I LUKU.

MARKUS ALEKSANDER MARKULIN SAA YLENNYKSEN.

Komea sukunimi, Markulin, oli suvussa ollut vasta muutaman vuosikymmenen. Hänen isoisänsä nimi oli Markus Markkula. Hän oli varakas maanviljelijä ja lähetti poikansa, Markus Viktorin, lähellä olevaan Viipurin kaupunkiin kouluun. Siellä annettiin pojalle uusi nimi, Marcus Victor Markulin ja hänestä tuli tämän kertomuksen sankarin, saarelaisvallesmannin isä, joka kohosi entisen koulukaupunkinsa yläalkeiskoulun lehtoriksi, ja kuoli nuorena ja jätti jälkeensä nuoren lesken, kaksi alaikäistä tytärtä ja pojan, Markus Aleksander Leopoldin, pienen eläkkeen, niin pienen, ettei se riittänyt kuin yhdeksi kuukaudeksi, vaikka vuodeksi oli tarkoitus riittää. Vanhimman lapsista, Markus Aleksander Leopoldin, oli siitä syystä keskeytettävä koulunkäyntinsä — toisethan eivät sitä olleet ennättäneet alkaakaan — ja etsiä työtä ja niin joutui hän moniksi vuosiksi palvelemaan erään vaatetavarakauppiaan puodissa myyjänä. Sisaret ja äiti, sekä vapaa-aikoinaan Markus Aleksanderkin, tekivät koruompeluksia erääseen muotipuotiin ja näin kerääntyi eläkkeen lisäksi rahaa niin paljon, että se säästäen riitti vuoden kaikiksi kuukausiksi.

Hän oli siis vasta toisessa polvessa Markulin, mutta jo kolmannessa polvessa Markus. Ilmankos hänen esi-isiensä kylässä laulettiinkin:

Isä Markus poika Markus pojan poika Markus Aleksanteri.

Isän eläessä oli perhe viettänyt monta onnellista kesää huvilassa, Vuoksen rannalla. Siellä oli Markus Markulin nuoremmalla parhaana muistonaan eräs purjehdusretki. Hän oli löytänyt rannalta, saunan luota ison kaukalon, joka oli tuotu turpoamaan tai pestäväksi. Se oli matalassa vedessä, valkealla hiekalla, vettä puolillaan ja muutama kivi sisässä. Hän itse lienee ollut silloin nelivuotias. Hän nosteli kivet pois, ajoi viskaimella veden kaukalosta ja lykkäsi sitten laivansa lainehille. Itse istui hän sen pohjalle ja alkoi paremman puutteessa soutaa käsillään. Tuuli puhalsi maalta virralle päin. Kun hän ensi kerran vilkaisi taakseen, näytti maa olevan kaukana ja ihmiset, jotka siellä juoksentelivat ja huutelivat, hyvin pieniä, kuin nukkeja. Perästä päin, täysi-ikäisenä, hän kyllä kuuli, ettei hän ollut vielä rannasta silloin kuin kivenheiton päässä, mutta ei päästy heti hänen jälkeensä, kun veneessä ei ollut airoja ja hätääntyneet naiset, äiti, pappilan täti ja palvelijatar, eivät niitä heti löytäneet, eikä isä ollut kotona. Virta ja tuuli kuljettivat häntä ja hän lakkasi soutamasta. Hänen laivansa kääntyili hitaasti milloin vasta- milloin myötäpäivää. Hänestä tuntui ihanalta. Se häntä vain suretti, ettei tullut sanottua äidille hyvästi — no, hän kirjoittaa pitkän kirjeen, kun pääsee perille! Täysi-ikäisten laskujen mukaan lienee koko hänen retkensä kestänyt korkeintaan viisi minuuttia, mutta omasta mielestään hän oli tehnyt kokonaisen valtamerimatkan. Jokaiseen laineen heilahdukseen, virran pyörteeseen, tuulen henkäisyyn, ohitse pörräävään paarmaan tai ääneti lentävään perhoseen sisältyi kokonainen elämä. Tämä retki syöpyi hänen mieleensä siinä määrin, että hän läpi elämänsä näki sen unessaan, kerran vuodessa tai useammin. Hän oli jo elänyt toistakymmentä vuotta saarelaisvallesmannina, kun hän yhä vielä joskus unessa kävi läpi tuon purjehdusretkensä jokaisen elämyksen — äidin piiskauksenkin heti maihin päästyä. Joskus hänestä tuntui, että koko retki lienee ollut alunperinkin vain uni. Saarelaisvallesmannina hän heräsi tuon unen jälkeen onnellisena ja tyytyväisenä. Koko aamupäivän hän sitä muisteli: Meni rantaan katselemaan kalanruokkijoita, joilla oli samanlaiset kaukalot, mollit, edessään, joihin kalojen sisälmykset viskattiin. Onnellinen se, joka sellaisena päivänä sattui menemään hänen luokseen asioilleen! Kaikki järjestyi hyvin! — Kukapa sen tietää — voihan olla, että kaikki oli alunperinkin unta! Ei! Piiskauksen hän muisti! Hänellä oli ankara äiti. Häneltä sai Markus Aleksander Leopold sangen usein piiskaa, mutta ei koskaan isältään. Äiti se oli, joka piiskan uhalla pani hänet vielä suurena poikana, isän kuoleman jälkeen, koruompelukseen, ja toimitti hänelle paikan puotiin, vaikka hän itse olisi halunnut — teatteriin. Eräänä talvena vieraili nimittäin teatteri kaupungissa. Markus oli usein jo sitä ennen esiintynyt kotikaupungissaan seuranäyttämöllä, sillä hänellä oli hyvä ja kaunis lauluääni ja lahjoja, jotka viittasivat suureen tulevaisuuteen näyttelijänä. Kaikki pitivät hänestä. Hän oli iloinen ja vilpitön, osasi huvittaa kaikkia eikä loukannut ketään. Äiti salli hänen esiintyä seuranäyttämöllä ja tilapäisenä avustajana teatterissa, mutta kun teatterin johtaja oli kutsunut hänet puheilleen ja pyytänyt häntä teatterinsa vakinaiseksi näyttelijäksi, täytyi hänen, äitinsä määräyksestä, antaa kieltävä vastaus. Äiti ei sallinut, että hänen pojastaan tulisi joutava komeljantti, kuotoilija, sirkuslainen, ilvehtijä, joka teeskenteli väkijoukkojen iloksi. Sellainen oli hänen äitikultansa käsitys näyttelijästä ja siihen oli taivuttava. Siitä hetkestä kieltäytyi Markus seuranäytännöistä ja laulukuoroista — kotonaan vietti hän vapaa-aikojaan viulua soitellen. Kolme kuukautta eli hän vapaaehtoisessa kotiarestissa. Viimeinenkin into ja halu kauppimiseen meni. Hän piti itseään onnettomimpana ihmisenä maan päällä ja sopimattomana myyjän ammattiin. Hän oli saapunut siihen nuoruuden kohtaan, jolloinka ajatellaan kuolemaa. Hän uskoi varmasti, ettei eläisi vanhemmaksi kuin kaksikymmentävuotiaaksi ja siihen ei ollut enää pitkää matkaa.

Hänen äitinsä ajatteli toisin.

Hän ajatteli elää kauan ja lastensa hän toivoi ja uskoi elävän vielä kauemmin — hän tahtoi niin.

Kun hänen mielilauseensa oli: "Hyvää tilaisuutta ei saa odottaa, se pitää itse ottaa", ja kun hän kuuli, että maakunnanhallituksessa on konttoristin paikka joutunut avoimeksi, lähti hän kiertomatkalle miesvainajansa entisten hyvien tuttavien ja toverien, nykyään samassa hallituksessa toimivien, vaikutusvaltaisten, korkeiden virkamiesten pakinoille — ensin alempien ja sitten itsensä maakuntasihteerin luokse, joka otti hänet omassa asunnossaan vastaan ja kuultuaan asian puheli:

— Voi hyvä Markulinemäntä! Teidän miesvainajanne oli minulle parempi kuin oma veli! Minä moitin teitä — suokaa anteeksi. — Miks'ei minulle ole kerrottu, että Markus-Viktor-vainajan puoliso ja lapset elävät kurjuudessa ja että hänen poikansa seisoo aamusta iltaan puodissa, vaikka Luoja on tarkoittanut hänestä muuta! Tämä asia on korjattava paikalla! Että antaisinko minä viran nuorelle Markukselle — ei! Ei totisesti. Nyt ei kysytä, annetaanko virka hänelle, otetaanko hänet meille maakuntahallitukseen konttoristiksi. Ei! Sallikaa, arvoisa emäntä, minun käskeä! Minä käsken: Jo huomisaamuna on nuoren Markuksen istuttava konttoripöydän takana. — Keskenjääneet opinnot! Mitä vielä! Veljeni Markus-Viktor-vainajan pojalle minä alan huomisaamuna itse opettaa konttoritöitä. Eikö niin, emäntä? No niin! Ja mitä tulee maakuntavanhimpaan itseensä, niin siitä ei ole pelkoa. Olisi häneltäkin synti ja häpeä jättää entisen hyvän toverinsa perhe tuuliajolle ja vanhan kouluutetun suvun jäsen painumaan puotien pölyyn! Taiteen kukkuloille tai loistava virkamiesura! Se olkoon Markus Aleksander Leopold Markulinin osana! Asia päätetään vielä tänään. — No niin, rakas emäntä. Kiitos siitä, että tulitte luottavaisena puheilleni, olisi pitänyt tulla vain jo aikaisemmin!

Puhetta siitä, että Markuksen olisi uuteen virkaansa astuttava heti seuraavana aamuna, ei sopinut ottaa aivan kirjaimen mukaan ymmärrettäväksi, eikä liioin sitä, että pääsihteeri itse ottaisi Markusta ohjatakseen ja yhtä ja toista muuta, sillä ensiksikin Markuksen oli palveltava kauppiaalla irtisanomisajan loppuun asti ja toiseksi maakunnan hallituksen konttoriin pääsemiseksi vaadittiin, paitsi määrättyjä opintoja ja tutkintoja, vähintään vuoden harjoittelua kuuntelijana kihlakunnan käräjillä. Muu osa pääsihteerin puheesta piti paikkansa. Markukselle hankittiin erikoisvapautus opinnoista ja tutkinnoista — katsottiin riittäväksi ne neljä lukion luokkaa, jotka hän oli ennättänyt suorittaa ennen isänsä kuolemaa — ja lähetettiin seuraamaan kihlakunnan käräjäin pitäjää, sekä kihlakunnan vanhinta — onneksi siinä kihlakunnassa, johonka hänen tuleva saarivaltakuntansa kuuluu — sattumaltako vai korkeiden määrääjien harkinnasta, sitä ei hän koskaan itse saanut tietää, mutta luultavasti harkinnasta, sillä kauas meren taa oli vaikea saada virkamiehiä. Markuksen korkea-arvoisilla suosijoilla lienee alun pitäen ollut kavala aikomus uhrata hänet, viattoman ihmisen, paikkaan, josta Markus itse kerran, saaren ollessa kaukana näkyvissä, sanoi purjehdustovereilleen — pari vuotta ennen sinne joutumistaan: "Jumala olkoon armollinen ja laupias sille, joka on tuonne joutunut kokonaan asumaan, alituisena seuranaan hailinhirttäjät ja hylkeenampujat, tai mantereelta hylkyinä ja merenajoina sinne potkitut papit ja papittaret, lensmannit ja lensmannittaret, tullikapteenit ja kapteenittaret!"

Kuinka lienee ollut asia!

Tälle kertomukselle on yhdentekevää, näyttelivätkö hänen korkeat esimiehensä maakunnan hallituksessa kohtalon osaa ja valmistivatko he alunpitäen hänet, kasvattaakseen hänestä saarelaisvallesmannin, vai vastako heille se pälkähti päähän vuonna kahdeksantoistasataa ja kahdeksan yhdeksättä, jolloinka Markus Aleksander Leopold Markulin oli neljänkolmatta vuotias, jalomuotoinen, (toverinsa nimittivät häntä Bismarkiksi) isokokoinen, tervehermoinen ja terveruumiinen, voimakas, iloinen ja sukkelasanainen poikamies. Pääasia on, että mainittuna vuonna maakunnan hallituksen virkamiehet oli kutsuttu kokoukseen, maakuntavanhimman luo neuvottelemaan, kenestä saataisiin uusi saarelaisvallesmanni, sillä tieto oli juuri saapunut, että entinen oli tuotu mielisairaana mantereelle ja kuollut edellisenä yönä sairaalassa huudettuaan toista vuorokautta apua syystalvisessa, kuusviikkoisessa lumimyrskyssä raivoavaa merta vastaan, joka muka kuristaa häntä kurkusta ja uhkaa ottaa häneltä hengen. Miesparka! Hän oli elänyt aikanaan onnellisen nuorenmiehen päiviä maakunnan pääkaupungissa Viipurissa, maakuntahallituksen konttoristina, hänkin, ja saanut ylennyksen! Hän oli juopotellut ja tehnyt rötöksen: nostanut väärennetyllä valtakirjalla rahaa maakunnan rahastosta. Hän olisi joutunut siitä syytteeseen ja saanut vankeutta ja menettänyt tulevaisuutensa, mutta hänellä oli niin ikään vanha suku ja isävainajan hyvät ystävät suojelijoinaan korkeimmissa viroissa ja nämä eivät sallineet, että vanhalle suvulle ja sen maineelle tapahtuu häväistys. Kun häntä ei voitu rankaisemattakaan jättää, tuomittiin hänet vuodeksi saarelaisvallesmanniksi uhalla, ettei hän saa vuoden ja päivän kuluessa poistua ulkopuolelle piirinsä rajoja. Tämä oli nuoren miehen hengelle, joka oli tottunut iloiseen seuraan toverien ja vertaisten parissa, teatteriin, konsertteihin, iltalaulajaisiin ynnä muihin lukemattomiin juhliin ja kemuihin, joita vanha satama- ja maakuntakaupunki tarjosi ympäri vuoden, liikaa ja niinpä, kärsittyään muutamia kuukausia, antamatta mitään arvoa virkamääräyksille, poistui vankilastaan ja samalla nuoresta saarelaisvallesmannista, jättäen tämän elävänä ruumiina raivoamaan virkapaikkaansa ja itse etsien vapautta ja entisiä iloja kumpaakaan — enemmän kuin paluutietäkään — enää löytämättä.

Neuvotteluun maakuntavanhimman virkahuoneeseen oli kutsuttu maakunnan pää-kirjoittaja sekä asianomainen kihlakunnan vanhin.

Kokous oli hiljainen.

Vain silloin tällöin sanoi joku sanan.

Tupakoitiin ja istuttiin nahkaisissa, mukavissa nojatuoleissa.

— Vaikea asia, sanoi itse maakuntavanhin taas? erään vaitiolon jälkeen.

— Vaikea on asia, tunnustivat toisetkin.

— Täällä on sangen usein saatu näin kokoontua saman asian ympärille, jatkoi maakuntavanhin. — Toisinaan parikin kertaa vuodessa. Viittä vuotta emme ole päässeet yhtä mittaa koskaan.

Syntyi taas pitkä vaitiolo. Sen lopetti jälleen maakuntavanhin:

— Sanohan sinä, Karpelanus, jonka kihlakuntaan tuo saarelaisvallesmannipiiri kuuluu ja joka tunnet oloja ja ihmisiä siellä, mitä ominaisuuksia pitäisi olla sillä miehellä, joka kestäisi tuolla saarella ja kykenisi edes välttävästi suorittamaan virkatehtävät siellä?

— Se on pian sanottu. Kertaan vain sen, mitä minulla on ollut kunnia jo monta kertaa aikaisemmin esittää isännälleni ja maakuntavanhimmalleni: ensiksi hyvä terveys — niin ruumiin kuin hengen puolesta — sitä pidän ensimmäisenä ja pääasiana — toiseksi iloinen mieli — tämä on oleva yhteydessä viimeisen eli viidennen kohdan kanssa — kolmanneksi halu ja into voimisteluun ja urheiluun, etenkin kaikenlaiseen ampuma- ja pyydyshommailuun ja purjehdukseen ja mieltymys mereen, ehdottomasti: lapsesta asti kasvanut halu ja mieltymys mereen ja sen elämään, neljänneksi mahdottomuus tai haluttomuus mietiskelyyn, opintoihin, tutkintoihin ja niiden yhteyteen kuuluvaan haluun saada virkaylennyksiä, tai muu loistava tulevaisuus ja viidenneksi ja viimeiseksi, joka herättänee täällä naurua, mutta jonka minä asettaisin numero ensimmäiseksi: mies ei saa olla mikään naisvihaaja, eikä ihmisten ja seuran karttaja, kuten useat valitettavasti ovat. Mieluummin mies, joka pitää naisista — jos saan sanoa — mies, josta naiset pitävät.

Esittäjän ennustama nauru seurasi.

Viides kohta sen aiheutti.

Esittäjä itse, suoraryhtinen, laiha, valkohapsinen, komea-asentoinen vanha virkamies, ei nauranut. Hän jatkoi:

— Niin naurakaa vain! Asia tuntuu kummalliselta, mutta ajatelkaahan, mitä minä oikeastaan tarkoitan: Ainoa mies, joka tähän asti on siellä kyennyt elämään, ja eli parikymmentä vuotta, täytti nämä ehdot ja että häneen soveltuu myös tuo viides pykälä, nähdään siitä, mikäli olemme tähän vanhaan tapaukseen asiakirjoista tutustuneet, että hän heti saareen päästyään ihastui erääseen saarelaiskaunottareen, meni hänen kanssaan vuoden kuluessa naimisiin — unohtaen täydellisesti kaikki manterelaissuhteensa — sai lapsia ja eli rauhallisesti siellä perheensä piirissä hamaan vanhuuteen ja kuolemaan asti. Minun mielipidettäni on kysytty ja olen sen nyt lausunut.

— Sinä tunnet kihlakuntasi! — Mutta leikki sikseen… Vakavasti puhuen: onko meillä nykyään miestä, jonka voisimme sinne lähettää.

Tätä sanoessaan kääntyi maakuntavanhin pääkirjoittajansa puoleen.

— Sinähän ne tunnet miehet…

— On meillä kyllä yksi mies, Markus A. L. Markulin, lehtori Markulin-vainajan poika, ikä neljäkolmatta vuotta, seurannut vuoden kihlakunnan käräjiä ja kihlakunnan vanhinta ja palvellut kolme vuotta täällä maakuntahallituksessa ylimääräisenä konttoristina. Täällä emme ole hänelle mitään vakinaista tointa löytäneet, mutta luulisin hänestä tulevan mainion saarelaisvallesmannin: Urheilija, purjehtija, rehellinen, rehti mies ja lisäksi iloinen lauluveikko. Eikö siinä ole kylliksi ominaisuuksia!

Asia päätettiin ja niin tuli Markulinista saarelaisvallesmanni. Hänestä katsoen kuin jumalten piirissä ratkaistiin hänen kohtalonsa kevyesti ja leikiten. Vasta seuraavana päivänä annettiin hänelle tapauksesta tieto ja määräys lähteä matkalle.

Sinä päivänä alkoi aurinko äkkiä noin kello neljältä aamulla iloisesti paistaa pieneen huoneeseen, joka oli toisessa kerroksessa vanhassa valkeassa talossa kapean Vesiportinkadun varrella hänen äitinsä vanhassa asunnossa. Kesäinen aurinko oli kyllä jo noussut aikaisemmin, mutta oli piileskellyt ensin toisten, korkeampien talojen takana. Mainitulla kellonlyönnillä lankesi leveä punakeltainen päivänsäde hänen silmäluomilleen ja hän heräsi valoon. Noustuaan istualleen vuoteelleen hän näki läpi ikkunan, joka oli auki ja jossa lenteli kärpäsiä, vastakkaisen rakennuksen valkean seinän, joka nyt varjossa hohti siniseltä, hiukan punertavalta. Vasemman päädyn ohi, yli portin, näkyi osa ikivanhaa pihaa ja siinä kukkiva omenapuu. Ylempänä näkyi päivänpaisteinen punainen tiilikatto, jolla väreili poutaisen aamun kimmeltävä lämmin ja jonka yli parhaillaan lensi kolme pulua. Kauempana oli taivas aivan valkoinen, vain siellä täällä vivahtaen hyvin kauniiseen siniseen ja vaaleanpunaiseen. Ikkunat kadun toisella puolen, vastakkaisessa talossa, olivat miltei kaikki suljettuja ja niissä oli yhteenvedetyt valkeat uutimet. — Viereisessä huoneessa nukkui hänen äitinsä. Sisaret olivat maalla.

Vaikka olikin vielä varhainen, oli uni hänen silmistään karissut, sillä hänelle muistui mieleen eileniltainen ja iltaöinen ukkosilma ja sade ja satamassa oleva jahtinsa, jonka purjeet tarvitsivat kuivausta.

— Kuinka sikeästi äiti rakas mahtaakaan vielä nukkua! ajatteli hän hiipiessään pois vuoteestaan ja alkaessaan pukeutua.

Hän avasi hiljaa huoneensa oven.

Ulos päästäkseen oli hänen kuljettava äitinsä huoneen läpi.

Varpaisillaan hän hiipi mattoja pitkin peljäten, että hänen suurten kenkiensä narahtelu herättäisi äidin, joka nukkui vielä, kasvot hymyssä.

Tornin kello löi juuri neljää.

Hän pysähtyi keskelle permantoa ja kuunteli ja seurasi äitinsä kasvoja — hän pelkäsi, että kellon kumeat lyönnit — aivan lähellä olevasta vanhasta tornista — herättäisivät äidin.

Sitten hän taas jatkoi hiipimistään.

Riemu, jonka syitä hän ei tuntenut, eikä kysellyt, sykähdytti hänen rintaansa ja hän oli huutaa:

— Nouse ylös, äiti! Menkäämme yhdessä kävelemään satamaan, katsomaan laivoja ja merimiehiä, jotka availevat purjeita aamutuuleen kuivamaan! Raitis aamuilma varmasti sinua virkistää ja saatpa nähdä, minkälaisen ruokahalun me saamme aamiaiseksi, mutta hän hillitsi itsensä ja hiipi edelleen. Vielä kerran hän pysähtyi katselemaan äitinsä kasvoja, jotka elämän ankaruus oli kovettanut, mutta jotka unessa näyttivät käyneen lempeämmiksi. Liikutettuna muisteli hän tätä läpi elämänsä, sillä tämähän jäikin viimeiseksi kerraksi, jolloin hän äitiään ihaili sellaisena. Niin oli kohtalo määrännyt, mutta silloin hän ei sitä vielä tietänyt. Hän kohotti kätensä ja kuiskasi:

— Ole huoletta, äiti! Minä teen sinut vielä niin onnelliseksi, että hymyilet valveillakin! — ja hiipi ovelle, jonka avasi taitavasti — Oh! — kyllä hän oli sen konstin oppinut palatessaan niin usein myöhäisiltä retkiltään!

Pitkin Vesiportinkatua hän käveli alas Salakkalahden rantaan, jossa hänen jahtinsa "ANNA" oli ankkurissa.

Satamassa näkyi paljon kuivaamaan avattuja purjeita laivoissa ja veneissä.

Kalastajia souti rantaan ja maalaisia hevosineen ja rattaineen alkoi kerääntyä torille. Kaupunki heräsi aamu-unestaan päivän touhuun.

Hän istui jollaansa ja alkoi huovata jahtiaan kohti. Hän tahtoi koko ajan nähdä jahtinsa, siksi hän sinne mennessään aina huopasi ja sieltä palatessaan aina souti — hiljakseen ja pysähtyen joskus pitkäksi aikaa ihailemaan jahtinsa kauniita viivoja ja sen kuvastelemista veteen. Nytkin hän pysähtyi puolimatkaan, antoi airojen levätä ja ihaili venettään kuin morsiantaan. Veden pinta oli miltei tyyni. Se väreili hiukan ja rikkoi moniksi kiemuraisiksi kuviksi jahdin valkean rungon sekä sen maston kuvastukset, ja leimahtelivat jahdin kupeet aamun kiiltävässä valossa.

Päästyään jahtiin avasi hän purjeet, jotka heti alkoivat hulmuta poutaisessa aamutuulessa, joka puhalteli lounaasta.

Hän oli jahdin ainoa omistaja nykyjään. Se oli hänellä jo kolmatta kesää. Aluksi heitä oli kaksi omistajaa — olivat saaneet sen halvalla eräästä kuolinpesän huutokaupasta. Viime syksynä hän oli lunastanut toisenkin puolen sen hinnasta ja saatuaan veneen kokonaan omakseen, oli hän antanut sille uuden nimen.

Varhaisesta keväästä myöhään syksyyn vietti hän kaikki vapaa-aikansa purjehdusretkiin, jotka ulottuivat kauas saaristoon, milloin Säkkijärven, milloin Koiviston puolelle. Toissakesänä oli hänellä kuukauden pitkä loma, ja silloin hän risteili ympäri Suomenlahtea kaksi hauskaa toverusta mukanaan.

Milloin hän ei voinut kohottaa ankkuria, vietti hän aamuvarhaiset tunnit istuen veneessään kuivattelemassa purjeita, niinkuin nytkin, tai huuhtomassa kantta, kirkastelemassa veneen vaskiosia, tuulettamassa kajuuttaa ja niin pois päin. Aina hänellä oli siellä hommaamista. Hän töin tuskin tänäkään aamuna ennätti kotiin aamiaiselle, jonka äiti oli valmistanut kello kahdeksaksi ja sen jälkeen oli hänen jouduttava virkapaikalleen.

— Kuinka ihana aamu tänään, äiti! huudahti hän istuessaan aamiaispöytään.

— Niinkö!

— Niin! Olisitpas ollut näkemässä, äiti!

— Mitäs näiden vanhojen kauneudesta.

— Kauneus kuuluu kaikille, äiti! Toivoisin eläväni satavuotiaaksi nauttiakseni tämänlaisesta aamusta ja tämänlaisesta aamiaisesta, äiti. Sinä olet maailman parhain emäntä, äiti!

— Ole nyt!

— Ihan totta. Minä olen kokenut!

— Sinä olet kokenut vielä niin vähän, lapsi.

— Kokonaisen vuoden kiertelin käräjillä! Enkä minä ole enää lapsi. En totisesti!

— Vaikka vaan… Sinähän täytit vasta neljä kolmattakymmentä ajastaikaa tänään… Minä olen jo yli viisikymmentä… Vanhemman sisaresi syntyessä olin kaksikymmentä. Minä olin silloin nuori.

— Täytinkö minä tänään neljäkolmatta.

— Tänään täytät neljäkolmatta. Jos sisaresi olisivat kotona, niin panisimme toimeen pienen juhlan.

— Olenko minä jo niin vanha! Ja kerran pelkäsin, tokko pääsen koskaan edes kahteenkymmeneenkään! Voi kuinka elämä on pitkä ja rikas!

— Toivokaamme, että elämäsi olisi — rikas — rikkaampi kuin isäsi ja äitisi…

Syötyään poikkesi hän vielä venheelleen, jossa kääri purjeet kokoon ja peitti ne.

Kun hän lopultakin saapui työpaikalleen, havaitsi hän pitkän eteisen seinäkellosta, että hän oli myöhästynyt neljännestunnin, enemmänkin.

Eteispalvelija ei ollut saapuvilla, mutta ei kulunut montaakaan silmänräpäystä, ennenkuin hän ilmaantui. Kumaraharteisena ja kiivaan ja tyytymättömännäköisenä hän lähestyi Markusta.

— Koko aamu on minua juoksutettu: teidän vuoksenne ukon itsensä luona — meurusi hän.

— Hyvää huomenta ensin, rakas Häyrynen!

— Hyvää päivää tämä jo on muille, säälliseen aikaan nousseille ihmisille! No — sassiin nyt sinne maakuntavanhimman puheille! Ihan jalkoihin rakot saan juostessani koko aamupäivän teidän vuoksenne! Te olette myöhästynyt ja ukko tuolla on vihainen! Te olette myöhästynyt — sapperment!

— Minäkö?

— Sinä, sinä.

— Älä sinä senkin sarvipää jääskeläinen sano minua sinäksi!

— No —

— Niin! Minä lyön teitä, jos kerran vielä kuulen sen sanan.

— No — konttoristi sitten.

— Mikä hyvänsä! — Eteispalvelija, menkää ilmoittamaan maakuntavanhimmalle, että minä olen suvainnut saapua ja odotan puheillepääsyä — mieluimmin heti paikalla.

Eteispalvelija oli saanut tästä juhlallisesta puhuttelusta entisen, vanhan, jo yli nelikymmenvuotiaan virastotottumuksensa takaisin. Hän kumarsi syvään käsivarret riipuksissa ja sanoi:

— Teitä, maakuntahallituksen ylimääräistä konttoristia, odottaa maakuntavanhin saapumaan puheilleen heti, ilman ilmoittautumista. — Eteispalvelija siirtyi parilla kolmella sivuaskeleella maakuntavanhimman virkahuoneen ovelle, avasi sen syvään kumartaen Markukselle ja sanoi:

— Tehkää niin hyvin —

Ovi hupsahti Markuksen jäljessä kiinni ja seisoi hän seuraavana hetkenä keskellä maakuntavanhimman virkahuonetta, jonka kalusto oli vanhaa, kiilloitettua mahonkia.

Saapuvilla istui myös maakunnan vanha pääkirjoittaja ja sen kihlakunnan vanhin, johon Markuksen tuleva saarelaisvallesmannipiiri kuului.

Maakuntavanhin oli noin viidenkuudetta vanha mies, aatelismies, lihava ja lyhyt, punakka kasvoiltaan ja hänellä oli valkea tukka, mutta ruskeat viikset ja ruskeat kulmakarvat ja hymyilevät silmät.

— Hyvää huomenta herra vallesmanni, sanoi maakuntavanhin vastaukseksi Markuksen syvään kumarrukseen. — Käykää istumaan tänne — on täällä vielä vapaita tuoleja.

— Anteeksi — tässä on kai tapahtunut jokin pieni erehdys?

— Kuulkaa, herra vallesmanni, ja pankaa mieleenne ja tehkää niinkuin minä teen: Minä en koskaan erehdy — en koskaan. Se oli ensiksi! Toiseksi — minulla ei ole koskaan mihinkään kiire, enkä koskaan mistään myöhästy!

Edellisen puheensa päälle hän nauraa hohotti ja kohteliaisuudesta nauroivat kirjoittaja ja kihlakunnan vanhinkin. Sen sijaan ei nauranut Markus, sillä hänestä tuntui julmalta puhua tuollaisella ivalla hänen muutamista myöhästymisistään. Tämä aamu ei nimittäin ollut ainoa, jolloin hän oli myöhästynyt. Päinvastoin tämänaamuinen myöhästyminen ei ollut mitään siihen nähden, mitä oli tapahtunut tuhka tiheään, pitkin tätä kesää ja edellistä, pyhien jälkeen: Useat maanantait oli hänen paikkansa tyhjä ja pahinta oli se, että hänen mukanaan myöhästyi toisia. Hän käsitti, että mitta on nyt täysi, että rangaistus on tuleva ja että se ei enää supistu pelkkiin muistutuksiin, ojennuksiin ja neuvoihin.

— Minä kyllä koettaisin olla täsmällisempi tästedes, jos…

— Jaa — siitä voitaisiin keskustella, — mutta istukaa toki ensin. — Herran nimessä! Käykää istumaan! — No niin. — Onko vallesmanni ollut näin keskellä viikkoakin purjehtimassa?

— Anteeksi — minähän en tiedä edes piiriäni ja minua kutsutaan vallesmanniksi.

— Teillä on tapana käydä purjehtimassa — sanoisinko pahana tapana, sillä se on vaarallista — soisin, että mieluummin tekisitte vain metsästysretkiä — kauniita tyttöjä ja viinaahan löytää niilläkin — hö hö hö — mutta kun teillä nyt kerran on tuo parantumaton halu merelle, niin päätettiin antaa teille paikka, jossa saatte merestä ja purjeista kerrankin tarpeeksenne. Teistä on eilen tehty saarelaisvallesmanni.

— Elinkautinenko vai määrävuotinen?

— Hm. Kyllä se tällä kertaa luultavasti on elinkautinen. Riippuu itsestänne.

Samalla ojensi maakuntavanhin Markukselle kankean, valkean virkapaperin, jonka oikeassa yläkulmassa loisteli sininen karttamerkki ja yläreunassa numero 11646 ja siitä jonkunverran alaspäin suurilla, hohtavilla, varjostetuilla painokirjaimilla:

KARJALAN MAAKUNTAVANHIN

tekee tiettäväksi: ja sitten maakuntahallituksen parhaimman kaunokirjoittajan kädellä piirretty teksti:

"Että samalla kun ulkosaarien piirin vallesmanni Carl August Ferdinand Kraepolin on nyttemmin kuollut, olen minä nähnyt hyväksi määrätä maakuntahallituksen ylimääräisen konttoristin Markus Aleksander Leopold Markulinin kuluvan kesäkuun 18 päivästä lukien sanottua vallesmanninvirkaa hoitamaan viran vakinaisena haltijana ja isäntänä, jota kaikki asianomaiset noudattakoot. Karjalan maakuntakansliassa kesäkuun yhdeksäntenätoista päivänä vuonna kahdeksantoista sataa ja kahdeksanyhdeksättä."

Sitten seurasi maakuntavanhimman sotkuinen nimikirjoitus ja sen alla maakunnan suuri ja selvä sinetti ja oikeassa alakulmassa maakuntahallituksen pääkirjoittajan nimi.

Paperi tuntui liukkaalta, valkealta ja kankealta. Markus oli toki ennenkin pidellyt käsissään moisia arkkeja, mutta ei olleet ne tuntuneet silloin jo paperiaineeltaan niin arvokkailta kuin nyt tämä, joka tuntui sisältävän kokonaisen elämänkohtalon, eikä sitä millekään halvemmalle paperille olisi voinut kirjoittaakaan, ajatteli hän.

Virkamääräys oli pikainen — ei mitään hakuaikaa tai muita muodollisuuksia.

Mutta olihan jo aikoja sitten tullut tavaksi lähettää saarivaltakuntaan mies, kun sopiva löydettiin ja milloin siellä sellaista tarvittiin, joko vuodeksi tai useammaksi, vakinaiseksi, elinkautiseksi — aina asianhaarojen mukaan.

Markus silmäili paperia, joka vavahteli hänen käsissään.

Hän ymmärsi kyllä, että on kysymyksessä vakinainen, itsenäinen virka ja vakava toimeentulo.

Lyhyessä ajassa, joka kului maakuntavanhimman viime sanoista — lienee ollut puoli minuuttia tai vähemmän — ennätti Markus ajatella monia asioita ja asetella vastakkain monta mahdollisuutta.

Hän olisi niin mielellään jäänyt edelleenkin maakunnan pääkaupunkiin — äiti, vanha koti, iloiset toverit, laulukuoro, teatteri, metsästysseura, purjehdusseura, ja talviset juomingit ja pienet konttoristin tulot toisaalla ja hyvätuloinen, rangaistuksen luontoinen elinkautinen olo saarelaisvallesmannina toisaalla.

Maakuntavanhin lienee arvannut hänen mietteensä, koska sanoi:

— Teillä ei ole minkäänlaisia ylenemismahdollisuuksia, jos jäätte tänne. Se on minun vakava käsitykseni.

Isot isännät sytyttivät sikarin kukin ja maakuntavanhin tarjosi myös Markukselle.

— Tässä huoneessa on siitä asiasta usein neuvoteltu, jatkoi ukko itse vakavana jälleen. — Me olemme isävainajanne vanhoja ystäviä — enempää en tarvinne sanoa —

— Minä kiitän tästä paperista…

— Te siis otatte viran vastaan?

— Eihän tässä ole muutakaan valittavaa. Olen hyvin kiitollinen…

— Niin. Saanen kai sanoa, että teistä on täällä ollut, etenkin tänä kesänä, meille paljon harmia ja päänvaivaa. Jos olisitte joku muu, olisitte saanut jo aikoja sitten täältä virkaeron — elinkautisen nimittäin. Mutta — niinkuin ennen kuningas Salomolle sanottiin: "Kuitenkaan en minä sitä tee sinun ajallas, sinun isäsi Davidin tähden" — mekin täällä teidän isänne suurien ansioiden vuoksi tahdomme armahtaa ja auttaa teitä. — Tehän olette pitkin kesää myöhästellyt, ei vain puolituntisia, kuten tänä aamuna, vaan päiviäkin, ja saanut muistutuksia ja varotuksia —

— Purjehdusretkillähän voi sattua yllätyksiä — sumuja, vastatuulia, tyyntä ja niin edespäin.

— Teidän selityksenne on aina otettu huomioon. Virkapaikaltaan saa vapaahetkinään lähteä minne haluttaa ja olla miten haluttaa — mutta — senkin te tiedätte — virkatunneilla on oltava paikallaan, ellei ole kuollut tai vakavasti sairas. — Täällä on, niinkuin sanottu, tätä asiaa pohdittu puolelta ja toiselta ja tultu siihen päätökseen, että, koska meillä ei ole halua teitä poiskaan potkia, teidät on parannettava sillä lääkkeellä, joka tässä tapauksessa lienee tepsivin: Antaa teidän kerrankin saada merestä tarpeeksenne — hö hö hö — ja saada täällä konttorihenkilökunta jälleen järjestykseen.

— Anteeksi. Milloin minun on lähdettävä.

— Niinkuin siitä paperista näette, olette täysivaltainen virkamies saarivaltakunnassanne jo eilisestä alkaen.

— Pyydän kunnioittavimmin kolmen päivän lomaa yksityisasioiden järjestelyä varten.

— Teillä on sitä varten viikon loma ja kun teillä kuulemamme mukaan on runsaanpuoleisesti velkoja täällä kaupungissa, saatte nostaa kahden kuukauden palkan etukäteen niidenkin järjestelyä varten. — Siis lähdette heti juhannuksen jälkeen.

— Minä olen hyvin kiitollinen —.

— Isävainajanne vuoksi, joka oli tämän kaupungin jaloimpia miehiä. Säilyttäkää hänen nimensä kunniassa! — Toivomme, että tulette viihtymään piirissänne hyvin. Siellä on toistaiseksi paljon työtä. Edeltäjältänne on miltei vuoden kirjeenvaihto hoitamatta, tilitykset tekemättä ynnä muuta, ynnä muuta. Tämä kihlakuntanne vanhin, tuomari Karpelanus, voi teille kertoa sieltä yhtä ja toista. Hän tuntee ne asiat paremmin kuin me muut. Asuntonne tulee olemaan hyvä — iso palatsi, saaren komein, kolme kamaria, iso sali ja keittiö ja ympärillä vanha hedelmäpuutarha, oma venesatama miltei ikkunan alla — paikka on kuin Edenin paratiisi, ilman Eevaa! Niin, nainut mies teidän oikeastaan pitäisi olla! — Piirinne rajat ovat helkkarin selvät — Jumala paratkoon! Ette tule koskaan riitaantumaan naapurivallesmannin kanssa siitä, kummanko piirissä joku rikos tapahtui! Sehän on etu sekin! Oma aurinko, kuu ja tähdet — hö hö hö — ja villi meri ja puolivillit kalastajat ja merimiehet — niitähän olette aina himoinnut tulla tuntemaan!

Maakuntavanhin nauroi röhisevää iloisen vanhuksen naurua, puhalteli muutamia sankkoja savuja sikaristaan ja nousi ylös. Toiset nousivat samalla.

Maakuntavanhin kätteli Markusta ja saneli naureskellen:

— Niin. Onneksi olkoon! Onneksi olkoon! Ei tämä mikään tuomio ole, eikä välttämättä elinkautinenkaan! Jos olonne siellä alkaa tuntua sietämättömältä, niin kirjoittakaa luottavaisesti suoraan minulle. Kyllä minä koetan järjestää — isänne Davidin tähden — isänne Davidin tähden — hö hö hö —. Älkää missään tapauksessa laskeko mieltänne siellä lamaantumaan! Jos synkkämielisyys alkaisi teitä siellä vaivata, niin lähtekää heti kiireen kaupalla, oli talvi tai kesä, mantereelle. Hulluksi ette saa tulla! Ja mikäli teitä tunnen — ja minä tunnen miehen heti, kun hänet näen edessäni — ette te hulluksi tulisi, vaikka teidät komennettaisiin kuuhun! Eikö niin! Te olette iloinen veitikka — liiankin iloinen, mutta te olette mies, jota me tällä hetkellä tarvitsemme — oman itsennekin tähden. Eläkää terveenä ja iloisena ja hoitakaa virkanne hyvin!

Markus löi kantapäänsä yhteen, kumarsi ensin maakuntavanhimmalle ja sitten toisille ja poistui paperi kädessään.

Eteisessä kohtasi hän jälleen palvelijan, joka kysyi:

— No, kuinka sinulle kävi? Eropassi, vai?

— Virkamääräys! Ylennys!

— Ylennys?

— Niin.

— Miksi?

— Saarelaisvallesmanniksi.

— Kuinka pitkäksi aikaa?

— Elinkautiseksi.

— Herra Jumala! Olisi tuo riittänyt vähempikin — muutamista nuoruuden hairahduksista! Sinä olet mennyttä miestä!

— Niin. Sano minua sinäksi ja miksi ikinä haluat! Minä olen nyt vallesmanni ja sinun on oltava minulle nöyrä! Ei tämä ole rangaistus. Tämä on ylennys. Eivät ole löytäneet toista miestä, jonka järki ja hermot siellä kestäisivät.

— Ylennys?

— Niin niin. Etkö tajua?

— Tajuan kyllä, mutta niinhän ne ovat sanoneet toisetkin. Sinne meren taakse on moni mies mennyt, mutta harva terveenä ja täysijärkisenä on sieltä palannut. Kyllä minä muistan! — Minä olen tämän maakunnan vanhin virkamies, palvellut jo yli neljäkymmentä vuotta tässä samassa eteisessä. Täältä ne ovat lähteneet kaikki vallesmannit, kaikkiin piireihin. Tunnen minä ne kaikki! Vanhin elossa olevista on Kettunen. Hän läksi täältä vallesmanniksi kaksikymmentä vuotta sitten. Hän käy toisinaan täällä ja antaa minulle tupakkaa ja sanoo: "Hyvää päivää Häyrynen!" — ja että: "Me vanhat virkamiehet!" he he he! — Häyrysukko nauroi silmät sikkurassa ja pikku kyyneleitä kihisi hänen rakosillaan olevista kurttuisista silmäkulmistaan. — Se on sellainen hauska mies se Kettunen, mutta ryyppää paljo, liian paljo —

— No — hyvästi Häyrynen. Minulla on kiire. Osta tällä tupakkaa ja juo kapakassa illalla itsesi humalaan minun onnekseni! Sinä vanha virkamies! Ota ota! Ota kun minä annan, äläkä töllistele!

— Viisi markkaa!

— Tuoss' on toinenkin, jos yksi on mielestäsi liian vähä! Elä terveenä! Minulla on kiire nyt!

— "Kiire, kiire!" Niin ne kaikki sanovat! Kun tulevat uudestaan täällä käymään, ei niillä ole ensinkään kiire! — Onko minun nyt otettava tämä koko raha?

— Koko raha! Koko raha! Tuo toinen tupakkaa ja tuo toinen olueen tai kummapäin haluat! Tai molemmat tupakkaan, tai molemmat olueen, viinaan, samppanjaan, konjakkiin, rommiin — ihan mitenkä haluat! Mutta tänä iltana sinun on se poltettava tai ryypättävä minun onnekseni! Muista se! Ja nyt hyvästi Häyrynen, sinä ikuinen eteisten haltija täällä!

* * * * *

Markuksen äidin hämmästys ei ollut pieni, kun hän näki poikansa palaavan siihen aikaan päivästä kotiin.

— No — kysyi hän ihmetellen — mikäs sinut kotiin tuo tähän aikaan? Mitä sinulle on tapahtunut?

— Minusta on tullut vallesmanni!, julisti Markus miltei huutaen ja pyöritti äitiään. — Hurraa äiti! Sinun ainoasta pojastasi on tullut vallesmanni!

— Vallesmanni!?

— Niin!

— No se ei ole paljon sinun ikäisellesi miehelle! Rakas Markus, sinä olet liian hitaasti edistynyt. Isävainajasi oli sinun ijälläsi jo nuorempi lehtori!

— Olisi voinut minulle hullumminkin käydä. Olivat olleet kahden vaiheilla, potkiako minut kokonaan pois, vai lähettää saarelaisvallesmanniksi. Valikoivat minun onnekseni kahdesta pahasta vähemmän pahan.

— Saarelaisvallesmanniksi!

— Niin.

— Mene paikalla pyytämään, että saisit jäädä entiseen toimeesi.

— Rakas äiti! Ei se käy laatuun. Ja sitäpaitsi, minä saan suuremman palkan nyt.

Äiti rupesi itkemään.

— Minulle olet sinä itse kalliimpi kuin raha, sanoi hän. — Eläisimme kuinka köyhänä hyvänsä, kunhan pysyisimme yhdessä.

— Minä vien sinut mukanani, äiti!

— Ihan tuntemattomiin oloihin!

— Niin. Siellä on iso talo ja suuri puutarha ja hyviä ihmisiä.

— Sinne meren taa! Ajattele toki, että minä olen kammonnut merta koko elämän ikäni! Ei hyvä lapsi! Ei siitä tule mitään!

Markus sai äitinsä tyyntymään, mutta siinä olikin hänellä paljon työtä ja oikeastaan lienee äidin tyyntyminen ollut toista, kuin miksi Markus sen ensin luuli: Äiti alistui välttämättömyyteen ja näytti surullisemmalta kuin isän kuollessa. Hän ei puhunut enää Markuksen lähdöstä, vaikka auttoikin häntä lähtövalmistuksissa vointinsa mukaan. Markus hoppusi hänelle kuin vanhempi lapselleen, jota tahtoo lohduttaa: "Minä käyn usein täällä sinun luonasi, äiti! Minä saan lomaa milloin hyvänsä! Minä käyn täällä sinun luonasi kerran kuussa, ehkä useamminkin!"

Markus parka! Hän ei silloin vielä tiennyt, että hänen tuleva saarivaltakuntansa voi joskus joutua kuukausimääriksi erilleen muusta maailmasta, niin erilleen, ettei edes kirjettä voi lähettää eikä saada! Äiti kuunteli hänen lupauksiaan ääneti. Hän koetti katsella asiaa yhtä toivorikkaana kuin Markus, mutta hän ei löytänyt siinä ainoaakaan valoisaa kohtaa.

* * * * *

Se loma, jonka Markus oli saanut lähtövalmistuksiaan varten, kului hirvittävän nopeasti. Markus ei ollut koskaan eläissään viettänyt niin nopeasti hupenevia päiviä.

Viimeisen illan hän vietti toveriensa ympäröimänä kapakassa.

Puolen yön tienoissa oli mieliala korkeimmillaan.

Puheita pidettiin.

Maljoja juotiin.

Markus itse oli liikutettuna.

Erään puheen jälkeen hän itse saneli:

— Minun on vaikea erota teistä, toverit!

— Eläköön Markus! Sinä viet ilon konttoristamme! Sinä olet siellä pitänyt hyvää tuulta ja päivänpaistetta yllä jo neljä vuotta. Synkeys laskeutuu nyt siellä sekaamme. Pimeys ja alakuloisuus ympäröi työpöytiämme tästedes. Ikäviksi muuttuvat metsästysretket, joita tulevana syksynä teemme — jos teemme ensinkään. —

— Pyytäisin itsekin puhua…

— Markus-vallesmannilla on puheenvuoro, julisti seuran vanhin.

— Saarelaisvallesmannilla on puheenvuoro!, huusi koko seura, ja Markus jatkoi.

— Minun on vaikea erota teistä, toverit — kuten jo sanoin. Hyvät toverit…

— Sinä olet mainio vallesmanni!

— Hiljaa!

— … Minä olen hyvin murheissani, kun minä eroan teistä, mutta vaikeampi on minun erota — suokaa anteeksi, en minä soisi, että minua väärin ymmärtäisitte — vielä vaikeampi on ihmisen erota äidistänsä. — Ihminen — vaimosta syntynyt — te — te ymmärrätte. — Minä en ole runoilija, niinkuin tiedätte — muu taiteilija minusta olisi varmaankin tullut, niinkuin tiedätte — mutta minä olen nyt virkamies ja puhun virkakieltä. Se on: Kieltä ilman koristeita ja runoutta. — Purjevene — niin — tuollainen sieluton kappale — yksi purjevene. — Katsokaas: Tuntuu ehkä sopimattomalta sanoa, että siitä on sittenkin se vaikein ero. — No — mitäs sanotte? Varmaankin, että Markukselle on ryyppy kihahtanut ohimon taa! Niin! Minä soisin, että te ymmärtäisitte minua oikein! Me kokoonnumme tästä lähin harvoin yhteen. — Kippis!

— Terveeks!

— Se on vain tuollainen puusta, raudasta, vaskesta, purjekankaasta ja köysistä rakennettu sieluton purjevene ja siihen kiintyy mies, kuin elävään olentoon. Pari hevoskuormaa lautoja ja muuta roskaa! — Terve!! — Minä jätän hänet teidän hoitoonne, toverit! Suostutteko?

— Millä ehdoilla?…

— Että pidätte siitä huolta! Ei! Minä lahjoitan sen sille, joka voittaa minut tänä iltana juomingeissa! Suostutteko?

Ehdotukseen suostuttiin tietysti ilolla ja tilattiin pöytään uusia juomia.

Aamu oli jo pitkällä, kun Markus, joka oli juonut kaikki toiset pöydän alle, ja siis voittanut kilpailun ja oman lahjoittamansa palkinnon, poistui kapakasta. Hän piti itseään täysin selvänä, vaikka oli juonut yhtä paljo kuin toisetkin, tai oikeastaan hiukan enemmän. Kulkiessaan läpi eteisen ja ottaessaan hattuaan ja päällystakkiaan eteisvartijalta, hän mittasi selvyyttään sillä, että osasi antaa eteisvartijalle sopivan määrän juomarahaa, että näki ovet säännöllisinä, että voi, tasapainoaan menettämättä, äkkiä käännähtää portaisiin päin. Ihan tahallaan hän teki hyvin ripeitä liikkeitä näyttääkseen olevansa ihan selvä, ja totesi mielihyvin, että hän voi sanasta sanaan seurata erästä keskustelua, joka oli käynnissä eteisessä juuri hänen ottaessaan hattuaan eteisvartijalta, erään niinikään lähtöhommissa olevan iäkkään, kaljupäisen ("Minä voin tehdä verrattoman tarkkoja huomioita ympäristöstäni kuin selvä ainakin", ajatteli Markus) humaltuneen herrasmiehen ja tarjoilijatarneitosen välillä. Keskustelu oli tämännäköinen ja oli se Markuksesta sangen kiintoisa:

Humalainen: Minun rouva sano että-tä sinä et — saa — olla — sivu puoliyön.

Neitonen: Niin — sellaisiahan ne rouvat ovat!

Humal.: Minkälaisia?

Neit.: Tiedättehän, kun teillä rouva kerran on.

Humal.: Jaa jaa — mutta minulla on ollut morsian kans!

Neit.: Ooo!

Humal.: Niin. Varmast! Uskooks neiti, että minulla on ollut morsian?!

Neit.: Miks en minä nyt tuota usko.

Markuksen hämärtyneisiin aivoihin jäi kaikumaan keskustelusta lause: "Minulla on ollut morsian". Hyvin hämärästi hän tajusi tuon, kuunteli sitä kuin hyvin kaukaa ja koetteli tavoitella muistinsa komeroista järjestykseen asioita, jotka olivat tapahtuneet jo vuosia sitten. Ajatellessaan sanaa "morsian" tunsi hän jonkinlaisen onnen aaltoilun väreilevän sielussaan, mutta ei jaksanut ajatella, mikä häntä niin surettaa ja samalla riemastuttaa. Hän koetti saada selville, olisiko sopivaa vai sopimatonta mennä sanomaan jäähyväiset eräälle tytölle, jonka nimi oli Anna ja joka asui kokonaan toisella suunnalla, Pantsarlahdella päin, vai olisiko viisaampi mennä kotiin. Näissä mietteissä hän käveli ja joutui miltei vaistomaisin askelin perille, omaan huoneeseensa ja mietti yhä samaa asiaa hiipiessään vaatteet päällä vuoteeseensa, johon nukkui.

Seuraavana päivänä hän keinui jo meren ulapalla matkalla kohti kihlakuntakaupunkiaan Vehkalahtea, jonne saapui myöhään illalla. Samana iltana hän jo sai tietää, että satamassa on iso, kymmenentonnin täyskannellinen jahti, valtion omistama, saarelaisvallesmannin käytettäväksi rakennettu ja nyt tullut häntä hakemaan. Hän etsi jahdin käsiinsä ja tutustui sen kannella mieheen, josta tuli hänen kohtalotoverinsa eräällä purjehdusmatkalla toistakymmentä vuotta myöhemmin. Miehen nimi oli Kalle Peltola, jota saarelaisten kesken sanottiin Pelto-Kalluksi. Hänen arvonimensä oli ruununperämies. Hän komeili sillä nimellään. Hänen virkaansa kuului hoitaa vallesmannin virkavenettä, olla perämiehenä ja ainoana laivamiehenä siinä ilmoilla millä hyvänsä ja tehdä kaikkea palvelusta merellä vallesmannille, joka oli hänen esimiehensä ja kapteeninsa. Ilman eri palkkaa oli hänen syksyllä, talven tullen, saatettava jahti ja sen purjeet talvikorjuuseen, keväällä raapattava ja maalattava kaikki puhtaaksi ja pitkinkesää valvottava, että kaikki pysyy siistinä ja kunnossa.

Pelto-Kallu oli suurikokoinen mies, samaa ikää kuin hänen uusi esimiehensäkin.

— Jaaha — milloinkas sitä lähdetään saareen päin seilaamaan, kysyi Markus Pelto-Kallulta.

— Milloinka vallesmannille sopii. Se riippuu kokonaan vallesmannista — ja tuulista. Nyt olisi kyllä sopiva tuuli, itätuuli, virkeä tuuli. Veisi tämä kuudessa tunnissa. Minä olen valmis milloin vain, nyt tai aamulla — mitenkä vain. Valoisa nyt on yökin…

— Jaaha. Katsotaanhan nyt. Markus oli tullut höyrylaivalla — oman veneensä hän möi ennen lähtöään. Matkatavarat siirrettiin paikalla höyrylaivasta jahtiin ja Markus antoi Pelto-Kallulle määräyksen nukkua rauhassa yönsä. "Katsotaanhan sitten aamulla, minkälainen on ilma", sanoi hän mahdollisimman varmasti, sillä hän oli jo heti jahdin kannelle tultuaan ja itsensä esiteltyään nähnyt, että Pelto-Kallu katseli häntä hiukan halveksuen, että hänen puhuessaan hänen suupielissään väreili iva ja ilkeys, joka pyrki sanoiksi: "Jaa! Taidat olla maamies — ja niin olet kuin oletkin!" — Meni vuosikausia, ennenkuin Pelto-Kallu ja muut saarelaiset antoivat mitään arvoa hänen merimiehyydelleen ja myönsivät hänelle täysiä ihmisoikeuksia ja saaren kansalaisoikeuksia. Kerrankin, Markuksen oltua jo saarella neljättä kesää, erään matkan jälkeen, eräässä satamassa, hänen sepiessään erästä nuoraa ja sitoessaan sen päätä nuoravyyhtiin kiinni, seurasi Pelto-Kallu hymyillen hänen hommaansa ja saneli lopuksi:

— Jaa! Noinkos ne maamiehet ohjasnuoriaan sepivät ja panevat kiinni! Merimiehet tekevät näin — ja Pelto-Kallu otti saman nuoravyyhdin käteensä, avasi solmun ja teki siihen uuden. Pelto-Kallulla ja muilla saarelaisilla oli mitä suurin halu nöyryyttää häntä ja osoittaa hänelle kaikissa tilaisuuksissa, että hän on vain tavallinen maamies, eikä siinä auttanut hänen vetoamisensa siihen, että hän on purjehtinut lapsuudesta asti ja että hänellä oli oma huvijahti kotona ja että vain rohkeimmat uskalsivat lähteä hänen mukaansa. "Höö! Mitäs tämä nyt on — purjehtia huvijahdilla siellä maissa ja tuhmuutta se on, se huvipurjehtijain rohkeus! Ei se mitään muuta ole kuin tuhmuutta! Sitähän se on, eikä mitään muuta!" — Vähitellen hän itsekin kyllä huomasi, että hänen taitonsa meriasioissa todellakin supistuivat peräti vähiin ja se vähäkin tieto oli väärää ja häntä olisi haluttanut saada opetusta monissa pienissä asioissa, mutta pelkäsi joutuvansa samanlaisen pilkan esineeksi, kuin mainitussa ohjasjutussa. Kaikkein vähimmän hän voi alistua Pelto-Kallun oppilaaksi — sen hän näki yhä selvemmin, ja säilyttääkseen edes jonkun verran arvoaan Kallun silmissä hän ei tämän nähden tehnyt mitään, ei ainoatakaan solmua, tai auttanut purjeiden käärimisessä eikä muussa. Sen sijaan hän katseli tarkasti ja harjoitteli yksin. Hän aloitti kaiken alusta alkaen ja kerran koitti aika, jolloin hän näytti, mihin hän pystyi. Tapaus ei kuulu suorastaan tämän kertomuksen piiriin, mutta koska Markus otti silloin itselleen täydet kansalaisoikeudet saarellaan, eikä sen jälkeen kukaan rohjennut hänen kuullensa puhua mitään maamiehestä, tulkoon tapaus julki:

Syysmyöhänä kerran oli Markus virkamatkalla piiriinsä kuuluvalla toisella saarella. Pohjatuuli, joka heidät oli saareen tuonut, muuttui myrskyksi, joka sulki heidät saareen kahdeksi vuorokaudeksi tuulen pitoon. Markus oli toimittamassa talonkatselmusta, ja siitä syntyvät paperit oli saatava lähimmässä postissa mantereelle. Oli enää yksi päivä siihen ja myrsky vain kiihtyi. Markus esitteli perämiehelleen lähtöä.

— Kukas hullu nyt lähtee merelle! Kiittää kun saa olla maissa, sanoi Kallu.

Samaa mieltä olivat kaikki saarelaiset. Kerrottiin juttuja onnettomuuksista, joita oli sattunut niille, jotka tämänlaisissa oloissa olivat lähteneet luovimaan saarten väliä. "Syksy on jo myöhä. Pimeä tulee aikaiseen. Yön saavuttua tuuli kiihtyy rajuilmaksi. Ei näe palata saareen — täytyy ajautua myrskyn mukana Viron rannikolle ja siltä retkeltä ei ole kukaan elävänä palannut."

Markus kuunteli juttuja ja päätti lähteä seuraavana päivänä iltapäivällä.

Myrsky puhalsi pohjoisesta kuten ennen.

Markus päätti käyttää viekkautta saadakseen Pelto-Kallun liikkeelle. Hän meni tämän puheille uudestaan ja sanoi:

— Eikö sinustakin, perämies, käy jo pitkäksi tämä jouten olo?

— Niin no, mitäs tämä muutakaan on kuin pitkää ja ikävää. Ikäväähän tämä on.

— Mitäs tuumaat, jos mentäisiin ajan kuluksi tuohon maan alle purjehtimaan?

— Mitenkä vallesmanni tahtoo, ja jos se on vallesmannista hauskaa, niin mennään vain, mutta ei pimeään asti, että osataan tulla tulettomaan satamaan takaisin.

Saarelaisia oli kerääntynyt rantaan ja vanhimmat ja kokeneimmat varoittivat menemästä liian kauas.

Purjeet pienennettiin ja vedettiin ylös, venhe irroitettiin ja Markus itse istui perälle ohjaamaan. Alkoi kymmentuntinen ankara luoviminen. Kun Kallu näki, ettei purjehduksesta tullutkaan huvipurjehdusta maan varjossa, vaan ankara luoviminen kotia kohti, selitti hän, että, koska lähtö tapahtui vastoin hänen tahtoaan, ei hän ota vastuulleen mitään.

— Ei sinun tarvitsekaan vastata mistään!

— Enkä minä auta missään — en peränpidossa, en kääntämisessä…

— Ei tarvitsekaan auttaa!

— Minä voin tulla merikipeäksi enkä voi auttaa, vaikka tahtoisinkin…

— Ei tarvitsekaan auttaa. Mene kajuuttaan ja syö ja käy maata, että jaksat paremmin sairastaa ja että on mitä annat haileille, jos meritautiin tulet.

— Vallesmanni on poikamies. Minulla on vaimo ja kaksi lasta.

— Kyllä minulla on yhtä ja toista minullakin ja menen elävänä kotiin ja vien elävänä sinutkin. No niin! Totteletko vai et! Nyt purjehdin minä itse! Minä ymmärrän, että minun on oltava papereineni kotona ennen aamua! Sinä et ymmärrä sitä! Joko sinä täytät velvollisuutesi tai menet maata kajuuttaan! Muuta valintaa ei ole.

Kallu kömpi alas kajuuttaan ja kävi syömään.

Hän oli varma, että hän saa aamulla eropassit perämiehen virasta. "Saan jos saan! Mokoman hullupäisen kanssa en toistamiseen vesille lähde!" mutisi Kallu itsekseen alhaalla kajuutassa, söi vankasti leipää ja läskiä ja joi vettä päälle ja kävi maata. Koko matkan oli hän takonut aivoissaan vain näitä kahta lausetta: "Antakoon vain eropassin! Toista kertaa en lähde sinun kanssasi, vaikka rukoilisit!" —

Myöhään yöllä, tunnettuaan aallokon vähenemisestä, että maa on jo lähellä, tuli Kallu hyvälle tuulelle. Hän kohottautui ylös kajuutan luukusta. Luoviminen oli kestänyt kahdeksan tuntia ja jatkui vielä kaksi. Oli pimeä, mutta saarteella nousi jo kuu. Kallu tarjosi apuaan perän pidossa.

— Kyllä tämä menee.

— Eikö vallesmannia väsytä!

— Eikös mitä. Hauskaa tämä on!

Kallu kävi hyvin puheliaaksi loppumatkalla.

Hän tunnusti pelänneensä ihan tosissaan.

Kallu ei koskaan lausunut julki tunnustustaan, ettei vallesmanni ollut enää maamies, mutta Markus näki kaikesta, että se tunnustus on annettu ja äänettömin päin julistettu ja seuraavana päivänä, ja elämänsä loppuun saakka, hän sai nauttia kaikkien saarelaisten puolesta toisenlaista kohtelua kuin alussa. Häntä pidettiin nyt omana miehenä. Vaarallisella teolla oli hän silloin vihkiytynyt saarelaiseksi saarelaisten joukkoon ja useilla seuraavilla teoillaan tätä vihkiytymistään vahvistanut, mutta silloin astuessaan Vehkalahden satamassa ensi kertaa Pelto-Kallun hallitseman jahdin kannelle ja lukiessaan Pelto-Kallun joka sanasta ja kaikista eleistä sanan "maamies", hän tunsi jonkinlaista kammoa tulevaa valtakuntaansa kohtaan.

II luku.

SAARELAISVALLESMANNIN ENSI PÄIVÄ.

Oli lämmin kesäyö, juhannuspäivän jälkeistä toista arkipäivää vastaan, kun hän ensikertaa saapui saarelleen.

Vähän myöhemmin nousi päivä koillisesta, meren saarteelta ja sen vaaleassa sinipunaisessa valossa läikkyi miltei tyyni meri kuin jättiläisopaali.

Satama oli tyhjä.

Kaikki isommat alukset olivat Virossa kevätmarkkinoilla.

Kalastushaapiot olivat ylös teloille vedetyt.

Kukaan ei ollut verkoilla, sillä kevätkutukalastus oli loppunut jo ennen juhannusta eikä syyskesän kalastus ollut vielä alkanut.

Töin tuskin tuntuva länsituuli puhalteli.

Loppumatka oli kuljettu miltei tyynessä.

Satamaan luoviessa kulki jahti kuin hiljaa hiipien, ettei muka herättäisi nukkuvaa kylää. Lähellä luotsisiltaa se kuitenkin päästi pahan rähäkän, kuin kiusallaan ja ilkeyksissään — Pelto-Kallu nimittäin oli pudottanut ankkurin mereen ja ketju kolisi ja helisi Kallun heitellessä sitä menemään ankkurin jälkeen ja korkeat vuoret kaikuivat.

Pian oli jälleen hiljaista.

Jahti seisoi paikoillaan.

Purjeet laskettiin alas ja käärittiin ja sitten souti Kallu vallesmannin maihin. Jo jahdin kannella hän oli esitellyt:

— Ei kait vallesmanni nyt yöllä rupea viemään tavaroitaan maihin.

— No — mitenkähän tekisi?

— Minä tuon jahdin sinne vallesmannin omaan rantaan. Siitä saa mukavasti tavarat maihin ja sisään tarvitsematta kantaa niitä läpi kylän.

— Sinähän nämä olot tunnet — tee niinkuin hyvä on, oli vallesmanni siihen sanonut.

Rannassa oli muutamia varhaisia vanhoja miehiä seisoskelemassa erään saraimen seinustalla ja tupakoimassa.

— Siinähän se nyt tulee se uusi vallesmannikin, tuumittiin siellä.

— Siinä se tulee.

Pitkin rantakujaa opasti Kallu vallesmannia tämän uuteen kotiin, taloon, jossa saarelaisvallesmannit silloin asuivat. Se oli erään salakuljetuksella ja laivarikkohyötymisillä rikastuneen ja nyt jo vuosia sitten kuolleen miehen talo — koko perhe oli kuollut sukupuuttoon, vain eräs kaukainen sukulainen oli elossa. Hän asui kokonaan toisella saarella ja piti nyt taloa vuokralla, saarelaisvallesmannien asuntona.

Näki kaikesta, että talossa oli elänyt rikas mies. Eivät minkään toisen talon räystäät sillä saarella olleet niin korkealla eivätkä katot niin valtavat, eivät ikkunat niin isot, eivät seinät niin pitkät ja kivijalka rakennuksen alla niin säännöllisistä kivistä tehty. Rakennuksen pitkä sivu oli meren puolella. Sen mahtava ikkunarivi välkkyi auringossa aina aamuin ja aamupäivin. Rakennuksen ja meren välillä oli iso puutarha, jossa oli kymmeniä omena-, luumu- ja kirsikkapuita. Ne olivat nykyään suuria ja niiden latvukset yhtyivät ja soralla peitetyt käytävät niiden alla olivat kuin holveja, kuin tunneleita. Siellä oli vilpoisaa kävellä tai istua käytävien varsille sinne tänne asetetuilla penkeillä. Puutarhan merenpuoleisella reunalla, josta maa alkoi viettää loivasti alas rantaan, jossa oli valkama, kasvoi neljä vänkkyräistä vanhaa petäjää. Niiden varaan, männystä mäntyyn, säännöttömään neliskulmaiseen muotoon, oli kiinnitetty mukavat, selkänojalla varustetut vihreiksi maalatut penkit. Keskelle jää aukeama ja siihen oli sijoitettu valkeaksi maalattu pöytä. Puutarhaa ympäröi vihreäksi maalattu säleaita. Säleiden ja pylväiden yläpäät olivat maalatut valkeiksi. Pöydän kohdalta johti portti alas rantaan, valkamaan. Rakennuksen toisella puolella oli piha, ulkorakennukset, marjapensaita, kaivo, sauna, iso kivikellari, sen takana kiviaita, joka ympäröi pihaa kaikkialta, ja kiviaidan takana oikealla niitty ja sen takana metsää. Osa hedelmäpuutarhaa oli myös rakennuksen eteläisen päädyn puolella, sillä suunnalla, missä muu osa kylää oli. Puutarha ja eräät aitat estivät näköalan kylään päin. Näin oli piha ja koko talo täysin eroitettu ja rauhoitettu muusta kylästä, ja kun kylä loppuikin tähän ja pohjoiseen päin oli vain metsää, elivät vallesmannit kuin omassa satulinnassaan. Oh — ei se niinkään satulinna sentään ollut ainakaan lähinnä edellisille vallesmanneille! Markus Leopold Aleksander Markulin sitä katseli satulinnana, ainakin tänä ensiaamunaan, ja myöhemmin, lukemattomina muina aamuina ja iltoina, etenkin keväästä syksyyn ja myös talvisin, kun hän pakkasaamuina, aamukahvia juodessaan katseli makuuhuoneensa ikkunasta puutarhaan, joka oli huurteessa ja jonka värit alhaalla varjossa olivat sinistä ja sinipunaista, vaaleaa, ja latvukset, joihin juuri äsken noussut päivä paistoi, oranssinpunaista. Pelto-Kallu näytteli vallesmannille kaikkea ja kertoi talon koko entisen historian — mikäli hän sitä tunsi. Jahdista oli otettu mukaan pari tyynyä ja peitto. Kun aamu oli jo pitkällä ja ilma oli poutainen ja lämmin ja kun vallesmannia armottomasti nukutti, oikaisi hän itsensä nurmelle omenapuiden varjoon, asetti tyynyt päänsä alle ja kääriytyi peittoonsa, kuunteli meren lotinaa rantakiviin ja kottaraisten vihellystä, kunnes nukkui. Sitä ennen oli Kallu, perämies, ennättänyt hänelle kehaista, että: "Käy maata vain vallesmanni! Sinua väsyttää ja nukuttaa ja kun heräät, on aamiainen pöydässä ja jahti tuossa omassa rannassasi ja kaikki muuttotavarat kaikessa hiljaisuudessa kannetut sisään ja järjestetyt kukin paikalleen", ja niin kävikin. Noin kello kymmenen tienoissa aamulla tuli nuori nainen herättämään vallesmannia syömään. Pelto-Kallu oli käynyt kutsumassa entisen vallesmannin palvelijattaren entiseen virkaansa. Tähän, ja aamiaiseen, oli vallesmanni sangen tyytyväinen, mutta huoneiden järjestelyssä tehtiin muutoksia. Entisen vallesmannin tapaa noudattaen olivat Pelto-Kallu ja palvelijatar, jonka nimi oli Miina, asettaneet vuoteen ja pesulaitteet virkahuoneeseen. Ne muutettiin viereiseen kamariin, jonka nurkkaan Markulin kymmenkunta vuotta myöhemmin antoi laittaa täydellisen, kaupunkilaismallisen kylpyhuoneen — omalla kustannuksellaan, luonnollisesti! Nämä molemmat kamarit olivat talon pohjoispäässä, virkahuone lännen puolella ja makuukamari idän. Seuraava huonepari oli keittiö ja ruokailuhuone — keittiö tietysti pihan puolella, lännessä, ja ruokailuhuone itään, puutarhaan ja merelle päin, kuten makuuhuonekin. Keittiöön ja virkahuoneeseen mentiin pihalta samasta eteisestä. Keittiöstä vei ovi ruokailuhuoneeseen, josta päästiin vasemmalle makuuhuoneeseen ja siitä vasemmalle virkahuoneeseen. Ruokailuhuoneesta oikealle johtava ovi vei niin sanottuun saliin, jossa paalit pidettiin ja joka oli talon suurin huone, otti puolet koko rakennuksesta, oli siis yhtä suuri kuin kaikki muut huoneet yhteensä. Heti aamiaisen jälkeen mittaili vallesmanni tämän mahtavan huoneen suuruutta ja havaitsi, että se oli neljä syltä pitkä ja neljä syltä leveä. Siinä oli kolme ikkunaa itään, kaksi etelään ja yksi länteen, pihaan päin. Viimemainitun ikkunan oikealla puolella, lähellä viereistä seinää, oli ovi, joka vei eteiseen ja siitä isolle lasiverannalle. Kaikki alemmat lasit siinä olivat tavallista laatua, värittömiä, mutta ylhäällä, lähellä katon rajaa kiersi kaksi riviä laseja, jotka olivat punertavia, vihreitä, punakeltaisia ja sinisiä ja joidenka kehykset olivat kaarevat. Tämän lasiverannan alla oli koirankoppi.

Sali jäi toistaiseksi kalustamatta. Jo samana syksynä sinne ilmaantui mustaksi kiilloitettu punaisella plyysillä päällystetty kalusto. Vuosia myöhemmin siihen ilmaantui myös piano surullisine tarinoineen. Eräänä syksynä, neljäntenä hänen tulostaan saareen, oli hän nimittäin saanut ensimmäisen pahemman synkkämielisyyspuuskan — oli ollut lähes kuukauden pitkät myrskyt, jolla aikaa ei posti ollut päässyt kulkemaan ja kun se lopulta tuli, toi se hänelle kotoa kirjeen, jossa ilmoitettiin äidin kuolemasta ja toisen kirjeen, viikon verran myöhemmin kirjoitetun, jossa kerrottiin äidin hautajaisista ja ihmeteltiin hänen poissaoloaan. Arvaahan sen, että mieli alkoi masentua. Pimeys lisääntyi päivä päivältä. Sade ja myrsky pieksi itäseinää ja ikkunoita ja puistossa lenteli lehtiä ja oksia ja meri pauhasi yötä päivää että aivot oli mennä sekaisin. Silloin hän kirjoitti vanhemmalle, iloisemmalle sisarelleen kirjeen, jossa pyysi tätä tulemaan ratokseen saareen. Kirjeenvaihto asiasta jatkui talveen asti, jolloinka sisar ilmoitti suostuvansa tulemaan vain yhdellä ehdolla: että veli hankkii hänelle sinne hyvän pianon. Talvi oli silloin vasta alulla. Sekä pianon hankkiminen, että sisaren saapuminen täytyi lykätä myöhemmäksi, maaliskuun loppupuoleen, jolloinka jäät meressä ovat paikoillaan. Silloin tuotiin toisella hevosella piano ja toisella sisar, joka viipyi talossa kokonaista seitsemän päivää. Sitten suuttui hän veljeensä ja koko saareen ja palasi kaupunkiin. — Niin tuli ja jäi piano taloon.

Markus soitti viulua. Hän ei siinäkään ollut saanut säännöllistä opetusta. Hän ei tuntenut nuotteja. Vain korvakuulosta oli hän oppinut, niinkuin maalaispelimannit. Hän soitteli sisarensa kanssa yhdessä — sisar pianolla ja hän itse viululla. Toisinaan hän soitteli sellaista, jota sisar ei kyennyt säestämään, mutta kuunteli mielellään, sellaista, joka syntyi juuri soiton aikana ja hävisi viulun vaiettua. Kun sisar oli mennyt pois, jäi piano tietysti taloon ja oli siellä Markuksen kuolemaan asti. Talvisin sillä harvoin kukaan soitti, mutta sitä enemmän soi se kesäisin ja syksyin. Niinakin iltoina, joina talossa ei ollut pianonsoittajaa, soi viulu. Miten tapahtuikaan eräänäkin syysiltana, iltahämärissä:

Markus oli yksin kotona.

Ilma oli tyyni ja lämmin.

Ikkunat puistoon ja merelle päin olivat avoinna.

Kuu valaisi merta ja taivasta.

Heikko länsituuli puhalsi silloin tällöin.

Puutarhassa värähteli sen henkäyksissä lehti siellä ja täällä ja kuun valo leimahteli lehden pinnalta.

Markus seisoi ikkunan pielessä ja soitti viululla sellaista, joka syntyy soitettaessa ja katoaa samalla.

Oli jo myöhä ilta.

Ketään vierasta ei talossa ollut, eikä ketään odotettu.

Äkkiä ilmaantui Miina salin ovelle. — "Siellä olisi keittiön portaissa vieras mies, joka pyrkii sisään." — "Kuka vieras?" — "Tuntematon." — "Vie minun virkahuoneeseeni. Minä tulen sinne heti."

Virkahuoneessaan löysi Markus tuntemattoman vallashenkilön.

Tapahtui hiljainen esittely. Senjälkeen pyysi Markus vierastaan istumaan.

Sitten syntyi pitkä vaitiolo — tai oikeastaan lienee vaitiolo kestänyt vain korkeintaan kymmenen sekunttia, mutta tuntui se pitkältä Markuksesta, joka odotti, että vieras rupeaisi selvittämään syitä outoon ilmaantumiseensa ja ennätti Markus sillä aikaa tehdä monta huomiota ja sepittää monta arvelua. Hän näki, että vieras on väsyneen näköinen, että hänen hiuksensa ovat pitkänpuoliset ja epäjärjestyksessä. — "Lienee joku karkulainen", ajatteli hän, mutta silloin jo alkoi vieras puhua:

— Tuntunee oudolta, että näin myöhään tänne ilmaannun. Pyydän anteeksi, jos olen jollain tavalla haitaksi ja poistun jälleen matkoihini, jos niin tahdotte. Tulin illan suussa saarelaispurjealuksella mantereelta ja neuvoivat kyytimieheni minut vallesmanninsa luo — täällä sanoivat parhaiten saatavan ruokaa ja yösijan —

— No — eihän tämä mikään majatalo ole — kylläkään —

Markus tarjosi sikarin ja he tupakoivat molemmat.

— Viipyisittekö täällä kauankin?

— Palaan ensi tilaisuudessa.

— Lienette ehkä tiedemies — tutkinette lintuja — vuoria — tai jäkälöitä — tai muuta —

— En ole tiedemies.

— Ettekä virka-asioissa…

— En.

— Jaaha. Jaaha. No — — —

— Minä olen oikeastaan soittomies ja kuulin juuri tullessani, että tekin soittelette viulua. Mitä te soititte? Minä en tunne sitä kappaletta. Se oli hyvin kaunis.

— Seee — mitä lienee ollut — omia ajatuksia.

— Omia! Soittakaa minulle se uudestaan! Minä tahdon sen kirjoittaa muistiin!

— Se on mahdotonta! Sellaista ei soiteta koskaan, uudestaan. Mutta koska tekin sanotte olevanne soittomies, niin pyydän kysyä, soitatteko pianoa?

— Soitan kyllä — sekä pianoa, että viulua.

— Jos minä lupaan teille yösijan ja iltaisen, niin toivottavasti siitä hyvästä soitatte minulle tänä iltana.

— Hyvin mielelläni.

— No — sillä aikaa kun Miina laittaa iltaista, voimme me mennä saliin, siellä on piano. Soittelemme siellä.

Keittiön oven ohi kulkiessaan antoi Markus Miinalle määräyksen pöydän kattamiseen.

Sitten opasti hän kynttilän valossa vieraansa saliin, avasi pianon ja sanoi: "Olkaa hyvä."

Vieras istui ja alkoi soittaa.

Hänkin soitti sellaista, joka syntyy soitettaessa ja häviää soiton loputtua ainaisiksi ajoiksi kuin puhuttu sana, kuin kuun hohteen välähtely puiden lehdillä puutarhassa tai meren aaltosilla. Markus huomasi heti, ettei hänen huoneeseensa ollut saapunut mikään karkulainen hullujen huoneesta, tai mikään rikollinen, joka koettaa saaren kautta mitä julkeimmalla tavalla paeta yli meren vieraille maille, vaan että pikemminkin hänelle on käynyt kuin ennen isä Aaprahamille, joka kerran sai jumalaisia vieraita majaansa — niin hänestä ainakin tuntui.

Kun soitto oli vaiennut, lähestyi Markus kohteliaasti kumarrellen soittajaa ja kysyi:

— Anteeksi. — Minä olen täällä saaressa muuttunut hiukan hitaaksi huomiokyvyltäni. Minulta jäi äsken esitellessä huomaamatta, kuka kunnioittaa käynnillään minun matalaista majaani?

Soittajan vieressä oli toinen tuoli, jolla oli paksu pinkka nuotteja, Markuksen sisarelta jääneitä. Vastaukseksi Markuksen kysymykseen alleviivasi vieras etusormellaan päällimmäisen vihon kannella olevaa säveltäjän nimeä.

Markus kertasi ääneen nimen ja esitti tuhannet anteeksipyynnöt.

— Te olette siis tuo suuri säveltäjä?!

— Suureksi en uskalla itseäni sanoa — tuskin säveltäjäksikään. Jos tuo, mitä äsken soititte viululla ja jota minä paljastetuin päin kuuntelin tuolla ulkona, oli teidän omaanne — ja minä uskon niin olevan — niin olette te itse suuri säveltäjä. Olemme esitelleet itsemme toisillemme!

Molemmat nauroivat.

— Ja minä kun luulin teitä maantien rosvoksi tai hullujenhuoneen karkulaiseksi!

— Itse olen siihen syypää ja velvollinen anteeksipyyntöihin.

Myöhäinen iltainen syötiin ja sen jälkeen katettiin salin pyöreälle pöydälle tee ja konjakki.

Idän saarteella alkoi jo tuntua päivän sarastus, kun vasta kynttilät sammutettiin ja juomaveikot, jotka molemmat olivat suuria taiteilijoita, vaikka kohtalo olikin toisen vienyt syrjäisen saaripiirin vallesmannin istuimelle, menivät levolle ja nukkuivat myöhään seuraavaan aamupäivään — lähelle puolta päivää.

Voi, voi!

Mutta nythän emme ole vielä siellä asti!

Nythän ei salissa vielä ole säveltäjiä, eikä liioin muitakaan vieraita, ei sisaria, ei plyysipäällyksistä kalustoa, eikä kalustoa minkäänlaista, ei muuta kuin tyhjä, kumahteleva huone, jota ei ole tuuletettu eikä siivottu, joka on täynnä hämähäkin verkkoja ja jonka ilma on ummehtunut ja ovi kaksinkertaisessa lukossa ja vielä vähemmän siellä on vielä mitään pianoa. Markus yksin siellä vain on, itse vielä vieraana, ja harppoo ensimmäisen aamiaisensa jälkeen ensin salin poikki idästä länteen ja sitten pohjoisesta etelään, mittailee salin avaruutta ensin askelissa ja sitten sylissä ja havaitsee, että se on, kuten sanottu, neljä syltä eli kahdeksan askelta idästä länteen ja saman pohjoisesta etelään.

Markus saa sieltä ja täältä hämähäkinkinoa silmilleen ja pyyhkii sitä pois ja pysähtelee eri puolille huonetta ja suunnittelee, minkälaiset ovat ikkunaverhot olevat, minkälaisia huonekaluja on hankittava ja mihin mikin huonekalu on asetettava. Pianon paikkaa ei hän silloin osannut ajatella. Ei johtunut edes hänen mieleensäkään, että piano joskus tulisi hankittavaksi.

Miina pesi astioita keittiössä. Sieltä kuului niitten helähtelyä ja myös puhetta.

Pelto-Kallu istui siellä, poltti piippua ja jutteli Miinan kanssa. Kuului väliin naurua, Miinan kimakkaa ja Kallun römähtelevää.

Ääneen puhuivat ja nauroivat, toisinaan liiankin ääneen.

Siitä päätteli Markus, etteivät mitään hänestä puhuneet. Mitä lienevät puhuneet saaren vanhoista asioista, hänelle vielä tuntemattomista tapauksista ja tuntemattomista ihmisistä.

Pelto-Kallu oli nainut mies, mutta häntä huvitti jutella Miinan kanssa.

Pelto-Kallu soitti harmonikkaa.

Hän toi joskus harmonikan mukanaan ja pyysi soittaa vallesmannille. Pian tämä kuitenkin huomasi, että se oli vain tekosyy. Eräänä iltana nimittäin, samana kesänä kuin Markus oli tullut — elokuuta mitä lienee ollut — — oli Kallu soitellut ensin vallesmannin virkahuoneessa ja saanut palkakseen sikarin ja pari ryyppyä, mutta sitten jäänyt istumaan eteiseen, sisäportaille, ja soitteli hiljakseen. Kun Markus myöhemmin illalla kulki eteisen läpi ulos, näki hän puolipimeässä sisäportailla istuvassa asennossa kaksi haamua: tummempi oli Kallun haamu ja vaaleampi Miinan haamu. Miina, jolla oli vaalea karttuunihame, istui Kallun sylissä, kädet kaulan ympäri ristissä ja pää nojaten Kallun vasempaan olkapäähän. Kallun pitkät käsivarret ulottuivat Miinan ympärikin pitelemään harmonikkaa, jota hän hiljaa soitteli.

Vallesmannin ohimenoa he eivät olleet huomaavinaankaan. Kun Markus palasi kävelyltään rannasta, olivat sekä Miina että Kallu kadonneet.

Näin tapahtui usein sen kesän ja syksyn kuluessa.

Kerran istui Kallu vallesmannin kamarissa niinikään taaskin soittamassa.

Seuran puutteessa oli Markus kutsunut hänet juomatoverikseen.

Toiset lasit olivat menossa ja toiset sikarit. Kallu oli jo tuntuvasti humalassa.

— Kuulehan perämies.

— Aina kuullaan, mitä vain vallesmanni käskee!

— Sinä seurustelet liian paljon tämän minun piikani kanssa.

— Se on minun asiani. Miina ja minä ollaan oltu tässä talossa jo ennen vallesmannia.

— Olkoon vain se asia sinun asiasi, mutta tiedätkö sinä, mikä on minun asiani?

— Kyllä minä tiedän — ei ole mitään asiaa mitä en minä tietäisi.

— No hyvä on. Tiedä sitten, että ellet jätä minun piikaani rauhaan, niin minä annan sinulle eropassin perämiehen virasta. Sinä nainut mies ja kahden lapsen isä, ilkeät kulkea piikojen jälessä!

— Vallesmannin on helppo sanoa sillä tavalla, vaikka ei tiedä mitään.

— No no!

— No no — sanon minäkin! Minä olen ollut tässä saaressa moniaan päivän kauemmin kuin vallesmanni — sillähän minä enemmän tiedänkin! Vallesmanni ei tiedä mitään: On hyvä, jos pitää suunsa kiinni!

Perämies jutteli toisesta suupielestään ja sikari oli toisessa suupielessä ja heilahteli puheen mukana. Harmonikka alkoi soida kiivaammin ja kiivaammin ja sen palkeet vääntelehtivät ankarasti ja sen kielet pauhasivat. Pahalla parkaisulla painoi Kallu harmonikkansa kokoon, asetti sen oikealle polvelleen, nojasi siihen oikeaa kyynärpäätään ja hoidellen sikariaan oikealla kädellään jatkoi juttuaan, virnistellen ilkeästi naamallaan — se oli olevinaan hymyilyä.

— Vallesmanni sanoi, että minä olen nainut mies ja että minulla on lapsia ja niinhän minulla onkin. Sen vallesmanni tietää ja se on oikein. — Mutta vallesmanni ei taida vielä tietääkään — ja mistäs vallesmanni sen voisikaan tietää — etten minä ole yhtään tyytyväinen muijaani. Se on minulle paha. Se haukkuu minua — sanoo eläimeksi ja pahaksi hengeksi, ja sulttaaniksi, lastenikin kuullessa. Vallesmannin on helppo sanoa: "Kallu hoi, perämies hoi! Anna piika-Miinan olla rauhassa!" mutta vallesmannin suu taitaa mennä tukkeeseen, jos kysyttäisiin, että tietääkö vallesmanni, minkätähden minä — tuota noin — tykkään tästä Miinasta.

— Ei minun sitä tarvitsekaan tietää. Hyvä kun itse tiedät. Minä vain tiedän sen, että nämä ovat niinkuin erojaisryyppyjä. Eropassi on jo sinua varten valmiiksi kirjoitettuna täällä pöydän laatikossa.

— Ei suinkaan vallesmanni totta tarkoita?

— Totta, totta! No — ryypätään nyt tämä ilta. Kippis! Ja sitten sinä soitat taas! Sinun on soitettava aamuun asti! Tänä yönä et mene Miinan luo. Minä olen lähettänyt Miinan hakemaan sinun muijaasi tänne. Pannaan ennen aamua asiat kaikki selviksi ja sitten saat laputtaa. — No! Soita! Soita!!

— Kyllä minä soitan, kun käsketään ja kun saan palkan, mutta ensin minä tahtoisin kysyä yhtä asiaa.

— Kysy, kysy!

— Että ei suinkaan tästä nyt eropassit tule — eihän tämä kuulu virka-asioihin eikä mihinkään? Kun vallesmanni on mies ja ymmärtää, mitä on mikä, niin minä tahtoisin vain kysyä, että ei kai vallesmanni ole niin tuhma, että ajaa minut pois tuon asian vuoksi, mistä oli puhe — sehän olisi häpeäksi vallesmannille itselleen enemmän kuin minulle. Koko kylä nauraisi, että vallesmanni tahtoo pitää yksin piikansa —

— Suus kiinni ja soita!

— Soitetaan, soitetaan. Vallesmanni ei tykkää pahaa, vaikka minä tuhmuudessani haastan sitä, minkä tietää koko saari — että jos minä rajaankin Miinaa, niin ei se ole mitään, ei kerrassa mitään siihen surkeuteen verraten, että minulla on kotona ruma ja häijy akka, joka on lisäksi minua vanhempi! Aatella! Miestään vanhempi.

Kallu rupesi itkemään ja soitteli jotain surkeaa.

— Mutta, hyvä mies, eihän sinulle kukaan ole voinut väkisin akkaa antaa! Sinullahan on silmät päässäsi! Olisit katsonut eteesi!

— Miten sitä pimeässä katsoo! Mistä sitä pimeässä tietää kuka ja minkälainen eteen sattuu, kun pyhäiltana tanssin jälkeen ottaa tytön kiinni! Kun kiinni on niin kiinni on — elämänsä loppuun asti. Ei sille mitään voi! Kuka pimeässä eteen sattuu, niin niin — kuka eteen sattuu.

Markus luuli jo ensi päivänä ja pitkin ensi kesää koonneensa yhteen sellaisia huomioita ja tietoja, jotka valaisivat Kallun koko olennon, mutta siinä hän erehtyi. Kului vuosia, ennenkuin hän pääsi miehestä perille — tai ainakin luuli päässeensä.

Tällä kertaa kuitenkin Markuksella oli halu päästä perille siitä asunnosta, joka kenties vuosikausia tulisi olemaan hänen kotinsa.

Jo aamiaiselle tullessaan oli hän poikennut virkahuoneeseensa. Sen oli hän silmäillyt kaikkein ensiksi ja nyt hän palasi sinne perinpohjaiselle tarkastukselle.

Kun vallesmannien vaihdokset sattuivat näin odottamattomissa olosuhteissa, ei mitään virallista lähtöjä tulokatselmusta ollut tapahtunut. Kihlakunnan vanhimman piti kyllä seurata Markusta toimittamaan tarkastusta ja pitämään tarkastuspöytäkirjaa arkiston ja viraston luovuttamisesta uudelle vallesmannille, mutta se jäi tekemättä kahdesta syystä:

Ensiksi — koska kihlakunnan vanhin pelkäsi merta. Hän ei ollut tehnyt vielä ainoaakaan virkamatkaa kihlakuntansa uloimpiin osiin, selkäsaariin. Se oli pätevä syy se! Minkä sille luonnolleen voi! Eikä laki määrännyt virkapätevyyksiä luetellessaan, että kihlakunnanvanhin ei saa pelätä merta, eikä tulla merikipeäksi.

Toiseksi — koska ei ollut viran- ja arkiston luovuttajaa. Niin, minkä sille voi, että mies tuli hulluksi! Eihän minkäänlainen tarkastus olisi voinut kumminkaan auttaa tässä mitään. Markuksen tehtäväksi ne joka tapauksessa jäivät — kaikki se mikä ei ollut kunnossa.

Virkahuoneen kalusto oli valtion. Siihen kuului kirjoituspöytä, kirjoitustuoli, pyöreä pöytä — jolla usein myöhemmin pelattiin korttia — ja sen takana nahalla päällystetty sohva — sen yläpuolelle kiinnitti Markus monihaaraiset poronsarvet ja ripusti niihin kaikki metsästystarpeensa, ja niitä oli paljon — iso, miltei koko seinän täyttävä arkistokaappi ja kolme tuolia.

Virkahuoneessa oli vain yksi ikkuna, pihalle päin. Ikkunan vierestä, vasemmalta, miltei nurkasta, vei ovi tuohon keittiön kanssa yhteiseen eteiseen. Sohva oli keittiön puoleisella seinustalla. Sohvalta katsoen oli lähimmässä oikeassa nurkassa uuni, samanpuoleisessa seinässä ovi makuukammariin ja vastakkaisella seinustalla seisoi arkistokaappi isoine lasiovineen. Pöytä oli ikkunan alla. Pöydän ovenpuoleisessa päässä oli tuoli. Siihen käskettiin istumaan ne, joilla oli asiaa. Siihen ensin istutettiin muun muassa silloin tuo säveltäjä. Paremmat vieraat istutettiin sohvalle.

Markus istui virkatuoliinsa.

Siitä oli näköala pihalle.

Siitä ei nähnyt muuta kuin kappaleen pihaa, jossa parhaillaan huojui tuulessa keltaisia voikukkia. Kauempana oli kiviaita ja eräitä taloon kuuluvia rakennuksia ja niiden takana metsä ja sitten taivas. Aamulla varhain paistoi tähän ikkunaan aurinko, mutta vain kesällä. Ilta-aurinko sen sijaan ei päässyt milloinkaan tähän ikkunaan, sillä eteinen varjosti.

Rakennuksista, jotka tähän näkyivät, ei Markus vielä tietänyt mitään. Likimmät näyttivät aitoilta. Vasta myöhemmin hän sai tietää, että niiden jatkona, samassa rivissä, oli navetta ja sitten sikopahna. Myöhemmin hänellä oli lehmä ja väliin kolmekin sikaa. Sikopahnasta tuli aikojen kuluessa se paikka, johon hän enimmän kiinnitti huomiotaan. Usein, vuosia tämän jälkeen, hän sanoi koulumestarille, josta tuli hänen paras ystävänsä ja joka toimi hänen sihteerinään: "Mennääs katsoon kun sika syö." Tämä tapahtui usein varsinkin syyspuoleen, kun sikoja lihotettiin. Kun hän sattui näkemään kuinka palvelijatar vei yli pihan sioille ruokaa, keskeytettiin heti tärkeä työ, noustiin ylös ja mentiin hatuttomin päin katsomaan, kun siat syövät, ja kolmantena sitä katseli palvelustyttö. Lehmät eivät tulleet Markukselle koskaan niin rakkaiksi kuin siat. — Nyt hänellä ei vielä ollut lehmiä eikä sikoja, mutta palvelustyttö, oma, oli ja sen ääni kuului parhaillaan keittiöstä. Hänen edessään pöydällä oli kaksi isoa kirjaa. Hän avasi päällimmäisen. Se oli tilikirja. Sen välissä oli irtonaisina, ja epäjärjestyksessä, paperilappuja, joihin oli merkitty rahamenoja ja tuloja. Useasta puuttui päivämäärä. Merkinnät oli tehty lyijykynällä. Myös oli siellä raha-asioita koskevia virkakirjeitä, viimeisessä maakunnan hallitus vaatii vallesmannilta tilitystä maalis-, huhti- ja toukokuulta. Ne näkyivät olevan vieläkin tekemättä.

Alempi kirja oli virkakirjeiden päiväkirja, diario. Siihen oli viimeksi tehty merkintä helmikuun lopulla ja reunaan merkitty lyijykynällä: "Tänään, helmikuun viidentenäkolmatta päivänä, Matin päivänä, hyljemiesten päivänä, jolloin ei ollut kuitenkaan niin kutsuttua matinpyryä, vaan tyyni ja kaunis auringonpaiste, tuli posti, jota olimme tänne meren luotoon odottaneet kuusi viikkoa ja kolme päivää. Voi minä poloinen poikarukka! Milloin päättyy minun vankeuteni!"

Saman kirjan välistä löytyi myös irtonainen paperilappu, johon oli kirjoitettu seuraava runon tapainen pätkä, jota oli moneen kertaan korjailtu ja korjailtunakin esiintyi se kolmessa eri muodossa. Alin oli vähimmin korjailtu. Se näytti olleen kirjoittajasta itsestäänkin siis paras. Se kuului:

Hiukseni olivat tummat kuin yö minun nuoruudessani niin kauan kuin päivä oli. Kun elon ilta saapui ja yö läheni muuttuivat ne valkeiksi kuin päivä.

Markus luki sen moneen kertaan ja jäi sen johdosta mietiskelemään: "Edeltäjäni lienee ollut täällä ollessaan vanha mies, sellainen, jolle ilta oli saapunut."

Lapun toisella puolen oli myös runoa, kokonaan toisenlaista ja loppusoinnullista. Se tuntui mielenvikaisen työltä ja lienee ollut entisen virkaveljen viimeinen kynäntuote. Hulluutta osoitti siinä paitsi omituinen ajatuksen juoksu, myös runon kuvitus. Jokaisen säeparin päällä oli kuva: Vesillä liitäviä purjeveneitä, maata ja metsää kiitäviä piruja, menninkäisiä ja muita ja lopuksi mielenvikainen sumukellon soittaja. Piirtäjä ei ollut saanut soittajaa mielipuolen näköiseksi, siitä syystä, oli kuvan sivuun täytynyt kirjoittaa: "Mielipuoli soittaa väärää sumukelloa ja ajaa laivakarjansa susien kitaan".

Runo oli tämännäköinen:

Venhot vettä pitkin liitää pirut vuoritietä kiitää. Menninkäiset maata metsää mataa, kummitukset leijaa linnun rataa, Vetehiset meren vettä velloo - loistonvartijako soittaa väärää kelloo?

"Jaa-a! Edeltäjäni on siis ollut runoilija!" — tuumiskeli Markus. Sanan "jaa-a" hän lausui ääneen pariin kolmeen kertaan. Tämä lienee kuulunut keittiöön asti ja palvelustyttö lienee luullut sen kutsuksi, koska hän hetken perästä ilmaantui ovelle ja sanoi:

— Kutsuiko vallesmanni?

— En kutsunut.

— No — minulla muutenkin olisi ollut asiaa. Sinne keittiöön on tullut Jyrin Annastiina. Sillä olisi asiaa vallesmannille.

— Käske hänet tänne.

— Ja kun vallesmannilla on minulle mitä asiaa hyvänsä, niin sopii painaa yhteen pieneen tappiin siellä virkapöydän reunassa — tässä näin se on. — Niin teki aina entinen vallesmanni. Samanlainen tappi on joka huoneessa.

— Hyvä on, hyvä on. Saat mennä nyt. Käske se emäntä tänne.

— Kyllä käsken, mutta vallesmannin ei tarvitse uskoa puoltakaan, mitä se haastaa.

— No — antaa tulla vaan — kyllä minä osaan kuunnella.

Vallesmanni otti virallisen asennon, asetti eteensä paperiarkin, sytytti uuden sikaarin ja oli kirjoittavinaan, kun Jyrin Annastiina astui sisään.

— Hyvää päivää vallesmanni.

— Päivää. Istukaa.

— No — jaksanhan minä seisoakin. Toin pari tuoretta kampelaa vallesmannille tuonne kyökkiin. Sisareni pojat käyvät pyytämässä nääthän kampeloita ja minä ajattelin, että kun vallesmannilla ei taida olla mitään tuoretta kalaa paistaa päivälliseksi, niin vienpähän vähän saareentulijaisiksi. Jätin ne tuonne Miinalle. Kyllä se tyttö laittaa osaa. On se ollut kaupungissakin piikana.

— Kiitoksia paljon vain kaloista. Paljonko ne maksavat?

— Mitäs nämä nyt maksavat, pari kalaa! Eihän niistä ole tarvinnut itsenkään mitään maksaa! Ja saahan niitä milloin vain vallesmanni muulloinkin haluaa, vaikka joka aamu. Antaa tämän Miinan tulla hakemaan, se on viksu tyttö ja osaa mitä hyvänsä laittaa, mutta on vähän pilaantunut kaupungissa ollessaan. Ei vallesmannin tarvitse pahaa tykätä, vaikka minä vähän haastankin. Hyvähän se on päin vastoin, että vallesmanni tulee näkemään, minkälaisia kutkakin täällä ovat. Tämähän se Miina on ollut piikana jo ennenkin tässä talossa ja sitä ennen kaupungissa, kolme vuotta kaupungissa ja tuli sieltä niin tellättynä kun mikäkin pappilan ryökynä — viijet rimpsutkin hamehiis…

— Jaa-a!

— Niin — viiet rimpsut sil on hamehiis ja hatut! Jyrin Annastiina pyörittää päätään ja maiskuttaa suutaan.

— Ne siit pitää oleen sitä ja ne pitää oleen tätä, että voi voi voi! Kyllä sitä on sitten saatu siitä elävästä kuulla vaikka mitä! Eihän nämä nyt vanhat kaikkea ole itse katsomassa ja näkemässä, mutta kuuleehan ne aina — Vaikkeivat kaikkea näe, niin kuuleehan nämä vanhat paljonkin! Että ei sitä osaa kaikkea haastaakaan, mitä tästä Miinastakin on kuultu! En minä mitään pahaa sano, enkä minä ole mitään nähnyt. Minä vain sanon sen, mitä olen kuullut ja totuus pitää tulla ilmi, eihän sitä muuten päästä taivaaseenkaan, jos ei totuutta anna ilmi ja totuutta puolusta. Että on se elävä, tää Miina! Ja Selmalla on näät kaks lasta…

— Kellä Selmalla?

— No tämän Miinan sisarella. Eikös vallesmanni vielä sitä olekaan kuullut? Kapteeni Horstilallehan se —

— Kukas hän on?

— No — sehän on se tään tyykkärpaatin kippar — tään jota ne "Katriinaks" kuttuuvat. Kapteen Horstila, niin, "Katriinan" kapteeni, tää joka aina syksyin ja keväin täällä laivarikkoja vahtaa. Sillehän se Selma teki kaks lasta — toinen elää, mut toinen on jo kuollut.

— Vai niin!

— Niin. Sellain elävähän se on, Selma nimittäin. Tämä Miina taitaa olla vähän tasasemman luonnon kanssa, mutta kun katselee sen rimpsuja ja rampsuja — hattuja ja muita hepeneitä ja höyheniä, niin panee ajattelemaan että ei se mitään hyvää meinaa. Näkeehän nää vanhat paljonkin ja vielä enemmän kuulee. — Että se nyt vasta elävä on — kaks lasta! Ja liekkö tää Miina käynny rippikouluakaan — ei ainakaan täällä omassa saaressa, minkä minä olen kuullut ja nähnyt. Ehkä muualla sitten on käynyt, siel manteres, palvelukses ollessaan. Kukas näiden nyt nykyaikaisten nuorten asioita tietää! Toistahan se oli minun nuoruuteni aikana! Ei silloin pojat kulkeneet aittojen ovilla, niinkuin nyt — joka jumalainen yö tekevät — milloin eivät ole verkoilla.

— Käyvätkö täälläkin pojat tyttöjen luona aitoissa?!

— No mitäs ne tekevät!! Eihän ne muuta teekään! Ja jos tyytyisivät vain siihen, että kävisivät tyttöjen aitassa, mutta kun nuuhaavat kaikki läpi maitohuoneet ja muut ja juovat maidot ja kermat, ettei oikeilla ihmisillä ole mitä kirnuta lauantaina!

— Se on paha se!

— Niin no mitäs se muuta sellainen on! — Vallesmanni ottaa nyt selvän asiasta ja panee linnaan ne joka ikisen! Topsun Jere ja Mattilan Niilo ja Juhon Ville — nehän ne ovat ne kaikkein pahimmat. Nehän ne olisivat ensin rautoihin pantavat ja sitten ne kaikki muut — kyllä minä tulen vallesmannille näyttämään ne kaikki ja saattamaan ilmi, mitä pakanallista elämää ne pitävät, kuin mahomettilaiset, kuin musta kansa siel kuumis mais! Niin! Ihan kuin luojukset! Ei niillä ole enää mitään ihmisen tapoja! Pappi tääll on, mut minkäs se niille ruojaa! Vallesmannillahan se laki ja miekka on! Kyllä minä autan! Linnaan vaan niin monta kuin niitä onkin, eikä edes vettä ja leipää annettava kuin kaks kertaa viikossa! Saahan sitten säälliset ihmiset maata rauhassa yönsä ja nauttia itse maitonsa ja kermansa! — Vallesmanni ei nyt pahaa tykkää —

— Eihän toki!

— Eikä sano Miinalle, niitä minä olen hänestä sanonut. Enhän minä, vanha ihminen, nuorten asioista mitään tiedä! Minä vain haastan mitä koko kylä hokee ja siitä minä menen vaikka valalle, että kylä tietää paljon enemmänkin kuin minä — sellaista, ettei sitä viitti vallesmannille haastaakaan —

— Vai niin! No antaa tulla vaan!

— No — jätetään nyt ne asiat toiseen kertaan ja näkeehän vallesmanni itsekin, kun täällä muutaman ajan asuu, että minkälaisia ne itsekukin ovat. — Olishan minulla ollut vähän asiaakin — jos vallesmannille passaa — jos vallesmannilla ei ole kiire —

— Puhukaa vain. Puhukaa vain.

— Nimittäin että onkohan ne tilapaperit jo tulleet?

— Jaaha — tilapaperit? — käykäähän istumaan, olkaa hyvä!

— Jaksanhan minä seisoakin. Onhan tätä aikaa kotonakin, istumiseen.

Annastiina käy kumminkin istumaan ja jatkaa selostustaan varsinaisesta asiastaan:

— Niin, imisionit. Meillä oli nääthän viime talvena huussyyni. Se entinen vallesmanni, joka hulluks tuli, sen piti jo maaliskuussa. Meillä on ruunun tila ja kun se ukkovainaja kuoli toissasyksynä, silloin turskalaivasyksynä —

— Turskalaivasyksynä?!

— Niin, silloin kun se turskalaiva kävi Maalettoon, tuonne maan taakse. Sinä syksynähän se kuoli, niin nyt täytyi pitää huussyyni. Minun nimeni on Annastiina ja ukkovainaja oli Jyri, Mattilan numerosta, se on kymmenettä numeroa. Kyllä se pitää täällä papereista ja kirjoista löytyä.

— Kukas on lähin perillinen, joka asukasoikeutta hakee? — Te itse ensinkin ja luultavasti —

— Kyllä minä, vallesmanni kulta, olen ihan yksinäinen ja turvatoin ihminen ja vallesmanni ottaa ja selvittää nyt tämän asian minun puolestani, kyllä minä sitten palkitsen.

— Jaaha. — Asukasoikeutta ei siis ole hakenut muut kuin te itse? Eikö teillä oli lapsia, poikia tai tyttäriä?

— Onhan minulla poika, mutta se on ollut jo kaksikymmentä ajastaikaa merillä, eikä kukaan tiedä, onko se enää elossakaan. Setä väittää, ettei se ole elossa ja että minulla ei ole mitään asukasoikeutta koko talossa sen jälkeen kuin Jyrivainaja kuoli. Tahtoo omille pojilleen tätä minun taloani se setä, miesvainajani veikka.

— Tämä taitaa olla vähän sekava asia —

— Selvähän asia on! Mutta kun vääryydellä tahdotaan anastaa toisen omaisuutta, vaikka Raamatussa sanotaan, että "älä himoitse lähimmäises huonetta." — Lähimmäises — niin! mutta sitähän ne himoitsevatkin, eikä vieraanpien! Välittävätkö nämä Raamatusta ja Jumalan sanasta!

— Minä en voi teille sanoa nyt vielä mitään.

— Et mitään!? Herra hoija varjel!

— En. Minähän tulin vasta viime yönä. Olen ollut valveilla vasta pari tuntia. Syönyt vasta aamiaisen ja katsellut hiukan ympärilleni täällä sisässä ja tuossa puistossa, mutta en edes kylää ja vuoria ja satamaa ole nähnyt päivän valossa, enkä tiedä saaren asioista — enkä teidän asioistannekaan — mitään. Katsellaanhan nyt ensin. Kun minä ennätän tutustua näihin paperikasoihin ja kirjoihin, niin kyllä minä sitten hoidan teidänkin asianne. Olkaa huoletta vain! Kyllä minä lähetän teille sitten sanan.

— No sitten tuot noin — jos vallesmanni hoitais nyt tämän minun asiani, niin kyllä minä muistan.

Kun Jyrin Annastiina oli mennyt — ennen lähtöään hän vielä jutteli puolisen tuntia oman perheensä vaiheista — syventyi Markus jälleen pöytänsä tarkasteluun, mutta sitä ennen hän heitti runouden paperikoriin.

Hän päätti käydä heti ankarasti työhön.

Hän tiesi, että ellei aloita ensi päivästä, voi alkaminen siirtyä huomisesta huomiseen.

Hän rupesi tarmokkaasti availemaan kirjeitä, järjesti ne ensin ajan mukaan ja alkoi viedä niitä päiväkirjaan.

Työtä tehdessään hän teki kauniita päätöksiä: Jokainen asia on selvitettävä heti eikä mitään ole jätettävä huomiseen.

Hänellä on käsissään viimeinen kirjelmä, maakuntahallituksen ankara muistutus edelliselle vallesmannille:

"— Ja on Teidän kolmen päivän kuluessa, virasta pidätyksen uhalla, kysymyksessä oleva tilankatselmuskirja kaikkine liitteineen tänne toimitettava —"

Tämä kirjelmä koski Anna-Stiina Tuomaan tytär Mattilan tila-asiaa.

Markus luki kirjeen rauhallisesti. Syy hänen rauhaansa oli luonnollinen — eihän uhka koskenut häntä itseään ja toiseksi, sen koki hän monesti myöhemmin, tänne saareen meren taakse päästyään oli vihaisinkin virkakirjelmä menettänyt suurimman osan kiukkuaan. Se oli laimentunut! Siitähän ei ollut kulunut pitkää aikaa jolloinka Markus itse vielä istui maakuntahallituksen konttorissa ja muisti, kuinka voimakkaana konttoripöytienkin ääressä tunnettiin se ukonilman painostus, joka korkeiden isäntien puolella hallintovirastossa vallitsi, milloin tuontapaisia muistutus- ja varoituskirjelmiä saneltiin joillekin vallesmanneille. Ilma oli silloin täynnä ukkospaahdetta ja se tuntui kaikkialla, yksin eteispalvelijankin, vanhan ukko Häyrysen alueilla. Kaikki, ylimmästä alimpaan, tunsivat pelkoa ja epäilivät asemansa varmuutta. Ainoa, joka otti asian vastaan rauhallisesti, oli asianomainen saarelaisvallesmanni. Joko hän oli niin tottunut, tai jo lähtiessään tähän virkaan niin erikoinen lahjoiltaan ja taipumuksiltaan — Jumala hänen tietää. Saarelaisvallesmannit eivät vain tuollaisia uhkakirjeitä pelänneet. He — milloin vielä olivat mieleltään terveitä — viilsivät rauhallisesti kuoren auki, vetivät paperin esille, vihelsivät hiukan, kun olivat silmäilleet paperin läpi, vetivät pari sankkaa savua sikaristaan, kumartuivat päiväkirjansa puoleen ja merkitsivät siihen kirjeen numeron, tulopäivän, kirjelmän sisällön — "Moititaan vallesmannia sen ja sen asian viipymisestä" — väliaikaisen toimenpiteen kirjelmän suhteen — "Asiaan kiinnitetty huomiota. Luonnonesteet." — ja asian lopullisen käsittelyn, joksi tavallisesti merkittiin viittaus toiseen asiaan, siihen, jota muistutus koski. Sitäkin helpompi oli Markuksen tehdä merkinnät tästä varoituskirjelmästä, koska varoitus ei koskenut häntä, vaan jo kuollutta miestä, mutta helpolta ei näyttänyt itse pääasian, tilankatselmuspöytäkirjan toimittaminen perille. Pari tuntia hän penkoi pöydällä olevia paperipinkkoja, mutta sitä mitä hän etsi, ei hän löytänyt. Sen sijaan hän löysi erään paperilapun, johon oli lyijykynällä kirjoitettu:

"Leski Annastiina Tuomaantytär Mattila.

Tilankatselmus.

Toimitusmiehen apulaisina, vieraina miehinä: perämies Kalle Peltola ja kalastaja Herman Sipilä.

Talossa oli:

Asuinrakennus (korjattu), arvo 2 000 markkaa. Peltoa puolen hehdon kylvöala, jota voisi laajentaa hehdon kylvöalan suuruiseksi. Niittyä on kahdentoista heinätaakan ala ja voisi niittyä lisätä uudismaan raivauksella. — Viljelykseen kelpaavaa suota — katso edellistä kohtaa. — Metsä — yhden kilometrin pitkä ja 35 metrin leveä palsta. Kasvaa havupuita. Riittää talon tarpeiksi niukalti. — Karjanlaidun yhteinen, huono. — Humalistoa ei ole."

Sitten seurasi muutamia epäselviä, kuluneita rivejä. Niissä näkyi olleen luettelo aitoista, saraimista, verkoista, elinkeinosta ynnä muista. Sitten seurasi seitsemän selvempää riviä:

"Saapuvilla asianomainen itse, joka käskettiin ulos ja sillä aikaa tekivät toimitusmiehet seuraavan päätöksen joka jälleen sisään kutsutulle asianomaiselle luettiin: Toimitusmiehet puoltavat asukasoikeuden myönnettäväksi hakijalle."

Että näin hatarain muistiinpanojen varassa tilankatselmuskirjan laatiminen oli vaikea tehtävä, sen hän ymmärsi.

Työn suorittaminen tuntui suorastaan mahdottomalta. Hän päättikin sen lykätä huomiseksi. Hän nimittäin katsoi kaiken, mitä oli tehnyt, riittävän ensi päivän työksi — kokonainen pitkä neuvottelu erään asiakkaan kanssa, monen postin virkakirjeiden vienti päiväkirjaan ja lisäksi "alkutyöt", niinkuin hän niitä nimitti, erääseen suureen toimituskirjaan. Tilankatselmukset kuuluivat kihlakunnan vanhimman virkatehtäviin, mutta niistä syistä, jotka jo on mainittu, ei hän voinut tehdä virkamatkoja kihlakuntaansa kuuluville uloimmille meren saarille, vaan jätettiin sellaiset toimitukset vallesmannien tehtäviksi, jotka kukin suoriutuivat niistä niinkuin voivat.

Työn keskeytyksen aiheutti myös eräs toinenkin syy — oikeastaan pääsyy, vaikka se täytyykin mainita nyt vasta.

Vallesmanni näki nimittäin ikkunastaan, juuri kun hän oli syventynyt tutkimaan tilankatselmusmuistiinpanoja ja koetti päästä selville kuluneista kirjaimista ja hajanaisista ajatuksista, että Miina käveli yli auringonpaisteisen pihan kaivolle, joka näkyi myös ikkunaan, ammensi kaivosta vettä sankoon ja kantoi sitä sitten keittiöön päin. Aurinko valaisi kauniisti Miinan sitä käsivartta ja kättä, joka kantoi sankoa, ja myös sitä, joka heilui ilmassa ja hänen paljaita jalkojaan ja tuulessa hulmuavaa sinistä, valkokukkaista hamettaan ja kellertävää puseroaan ja hänen ruskeita hiuksiaan ja auringon valossa läikkyvää vettä ja helmeileviä pisaroita, joita sangon uurteilta tippui maahan, nurmelle ja voikukille.

Vallesmanni seurasi silmillään Miinaa niin pitkälle kuin voi, nimittäin eteisen nurkkaan asti. Sen taakse Miina katosi. Sitten kuului eteisen oven käynti, sitten Miinan paljaiden jalkojen pehmeät, läpsävät askeleet eteisen portaissa ja permannolla, keittiön oven käynti ja kolahdus, kun sanko laskettiin keittiössä telineelleen.

Markus sysäsi kaikki paperit syrjään, etsi kirjoituspöydän reunasta sen "pienen tapin", johon painamalla saa Miinan näkyviinsä milloin ja mihin aikaan hyvänsä.

Hän painoi tappiin. Miina ilmaantui ovelle.

— Jaaha. — Olisko sinulla Miina siellä kahvia?

— Minun pitikin tulla kysymään, mihin aikaan vallesmanni tahtoo kahvia. — Nyt ei ole, mutta minä panen kiehumaan.

— Tule sanomaan sitten.

— Kyllä.

— Kuulehan — minä menen siksi aikaa ulos — rantaan —

— Vallesmanni menee vain mihin tykkää —

— Kuulehan — kauanko sinä olit sen entisen vallesmannin emännöitsijänä?

— Koko ajan.

— Sinä et taida olla vanha?

— Kaksi kolmatta —

— Kohta vanhapiika!

— Minkä sille voi.

— Eikä sulhasia ole ilmaantunut?

— On kyllä, mutta ei huolita!

— Ha-ha-ha! Sinä taidat olla ylpeä! — Se entinen vallesmanni taisi miellyttää sinua enemmän kuin saaren pojat?

— Pyh! Sehän oli hullu, mielipuoli, jo tänne tullessaan! Täytyihän sitä säälistä palvella! Eikä se loppuaikoina muita kärsinytkään kuin minua.

— No-no! Sitä minäkin!

— Ei siinä mitään nonattamista ole! Jonkunhan sille täytyi ruokaa laittaa! Eikä se ainakaan minun vuokseni hulluksi tullut!

Miina pyörähti ympäri, että hameenhelmat heilahtivat ja meni pois ylpeäryhtisenä. Ovella hän vielä kääntyi ja lisäsi painokkaasti:

— Ja jos sinäkin tässä hulluksi tulet, niin en minä ainakaan syytä päälleni ota!

Markusta nauratti ääneen tytön mentyä. Hän sanoi itsekseen: "Sinuttelee, pakana, minua!" Mutta se tuntui hänestä hauskalta ja miellyttävältä.

Markus käveli rantaan.

Meri oli tyyni.

Värikäs ja valoisa pilvistö, jossa siellä ja täällä näkyi isoina ja pieninä läiskinä vanha sininen taivas, kuvasteli meren sileään pintaan.

Rannassa kohahteli ummikas.

Pilvet kulkivat hitaasti lännestä itään. Ylhäällä oli siis länsituuli.

Jahti oli ankkurissa vielä ja Pelto-Kallu näytti hommailevan siellä.

Venevalkaman muodosti pieni lammikko, jonka erotti merestä pohjoisessa kallioniemeke, Venekallio, niinkuin Markus myöhemmin kuuli sitä kutsuttavan, ja muilta puolilta kaartava särkkä, jota oli vahvistettu raivaamalla kiviä pois lammikosta ja sen suulta ja nostelemalla niitä särkälle, joka nykyään ulottui hyvän joukon, noin jalan verran, yläpuolelle tavallisen veden pinnan. Suurenmeren ja itämyrskyn ajalla se oli veden vallassa, mutta suojeli jollia ja haapioita. Portti oli raivattu niin syväksi että kuormatulla jollalla ja haapiolla voi tulla siitä sisään ja ui siitä jahtikin tyhjänä ja suuren veden aikana. Portin toisella syrjällä oli venekallion jyrkkä kärki ja toisella iso kivi, molemmat vanhan vasken värisiä ja näyttivät sataman suuta.

Venekalliolta näkyi osa kylää, kirkontorni, aallonmurtaja, jonka takaa nousi auringon silloin tällöin valaisemia mastoja kuin kultapuikkoja. Aallonmurtajan päässä kohosi kymmenkunta metriä korkea rautainen loistotorni, sataman johtoloisto. Satamansuun toisella puolella näkyi kallioinen ja metsäinen Kappeliniemi ja sen ohi oikealta valkeahiekkainen hautuumaa, valkeaksi maalattuine ruumishuoneineen, valkeine ja mustine hautaristeilleen ja mustakiviaitoineen. Taustana kohosivat metsäiset vuoret, joiden yli pilvistö hitaasti vaelsi niin alhaalla, että vuorten huiput toisinaan jäivät pilven sisään.

Markusta raukaisi ja nukutti.

Hän oikaisikin lämpöiselle kalliolle nukkumaan.

Mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin ummikkaan kohahtelu rannoilta ja joku kolahtelu tai koiran haukahtelu kylältä.

Markus nukkui pian.

Noin tunnin kuluttua hän heräsi hälinään ja paukkeeseen, joka kuului mereltä.

Oli ruvennut tuulemaan.

Kallu oli vetänyt purjeet ylös ja ne siellä nyt paukkuivat.

Parhaillaan Kallu veti ankkuriketjua, joka helisi. Hetken perästä hän alkoi luovia satamaa kohti, johon oli matkaa runsas puoli kilometriä.

Pihalla tapasi Markus Miinan.

— No — jokos Miinan kahvi on valmista?

— Jo se on ollut aikaa valmiina.

— No tuohan tuonne puutarhan pöytään.

— Siellä on myös sellainen sähkötappi, jota sopii painaa, kun siellä olet mitä vajaa.

— No niitähän on joka paikassa.

— On niitä! Minä jo kerran sanoinkin, että panis nyt sellaisen sähkötapin vielä sikopahnaankin ja läävään. En minä sitä sille itselleen sanonut, vaan tälle Pelto-Kallulle. Sillähän se vainaja taisi tulla hulluksikin, kun se yhtenään laitteli niitä sähkönappuloita. Saunassakin on. Ja keittiössä on pitkä luettelo minkälainen pirinä tulee tuolta kansliasta, minkälainen puutarhasta, minkälainen ruokahuoneesta ja minkälainen mistäkin. Minä osaan ne jo ulkoa, mutta sinulle siitä on päänvaivaa, ennenkuin opit — ellet sitä ennen tule hulluksi! Hi-hi-hi!

— Kuulehan Miina.

— No.

— Minä en tykkää siitä, että sinä sanot minua sinäksi.

— Ei se tykännyt rouvakaan kaupungissa, torui aina, mutta kun se entinen vallesmanni tykkäsi, niin menee entiseen tapaan. Koetetaan karttaa, koetetaan karttaa.

— Niin koeta karttaa, varsinkin jos milloin on vieraita. Minun pitäisi hankkia joku, joka osaisi opettaa sinulle, Miina, hyviä tapoja.

— Onko vallesmannilla jo morsian?

— Noo — mitäpäs siitä.

— Ajattelin vain, että sen tuloa vartenkos niitä hienoja kiepahduksia ja kyykkäisyjä tarvittaisiin. Hi-hi-hi!

— Voihan tänne tulla korkeita vieraita: maakuntavanhin, maakunnan itse iso isäntä, tai vielä korkeampia ja niiden mukana korkea seurue.

— Niin se ennusteli entinenkin vallesmanni —

— Kuulehan Miina. Tuo nyt se kahvi sinne puutarhaan ja tuo jotain ruokaa mukana, voita, leipää, mitä on. Minulla on kova nälkä.

— Ja vasta söit!

— Vaikka vaan! — Minua nukuttaa ja minulla on nälkä.

— Niin ne kaikki sanovat, jotka tulevat mantereelta. Pariin kolmeen vuorokauteen ne eivät muuta tee kuin syövät ja makaavat. Toiselta menee niin koko viikko, toisilta koko aika, minkä täällä ovat. Varo itseäs! Täällä on petolliset voimat sinua vaanimassa joka puolellasi!

— "Petolliset voimat"! — Kuka sinulle sellaisia sanoja on opettanut?

— Se entinen vallesmanni sitä hoki — varsinkin loppuaikoinaan. Ei se selvän ihmisen puhetta olekaan, se on hullun puhetta! Voi, voi! Kyllä täällä sitten näki ja kuuli viime talvena vaikka mitä!

— Vai niin!

— Vaikka mitä! — Kauhein oli eräs syysaamu, viime marraskuussa. Se reistas ja joi aina aamuyöhön yksinään kammarissaan, käveli edestakaisin, kiljui ja takoi nyrkkejään seiniin. Kello kahden aikana se tavallisesti väsyi ja nukkui ja heräsi neljältä. Sellainen tapa sillä oli, vainaalla. — Sanotaan, ettei kuolleista saa puhua mitään pahaa, mutta minä meinaan, että elävistä vielä vähemmän, vai mitä?

— No — olkoon nyt niinkin.

— Niin se onkin! Ja eikä tämä mitään pahaa olekaan. — Eräänä yönä se taas meiskasi kello kahteen ja heräsi kello neljä ja alkoi huutaa, huutaa vain ilman sanoja ja kävellä pitkin permantoa. Minä heräsin kanssa ja hiivin sen ovelle ja koetin avaimen reiästä tirkistellä, mutta eihän siitä paljon nähnyt. Minä meninkin ulos ja kiipesin yhteen puuhun, joka on sen makuukammarin ikkunan kohdalla ja näin kaiken ja kuulin kaiken ja se oli kamalaa!

— No?!

— Se oli käynyt polvilleen ja rukoili kädet ristissä ja ojennettuina kammarin lakea kohti. Se huusi niin kovalla äänellä, että minä kuulin joka sanan, joka sanan, liiankin hyvin, niin hyvin, että vielä seuraavana päivänäkin ne kaikuivat korvissani ja jos milloin joudun nytkin vielä yksin hiljaa istumaan eikä kuulu mitään muuta, niin alkavat kaikua korvissani hänen rukouksensa sanat. Se oli kamala rukous, kun muistaa ne itkevät, partaiset kasvot ja huutavan äänen — niin — parkuvan äänen: "Herra Jumala!" se huusi, "Rakas taivasten Jumala! Armahda minua ja lähetä enkelisi minua lohduttamaan, ennenkuin järkeni valo sammuu! — Rakas taivaallinen isä! Anna minulle uusi sydän ja uusi henki ja opeta minut oikein hallitsemaan tätä villiä kansaa, jonka keskuuteen minä olen heitetty. Armahda minua niiden juonelta ja kavaluudelta, jotka täällä merenluodolla asuvat! Ja anna, oo taivahan Herra, minulle oikea aviopuoliso, joka minua rakastaa ja laittaa minulle ruokaa ja suojelee minua niiltä, joilla on kavalia aikomuksia minun suhteeni!" — Niin se huusi ja paljon muuta. Sitten se vaipui lattialle ja jäi siihen paitasilleen makaamaan ja minä luulin, että se kuoli. Minä tulin alas puusta, hiivin sisään, koputin ensin hiljaa sen ovelle ja sitten kovemmin, jolloin se huusi: "Kuka siellä?!" johon minä vastasin: "Minähän täällä olen, Miina. — Tulin kysymään, joko kahvin saa tuoda sisälle." — "Tuo viiden minuutin perästä", se sanoi ja minä vein. — Voi voi — ei vallesmanni tiedä yhtään mitään siitä, mitenkä tässä talossa on ennen eletty! — Se pelkäsi muita ihmisiä, niin miehiä kuin naisiakin! Minä sain aina kyökissä pitää tutkinnon niiden kanssa, jotka tulivat asialle ja käydä sitten selittämässä asian vallesmannille. Pelto-Kalluakin se lopulta pelkäsi, eikä uskaltanut sen kanssa mennä mihinkään!

— Minkätähden?

— No! — pelkäsi henkeään — tietysti! Mistäs sitten muusta syystä! Pelkäsi henkeään, ja ellei olisi niin kovasti pelännyt, niin ehkä olisi vielä saanut pitää henkensä ja elää kauankin ja saanut pyytämänsä aviopuolisonkin. Kuka sen tietää! Jokaisen on elettävä oma elämänsä, eikä toisen. Hänen oli elettävä oma elämänsä, eikä ole tämän taivaan kannen alla kahta ihmistä, joilla olisi samanlainen elämä.

— Sinä olet viisas tyttö —

— Enkä ole — sen viisaampi kuin olen.

Markus läksi kävelemään, sikaria poltellen, puutarhaa kohti ja sanoi mennessään: "No tuo se kahvi ja tuo ruokaa myös", ja katosi rakennuksen pään taakse.

— Kahvia ja ruokaa, ruokaa ja kahvia ja unta välillä — se se on virsi teillä kaikilla. Tulette tänne syömään ja makaamaan, haasteli Miina mennessään päinvastaiseen suuntaan keittiötä kohti.

Markus istui pöytään puiden juurelle.

Siinä oli varjoisaa ja vilpoisaa.

Omena- ja kirsikkapuissa, samoin luumupuissa oli vielä paljon kukkia, vaikka paras kukkimisaika näytti olevan jo ohi. Maata peitti puutarhassa valkeat varisseet kukkien terälehdet kuin uusi lumi.

Hetken perästä ilmaantui kahvia, leipää ja voita pöytään.

Markus tunsi itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Hänellä oli kyky nopeasti mukaantua uusiin oloihin, varsinkin kun ne olivat niin mieluisia kuin tällä kertaa. Hänestä tuntui, hän sitä parhaillaan ihmetteli itsekin, kuin olisi hän elämänsä iän elänytkin täällä. Hän ajatteli: "Missä ihmisellä on hyvä ruoka ja juoma, hyvä asunto ja vuode ja oma itsenäinen työ, siellä on hänen kotinsa ja siellä ei hän mitään muuta kaipaa." —

Kahvin ja voileipien jälkeen hän kävi maata riippuverkkoon, jonka hän oli antanut virittää siihen lähelle ja nukkui heti. Ennen nukkumistaan oli hän antanut määräyksen Miinalle, että perämies on käskettävä olemaan saapuvilla kun hän herää.

Herättyään hän etsi sähkönappulan pöydän reunasta ja painoi siihen. Miina ilmaantui paikalla.

— Kolme lyhyttä pirausta täältä, sanoi hän.

— Hyvä on. Minä kyllä tarkastan sen Miinan merkkijärjestelmän, kun tulee sopivaa aikaa. Käske perämies tänne.

— Paikalla, vallesmanni-isäntä.

— Kuulehan — kutsu poliisikonstaapeli myös tänne. En muistanut sitä äsken. Mene nyt kiireesti!

— Poliisikonstaapeli!

— Niin-niin.

— Ei ole koko saaressa sellaista taapelia!

— No entä onko poliisia?

— Eikä ole —

— Ei ole poliisia.

— No ei ole — en minä ainakaan ole kuullut. Pelto-Kallu oli jo saapunut paikalle, kuuli mistä on kysymys ja käyden istumaan penkin uloimpaan päähän, alkoi jutella:

— Vallesmanni ei taida tietääkään, että täällä ei ole tämän parempaa poliisia kuin minä. Mantereella on missä susivouti, missä jahtivouti, missä siltavouti — mistä tämä yksinkertainen saarelainen tietää miksi niitä missäkin sanotaan, mutta sen tiedän, että täällä saaressa on aina sanottu ja aina tullaan sanomaan poliiskonstaapelia ruununperämieheksi ja kyllähän vallesmanni sen taitaa jo tietää, että paperit siihen virkaan on minulla, että jos milloin tarvitsee apua missä asiassa hyvänsä muissakin kuin seilausasiassa, niin vallesmanni kääntyy vaan minun puoleeni.

— Sinulla taitaa olla monta virkaa sitten?

— No ei muuta kuin nämä kaksi — tai oikeastaan — onhan se kalastajanvirka kolmas ja talvella hylkeenpyytäjän virka neljäs — ja — jos milloin laivarikko sattuu, olisi minun päästävä sinne niinkuin muutkin saarelaiset.

— Katsotaanhan nyt ensin —

— Minun pitikin tulla vallesmannilta kysymään, että kun tässä taas viikon, parin, kolmen päästä ruvetaan käymään verkoilla, niin kyllä kai vallesmanni laskee minut kalastamaan.

— Jaaha — jassoo. Mitenkähän sen asian laita oikein on? — Kun sinä olet ruununperämies ja poliisi, on sinun oltava yöt päivät valmiina virkatoimeen —

— Ei täällä niitä virkatoimia ole — eikä tarvita — paitsi milloin vallesmanni tahtoo lähteä huvikseen purjehtimaan.

— Sinulla on virastasi palkka ja jokaisen on elettävä toimellaan —

— Jaa jaa, mutta sillä ei elä.

— No niin, harkitaanhan nyt sitten aina kutakin asiaa aikanaan. Ethän sinä ensi yöksi lähde verkoille, ja sanoit, että et viikkokausiin. No niin. Kun kalastus alkaa, niin minä myönnän aina kerrakseen, vuorokaudeksi kerrallaan, kullakin kerralla tapahtuneen harkinnan mukaan, sinulle lomaa yksityisasioiden hoitoa varten — ole silloin verkoilla tai muualla — ja kuten sanottu, siitä jutellaan aikanaan. Mutta mitä tulee laivarikkoihin, niin niitä varten, ymmärräthän sinä itsekin, en minä voi sinulle lomaa myöntää. Mikäli minä voin näin etukäteen ymmärtää, on sinun laivarikoissa oltava saapuvilla viran puolesta valvomassa, ettei mitään lainvastaista tapahdu.

— Sehän on tullimiesten asia. Vallesmanni —

— Tullimiesten tai minun. Siitä asiasta ei nyt keskustella! Ja yleensä en minä aio näistä asioista sinun kanssasi keskustella — kukin asia harkitaan aikanaan ja sinun asiasi on totella. — No Miina! — Sinähän jäit tänne kuuntelemaan — vai onko sinullakin muita virkoja, kuin palvelijattaren?

— E-män-nöit-si-jät-tä-ren! — ha-ha-ha! Entinen vallesmanni sanoi minua aina emännöitsijättäreksi — ha-ha-ha! — nauroi Miina, pyörähti ympäri ja juoksi pois.

Vallesmannin ja perämiehen välille syntyi pitkä vaitiolo. Molemmat tupakoivat, silmäilivät väliin toisiaan ja arvioivat ja mittailivat toistensa voimia, niin ruumiillisia kuin henkisiäkin — etenkin ruumiillisia. Perämies nojasi kyynärpäillään polviinsa, veteli savuja piippunysästään ja ajatteli: "Kyllähän sinä voit olla viisas olevinas, mutta voit sinä olla tuhmakin. Herra sinä olet, niinkuin muutkin herrat, etkä mikään kansan mies. Voimaa sulla taitaa olla kuin härjällä ja voit olla vikkelä ja sinun kanssasi ei taida olla hyvä joutua vihoihin. Äkäisä taidat olla myös, koska kulmakarvasi nousevat noin pystyyn kahden puolen. Viisas luulet olevasi, ja etkä ihan tyhmä lienekään, ja tuosta laivarikkolomasta arvaan, että sinua olisi kansan täällä opetettava! Vai minun olisi oltava laivarikoissa vahtimassa! Milläs sinä luulet minun elävän ja elättävän perheeni! Luultavasti sillä kuudella sadalla, jonka saan vuodessa palkkaa perämiehen virasta ja lopun vuotta nuolemalla kämmeniäni. Ei! Kyllä sillä ei eletä, ellei siinä sivussa ansaita niinkuin muutkin saarelaiset. Vai luuleksä voivas antaa seilauksista niin paljon juomarahaa, että se riittää? No niin! Saadaanpas nähdä mitenkä käy!" — Ääneen hän sanoi vallesmannille:

— Se on sillä tavalla, vallesmanni, että se kuusi sataa markkaa, joka minulla on palkkana vuodessa, ei tahdo oikein riittää. Siinä viran sivussa on ansaittava vähintään toinen mokoma muulla tavalla —

— Tai jätettävä virka! Selvähän se on!

— Niin. Vallesmanni saa tehdä pilkkaa asiasta jos tahtoo. — Vallesmannilla on valta sanoa mitä tahtoo.

— Niin onkin! Ja nyt minä sanon, että tästä asiasta ei tällä kertaa jutella tämän enempää, eikä vastakaan, ennenkuin minä olen ennättänyt perehtyä piirini asioihin kaikin puolin. Minä olen piirissäni vasta ensimmäistä päivää ja voin häpeämättä sanoa, etten tiedä vielä mitään. Minä otan ensin selvän kaikesta ja aion jutella asioista muidenkin kanssa kuin —

Vallesmanni aikoi sanoa: "kuin alaisteni kanssa", mutta vetäisi välillä pari sikarin savua ja ennätti sillä välin parantaa lausettaan, jotenka se julkilausuttuna kuului:

— Kuin — kuin sinun kanssasi ja yleensä sellaisten kanssa, jotka ovat jäävit antamaan todistusta itsestään. Minä luulen, että tänään en sinua tarvitse, mutta tule illalla varmuuden vuoksi kuulemaan. Aamuisin, jo varhain, on sinun joka tapauksessa aina käytävä kutsumattakin katsomassa, tarvitaanko sinua. — Nyt minä aion kuluttaa iltapäivät vieraskäynneillä pappilassa, kauppiaalla, tullipäällysmiehellä ja — muitahan täällä ei taida ollakaan.

— Onhan se lukkari ja koulumestari ja yli kahdeksansataa muuta asukasta — tällä saarella — ja naapurisaarella, joka kuuluu tähän samaan piiriin, niinikään pappi, lukkari ja tullipäällysmies ja viitisensataa muuta ihmistä —

Perämies pelkäsi puhuvansa liiankin rohkeasti. Viekkaasti hän vilkuili kulmiensa alta, mitä hänen puheensa vaikuttaa.

— Noiden kahdeksansadan ja viidensadan, pane se mieleesi, luokse meillä kylläkin voi joskus olla asiaa, sinulla ja minulla, mutta silloin meillä on pamppu tai käsiraudat mukana!

— No-no! Ei niin kova saa olla, ei niin kova saa olla! He-he-he!

— Kyllä minä olen nähnyt, mihin lempeys vie! — Niin. Minä olen päättänyt käväistä tänään tervetuliaisilla pappilassa, mutta lähden vasta kello seitsemän aikoihin illalla. — Nyt on puoli kolme. Käy siellä ilmoittamassa ja kysymässä, voivatko ottaa vastaan.

— Kyllä sopii käydä. Onhan tässä aikaa. Kyllä minä käyn.

— Menisin nyt jo vaikka päivällä, mutta minua raukaisee ja rämpii yli koko ruumiin niin mukavasti. Minua nukuttaa ja haukotuttaa — hohhoi — aa — Nukuttaa unesta päästyä ja on nälkä ruualta noustua! Tämähän on omituinen saari!

— Onhan se vieraille — näin kesällä — niille, jotka eivät ole tottuneet. — No, minä menen sitten pappilaan ilmoittamaan. Kello seitsemältähän se oli —

— Seitsemältä — tai miten heille sopii. Sano sitten siitä Miinalle — älä tule minua häiritsemään. Minä käyn tänne ulos maata. Ohhoi-aa — Kyllä tulikin tyyni ja kuuma iltapäivä! Pilvetkin ovat kaikki hävinneet ja päivä paistaa, niinkuin sillä ei muuta työtä olisikaan!

— Niin, no — mitäs hänellä sitten muutakaan työtä olisi, kuin paistaminen, saneli perämies, Pelto-Kallu, ja nauraa hörähti mennessään. — Vallesmanni heittäytyi keveästi verkkoonsa. Se kävikin häneltä vielä ketterästi ja notkeasti kuin kissalta tai kärpältä. Toista oli vuosikymmen ja puoli myöhemmin, jolloinka hän painoi lähes puolitoistasataa kiloa ja muistutti ruumiiltaan pikemmin norsua kuin ihmistä.

Hän oli heti sikeässä unessa ja heräsi vasta Miinan nykiessä häntä käsivarresta ja kutsuessa päivälliselle, kello oli silloin täsmälleen kuusi illalla — sen lyönti kuului parhaillaan avonaisesta ikkunasta. Miina ylpeili usein täsmällisyydestään. Kyllä kannattikin!

— Pelto-Kallu kävi sanomassa, että vallesmannia on kutsuttu pappilaan iltateelle kello seitsemän.

— Hyvä on, mutta sano sinä perämies äläkä Pelto-Kallu.

— No — perämies sitten.

— Niin. Sano vain perämieheksi minulle — muille miten hyvänsä.

— No Pelto-Kallu se on tässä kylässä ollut ainakin minun muistiaikani — ehkä jo lapsesta asti ja onkin lapsesta asti. Muistanhan minä!

Kun vallesmanni illalla kello seitsemän saapui pappilan pihaan, istui pappi riippuverkossa ja luki jotakin kirjaa. Markus kuvitteli, että se on jokin jumaluusopillinen teos, tai hartauskirja, mutta ihmeekseen hän näki, että se oli fysiikan oppikirja.

— Näen, että ihmettelette mitä luen — öhöm!

— Suoraan sanoen: se ihmetyttää minua.

— Olen alkanut ikämiehenä harrastaa sellaisia aineita, joita ei minun nuoruudessani luettu koulussa. Täällä saaressa on niin hyvää aikaa. Kyllä sen tulette näkemään.

— Mutta fysiikkaa! Sitä en olisi uskonut!

— Niin. Minä olenkin väärällä uralla. Koneiden rakentaja minusta olisi pitänyt tulla, eikä pappi. Mutta siirtyäkseni pääasiaan: tahtoisin tehdä teille kolme esitystä — ensiksi: koska kohtalo on meidät molemmat heittänyt tälle samalle yksinäiselle meren luodolle, ainoina sivistyksen edustajina, rohkenen ilman muodollisuuksia esittää lähempää tuttavuutta — se on parasta tehdä heti, ettei ennätä tottua kankeaan teitittelyyn. Sopiiko?

— Kyllä.

— Minun nimeni on Johannes.

— Markus.

Ja sitten toinen asia: käymme istumaan! Tämä verkko on oma kutomani, ja minä takaan, että se kestää ainakin kaksi miestä. Ole hyvä ja istu!

— Kiitos.

— Ja sitten kolmas asia… Kolmas asia veikin koko illan.

Sillä välillä ennätettiin Markukselle esitellä pappilan emäntä ja lapset. Esittely, niinkuin kaikki muukin sinä iltana, tapahtui pihalla, tuuheiden, ikivanhojen, parikymmentä metriä korkeiden saarnien ja vaahterain varjossa. Niiden alla pieni pappilakin oli pimennossa kuin pelosta kyyristyneenä ja sai auringon paistetta vain päivän noususta noin kello kahdeksaan aamulla.

Sillä välillä juotiin myös tee noiden samojen puiden varjossa olevan pöydän ympärillä.

Pappi oli anteliaalla tuulella.

Hän kävi hakemassa omakätisesti kammaristaan sikarilaatikon teepöytään. Markus ei voinut kuitenkaan aivan mielinmäärin käyttää laatikon sisällystä, sillä heti alussa pappi asettui sen suhteen suojelevalle kannalle ja käytöksensäkö puolustukseksi vai vaistomaiseksi valaistukseksi selitti kovaäänisesti, kuten kaiken muunkin, että nämä sikarit ovat ylen kalliita ja ehdottomasti parhaita, mitä Suomessa on saatavissa — "tuskin lienet koskaan oikeaa havannaa polttanutkaan, apostoliveljeni!" — ja että hän oli saanut sikarilaatikon seurakuntalaisiltaan, tai oikeastaan kirkkoneuvostolta — mutta loppujen lopuksi luultavasti kirkonisännältä, kauppiaalta, joka ne toi suoraan Pietarista, vapunpäivälahjaksi.

Niin, niin!

Saarelaispapilla on harvoin saarelaisvallesmanni luonaan iltaa istumassa ja teetä juomassa! Onko siis ihme, jos hän on antelias ja vieraanvarainen. Ilmaantui kuin ilmaantuikin pöytään samaan aikaan kuin sikarilaatikko, myös konjakkipullo!

Kuten sanottu, ei vieras saanut sikarilaatikon suhteen mitään laajempia oikeuksia. Pappi otti omin sormin siitä yhden vaalean, hiukan vanhalle pronssille vivahtelevan herkullisen sikarin ja ojensi sen Markukselle. Itselleen hän otti myös sikarin ja sitten painoi kannen kiinni. Konjakkipullon suhteen olivat Markuksen käyttöoikeudet laajemmat. Hän sai itse, oman makunsa mukaan — ja voimme vakuuttaa, että se maku perustui laajempaan kokemukseen, kuin pappi vielä arvasikaan — vahvistaa sokeroitua teetään konjakilla, joka ei liene ollut parhainta laatua, mutta hyvää kuitenkin.

Sillä välillä ennätti myös papin emäntä viedä lapsensa nukkumaan ja jo itsekin sanoa hyvää yötä ja poistua huoneisiin ja aurinko laskea ja alkukesän yöhämäryys laskeutua yli meren ja saaren ja yökehrääjä alkaa sekä lopettaa laulunsa Kotokallion liepeillä ja koillinen ruveta jo punoittamaan, kun pappi yhä vain Markukselle selvitteli laajaa ja ylen tärkeää kolmatta pykälää, joka jakaantui seuraaviin alapykäliin:

Ensiksi: Kun meidät on Kohtalo viskannut (se lausuttiin sinä iltana useammin kuin kymmenen kertaa — luultavasti pappiparkakin oli saanut tuntea, että papiksi saareen joutuminen ei ollutkaan mikään tavallinen tapaus) tänne meren luodolle sivistymättömän kalastajarahvaan keskuuteen, on meidän vedettävä yhtä nuottaa kaikessa, kaikessa, omaksi ja toinen toisemme hyväksi. Kumpikin molempien ja molemmat kummankin puolesta;

Toiseksi: On sovittava aina yhteisestä ohjelmasta menettelytavoissa saarelaiskansan suhteen. Ei mitään tinkimisiä ja helpoituksia kansan velvollisuuksista! Jos kansalle antaa yhdessä asiassa myönnytyksiä ja helpotuksia, on kuri ja virkamiehen kunnioitus poissa ja sinä saat tehdä vuosikausia työtä ja tuhlata hevosvoimittain tarmoasi, ennenkuin pääset takaisin siihen, missä jo olit.

— Maltas kun kerron sinulle miten käy tavallisesti naapurisaaressa, joka kappelina kuuluu minun pitäjääni ja osana sinun piiriisi. Sen asujanten velvollisuuksiin kuuluu kustantaa minulle virkamatkoillani vapaa matka mennen tullen ja ruoka perillä. Se kuuluu minun palkkaani. Kaikki on tarkoin määritelty ja jo ammoisista ajoista perintätapoina säilynyt ja niihin kuuluu muun muassa, että saaren taloista nämä laittavat tänään minulle aamiaisen, nämä päivällisen ja nämä illallisen, kahvit ja teet siihen luettuina. No. Viisi taloa laittaa minulle tänään päivällisen. He tietävät velvollisuutensa: minä määrään sianläskirokkaa — palvatusta läskistä ja valkeista herneistä — ja jälkiruuaksi pannukakkua — minun herkkuani. — Paljon voita ja paljon munia! — Minä syön rokkaa ja läskiä ja emännät kantavat viidestä talosta pannukakkuja, toinen toistaan herkullisempia, sillä siinä saaressa on lehmiä enemmän kuin täällä, ja kanoja — niin, kanoja!! Emännät kantavat kilvan pannukakkuja ja minä nauran emännille ja sanon että: "Niin-niin, emännät! Kantakaa vain pannukakkuja! Luuletteko te, että minä jaksan niitä kaikkia syödä?! En minä jaksakaan, mutta teidän asianne ei ole siihen katsoa, jaksanko minä syödä kaiken mitä te tuotte vai enkö! Teidän asianne on valmistaa vuorollanne minulle sianläskirokkaa ja pannukakkuja ja huomena taas toiset talot", sillä jos minä antaisin niiden valmistaa vain sen verran ruokaa, minkä sillä kertaa syön, veltostuisi kansa ja löisi laimin velvollisuuksiaan ensin tässä ja sitten tuossa ja lopulta kaikessa. — Mukana minulla on tynnyri, johon kaadetaan liika rokka, iso pytty, johon pannaan läskit ja kori, johon pannaan pannukakut. Minä tuon kotiin kaiken, mitä en jaksa syödä. Niin! Öhömm! Se kuuluu minun palkkaani! Kunhan menen ensi kerran sinne virkamatkalle, niin saat tulla mukaan. Minä totutan sinut piiriisi ja piirisi sinuun. No-no — ellet voi mukaan tulla, niin ainakin voit tulla tänne meille rokka- ja pannukakkukestiin, kun minä palaan. Täällä kotona niitä lämmitetään ja nautitaan ja hyvältä ne maistuvat — usko se! —

Kansaa ei saa laskea ajattelemaan, että tämä ja tuo ei ole pakollista. Ei! Ei, se kelpaa! Kuri kaikessa oppimattoman kansan yllä! Se oli kolmannen kohdan toinen pykälä.

Kolmanneksi: Minun on joka vuosi suuri osa palkkasaatavistani haettava lain kautta ja siinä sinä olet oleva minun oikea käteni. Ei sääliä! Sääli veltostuttaa sen, jota säälitään. Sen tulet kuin tuletkin kokemaan, kunhan olet muutaman vuoden ollut tässä nykyisessä virassasi. Kyllä minä olen kokenut! Ei sääliä! Ennenkaikkea: ei sääliä! — Ja neljänneksi…

Niin. Neljäs kohta ei venynyt varsin pitkäksi, mutta se hämmästytti Markusta enimmän. Siinä hänelle nimittäin lueteltiin, missä perheissä hän saa saarella käydä ja missä ei — muun muassa kauppiaalla ja lukkarilla saa käydä, mutta ei tullipäällysmiehellä —

— Hän on minun vihamieheni ja minä olen sitä mieltä, että joka käy minun vihamieheni luona, ei ole minun ystäväni.

— Suo anteeksi — minullahan ei tällä saarella ole vielä vihamiehiä — eikä ystäviä…