I LUKU. (continued 2)

— Jassoo — jaaha — mutta minulla on ja mitä on minulla, sitä on minun ystävällänikin.

* * * * *

Päivän kultainen pyörä jo yleni vipajavista aamuaallokoista meren koillisella saarteella, kun Markus vasta palasi kotiinsa, kylän pohjoisimpaan, reunimmaisimpaan taloon.

Hän hiipi makuuhuoneeseensa hiljaa — niin hiljaa kuin voi, sillä useat konjakkilasit olivat saaneet esineet hiukan horjahtelemaan hänen edessään — ja koetti nukkua. Uni ei kuitenkaan tahtonut tulla. Silmissä pyöri erilaisia pitkän päivän kuvia ja kuului erilaisia ääniä, kaikki uusia ja outoja: perämies laajoine leukoineen ja isoine kämmenineen ja puheineen, joka tuli suusta väliin viekkaana ja imartelevana ja väliin aranmahtailevana, mutta aina äänellä, joka tuntui muodostuvan jossakin leukaperissä ja aataminpalassa, ja ennen kaikkea tuo pappi loppumattomme puheineen ja jo pitkällekehittyneine lihomisineen, tuuheine viiksineen ja "ö-höm!!"-yskäisyineen ja häntä paljon nuorempi, hiljainen ja vaatimaton papin emäntä ja loppujen lopuksi Miina, hänen oma palvelijattarensa — eli niinkuin tämä itse itseänsä ennätti jo esitellä: "e-män-nöit-si-jä-tär". — Markuksen korvissa kaikui yhä selvänä äänenä tuon sanan taitteleminen korostettuihin tavuihin ja Miinan iloinen nauru!

Kuinka selvänä se raikuikaan — ja samalla muuttui kaikki uniksi.

Niin päättyi Markuksen ensimmäinen päivä hänen saarivaltakunnassaan — ensimmäinen niistä yli viidestä tuhannesta, jotka olivat vielä hänen edessään.

III luku.

PELTO-KALLU.

Usean saarelaisen nimi, kuten Kenkä-Apin, Palosuon-Eetin ynnä monen muun, peittyi täydelliseen hämärään — nimittäin siinä suhteessa, mistä nimi oli sen kantajalle tullut, mutta Pelto-Kallu oli siinä onnellisessa asemassa, että tiesi nimensä alkuperän.

Sen hän kyllä jo lapsena aavisteli ilmankin, mistä syystä hänen isällään oli Pelto-Rikon nimi, mutta varmuuden sai hän asiaan erään kerran lapsena, kun hän oli tullut rantaan ja pysähtynyt Rakin ranta-aitan luo, jonka vieressä, aurinkoisella, Rantakujalle viettävällä, voikukkia kasvavalla nurmikolla, joukko sinisiin villapaitoihin pukeutuneita miehiä istui tupakoimassa ja pitämässä rantakäräjiä, ja juuri hänen seisahtuessaan miesjoukon taakse yksi, taisi olla Kiis-Ale-vainaja, parhaillaan puhui hänen isästään jotenkin tähän tapaan:

— Niin — että mistähän sitä on ruvettu kutsumaan Pelto-Rikoksi! Muistaahan tämän nyt jokainen vanhempi mies tällä saarella, että ties jo kuinka mones polvi takaperin oli Rikon yhdellä esivanhemmalla kapanala perunamaata pihassaan. Ylpeyksissäänkö vai missä lienee vainaja ruvennut perunamaataan kutsumaan pelloksi, vaikka ei kukaan oikea saarelainen tynnyrinalankaan maataan pelloksi kutsuisi. Siitä se sai talo Peltolan nimen — siitä juur justihins — ja sieltä se on lähtöisin Pelto-Rikon nimi. Se on sellaista ylpiää sukua ja lisäksi Rikon suuräiti oli kotoisin mantereelta, ja sehän se lieneekin sen pelto-nimen sille perunamaatilkulle ja koko suvulle antanut. Kuka häntä niin varmaan tietää! Ihmiset niin vaan haastavat!

Joku joukosta, sen muistaa Kallu kuin oikean kätensä, vaikka asia olikin mitätön, oli silloin sattumalta arkana vilkaissut taakseen ja nyhkäissyt kertojaa käsivarteen ja kuuluvasti kuiskannut:

— Ol hiljaa! Tääll' on Pelto-Rikon poika kuuntelemassa!

— No mitäs sitten! — Eihän tässä ole Rikosta mitään sellaista kerrottu, jota pitäisi salata! Eihän tässä mitään pahaa ole juteltu — kuulkoon vain. Sen minä olen sanonut, minkä koko saari tietää, enkä yhtään mitään sen enempää. —

Sellainen oli Pelto-Rikon nimen historia. Tavallisten sääntöjen mukaan olisi Kallua pitänyt ruveta kutsumaan Rikon Kalluksi, mutta kyläläisiä, ja saaren koko kansaa huvitti niin tuo peltojuttu, että eivät millään olisi taipuneet Kallua nimittämään muuksi kuin Pelto-Kalluksi — paitsi lapsena, niin, nelivuotiaaksi asti, kutsuttiin häntä kotikylässä Pelto-Rikon-Kalluksi, mutta siihen ikään päästessään hän sai rannassa, isänsä valkamassa, nimeensä sen lyhennyksen, jota kantoi kuolemaansa asti.

Asia oli näin:

Eräänä aamuna, noin kello kahdeksan tienoissa — helteisenä heinäkuun aamuna — oli hän tullut rantaan, joka on ulkopuolella varsinaista satamaa, Kylänlahtea, meren puolella matalaa nientä, joka erottaa sataman merestä, ja jonka nimenä on Nahkarivi. Nykyään on sen jatkona aallonmurtaja. Satamaa ympäröi vaalea hiekkaranta. Nahkarivistä ulospäin oli kivikkoranta silloin, niinkuin nytkin ja on aina, ikuisista ajoista ollut. Miltei puolet kylän valkamia on siellä, Nahkarivin ulkopuolella. Siellä itämyrsky ajaa hatrua maalle ja paaroja ja pieniä valkeita simpukankuoria. Siellä oli ja on tänäkin päivänä Peltolan valkama ja kutsuttiin sitä kohtaa rannasta Pellonalukseksi, koska tuo kuuluisa pelto oli juuri sillä kohtaa, vähän ylempänä, kivenheiton päässä rannasta. Peltolaiset näkivät omiin ikkunoihinsa oman ranta-aittansa, saraimensa ja valkamansa. Mainittuna heinäkuun aamuna, kun meri oli aivan tyyni ja kajaat torkkuivat kivillä tai vedessä, katseli Kallu kotinsa ikkunasta rantaan ja merelle. Hän oli ikkunaseinustan järyllä polvillaan, nojasi kyynärpäitään ikkunankynnykseen ja likaisia pieniä käsiään pulleisiin poskiinsa. Hän oli juuri syönyt muun perheen mukana aamiaista ja tuijotti nyt ulos merelle tyytyväisenä ja tylsänä, ajattelematta mitään sen enempää kuin nuo kajaatkaan.

Pian hän sai kuitenkin muutakin katseltavaa, kuin meren ja kajaat.

Heidän valkamaansa tuli pari tyttöä, toinen Kallua vanhempi toinen nuorempi. Nämä ensin pysähtyivät pitkäksi aikaa teloille ja näyttivät keskustelevan ja viittoivat käsillään. Kallu ei kuullut ääntä, hän vain näki liikkuvat suut ja kasvojen ilmeet ja viittomiset ja arvasi, että tytöt haastavat. Lopulta tytöt käärivät hameensa ylös, kahlasivat veteen ja näyttivät ottavan oikealla kädellään jotakin merestä, vasemman hoitaessa hameita. Kallu vilkastui. "Mitähän ne sieltä oikein onkivat — kuolleita paaroja varmaan", arveli Kallu, eikä malttanut enää olla paikoillaan, vaan hyppäsi alas järyltä ja juosta kipitti pihan läpi portille, jonka pielessä näki tavallista suuremman voikukan, potkaisi sitä, sai portin auki ja käveli kädet housuntaskuissa — arvokkaana ja mahtavana kuin Peltolan isännät ainakin — ja jäi ylimmälle telalle katselemaan tyttöjen hommaa. Kuolleita paaroja näyttivät viskovan maalle. — "Arvasinhan sen!"

— Menkää poit meijän valkamatta! huusi Kallu tytöille.

Tytöt eivät olleet ensin kuulevinansakaan.

— Menkää taamalin kiileetti poit meijän lannatta, tenkin timput!

Silloin vasta toinen tytöistä käänsi kasvonsa Kalluun päin ja huusi:

— Ei taa kattoo minun pyllyäin!

— En mä katto tun kunniaat!

— Kattothan!

— Ei taa ottaa meijän paaloja!

— Ei nää teijän ole!

— Onpat ne meijän!

— Tinä olet Pelto-Kallu — Pelto-Kallu, Pelto-Kallu, Pelto-Kallu, ole hiljaa Pelto-Kallu, huusivat molemmat tytöt yhteen ääneen ja laulaen.

Se oli haukkumista.

Sen tajusi Kallu heti, mutta ei keksinyt vastahaukkumista.

Nopeasti hän ajatteli ympäri päänsä ja etsi sopivaa haukkumasanaa, mutta ei löytänyt.

Olisipa Martin-Esan-Eeti, hänen paras poikaystävänsä, ollut tässä, niin kyllä olisi haukkumasana löytynyt ja äkkiä olisikin, mutta nyt oli tyttöjä kaksi ja hän oli yksin.

Minkäs niille voi!

Yhä vain ne huutavat: "Pelto-Kallu, Pelto-Kallu…"

Kallun teki mieli itkeä.

Hänen leukansa meni kurttuihin, mutta hän puri hammastaan ja nieli itkunsa.

Hän onkin poikien kesken kuuluisa siitä, ettei koskaan itke.

Hän on poikien sankari!

Kerran hänkin itki, kun äiti kuoli — hän silloin ei ollut täyttänyt kymmentäkään — ja tieto tästä levisi yli koko kylän. Poikien kesken sanottiin vielä pitkät ajat sen jälkeen kuin puolustukseksi: "Itkihän Pelto-Kallukin, kun äiti kuoli" —

Kallu ottaa kädet taskustaan ja lähenee telalta telalle tyttöjä.

— Etpät utkalla tänne tulla — Pelto-Kallu, Pelto-Kallu… lauloivat tytöt ja roiskivat käsillään vettä Kallun vaatteille ja kasvoille. Silloin Kallu kiivastui, kokosi käsiinsä hatrua telojen välistä ja heitti sen suoraa päätä pahemman huutajan kasvoille. Tämä horjahti siitä liukkailla pohjakivillä ja kaatui ja vei mukaan toverinsakin ja parin silmänräpäyksen ajan ei näkynyt veden pinnalla kuin neljä pientä kättä ja neljä paljasta jalkaa.

Kallu heitteli yhä hatrua.

Tytöt nousivat ylös hiuksiaan myöten märkinä ja vettä valuvina ja päästivät heti parkuvan, ulvovan itkun, niin kovan, että sataman takana olevat vuoret kaikuivat, ja kahlasivat toisen valkaman kautta maalle ja alkoivat juosta pois ja toinen tytöistä huusi vielä mennessään Kallulle:

— Minä menen tanoon tinun mammalleit — ähä! Kallu tähysteli saraimen nurkan taitse, uskaltavatko tytöt mennä kaipaamaan hänen äidilleen.

Eivät uskaltaneet!

Siitä olisi Kallu saanutkin selkäsaunan, se oli varma se, mutta nyt hän ei selkäsaunaa saanut, vaan sai uuden, lyhennetyn nimen, joka säilyi hänellä läpi elämän. Pelto-Kalluksi häntä kutsuttiin aina siitä eteenpäin — paitsi kylänluvuilla, käräjillä, vihillä ja muissa sellaisissa paikoissa. Hänen oikea nimensähän olisi pitänyt olla Rikon-Kallu tai Pelto-Rikon-Kallu. Moninaiset ovat vaiheet ihmisen elämässä!

Myöhemmin, samana kesänä, kostivat tytöt Kallulle veteen kaatumisensa seuraavalla tavalla:

Se tytöistä, joka oli saanut Kallun heittämää märkää hatrua kasvoilleen, ja joka oli silloin Kallua kieltänyt katsomasta, oli nimeltään Antsun Sanna. Hän oli kiivas ja ylpeä luonnoltaan. "Sen äitihän jo oli sellainen päistäre", sanottiin kylän vaimojen kesken, kun katseltiin Sannan kiivautta ja kiukkua.

Sanna oli koonnut kerran, muutama päivä siitä, kun Kallu oli häntä heittänyt hatrulla, tyttöjä liivalle ja sanonut niille: "Jos Kallu, se Pelto-Kallu, tulee tänne ja jos sen kanssa ei ole muita poikia, niin tehkää sille mitä näette minun tekevän."

Kallu tuli.

Tytöt istuivat liivalla, miltei veden rajassa, eivätkä olleet ensin näkevinäänkään Kallua.

Kallu koetti kaartaa ylempää ohi, mutta silloin karkasi Sanna ja ne toiset tytöt ylös, ottivat Kallua käsistä kiinni ja alkoivat vetää veteen.

Kallu huusi ja potki, mutta siitä ei ollut mitään apua. Tytöt voittivat ja Sanna painoi hänet useaan kertaan veden alle ja potki.

Sannaa kiukutti se, ettei Kallu ruvennut itkemään. Hän potki Kallua ja huusi: "Vieläkö tina tulet vitkomaan meitä hatlulla ja tanomaan meitä timpuikti!"

Toiset tytöt nauroivat ja lopulta nauroi Sannakin ja heitti Kallun rauhaan, mutta vielä kerran, Kallun päästyä jo miltei kuivalle, tytöt ottivat hänet kiinni ja suolasivat hänet, ajoivat nimittäin kuivaa hiekkaa hänen märkiin kasvoihinsa ja niskasta alas, vaatteiden ja ihon väliin, selkään. Sitten he laskivat Kallun menemään. Toiset pojat, Kallun ikäiset, olivat nähneet tapauksen kauempaa ja tulivat nyt, vaikka myöhään, Kallun avuksi. He esittivät, että mentäisiin kostamaan, mutta Kallu selitti: "Ei viittitä tapella piikaväjen kantta!" ja käveli kädet housuntaskuihin työnnettyinä pois liivalta ja läksi poikien kanssa soutelemaan.

Koskaan myöhemminkään ei Sanna voinut sivuuttaa Kallua, sanomatta hänelle jotain, jonka piti olla toiselle hyvin ilkeää ja loukata toista ja Kallu mittasi samalla mitalla. Ei siis voinut saarikunta kyllin ihmetellä, kun, vuosia kerrotun jälkeen, Kallun ollessa jo noin kahdenkolmatta vuotias, Sanna ja Kallu eräänä hämäränä, sateisena ja sumuisena syyssunnuntaina kuulutettiin saaren kirkossa kristilliseen avioliittoon. Pitkin syksyä oli sinä vuonna — niinkuin tapa oli — joka iltayö, milloin ei satanut ja myrskyn vuoksi ei voitu mennä verkoille, nuori väki kokoontunut vanhalle tanssikentälle, Niityntöyrylle. Viimeisen tanssin päätyttyä oli Kallu tarttunut tanssittamaansa tyttöä, johonka tunsi olevansa mieltynyt, vaikkei ollutkaan sanaakaan hänen kanssaan koko ajassa vaihtanut — ehkä juuri tuon suuren mieltymyksensä vuoksi — kädestä kiinni ja taluttanut häntä läpi humisevan hongikon Majakalliota kohti, jonka juurella oli istunut eräälle sammaleiselle kivelle ja ottanut tytön syliinsä ja hyväillyt häntä. Kallu oli sivellyt tytön käsivarsia, olkapäitä, harteita, poskia ja koko tyttöä ja heidän oli ihana istua ja tunnit kuluivat.

Lienee ollut jo ohi puoliyön, kun vasta heidän välillään oli syntynyt lyhyt keskustelu:

Kallu: Kukas sinä lintuseni oikein olet? Enhän minä taida sinua tunteakaan, kun on niin pimeä ja kun minä olen niin tottumaton muuten tuntemaan.

Sanna: Kallu sinä olet, sen minä olen koko ajan tiennyt arvaamattakin! Pitäähän tuo nyt ihminen tuntea muutenkin kuin näkemällä!! Et arvaa!

Kallu: Täällä on pimeä kuin säkissä — en minä näe!

Sanna: Et uskalla arvata! Sinua pelottaa, että eiköhän tämä vain liene se Antsun-Sanna! Sitä sinä pelkäät! Hi-hi-hi!

Kallu: Sanna taidat olla — ja niin oletkin — ei kukaan muu naura noin!

Sanna: Niin! Näin se nyt kävi!

Kallu: Näin se kävi —

Sanna: Niinkuin sallimuksesta!!

Kallu: Mehän on riidelty ja haukuttu toisiamme läpi koko elämämme!

Sanna: Ei se mitään! — Paremmin osataan, kun ollaan opeteltu jo lapsesta. — Haukutaan eteenkin päin!

Kallu: Sitähän minä pelkäänkin! Mutta sovitaan nyt pois kaikki vanhat vihat ja aletaan uusi elämä.

— Sovitaan vain! Ainahan sitä sopia voi! Ei se maksa penniäkään!

— Kyllä se maksaa! Tämä on kallis sopimus — ei rakas ja kallis, vaan katkera ja kallis.

— Oletko sinä joka tanssin jälkeen raahannut tällä tavalla tytön metsään?!

— En — Jumalan kiitos! Nyt sen piti käydä näin ja totta vissiin se on Jumalan tahto, että minun on naitava sinut.

Sanna kuiskasi niin hiljaa sisään päin hengittäessään, että Kallu sen töin tuskin kuuli ja niin suloisesti kuin se suinkin oli hänelle mahdollista: — Totta vissiin, ja niin oli heidän naimakauppansa päätetty.

Jo seuraavana pyhänä heidät kuulutettiin.

Vanha Pelto-Riko itse oli viemässä poikaansa ja tämän morsianta pappilaan ottamaan kuulutusta. Mukana oli myös puhemies, koulumestari. — Riko oli ottanut puhemiehen kanssa kotonaan, ennen lähtöä, kovan rohkeusryypyn — montakin — vanhasta rommipullostaan ja oli nyt ylen puheliaalla tuulella. Töin tuskin oli viralliset asiat saatu kunnialla selviksi, kun Riko alkoi puhua nuorelle papille, joka vastikään oli saareen tullut, että vielä hänkin, Riko, uuden muijan saisi, vaan ei ole tullut otettua.

— Kaikki tytöt ja nuoret leskivaimot ovat ahistelleet Pelto-Ristiaania — hän nimitti itse itseään Ristiaaniksi, kylä häntä vain Rikoksi hoki — mut mitens Ristiaan ne kaikki vois ottaa? Elättää ne kyllä kaikki jaksais — ei sen puolesta, mutta eikös se ole Jumalan lakia vastaan, vai mitä pastoor tuumaa, jos ottaa monta vaimoa?

— Onhan se, onhan se. Ei sitä laki salli sellaista — ei maallinen laki, eikä Jumalan laki.

— Niin, ei se salli! Mut jos nyt Ristiaankin vanhoilla päivillään tässä vielä hullaantuisi ja ottaisi emännän, niin ei siltä leipä eikä vaate tulisi puuttumaan, jonka kerran Ristiaan ottaisi. Kuules pastoor! Pastoor ei taida tietääkään, että Ristiaanilla on paljon rahaa, mutta paljon sitä meneekin, kun täytyy pitää saaren köyhistä huolta! Kyllä tulee kurjat ajat vielä saaren köyhille, kunhan Ristiaanista aika jättää! On Ristiaan auttanut kauppiastakin! Niin! Kuinkas kävi yhtenä keväänä, kun oli pitkä talvi — se oli sen kahvilaivasyksyn jälkeen — ja kaikilta loppui jauhot, eikä ollut enää kauppiaallakaan mistä antaa?! Niin vain kävi, että kauppias sanoi Ristiaanille: "Kuule Ristiaan! Anna Ristiaan niille rukiita, muutenhan ne kuolevat nälkään!" — Ja — kuulehan pastoor — kyllä olisi ollutkin sinä keväänä suntiolla paljon lapiotyötä, jos ei Ristiaan olisi avannut saaren köyhille vilja-aittansa ovea! Nälkään tämä olisi kuollut koko saaren kansa ilman Ristiaanin apua! Ja paljon Ristiaan on antanut puhdasta rahaakin! Tulevat Ristiaanin luo ja sanovat: "Ristiaan, anna kolme markkaa", sanoo yksi, "Anna viisi markkaa", sanoo toinen. "Ristiaan, anna yhden jauhosäkin hinta", sanoo kolmas — ja niin edespäin. — "Ei Pelto-Riku anna! Saita on saatana kuin juutalainen!" haukkuvat, jos et anna! Sellaisiahan ne ovat! He-he-he! Naurattamaan rupiaa ihan kun niitä aattelee! Ja pitäähän niitä auttaa, etteivät siinä ihan silmien alla henkeään heitä! Minkäs niille voi! Haukkukoot tai olkoot haukkumatta! Eihän ihmistä auta kuolemaan jättää! Eihän se mikään luontokappale ole!

Niin se Riko, Pelto-Kallun isävainaja, kuvaili rikkauttaan poikansa kuulutusta hommatessaan! Samalla tavalla ja samalla äänellä ja miltei samoilla sanoilla hän kuvaili saman asian jokaiselle uudelle papille tai vallesmannille, varsinkin uusille vallesmanneille, koska Pelto-Riko oli ruununperämies siihen aikaan. Jos hän oli selvä, jäi tämä puhe pitämättä — tai oikeastaan siirtyi vain parempaan aikaan, ryyppypäivään.

Tällä kertaa, nimittäin kuulutusta otettaessa pappilassa, oli Rikon kehumiseen lisäksi toinenkin syy, paitsi rommiryypyt.

Ja se toinen syy oli painava ja lienee ollut syynä rommiryyppyihinkin, ja se oli se, että Riko tunsi häpeän olevan laskeutumaisillaan vanhan, kunniallisen huoneensa yli.

Hän ei lyhyesti sanoen hyväksynyt poikansa valintaa. "Ek'sä nyt huonompaa ja riitaisempaa hepsankeikkaa ja päistärettä mistään löytänyt?!", oli hän vihoissaan ärjäissyt pojalleen Kallulle jo samana aamuna, jolloin tämä viimeinkin rohkeni isälleen tunnustaa, että "Nyt tässä ei muu auta kuin mennä pappilaan kuulutusta ottamaan!" — Kallu oli tahallaan sovittanut lauseensa tuohon muotoon, mahdollisimman rohkeaan ja reiluun tapaan. Sen piti kuulua samanlaiselta kuin: "Nyt tässä ei muu auta kuin mennä antamaan sille joutavalle aika selkäsauna", tai jotakin muuta sellaista. Kallu pelkäsi isäänsä, eikä olisi rohjennut julkaista hänelle asiaansa ollenkaan, mutta Sanna oli vaatinut, että kuulutuksille on mentävä heti ja häät samaa kyytiä. — "Oleks'sä tullut ihan hölmöksi!" oli isäukon ääni jylissyt tuvassa. "En minä ole hölmömpi kuin sinäkään", oli Kallu vastannut rauhallisesti. — "Olenpahan vain se mikä olen!", ja oli keskustelu jatkunut näin:

Isä: No jos sinä olet se, mikä olet, niin naima-asia Antsun-Sannan kanssa saa jäädä sikseen.

Kallu: Eikä voi jäädä. Se on pakko.

Isä: Mikä pakko!? Mikä on pakko?! Puhu selvemmin, että minä ymmärrän!

Kallu: Se vain, mistä on kysymys: Tämä naiminen — se on pakko.

Isä: Eikös sitä nyt voisi edes siirtää tuonnemmaksi, lähemmäksi joulua? Johan tuolle tuollaiselle hopulle nauravat naapurin siatkin!

Kallu: Ei voi.

Isä: No pelkäätkö sinä, että ristiäiset tulisivat ennen häitä?

Kallu: Miksi ei sitäkin voisi pelätä.

Isä: Ja tätä minun pitää kuunnella vanhoilla päivilläni, omassa tuvassani ja oman poikani suusta! — Mistä sinä oikein olet joutunut tuon luntun seuraan? En paremmin sano!

Kallu: Paremmin! Niin, paremmin kyllä voisit sanoa! — Saisit totisesti vähän paremmin sanoa! Minähän otan vaimon itselleni — enkä — muille! Minä olen tyytyväinen Sannaan ja Sanna minuun. Anna nyt järjellesi valta, äläkä kiukullesi!

Isä: Samapa tuo minusta on, kenenkä tähän tuot, kunhan pidät huolen, ettei hypi silmilleni! Minä tahdon elää rauhassa, minä.

* * * * *

Niin olivat isä ja poika kinastelleet ja lopulta päässeet sen verran yksimielisyyteen, että pappilaan lähdöstä tuli tosi. Riko otaksui, että pappi jo tuntee kylän asiat ja hänen asiansa ja hänen poikansa asiat ja minkälainen Antsun Sanna oikeastaan on. Vasta vuosia myöhemmin pappi oppi tuntemaan, kuinka nopeaan pienimmätkin asiat saarelaisten kesken leviävät. Nyt hän ei tiennyt eikä ymmärtänyt mitään muuta kuin että eräs isä on tuonut poikansa morsiamineen ja puhemiehineen kuulutukseen panoa varten ja on hiukan humalassa, ehkä liikaakin, ja puhuu humalaisen tavalla. Pappi odottelikin hartaasti, että Rikon puhetulva ehtyisi ja sitten hän nousi, ojensi kätensä kullekin, ja selitti itsellään olevan kiireen.

Rikon sanat olivat siis langenneet väärään maahan, tien oheen, sillä eihän papilla ollut pienintäkään tietoa, että tulevan apen kunnia tästä naimakaupasta olisi vaarassa, mutta koska Rikolla ei ollut aavistustakaan siitä, että hänen sanansa olisivat tienoheen langenneet, oli hänkin saavuttanut tarkoituksensa. Hän oli pappilasta palattua sangen rauhallinen ja pojalleen ystävällinen — vieläpä tulevalle miniälleenkin, Sannalle. Pappilasta ulos tultua, heti pappilan pihalla, alkoi Riko puhella sangen iloisesti ja puhutteli Sannaa tyttärekseen ja miniäkseen. Riko nauroi jo täyttä kurkkua: "No olit sä Sannakin hullu, kun otit tuon meidän Kallun ristikses! Hahhahhah! Ek'sä nyt parempaa löytänyt!? — No — leikki sikseen! Nuorenahan sitä on naitava ja kukin ottaa sen, jonka Sallimus on määrännyt."

— Niin — sallittunahan tämä näin lienee käynyt, sanoi hiljaa Sanna.

— Ö' — ei Sallimusta olekaan! — mörähti puhemies.

— No tuota minä en taas ensinkään usko, sanoi Pelto-Riku. — Minä olen samaa mieltä Sannan kanssa, että kaikki mikä tapahtuu, se tapahtuu siitä syystä, että se oli niin, eikä muulla tavalla sallittua. Sallittua se on, että Sannasta ja Kallusta tulee yksi, sillä muuten sitä ei voi ymmärtää! Tämä on ihmisen ymmärrykseltä salattu tapaus. Niin korkealla kuin taivas on maasta kulkevat Sallimuksen ajatukset sinun ajatuksistasi, kuulehan puhemies! — Ja sinulle, Sanna, tahtoisin vielä sanoa pari sanaa, nimittäin että kun Sallimus tuo sinut, Sanna, miniäksi minun talooni, niin mikä olisin minä — minä, joka olen tomu ja tuhka — estämään sinun tuloasi! Pois se minusta. Kallu saa sinulle haastaa tai olla haastamatta, mitä mieltä minä olin vielä tänä aamuna, mutta nyt olen minä toista mieltä ja jätän kaikki Taivaallisen Isännän hoitoon ja huostaan.

Riko tiesi puhuneensa hyvin kauniisti, eikä hän tiettävästi ollut ennen niin kauniisti puhunutkaan ja kätki Sanna joka sanan mieleensä.

Sanna tulikin kuin ripiltä.

Koko viikon — tai oikeastaan vain viikon ne päivät, jotka olivat kuluneet siitä tanssi-illasta, jolloin hän ja Kallu olivat päättäneet sopia, eli toisin sanoen, jolloin Kallu oli Sannaa pimeässä metsässä, kivellä istuttaessa, kosinut, oli ollut kuin puhdistavaa rippikoulua. Kaikki elämän kuona tuntui hänestä irtaantuvan. Hän tunsi kirkastuvansa ja puhdistuvansa ja hän päätti olla hyvä kaikille, niillekin, jotka häntä yhä vielä sattuvat kiroilemaan ja sadattelemaan. — Hän ei, ei, ei tule enää sadattelemaan ja kiroilemaan vastaan — se on totinen tosi! Kiroilkoot yksinään, kunnes suunsa kuluvat!

Sanna tunsi sisäisesti päivä päivältä muuttuvansa, ja voima, joka lapsuudesta asti oli asunut hänen laihoissa, jäntevissä jäsenissään, tuntui pikemminkin lisääntyvän kuin vähentyvän.

Yhtenäkin aamuna, toisen kuulutussunnuntain jälkeisenä aamuna, kun hän oli veljineen pohjaverkoilla kylän edessä haudoilla, meren syvänteillä, joista on työläs vetää kalaisia verkkoja ylös mustanvihreästä syvyydestä, ja kun hänen molemmat veljensä olivat nääntyneet, sanoi hän viimeksi väsyneelle: "Annas kun minä…!" ja veti verkot hengästymättä ja uupumatta kuin parhain mies.

Hänen luisevassa lyhyessä ruumiissaan oli voimaa kuin villieläimessä ja villieläinhän hän tähän asti oli ollutkin, mutta nyt hän parantuu ja puhdistuu! Hän iloitsi siitä ja oli riemuissaan ja päätti olla hyvä iankaikkisesti — jos tarvitaan.

Voima ja vikkelyys jäivät pysyväisestikin asumaan hänessä kuolemantautiin asti. Hän ennätti sitä ennen synnyttää Kallulle kaksi tytärtä, jotka ainakin nuoruudessaan olivat yhtä "päistärisiä" kuin äitinsäkin ja kaksi poikaa, jotka perivät isänsä luonteen.

* * * * *

Pappilan pihalla, silloin kuulutuksilta tultaessa, oli Riko, Kallun isä, puhunut kauniita sanoja Sallimuksesta. Hän ei koskaan siitä laajemmin puhunut, uskoiko hän oman elämänsä juoksussakin näkevänsä Sallimuksen johtoa. Ainoan pojan kihlajaisilta oli niin juhlallinen ja mieltä ylentävä, että unohti kaiken pahan, senkin, että oli vielä saman päivän aamuna riidellyt poikansa kanssa, ja joutui puhumaan sellaista, yhtä ja toista kaunista ja itkettävää Sallimuksesta ynnä muusta, joka ei olisi sopinut miehelle. Usein perästä päin hän muisteli tuota iltapäivää ja vielä enemmän kihlajaisillanviettoa kotonaan samana päivänä ja selitti, että "se oli niin kaunista ja surullista, että ihan itkuksi tuppasi vanhan miehen", ja että "olisi kelvannut muijavainajankin olla sitä katsomassa ja kuulemassa."

Miten lienee ollut Sallimuksen!

Joka tapauksessa ei hän kyennyt itse ohjaamaan ainakaan oman elämänsä loppujuoksun kulkua!

Järkevän miehen olisi luullut ohjaavan sen toiseen suuntaan, varsinkin kun kaikki asiaan vaikuttavat seikat olivat täysin omassa vallassa!

Hän oli ruunun perämies.

Totta oli, että hänellä oli omaisuutta, että hän oli miltei niin varakas, kuin miksi hän humalapuheissaan itsensä kuvaili, mutta hän ei ollut rikastunut niistä palkkatuloista, mitä hänellä oli perämiehenammatista. Siitähän hän sai vain kuusisataa markkaa vuodessa. "Syökö sen, vai juo, vai polttaako tupakassa, vai haistaako nuuskassa!" huudahti hän kerran vallesmannille, sille jo ennen Markusta olleelle, pyytäessään tätä hommaamaan itselleen palkankorotusta.

Omaisuus, jota hänellä oli, oli tullut toista tietä.

Hän oli ollut perämiehenä jo nuoresta asti.

Koko ajan, vuosi vuodelta, oli hän rikastunut ja hänellä oli — aivan turhaa hän ei kehunutkaan — omaisuutta runsaasti, multa se oli karttunut hänen kaappeihinsa ja aittoihinsa hämärillä keinoilla. Huhuiltiin hänen juottaneen loiston hoitajat myrskyisinä syysöinä humalaan, sammuttaneen oikeat tulet, virittäneen milloin Purjekalliolle, milloin muualle vääriä tulia ja ohjanneen laivoja maalle ja ryöstäneen niitä, vaikka itse olikin niinsanottu ruununperämies, vallesmannin apulainen, jonka olisi pitänyt päin vastoin estää muita rikoksen töistä. Kostoksi ilmiantoi hänet eräs hänen vihamiehensä, yksi hänen entisiä rikoskumppaneitaan, joka todistajien läsnäollessa vakoili Rikon tekosia ja toivoi saavansa Rikon pois viralta ja saavansa perämiehen viran itselleen. Edellinen puoli asiasta onnistuikin: Riko sai käydä useilla käräjillä ja tuomittiinkin hänet lopulta kymmeneksi vuodeksi linnaan, ja sen jälkeen elinijäkseen kelvottomaksi valtion palvelukseen, mutta hän, ylpeä, kuusissakymmenissä oleva saarelainen, tunsi tuomion liian nöyryyttäväksi, kuolemaan asti kunniaa loukkaavaksi ja hän sitä ennen hirtti itsensä satamassa olevan jaalansa mastoon. Asian toinen puoli ei taas toteutunut ilmiantajan toivon mukaan, sillä Rikon jälkeen ei nimitetty perämieheksi ilmiantajaa, vaan Rikon poika, Pelto-Kallu, jonka elämän vaiheita jo olemme pitkältä seuranneet ja joka isänsä ja äitinsä haudalle oli pystyttänyt kiven ja siihen hakannut raamatusta löytämänsä lauseen:

"Kaikki menevät yhtä sijaa kohden: Kaikki he ovat mullasta tehdyt ja kaikki he multaan palajavat."

Raamatussa oli siltä kohdalta lehden kasa käännetty — oliko sen tehnyt hänen isänsä vai äitinsä, sitä ei hän tietänyt, mutta sen mukaan oli hänen helppo se löytää.

Niihin aikoihin kun kylässä levisi huhu, että Pelto-Kallusta tulisi isänsä viran perijä, tuli vallesmannin luo eräänä iltana Simin Pokko, se sama mies, joka oli ilmiannoillaan aiheuttanut Rikolle virkaeron ja tavallaan kuolemankin.

Pokko oli entinen luotsi. Siihen aikaan kun Pokko vielä oli virassa, ei saaren ja mantereen välillä ollut säännöllistä postinkulkua. Kerran, kun Pokko läksi luotsaamaan laivaa Vehkalahteen, antoi luotsivanhin hänen vietäväkseen postiin piirikonttoriin menevän virkakirjeen, joka sisälsi viisisataa markkaa rahaa. Pokko hävitti kirjeen ja korjasi rahat omaan kukkaroonsa. Näin meni monta viikkoa, kunnes asia tuli odottamatta ilmi. — Pokko oli aluksi selittänyt asian niin, että kun hän nousi laivaan, oli kova aallokko ja hän pudotti mereen merimiessäkkinsä, jossa muun muassa kirjekin oli. Se luotsioppilas, joka hänen mukanaan oli, todisti niin käyneen ja että vähällä oli, ettei miehetkin menneet ja että Pokon luotsiveneen löi laine laivan kylkeä vastaan murskaksi, ennenkuin se ennätettiin nostaa kannelle. Lisäksi oli yö, eikä etsiskelyihin voitu ryhtyä. Mutta Pokon musta merimiessäkki oli vettäpitävä niinkuin kaikki muutkin merimiessäkit ja kun sen suukin oli vedetty tiukasti kiinni ja kun se sisälsi kevyttä tavaraa, vaatteita pääasiassa, ja ilmaa, ei se uponnutkaan. Seuraavana päivänä oli meri tyyni — suuret, loivat ummikkaat vain vyöryivät vastavirtaa länsilounaasta itäkoilliseen. Öisen myrskyn aikana oli ollut virta länsilounaasta ja nyt myrskyn jälkeen itäkoillisesta, niinkuin tavallisesti. Pokon merimiespussi purjehti ensin yöllä itäkoilliseen, mutta nyt oli matkalla pakovesivirran mukana takaisin länsilounatta, lähtöpaikkaansa kohti. Aamulla, kun tyynen vuoksi ei voinut purjehtia, vietiin luotsia soutamalla laivaan ja näkivät luotsit jo kaukaa jotakin mustaa kelluvan merellä, kohoavan näkyviin ummikkaan harjalla ja katoavan jälleen. Kun merellä ei jätetä mitään löytöä tarkastamatta, soutivat luotsit tuon mustan esineen luo ja tunsivat sen Pokon kadonneeksi merimiessäkiksi. Avaamatta sitä auki toivat luotsit sen vanhimmalleen tarkastettavaksi — koska tuo kadonnut rahakirje piti olla säkissä. Luotsivanhin vei säkin avaamattomana ja todistajien läsnäollessa vallesmannille ja tämä taas vasta Pokon ja perämiehen sekä luotsivanhimman läsnäollessa sen avasi, eikä mitään kirjettä löytänyt. Pokko hätääntyi eikä kyennyt itseään puolustamaan — ei edes arvannut väittää, että olihan säkki ajelehtinut jo kauan merellä ja joku ohikulkija on voinut ottaa siitä rahakirjeen ja viskannut säkin jälleen mereen — vaan tunnusti ottaneensa rahat kirjeestä ja hävittäneensä kirjeen. Tästä kaikesta oli seurauksena, että Pokko sai lakata luotsaamasta laivoja ja ruveta elättämään itseään muulla tavalla, kalastamalla, pyytämällä hylkeitä ja korjaamalla talteen laivarikkotavaraa. Se oli Pokon tarina!

Pokko ei ollut katsellut mielihyvällä sitä, että Pelto-Riko, joka hänen mielestään oli vieläkin suurempi syntinen, ei ollut muka kelvollinen vallesmannin apuna nuuskimaan hänen merimiespussinsa sisältöä. Vielä samana iltana olikin hän rannassa sanonut Pelto-Rikolle: "Tämä päivä tulee — kuulehan — kalliiksi sinulle Riko!" Siitä päivästä alkaen hän vaani tilaisuutta kostaakseen Rikolle.

Kun siis levisi huhu, että Kallusta tulee uusi perämies, hiipi Pokko illan suussa vallesmannille.

— Onkos vallesmanni kotona?, kysyi hän keittiön portaissa palvelijattarelta.

— On — kotona on vallesmanni.

— Onko sillä vieraita.

— Ei ole. Yksinään istuu konttorissaan.

— Vai yksinään. Pokko astui sisään.

— Hyvää iltapäivää.

— Iltaa iltaa. Mitäs kuuluu Pokolle. Käyhän istumaan!

Pokko istuutui.

— Mitäpäs tässä. Tietäähän vallesmanni nämä kuulumiset, niin minun kuin muidenkin. Huonoa kuuluu! Huonot ovat ajat — että mikähän tästä viho viimeinkin tulee. Tuo Pelto-Rikokin kun näät otti ja hirtti itsensä.

— Sinä olet sitten niinkuin rippimatkalla. Taisi käydä tunnollesi. Osuit kuitenkin väärään paikkaan!

— Mitäs vallesmanni nyt — leikkiä — tuota noin — eihän tämä ole leikin asia.

— Eipä ole, eipä ole. Sinähän se oikeastaan Rikon hirtit! Vai eikö asia niin ole!?

— No — jos asiaa katsotaan siltä puolelta miltä sitä pitää katsoa, nimittäin oikeuden ja totuuden puolelta, niin ei kai minua voi syyttää niin raskaasta asiasta kuin murhasta — miesmurhasta — hyvän naapurin murhasta. Eiköhän tuo liene itse vapaasta tahdostaan hirteen mennyt. Se on kunkin oma asia ja syrjäisillä ei sen asian kanssa ole mitään tekemistä. Ja vallesmannihan siinä jutussa oli päältäkantajana enkä minä. Mitäs minä — viraton mies — tuhma saarelainen. — Hyvä naapuri se oli, Pelto-Riko! — Ja vallesmannin taas oli viran puolesta ajettava asia, ja kun meidät todistajat oli haastettu oikeuteen ja vannotettu, ei meidän auttanut salata mitään.

— Teidät!? Ethän sinä ollut valalla! Ethän sinä edes kelpaa valalle!

— Niin no — vaikken minä, mutta ne muut. Syyttömiähän ne olivat! — Nythän se kuuluu tulevan Pelto-Rikon poika, se Kallu, perämieheks vallesmannille?

— Niin tulee.

— Jokos se on sitten päätetty — se asia?

— Kyllä se on melkein kuin päätetty. Viran saa se, jolle minä sen annan.

Pokko latasi piippuaan, katseli permantoon ja oli kauan vaiti. Viimein hän taas alkoi puhua, hiljaa ja harvakseen:

— Ei tiedä, ei tiedä, onko se Kallu siihen virkaan sopiva. Sanotaan, ettei omena putoa kauas puusta… Eikös vallesmanni ole jo huomannut, että sillähän on silmätkin kolmenkanttiset, ihan kuin isävainajallaan —

— Kolmenkanttiset!

— Niin niin! Kolmenkanttiset.

— Mitäs ne silmät tähän kuuluvat?

— No — tässä meidän saarelaisten kesken vain sanotaan, että varkaalla ja valehtelijalla on kolmenkanttiset silmät.

Pokon omat silmät olivatkin pyöreät kuin napit. "Kattokast meijän Pokkoa! Sillä on silmät kuin tinanapit", oli hänen isävainajansakin jo sanonut Pokon pienenä ollessa.

— Kallu on hyvä purjehtija, lisäsi vallesmanni, välittämättä sen enempää silmäjutusta.

— On kyllä, on kyllä — mutta —

— Tällä saarella ei ole toista, joka hänet voittaa.

— No — eiköhän sentään —

— Ei kuulu olevan! — Ja tunnen minä miehen itsekin. On hän jo isänsä eläessä usein hoitanut isänsä virkaa. — Vai olisiko sinun tiedossasi ollut joku parempi? Sano pois vain! Ei se ihan myöhästä ole vieläkään. Ei ole Kallulla vielä virkapapereita käsissään.

— No en minä sitä varten tänne tullut, mutta kun asia kerran joutui näin puheeksi, niin — ja kun minulta kerran kysytään — niin täytynee minun sanoa suuni puhtaaksi. On niitä muitakin — kuulehan vallesmanni — muitakin miehiä, eikä vain tämä Pelto-Kallu. — Olisinhan tässä minäkin ollut — joutilas mies — joutilas mies — tuot noin — ja siihen ammattiin kuin luotu — tunnen kaikki saaren asiat ja osaan purjehtia yöllä tai päivällä mihin hyvänsä — yöllä tai päivällä, kesällä tai syksyllä — millä ilmalla hyvänsä — enkä — tuot noin — kulkisikaan varkaiden kanssa samassa koplokissa —

— Sinäkö!?

— Niin, niin. En minä itseäni tyrkytä — minä vain sanoin, kun kysyttiin —

— Sinä, joka et kelpaa todistajaksi! Johan sinä olet ihan hullu!

— En kelpaakaan, ja jos oikein tarkkaan ruvetaan katselemaan kunkin miehen papinkirjoja, niin vallesmanni ei perämiestä tältä saarelta saakaan. Kellä on variksen varvas kirjassaan luntreijauksesta, kellä mistäkin. Varkautta se on laivarikkovarkauskin. Ei se ole sen parempaa kuin muukaan varkaus! Joka mies sitä on tehnyt!

— Pelto-Kallun paperi on selvä.

— No — voipi olla. Enhän minä sitä väitäkään. Voihan se olla hyvä mies ja rehellinen mies, en minä väitä, enkä minä mitään tiedä, enkä sano mitään. Ilmanhan minä — he he he — tuota noin — pilan päin — sanoin että "Ota minut perämiehekses". En hyvä vallesmanni, jos totta puhutaan, minä sitä virkaa ottaisi vaikka tarjottaisiin! Eläähän tämä ihminen paremmallakin viralla kuin mokomalla! Naapurisovun siinä menettää! Koiran virka se on ja sopii hyvin sellaiselle miehelle kuin Pelto-Kallulle. Pitäköön vain virkansa, vaan katsokoon myös, ettei joudu kunniallisten ihmisten jalkoihin! Hyvä mieshän Pelto-Kallu on! Ei miehessä moitetta ole ja sanotaanhan sitä niinkin, että pojasta polvi muuttuu. Me saarelaiset olemme aina harrastaneet näitä laivarikkoja, niin kauan kuin niitä on ollut ja niin kauan kuin saarelaisia on ollut — se on toisin sanoen aikojen alusta — enkä ainakaan minä ole nähnyt saarelaista, jolle ei olisi laivarikkotavara kelvannut, yhdelle niinkuin toisellekin. Ei sitä ole tässä meidän omassa keskuudessamme viaksi katsottu vaan ansioksi, mutta jos lain eteen joutuu, niin sakkoa tuli ja linnaa tuli ja jos virka oli, niin virka meni — hehhehhehheh! Niin se on! Maailma olisi paljon parempi, jos ei olisi riitaa ja meteliä. Nyt on ollut riitaa ja meteliä. Nyt on monella ollut paha aika — koko saarelle rauhatonta ja levotonta aikaa se on ollut — tämä viimeaikainen aika. Liika on aina liikaa. Antaa kunkin olla olollaan — sitä minä meinaan. — Vai mitä arvelee vallesmanni?

— Minä en ymmärrä mitä te tarkoitatte —

— No sitä vain, että rauha ja sopu —

— Niin niin — se se paras on.

— Se se on. Se se on. — Ja vielä parempi rauha ja sopu olisi tullut saaren kansan kesken, jos uusi perämies olisi tuotu mantereelta.

— Täytyyhän perämiehen tuntea paikkakunta!

— Parempi olisi, että tuntee vähemmän ja antaa saarelaisten tehdä tehtävänsä. Laivarikko on laivarikko! Luntreijaus on luntreijaus! Ne ovat enemmän tullin asioita, eikä perämiehen ja vallesmannin. Tullimiehet ovat mantereelta ja ne ovat hyviä miehiä. Eivät sekaannu nokkineen toisten asioihin — etenkin jos saavat hyvät ryypyt ja rosentit. Ei nämä ole mitään vallesmannin ja perämiehen asioita! Eikä minulla oikeastaan muuta asiaa ollutkaan. Kylällä vain hokivat, että Pelto-Kallusta tulee perämies, niin ajattelin, kun tästä muutenkin ohi kuljin, että maltas kun pistäydyn kysymässä itseltään vallesmannilta, sehän sen parhaiten tietää — ei minkään muun puolesta —

— Niin, varma se nyt on, että en minä ketään muuta ota kuin Kalle Peltolan siihen virkaan.

— Se on sitten päätetty asia.

— Päätetty se on. Ja niinkuin jo sanoin, on Pelto-Kallun paperit selvät.

— No — voipi olla — voipi olla. Enhän minä sitä väitäkään ja selväthän ne — tuot noin — ovat ne ristitkin Viirin rannalla…

— Ristit! Mitkä ristit?

— Tuolla vain — Viirin rannalla — kaksi ristiä. Niistä on saarelaisten kesken omituisia juttuja. Kukaan ei kysy eikä sano — eikä suoraan sanoen tiedäkään, mitä ne ristit ovat. Seinissä on rakoja — seinähirsissä nimittäin — joka talon tuvan seinähirsissä täällä saaressa — ja niistä raoista menee ja tulee ulos ja sisään erilaisia juttuja niistä risteistä. Vallesmannin asia on ottaa niistä selvä…

— Risteistä?

— Niin — ja jutuista — että minkä verran niissä on perää ja minkäverran ei. Se on vallesmannin asia. Minä en puutu asiaan, enkä tiedä mitään, eikä kenenkään tarvitse tietää, että minä tämänkään verran tiedän. — Tässä oli kerran joku vuosi sitten, sellainen väliaika, ettei ollut vallesmannia, niinkuin oli nyt tänäkin kesänä, ja sattui sinä aikana suuri laiva käymään Viiriin kovan myrskyn ja sumun vallitessa. Pelto-Kallu, jonka isä silloin oli jo perämies, seilaili merta myrskyn jälkeen tällä ruunun jahdilla ja joutui ensiksi laivarikkopaikalle ja toi sieltä jahdin kuorman tavaraa ja piilotti aittoihinsa ja kun muut ihmiset ennättivät Viiriin, oli rannalla kaksi ristiä, joita siellä ei ennen ollut. Näistä risteistä jutellaan yhtä ja toista, vaikka minun uskoni on se, ettei siinä mitään pahaa ole. Minä luulen, että Pelto-Kallu löysi pari ruumista — ainahan sitä sattuu — ja hautasi ne hiekkaan rannalle ja pystytti molemmille ristin. — Mutta kansa kohee toista…

— No?

— No — no sitä, että ne miehet olisivat muka eläneet, kun Pelto-Kallu saapui Viiriin ja muuta sellaista, mutta en minä sitä usko! En totta jumalaut uskokaan! Minä sanon vain mitä seinänrakojen kautta kylällä suhisee ja vallesmannin asiana on katsoa, onko Pelto-Kallulla muutkin asiat selvinä, eikä ainoastaan nämä hänen papinkirjansa. Mistä se kaikki papinkirjoihin joutuisi, mitä syyspimeällä tapahtuu asumattomalla luodolla — laivarikossa. — Liha on heikko Pelto-Kallulla kuin muillakin — ja tämän maallisen mammonan himo. — Ehkä siellä oli Viirissä pari laivaan kuulunutta miestä elossa, jotka olivat Pelto-Kallun tiellä? Ehkä oli, sanon minä! — Ehkä joku muu olisi tehnyt samalla tavalla kuin Pelto-Kallu! Jokainen katsoo etehensä ja vieraan ja tuntemattoman ihmisen elämä ei ole niin kallis kuin se tavara ja raha, jota koi syö ja ruoste raiskaa ja varkaat kaivavat ja varastavat ja mitä suuresta laivasta purkautuu sen miehen jahtiin, joka yksinään pääsee kokonaiseksi syksyiseksi illaksi ja iltayöksi isännöimään kaukaa valtamerien takaa tulevan laivan tuhopaikalla. — Se vain on varma asia, että Pelto-Kallun aitoissa on paljo tavaraa. Rikas mies se on, vaikka aina marisee köyhyyttään! Ehkä lienee jo käynyt vallesmannilta pyytämässä palkankorotusta? Älä anna! Älä anna pakanalle, ennenkuin sydän pehmenee ja katuu ja tunnustaa! Älä anna!

Pokko läksi ja rehenteli muutaman minuutin perästä rannassa, luotsisillan juuressa, miesjoukossa, rantakäräjillä, että:

— Pelto-Kallu se luulee nyt seisovansa, mutta kavahtakoon, ettei kaadu!

— Mitäs sä mies nyt haastat!?, kysyi joku liitupiippunsa takaa.

— No sitä vain, mitä jo sanoin!…

* * * * *

Niin! Monien vaiheiden takana oli Pelto-Kallun joutuminen perämiehen virkaan ja saatuaan kerran viran haltuunsa pitikin hän sitä kuolemaansa asti.

Hän oli varovainen ja viekas — viekkaampi itseään Pokkoakin.

Kerrankin, kun uusi vallesmanni — Markus Markulin nimittäin, kyseli häneltä saaren asioita, vastaili hän näinikään: "Ennättäähän vallesmanni itse nähdä ja tuntea, mikä kukin on. Minä en sano sitä enkä tätä. Kyllähän aikanaan näet, kuka ja mikä mikin on!", ja kun vallesmanni suoraan kysyi esimerkiksi Pokosta, vastasi Pelto-Kallu: "Mikäs Pokolla on hätänä! Pieni pere ja — ja mies itse ahkera käymään pyynnissä! Mikäs Pokon on eläessä!" — "No entä tämä nykyinen kirkkoherra?" — "Jaa — siitä en mene sanomaan sitä enkä tätä! Eiköhän tuo hyvä mies liene ja onhan vallesmannilla aikaa katsella ympärilleen ja oppia tuntemaan kirkkoherra niinkuin muutkin! — Sen minä vain sanon, että katso etehes ja ole varovainen yhden niinkuin toisenkin kanssa! Enempää en minä sano!"

IV luku.

MERIMIEHEN HAUTA.

Markuksen ensi kesä kului huvimatkoihin tai virkamatkoihin piiriin kuuluville toisille saarille, joista kaksi oli asuttua — toisessa suuri kylä ja toisessa loisto ja asunnot sen hoitajille, muuta siihen ei sopinutkaan — ja muut asumattomia luotoja ja kareja, joissa kussakin oli vain saunat, hylkeen pyytäjien ja kalastajien tilapäiset asunnot.

Aika kului nopeaan.

Maanantai oli se päivä, jonka hän heti alussa määräsi itselleen siksi päiväksi, jolloinka hän ryhtyy tositoimin työhön.

Ensin hän siirsi työpäivän huomisesta huomiseen, kunnes viikko alkoi olla lopussa. "Ei vielä tänään. Nyt on liian kaunis päivä! Tänään vielä lepään ja huomen aamuna nousen varhain ylös ja käyn työhön!" — niin hän ajatteli joka päivä.

Eräänäkin iltana, ensi viikon puolivälissä, hän asetti herätyskellon soimaan viideltä aamulla. Hän ei edes kuullut sitä, niin sikeästi hän nukkui, ja heräsi vasta kello yhdeksän, päivän ollessa jo korkealla, joi aamukahvit, kävi uimassa, kuunteli kalliolla loikoessa kajaiden ja tiirojen huutoa ja kirkunaa ja laineen lotinaa kallioon ja rantakiviin, katseli meneviä ja tulevia laivoja ja muita aluksia ja sinistä taivasta ja nautti olemassaolostaan. Vielä aamiaista syödessään hän vakuutteli itselleen: "Kuules Markus! Syötyä työhön!!", mutta sitten syötyä pitikin ottaa puutarhassa pieni ruokalepo riippumatossa lukien ja sitten tapahtui yhtä ja toista odottamatonta, jota hän ei osannut ottaa huomioon päivän ohjelmaa laatiessaan — tavallisimmin tuli hänen luokseen pappi —

— Hyvää huomenta kuningas!

Vanhan tavan mukaan nimitettiin häntä kuninkaaksi. Aina oli saarelaisvallesmanneja nimitetty kuninkaiksi ja Markusta, joka oli ylhäisen näköinen, olisi varmasti sillä nimellä alettu kutsua, vaikkei aikaisempia olisikaan.

— Huomenta, huomenta, vastasi Markus ja nousi tervehtimään tulijaa.

— Joko sinä olet syönyt aamiaisesi?

— Johan toki.

— No se on hyvä, öhöm. En minä sitä varten kysy, että tarvitsisin aamiaista tai tahtoisin sitä tarjota, vaan siksi, että esittäisin pientä kävelyretkeä, naureskeli pappi. — Täytyyhän sinun tutustua saaren luontoon ja kansaan.

— Luontoon kyllä, mutta kansa saa luvan itse tutustua minuun!

— No, se on kyllä kuninkaallista puhetta, mutta olkoon. Minä olen toista mieltä, mutta jutellaan siitä toisella kertaa.

Asiasta juteltiin päin vastoin heti, kiivetessä Pohjoiskorkealle ja sieltä Pohjoisrivien kautta takaisin kylään, noin viiden kilometrin kierros, johon kulutettiin neljä tuntia, sillä jutut Pohjoiskorkean Matin kanssa veivät tunnin, käynti Pohjoisrivin loistonpäällikön luona toisen, kävelyyn meni kolmas tunti ja istuskeluun Rivintien varrella, meren rannalla, ja keskusteluun siellä kului neljäs tunti.

Näitä kävelyretkiä tehtiin milloin millekin vuorelle. Lisäksi tulivat purjehdusretket huvin vuoksi vallesmannin jahdilla.

Näin meni päivä päivältä ja kun ensi viikko lähestyi loppuaan, siirsi Markus, kuten sanottu, työn alkamisen lähimpään maanantaiaamuun, mutta kun sunnuntai-ilta tuli vietettyä tullipäämiehen luona, johon oli kokoontunut saaren koko vallasväki: pappilaiset, koulumestari ja kauppias ja kun siellä tarjoiltiin konjakkia ja valvotuksi tuli oikeastaan päivännousuun asti, oli hän maanantaina peräti uupunut. — Illalla oli käyty ensin miehissä Pohjoiskorkealla katsomassa auringon painumista aaltoihin luoteessa ja palattiin sieltä alas tullipäämiehen luo jatkamaan pitoja päivän nousuun asti, katseltiin viinilasit käsissä päivän kohoamista merestä pilvettömälle taivaalle ja laulettiin ummikkaiden kohinan säestämänä kuorossa:

Valkeat aallot vaahtoavaiset satujen saari saartavat sun,

jossa Markus lauloi ensi tenoria, ensi kertaa saarellaan, ja naiset lausuivat ihailunsa Markuksen kauniin äänen johdosta ja pyysivät hänen laulamaan heille usein, oikein paljon.

— Oi! Laulakaa meille vielä jotakin!

Ja Markus lauloi!

Totta puhuen: kello lähenteli jo neljää, kun hän vasta pääsi kotiinsa. Hän mietti, panisiko herätyskellon soimaan, mutta päätti sitten: "Menköön nyt vielä tämä maanantai!"

Sanaa "tämä" korosti hän erikoisesti.

Seuraavana aamuna hän heräsi vasta kello yksitoista ja päivä oli piloilla.

Tiistaiaamuna piti kellon herättää viideltä ja kun se oli tapahtunut, muutti Markus herätyksen seitsemään, mutta ei viitsinyt nousta vieläkään. Loikoili tunnin ja joi välillä aamukahviaan.

Torstaita vasten yöllä oli tullut posti.

Aamulla varhain oli Miina sen hakenut postitoimistosta ja toi Markukselle aamukahvia tarjotessaan. Virkapostin lähetti hän heti pois kirjoituspöydälleen ja loikoillen vuoteessaan alkoi lukea yksityiskirjeitä ja sanomalehtiä juoden välillä kahvia.

Hänellä oli tapana mennä suoraa päätä vuoteestaan, kylpyviittaan kääriytyneenä, uimaan. Niin hän teki joka aamu ja niin nytkin ja siirsi varsinaisen työn alkamisen seuraavaan maanantaiaamuun. Piloillahan viikko nyt oli jo kuitenkin!

Häntä pelotti se virkakirjeitten kasa, joka posti postilta ja viikko viikolta kasaantui hänen virkapöydälleen. Hän pelkäsi sitä kasaa. Pelkkä pelko piti häntä siitä kaukana. Hän luulotteli, että siellä on jo kuinkakin ankaroita sanoja laiminlyönneistä — ehkäpä jo virkaeromääräys, tai muuta kauheaa! Tämä pelko lisäsi hänen haluaan siirtää ratkaiseva kamppailu tuon kasan kanssa tuonnemmas, kunnes tuntee itsensä kyllin voimakkaaksi ja rohkeaksi sen kimppuun hyökätäkseen. Meri, kaunis kesä, uusi ympäristö ja korkeat vuoret olivat hänet lumonneet ja uuvuttaneet.

Oli päästy jo syyskesään, kun perämies, Pelto-Kallu, oli kerran vallesmannin asioilla kihlakunnan pääkaupungissa Vehkalahdella, ostamassa ruoka- ja juomatavaraa niitä pitoja varten, jotka Markus oli päättänyt järjestää saaren hienostolle ennen elokuun loppua, jonain kauniina kuutamoyönä. Perämies oli tavannut kaupungilla kihlakunnanvanhimman, joka oli kutsunut Kallun virkahuoneeseensa ja antanut pienen kirjeen vietäväksi Markukselle. Saadessaan kirjeen hyppysiinsä, tunsi Markus ailovan tunteen rinnassaan ja polton koko olennossaan. Hän hengitti kiivaasti ja hänen ajatuksensa kuohuivat. Kirje värisi hänen kädessään ja hänen teki mieli hävittää se, mutta kun sen kuoreen oli piirretty punaisilla kirjaimilla sanat: "Hyvin tärkeää", ei hän voinut olla kirjettä avaamatta ja lukematta. Sen sisältö oli kuitenkin paljon vaarattomampi, kuin hän oli kuvitellut. Kohteliaassa muodossa siinä kehoitettiin Markusta hetimiten vastaamaan niihin ja niihin virkakirjeisiin — numeroita oli parikymmentä — ja kahden viikon kuluessa kaikkiin, sekä itse saamiinsa, että niihin, jotka olivat jo ennen häntä tulleet. — "Sinä olet enkeli!", huudahteli Markus kirjeen luettuaan innoissaan, ajatuksissaan, ja kerran pari ääneenkin, — "kun et tämän pahemmin minua haukkunut — sinä vanha virkakotka!"

Kaikkein tärkeimmäksi mainittiin toimittamattomien asiain joukossa jo edellisen toukokuun neljäntenäkolmatta kirjoitettu Kihlakunnanvanhimman virkakirje numero tuhat kolmesataa yksi ja sen avasi Markus ensiksi, omatunto sitäkin parempana, kun se kuului jo edellisen vallesmannin laiminlyönteihin. Siinä sanottiin muun muassa näin:

"Koska tänne on ilmoitettu, että kun tämän kuun ensi päivänä täkäläinen tullivartiopursi numero kolme ankkuroi piiriinne kuuluvan asumattoman saaren, Viirin, suojaan, sen länsirannalle vastatuulen pitoon kello kuusi aamulla ja kun sanotun purren miehistö hetkistä myöhemmin astui maihin tarkastaakseen saaren ja siellä olevat kalastajasaunat, löysivät he rantahiekalta, noin kaksikymmentä metriä vesirajasta ylöspäin ja noin puolentoista metrin korkeudelta merenpinnasta kaksi mätänemistilassa olevaa ruumista, kehoitetaan teitä heti ensi tilassa matkaamaan sanotulle piiriinne kuuluvalle paikalle, toimittamaan mitä tarkimman tutkimuksen sekä ryhtymään kaikkiin toimenpiteisiin asian selvittämiseksi ja lähettämään tutkintopöytäkirjat viivyttelemättä Maakunnan Hallitukselle."

Vaikka olikin miltei tyyni ja sen vähän mitä tuulta oli, oli se lounaasta, siis vastaan ja vaikka oli jo ilta ja alkoi hämärtää, komensi Markus jahdin lähtövalmiiksi heti kirjeen luettuaan, siis samana iltana kun Pelto-Kallu oli tullut mantereelta. Jahtiin varattiin kolmen päivän eväs sekä kutsuttiin yksi mies mukaan apulaiseksi. Markus oli sanonut nimittäin perämiehelle näinikään:

— Sitten sinun on kylästä otettava yksi mies lisäksi — siellähän voi olla lapioimista tai muuta ja hyvä on olla mukana yksi vierasmies.

— Kukahan tuonne pitäisi kutsua? — kysyi perämies siristellen kolmenkanttisia silmiään, joista oikea sillä kertaa oli miltei ummessa. Vanhemmalla iällä Kallun oikean silmän luomi laskeutui yhä alemmaksi ja peitti osan silmäterää, eikä enää koskaan kunnolla avautunut — vain nenän puolelta oli se hiukan kohollaan ja salli silmän sieltä ilkeästi tirkistellä. Tähän aikaan laskeutui tuo oikeanpuoleinen silmäluomi tähän asentoon vain hyvin vaikeissa tapauksissa — kotona Sannan kanssa jutellessa, Sannan lausuessa hyvin ilkeitä sanoja ja Kallun saadessa pahan halun lyödä Sannaa, ja, ihme kyllä, nytkin päältäpäin katsoen näin vähäpätöisessä asiassa kuin vierasmiehen ottamisessa Viirin matkalle. Markus huomasi Kallun karvaan katseen ja ärjäsi:

— Mitä sinulla on mielessä mies?! Tekisi mieleni antaa sinua korvalle!

— Ei mitään — ei minulla oli mielessä mitään muuta kuin se, että ajattelin tässä sitä, että kun minä olen riittänyt vallesmannin kanssa vierasmieheksi ja poliisiksi yksinänikin — pahemmissakin tarkastuksissa ja tutkinnoissa, niin mitä varten tässä nyt tarvittaisiin vierasta apua — enkä minä ajatellut sitäkään. Minä vain yksinkertaisuudessa kysyin, että kuka sinne pitäisi kutsua. Sitä minä vain kysyin. Ei vallesmannin pidä ottaa pahaksi, mitä minä tuhmuudessani kyselen —

— Tuhmuudessasi!! Minä alan ihmetellä tuota sinun tuhmuuttasi! Kuulehan perämies! Minä alan ihmetellä! Ymmärrätkö sinä?! — Jaa — minusta on yhdentekevää, kenenkä sinä kutsut, kunhan on mies, joka ei pelkää ruumiita ja kykenee lapioimaan — jos nimittäin ruumiit ovat siinä tilassa, ettei niitä voi kuljettaa pois. Ja lisäksi, jos asia jostain syystä joutuisi oikeuden tutkittavaksi, olisi miehen kelvattava valalle. — No — mitä töllistelet?

— Jos siellä hautaaminen tulee kysymykseen, olisi kai mukaan otettava pappi siunaamaan haudan ja lukkari laulamaan —

— Sen voivat papit tehdä perästä, jos katsovat tarpeelliseksi. Se ei kuulu meille — ainakaan vielä. Eihän ole varmaa, jäävätkö ruumiit sinne, vai tuodaanko ne tänne ja mitä niille tehdään. Voi tulla kysymykseen monet seikat, lääkärin tarkastus ynnä muuta, josta sinulla ei näytä olevan aavistustakaan.

— Kyllä minä ymmärrän. On täällä ennenkin ruumiita rannoilta löydetty ja tuotu tänne hautuumaan ruumishuoneeseen odottamaan lääkärin leikkelyä —

— No kun ymmärrät, niin sillä hyvä. — Meillä täytyy nyt olla vähintäin yksi mies apuna, kolmantena miehenä, vähintään yksi mies! Hae Simin Pokko, hänhän on joutilain mies.

— Kelpaakohan tuo?

— No ainakin työhön kelpaa!

— … kun se on hangotellut tässä perämiehen ammatissa, jo isävainajan aikana… kelvoton valtion palvelukseen…

— Se ei mitään haittaa! Samanlaisia te taidatte olla kaikki! Minä en toistaiseksi tunne täällä muita ja siinähän saat hieroa sovintoa senkin miehen kanssa!

* * * * *

Puolen tunnin kuluttua luovi jahti hiljakseen lounatta kohti.

Lounaasta oli puhaltanut viikon päivät ankara tuuli, joka nyt tunti tunnilta tyyntyi. Voimakas ja harva ummikas vei jahtia ylös ja alas. Taivas kirkastui kirkastumistaan ja tähtien parvet laajenivat. Maa oli luovijoista itäänpäin korkeana ja tummana, tummempana yön taivasta. Sen kolme loistoa loimusi kirkkaampana taivaan tähtiä ja sen mustan harjan yli kohosi kuu, jonka kultaläiskät keinuivat ummikkailla. Noihin seikkoihin ei kiinnittänyt huomiotaan enemmän Pelto-Kallu kuin Simin-Pokkokaan. He hiljaa keskustelivat silloin tällöin ja ihmettelivät itsekin, että osaavat välttää niin huolellisesti riitaa synnyttäviä puheenaiheita — ja kuinka paljon niitäkin olisi ollut! — He tupakoivat ja lausuivat arvelujaan milloin siitä, lisääntyykö tuuli ennen aamua vai tyyntyykö kokonaan, kääntyykö se päivän noustua ja mihin kääntyy — Pokko arveli, että se kääntyy myötäpäivää länteen, luoteeseen ja pohjoiseen ja tuo kauniita ilmoja ja Kallu arveli, että se kääntynee vastapäivää, ensin etelään, sitten kaakkoon, sitten itään ja sieltä koillisen kautta pohjoiseen ja molemmat perustelivat arvelujaan laajasti ja lopuksi myönsivät toinen toiselleen, Pokko Kallulle, että voi se vastapäivää mennä, ja sitten tulee rumat ilmat ja Kallu Pokolle, että voi se mennä myötäpäivääkin ja tehdä kauniin ilman vielä näin loppusyksyksi. "Sattuuhan sitä usein", sanoi Pokko ja Kallu kertasi: "Sattuuhan sitä — sellainen jälkikesä", ja kun Pokko oli vanhempi mies ja luki Jumalan sanaa, lisäsi hän: "Tuuli puhaltaa kusta hän tahtoo niin pahoille kuin hyvillekin ja Hän antaa voimaa purjeisiin niin vanhurskaille kuin pahantekijöillekin." Toisinaan kuului mustasta pimeydestä, aivan jahdin laitojen läheisyydestä, raskas huokaus, pitkä, äänekäs henkäys, kerran pari sisään ja ulos — sillä yö oli hiljainen ja alus kulki madellen ja hiipien kuin nukkunut eikä pienintäkään muuta ääntä kuulunut, ei edes tavallista veden lotinaa tai kohahtelua keulasta, sillä alus oli miltei paikallaan, kohosi ääneti milloin korkean, ääneti vyöryvän ummikkaan harjalle, milloin taas painui yhtä ääneti syvään laaksoon. "Kappas vain, kuinka lähellä hylje henkää!", sanoi silloin Kallu ja Pokko vastasi: "Eiköhän liene halli, kun noin on raskas henkäys", ja kun kuului pitkä ja veltto veden mulaus, kun otus jälleen painui veden alle, saalistamaan haileja, sillejä tai turskia, tai lohia — haileja luultavasti enimmäkseen — päättelivät molemmat: "Halli se pakana taisikin olla!"

Myöskin Ruuskerin vilkkuva tuli lännessä antoi paljon keskustelun aihetta.

Muisteltiin monia laivarikkoja, usein sinne käyneitä laivoja ja vielä useammin jo keskusteltuja juttuja, rantakäräjillä, häissä, ristiäisissä, kuntakokouksissa ynnä kaikkialla muissa sopivissa tilaisuuksissa, missä kaksi tai kolme tai useampi miehistä kokoontuu, satoja kertoja vatvottuja kaskuja Ruuskerin nahkalaivasta ja sen johdosta Viipurin linnassa talveaan viettäneistä nahkojen varkaista, mutta siitä paikasta, johon oltiin pyrkimässä, nimittäin Viiristä ja sen laivarikoista ei tänä yönä puhuttu mitään, sillä kaiken aikaa oli Pokon mielessä ajatus, että Kallulla ja niillä Viirin kahdella vainajalla olisi jotakin välien selvittelyjä.

Hyvänen aika!

Kuka sen tietää!

Ei kukaan mitään tiedä.

Ei kukaan ole mitään ääneen arvellut ja mitä omassa sydämessään luulee ja epäilee, se on parasta pitää salassa.

Molemmat juttelivat vilkkaasti, ettei tarvitsisi olla ääneti ja ajatella niitä Viirin vainajia. — Tulevat vielä vastaan hiihtäen kuin suksilla pitkin ummikkaiden mäkiä, tai liihoitellen kuin siivillä, kepeinä ja äänettöminä, tähän jahdin kannelle — ja sen ne tekevät, jos niitä mainitaan.

On sitä tapahtunut yhtä ja toista ennenkin!

Pokko ennätti kyllä ajatella niitäkin — nimittäin Viirin vainajia, tai oikeastaan Eljaksen Matti-vainaata, joka niistä oli jotain tietävinään ja aina humalapäissään oli sanonut Pokolle: "Tahok'sä että Pelto-Kallusta ei tulisi perämiestä? Tahok'sä!? Hä! Minä annan sinulle asehen käteesi, jolla kun isket, niin Pelto-Kallu ei tule tänään eikä huomenna, eikä sinä ilmoisna ikänä istumaan ruununperämiehenä! Tahok'sä!? Ase — minulla on ase ja sinä saat sen minulta, saat jumalaut sinä aseen minulta, jolla kun kamahutat, niin polvillaan rukoilee Pelto-Kallu sinulta armoa! Viirissä makaa kaksi miestä ja ne tietävät jotakin ja mitä ne tietävät, sen tiedän minä, ja jos sä tahdot siitä aseen, niin sen minä totta jumal'aut sinulle annankin!", mutta niin oli jäänyt aina Matti-vainaalta kysymättä, mikä se ase oli.

Pelto-Kallu ennätti myös, muun puheen ohella, ajatella tällä tavalla: "Kuulehan Simin-Pokko! Sinä olet tietävinäsi jotain! Annahan kun sysään sinut mereen — 'Puomi hutaisi!' — sanon minä vallesmannille, kun se tulee kannelle ja kaipaa kolmatta miestä."

Vallesmanni nimittäin makasi alhaalla kajuutassa.

Hän oli mennyt maata jo aikoja sitten.

Aluksi hän seurasi auki jääneen luukun kautta — yö oli nimittäin lauhkea ja lämmin — miesten juttua, vähän aikaa ajatuksenkin juoksua, mutta sitten vain ääntä, keskustelun ääntä ja väliin, hyvin harvoin, tapahtuvaa rytinää ja pauketta, kun isonpurjeen puomi löi yli puoleen ja toiseen ja kolisteli jalusnuoran lokkia kanteen. Alus kiertyi silloin tavallista jyrkemmin ummikkaanharjan yli ja sen jälkeen sai heikkokin tuuli taas isonpurjeen puomineen rauhoittumaan ja entinen äänettömyys seurasi ja alkoi jälleen miesten pakina kuulua, mutta se häipyi yhä kauemma ja kauemma hänen korvistaan ja lakkasi lopulta kokonaan kuulumasta ja samalla vallesmannin omat ajatukset muuttuivat uniksi ja hän alkoi kuorsata.

— Siin' on huoleton poika, tämä vallesmanni! Kuorsaa vain!, sanoi Kallu nauraen.

— Höö — mikäs hänen on kuorsatessa!, sanoi Pokko ja lisäsi erittäin painokkaasti: Mikäpäs hänen on kuorsatessa!

Kallun ja Pokon olisi pitänyt oikeastaan jakaa yön vahtivuorot keskenään, mutta ilman mitään ääneen lausuttua sopimusta he jäivät valveille molemmat. Perää piti Kallu ja käännöksien aikana autteli Pokko.

Tämä väli purjehdittiin tavallisesti hyvällä tuulella yhdessä tunnissa, mutta nyt heiltä meni luovimiseen kuusi tuntia. Vasta kello kaksitoista yöllä pudotettiin ankkuri Länsi-Viirin koillisrannikon edustalle, tuulensuojaan.

Vallesmanni heräsi, pilkisti kajuutan luukusta ja kysyi:

— Jokos ollaan perillä?

— Perillä ollaan, vastasi Kallu ja vallesmanni painui jälleen kajuuttaan, jatkamaan hyvää untaan.

Miehet käärivät purjeet, laskeutuivat myös kajuuttaan ja kävivät maata.

Heidän askeltensa kolina kantta vastaan oli lakannut kuulumasta.

Vain ummikas, joka mereltä vyöryi kohisten saaren kaikille puolille, möyrysi yksin yön pimeydessä.

* * * * *

Aamulla varhain heräsi Kallu ja keitti teen. Sitten heräsi Pokko.

Vallesmanni herätettiin vasta kun tee ja aamusuurus oli jo pöydällä.

Pukeutuessaan hän katseli ulos kajuutan ikkunoista sekä vasemmalle että oikealle.

— Siellä taitaa olla kaunis ilma?, kysyi hän.

— Kaunis on ilma ja tuulta on lisännyt. Saadaan hyvä kyyti kotiin päin.

Tätä sanoessa kaiverteli Kallussa hyvin kaukainen ajatus ja tunne, kuin jossakin takaraivossa, kurkussa tai yläosassa rintakehää, eikä sitä voinut muuttaa sanoiksi. Se vain itsekseen vaelteli siellä mielialojen takakammareissa tämäntapaisina mielikuvina:

Jos voisi ottaa asuinpaikakseen tämänlaisen yksinäisen saaren.

Siellä olisi hyvä yksin olla ja elää!

Eivät saisi vallesmannit kulkea siellä nuuskimassa — sen ei pitäisi kuulua minkään vallesmannin tai tullisökärin piiriin.

Ihmiset ajavat toisiaan, kuin mitkäkin pedot — kuin kotkat ja haukat keväisin ja syksyin ajavat muuttolintuja.

Vallesmannit ja tullimiehet ovat kuin kotkia ja haukkoja, jotka vaanivat, missä voisi purra köyhempäänsä.

Tuon Pokon tekisi mieli purra myös, vaikkei ole mikään vallesmanni, eikä edes perämies.

Yksinäisellä saarella kelpaisi asua!

Sinne ei saisi muut tulla kuin laivarikkoiset — tuomaan muonaa ja vaatetta.

Niiden kieltä ei ymmärtäisi. Onko niillä koti ja omaisia, sitä ei kukaan tietäisi.

Niistä kyllä pian selviäisi.

Ne tulisivat maalle kuoleman uupuneina uiden ja yksitellen.

Kyllä niistä suoriaisi!

Niistä ei kukaan tietäisi sen jälkeen mitään.

Ne tulisivat tuntemattomina ja häviäisivät tietymättömiin ja minulla olisi vaatetta ja muonaa vuosiksi ja merestä saisin kalaa ja hyljettä lisäksi.

Vilu ja helle, kesä ja talvi, työ ja lepo, yö ja päivä eivät lakkaisi, ennenkuin itsekin häviäisin.

Siihen kuluisi kuitenkin pitkä aika!

Monta kymmentä kertaa ennättäisi saari vaihtaa vihreää ja valkeaa turkkiaan, ennenkuin sinne joutuisin!

Kukaties miten kauan eläisin, kun ei olisi ketään karttamassa henkeäni ja nuuskimassa vikojani!

Nehän ne miehestä lopun tekevätkin, eikä mikään muu — tunnetut ihmiset, kateelliset naapurit, vallesmannit ja tullimiehet!

Ilman niitä ei olisi kuolemaa.

Yksinäinen mies ei kuolisi milloinkaan, koska kukaan ei häntä vainoaisi, eikä pyrkisi penkomaan hänen asioitaan.

Hän eläisi kuin onnen poika!

Hänellä ei olisi velkaa kenellekään — ei synnin eikä rahan.

Hän asuisi saunassaan ja keväisin ja kevätkesin hän peittoaisi ja parkitsisi kuutin ja hylkeennahkoja.

Laivat toisivat hänelle syysöisin pyssyjä, ruutia, luoteja, kirveitä, polttopuuta, vaatetta ja muonaa ja viiniäkin ja kultarahoja.

Niitä en minä tarvitseisi, kultarahoja.

Ne minä hautaisin maahan saaren keskelle, niin paljo kuin niitä saisinkin, sekä vasken että hopean ja kullan.

Mutta viinin, muonan, vaatteet ja kaiken muun minä tarvitsisin!

Rahaa en!!

* * * * *

Ääneen lausui Kallu — ja silloin istuivat nuo kolme miestä jo pöydän ympärillä syömässä:

— Olis se mukavaa — asua yksinään tällaisessakin luodossa…

— Jaa, että sinun mielestäsi olisi se mukavaa?, kysyi Pokko.

— Miks'ei olisi!

— Etköhän pelkäisi, että rupeaisivat nuo kaksi merimiehen jäännöstä kummittelemaan — tai koko laivanväki? Siinähän ne maannevat kaikki, mikä lähempänä, mikä kauempana rannasta.

— Kummittelemaan!, venytteli matkien Kallu.

— Niin niin. — Ja monien muiden laivojen miehet — kaikki — ammoisista ajoista tähän tiensä päättäneet.

— Tutut ja omaisethan vain kummittelevat. Oman saaren hautuumaata ihminen pelkää vaan ei vierasta. Ja kummittelevat ne kyllä sellaiset rannatkin, joihin on omansaarelaisia joutunut laivarikkoon ja hukkunut. Nämä täällä on vieraita. Ja jos yksin asuisin jollakin tämänlaisella saarella, soutaisin aina kaikki luut ja ruumiit kauas merelle ja upottaisin sinne.

— Kyllä, kyllä sinulta taitaisi jäädä asuminen, ainakin tällä saarella, tekemättä. Tekemättä, sanon minä, se työ sinulta jäisi.

— Tällä saarella!? Täällä Viirissäkö?

— Niin niin.

— No sehän on helkkari, että en!

— Ei se ole niinkään helkkari. Muistahan niitä kahta vainajaa. Niitä vartenhan tänne taittiin oikeastaan tullakin, vaikkei minulle sitä ole vielä sanottu. Minä en muuta sano, kuin että sinä Kallu kyllä tiedät enemmän kuin minä ja vallesmanni yhteensä — ja se on hyvin vähän mitä me tiedämme — se on sama kuin ei mitään.

Vallesmanni puuttui myös puheeseen:

— Niin. Mitäs miehet tästä asiasta tietävät?

— Minä tiedän vain sen, sanoi Pokko, että tässä toissa syksynä kävi tähän kaukaa tuleva iso laiva sumuisena ja myrskyisenä yönä. Siihen laivaan kuuluvia ovat olleet ne miehet, jotka makaavat tuolla luoteisrannalla ja joiden päältä jäät ja meri on hiekan huuhtonut pois. Niin tietävät ne, jotka täällä ovat käyneet. Kukaan ei tiedä miten asia kävi. Kaksi miestä laivasta pääsi maihin. Sääliksi käy raukkoja!

— Sääliksi!, kivahti Kallu ja katsoi karsaasti Pokkoa oikealla silmällään, jonka luomi oli taas tupsahtanut alas.

— No — eikös sinun sääliksesi kävisi?

— Mitäs näistä on lukua — vieraista ihmisistä: Ei niillä ole nimeä — ei puhetta — ei mitään.

— Kunhan oma poikasi tulee siihen ikään, että lähtee merille ja joutuu laivarikkoon johonkin mustien saarelle —

— No jaa. — Musta kansa on taas erikseen. Ne eivät saa tehdä pahaa oikeille ihmisille.

— Ei se niinkään erikseen ole! Ihmisiä nekin ovat! Samoja Aatamin lapsia. Yhtä kauan maan päällä olleita kuin mekin — eivätkä kumminkaan ole sen parempia kuin mekään: Kivellä kamahuttaa siellä musta mies poikaasi päähän kun tämä viimeisillä voimillaan uiden yrittää päästä ihmisten turviin.

— Mitäs sä haastat, mies!?

— Sitä vain, että kelpaa se raha mustalle neekerillekin, jos sattuu sitä pojallasi olemaan! — Kamahuttaa kivellä uijaa päähän, vetää ruumiin maalle, tyhjentää taskut, ryöstää vaatteet ja kaivaa ruumiin hiekkaan, tai soutaa ulos merelle, miten vain. — Mitäs tästä on lukua: Tuntematon ja nimetön mies! Ei sen henki neekerinkään silmissä mitään maksa!

Pelto-Kallun nyrkki kumahti kajuutan pöytään.

— Oleksä — saatana — sitä mieltä — huusi Kallu ja vasemmankin silmän luomi laskeutui hyvin alas — että minä, totta jumalaut! — olisin kamahuttanut kivellä päähän näitä kahta pähkinälaivan miestä!? Tappanut ne!? Peruuta sanas, tai saat tästä puukosta!

— Hoida sinä vain luontoasi, äläkä anna käsille valtaa. — Enhän minä ole mitään sanonut! Hyvä mies kuitenkin! Ihan kun mielipuoli rupeaa huutamaan — huutamaan ja uhkaamaan puukolla ihan syyttä ja ilman asiaa! Kuulihan sen tässä vallesmannikin, että minä puhuin sinun pojastasi! Ymmärräksä! Sinun pojastasi, että jos musta mies, neekeri nimittäin, kamahuttaisi sinun poikaasi päähän. Jokaisella matruusilla on isä, niinkuin sinunkin pojallasi. Enhän minä ole sanonut, että sinä tällä saarella olet ketään kamahuttanut päähän, ei enemmän kivellä kuin kirveelläkään. Herra Jumala siunatkoon, kun ihan peljästyin, kun rupeaa siinä huutamaan kuin hullupää ja huitomaan puukollaan ja ilman syytä. Enhän minä tiennyt että tämä niin arka paikka on sinulla, ja että sinä täällä olet miehiä päihin kivillä tai kirveillä kamahutellut!

— Tästä saat vastata käräjillä! Näytä toteen sanasi siellä! Sinä kurja ruunun hylky ja kelmi!, huusi Kallu ja rummutti molemmin nyrkein kajuutan pöytään. Molempien nyrkkien rystyset olivat hänellä valkeat ja oikeassa nyrkissä oli puukko, terä pystyssä ylöspäin — Kallu oli puukolla juuri leikannut läskiä suuhunsa.

— Mistäs sinä minut käräjille saisit?! Et mistään! Ei niin tuhmaa lautamiestä olekaan, he he he, että manaisi minut käräjille ilman syytä. Ilman syytä!! Johan nyt jotakin pitää kuulla! Ei sitä miestä niin vain ilman asiaa käräjiin viedä! Vai mitä meinaa vallesmanni! Toistahan se olisi, jos minä veisin sinut, Kallu, näistä uhkauksistasi… Mutta minä en olekaan mikään Pelto-Kallu, minä. Se älähtää, johon kalikka sattuu. Minä olen rauhan mies. En minä tahdo kenellekään pahaa. Minä annan toisen elää, jos toinen antaa minun. Ja mieluummin minä itse kuolen, kuin tapan toisen. Minä sanon, kuin ennen Hinun Aapramvainaa, että "parempi on ateria kaalia rakkaudessa ja sovussa, kuin paistettu härkä vihassa ja kateudessa." — Niin se on!

Kallu alkoi vähitellen tyyntyä, etenkin, kun pitkään aikaan ei kukaan puhunut mitään.

Hän katui, että oli itse alkanut puhua yksinäisestä saaresta ja olosta siellä.

Siitähän tämä puhe pääsi menemään niihin vainajiin!

Olisi minun pitänyt älytä ja pysyä vaiti!

Kallu epäili, että Pokko tietää enemmän kuin on luvallista ja siitä syystä hän vielä uhkaili:

— Nämä puheet tulevat sinulle vielä kalleiksi, kuulehan Simin Pokko! Niin niin! Pidä vaari sanoistasi!

— Kyllä minäkin olen sitä mieltä, sanoi vallesmannikin, että turhaa sinä Kallu kiivailet tälle Pokolle. Eihän Pokko sinusta ole sanonut yhtä ainoaa pahaa sanaa! Sinähän itse itseäsi härnäät ja suututat omilla puheillasi, kuin paha akka, tai kohmeloinen mies.

— Siinä nyt kuulet, sanoi Pokko.

— Mitäs sinä vallesmanni tiedät? Et mitään!, saneli Kallu ja täytti piippuaan.

— Koska nyt taidetaan jo olla joka mies syönyt ja valmis, niin lähdetään maihin katselemaan miltä siellä näyttää, sanoi vallesmanni käskevästi.

Pelto-Kallu ja Simin Pokko nousivat ylös kannelle, panivat jollan vesille ja jäivät äänettöminä odottamaan vallesmannia. Tämä viipyi vielä kajuutassa. Hänellä oli mukanaan tuo kirjelmä, jossa hänet tälle retkelle on määrätty. Hän haluaa vielä kerran tarkastaa, onko ruumiiden löytöpaikkaa kirjeessä tarkemmin määritelty. Ei ole. Siinä vain sanotaan: "Rantahiekalta." — Jahdista käsin oli vallesmanni jo aikaisemmin katsellut maalle ja havainnut itärannan olevan kivikkoa ja sai kuulla miehiltään, että hiekkarantaa on vain saaren luoteisrannalla ja vähän sielläkin. "Sieltäpähän löytyvät", ajatteli Markus, pisti paperin povitaskuunsa ja nousi kannelle.

— Onko lapiot jo jollassa?

— On. Kaikki on kunnossa.

— No sitten ei muuta kuin mennään maihin. Kallu ja Pokko olivat lapsesta asti käyneet täällä kalastamassa ja tunsivat kaikki maihinnousupaikat. Se olikin tarpeellista, sillä ummikas kävi ympäri saarta ja vaikea oli lähestyä sitä täältä suojanpuoleltakin.

Markus istui perällä.

Keskipiitalla istui Kallu ja souti.

Hän oli hiukan levoton ja hermostunut, mutta katsoi kuitenkin oikean paikan ja oikean hetken maihinnousuun.

Pokko istui keulassa.

Pokon olisi tehnyt mieli esittää toista maihinnousupaikkaa, mutta ei uskaltanut, sillä Kallu näytti niin levottomalta.

Eikä Kallunkaan valikoima paikka huono ollut. Siinä oli iso kivi, joka suojasi pientä raivattua valkamaa, jossa oli muutama telakin — kevätkalastajain jäljiltä — ja samalla kivi oli hyvä maamerkki, näkyi kauas. Se oli Kallun satama. Siinä valkamassa oli aina aikojen alusta Kallun koko suku käynyt kalassa ollessaan ja siitä aina soutanut maihin.

Kallu valikoi sopivan laineiden väliajan ja souti sitten kaikin voimin kunnes jolla jysähti teloille. Silloin hyppäsi ensin Simin Pokko, ja Kallu heti perästä, maalle ja vetivät jollan ylös teloille ennenkuin vallesmanni, niin merimiehenä kuin itseään pitikin, ennätti edes mitään huomatakaan.

— No sehän kävi nätisti, huudahti Markus.

— Näin meillä aina tehdään!, kehaisi Pokko.

Kallu oli päättänyt olla aivan vaiti. — "Se joka ei mitään puhu, ei puhu tuhmuuksiakaan", selitteli hän itselleen.

Miehet katselivat hetkisen jahtia, joka keinui ankkuripaikallaan ja läksivät sitten kävelemään saaren luoteiskärkeen, jossa on hiekkaranta. Siellä saari kapenee ja jatkuu ensin pohjoiseen ja sitten kaartaen luoteeseen, hiekkasärkkänä, joka loivasti painuu veden alle ja on vaarana purjehtijoille. Tähän särkkään on usea laiva tuhoutunut, viimeksi se kookospähkinöillä kuormattu, josta Pokko jo Kallulle puhui, ja josta olivat kotoisin ne kaksi vainajata, jotka olivat haudatut vähän ylemmäksi hiekkaan. Tarkastus koskee aivan varmasti niitä vainajia, siitä ovat sekä Kallu että Pokko varmoja.

Varsinkin Kallu.

Hänhän ei ole koskaan kieltänyt sitä, että hän tuli ensimmäisenä Viiriin kookospähkinälaivan ajauduttua tuohon särkälle.

Hän ei ole koskaan sitä salannut, että hän oli löytänyt kaksi kuollutta rannalta ja haudannut ne hiekkaan ja asettanut laudoista tekemänsä ristin kummankin haudalle.

"Niinhän olisi tehnyt jokahinen!", sanoo hän aina puheen johtuessa tapaukseen ja kuulijat myöntävät sen niin olevan ja Kallun tehneen aivan oikein, jos ovat Kallun ystäviä, mutta jos ovat vihamiehiä, uusia tai vanhoja, tai vielä pahempi, jos ovat kadehtijoita, silloin ne alkavat, kuten nyt tuokin Simin Pokko, puhua kivellä tai kirveellä päähän kamahuttamisesta, rahan ja tavaran ryöstämisestä, ynnä muista kauheuksista.

Niin oli Reinon Hantsunkin laita!

Niin kauan kuin tämä sai Kallulta apua, pysyi hän ystävänä ja sanoi, kun Kallu selitteli Viirin tapausta: "Niin. Sinä teit oikein. Ihan kuin laupias samarialainen sinä teit. Niin olisi jokainen kunnon mies tehnyt!", mutta kun Kallu lakkasi antamasta rukiita ja rahaa velaksi (kun Hantsu jätti kaiken maksamatta) suuttui Hantsu ja alkoi viittailla kaikennäköisiin kamahuttamisiin — aivan samalla tavalla kuin Pokkokin — ja suoraan Kallulle itselleen.

Niin niin.

Maailma on pahempi kuin luullaankaan!

Kerran oli Kallu ollut saraimessaan. Tuuli oli lyönyt ovet kiinni, mutta näki hän hommailla siellä sittenkin — järjestellä tyhjiä silakka-astioita, airoja, köysiä ynnä muuta. Rantaan tuli miehiä. Aavistamatta, että Kallu on saraimessaan, alkoivat ne avoimesti jutella siitä, että eiköhän Kallu sittenkin liene Viirissä ottanut hengiltä niitä kahta merimiestä. "Koko kylähän sitä jo hokee! Mistäs ne jutut oikein läksivät liikkeelle, ellei olisi mitään alkua. Ei savua ilman tulta!" —

Niin ne puhuivat selän takana kaikki, mutta kun tulivat apua pyytämään oli kellossa toinen ääni: "Kallu, anna kolme markkaa", sanoo yksi, "Kallu, anna yhden jauhosäkin hinta!", sanoo toinen — ihan kuin ennen hänen isälleen. Ei auta muu kuin anna ja auta. Tuki rahalla mokomien väärämielisten suut, sillä muutoin alkaa kuulua seuraavanlaisia vertauksia: "Se on kamala paikka, jos joutuu kuka merellä laivarikkoon, purjehtii sumupimeässä tai lumipyryssä maalle ja laiva hajoaa ja satut itse Jumalan avulla joutumaan jonkun puukappaleen turviin ja uit maalle ja siellä on sinua vastassa mies, joka kamahuttaa sinua kivellä tai kirveellä päähän ja hautaa sinut siihen hiekkaan. Auta armias Jumala sellaiseen paikkaan joutumasta — vai mitä Kallu?" — Niin ne sitten puhuvat ja levittävät vertauksiaan ympäri kylää ja ympäri maailmaa.

Ei auta!

Rahalla niiltä on suu tukittava, vaikka nurkkakivet menisivät! Vaikka multapenkit ja nurkkakivet! Saamari!

Ja kuka sen tietää, minkä verran Kallulla on enää jaettavaa!

Hänen on täytynyt viimeaikoina lähettää ilman apua luotaan pois yhä useampia anojia.

Ja nurkkakivet olisivat aivan varmaan jo menneet, ellei hänellä olisi perämiehen virkaa.

Ja menossa tuntui toisinaan olevan paljo tärkeämpääkin, nimittäin järki.

Kallua vaivasivat nuo Viirin kaksi vainajaa siinä määrin, että hän pelkäsi pimeässä.

Hän usein pelkäsi uneen vaipumista, sillä toisinaan tulivat Viirin miehet heti ilmi elävinä hänen silmäinsä eteen juuri kun hän oli uneen vaipumaisillaan — — —

Hän näki aina saman unen, ja se oli kammottava uni:

Laivarikko Viirissä.

Pimeä yö.

Sattumalta hän siellä.

Kaksi miestä ui maalle.

Toinen tulee ensin, sitten toinen.

Ne ovat miltei kuoliaaksi uupuneita.

Kuuluu lusaus ja toinen — samanlainen kuin lihakaupassa, kun lihanmyyjä lyö kirveellä palasen raavasta ja kirves sattuu luuhun…

Niihin ääniin hän aina herää, nousee vuoteensa laidalle istumaan, panee tupakaksi ja istuu tunnin ja toisen, eikä uskalla käydä maata, sillä Viirin miehet häntä vainoavat.

Hän ei voi katsoa sitä unta, eikä kuulla niitä ääniä.

Kuu paistaa tupaan.

Hän pyytää apua ja armoa kuulta, jonka hän näkee, mutta olo tulee vielä kammottavammaksi.

Sannasta, hänen vaimostaan, ei ole apua, sillä hän on alkanut vähitellen, yhä äänekkäämmin ja äänekkäämmin, puhua samalla tavalla kuin Siiriin Pokko ja ne muut.

— Nääthän tuota hounaa ja hullupäistä! Mitä lienee ensin tehnytkään ja nyt on pirujen vallassa, niiden ystäviensä, joita yöt päivät avukseen manaa, eikä saa yön rauhaa!

Joskus on häntä nuo hirmu-unet vaivanneet päivälläkin — nytkin kävellessä yli saaren maihinnousupaikalta tänne hiekkasärkälle.

Hän pelkäsi, ettei hänelle sellaisessa mielentilassa paljon tarvitse sanoa, kun häneltä jo voi kaikki mennä aivoissa nurin narin, ja hän itse voi silloin joutua vasten tahtoaan ja aikomuksiaan puhumaan sopimatonta, nimittäin sitä, joka ei ole tarkoitettu kenenkään kuultavaksi. Ääneti kestää kaiken, ajatteli hän ja päätti siitä syystä ei ainoastaan hillitä puhettaan, kuten oli aamusuuruksen aikana kehoitettu, vaan vaieta täydellisesti, kaikesta, vaikka kysyttäisiin mitä hyvänsä.

Kävellessään toisten edellä hautoja kohti, hän pelkäsi mielikuviaan, oikeastaan uniaan, mutta paikalle saavuttuaan hän tuli miltei iloiseksi.

Edellisen talven jäät olivat korkean nousuveden aikana tähän ahtautuessaan kyntäneet koko rantahietikon paljon ylemmäksi tavallista ja hävittäneet Pelto-Kallun tekemät haudat ja kaatanut ristit. Meri oli nytkin, kuten aina pitkien lounastuulten aikana, hyvin korkealla ja huuhteli paljaalla hiekalla olevia, osaksi hajonneita luurankoja.

Kesän pitkin oli merivesi ja hiekka huuhtonut ne aivan puhtaiksi ja päivänpaiste ne valaissut.

Kuinka kauniit ja puhtaat ne olivatkaan!

Valkoiselle ja vihreälle hohtava merenvaahto pauhasi ja sihisten kiipesi ylös punertavalle hiekalle, korkealle, yli valkeiden luiden, ja riensi taas samaa kyytiä takaisin tummaan mereen, josta sai aalloilta uutta vauhtia uusiin hyökkäyksiin. Päivä paistoi jo korkealla ja välkkyivät vaahtokuplat sen valossa monen värisinä. Meri ja valo näyttivät leikittelevän ja ilakoivan valkeiden luiden ympärillä ja pikemmin iloa kuin muuta tunnetta oli se mielihyvän tunne, joka valahti läpi Pelto-Kallunkin.

Kuinka vaarattomilta nuo luut nyt näyttivätkään, kun niitä katseli näin läheltä!

Kaikki muu tuntui olevan pois pyyhitty ja unohdettu!

Ei mitään merkkiä missään enää.

Kukaan ei tiedä enää mitään heistä!

Heidän vaatteensa on meri kuluttanut ja vienyt — samoin heidän ihonsa ja lihansa.

Ei mitään ole enää.

Kaikki on mennyt ohi.

Niin katoaa elämä.

* * * * *

Kaikki kolme miestä seisovat siinä hiekkapengermällä ja katselevat valkeita, kauniita luita.

Kukaan ei puhu mitään.

Lopulta sanoo vallesmanni:

— No niin. Ei täällä kai muita "mätänemistilassa olevia ruumiita" ole?

— Ei pitäisi olla, vastaavat sekä Kallu että Simin Pokko.

— Mutta nämähän ovat pelkkiä puhtaita luurankoja, kahden ihmisen kylläkin…

— Jaa — Tullimiesten silmissä ne ovat voineet näyttää ruumiilta, sanoi Pokko. — Niin, ja tottapuhuen, onhan tässä välillä ennättänyt kulua jo kokonainen pitkä kesä. Merivesi, laine, hiekka ja päivänpaiste voivat saada paljo aikaan pitkän kesän kuluessa.

— No miehet, mitäs me näille tehdään?, kysyi taas vallesmanni ja vastasi itse: Mitäs tässä muuta voidaan tehdä kuin kaivetaan kuoppa tuonne ylemmäksi, niin kauas, ettei meri niihin enää ulotu, ja haudataan luut ja pannaan ristit pystyyn haudoille, kummallekin omansa jälleen.

Sillä aikaa, kun Kallu ja Pokko kaivoivat hautaa, katseli Markus luurankoja.

Kepillään veti hän kuivalle hiekalle asti irtonaiset pääkallot.

Hän tarkasteli niitä molempia käsissään.

Ne olivat puhtaat ja kauniit.

Hänelle muistui mieleen kaupungissa eräs tuttavansa, jolla oli pääkallo koristeena kirjoituspöydällään.

Se oli asetettu kirjojen päälle.

Se oli Markuksesta aina näyttänyt hyvin viisaalta.

Hän päätti ottaa talteen nämä molemmat pääkallot — lahjoittaa niistä toisen, joskus tulevaisuudessa, jollekin tuttavalleen ja pitää toisen itse.

Molemmista kalloista oli alaleuka poissa, mutta ne löytyivät hiekasta.

Molemmilla oli ollut hyvät, terveet, valkeat hampaat suussa. Vuosia myöhemmin näytti Markus näitä kalloja eräälle asiantuntijalle, joka päätteli, että kallojen omistajat ovat olleet miehiä, toinen noin kaksikymmen vuotias ja toinen ei päälle neljänkolmatta. Sen sijaan ei ilmaantunut asiantuntijaa, joka olisi selvittänyt millä tavalla olivat syntyneet reiät, jotka olivat molemmissa kalloissa vasemman silmän ja korvan välillä. Niihin kiintyi Markuksenkin huomio heti. Reiät eivät olleet ampumareikiä, sillä nämä eivät olleet pyöreitä, vaan neliskulmaisia, lyöty jollain neliskulmaisella, vahvalla piikillä. Siinä näytti piilevän selitys miesten kuoleman syyhyn, mutta kuka osaa sitä selitystä lukea! Markus huusi miehiä luokseen ja näytti heille löytöään:

— Ymmärtääkö teistä kumpikaan, mistä näihin molempiin kalloihin on tullut samanlainen neliskulmainen reikä silmän ja korvan välimaille, läpi pääluun ulottuva. Tämä ei ole luodin reikä.

— Ei ole, ei ole, sanoivat Kallu ja Pokko.

— Eikä tähän ole lyöty kirveellä, ei kivellä, ei vasaralla — Minä en ymmärrä, mistä nämä vainajat ovat saaneet tämän iskun, mutta ihan varmaan ne ovat tähän iskuun kuolleet.

— Jaa. Laiva oli silloin jo osaksi hajoamistilassa, selitteli Kallu rauhallisesti. — Laivan kappaleita ajelehti laineilla, lankkuja, osia kajuutoista, ynnä muuta ja niissä tietysti oli paksuja nauloja ja vaarnoja, eikä mitään ihmettä ole siinä, että nämä vainajat olivat laineen heittäminä iskeytyneet yhteen tuollaisen paksun naulan- tai vaarnan kärjen kanssa ja saaneet siten surmansa. Silloin kun minä nämä löysin, oli pimeä, enkä minä nähnyt mitään haavoja niissä, enkä verta, sillä meri oli tietysti veren huuhtonut pois ja minä pidin niitä vain hukkuneina ja peitin ne tähän hiekkaan.

— Sinä olit silloin yksin?

— Ihan yksin.

— Etkä mitään muuta tiedä?

— En näistä.

— Sinä arvelet, että nämä olisivat siis naulan reikiä?

— Niin arvelen. En minä muuta voi arvella.

— Nämä kallot minä otan mukaani. Muut luut saatte haudata kaikki sinne uuteen hautaan. Näitä kalloja minä tarvitsen. — Voihan olla, että ne ovat naulan reikiä, eikä ne muuta voi ollakaan.

Kallu oli hyvin hyvällä tuulella. Hänestä näytti siltä, ettei näistä luista ja kalloista enää ole hänelle mitään vaaraa. Mistä lienee hän lisäksi saanut sellaisen omituisen ripityshalupuuskan. Hän tunsi tarvetta tunnustaa mitä hyvänsä ja jos vallesmanni sillä kertaa olisi huomannut häneltä kysellä enemmän, olisi hän saanut tietää kaiken. Suoraa päätä ei Kallu taas tahtonut kajota itse pääasioihin. Hän tahtoi johtaa vallesmannin asiaan kautta rantain, toisia asioita pitkin ja sitä varten hän sanoi näin:

— On minulla pari rahaa, jotka ovat kuuluneet näille vainajille. Annan minä ne vallesmannille hyvin mielelläni, jos käy laatuun.

Puhuessaan oli Kallu kaivanut kukkarostaan esille kaksi vaskirahaa ja ojensi molemmat vallesmannille, joka niitä tarkasteli.

Toinen rahoista oli italialainen, toinen oli espanjalainen. Molemmissa oli kuninkaan kuva ja kirjoitus kuvan ympärillä, toisessa: Vittorio Emanuele II Re d'Italia ja toisessa: Alfonso XII por la gracia de Dios — Rey … de España. — Rey ja de sanojen väliltä oli kulunut pois kirjaimia.

Espanjalaisessa rahassa ihmetytti Markusta se seikka, että kuninkaan päähän oli lyöty miltei rahan läpi reikä — silmän ja korvan väliin.

— Mikähän sattuma tämä lienee, arveli Markus. Italialainen raha taas oli merkillinen sikäli, että siinä oleva vuosiluku, tuhat kahdeksansataa ja yksi seitsemättä oli Markuksen syntymävuosi.

Vuosien perästä, toistakymmentä vuotta myöhemmin, hän usein ihmetteli, kuinka pieniin asioihin hän kiinnitti huomionsa: kirjoituksiin rahoissa, erääseen ehkä, ja varmastikin, satunnaisesti tulleeseen pykälään rahan pinnassa — omituisessa paikassa tosin — kuninkaan ohimossa — ja vuosilukuun, kun se rahassa sattui olemaan sama kuin hänen oma syntymävuotensa — ja antoi näin johtaa itsensä pois pääasiasta, kaikkien niiden asiain uurimisesta, mitkä olisivat olleet yhteydessä vainajien kuoleman kanssa. — Hän ihmetteli, miksi hän silloin tavaili rahoissa olleita kirjoituksia ja vuosilukuja, mutta ei ottanut selvää, mitenkä rahat olivat Pelto-Kallun huostaan joutuneet!

Niin se kävi.

Tuo tärkeä kysymys jäi tekemättä ja kuin lumottuna ja loihdittuna hän tarkasteli vain rahoja ja alkoi himoita niistä toista itselleen. Hän sanoi Kallulle:

— Totta kai sinä myyt minulle tämän rahan, jossa on minun syntymävuoteni?

— Ota molemmat! Minä ne lahjoitan, jos et pahaa tykkää ja jos ne sinua huvittavat!

* * * * *

Luut ovat haudatut uudestaan.

Molemmille vainajille on pystytetty lautaristi, jossa on kirjoitus, samanlainen molemmissa:

PURJELAIVA "BATAVIAN" MIES Menetti henkensä laivan tuhoutuessa v. 1884 ja lepää tämän patsaan alla

Työn päätyttyä seisoivat miehet hetkisen ääneti ja läksivät sitten, vallesmanni edeltä ja Simin Pokko jälkimmäisenä, kävelemään poispäin, saaren itärannalle, jossa heidän jahtinsa oli ankkurissa.

Saaren korkein kohta oli pieni ylätasanko, jossa oli kuoppia siellä ja täällä ja jossa kasvoi tiheä ja korkea heinä ja joku vaivainen kataja. Paikoin oli se harmaantunutta, sammaloitunutta kivikkoa. Sieltä ylhäältä, tasangon reunoilta, vietti maa joka taholle alas rantaan pengermittäin, ikäänkuin jättiläisportain.

Kaikkialla penkereillä näki vain kiviä. Ne olivat niillä harmaiksi sammaltuneita, niinkuin ylätasangollakin, saaren päällä. Alhaalla rannassa ne olivat puhtaita ja värikkäitä: Kirkkaita kuin suuria helmiä: Valkeita, harmaita, punaisia ja vihertäviä. Kaikki ne olivat pyöreiksi sorvautuneita. Ne olivat eri suuria, päänkokoisista nyrkinkokoisiin ja pienempiinkin. Saaren rantoihin vyöryi aina laine tai ummikas. Siitä syystä ei rantakiviin voinut kasvaa sammalta, ei jäkälää, eikä limaa. Ne olivat aina aivan puhtaita. Päivä lämmitti niitä täällä suojan puolella, vaikka oli jo myöhä syksy. Niiden värit olivat kirkkaammat vedessä kuin maalla. Pohja näkyi kauas. Kivet välkkyivät päivän paisteessa veden alla, jossa ne painuivat yhä alemmaksi ja alemmaksi ja näyttivät keinuvan ummikkaan mukana ja katosivat lopulta kokonaan näkyvistä. Siitä eteenpäin näkyi vain sininen, vihertävä, aaltoileva, uponneita laivoja ja miehiä pimentoonsa kätkevä syvyys.

Markus istuutui alimmalle pengermälle pitkäksi aikaa katselemaan.

Tuuli puhalteli lounaasta.

Se soi kuin urkupilleissä tai viulunkielissä, väliin koveten ja väliin vaimeten, puhaltaessaan noihin valtaviin kiviraunioihin, — koko saarihan oli yksi ainoa valtava, soiva kiviraunio.

Tuuliaispäät puhaltelivat leveitä tummia juovia meren pintaan lentäessään kohti suurta saarta, Markuksen nykyistä asuinpaikkaa, joka siintää tuolla koillisessa.

Siellä on joukottain riiteleviä ihmisiä!

Täällä on rauha!

Markuksen sielun täytti suuri onnen ja levon tunne. Hän päätti usein tulla täällä käymään, milloin elämä ihmisten saarella alkaisi käydä sietämättömäksi. Myöhempinä vuosinaan hän sai tulla tänne usein kuin korpeen rukoilemaan. Täältä lienee ollut kotoisin ne useat hänen vapaista sävellyksistään, joita hän usein yksin soitteli viulullaan, muun muassa silloin kerran eräälle oikealle säveltäjälle. Siitä olikin Markus heti ensi käynnillään varma, että Viiri on kaunis, mutta ettei siitä saisi maalari mitään kuvattavaa, ei kertoja, ei runoilija — ainoastaan sävelillä voi sen kuvata ja sen hän teki usein — niillekin, jotka eivät ymmärtäneet, mitä hänen soittonsa sisälsi — ja tahtoivat, nuo typerät ja tomppelit, tietää hänen vapaan sävelteoksensa nimen.

Nimen!

Tuskin hän itse aina oli selvillä mitä hän soitti, mutta tietämättäänkin hän vaistomaisesti kuvaili tuuliaispäiden laulua Viirin raunioissa, soivaa Viiriä, laineen kohinaa sen helmirannoilla, mustia vihurien juovia merellä ja purjelaivaa niiden kiidätettävänä, sillä ei mikään muu koko hänen elämässään ollut tehnyt häneen niin syvää ja lähtemätöntä vaikutusta.

V luku.

LAIVARIKKO JA RUOSKA.

Markus oli ollut vallesmannina jo monta vuotta, ennenkuin hän oppi käyttämään ruoskaa virka-apulaisenaan.

Sattuma toi hänelle ruoskan käteen ja sattuma opetti hänet sitä viljelemään ja viljelemään ahkerasti ja ankarasti.

Hän koki jo alkuvuosinaan, että saarelaisvallesmannin vaikeimmat tehtävät ovat käräjämatkat mantereelle. Varsinkin syys- ja talvikäräjämatkat olivat vaikeita jo senkin vuoksi, että hän oli, niinkuin huhuiltiin ja naurettiin — sekä käräjäpaikalla että saarella — huono lakimies, tai paremminkin huono asianajaja, huono yleinen syyttäjä — vastapuolen asianajaja solmi hänet helposti sanoissa — mutta varsinkin sen vuoksi, että matka saaren ja mantereen välillä muodostui usein ei vain vaikeaksi ja rasittavaksi, vaan joskus vaaralliseksikin, sillä käräjät harvoin sattuivat suotuisten säiden ja tuulien ajaksi vaan päin vastoin syysmyrskyjen kohdalle tai vielä pahempien talvi-ilmojen ja jäiden kanssa kamppailuksi. Joskus sattui, että pitkien syysmyrskyjen aikana meni häneltä käräjämatkaan kuusikin viikkoa. Usein oli perämies siihen syypää — tai ainakin hän voi syyttää perämiestä, kun kotiinlähtö siirtyi päivästä päivään perämiehen verukkeiden vuoksi.

Kerrankin oli niinikään kuudes viikko menossa.

Käräjät olivat päättyneet jo kolmisen viikkoa sitten.

Ensin olivat syyt totiset — kovat etelämyrskyt ja mahdoton lähteä luovimalla kotiin. Mutta sitten oli jo välillä ollut hyviäkin tuulia. Markus oli huomannut, että kaupungissa oli yhteen aikaan paljon luotseja, vastatuulen vuoksi jääneet kaupunkiin nekin, mutta sitten eräänä aamuna kadonneet. "Mihin luotsit ovat hävinneet?", oli Markus kysynyt rantaan tullessaan Pelto-Kallulta. "Läksivät purjehtimaan veneillään kotiin", oli selittänyt Kallu, luotsien juomatoveri ja oli keskustelu jatkunut näin:

Markus: Jaaha. Vai ovat menneet kotiin. Tuuli taitaa olla siis kääntynyt. Eiköhän olisi aika meidänkin lähteä!

Kallu: Ei lähdetä vielä.

Markus: Ja miksei? — Saankohan kysyä…

Kallu: Saa saa! Miksei tätä nyt kysyä saa. Saahan sitä.

Markus: No miksei me lähdetä!

Kallu: Me ei lähdetä siksi, että me olemme molemmat vielä humalassa. Luotseilta loppuivat luotsausrahat ja kun niille ei kukaan anna täällä velkaa, oli niiden lähdettävä. Meillä on vielä rahaa ja kun raha loppuu niin lainataan. Selvähän asia on! Ja on siihen muitakin syitä, ettei me vielä lähdetä. Me ollaan näes viisaita ihmisiä, eikä tuhmia. Luotsit ovat tuhmia ja niiltä menee helposti virka jos eivät lähde hyvän sään aikana. Meiltä ei mene virka, eikä maine. Me ollaan itse herroja eikä meidän alapuolellamme tässä kaupungissa ole muita herroja. Toisissa kaupungeissa on! — Missä kaupungeissa?! — On muka toisissa kaupungeissa! No! Tässä kaupungissa ei ole. Jos on niin sano! Tiedätkös sinä vallesmanni, mitenkä virolaiset sanovat, kun ne makaavat satamassa ja kun tuuli kääntyy hyväksi? Niin. — Ne panevat tulen kamiinaan ja sanovat: "Itatuul, kaku laine! — Kuhu ma sellega purjetan! Kietame estiks!" — Minä panen myös tulen kamiinaan ja keitän ensin aamiaisen ja syön sen ja poen pois pohmeloni. Sitten vasta jaksaa mies katsella, mikä tuuli se oikeen on. — Kuulehan vallesmanni: Eihän me olla tuhmia miehiä! Me ollaan viisaita, vai mitä? Antaa tuulen vanheta! Sittenhän viisas näkee, mikä se on tavoiltaan. Tänään alkanut tuuli! — Liian nuori — liian nuori sanon minä! Se on hullu mies joka lähtee seilaamaan niin tuoreen tuulen varassa! Ei siihen ole luottamista! Tuulen pitää olla viikon vanha, vähintään, sanon minä, vähintään viikon vanha, ennenkuin siihen viisas mies luottaa ja uskoo sen huostaan aluksensa, tavaransa ja henkensä ja jos sellainen tuuli pettää, niin syy ei ole miehen joka katsoi, pitääkö tuuli kutinsa vai ei, eikä syy ole Jumalan, joka tuulen antoi, eikä siis kukaan silloin voi syyttää miestä Jumalan kiusaamisesta! Niitä luotseja sanon minä Jumalan kiusaajiksi, jotka tänä aamuna läksivät, katsomatta ensin, mikä tämä tuuli on miehiään. Onko se loppujen lopuksi etelätuuli vai pohjatuuli, länsituuli vai itätuuli. Niin!! Siinä se niksi onkin! Joka mies ei osaa katsoa etehensä! Kuules vallesmanni. — Annas rahaa vähän ens kuun palkkaa vastaan. Täytyy ostaa muijalle hiukan yhtä ja toista, ennenkuin lähdetään.

— Paljonko sinä vielä tarvitset?

— Anna kymmenen markkaa.

— En minä anna sinulle enää rahaa.

— No anna tupakkaa sitten. — Kiitos! Ja eik' sinulla ole antaa yhtä kohmeloryyppyä. Onhan sinulla puteli taskussasi?

— Milloin sinä olet nähnyt minut puteli taskussa kulkevan?!

— No anna viismarkkaa!

— Sen saat, mutta sillä ehdolla, ettet juo itseäsi siaksi ja että lähtö tapahtuu tänään.

Molemmat nousivat jahdin kajuutasta laiturille ja alkoivat kävellä lähellä olevaa seurahuonetta kohti, vallesmanni edellä ja perämies jälessä. Seurahuoneen kellarikerroksessa oli "Härjänsilmä"-niminen merimieskapakka. Sinne painui perämies, ja vallesmanni nousi punamattoisia portaita yläkertaan, seurahuoneelle. Molemmat tilasivat itselleen juotavaa.

Päivät olivat pitkät, mutta sitä hauskempia illat, jolloin seurahuoneelle kokoontui Markuksen tuttavia: Virkamiehiä, kauppiaita ja merikapteeneja ynnä muita korkeampia isäntiä.

Silloin oli hauskaa!

Toisinaan kyllä Markus rupesi soimaamaan itseään siitä, ettei osaa lähteä kotiinsa, jossa monet työt odottavat — jo moni posti on avaamatta, ties kuinka tärkeitä kirjeitä seisoo odottamassa vastaustaan, koti palvelijan huostassa — — —

Silloin tavallisesti rupesivat toiset yksissä tuumin häntä lohduttamaan —

— Ennätät sinä tuonne puoliautioon meren saareesi vähemmälläkin! Vai lienetkö rakastunut kauniiseen piikaasi!

Sen päälle juotiin maljat ja naurettiin ja Markus lauloi, tuli tunteelliseksi ja kutsui kaikki läsnäolijat koko kesäksi luokseen saareen. "Kyllä minä lähetän jahdin teitä hakemaan!" — Sitten hän yhtyi edelliseen puhujaan, mikäli tämä oli puhunut saaren autiudesta. —

— Te, rakkaat, veljet, ette osaa aavistaakaan, miten autio se on talvella. Ei niin ristin sielua, kenen kanssa seurustelisi!

— No — onhan siellä pappi — tullipäämies, loistonpäälliköt — kaunis piika — Do you want anything else?, hihkaisi joukosta eräs vanha merikapteeni.

— Menehän koettamaan! Sinä olet laivanpäämies ja sinun pitäisi tietää, mitenkä riitaiseksi tulee laivaväki, kun miehet saavat neljä viisi kuukautta katsella vain toisiaan ja kuunnella vain toistensa puhetta, vastasi Markus laivanpäämiehelle.

Sitten kääntyi Markus jälleen sen puoleen, joka oli äsken puhunut "puoliautiosta merensaaresta", ja alkoi kuvailla yksinäisiä joulujaan, pitkiä syys- ja talvi-iltojaan. Ei paikkaa mihin menisi — ei edes työtä ajan kuluna, sillä sitäkään vähää, mikä olisi tehtävä, ei voi, kun yksinäisyys ympäröi sinua illat ja aamut, syksystä kevääseen, yhdeksän kuukautta, lähes kolmesataa päivää!

— Markulin on oikeassa!, kaikui yli huoneen, jossa he juhlivat Markuksen lähtöä "talvikortteeriinsa" ja taas kohosivat maljat ja kaikki puhuivat yht'aikaa.

Lähimmille, jotka häntä kuuntelivat, alkoi Markus jo ainakin neljättä kertaa sinäkin iltana, kertoa kovasta elämästä, joka hänen on kestettävä — kunnon sikarien puutteesta kevättalvella, konjakin ja muiden juomien puutteesta jo joulusta alkaen, huonosta ruuasta, yksinpä tuoreen kalankin puutteesta — ja talvesta ylimalkain, autiosta, autiosta talvesta —

— Sinä olet ainoa mies tästä seurasta, ja mistä seurasta hyvänsä, joka kestät sellaisia talvia jääerämaiden ympäröimänä!!

— Jos lienenkin ainoa mies siihen, sitä en tiedä, mutta onko teissä miestä edes ymmärtämään, mitä on yksinäisyys! Tässä on tänä iltana jo viisikin kertaa huudettu minun "kauniista piiastani" ja vihjailtu rakkaussuhteisiin. Minä kysyn, kykeneekö — kykeneekö teistä yksikään edes ymmärtämään, mitä on rakastuminen suunnattoman jää-erämaan keskellä olevalla lumisella luodolla ankaran tähtikuvun alla ainoaan asuintoveriinsa, lietensä vartijaan, taloutensa hoitajaan, pöytänsä kattajaan, vuoteensa pöyhijään, ainoaan, jonka ihmisääntä pitkiin päiviin kuulee! Sanokaa: "Markulin on humalassa!" Sanokaa: "Markulin puhuu tuhmuuksia!" Hyvät isännät! Hevosen häntää te ymmärrätte mistään! No — malja pohjaan!

— Markulin ei tule humalaan, ennenkuin meistä joka mies on penkin alla! Eläköön Markulin! Meistä ei kukaan ymmärrä mitään! Me olemme simppuja ja sontiaisia Markulinin rinnalla! Markulinin malja!

— Kuninkaan malja!

— Jää-erämaan kuninkaan ja kuningattaren malja!

— Kesällä tavataan — terve!

* * * * *

Tavattiin vielä seuraavana iltana ja monena iltana, kunnes Markuksen niinkuin Kallunkin rahat olivat lopussa.

Silloin he tavallisesti läksivät, oli ilma mikä hyvänsä — ja useimmiten se oli vastamyrsky.

Pää pakottavana, ruumis väsyneenä, raihnaisena ja kylmän meriveden huuhtelemana, hampaiden lyödessä vilusta yhteen ja suolaisen veden vuotaessa silmien kulmakarvoista, nenänpäästä, viiksistä, poskista ja leuasta ja toisinaan, suuren aallon vyöryessä yli jahdin, suolaveden täyttäessä suunkin, jos sattui auki olemaan, purjehtivat miehet, saarelaisvallesmanni Markus Markulin ja hänen perämiehensä Pelto-Kallu, köyhtyneinä, kukkarot tyhjinä, pää apeana, sielu sairaana, mieli katuvaisena, ettei, ettei, ettei koskaan, ei koskaan enää tämänlaista reisua!

Ei kukaan tiennyt minkämoisin voimakeinoin oli Markus saanut säästymään rahaa kokonaisen konjakkiputelin ostoon, joka nyt oli mukana avaamattomana ja pysyi avaamattomana aina jouluun asti!

Talvikäräjämatkat olivat vielä vaikeammat. Oli kuljettava veneellä vuoroin sulaa ja vuoroin jäätä — sulat soutaen ja jäät vetäen venettä kuuden miehen voimalla, tai toisinaan kuudentoistakin, jonka muodosti tavallisesti koko käräjäväki: Yleinen syyttäjä — joka istui veneessä silloinkin kun sitä vedettiin jäällä — lautamies, syyttäjä, syytetty, syyttäjän todistajat, syytetyn todistajat ja perämies, jonka oli seurattava isäntänsä, vallesmannin palvelijana. Tavallisesti oli yövyttävä uloimman rannikkosaariston ja meren vaiheella olevaan luotoon, jossa oli kalastajain sauna — koko roikka samaan pieneen saunaan, jonka pian täytti mahorkan katku ja kuivamaan ripustetuista kalastajatossuista lähtevä hylkeenrasvan haju ja liiallinen kuumuus iltayöstä ja liiallinen kylmyys aamuyöstä.

Herra Jumala!

Hän olisi antanut mitä hyvänsä, päästäkseen viettämästä talviöitä kalastajasaunassa!

Kerran hän teki anomuksen, että valtion kustannuksella rakennettaisiin luotoon suurempi maja, jossa olisi eri osasto mahorkan polttajille ja pieni, lämpöä pitävä, kamiinalla varustettu kamari hänelle itselleen. — "Eihän ollut sopivaa, että hän, yleinen syyttäjä, asuu samassa huoneessa rikoksellisten kanssa!" — mutta Maakunnan Hallituksessa naurettiin hänen anomukselleen ja jätettiin se huomioonottamatta ja vielä enemmän naurettiin asialle saaressa, kun asia siellä tuli tunnetuksi.

Ja hän vaivasi päätään pitkät illat, teki tunteja kestäviä kävelyretkiä Riville, Hirskalliolle tai Somerikonniityille, pohtien aivojensa koko voimalla kysymystä, miten pääsisi vapaaksi syys- ja talvikäräjämatkoista.

Kerran hän, eräänä talvi-iltana, otti asian puheeksi perämiehen kanssa, muutamaa päivää ennen uutta käräjämatkaa.

— No perämies! Kohtahan sinne käräjille taas olisi meidän lähdettävä — vai mitä!

— Ensi maanantaina — viimeistään ensi maanantaina.

— Niin niin. Ensi maanantaina. Sinusta taitaa olla ne matkat hauskojakin — hahaha! Panes tästä tupakaksi. Et ole kunnon sikaria tainnut polttaakaan sitten kun jouluna täällä!

— Kiitos vain sikarista! — Jaa että olisivatko ne häämatkat minusta kuinkakin hauskoja? No niinkuin sateessa ja myrskyssä räystään alla seisominen! Kaikkea sitä on Jumala viisaudessaan ihmiselle säätänytkin, kuin nuo käräjämatkatkin!

— Etkö sinä osaisi keksiä keinoa, mitenkä pääsisi niistä rauhaan — ainakin talvikäräjistä?

— Tee niinkuin Linkreen vainaja, joka täällä oli aikoja ennen sinua vallesmannina!

— No miten hän sitten teki?

— Jaa, miten teki? Passanneeko sitä sanoakaan…

— Sano pois vain. Kahdenhan tässä ollaan!

— No se — tuot noin — jos sattui olemaan joku luntreijari tai joku, joka oli varastanut laivarikosta ja jota odotti varma linnassa istuminen, niin — tuot noin — se Linkreen-vallesmannivainaja kutsui sen miehen etehensä tähän näin, tähän pöytänsä ääreen ja luki sille lakia, että: "Valitse nyt mitä teet ja paikalla! Mene linnaan tai nai minun piikani!" — Niin se sanoi. Se pelkäs nääthän, että piika tekee sille lapsen ja peljättävä olikin — montakin kertaa — ja piika saatava miehelle. Niin se vainaja löi kaksi kärpästä samalla iskulla: Ei tarvinnut ruveta maksamaan lapsen eläkettä, eikä mennä talvikäräjille ajamaan juttuja!

— Hyvä oli keino, mutta eikö asia olisi ollut selvä ilman muuta, kun ei olisi nostanut ketään vastaan syytettä?

— Ei se niin selvä ollut! Kuulehan vallesmanni — joko sinä et itse ymmärrä, tai pidät minua tuhmana: Täytyyhän syyllistä rangaista, muuten pahantekijät lisääntyvät, eikä kunnon ihmisillä ole enää tilaa maan päällä eikä merellä. Syyllinen täytyy rangaista ja Linkreen antoi kunkin itsensä valita. Sitä tietä on tässä saaressa monessa talossa emännät ja hyvät ovatkin ja ensimmäiset lapset tulivat niihin taloihin emännän mukana. Niitä Linkreenin poikiahan se pitäisi olla tämä Simin-Pokkokin — mitä kansa hokee. Ja näkeehän sen jo Pokosta päältäpäinkin, että herraskaistahan se on veren juoksu Pokossa. Enemmän se on olevinaan kuin me muut tuhmat talonpojat. Keppi kädessä kävellä teiskailee kujilla ja rannassa kuin herra ainakin, etenkin pyhinä. Linkreen itsehän sen oli ristinyt Pokoksi. Oli kerran ollut Hantsun Simin luona kahvilla — Pokko oli ollut silloin parin vuoden ikäinen — oli Linkreen taputtanut poikaa tukalle ja sanonut että: "Aika pokko sinusta tulikin!" — Keinonsa ne olivat Linkreen-vainajalla, etkä sinäkään niistä käräjämatkoista rauhaan pääse, ellet käytä keinoja.

— Linkreenin keinoja! Hahaha!

— Jaa — minulta on kysytty ja minä olen vastannut ja saanut sikarin palkakseni jo etukäteen. Hyvät ne olivat ne Linkreenin keinot! Niin ne sen aikaiset ihmiset kertovat, että äkkiä oli elämä tällä saarella muuttunut siivoksi ja hiljaiseksi. "Ei esivalta miekkaa hukkaan kanna", sanotaan sanassakin! Käräjämatkat olivat loppuneet miltei kokonaan koko Linkreenin ajaksi. — Niin se teki ja jos et halua tehdä samalla tavalla, niin keksi itse paremmat keinot!

* * * * *

Keino tulikin ja vielä sattuman kautta, nimittäin ei miettimisen tuloksena, sillä Markuksen koko talvisesta pään vaivaamisesta ja neuvojen kyselyistä Pelto-Kallulta ei ollut mitään hyötyä.

Sattuma toi hänen kouraansa ruoskan.

Oli jäidenlähdön aika keväällä.

Silloin on aina sakeat ja pitkälliset sumut.

Suolakuormassa Espanjasta tulevia purjelaivoja risteili jäiden seassa Suomenlahdella odotellen pääsyä rannikkosatamiin.

Eräänä iltana, lieneekö ollut huhtikuun loppua vai toukokuun alkua, kolea oli vain vielä ilma merellä ja sitäkin koleammaksi teki sen sakea sumu, jota oli hienon länsituulen mukana tullut pitkin edellistä yötä ja pitkin päivää.

Sumutorvet olivat huutaneet lakkaamatta sekä saarella että laivoissa.

Kello kolmen tienoissa iltapäivällä ohjasi eräs suolalaiva liian lähelle maata, Mustankallion kohdalla.

Maa nähtiin laivassa liian myöhään. Huonon vauhdin ja merivirran vuoksi ei ennätetty laivaa enää kääntää ja se kävi pohjaan kiinni kölistään ja jäi paikalleen. Laivan irtoköli, rai, pullahti pinnalle, kaariakin lienee katkeillut ja pohja repeillyt, koska laiva sai heti ankaran vuodon. Se täyttyi muutamissa minuuteissa vedellä — mikäli nimittäin suolan vuoksi sen sisään vettä sopi, eikä pumppuamisesta ollut mitään apua.

Tieto tapauksesta levisi kylään nopeasti ja vajaan tunnin kuluttua oli laivan ympärillä kuusi- tai seitsemänkymmentä haapiota, jaalaa ja jahtia ja suuri kansanpaljous naisia, lapsia, miehiä ja tullisökärit rantakalliolla katselemassa. Haapiot pysyttelivät aivan laivan kupeella ja lähistöllä soudellen ja huopaillen, milloin mitenkin asia vaati. Isommat alukset olivat käyneet ankkuriin laivan taakse, mikä minnekin. Kaikki odottelivat mitä tuleman pitää. Kaikilla oli alusta alkaen selvää, että tästä laivarikosta ei kukaan paljonkaan hyödy, koska sen kuorma oli sitä lajia tavaraa, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa, mutta jota vesi, suolainen merivesikin, syö sangen mielellään. Jokainen tiesi, että aina laivarikosta sentään jotain hyötyy, kun vain on kärsivällisyyttä odottaa. Tuulihan näytti kiihtyvän tunti tunnilta ja yö läheni. — "Kyllä se rupeaa vielä ennen puolta yötä sitä hajottamaan, saattepa nähdä", sanoi vanha kokenut Kiismatin-Matti, joka oli hyvä ilmojen ennustaja.

Laiva oli tammesta rakennettu.

Se tiedettiin jo kummassakin leirissä, sekä siinä, joka istui haapioissa ja muissa aluksissa ja tupakoi, sekä siinä leirissä joka istui tai seisoi Mustallakalliolla.

Tammilaivassa on vaskea!

Ja kun sieltä tulemaan rupeaa, tulee sieltä muutakin kuin tammea ja vaskea — tulee sieltä myös köyttä, purjetta, lokkeja ynnä muuta.

Ilta alkoi hämärtää.

Sumu oli hälventynyt ja tuuli kiihtyi — oli jo pieni kevätmyrsky, hyrsky löi jo yli laivan ja repi sen varpetta.

Enteet olivat peräti hyvät!

Maalla olevassa leirissä puheltiin, pieniin ryhmiin kerääntyneinä, puoliääneen, kussakin ryhmässä omista asioistaan — eräässä naisryhmässä niinkin maallisesta asiasta, kuin Matiksen Julin Ievastiinan vasikan katoamisesta. Se oli laskettu jaloittelemaan eräänä kauniina aamuna ja hävinnyt niille teilleen ja nyt ei kukaan voinut varmuudella sanoa, oliko se pudonnut johonkin kallionrotkoon, vai olivatko sen syöneet koirat vai venäläiset sotilaat. Useimmat arvelivat että koirat, mutta kun Ievastiina itsekin oli saapuvilla, eikä tahdottu sitä itkettää näin juhlallisena iltana, selitettiin lopuksi yksimielisesti, että ehkä on elossa vielä koko vasikka — niinkuin myöhemmin, seuraavana päivänä, selvisikin.

Eräässä miesryhmässä oli keskustelu ajanhenkeen sopivampaa.

Siellä johti puhetta saaren vanhin tullivartija Sika-Hemma — kirkonkirjoissa: Herman Martinpoika Sicander, muuttanut saareen sieltä ja sieltä, hyvämaineinen, rokotettu, asevelvollisuudesta merkitty: arpa numero kolme, kaartin alikersantti, ynnä muuta — joka alkoi puheensa aina sotilasmuistoistaan ja päätti viimeisiin sankaritekoihinsa tullin palveluksessa. Nyt oltiin jo parhaillaan viimemainitussa kohdassa.

Sika-Hemma hymyili aina.

Se oli hänen taitonsa.

Ei hänellä paljon muita taitoja ollutkaan!

Hänen silmäluomensa olivat hyvin alaspainuneet — hänen näytti olevan vaikea pitää silmiään auki.

Sanottiin hänellä kuitenkin olleen hyvät yösilmät, eli pimeänsilmät, sillä laivarikoista hänen onnistui aina takavarikoida yhtä ja toista tarpeellista suuren perheensä elatukseksi — palkkahan oli pieni.

Miehet hänen ympärillään nauroivat kovaäänisesti, kuorossa, aina silloin tällöin, väliin niinkin kovasti, että hetkeksi lakkasi kuulumasta meren pauhina ja tuulen humina onnettoman laivan köysistössä ja purjeissa. Tämänlaisena iltana tahdottiin olla tullisökärille niin mieliksi kuin suinkin — ainakin näin ensialuksi — vaikka hän olisi kertonut kuinka typerää hyvänsä, tai sanonut kuinka tylsän sukkeluuden hyvänsä, esimerkiksi: "Kaksi kertaa kaksi ei ole neljä — jaa jaa!" — jota sukkeluutta hän usein käyttikin ja nauroi itse makeasti päälle.

Nämä laivarikkopäivät, illat ja yöt olivat hänen elämänsä loistokohtia, nimittäin se aika, jolloinka näinikään odoteltiin laivan hajoamista ja oli aikaa huvittaa toisia hauskoilla kaskuilla. Kun sitten työ alkoi, ei kukaan häntä kuunnellut. Hän sai silloin vain yrmeitä silmäyksiä ja mörähdyksiä, jotka merkitsivät jotain tämän tapaista: "Oleksä hiljaa, hölmö"! —

Hemma takoi silloin kun rauta oli kuuma. Hän pakinoi mielellään hauskoja, kun oli vielä kuulijakunta hyvällä tuulella, tai ainakin oli olevinaan — Hemman mieliksi.

Palkkana oli kansan suosio, lyhytaikainen tosin, ja sen naurukuorot.

Hemman kertomuksissa oli aina pääpaino sanalla "minä". Minä oli hänen kertomustensa sankari. Minä teki aina jotain ihailtavaa joko ennen muinoin kaartissa tai sittemmin tullilaivassa tai nykyisessä virassaan, tullitarkastuksissa ja laivarikoissa, tai ellei Minä mitään suorastaan tehdyt, niin ainakin joku korkea-arvoinen henkilö hänet huomasi ja antoi kunnian sille jolle se kunnia kuuluu.

Tämän päivän tapaus kuuluu viimemainittuun luokkaan.

Se oli tämänlainen, kerrottuna Sika-Hemman omilla sanoilla:

— Tänään, nääthän, kun tämä suolalaiva kävi tähän kiinni, soudatti vallesmanni itsensä perämiehellään laivankupeelle. Itse vallesmanni, tämä Markulin, istui paraativormussaan jollan perällä ja perämies souti. No — soutavat siihen laivan kupeelle, niin kysyy laivan päämies vihaisena: "Mikäs mies sinä olet?!", niin vastaa Markulin nöyrästi: "Minä olen tämän saaren vallesmanni", johon kapteeni vastaa: "Ei minun laivassani ole kapinaa, enkä minä ole pyytänyt poliisin apua! Menkää helvettiin!" — Samaan aikaan seilaa laivan toiselle puolelle luotsijahti ja itse luotsivanhin on kannella myöskin paraatipuvussa. Tämä suolalaivan päämies kävelee kajuutan katolla kädet housuntaskuissa ja kun näkee luotsijahdin ja luotsivanhimman, niin viittaa hän peukalollaan laivansa keulamaston kärkeen ja huutaa: "Eksä näe hölmö, että minulla ei ole luotsilippua keulamastossa!? Mene tiehesi! En minä tarvitse luotsia!" Kääntyy sitten taas maihin päin se kapteeni ja näkee minun tullilakkini ja huutaa heti: "Väistäkää kalastajat ja poliisit, että tulli pääsee laivaan! Minä olen vieraan valtakunnan satamassa ja tarvitsen tullin, mutta en poliisia, enkä luotsia! Enhän minä pääse miehineni maihin, ellei tulli pääse tarkastamaan laivaa! Merilain kaikkien pykälien nimessä: Väistäkää, että tulli pääsee laivaan — muutenhan minä jään väkineni hajoavaan laivaan ja uppoan!" — Heh heh heh! Osasi se kapteeni sanoa sanansa ja nolona siinä sai vallesmanni minun ohitseni huovata kauemmaksi laivasta ja luotsivanhin seilata jälleen satamaan.

Miten lienee ollut Hemman puheiden muiden osien totuuden kanssa, mutta ainakin siinä kohdassa hän erehtyi, mikä koski nykyistä laivarikkoista ja vallesmannia, sillä Markus istui parhaillaan laivan kajuutassa juomassa laivan päämiehen kanssa rommia.

Hän on istunut siellä jo koko iltapäivän, syönyt laivassa päivällisenkin.

Hänestä on tullut laivan päämiehen kanssa hyvä tuttava, jopa velikin, ja jotenkin niihin aikoihin illasta, jolloinka maalla Hemma kertoilee satujaan, nousee laivan päämies, noin kuusikymmenvuotias merenkulkija, ylös tuoliltaan ja ottaa kajuutan seinältä tervasäikeistä taidokkaasti punotun vanhanaikaisen laivaruoskan. Se on kuusisiimainen ja joka siiman päässä on solmu. Se on erään hänen perämiehensä työtä kerran, pari vuosikymmentä sitten, pasaadissa, ja on sitä laivassa käytetty usein ja hyvällä menestyksellä.

Juhlallisena asettuu päämies jälleen paikalleen pöydän päähän, ja asettaa ruoskan pöydälle, kohottaa ryyppylasinsa ja sanoo aluksi:

— Terveeks sitten taas!

— Terveeks terveeksi, sanoo siihen vallesmanni, Markus nimittäin, jonka jälkeen kilistetään, ryypätään ja sitten pitää päämies näin kuuluvan puheen, ruoska jälleen oikeassa kourassaan:

— Minä jätän veljelle tämän valtikkani muistoksi tästä illasta — jos passaa. Tuo parvi kuhisee ja kolisee tuolla ulkona laivan ympärillä niin epäilyttävällä tavalla. Se on huonosti kasvatettua joukkoa! Veli ottaa tämän ruoskan ja viljelee sitä ahkerasti piirissään ja minä toivon, että jos Jumala suo minun joutua jälleen tämän maan rantojen kanssa tekemisiin, tuo väki tuolla ulkona osaisi käyttäytyä vähemmän epämiellyttävällä tavalla. Ruoskan malja! Eläköön!

* * * * *

Ilta kävi pitkäksi odottajille rannassa, niinkuin haapioissa ja muissakin aluksissa ja kun ilma oli kylmä, sytyttivät rannalla olijat nuotioita, lämmittelivät ja keittivät teetä ja pikkupojat paistoivat nuotioissa perunoita ja silakoita.

Haapiot sousivat myös maihin ja laittoivat itselleen nuotioita iltateetä varten.

Jaalojen ja jahtien kajuutoissa tehtiin samoin. Sankka savu nousi jokaisen jaalan ja jahdin kajuutan torosta. Tulia näkyi siellä ja täällä. Ainoa pimeänä olija oli laiva. Sen väki oli soutanut omilla veneillään pimeän tultua pois laivasta kylään, jossa päämies ja molemmat perämiehet majoitettiin vallesmannille ja muu miehistö muihin taloihin. Tulli sai ottaa laivan vartioinnin huostaansa. Hemma joutui vahtiin.

Hän siis todellakin pääsi laivaan, johon hän oli pyrkinyt jo heti laivan kiinni käytyä, mutta oli silloin laivan perämies osoittanut laivansa perämaston kärkeä, jossa ei ollut lippua, ja sanonut: "Emme ole pyytäneet tullia! Menkää tiehenne!" — Mutta illan hämärtyessä oli todellakin laivan perämaston kärkeen kohonnut lippu ja Hemma sousi harmaalla haapiollaan mahtavan laivan kupeelle ja nousi kannelle. Samaan aikaan poistui laivasta miehistö päämiehineen ja vallesmanni.

Ylpeänä käveli Hemma kädet housuntaskuissa laivan kajuutan katolla ja komenteli haapioille: "Pysykääpäs loitommalla! Ettekös te ole laivaa ennen nähneet!"

Iltayöstä, vastoin kaikkein parhaimpiakin ennustuksia, tuuli heikkeni, miltei tyyntyi ja haapio toisensa jälkeen ja jahti toisensa jälkeen, souti tai purjehti satamaan, nuotiot sammuivat rannalta ja väki sieltäkin käveli läpi metsän, pitkin pimeää vuoripolkua, lyhdyt ja kirveet käsissä, nuorasepeet ja keksit olkapäillä, kylään.

Hemma yksin valvoi laivalla, valvoi omia etujaan ja laivan etuja.

Laivan etuja hän valvoi siten, että silloin tällöin katsahti, ettei kukaan syrjäinen päässyt laivaa lähestymään, vielä vähemmän kannelle nousemaan, ja omia etujaan siten, että tarkasteli laivan muonavarastoja, jotka olivatkin sangen hyvät.

Kerrotaan — kukaan ei sitä kylläkään ottanut valalleen — että Hemman suuri perhe söi pitkin seuraavaa talvea useamman kerran viikossa rusina- ja luumusoppaa, kuin köyhän tullimiehen perheessä sopii, ja leivottiin liian usein vehnästä!

Auta armias kuinka se karvastelikaan monen osattomaksi jääneen mieltä!

Toisen kertomuksen mukaan olisi Hemman pitänyt laivassa joutua, ei ruokavarastojen kimppuun — ennen merellä, varsinkin kokkeina olleet, pätevillä syillä väittivät sen tuiki mahdottomaksikin — vaan kaapille, joka sisälsi viskipulloja, joista Hemma muka olisi ottanut virkistysryyppyjä yön pitkinä tunteina siinä määrässä, että olisi jo noin kello yhdentoista tienoissa iltayöstä horjahtanut kajuutan topatulle sohvalle syvään uneen, josta pelastui kuin ihmeen kautta vain siitä syystä, että yö pysyi tyynenä, eikä laiva hajonnutkaan ennenkuin vasta seuraavana iltapäivänä, jolloinka ilma muuttui pillamukseksi, meri palttinaksi ja laiva Mustaakalliota vasten leivin- ja kahvipuiksi ja sen vasket luisuivat pitkin sileää, kaltevaa pohjakalliota kauas ja syvälle Ahtolan vanhan vaarin saaliiksi.

Jo yöllä, Hemman nukkuessa, niin kerrottiin, oli aina valpas Pelto-Kallu soutanut vaimoineen isolla haapiolla laivan kupeelle, hiipinyt yön hiljaisuudessa kannelle, nähnyt kajuutan ikkunoista ja kailetista tuikkivan tulen, kurkistellut muijineen kajuutan ikkunasta sisään, nähnyt Hemman makaavan sohvalla sikahumalassa, havainnut viskipullon ja tyhjän lasin pöydällä ja arvannut lopun, hiipinyt kajuuttaan, sammuttanut tulet, salvannut kajuutan oven ulkoapäin visusti kiinni ja alkanut pelastaa haapioonsa laivan irtaimistoa: lokkeja, nuoria ja purjeita.

Oli soutanut haapion kuorman toisensa perään kotiinsa ja kätkenyt tavaran aittoihinsa ja näin tehnyt yön kuluessa useamman kuin yhden hyödyllisen retken laivalle ja ennen aamuhämärää, viimeistä kertaa lähtiessään, avannut kajuutan oven auki, jotta Hemma herättyään pääsisi jatkamaan sangen tärkeää velvollisuuttaan, täyttämään korkealle valtion viranomaiselle ja entiselle kaartin aliupseerille ja entiselle merimieshylylle kuuluvaa kunniakasta tehtävää, valvoa, etteivät varkaat pääse laivaan kaivamaan ja varastamaan. Aamuhämärissä olikin Hemma vääntäytynyt ylös kajuutasta, paljain päin, sillä hän oli unohtanut virkalakkinsa kajuutan pöydän alle, jossa hän viimeksi itsekin oli loikoillut, ja havainnut laivan ympärillä sankan parven haapioita, neljä viisi miestä kussakin, Pelto-Kallukin joukossa, ja nähnyt laivan mastot ja huomannut, että ne yön kuluessa olivat muuttuneet sangen alastomiksi, joku ylin raakapurje siellä vielä huojui jiikattuna ja köysineen. Silloin oli Hemma parkaissut pahalla äänellä:

— Kukas saatana teistä on käynyt täällä laivassa varkaissa!, johon Kallu oli vastannut piippunysäänsä imien ja oikean silmäluomensa antaen valua tavallista alemmaksi:

— Tule tänne paljaspää, että nähdään, mikä mies sinä oikeen olet ja mitä sinä tahdot!, jolloinka Hemma oli havannut, että virkamahti makaa maan raossa, kajuutan permannolla, ja kiireesti hän oli käynyt hakemassa lakkinsa, asettanut sen nokan miltei nenälleen, että alhaalla haapiossaolijat paremmin näkisivät hänen virkamerkkinsä ja huutanut nojaten molemmin käsin kaiteeseen:

— Te korpit ja kaarneet! Kuka teistä on varastanut purjeet?! Minä tahdon tarkastaa teidän haapionne, jokahisen, niin monta kuin teitä on! Soutakaa ohi tästä! Ihan laivan vieritse! Vuorotellen, yksitellen!

Päivän kultapyörä oli jo maan itäpuolella kohonnut, kevätkylmästä merestä ja sen sinisessä varjossa maan länsipuolella tapahtui laivarikkoisen peräntaitse komea aamuparaati: Yksitellen siitä lipui hitaasti ja tahdissa soutaen saaren koko kalastajahaapiolaivasto ja ylhäisenä, kuin ennen kaartin kenraali, kuin amiraali Nelson, otti Hemma karvain mielin vastaan tämän paraatin ja havaitsi, ettei ainoassakaan haapiossa ollut mitään, joka ennen olisi kuulunut tähän laivarikkoiseen. Hemma loi terävät kotkansilmänsä jokaisen haapion pohjalle erikseen. Korkealta paikaltaan hän hyvin näki jokaisen haapion ja havaitsi, ettei niissä ainoassakaan ollut mitään, joka olisi peittänyt niiden kaaret. Ihan selvästi hän eroitti jokaisen ohi lipuvan ja aallokossa keinuvan haapion kaaret. Pelkkiä kaaria hän vain näki, eikä hän jaksanut muuta tarkatakaan. Hän kykeni kuitenkin niin paljon ajattelemaan, tai ainakin tajuamaan, että jos haapion kaaret näkyvät, ei haapiossa ole mitään varastettua tavaraa, purjeita, köysiä, lokkeja, tai mitä hyvänsä, mikä yön kuluessa on laivasta kadonnut. — "Kaaria vain! Hyvä on!! Kaaria vain!" — Ne kyllä vääristelivät ja kiemurtelivat hänen silmissään kuin käärmeet, kuin aaltojen harjat, peijakas, kuinka nuo kaaret elämöivät ja tanssivat hänen silmissään! Lyökööt nyt joutavat mitä häränpyllyä hyvänsä, kunhan näkyvät, kunhan niitä ei mikään peitä! Hyvä on! Hemma viittasi hyväksyvästi kädellään viimeisen haapion jälkeen ja huusi: "Hyvä on! Tarkastus on päättynyt! Menkää kotiinne!" Yhdestä ja toisesta haapiosta huutelivat kuitenkin peränpitäjät Hemmalle: "Hyvää huomenta tullisökäri! Miten yö on kulunut? Hyvin luultavasti, koska laivan rikiin on tullut noin puhdasta jälkeä! Niin — kova tuuli! Myrsky repinyt ja vienyt sen tiensä purjeet, niinkuin köydet ja lokitkin! Hahahaha!" ja koko haapiolaivasto yhtyi nauruun: "Ha ha ha ha!", ja rannikon vuoret, vai vuorten peikotko, matkivat naurua: "Ha ha ha ha!", ja se oli Hemmasta ilkeää kuunnella, peräti ilkeää.