puolen saarta alapuolellani. Se näytti melko suurelta, mutta en huomannut juuri suuriakaan eroavaisuuksia tämän ja toisen puolen välillä. Kaikkialla muualla näkyi jylhiä, autioita kallioita, paitsi paikkaa, jossa seisoin. Rotkossa, joka näytti olevan kuin joku halkeama saaressa, kasvoi pientä metsää. Kaikkialla oli hiljaista ja autiota, ei näkynyt yhtään lintua, enkä myöskään voinut huomata muitakaan eläviä olentoja. Olin juuri kääntymäisilläni takaisin, kun ajattelin, että voinhan mennä vieläkin eteenpäin ja katsoa, mitä siellä olisi. Tein niin ja löysin muutamia muita kukkia, joita ei kasvanut minun puolellani saarta. Siellä kasvoi eräitä sananjalan tapaisia puita, joiden runkojen ympärillä köynnöskasvit kiipeilivät. Ajattelin että nämä kasvithan olivat samanlaisia, joita olin nähnyt englantilaisia taloja esittävissä tauluissa, tahi ainakin hyvin niitten näköisiä; mahtaisivatkohan nuo kiipeillä majanikin seiniä pitkin? — Silloin äkkiä hoksasinkin, että istuttaisin niitä muutamia majani ympärille ja laittaisin kasvitarhan omille kukilleni. Lukija voi tuskin kuvitella, miten iloiseksi tästä tulin. Istuuduin punnitsemaan sitä ja tunsin itseni sillä hetkellä hyvin onnelliseksi. Mutta sitten muistinkin, että maja oli rakennettu kalliolle ja kukathan voivat kasvaa ainoastaan mullassa. Tämä huomio oli ensin viedä kaiken rohkeuteni, koska se näytti tekevän tyhjäksi kaikki suunnitelmani, mutta sitten päätin kantaa vähän multaa kalliolle ja sillä tavalla laittaa kasvitarhan. Ensin ajattelin guanoa, mutta Jackson oli selittänyt, että sitä voitiin käyttää ainoastaan pienissä erissä lannoittamaan maata ja että se kuolettaisi kasvit, jos sitä käytettäisiin yksinään. Tuumittuani noin tunnin verran ja muistettuani kaikkea, mitä Jackson oli puhunut asiasta, päätin palata majaan ja paluumatkalla tarkastaa, mistä paikasta rotkoa voisin kaikista helpoimmin saada multaa kasvitarhaani. Sitten kantaisin mullan majalle, tekisin lavan valmiiksi taimille ja kukille, ja kun kaikki olisi kunnossa, kiipeisin rotkoon hakemaan kasveja ja niin olisi kasvitarhani valmis. — Tein niin. Huomasin, että voin saada ruokamultaa rotkosta noin neljännespeninkulmaa pensaikon alapuolelta, ja kun olin siitä varma, palasin majaan. Päätin kumminkin, myöhäinen kun oli, siirtää järjestelyni huomiseen.

Otin arkusta yhden purjekangaspaidan, sidoin kiinni hiansuut ja kauluksen, saadakseni siitä jonkinlaisen pussin, ja lähdin aamulla aloittamaan työtäni. Onnistuin sinä päivänä kantamaan majalle noin kymmenen — kaksitoista pussillista multaa, josta aloin laittaa noin metrin levyistä ja puolen metrin vahvuista lavaa. Minulta meni kokonainen viikko, ennenkuin olin saanut kannetuksi tarpeeksi multaa kahteen lavaan kummallekin puolelle majaa. Se oli kovaa työtä, mutta olin iloisempi ja onnellisempi kuin ennen. Huomasin, että paras keino karkoittamaan ikävää ja yksinäisyyttä oli työnteko, ja samalla kun tein tämmöisen arvokkaan kokemuksen, valmistui kasvitarhanikin. Kun olin lopettanut mullan kantamisen, läksin rotkoon mukanani kaksi koppaa, joissa oli aikomukseni säilyttää kokoamani kasvit. Päivän kovasti työskenneltyäni palasin kopat täynnä pieniä taimia ja köynnöskasvia. Seuraavana päivänä istutin kaikki, mitä olin tuonut mukanani. Tulin pahoilleni nähdessäni lehtien ja kukkien lakastuvan, mutta kastelin ne kaikki, ennenkuin menin nukkumaan ja aamulla huomasinkin ne taasen suureksi ilokseni virkeiksi. Mutta kasvitarhani ei ollut mielestäni vielä kyllin täydellinen. Menin sentähden vielä kerran rotkoon ja valitsin toisia kasveja, jotka eivät kukkineet, ja pari pensasta, joita en ennen ollut nähnyt. Kun olin saanut nämä istutetuiksi ja kastelluiksi, oli kasvitarhani hyvin komean näköinen. Huomasin kumminkin pian, että multa tahtoi varista, ja kokosin sentähden kiviä, joilla ympäröin lavat, ja niin oli kaikki valmista Nyt ei minulla ollut muuta tekemistä päivisin, kuin hoitaa kasvitarhaani. Tein niin ja koska muistin Jackson'in puheen guanosta, toin sitä pussillisen ja panin vähäsen joka kukan juurelle. Pian näkyikin sen hyvä vaikutus, ja ennenkuin linnut tulivat, oli kasvitarhani täynnä kukkia.

En voi kuvailla lukijalle, minkälaista iloa pieni laitokseni minulle tuotti. Tunsin joka taimen ja pensaan, puhelin niille kuin tovereille hoitaessani ja kastellessani niitä aina aamuin ja illoin, ja niitten pikainen kasvaminen ihastutti minua. Yksinäisyyteni ei tuntunut enää niin väsyttävältä kuin ennen. Minullahan oli jotakin huollettavaa, jotakin, joka kiinnitti mieltäni ja jota voin rakastaa. Ne olivat yhtä eläviä kuin minäkin, ne kasvoivat, tekivät lehtiä ja kukkivat. Ne olivat kiitollisia huolenpidostani, ollen tovereinani ja ystävinäni.

Olenhan ennen maininnut, että Jackson, viimeisenä yhdessä oloaikanamme, opetti minut laulamaan useita lauluja. Ikävissäni, etten yksinäisyydessäni kuullut mitään ihmisääniä, aloin ensin hyräillä ja sitten ääneensä laulaa noita lauluja, joita olin oppinut. Tuo oli minusta hauskaa ja lauleskelin joskus puolet päivää. On kyllä totta, että kuuntelijoita puuttui, mutta kun rakkauteni kukkiin kasvoi, niin oli tapanani istuutua siihen likelle ja laulaa kukille ja pensaille, kuvitellen niitten kuuntelevan. Mutta laulu varastoni ei ollut kovinkaan suuri ja viimein, kun olin laulanut ne hyvin usein, kyllästyin niitten sanoihin. Muistin silloin rukouskirjan lopussa olevat Davidin psalmit. Otin kirjan ja lauloin ne kaikki tuntemillani nuoteilla. Lieköhän psalmeja koskaan ennen laulettu sillä tavalla, mutta se huvitti minua, ja sanoissakin oli tarpeeksi vaihtelua.

Joka kolmas tahi neljäs päivä kiipesin rotkoon huolellisesti hakemaan jotakin uutta kukkaa tahi pensasta, jota minulla ei vielä ollut kasvitarhassani ja kun satuin jonkun löytämään, joka usein tapahtuikin, niin tulin hyvin iloiseksi.

15. Lintuni.

Vihdoin tulivat linnut ja minä kokosin paljon munia, joista sain vaihtelua ruokaani, sillä olinkin elänyt niin kauan kuivatulla lihalla. Työn puutteessa rupesin silloin tällöin kalastamaankin, jota Jackson'in eläessä tuskin koskaan olin tehnyt, ja sain siitäkin vaihtelua ruokaani. Jackson ei välittänyt kalasta, koska meidän silloin, valmistaaksemme sitä, täytyi kiivetä rotkoon hakemaan puita, ja hän ei pitänyt ponnistuksista. Kun linnut tulivat, luin uudestaan luonnonkirjasta kuvauksen fregatti- ja muista siinä mainituista linnuista. Oli siinä kuvakin muutamasta kiinalaisesta uikkuineen ja kuvaus, miten niitä kesytettyinä käytettiin kalastamisessa. Tästä juohtui mieleeni, että voisinhan minäkin kesyttää muutamia lintuja seurakseni ja opettaa niitä pyytämään kaloja, mutta tiesin, että minun täytyi odottaa siksi, kunnes poikaset olivat kasvaneet melkein lentokykyisiksi.

Päätin nyt ensin mennä rotkoon muutamiksi päiviksi kokoamaan puita. Hakkasin sellaisiksi tavallisesti raidan tahi pajun näköisiä pensaita, jotka olivat siihen tarkoitukseen melkein sopimattomia, vaikka siellä oli toisenlaisia, keveämpipuisiakin pensaita, jotka paloivat hyvin. Jackson oli kertonut, että edellisiä sanottiin pajuksi ja käytettiin koppia valmistaessa. Hän oli opettanut minut myöskin letittämään oksat yhteen kantamuksia tehdessäni. — Ne eivät olleet kumminkaan pajuja, vaan jonkunlaisia oleandereita, niinkuin sittemmin sain tietää.

Varattuani mukaani muutamia tusinoita koviksi keitettyjä munia läksin sitten eräänä aamuna rotkoon. Niinkuin ennen jo olen kertonut, täytyi rotkoon päästäkseen ensin kulkea jonkun matkaa noin kymmenen metriä korkean kallioseinän juurta ja sitten kahlata puron poikki, jonka kautta matka pensaikkoon piteni puolella peninkulmalla. Tuo kallioseinä oli juuri sama, jolta kapteeni oli pudonnut, kun Jackson ei ollut häntä auttanut. Tultuani pensaikkoon, rupesin töihin ja sain kolmessa päivässä hakatuksi noin viisikymmentä suurta kantamusta, joiden arvelin riittävän pitkäksi aikaa. Vaikein työ oli vielä jäljellä, nimittäin kotiin kantaminen, ja siinä saisin hikoilla, koska en voinut viedä muuta kuin kantamuksen kerrallaan. Silloin hoksasinkin, että heittämällä kantamukset vuorelta alas säästyn melkein peninkulman pituiselta kantamiselta, sillä minun ei niin muodoin tarvinnut raahata niitä purolle ja taas palata takaisin. Paikka, jossa puut olivat, ei ollutkaan todellisuudessa neljäsosa peninkulmaa kauempana uimalahdesta ja maa vietti sinne koko matkan. Ilostuin keksinnöstäni ja ihmettelin, ettei Jackson ollut sitä milloinkaan hoksannut, sekä aloin panna tuumaani täytäntöön. Paikoitellen oli alituisesti tippuva vesi tehnyt jyrkänteen reunan hyvin liukkaaksi. Toin kantamukseni yhden toisensa perään ja heitin ne jyrkänteeltä alas, kuitenkin koettaen varoa, etten itse luisuisi mukaan. Olin jo lopettamaisillani, jäljellä oli enää vain pari kolme kantamusta, kun heittäessäni alas muudatta kuormaa luiskahdinkin ja ennenkuin ennätin saada mistään kiinni, luistin reunalta ja putosin ainakin kymmenen metrin korkeudelta. Makasin kai siinä tainnuksissa useita tunteja, ennenkuin vihdoinkin toinnuin ja huomasin makaavani risukimpuilla, jotka olin heittänyt alas. Niille putoaminen, eikä kovalle kalliolle, oli pelastanut henkeni. Nousin niin pian kuin vain voin koota ajatukseni. Joka paikka oli hellänä ja mustelmilla, veri juoksi suustani, mutta luut tuntuivat olevan eheitä. Voin kumminkin siksi huonosti, etten saattanut tänään enää tehdä mitään. Lähdin nilkuttamaan kotiin ja panin nukkumaan. Syvä uni virkisti minua ja muutamien päivien kuluttua olin jo entiselläni. Kastelin kukkiani, jotka olivat kuihtuneet ikäänkuin ikävästä, koska olin ollut niin kauan poissa. Menin sitten paikalle, johon olin jättänyt risukimppuni ja helpoittaakseni työtäni päätin kantaa ne uimarantaan ja pinota ne sinne kallioitten juurelle. Mainitsen tämän syistä, jotka lukija sitten tuonnempana on huomaava. Viivyin siinä pari päivää, sillä putoamiseni jälkeen ei minulla ollut mitään halua työskennellä kovasti, ja kun työ oli tehty, tulin hyvin iloiseksi.

Linnunpoikaset olivat nyt haudottuja, mutta minun täytyi odottaa vielä neljä tahi viisi viikkoa, ennenkuin voin mitä ottaa. Yksinäisyys alkoi taasen tuntua ikävältä. Kasvit kasvitarhassani olivat kaikki kukkineet ja kuihtuneet, enkä löytänyt siinä enää mitään mielenkiintoista. Aloin taasen lukea raamattua ja vanhan ja uuden testamentin kertomukset huvittivat minua. Tarvitsee tuskin mainita, että luin raamattua niinkuin jotakin muutakin kirjaa, vain huvikseni, enkä suinkaan miksikään mielen ylennykseksi.

Vihdoinkin koitti lintujen otto-aika ja silloin oli minulla tarpeeksi työtä, ennättämättä olla alakuloinen. Kokosin aivan yhtäpaljon kuin silloin, jolloin minulla vielä oli Jacksonkin elätettävänä, ja käyttämällä uusia veitsiäni oli työ jotakuinkin helppoa. Niin pian kuin olin saanut ruokavarani kootuksi, kävin noutamassa ne linnut, jotka jo ennen olin valinnut ja jättänyt jäljelle tätä tarkoitusta varten. Ennätin juuri viime, tingassa, sillä kaikki olivat lentoon lähdössä, kun tulin niitä noutamaan. Tapeltuani kovasti vanhojen lintujen kanssa onnistuin vihdoin ryöstämään ne ja kirkuen ja iskien ajoivat vanhat linnut minua takaa koko matkan. Saavuttuani onnellisesti takaisin, vein linnut mukanani majaan ja sidoin jokaisen niistä jalastaan siimankappaleella kiinni muutamiin suuriin majan ulkopuolelle ennen kokoamiini kiviin. Vanhat linnut ahdistelivat minua pimeään asti, jolloin ne lensivät pois ja väsynyt kun olin päivän työstä, en ollut pahoillani päästessäni nukkumaan.

Herätessäni aamulla olivat vanhat linnut poikastensa seurassa kentällä, koettaen tietysti houkutella niitä mukaansa lentämään, jonka jalkoihin sitomani siimat estivät. Vaikka tulinkin paikalle, eivät ne jättäneet niitä sittenkään heti, vaan lähtivät vasta vähän ajan kuluttua lentoon merelle päin ja palasivat muutamien minuuttien kuluttua takaisin, kantaen nokassaan pieniä kaloja, joilla ne sitten ruokkivat poikasiaan. Tällä tavalla menettelivät ne parina seuraavana päivänäkin, Sitten seurasi yleinen matkaan lähtö. Koko parvi keikkui ja pyöri ilmassa huutaen ja kirkuen hirveästi sekä lähtien lopuksi etenemään pohjoista kohti. Nuo kuusi vanhaa lintua, jotka olivat poikastensa luona majalla, näyttivät tulevan levottomiksi. Ne lensivät huutaen ja kirkuen sinne tänne, mutta kohosivat vihdoin kovasti rääkyen korkealle ilmaan ja lähtivät lentämään vielä näkyvissä olevan parven perään; niitten vaistomaiset elämäntavat olivat voittaneet rakkauden poikasiin. En tullut ollenkaan pahoilleni niitten lähdöstä, sillä halusin olla uusine perheineni aivan rauhassa. Laskeusin kalliolle ja pyydystin kalan, joka oli niin suuri, että siinä oli ruokaa niille kolmeksi neljäksi päiväksi. Ruokin niitä nyt kalan suolilla, joita ne halusta näkyivät syövän. Ensimmäisinä päivinä olivat ne hyvin levottomia, mutta rauhoittuivat sitten vähitellen. Ne eivät näyttäneet ainoastaan tuntevan minua, vaan tervehtivätkin minua lähestyessäni, joka minua suuresti huvitti.

Laiminlöin nyt kukkaseni lintujen tähden ja istuin tuntikausia kentällä uusien toverieni kanssa, jotka, täytyy tunnustaa, eivät olleet juuri vilkkaita tahi ymmärtäväisiä, mutta olivathan kumminkin eläviä ja olihan niillä silmät. Ne nousivat harvoin seisomaan, paitsi silloin, kun annoin niille kalaa, jota ne saivat neljä kertaa päivässä; silloin seisoivat ne jokainen haaralla-jaloin ja nokka ammollaan odottamassa vuoroaan. Ne olivat minulle suureksi iloksi ja kasvoivat joutuin, höyhenpuvun tullessa päivä päivältä yhä komeammaksi. Panin niille kaikille nimet luonnonkirjastani: Leijona, Tiikeri, Pantteri, Karhu, Hevonen ja Aasi, joista luullakseni tuo viimeinen olisi sopinut parhaiten kaikille. Ruokkiessani kutsuin niitä aina nimeltä ja huomasin pian ilokseni, että ne oppivat tuntemaan sen melko hyvin. Olin ihastuksissani ja huvittaakseni niitä luin niille kirjojani, lauloin niille laulujani, puhuin ja voin kertoa niille useita raamatun kertomuksiakin, kuten esimerkiksi Josefista ja hänen veljistään, ja koska ne kuuntelivat niin hullunkurisen totisina, luulin melkein niitten jotakin ymmärtävän.

Jonkun ajan kuluttua päästin niistä kaksi irti, kuitenkin ensin leikattuani niitten siivet. Ne tulivat paljon vilkkaimmiksi, seurasivat minua sisälle majaan ja jäivät tavallisesti sinne yöksi. Kun näin, ettei niillä ollut aikomustakaan karata, päästin ne kaikki irti, leikattuani ensin niitten siivet. Kaikki muutkin pysyivät kiltisti kotona, kuten nuo kaksi ensimmäistäkin.

Uusien toverieni täydellinen kuuliaisuus ja hyvä käytös soi minulle taasen paljon vapautta, jota en ollenkaan kaivannut, koska minulla oli niin vähän tekemistä. Rupesin kumminkin hoitamaan taasen kasvitarhaani. Tällä haavaa en voinut tehdä juuri muuta kuin kastella kukkiani ja tarkastella köynnöskasvien päivittäistä kasvua, niitten rohkeasti kiipeillessä majani seinille. Aioin kumminkin piakkoin lähteä taasen saaren sisäosiin hakemaan jotakin uutta kokoelmaani.

Muutamana aamuna lähdinkin kiipeämään rotkoon, mutta kun en onnistunut löytämään mitään, niin kannoin kotiin ne risukimput, jotka jäivät sinne viime kerralla, kun putosin jyrkänteeltä. Lopetettuani tämän työn, palasin majaan, jossa linnut ottivat minut vastaan levitetyin siivin ja nokat ammollaan, ikäänkuin iloiten tulostani ja tahtoen näyttää, että halusivat ruokaa. Linnut olivat muuten jo valinneet itselleen toverinsa, uroot naaraan, niinkuin höyhenistä voi päättää. Leijona ja Hevonen olivat aina toistensa seurassa, samoin Aasi ja Karhu, Tiikeri ja Pantteri. Ruokin niitä nyt aina yksitellen, kutsuen jokaista nimeltään, jota ne heti tottelivat, ja jos joku niistä tuli kutsumatta, sai se pienen läimäyksen vaivoistaan.

Seuraavana aamuna läksin uudelle kasvien hakumatkalle ja päätin tällä kerralla tarkastaa kaikki vuorenkolot, sillä olin kerran ollut näkevinäni sellaisen reunalla jotakin, joka kaukaa näytti hyvin kauniilta kukalta. Tällä kerralla en mennytkään rotkoon, vaan aloin majan takaa heti kiivetä kallioille. Se oli kovaa työtä, mutta en kadottanut niin helposti rohkeuttani, ja muutamassa tunnissa olin päässytkin eräälle tasaiselle paikalle, jonka olin ottanut päämääräkseni, alkaessani kiipeämisen. Täällä sain täyden korvauksen vaivoistani, sillä löysin paljon minulle aivan outoja kasveja, esimerkiksi muutamia sananjalkoja, jotka olivat hyvin kauniita, vaikka niissä ei ollut kukkia. Näköala paikalta oli sekä hirvittävä että kaunis. Katselin kallioita allani ja majaa, joka näytti hyvin pieneltä ja luulin näkeväni lintunikin pieninä pisteinä majan edessä olevalla kentällä. Oli kirkas päivä ja meri aivan tyyni. Tuolta kaukaa näkyivät selvästi toisetkin saaret ja olin erottavinani jotakin valkoista niitten vierellä, — lieneeköhän sitten ollut joku laiva. Tulin alakuloiseksi, enkä voinut olla tekemättä kysymystä, pitäisiköhän minun jäädä koko ijäkseni tälle saarelle, vai pääsisinkö joskus täältä poistumaan. — Katsellessani majaa kummastelin, miten hirveän jyrkkä se vuoren seinämä oli, jota myöten olin tänne kiivennyt ja tulin levottomaksi ajatellessani, että tuskinpa hengissä enää pääsenkään takaisin, mutta nuo ajatukset hälvenivät pian. Käännyin ja katselin maalle päin. Toisella puolellani huomasin kalliossa aukon, jonka pohja oli niin syvällä, etten voinut sitä nähdä — toisella puolella taasen kohosi kallio kuin seinä. Huomioni kiintyi kuitenkin pian muutamaan uuteen kukkaan, jonka näin ja ryhdyinkin kaikkia niitä irroittamaan. Sananjalkojen kanssa sain noin kaksitoista uutta lajia, jotka kokosin yhteen kimppuun. Sidoin sen kaulaani, sillä tiesin tarvitsevani molemmat käteni alas tullessani. Istahdin sitten vähäsen levähtämään, ennenkuin alotin paluumatkani. Istuttuani sitten muutamia minuutteja rupesin huvikseni lauleskelemaan. —

16. Hylkeeni.

Olen jo ennen maininnut, että kyllästyneenä Jackson'in opettamien laulujen sanoihin, olin vaihteeksi ottanut rukouskirjan lopussa olevat psalmit, ja jos nuotti sattui sopimaan runomittaan, täyttivät ne hyvin tehtävänsä, vaikka se tietysti olisi kummastuttanut jokaista, joka olisi sattunut kuulemaan psalmeja veisattavan niin kiireesti ja erilaisilla nuoteilla. Tällä kerralla valitsin ensimäisen psalmin: "Autuas on se, joka ei vaella" ja aloin laulaa, mutta päästyäni ensimmäisen säkeen loppuun kuulin kummakseni jonkun valittavan äänen jossakin lähelläni kertaavan "vaella". Katselin ympärilleni, luullen erehtyneeni ja jatkoin: "jumalattomien seurassa." — Nyt en voinut erehtyä: "seurassa", kertasi sama ääni niin selvään kuin mahdollista. Mitä suurimmasti hämmästyneenä lopetin laulamisen. Saarella täytyy olla joku toinenkin, paitsi minua, sillä en ollut milloinkaan ennen kuullut kaikua, paitsi ukkosen jyristessä ja silloinkin olin luullut sitä vain jyrinän jatkoksi.

— Kuka siellä on? huusin.

— Kuka siellä on, vastasi ääni.

— Se olen minä!

— Se olen minä, kuului vastaus. En tiennyt oikein, mitä uskoisin. Huusin kerta toisensa perään ja kuulin aina sanani kerrattavan, mutta en saanut kysymyksiini vastausta. Luulin ensin jonkun minua pilkkaavan, mutta kuunneltuani tarkemmin, huomasin äänen: kuuluvan suoraan rotkon toisella puolella olevalta kalliolta ja siellä ei voinut olla ketään, jota en olisi nähnyt. Tarkemmin asiaa ajateltuani luulin sittenkin erehtyneeni, sillä eihän siellä voinut olla ketään, mutta en osannut selittää arvoitusta. Rupesin vihdoin pelkäämään ja kun aurinkokin alkoi jo mennä mailleen, päätin palata majaan. Tein niin ja pääsin alas paljon pikemmin, kuin olin tullut ylös, sillä pelkoni lisääntyi illan pimetessä. Ainoa, joka rauhoitti minua, oli äänen lempeä ja valittava sävy, joka ei muistuttanut ollenkaan Jackson'in ääntä, vaan oli jonkun toisen, joka ei varmaankaan tahtonut tehdä minulle pahaa.

Olin tavallisesti jotenkin tyytyväinen yksinäiseen olooni, kun minulla vain oli jotakin tekemistä tahi kun leikittelin suosikkieni kanssa. Välistä, kun en löytänyt mitään tekemistä, sain tuommoisen ikävän puuskan. Semmoisissa tapauksissa heitin pois kirjani ja voin istua tuntikausia ajatellen mahdollisuutta saada vielä joskus nähdä ihmisiä, ja kun sattui, voi tuommoista tilannetta kestää monta päivää.

Kerrankin tuolla keinoin tuumaillessani, johtui mieleeni, että vaikka olinkin vuoren huipulta nähnyt saaren toisenkin puolen, niin en ollut mennyt sitä sen paremmin tutkimaan, jonka vuoksi päätin lähteä sinne muutamiksi päiviksi.

Jackson oli neuvonut minua, miten voisin teroittaa tylstyneitä veitsiäni, nimittäin hiomalla niitä veden kostuttamaan sileään kiveen. Olin huomannut sen hyväksi keinoksi ja päätin nyt koettaa sillä tavalla teroittaa toisen vanhoista kirveistäni saadakseni sen jälleen käyttökelpoiseksi, sillä pelkäsin aina pensaita raivatessani katkaisevani veitseni ja tiesin kirveellä saavani sen työn paljon pikemmin tehdyksi. Hain tarkoitukseen sopivan suuren, tasaisen kiven, ja aloin hioa kirvestäni. Työ oli hidasta, mutta parin päivän kuluttua olin onnistunut mainiosti ja kirves oli nyt hyvässä kunnossa. Ajattelin sitten, miten voisin jättää lintuni niin moneksi päiväksi, koska ne tarvitsivat ruokaa, mutta järjestin sen sitten niin, että pyydystin pari suurta kalaa, jotka paloittelin niille valmiiksi. Lähdin sitten, ottaen kimpun kuivattuja, purjekangaspaitaan käärittyjä lintuja evääkseni, luonnonkirjani huvikseni, kasarin vesiastiakseni, kirves olallani ja veitset vyössäni, muutamana kauniina aamuna löytömatkalleni, ensin kuitenkin suudeltuani kaikkia lintujani hyvästiksi ja kehoitettuani niitä olemaan kilttiä ja rauhallisia poissaollessani.

Muutamissa tunneissa olin päässyt saaren korkeimmalle paikalle ja syötyäni päivällisen ja vähän levähdettyäni aloin laskeutua alas. Huomasin, niinkuin viimeksikin, että meri saaren toisella puolella oli paljon tyynempi, kuin sillä puolella, jossa asuin. Vuoden pitkään tavallisesti puhaltavien tuulien vuoksi olikin se puoli saaresta melkein aina tyynessä. Laskeutumiseen toiselle puolelle meni minulla vähän vähempi aikaa kuin kiipeämiseen omalta puoleltani. Lähestyessäni rantakallioita, olin näkevinäni niillä jotakin, joka aina vähän väliä liikkui. En erehtynytkään, sillä tultuani likemmäksi, näin muutamien suurien elävien makaavan kallioilla ja vähän väliä sukeltelevan meressä.

Jonkun elävän näkeminen herätti minussa aina suurta mielenkiintoa. Päätin mennä likemmäksi ja tarkastaa, mitä eläimiä ne olivat. Ryömimällä kalliolta kalliolle pääsin lopulta noin kahdenkymmenen viiden metrin päähän niistä. Muistin, että luonnonkirjassani, joka minulla onneksi oli mukanani eväslaukussani, oli muutamien samannäköisten eläinten kuvia. Istuuduin erään kallion suojaan ja saatuani kirjan esille, kääntelin sen lehtiä siksi, kunnes löysin kuvan, jossa olevat eläimet olivat aivan näitten näköisiä. Ne olivat hylkeitä. Päästyäni tästä selville, luin kuvauksen eläimestä. — Jos sen otti vangiksi poikasena, voi sen helposti kesyttää, ja oli se silloin hyvin uskollinen. Turpaan lyömällä voi sen helposti tappaa. — Nämä olivat mielestäni kaikkein tärkeimmät tiedot. Johtui mieleeni, että olisi hyvin hauskaa saada pieni hylje leikkitoverikseen, sillä linnut olivat niin tyhmiä, ja niin päätinkin pyydystää yhden, jos vain suinkin voisin. Jätin eväspussini kallion suojaan, tartuin kirveeseeni ja lähestyin varovaisesti paikkaa, missä eläimet makasivat. Niitä oli noin parikymmentä yhdessä laumassa, mutta ne olivat kaikki suuria, puolentoista tahi kahden metrin pituisia vonkaleita. En voinut nähdä yhtään poikasta, jonka tähden läksin ryömimään muutamalle toiselle paadelle, jossa näin toisen lauman makaavan.

Tultuani lähemmäksi näinkin muutaman hylkeen puolen metrin pituisine poikasineen makaavan muista erillään. Siinä oli etsittäväni. Ne makasivat matalalla kalliolla vähän matkan päässä rannasta. Katselin niitä hetkisen ja kuuntelin huvitettuna emän puhelua poikasensa kanssa.

Koska en luultavasti voisi vangita poikasta, tappamatta ensin emää, jolla oli pitkät torahampaat, katsoin viisaammaksi ryömiä niitten ja rannan väliin, että ne eivät pääsisi pakoon ennenkuin näyttäytyisin. Heti kun emä näki minun juoksevan kohti, kirkaisi se kimakasti ja koetti päästä veteen. Päästyämme lähelle toisiamme näytti se hampaitaan ja nousten räpylöilleen aikoi puolustaa itseään ja poikastaan, joka pysytteli aivan sen vierellä, mutta lyömällä kirveelläni sitä turpaan, meni se tainnoksiin ja näytti kuolleelta. Ihastuneena menestyksestäni, sieppasin poikasen syliini ja rupesin kantamaan sitä pois. Silloin uros, joka kai oli tullut levottomaksi naaraan huudoista, hyökkäsi kimppuuni. Se oli naarasta paljon suurempi, takkukarvainen ja nähtävästi hyvin rohkea. En voinut päästä pakoon, koska se oli maan puolella minua, ennätin vain päästää poikasen menemään ja juosta muutaman kallion taakse, kirves kohotettuna iskuun. Eläin kohottautui, tullakseen likemmäksi minua, mutta tervehdin sitä aika lyönnillä päähän ja se rupesi epäröimään. Olin kadottanut mielenmalttini sen niin äkkiä hyökätessä kimppuuni ja lyöntini ei sentähden osunutkaan hyvin, mutta ennenkuin se ennätti oikein tointua ensimmäisestä, sai se turpaansa toisen, joka sen tappoi. Kiiruhdin nyt kallion toiselle puolelle, johon olin jättänyt poikasen ja löysin sen emänsä vierestä, jonne se oli ryöminyt. Otin sen syliini ja palasin paikalle, mihin olin jättänyt eväspussini. Tyhjensin sen kokonaan ja panin eläimen sinne, sidoin pussin suun kiinni, ettei se pääsisi pakenemaan. Istuuduin sitten levähtämään ja rauhoittumaan ensimmäisessä tappelussa järkytettyä mieltäni, ihastuneena uuteen aarteeseeni.

Ajattelin nyt, mitä tekisin. Ei ollut enää tuntiakaan pimeän tuloon ja oli sen tähden liian myöhäistä lähteä saaren toiselle puolelle, jonka muuten olisin tehnyt, sillä halusin saada hylkeeni kotiin. Päätin vihdoin lähteä etemmäksi rannasta ja viettää siellä yöni. Kokosin evääni ja hyljepussi kainalossani kiipesin noin kuudenkymmenen metrin päähän rannasta erään kallion juurelle, johon heittäysin istumaan. Syötyäni illallisen, aukaisin pussin suun, katsoakseni vielä kerran pientä ystävääni ennenkuin nukuin. Ensi alussa oli se potkinut kovasti, mutta oli nyt levollinen, ja koetti silloin tällöin purra minua. Taputettuani ja hyväiltyäni sitä aikani, panin sen jälleen takaisin pussiin ja sidoin pussin suun kiinni, joka tuntui suututtavan sitä kovasti, sillä se ei ollut siellä puoleksikaan niin rauhallinen, kuin sylissäni. Otin taas kirjani, lukeakseni vielä kerran kuvauksen hylkeistä. Luin, että sen nahka oli hyvin kallisarvoinen ja että siitä saatiin öljyä. Öljyä en tarvinnut, mutta arvelin nahkain olevan hyvin mukavia vuoteessani. — Suljin kirjani ja panin maata, mutta en saanut unta, ennenkuin päivän koittaessa, sillä olin niin järkytetty ja myöskin levoton aarteestani. Herätessäni paistoi aurinko suoraan silmiini. Hylkeeni makasi rauhallisesti ja ollakseni varma siitä, ettei se ollut kuollut, kosketin siihen, jolloin se huudollaan sai minut pian uskomaan toista. Menin sitten paikalle, johon olin jättänyt vanhempain ruumiit. Tarkastaessani niitä, huomasin ne molemmat kuolleiksi. Niitten nahat olivat hyvin kauniit ja päätin ottaa ne mukaani. Mutta siinä tulikin minulle aika pulma. Jos nylin hylkeet, niin en voinut viedä nyt nahkoja mukanani, koska minulla oli poikanen kannettavanani ja jonka tahdoin saada kotiin niin pian kuin suinkin, ettei se kuolisi nälkään. Päätin sentähden ensin viedä poikasen majaan, ruokkia ja lämmittää sitä ja sitten palata takaisin nylkemään hylkeitä.

Syötyäni sitten aamiaisen ja jätettyäni jäljelläolevat ruokavarani muutamaan kivenkoloon, ettei tarvitseisi kantaa niitä takaisin, läksin paluumatkalle ja kiiruhdin kulkuani, niin että saavuin majalle noin puolenpäivän tienoissa. Lintuni voivat hyvin ja näyttivät olevan tyytyväisiä ruokaan, jota olivat saaneet. Toiset nukkuivat ja ne, jotka valvoivat, eivät näyttäneet välittävän tulostani.

— Vai niin, ajattelin, te taidattekin pitää minusta ainoastaan ruoan tähden. Ensi kerralla, kun menen pois, en jätäkään teille ruokaa ja silloin kyllä räpytätte iloisesti siipiänne, kun näette minun tulevan takaisin.

En tiennyt ensin oikein, mihin panisin hylkeeni, että se pysyisi tallessa, mutta viimein päätin avata merimiesarkun ja panna sen sinne. Tein niin ja annoin sille muutaman kalapalasen, jota linnut eivät olleet ehtineet syödä. Tuo pieni eläin söi sen nopeasti. Otin siimani, mennäkseni pyytämään vähän lisää kalaa varastooni.

Puolen tunnin kuluttua palasin, pari suurta kalaa mukanani. Otin hylkeen arkusta ja ruokin sitä uudestaan. Se söi hyvin halukkaasti ja huomasin ilokseni, että se näytti jo paljon kesymmältä. Nakkasin vähän kalojen suolia linnuille, joista en enää niin paljon välittänyt. Ruokittuani eläimeni, ajattelin itseäni ja päätin syödessäni mennä seuraavana aamuna toiselle puolelle saarta nylkemään hylkeet, levittämään nahat kalliolle kuivamaan siksi, kunnes saisin paremman tilaisuuden tuoda ne sieltä kotiin. Nykyään en tahtonut jättää uutta ystävääni pitkäksi aikaa yksikseen, sillä aioin sen kesyttää ja saada pitämään itsestäni. Ruokittuani sitä vielä aamulla uudestaan, suljin arkun kannen ja läksin tyynen puolelle saarta.

17. Sydänsurua.

Saavuin sinne aikaiseen, nylin molemmat hylkeet, ja vedin nahat, vaikka vaivalla, ylemmäs maalle kallion viereen, missä olin ollut yötä edellisellä kerralla. Levitin ne sinne kuivamaan ja panin suuria kiviä painoksi laidoille, ettei tuuli niitä veisi. Oli jo melkein hämärä, kun lopetin, mutta läksin kumminkin kotimatkalle ja saavuin majaan noin tuntia jälkeen auringonlaskun, sillä opittuani nyt tuntemaan tien kuljin matkan puolta nopeampaan, kuin ennen. Ryömin pimeässä vuoteelleni ja nukuin hyvin työni jälkeen.

Seuraavana aamuna heräsin hyljepoikasen valittaviin huutoihin ja kiiruhdin hakemaan sille vähän ruokaa. Otin sen esille arkusta ja syöttäessäni sitä kummastelin, miten kesyksi tuo pieni eläin oli jo tullut. Se jäi syötyään tyynesti luokseni, tunkeutuen lähelleni, niinkuin olisin ollut sen emä, ja yrittipä lähteä jälkeenikin, kun jätin sen.

Lintuni näyttivät hyvin hölmöiltä ja tyhmiltä. Huomasin myös niiden olevan hyvin likaisia ja aina rientävän purolle kun siinä oli vettä. Päätin tästä, että ne ehkä haluavat kylpeä suolaisessa vedessä. Otin sentähden yhden niistä mukaani uimarantaan ja päästin sen veteen, sidottuani pitkän nuoran sen jalkaan. Tuon eläinraukan tapa räpyttää siipiään, sukellella ja pestä itseään todisti, että otaksumiseni oli oikea. Soin sille sitten noin puoli tuntia virkistysaikaa ja vein sen takaisin tuodakseni toisetkin uimaan. — Koska melkein joka päivä sen jälkeen soin niille tämän huvin, niin alkoi niiden höyhenpuku tästä lähtien muuttua kiiltävämmäksi ja pehmeämmäksi.

Pysyttelin majassani noin viikon verran, kesytellen hyljettäni, joka nyt jo oli minuun hyvin kiintynyt, ja eräänä iltana mennessäni nukkumaan ryömi se viereeni vuoteelle, jääden siitä lähtien sänkytoverikseni.

Viikon kuluttua menin hakemaan nahkoja toiselta puolelta saarta ja saavuttuani sinne, kannoin ne molemmat vuorenharjanteelle. Se oli kerrassaan kovaa työtä. Seuraavana päivänä vein ne majalle asti ja koska ne olivat aivan kuivia, levitin ne vuoteelleni maatakseni niillä, sillä en pitänyt höyhenten hajusta, vaikka niin kauan olinkin niitä käyttänyt.

Miten aika vierikään nyt joutuin hylkeeni ja lintujeni seurassa ja niissä töissä, joita ne ja kasvitarhani antoivat minulle! — Oli laskujeni mukaan jo melkein lintujen paluuaika lähenemässä. Jonkun ajan kuluttua huomasin lintujeni tulevan hyvin levottomiksi. Ne olivat, niinkuin olen maininnut, ruvenneet olemaan parittain ja kun niitten höyhenpuku tuli täydelliseksi, näki selvään, että uros ja naaras, niinkuin olin otaksunut, pitivät yhtä. Ne olivat saaneet olla kauan aikaa vapaina, mutta näkyivät nyt, etenkin uroot, halusta lentelevän. Ensin aioin leikata niitten kaikkien siivet, koska pelkäsin niitten yhtyvän toisiin lintuihin, kun ne saapuivat. Mutta kun huomasin niitten pitävän paljon toisistaan, päätin leikata ainoastaan naaraitten siivet, koska arvelin, etteivät uroot niitä hylkäisi. Menettelin niin, ollen valmis mukautumaan siihen, mitä tapahtuisi, sillä sen jälkeen kuin olin saanut hylkeen seurakseni, en välittänyt enää linnuista niin paljon kuin ennen.

Vihdoin tulivat uudet linnut ja pesiytyivät guanokentälle, niinkuin ennenkin. Sain pian mennä hakemaan tuoreita munia. Minun naaraanikin rupesivat kuopimaan ja laittamaan itsellensä pesiä ja muutamien päivien kuluttua rupesivat ne munimaan. Kun luulin niitten heti, niin pian kuin poikaset vaan tulivat lentokykyisiksi, tahtovan lähteä tiehensä, otin pois munat, estääkseni niitä siitä. Mutta vaikka otinkin aina munat pois, munivat ne uudestaan ja jatkoivat tätä lähes kaksi kuukautta, varustaen minut tuoreilla munilla vielä kauan sen jälkeen, kuin villilinnut olivat lähteneet saaresta. Kun naaraat olivat munineet ensimmäiset munansa, koettivat uroot siipiänsä, tehden pieniä kierroksia ilmassa ja lentäen sitten merelle päin. Luulin niitten paenneen, mutta erehdyinkin, sillä ne palasivat takaisin noin neljännestunnin kuluttua, jokainen kantaen nokassaan kalaa, jonka se toi puolisollensa. Tuo näytti minusta hauskalta ja päätin antaa niitten tästä lähtien itse huolehtia ruoastaan. Niin ne tekivätkin ja kauniilla ilmalla riitti kalaa vielä sekä hylkeelle että minullekin aivan tarpeeksi. Kun niitten palattua lentomatkoiltaan anastin kalat, lähtivät ne uusia hakemaan, siksi kunnes naaraatkin olivat saaneet osansa.

Eräs epäkohta tuotti minulle kumminkin suuria vaikeuksia, sillä silloin kuin linnut eivät pahoilla ilmoilla saaneet kaloja, en saanut niitä niinäkään, koska kalat eivät silloin syöneet onkea. Vähän ajateltuani päätin sentähden erottaa osan uimalahtea merestä, irtonaisista kivistä tekemälläni aidalla, jonka läpi vesi voisi virrata, mutta jota kalat eivät voisi läpäistä; siinä säilyttäisin kaloja elävinä, ruoaksi hylkeelle ja linnuille.

Lopetettuani ruokavarojen keräämisen ja saatuani ne onnellisesti majaan talteen, alotin aidan rakentamisen, johon minulta ei mennytkään kauan aikaa, sillä lahti ei ollut puolta metriä syvempi ja ainoastaan kolme metriä leveä. Niin pian kuin aita oli valmis, pyydystin jokaisena kauniina päivänä niin monta kalaa, kuin arvelin tarvittavan ja päästin ne kalalammikkooni. Se näytti olevan tarkoitukseen sopiva, sillä kalat jäivät elämään, mutta tarvittaessa oli minulla aika työ pyydystää niitä sieltä, koska ne eivät tahtoneet syödä onkea.

Koska minulla ei ollut enää mitään huolta linnuistani, vaan päinvastoin paremmin hyötyä, vietin kaiken aikani hylkeeni kanssa. Tarvitsin sille nimen ja kun luonnonkirjastani luin, että muudatta leijonaa sanottiin Neroksi, niin arvelin sitä hyvin sopivaksi nimeksi hylkeelle ja ristin sen siksi, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan, mitä "Nero" merkitsi. Eläin oli nyt jo tullut niin kesyksi, että se huusi, jos joskus johonkin lähdin ja seurasi minua kallioille, niin pitkälle, kuin vain pääsi, mutta muudan uimarannan tien osa oli liian vaikea sen kuljettavaksi ja sinne se aina jäi huutelemaan siksi aikaa, kun olin poissa. Useammasti kuin kerran olin ottanut sen mukaani sinne pestäväksi, josta se näytti erittäin pitävän. Päätin sen tähden raivata kivet pois tieltä, että se voisi seurata minua omin voimin koko matkan lahdelle, sillä se oli kasvanut niin paljon, että en enää tahtonut jaksaa sitä kantaa. Viikon työskenneltyäni olin saanutkin kaikki kivilohkareet vyörytetyiksi syrjään ja iloitsin nähdessäni eläimen seuraavan minua lahdelle ja syöksyvän veteen. Se ei ollut ollut siellä senjälkeen kuin olin rakentanut kalalammikkoni ja tultuaan nyt sinne, sukelsi se heti ja otti kiinni kalan, jonka se toi rantaan.

— Kas vaan, ajattelin, nyt tiedän, miten saan kalaa, kun tarvitsen; vien vain Neron lammikkoon.

Huomautan tässä, että Nero oppi pian tottelemaan käskyä kuin koira. Minulla oli pieni piiska, jolla aina, kun se teki jotakin pahaa, löin sitä vähän turpaan. Se puisteli päätään, näytti hampaitaan ja murisi, mutta tuli sitten ystävänäni luokseni. Koska se joka päivä seurasi minua lahdelle, niin täytyi minun estää sen kalanpyynti silloin kuin en niitä tarvinnut, ja onnistuinkin. Ei kukaan, joka ei ole sellaista nähnyt, voi ymmärtää tämän eläimen uskollisuutta ja oppivaisuutta sekä rakkautta, jota osoitin sitä kohtaan. Se oli seuralaiseni ja leikkitoverini päivällä ja sänkytoverini öillä. Me olimme eroamattomat.

Toisen erakkovuoteni viimeisinä aikoina sattui eräs tapaus, josta minun nyt täytyy kertoa. Nero oli tullut kanssani lahdelle, missä seisoin kalliolla onkimassa, mutta se ei pysynytkään lammikossa, vaan kiipesi aidan yli ja syöksyi mereen, vinkuen ihastuksesta ja tehden kaikenmoisia hullunkurisia hyppyjä. En ajatellut asiaa sen enempää. Se sukelti ja katosi muutamiksi minuuteiksi, mutta kohosi sitten pinnalle juuri kallioiden juurella ja peloitti pois kalat, niin etten saanut mitään. Ajaakseni sen etemmäksi, heittelin sitä kivillä, joista yksi sattui siihen melko kovasti, jonka jälkeen se sukelti. Vähän ajan kuluttua käärin siimani kokoon, vihelsin sille, että se tulisi pois, vaikka en sitä nähnytkään, ja läksin majaan, ollen varma siitä, että se pian tulisi perässäni, sillä voihan se nyt kulkea omalla tavallaan majasta rantaan milloin vain tahtoi. Oli aikainen aamu ja työskentelin kasvitarhassani, joka nyt oli parhaassa kukoistuksessaan. Vasta päivällisen aikana huomasin, ettei se ollut tullutkaan takaisin ja menin sentähden lahdelle katsomaan. Se ei ollut siellä, enkä voinut löytää sitä mistään. Huusin ja vihelsin, mutta turhaan ja säikähdin kovin ajatellessani, että aarteeni oli lähtenyt luotani.

— Ei kai se nyt voinut suuttua siitä, että heittelin sitä kivillä, ajattelin, sen vuoksi se nyt ei olisi lähtenyt luotani.

Kaksi tahi kolme tuntia seisoin sitten siellä tähystelemässä, mutta tuloksetta, en nähnyt mitään hyljettä, mitään Neroa. Sydäntäni kirveli ajatellessani sen hyljänneen minut, ja ensimmäisen kerran elämässäni muistaakseni purskahdin itkuun. Ensimmäisen kerran elämässäni tunsin itseni todellakin onnettomaksi. Olin kiintynyt tähän toveriini ja yksinäisyyden ystävääni koko sydämestäni, tuhlaten sille hellyyttäni, ja pidin nyt elämää oikeana taakkana ilman sitä. Vihdoin palasin majaan, mutta tunsin itseni niin onnettomaksi, etten voi sanoilla kertoa. En voinut saada rauhaa. Pari tuntia ennen auringon laskua menin taasen kallioille ja huusin ääneni käheäksi. Kaikki turhaan. — Yön tullessa palasin jälleen majaan ja heittäydyin epätoivoissani vuoteelleni.

"Luulin sen pitäneen minusta", sanoin itsekseni. "Luulin sen rakastavan minua, niinkuin minäkin rakastin sitä, ja minä ainakaan en olisi sen luota näin lähtenyt." Ja kyyneleeni alkoivat juosta uudelleen ajatellessani etten milloinkaan enää saisi nähdä Neroa.

Lukija pitänee kai suruani liioiteltuna ja anteeksiantamattomana, mutta asettukoon vain itse minun sijaani. Kuusitoistavuotias poika, asumassa autiolla saarella yksinään toverin kanssa, joka, vaikka se olikin puhumaton eläin, oli minulle uskollinen. Se vastasi kaikkiin hyväilyihini, oli ainoana toverinani, ystävänäni, ainoana esineenä, jota rakastin ja hellin. Se oli ymmärtäväinen ja luulin sen rakastavan minua yhtä paljon kuin minä sitä, mutta nyt oli se hylännyt minut ja minulla ei ollut ketään muuta, josta välittäisin ja joka välittäisi minusta. — Kyyneleeni juoksivat toista tuntia, kunnes vihdoin väsyin ja nukuin.

18. Vene.

Aikaisin seuraavana aamuna, vielä pimeällä, tunsin jonkun koskettavan itseäni. Nousin istumaan ja heikko ilon huuto ilmaisi minulle heti, että se oli Nero, joka oli vierelläni. Niin, se oli Nero, joka oli tullut takaisin, kiivennyt tuon jyrkän polun rannasta majaan palatakseen isäntänsä luokse. Tarvinnenko sanoa, että olin aivan suunniltani ilosta. Suutelin sitä niinkuin se olisi ollut joku ihminen, itkin sen kanssa ja vähän ajan kuluttua makasimme yhdessä samassa vuoteessa. Niin se kävi, ja en ole koskaan sitten myöhemmässä elämässäni tuntenut niin pikaista muutosta surusta iloon.

— Voi, jos olisit lähtenyt luotani, ilkimys, sanoin sille seuraavana aamuna noustuani. Kuinka voitkaan peloittaa ja tehdä minut niin onnettomaksi? — Nero näytti olevan jälleennäkemisestämme yhtä iloissaan, kuin minäkin ja oli uskollisempi kuin ennen.

Sivuutan nyt muutamilla sanoilla useita kuukausia ja koetan lukijalle kuvata olosuhteitani kolmannen erakkovuoteni lopussa. — Olin lähes seitsemäntoista vuotias, suuri ja roteva poika. Olin lakannut käyttämästä linnunnahkapukua ja korvannut sen muutamalla merimiespaidalla, jonka olin löytänyt arkusta. Semmoinen oli sitten koko pukuni ja olisihan se ollut moitteettomampi, jos se olisi ollut pitempi, mutta koska minulla ei ollut muuta toveria kuin Nero, niin en tarvinnut olla niin tarkka kuin jos olisin ollut suuremmassa seurassa. Luulen, että näinä kolmena vuotena olin lukenut raamatun, rukouskirjan ja luonnonkirjan läpi noin viiteen kuuteen kertaan ja hyvämuistisena osasin ne melkein ulkoa. Raamattua olin lukenut niinkuin sulettua kirjaa, sillä en sitä ymmärtänyt, koska ei ollut ketään, joka olisi sitä minulle selittänyt. — Lueskelin vain huvikseni, enkä muuten.

Kasvitarhani oli nyt mitä kukoistavimmassa tilassa, köynnöskasvit olivat kasvaneet niin, että ne kokonaan peittivät majan kattoineen ja riippuivat verhoina kummallakin puolella ovea. Useat taimistani, jotka olivat aivan pieniä istuttaessani ne uudestaan, olivat kasvaneet suuriksi puiksi, joiden latvat huojuivat merituulessa korkealla majan yläpuolella, ja yleensä kaikki kasvit, jotka olin istuttanut, olivat kastelemalla ja lannoittamalla hyötyneet mitä rehevimmiksi. Majani oli todellakin niin peitossa ja suojassa, että sen alkuperäinen muoto oli kokonaan kadonnut. Näöltään oli se kuin mikäkin lehtimaja puitten keskellä ja katsottuna uimarannan kallioilta näytti se hyvin kauniilta.

Tietysti olin monta kertaa kiivennyt rotkoon ja kun kirveeni nyt kerran oli kunnossa, olin vähitellen koonnut uimarantaan paljon risuja, enemmän kuin pitkään aikaan tulisin tarvitsemaan, koska harvoin sytytin valkeaa, mutta olihan risujen hakkaaminen työtä ja työstä olin saanut suuren ilon aiheen. Useita kertoja myöskin olin käynyt saaren toisella puolella ja tapellut hylkeitten kanssa, joita olin tappanut monta, koska niitten nahat olivat majassa hyvin hyödyllisiä ja mukavia. Olin koonnut noin kolme tusinaa mitä hienoimpia nahkoja, melkein enemmän kuin tarvitsin, mutta olin koonnut niitä samasta syystä kuin puitakin, nimittäin aikani kuluksi, ja voinpa lisätä, mielenjännityksestä, jota ottelut hylkeitten kanssa minulle soivat.

En ole kertonut näistä tappeluista, koska olen arvellut niitten ehkä väsyttävän lukijaa, mutta eräästä tapauksesta, jossa olin vähällä menettää henkeni, täytynee minun mainita. Hyökkäsin muutaman hyvin kaunisturkkisen uroshylkeen kimppuun, sillä valitsin aina semmoiset eläimet, joilla oli kauniimmat nahat. Se loikoi muutamalla paadella lähellä vettä ja olin ryöminyt kalliolta hylkeen rannan puolelle, ettei se voisi paeta heittäytymällä mereen, niinkuin se varmaan olisi tehnyt; mutta tähdätessäni tavallista iskuani sen turpaan, luiskahtikin jalkani märällä kalliolla, niin etten osunutkaan eläimeen, vaan lankesin. Eläin, joka oli suurimpia uroksia, tarttui hampaillaan kiinni paitaani, syöksyi mereen kanssani ja sukelsi syvälle veteen. Oli onni, että se tarttui paitaani eikä ruumiiseeni ja myöskin se, että olin hyvä uimari. Se laahasi minua mukanaan, jolloin päänikin joksikin aikaa joutui paidan sisään, mutta vapautin itseni siitä vetämällä käteni pois hioista; jätettyäni koko paidan sille, kohosin melkein tukehtuneena pinnalle. Onneksi ei paidan hiansuissa ollut nappeja. En olisi voinut vapautuakaan, vaan olisin auttamattomasti hukkunut, jos niin olisi ollut laita. Mainitsen tästä erittäinkin sentähden, että koska oli hyvin hankalaa pitää hiansuita kiinni napeitta, olin aikonut ottaa perämiehen napit, jotka, kuten lukija muistaa, oli annettu Jacksonin huostaan, toimitettavaksi perämiehen vaimolle, mutta tarkemmin ajateltuani arvelin voivani ne kadottaa ja koska ne olivat uskottua tavaraa, ei minulla ollut siihen oikeutta. Tämä oikea päätös pelasti siis todennäköisesti henkeni. Kiipesin taasen kalliolle ja näin, kääntyessäni katsomaan, hylkeen vesirajassa puistelemassa raivoissaan paitaani. Tuo oli onneton sattuma, koska en ainoastaan menettänyt paitaani, vaan pudotin myöskin kirveeni sukeltaessani veteen. Jäljelle jäi ainoastaan veitsi, joka riippui nuorasta kaulassani.

Muutapa minulla ei nyt enää ole puhumista kuin linnuistani, jotka elivät entiseen tapaansa. Ne kylpivät säännöllisesti, munivat ajallaan, urokset pyytivät kalaa ja toivat majaan, sanalla sanoen, ne olivat yhtä tyhmiä ja ikäviä kuin ennenkin. Ne eivät lähteneet luotani, eivätkä milloinkaan näyttäneetkään halua sellaiseen sen jälkeen kuin ensimmäiset muuttolinnut palasivat saarelle. Ne olivat hyödyllisiä, mutta eivät juuri kauniita eivätkä mukavia seuralaisia sellaiselle, jolla oli niin viisas toveri kuin Nero.

Kun nyt olen muutamilla sanoilla kertonut tarinani edellämainittuun aikaan asti, on kai minun nyt puhuttava siitä, miten elämäni saarella taasen muuttui toisenlaiseksi. Olenhan maininnut, että arkussa oli kiikari, jonka merivesi oli kastellut ja tehnyt kelvottomaksi. Jackson oli koettanut näyttää minulle, miten sitä käytetään ja näyttänytkin oikein, mutta koska lasit olivat lian ja kosteuden himmentämät, en voinut nähdä sillä mitään. Olin irroittanut kaikki lasit, paitsi niin sanottua objektiivia, ja puhdistanut ne. Vesi oli tunkeutunut objektiivin molempien lasien väliin ja koska en osannut sitä aukaista, jäi se niin himmeäksi, etten voinut nähdä sen läpi mitään. Panin siis kiikarin syrjään kelvottomana. Noin vuoden kuluttua otin sen jälleen esille ja huomasin kosteuden lasien välistä kokonaan kadonneen. Voin nähdä hyvin selvästi sen läpi ja harjoiteltuani vähän aikaa osasin käyttää sitä niin hyvin kuin joku toinenkin. Käytin sitä kumminkin ani harvoin, koska en sitä tarvinnut. Näköni oli hyvin tarkka ja laivaa, joka voisi tulla saarelle, en enää ajatellutkaan. Mutta muutamana iltana, kun oli oikein paha ilma ja meri myllersi kovasti, olin näkevinäni jotakin kummallisempaa noin neljän peninkulman päässä merellä. Arvelin ensin sen olevan jonkun valaan, jotka tähän aikaan vuodesta usein suurina parvina oleilivat saaren lähistöllä, jolloin oli tapanani katsella niitten ruiskutuksia ja keikahduksia, jos nyt niin voidaan sanoa, ja Jackson oli kertonut minulle pitkiä juttuja valaanpyynnistä. Mutta tämä esine näytti laskeutuvan auringon valossa valkealta, jonka tähden kävin noutamassa kiikarin; näin silloin sen olevan purjeveneen tahi hyvin pienen laivan. Se laski myötäistä suoraan saarta kohti. Seurasin sitä suurella mielenkiinnolla aina pimeään asti ja päässäni pyöri sinä aikana mitä erilaisimpia ajatuksia. Rupesin sitten tuumimaan, mitä tekisin. Tiesin kuun nousevan noin tunnin kuluttua ja koska taivas ei ollut pilvessä, vaikka tuuli olikin kova ja meri myrskyinen, arvasin pian taasen saavani veneen näkyviini.

Vähän mietittyäni päätin lähteä uimarantaan ja sytyttää suun molemmin puolin oleville kallioille risukimppuja palamaan, että tulijat tietäisivät ohjata venettään oikealle maihinnousupaikalle. Odotin vielä hetkisen ja lähdin sitten rantaan, ottaen mukaani kiikarin ja vähän kuivia sammalia. Kannoin risukimppuja kallioille ja sytytin ne palamaan. Toin aina uusia, kun entiset olivat palaneet, ja istuuduin sitten katsoakseni kiikarilla, voisinko huomata venettä.

Kuun noustua erotin sen noin peninkulman päässä saaresta, kokka suunnattuna palavista risukimpuista loistavaa valoa kohti. Lisäsin risuja kummallekin puolelle ja menin hakemaan lisää. Myrsky oli kiihtynyt, ja vesi roiski kallioille uhaten sammuttaa valkeat, mutta minä vain lisäsin puita, enkä antanut tulien sammua. Neljännestunnin kuluttua oli vene tullut noin parin sadan metrin päähän saaresta, ohjaten paremmin pitkin rantaa kuin suoraan tulia kohti. Ne olivat kääntyneet vastatuuleen, koska eivät olleet tienneet, miten pääsisivät maihin, ennenkuin näkivät molemmat tulet, jolloin ne hoksasivat, minkä vuoksi ne olivat sytytetyt. Heti käänsivät ne veneen uimalahtea kohti ja syöksyivät eteenpäin kuohuvilla laineilla. Vapisin niitten puolesta, koska tiesin, että jos vesi silloin kun ne tulivat kalliokielekkeiden kohdalle, vetäytyisi takaisin, menisi vene kappaleiksi, vaikka ihmiset pelastuisivatkin. Onneksi niille ei kumminkaan käynyt sillä tavalla. Ne liukuivat muutaman suuren aallon harjalla suoraan lahden yli rakentamalleni padolle ja vene tarttui pohjaan.

— Eläköön! Hyvin tehty, kuulin jonkun sanovan. Alas purje pojat, kaikki on hyvin!

Kun purje oli laskettu, näin tulien valaisemassa veneessä useampia henkilöitä. Olin liian kiihdyksissä sanoakseni jotakin, enkä tiennytkään, mitä sanoisin. Tunsin vain, etten enää ollut yksinäni, ja lukija voi kuvitella mielessään iloani ja ihastustani.

19. Haaksirikkoiset.

Korjattuaan purjeen, hyppäsivät miehet veneestä veteen ja kahlasivat maalle.

— Kuka sinä olet? sanoi eräs miehistä minulle, ja kuinka monta ihmistä täällä on?

— Tällä saarella ei ole ketään muita kuin minä yksinäni, vastasin, mutta olen iloinen tulostanne.

— Oletko? Silloin, ystäväni, voinet ehkä sanoa, miten saamme jotakin syötävää?

— Kyllä vain, odottakaa vähän, niin tuon aivan tarpeeksi, vastasin.

— Hyvä, kiiruhda siis, niin olet kiltti. Me olemme tarpeeksi nälissämme syödäksemme sinut, jos et voi löytää jotakin parempaa.

Olin juuri lähdössä majaan hakemaan muutamia kuivattuja lintuja, kun joku toinen miehistä huudahti:

— Kuule, voitko tuoda meille myöskin vettä?

— Voin kyllä, vaikka paljonkin, vastasin.

— Hyvä! Kuule Jim, annapas tänne se sankko. Jim antoi sankon ja ojentaessaan sen minulle sanoi mies:

— Tuo koko sankollinen, poika!

Kiiruhdin majaan, täytin sankon vedellä, hain muutamia kuivattuja lintuja ja kiiruhdin kantamuksineni takaisin uimarantaan. Sielläkään eivät miehet olleet toimettomina. He olivat tehneet risukimpuista suuren nuotion kallioitten juurelle ja olivat parasta aikaa telttaa veneen purjeesta pystyttämässä.

— Tässä on vesi ja muutamia lintuja, sanoin tultuani heidän luokseen.

— Lintuja! Mitä lintuja ne ovat? kysyi sama mies, joka ennenkin oli puhutellut minua ja joka näytti olevan noitten muiden päällikkö. Hän otti yhden käteensä, tarkasteli sitä tulen valossa ja sanoi: Huonoa ruokaa, pelkään minä.

— Mitä, perämies, luulitteko pääsevänne oikeaan kunnon ravintolaan maihin tultuanne, vai kuinka? sanoi eräs miehistä.

— Hölmö, olisin kai siinä tapauksessa ensimmäiseksi tilannut grogin, vastasi hän. Luulenpa, että saan huudella kauan ennenkuin tapaan jonkun, joka tarjoaisi semmoisen täällä.

Koska muistin Jackson'in sanoneen rommia grogiksi, huomautin:

— Grogia kyllä on paljonkin, jos sitä haluatte.

— Onko poikaseni ja missä?

— Tuossa tynnyrissä, joka on vedessä tuolla veneenne tuolla puolella, vastasin. Voin heti tuoda teille vähän.

— Mitä, tuossako tynnyrissä? Rommia kellumassa suolavedessä, sehän on hullua. Tulkaa tänne kaikki miehet, sillä puhut kai totta, poika! Ei mitään leikkiä, toivon minä, tahi muuten tulet sitä katumaan.

— En minä valehtele, tuossa se on.

Kaikkien muitten, paitsi yhden, seuraamana kahlasi mies rommiastialle.

— Varokaa, tulpat voivat irtaantua.

— Minä näen, ei ole mitään Vaaraa, ystäväni. Ottakaa nyt kaikki kiinni yht'aikaa! Näin sanottuaan tarttuivat kaikki astiaan, nostivat sen ylös vedestä ja kantoivat maalle.

— Annapas Jim sieltä veneestä se pieni juoma-astia, sanoi mies, niin pian tässä nähdään, onko se oikeata lajia.

Hän irroitti tulpat, juoksutti väkiviinaa vähän astiaan ja maisteltuaan sitä vannoi sen olevan erinomaista. Astia kiersi sitten miehestä mieheen ja kaikki joivat vähäsen.

— Meitä seurasi onni tänä yönä. Me putosimme, niinkuin sanotaan, jaloillemme, sanoi ensimmäinen mies. — Kuule Jim, pane ne kuivatut kanat kattilaan kiehumaan ja kuori perunoita sekaan, niin saamme hyvän aterian. Kun meillä sitten vielä on tämä astia seuranamme, niin takaanpa, että voimme hyvin.

— Kuulepas toveri, sanoi hän ja kääntyi minuun, sinä olet kunnon poika. Kuka on jättänyt sinut tänne saarelle tekemään meille kaikki valmiiksi?

— Olen syntynyt täällä, vastasin.

— Syntynyt täällä! Hyvä, saamme kuulla siitä huomenna. Nyt täytyy meidän korvata menetetty aikamme, sillä emme ole saaneet syötävää emmekä juotavaa sitten keskiviikkoaamun. — No joutuin, pojat! Pystytä teltta, Jim, tyhjennä vesi kattilaan ja lähetä alkuasukas hakemaan uutta rommia.

Sankko työnnettiin minulle ja palasin pian takaisin tuoden sen täynnä rommia. Kun näin, ettei miehillä ollut minkäänlaista kasaria, kävin hakemassa sellaisen.

— Sinä olet todellakin kelpo poika, sanoi perämies; missä sinä asut? Onko sinulla jonkunlaista majaa tai luolaa, jossa oleskelet?

— Kyllä, vastasin. Minulla on maja, mutta se ei ole tarpeeksi suuri meille kaikille.

— Ei, ei, emme me aiokaan lähteä sinne, sillä meillä on kyllä tarpeeksi hyvä siellä, missä olemme, rommitynnyrin vieressä, mutta näetkös, poikani, meillä on mukanamme täällä myöskin eräs nainen.

— Nainenko, huudahdin! En ole milloinkaan nähnyt ketään naista. Missä hän on?

— Hän istuu tuolla nuotion vieressä. Pyörähdin katsomaan ja näinkin erään joukosta vilttiin käärittynä ja päässään suuri olkihattu, joka kokonaan peitti kasvot. Nainen oli kuin mikähän tyllerö ja istui liikkumatonna tulen ääressä. — Sanoessani, etten milloinkaan ollut nähnyt naista, purskahti mies nauramaan.

— Mutta sanoithan, poika, syntyneesi tällä saarella, vastasi perämies vihdoin. Eikö sinulla sitten olekaan äitiä?

— En voi muistaa äitiäni, sillä hän kuoli ollessani vielä hyvin pieni ja siksi sanoinkin, etten ennen milloinkaan ollut nähnyt ketään naista.

— Hyvä, se on selvää, mutta katso ystäväni, tämä ei ainoastaan ole nainen, vaan vieläpä erilajinen nainen, ja ei käy päinsä, että hän jäisi tänne joukkoomme illallisen jälkeen. Miehet taitavat nimittäin syötyään ruveta vähän ryyppäämään ja voisi tapahtua, että ne käyttäytyisivät sopimattomasti. Sentähden kysyinkin sinulta majasta, että voisit viedä hänet sinne nukkumaan. Voitko tehdä sen?

— Kyllä, saatan hänet sinne, jos hän tahtoo seurata.

— No se on hyvä, hänellä on siellä kaikissa tapauksissa mukavampi kuin täällä. Mutta kuule, poika, missä sinun housusi ovat?

— Minulla ei ole milloinkaan sellaisia ollutkaan.

— No, jos sinulla sattuisi sellaiset olemaan, niin vedä ne jalkaasi, sillä olet jo kylliksi vanha niitä kantamaan.

Jäin heidän luokseen siksi aikaa, kun ateriaa valmistettiin, ja tein kaikenlaisia kysymyksiä, jotka heitä kovasti naurattivat. Suuri, rautainen, kolmella matalalla jalalla seisova kattila oli minusta hyvin kummallinen. En ollut milloinkaan ennen nähnyt sellaista, enkä myöskään mitään keitettävän. Kysyin, mikä se oli ja mistä se oli tehty. Perunat kummastuttivat minua myöskin, koska en ennen milloinkaan ollut nähnyt syötäviä juuriksia.

— Mutta missä olet sitten ollut koko elämäsi? kysyi muudan miehistä.

— Tällä saarella, vastasin hyvin yksinkertaisesti. Kahlasin veteen tarkastamaan venettä, mutta koska en tulenvalossa nähnyt paljon mitään, olin pakotettu siirtämään tarkastukseni huomiseen. Ennen illallisen valmistumista ja syömistä sain kumminkin tietää seuraavat asiat:

He olivat toinen puoli väestöä muutamasta valaanpyytäjästä, joka oli törmännyt karille noin seitsemänkymmenen peninkulman päässä saaresta. Heidän oli täytynyt heti jättää laiva, joka muutamien minuuttien kuluttua kaatui. Laivasta olivat he lähteneet kahdella veneellä, mutta eivät tietäneet, mihin toinen vene oli joutunut, se kun oli yöllä kadonnut heidän näkyvistään. Kapteeni ja kuusi miestä olivat olleet siinä veneessä, perämies kuuden muun miehen kanssa, paitsi rouvashenkilöä, siinä, joka äsken oli tullut maihin.

— Mikä on rouvashenkilö? kysyin.

— Tarkoitan naista, joka istuu tuolla. Muutamat Sandwichsaarten alkuasukkaat tappoivat hänen miehensä ja nainen oli kotimatkalla Englantiin. Meillä oli toverina eräs toinen valaanpyytäjä, jonka piti ottaa öljylastimme ja purjehtia Englantiin viemään sekä sitä että omaa lastiansa, ja sen mukana olisi lähetyssaarnaajan vaimokin päässyt kotiinsa.

— Mikä on lähetyssaarnaaja?

— En tiedä sitä niin tarkoin, mutta jonkunlainen pappi se vain on, jonka tehtävänä on pakanoiden opettaminen.

Ateria oli nyt valmis ja kattilasta leviävä haju oli herkullisempi kuin mikään ennen tuntemani. Kattila nostettiin tulelta, sisällys kaadettiin erääseen ruoka-astiaan ja annettuaan pienemmällä astialla annoksen tulen ääressä istuvalle vilttiin kääriytyneelle naisellekin, kerääntyivät he kaikki suuren astian ympärille ja alkoivat syödä.

— Tule, poika, syömään kanssamme, sanoi perämies. Sinä kai et ole vielä syönyt ja hankittuasi meille tällaisen aterian olisi väärin, jos et saisi ottaa siihen osaa.

En juuri viivytellyt totellessani hänen käskyään, ja täytyy tunnustaa, etten ennen milloinkaan elämässäni ollut nauttinut mistään ateriasta niin paljoa.

— Kuulepas, poika, onko sinulla suurikin varasto näitä kuivattuja lintuja? kysyi perämies.

— Kyllä minulla on paljon, mutta ei tarpeeksi pitkäksi aikaa näin suurelle joukolle.

— Hyvä, mutta kai niitä voidaan saada enemmän, vai mitä?

— Ei ennenkuin linnut palaavat ja se ei tapahdu ennenkuin viiden täysikuun perästä.

— Viiden täysikuun! Mitä tarkoitat?

— Tarkoitan, että viisi täyttä kuukautta täytyy kulua, yksi toisensa perään.

— Ahaa, ymmärrän! No sitten emme voikaan jäädä saarelle.

— Emme, vastasin, meidän täytyy kaikkien lähteä täältä, muuten näännymme nälkään. Olen iloinen tulostanne ja kuta pikemmin lähdemme, niin sitä parempi. Voitteko ottaa Neronkin mukaan?

— Kuka on Nero?

— Nero on hylkeeni; se on hyvin kesy.

— Saammepahan sitten nähdä. Mutta kaikissa tapauksissa, sanoi hän toisille miehille, on meidän mitä pikimmin päätettävä jotakin, sillä kuolemme nälkään, jos jäämme tänne joksikin aikaa.

He näkyivät lähteneen valaanpyytäjästä semmoisella kiireellä, etteivät olleet ehtineet ottaa mukaansa veneeseen muuta kuin pari vesitynnyriä, neljä tyhjää astiaa ottaakseen suolavettä pohjapainoksi, rautakattilan ja suuren säkillisen perunoita.

Heti syötyään hakivat he tynnyristä rommia ja perämies sanoi minulle:

— Menen nyt puhumaan naiselle ja saat sitten viedä hänet mukanasi majaan nukkumaan.

Koko tänä aikana ei nainen, joksi perämies häntä sanoi, ollut puhunut sanaakaan. Hän oli ottanut ruoan ja syönyt sen, vaieten istuessaan tulen ääressä peitteeseensä kääriytyneenä. Perämiehen häntä puhutellessa nousi hän seisomaan, ja huomasin silloin hänen olevan paljon pitemmän kuin olin luullut, mutta hänen suuri hattunsa peitti vielä kasvot kokonaan.

— Kas niin, poikaseni, sanoi perämies, näytä nyt rouvalle, missä hän saa nukkua, ja tule sitten takaisin luoksemme, jos haluat.

— Tahdotteko seurata minua? kysyin naiselta ja läksin matkaan.

Nainen tuli jäljessäni polkua ylös. Tullessamme majan edessä olevalle kentälle muistin Neron, jonka olin käskenyt pysyä majassa paluuseeni asti.

— Ette suinkaan pelänne hyljettä? sanoin. Se onkin hyvin säyseä. — Nero, tule tänne!

Nero tuli ja minun täytyi hyväillä sitä, sillä nähdessään vieraan alkoi se vähän murista.

— Onko sinulla kynttilää? kysyi toverini hyvin lempeällä ja kirkkaalla äänellä.

— Ei, mutta voinhan tuoda vähän taulaa ja sytyttää jonkun risukimpun palamaan, voidaksenne nähdä.

— Teepäs se, niin olet kiltti, vastasi hän.

Hänen äänensä kuulosti minusta suloiselta. Sain risut pian syttymään ja hän voi nyt nähdä Neron, joka oli jo tyyntynyt, ja majan sisustan.

Hän tarkasti sekä sen että vuoteet ja kysyi:

— Missä sinä nukut? Näytin hänelle vuoteeni.

— Ja tämä, sanoin viitaten toiseen, oli Jackson'in ja siinä voitte nukkua. Nero makaa luonani. Täällä on paljon hylkeennahkoja peitteeksi, jos teillä on kylmä. Ovatko vaatteenne märät?

— Ei, ne ovat jo kuivaneet, vastasi hän. Jos annat minulle muutamia hylkeennahkoja, panen nukkumaan, sillä olen hyvin väsynyt.

Levitin Jackson'in vuoteelle viisi kuusi nahkaa ja menin sitten ulos, lisätäkseni risuja nuotioon, saadaksemme enemmän valoa.

— Tarvitsetteko jotakin muuta? kysyin.

— En, en mitään, kiitos. Panetko sinäkin nyt nukkumaan?

— Aioin mennä taasen tuonne miesten luokse, mutta kun tarkemmin ajattelen, niin en tahdo jättää teitä yksinänne tänne Neron kanssa; se voisi pian purra teitä. Pelkäättekö sitä?

— En, en juuri pelkääkään, mutta en silti tahtoisi tulla purruksi. En ole, niinkuin sinä, tottunut nukkumaan sellaisten eläimien kanssa.

— No, silloin sanon teille, mitä teemme. Otan mukaani tuonne ulos muutamia nahkoja ja nukun siellä. Nero ei lähde luotani ja silloin teidän ei tarvitse pelätä. Tulee pian kaunis ilma ja tuulikin näkyy tyyntyvän. Päiväkin sitäpaitse valkenee jo noin kolmen tahi neljän tunnin kuluttua.

— Niinkuin tahdot, vastasi hän.

Otin siis muutamia nahkoja mukaani kentälle, levitin ne, ja pannessani nukkumaan toivotin naiselle hyvää yötä. Nero ryömi heti viereeni ja muutamien minuuttien kuluttua nukuimme molemmat.

20. Lähetyssaarnaajan leski.

Nero, joka heräsi varhain, herätti minut päivänkoitteessa. Muuten olisin kai nukkunutkin kauan, sillä edellisen yön vaivat ja mielen jännitys olivat väsyttäneet minut. Heti noustuani katsoin majaan ja näin naisen nukkuvan hyvin sikeästi. Hän oli riisunut vaatteensa, ottanut hatun pois päästään ja hänen musta tukkansa valui olkapäille. Nähtyäni ennen ainoastaan Jackson'in suurine partoineen olin ensin miesten maihinnoustessa kummastellut niiden pieniä partoja, mutta nähdessäni nyt naisen sileän ihon, joka näytti nyt erittäin vaalealta ja kalpealta, oli ihmettelyni suurempi. Huomasin myöskin, että hänen piirteensä olivat paljon hienommat kuin miesten; hänen hampaansa olivat myöskin hyvin valkeat, jotavastoin Jackson'in olivat mustat ja huonot. Halusin nähdä hänen silmänsä, mutta ne olivat ummessa. Muuta erotusta en voinut huomata, koska hän oli vetänyt peiton leukaansa asti.

— Tämmöinen on siis nainen, sanoin itsekseni, niin, kyllä hän on hyvin sen kaltainen, jonka näin joskus unissani. Katselin häntä vielä vähän aikaa, mutta vetäydyin sitten kiireesti takaisin, koska Nero tuli perässäni majaan ja pelkäsin sen herättävän naisen.

Pysähdyin majan edustalle ja ajattelin, mitä tekisin. Aioin sytyttää valkean ja mennä pyytämään kaloja, paistaakseni niitä hiilillä aamiaiseksi, ja huusin Neron mukaani. Lahdelle tultuani näin kaikkien merimiesten nukkuvan teltassa, jonka ne olivat pystyttäneet veneen purjeesta. Ne näyttivät olevan samanlaisessa tilassa kuin Jackson'kin oli yön juopoteltuaan, ja otaksuin sentähden, että ne olivat päissään, enkä kai siinä suuresti erehtynytkään. Nero sukelsi veteen ja pyydysti kalan, niinkuin olin käskenyt, jonka jälkeen menin tarkastamaan venettä. Siinä meni minulla puoli tuntia ja olin pahoillani, ettei kukaan miehistä ollut hereillään, että olisin voinut kysyä, mitä halusin. Tarkastin myös kattilan, purjeet ja vesitynnyrit. Ne olivat pieniä, noin kahdeksantoista-litran vetoisia tynnyreitä hyvin sopivia veneisiin. Viivyin siellä noin tunnin ja palasin sitten takaisin majaan, kantaen risukimppua olallani ja kalaa suussaan pitävä Nero perässäni. Tullessamme majaan oli nainen ovella meitä vastassa. Nyt ei hänellä ollut peitettä ympärillään, sillä oli hyvin lämmin, kirkas ja kaunis aamu.

— Nero tuo teille aamiaista, sanoin, sentähden täytyy teidän pitää siitä.

— Sen olen kyllä tekevä, jos vain vastaisuudessa olemme toistemme seurassa, vastasi hän.

— Tarvitsetteko jotakin?

— Kyllä, voit tuoda minulle vähän vettä. Täytin ruoka-astian purosta ja vein sen hänelle.

Perkkasin sitten kalat ja annoin suolet linnuille, jotka kokoontuivat ympärilleni.

Nainen pesi kasvonsa ja kätensä, palmikoi hiuksensa ja istuutui sitten kalliolle. Sillä aikaa olin sytyttänyt risukimpun palamaan, perkannut kalan ja odotin vain risujen hiiltymistä, voidakseni paistaa sen. Koska minulla ei sillä aikaa ollut mitään tekemistä, kävin hakemassa raamattuni.

— Lukisinko teille? kysyin.

— Kyllä, vastasi hän, katsoen vähän kummastellen minuun.

Luin hänelle kertomuksen Joosepista ja hänen veljistään, koska se oli mielikertomukseni.

— Kuka on opettanut sinut lukemaan? kysyi hän lopetettuani ja pannessani kalaa paistumaan.

— Jackson, vastasin.

— Hän kai oli hyvä ihminen? Pudistin päätäni.

— Ei, ei kovinkaan hyvä, sanoin vihdoin. Jos tietäisitte kaikki hänestä, tuomitsisitte häntä, mutta hän opetti kuitenkin minut lukemaan.

— Kauanko olet ollut tällä saarella? kysyi hän.

— Olen syntynyt täällä, mutta sekä isäni että äitini ovat kuolleet ja Jackson kuoli kolme vuotta sitten. Siitä asti olen ollut aivan yksinäni, ainoastaan Nero toverinani.

Hän kyseli sitten minulta paljon muutakin ja minun täytyi kertoa hänelle, mitä oli tapahtunut ja mitä Jackson oli sanonut minulle. Vielä kerroin hänelle, miten hankin ruokaa; sanoin olevan välttämätöntä, että niin pian kuin suinkin lähtisimme saarelta, koska meitä oli niin monta ja varasto ei riittäisi lintujen palaamiseen asti.

Kala oli nyt paistunut ja otettuani sen tulelta panin sen ruoka-astiaan ja rupesimme syömään aamiaista. — Noin tunnin kuluttua olimme jo hyvin hyviä ystäviä.

Tässä täytyy minun kumminkin viivähtää vähän voidakseni kuvata hänet. Oli aivan totta, mitä miehet olivat kertoneet. Hän oli menettänyt miehensä ja oli palaamassa Englantiin. Hänen nimensä oli Reichardt, sillä hänen miehensä oli ollut saksalainen, tahi ainakin saksalaista syntyperää. — Hän oli hyvin pitkä ja komea nainen ja niinkuin sittemmin kuulin, noin kolmenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen. Hän oli varmaankin ollut hyvin kaunis, varsinkin nuorempana, mutta oli saanut kärsiä paljon seuratessaan miestään kaikilla matkoilla.

Hänen kasvonsa olivat soikeat, silmänsä tummat ja suuret; hänen hiuksensa mustat kuin korpin siivet. Piirteet olivat hienot ja säännölliset, hampaat valkeat ja terveet, mutta hänen ihonsa oli hyvin kalpea ja poskilla ei näkynyt punan jälkeäkään. Niinkuin sittemmin olen ajatellut, oli hän silloin enimmän marmorikuvan kuin minkään muun näköinen, johon voisin häntä verrata. Jos hän ei nauranut, mikä tapahtui harvoin, oli hän vähän ankaran näköinen. Meidän tuttavuutemme alussa katselin häntä enemmän pelolla kuin kunnioituksella, vaikka hänen äänensä olikin lempeä ja suloinen ja käytöksensä hyvin ystävällinen; mutta muistettakoon, etten milloinkaan ennen ollut nähnyt naista. — Aamiaisen jälkeen ehdotin hänelle, että lähtisimme merimiesten nukkumapaikalle katsomaan, olisivatko ne jo heränneet, mutta lisäsin, etten uskonut sellaista.

— Seuraan mukanasi, koska minulta jäi veneeseen muudan kori, jossa on kaikenlaista tavaraa ja on parasta, että tuon sen heti tänne.

Lähdimme siis yhdessä, käskettyäni Neron jäädä majaan. Meidän tullessamme rantaan nukkuivat miehet vielä. Hänen neuvostaan kahlasin veneelle ja toin sieltä pienen korin ja käärön, jotka löysin tuhtojen alta.

— Herätänkö miehet? kysyin.

— Älä, älä, vastasi hän. Niinkauan kuin ne nukkuvat, eivät ne tee mitään ilkeyttä. Mutta, lisäsi hän, voimmehan ottaa mukaamme vähän perunoita. Pane nämä molemmat nenäliinat täyteen, sanoi hän ja otti kääröstä esille pari semmoista. — Täytin ne perunoilla ja hän otti niistä toisen ja minä toisen, jonka jälkeen palasimme majaan.

— Onko tuossa kaikki kuivatut linnut, jotka sinulla on varastossa? kysyi hän katsoessaan pinoa majassa.

— On, vastasin, mutta mitä teemme perunoilla?

— Voimme paistaa ne, jos tahdomme, sanoi hän, mutta nyt on parempi, että tuot ne tänne sisään. — Oletko istuttanut kaikki nämä kukat ja köynnökset, jotka kasvavat majan ympärillä?

— Kyllä, vastasin. Ollessani yksinäni ja koska minulla ei ollut mitään tekemistä, ajattelin, että laitan tähän kasvitarhan.

— Ne ovat hyvin kauniita. — Nyt tultuamme takaisin, voit jälleen mennä miesten luokse, jos tahdot ja sanoa niille, kun ne heräävät, että haluan pienimmän purjeen, tehdäkseni siitä varjostimen. Sano se perämiehelle, hän on kaikista siivoin.

— Kyllä, vastasin. Onko mitään muuta?

— On, tuo sieltä enemmän perunoita. Ne antavat niitä kyllä, jos vaan sanot, että minä olen tahtonut.

— Otanko Neron matkaani?

— Ota, en huoli siitä seurakseni, sillä pelkään sitä vähän.

Huusin Neroa, joka tuli jäljessäni, ja menin rantaan. Siellä olivat miehet heränneet ja olivat ahkerassa työssä. Muutamat sytyttivät valkeaa, toiset kuorivat perunoita toisten pyytäessä kaloja lahdesta.

— Ahaa, täällä hän on. Kuule poika, mitä olet hankkinut meille aamiaiseksi? Olemme koettaneet pyydystää kaloja, mutta ne ovat liukkaita kuin ankeriaat.

— Nero voi pian pyydystää, mitä tarvitsette, vastasin. Tänne Nero!

Nero hyppäsi mereen ja palasi pian kala suussaan, jonka jälkeen lähetin sen hakemaan toista.

— Kiitos, poikaseni, sanoi perämies, kyllä riittää jo aamiaiseksi. Hylkeesi on sukkela ja hyvin harjoitettu.

Toisten valmistaessa aamiaista meni yksi miehistä Neron luo, luullakseni hyväilemään sitä, mutta Nero suuttui ja näyttäen teräviä hampaitaan koetti purra miestä useita kertoja. Mieskin suuttui ja heitti hyljettä kivellä. Hän tähtäsi eläimen turpaan ja oli vähällä osata. Jos hän olisi sen tehnyt, olisi hän varmaan tappanut eläimen. Tulin hyvin levottomaksi ja sanoin miehelle, ettei hän saa enää nakata hyljettä kivellä. Hän vaan otti toisen kiven ja oli juuri heittämäisillään, kun tartuin vasemmalla kädelläni häntä niskasta kiinni ja vetäen oikealla ameriikkalaisen puukkoni uhkasin pistää häntä sillä, jos hän ei antaisi eläimen olla rauhassa. Mies astui askeleen taaksepäin, mutta kompastui selälleen. Kuullessaan rähinän, tulivat perämies ja pari muuta luoksemme. Minulla oli vielä veitsi kohotettuna, kun perämies sanoi:

— No poikaseni, pois veitsi, se ei ole luvallista, eikä englantilaista! Pistä se tuppeen; lupaan sinulle, ettei kukaan koske eläimeen. Bob, hölmö, minkätähden et voinut antaa eläimen olla rauhassa? Unohdat, että olemme täällä metsäläisten joukossa.

Silloin purskahtivat toiset miehet nauramaan.

— Niin, huomautti eräs, voin vannoa tullessani takaisin, että alkuasukkaat tällä saarella ovat villejä, jotka syövät raakaa lihaa, pitävät hylkeitä leikkitovereinaan ja ovat melkein alastomia.

Tämä nauratti niitä vielä enemmän ja mieskin, joka oli hyökännyt Neron kimppuun, yhtyi päästyään jaloilleen samaan nauruun, niin että kaikilla oli hyvin hauskaa. Miehet rupesivat syömään ja minä aloin tarkastaa venettä tehden useita kysymyksiä, jotka heistä olivat hyvin hullunkurisia.

Heidän syötyään, käskin Neron vielä pyydystää yhden kalan ja lähetin sen majaan, koska pelkäsin miehen tekevän sille jotakin pahaa. Kerroin sitten perämiehelle, että nainen oli tahtonut perunoita.

— Ota, sanoi hän, mutta eihän sinulla ole mitään, millä niitä kantaisit. Kas tässä, täytä tämä sankko niillä, niin seuraan sinua sitten majaan.

— Nainen käski myöskin pyytää pientä purjetta, jonka voisi ripustaa verhoksi.

— Hyvä, hän saakoon veneen mesaanin, sitä emme tarvitse. Minä kannan sen sinne.

Perämies heitti purjeen mastoineen olalleen ja seurasi minua majaan. Tullessamme näimme lähetyssaarnaajan vaimon istuvan kentällä ja Neron makaamassa jonkun matkan päässä kala vierellään. Perämies otti hatun päästään ja tervehti uutta toveriani, sanoen toivovansa, että hän oli nukkunut hyvin.

— Kyllä, vastasi hän, niin hyvin kuin voin toivoakin. Mutta tuon kiltin pojan täytyi nukkua ulkona ja ettei sen tarvitseisi uudistua, pyysin purjetta verhoksi. — No John Gough, mitä aiotte tehdä? kysyi hän sitten.

— Tulin tänne katsomaan, kuinka paljon ruokavaroja pojalla on. Hänen ilmoituksensa mukaan ei niitä ole pitemmäksi ajaksi kuin kuukaudeksi, ja viipyneekin jonkun verran aikaa, ennenkuin pääsemme seutuihin, missä todennäköisesti voimme tavata jonkun laivan. Tänne emme voi jäädä syömään ruokavaroja ja menettämään aikaa, ja sentähden on sitä parempi kuta pikemmin lähdemme.

— Jos otatte kaiken muonan, niin täytyy teidän tietysti ottaa poikakin mukaanne, sanoi rouva.

— Tietysti otamme.

— Arkkuni ja hylkeenikö myös? kysyin.

— Arkkusi tietysti, mutta hylettä, sitä en voi luvata. Se näkee veneessä vain nälkää, mutta jos päästät sen vapaaksi, tulee se kyllä toimeen.

— Mitä sanotte, on totta, vastasi nainen. Pelkään poikani, että sinun täytyy erota ystävästäsi. Se on parempi teille molemmille.

En vastannut mitään, sillä sydäntäni kirveli ajatellessani eroa Nerosta, mutta olin kumminkin siksi viisas, että huomasin heillä olevan oikein.

Perämies meni senjälkeen majaan ja tarkasti kuivatut linnut, jotka olin koonnut. Tehtyänsä laskelman, sanoi hän niitten riittävän kolmeksi kuukaudeksi, mutta ei kauemmaksi.

— Ja milloin aiotte lähteä saaresta? kysyi nainen.

— Ylihuomenna, jos vaan saan miehet suostumaan.

Mutta tiedättehän heitä olevan vaikean käsitellä; he ovat niin ajattelemattomia, varsinkin nyt, kun näin sattumalta saivat väkijuomia.

— Sen myönnän, vastasi rouva, mutta kun he luultavasti muussa tapauksessa ottaisivat rommin mukaansa veneeseen, niin taitaa olla parempi, että he viipyvät täällä siksi, kunnes se on loppunut.

— Menen puhumaan heille nyt, kun he ovat selviä, vastasi perämies, ja illalla saatte tiedon päätöksestä tahi ehkä kernaimmin huomen-aamulla.

Perämies hyvästeli rouvaa nostaen hattuaan ja lähti.

21. Uusia tietoja.

Puhuessani merimiesten kanssa aamulla oli eräs asia tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Ne nimittivät minua metsäläiseksi ja sanoivat, ettei minulla ollut tarpeeksi vaatteita päälläni. Kun näin heidän olevan puettuina sekä nuttuihin että housuihin, jotka verhosivat heidät päästä aina jalkoihin asti, pidin selvänä, että paita, joka oli ainoa kantamani vaatekappale, ei riittänyt puvuksi. Tämä ei ollut milloinkaan ennen johtunut mieleenikään, mikä ei lukijaa kummastuttane. Olin elänyt niinkuin ensimmäiset esivanhempamme paratiisissa, alasti ja ujostelemattomasti, mutta nyt, kun ensi kerran tulin ihmisten kanssa tekemisiin, näin, että jotakin puuttui. Siitä oli seurauksena, että menin arkulle ja otin sieltä parin valkoisia housuja, jotka vedin jalkaani. Ne olivat minusta hirveän hankalat ja tarpeettomat välineet, mutta kun kerran toiset käyttivät sellaisia, täytyi kai minunkin. Ne olivat minulle liian pitkät, mutta käärin lahkeet, niinkuin olin nähnyt merimiestenkin tekevän, ja menin ulos kentälle, missä lähetyssaarnaajan vaimo vielä istui, katsellen laineita, jotka huuhtoivat kallioita. Hän huomasi heti lisäyksen vaatetuksessani ja sanoi:

— No, tuohan oli hyvä; olet nyt muitten ihmisten kaltainen. Mikä sinun nimesi on? Et ole sitä vielä minulle sanonut.

Vastattuani hänelle, sanoin:

— Olen tuonut enemmän perunoita, niinkuin niitä nimitätte; mitä niillä tehdään?

— Sano minulle ensin, onko sinulla tiedossasi jotakin paikkaa tällä saarella, jossa olisi ruokamultaa, samanlaista, jota sinulla on kasvitarhassasi, että voisimme ne sinne istuttaa?

— Kyllä, tuolla ylempänä rotkossa on vähän sellaista, vastasin ja osoitin vuorelle päin. Kaiken tämän mullan olen kantanut sieltä ja sinne jäi vielä paljon jäljelle, mutta minkätähden istuttaisimme ne?

— Sentähden, sanoi hän, että istuttamalla perunoita, jotka itävät hyvin pian ja kasvattavat juuriinsa kukin aina kaksi jopa kolmekymmentäkin perunaa, aivan yhtä suuria kuin nämäkin, voimme tulla toimeen ja elää, koska ne ovat niin hyviä syödä ja ravitsevia.

— Niin, saattaa olla, vastasin ja jos jäämme saarelle, niin olisi hyvä ne istuttaa, mutta mitä se nyt meitä hyödyttää, kun kerran lähdemme täältä ylihuomenna? Tiedän, että ne ovat hyvin hyviä, sillä sain muutamia illallisekseni eilen.

— Mutta onko meidän aina ajateltava ainoastaan itseämme tässä maailmassa, eikä ollenkaan muita? vastasi hän. Otaksukaamme nyt esimerkiksi, että joku toinen vene parin kolmen vuoden kuluttua joutuisi tälle saarelle, eikä niinkuin me, löytäisi täältä ketään, jolla on elintarpeita varastossa; silloin täytyisi siinä olijain surkeasti kuolla nälkään, jota vastoin he, jos istutamme nämä perunat, voivat saada runsaasti ruokaa ja pelastua. Ajattele, kuinka iloiseksi isäsi ja äitisi olisivatkaan tulleet, jos olisivat silloin, kun he tulivat tänne, löytäneet perunoita saarelta. Me emme saa elää ainoastaan itseämme varten, vaan meidän täytyy ajatella muitakin ja tehdä niille hyvää; se on kristityn velvollisuus.

— Luulen teidän olevan aivan oikeassa, vastasin, ja että olette hyvin hyvä. Jos tahdotte, niin menen ja istutan perunat tänä päivänä. Kuinka minun pitää menetellä?

— Niillä on kihveli veneessä, sanoi hän, sillä näin heidän viskaavan vettä sillä. Mene ja tuo se tänne, niin seuraan sinua sitten rotkoon ja näytän.

Menin rantaan ja perämies antoi minulle kihvelin, jonka kannoin majalle. — Rouva oli halkomassa perunoita palasiksi ja näytti minulle, miten se tehdään, nimittäin jättämällä itu jokaiseen palaseen, ja selitti minulle syyn siihen. Pian olin minäkin täydessä työssä ja kohta olikin sankko täynnä perunankappaleita, valmiina istutettaviksi.

Kiipesimme sitten rotkoon, missä hän näytti minulle, miten kihveliä käytettiin, ja minä kaivoin reiät. Ennen päivällistä olimme istuttaneet kaikki, mitä olimme halkoneet, mutta olihan meillä vielä jäljellä nuo kaksi nenäliinallista, jotka olimme ensin ottaneet. Palasimme majaan ja minä rupesin, perkkaamaan kaloja päivälliseksi. Kun olin saanut ne paistumaan halusi hän saada varjostimen pystytetyksi makuusijansa eteen.

— Mene hakemaan perämieheltä vasara ja pari kolme naulaa. Tiedän, että heillä on niitä veneessä.

— Voin samalla viedä heille muutamia lintuja päivälliseksi, sanoin — he kai kyllä tarvitsevat.

— No, tee niin, mutta tule takaisin sitten niin pian kuin voit.

Perämies antoi minulle vasaran, jollaista kalua en, milloinkaan ennen ollut nähnyt, sekä viisi kuusi naulaa. Palasin sitten majaan ja naulasin purjeen varjostimeksi.

— Nyt tulevana yönä voit nukkua vuoteessasi, sanoi rouva.

En vastannut, mutta en käsittänyt, miksi en olisi voinut nukkua sisällä viime yönäkin, sillä olinhan vain mennyt ulos siksi, ettei Nero häntä peloittaisi.

Syötyämme päivällisen, sanoi hän.

— Miten voisit elää täällä saarella, jos ei sinulla olisi varastossa kuivattuja lintuja?

— Mitenkäkö? vastasin. Ah, hyvin huonosti. Saimin pyydystää kaloja, mutta on vuodenaikoja, jolloin ei voi saada niitä, sillä samoin kuin pahoillakin ilmoilla, eivät ne joskus muulloinkaan tahdo syödä onkea. Sitäpaitsi on minulla vain kaksi siimaa ja voisinhan menettää ne molemmat ja mitä silloin tekisin? Kuolisin nälkään.

— No, silloin näet, miten hyödyllistä joka tapauksessa oli perunain istuttaminen, sillä voihan sattua, että toisia ihmisiä tulee tänne ja joutuu samanlaiseen tilanteeseen kuin mekin.

— Niin, se on totta. Mutta emmehän jää tänne enää kauaksi. Te ette voi uskoa, miten iloinen olen päästessäni matkustamaan. Ikävöitsen nähdä kaikkea, mistä olen kirjoissani lukenut. Haluan päästä Englantiin hakeakseni sieltä jonkun — mutta tehän ette tiedä sitä, mitä minä. Jonakin päivänä kerron teille kaikki. — Olen niin väsynyt tällaiseen erakkoelämääni. Ei ole mitään sanottavaa, ei ketään, jonka kanssa voisi puhella, ei muuta rakastettavaa kuin Nero, joka ei voi puhua. — Tuntuu niin hirveän ikävältä, jos minun täytyy siitä erota.