SISÄLLYS: (continued 3)

— Tahtoisitko mieluimmin jäädä saarelle Neron kanssa kuin matkustaa ilman?

— En, vastasin; pois minun täytyy päästä, mutta en silti mielelläni eroaisi siitä. Se on ainoa ystäväni, mikä minulla milloinkaan on ollut; muita en ainakaan muista.

— Kun olet tullut vanhemmaksi ja nähnyt enemmän maailmaa, poika raukka, niin olet huomaava, kuinka paljon uhrauksia saatkaan tehdä, paljon suurempia kuin eroaminen pitämästäsi eläimestä on. Otaksun, että luulottelet tulevasi hyvin onnelliseksi, kun joskus pääsisit Englantiin?

— Tietysti; miksi en tulisi onnelliseksi? vastasin. Olen siellä aina onnellinen.

Lähetyssaarnaajan vaimo pudisti päätään.

— Pelkään, että erehdyt. Jos elät tarpeeksi kauan, niin luulenpa vielä sinun joskus tunnustavan, että onnellisimmat päiväsi olet viettänyt tällä autiolla saarella.

— Jackson sanoi toista, vastasin. Hän suri aina, että hänen täytyi olla tällä saarella, eikä voinut päästä takaisin Englantiin. Hän kertoi minulle paljon Englannista, mitä siellä tehdään ja miten kaunis maa se on, niin että olen vakuutettu siitä, että pitäisin enemmän siellä, kuin täällä olostani, vaikkapa minulla olisi täällä joku toverikin.

— Hyvä, olemme Jumalan kädessä ja sinun täytyy luottaa häneen. Hän ohjaa elämääsi parhaiten, niinkuin tiedät raamatussa opetettavan.

— En, sitä en ole tiennyt, vastasin. Jumalahan elää tuolla kaukana tähtien tuolla puolella.

Perämies John Gough tuli nyt luoksemme, keskeyttäen puhelumme. Hän kertoi rouvalle, että miehet olivat suostuneet lähtemään saaresta huomenna tahi ylihuomenna, jos vain ilma pysyisi kauniina. He olivat tarkastaneet veneen ja huomanneet sen olevan pienen korjauksen tarpeessa, mutta huomenna olisi kaikki kunnossa.

— Toivon, etteivät he pane veneeseen liikaa painoa, sanoi rouva.

— Pelkäänpä melkein, että he tekevät sen, mutta koetan kaikkeni estääkseni sen. Oli onnetonta, että löydettiin tuo rommitynnyri; olisi ollut parempi ilman. He eivät tahdo sitä jättää ja sentähden täytyy meidän ottaa veneestä pois kaikki, mitä emme luule välttämättä tarvitsevamme, sillä meitähän tulee kaikkiaan yhdeksän henkeä ja siinä on painoa tynnyrin kanssa enemmän kuin tarpeeksi.

— Tehän lupasitte, muistattehan, ottaa myös arkkuni mukaan, sanoin.

— Kyllä ja jos se vain suinkin on mahdollista, niin otammekin. Mutta muistakaa, että en ehkä voikaan pitää lupaustani, sillä saatuaan väkijuomia eivät miehet tottele minua niinkuin ennen. Olisi ehkä parempi, että sitoisitte parhaimmat vaatteenne kääryyn siltä varalta, että he kieltäytyisivät ottamasta mukaansa arkkua. Totta puhuen, jos he eivät sitä tee, niin ansaitsevat he tuskin moitetta, sillä veneeseen ei jää enää paljon tilaa, sittenkuin muona varastokin on siihen sijoitettu.

— Se on aivan totta, sanoi rouva. On parempi, että jätämme arkun tänne, sillä en luule sen mahtuvan veneeseen. Älä ajattele enää arkkua, poikaseni, se ei ole suuriarvoinen.

— He kun ottavat rommini ja kaikki lintuni, niin pitäisi kai heidän myös ottaa minut arkkuineni?

— Ei, jos se viepi paljon tilaa, vastasi rouva. Et saa sellaista tahtoakaan. Yhden henkilön toivomuksen täytyy väistyä niin monen tieltä.

— Mutta hehän olisivat kuolleet nälkään, jos ei minua olisi ollut, vastasin jurosti.

— Se on kyllä totta, poikaseni, vastasi perämies, mutta vielä saat oppia tietämään, että valta on oikeutta ja muista, että aamullisella teollasi et päässyt miesten suosioon.

— Mitä silloin tapahtui? kysyi rouva.

— Eipähän muuta kuin että hän oli vähällä puukottaa erästä miehistäni, siinä kaikki, vastasi perämies. Englantilaiset merimiehet eivät pidä veitsistä.

Nostaen hattuaan lähti hän taasen rantaan, käskien minun ottamaan jonkun astian mukaani, noutaakseni osamme illallisesta. Tein niin ja palattuani kysyi rouva Reichardt minulta, miksi olin aikonut lyödä merimiestä puukolla? Kerroin hänelle koko tapahtuman. Hän sanoi minun tehneen väärin ja kysyi, enkö muistanut raamatun kehoitusta palkita paha hyvällä.

— Kyllä, mutta eikö se tarkoita vääryyksiä meitä itseämme kohtaan? Annoin anteeksi Jacksonille, mutta tässähän vain estin merimiehen tekemästä pahaa toiselle.

— Toiselle! Puhut Nerosta, ikäänkuin se olisi järkevä olento, jonka henki on yhtä arvokas kuin ihmisenkin. En tahdo kyllä väittää, että mies teki oikein, ja olihan luonnollista, että suutuit nähdessäsi tehtävän pahaa eläimelle, josta niin paljon pidät, mutta onhan toki suuri ero ihmisen ja eläimen hengen välillä. Eläin kuolee ja loppuu siihen, mutta ihmisellä on kuolematon sielu, joka ei milloinkaan kuole, eikä mikään muu kuin itsepuolustus oikeuta ihmistä tappamaan. Eikö raamatussa sanota: "Elä tapa!"?

Sitten keskusteli hän asiasta kauan kanssani ja sai minut ymmärtämään, miten väärässä olin ollut, jonka myönsinkin.

22. Hylätyt.

Päätin nyt kertoa hänelle vyöstä, johon timantit olivat kätketyt, joten olin pakotettu ensin lyhyesti puhumaan siitä, mitä Jackson oli sanonut. Hän kuunteli. Kerrottuani kaikki, sanoin:

— Mitä nyt teen, kun he eivät sano voivansa ottaa arkkua mukaansa, vyötänkö vyön ympärilleni, vai panenko sen kääryyn? Eli tahdotteko te kantaa sitä edestäni, niinkuin äitinikin tekisi, jos hän eläisi?

Hän ei vastannut vähään aikaan, mutta sanoi vihdoin paremmin itsekseen kuin minulle:

Kuinka tutkimattomat ovat sinun tiesi, oi Jumala!

En silloin ymmärtänyt — olen jälkeenpäin ajatellut ja hän on minulle itsekin sanonut, kuinka suuri hänen kummastuksensa oli, tullessaan tuossa säädyttömässä, pienessä metsäläisessä, joka eli yksinään asumattomalla saarella, tuntemaan hyvästä perheestä polveutua van pojan, vaikka tämä ei siitä tiennyt, ja jolla oli hallussaan suuri omaisuus, joka joskus maailmassa vielä; oli kuuluva hänelle. Oli varmaa, että hänen mielenkiintonsa minuun lisääntyi vain tunti tunnilta sitä myöten kuin kertomukseni edistyi.

— Hyvä, vastasi hän, jos tahdot luottaa minuun niin otan kyllä vyösi huostaani. Valitkaamme huomenna arkusta kaikki semmoinen, jonka tahdot ottaa mukaan, ja järjestäkäämme sitten kaikki niinkuin haluat.

Keskustelimme vielä noin tunnin, jonka jälkeen hän meni majaan; poistuttuaan varjostimen taakse sanoi hän, ettei hän välittänyt Nerosta, joten voin mennä nukkumaan milloin halusin. Kun en halunnut lähteä miestenkään luokse, tottelin häntä ja panin nukkumaan. En kuitenkaan saanut unta pitkään aikaan, sillä miehet melusivat hirveästi juopotellessaan. Eroaminenkin Nerosta painoi kovasti mieltäni, vaikka rouva Reichardt oli saanut minut melkein vakuutetuksi siitä, että eläin pois lähdettyäni alkaisi jälleen elää luonnollista elämäänsä, eikä ikävöisi minua.

Seuraavana aamuna nousin aikaisin ja menin Neron kanssa pyydystämään tarvitsemiamme kaloja. Jätin muutamia kalliolle aamiaiseksi merimiehille, jotka makasivat kaikki sikeässä unessa, ja palasin sitten majaan valmistamaan omaa ruokaamme. Rouva Reichardt tuli pian luokseni ja kun olimme syöneet aamiaisen, ehdotti hän, että istuttaisimme loputkin perunoistamme ennen kuin alkaisimme ottaa tavaroita arkusta. Kun kaikki perunat oli paloiteltu, kiipesimme rotkoon ja saimme työmme tehdyksi ennen päivällistä. — Ainoastaan muutamat miehistä olivat hereillään, sillä he olivat juopotelleet kauan viime yönä. Perämies oli yksi niistä, jotka olivat hereillään, ja hän kysyi minulta, mitä arvelin ilmasta, olisiko kaunista vielä huomennakin, jolloin he aikoivat panna veneen esille. Vastasin myöntävästi ja läksin rouva Reichardt'in kanssa majalle, panin kihvelin pois ja vedin arkun kentälle, valitakseni sieltä ne tavarat, jotka aioin ottaa mukaani.

Niitä valikoidessamme ja väliin puhellessamme tulivat miehet hakemaan kuivattuja lintuja, voidakseen sitten huomenna saada ne pian veneeseen; kahdella kerralla olivat kaikki kannetut rannalle.

— Oletteko syöneet kaikki perunat, jotka kannoitte tänne? kysyi yksi miehistä. — Meillä on vähänlaisesti ruokavaroja.

Rouva Reichardt vastasi, ettei meillä ollut mitään jäljellä.

— Vai niin, sanoi mies. Perämies pitää parhaana, että viette eläimenne lahteen pyydystämään loput kaloista, jotka keitämme evääksi ennen lähtöämme, koska ne riittävät ruoaksemme ainakin pariksi päiväksi.

— Hyvä, vastasin; tulen heti sinne.

Menin, ja puolen tunnin kuluttua oli Nero pyydystänyt kaikki kalat, jolloin palasimme majaan. — Rouva Reichardt valikoitsi parhaimmat vaatteet, jotka hän kääri kovaksi kääröksi ja ompeli yhteen vahvalla langalla. Kaikki kirjani jätti hän pois, niin myös kiikarin ja kaikki tarvekaluni. Kysyin, kantaisinko ne jo rantaan, mutta hän vastasi, että ehdimme aivan hyvin huomennakin, kun lähdemme. Hän otti sitten Jackson'in vuoteen alta olevasta kuopasta vyön ja ne muut siellä olevat esineet. Sittenkuin rouva Reichardt oli ne tarkastanut, sanoi hän ottavansa ne kaikki huostaansa. Kellon ja muut pienemmät esineet pani hän koriinsa, mutta vyön otti hän mukaansa vuoteeseen ja kätki sen sinne.

Hän oli hyvin vaiteliaana ja ajatuksissaan. Kysymykseeni, Veisinkö kihvelin, vasaran ja sankon rantaan, vastasi hän:

— Ei, anna niiden vaan olla siksi, kunnes olemme valmiit lähtemään, veneelle. Ehdimme ne viedä silloinkin.

Vähän myöhemmin toi perämies meille kalaa, jota he olivat keittäneet illalliseksi, ja syötyämme menimme maata.

— Tämä on viimeinen yö, Nero, jonka nukumme yhdessä, sanoin suudellessani ystävääni. Ajatellessani eroa, tulivat kyyneleet silmiini. Mutta eihän sitä voi auttaa. — Nukuin kuitenkin pian kiertäen käsivarteni Neron ympärille.

Mennessäni ulos seuraavana aamuna oli ilma hyvin kaunis ja heikko tuuli sai meren pinnan juuri väreilemään. Koska rouva Reichardt ei ollut vielä noussut, menin yksinäni uimarantaan ja näin siellä kaikki miehet täydessä työssä. Vene oli tyhjennetty; airot, mastot ja purjeet nostetut kalliolle ja kokka käännetty merta kohden. Miehet seisoivat valmiina, nostaakseen sen kallionkielekkeen yli. Kuivatut linnut olivat vierekkäin rommitynnyrin kanssa ja kalat valmiiksi paistettuina suuressa ruoka-astiassa. Nuo kuusi vesitynnyriä olivat myöskin siellä ja perämies riiteli juuri muutamien miesten kanssa siitä, kuinka monta niistä täytettäisiin vedellä. Hän tahtoi saada ne kaikki täytetyiksi, mutta miehet arvelivat kolmenkin riittävän, koska veneeseen muuten tulisi liiaksi painoa. Vihdoin sai perämies tahtonsa läpi. — Miehet ottivat kukin tynnyrinsä ja menivät majalle vettä hakemaan. Seurasin niitä, auttaakseni astioiden täyttämisessä ja katsoakseni, etteivät ne tekisi mitään ilkeyttä, sillä miehet näkyivät olevan hyvin levottomia ja pahalla tuulella. Pelkäsin niitten tekevän pahaa Nerolle, joka oli siellä, jos en olisi niitä hillitsemässä. Kun tynnyrit olivat täytetyt, jossa meni aikaa ainakin noin puoli tuntia, koettivatkin he ottaa kiinni linnut, tappaakseen ne, mutta uroot lensivät tiehensä ja naaraat kätkin minä vuoteeseen, joka oli erotettu varjostimella ja jonka vieressä rouva Reichardt istui. Kaikki näkyivät pelkäävän ja kunnioittavan tätä naista, jonka paljas katsekin näkyi tekevän paremman vaikutuksen kuin perämiehen puhe.

— Emme sinua tarvitse, sanoi yksi miehistä heidän mennessään rantaan vesitynnyrit olallaan. Minkä tähden et ole rouvan kanssa? Sinustahan on tullut oikea naisten sankari, saatuasi valkoiset housut jalkaasi.

Muut miehet hänen seurassaan nauroivat tälle sukkeluudelle.

— En ole nyt täällä miksikään hyödyksi, jota vastoin voin auttaa teitä tuolla alhaalla.

Miehet asettivat vesitynnyrit kalliolle ja valmistautuivat perämiehen johdolla työntämään venettä vesille. Mastot pantiin kölin alle rulliksi ja koska vene nyt oli tyhjä, oli se hyvin kevyt. Se oli niin sanottu valaanpyyntivene, rakennettu siihen tarkoitukseen, suippo kummastakin päästään ja melalla ohjattava. Se ei ollut hyvinkään suuri, mutta siihen mahtui helposti seitsemän henkeä ja mastot ja purjeet olivat hyvät — kaksi isoa purjetta ja mesaani. — Miehet tarttuivat veneen laitoihin ja minuutissa oli se lykätty vahingoittumattomana mereen. Kiinnitettyään sen nuorilla kallionnokkaan, sanoi perämies minulle:

— Kas niin, poikaseni, emme tarvitse sinua nyt enää. Voit mennä majalle niin kauaksi, kunnes olemme valmiit, jolloin lähetän hakemaan rouvaa ja sinua.

— Mutta voinhan olla hyödyksi täällä, vastasin, kun sitä vastoin tuolla ylhäällä en toimita mitään.

Perämies ei vastannut ja miehet menivät rommitynnyrille, vyöryttivät sen veneelle, nostivat veneen laidalle ja laskivat sen veneeseen pitkällä valaanpyyntinuoralla, joka heillä sattumalta oli mukanaan. Saatuaan rommitynnyrin asetetuksi veneen keskelle, jossa se otti suuren tilan, ulottuen laidasta laitaan ja kohoten paljon korkeammalle istumia, hakivat he vesitynnyrit, joista kolme asetettiin rommitynnyrin etu- ja kolme takapuolelle veneen pohjalle.

— Siihen tulee liiaksi painoa tuon veden tähden, sanoi yksi miehistä.

— Se on helposti autettavissa, vastasi perämies. Jos olisit sanonut siihen tulevan liiaksi painoa rommin tähden, niin olisit ollut enemmän oikeassa, mutta te teette tietysti, niinkuin tahdotte, otaksun minä.

Sitten järjestyksessä sovitettiin muonavarat veneeseen. Kala-astia pantiin vesitynnyrien päälle keskiveneeseen ja linnut peräpuolelle. Pino ylettyi pian laitojen tasalle ja perämies sanoi:

— Olisi parempi panna loput tänne keulaan; rouvahan ei mahdu istumaan ollenkaan, jos noin teette.

— Ei, ei, sovitelkaa ne vain kaikki perään, vastasi yksi miehistä jurosti. Rouva saapi istua, missä saattaa; hän ei ole meitä yhtään parempi.

— Pannaanko tämäkin mukaan? kysyin perämieheltä, osottaen pyyntinuoraa.

— Ei, ei, se täytyy meidän jättää, sanoi yksi veneessä olevista miehistä; tulemmehan muutenkin sullotuiksi kuin sillit tynnyriin. Ja kuule, Jim, nosta veneestä pois se vanha sahakin ja naulalaatikko, mitä me niillä teemme.

Sitten pystytettiin mastot ja vantit kiinnitettiin. Raa'at ja purjeet nostettiin veneeseen ja kiinnitettiin mastoihin valmiiksi nostettavaksi. Vene oli nyt aivan valmis lähtemään, rautakattila ja pari kolme muuta esinettä olivat vain vielä otettavat mukaan.

— Otammeko mesaanin, kysyi eräs miehistä, näyttäen mastoa, joka oli kalliolla?

— Emme, se purjehtii yhtä hyvin ilmankin, vastasi perämies; jätetään se. Ja nyt pojat, ojentakaa airot tänne.

Ne vietiin veneeseen, mutta niitä ei, keskellä olevan tynnyrin vuoksi, voitu panna pohjalle, vaan ainoastaan neljä airoa ja yksi keksi sidottiin paljon vaivan ja väittelemisen jälkeen veneen ulkopuolelle ja muut jätettiin kalliolle.

Perämies rupesi nyt neuvottelemaan miesten kanssa jostakin, jota miehet näyttivät vastustavan. En voinut kuulla, mitä asia koski, mutta perämies näytti hyvin vihaiselta ja pahantuuliselta. Vihdoin löi hän vihoissaan hattunsa kallioon ja sanoi:

— Siitä ei voi seurata mitään hyvää, ja muistakaa sanani, että sellaisesta ei ole ikinä ennen ollut eikä milloinkaan vast'edes ole mitään hyötyä. Tehkää niinkuin tahdotte, sillä olettehan kaikki minua vastaan, mutta sanon vielä kerran, että siitä ei hyvä seuraa.

Perämies istuutui sitten syrjään kalliolle, painoi päänsä polviin ja kätki kasvot käsiinsä.

Mies, jonka kanssa perämies oli riidellyt, meni toisten luokse veneeseen ja rupesi hiljaa keskustelemaan, katsoen samalla, etten ollut kuuluvilla.

Parin minuutin kuluttua erosivat he ja eräs niistä sanoi minulle:

— Nyt, poikaseni, olemme valmiit. Mene majaan hakemaan tavaroitasi ja rouvan koria. Sano hänelle, että odotamme.

— Kihveli ja mesaani ovat siellä, sanoin; tuonko nekin tänne?

— Tuo vain, sekä pari kolme hylkeennahkaa rouvalle istuimeksi.

Lähdin matkaan, iloissani ajatuksesta saada lähteä saaresta. Kärsivällisyyteni olikin jo melkein loppunut sinä aikana, kun tavaroita sijoitettiin veneeseen. Kiiruhtaessani ylöspäin kuulin kovaa rähinää ja perämiehen vihaista puhetta. Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan, mutta rähinä lakkasi ja minä jatkoin matkaani. Tapasin Neron kentällä ja pysähdyin hetkeksi sitä hyväilemään.

— Hyvästi nyt, Nero rukkani, emme saa enää milloinkaan nähdä toisiamme. Sinun täytyy palata merelle ja pyydystää kalaa itsellesi. Ja silmäni kyyneltyivät suudellessani eläintä jäähyväisiksi.

Menin sitten majaan, missä rouva Reichardt näkyi tyynesti odottavan.

— Ne ovat nyt aivan valmiit lähtemään ja lähettivät minut teitä hakemaan, mutta minun täytyy kantaa rantaan purje ja muutamia hylkeennahkoja teille istuimeksi. Voin kyllä kantaa molemmat, jos te voisitte ottaa kääröni. Oletteko ottaneet vyön?

— Kyllä, vastasi hän, olen aivan valmis. Käärön voin kyllä kantaa, sekä kirjat, kiikarin ja loimen. Mutta meidän täytyy sitoa nahat yhteen ja kääriä purje tangon ympärille, muuten et voi niitä kantaa.

Irroitimme purjeen ja laitoimme sen kantovalmiiksi. Käärimme kokoon kaksi parasta hylkeennahkaa ja sidoimme ne yhteen siimankappaleella, jonka jälkeen olimme aivan valmiita. Heitin kantamukseni selkääni, rouva Reichardt otti toiset tavarat, niinkuin hän oli ehdottanut ja niin jätimme majan mennäksemme rantaan.

— Hyvästi Nero, hyvästi linnut, hyvästi maja ja hyvästi kasvitarha! sanoin mennessäni kentän poikki ja käskettyäni vapisevalla äänellä Neroa pysymään paikoillaan. Sitten käänsin pääni rantaan päin, tuijotin ja huudahtaen pudotin kantamukseni, nostaen hämmästyksestä käteni ylös.

— Katsokaa! huusin toverilleni. Katsokaa! toistin vieläkin.

Hän katsoi sinne ja näki yhtä hyvin kuin minäkin veneen, noin puolen peninkulman päässä lahdesta kaikki purjeet ylhäällä kiitämässä navakassa tuulessa, joka vei sitä poispäin seitsemän tahi kahdeksan peninkulman vauhdilla tunnissa.

Ne olivat jättäneet meidät, olivat hylänneet meidät. Huusin kuin hullu: Pysähtykää, pysähtykää! Ja nähdessäni, kuinka turhaa se oli, heittäysin kalliolle ja pyörryin.

— Oi! valitin vihdoin tultuani taas tuntoihini.

— Frank Henniker, kuulin lempeän, lujan äänen sanovan.

Aukasin silmäni ja näin rouva Reichardt'in seisovan vieressäni.

— Se on Herran tahto ja sinun täytyy kärsivällisesti mukaantua siihen, jatkoi hän.

— Mutta niin julmaa, niin petollista, vastasin, katsoen katoavan veneen jälkeen.

— Hyvin julmaa ja hyvin petollista, myönnän sen, mutta jättäkäämme heidät Jumalan tuomittaviksi. Mitä armahtavaisuutta voivat he häneltä odottaa, kun eivät ole itse sitä osoittaneet? Sanon sinulle avoimesti, että luulen meillä hylätyssä tilassamme olevan paremman tällä saarella kuin tuossa veneessä. Ne ovat ottaneet epäsovun, huolettomuuden ja kohtuuttomuuden siemenet mukaansa hankkeeseen, joka vaatii mitä suurinta viisautta, mielenmalttia ja sopua; ja pelkään, että heillä on hyvin pienet mahdollisuudet pelastua vaarallisesta tilastaan. Se on mielipiteeni ja ajattelin heti, kuultuani niitten löytäneen rommiastian, että väkijuomat veisivät heidät perikatoon. Sanon vielä kerran, ettei vene pääse milloinkaan määräpaikkaansa ja että he surkeasti tuhoutuvat. Jumala on sallinut, että he jättivät meidät tänne, ja uskon että se oli niin määrätty hyödyksemme.

— Mutta, vastasin katsoessani venettä, olin niin väsynyt täällä olooni, ikävöiden niin kovasti pois, ja nyt saan jäädäkin tänne. — Ja ne ottivat kaikki ruokavaramme, kaikki kalatkin lahdesta. Kuolemme nälkään.

— En luule, vastasi hän, ainakin toivon toista, luottakaamme Jumalaan.

En voinut häntä kuunnella, sillä sydämeni oli pakahtua. Nyyhkytin ja kätkin kasvoni käsiini.

— Kaikki ovat poissa, huusin; muita ei ole jäljellä kuin te ja minä.

— Onpahan, vastasi hän, on yksi.

— Kuka? kysyin ja katsoin häneen.

— Jumala, joka on kanssamme kaikkialla.

23. Sairaana.

Kuulin, mitä hän sanoi, mutta pääni oli niin sekaisin, etten ymmärtänyt hänen sanojaan. Istuin liikkumatta paikoillani. Vähän ajan kuluttua sanoi hän taasen:

— Frank Henniker, nouse ja kuuntele minua.

— Me kuolemme nälkään, mumisin.

Sanottuani tämän, tuli yksi linnuistani takaisin mereltä, kantaen nokassaan suurta kalaa, jonka rouva Reichardt otti siltä pois, niinkuin oli nähnyt minunkin tekevän, jolloin lintu lensi taasen hakemaan uutta. Heti sen jälkeen tulivat toisetkin kaksi lintua tuoden kaloja, jotka toverini myöskin otti haltuunsa.

— Katso, miten kohtuuton ja kiittämätön olet, huomautti hän. Täällä ruokkivat linnut meitä kuin korppi Eliasta korvessa, ja sinä epäilet Jumalan armoa ja sääliväisyyttä. Tässä on meille jo yhdeksi ateriaksi.

— Pääni — voi päätäni, vaikeroin; se halkeaa ja tuntuu niinkuin joku raskas paino vyöryisi siellä sisällä en voi nähdä mitään.

Niin olikin. Mielenliikutus oli ajanut veren päähäni ja tajunta katosi nopeasti. Rouva Reichardt polvistui viereeni ja nähtyään asian olevan niin kuin olin sanonut, meni hän majaan hakemaan jotakin riepua, jonka hän kasteli vedessä ja kääri pääni ympärille. Olin liikkumatonna ja melkein tunnotonna noin puolituntia, jona aikana hän monesti kasteli käärettä kylmään veteen ja hautoi päätäni, siksi kunnes vähitellen tulin tajuihini. — Kun ilma pysyi kauniina ja meri tyynenä, jatkoivat linnut kalojen pyytämistä. Rouva Reichardt otti ne melkein kaikki huostaansa, kunnes hänellä oli tusinan verran puolen, jopa koko naulankin painavia kaloja.

Olin vielä puoleksi horroksissa, kun Neron kylmä kuono ja hengitys koskettivat kasvojani. Lemmikkini murina herätti minut ja aukaisin silmäni.

— Nyt olen jo parempi, sanoin rouva Reichardt'ille. — Te olette ollut niin hyvä.

— Niin, olet parempi, mutta sinun täytyy vielä olla hiljaa. Luuletko voivasi mennä vuoteellesi?

— Minäpä koetan, vastasin ja nousin pystyyn hänen avullaan, mutta päästyäni jaloilleni olisin kaatunut, jos hän ei olisi minua tukenut. Hänen avullaan pääsin kumminkin vuoteelleni, johon heti vaivuin.

Hän laittoi päänaluksen korkeammaksi ja pani sitten kylmän kääreen, niinkuin ennenkin.

— Koeta nyt nukkua, jos voit. Kun heräät, on minulla jo päivällinen valmiina.

Kiitin häntä ja ummistin silmäni. Nero ryömi viereeni vuoteelle ja niin nukuin, pitäen kättäni hänen päänsä päällä, melkein auringonlaskuun asti, jolloin taasen heräsin paljon virkeämpänä, tuntien vain vähäsen päänkipua.

Rouva Reichardt istui vieressäni.

— Olet parempi nyt, sanoi hän. Voitko syödä vähän päivällistä? Minun täytyy päästä Neron ystäväksi, sillä se on vastustanut oikeuttani tulla vuoteesi lähelle ja sen hampaat näyttävät hyvin vaarallisilta. Mutta annettuani sille kalojen suolet, kun niitä perkkasin, tulimme jo paremmiksi ystäviksi. — Tässä on päivällisesi.

Rouva Reichardt antoi minulle vähän hiilillä paistettua kalaa, jota söin hyvällä halulla.

— Te olette hyvin hyvä tehdessänne työtä minun puolestani, kun minun sen sijaan pitäisi työskennellä teidän puolestanne, mutta nyt teidän ei tarvitse enää sitä jatkaa.

— Kun paranet, niin teen vaan osani, vastasi hän, ja osani olen aina tekevä. En voi elää työttömänä ja olen kylliksi vahva tekemään kaikkea. Mutta puhukaamme siitä vasta huomenna, jolloin kai jo olet aivan terve, toivon minä.

— Voin jo aivan hyvin, mutta olen niin väsynyt.

— Sinun täytyy luottaa Jumalaan, poika rukka. Rukoiletko milloinkaan häntä?

— Kyllä, olen koettanut joskus, mutta en tiedä oikein, miten minun pitäisi. Jackson ei minulle sellaista opettanut.

— No, silloin opetan minä. Rukoilisinko nyt meidän molempien puolesta?

— Kuunteleeko Jumala teitä? Mitä sanoittekaan aamulla juuri vähää ennen pyörtymistäni?

— Sanoin sinulle, että on täällä muitakin kuin me ainoastaan, nimittäin hyvä ja armollinen Jumala, joka on kanssamme kaikkialla ja on aina valmis auttamaan, jos pyydämme.

— Tehän sanoitte minulle, että Jumala asuu tähtien tuolla puolella.

— Poika raukka, puhut, niinkuin Jumala olisi sellainen, joka ollen kaukana poissa, ei voisi kuulla rukouksiamme. Ei, niin se ei ole. Hän on aina hengessä luonamme, kuuntelee rukouksiamme ja lukee jokaisen salaisen ajatuksen sydämestämme.

Vaikenin hetkeksi ja ajattelin, mitä hän oli sanonut. — Vihdoin sanoin:

— Rukoilkaa sitten häntä.

Rouva Reichardt polvistui, rukoillen kirkkaalla äänellä ja palavalla hartaudella, epäröimättä ja keskeytymättä. Hän rukoili turvaa ja apua hädänalaiseen tilaamme — kaikkea, mitä tarvitseisimme elääksemme, onnellista pelastusta saarelta. Hän pyysi meille voimaa olemaan tyytyväisiä ja kärsivällisiä siihen asti, kun hän auttaisi meitä, rukoili että voisimme panna kaiken luottamuksemme ja toivomme häneen ja napisematta tyytyä siihen, joka näytti olevan hänen tahtonsa.

Tuo oli minulle jotakin aivan uutta ja hän oli niin kaunis siinä palavasti rukoillessaan, että kyyneleet kohosivat silmiini. — Noin minuutin kuluttua sanoin:

— Nyt muistan, tai ainakin luulen muistavani, sillä tuon aikuiset asiat ovat minulle kaikki hämärät, että äidilläni oli, niinkuin teilläkin, tapana polvistua viereeni ja rukoilla. Ah, miten toivonkaan, että minulla olisi äiti!

— Lapseni, vastasi hän, lupaa minulle tulla hyväksi ja tottelevaiseksi pojaksi, niin rupean äidiksesi.

— Ah, rupeatteko, — niinkö hyvä olette? Kyllä; lupaan, mitä vain haluatte, ja teen työtä puolestanne päivin ja öin, jos tarvitaan. Teen vaikka mitä, jos vain rupeatte äidikseni.

— No, koetan sitten täyttää äidin velvollisuudet sinua kohtaan, vastasi hän; se on päätetty. Mutta nyt on parempi, että koetat nukkua, jos voit.

— Kyllä, kiitoksia teille. Nyt koetan nukkua, hyvää yötä.

24. Kalastaminen.

Aamulla heräsin aivan parantuneena eilisestä pahoinvoinnistani ja olin ulkona ennen rouva Reichardt'ia, joka vielä viipyi verhon takana, jonka hän oli jälleen pystyttänyt maatapanoni jälkeen. Oli kaunis aamu, meri väreili heikossa tuulessa ja aurinko paistoi kirkkaasti. Olin terve ja onnellinen. Sytytin valkean ja paistoin kalaa aamiaiseksi, koska niitä näkyi olevan tarpeeksi jäljellä. Laitoin sitten siimani kuntoon pyydystääkseni muutamia suurempia kaloja lammikkooni, jonka aioin taasen asuttaa. Rouva Reichardt tuli majasta ja tapasi minut leikkimässä Neron kanssa.

— Hyvää huomenta, rakas äiti, sanoin, sillä tunsin häntä kohtaan suurta ystävyyttä.

— Hyvää huomenta, rakas poikani, vastasi hän. Voitko nyt taasen hyvin?

— Kyllä, aivan. — Olen laittanut siimanikin kuntoon, sillä olen ajatellut, että siihen asti, kunnes linnut palaavat, on meidän elettävä ainoastaan kalalla ja sellaisia voi pyydystää ainoastaan kauniilla ilmalla, niin kuin nytkin. Sentähden emme saa laiminlyödä tämmöistä päivää.

— Ei tietysti. Niin pian kuin olemme syöneet aamiaisen, menemme kalastamaan. Se ei ole minulle outoa ja olenkin melko taitava. Nyt täytyy meidän molempien tehdä työtä, mutta mene ensin hakemaan raamattusi, niin luetaan vähän.

Hain sen ja luettuaan yhden luvun rukoili hän, ja minä polvistuin hänen viereensä. Syötyämme sitten aamiaisen lähdimme uimarantaan.

— Tiedätkö, Frank, jättivätkö ne mitään jälkeensä?

— Kyllä, vastasin. Ne jättivät luullakseni muutamia airoja, pitkän nuoran ja teillähän on majassa kihveli, vasara ja pieni purje.

— Hyvä, näemmepähän pian, kun tulemme rantaan.

Ensimmäinen, jonka näin tultuamme rantaan, pani minut ilosta hyppimään.

— Oi äiti, äiti! Ne ovat jättäneet tänne rautakattilan. Ikävöin sitä kovasti ja maatessani valveillani tänä aamuna ajattelin, että jos rukoilisin jotain itselleni, niin olisi se tuollaista rautakattilaa. Olin kyllästynyt kuivattuihin lintuihin ja ne maistuivat niin erilaiselta, kun ne keitettiin kattilassa perunain kanssa.

— Olen yhtä iloinen, Frank, sillä en pidä keittämättömästä ruoasta. Mutta katsokaamme nyt ensin, mitä muuta he ovat heittäneet veneestä.

— Oh, ne ovat kantaneet takaisin maihin kolme vesitynnyriä niistä kuudesta, jotka ottivat veneeseen.

— Luultavasti ovat he tehneet sen siksi, että veneeseen tuli liiaksi painoa ja he eivät hennoneet erota rommista. Hulluja miehiä, — nyt ei heillä ole vettä kuin kuudeksi päiväksi ja saavat kärsiä hirveästi.

Katselimme ympärillemme kalliolla ja näimme, että he olivat jättäneet jäljelle rautakattilan, kolme vesitynnyriä, viisi airoa, valaskeihään, portaat, neljänsadan metrin pituinen valaanpyyntinuoran, vanhan sahan, korin suurpäisiä nauloja ja kaksi suurta rautalevyä.

— Tuo saha saattaa olla meille suureksi hyödyksi, semminkin kun sinulla on viiloja arkussasi. Jos tarvitsemme, voimme laittaa puolen sahaa veitsiksi.

— Veitsiksikö, millä tavalla?

— Näytän sitten sinulle. Näitä rautalevyjä voin myöskin käyttää. Katso, levyjä olisi tarvittu veneeseen tulevien reikien paikkaamiseen ja ne he ovat heittäneet pois, niinkuin vasaran ja naulatkin. Minua kummastuttaa, että John Gough salli sen tapahtua.

— Kuulin, tullessani teitä noutamaan, miesten riitelevän hänen kanssaan. He eivät välittäneet hänen puheistaan.

— Ei, muuten he eivät olisi jättäneetkään meitä tänne, vastasi hän. John Gough oli siksi hyvä ihminen, ettei hän olisi sallinut semmoista, jos hän vain olisi voinut sen estää. — Rautalevystä saamme paljon hyötyä. Tiedätkö mitä? Paistamme kaloja tahi jotakin muuta. Meidän täytyy taivuttaa nurkat vasaralla. Mutta me emme saa tuhlata enempää aikaa, vaan kalastaa koko päivän ja syödä vasta illalla.

Nakkasimme onkemme ja kun kalat mielellään söivät, saimme pian tusinan verran suuria kaloja, jotka panin lammikkoon.

— Mitä teemme sillä pitkällä nuoralla, jonka ne jättivät?

— Paljokin, mutta parhaiten käytämme kai sen siten, että punomme siitä siimoja, kun tarvitsemme.

— Mutta miten se käypi päinsä, sehän on niin paksua ja raskasta?

— Kyllä; näytän sinulle, miten se puretaan ja taas punotaan hienommiksi siimoiksi. Muista Frank, että olen lähetyssaarnaajan vaimo, joka on seurannut miestään kaikkialle. Välistä on meillä ollut hyvä ollaksemme, välistä olemme saaneet kärsiä samanlaista kuin sinä ja minä nyt, sillä lähetyssaarnaaja saa kokea paljon, niinkuin olet huomaava, jos joskus saat kuulla tarinani tahi paremmin sanoen mieheni tarinan.

— Ettekö tahdo kertoa sitä minulle?

— Kyllä, ehkä kerronkin jonakin päivänä. Mutta huomautan sinulle nyt vain sen, että minä hänen vaimonaan, jakaen hänen kanssaan vaarat ja puutteet, usein olen ollut pakotettu tekemään kovasti työtä ja hakemaan elatukseni, miten olen voinut. Englannissa eivät naiset työskentele juuri muualla kuin huoneissa, mutta lähetyssaarnaajan vaimo saa tehdä työtä miesten kanssa — useinpa niinkuin mies — ja oppii sentähden paljon sellaista, josta naiset tavallisesti eivät tiedä mitään. Ymmärrätkö minut nyt?

— Ymmärrän tietysti. Olen jo ajatellut, että näytte tietävän enemmän kuin Jackson.

— Sitä en luule, mutta Jackson ei nähtävästi pitänyt työstä, niinkuin minä. Ja nyt Frank, et suinkaan ajatellut silloin, kun niin vastahakoisesti rupesit istuttamaan perunoita muka jonkun toisen harhailijan hyödyksi, että istutitkin itsellesi ja saisitkin itse nauttia ystävällisen työsi hedelmistä? Niin, totta on, että usein jo täällä maailmassa hyvät työt palkitaan.

— Eikö sitten aina?

— Ei, lapseni, sellaista et saa luulla. Mutta jos ei niitä palkita tässä maailmassa, palkitaanhan ne sitten tulevassa.

— Tuota en ymmärrä.

— Uskon kyllä, ettet ymmärräkään, mutta selitän sinulle nämä kaikki, jos Jumala vain antaa minun elää. Odottakaamme sopivaa tilaisuutta.

Jatkoimme kalastamistamme myöhäiseen iltaan, jolloin olimme saaneet kaksikymmentäkahdeksan suurta kolmen tahi neljän kilon painoista kalaa. Rouva Reichardt ehdotti silloin, että lopettaisimme, koska meillä jo oli ruokaa neljäksitoista päiväksi.

Sain vielä yhden kalan, jonka rouva otti mukaansa meille illalliseksi. Pantuani siimat kokoon, aloin hänen käskystään kantaa majalle miesten jättämiä tavaroita. Ensimmäinen, jonka anastin, oli tuo ikävöity rautakattila. Olin sen omistamisesta hyvin riemuissani ja olihan minulla syytäkin. — Toisessa kädessäni kannoin sahaa ja naulalaatikkoa. Niin pian kuin olin saanut ne majalle, menin heti uutta hakemaan ja ennenkuin illallinen oli valmis, olin kantanut majalle kaikki muut, paitsi nuo kolme vesitynnyriä, jotka jätin siihen, missä ne olivatkin, koska emme niitä nyt tarvinneet. Olimme molemmat hyvin väsyneitä ja menimme syötyämme mielellämme nukkumaan.

25. Kodin järjestäminen.

Tavatessamme toisemme aamulla sanoi äitini, joksi aion häntä nyt tästä lähtien sanoa:

— Tästä tulee, Frank, oikea työpäivä, sillä meillä on majassa paljon järjestämistä, ennenkuin saamme sen mukavaksi. Tästä lähtien on se pidettävä siistimpänä ja puhtaampana, mutta se on enemmän minun tehtäväni kuin sinun. Syökäämme aamiaisemme ja alkakaamme sitten.

— En tiedä, mitä tahdotte minun tekemään, vastasin, mutta tahdon tehdä kaikkea, mitä käskette, jos vain osaan.

— Rakas poikani, — naisena tarvitsen osan majasta kokonaan itselleni, sillä ei ole tapana, että naiset asuvat miesten kanssa samassa huoneessa. Sentähden haluaisin nyt saada haltuuni sen puolen majasta, jossa säilytit kuivattuja lintujasi. Meillähän on nyt airoja, joista voimme tehdä kehyksen, mihin naulaamalla hylkeennahkoja saamme verhon, jolla voimme eristää osan majasta minulle. Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan?

— Kyllä, mutta airothan ovat pitemmät majan leveyttä, huomautin. Miten menettelemme?

— Meillähän on tuo vanha saha, jolla voimme ne kyllä katkaista, tarvitsematta sitä teroittaa.

— En ole milloinkaan nähnyt sahaa käytettävän, vastasin, enkä sentähden ymmärrä, miten sellaista käsitellään.

— Näytän sinulle heti. Mitatkaamme ensin majan leveys, en tahdo siitä itselleni enempää kuin kolmannen osan.

Äitini meni majaan ja minä seurasin. Siimankappaleella mitattiin sitten majan leveys ja korkeus. Menimme sitten ulos ja sahalla, jota hän opetti minut käyttämään ja jonka vaikutusta suuresti kummastelin, katkaistiin airot sopivan pituisiksi. Poria oli minulla jo entuudestaan arkussani — nauloja ja vasaran olimme äsken saaneet veneestä, joten jo ennen puoltapäivää saimme kehyksen valmiiksi ja aloimme kiinnittää siihen nahkoja. Suurikantaiset naulat, jotka sekä korin, missä niitä säilytettiin, olimme löytäneet kalliolta, olivat mainioita tähän tarkoitukseen. Koska minulla oli nahkoja riittävästi, oli maja pian jaettu sillä tavalla, kuin äitini tahtoi. Kiinnitimme vielä yhden nahan riippumaan oviaukkoon ja kaikki oli valmiina.

— Mutta, tehän jäätte nyt ihan pimeään, ettekä näe tehdä mitään.

— Niin, vähäksi aikaa, mutta en kauaksi. Tuo saha tänne, Frank. Sinun on nyt sahattava majan seinään — tähän kohtaan, kolmen laudan levyinen nelisnurkkainen reikä. No, alotapas tästä.

Tein, niinkuin hän käski ja puolessa tunnissa olin sahannut majan eteläseinään noin kuusikymmentä senttimetriä leveän ja pitkän akkunan, josta päivän valo oikein tulvimalla virtasi sisään.

— Mutta, eikö siitä tule kylmää yöllä? kysyin.

— Voimme estää sen, vastasi hän, ottaen esille valkoisen palttinakappaleen. Se naulattiin ikkunaan muutamilla isokantaisilla nauloilla ja samalla kuin se esti ilmaa tunkeutumasta sisään, ei se pidättänyt päivänvaloa.

— Kas niin, sanoi hän, tämä on nyt vain sellainen tilapäinen laite, jonka kyllä vasta korjaan, mutta saahan tuo nyt aluksi kelvata.

— Kyllä, nyt täällä on niin sievää ja mukavaa, sanoin katsoen ympärilleni. Mitä tänne nyt on tuotava?

— Hylkeennahkoja vuoteeksi, vastasi hän; en pidä höyhenistä. Nahat ovat nyt kyllä kovia, mutta luulen voivamme ne vielä pehmittää. Arkkusikin, Frank, on parasta siirtää tänne, koska se ei ole miksikään hyödyksi siellä, missä se nyt on. Teemme siitä oikean varastohuoneen kalleuksillemme.

— Mitä, timanteilleko? kysyin.

— Poika rakas, meillä on sellaisia arkussa säilytettäviä tavaroita, jotka nykyisessä asemassamme ovat meille paljon arvokkaammat kuin kaikki maailman timantit. Sano minulle, kummastako enemmän pidät ja panet suuremman arvon, timanttivyöllesi vai rautakattilalle?

— Rautakattilalle tietysti, vastasin.

— Aivan oikein ja meillä on hallussamme paljon muitakin yhtä arvokkaita esineitä, sen kyllä olet huomaava. Mene nyt sytyttämään valkea, niin lopetan tämän työni yksinäni. — Nero, pysy ulkona, sinä et saa milloinkaan tulla tähän kajuuttaan.

Menin Neron kanssa hakemaan kalaa ja päätin palattuani käyttää kattilaa. Täytettyäni sen vedellä panin sen tulelle ja keitin kalan, joka minusta sillä tavalla maistui paljon paremmalta kuin hiilillä paistettuna, jolloin se oli liian kuivaa.

Istuessamme syömässä, kysyin:

— Mitä me nyt rupeamme tekemään?

— Huomenna siistimme koko majan ja panemme kaikki tavaramme talteen, sen sijaan että jättäisimme ne tänne kentälle. Sitten tarkastan kaikki, mitä olemme saaneet, ja panen ne arkkuun. En ole vielä katsonut, mitä se sisältää.

Seuraavana päivänä oli taivas pilvessä ja muutenkin hyvin myrskyinen ja paha ilma. Aamiaisen jälkeen alotimme työmme. Lakasimme majan lattian, jolla oli paksulti kaikenlaista roskaa, sillä me Jackson'in kanssa emme olleet niin turhan tarkkoja. Valaanpyyntinuora selviteltiin ja pantiin yhteen nurkkaan. Kaikki tuotiin sisään ja sijoitettiin määrätyille paikoilleen.

— Meidän on tehtävä muutamia laudakoita, sanoi äitini, voidaksemme pitää muitakin tavaroita, eikä ainoastaan kirjoja niillä, sillä muuten emme milloinkaan voi saada majaamme oikein siistiksi. Luulen voivamme ne laittaa. Meillähän on jäljellä kaksi airoa ja purjetanko. Naulaamme ne pitkin seinää, noin kolmannesmetrin etäisyydelle siitä, leikkaamme palasen purjeesta ja naulaamme sen toisen laidan seinään ja toisen airoon, niin saamme jonkunlaisen laudakon, jolle voimme panna tavaramme.

Toin airot, jotka mitattiin, sahattiin poikki ja naulattiin seinään kiinni. Sitten naulattiin purjekangas isokantaisilla nauloilla kiinni sekä seinään että airoihin ja niin saimme kaksi mainiota laudakkoa kummallekin puolelle majaa.

— Kas niin, sanoi äitini, sepä oli hyvä asia. Tarkastakaamme nyt arkku ja asettakaamme joka esine paikoilleen.

Äitini otti kaikki vaatteet ja pani ne kokoon. Tavattuaan purjekangaskäärön, joka oli arkun pohjalla, sanoi hän:

— Olipa hauskaa, että löysin tämän. Nyt voin ommella itselleni puvun, joka sopii paremmin täällä saarella kuin tämä musta vaatetus, jota nyt pidän ja jonka aion panna talteen vastaiseksi, jos nyt jonakin kauniina päivänä pääsisimme täältä lähtemään, sillä täytyyhän minun olla puettu niinkuin muutkin ihmiset kun taas joudun heidän seuraansa. Vaatteet riittävät kyllä sinulle pitkäksi aikaa ja minun ei tarvitse pienentää sinulle kuin parit housut ja pari paitaa koska kasvat kai sukkelaan. Kuinka vanha luulet nyt olevasi?

— Noin kuusitoistavuotias tahi vähän vanhempi.

— Arvasin, että olet suunnilleen sen ikäinen.

Tarkastettuaan joka vaatekappaleen ja pantuaan ne sievästi arkkuun, sain panna kiikarin ja tarvekalut laudalle, jonka jälkeen tarkastimme laatikon, joka, sisälsi lankaa, neuloja, koukkuja ja muita esineitä, niinkuin nappeja ja sen sellaisia.

— Nämä ovat arvokkaita, sanoi hän. Minullakin on muutamia hyödyllisiä tavaroita. Mene hakemaan korini, jota minulla ei vielä ole ollut aikaa tarkastaa, sittenkuin lähdin laivasta.

— Mitä siinä on?

— Lukuunottamatta harjoja ja kampoja, en oikein muista, mitä siinä on. Ollessani matkoilla oli minulla aina kori mukanani ja säilytin siinä sellaisia tavaroita, joita päivittäin välttämättömästi tarvitsin. Siihen kätkin myös kaikki sellaisetkin esineet, jotka tahdoin säilyttää siksi aikaa, kun sain tilaisuuden panna ne muualle. Tullessani valaanpyytäjään oli kori käsivarrellani, niinkuin tavallisesti, mutta en ole tarkastanut sitä useampaan kuukauteen, koska en ole tarvinnut muita kuin harjoja, kampoja ja saksia.

— Mitä ovat harjat, kammat ja sakset?

— Näytän sinulle, vastasi hän aukaisten kannen. Nämä ovat harjoja ja kampoja tukkaa varten ja tässä ovat sakset. Purkakaamme kaikki esille.

Korissa näkyi olevan ihmeteltävän paljon tavaraa, joista useammat olivat minulle outoja. Siellä oli kaksi harjaa, kaksitoista kampaa, kolmet sakset, kynäveitsi, pieni mustepullo, muutamia kyniä, sormustin, vahaa, neulatyyny, lankaa ja silkkiä, palanen tushia, hiussivellin, lakkaa, iholaastaria, pillerirasia, vähän nauhaa, nuppineuloja, isonnuslasi, hopeinen kynänvarsi, kukkaro rahoineen, mustia kengännauhoja ja paljon muita tavaroita, jotka olen unhoittanut. Tiedän vain, etten ole sittemmin milloinkaan ollut niin jännityksessä missään näyttelyssä, kuin olin silloin tavaroita korista purettaessa ja äidin niitä sitä mukaa selittäessä. Korin pohjalla oli useita pieniä paperikääryjä, joissa hän sanoi olevan siemeniä. Hän oli aikonut viedä ne Englantiin, mutta kylväisimme ne nyt tänne. Kopistaessaan tomua pois tyhjästä korista, putosi siitä kaksi tai kolme valkoista esinettä lattialle. Hän käski minun ottaa ne ylös ja antaa hänelle.

— En tiedä, miten ne ovat tänne joutuneet, sanoi hän, mutta nämä kolme ovat appelsiinin siemeniä, jotka kylvämme huomenna, ja tämä on herne, mutta en tiedä, mitä lajia. Kylvämme senkin, mutta pelkään, ettei se idä, koska se näkyy olevan niitä, joita merimiehet söivät laivalla, ja luultavasti liian vanha itämään. Mutta koettakaamme. Nyt panemme arkkuun kaikki sellaiset tavarat, joita emme päivittäin tarvitse ja korini ripustan makuuhuoneeseeni seinälle naulaan.

— Mutta, sanoin, tämä pyöreä lasi, mihin sitä käytetään?

— Pane se syrjään, käski hän; jos huomenna on kaunis ilma, niin näytän sinulle, miten sitä käytetään. Mutta olemmehan unhoittaneet kaikenlaista, nimittäin vyösi ja ne muut tavarat, jotka annoit haltuuni, kun luulit lähtevämme saaresta. Ne ovat omaasi vastapäätä olevassa vuoteessa.

Toin ne ja hän piiloitti perämiehen kellon, hianapit ja muut pikkutavarat sanoen, että hän lukisi kirjeet ja muut paperit toisella kerralla. Vyö tarkastettiin myös ja laskettiin, kuinka monta kiviä sisältävää neliötä siinä oli. Hän avasi saksilla yhden sellaisen ja otti sieltä jotakin valkoista, kiiltävää, lasinnäköistä, niinkuin minusta näytti ja katsoi sitä tarkasti.

— En ymmärrä paljoakaan näitä asioita, sanoi hän, mutta tiedän kumminkin vähän. Tämä vyö on kai hyvin suuriarvoinen, jos vain kaikki muutkin kivet ovat tällaisia. Nyt täytyy minun hakea lankaa ja neula, ommellakseni sen jälleen kiinni.

Ommeltuaan, pani hän vyön arkkuun, muiden tavaroitten joukkoon.

— Ja nyt, sanoi hän, olemme tehneet hyvän päivätyön, nyt tarvitsemme jotakin syötävää.

26. Keskusteluja raamatusta.

Minun täytyy tunnustaa, että pidin nyt enemmän majastani. Se näytti entiseen verraten niin sirolta ja puhtaalta ja kaikki oli niin siistiä. Seuraava päivä oli tyyni ja kirkas, jonka tähden menimme kalastamaan. Meitä onnistikin hyvin ja saimme melkein yhtä paljon kaloja kuin viime kerrallakin ja päästimme ne nytkin lammikkoon. Palattuamme majaan ja äitini ruvettua ruokaa laittamaan, otin yhden rautalevyistä ja tein siitä taivuttamalla syrjät jonkunlaisen vadin. Tein samanlaisen vadin toisestakin, vaikka en juuri niin korkealaitaista, koska toinen oli aiottu paistinpannuksi ja toinen taasen vadiksi, johon voimme panna valmistetun ruokamme. Tänä päivänä olimme me olleet niin ahkerassa kalastuspuuhassa, ettemme ennättäneet ajatella muuta, mutta seuraavana päivänä muistin isonnuslasin ja toin sen äidilleni. Ensin näytti hän minulle sen suurentamiskyvyn, josta olin hetkisen hyvin huvitettu, ja selitti minulle niin hyvin kuin osasi syyn tähän ominaisuuteen, mutta omituisuus huvitti minua enemmän kuin syy siihen. Sitten käski hän minun tuoda majasta vähän kuivia sammalia, joita käytin taulana ja kun hän piti lasia niin, että se kokosi auringonsäteet, näin ihmeekseni sammalien syttyvän tuleen. Hämmästyin enemmän kuin kummastuin, ja katselin taivaalle nähdäkseni, mistä valkea tuli. Äitini selitti syyn, jonka osaksi ymmärsin, mutta odotin kärsimättömästi, että saisin lasin omiin käsiini, voidakseni koettaa. Sytytin sammalet uudestaan, poltin käteni, kärvensin muutaman linnun päätä ja kun huomasin Neron nukkuvan auringonpaisteessa, kohdistin palopisteen sen kylmään kuonoon. Se heräsi äkkiä ja rupesi murisemaan, jolloin vetäydyin takaisin; olin täysin tyytyväinen kokeilun tuloksiin. Siitä hetkestä alkain sytytimme auringonpaisteella aina valkean polttolasilla ja huomasin sen hyvin hyödylliseksi. Koska se oli niin kevyt, pidin sen aina mukanani, ja kun minulla ei sattunut olemaan mitään tekemistä, niin katselin esineitä sen läpi, tahi sytytin palamaan jotakin, aina miten milloinkin johtui mieleeni.

Vaikka en ole siitä kertonutkaan, ei mennyt yhtään päivää, etten olisi lukenut raamattua äidilleni.

— Tässä kirjassa on niin paljon sellaista, jota en ymmärrä, sanoin eräänä aamuna.

— Luulen, vastasi äitini, että on paljonkin kirjoja, joita et ymmärtäisi, koska olet koko ikäsi ollut tällä saarella, etkä ole nähnyt ollenkaan maailmaa.

— Mutta ymmärränhän kaikki, mitä on luonnonkirjassani.

— Ehkä ymmärrätkin tahi luulet ainakin ymmärtäväsi. Mutta Frank, raamattua et saa verrata muihin kirjoihin. Ne ovat ihmisten tekemiä, mutta raamattu on Jumalan sanaa. Raamattu on monessa kohti suljettu kirja.

— En käsitä, miksi emme voi sitä ymmärtää.

— Frank, vastasi hän, katsopas tuota kasvia, joka juuri kukkii. Ymmärrätkö, mistä se johtuu, että tuo kasvi elää, kasvaa ja joka vuosi kehittää noin suuren sinisen kukan? Minkätähden se niin tekee? Minkätähden on kukka aina sininen? Ja mistä johtuu tuo kaunis väri? Voitko sanoa minulle sen? Katso, sinä tiedät, että niin tapahtuu, mutta voitko sanoa, miksi?

— En.

— Katso tuota lintua. Tiedät sen olevan haudotun munasta. Kuinka voi olla mahdollista, että munan sisus muuttuu linnuksi? Mistä johtuu, että linnuilla on höyhenet ja että ne saattavat lentää? Voitko selittää itseäsi? Sinä voit mennä, minne haluat; sinä voit ajatella, puhua ja työskennellä, mutta mistä on sinulla tämä kyky? Voitko sanoa sen? Sinä tiedät vain, että niin on, mutta et mitään muuta. Sinä et voi sanoa, minkätähden, miten tahi mitkä syyt aiheuttavat nämä seuraukset?

— En.

— No kun sinä siis olet kaikenlaisten kuolleitten ja elävien kappalten keskellä ja joka päivä näet asioita, joita et voi selittää etkä ymmärtää, niin miksi kummastelet, että Jumala kirjoitetussa sanassaan myöskin salaa sinulta sellaista, jota et ymmärrettävistä syistä saa tietää? Kaikki täällä on Jumalan tahdosta ja sen täytyy meille riittää. Ymmärrätkö nyt?

— Kyllä ymmärrän tarkoituksenne, mutta en ole milloinkaan ajatellut näitä asioita ennen. Puhukaa vielä enemmän raamatusta.

— Ei nyt, vaan jonakin toisena päivänä kerron sinulle raamatun synnyn ja silloin ymmärrät sen luonteen ja miksi se kirjoitettiin. Sen sijaan saat sinä kertoa minulle kaikki, mitä Jackson'in puheiden perusteella tiedät itsestäsi ja kaiken muunkin, mitä sinä aikana tapahtui, kun elit yhdessä hänen kanssaan. Olen kuullut ainoastaan osan ja tahtoisin tietää kaikki.

— Mielelläni, vastasin, kerron teille kaikki, mutta se vie aikaa.

— Meille jää paljon aikaa tähteeksi, poikani, ennenkuin pääsemme täältä lähtemään. Älä sentähden välitä ajasta, vaan kerro minulle kaikki.

Aloin kertomukseni, mutta hän keskeytti:

— Etkö ole milloinkaan mielessäsi voinut kuvitella äitiäsi?

— Nyt nähtyäni teidät, luulen voivani, mutta ennen oli se mahdotonta. Nyt voin muistaa teidän tavallanne puetun henkilön, polvistuneena rukoilemassa vieressäni Olenhan sitäpaitsi ennen kertonut, että eräät kasvot näyttäytyivät unissani ja nyt, kun te tulitte, on se tapahtunut useammasti.

— Ja isäsi?

— Häntä en muista vähääkään, enkä myös muitakaan, paitsi äitiäni.

Jatkoin sitten kertomustani maatapanoaikaan asti, mutta koska kerroin perinpohjaisesti ja hän keskeytti minut usein kysymyksillään, en ennättänyt sanoa puoliakaan siitä, mitä minulla oli kerrottavaa.

27. Muonavarojen katoaminen.

Aikaisin eräänä aamuna menin Neron kanssa lahdelle hakemaan kaloja. Niin pian kuin Nero oli saanut ne maalle ja minä rupesin niitä perkkaamaan, hyppäsi se mereen huvittelemaan siksi ajaksi. Perkkasin aina kalat, ennenkuin palasin majaan, ja annoin Nerolle suolet, jos en tarvinnut niitä linnuille. Nero oli sinä aamuna hyvin leikkisellä tuulella. Kun se uiskenteli vedessä, nakkasin kalanpäät sille, mutta sen sijaan, että se olisi syönyt ne kuten tavallista oli, kuljetti se ne takaisin minulle kalliolle. Nakkasin ne sille uudestaan monta kertaa, mutta se jatkoi vain kuljetustaan, ja äitini, joka oli tullut rantaan, sanoi:

— Luulen, että voit opettaa Neron, noutamaan takaisin nakattuja esineitä, koetapas. Heitäpäs tämä puunpalanen pään sijasta, jatkoi hän ja ojenti minulle keksinkappaleen.

Heitin ja Nero toi sen maihin kuten äsken kalanpäätkin. Taputin ja hyväilin sitä, koettaen sitten uudestaan ja menestyksellä.

— Nyt, sanoi äitini, on sinun opetettava se tottelemaan käskyä, kun lähetät sen noutamaan jotakin. Sano aina: "tuo Nero!" ja näytä sormellasi.

— Miksi minun pitää niin tehdä?

— Koska sinun pitää opettaa se noutamaan ei ainoastaan sellaista, jota sinä olet heittänyt veteen, vaan myöskin sellaista, jota et ole heittänyt. Ymmärrätkö?

— Kyllä, vastasin. Tarkoitatte, että jos näen jotakin kelluvan meressä lähellä rantaa, lähetän Neron sitä noutamaan?

— Aivan niin; silloin olisi Nerosta suurta hyötyä.

— Sen minä kyllä pian sille opetan, vastasin. Huomenna lähetän sen hakemaan merestä puun kappaletta. Nyt en enää pelkää, että Nero katoaa.

— Viime yönä ihmettelin mielessäni, mihin sankko on joutunut.

— Sankkoko, sanoin. Tiedän kyllä, missä se on, mutta olen sen aivan unhoittanut. Jätimme sen rotkoon viime päivänä, kun olimme perunoita kylvämässä.

— Ah, se on totta, nyt muistan. Menen hakemaan sen sillä aikaa kun laitat aamiaista.

Olimme nyt monta viikkoa eläneet paljaalla kalalla ja minun täytyy tunnustaa, että olin siihen kyllästynyt, joka ei milloinkaan tapahtunut syödessäni kuivattuja lintuja vuodet läpeensä.

Tuuli sattui harvoin suoraan rantaan, vaan puhalsi joko pohjoisesta tahi idästä vinoon sitä vastaan. Joskus, erittäinkin päiväntasaus-aikana, olivat itämyrskyt hyvin kovia ja aaltojen vyöryminen kallioita vastaan hirveätä. Niin oli tänäkin päivänä. Kova itäinen tuuli oli myllertänyt meren, joka paiskasi hyökyaallot korkealle kallioille ja tuuli kuljetti vaahdon kauas maihin. Myrsky puhkesi illalla ja noustuamme aamulla menimme kentälle ihailemaan tuota suurenmoista näytelmää, aavistamatta ollenkaan, että se toisi tullessaan meille sellaisen kurjuuden. Hetken kuluttua huusin Neroa ja menin hakemaan lahdesta kaloja aamiaiseksemme. Tähän aikaan oli meillä niitä suuri varasto, suurempi kuin milloinkaan ennen. Tultuani rannalle näin useita metriä korkeitten aaltojen vyöryvän kallion yli lahteen, jossa oli metriä syvemmältä vettä kuin tavallisesti ja sekin paljasta vaahtoa. Silloin en vielä osannut ajatella, että oli tapahtunut jotakin ikävää, ennenkuin Nero, jonka olin lähettänyt sinne kaloja noutamaan, hetken siellä sukelleltuaan ja kuppuroituaan palasi tyhjänä takaisin. Silloin jo aavistin asian ja lähetin Neron uudestaan veteen. Se viipyi siellä vähän aikaa, mutta palasi sittenkin kalatta. Olin nyt vakuutettu siitä, että kalat, aaltojen syöksyessä lahteen ja veden tavattomasti noustessa, olivat paenneet. Meillä ei ollut siis ruokaa eikä keinoja elääksemme ennen kuin myrsky lakkaisi ja voisimme pyydystää uusia. Säikähtyneenä huomiostani kiiruhdin majaan ja huusin äidilleni, joka oli vielä makuuhuoneessaan:

— Oi äiti, kaikki kalat ovat karanneet lammikosta ja meillä ei ole mitään syötävää. Sanoinhan teille, että kuolisimme nälkään.

— Rauhoitu, Frank, vastasi hän, rauhoitu ja sano sitten, mikä on aiheuttanut levottomuutesi ja pelkosi, jonka vallassa näytät olevan.

Selitin hänelle, mitä oli tapahtunut ja ettei Nero löytänyt ainoatakaan kalaa.

— Pelkään kaiken olevan niin kuin sanot, vastasi hän, mutta meidän täytyy luottaa Jumalaan. Se on hänen tahtonsa ja mitä hän tahtoo, täytyy olla oikein.

En ollut vielä siihen aikaan tarpeeksi kristitty, että olisin voinut tunnustaa hänen olevan oikeassa ja väitin:

— Jos nyt Jumala on kerran niin hyvä ja armollinen kuin sanotte, niin miksi hän sitten antaa meidän nähdä nälkää? Tietääkö hän, että olemme nälkään kuolemassa?

— Tietääkö hän, Frank? Miten sanotaan raamatussa? Eikö niin, ettei varpunenkaan putoa maahan hänen tietämättään ja kuinka paljon arvokkaampi onkaan ihminen? Häpeä, Frank!

Olin hämilläni, mutta en varma. Sentähden sanoinkin tyynesti:

— Meillä ei ole mitään syötävää.

— Vaikka olemmekin menettäneet kaikki kalamme, Frank, emme toki vielä näe nälkää. Myrsky voi asettua huomiseksi, jolloin voimme jälleen pyydystää kaloja, tahi jos ei se lakkaa ennenkuin ylihuomenna, niin kestämmehän toki pari päivää syömättäkin. Toivokaamme parasta ja luottakaamme Jumalaan. Rukoilkaamme häntä ja pyytäkäämme hänen apuaan. Hän voi tyynnyttää nuo myrskyiset aallot, hänellä on aina keinoja auttaa niitä, jotka häneen turvaavat ja hän kyllä lähettää meille apua, kun kaikki toivo näyttää katoavan. Rukoile hartaasti, Frank, niinkuin minäkin ja luottamuksella, että rukouksesi tulee kuulluksi.

— Ei käy aina niin, vastasin. Olette kertoneet useista ihmisistä, jotka ovat kuolleet nälkään.

— Myönnän sen ja kai se on tapahtunut Jumalan tahdosta. Kaikkivaltiaalla on ollut hyvät, meille tuntemattomat syyt sallia sen tapahtua, siitä saat olla varma.

— Ettekö sitten luule, että kuolemme nälkään?

— En, luotan siksi paljon Jumalan armoon, äläkä usko, että hän nyt antaa meidän kuolla nälkään, kun hän kerran on säilyttänyt henkemme tähän asti.

Nämä äitini sanat ja tuo rajaton luottamus, jota hän osoitti, rohkaisivat minua paljon.

— Toivon teidän olevan oikeassa, sanoin, ja kun ajattelen tarkemmin asiaa, jatkoin iloisemmin, niin voimmehan, jos ei ole muuta neuvoa, syödä linnut. En niistä enää juuri paljoakaan välitä ja vaikkapa välittäisinkin, niin ette saisi kuolla nälkään, äiti.

— Uskon, ettet epäröisi uhrata lintuja, Frank, mutta saat luullakseni uhrata paljon enemmän.

— Mitä sitten? kysyin ja lisäsin vähän mietittyäni: Ette kai suinkaan tarkoita Neroa, äiti?

— Totta puhuen, Frank, tarkoitan Neroa, sillä linnut eivät riittäisi kun pariksi päiväksi.

— En milloinkaan voisi tappaa Neroa, äiti, vastasin alakuloisena ja menin majaan istumaan, suruissani jo ajatuksestakin, että lemmikkini täytyisi tappaa. Se tuntui minusta vallan kauhealta ja äitini viittaus sellaiseen alensi häntä paljon mielessäni. Olin nuori ja järjetön, enkä vähääkään ajatellut, miten tunteeni voisivat muuttua. Mitä lintuihin tuli, niin en todellakaan välittänyt niistä ja päätin tappaa pari päivän tarpeeksi, jonka tähden palasin kentälle, otin kiinni kaksi, jotka sattuivat siinä olemaan, ja olin jo katkaisemaisillani niitten kaulan, kun äitini kysyi, mitä aioin tehdä?

— Tappaa ne ja panna sitten kattilaan kiehumaan päivälliseksi, vastasin.

— Ei Frank! Sinulla on liian kiire. Uhrautukaamme vähän linturaukkojenkin vuoksi. Voimme vaikeudetta paastota yhden päivän. Huomenna saamme nähdä.

Päästin linnut, mielessäni yhtyen hänen ehdotukseensa. Mutta en tehnyt sitä lintujen tähden, vaan sen vuoksi, että päivän lykkäys linnuille toisi myös päivän lykkäyksen Nerolle.

— Tule, sanoi äitini, menkäämme majaan hakemaan jotakin työtä itsellemme. — Minä rupean pienentämään vaatteita sinulle, mutta mitä sinä tekisit?

— En tiedä, vastasin, mutta tahdon tehdä kaikkea, mitä käskette.

— No, olen huomannut noitten molempain siimain olevan jo niin kuluneita, että ne pian voivat katketa, ja silloin ei meillä ole mitään keinoa pyydystää kaloja, vaikka ilma olisikin kaunis. Sentähden leikatkaamme nyt kappale harppuunanuorasta ja saatuamme sen puretuksi, näytän sinulle, miten siitä punotaan uusia siimoja Koska tarvitsemme sellaisia nyt enemmän kuin mitään muuta, on kai parasta, että rupean sinua auttamaan ja annan vaatteiden olla rauhassa toistaiseksi.

Suostuin tähän ehdotukseen ilolla. Vähässä ajassa saimme harppuunanuoran puretuksi ja äitini opetti minut punomaan siitä hienompia säikeitä, joista sitten tekisimme lujia siimoja. Hän auttoi minua ja aika kului nopeampaan kuin olin toivonut.

— Te olette, äiti, hyvin kätevä.

— En lapseni, en ole, vaikkakin osaan paljon asioita, joista naiset eivät tavallisesti tiedä mitään, koska olen viettänyt kuljeskelevaa ja joskus hyvinkin vaikeaa elämää. Ollessamme, mieheni ja minä, vieraitten ihmisten joukossa, olimme usein pakotettuja turvautumaan vain omaan apuumme ja huomasimme sentähden välttämättömäksi opetella tekemään paljon sellaista, jota muut varakkaat ihmiset tavallisesti teettävät muilla. Olen kumminkin elänyt olosuhteissa, joissa rahat eivät olleet miksikään hyödyksi ja on täytynyt kokonaan luottaa itseensä. Sentähden olen säännöllisesti koettanut opetella kaikkea, mitä olen voinut ja koska olen viettänyt suurimman osan elämästäni purjehtimalla suurilla valtamerillä olen oppinut merimiehiltä paljon hyödyllistä; tämä kalasiimojenkin punominen on eräs niistä tiedoista joita olen heiltä saanut. — Niinkuin näet, on siitä meille nyt hyötyä.

— Kyllä, ja olikaan miten onnellista, että tulitte tänne.

— Onnellista minulle, tarkoittanet, Frank?

— En, äiti, vaan onnellista minulle.

— Toivon, Frank, tulleeni tänne lähetetyksi tekemään hyötyä, ja tällä vakaumuksella mukaudun ilolla Jumalan tahtoon. En epäile, että hän on minut lähettänyt ollakseni sinulle hyödyksi.

— Äiti, tahtoisin kuulla koko elämäntarinanne. Tiedättehän kertoneeni kaikki, mitä tiedän itsestäni. Ettekö voi kertoa omaanne ja miehenne elämäkertaa? Sanoittehan kerran tekevänne sen jonakin päivänä. Muistatteko?

— Kyllä muistan, Frank, antaneeni jonkunlaisen lupauksen ja sanon sinulle nyt, että joskus täytän sen. Mutta en ole varma, ymmärrätkö tahi hyödytkö tästä kertomuksesta nyt niin paljon kuin vastaisuudessa.

— Mutta voittehan kertoa sen kaksikin kertaa, kuuntelen mielelläni sen taasen uudestaan. Kertokaa se siis minulle nyt — huvittaaksenne minua ja sitten toisten — hyödyttääksenne minua.

Äitini hymyili, joka harvoin tapahtui, ja sanoi:

— No hyvä, Frank, koska tiedän, että luopuisit päivällisestäsi milloin tahansa kuunnellaksesi jotakin kertomusta ja koska et tänään saakaan päivällistä, niin pidän oikeana suostua pyyntöösi. — Kummastako aloitan, miehestänikö vai itsestäni?

— Olkaa hyvä ja aloittakaa omalla elämäntarinallanne, vastasin.

28. Rouva Reichardt'in kertomus.

Olen erään lukkarin tytär muutaman suuren merikaupungin vieressä olevasta kauppalasta, Englannin etelä-rannikolta.

— Mikä on lukkari? kysyin, keskeyttäen äitini heti kertomuksen alussa.

— Lukkari on sellainen henkilö, joka johtaa seurakunnan laulua kirkossa ja avustaa pappia hänen tehtävissään. Isäni ei täyttänyt ainoastaan näitä velvollisuuksiaan, vaan oli myöskin opettajana kansakoulussa.

— Mikä on kansakoulu?

— Se on koulu, jossa lapset saavat opetusta ilmaiseksi.

Arvelin sellaisen olevan erinomaisen laitoksen. — Olin aikeissa kysyä muutakin, kun äitini pidätti minut sanoen:

— Anna minun jatkaa keskeyttämättä, jos tahdot kuulla kertomukseni loppuun, sillä minä puhun paljonkin sellaista, jota ei niin vähillä tiedoilla varustettu henkilö, kuin sinä, voi selityksittä ymmärtää. On mahdotonta, että sinä niin vähässä ajassa voit oppia kaikki tietämään, mutta vähitellen selitän ne sinulle. — Sitten hän jatkoi:

— Isälläni oli hyvin paljon tekemistä, ja sellaisessa pienessä maaseutukaupungissa ei olekaan tavatonta, että jollakin henkilöllä on useampia ammatteja. Tämmöinen oli erittäinkin hänen laitansa, sillä paitsi ennen luettelemiani toimia oli isäni paras eläinlääkäri ja välskäri kymmenen peninkulman alalla ja ansaitsi usein leipänsä kaikenlaisella maatyöllä, niinkuin olkikattojen ja aitojen panemisella, ojan kaivamisella y.m. sellaisella. Sittenkin jäi häneltä aikaa raamatun lukemiseen ja tyttärensä kasvattamiseen. — Tämä tytär olin minä.

— Missä oli äitinne? kysyin, sillä tuntui kummalliselta, että rouva Reichardt puhui ainoastaan isästään.

— Hän oli kuollut melkein heti syntymiseni jälkeen, ja minut oli ensin jätetty hoidettavaksi eräälle köyhälle vaimolle, mutta niin pian kuin opin juoksemaan ja jotakin ymmärtämään, alkoi isäni helliä minua ja päästi minut vain hyvin vastahakoisesti näkyvistään. Hän koetti opettaa minulle kaikki, mitä hän itse osasi, ja vaikka hänen tietonsa eivät olleetkaan suuret, riittivät ne hyväksi pohjaksi ja lisäsivät haluani oppia enemmän.

Muistan, että ikäisekseni olin hyvin tiedonhaluinen. Tein isälleni ja hänen vierailleen alituisesti kaikenlaisia kysymyksiä, ja koska he näkyivät pitävän minua sukkelana ja vilkkaana lapsena, niin ne mielellään vastasivat niihin. Sillä tavalla sain paljon tietoja ja vielä enemmän tarkkaamalla mitä ympärilläni tapahtui.

Siitä tuli isäni ylpeyden ja tyytyväisyyden lähde, kun hän voi pyytää minua lukemaan raamattua ääneen. Tästä johtui sitten tietysti paljon kysymyksiä, joihin hän vastasi. Aikojen kuluessa perehdyinkin kaikkiin pyhiin kirjoituksiin ja ymmärsin niitten hengen ja tarkoituksen paremmin kuin moni minua puolta vanhempi.

Rakkauteni tällaiseen opiskeluun herätti seurakunnan papin, tohtori Brightwell'in huomiota, ja hän oli niin hyväntahtoinen, että antoi minun ottaa osaa lastensa opetukseen. Kolmentoista vuotiaana olin oikea kristinopintaidon ihme ja sain usein käskyn tulla pappilaan kummastuttamaan lähiseudun vanhoja sillä helppoudella, jolla vastasin pulmallisimpiinkin, kristinopin suuria salaisuuksia koskeviin kysymyksiin.

Tähän aikaan tutustuin erääseen isättömään ja äidittömään poikaan, muutamaan köyhäintalon asukkaaseen, jonka seurakunta oli ottanut hoiviinsa, sittenkuin hänen vanhempansa, eräs saksalainen kelloseppä vaimoineen, olivat kuolleet vaikeaan kuumetautiin, joka oli raivonnut lähiseudulla ja tappanut suuren osan työtätekevää väestöä. Isäni oli lähettänyt minut asialle köyhäintalon johtajan, ankaran ja juron miehen luokse, jota kovin pelkäsin, kun huomasin tämän kalpean ja surullisen näköisen, selvästi sairaan lapsen. Huomasin, ettei hänestä kukaan välittänyt. Hän sai kuljeskella ympäriinsä suuressa työtalossa, hullujen, hölmöjen ja heikkomielisten joukossa, kenenkään vähääkään kiinnittämättä huomiotaan häneen; lyhyesti, hän vietti tuollaista köyhäintalon pojan elämää.

Huomaan, että tahtoisit mielelläsi tietää, mikä köyhäintalon poika on, ja tahdon sentähden vastata ennen kysymystäsi. Eri seurakunnissa siinä maassa, johon molemmat kuulumme, on jokaisessa aina eräs talo, jossa hyvin köyhiä ja kurjia hoidetaan. Tavallisesti ovat sen asukkaat kaikenikäisiä: vastasyntyneistä lapsista aina haudanpartaalla horjuviin vanhuksiin asti. Tässä talossa ne puetaan ja ruokitaan, ja nuoret saavat tarpeellista opetusta voidakseen vanhempana itse hankkia toimeentulonsa.

Minusta tuntui tuon poikaraukan kohtalo hyvin kovalta ja sain tietää hänen nimensä olevan Henrik Reichardt. Hän ei osannut puhua muuta kuin saksaa ja sentähden jäivätkin hänen toivomuksensa täyttämättä ja hänen tunteilleen ei pantu mitään arvoa. Hänet oli kasvatettu rakastamaan kodikkuutta ja siisteyttä ja nyt oli hän vanhempainsa äkillisen kuoleman tähden joutunut tämmöisiin oloihin, jotka julmasti loukkasivat hänen vaistojaan. Huomasin usein kyyneleitä hänen silmissään ja hänen kauniit kasvonsa ja vaalea tukkansa olivat suurena vastakohtana hänen toveriensa likaiselle naamalle ja pörröiselle tukalle. Hänen onneton kohtalonsa teki minuun aina syvän vaikutuksen.

Toin hänelle pieniä lahjoja ja koetin näyttää osanottoani hänen kärsimyksiinsä. Alussa tuntui hän enemmän hämmästyneeltä kuin kiitolliselta, mutta pian huomasin hänen suuresti iloitsevan huomaavaisuudestani, ja hän piti vierailujani ainoana lohdutuksenaan ja tyydytyksenään.

Siihen aikaan oli minulla suuri vaikutusvalta isään ja onnistuin kiinnittää hänen osanottonsa tuohon köyhään poikaan siihen määrään, että hän otti Henrikin pois köyhäintalolta ja antoi hänelle kodin luonaan. Hän oli ensin vastahakoinen ruvetessaan kasvattamaan lasta, joka vieraskielisenä ja -tapaisena ei voisi olla hänelle suureksikaan hyödyksi, mutta lupasin opettaa Henrikille englanninkieltä ja kaikkea muuta, mitä hän enimmän tarvitsi ja vakuutin isälleni, että minä hyvin vähässä ajassa voin tehdä hänelle Henrikistä paljon paremman apulaisen kuin hän todennäköisesti voisi saada mistään kaupungin pojasta.

Isäni halu täyttää pyyntöni oli se, joka paremmin kuin usko vakuutuksiini sai hänet antamaan minun menetellä tässä asiassa niinkuin halusin. En siis viivytellytkään kasvatukseni aloittamisessa ja huomasin muutamassa viikossa, että minulla oli ahkera oppilas, joka oli päättänyt täydentää kasvatuksensa niin pian kuin olosuhteet vain sallivat.

Pian tunsin itseni ylpeäksi ja puolueelliseksi turvattini tähden. Opetin hänelle samat asiat kuin olin oppinut papinkoulussa ja iloitsin nähdessäni hänen luonnolliset taipumuksensa näihin samoihin harrastuksiin, joista minäkin niin paljon pidin.

Isäni oli yhtä tyytyväinen tulokselliseen opetukseeni kuin hän oli ollut minun omiin opintoihinikin, ja kun nuori Reichardt näkyi olevan merkillisen kätevä ja ymmärtäväinen poika, jonka apua hän joissakin tapauksissa voi käyttää täydellä luottamuksella, rupesi hän Henrikkiä hemmottelemaan. Tohtori Brightwell tuli myöskin hänen ystäväkseen ja muutamissa vuosissa oli tuon hyljätyn köyhäintalon pojan asema niin muuttunut, ettei häntä voinut tuntea.

Hän oli hyvin kiitollinen ja minuun erittäin mieltynyt. Usein voi hän verrata entistä kurjaa elämäänsä nykyiseen onnelliseen ja mitä lämpimimmillä sanoilla kiitellä minua siitä suuresta palveluksesta, jolla olin pelastanut hänet köyhäintalon kurjuudesta.

Hän keskeytti nyt kertomuksensa tehdäkseen vähän talousaskareita, mutta lupasi pian jatkaa.

29. Kalan vangitsemana.

Rouva Reichardt'in apua en voi kyllin suureksi arvostella. Jos ei häntä olisi ollut, olisin niissä olosuhteissa, joissa silloin juuri elin, auttamattomasti joutunut perikatoon. Hänen rohkaisunsa pelastivat minut epätoivosta, kun asemamme näytti aivan toivottomalta. Mutta hänen esimerkkinsä auttoi vielä enemmän kuin hänen kehoituksensa. Hänen taitonsa löytää keinoja ja panna ne kiireesti toimeen, hänen ainainen hyvä tuulensa pettyneiden toiveitten aikana ja hänen kristillinen alistumisensa aiheuttivat mitä parhaita tuloksia.

Sittenkuin siimat oli saatu valmiiksi ja olin löytänyt muutaman kalliomatalikon, jota näkyi vain vähäsen vedenpinnan yläpuolella, kahlasin sille, vaikkakin vaikeasti, ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ja heitin onkeni veteen. Syöttinä oli minulla palanen muutamasta höyhenlemmikistäni, jonka kovan todellisuuden pakottamana olin surmannut. Odotin vanhan kalastajan koko kärsivällisyydellä. Tiesin siinä kohden olevan hyvin syvää, mutta koska paikka sijaitsi parin kallio kielekkeen välissä, niin oli se tyyni. Annoin siiman painua ja koska minulla ei ollut mitään kuuluvaista, voin ainoastaan käsivarteni ympärille kiertämäni siiman nykäisystä tuntea, nykkikö kala onkea.

Vietettyäni vähän aikaa tällä tavalla, kääntyi huomioni muualle ja ajatukseni palasivat kertomukseen, jonka äsken olin kuullut. Vaikka silmäni seurasivatkin siimaa, kiinnitin kaikki ajatukseni kertomukseen köyhästä saksalaisesta pojasta, joka oli pelastunut kurjuudesta lukkarintytön avulla. Rupesin miettimään, mitä olisin tehnyt sellaisissa olosuhteissa, kuvittelin mielessäni kaikenlaisia mahdottomuuksia, joilla olisin osottanut suurta kiitollisuuttani niin lämminsydämiselle ja hyväntahtoiselle ystävälle.

Kummalliset tapausten sarjat seurasivat kiireesti toisiaan mielikuvituksissani ja kuvittelin olevani kaikkien noitten seikkailujen ritari. Tunsin kuviteltua hyväntekijätärtäni kohtaan hartaampia tunteita kuin milloinkaan ennen ja hänkin näytti tuntevan samaa minua kohtaan. Tietoisuus tästä herätti mitä suloisimpia ailahduksia sydämissämme.

Äkkiä vetäisi joku minut päistikkaa syvään veteen ja niin havahduin tästä liereilläni uneksimisesta. Se tapahtui niin odottamatta, että kului muutamia sekunteja, ennenkuin pääsin selville tilastani, mutta sitten hoksasin, että onkeeni oli tarttunut sellainen kala, joka ei ainoastaan ollut onnistunut viemään minua tasapainosta, vaan uhkasi, koska siima oli käärittynä käsivarteni ympärille ja leikkasi syvälle lihaan, hukuttaa minut pitämällä minua veden alla. Suurella vaivalla onnistuin pääsemään pinnalle ja irroittamaan siiman käsivarrestani. Innoissani saadakseni maalle otuksen, joka voimista päättäen tuntui olevan sellainen, että sen pyydystäminen kannatti, pidin kiinni molemmilla käsilläni ja vedin voimaini takaa. Alussa veti se minua perässään suurella voimalla, mutta tuntiessani siiman löyhtyvän, lapoin taasen takaisin. Tämä uusiintui useampaan kertaan, kunnes onnistuin vilaukselta näkemään saaliini, tai paremmin sanoen sen, jonka saaliina minä olin. Kun kala, joka oli hyvin suuri, näki minut muutamien metrien päässä, teki se epätoivoisia hyppyjä ja syöksyi taasen pois, vetäen minua muassaan, milloin veden alla, milloin pinnalla.

Sen ruumis oli melkein pyöreä ja noin parin metrin pituinen, siis peloittava vastustaja. Mutta minä vain halusin kiihkeästi saada sen kynsiini, varsinkin kun tunsin, että sen vastustuskyky alkoi heiketä. Jatkoin lähenemistäni ja pääsinkin vihdoin niin ääreen, että voin upottaa puukkoni päätään myöten sen niskaan, jolloin tappelu lakkasi.

Nyt seurasi sitä vastoin toinen vaikeus. Taistelun temmellyksessä olin ajautunut noin neljännespeninkulman päähän saaresta, ja koska olin väsynyt kaikista ponnistuksistani, niin huomasin mahdottomaksi viedä saalistani maihin. Tiesin, etten jaksanut uida sellainen taakka mukanani ja minun täytyi sentähden hylätä kalani. Tässä oli nyt iso varasto elintarpeita, jotka kumminkin olivat aivan hyödyttömiä, koska niitä ei voitu saada käsiin.

Ajattelin rouva Reichardt'ia, kuinka iloiseksi hän olisikaan tullut, jos olisin voinut hankkia hänelle sellaisen suuren lisäyksen niukkoihin ruokavaroihimme. Ajattelin vielä hänen varmaa luottamustaan kohtaloon ja niitä arvokkaita kehoituksia itsensä hillitsemiseen ja viisauteen, joilla hän aina minua lohdutti ollessani alakuloinen pettyneistä toiveista.

30. Odottamaton saalis.

Niin pian kuin olin saanut siimani irti, käännyin kotiin päin ja aloin uida voimakkaasti rantaa kohti; haikalojakaan ei onneksi näkynyt. Saavuttuani maihin sen enemmittä seikkailuitta, etsin heti hyvän ystäväni ja toverini, joka, niinkuin tavallista, oli ahkerassa työssä kasvitarhassamme. Se oli ihmeellisesti elpynyt hänen hoidossaan. Siinä kasvoi nyt paljon kaikenlaisia kasveja, joiden arvoa en tuntenut enempää kuin niitten oikeata hoitamistapaakaan. Pensaat ja kauniit kukat rehoittivat ympärillämme niin että paikan näkö pian kokonaan muuttui.

Rouva Reichardt kuunteli kertomustani hyvin tarkkaavaisesti ja moitti minua ainoastaan varomattomuudestani. Hän huomautti niistä onnettomista seurauksista, joita hukkumiseni, kallioilta putoamiseni tahi joku muu minua kohtaan sattunut onnettomuus olisi hänelle tuottanut.

— Rakas poikani, sanoi hän hyvin totisena; voit sanoa olleesi Jumalan turvissa. On selvää, että viisas ja hyvä Jumala suojelee alituisesti meitä luotuja olentoja, kun joudumme tavattomiin ja vaarallisiin tilanteisiin.

— Mutta, väitin minä, jos olisin ollut sellaisen Jumalan suojeluksessa kuin sanotte, niin en kai olisi ollut pakotettu jättämään tuollaista kaunista kalaa, jonka pyydystämisessä minulla oli niin paljon vaivaa ja jonka omistaminen oli niin välttämätöntä hyvinvoinnillemme, jopa elämällemmekin?

— Jo tuollaisen raskaan kalan jättäminen on kumoamaton todistus Jumalan väliintulosta eduksesi, sillä jos olisit pysynyt aikomuksessasi tuoda se rantaan, niin ei ole epäilemistäkään, ettei sen paino olisi tullut sinulle liian raskaaksi, jolloin olisit hukkunut. Mihinkä silloin olisin joutunut? Nainen, joka jäisi omin neuvoin elämään tällaiselle karulle paikalle, olisi pian pakotettu voimain puutteessa antamaan perään taistelussaan toimeentulonsa puolesta ja kuolisi.

Lupasin, etten vastaisuudessa antautuisi tuollaisiin vaaroihin ja vakuutin monella tavalla pitäväni hänestä huolta. — Vaikka en ollut olevinani millänikään koko kalasta, niin ajattelin kumminkin alituisesti sen suuruutta ja valitin, että olin ollut pakotettu jättämään sen syvyyden ahneimmille tovereille. Nämä ajatukset askaroivat siihen määrään mielessäni, että yölläkin uneksin tuosta tapauksesta. — Se alkoi onkimisellani kalliolla ja loppui lohduttomaan uintiini rannalle. Olin tappelevinani suomuisen vastustajani kanssa yhtä kovasti unissa kuin olin tehnyt hereillänikin.

Nousin kerran aikaisin sellaisen levottoman yön perästä ja läksin Neron tavalliseen olinpaikkaan — kalliolahteen, missä näinkin sen sukeltelevan ja tekevän kaikenlaisia hullunkurisia hyppyjä jonkun vedessä kelluvan esineen ympärillä.

Käskin Neron tulla pois tarkastaakseni sen huomion esinettä ja kuviteltakoon kummastustani, kun tunsin sen vastustajani suureksi ruumiiksi. Riemuhuutoni houkuttelivat pian rouva Reichardt'in paikalle ja nähtyään tämän tavattoman suuren kalan, ei hänen kummastuksensa ollut pienempi.

"Miten saisimme sen maalle", oli ensimmäinen ajatuksemme. Hetken suunniteltuamme tartuin muutamaan köyteen ja kahlasin veteen. Tein silmukan ja pujoteltuani sen kalan kiduskansien taakse, kahlasin rantaan ja niin koetimme sitten yhdistetyin voimin vetää sitä maalle. Hilasimme ja vedimme voimaimme takaa kauan aikaa suurestikaan edistymättä, sillä se oli liian raskas nostettavaksi suoraan ylös. Vihdoin onnistuimme vetämään sen muutamalle matalalle kalliolle, jossa paloittelin sen useampaan kappaleeseen, jotka rouva Reichardt aikoi kuivata ja säilyttää sillä tavalla, että saisimme siitä erinomaista ruokaa kauaksi aikaa.

Hänen valmistamansa ruoka siitä oli hyvin maukasta ja koska hän osasi muutella valmistustapoja, en siihen milloinkaan kyllästynyt. Mausta päättäen oli kala, niinkuin sittemmin olen saanut kuulla, jonkunlainen sampi, mutta sen oikeata nimeä en ole koskaan saanut tietää. Sen jälkeen en milloinkaan onnistunut saamaan toista, joten otaksun sen olleen vieraan näissä vesissä. Se tuli meille kumminkin oikein hyvään tarpeeseen, koska muuten olisimme saaneet kärsiä suurta puutetta kauan aikaa.

Sitten eräänä iltapäivänä, syötyämme suuresta kalasta valmistetun hyvän päivällisen, käänsin puheen taasen siihen rouva Reichardt'in kertomuksen paikkaan, johon hän oli lopettanut puheensa itsestään ja tuosta köyhästä saksalaisesta pojasta. — Vähän vastustettuaan rupesi hän jatkamaan.

31. Jatkoa rouva Reichardt'in elämäkertaan.

Hyvä pastorimme, tohtori Brightwell oli hyvin tietävä mies, joka mielellään opetti muitakin. Hän oli jonkun aikaa ollut erään suuren latinakoulun johtajana ja uhrasi nyt suuren osan vapaasta ajastaan seudun lahjakkaimpien poikien ja tyttöjen opettamiseen. Köyhäintalonjohtajan tapana oli pilkata isääni ja tohtoria, joka opetti talonpojille kreikkaa ja latinaa, ja tytöille, joiden päätehtävä oli kivien poimiminen pelloilta, maantiedettä ja maanpallon käyttöä. Kirkonisännätkin pudistivat päätään ja ajattelivat itsekseen, ettei tohtorilla mahtanut olla kaikki ruuvit paikoillaan, kun hän haaskasi oppiaan noin kiittämättömille lurjuksille. Kuitenkin täytti hän ottamansa velvollisuuden, saamatta muuta palkkiota kuin tyydytyksen mielelleen. Vasta otettuaan oppilaittensa joukkoon minut ja nuoren Reichardt'in, tunsi hän, että hänen työllään oli joitakin onnistumisen toiveita.

Kilpailunhalu kiihoitti meitä ponnistamaan äärettömästi, mutta tämä ei ollut kateutta, niinkuin tavallisesti, vaan ainoastaan halua olla toisen suuresti kunnioittama. Tällä tavalla opimme ranskan ja latinan kielen, maantieteen ja muita korkeamman kasvatuksen oppiaineita, mutta opettajamme kehoituksesta luimme mieluummin sentään uskonnollisia kirjoja.

Näin yhdessä opiskellessamme ja lukiessamme syttyi sydämissämme sellainen mieltymys toisiimme, että olimme aivan onnettomia erossa ollessamme. Isäni hyväksyi rakkautemme. Nuori Reichardt hyödytti häntä paljon ja osottautui niin käteväksi kaikissa aloittamissaan töissä, että isäni piti hänestä kuin omasta pojastaan.

Olimme nyt kasvaneet ja päättäneet mennä naimisiin keskenämme niin pian kuin mahdollista. Tulevaisuudensuunnitelmamme olivat monenlaiset. Henrik katsoi olevansa samassa asemassa kuin Jaakoppi, joka palveli niin kauan ja kärsivällisesti Raakelin edestä, ja vaikka hän tunnustikin, ettei hän pitäisi niin pitkästä odotuksesta kuin patriarkka, myönsi hän kumminkin, että hän mieluummin palvelisi isääni täyden ajan kuin luopuisi toivostaan saada minut vaimokseen.

Tästä onnellisuuden tilasta tuli kumminkin pikainen loppu. Tohtori Brightwell lähetti eräänä päivänä hakemaan isääni. Viipyi kauan, ennenkuin hän tuli takaisin, ja silloin oli hän hyvin vakava ja salaperäinen. Vähän ajan kuluttua kertoi hän minulle pitkän keskustelunsa tuloksen tohtorin kanssa. Tämä oli päättänyt lähettää nuoren Reichardt'in eräälle kaukana olevalle seudulle, jonne useat oppineet miehet olivat perustaneet kasvatuslaitoksen, täydentämään kasvatustaan ja lukemaan uskonnonopettajaksi, jolle alalle hän jo kauan oli halunnut antautua. Eron ajatus oli minusta kauhea, mutta mukaannuin siihen vihdoin toivoen, että siitä olisi Henrikille suurta hyötyä. Sitten erosimme monin kyynelin ja vakuutuksin, monin epäilyksin, mutta vielä useammin toivein.

Seuraavina päivinä tuntui kaikki niin kummalliselta, kaikki olivat niin alakuloisia, joka paikka niin autio, että luulin olevani jossakin onnettomuuspaikassa, jossa en tuntenut ketään, eikä kukaan todennäköisesti välittänyt minusta. Isänikin meni töihinsä aivan toisella mielellä kuin tavallisesti. Näki selvästi, että hän kaipasi Henrikiä yhtä paljon kuin minäkin.

Vähitellen kumminkin palasi kaikki taasen entiselleen. Joskus, kun isälläni oli tavallista enemmän työtä, voi hän muistella kätevää apulaistaan, jonka oli menettänyt, ja kuulin silloin tällöin hänen lähimpien ystäviensä arvailevan, mihin nuori Reichardt oli joutunut ja mitä hän hommasi. Minun mielenkiintoni vain ei ollut noin tilapäistä. Päivässä ei tainnut olla sitä tuntiakaan, jolloin en olisi häntä muistellut, mutta koska luulin häntä sillä tavalla enimmän miellyttävän, että koettaisin hänen poissa ollessaan oppia niin paljon kuin suinkin, en antautunut mihinkään hyödyttömään entisen muistelemiseen, enkä myös tarpeettomaan tulevaisuuden haaveilemiseen.

Suurin iloni oli kuulla uutisia hänestä. Alussa uhkuivat hänen kirjeensä vain rakkautta minuun, mutta sitten puhui hän enemmän omista pyrkimyksistään valmistua pian siihen toimeen, jonka hän oli valinnut.

Tällä tavalla kului sitten kaksi tahi kolme vuotta, tänä aikana en nähnyt häntä milloinkaan ja kuulin hänestä vain harvoin. Hän puolusti niukkaa kirjeenvaihtoaan sillä, ettei hänellä lukujensa vuoksi ollut siihen aikaa. En moittinut häntä milloinkaan tästä hänen näennäisestä huolettomuudestaan, vaan melkein paremmin kehoitin häntä siihen alituisesti muistuttaen, että hän uhraisi kaikki aikansa ja voimansa saavuttaakseen sen päämäärän, jonka tiesin olevan hänen sydämensä hartaimpana toivona, nimittäin tulla Jumalan evankeliumin papiksi.

Muutamana päivänä tuli isäni kotiin tohtorin talosta hyvin levottomana. Tohtori Brightwell oli ollut kovin vihoissaan siitä, että Henrik oli yhtynyt erääseen hengelliseen lahkoon, joka erosi englantilaisen kirkon kannasta. Tohtori oli tarjonnut hänelle paikkaa kirkon palveluksessa, jos hän hylkäisi uudet sitoumuksensa, mutta hänen uskonsa vakavampi henki vaikutti niin väkevästi hänen innostuneeseen mieleensä, että hän mielellään luopui loistavista toiveistaan työskennelläkseen vain tavallisena työmiehenä enemmän tuottavassa viinitarhassa.

Seurakunnan lukkarina tuomitsi isänikin, pastorin esimerkkiä noudattaen, Henrikin luopumisen, ja moitti Henrikiä kovasti hänen kiittämättömyydestään hyväntekijöitään kohtaan. — Minäkään en saisi häntä enää muistella.

Se ei ollut kuitenkaan helppoa, vaikka kirjeenvaihtomme olikin loppunut. En tiennyt, mihin osoittaisin kirjeeni hänelle enkä aavistanut ollenkaan, miksi hän nyt aikoi.

32. Lähetyssaarnaaja.

Aika kului. Kaikki muut paitsi minä näkyivät unhottaneen Henrikin; kaikki muut paitsi minä näkyivät kuulevan Henrikin unhottaneen kotinsa ja kaikki siellä olevat entiset ystävänsä. Kuolema oli korjannut hyvän tohtorimme siltä paikalta, jonka hän niin hyvin oli täyttänyt, ja isäni, joka ikänsä ja heikkoutensa vuoksi ei enää voinut hoitaa tointansa kirkossa, oli saanut seuraajan. Hän oli säästänyt tarpeeksi elääkseen ja oli rakentanut itselleen kaupungin laitaan pienen talon, jossa elimme täydellisessä sovussa, joskaan ei aivan onnellisina.

Olin jo aikoja sitten kasvanut naiseksi, ja koska tietoni olivat hyvät, olin päässyt opettajattareksi kaupungin tyttökouluun. Seurakunnan etevimmät virkamiehet kunnioittivat minua ja useat heistä kosivatkin minua, mutta en milloinkaan voinut mukaantua ajatukseen, että menisin naimisiin jonkun toisen kuin kauan kadoksissa olleen Henrikin kanssa. Uusi lukkari ja köyhäintalon johtaja saivat niin ollen tyytyä kiitollisiin — rukkasiin.

Kärsivällisesti päätin odottaa siksi, kunnes Henrikin omilta huulilta saisin kuulla hänen hylänneen nuoruuden ystävänsä. En voinut milloinkaan luulotella sellaista, että Henrik olisi ollut uskoton, ja muistot meidän yhteisistä raamatun opiskeluistamme vahvistivat vain uskoani siitä, ettei hän mitenkään voisi menetellä niin kokonaan sen henkeä vastaan.

Käsitin, että kaikki, jotka vähäisenkään tietäisivät tarinastamme ja toiveistani, nauraisivat minulle, jonka tähden en puhunutkaan mitään, vaan säilytin sydämessäni toivoa, joka oli tähänkin asti antanut minulle voimaa kestää nuo välinpitämättömyyden musertavat todistukset, joita hänen vaitiolonsa ja laiminlyöntinsä osoittivat.

Kaupungissa oli muudan erityinen seurakunta, jonka kokouksissa olin joskus ollut. Eräänä päivänä kuulin, että rukoushuoneessa pidettäisiin joku hyvin mielenkiintoinen esitelmä. Muudan hyvin ylistetty saarnaaja oli ruvennut lähetyssaarnaajaksi julistaakseen evankeliumia pakanoille ja hän vieraili, nyt matkallaan satamaan, josta hän purjehtisi Sandwichsaarille, kaikissa niissä eri seurakunnissa, jotka olivat tienvarressa. Hänen odotettiin puhuvan meidän seurakuntamme lähetysystäville ja minäkin menin kuuntelemaan häntä.

Vaikka rukoushuone oli väkeä täpötäynnä, onnistuin kumminkin saamaan paikan puhujan lähellä ja odotin jännityksellä miestä, joka ensimmäisten saarnaajien tapaan oli valinnut tuon vaarallisen toimen koettaa saada villejä epäjumalanpalvelijoita uskomaan todelliseen Kristukseen.

Pienen väliajan jälkeen tuli hän korokkeelle ja pappi esitti hänet seurakunnalle. En kuullut mitään tästä pitkästä esityksestä, en nähnyt puhujaa, vaikka hänen olentonsa oli sellainen, joka aina kiinnittää puoleensa tarkkaavaiset kuulijat. Näin vain vieraan. Näistä kalpeista, vakavista ja juhlallisista piirteistä, jotka näin edessäni, tunsin Henrik Reichardt'in.

— Hän oli siis vihdoinkin tullut takaisin luoksenne, huudahdin minä; luulinkin, että hän niin tekisi. Kaiken tuon jälkeen, mitä olitte tehneet tuon köyhän saksalaispojan hyväksi, oli mahdotonta, että hän mieheksi tultuaan olisi teidät unhottanut.

— Saathan kuulla, vastasi rouva. — Vähän aikaa löi sydämeni niin kovasti ja mielenliikutukseni oli niin voimakas, että luulin olevani pakotettu jättämään paikkani, mutta pelkoni häiritä seurakuntaa ja herättää sen huomiota vaikutti minuun niin, että jaksoin istua paikoillani. Katsoin kumminkin koko ajan kiinteästi Henrikiin ja koko sydämeni ja sieluni olivat hänen luonaan, kun hän nyt alkoi puhua.

Niinkuin jo sanoin, en kiinnittänyt ollenkaan huomiota edellisiin toimituksiin; en tietänyt ollenkaan, millä sanoilla hänet esitettiin yleisölle, mutta kun hän nyt alkoi puhua, kuulin joka sanan niin selvästi, että se tuntui ihmeelliseltä.

Ja kuinka se voi ollakaan toisin? Hänen pysty vartalonsa, hänen surulliset ja ilmeikkäät kasvonsa, hänen vakava käytöksensä sekä kirkas ja sointuva äänensä antoivat hänelle apostolin voiman ja arvokkuuden. Kun sitäpaitsi näihin ulkonaisiin ominaisuuksiin yhdistyivät lapsuuteni muistot, jotka kuuluivat niin läheisesti häneen, niin on mahdotonta panna liian suurta arvoa sille vaikutukselle, jonka hän teki minuun. — Hän kertoi, että maapallon kaukaisissa osissa oli vielä ihmisiä, jotka elivät mitä suurimmassa raakuudessa. Ne olivat tietämättömiä, julmia ja jumalattomia metsäläisiä — ihmissyöjiä, murhaajia ja mitä ruokottomimpiin pakanuuden aiheuttamiin synteihin vajonneita raakalaisia. Herra Jumala oli jumalallisella armahtavaisuudellaan nähnyt heidän toivottoman ja säälittävän tilansa ja päättänyt, että kristillisen rakkauden kynttilä valaisisi heidän pimeyttänsä ja kaikkivoipa viisaus hävittäisi heidän raakuutensa ja tietämättömyytensä.

Mutta kuka, kysyi hän, rupeaa lähettilääksi näihin raakalaisseutuihin? Kuka uskaltaa ruveta rauhan ja rakkauden apostoliksi tuollaisen julman ja villin kansan keskuuteen? Eikö ole yhtään kylliksi voimakasta ja rohkeaa miestä, joka ottaisi suorittaakseen niin tärkeän ja hirmuisia vaaroja täynnään olevan tehtävän?

Kuvitelkaa mielessänne, jos voitte, isätöntä ja äititöntä lasta siinä rakennuksessa, johon kaupungissamme kaikki köyhät ja vaivaiset sijoitetaan — ystävittä ja keinoitta tuomittu nähtävästi ainaiseksi jäämäänkin huonoksi ja hyljätyksi.

Eräs köyhä tyttö rupesi säälimään häntä ja tuli tuon poika raukan ystäväksi. Hänen välityksellään ei poika ainoastaan saanut ruokaa ja vaatteita, vaan myöskin kasvatusta ja tietoja.

Oli määrätty, että nuorukaisen, joksi poika oli jo kasvanut, piti erota ystävistään. Kova todellisuus pakotti hänet luopumaan tuosta puhtaasta ja lempeästä seurasta. Hänen täytyi lähteä jatkamaan opintojaan toisessa koulussa ja valmistumaan raskaampiin tehtäviin. Hänestä kasvoi mies, joka koetti tulla hänen arvoisekseen, joka oli tehnyt hänet siksi, mikä hän oli.

Vihdoin sai hän tietää, että tarvittiin lähetyssaarnaajaa selittämään kristinopin totuuksia sille villille kansalle, josta olen puhunut. Kun hänet valittiin tähän pyhään toimeen, niin päätti hän silloin, että ennenkuin hän lähtisi tästä maasta tuonne kaukaiselle työkentälleen, niin kävisi hän tapaamassa tuota hyvää, sanomatonta kristillistä rakkautta omaavaa olentoa, että he voisivat yhtyä samaan suureen kutsumukseen ja tukea toisiaan tärkeässä tehtävässään.

Olin kuullut kylliksi, jatkoi rouva Reichardt. Kaikki oli selvitetty ja olin täydellisesti tyytyväinen. — Hän kertoi vielä, että hän itse oli tuo köyhä poika, joka oli säästynyt raskailta kokemuksilta ja lopetti, pyytäen seurakuntaa tukemaan häntä esirukouksillaan.

Olin sellaisessa iloisten tunteitten pyörteessä, että muistan ainoastaan hämärästi, mitä sitten tapahtui. Muistan ainoastaan, että mennessäni kokouksesta kotiin kuulin pikaisia askeleita, jotka seurasivat minua, ja muutamien minuuttien kuluttua puhutteli minua jälleen sama ääni, joka äsken oli täyttänyt sydämeni sanomattomalla onnella. Olin liiaksi liikutettu voidakseni näyttää välinpitämättömältä Henrikin niin äkkiä tullessa lähelleni ja siksi pyörryin hänen syliinsä.

Hän kantoi minut lähimpään taloon, mutta toinnuin pian niin paljon, että voin jatkaa matkaani kotiin. — Viikkoa myöhemmin olimme naimisissa ja sitten riittivät muutamat päivät kutsumukseni välttämättömiin valmisteluihin. Jatkoimme sitten matkaamme satamaan ja nousimme laivaan, joka vei meidät tuhansien peninkulmien päähän merien yli, tuohon tuntemattomaan ja villiin maahan, joka oli määrätty lähetyspiiriksemme.

33. Veneen rakentaminen.

Rouva Reichardt keskeytti nyt kertomuksensa, koska hänen talousaskareensa, kuten ennen on sanottu, vaativat tarkkaa valvomista ja veivät melkein kaikki hänen aikansa.

Kasvitarha oli tähän aikaan mitä suloisimman näköinen. Siinä kasvoi monenlaisia vihanneksia ja kaikenlaisia taimia, jotka olivat itäneet kylvämistämme siemenistä. Olimme onnistuneet kasvattaa useita nuoria appelsiinipuita rouva Reichardt'in korista löytämistämme siemenistä ja ne lupasivat antaa meille paljon noita maukkaita hedelmiä. Herneetkin, jotka olimme luulleet kelvottomiksi ja kuiviksi, olivat itäneet ja olivat tervetulleena lisänä ruoassamme. En milloinkaan ole unhottava päivää, jolloin äitini ensimmäisen kerran toi pöytään kuivatun kalan lisäksi vadillisen höyryäviä perunoita. Nautittuaan tarpeeksi kummastuksestani ja ihastuksestani niitten miellyttävästä mausta, kertoi hän niitten ensimmäisestä ilmestymisestä Eurooppaan ja vähitellen enenevästä levenemisestä koko sivistyneeseen maailmaan.

Puhun nyt Euroopasta, koska toverini oli opettanut minulle suurimman osan maantiedettä ja myöskin muutamien muitten tieteitten alkeita. Erittäinkin oli hän kertonut minulle paljon Englannista, paljon enemmän kuin Jackson. Tunsin sen historian pääpiirteet ja kaikki merkillisimmät tapaukset ja minun täytyy tunnustaa, että olin vähän ylpeä tietäessäni kuuluvani niin suureen kansaan.

Pidin itseäni siihen kuuluvana, koska isäni ja äitini olivat englantilaista. Vaikka minua voitiinkin nimittää "pikku metsäläiseksi", ja luultavasti jäisinkin koko ijäkseni tälle pienelle saarelle, tunsin kuitenkin oikean kotini olevan tuossa suuressa maassa, josta äitini puhui niin lämpimästi Tärkein päämääräni olisi palauttaa äidinisäni käsiin tuo vyö, joka niin kummallisella tavalla oli joutunut haltuuni.

Usein ajattelin tuota suurta Englantia, jonka maine oli niin laajalti ja pysyväisesti levinnyt, ja kaipasin jotakin välinettä, voidaksemme lähteä nykyisestä olinpaikastamme hakemaan sen kunniakkaita rantoja. Mutta kuinka voisimme toteuttaa tämän toivottavan päämäärämme? Meillä ei ollut mitään keinoja päästä vankilastamme, johon sattumalta olimme joutuneet. Meillä ei ollut minkäänlaista veneen näköistäkään saarella, eikä työkalujakaan sellaisen rakentamiseen. Ja jos olisimme saaneetkin sellaisen aarteen, niin emme olisi voineet saada sitä veteen, koska saaren kallioinen ranta teki melkein mahdottomaksi minkään veneen vesille työntämisen.

Toivo jonkun laivan tulemisesta saarelle näytti olevan aivan turha. Emme olleet pitkiin aikoihin nähneet yhtään laivaa ja nekin, jotka olimme huomanneet, olivat olleet liian kaukana voidakseen nähdä merkkejämme.

Meillä ei ollut siis muuta keinoa, kuin luottaa Jumalaan ja kärsivällisesti mukautua nykyiseen kohtaloomme. Usein kumminkin tartuin kiikariin ja tarkastin meren kaikkialta etsien jotakin laivaa, mutta en nähnyt tavallisesti muuta kuin jonkun spermacetivalaan, joka matkan päässä ruiskutti vesisuihkun ilmaan, tahi parven pyöriäisiä, jotka toistensa yli hyppien lähenivät rantaa, sekä jonkun hyljeyhteiskunnan paistattelemassa päivää rantakallioilla. Pettyneisiin toiveisiini otti Nerokin osaa ja näytti säälien katselevan alakuloisuuttani. Linnutkin kiinnittivät tyhmät ja ilmeettömät silmänsä minuun ikäänkuin syvästi säälien onnettomuuttani.

Olin työskennellyt kauan aikaa saadaksemme viettävän tien rannan varmemmille kallioille, joille oli aikomukseni rakentaa venelaituri siltä varalta, että joku laiva sattuisi tulemaan tarpeeksi likelle saarta ja lähettäisi veneen maihin. Se oli hyvin kovaa työtä ja sain siinä käyttää sekä kuokkaa että lapiota, ennenkuin se valmistui. Tiestä tuli jonkunlainen viettävä kuja, ehkä liian jyrkkä ja vaivaloinen huonoille kiipeilijöille, mutta erinomaisen mukava äidilleni ja minulle, jos joskus saisimme tilaisuuden matkustaa kaukaiseen kotiimme. Ajattelin tähän aikaan usein mahdollisuutta rakentaa jonkunlainen vene, joka voisi kantaa meidät ja tarpeeksi ruokavaroja matkaa varten läheisimmälle suurelle saarelle. Puhuin rouva Reichardt'ille asiasta, mutta hän piti mahdottomana, että voisimme ilman työkaluja ja tuntematta vähääkään veneitten rakentamistaitoa rakentaa sellaisen aluksen, jolla voisimme turvallisesti purjehtia, osaamatta edes hoitaa sitä aavalla merellä. Sitten kuvasi hän vielä niitä vaaroja, joihin pienessä veneessä voisimme joutua, jos meri alkaisi lainehtia, tahi jos emme pääsisikään saareen toivotussa ajassa.

Vaikeudet eivät kumminkaan minua peloittaneet, eivätkä masentavat esitykset saaneet minua vakuutetuksi. Ajattelin ensin rakentaa lautan kaikista kallioille ajautuneista laudankappaleista, mutta tarkastettuani naulavarastoni, huomasin sen aivan riittämättömäksi tarkoitukseen ja minun täytyi luopua yrityksestäni tällä tavalla toteuttaa aikeeni.

Sitten aioin kaataa jonkun suuren puun ja kovertaa sen polttamalla. Mutta enhän ollut tähän asti nähnyt saarella muuta kuin pensaita. Olin aivan varma, ettei yhtään puuta kasvanut niin likellä vettä, että voisin sitä käyttää, ja jos onnistuisinkin kaatamaan jonkun suuren puun ja kovertamaan sen tarkoitukseni mukaiseksi, niin ei minulla olisi mitään keinoja, joilla saisin sen veteen.

Kumminkaan en tahtonut kokonaan luopua lempituumastani. Ajattelin saarella kasvavia pajupensaita ja kuvittelin mielessäni, että voisin letittämällä ne lujasti yhteen, tehdä jonkunlaisen rungon, jonka päälle pingoittaisin hylkeennahkoja. Työskentelin useampia viikkoja ja käytin kaikki taitoni ja suurimman osan kärsivällisyyttäni valmistaessani esinettä, jonka muodosta ja ominaisuuksista minulla oli hyvin hämärät käsitykset.

Vihdoin onnistuin valmistamaan jonkunlaisen, joka vähäsen muistutti sitä venettä, jolla valaanpyytäjän väki oli tullut saarelle ja lähtenyt sitten pois, mutta se ei ollut neljäsosankaan kokoinen ja niin kevyt, että voin helposti kantaa sen kalliolle tekemälleni laiturille. Koettaessani sitä huomasin sen vuotavan hirveästi ja se näytti muutenkin olevan niin viallinen, että olin pakotettu vetämään sen taasen maalle ja purkamaan sen.

Pyysin neuvoa rouva Reichardt'ilta, ja vaikka hän ensin näkyi katselevan yritystäni hyvin vastenmielisesti, niin antoi hän kumminkin minulle koko joukon neuvoja, miten pieniä veneitä rakennetaan ja nahkoja ja muita esineitä tehdään vedenpitäviksi. Kuuntelin tarkkaavaisesti kaikkea, mitä hän sanoi, ja alotin sitten uudelleen työni suuremmalla taidolla.

Valmistin nyt vahvan, molemmista päistä melkein terävän ja niin paljon kuin suinkin veneen kölin mallisen kehyksen. Pingoitin sen molemmille puolille linnunrasvassa lionneita purjeenkappaleita ja päällystin sitten kaiken hyvin kuivilla, vedenpitävillä hylkeennahoilla. Veneen pohjalle levitin parkinkappaleita ja kiinnitin niihin muutamia lautoja, jotka olivat ajautuneet maihin haaksirikkoutuneista laivoista. Lopuksi laitoin siihen muutamia istuimia ja luulin silloin tehneeni kaikki, mitä tarvittiin.

Sain sen pian veteen ja iloitsin nähdessäni sen kelluvan mainiosti. Mutta minullahan oli vielä paljon tekemistä. Eihän minulla ollut airoja eikä purjeitakaan. Muistin valaanpyytäjien vara-airot ja mesaanin, mutta ne olivat liian suuret. Mutta voivathan ne olla mallina, joiden mukaan tekisin uudet ja niin valmistuikin määrätyssä ajassa oikein leveälapaiset airot, joiden toivoin jotenkin hyvin vastaavan tarkoitustaan, vaikkapa ne olivatkin karkeatekoiset.

Seuraava vaikeus oli saada selville, miten airoja käytettäisiin, ja sain tehdä monta kömpelöä koetta, ennenkuin osasin soutaa oikealla tavalla. Taaskin toverini, joka ei milloinkaan ollut jättänyt mitään kerran näkemäänsä huomioon ottamatta, näytti minulle, miten venettä käsitellään.

Pian tulin niin käteväksi, että voin soudella lahdessa sinne tänne ja käännellä venettäni, minne halusin. Sitten otin Neron veneeseen matkustajaksi ja se näytti palkitsemista ansaitsevalla tavalla nauttivan tästä uudesta huvituksesta. Mutta vene heilahtikin, kääntäessäni sitä, jolloin Nero koetti muuttaa paikkaa, ja menetteli siinä niin varomattomasti, että heti kaaduimme ja pulikoitsimme pian lahdessa kumossaolevine veneinemme.

Koska se oli niin kevyt, käänsin sen helposti taasen kohdalleen ja huomasin sen ehyeksi ja aivan vedenpitäväksi.

34. Haikalojen hätyyttämänä.

En voinut taivuttaa rouva Reichardt'ia tulemaan veneeseeni, koska ensimmäisen matkustajan kohtalo, jota hän oli rannalta katsellut, pidätti häntä tekemästä matkaa niin epäsuotuisissa olosuhteissa.

Niin pian kuin vaatteeni olivat kuivaneet, olin valmis uuteen ja vielä uskalletumpaan kokeeseen. En tahtonut erota Nerosta, vaan annoin sen maata veneen pohjalla, missä voin pitää sitä tarkasti silmällä. Paitsi Neroa, otin mukaani lintuni, jotka itsestään lensivät luokseni ja istuutuivat ympärilleni. Soutaessani eteenpäin katselivat ne niin kovin tyhmän näköisinä ympärilleen, että minulta pääsi suuri nauru.

— Lieköhän, sanoi rouva — Reichardt, milloinkaan — näillä vesillä ennen nähty tuollaista venettä, tuollaisine väkineen? Nuori metsäläinen kapteenina, kesy hylje perämiehenä ja parvi lintuja laivamiehinä on kai kummallisin seikkailijaseurue, mikä milloinkaan on kellunut valtamerellä?

Olin itse melkein silmiinpistävin tässä kummallisessa joukossa. Päälläni ei ollut muuta kuin monesta kohden paikatut purjekangashousut, ja pitkäksi kasvanut musta tukkani valui kiharoina olkapäilleni. Aurinko oli polttanut ihoni niin ruskeaksi, ettei sitä voinut verratakaan rouva Reichardt'in ihoon, joka oli aina ollutkin hyvin vaalea. Hän sanoikin minulle usein, että minun olisi sentähden hyvin vaikeata vaatia nimitystä "eurooppalainen", mutta kukaan ei kieltäytyisi sanomasta minua: "Pieneksi Metsäläiseksi", niinkuin hänkin joskus leikillä teki.

Näin komeana ja näine seuralaisineni sousin kumminkin lahdesta merelle, aikoen kiertää saaren ympäri. Lähtiessäni matkalle huiskutti rouva Reichardt kättään ja kehoitti niinkauan kuin olin kuuluvissa, minua olemaan hyvin varovainen, jonka jälkeen hän kääntyi ympäri palatakseen, niinkuin luulin, majalle.

Päivä oli tavattoman kaunis. Taivaalla ei näkynyt pilvenhattaraakaan ja merenpinnalla tuskin väreilyäkään. Kaikki näytti siis suosivan hankettani, sillä jos olisi vähäisenkään tuullut, olisi aaltojen loiske kallioihin ollut suurena esteenä matkani mukavuudelle ja turvallisuudelle. Vesi oli sitäpaitsi niin kirkasta, että suuresta syvyydestä huolimatta voin selvästi nähdä hiekkapohjasta simpukat ja erilaiset, hyvinkin kummallisen näköiset kalat, jotka vilahtelivat veneen alla, sen mennessä eteenpäin. Iloitsin keinumisesta ja erilaisten silmiini sattuvien esineitten katselemisesta. Joka aironvedolla liukui keveä vene melkein huomaamatta eteenpäin. Nero makasi niin hiljaa, aivan kuin ensimmäinen matka olisi opettanut sille, miksi pitää pysyä liikkumatonna veneessä, ja linnut osoittivat silloin tällöin tyytyväisyyttään kirkaisten kovasti tahi räpyttäen kiivaasti siipiään.

Tällä tavalla jatkoimme matkaamme seikkailuitta siihen asti, kunnes olin mereen pistävän, edessäni seinänä kohoavan kallioniemekkeen tähden pakotettu soutamaan ulommas, kiertääkseni sen. Sousin sentähden ulommaksi ja sain paremman tilaisuuden katsella saarta kuin milloinkaan ennen. Tunsin kaikki mielipaikkani; rotko, metsä, kauniitten köynnöskasvien peittämä maja ja kukkia täynnä oleva kasvitarha näyttivät hyvin miellyttäviltä. Korkeat, jylhät kalliot, jotka kaikilta puolilta ympäröivät saarta, lisäsivät suuruudellaan näköalan vaikutusta.

Suureksi kummakseni näin rouva Reichardt'in kiireesti rientävän muutamaan rannan kohtaan, joka minun pian piti sivuuttaa. Ymmärsin silloin, että hän aikoi seurata minua paikalta toiselle, nähdäkseen kaikki, jos joku onnettomuus sattuisi minua kohtaamaan ja ollakseen apuna, jos sattuisin sellaista tarvitsemaan. Huusin hänelle ja hän huiskutti kättään vastaukseksi. Kääntyessäni niemen ympäri kummastuin suuresti tullessani äärettömän suurien haikalojen parveen. Jos joutuisin kosketuksiin jonkun kanssa niistä, niin olisin mennyttä miestä, sillä heilakka veneeni kaatuisi silloin varmaan. Ja jos päästäisin yhdenkään näistä hirviöistä lähelleni, riittäisi jo yksikin puraiseminen, kuten Jackson oli vakuuttanut, tappamaan "pienen metsäläisen". Muistelin rouva Reichardt'in varoituksia ja aloin melkein uskoa, että olisi ollut parempi seurata hänen neuvoaan ja pysytellä uimalahdessa. Jatkoin kumminkin matkaani ja panin kaikki taitoni liikkeelle pysyäkseni erossa odottamattomista vihollisistani.

Vasta silloin, kun olin tullut keskelle parvea, näkyivät haikalat huomaavan, että heidän lähistöllään oli jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, mutta niin pian kuin ne täydellisesti huomasivat, mikä tunkeilija oli, tulivat ne hyvin levottomiksi, kiisivät parvissa sinne ja tänne pannen veden lainehtimaan, niin että sain käyttää kaiken taitoni pysyttääkseni veneen suunnassaan.

Ne sukelsivat, hyökkäsivät edes ja takaisin, pukkivat toisiaan, niinkuin minusta näytti, kaikkea muuta kuin ystävällisessä mielessä, mutta pysyen vielä jonkun matkan päässä veneestä, mistä olin suuresti kiitollinen. Sousin voimaini takaa, päästäkseni niin pian kuin suinkin erilleni noin ikävistä naapureista, mutta se ei ollut niinkään helppoa. Ne tulivat uiden veneen jäljessä, sukeltaen sitten päästyään muutamien metrien päähän ja nousten pinnalle muutamien silmänräpäysten kuluttua keulan edessä, ikäänkuin estääkseen minua jatkamasta matkaani.

Sousin kumminkin eteenpäin ja ne katosivat, näyttäytyäkseen kuitenkin heti veneen kaikilla puolilla. Ne tulivat nähtävästi rohkeammiksi, joka lisäsi levottomuuttani, ja lähestyivät yhä enemmän venettä, joka oli joka minuutti kaatua niitten hypyistä ja hyppelehti kevyesti kuin korkki levottomilla aalloilla.

Kapteeni ei ollut ainoa, joka alkoi pelätä. Linnut olivat hyvin levottomia ja ainoastaan ankaroilla käskyillä sain Neron pysymään makaavassa asennossaan jalkaini juuressa. Niitten vaisto varoitti niitä lähestyvästä vaarasta ja minä sain lohduttautua sillä, että ainoastaan oma ajattelemattomuuteni oli saattanut minut tukalaan asemaani ja että apua ei ollut mistään saatavissa, jos uhkaavat viholliseni todella ryhtyisivät hyökkäämään.

Joka silmänräpäys tulivat haikalat liikkeissään rajummiksi ja tunkeilemisessaan rohkeammiksi. Tuskin jaksoin enää pitää venettä kulussa ja estää vettä tulemasta sisään. Linnut, oltuaan hetken levottomia, olivat vihdoin lentäneet muutamalle läheiselle kalliolle ja Nero alkoi murista ja näykkiä, ajatellen nähtävästi vapautua väkisin pakkoasemastaan, nähdäkseen, mikä vaara uhkasi.

Koettaessani hyväilyillä saada sitä pysymään alallaan, tunsin veneen yhtäkkiä saavan hirveän sysäyksen pohjaansa, niin että se nousi ilmaan, heittäen Neron, minut ja airot eri suunnille.

Meidän putoamisestamme syntyvä läiskäys hajoitti kai pedot hetkeksi, koska uidessani muudatta kalliota kohti, olin sen jo melkein saavuttanut, ennenkuin jälleen huomasin haikaloja.

Silloin juuri näin suuren hirviön hyökkäävän kimppuuni ja ajattelin jo olevani mennyttä kalua. Se kääntyi selälleen avatakseen suuren kitansa ja seuraavassa hetkessä olisi se niellyt minut.

Ollessani tässä vaarallisessa asemassa näin erään eläimen hyökkäävän minun ja haikalan väliin, käyden urhoollisesti pedon kimppuun. Se oli Nero, ja silloin näin viimeisen kerran uskollisen ystäväni. Sen tullessa väliin oikealla hetkellä pääsin uimaan eräälle kallionsyrjälle, jossa olin täydellisesti turvassa. Pysyttelin kiinni eräässä lujassa meriruohokimpussa, ollen joka hetki putoamaisillani veteen, jota jalkani melkein koskettivat.

Koko parvi oli nyt ympärilläni. Ensin kiinnittivät ne huomionsa veneeseen ja airoihin, jotka ne pukkivat aivan melkein sen kallion juurelle, mistä olin saanut tilapäisen pakopaikkani. Niin pian kuin ne näkivät minut, jättivät ne nämä esineet rauhaan ja niitten saaliinhimo ja raivo näkyi tulevan kymmenkertaiseksi. Ne hyökkäsivät kimppuuni yhdessä joukossa ja olin pakotettu nostamaan jalkani korkealle, koska muuten joku noista parista kymmenestä ammottavasta kidasta, jotka innoissaan saadakseen suupalankaan jäsenistäni, kurottautuivat toistensa yli, olisi purrut ne poikki.

Tätä metsästystä kesti muutamia minuutteja. Hätäni oli kauhea. Luulin ponnistuksieni irroittaneen meriruohokimpun ja pelkäsin sen ensi hetkessä antavan perään, jolloin saaliinhimoinen lauma allani alkaisi minusta tapella ja repisi minut kappaleiksi. Huusin keuhkojeni koko voimalla, pelottaakseni ne pois, mutta kun ne luultavasti näkivät yhtä hyvin kuin minä itsekin, etten voinut päästä pakoon, lopettivat ne vain silloin raivokkaat kokeensa päästä kiinni jalkoihini. Sen sijaan asettuivat ne puoliympyrään ympärilleni katsellen minua ylöspäin käännetyillä silmillään, joissa näytti olevan pirullinen ilme, ja kuin odottaen, että heikko tuki, jossa pysyttelin kiinni, katkeaisi.

Epätoivoissani rukoilin hartaasti ja tein sen enemmän jättääkseni sieluni Jumalan haltuun kuin toivoen pelastua niin hirveästä ja uhkaavasta vaarasta. Noitten saaliinhimoisten hirviöitten katseet näyttivät pilkkaavan hartauttani. Tunsin miten meriruohon juuret alkoivat irtaantua, ja tiesin, että pieninkin liikkumiseni kiiruhtaisi vain tuhoani.

Tällä hetkellä kuulin huudettavan nimeäni. Rouva Reichardt oli vuoren huipulla korkealla yläpuolellani ja minä vastasin epätoivon koko innolla. Sitten seurasi jonkun raskaan esineen läiskähtäminen veteen ja kuulin hänen pyytävän minua koettamaan päästä erään likellä olevassa vuoren halkeamassa kasvavan pensaan luokse.

Katsoin alaspäin. Kaikki haikalat olivat kadonneet, mutta tietäen niitten pian tulevan takaisin, en menettänyt hetkeäkään pelastautuakseni sillä tavalla kuin oli neuvottu. Rouva Reichardt oli heittänyt suuren kiven haikalaparveen ja siitä syntynyt kova läiskähdys oli ne karkoittanut. Ennen niitten takaisintuloa olin saanut pensaasta kiinni ja kiepahtanut aivan turvalliseen paikkaan.

— Jumalalle kiitos, hän on pelastettu, kuulin rouva Reichardt'in huudahtavan.

Haikalat palasivat, mutta kun ne näkivät toivotun saaliinsa kadonneen, uivat ne hiljaa merelle päin.

— Oletko hyvin vahingoittunut, Frank? huusi hän nyt minulle.

— En, en ole saanut naarmuakaan, vastasin.

— Kiitä sitten Jumalaa pelastuksestasi, lisäsi hän.

Kiitin Jumalaa ja rouva Reichardt yhtyi rukouksessaan minuun. On vaikeata kuvitella hartaampaa kiitosta.

35. Rouva Reichardt'in kertomus pakanoista.

Olin useita kertoja pyytänyt rouva Reichardt'ia lopettamaan kertomuksensa, mutta hän oli aina näyttänyt hyvin vastahakoiselta siihen. Siihen liittyi varmaan paljon ikäviä tapauksia, joita hän ei olisi tahtonut muistella. Vihdoinkin eräänä iltana istuessamme yhdessä, hän neuloen ja minä kutoen verkkoa, jonka taidon hän oli minulle opettanut, käärisin taasen puheen kertomukseen, jonka toverini oli jättänyt kesken. Hän huokasi syvään ja näytti surulliselta.

— On aivan luonnollista, että odotat sitä minulta, poikani, sanoi hän, mutta et voi aavistaa, miten suurta tuskaa sellaisten surullisten tapausten muisteleminen minulle tuottaa. Koska kumminkin annoin sinun toivoa saada kuulla koko kertomuksen, niin koetan täyttää pyyntösi.

Vakuutin olevani valmis odottamaan siksi, kunnes hänestä olisi hauskempaa kertoa loppu mieltäkiinnittävästä historiastaan.

— Mitään hauskaa se ei minulle milloinkaan ole, vastasi hän surullisesti, ja mielelläni unhottaisin sen kokonaan, jos vain voisin, mutta se on mahdotonta. Voin mukaantua siihen yhtä hyvin nytkin kuin joskus toisten. Alan sentähden kertoa miten minulla pitkällä matkallamme Sandwichsaarille oli hyvä tilaisuus tutkistella mieheni luonnetta. Hän oli hyvin muuttunut ensimmäisen eromme jälkeen, mutta hänellä oli vielä jäljellä kiitollinen, totuutta ja puhtautta rakastava mielensä, joka oli kiinnittänyt minut häneen lapsena. Pyhä innostus näytti nyt nostavan hänet tavallisia ihmisiä korkeammalle. Tuskin milloinkaan sain hänet houkutelluksi puhumaan muusta kuin uskonnollisista asioista, joita hän käsitteli niin vakavalla ja ylentävällä tavalla, että oli mahdotonta olla innostumatta hänen kaunopuheliaisuudestaan.

Hän näkyi käsittävän kutsumuksensa suuruuden, joka ikäänkuin teki hänet niitten rohkeitten, Jumalan lähettiläiden kaltaiseksi, jotka muinoin olivat kohottaneet kristinopin lipun Euroopan pakanakansojen keskelle. Hän piti pitkiä puheita lähetystoimensa tärkeydestä ja siitä suosiosta, jota oli hänelle osoitettu, kun hänet oli valittu niin suureen ja vastuunalaiseen tehtävään.

Oli selvää, että hän mieluummin oli tahtonut lähteä tuon raakalaiskansan luo, jonka hän toivoi saavansa käännytetyksi, kuin tulla Englannin rikkaimman hiippakunnan piispaksi. Ja kumminkin, tämän innostuksen ohella, olivat hänen kasvonsa hyvin surulliset ja hänen esitelmänsä surunvoittoiset, ikäänkuin hän jo silloin olisi aavistanut vaaraa. Pyhäin kirkkaus hänen silmissään oli yhdistetty marttyyrikruunuun. Hän näkyi odottavan onnetonta loppua pappis-uralleen, ja pitävän sitä luonnollisimpana ja sopivimpana palkkana vaivoistaan.

Hänen puheensa pelottivat minua usein ja hänen viittailunsa vaaroista olivat minusta alussa hyvin loukkaavia, mutta vähitellen totuin enemmän näihin hirveisiin aavistuksiin ja pidin niitä vain ärrytetyn mielen tuskallisina kuvitteluina.

Tällä tavalla kului pitkä matkamme ja vihdoin saavuimme perille määräpaikkaamme. Näky, joka kohtasi meitä maihin tullessamme, oli niin kummallinen, että luulin melkein tulleeni johonkin uuteen maailmaan. Mitä rehevin — erilainen kasvullisuus, jollaista en milloinkaan ennen ollut nähnyt, kummalliset rakennukset, alkuasukkaitten omituinen väri ja niitten kummalliset puvut, kaikki herätti minussa mitä suurinta ihmettelyä.

Samalla kun mieheni koetti ahkerasti opiskella kansan kieltä, tutkistelin minä heidän tapojaan tottumuksineen, ja molemmat edistyimme nopeasti.

Niin pian kuin he alkoivat minua ymmärtää, koetin päästä naisten, erittäinkin ylhäisempien miesten vaimojen ystäväksi, ja vaikka olin alussa enemmän uteliaisuuden kuin kunnioituksen esineenä, jatkoin kuitenkin ponnistuksiani ja onnistuinkin pääsemään hyviin väleihin monen kanssa.

Huomasin heidät taitamattomiksi kaikessa, mitä sivistyneessä maailmassa sanotaan tiedoksi, ja heidän sielunsa olivat surkuteltavassa pimeydessä. Heidän uskontonsa oli hullunkurista ja mieletöntä epäjumalain palvelemista.

Koetin usein saada heitä ymmärtämään suurempia totuuksia, valmistaakseni tietä pyhälle uskollemme, mutta suurin osa kuulijoistani ei voinut käsittää, mitä niin mielelläni heille opetin.

Jatkoin kuitenkin hurskasta työtäni antamatta ponnistusteni heikentyä. Koetin kaikella tavalla hyödyttää heitä ja heidän perheitään; hoidin heitä, heidän sairastaessaan, annoin heille pieniä lahjoja heidän tullessaan terveeksi, ja osoitin heille kaikkea ystävyyttä, jonka arvelin suotuisesti vaikuttavan heidän villiin luonteeseensa. Tällä tavalla jatkoin hyväntekeväisyyttäni siksi, kunnes olin tilaisuudessa auttamaan erästä nuorta, kaksitoistavuotiasta tyttöä, joka oli erään ylhäisen päällikön vaimon nuorin sisar. Hän oli nyrjähdyttänyt nilkkansa ja oli kovissa tuskissa, kun tulin, mutta käyttämällä sopivia keinoja tein hänet pian terveeksi. Tästä hetkestä alkaen kiintyi Hooloo, joksi häntä sanottiin, lämpimästi minuun, ja kun huomasin hänen luonteensa avonaiseksi ja ystävälliseksi, koetin innolla lisätä sitä hyvää vaikutusta, jonka olin häneen tehnyt.

Mieheni koetti myöskin päästä hyviin väleihin heimon miesten kanssa. Hän oli taitava koneseppä ja lääkäri, jotka taidot olivat hänelle ponnistuksissaan suureksi avuksi. Myöskin hänellä oli alussa suuria vaikeuksia voitettavinaan, saadakseen opetuksensa oikein arvostelluksi. Hän koetti kartuttaa heidän mukavuuksiaan laittaa hyödyllisiä maanviljelystyökaluja ja yleensä ohjata heitä sivistyksen vaatimiin elämänehtoihin. Hän rakensi itselleen talon, istutti kasvitarhan ja viljeli vähän maata, jossa hän koetti näyttää heille erotuksen oman taitonsa ja heidän taitamattomuutensa välillä. Suuresti ne näkyivät kyllä ihmettelevän, mutta tekivät kumminkin edelleenkin omalla tavallaan.

Hän esiintyi myöskin lääkärinä ja koska hän oli lukenut paljon lääketiedettä ja tutkinut yksinkertaisempaa kirurgiaa, niin onnistui hän kuumetaudin ja keihäänhaavojen parantamisessa joskus oikein hyvin. Aikojen kuluessa kasvoi hänen maineensa niin, että useat päälliköistä lähettivät häntä aina hakemaan, jos joku heistä tai heidän perheistään sairastui. Koska he olivat tyytyväisiä siihen, mitä hän heille teki, niin alkoivat kaikki alkuasukkaat päälliköistä lähtien kohdella häntä hyvin kunnioittavasti.

Kerran tarvitsi kuningas hänen apuaan. Häntä vaivasi jonkunlainen ähky, jota eivät maan lääkärit osanneet parantaa. Mieheni antoi hänelle lääkkeitä ja viipyi niin kauan hänen luonaan, että ne tekivät toivotun vaikutuksen, jolloin hän pian parani. Tästä oli seurauksena, että kaikki sandwich'iläisen majesteetin hovin jäsenet, kuningattaresta alhaisimpaan palvelijattareen asti, pyysivät tohtoria antamaan heille samaa lääkettä, vaikka he kaikki olivat nähtävästi aivan terveitä. Hän onnistui tyydyttämään heidät ainoastaan pienillä annoksilla sekotuksestaan, jonka hän tiesi aivan vaarattomaksi, ja he selittivät sen nautittuaan tulleensa paljon terveemmiksi.

Hänen maineensa oli nyt niin kasvanut, että hänen kaikki pyyntönsä täytettiin mielellään. Ensin halusi hän saada luokseen muutamia lapsia, opettaakseen heille semmoista, josta olisi hyötyä sekä heille itselleen että kaikille heidän kansalaisilleen, ja kun tähän vaikeuksitta suostuttiin, niin avasimme pojille ja tytöille koulun, jossa opetimme heille ensimmäisiä sivistyksen alkeita.

Koska huomasimme tällä tavalla edistyvämme hyvin, aloimme vähitellen kehittää alkuperäistä suunnitelmaamme: teroittaa kristinoppia. Kun tätä ei vastustettu ja Reichardt sitäpaitsi saavutti suuren vaikutusvallan koko yhteiskunnassa, ulotutti hän opetuksensa myös vanhempiinkin ihmisiin ja koetti syvällä vakaumuksellaan käännyttää heidät kristinuskoon.

Kuitenkaan emme olleet päässeet niin pitkälle kohtaamatta melkoista vastustusta. Heidän epäjumalankuviensa ylenkatsominen oli kiukuttanut niitä, joilla oli etua kansan taikauskosta ja joiden arvo riippui sen säilyttämisestä. Tehtiinpä valituksia siitäkin, että opetimme uutta uskontoa, joka oli vihamielinen niille jumalille, joita he esi-isineen olivat palvelleet, ja mahtava puolue syntyi saattaakseen meidät perikatoon.

Mieheni kutsuttiin päällikkökokoukseen vastaamaan niihin syytöksiin, joita oli häntä vastaan tehty. Nuo vanhat epäjumalanpalvelijat esiintyivät häpäisten hänet ja uhkasivat hirviömäisten jumaliensa rangaistuksella, koska hän oli valehdellut kansalle ja pettänyt sitä vilpillisillä puheilla ja vierailla tavoilla.

Kun miestäni senjälkeen kehoitettiin puolustautumaan, selitti hän ensin tuomareille palvelemansa Jumalan ominaisuuksia: miten hän oli luonut avaran taivaan, tähdet, vuoret, joet ja meren, miten hänen äänensä kuului ukkosessa ja silmänsä salamoivat leimahduksissa. Sitten kertoi hän Jumalan hyvyydestä ihmisiä, etenkin Sandwich'saarten asukkaita kohtaan: miten hän oli luonut heidät nauttimaan elämästään tässä kauniissa maassa ja katselemaan Jumalan asunnon taivaan ihanuutta. Sen jälkeen kuvasi hän niitä jumalia, joita he tähän asti olivat palvelleet, kysyi, kuinka ne olivat tehdyt ja mitä sellaiset kuolleet kappaleet voivat heidän hyväkseen vaikuttaa, selitti niitten voimattomuutta millään tavalla joko hyödyttää tahi vahingoittaa heitä, muistutti heitä niistä hyvistä töistä, joita hän oli voinut osoittaa heille sen kaikkivoivan Jumalan avulla, jota hän palveli ja kysyi: oliko hän milloinkaan tehnyt heille muuta kuin hyvää?

Tämä hänen puheensa teki edullisen vaikutuksen useimpiin kuulijoihin, mutta voimakkaan vastapuolueen jäsenet, joilla oli suuri vaikutusvalta, keskeyttivät hänet usein hirveillä huudoillaan.

Useimmat päälliköistä vastustivat hänen rankaisemistaan. He muistivat ne edut, joita heillä oli hänen taidostaan lääkärinä ja suuremmasta viisaudestaan kaikissa muissakin asioissa, jotka kansa menettäisi, jos hänet tuomittaisiin kuolemaan.

Siitä oli seurauksena, että mieheni sallittiin loukkaamattomana palata kokouksesta, suureksi pettymykseksi kaikille vihollisilleen, jotka tuskin voitiin hillitä käymästä häneen käsiksi.

Koulumme toiminta jatkui kuitenkin ja useat lasten vanhemmista antoivat kastaa itsensä.

Kasvatimme nuorisoa opettamaan veljiään ja siskojaan, toivoen sillä tavalla voivamme perustaa lähetysasemia saaren toisiinkin osiin, jonne välistä teimme huvimatkoja.

36. Herra Reichardt'in murha.

Kului useita vuosia näissä suotuisissa olosuhteissa. Varmasti vakuutettuna asemastaan Herran valittuna palvelijana antautui mieheni kokonaan sille suurelle asialle, joka oli hänen päämääränään. Välistä en nähnyt häntä moneen päivään ja ollessamme yhdessä, oli hän usein niin hajamielinen, ettei hän näyttänyt huomaavan läsnäoloani. Onnistuessani saamaan hänet puhumaan itsestään, voi hän kertoilla laajalti siitä sanomattomasta onnesta, jota hän tunsi lähestyessään tehtävänsä loppua. En ollut ymmärtävinänikään hänen tarkoitustaan, vaikka selvästi käsitin, että hän vihjasi uskoonsa pian tapahtuvasta lopustaan, jonka käsityksen hän oli saanut jo silloin, kun hän antautui tähän tehtäväänsä.

Koetin vapautua levottomuudestani muistelemalla kaikkia niitä vaaroja ja vaikeuksia, joita jo olimme kokeneet, mutta en voinut kumminkaan estää sydäntäni vapisemasta kuullessani hänen puhuvan tästä aineesta, ja kun hän oli poissa luotani, tunsin usein kuolettavaa tuskaa siihen asti, kun hän palasi. Kuitenkaan ei minulla ollut mitään todellista syytä pelkooni ja koetin vakuuttaa itselleni, ettei mitään vaaraa ollut olemassa. Todennäköisesti olisinkin kai siinä onnistunut, jos ei mieheni niin usein olisi vihjaillut erostamme. —

Tässä tuli rouva Reichardt niin kovin liikutetuksi, että viipyi hetken aikaa, ennenkuin hän voi jatkaa kertomustaan. Vihdoinkin onnistui se hänelle, mutta kyyneleistä, jotka vuosivat hänen kalpeille poskilleen, näin, kuinka liikutettu hänen mielensä oli niistä kauheista tapauksista, joita hänen täytyi muistella.

— Keskellä menestystämme, perustettuamme seurakunnan, kastettuamme satoja miehiä, naisia ja lapsia, saatuamme kunnollisen paikan jumalanpalveluksillemme ja rakennettuamme tilavan kouluhuoneen, joissa molemmissa lukuisasti ja ahkerasti käytiin, tulivat muutamat eurooppalaiset laivat lyhyelle vierailulle luoksemme, ja heti niitten lähdön jälkeen alkoi tuo hirmuinen maanvaiva "isorokko" raivota kansan keskuudessa. Sekä lapset että aikuiset sairastuivat ja niin pian kuin yksi kuoli, sairastui tusina toisia.

Alkuasukkaat rupesivat pian äärettömästi pelkäämään ja miestäni pyydettiin tautia tukahduttamaan, koska he olivat vakuutetut siitä, että hänellä oli voimaa siihen. Hän teki kaikki, mitä hän suinkin vain voi, mutta onnettomuudeksi ei se riittänyt. Hänen määräyksiään sopivista toimenpiteistä taudin vastustamiseksi seurattiin harvoin ja kuolema niitti vain yhä uusia uhreja. Mieheni viholliset yllyttivät kansaa häntä vastaan, sanoen hänen häväisseen heidän jumaliaan ja sillä tavalla tuottaneensa maalle jumalien vihan. Kansa alkoi napista ja syytää kirouksia, jotka pian muuttuivat rajuiksi uhkauksiksi miestäni kohtaan.

Hän saarnasi heille alistumista Jumalan tahtoon, mutta alistuminen ei kuulu metsäläisten hyveisiin. Hän oli väsymätön sairasten hoitamisessa, mutta juuri ne, joista hän piti suurinta huolta, kuolivat pikemmin. Vihamielisyys häntä kohtaan yltyi joka tunti. Raivostuneet villit heiluttivat raskaita nuijiaan ja uhkasivat häntä terävillä keihäillään, mutta hänen silmänsä eivät rävähtäneet milloinkaan, hänen poskensa eivät kalvenneet, hän kulki vain tietään huolimatta ympärillään raivoavista vihan intohimoista, ja ylisti mielessään Jumalaa.

Tuli sitten sunnuntai ja jumalanpalveluksemme oli melkein lopussa. Emme voineet kerskata lukuisesta kuulijakunnasta, sillä toisia oli kuollut, muutamat olivat matkustaneet sisämaahan ruttoa pakoon ja toiset taasen olivat karttaneet paikkaa kansalaisten uhkausten peloittamina. Muutamat lapset ja pari kolme vaimoa olivat ainoat kuulijat, jotka olivat kokoontuneet opettajansa ympärille.

Veisasimme juuri virttä, kun raivostunut ja mieletön villilauma hyökkäsi pieneen kappeliimme, huutaen ja ulvoen kauhealla tavalla ja puistellen aseitaan, ikäänkuin vihollisen päälle hyökätessä. He ottivat mieheni kiinni keskellä hartaustoimitusta.

Kiiruhdin esiin suojellakseni häntä niiltä lukuisilta aseilta, jotka olivat kohdistettuina häneen, mutta he raastoivat minut tukastani takaisin ja hirveästi huutaen ja hyppien kuin mitkäkin hornanhenget hyökkäsivät mieheni kimppuun nuijin ja keihäin.

Reichardt ei ruvennut vastarintaan ollenkaan. Hän risti vain kiinteämmin kätensä ja katsoi taivaaseen hartaammin, jatkaen veisuutaan, jonka hän oli alottanut ennen heidän tuloaan. Sekään ei viivyttänyt hänen kohtaloaan.

Villit murskasivat hänen päänsä, jolloin hänen verensä purskahti päälleni, olin nimittäin tunkeutunut uudestaan hänen lähelleen, ja luulen, että olisin saanut jakaa hänen kohtalonsa, jollen olisi pyörtynyt nähdessäni tuon julman verityön.

Kuulin sitten, että joku mahtava päällikkö oli sekaantunut asiaan. Minut oli kannettu pois enemmän kuolleena kuin elävänä ja olin kauan pysynyt sellaisessa tilassa. Tarpeeksi voimistuttuani voidakseni matkustaa, käytin hyväkseni muutaman kotiinpalaavan valaanpyytäjän satunnaista vierailua saarella ja pyysin päästä mukaan matkustajaksi. Kapteeni kuuli surullisen tarinani, ottaen minut sitten laivaansa niin pian kuin voi, ja näytti oikeata merimiehen osanottoa kärsimyksiini. Olisin palannut Englantiin hänen kanssaan, mutta tultuamme tämän saaren leveysasteelle puhkesi hirmuinen myrsky ja olimme pakotettuja turvautumaan veneisiin. En tiedä, mihin kapteeni miehineen joutui, sillä veneet erosivat toisistaan melkein heti, kun läksimme hylystä, mutta toivon heidän turvallisesti päässeen maihin ja olevan nyt omassa isänmaassaan.

Mihin nuo toiset, jotka toivat minut tänne sinun sytyttämiesi tulien opastamana, ovat joutuneet, en tiedä. Mutta en luule mahdolliseksi, että he, veneen ollessa niin raskaassa lastissa kuin se oli saaresta lähtiessä ja väen ollessa siinä tilassa, voivat saavuttaa sitä kaukaista saarta, johon he suuntasivat matkansa.

Rouva Reichardt'in kertomus teki minuun syvän vaikutuksen. En ihmetellyt enää hänen kalpeita kasvojaan enkä hänen surullista ulkomuotoaan, joka alussa oli niin silmiinpistävä. Hän oli kärsinyt hirveästi ja hänen kärsimyksensä olivat siksi tuoreita, että niitten jättämä jälki näkyi vielä hänen luonteessaan.

Ajattelin paljon hänen kertomustaan ja ihmettelin, mikä sai ihmiset lähtemään mukavista kodeistaan ja matkustamaan merien yli tuhansien peninkulmien päähän, toivossa käännyttää uuteen uskoon joukon petollisia metsäläisiä, jotka ensimmäisten vihollisuuksien puhjetessa varmaan heidät tappaisivat.

37. Kauheassa vaarassa.

Elämämme kului sillä tavalla vaihtelevissa töissä, keskusteluissa ja opiskeluissa.

Rouva Reichardt ei opettanut minulle ainoastaan uskontoa, vaan kaikkia niitä muitakin oppiaineita, joita hän vähäsenkään taisi, ja sillä tavalla opin keskustelujemme avulla paljon kielioppia, maantiedettä, tähtitiedettä, kirjoitusta, laskemista, historiaa ja siveysoppia, niinkuin olisin saanut oppia koulussakin, jos en olisi ollut pakotettu olemaan tällä autiolla saarella.

Ei tarvinne mainita, että yhä vieläkin halusin lähteä sieltä pois. Olin jo kauan ollut kyllästynyt paikkaan, vaikka me yhteisillä ponnistuksilla olimme hankkineet itsellemme monta mukavuutta, jota emme ennen olleet osanneet toivoakaan. Majamme olimme muodostaneet uudestaan jonkunlaiseksi maalaishuvilaksi, joka todellakin oli kaunis kukka- ja köynnöskasvipeitteineen. Kasvitarhamme lisäsi sen suloa vielä paljon, sillä majan läheisyyteen olimme istuttaneet kaikki saarella kasvavat kukat ja muutamia pensaita, jotka hyvällä hoidolla olivat pian kasvaneet suuriksi ja suojelivat nyt majaa tuulilta.

Olin rakentanut jonkunlaisen aitan perunain ja risujen säilyttämiseksi, ja häkin linnuille, joita oli nyt suuri parvi. Kasvitarhan ympärille olimme pystyttäneet aidan, niin että me, kuten rouva Reichardt sanoi, näytimme saaneen asunnon omassa, rakkaassa Englannissamme, sen sijaan, että olimme sulettuna pienelle saarelle, tuhansien peninkulmien päähän siitä kodista, josta niin mielellään keskustelimme.

Vaikka toverini puhui aina rakkaudella isänmaastaan ja olisi varmaan mielellään sinne palannut, ei hän kumminkaan milloinkaan valittanut kovaa kohtaloaan olla kuin vankina pienellä saarella, erotettuna ystävistään ja sukulaisistaan. Vieläpä oli hänellä tapana moittia minua vankina olomme tuottamasta kärsimättömyydestä ja kiittämättömyyttäni kaikesta hyvästä, jota nautimme.