← Table of contents
Saarelaisvallesmanni

I LUKU. (continued 3)

Reading edition

Mutta vielä ilkeämpää tapahtui vähäistä myöhemmin, nelisen viikkoa tästä paraatista lukien.

Silloin alkoi ruoska vallesmannin työkammiossa vaikutuksensa saaren kansan keskuudessa ja jatkui sen vaikutus koko Markus Markulinin valta-ajan, hänen kuolemaansa asti.

Perämies, tuo kelmi, tuo ilkeämielinen Pelto-Kallu, joilla nimityksillä häntä Hemma oli kutsunut jo ennen näitä tapauksia, oli tiennyt heti ensi päivästä alkaen tuon ruoskan olemassaolosta ja että siinä on nyt se "keino", jota tullaan käyttämään Linkreenin keinon asemesta, ja pelkässä ilkeämielisyydessään, vakain tuumin ja virkamiestä harhaanjohtaakseen, koetti hän saada Hemmaa epäilyksenalaiseksi ja ensimmäiseksi ruoskituksi. Hän jos kukaan päivästä päivään, rantakäräjillä ja muualla, puhui aina samasta asiasta, siitä nimittäin, että Hemma emäntineen muka harmaalla tullihaapiolla oli soudellut pitkin yötä laivasta kotiinsa ruokatavaraa. — Niihin aikoihin kävi Hemman emännällä paljon muita kylän emäntiä vieraisilla, niillä tunneilla päivästä, jolloinka päivällistä keitetään — etenkin sunnuntaisin — katastamassa, onko siinä mitään perää, mitä kylä hokee, että Hemmalassa muka keitetään yhtenään ja yhtenään rusina- ja luumusoppia, syödään laivakeksiä ja makaroonilaatikoita ja leivotaan vehnäsiä enemmän kuin talonpoikaisten ihmisten on tapana ja enemmän kuin kenenkään tavallisen tullisökärin tuloilla kannattaa ja havaittiin, että niin se on, että siellä eletään kuin pappilassa piispankestien aikana. Että ilkeävätkin! Salaisivat edes saaliinsa!

Pelto-Kallu kulki talosta taloon kyselemässä, että "Onkohan siinä mitään perää?… — Vielä mitä, valehtelevat joutavat!" — "On, itse olen nähnyt!", vakuutettiin kaikkialla. "Mistä lienevät muista laivarikoista saaneet?", epäili Kallu taas tahallaan. "Muista tai tästä! Muuttaakos se asiaa!"

"Selvä on, selvä on!", tuumi Pelto-Kallu ja hiipi eräänä kesäiltana, yllämainittuna aikana, vallesmannin luo.

— Kylässä hokevat…

— No?! Sinulla on vähän väliä hokemisia, mutta ei koskaan todistajia!

— Kyllä minä hankin todistajatkin…

— Hanki, ja älä tule ennen minun silmieni eteen!

Kun Pelto-Kallu alkoi sitten tositoessa hakea kylästä todistajia, levisi huhu tästä Sika-Hemman ja hänen emäntänsä korviin, jotka alkoivat tutkia, mikä into Pelto-Kallulla on niin paljon nähdä vaivaa sen suolalaivavainaan vuoksi. Heille selvisi pian asia ja Hemma oli joskus eläissään oppinut sen elämänviisauden, että "Epäile enin sitä, joka enin intoilee toisten syyttelyssä" ja rupesi Hemma ahkerasti liikuskelemaan Kallun aittojen tienoilla ja kun Kallu, pahaa aavistamatta, tuli ranta-aitastaan tai saraimestaan ulos ja avasi sitä varten oven auki, sattui Hemma kuin muulla asialla juuri silloin sivuuttamaan aitan tai saraimen miltei kynnyksen editse ja loi sangen pikaisen mutta tarkan silmäyksen aittaan tai saraimeen aivan nurkkia myöten, ja onnistui huomata usean kerran ja varmasti, että Kallun aitoissa ja saraimissa on liikoja purjeita, lokkeja ja nuoria.

Tapahtui omituinen kaksintaistelu — tai oikeammin kilpajuoksu.

Kylä jakaantui kahteen leiriin, kallulaisiin ja hemmalaisiin.

Hemmalaiset ryhmittyivät eri kohtaan rantakäräjilläkin ja kallulaiset taas eri kohtaan.

Kallu epäonnistui alun pitäen todistajien hankinnassa. Kaikki ne, jotka aikaisemmin olivat varmana asiana kertoneet kylällä, että Hemmalassa muka syödään ja juodaan suolalaivasta saatua tavaraa, viittasivat nyt kädellään halveksivasti Kallulle ja sanoivat: "Oleksä ihan hullu! Kuka nyt sitä menee valalleen ottamaan, mistä Hemma on rusinansa ja muut tavaransa saanut! Enhän minä tuhma ole! Älä luulekaan!" Toiset olivat sävyisämpiä ja sanoivat: "Jaa! Se on sillä tavalla, että siihen asiaan en minä osaa sanoa sitä enkä tätä ja jos minut valalle viedään niin minä sanon totuuden, etten ole nähnyt mitään enkä tiedä asiaan mitään. Minulla on sellainen tapa, etten pistä päätäni reikään, johon se uhkaa jäädä kiinni! Mene pyytämään vain muita!"

Hemma myöskin tahtoi hankkia todistajia ja sitä varten joskus koetti sivuuttaa vierasmiesten kanssa ohi Kallun avonaisten ranta-aittojen ovien, mutta vieraat miehet väittivät, etteivät nähneet kerrassa mitään — eivät suorastaan ennättäneet nähdä muuta kuin puoli hämärän aitan tai saraimen.

Kallu huomasi Hemman kavalat aikeet ja päätti muuttaa seuraavana yönä salatavarat parempaan talteen, mutta Hemma luki Kallun silmästä kysymyksen: "Mitäs sä mies oikeen täällä minun aittojeni ympärillä hääräät?", josta Hemma havaitsi, että aurinko ei saa laskea enää tämän asian yli ja meni vallesmannin puheille.

Hän tapasi Markuksen istumassa kirjoituspöydällään ja soittamassa viulua.

— Hyvää päivää vallesmanni!

— Päivää päivää! Olkaa hyvä — istukaa.

— Kiitos, onhan tässä tänään saanut istuakin. Minähän se tulin vain vallesmannille ilmoittamaan, että — kun ne kylässä hokevat…

— Niin niin. Kylässä hokevat nykyään yhtä ja toista. Perämies kävi äskettäin myös täällä… Onko teillä todistajia?

— Ei ole todistajia… Todistajia ei ole. Minä itse olen todistaja.

— No?!

— Asia on sillä tavalla, että — että, että — minun kai olisi tämä asia pitänytkin ensin ilmoittaa tullivanhimmalle, vaan kun tämä perämies, jota asia oikeastaan koskee, on vallesmannin alainen, niin ajattelin, että on parasta ilmoittaa asia vallesmannille.

Hemma seisoi vallesmannin edessä hiukan kumarassa ja hymyilevänä ja luoden silmänsä milloin vallesmannin olkapäähän, milloin korvaan, milloin leukaan, milloin mihinkin, mutta ei koskaan silmiin. Se oli Hemman tapa. Hän jatkoi puhettaan, hiljentäen ääntään ja pitäen pitkiä äänettömiä välejä.

— En minä sitä epäile, että perämies olisi mitään varastanut siitä suolalaivasta, mikä hajosi keväällä Mustaankallioon. — Kylä vain hokee — olisi saatava selvyys. — Eihän se passaa, että valtion virassa olevaa miestä syytetään — tai epäillään — varkaudesta — vieläpä laivarikkovarkaudesta — joka on pahempaa kuin tavallinen varkaus — johan sitä voi sanoa merirosvoukseksi.

— Onko teillä vierasmiehiä, kysyn minä vielä kerran! Mitä kylä huhuaa, sille en anna mitään arvoa. Näyttäkää toteen!

— Ei tätä voi näyttää toteen vierasmiehillä — tämä on sellainen asia. Minä sattumoiltaan, vastoin tahtoani, jouduin vilkaisemaan Pelto-Kallun ranta-aitan ovesta sisään tässä yhtenä päivänä ja enhän minä voinut estää itseäni näkemästä, että aitassa oli sen suolalaivan purjeita, lokkeja ja köysiä. Minkäs minä sille voin! Kun äkkiä avaantuu ovi auki kenenkä edessä hyvänsä niin eihän kukaan silloin käännä silmiään muualle vaikka tahtoisi ja vaikka joutuisi näkemästään käräjiin todistamaan. — Niin se minulle kävi ja vallesmannin pitäisi nyt heti lähteä tarkastamaan mitä sillä perämiehellä aitoissaan on.

— Jaaha. Käykäähän istumaan. Minulla on myös vähän sanottavaa ja se käy paremmin laatuun kun molemmat istutaan.

Hemma istuutui.

Markus sytytti sikarin palamaan ja jatkoi puhettaan Hemmalle.

— Tiedättekö te — oletteko te itsekään selvillä, millä asioilla te oikeen nyt kuljette?

— Tämähän on puolittain — niinkuin virkamatka…

— Virkamatka! Hahahaha! Virkamatka! En totisesti osannut odottaa teiltä sellaista vastausta! — Ilmiantajana te kuljette! Pahanilkisenä nuuskijana!

— Mutta se on totinen tosi, mitä minä sanoin.

— Voi olla, voi olla. Enhän minä tiedä. Mutta ajatellaanpas, että se ei olisikaan totta. — Minä kysyn teiltä nyt paria kolmea asiaa ja toivoisin, että saisin selvät vastaukset. — Ensiksi: Tiedättekö te, mitä se merkitsee, että kannellaan valtion virkamiestä vastaan, nimittäin tätä minun perämiestäni vastaan, ja kantelija itse myös on valtion palveluksessa? Onko teillä tietoa, oletteko edes ajatellut, mikä tästä olisi seurauksena? — Jaaha, no, ette ole ajatellut ettekä pysty ajattelemaan nytkään. Minä sanon siis teille, että se merkitsee linnaa teille itsellenne ja leivättömyyttä teidän perheellenne! Sitä se merkitsee! Ja toiseksi: Teistä itsestänne kuuluu myös rumia juttuja. Oletteko kuullut, mitä kylällä teistä itsestänne jutellaan?

— Haastetaanhan sitä kylällä paljonkin. Kyllä se on totinen tosi, etten minä siitä suolalaivasta vehnäjauhosäkkiä tuonut, enkä rusinalaatikkoa, enkä mitään muutakaan. Se on valetta ja vihapuhetta!

— No — annetaan nyt rusinain, vehnäjauhojen — keksien ynnä muiden olla sinänsä, mutta lisäksi väitetään, että te olisitte maannut humalassa koko yön siellä laivassa. Miten on sen asian laita?

— Humalassa!

— Niin.

— En, herra vallesmanni — siitä minä menen vaikka valalle! Kaula poikki, jos niin on asia!! Mistä minä olisin humalaan joutunut!?

— Siitähän tässä kysymys olisikin! Minulla on monta todistajaa, että te aamulla vielä olitte humalassa. Aijon nostaa teitä vastaan syytteen väkijuomaan varkaudesta ja niiden nauttimisesta ja humaltumisesta virantoimituksen aikana laivarikkoisessa aluksessa raskauttavain asianhaarain vallitessa.

Syntyi pitkä vaitiolo.

Markus veteli sankkoja savuja sikaristaan ja puhalteli niitä Hemmaa kohti, joka vaikeni, nojasi kyynäspäitään polviinsa ja pyöritteli sinertävää virkalakkia hyppysissään, niisti välillä nenäänsä ja näytti surkealta, vaikka koettikin yhä vielä hymyillä. Viimein sanoi Hemma, katsomatta vallesmanniin:

— Ei nyt oteta tätä asiaa niin raskaalta kannalta…

— Kuulehan! Jos sinä tässä kahden kesken avoimesti ja rehellisesti tunnustat ryypänneesi silloin siellä laivassa, maanneesi lopun yön humalaisena kajuutassa, jolla aikaa varkaat pääsivät riisumaan laivaa purjeista ja köysistä ynnä muusta, niin minä en nosta sinua vastaan kannetta, kun olet noin vanha mies, vaan annan tämän kerran anteeksi. Sinä olet vanha mies, enkä minä haluaisi raahata sinua linnaan…

Hemma vaikeni vielä. Lopulta hän änkytti:

— Ei — tuot noin — vallesmannin pidä luulla, että minä siellä laivassa mitään — tuot noin — varastin…

— Minä en luule mitään. Minä tiedän.

— No se oli sillä tavalla, jos nyt asia sanotaan halki ja ihan niinkuin se oli…

— Niin niin! Niin se on sanottava!

— että kun minä menin alas kajuuttaan — kun oli niin kylmä yö ja kun huomasin, ettei kajuutan ovi ollut lukossa — että kajuutan pöydällä oli viskipullo ja ryyppylasi —

— Ei totta jumalaut siihen pöydälle mitään jäänyt, kun minä sieltä läksin!

— No kaapissa sitten — enhän minä sitä niin muista. Ja kun kaapin ovikaan ei ollut lukossa — ihan auki taisi olla — niin minä ajattelin — tuot noin — että se oli jätetty, se pullo ja lasi, minua varten siihen. Useinhan sattuu, että laivan päämies tarjoaa vahdissa olevalle tullimiehelle ryypyn vilussa.

— Niin niin. Se on eri asia, jos tarjotaan, mutta kuka teille siellä tarjosi!?

— No — minä ajattelin, niinkuin jo sanoin, että se on jätetty minua varten, että voin ottaa ryypyn lämpimikseni. Mistäs tämä tuhma talonpoika sitä niin vissiin ymmärtää…

— Te siis nyt tunnustatte asian?…

— Se riippuu siitä, minkä asian.

— No sen, hyvänen aika, että omin lupinne otitte kaapista viskipullon!

— No — jos sitten otin…

— Varastitte! Jumaliste! Minä suutun ja ammun teidät siihen seinää vasten, ellette tunnusta!

— No — va-varastin sitten…

— Ja ryyppäsitte itsenne humalaan!

— Humalaan en ryypännyt! Humalaan en ryypännyt — herra vallesmanni!

Hemma ravisteli päätään ja puhui kovalla äänellä ja punaisena. Vallesmanni sieppasi ruoskan seinältä, hirvensarvinaulakolta, jossa kaikki metsästystarpeet riippuivat.

— Joko tunnustatte, vai ette!?

— Tunnustan tunnustan. Eihän tässä nyt tarvitse ruoskaa ruveta heiluttamaan! — Ihminen tässä olen minäkin!

— Ihminen! Elukka sinä olet! Joit siaksi itsesi laivalla! Humalassa olit! Sikahumalassa olit!

— No, — no — älä helvetissä lyömään rupia! Taisinhan minä olla humalassa.

— Sinä olit humalassa!

— Olin olin.

— No — ja makasit koko yön kajuutassa ja annoit ryöstää laivan! Niin! Mitäs se maksaa! Se olet sinä, joka maksat kaiken sen, mitä sinä yönä laivasta varastettiin! No! Mitäs sinulla on siihen sanottavaa! — Makasit kajuutassa koko yön humalassa ja annoit rosvota laivan! Tunnusta!

— No — jos lienen maannut — En minä mitään muista.

Hemman ääni vapisi jo itkussa ja Markuksen kävi häntä sääliksi.

— Sinä makasit humalassa kuin sika ja annoit rosvojen ryöstää laivaa! No —

— Minä en muista mitään. Se on ihan totinen tosi. Minä en muista mitään, mitä sinä yönä tapahtui.

— Sinä olit siis niin humalassa, ettet muista mitään!

— Kerrankos tämä syntinen ihminen lankeaa…

— Sinä olet nyt tunnustanut rikoksesi ja minä olen antanut sanani ja pidän myös, vaikka olisin sen antanut rosvolle tai murhamiehelle, ja mitään juttua tästä sinulle ei tule, mutta selkääsi sinä tästä ruoskasta saat ja saat vielä tänään, mutta sitä ennen täytyy meidän jutella myös perämiehen kanssa. — Miina hoi! Tulehan tänne!

Miina oli kuunnellut kaiken aikaa eteisen oven takana ja oli saanut selvän joka sanasta. Hän oli kiljahtanut peljästyksestä silloin, kun vallesmanni huusi Hemmalle: "Jumaliste! Minä ammun sinut!" — Miina ei ollut tällä kertaa kutsuttaessa kaukana. Hän oli heti sisällä ja katseli kysyvänä ja veikeänä vallesmannia.

— Mene ja kutsu perämies heti tänne!

— Pelto-Kalluko?

— Niin niin!

— Heti paikalla!

Pelto-Kallu seisoi vallesmannin edessä noin viiden minuutin kuluttua.

Hän mörähti hyvän päivänsä vain vallesmannille, eikä ollut tullimiestä näkevinäänkään.

Hänen nenänsä tuhisi pahasti. Hänen oli vaikea hillitä itseään. Hän muistutti petoa, joka on joutunut pyydykseen.

— Sinulla luultavasti on jo vieraatmiehet tiedossasi?, sanoi vallesmanni, katsomatta Kallua, koputellen ruoskan kovaa nuppia pöytään.

— Mitäs vieraitamiehiä minulla olisi!, tuhisi Kallu nenässään. — Eihän minulla mitä vierasmiehiä ole. Mitäs vallesmanni sitten tarkoittaa?

— Tällä tullimiehellä on vieraita miehiä sinua vastaan.

— Minua!

— Niin.

Kallu kääntyi tullimieheen päin, kävi istumaan käskemättä ja puheli tullimiehelle, tekeytyen ystävälliseksi:

— Eikös se olisi ollut sinullekin Hemma parempi, että olisit tullut ensin minun puheilleni. Kahden kesken olisi juteltu asiat selväksi ja sovittu keskenään, jätetty kaikki niin ikään. Tuhmahan sinä olit, kun tänne tulit! Eksä ymmärrä, että omaan kaulaasihan sinä nyt hirttonuoraa panet — höhöhöhö.

— Enhän minä sinua mistään syytä! Minä tulin vain tänne vallesmannin luo pyytämään yhtä asiaa. Kun kylä hokee, että sinulla on aitoissasi niitä keväisen suolalaivan tavaroita, purjeita ynnä muuta, niin minä meinaan, että mentäisiin tarkastamaan. Sitä varten minä olen täällä. Tulin ensin vallesmannin luokse, koska hän sen asian parhaiten ymmärtää. Tullivanhimman luo jos olisin mennyt, olisi tarkastus jo pidetty ja sinä luultavasti istuisit raudoissa. Minä en tahdo sinulle mitään pahaa, sitä varten minä tulin tänne vallesmannin puheille ensin — ajattelin, että eiköhän vallesmanni keksi jotain keinoa, miten asia saataisiin menemään niin, ettei sinulle tulisi mitään pahaa. Sinun hyvääsi minä katson. Minä en tahdo kenellekään mitään pahaa. Koetetaan nyt kolmin miehin neuvotella, miten tämä asia saataisiin menemään niin, ettei tule mitään melua. Eiköhän ole parasta, että käydään katsomassa sinun ranta-aittasi ja saraimessasi, että mitä siellä on ja annetaan muidenkin nähdä, että lakkaavat puhumasta siitä, että sinulla on salattua laivarikkotavaraa. Onhan suuri häpeä koko saarelle, että ruunun miehestä kulkee niin rumia juttuja!

— Entäs sinusta itsestäsi!, sanoi Kallu mahdollisimman hiljaa.

— Jaa — kyllä minä olen valmis näyttämään kaiken ja saan todistukset kauppiailta minä päivänä hyvänsä, mitä keltäkin olen ostanut. Toistahan se on sinun! — Ja mitäs tässä turhaa puhutaan. Jos vallesmanni ei halua ryhtyä mihinkään, niin minä menen tullivanhimman puheille. Kyllä se mies tietää mitä tekee. Lakihan se on siinä kohdassa selvä, nimittäin merilaki, että jos tullimies pyytää virka-apua vallesmannilta ja vallesmanni ei anna —

— Minä annan kyllä virka-apuani teille molemmille, sanoi vallesmanni korkealla äänellä. — Lurjukset!

Hemma nousi seisomaan. Näytti siltä, että hän aikoisi lähteä.

— Istukaa paikallanne, tullimies!, komensi Markus. — Jaa, ehkä on parempi, että puhuttelen perämiestä kahden kesken ja panen teidät siksi aikaa talteen. Minä tarvitsen vielä teitä molempia.

Näin sanoen nousi Markus tuolistaan ylös, ohjasi Hemman keittiöön, lukitsi kamariin vievän oven, otti avaimen taskuunsa, sanoi Miinalle: "Pidähän silmällä tätä tullimiestä, ettei pääse karkaamaan", lukitsi myös eteiseen vievän keittiön oven, pani avaimen taskuunsa ja tuli takaisin virkakammariinsa, istuutui jälleen tuoliinsa ja sanoi Kallulle:

— Sanohan nyt ihan suoraan, paljonko ja mitä lajia sen suolalaivan tavaraa sinulla on? Minä kirjoitan tässä luettelon. Tullimiehen kanssa tässä jo luettelo tehtiin.

Seurasi parinkymmenen sekunnin äänetön hetki, jolla aikaa Pelto-Kallu ennätti kuvitella jos jonkinlaisia mahdollisuuksia. Hänhän ei oikeastaan tietänyt mitään siitä, mitä tässä oli aikaisemmin tapahtunut tullimiehen ja vallesmannin välillä. Kallu ajatteli, kuultuaan vallesmannin puhuvan luettelosta, joka on tehty tullimiehen kanssa, että se voi olla luettelo siitä, mitä tullimies itse on varastanut. Onkohan tuo tunnustanut ja tehnyt luettelon ilman tarkastusta? Ei! Sitä se ei ole tehnyt. Sillä pejuonilla taitaa olla — ja onkin — jotain tietoja siitä, mitä minulla on ja on luetellut, mitä luulee tietävänsä, tai mitkä määrät mitäkin tavaraa on minulla nähnyt ja nyt minun muka olisi täydennettävä luetteloa. Sitä se on! Mitään muuta se ei luultavasti ole. —

— No! Antaapas tulla vain!, kehoitteli vallesmanni, kynä valmiina kirjoittamaan.

Kallu siristeli oikeaa silmäänsä, istui kumarassa, käsivarret polvilla ja sormet vuoroin ristissä ja vuoroin sormenpäät vastakkain ja väliin hän naksutteli sormiensa niveliä ja koetti vanhaa keinoaan, ymmärtää tahallaan väärin kysymyksen. Kieräilevään tapaansa hän siis vastasi:

— Jaa — että Hemma on jo tunnustanut ja tehnyt luettelon? Minun olisi kuultava se luettelo — enhän minä muuten voi sitä oikoa, tai lisäellä — enkä minä totta puhuen — mitään hänen asiaansa tiedäkään! Vallesmanni lukee nyt sen luettelon, niin sittenpähän näen, tiedänkö minä mitään siihen lisätä vai en.

Silmänräpäyksessä oli Markus pystyssä ja komensi Kallua hampaittensa välistä sihisten ja kaapaten ruoskan oikeaan kouraansa:

— Takki päältäsi pois! Paikalla! — Niin! — Istu istu! — Niin — tässä on minulla luettelo ja luen siitä lakipykäliä sinun harteihisi! Sinä luontokappale!

Hän tarttui vasemmalla kädellään Kallua niskasta kiinni, painoi pään entistäkin kumarampaan ja löi Kallua solmuruoskalla harteihin kymmenkunta kertaa ja kysyi: "Joko riittää luettelon lukeminen?! Vai ei vielä!" ja iski taas kymmenkunta kertaa ja kysyi uudestaan:

— Jokohan alat puhua!? Sanohan nyt omasta suustasi, minkälaista tavaraa sinä varastit suolalaivasta sillä aikaa, kun tullimies, tämä Hemma, makasi humalassa kajuutassa?! Minä olen nyt kahteen kertaan lukenut sinun selkääsi tämän luettelon. Pitääkö minun vielä jatkaa? No!

— Hemma on vikapää kaikkeen!

— Mihin kaikkeen?!

— Jos ei Hemma olisi maannut humalassa, en minäkään olisi joutunut menemään sinne laivaan. Hemmassa kaikki syy on!

— Minä en nyt kysele, kuka on syyllinen, vaan mitä suolalaivan tavaraa sinulla on?

Vallesmanni istui jälleen tuolillaan, kynä paperilla, valmiina kirjoittamaan. Ruoska oli valmiina pöydän kulmalla.

Kallu istui myös jälleen entisessä asennossaan, liivisillään. Hän katseli vallesmannin kynänvarren yläpäähän molemmat silmänsä karsaina ja alkoi:

— Saraimessa on vokkaraakapurje ja molemmat vokkamärssypurjeet. Ranta-aitassa on isoraakapurje ja isot märssyt. Ei minulla muita purjeita ole, vaikka kuoliaaksi ruoskisit! Saatana!!

— Älä kiroile!

— No mitä tässä muutakaan osaa tehdä!

— Eikö muita purjeita ole!?

— Ei ole — johan sen sanoin!

— Laivastahan puuttui sinä aamuna myös perämaston purjeet!

— Jaa — ne minä unehutin. — Perämaston purjeet ovat saraimessa.

— Entä köydet ja lokit?

— Ne ovat kaikki hyvässä järjestyksessä siellä missä purjeetkin.

— Kuka oli sinulla apuna?

— Muija oli mukana molemmilla kerroilla.

— Minä en vie sinua enkä muijaasi käräjille, usko se, mutta jos vielä mitä hyvänsä sinua vastaan ilmaantuu kannetta ja ilmiantoja tai valituksia, niin ruoskaa saat! Minä en tutki tästä lähin — ruoskaa annan. Minä en lähde kenenkään kanssa tästä lähin käräjöimään! Ruoskaa annan! Lautamies ei tule tästä puoleen tässä piirissä hyötymään. Tämä ruoska on nyt lautamiehenä sekä lakina! Pane mieleesi se — jos sinua enää perämiehenä tarvitsen. Taitaa olla parasta, että annan sinulle eropassin samalla.

— Älä hyvä vallesmanni tee sitä! Ruoski vaikka joka päivä, mutta anna olla perämiehenä, johan minulle nauraisi koko maailma, jos minä mistaisin ammattini! Älä hyvä vallesmanni erota minua!

— "Hyvä vallesmanni!" — Kyllähän sinä nyt osaat puhua, mutta kunhan olisin kulkemassa perässäsi näkymättömänä tuolla kylällä, niin taitaisin kuulla toisenlaista virttä laulettavan!

— Ei hyvä vallesmanni! En koskaan ole vallesmannista puhunut ainoaakaan pahaa sanaa, enkä puhu!

— Saadaanpas nähdä! Saadaanpas nähdä. Minulla on hyvät korvat! Minä kuulen kaikki! Kyllä minun korviini tulee, mitä sinä missäkin haastat. Sinun puheesi ne nopeimmin tänne tulevatkin! On tuota kuultu! — No — jääköön nyt tämä sikseen. Minä annan tämän kerran anteeksi, mutta sillä ehdolla, että tulet ottamaan yhden viikon ajalla joka aamu selkäsaunan. Niin, jos siihen suostut, saat jäädä virkaasi.

— Suostun vaikka kuukauden ruoskiin, kunhan saan jäädä.

Vallesmanni laski tullimiehen keittiöstä ja Kallun sinne ja sanoi:

— Sinä Kallu olet nyt täällä keittiössä niin kauan kuin minä sinua kutsun.

Sitten meni Markus tullimiehen jälessä virkahuoneeseensa.

— Teitä, vanhaa miestä, on minun sääli ruoskia, mutta se minun nyt on tehtävä. Muuten tällä saarella menevät kaikki asiat päin helvettiä. Mutta sitä ennen pari kysymystä: Onko teidän mielestänne tämän perämiehen, Kalle Peltolan saraimessa tai ranta-aitassa, tai missä kätkössä hyvänsä, jotain suolalaivasta varastettua, tai mistä laivasta hyvänsä? Vastatkaa heti!

— Ei.

— Oletteko te ihan varma siitä?

— Ihan varma.

— Voisitte vannoa sen?

— Milloin hyvänsä!

— Vannoa sen?

— Vaikka vannoakin! Vaikka vannoakin!

— Teidän valallenne en minä anna mitään arvoa! Kuuletteko! Enkä teidän puheillenne! Ennen maailma synnyttää märehtivän kärpäsen, kuin totuuden puheen teidän suuhunne! Vaikka nyt — luultavasti sinne keittiöön kuului, mitä täällä äsken tapahtui perämiehelle — vaikka te nyt olettekin valallanne peruuttanut kaikki ilmiantonne perämiehen suhteen, ette te sillä ole pelastanut nahkaanne. Riisukaapa takkinne! No niin. Tuonne noin sohvalle voitte sen asettaa siksi aikaa, perämiehen takin viereen. — No niin. Seisokaapa nyt hiljaa vähän aikaa!

Ruoskan siimat vingahtelivat taas ilmassa. Hemma sai iskuja harteisiinsa ja myös käsilleen, joilla hän koetteli estää iskuja. Erään sivalluksen hän sai poskelleen, koettaessaan väistää iskua kumartamalla äkkiä alas. Täsmälleen kymmenen ruoskan iskua sai Hemma. Sitten istuutui Markus jälleen, asetti ruoskan pöydän kulmalle ja sytytti sammuneen sikarinsa ja veti monta savua, ennenkuin alkoi jutella Hemmalle.

— No niin. Ehkä käytte taas istumaan. — Perämiestä vastaan ei nosteta mitään juttua — vai mitä?

— Niin — no — mitäs jutun nostamista siinä on, kun ei hän kerran ole tehnyt mitään rikostakaan.

— Sitähän minäkin. Ja nyt toinen kysymys: Te taidatte nyt jo ymmärtää, että tästä lähin nostetaan käräjäjuttuja tässä piirissä vähemmän kuin ennen.

— Se on vallesmannin asia se.

— Niin on. Ja jos te tulette tänne minun luokseni ilmiantajana, niin keskustellaan tämän ruoskan nimessä. Ja jos te rupeatte jotakin toista tietä, mitä hyvänsä, juonittelemaan minua vastaan, käy teille huonosti. Sen te taidatte ymmärtää?

— Ei minulla ole mitään vallesmannia vastaan…

— Saadaanhan nyt nähdä! — Niinkuin sanottu, harvenevat tästä lähin käräjämatkat, mutta jos teidät, tai kuka muu tullimies tai kuka hyvänsä, tavataan tästä lähin virkatoimessaan humalassa ja makaamassa, tuli ruoskat ja virka meni — mutta käräjämatkaa ei tullut. — Perämies hoi! Tulkaahan tänne!

Perämies ilmaantui heti.

— Käy istumaan, perämies.

Sitten painoi vallesmanni sitä sähkönappulaa, joka soitti Miinan saapuville.

— Tuohan Miina tänne kolme ryyppylasia!

Itse Markus haki rommipullon, kaatoi ryypyt ja sanoi:

— No — terveeks miehet! ja ryypyn jälkeen: — Nämä olivat nyt oikeat piiskaryypyt, ruoskan vihkiäisryypyt — hehehehe!

Jo nauroi Hemmakin, ei siitä syystä, että hänellä olisi ollut jotakin mielihyvää, vaan vanhasta tottumuksesta. Niin kauan nimittäin, kun hän valtiota oli palvellut, oli hän osannut aina hymyillä ja nauraa, jos esimies, tai se, joka milloinkin esimiehen sijainen oli — tällä kertaa vallesmanni — nauroi, tai sanoi jotakin mukavaa. Perämies ei sitä hyödyllistä luonteenominaisuutta ollut ennättänyt vielä hankkia — hänhän oli palvellut valtiota — se on vallesmanniaan — vasta niin lyhyen ajan ja jostakin syystä ei hän sitä taitoa oppinut koskaan.

Ryyppyjen jälkeen sanoi vallesmanni:

— No — kuinkas sitten tehdään niiden suolalaivan tavaroiden kanssa.

Silloin vilkastui perämieskin ja sanoi:

— Niin kuinkahan niiden kanssa tehdään, ja Hemma lisäsi:

— Eihän ne voi tämän Kallunkaan huostaan jäädä?

— Eipä tietenkään, sanoi vallesmanni. — Minä olen tässä asiaa miettinyt ja tullut siihen päätökseen, että tämä perämies lähtee ensi yönä purjehtimaan maan taa ja ottaa lähtiessään kaiken sen varastetun tavaran minun jahtiini — purjehtii yön Mustankallion tienoilla länsirannikolla ja on löytävinään meressä ajelehtimassa jotakin sen suolalaivan jäännöksiä, mastoja, ynnä muuta, ja löytävinään nämä purjeet, köydet ja lokit, tuo ne aamulla märkinä satamaan ja kutsuu teidät, tullimiehet, tarkastamaan ja takavarikoimaan tavaran. Tehkööt tullimiehet sitten lain mukaan.

— Mutta eipä tämä taida niin mennä, arveli perämies.

— No miksei?

— Näkihän sen koko saaren kansa silloin seuraavana aamuna, että osa purjeista oli pois. Kuka sitä uskoo, että ne nyt enään ovat meressä ajelehtimassa laivan kappaleiden seassa?

— Ensiksikin. Onko välttämätöntä, että te ilmoitatte takavarikoitavaksi sen suolalaivan irtaimistoa? Sinähän löydät merestä sen tavaran! Toiseksi: Tämä tässä oleva tullimies menee takuuseen siitä, että takavarikoiminen tapahtuu lain ja sääntöjen mukaan, ilman mitään kieroja sivutarkoituksia.

— Se taataan kyllä, sanoi Hemma.

Miehet, Hemma ja Pelto-Kallu, saivat lähteä ja monina vuosina, kesäisinä päivinä rantakäräjillä, talvisin hylkeenpyyntiretkillä, teltissä illalla, missä milloinkin, kertoiltiin saarelaisten kesken tästä tapauksesta, Sika-Hemman ja Pelto-Kallun selkäänsaannista ja suolalaivan hämäräperäisistä, kadonneista purjeista, köysistä ja lokeista, mutta kukaan ei niistä, enemmän kuin selkäänsaannistakaan osannut sanoa mitään varmaa.

* * * * *

Vallesmanni siirtyi syömään myöhästynyttä päivällistään.

Miina toi tarjottimella soppavadin pöytään.

Sitten hän jäi seisomaan, ikäänkuin hänellä olisi ollut asiaa.

— No — mitäs Miina —

Miina riiputti tarjotinta molemmissa käsissään esiliinansa päällä, pyöritteli kahtaapäin yläruumistaan ja pää kallellaan alkoi jutella:

— Sitä vain, että mitenkäs vallesmanni uskalsi löydä Pelto-Kallua, joka on saaren vahvin mies? Sinä taidat olla vielä vahvempi!

— Totta varmaan!

— Se oli hyvä, että Pelto-Kallu sai selkäänsä!

— Oliko se sinusta hyvä!? Sinunhan pitäisi itkeä siitä, olla suruissasi Kallun puolesta!

— Minä en pidä Kallun puolta! Kallu sai, mitä pitikin. Minä olen ollut Kallulle paha jo monta päivää. Se tahtoo aina tulla minun kanssani, niin minä sanoin yhtenäkin yönä, viime viikolla, että rankaisisi sinuakin joku, vaikka Jumala, jos ei muut pysty, niin se ilkkui, ettei sitä miestä olekaan, joka hänen nokalleen hyppää. Tuolla tavalla se sanoi! — Minua nauratti, niin että olin haljeta, kun kuulin, miten sinä ruoskit Pelto-Kallua! Se oli oikein sille mokomallekin! Ja tuo tullisökäri! Olisitpas nähnyt, miten se raukka vapisi, kun kuuli ruoskan läiskäykset! Se oli väärin, että sinä löit vanhaa miestä. Niin oli!

— Vai niin! Mitä minun olisi pitänyt tehdä?

— Jättää lain käteen!

— Ruoska oli hänellekin huokeampi! Tästä lähin käydään lain edessä harvemmin — saat sitä ruoskaa sinäkin, jos jotakin vilppiä ilmaantuu.

— Herra Jumala kuitenkin! Taitaa tulla hulluksi, niinkuin se entinenkin, sanoi Miina ja meni keittiöön Markuksen makeasti nauraessa.

* * * * *

Seuraavan yön ohjelman näytteli Kallu hyvin ja tuli aamulla saamaan ensi osan viikon kestävästä rangaistuksestaan — tuli ruoskittavaksi kuin koira. Vielä seuraavanakin aamuna tuli hän ruoskittavaksi, mutta Markus jätti hänet ja sanoi:

— Saat mennä, joutava! — En ilkeä sinua joka päivä ruoskia!

Niin vähällä ei Markus kuitenkaan päässyt.

Vielä samana kesänä ilmaantui uusi tapaus, joka aiheutti ruoskimisen, Kallun rikos, joka siinä määrässä kuohutti Markuksen mieltä, että hän nautti ruoskimisesta ja siitä, että sai viskata Kallun eteen pöydälle erokirjan perämiehen virasta.

Tapaus oli tämänlainen:

Oli jo elokuun loppupuoli.

Markus oli päättänyt järjestää luonaan juomingit tullivanhimmalle, luotsivanhimmalle ja molemmille loistonpäälliköille. Kaikki nämä olivat entisiä merikapteeneja, vallasväkeen kuuluvia ja siis miehiä, joiden kanssa Markus katsoi voivansa seurustella tarvitsematta peljätä varsin pahaa alentumista.

Kallun oli hän lähettänyt hakemaan juomatavaroita mantereelta, kaupungista.

Kallu oli lähtenyt aamulla varhain hyvän länsituulen puhaltaessa.

Oli laskettu, että hän ennättää samaa tuulta takaisin ennen iltaa.

Saapui ilta, vaan ei saapunut Pelto-Kallu.

Kului yö ja oli jo toinen päivä, helteinen ja miltei tyyni, heikko läntinen puhalteli.

Markus istuu Venekalliolla.

On saapunut jo toinen iltapäivä.

Meri on yhä tyyntynyt.

Venekalliolla on Markuksen rakennuttama uimahuone. Sen luona hän istuu ja katselee merelle.

Meri on harvinaisen tyhjä.

Ensi aluksi hän ei näe mitään, mutta lopulta keksii hänen silmänsä kaukana idässä valkean purjeen. Hän nousee seisaalleen paremmin nähdäkseen.

Todellakin!

Jahti purjehtii siellä kuin ohjaamattomana.

Se on nyt kulkenut sivutuulta, jolloinka länteen painuvan päivän säteet heijastuivat purjeista ja tekivät ne hohtavan valkeiksi ja juuri sillä hetkellä hän sen älysi. Yhä vielä hohtavat purjeet valkeina, mutta nyt alkavat tummeta, muuttua sinisen harmaiksi. Jahti näyttää nyt purjehtivan myötäistä, Hetken perästä alkaa taas purje paistaa valkealta. Äsken kulki jahti oikealle, etelään, nyt se kulkee vasemmalle, pohjoiseen, kääntyy päin tuulta ja alkaa taas mennä etelään.

Merkillistä!

Jahti näyttää kulkevan ohjaamattomana.

Luotsipaikalta on nähtävästi jo ennen häntä huomattu tuo harhailija, koska parhaillaan luotsivene purjehtii ulos satamasta ja ohjaa kohti harhailijaa, joka on kaukana, monien kilometrien päässä idän alla. Kuluu tunnin verran, ennenkuin luotsivene on sen luona. Sen jälkeen alkaa hiljainen luoviminen satamaa kohti. Sekä luotsivene että jahti luovivat hyvin heikossa tuulessa. Ne pääsevät satamaan vasta aamupuolella yötä. Aamukahvia tuodessaan on Miinalla täydet tiedot asiasta:

Lähelle tultuaan olivat luotsit tunteneet jahdin: "Tämähän on meidän saaren vallesmannin jahti, mutta missäs perämies on?", olivat kysyneet, mutta kun pääsivät jahdin luo ja menivät siihen sisään, niin löysivät Kallunkin: Hän makasi humalassa ohjauspaikan pohjalla. Kallu oli purjehtinut toista vuorokautta ja juonut paluumatkallaan kaikki pullot tyhjiksi. Luotsit olivat tuoneet jahdin satamaan, panneet sen ankkuriin, käärineet purjeet ja saaneet Kallun sen verran hereille, että hän kykeni astumaan jollaan, mutta ei kyennyt mitään selvittämään eikä edes kävelemään kotiinsa makaamaan — sinne oli oman saraimensa seinustalle, varjopuolelle, pilvekseen, tupertunut ja makaa kuulema siellä vieläkin, vaikka päivä on jo korkealla.

Niin oli Miina kertonut ja synkkänä oli Markus kuunnellut ja heti kahvin juotuaan oli hän kirjoittanut perämiehelle erokirjan. Sitten oli käynyt tavanmukaisella uinnillaan, syönyt aamiaista ja lähtenyt kävelemään pitkin Rantakujaa, joka kulkee ohi perämiehen saraimen. Omin silmin oli Markus nähnyt, kuinka Kallu veteli unta saraimen seinustalla kellon käydessä jo yhtätoista. Siinä oli paljon katselijoita, lapsia, naisia, miehiä. Toisia tuli, toisia meni. Ei viitsinyt Markus kauan siinä seisoa, vaan läksi kotiinsa. Miinan mukana lähetti Markus Kallun vaimolle sanan, että Kallun on tultava vallesmannin puheille heti kun kotiinsa ilmaantuu.

Kello kolme iltapäivällä seisoi Kallu vallesmannin edessä kurjan näköisenä, silmät pöhöttyneinä ja pää kipeänä.

— Sinulla on ollut pitkä matka, Kallu?, sanoi vallesmanni.

— Hullustihan sen kävi — tämän matkan kanssa.

— Ja tästä saat sinä tervetuliaisia!

Markus sieppasi ruoskan ja alkoi sillä suomia Kallua.

— Käyhän istumaan! — ärjäisi Markus sitten. Kallu totteli nöyränä.

Markus veti auki pöytälaatikkonsa ja otti sieltä jo valmiiksi kirjoittamansa paperin, joka oli pantu vaaleanruskeaan isoon kirjekuoreen ja ojensi sen Kalulle.

— Lue.

Kallu otti kuoresta ison virallisen arkin. Hän ei itse osannut kirjoittaa kuin nimensä, mutta lukea hän osasi toisen kirjoitusta. Paperiin oli kirjoitettu muun muassa:

"— — — ja on perämies Kalle Peltola näistä usein mainituista syistä vapaa virastaan tästä päivästä alkaen. Saarelaispiirin vallesmannin konttorissa elokuun yhdeksäntenäkolmatta päivänä vuonna kahdeksantoistasataa ja yhdeksänkymmentä.

M.A.L. MARKULIN."

Kun Kallu oli paljon juonut, purjehtinut humalaisena merellä ja oli nyt pahassa kohmelossa, sekä saanut lisäksi selkäänsä ja kaiken päälle, tai oikeammin kaikesta tuosta seurauksena oli hermoiltaan uupunut, alkoi hän itkeä nyyhkytellä saatuaan viimeinkin, kirjain kirjaimelta ja sana sanalta kirjeen luetuksi ja sen hirveän sisällön sekavassa päässään tajutuksi. Jos hän olisi ollut selvä, olisi hän ruvennut pyytämään anteeksi — "Hyvä vallesmanni, anna vielä tämä kerta anteeksi!" — ja olisi tämä vanha, jo usein tavaksi tullut rukoilu vain paaduttanut toisen sydäntä ja erotuomio olisi jäänyt varmasti voimaan, ja sille olisi haettu maakuntavanhimman vahvistus, oikea, laillinen erokirja, eikä vain peloke, niinkuin tämä erokirja todellisuudessa vain olikin. Mutta kun Kallu nyt vain itki, täysikäinen mies, itki niin, että hartiat tärisivät, otti Markus paperin pois hänen hyppysistään, repi sen kappaleiksi ja viskasi paperikoriin. Kallu tuskin tajusi mitä tapahtui. Hän niisteli nenäänsä ja itki saamatta sanaa suustaan. Se oli hänen tapansa oikeen pahan humalan jälkeen, varsinkin jos lisäksi tuli jotakin, jonka hän vielä jaksoi tajuta onnettomuudeksi, niinkuin nyt tuon paperin.

— Mene kotiisi makaamaan, Kallu! — sanoi Markus hänelle. Tämän sai Markus toistaa useaan kertaan, ennenkuin Kallu ymmärsi, mitä hänelle sanotaan ja meni — ei kuitenkaan kotiinsa, sillä sinne hän ei siinä tilassa tohtinut mennä, vaan metsään, ja nukkui siellä seuraavaan aamuun asti ja ilmaantui noin kello viiden tienoissa vallesmannin keittiöön pyytämään Miinalta aamukahvia ja ruokaa.

VI luku.

KOULUMESTARI.

Markuksen saarelaiskesät olivat hauskoja, mutta levottomia. Hän nimittäin pelkäsi tarkastusta, sillä hänen arkistonsa ja kansliansa ei ollut koskaan niin järjestyksessä, että olisi hyvällä mielellä voinut ottaa vastaan tarkastajan. Kun syksy saapui, poistui häneltä tämä pelko, sillä hän tiesi, että mitä pimeämmäksi ja myrskyisemmäksi aika muuttuu, sitä vähemmän on pelkoa, että maakunnan hallituksesta kukaan voi lähteä hänen piiriinsä tarkastusmatkalle. Niitä tehtiin vain kesällä. Eräänäkin kesänä, Markuksen odottamatta, oli jo aamulla varhain satamaan ankkuroinut valtion laiva ja maihin oli kaloja ostamassa käyneen kokin mukana tullut tieto, että laivassa on korkeita isäntiä, itse maakuntavanhin seurueineen tarkastusmatkalla, mutta että isännät nukkuvat vielä. Rannassa oli sattumalta myös Kallu ja hän läksi heti viemään tätä tietoa vallesmannille.

Vallesmannilassakos kiire alkoi.

Kallu harjasi vallesmannin paraatipukua pihalla ja kiilloitti sitten hänen kenkänsä.

Markus itse ajoi partaansa ja välillä sydän kurkussa avasi milloin tilikirjansa, milloin päiväkirjansa ja havaitsi, ettei kumpikaan ole kunnossa.

Hän sekoitti partasaippuaa, saippuoi osan partaansa ja taas tarkasteli papereitaan.

Ei mitään ennätä enää korjata!

Menisi vähintään kaksi päivää ennenkuin kirjat olisivat edes välttävässä kunnossa — ja nyt ovat tarkastajat täällä viimeistään puolen tunnin perästä!

Markus kiroili laiminlyötyjä pitkiä kesäpäiviä ja pitkiä talvikuukausia!

Hän päätti tästedes tehdä joka päivä työtä!

Joka päivä — säännöllisesti!

Parranajosta ei tahtonut tulla mitään. Hän tuiski Miinalle, että tämä muka oli tuonut hänelle kylmää partavettä, vaikka hän itse oli kirjojensa ääressä vavistessaan jäähdyttänyt partaveden.

Parta oli vielä ajamatta, kun Miina toi aamukahvia.

— Vie pois kahvi! Johan minä sanoin, etten huoli kahvia! Minähän sanoin, että tuo kuumaa partavettä! Etkö sinä enää kuule puhetta, vai mikä sinuun on mennyt! Tuo kuumaa partavettä! Kuumaa partavettä! Herra Jumala! Kuinka sinä olet hidas.

Lopulta oli parta kuitenkin ajettu ja pukeutuminen alkoi.

Kallu auttoi pitkää virkatakkia päälle ja pitkää kultakahvaista miekkaa takin vasemmasta taskusta takin alle riippumaan. Komea kahva jäi näkymään taskun suun yläpuolelle ja kullattu tupen kärki jäi riippumaan takin liepeestä alaspäin. Kengät kiilsivät moitteettomasti. Ison peilin edessä Markus vielä korjaili kaulustaan ja kaulanauhaansa ja asetteli sopivaan asentoon komean paraatikypärinsä. Sitä sanoivat toiset saarelaiset kiikkutuolihatuksi, toiset enkelismannin amiraalinhatuksi. Kummatko lienevät olleet oikeassa, sen ratkaisuun ei nyt ollut aikaa.

Markus pukeutui paraatipukuunsa harvoin — oikeastaan ensikertaa eläissään ja hän liikkui siinä kankeasti. Vielä kerran hän meni peilin eteen. "Komea mies! Tässä on sitten saakurin komea mies!", saneli hän peilissä olevalle kuvalleen. Hän kohenteli vielä kerran kypäriään ja havaitsi sen sopivan sangen hyvin leveän otsansa, lihavien kasvojensa, vaaleiden hiustensa, tummien, ohimoilta vinosti ylös kohoavien kulmakarvojensa ja tummanruskeiden ylöspäin väännettyjen vankkojen viiksiensä ja harmaansinisten silmiensä väreihin.

Peilin edessä hän veti käsiinsä valkeat sormikkaansa ja samalla harjoitteli kumarrusta ja oikean sormikkaan riisumista tervehtimistä varten — tyhjä sormikas vasempaan käteen, joka nojaa miekan kahvaan — kantapäät kop! — ja sitten kumarrus — mutta onko komea kiikkutuolihattu silloin kainalossa, kädessä vai päässä? Siinä kysymys! Auta armias Jumala! Maakuntahallituksessa oli hän usein nähnyt tähän verrattavia tapauksia — vallesmannien käyntejä ynnä muita — mutta ei ollut osannut silloin ajatella, että itse joskus tarvitsisi niissä tilaisuuksissa tehtäviä liikkeitä osata, eikä ollut katsellut ja pannut mieleensä.

Hän hikoili ja puhkui.

Hän meni kaapilleen ja otti rohkaisuksi hyvän konjakkiryypyn, sytytti sikarin ja sitten läksi.

Kävellessään läpi kylän satamaa kohti tunsi hän kateutta kalastajia ja kaikkia niitä saarelaisia kohtaan, joiden luona ei käy virkatarkastajia. — "Voi te onnelliset ihmiset!", huokasi hän. — "No — huomenna on tämä kaikki ohi! Kestä nyt tämä päivä, kestä nyt tämä hirmuinen päivä!", hoputteli hän itseään. Hän tunsi ihan tukehtuvansa kuumuuteen ja ahdas ja outo virkatakki esti hengitystä eikä siitä voinut avata nappiakaan — päinvastoin oli vielä kerran tarkastettava, ovatko ne kaikki kiinni. Kiinni ovat.

Rantaan olivat kokoontuneet saaren kaikki arvohenkilöt: Pappi, kirkkoneuvosto, kunnan esimies, kunnallislautakunta, koulun esimies, lautamies, tullimiehet, arvokkaimmat perheenmiehet ynnä muita — puhumattakaan naisista ja lapsista, joita seisoi siellä ja täällä lähimmillä porteilla ja ranta-aittojen seinustoilla, siellä missä miehet, tavallisesti rantakäräjiä istuivat. Myöskin oli rantaan kokoontunut — tavallisuuden mukaan, — parvi koiria, jotka jo olivat alkaneet juhlatappelunsa.

Arvomiehet olivat kokoontuneet luotsisillalle — luotsit ja tullimiehet juhlapuvuissaan.

Vallesmanni käveli läpi miesjoukon arvokkaana ja siellä ja täällä kohoili lakkeja ja kuului: "Hyvää huomenta", mutta hän ei vastannut. Perämies käveli hänen jäljessään. Luotsisillan portaiden juuressa oli vallesmannin jahdin jolla. Siihen nyt laskeutui vallesmanni ylhäisenä kuin amiraali konsanaan. Jolla nousi miltei pystyyn, eikä tasapainoon asettunut sittenkään, vaikka perämies istui keulapiitalle ja vaikkei perämieskään mikään pieni mies ollut — päinvastoin saaren isoimpia, mutta mihin hän piisasi vallesmannille, joka niihin aikoihin painoi satakymmenen kiloa.

Istuessaan jollansa perällä ja vedellessään savuja sikaristaan katseli Markus surullisena perämiestään, joka souteli levollisena. Perämies ei aavistanut, mistä tuo surullinen ilme oli kotoisin. Hän ei tiennyt, että vallesmanni parhaillaan toivotteli itselleen: "Olisinpa korkeintaan vallesmannin perämies tällä saarella! Tai mikä hyvänsä, jolla ei ole kansliaa ja arkistoa hoidettavanaan."

Tällä välin olivat korkeat vieraat ennättäneet laivalla jo jalkeille.

Itse maakuntavanhin istui tilavassa korituolissa laivan peräkannella ja pari virkamiestä hänen läheisyydessään.

Nykyinen maakuntavanhin oli vasta äskettäin virkaansa kohonnut. Hän oli parhaassa iässä, Markuksen ikäinen, vieläpä hänen entisiä hyviä ystäviään, ollut Markuksen mukana monilla purjehdusretkillä entisaikoina. He olivat juoneet kerran Markuksen jahdin kajuutassa veljenmaljatkin.

Hän otti Markuksen vastaan ystävällisesti ja esitteli läsnäolevat virkamiehet — maakunnan rahastonhoitajan ja sihteerin.

— Mitä saarelaispiiriin kuuluu — hyvää varmaankin?

— Täällä on hyvin rauhallista…

— Käräjämatkoja luultavasti hyvin harvoin?

— Hyvin harvoin, viimeaikoina, ja muulloinkin. Joitakin mitättömiä tilariitoja.

— Ja vanhana purjehdusihmisenä viihdytte te vallesmannina täällä hyvin?

— Kiitos — oikein hyvin.

* * * * *

Laivaan soutivat myös kunnan viralliset edustajat, kunnan esimies ja kunnallislautakunnan esimies. Vallesmanni esitteli heidät maakuntavanhimmalle.

— Jaaha, jaaha. Onko kunnan virkamiehillä mitään valittamista tai mitään toivottavaa?

— Olisihan sitä valittamista paljonkin ja siitähän täällä on usein miesten kesken ollut puhetta, että eiköhän tänne saataisi tullivapautta kaikelle ruokatavaralle, mitä tuodaan Virosta?

— Kirjoittakaa anomus! Kirjoittakaa senaattiin anomus, muuta en voi nyt tällä kertaa neuvoa. Teidän vallesmanninne varmasti liittää siihen puoltolauseensa ja minä koetan tutustua asiaan myös ja luultavasti tulen puoltamaan anomusta. — No miten on köyhäinhoidon kanssa? Taitaa tuottaa paljo rasituksia näin pienelle kunnalle?

— Köyhäinhoitoa ei ole. Ei se rasita kuntaa —

— No!?

— Kunnan vaivaisia ei ole.

— Entä onko velkaa kunnalla?

— Ei ole velkaakaan. Omilla on tultu toimeen — ja valtion avulla.

— Harvinainen kunta!

* * * * *

Soudettiin maihin.

Luotsisillalla tervehti maakuntavanhin kädestä pitäen paitsi pappia ja lukkaria, myös saapuvilla olevia isäntämiehiä. Vuosikausia kulki tästä tapauksesta maine saarella ja usein sitä mainitaan vielä tänäkin päivänä: "Siinä se oli oikea maakuntavanhin! Niin alhainen! Oikea kansan mies! Tervehti kaikkia kädestä, ketä oli sillä kertaa luotsisillalla ja kyseli vointia — yksin Juonaan Lutviltakin!" —

Maissa tarkastettiin koulu, kirkko ja kunnantuvalla pidettiin kokous, jossa oli saapuvilla kunnallislautakunta, lautamies ja joukko kunnan arvokkaimpia miehiä.

Sen päätyttyä oli laivalla aamiainen, johon vallesmanni oli kutsuttu osaa ottamaan.

Sen aikana sanoi maakuntavanhin, Markukseen kääntyen:

— Vallesmannilla kai on kanslia ja arkisto järjestyksessä?

— Ilmoitan kunnioittavimmin, että muutamat viimeisimmät virkakirjeet —

— Niin niin — mutta yleispiirtein…

— Yleispiirtein — tyydyttävässä kunnossa — rohkenen sanoa, että olen tehnyt parhaani.

— No — ennätämmehän vielä nähdä. — Oikeastaanhan tämä oli puolittain huvimatka. Meidän olisi käytävä heti tämän jälkeen tarkastamassa tätä saarta noilta korkeilta vuorilta, sitten uinti tuolla ihanalla hiekkarannalla, sitten päivällinen, sitten parin tunnin lepo ja toivottavasti sen jälkeen meille jää hetkinen teidänkin osallenne, vallesmanni.

* * * * *

Olikin jo ilta käsissä, kun kokoonnuttiin vallesmannin pieneen kansliaan.

— Tämä on pieni soma huone!, lausui maakuntavanhin heti ja kun Markus alkoi levitellä kirjojaan ja papereitaan pöydälle tarkastettaviksi, lisäsi hän: Niitä me olemme nähneet kylliksemme kotona! Antakaa niiden olla! Me uskomme, että ne ovat kunnossa!

— Pyytäisin kuitenkin, että tuo tunnustus merkittäisiin tänne päiväkirjaan — jos rohkenen — muistoksi tästä käynnistä.

— Se käy kyllä laatuun!

Kirjoitettuaan päivämäärän ja nimensä kirjaan, kääntyi maakuntavanhin Markuksen puoleen ja sanoi:

— No niin. Se on tapahtunut ja kun virallinen ohjelma on nyt lopussa, tahtoisin lausua sinulle, vanha veikko, että sinä olet ollut koko päivän liian juhlallinen ja hikoillut kovasti, varsinkin vuorilla kiipeillessämme! Mitä hittoa sinä olet tämänlaiseen helteeseen pukeutunut tuonlaiseen pukuun! Salli minun komentaa itseäsi: Vie nyt kiireesti tuo virkatakkisi, silakanvartaasi ja amiraalilakkisi vaatekaappiin ja pane kevyempää yllesi!

* * * * *

Vallesmannin luona syötiin illallinen.

Sen jälkeen siirryttiin puutarhapöydän ympärille.

Kesäillan hämärä oli jo laskeutunut yli meren ja saaren. Pelto-Kallu oli saanut tehtäväkseen koristaa puutarhapöydän lähin ympäristö värillisillä paperilyhdyillä, joita Markus oli hankkinut juhlatilaisuuksien varalta.

Kun vallasväki saapui pöytään, olivat lyhdyt jo sytytetyt.

Vaalean harmaana, kuulakkaan vihertävänä, vilkkui meri puiden välitse. Ummikas kohahteli rantaan.

Punertavan siniselle idän yötaivaalle oli kohonnut kuu, joka valoi kultiaan mereen.

Pöydällä paloi muutamia kynttilöitä — olihan yö aivan tyyni — ja miesten istuuduttua pöytään ilmaantui Miina isoine tarjottimineen. Hän asetteli pöydälle teelaseja, sokeriastian, konjakkiputelin ja sikarilaatikon, kaatoi laseihin kuumaa teetä ja poistui.

* * * * *

Pari tuntia on kulunut.

Toiset lasit ja toiset sikarit ovat menossa.

Mieliala on korkealla.

Kaikki, Markus ylinnä, ovat laulumiehiä.

On juotu veljenmaljoja ja laulettu laulu toisensa jälkeen, viimeksi "Läksin minä kesäyönä käymään", josta Markus innostuu näin puhumaan:

— Kuulkaa veljet! Minä en voi koskaan kuunnella tuota laulua tulematta liikutetuksi. Minä sanon teille erään salaisuuden. Se koskee minun testamenttiani ja tätä laulua. Kun minä kuolen, niin löydetään minun pöydältäni suljettu kirjekuori, jossa on minun testamenttini. Kuulkaa veljet! Tämä on vakava asia! Minä olen täällä saaressa paljon miettinyt elämän kysymyksiä! Täällä on niin paljon aikaa! Kerran, eräänä kesäiltana, kun minä tässä istuin yksin ja soitin viululla tuota samaa laulua, välähti yhtäkkiä mieleeni, että tämä on minun hautauslauluni. Torvisoittokunnan on sitä hiljaa soitettava surumarssina, kun minua viedään hautaan! Tämän ainoan määräyksen tulee sisältämään minun testamenttini, minun viimeinen tahtoni, täydellä ymmärryksellä harkittu päätökseni.

* * * * *

Niin se meni sillä kertaa!

Onneksi eivät lähemmin tarkastaneet hänen papereitaan ja tilejään.

Niin!

Tileissähän jo silloinkin pilkisteli pienoinen epäselvyyden paholainen, vajaukseksi vai miksi häntä nimitettänee!

Epäselvyydet lisääntyivät vuosi vuodelta ja tuli kesiä, jotka muuttuivat hänelle suoranaisen kauhun ajoiksi.

Hän pakeni saaresta merelle ja asumattomiin saariin viikkomääriksi milloin hylkeenpyynnin milloin muulla nimellä ja varjolla. Usein hän pelkäsi pakoilemistaan alkavaksi mielisairaudeksi ja sitä se lienee ollutkin.

Minkä enemmän syysmyrskyt lähenivät, sen turvallisemmaksi hän itsensä tunsi.

Talvi oli sittenkin ja lopultakin ihanin aika! Marraskuun lopulta huhtikuun loppuun sai olla ihan varmasti rauhassa tarkastuspelolta.

Viisi levon ja rauhan kuukautta!

Markuksen talvet olivat todellakin levollisia ja rauhallisia, mutta eivät hauskoja.

Varsinkin marraskuu oli pitkä ja ikävä.

Silloin olisi ollut kyllin aikaa tehdä työtä, mutta hän ei voinut.

Viikkomääriä kestäneet myrskyt tekivät hänet kuin sairaaksi ja milloin sattui kauniita syyspäiviä, kuluivat ne toipumiseen.

Useat illat tuntuivat loppumattomilta.

Kello löi.

Mitä se löikään — vasta kuusi ja pimeän tulosta on kulunut kuin kokonainen ihmisikä.

— Miina hoi!

— No — mikäs on hätänä?

— Minulla on niin peiakkaan ikävä.

— Vai niin. Minulla ei ole.

— Miina — onko kello vasta kuusi?

— On, kuusi on jo.

— Mene kutsumaan perämies tänne.

— Heti paikalla!

Perämies sai semmoisina iltoina istua vallesmannin luona puoleenyöhön.

Eräänä sellaisena iltana, kello yhdentoista ja kahdentoista välillä, molempien ollessa monien lasien jälkeen kohtalaisessa humalassa, sanoi perämies, osoittaen sormellaan lasioviseen arkistokaappiin, jonka eräällä laudalla näkyi kaksi kalloa.

— Ovatko nuo kaksi kalloa sieltä Viiristä?

— Sieltä ovat.

— Mitkä silloin yks kerta tuotiin…

— Niin.

— Kuulehan! Minä sanon sinulle yhden asian.

— Sano pois vain.

— Sinä et saa suuttua, vaikka minä mitä sanonkin!

— En suutu!

— Minä en tykkää, että sinä pidät niitä kalloja täällä, eikä se taida olla laillistakaan — ihmisen luita pitää kaapissaan. Ei se ole laillista!

— Missä laissa se on kielletty?

— Kirkkolaissa tai laivarikkolaissa — merilaissa — en minä sitä… Sinunhan se tietää pitää, joka olet vallesmanni!

— Niin minä tiedänkin.

— Jaa — sinä tiedät?!

— Niin — ettei missään laissa.

— Mutta — "maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman" — eikös se laki olekaan! Mitäs sinä siihen sanot!

— Ei se tähän kuulu.

— Vai ei kuulu. Mutta minä sanon, että kuuluu! Minä en pelkää noita kalloja — älä sitä luule! — mutta minä sanon sinulle, että minä en tykkää, että ne ovat tuolla kaapin laudalla… Luulek sä etten minä uskaltaisi olla täällä yksin — hä?

— Ehkä…

— Mutta Simin Pokko ei uskaltaisi, eikä Sika-Hemma, siitä minä olen varma.

Kallu oli nyt rohkea, mutta selvänä ollessaan, niinpä samana iltanakin alussa, hän kauhulla kuvitteli, että hänen olisi vähäksikään aikaa jäätävä yksin tähän huoneeseen.

— Sanopas, Kallu, mitä varten sinä aina rupeat puhumaan noista kalloista?

— Mitä sinä oikeen tarkoitat? Luuleksä jotain tietäväs?

— Minähän sinulta juuri siitä syystä kysyin, kun en mitään tiedä.

— Asianlaita on sillä tavalla, vallesmanni, ettet sinä tiedä mitään. Minä olen nyt humalassa — vai enkös ole?

— Taidat olla.

— Mutta älä sinä luule, vallesmanni, että minä niin humalassa olen, että minä rupeaisin haastamaan mitä hyvänsä! Mutta yhden asian minä sinulle sanon — tahoksä kuulla? Niin. Minä näen välistä pahoja unia.

— Pahoja unia! Ole nyt! Miehinen mies ja haastaa unista!

— Niin, usko tai ole uskomatta! Ja nyt kun minä näen nuo kallot tuolla ja sinä sanot, että ne ovat niiden viirinmiesten kallot, niin minä pelkään, että ne tulevat yöllä unessa minun kimppuuni. Katsohan vallesmanni, kuinka ne jo katselevat tänne! Sinä et ymmärrä mitään! Sinä olet lapsi minuun nähden! Tiedätkö sinä mitä se on, kun on pakko — kamahuttaa — No — ei puhuta mitään! Kallu! Oleksä hölmö!! No! Mitäs sä tuijotat!? Ryypätään! En minä humalassa ole…

— Et ole, mutta minua nukuttaa. Minä menen maata, istu sinä tässä ja ryyppää, tai mene kotiisi. Tee kuinka tahdot. Minä menen maata!

— Minä en jää tähän huoneeseen vaikka hirtettäisiin! Minä menen kotiin. Annaksä lyhdyn — siellä on pimeä — en minä pelkää pimeää, mutta anna minulle lyhty.

— Ota keittiöstä lyhty. Hyvää yötä.

* * * * *

Niin kului useat illat.

Alkutalven hauskimmat päivät olivat joulujen välipyhät. Silloin saaren vallasväki kokoontui yhteisiin joulukesteihin, milloin pappilaan, milloin kauppiaalle, milloin tullivanhimmalle tai luotsivanhimmalle, milloin vallesmannille, milloin mihinkin, vuoronsa kussakin paikassa. Ne olivat kuuluneet jouluajan ohjelmaan jo monta vuotta, jo ennen Markuksen saareen tuloa.

Kerran oltiin niinikään joulukesteissä tullivanhimmalla.

Ilta oli kulunut hauskasti.

Parikymmentä henkeä oli vieraita.

Ylimääräisiä palvelijoita liehui keittiössä.

Salissa oli katettu pitkä pöytä.

Kymmenistä kynttilöistä ja kattokruunusta virtasi häikäisevä valo.

Istuttiin ruokapöydässä.

Paisti kannettiin sisään.

Ilo oli ylimmillään ja se johtui osaksi hyvästä ruoasta, osaksi yhdessäolosta ylimalkain ja sukkeloista jutuista, mutta pääasiassa kuitenkin viinistä, jota oli tarjoiltu naisillekin ja hyvistä ruokaryypyistä, joka oli viinaa.

Puhetta johti pastori, sillä talon isännällä oli hidas puhe ja kankea kieli.

Pastori oli koko ajan, tapansa mukaan, jakanut sanan rieskaa milloin vakavassa, milloin leikillisessä muodossa. Toisinaan se loukkasi jotakin läsnäolijaa, kuten äsken lukkaria, kun hän, pastori, kääntyi paistin aikana koulumestarin puoleen, joka oli vanhapoika ja asui lukkarin täyshoitolaisena, lausuen tälle:

— Niin niin koulumestari! Syö nyt kerrankin tarpeeksesi!, jonka lukkari otti itseensä, loukkaantui ja sanoi:

— Luuleksä pastoor, ettei meillä ruokavieras saa tarpeekseen syödä?! Ooho! Se on vale se!, ja siitä oli syntyä ilmiriita, mutta toiset riensivät välittämään rauhaa ja alkoivat puhua muusta, eri puolilla pöytää eri asioista.

Mieliala oli taas parhaimmillaan. Kaikki olivat unohtaneet äskeisen kahakan, joka lienee osaltaan oikeastaan ollutkin vain merkki yhä suuremmasta kotoisesta tunnelmasta ja siitä, että kemujen alkua vaivannut kylmyys oli lopullisesti pois häipynyt.

Joku lausuikin, että: "Oi! Jospa voitaisiin näin kokoontua useammin, muulloinkin kuin jouluina — pitkin talvea — ja kesälläkin!", johon pastori lisäsi:

— Hm! "Tehkäämme tähän kolme majaa!" Eikö niin! — Aina yhdessä oloissa saavutaan siihen pisteeseen, jolloinka tuo toivomus lausutaan — johon äsken mainitsemamme koulumestari röhisevällä äänellään lisäsi:

— Niin. Perustakaamme sivistäväinen kerho, johon kokoonnumme keskustelemaan kirjallisuudesta ja taiteesta, ettei meidän talvemme hukkaan kuluisi.

— Hm. — Hm, tuumi puheenjohtaja.

Sieltä ja täältä, nimittäin naisten puolelta, kuului naurun pyrskähdyksiä ja lopulta yhtyi koko seurue yleiseen nauruun, tarkoituksettomaan ja viattomaan, mutta jonka otti itseensä koulumestari, kuten lukkari äsken otti aiheettomasti itseensä, kun pastori oli kehoittanut koulumestaria syömään.

* * * * *

Syötyä hajaannuttiin eri huoneisiin, pienempiin ja suurempiin ryhmiin, vallat tupakoimaan isännän huoneeseen ja vallattaret erääseen kammariin emännän ympäri.

Emäntä oli puhelias ihminen, mutta hänellä oli yksi vika: Hän pelkäsi koiria ja se teki hänen olonsa saaressa vaikeaksi. Kullakin on oma kirouksensa, tai paremmin vitsauksensa, niin myönnettiin emännälle kaikilta puolilta ja häntä säälittiin — ja mikä lieneekin satuttanut, että koirat, parvi oikeita hyljekoiria, joita oli talon oman koiran mukana juuri tullut ulkoa, hyökkäsi naisten huoneeseen muristen ja näytellen hampaitaan. Silloin kirkaisi talon emäntä.

— Huntana! Laakate port huntana!, ja huitoi käsillään ja huusi miestään avuksi. Tuli niitä sitten muitakin miehiä ja ajoivat vieraat koirat ulos. Vähän ajan perästä istuivat vallattaret jälleen levollisina sohvillaan ja tuoleillaan ja emäntä selitteli.

— Kun tiukka paikka tulee, niin ruotsi se tuppaa tulemaan silloin minulta, niinkuin kuulitte. Totuin siihen kieleen silloin, kun olin laivassa. Silloin sitä minä opin monia kieliä: "Ihjupliis", se on enkeliskaa, "silhuplee" — se on ranskaa. Niin.

Ei hän turhaa puhunutkaan!

Kyllä hän oli paljo maailmaa nähnytkin nuoruudessaan ja kieliä oppinut kuin merimies konsanaan. Hän oli palvellut monta vuotta isossa matkustajahöyrylaivassa tarjoilijattarena. Samassa laivassa oli siihen aikaan hänen nykyinen miehensä perämiehenä. Heidät kohtasi kerran merellä todellinen rakkaus ja heidän oli mentävä naimisiin ja asetuttava maihin. Niin joutui hänen miehensä tänne saareen valtion virkamieheksi, tullivanhimmaksi.

Puhe vallattarien puolella jatkui siitä aiheesta, mihin se näin äkkiyllättäen ja väkipakolla ja ryminällä oli joutunut, nimittäin koirista. Niistä kertoi kukin kokemuksiaan ja talon emäntä muun muassa tämänkin tapauksen:

— Minä olen usein sanonut meidän papalle, että "Älä sinä suosi kylän koiria!", mutta ei siitä näy mitään apua olevan! Ja aatelkaas, mikä kiusa niistä on syksyllä ja keväällä, kun ne ajavat karvojaan! — Jo pelkästä omasta koirasta olisi tarpeeksi! — Niistä sitten lähtee karvoja! — Kaikki hienot plyyssimööplemangit koirankarvoissa ja harjaa ja pöllytä sitten niitä! — Ja enkös nytkin saanut mustalle silkkileningilleni koiran karvoja! Voi surkeus sentään!

* * * * *

Isännän puolella oli puhelu muuttunut lasi lasilta yhä äänekkäämmäksi. Olisi luullut siellä jo tapeltavan tai vähintäin riideltävän. Erään pahimman rähäkän ajalla kävikin talon emäntä jo vilkaisemassa ovelta, että mitä ne oikeen riitelevät, mutta hänen pelkonsa oli turha. Kammarissa vallitsi mitä parhain sopu ja riemu remahteli yli reunojen. Muikeasti hymyili emäntä palatessaan toisten vallatarten joukkoon ja sanoi ylpeänä ja kehaisten:

— Aijai sitä meijän pappaa!

Sitten hän kertoi uteliaille kanssasisarilleen, mitä hän oli nähnyt ja kuullut miesten puolella.

Pappa oli istunut nenätysten koulumestarin kanssa ja lausunut korkealla äänellä, juuri sillä hetkellä kun mamma seisoi ovella, näinikään: "Uskaltaako — uskaltaako tämän jälkeen olla teosofi!?", ja ruvennut itkemään. Vallesmanni oli siihen sanonut, että: "Veli tarkoittaa kait että filosofi", johon pappa taas oli sanonut vielä korkeammalla äänellä: "Minä kysyn Sinulta veli koulumestari vielä kerran: Uskaltaako tämän jälkeen olla teosofi? Mutta sinulta, vallesmanni, minä en kysy mitään!"

Toiset vallattaret olivat uteliaita tietämään, "että minkä jälkeen?", mutta sitä ei emäntä tietänyt, sillä hän oli kuullut vain kysymyksen: "Uskaltaako tämän jälkeen olla teosofi?" —

Asia oli yksinkertaisesti sillä tavalla, että kun tullivanhimman humala oli sivuuttanut korkeimman nousukohtansa ja alkoi aleta tylsyyttä kohti, tuli hän synkkämieliseksi, alkoi lähinnä istuvalle poikamiehelle lausua varoittavia ääniä ajattelemattomasta avioliitosta oppimattoman ihmisen kanssa ja kuvaili sitten muutamin lausein omaa onnettomuuttaan, ratkesi itkuun ja huusi: "Uskaltaako, uskaltaako tämän jälkeen olla teosofi?" — Niin hänelle aina tapahtui. Hän ei edes itse tajunnut, mitä hän kysyi ja jos joku häneltä asiaa tiedusteli, kertasi hän kysymyksensä teosofina olosta yhä useammin ja useammin ja nukkui lopulta. Niin kävi nytkin. Hänen kielensä totteli yhä vastahakoisemmin järjen vaatimuksia, se teki asiaan kuulumattomia kommelluksia ja sekoitti järkevän puheen. Kuului vielä pari kertaa: "Uskaltaako — uskaltaako" ja sitten alkoi hän torkkua ja vieraat vähitellen poistuivat.

* * * * *

Näin kuluivat joulut ainakin ensivuosina, mutta vuosi vuodelta pieneni hänen seurapiirinsä. Ensin riitautui hän papin kanssa. Siihen oli oikeastaan perämies syypää. Kerran nimittäin tämä jätti papille maksamatta kalasaatavat. Jo vuosikymmenen ajan oli papille maksettu ylimääräisenä papinsaatavana nelikko silakoita jokaiselta verkoilla tai nuotalla käyvältä täysi-ikäiseltä hengeltä, mieheltä sekä naiselta. Hyvinä kalavuosina maksoivat saarelaiset tämän veron mielellään, mutta kun jonakin keväänä kutukalastus tuotti huonosti, kuului rantakäräjillä nurinaa ja uhkauksia jättää koko vero maksamatta. Se maksettiin nimittäin keväällä, heti kutuajan loputtua, vähää ennen juhannusta, Viroon lähdön aikoina. Lihavista ja rasvaisista syyshaileista ei toki veroa tarvinnut papille maksaa.

Eräänäkin keväänä oli kutuaika ollut huono. Kalaa oli saatu vähän. Rantakäräjillä vallitsi synkkä mieliala. Kuului nurinaa sieltä ja täältä. Silloin sanoi Pelto-Kallu:

— Mitäs te joka kevät, milloin on huono kalantulo, nurisette ja napisette! Jättäkää maksamatta, sillähän se on tehty!

— Ei tässä muukaan auta, kuului joka puolelta. Tehtiin yhteinen päätös olla sinä keväänä maksamatta papinsilakoita.

Seuraavaksi aamuksi oli kuulutettu papinsilakan maksu alkavaksi rannassa kello kahdeksalta.

Suntio oli siellä papin kanssa järjestelemässä tyhjiä tynnyreitä jo kello kuudelta.

Aamu oli kaunis.

Kello kävi jo yhdeksää, eikä vielä kuulunut ketään.

Lopulta sanoi lukkari suntiolle:

— Mitäs tässä — mennään hakemaan silakkamme. Sittenhän näkevät muutkin ja seuraavat esimerkkiä.

Suntiota ja lukkaria seurasivat kirkkoneuvoston jäsenet ja heitä, vanhaa totuttua rataa, kaikki muut saarelaiset. Ainoastaan Pelto-Kallu pysyi yhteisessä päätöksessä eikä hän sinä keväänä maksanut papinsilakoita.

Pappi pani silakkasaatavansa hakemukseen kihlakunnan vanhimman kautta.

Paperit tulivat muutaman viikon perästä vallesmannille.

— Mitäs helkkarin tuhmuuksia sinä nyt olet tehnyt!?, sanoi vallesmanni Pelto-Kallulle, jonka oli kutsuttanut luokseen. — Sinä, ruunun mies, jonka pitäisi olla hyvänä esimerkkinä muille ja apuna, milloin joltakin on lain kautta haettava jotakin ja nyt sinä olet itse joutunut tämänlaiseen rumaan juttuun. Selitä edes!

— Se oli saarikunnan miesten yhteinen päätös.

— Jättää maksamatta papin saatavat!

— Niin.

— Jaaha, vai sellaista väkeä! No — toiset maksoivat kuitenkin?

— Siltä näyttää. Mutta minä aion valittaa.

— Valita, valita.

— Minulla on jo paperit valmiina, jos vallesmanni viitsisi katsoa.

Pelto-Kallu oli saanut postimieheltä tietää heti ajoissa, että hänen kalaveronsa on pantu lainhakuun. Silloin oli Pelto-Kallu turvautunut koulumestariin.

Saaren nykyinen koulumestari, Esaias Hendolin nimeltään, antoi itseään nimittää maisteriksi ja tästä syystä ei saaren kansa rohjennut häntä nimittää opettajaksi, vaan koulumestariksi. Hänestä kulki monenlaisia huhuja, mutta mitään varmaa ei kukaan tietänyt. Sen verran oli kuitenkin onnistuttu saada hänen entisyydestään selvää, ettei hän ole mikään oikea maisteri, tuskin ylioppilaskaan, ja että hän oli ennen saareen tuloaan toiminut erilaisissa viroissa, viimeksi käräjäkirjurina, mutta juonut kaikki entiset virkansa ja sortunut tänne saareen lasten kasvattajaksi. Entisenä kirjurina hän sai tehdäkseen kaikki saarelaisten asiakirjat ja kirjeet — tyttöjen rakkauskirjeistä alkaen. Yhteen aikaan hän oli avustanut kunnanmiehiä vallesmannia vastaan ja kunta oli voittanut. Tästä asti oli Markus katsellut häntä karsaasti, lakannut tervehtimästäkin.

Nyt oli taas Markuksella kädessään tuon miehen sepittämä paperi, Pelto-Kallun valitus "laittomasti kannetuista papinsaatavista".

Markus luki ja ihastui paperiin ja koulumestarin taitoon, sillä tämä oli uurinut asian perin juurin ja tullut seuraaviin tuloksiin:

Mainittu silakkasaatava ei kuulu papin lailliseen palkkaan. Vain neljäkolmatta saarelaisisäntää oli allekirjoittanut sitoumuksen, jonka mukaan jokaisen verkoilla tai nuotalla käyvän naisen tai miehen puolesta on maksettava papille nelikko kevätsilakoita. Noiden neljänkolmatta miehen kokousta ei ole katsottava lailliseksi kirkonkokoukseksi, koska sitä ei ole laillisella tavalla kuulutettu ja koska siinä on saaren oma pappi — omassa asiassaan — johtanut puhetta ja koska pöytäkirjalle ja sopimukselle ei ollut haettu lainmukaista vahvistusta.

Se oli valituskirjelmän sisältö ja se päättyi seuraavalla tavalla:

"Näillä perusteilla rohkenen Maakuntavanhimmalta kunnioittaen anoa, että minut vapautettaisiin mainitun, laittoman papinsaatavan suorittamisesta ja että nyt vireillä ollut lainhaku minua vastaan peruutettaisiin ja että hakija velvoitettaisiin kohtuullisesti korvaamaan minun kuluni tässä asiassa."

Markus oli ihastunut kirjelmän sisältöön ja muotoon. "Ollapa minulla tuo taito!", huokasi hän itsekseen. Perämiehelle hän sanoi:

— Tämän mukaan sinä näytät olevan oikeassa.

— Niin olenkin. Ja mitäs vallesmanni tuumaa, jos siihen valitukseen vielä lisättäisiin, että "minä en olekaan mikään varsinainen kalastaja, vaan ruununperämies, joka ei ole velvollinen maksamaan papin kalasaatavia, joita vain ammatikseenkalastajilta voidaan vaatia." Eiköhän olisi hyvä lisätä se vielä tähän?

— Ei herran nimessä! Se pilaisi asian kokonaan! Tämä paperi on nyt näin hyvä — siitä ei voi mitään pois ottaa, eikä siihen voi mitään lisätä. Mene ja kutsu se koulumestari paikalla tänne! Minulla on sille vähän sanottavaa.

Markus oli päättänyt käyttää hyväkseen maisteri Hendolinin apua virka- ja muiden asiakirjain laatimisessa ja siitä syystä hän kutsui Hendolinin luoksensa.

— Asia on, nähkääs maisteri, sillä tavalla, että minä osaan huonosti suomea ja kun kaikki asiakirjat ja kirjeet on kirjoitettava suomeksi, joudun minä usein pulaan. Minun kotonani puhuttiin ruotsia, saksaa ja venättä. Minä kävin ruotsalaisen koulun. Arvaattehan, että minulle tuottaa suurta vaikeutta suomeksi kirjoittaminen. Kun minä luin tämän paperin, tulin minä ajatelleeksi, että etteköhän te, maisteri, suostuisi minua auttamaan kaikissa kansliatöissä ja asiakirjojen laatimisessa. Kyllä minä maksan.

Koulumestarilla oli huono palkka. Saarelaiset, saatuaan häneltä asiakirjoja, lupasivat maksaa, jos asia voittaa, mutta unohtivat lupauksensa. Paljon oli naisia, jotka lupailivat: "Kunhan tulee kesä, tuon minä marjoja maisterille tästä kirjoittamisesta", mutta kun marja-aika saapui, jäivät marjat tulematta. — Vallesmanni lupasi hänelle hyvää palkkaa ja sen lupauksensa hän täyttikin. Hän maksoi eräistä asiakirjoista markan mukaan riviltä, jotenka maisteri oikein hyvinä päivinä ansaitsi vallesmannin kirjurina illassa sen, minkä virassaan viikossa.

Ensimmäinen asia, jonka he yhteisvoimin ajoivat, oli tuo papin ja perämiehen keskeinen riita. Pappi piti sitkeästi puoliaan ja vetosi aina korkeimman oikeusasteen apuun saakka; mutta turhaan. Perämies voitti asian ja kaikki saarelaiset lakkasivat maksamasta papinsilakoita. Ainoastaan lukkari, suntio ja kirkkoneuvoston jäsenet koettelivat kauan kestää kahden tulen välissä — he eivät olisi raatsineet uhrata hyvää sopuaan papin kanssa, eikä liioin hyvää naapurirauhaa toisten saarelaisten kanssa. Lopulta heidänkin oli tehtävä ratkaisu. He lakkasivat maksamasta — sillä hyvän naapurisovun katsottiin niin vaativan.

Näin menetti Markus papin ystävyyden. Heistä tuli vihamiehet. Kerran jutun alkuaikoina oli pappi käynyt Markuksen luona ja sanonut näin:

— Sinun ei pitäisi puoltaa perämiestä tässä asiassa. Meidän virkamiesten on vedettävä yhtä köyttä kansaa vastaan — muutoin kuri katoaa.

— Minun on vedettävä yhtä köyttä lain kanssa ketä hyvänsä vastaan.

— Vaikka veljeäsi vastaan?

— Vaikka veljeäni vastaan!

— Siinä tapauksessa minä pyydän huomauttaa, että läheisempi puhuttelu minun puoleltani peruutetaan — mikäli meillä mitään sananvaihtoa tästedes tulee olemaan.

— Se ei ole minulle uhri! Te olette minua vanhempi ja teillä on oikeus näissä asioissa aloitteen tekoon.

Koulumestari oli myös saapuvilla. Pastori sanoi nyt vasta tuntevansa koulumestarinkin ja pyysi peruuttaa hänenkin suhteensa lähemmän tuttavuuden.

Näin alkoi seurapiiri hajota.

Tullivanhimman hän menetti kerran juomingeissa kotonaan.

Läsnä oli vain tullivanhin, koulumestari, luotsivanhin ja vallesmanni itse.

Puolenyön tienoissa, humalan ylimmillään huimuillessa, oli Markus liian varomattomasti ruvennut laskemaan leikkiä tullivanhimman ymmärryksen kanssa, oli kertonut eräitä laivarikko- ja tullitarkastustilaisuuksia, joissa muka tullivanhimman viisaus oli joutunut huononlaiseen valaistukseen. Tästä oli tullivanhin suuttunut, heittänyt kynttilän jalalla vallesmannia, mutta ei osunut ja alkanut huutaa niin, että keittiöönkin kuului:

— Voipi olla, että minä olen tuhmempi kuin sinä! Voipi olla! Mutta itse minä elätän lapseni, muijani niin tuhma kuin olenkin! Mutta kuinkas on sinun laitasi, veliseni? Sietäisiköhän ne sinun perheasiasi nostella päivän valoon! No! Jokos kalpenet! Sieltä tulee Viipurista vähän väliä laivoja, jotka tietävät kertoa, että siellä satamatöissä kulkee eräs iso pojan kölkki, joka kuuluu olevan sinun näköisesi. Mitäs siihen sanot? Poika kuuluu juttelevan kenelle hyvänsä, että hänen isänsä nimi on Markus Aleksanteri Leopold Markulin, joka on nyt saarelaisvallesmannina ja että hänen äitinsä nimi on Anna. — No, mitäs siihen sanot? On valetta vai?!

Markus kohosi hitaasti ylös tullivanhimman kertomuksen aikana, lähestyi häntä äänettömänä, otti kiinni kaksin kourin, ravisteli häntä ilmassa ja sanoi pari kertaa: "Olet sinäkin mainio toveri! Olet totta jumalaut!", kantoi sitten ulko-ovelle, jossa heitti hänet, humalaisen miehen, pihamaalle, pimeään syysyöhön. Sitten viskoi jälkeen samaa tietä tullivanhimman hatun ja päällystakin ja löi oven kiinni.

Näin pienentyi Markuksen ympärillä seurapiiri pienentymistään. Eikä hajaantuminen tapahtunut yksinomaan siten, että vain Markukselta vähenivät ystävät. Hajaannus oli yleisempää laatua. Jo seuraavana jouluna havaittiin, ettei suuria joulukestejä kutsuttu kauppiaalle, ei pappilaan, ei tullivanhimmalle, ei vallesmannille. Jokaisessa perheessä vietettiin joulua pienissä piireissä ja perheet kävivät toistensa luona yksitellen lyhyillä vierailuilla. Suuret päivälliskutsut tanssiaisineen olivat poissa, eivätkä enää sen jälkeen muotiin tulleet. Usein muisteli Markus yksinäisinä iltoinaan näitä joulukemuja kaihoten ja ikävöiden. Nehän olivat kestäneet vain muutaman vuoden, mutta Markukselle ne olivat kuin kokonainen elämä. Kun hän istui yksin hämärtyvässä kamarissaan ja antoi ajatuksensa siirtyä niihin aikoihin, kuuli hän korvissaan puheen sorinaa, soittoa, lasin kilinää, puheita, laulua, tanssia ja näki tupakan savua ja juhlapukuista saarelaisvallasväkeä, etupäässä tuon lihavahkon, ketteräliikkeisen ja vilkkaan tullivanhimman puolison, joka emäntänä ollessaan lasketteli vierailleen ranskalaisia ja englantilaisia kohteliaisuuksia — kukaan ei päässyt selville, minkä mittapuun mukaan hän vieraansa jakoi, mutta erehtymättä hän määrätyille henkilöille sanoi: "Ihjupliis" ja toisille: "Silhuplee". Vallesmannille hän sanoi aina: "Silhuplee, masa lensman!" — Markus luettiin siis talon ranskalaiseen piiriin! — "Hahahaha!" — nauroi Markus muistellessaan ja ihmetellessään, että "Minkähän ihmeen perusteella tuo minut ranskalaisiinsa luki?" — Luultavasti ei minkään perusteella. Emännällähän oli ainoana pyrkimyksenä loistaa kielitaiturina ja olihan hapella toki sen verran vaistoa, että ei samaa henkilöä puhutellut sekaisin eri kielillä. Vaatihan alkeellisin kohteliaisuus kunnioittamaan vierasta. —

Markus katseli siis menneitä aikoja saarelaisajastaan kuin palaamattomia ilon aikoja, aavistamatta, että hänellä on omassa talossaan ja puutarhassaan loistavin aika vasta edessä. Kuin merellä saapuva myrsky lähettää edelleen aaltoja kymmenien, väliin satojen kilometrien päähän, niin lähetti tuo tuleva aika saapuessaan erilaisia tapauksia, ennenkuin se itse saapui ja ennenkuin se kohisten ja riemuiten alkoi vyöryä lopputuhoa kohti.

Nykyään oli tyyni ja hiljainen ja usein ikävä väliaika ja se kesti usean vuoden.

Sinä aikana tehtiin paljon työtä. Koulumestari, Esaias Hendolin, oli hänellä aina apuna ja asiat luistivat hyvin. Meni jo muutamia kesiä, jolloin hän ei peljännyt tarkastusta, mutta sitten taas tuli pakoilukesiä. Muut paperit olivat kyllä kaikki reilassa, mutta ei kassakirja. Sitä ei koskaan Markus näyttänyt Hendolinille. Siellä oli toisinaan peloittavia epäselvyyksiä. Kevät- ja syyskaudet alkoivat nimittäin käydä hänelle hyvin kalliiksi. Keväällä aikaiseen ja syksyllä myöhään makaili saaren satamassa pelastuslaivoja. Ne ilmaantuivat kuin kotkat muuttolintujen mukana. Makailivat saaren satamassa viikkomääriä vaanimassa saalistaan, laivarikkoja. Näiden laivojen päällystölle alkoi Markus antaa kotonaan tanssiaisia. Saaren tyttöjä ja poikia kutsuttiin vallesmannin saliin "paaliin". Saaren vanha viulunsoittaja sai soittaa usein koko yön. Tytöillekin tarjoiltiin viiniä ja useat niistä olivat humalassa jo puolenyön tienoissa. Ne olivat ihania aikoja, mutta tulivat kalliiksi. Ne veivät rahaa enemmän kuin hänen palkkansa sieti. Silloin hän turvautui hallussaan oleviin vieraisiin rahoihin ja lähetti perämiehen mantereelle hakemaan konjakkia, likööriä, viinejä ynnä muuta.

Lähempänä joulua hävisivät pelastuslaivat ja loppuivat "paalit", niinkuin saarelaiset niitä nimittivät, ja alkoi ikävät illat ja pitkät päivät, jolloin oli säästettävä ruuassa ja juomassa pitkin talvea, että kevääseen mennessä saa kassakirjan ja kassan siihen kuntoon, että voi sen huoletta antaa tarkastajalle. Usein hän onnistuikin, mutta muutamina keväinä laivarikkoajan "paalit" veivät suunnitelmat taas sekaisin.

Joulunalusviikoista kevääseen oli hänen ainoana seuranaan koulumestari, toisinaan perämies ja joskus Miina — koulumestari tavallisimmin.

* * * * *

On eräs joulukuun ilta.

Posti on tullut mantereelta.

Markus on laittanut pienessä makuukammiossaan olevan pyöreän pöydän juhlakuntoon.

Siinä on konjakkiputeli, sikarilaatikko, tulitikut, joulupostia, pari lasia, sokeriastia ja punaisella samettivuorilla sisustetussa mahonkirasiassa, joka on auki, kansi seljällään, kiiltelee iso jalokivillä koristettu kultakello raskaine kultavitjoineen. —

Markus itse järjestelee huonetta.

Pyöreälle pöydälle hän sytyttää kaksi kynttilää palamaan.

Ikkunanaluspöydälle, idän seinustalle, meren puoleisen ikkunan eteen pannaan niinikään pari kynttilää ja annetaan verhojen jäädä auki.

Kaikille muille ikkunoille sytytetään myös kynttilöitä, joka huoneeseen.

Isäntä itse on juhlapuvussa — kultanappisessa hännystakissa, valkeissa liiveissä, korkeassa kauluksessa, valkeassa kaulanauhassa ja kultakahvaisessa silakanvartaassa, joka riippuu vasemmalla ja kolahtelee tuoleihin ja pöytien kasoihin.

Hän ei ole kyllä selvillä, pitääkö silakanvarraskin olla kupeella vai eikö, vai onko se suorastaan kielletty tämänlaisessa iltakutsussa kotona, mutta oli miten oli.

Juhla kuin juhla!

Se kuuluu juhlapukukaavaan ja saa riippua kupeella.

Hän on ajanut partansa, lihava leuka ja vielä lihavammat posket välkkyvät puhtautta ja viikset ovat käännetyt kohti silmiä.

Hän katseli itseään peilistä.

Kasvojen ilmeet olivat viekkaat, mutta niihin otti osaa vain nenän ja suun lähin ympäristö ja silmät, sillä posket ja leuka olivat jo aikoja sitten lihoneet siinä määrässä, ettei yksikään lihas niiden sisällä jaksanut liikkua niin paljon, että sen väreilyt olisivat tuntuneet pinnalle asti. Suun ilmeitä jossain määrin himmensivät kellanruskeat tuuheat viikset. Silmät, silmäluomet ja turvonneet silmänalukset, sieraimet, tummanruskeat kulmakarvat, jotka kohosivat nenän juuresta molemmin puolin vinosti ylöspäin, iho nenän juuressa ja nenän seljässä, joka voi tarvittaessa vetäytyä kymmeniin ryppyihin, pitivät miltei villiä elämää hänen jutellessaan seikkailuistaan nuoruudessaan — metsästysmatkoista ja maalaistytöistä — niin — ne olivat juttuja ne! — ja niille kannatti kyllä nenän ja sen lähimmän ympäristön ilveillä ja ilkkua — nyt, kun kaikki oli ohi, nuoruus ja sen monikirjavat seikkailut! — Yli kaiken kaartui leveän ja voimakkaan otsan ja kaljun päälaen suun puoliympyrä, korvasta korvaan, kylmänä ja tunteettomana kuin taivaan kupu joka katselee yhtä rauhallisesti niin hyvien kuin pahojenkin, niin väärien kuin vanhurskaittenkin tekosia maan matoisen kamaralla.

— Täydestä käyt vielä, mies peilissä, mutta alatpa jo vanheta, sanoi hän kuvaselleen.

* * * * *

Kaikki on valmista, mutta missä hitossa viipyy vieras.

Tekisi mieli alkaa jo itse — ottaa pieni konjakkiryyppy ja sytyttää sikari.

Ei siinä muuta olekaan.

No niin, teetä myös. Kyllä Miina teetä tuo.

Ahaa — jopa kuuluu kolinaa ulko-ovessa.

Vallesmanni on saavuttanut tarkoituksensa.

Koulumestari jää ällistyneenä seisomaan kynnykselle.

— No mutta… no mutta… Mitä sinä meinaat?!… Arki-iltana!! Minä en ymmärrä!

— Heitähän paltto päältäsi ja vie sinne eteiseen! — Miina! Tule auttamaan vieraan päältä palttoa! Sinä olet tuhma, Miina! Minun on sinua tästä lähin kasvatettava… No no — auta paltto pois vieraan päältä — no niin — aseta se käsivarrellesi — vasemmalle! — noin, nyt otat lakin — nyt kepin — viet ne eteiseen. Sinun on, Miina, tästä lähin tämä tehtävä kaikille minun vierailleni jo eteisessä. Minä olen nyt korkeampaa säätyä kuin eilen ja minulla käy nykyään korkeampia vieraita kuin ennen ja ne on otettava vastaan korkeammalla tavalla kuin ennen. Muista se, Miina!

— No — käy istumaan, Esaias!

— Mitä helkkaria sinä oikein ilveilet!? Mitä sinulle on tapahtunut?

Markus täytti ryypyt, näytti ääneti kultakelloa Hendolinille, joka sitä suu auki katseli joka puolelta ja asetti sen jälleen paikalleen ja katseli kysyvänä Markusta. Markus kohotti ryyppylasinsa, kehoitti viittauksella Hendolinia tekemään samoin, lasin kilahdus, onnentoivotus ja lasit tyhjiksi ja sitten sytytettiin sikarit ja siinä seisovassa asennossa tarkasteltiin vielä kelloa.

— Mistä hitosta sinä olet saanut tämänlaisen kellon — jalokiviäkin jo kokonainen omaisuus!

Vastaukseksi ojensi Markus Hendolinille samassa postissa tulleen kelloa koskevan paperin.

— Venättä!

— Niin. Ole hyvä ja lue. Siitä selviää tämän kellon salaisuus. Jaaha, et ymmärrä! No, se musteella tehty omakätinen nimikirjoitus on "Nikolai" ja paperissa sanotaan, että erikoisessa armossa on minulle, osoittamastani sankarillisuudesta, nähty hyväksi lahjoittaa tämä kultakello jalokivineen ja perineen. Siitä selviää myös, että kello vastaa yrjönristiä, jonka olen ansainnut, mutta kun olen sivilimies, ei minulle yrjönristiä voida antaa, vaan sitä täydellisesti ja arvossa enemmänkin, vastaava kultakello perineen ja jalokivineen.

— Mutta eihän tässä paperissa noin pitkiä puheita ole.

— Ei olekaan, mutta sinulle, joka et ymmärrä, on pidettävä puhe pitempi.

— Jaaha. Jaaha. Vai olet sinä sankari! No, mikähän sankari sinä sitten oikein lienet.

— Kyllähän vielä kuulet.

Myöhemmin illalla, oliko toisien vai kolmansien lasien aikana — valkea pöytäliina oli kyllä kauttaaltaan sikarintuhan peitossa, varsinkin tuhkakupin ympäriltä, josta päättäen kädet olivat alkaneet tehdä epävarmoja liikkeitä, myös kynttilät olivat jo pitkällä ja katsottiin kelloa, mutta ei koskaan muistettu, paljonko se on — puhelevat toverukset sangen korkealla äänellä kaiken maailman asioista ja alkaa Markus puhua myös tästä kelloasiasta, siitä, jonka vuoksi koko juhla on pantu pystyyn.

Jompikumpi oli taaskin sanonut sanan "sankari" ja sen johdosta kysyi Markus Hendolinilta, koulumestarilta, jota varsinkin tällä humaluusasteella, jolla nyt oltiin, oli nimitettävä maisteriksi.

— Kuulehan maisteri! Sinä et taida tietääkään mitä san-ka-ri-us on, vaikka olet paljon lukenut?

— Sankarius? Sitä ovat eri tutkijat eri maissa selittäneet sangen eri tavalla. Siitä on hyvin monta määritelmää, toisilleen ristiriitaisiakin. Sankarius? Hm. Se on vaikea määritellä.

— Sankarius — niin. Siitä on monta mielipidettä ja tämän kellon minulle joutuminen selvittää yhden käsityksen sankariudesta. Annahan kun minä selitän. Muistathan sinä kun se venäläinen pantsarilaiva toissa talvena työnsi kärsänsä lumipyryssä maahan tuolla lähempänä Lounatriviä?

— Muistan. Joulun tienoissahan se tuli.

— Ja myös sen muistanet, että se oli siellä tuhon partaalla, laivarikkoisena, koko sen talven, kolme kuukautta. Kävithän sinäkin siellä joskus minun kanssani. Kolme kuukautta jatkuivat pelastuspuuhat ja minä olin yksi sankari, sikäläisen käsityksen mukaan, josta nyt on kysymys — ymmärräthän.

— Ymmärrän, ymmärrän.

— Minä olin yksi niitä sankareita!

— Mitä sinä sitten teit?

— Minä join vähintäin kerran viikossa penkin alle kaikki venäläiset upseerit, ylimmästä alimpaan — itse amiraalikin kävi kerran voimiaan koettamassa. Kaikessa vieraanvaraisuudessaan yrittivät upseerit laivan peräsalongissa juoda minut penkin alle. Kaikennäköisillä sekoituksilla — kuumaa viskiä, hunajakonjakkia ja mitä lienevät sotkeneetkaan sekaisin — koettivat saada minua itseänikin sekaisin. Itse tippuivat he yksi toisensa perästä pöydän alle, mutta minä istuin yhä pää kylmänä ja järki kirkkaana ja jatkoin juomistani. Kun venäläiset upseerit panevat toimeen kilpajuomingit, julistetaan sankariksi se joka voittaa. Minä voitin tuon laivarikkoisen venäläisen pantsarilaivan upseeriston noin kaksitoista, tai parikymmentä kertaa uusiutuvassa kamppailussa ja minut on julistettu sen johdosta sankariksi ja kun laiva keväällä pääsi irti rannasta, lähetettiin keisarille luettelo sankareista ja minä olen yksi niistä, ja keisari lähetti minulle tämän kellon, valittaen, että olen siviilimies, ja hän on siis estetty ojentamasta minulle yrjönristiä. — Se on nyt siis yksi käsitys siitä, mitä on sankarius — venäläinen käsitys. On myös vielä monta muuta käsitystä, mutta ei yhtään sellaista, jonka mukaan sinä olisit sankari, sillä sinä humallut vähästä, katso ettet jo tämän lasin perästä kallistu pöydän alle. Terveydekses!

— Terveydekses! —

Tunnit kuluivat ja aamu alkoi hämärtää.

Koulumestari, joka oli koko yön istunut pyöreän pöydän toisella puolella ja sankarillisesti koettanut pitää puoliaan Markuksen kanssa, alkoi viiden tienoissa aamulla ensin sammaltaa puheessaan, kerrata tylsänä aina vain samoja sanoja ja vihdoin alkanut hiljalleen ja hitaasti solua tuoliltaan permannolle.

Ei kukaan Aatamin pojista tässä matoisessa maailmassa voi sekoittaa viittä, kuutta, ehkä seitsemääkin lasia konjakkia ja samppanjaa vajoamatta siihen ihanuuksien laaksoon, josta hän luulee liitelevänsä aina ylemmä ja ylemmä, aina ihanampiin ja ihanampiin korkeuksiin — ja kaikkein vähimmän Esaias Hendolin, koulumestari, entinen käräjäkirjuri, virkansa juonut heittiö, meren ajo, niinkuin häntä nimitteli ajatuksissaan Markus, vedellessään savuja sikaristaan ja tyhjentäen viimeisen lasinsa ja sen jälkeen tarttuen kiinni juomaveikkoonsa, ainoaan ystäväänsä ja auttajaansa ja alkaen häntä raahata läpi ruokahuoneen saliin, jonka sohvalle koulumestarille oli varattu makuupaikka.

Koulumestari heräsi matkan varrella ja alkoi puhua mokeltaa:

— Ne — tullimiehet ymmärrätkö sinä…

Viimeksi oli ollut nimittäin puhe tullimiehistä yleensä ja Hemmasta erikoisesti, jota vastaan koulumestarilla tuntui olevan kaunaa.

— Tullisökärit, niinkuin saarelaiset sanovat — aloittavat — aloittavat — syntisen — ur — uransa — varkaina ja merirosvoina — ja — päättävät sen. — — Älä vie minua! Mihin sinä viet minua!? Hei! Kuuletko sinä! Laske minut irti, tai minä lyön sinua!

Saatuaan koulumestarin makuulle palasi Markus takaisin pyöreän pöydän luo, korjasi konjakkiputelin, joka oli vielä lähes puolillaan, huomiseksi kohmeloryypyiksi ja piiloitti sen vaatekaappiinsa, sillä hän entisestä kokemuksesta tiesi, että koulumestari herää ennen häntä ja tyhjentää yksin putelin ja menee jälleen maata, eikä sitten huomenna ole kummallakaan kohmeloryyppyjä.

Markus sammutti kaikki tulet ja kävi maata tyytyväisenä ja iloisena siitä, että varmat kohmeloryypyt ovat tiedossa.

Seuraava päivä oli sunnuntai.

Oli kirkas syysaamu.

Päivä paistoi valjuna ja keltaisena vuorten harjujen päältä.

Miina toi aamukahvia ja herätti Markuksen.

Kello oli silloin kymmenen.

Markus meni herättämään koulumestaria aamukahville. Siinä olikin työmaa! Koulumestari makasi kuin ranka metsässä. Kauan sai Markus häntä ravistella, ennenkuin hän heräsi.

Miehet istuivat jälleen pyöreän pöydän ympärillä.

— No Esaias! Sinulla +aitaa olla pää kipeänä — hehehehe!

— Älä muuta sano! Minä taidan kuolla. Mitä ihmettä sinä minulle viime yönä juotit?!

— No ei hätää! Katsotaan eikö talossa ole vielä lääkettä.

Markus meni kaapille.

Pulloa ei löytynyt.

Julmistuneena hän kääntyi koulumestariin, jonka naamasta paistoi syyllisyyden tunto.

— Oletko sinä, saatana, käynyt varkaissa! Missä puteli on? i

— Minä en muista mitään!

— Et muista! Valehtelet! Kukaan muu ei ole sitä voinut viedä!

Markus meni etsimään putelia salin puolelta ja löysi sen tyhjänä sohvan alta, jolla koulumestari oli maannut.

— Voi sinä kurja itseäs! Pilaat sekä oman että toisen aamun! Ja nyt sinä lähdet tästä talosta ja vähän äkkiä!

Markus haki ruoskansa, tarttui koulumestaria niskasta kiinni ja kuritti häntä, löi ruoskallaan pari kymmentä kertaa. Sitten huusi hän koulumestarille:

— Pue ryysyt yllesi ja lähde saatanan äkkiä ja älä tule ikinä näkyviini!

Ruoska kädessä hän ajoi koulumestarin ulos ovesta.

Koko toimituksen aikana ei koulumestari ollut sanonut sanaakaan.

Kädet syvällä palton taskuissa, hartiat kumarassa, selkä kirvelevänä, pää pakottavana, korvat humisevina, mieli maan tasalla, synkin ajatuksin, onnettomana ja murtuneena, hän käveli läpi valoisan, pyhäaamuisen kylän asunnolleen, kävi heti maata ja makasi maanantaiaamuun, koulunalkamiseen asti.

Pitkälle ei Markus kuitenkaan tullut toimeen ilman Hendolinin apua.

Viikko oli kulunut.

Oli taas lauantai-ilta, synkkä ja myrskyinen. Markus koetti viettää iltaa yksin istuen, tupakoiden, soittaen välillä viulua ja välillä lueskellen, mutta neljännestunnit olivat viikkojen pituisia.

Hän lähetti Miinan hakemaan koulumestaria, jolla ei ollut varaa hankkia juomatavaroita ja tuskin tupakkaakaan. Hänellä ei ollut muuta paikkaa mihin mennä kuin vallesmannila. Hän oli viikon kuluessa huomannut, että vallesmannin jahti oli käynyt mantereella ja tiesi kyllä millä asioilla. Hän oli myös rahapulassa. Hän tarvitsi Markuksen seuraa, rahoja ja viinoja. Kuin kuritettu koira hän otti siis iloisena vastaan kutsun ja läksi paikalla vallesmannihan.

Molemmat valittivat saaren kauheita talvia ja selittivät ensi tilassa hakevansa paikan mantereelle. "Ei talveakaan enää tämän jälkeen täällä!" oli heidän yhteinen päätöksensä ja se päätös vahvistettiin ryypyllä ja uusittiin ikuinen, vilpitön veljeys.

VII luku.

TANSSIAISET.

Saarelaisvallesmannin viimeinen kesä on alkanut.

Se oli nykyisen vuosisadan neljäs kesä.

Markus oli silloin kolmen viidettä vuotias.

Hän oli parhaissa voimissaan.

Alkanut kesä oli kauneimpia ja varmasti hänen parhain ja huolettomin kesänsä, sillä hänellä ei nyt ollut rahahuolia. Tarkastus oli jo keväällä ja silloin oli kaikki paperit kunnossa.

Myöskin kassa oli kunnossa, sillä hänen oli onnistunut kevään ensi matkallaan saada kaupungissa parin hyvän ystävänsä nimillä pankista rahaa kuuden kuukauden vekselillä.

Tuskin koko elämänsä aikana hän on viettänyt niin vapaata ja huoletonta kesää — ei edes parhaina nuoruusvuosinaan.

Elämä saaressa on muuttanut muotoaan. Sinne on alkanut virrata kesävieraita — neljä, viisi, kuusi, tai kymmenenkin kesän kuluessa. Markus on tutustunut niihin kaikkiin. Ne ovat olleet hänen jokapäiväisiä vieraitaan. Hän on tehnyt niiden kanssa pitkiäkin purjehdusmatkoja ja kiipeillyt vuorilla. Hänestä tuntuu, että tuskin lienee enää neliömetriäkään saaren pinta-alasta, joka ei olisi ollut hänen silmissään. Illoin on kokoonnuttu hänen luokseen — juotu teetä puutarhassa, soitettu, laulettu, kuunneltu yön hämärässä meren kohinaa puutarhan rantaan, katseltu kesäyön kuuta ja harvoja tähtiä ja kaukaa hiipuvia laivojen tulia ja juteltu ja naurettu. Järki-ihminen, Hendolin, on hänelle toisinaan sanonut, että tämä tämännäköinen elämä vie liiaksi rahaa, johon Markus oli selittänyt, että talvella säästetään, eletään perunoilla, sianläskillä, leivällä ja silakoilla ja juodaan viinaa ja poltetaan viidenpennin sikareja! Sitäpaitsi oli hän tehnyt erään sopimuksen yhtiön kanssa, joka piti yllä pelastuslaivoja. Niitä oli kaksikin kilpailevaa yhtiötä, molemmilla komeita, voimakkaita pelastuslaivoja. Toisen asiamieheksi oli ruvennut Markus isoa palkkiota vastaan. Jokaisesta laivarikosta, joka joutuu yhtiön huostaan, sitoutui yhtiö maksamaan Markukselle kymmenen prosenttia, jos hän yhtiön valtuutettuna ennättää mennä ottamaan laivan haltuunsa ennen kilpailevaa yhtiötä. — "Kun syksyllä saamme yhdenkään hyvänpuoleisen laivarikon hoidettavaksemme, on meillä rahaa kuin ruhtinailla!", oli Markus sanonut Hendolinille, joka alkoi puhua jostakin karhunnahan myynnistä. Siihen oli Markus nauranut ja sanonut: "Pelkää sinä vain turhia! Syksyllä on meillä rahaa ja sitten maksan velkani — kaikki —"

Tänään on Markuksella juhlapäivä, syntymäpäivä.

Jo varhain aamulla oli hän herännyt lauluun. Kesävieraat olivat käyneet häntä tervehtimässä ja esiintyneet peräti juhlallisina. Olivat ojentaneet hänelle taiteellisen adressin — joukossa oli kaksi taidemaalaria — ja pitäneet pienen puheen. Adressiin oli piirretty sanat: "Hänen Majesteetilleen Marcus Alexanteri Suurelle, Kohtalon armosta Saaren kuninkaalle, Tytärsaaren Ruhtinaalle, Ruuskerin Herttualle, Vailuodon Valtiaalle, ynnä muuta, ynnä muuta, Hänen nöyriltä ja uskollisilta alamaisiltaan kolmenviidettäkertainen hei!" Sitten näkyi siinä nimet alla. Kauimmin viipyi Markuksen katse nimessä Martta, eikä hän oikeastaan muita nimiä nähnytkään. Markus käveli puolipukeissaan makuukammarissaan, veteli savuja sikaristaan, seisoskeli kauan ikkunan ääressä ja vielä useammin pysähtyi hän pyöreän pöydän luo. Siinä oli tuo paperi ja Markus luki sen taas nauraen läpi ja jäi tuijottamaan Martan nimeen. Martta oli lausunut lystikkään runon, jonka eräs kesävieraista oli sepittänyt. Kuka sepittäjä oli, sitä ei hänelle ilmaistu. Kunhan ei vain olisi ollut koulumestari. Runo oli niin hänen tapaistaan alusta loppuun. Se alkoi näin:

Valtioi merta katseellas älä kahleilla Xerxeen! Se tie on sulle kunniakas, mi vie läpi vihreän hyrskeen.

Kaikki kesävieraat ovat kutsutut illalla Markuksen luo juhlimaan.

Pelto-Kallu on jo aamusta alkaen järjestelemässä puutarhaa — puhdistamassa käytäviä ja ripustelemassa värillisiä lyhtyjä käytävien varsille ja puutarhapöydän ympärille.

Markus katselee ulos.

Hän on avannut ikkunan molemmat puoliskot auki.

Aamu on lämmin ja tyyni.

Alhaalla nurmella kasvaa voikukkia.

Päivä on jo korkealla ja sen valossa hohtavat voikukat kuin tulipallot.

Kirsikat ja omenat kukkivat.

Koko puutarha on yhtenä valkeana kukkamerenä, jossa pörisee kimalaisia ja mehiläisiä, joiden ruskeankeltaiset siivet välähtelevät valkeita kukkia vasten. Koko puisto hymisee kuin kaukaiset urut.

On niin tyyni, ettei ainoakaan lehti liikahda.

Merikin näyttää peilityyneltä. Rantaa vasten kohahtaa hyvin heikko vanha ummikas, läikkyy rantakiviä ja teloja vasten nousten ja laskien äänettömänä, mutta toisinaan tulee joku isompi ummikas, joka rähähtää rantakiville äkäisenä ja puhaltaa suustaan vaahtoa, joka kerääntyy isoina pehmeinä kerinä telojen väliin ja kallion lokeroihin. Päivän paisteessa se on valkeaa, valkeampaa kuin ensi lumi ja keveää, miltei ilmaan pyrkivää. Päivä on jo kolme, neljä tuntia sitten noussut. Satamasta päin kuuluu silloin tällöin airojen kolinaa. Alkaa kuulua myös rantasorassa askelten ääniä. Puiden lomitse näkee Markus koulumestarin, joka rantakarikkoa pitkin on menossa heidän yhteiselle uintipaikalleen, Venekalliolle.

— Huomenta, koulumestari! huutaa Markus ikkunastaan.

— Huomenta, huomenta kuningas! Tule uimaan! Uinnin jälkeen jäävät toverukset kalliolle istumaan vielä pitkäksi aikaa.

— Minä olin tulla hulluksi tänä aamuna, alkaa Markus muun jutun jälkeen.

— No!?

— Aamulla varhain, laulajien mentyä, istuin pyöreän pöydän ääressä, katselin ensin sitä komeaa adressia ja kun siitä loin äkkiä silmäni ikkunaan, näin kummia: Näin auringon kirkkaana paistavan keskiruudusta, mutta hyvin pienenä, isoimman tähden kokoisena. Ennenkuin ennätin selvittää ilmiötä itselleni järkevästi, valtasi minut kuvaamaton kauhu. Luulin, että vanha aurinkomme kiitää meistä pois päin, tai joku uusi aurinko kiitää meitä kohti. Päivällähän eivät tähdet näy. Sen täytyi siis olla oikea aurinko. Minä käsitin, että jos se on tuleva aurinko, on tuhomme varma muutaman minuutin perästä, sillä äskenhän ei idässä mitään uutta aurinkoa näkynyt ja nyt näkyy. Sen täytyy siis tulla huimaa kyytiä. Seuraava huomioni oli, että valo ei ollut vähentynyt. Jos vanha aurinkomme olisi pois menossa ja jo noin kaukana, olisi jo miltei pimeä ja kylmä. Sen täytyy olla siis uusi tulokas! Lienee kulunut monta silmänräpäystä, ennenkuin vapauduin kauhustani.

— Ihan tosissasi!?

— Niin, ihan tosissani! — Lienee pääni hiukan horjahtanut ja näky katosi. Sain kauan muutella pääni asentoa vasemmalle, oikealle, ylös, alas, ennenkuin löysin jälleen tuon uuden pienoisauringon. Sillä välin olin ennättänyt rauhoittua ja tein sen järkevän huomion, että lasissa oli jokin teonvika, pieni linssi tai peili, joka taittoi valon auringosta silmiini. Oikea aurinko nimittäin oli vielä niin paljon vasemmalla, ettei sitä näkynyt.

— Kuulehan veli! Sinun järkesi aurinko taitaa alkaa kiitää sinun pääkuorestasi pois päin, tuntemattomia avaruuksia kohti. Nuohan ovat selviä hulluuden oireita! Ei se ole oikeaa, että naimaikäinen mies juttelee tuollaista!

— Oli mitä oli, mutta se on antanut minulle paljon ajattelemista! Kun ensin olin kauhukseni ajatellut, että avaruuksien lait olivat sikäli lakanneet olemasta voimassa, että joku tuntematon aurinko lähestyy meitä avaruuksien pimeydestä suunnatonta vauhtia, tai että oma aurinko on saanut päähänsä jättää ikivanhan vartiopaikkansa ja lähtenyt kiitämään karkuun, jättäen kaikki planeettansa hunningolle, kuin lampaat paimenetta, harhailemaan ikuiseen pimeyteen, käänsin rauhoituttuani nämä ajatukseni nurin ja ajattelin päinvastaista laittomuutta, nimittäin että kaikki liike avaruuksissa äkkiä lakkaisi — että maa, kuu, kiertotähdet ja maailman kaikki suuret ja pienet tähdet lakkaisivat liikkumasta ja pyörimästä, jäisivät paikoilleen avaruuteen siihen paikkaan ja siihen asentoon missä nyt ovat — ei silloin enää olisi aikaa, sillä aikahan ei muuta ole kuin kiertotähtien liikettä. — Ei olisi, millä mitata aikaa, koska aika ja ajan mitta ovat samat.

— Hm.

— Ja jos oikein tarkkaan ajattelen, on aika sittenkin olemassa. Se on kummallinen asia, enkä enää loppujen lopuksi ymmärrä, mitä on aika! Ikuisuuden ymmärtää melkein paremmin. Öisin, tyynellä meren selällä, kun tähdet paistavat kaikilta suunnilta, sekä ylhäältä että alhaalta, tuntuu maa kadonneen olemattomiin, ja Ikuisuus tulleen aivan lähelle, miltei kourin kosketeltavaksi. Mutta aikaa minä en ymmärrä! — Aika ei häviäisi, vaikka kaikki liike lakkaisi. Katsos: Vaikka kaikki taivaankappaleet seisoisivat ikuisesti paikoillaan, eläisin minä ja ajattelisin ja yksi ajatus olisi ajateltu loppuun, ennenkuin tulisi seuraava. Suru ja ilo vaihtelisivat. Niiden välillä olisi aikaa. Syöntiä seuraisi työ, työtä lepo ja uusi syöminen. — Tapaus seuraisi tapausta ihmisen elämässä ja niin olisi aika kuitenkin olemassa ja aikaa mitattaisiin niiden tapausten mukaan.

— Niin, ja tapaushan se on tämäkin — siirtyäksemme jälleen oikeisiin asioihin — että sinulla on vielä maakuntahallitukselle lähettämättä Hanskin Matin tilankatselmuspöytäkirjat. Maakuntavanhimman kirjelmä asiasta viimetalvena oli myös tapaus ja seuraavat kaksi tapausta oli kirjelmät keväämmällä samasta paikasta ja niiden kunkin välillä oli aikaa — vanhojen planeettasysteemien mukaan laskien kuu jokaisen kirjelmän välillä. Huomenna lähtee posti ja tämä tapaus on saatava siihen postiin. Tänä iltana, on sinulla syntymäpäiväkemut. Me tarvitsemme vähintäin viisi tuntia Hanskin Matin tapauksen selvittämiseen. Eiköhän olisi siis parasta, että lähdetään töihin.

— Minähän olen tänään päättänyt juhlia!

— Juhli, juhli! Minä vain sanoin! Minä olisin tänään hyvällä työtuulella. Sitävarten minä asiasta puhun. Juhli sinä, kyllä minä teen! Ei sinusta siinä apua olisi kuitenkaan! Mitähän varten ne sinustakin tekivät vallesmannin!

— Sitä varten, kun en minä siellä maakuntahallituksessa oikeastaan mihinkään pystynyt ja kun sitten taas kerran korkeat isännät maakuntavanhimman ympärillä neuvottelivat, kuka saataisiin saareen vallesmanniksi — joka siellä edes jonkun aikaa pysyisi — niin sanoi joku: "Lähetetään tämä Markulin — päästäänhän sillä tavalla siitäkin ja saadaan samalla saareen vallesmanni!" Siis sitävarten, kun et sinä niihin aikoihin ollut palvelemassa maakuntahallituksen konttoristina. Sinut ne olisivat tänne lähettäneet ja minä — istuisin paraikaa ihanassa maakunnanpääkaupungissa! — Sitävartenhan se näin kävi! Huonoin mieshän sieltä aina tänne joutuu — jos on suurten isäntäin suosiossa! Hahahaha!

Vallesmanni kertoili konttoristiaikojaan ja tunti toisensa jälkeen kului.

Sitten he yhdessä söivät aamiaista ja sen jälkeen kävivät työhön käsiksi.

Kello kahdeksan illalla alkoivat juhlat. Eetin Anttu oli kutsuttu viulunsoittajaksi.

Kesävieraista eräs neiti osasi soittaa pianoa ja laulaa. Laulua, soittoa ja tanssia olikin illan ohjelmassa runsaasti.

Vaikka kesäyö oli valoisa, sytytettiin puutarhan paperilyhtyihin tulet. Pimein aika istuttiin puutarhapöydän ympärillä. Mieliala oli sangen hilpeä ja oli sitä kohottanut juuri äsken tarjottu viini.

Koulumestari oli tänä iltana humaltunut sangen aikaisin. Hän oli saanut puhekumppanikseen erään iloiselta näyttävän neitosen ja kuvaili tälle itseään ja oloaan saaressa, kuuntelematta mitä toiset puhuvat.

Eri puolilla juteltiin innokkaasti eri asioista, toiset miltei kuiskaillen, toiset kovalla äänellä.

Väliin raikui kova nauru.

Koulumestari näytti puhuvan innokkaasti. Hänen puhekumppaninsa kuultiin kysyvän:

— Niin. Mitenkä tekin jouduitte tänne saareen? Te olette liian lahjakas tänne hautautuaksenne!

— Jaa — se on pitkä tarina, vaikka ei surullinen. Minä olen filosofian maisteri (Niin hän aina, varsinkin naisille, humalassa ollessaan esitteli itsensä). Niin. Olen asettunut tänne saareen toisista syistä, kuin luulette, neiti. — Niin. Minä olen asettunut tänne useaksi vuodeksi — vuosikymmeneksi — viideksitoista vuodeksi — tutkiakseni kalastaja- ja merenkulkijakansan elämää aivan läheltä, mukana eläen niin sanoakseni ja elääkseni täällä tuon ajan, olen ottanut toimekseni täällä koulumestarin viran. Aion kirjoittaa tohtori-väitöskirjan hyljekoirista, hylkeenpyynnistä ja alkuperäisen saarelaiskansan elämästä, sen moraalikäsityksistä ja muusta. Hyljekoiran kallotutkimukset, suomalaisen saarelaiskansan antropologia — kas siinä aloja, joilla tiede ei ole vielä ottanut ensi askeleitaankaan. — Nämä ihmiset elävät täällä kivikauden elämää, vaikka eivät käytäkään kiviaseita. Suotta on hautautua, kuten monet tekevät, alkeellisia sivistysmuotoja tutkiakseen Afrikaan tai Etelämeren saarille. Täällä on aineistoa yllin kyllin ja minä en ole mennyt merta edemmä kalaan.

— Teillähän on suuret suunnitelmat!

— Niin. — Käänteentekevät! — Aluksi minä aioin lukea täällä papiksi, mutta kun sillä alalla on niin vähän mahdollisuuksia…

— Anteeksi! — Oletteko huomannut, kuinka ihana yö nyt onkaan!?

Koulumestari myönsi, että yö on kaunis ja syventyi jälleen selostelemaan suunnitelmiaan ja tulevaisuuttaan. Sinä iltana hän oli tavallista oppineemmalla tuulella. Niinpä hän, nähtävästi omituisen nopeasti kehittyvän humalan vaikutuksesta, yritti Markuksen kanssa saada aikaan väittelyä latinan kielestä ynnä muusta. Hän siirtyi Markuksen puolelle pöytää ja alkoi kovalla äänellä hänelle toimittaa:

— Ymmärsitkö sinä, minkälaisen miehen kanssa sinä tutustuit silloin, kun tutustuit minun kanssani? Sinä et vastaa mitään! — Minä kysyn siis uudestaan selvemmin sinulta: ymmärsitkö sinä, mikä suuri kunnia sinulle tapahtui kymmenen vuotta takaperin silloin, kun tullivanhin esitteli minut sinulle tässä samassa, puutarhassa. Juur justihins kymmenen vuotta takaperin! Sinä olit kymmenen vuotta nuorempi silloin ja minä kaksikymmentä! Sinä et ymmärrä mitään! Sinä et ymmärrä, mitä minä nyt olen sinulle haastanut, vaikka nyökytteletkin sikariasi — päätäsi — päätäsi piti minun sanoa. Nyökyttelet päätäsi — niin. — Nyökyttele sinä vain sikariasi ja naura, mutta sinä et osaa latinaa sanaakaan ja latinankielen opettajan poika —

— Yläalkeiskoulun lehtorin…

— Se on ihan just se sama, eikä muuta sitä, ettet sinä osaa latinaa.

Maisteri on tuppautunut Markuksen viereen istumaan ja jatkaa, nykien puhuteltavaansa hihasta, koska hän pelkää, ettei tämä kuule ja ymmärrä hänen puhettaan, joka oli hyvin tärkeää:

— Sinä et osaa latinaa, muutoin olisitkin vastannut minulle latinaksi, kun minä sinulta kysyin, että: "Ymmärrätkö sinä?" — Quousque tandem abutere, Catilina, patientia nostra? qvamdiu nos etiam furor iste tuus eludet? quem ad finem sese — — Quousque tandem — tandem — tan — tan —

Koko seurue oli vaiennut ja henkeä pitäen kuunneltiin maisterin outoa puhetta ja kun hän takertui sanoissaan, rupesivat kaikki nauramaan ja taputtamaan käsiään ja joku huusi: "Uudestaan, maisteri, uudestaan!"

Maisteri, joksi häntä yleisesti tässä seurassa kutsuttiin, hymyili jokaiselle, räpytteli silmiään, eikä kukaan aavistanut, mikä määrä onnea ja autuutta niinä silmänräpäyksinä häntä huumasi ja pyörrytti. Hän näki kuin ruusuisen sumun läpi itsensä koko seurueen ihailemana. Taputukset alkoivat kuulua yhä kauempaa ja onnen kuvat alkoivat hämärtyä ja lopulta kaikki myllersi ja kieppui ja hän vajosi tylsään uneen, horjahtaen vasemman käsivartensa varaan, joka oli pöydän reunalla. Pää painui alas ja hän alkoi kuorsata.

Toiset sen sijaan olivat virkeitä.

Markus auttoi maisterin riippumattoon nukkumaan.

Kesäyön hämärässä ja kirjavien paperilyhtyjen välkkyessä, vaikkei valaistessa, istuivat toiset vielä kauan pöydässä.

He lauloivat, nauroivat ja juttelivat ja heille tuotiin viiniä pöytään.

Seuraavana päivänä kerrottiin kylällä, että syntymäpäivätanssiaisissa vallesmannilassa edellisenä yönä olisi tapahtunut kaksi kummaa seikkaa, ensiksi, että vallesmanni olisi vetoa vastaan tanssinut illasta kello yhdeksästä seuraavaan aamuun kello yhdeksään ja kantanut hampaissaan sisään pöydän, jolla oli samppanjaputeli ja täyteen kaadetut lasit jokaista vierasta kohti — kaatamatta putelia ja läikyttämättä laseista pisaraakaan pöydälle — ja että vedon lyöjinä toisella puolella olisivat olleet juhlan naisvieraat, jotka olivat muka luvanneet, että jos vallesmanni voittaa vedon, saa hän suudella ketä vain heistä haluaa ja että kun vallesmanni oli voittanut, joutuivat naiset pulaan ja ratkaisivat asian arvalla. Kun seuraavina päivinä ja viikkoina vallesmannin seurassa nähtiin sangen usein Martta-neiti (kukaan saaressa ei tiennyt tarkemmin hänen nimeään), pääteltiin lähteellä, josta kylän naiset käyvät vettä hakemassa, että arpa ei ollut luultavasti langennut kenellekään muulle kuin Martta-neidille. Tämä ei ollut totta.

Sen tiesi Miinakin, vaikka hän ei kylällä käydessään ja noita juttuja kuullessaan julistanut niitä perättömiksi. Nauroi vain! Vastoin parempaa tietoaan hän jätti kylän siihen uskoon, että jutut olivat totta. Kun joku häneltä suoraan kysyikin, että onko siinä mitään perää, sanoi Miina: "Herra Jumala! Pitäiskö minun kaikki tietää?!"

Tosiasia on, että tuo kilpatanssi ja pöydän kantaminen hampaissa oli tapahtunut jo edellisenä syksynä, eräissä "paaleissa". Eräänä myrskyisenä, sateisena ja pimeänä lauantai-iltana oli asettunut satamaan, aallonmurtajaan, pelastuslaiva, ja sen päämies oli tullut heti maihin päästyään Markuksen luo ja vielä samana iltana pantiin toimeen koko pelastuslaivan miehistölle ja saaren pojille ja tytöille vallesmannilassa "paalit", joista tuli remuisimmat kemut kuin koskaan ennen. Kun väkeä oli paljon, tarjoiltiin vieraille olutta, jota sattui olemaan hyvä varasto vallesmannilan kellarissa ja laivasta haettiin lisää. Tanssihuoneena oli sali ja siellä joivat myös oluensa saarelaiset ja matruusit. Laivan päämies, perämiehet ja Markus itse joivat hienoja juomia ja polttivat hienoja sikareja kammarissa. Siellä myös tuli puheeksi voima-asiat. Joku kertoi nimittäin miehestä, joka oli nostanut tavallisen pyöreän pöydän hampaissaan ylös permannosta, johon Markus kehasi, että hän ottaa kantaakseen hampaissaan huoneesta toiseen pöydän, jolla on konjakkiputeli ja valmiiksi sekoitetut täydet lasit, putelin kaatumatta ja pisarankaan pöydälle läikkymättä. Sadan markan veto lyötiin vallesmannin ja pelastuslaivan päämiehen välillä, ja vedon voitti vallesmanni. Tästä kimmastui pelastuslaivan päämies, joka piti itseään myös voimamiehenä ja kestävänä tanssimiehenä ja esitti kilpatanssiaiset. Ne otettiinkin heti. Salin puolella ilmoitettiin, mistä on kysymys ja siitäkös ilo syntyi. Kello oli kilpailun alkaessa kymmenen illalla. Kylästä haettiin kaksi viulunsoittajaa lisää. Näistä kukin soitti yksinään kaksi tuntia ja uusi astui tilalle. Sai soittaa valssia tai polkkaa. Viulu ei saanut olla ääneti hetkeäkään. Soittajille annettiin ryypyt kerran kahdessa tunnissa ja hyvä palkka. Tanssitettavaansa saivat kilpailijat vaihtaa kuinka usein halusivat, tai tanssia yksin, mutta pysähdystä ei saanut tulla eikä ainoaakaan väärää askelta. Pelastuslaivan päämies väsyi kello kaksi aamuyöstä. Tanssisalista ei kukaan malttanut lähteä pois. Jokainen tahtoi nähdä, kauanko vallesmanni ja hänen tanssitettavansa kestävät. Pelastuslaivan päämies oli ennättänyt vaihtaa tanssitettavaansa parikymmentä kertaa, ennenkuin itse väsyi. Vallesmanni oli aloittanut kilpailun tanssitoverinaan Miina, jonka hän tiesi saaren tytöistä olevan keveimmän ja kestävimmän tanssijan. Miina oli ylpeä siitä, että hänet kutsuttiin tanssimaan. Lähtiessään oli Miina sanonut: "Kerran eläessäänhän ihminen tekee mistä kuoltuakin mainitaan! Koetetaas nyt vallesmanni, kumpi meistä ensin väsyy, sinä vai minä." — Miina oli kestänyt kello kolmeen asti. Sitten tanssitti vallesmanni puoli tuntia eri tyttöjä, ketä viisi minuuttia, ketä kymmenen ja sen jälkeen oli tullut jälleen Miina, joka välillä oli käynyt syömässä ja ottamassa viiniryypyn. Toisella kertaa hän kesti kello kuuteen, jolloin oli niin väsynyt, että töin tuskin jaksoi pois kävellä. Hän oli mennyt keittiöön, kellahtanut vuoteeseensa ja maannut yhteen menoon kellon ympäri. Hänen poistuessaan salista huusivat kaikki hänen kunniakseen, että ikkunat helisivät, mutta vallesmanni jatkoi yhä tanssiaan. Kellon lähetessä kahdeksaa alkoi sali tyhjetä. Tyttöjä ei ollut enää ensinkään. Viimeiset niistä läksivät neljännestä vailla kahdeksan. Miehiä oli vielä, laivamiehet ja muutamia kylän poikia. Nämä tahtoivat nähdä, kauanko tanssi kestää. Joku niistä sanoi: "Jaksaahan tässä nyt istua ja katsoa ainakin niin kauan kuin toinen jaksaa tanssia." Vallesmanni tanssi yksin. Ties kuinka kauan hän olisi vielä jatkanut, ellei äkkiä olisi viulusta taittunut viimeinenkin kieli poikki. Mistään hinnasta ei saatu enää pelimanneja jatkamaan soittamistaan. Täsmälleen kello kahdeksan lopetti vallesmanni tanssinsa. Viereisestä huoneesta kuului kellon lyöminen. Viimeiset viisi minuuttia oli hän tanssinut ilman tanssitettavaa ja ilman soittoa. Kuultuaan kellon lyömisen oli hän lakannut tanssimasta ja sanonut nauraen: "Jokohan riittää!"

* * * * *

Turhaa oli siis se puhe, että Markuksen syntymäpäivätanssiaisissa olisi mässäilty samalla tavalla.

Ei sinne päinkään!

Ne juhlat olivat loppuneet päivännousun tienoissa, jolloinka hajaannuttiin.

Markus tarjoutui saattamaan Martta-neitiä.

He kävelivät läpi puutarhan, nauroivat ohikulkiessaan koulumestarille, joka nukkui riippumatossa. He saapuivat rantaan — josta heidän piti kääntyä oikealle, pitkin Rantakujaa, Martan asunnolle — ja pysähtyivät siihen.

— Päivä nousee kohta, sanoi Martta hiljaa.

— Niin tekee. Emmekö menisi Venekalliolle sitä katsomaan.

— Sitä minäkin ajattelin. Mennään vain.

He lähtivät siis pitkin rantaa takaisin päin ja olivat pian perillä. Juuri heidän päästyään kalliolle ilmaantui auringon hohtava reuna meren tummalle saarteelle. Martta käveli lähemmäksi rantaa. Markus seisoi paikallaan keppiinsä nojaten.

He olivat kauan ihan ääneti.

Jostain kylältä päin kuului laulua. Ne olivat heidän tovereitaan, jotka kävelivät asunnoilleen ja lauloivat mennessään.

Päivä kohosi korkeammalle ja korkeammalle ja irtaantui lopulta merestä ja aloitti suuren ja pitkän kaarensa kesätaivaalla.

Meri oli miltei tyyni — väreili hiukan. Sen pinnalla välkehti vaaleanvihreää, sinertävää, sinipunertavaa. Se välkkyi kuin opaali.

Martta seisoi lumottuna katselemassa merelle.

Markus seisoi entisellä paikallaan, vähän ylempänä, keppiinsä nojaten, ja katseli Marttaa, hänen vartalonsa kauniita viivoja merta vasten. Tuuli rupesi hiukan puhaltelemaan mereltä maalle. Se heilutteli hiljaa Martan vaaleita hiuksia ja hänen hameensa helmoja.

Markus alkoi nähdä myös väriä. Aamun punertavassa valossa lankesi Martan vartalon varjo vaalealle kalliolle ja se varjo oli vaalean vihertävä. Samoin olivat kaikki varjot kalliolla smaragdin vihreitä, maksaruohon, punalatvaisen rantakukan, joita kasvoi kallion raossa, ja ison irtonaisen kiven, joka oli siinä oikealla.

Markus ei ollut koskaan ennen nähnyt niin kaunista.

Hän oli iloinen ja onnellinen ja omituinen väristys sykähdytti hänen olentoansa. Se oli kuin itkun alkua, mutta se oli riemua.

— Voi, kuinka kaunista on aamulla varhain, kun aurinko nousee! sanoi Martta. — Minä en ole koskaan nähnyt tämänlaista!

Markus käveli alemmaksi, Martan luokse. He olivat molemmat hetken vaiti.

— Näin kaunis on sinun viidennenviidettä vuotesi alku, setä! — Hyvänen aika! Miksi sinä tulet noin surulliseksi?

— Kun sinä sanot minua sedäksi, vaikka minä olen pyytänyt, että sanoisit Markukseksi, niinkuin minäkin sinua sanon Martaksi.

— Siitäkö sinä olet suruissasi?

— Siitä. Minä tunnen itseni niin vanhaksi silloin, kun sinä sanot minua sedäksi.

— Mutta sinähän olet kaksikymmentä vuotta minua vanhempi!

— Minkä minä sille voin! Lupaa nyt minulle, ettet enää koskaan sano minua sedäksi. Minusta on läheisempää, jos sinä sanot minua Markukseksi.

— Niin minustakin.

— No miksi sitten teet toisin?

— Minä tunnen itseni niin lapselliseksi sinun rinnallasi, joka olet niin viisas ja niin voimakas. Oletko sinä minulle vihainen — vieläkin — Markus?

Martta katsoi veikeästi hymyillen Markusta silmiin leveän hatunreunan alta. Markus tarttui Marttaa käteen ja sanoi:

— En ole, enkä ole koskaan, jos vain puhuttelet minua aina tällä tavalla.

— Kuulehan Markus!

— No?

— Minä tahtoisin, että olisi aina keskikesä, eikä minun tarvitsisi mennä täältä pois. Sateita ja myrskyjä saisi olla, mutta vain kesäsateita ja kesämyrskyjä.

— Sinä et siis haluaisi olla täällä syksyllä etkä talvella?

— En! Minua hirvittää jo niitä ajatellessani! Enkä minä eläisi täällä. Minunhan on talvella opiskeltava ja valmistauduttava johonkin ammattiin, josta saan leipäni.

— Entä jos joudut naimisiin?

— Hui-hai! Siitä ei ole pelkoa! Minä en ole koskaan rakastunut kehenkään.

— Et kehenkään? Sitä en usko!

— Kuulehan… Kun sinä olet vanhempi, niin sanos minulle — voiko rakastua useammin kuin kerran?

— Useammin kuin kerran?

— Niin. Eri ihmisiin nimittäin —

— Melkein kaikki ihmiset luultavasti voivat.

— Sinä myös?

— Minäkö?

— Niin. Vastaa ihan rehellisesti.

— Minä en ole ajatellut tätä asiaa. Kukaan ei ole minulta ennen sitä kysynyt. Joskus toisen kerran minä sinulle vastaan — ehkä sitten kun vietämme täällä minun viiskymmenvuotispäivääni. Siihenhän ei ole pitkää aikaa.

— Kuusi vuotta! Voi hyvänen aika kuinka se on pitkä aika!

— Ei velikulta se ole pitkä aika!

— Velikulta?

— Niin. Mitäs sitten?

— Minähän en ole sinun veljesi! Hahahaha! — Minua rupeaa naurattamaan kaikki mitättömät asiat, kun olen oikein väsynyt ja kun minua paljon valvomisen jälkeen nukuttaa.

— Nukuttaako sinua!

— Totta varmaan, koska minua naurattaa se, että sinä sanoit minua velikullaksesi ja koska minä en jaksa enää ajatella.

He läksivät Venekalliolta ja Markus saattoi Marttaa tämän kesäasunnolle asti. Sen portilla he sanoivat hyvää yötä.

Markus palasi kotiinsa, mutta uni tuntui pysyttelevän kaukana.

Hän istui puutarhapenkille, pöydän ääreen ja sytytti sikarin palamaan.

Hän istui ja muisteli illan ja lyhyen yön kaikkia tapauksia. Hänen ympärillään oli syvä hiljaisuus, mutta hänen korvissaan soivat eilisillan ja koko viime yön kaikki äänet: naurua, puhetta, laulua, soittoa ja tanssia, lasin kilahtelua täällä puutarhapöydän ympärillä — ja hänen tarvitsi vain hiukan vaivata ajatuksiaan, nähdäkseen ilmielävänä edessään jokaisen vieraansa kaikki yhdessä tai kenenkä hyvänsä yksitellen. Lopulta hän katselee vain Marttaa, hänen silmiään ja kasvojaan ja hänen koko olentoaan ja kuuntelee vain Martan ääntä — mitä Martta hänelle milloinkin sanoi, se on hänelle kalleinta kaikesta. Hän heräsi äkkiä mietteistään, sillä asuinrakennukselta päin alkoi kuulua askeleita.

Miina sieltä tuli puutarhakäytävää pitkin iso tarjotin käsissään. Hän asettui Markusta vastapäätä pöydän taa ja alkoi latoa laseja ja puteleita tarjottimelle.

— Vielähän sinä Miina olet valveilla! Mikset ole mennyt maata? Päivä on jo korkealla!

— Ei maita uni.

— No miksei?

— Kullakin omat syynsä — vallesmannilla omansa ja minulla omani. — On ollut hiukan ikävä yö —

— Ikävä!

— Niin, niin! Ikävä, ikävä! Mitä ihmettä siinä on. — Ja kun äsken näytti yhteen aikaan siltä, että minä jäisin yksin autioon taloon, jonka seinien sisällä niinkuin olisi vielä tanssin humu ja nauru kuulunut ja kummitellut, tuntui mieli hyvin apealta — sellaista nälän ja janon tapaista kurnimista sydänalla, mitä lienee, syönnistä ja juonnista se vain ei parane — lieneekö tuo sitä rakkautta vai mitä — niin ajattelin, että jokuhan tässä olisi saatava yötoverikseen minunkin ja katselinkin jo ikkunasta, että mitähän jos menisi ja herättäisi tuon maisterin tuolta riippumatosta — hihihihi…

— Johan sinä naurat!

— Mitäs tässä osaa! Täytyyhän sille surkeudellekin välistä nauraa ja ilolle itkeä. Niin minulle tapahtuu usein.

Miina kävi istumaan ja jatkoi:

— Jutellaas mekin nyt sitten kerran.

— Jutellaan vain! Mistä sinun, Miina, haluttaisi jutella? Tule tälle puolelle, niin on mukavampi.

— Niin. (Puhuessaan Miina nousi ylös, hypisteli rikki kukkaa, jonka oli ottanut omenapuusta ja siirtyi hitaasti pöydän itäreunan ympäri vallesmannin viereen ja kohentautui sitten vieläkin lähemmä.) Meillä on niin harvoin tilaisuutta jutella. Menee kuukausiakin hukkaan. Eikä me olla näinä kymmenenä vuonna oikeastaan yhtään kertaa tosissaan juteltu.

— Nyt sinä muistat väärin.

— Enkä muista!

— Sinulla on liian suuret vaatimukset!

— Liian suuret vaatimukset?

— Niin. Etkö sinä sitä vaatisi, tai toivoisi, että me usein istuttaisiin tällä tavalla juttelemassa, eikä vain kerran kymmenessä vuodessa?

— Sitä sitä. Minä toivoisin että hyvin usein — kerran viikossa — kerran päivässä — aina kun vain tuntuisi tarvis olevan.

— Mikä tarvis sinulla nyt oli — hempukka —

— Minä vain tahdoin toivottaa onnea —

— Johan sinä teit sen eilen aamulla.

— Silloin oli koulumestari myös siinä. — Älä sinä sano minua hempukaksi! Se mantereen epeli — se hento yöperhonen, joka seisoi äsken kanssasi Venekalliolla, se on sinun hempukkasi — kesähempukkasi — Niin! — Kaikennäköisiä otuksia niitä on alkanutkin tänne ajautua — laiskottelemaan. Pysyisivät kesät kaupungeissaan, missä ovat pimeät syksyt ja talvetkin! Mokomatkin! Teeskentelijät!

— Älä sano Martta-neitiä teeskentelijäksi!

— Teeskentelijä — teeskentelijä — vai sanonko vielä pahempaa! — Ei satu nyt sanaa suuhuni, muuten sen laukaisisin, että kuolleetkin kuulisivat!

— Sinä olet suuttunut — kateellinen… — Voi voi… Ota minua kiinni — minulla on niin paha olo! — Sillä tavalla! — Nyt on jo parempi — niin turvallinen… Suutele minua, niin en ole kateellinen, en kenellekään — en sille hempukallekaan! — Vielä! — Kuule! Suutelitko sinä myös sitä Martta-neitiä?!

— En, mutta sitten kun otan hänet vaimokseni, suutelen häntä joka päivä.

— Vaimoksesi!

— Niin.

— Vaimoksesi!!

Miina ampautui kauas Markuksesta, nousi ylös, otti tarjottimensa ja lähti ryhdikkäänä ja ylpeänä kävelemään pois päin. Muutaman askeleen päässä hän kääntyi ja sanoi Markukselle:

— Et koskaan! Muista minun sanoneeni! Markus katseli hänen menoaan ja tunsi jossakin aivojensa takakammareissa jonkun Äänen sanovan: "Miinassa on sinulle sopiva vaimo ja naitava sinun on kuitenkin, sillä sinulla on kallisarvoinen kultakello, ja koko virkamiesaikasi olet maksanut leski- ja orpokassaan. Omaisuudellesi on sinun saatava perijä, joka on sinun omaa vertasi ja leski- ja orpokassan eläkkeille nauttijaksi oma vaimo, muutoin menevät vuosimaksusi kuin tina tuhkaan ja muu omaisuutesi vieraille!" — Markus tunnusti Äänelle, että loppu hänen lauseessaan on totta, mutta ettei hän voi hyväksyä alkua, sillä hänen tuleva vaimonsa ei saa olla sivistymätön kalastajan tytär. "Isieni muiston edessä saisin hävetä silloin, enkä voisi koskaan hakea täältä pois. — Minä olisin tuomittu tänne koko loppuelämäkseni!"

Näin ajatellen Markus lähti sisään, riisuutui ja kävi maata ja oli juuri nukahtamaisillaan, kun hän kuuli ulkoa puutarhasta päin omituisen pehmeän jymähdyksen, melkein kuin joku hirsi tai pölkky olisi pudonnut. Hän riensi ikkunalle ja näki koulumestarin vaivaloisesti yrittävän nousta jaloilleen maasta, johon hän on pudonnut riippumatosta. Markus nauraa koulumestarin epätoivoisille yrityksille ja menee jälleen vuoteeseensa ja vaipuu heti sikeään uneen.

Koulumestarille oli tullut vahinko.

Hän oli unissaan yrittänyt kääntyä toiselle kyljelleen, kun riippumatto kiepsahtikin hänen altaan pois ja hän itse mätkähti nurmelle.

Hän vääntäytyi ensin istumaan, katseli ympärilleen, eikä ollut muistaa, missä on.

Päivä paistaa.

Mereltä puhaltelee lauha tuulen henki.

Mikä ihmeen paikka tämä oikein on!?

En minä ole täällä koskaan ennen ollut!

Onkohan tämä sitä toista maailmaa — no ei ainakaan sitä pahempaa!

Paratiisin omenapuita?

Valkea talo tuolla!?

"Kuka sinä olet, joka nauraa höhötät siellä ikkunassa minulle?"

Hän luuli niin huutavansa, mutta hän vain niin ajatteli.

Lopulta hän tunsi paikan ja yritti nousta jälleen riippumattoon, mutta kaikki alkoi kieppua ja pyöriä hänen silmissään, ja hän vaipui jälleen maahan ja loukkasi kaatuessaan nenänsä riippumaton nuoraan. Nenää kirveli, mutta ei siitä verta tullut. "Ehk' olis!"

Koulumestari hengitti raskaasti, huohottaen, ja kun oli jonkun aikaa levännyt, koetti vielä kerran nousta — omituisesta humalaisen itsepintaisuudestako vai kunnianhimosta, vai mistä — ja kaatui jälleen, tällä kertaa selälleen kauas riippumatosta.

Siihen hän jäikin ja nukkui ja löysi siitä itsensä vasta puolenpäivän tienoissa.

Niin oli loppuun kulunut Markuksen vaiherikas juhlayö ja viimeinenkin sen osanottajista löytänyt vakavan makuutilansa.

VIII luku.

MARTTA.

Kappelniemessä on vieläkin vanhan kivitalon raunio. Se on korkea kumpu, jossa kasvaa nuorta mäntyä niin tiiviisti, että siellä on vaikea liikkua ja saada selvää rakennuksen muinaisista mittasuhteista.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings